Vaalikuukauden Extra I
Pentti O.A. Haikonen: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Printon (paino), Art House 2017
295 sivua


Jo 1990-luvulla tietokone onnistui voittamaan ihmisen šakkipelissä. Ja sen jälkeen tietokoneet ovat kehittyneet valtavasti. Jo kauan sitten tieteiskirjallisuudessa on spekuloitu sillä, mitä tapahtuu, jos koneista tulee ihmistä älykkäämpiä - mutta pitkään ne jutut olivat vain tieteiskirjallisuutta. Mutta nykyisin puhutaan jo vakavalla naamalla siitä, kuinka erääksi tulevaisuuden haasteeksi on alkanut muodostua tekoäly.
   Tekniikan tohtori, Illinoisin yliopiston adjunct professor Pentti O.A. Haikonen on tutkinut tekoälyä jo vuosien ajan. Haikosen uusin teos Tietoisuus, tekoäly ja robotit käsittelee aihetta kattavasti, ihmisälyä koneälyyn vertaillen.

   Kun 16.7.1945 Alamogordossa New Mexicossa räjäytettiin ensimmäisen kerran atomipommi, ydinfysiikan singulariteetti oli saavutettu ja atomiaika oli alkanut. Mutta aivan huomaamatta tapahtuman vanavedessä oli nousemassa esiin eräs toinenkin innovaatio, joka tulisi vielä koskettamaan käytännössä jokaisen ihmisen arkielämää.
   Silloin kun ensimmäistä atomipommia suunniteltiin, ydinreaktioiden mallinnus- ja mitoituslaskut olivat hankalia ja työläitä, koska laskennan mekanisointi oli vasta alkuvaiheissaan. Käytettävissä oli laskutikkuja, mekaanisia laskukoneita ja analogisia sähkölaskimia. Viimeksi mainituilla voitiin kyllä laskea nopeasti hankaliakin laskuja, mutta toisaalta niiden tarkkuus oli vain muutaman numeron luokkaa.
   Atomipommin suunnitteluprojektissa insinöörien aika ei laskutoimituksiin riittänyt, joten niitä tekemään palkattiin joukkueittain nuoria naisia. Nämä computer-nimikkeellä palkatut tytöt suorittivat laskennan mekaanisilla laskimilla täysin mekaanisesti - he tekivät, mitä käskettiin, heidän ei tarvinnut itse tietää, mitä laskenta koski, eikä käytännössä mitään itse matematiikasta.
   Projektin jälkeen haluttiin löytää ratkaisu, millä vastaisuudessa saataisiin kone tekemään vastaavat rutiinit.

   14.2.1946 julkistettiin suuri laitteisto, joka painoi kolmekymmentä tonnia ja täytti 15 metriä pitkän kellarihallin. Sen 17.500 hohtavaa radioputkea ottivat sähkötehoa 150 kilowattia, ja legendan mukaan lähialueen valot himmenivät hetkellisesti aina kun masiina kytkettiin päälle. Laite oli ENIAC (Electronic Numerical Integrator and Computer), maailman ensimmäinen elektroninen yleiskäyttöinen, ohjelmoitava tietokone.
   ENIAC oli rakennettu salassa, ja salainen oli myös sen ensimmäinen tehtävä, vetypommin suunnittelussa tarvittavien laskelmien suorittaminen. ENIAC laski puolessa minuutissa laskentatehtävän, mikä oli vienyt kahdenkymmenen tunnin työn mekaanista pöytälaskukonetta käyttävältä ihmiseltä. Ensimmäiset tietokoneet olivatkin nimenomaan laskentakoneita, mutta pian huomattiin, että sopivasti ohjelmoituina ne pystyivät käsittelemään myös toisenlaista tietoa.
   ENIAC toimi mekaanisten laskukoneiden tapaan kymmenjärjestelmällä. Tapa ei ole erityisen tehokas, ja pian tietokoneissa siirryttiinkin binäärijärjestelmään, missä käytetään vain nollaa ja ykköstä. Ensimmäinen binääriperiaatteella toiminut tietokone oli EDVAC (Electronic Discrete Variable Automatic Computer). Ensimmäinen massatuotettu radioputkiin perustuva suuri teitokone oli vuonna 1951 esitelty UNIVAC 1 (Universal Automatic Computer 1). Suuren yleisön tietoisuuteen tietokone tuli vuonna 1952, kun UNIVAC 1 ennusti oikein Yhdysvaltojen persidentinvaalien voittajan. Suomeen ensimmäinen teitokone saatiin vauonna 1958, kun Postisäästöpankissa otettiin käyttöön magneettirumpumuistilla ja reikäkorttilukijalla varustettu IBM 650 -radioputkitietokone.

   Tietokoneet kehittyivät ja tulivat yhä tehokkaammiksi. Tosin sitä mukaa kun teho kasvoi, kasvoi myös koneiden koko. 15-metrinen halli ei enää masiinalle riittänyt. Alkoi näyttää siltä, että yläraja alkoi tulla vastaan.
   John Bardeen, Walter Brattain ja William Shockley saivat vuonna 1956 Nobel-palkinnon transistorin keksimisestä. Transistori oli pienikokoinen laite, joka toimi pienillä jännitteillä ja virroilla eikä vaatinut lainkaan hehkuvirtaa. Lisäksi se oli luotettava ja pitkäikäinen. Nämä ominaisuudet tekivät siitä ihanteellisen myös tietokoneisiin, missä se korjasi kaikki radioputkien haitat.
   Transistori mullisti tietokoneet. Tosin, kun sitten transistoreiden määrää kasvatettiin, taas alkoi tulla raja vastaan, jokainen uusi transistori kun piti yhdistää tosiiin komponentteihin langoittamalla, jolloin välilangoitusten ja juotosten määrä kasvoi lähestyen nopeasti epäkäytännöllisyyden rajaa.
   Tuo ongelma ratkaistiin sittemmin painetulla piirilevyllä, missä välilangoitus oli syövytetty eristelevyn päälle liimatulle kuparikalvolle. Painettuun piirilevyyn piti kuitenkin porata tai stanssata reiät komponeteille, jotka oli käsin sijoitettava ja aluksi myös juotettava levylle. Myöhemmin keksittiin koneellinen juottaminen, missä painettu piirilevy komponentteineen ajettiin sulan juotostinakylvyn yli.
   Kun sitten transistorien määrä haluttiin nostaa miljooniin, myös painettu piirilevy alkoi käydä epäkäytännölliseksi. Mutta sitten keksittiin integroitu piiri.
   Painetut piirilevyt ja integroidut piirit olivat tekevä elektroniikasta ennennäkemättömän halpaa, pientä ja tehokasta. Puolijohdeteknologian kehittyessä integoidulla piirille voitiin valmistaa yhä suurempia määriä yhä pienempiä transistoreja yksityiskohtien ollessa millimetrien miljoonasosien luokkaa. Integroidut piirit alkoivat syrjäyttää erillisistä transistoreista koottuja yksiköitä tietokoneissa 1960-luvun puolivälissä.
   Integroidun piirin teknologia on mahdollistanut mikroprosessorin ja puolijohdemuistien kehittämisen sekä elektroniikkapiirien miniatyyrisoinnin käsittämättömän pieneksi. Integroidut piirit olivat tekevä tietokoneista käsittämättömän tehokkaita, minkä seurauskena ihmiskunnan vanha haave näytti nyt tulevan käden ulottuville - nimittäin ajatteleva kone, tekoäly.

   Vuosituhannen vaihteen jälkeen tietokoneiden nopeus on kasvanut gigahertsilukemille eikä muistikapasiteetilla näytä olevan ylärajaa. Jotain on selvästi toteutunut.
   Mutta onko kyseessä yleinen tekoäly (AGI) ja osaavatko tietokoneet nyt oikeasti ajatella? Ovatko aivot näin ollen vain biologinen tietokone, jonka toiminnot voi toistaa digitaalisessa tietokoneessa?
   Suurin osa Haikosen kirjasta käsittelee ihmisaivojen toimintaa. Kun niiden toiminnan tuntee, niitä voi miettiä ja verrata koneiden toimintaan, ja yrittää ratkaista tuota kysymystä.

   Ihminen poikkeaa muusta eläinkunnasta ylivertaisten kognitiivisten kykyjensä ansiosta ja nämä kyvyt perustuvat ihmisen kykyyn käyttää symboleja. Esim. nyt kun luette tätä, jokainen teistä katsoo kuvioita, jotka miellätte kirjaimiksi, jotka symboloivat äänteitä, jotka muodostavat sanoja, jotka taas symboloivat erilaisia asioita.
   Kun ihminen hyvin nuorena oppii kielen, perussanaston oppiminen ei ole merkityksettömien sanojen ulkoa opettelemista, vaan se edellyttää havaintojen tekemistä ympäristöstä ja sanojen assosioimista niihin. Esim. pienelle lapselle näköhavainto lusikasta on vain nähty määrätynlainen hahmo, joka lähettää aivoihin tietynlaisen signaalikuvion. Tämä signaalikuvio toistuu suurin piirtein samanlaisena aina kun lapsi näkee lusikan, ja näin ollen se edustaa havaintoa lusikasta. Sellaisenaan tämä signaalikuvio on itseselittävä eikä tarvitse tulkintaa: lusikka on lusikka, vaikka sen nimeä ei tietäisi. Kun lapsi sitten oppii, että sana lusikka tarkoittaa tietynlaista esinettä, hän oppii lusikan nimen. Sen jälkeen nähdessään lusikan lapsi voi nimetä sen, ja kuullessaan sanan lusikka lapselle syntyy mielikuva lusikasta.
   Pelkkä kohteiden nimeäminen ei kuitenkaan erityisen pitkälle riitä. Lusikan yhteydessä oleellinen merkitys liittyy sen käyttötarkoitukseen. Kun pikkulapsi lusikoi ja hänelle sanotaan, että nyt "syödään lusikalla", assosioituu lapsen mielessä näihiin kahteen sanaan monenlaisia havaintoja, mitkä liittyvät kyseiseen syömistapahtumaan. Jatkossa pelkkä lause "syödään lusikalla" herättää lapsen mielessä mielikuvan syömistapahtumasta.

   Toimiakseen kieli vaatii sanaston ja sanoille merkitykset. Pelkkä luettelo nimisanoista merkityksineen ei kuitenkaan riitä, vaikka niinkin pääsee melko pitkälle. Tarvitaan vielä keinoja mm. suhteiden, aikamuotojen, komentojen ja kysymysten esittämiseen. Näiden esittämiseen tarvitaan apusanoja, lauserakenteita sekä taivutusmuotoja, joita kuvataan kieliopin säännöillä.
   Alle kouluikäinen lapsi osaa jo puhua jotakuinkin kieliopin mukaan, mutta ei pysty pyydettäessä kuvailemaan kieliopin sääntöjä. Vieraan kielenkin osaa kunnolla vasta sitten kun erikseen opittu kielioppi on muttunut mielessä automaattiseksi eikä sitä siis edes aktiivisesti enää muista.
   Mitä tapahtuu silloin kun luemme kirjaa? Mehän emme opi luettuja lauseita ulkoa, vaan muistiimme jää mielikuva tekstin kuvaamista asioista. Tähän mielikuvaan vaikuttaa jo luettu teksti, sekä se, mitä odotamme tapahtuvan seuraavaksi. Luetun ymmärtäminen edellyttää taustatietoa ja ymmärrystä maailman tapahtumista sekä kykyä painaa uutta asiaa mieleen.
   Mielikuvien syntyminen mahdollistaa myös kirjan tapahtumien kuvaamisen omin sanoin. Kirjan sanatarkka toisto ei juurikaan onnistu, koska kirjan tekstiä ei yleensä opita ulkoa.
   Tässä yhteydessä lukija voi huomata ne haasteet, mitä tekoälyllä on kielen suhteen.  Tekoälyohjelmat eivät sido kielen merkityksiä omiin havaintoihinsa maailmasta, koska niillä ei sellaisia ole. Näin ollen ne eivät myöskään käytä lauseiden ymmärtämisessä sisäisiä mielikuvia, koska niitä ei voi syntyä ilman ulkomaailman havaintoja. Ja sen varmaankin jokainen enemmän netissä surffaillut on huomannut, etteivät koneelliseen kielenkääntöön laaditut ohjelmat oikeasti ymmärrä käännettävää tekstiä - ja myös pelkällä käännösohjelmalla tehtyjä laitemanuaaleja lukeneet lienevät huomanneet saman.

   Tavanomainen tietokone ei tee yhtään mitään ilman ohjelmaa, joten ilman ohjelmaa toimiva kone tarvitsee aivan toisenlaisen toimintaperiaatteen ja rakenteen. Malli tällaiselle rakenteelle löytyy aivoista: biologisista neuroneista ja niiden muodostamista yhteenliittymistä, neuroverkoista.
   Neuroverkoissa hahmontunnistus ja hahmojen luokittelu perustuvat tunnistettavan kohteen alkeispiirteisiin ja -ominaisuuksiin. Tunnistusta varten kohteesta saatu havainto täytyy ensin jakaa alkeispiirteisiin, joita voivat olla kohteen muoto, koko, väri ja vaikkapa yksityiskohtien sijainti kokonaisuuteen nähden. Äänihavainnoissa alkeispiirteitä voivat olla äänen spektri, voimakkuus, rytmi ja kesto.
   Alkeispiirteiden voiman tietävät kaikki pilapiirtäjät ja kuvataiteilijat, jotka voivat luoda tunnistettavan henkilökuvan vain muutamaa oleellista viivaa käyttämällä. Nuo viivat edustavat juuri alkeispiirteitä.
   Mutta miten neuroverkko saataisiin kuvittelemaan, ajattelemaan ja päättelemään? Miten se saataisiin tuottamaan puhetta, jolla on merkitys? No, perinteisille keinotekoisille neuroverkoille symbolinen tiedonkäsittely onkin aito ongelma - mutta ei välttämättä assosiatiivisille neuroverkoille.
   Tässä kaikessa on kyse kognitiosta. Ennen kuin aidosti ajatteleva kone voidaan suunnitella ja rakentaa, on perehdyttävä kognition peruskysymyksiin.

   Kognitioon sisällytetään tunnistaminen, havaitseminen, oppiminen, muistaminen, ajattelu, päättely ja luonnollisen kielen käyttö. Nykyisin monet tutkijat sisällytävät kognitioon myös tunteet, koska on huomattu tunnetilojen suuri merkitys mm. oppimisessa ja motivoitumisessa.
   Takavuosina ajateltiin, että aistit toimivat yksisuuntaisesti. Ne vain ottaisivat vastaan ärsykkeitä ja johtavat niitä vastaavat neurosignaalit aivoihin. Aivojen asia oli sitten kehittää havainnoille jokin vaste, mikäli sellaiselle oloi tarvetta. Sittemmin on kuitenkin havaittu, että tämä malli on liian yksinkertainen ja sen tilalle on kehitetty erilaisia takaisinkytkentämalleja, joissa myös aivoista tuleva tieto vaikuttaa havainnon syntymiseen.
   Ns. sisäisen puheen kuuleminen ei olisi mahdollista ilman takaisinkytkentää, ja tuo malli selittää myös unennäön. Jos aisteilta tulevat signaalit vaimennetaan, voi takaisinkytkentä silti kierrättää visuaalisia hahmoja ja virtuaalisia kuulohavaintoja. Tällöin nähdään unta.
   Onko sitten todellisten ja kuviteltujen havaintojen sijoittumisessa aivoissa samalle alueelle päällekkäin mitään haittavaikutuksia? No, sikäli kyllä, että mielikuvittelu heikentää näköhavaintojen tekoa ja sisäiseen puheeseen syventyminen heikentää kuulemista. Lukeminen edellyttää normaalisti sisäistä puhetta ja moni lukevan ihmisen kanssa keskustelua yrittänyt lienee huomannut, ettei toinen lukiessaan kuule, mitä tälle höpötetään.
   Kaikkia aisteja koskeva vastaavuuden ja epävastaavuuden havaintoprosessi on pitkälti alitajuinen, mutta sen olemassaolon huomaa erikoistapauksissa. Esim. joskus jotain etsimäänsä esinettä ei kerta kaikkiaan näe, vaikka se olisi silmien edessä. Ja kun se sitten löytyy, huomataan, että kapistus olikin erilainen kuin oli muistettu. Esine ei vastannut mielessä ollutta mielikuvaa eikä vastaavuussignaalia syntynyt.

   Suuri epävastaavuus havainnon ja odotuksen välillä antaa aivoille hälytyksen. Tällainen ilmiö voi syntyä esim. tilanteessa, missä jokin ruumiinjäsen näkyy eri paikassa kuin missä sen pitäisi asentoaistien antaman tuntemuksen. Tällaista efektiä on teknisesti helppo kokeilla. (Mutta älkää kokeilko tätä kotona, sallittu ainoastaan valvotuissa oloissa. Paitsi epileptikoille, joilta se on ehdottomasti kielletty.)
   Kokeilussa mennään salamavalolaitteen kanssa pimeään koppiin, missä odotetaan varttitunnin verran, jotta silmät ehtivät kunnolla tottua pimeään. Tämän jälkeen ojennetaan vasen käsi silmien eteen niin pitkälle kuin se ulottuu ja katsotaan sitä, vaikkei se pimeässä näykään. Oikealla kädellä suunnataan salamavalolaite kattoon ja laukaistaan. On tärkeää, ettei salamavalo kohdistu silmiin esim. peilin kautta. Päätä ei saa kääntää eikä katseen suuntaa kokeen aikana, mutta heti välähdyksen jälkeen vasen käsi siirretään selän taakse.
   Salamavalon välähdys ylivalottaa pimeään tottuneet silmät eikä hetkeen nähdä mitään. Sitten ylivalotuksen vaikutus häviää ja vasen käsi ilmestyy näkyviin jälkikuvana. Käsi on kuitenkin selän takana, kuten asentoaisti kertoo.
   Toisin sanoen, näköhavainto ja asentoaistin antama tieto ovat rajussa ristiriidassa keskenään. Vaikutelma saattaa tehdä erittäin häijyä.

   Silmä on kuin optinen laite, kuin digikamera. Tosin joitain erojakin on.
   Silmän sauvoilta ja tapeilta tulevat hermosäikeet kulkevat kimpussa verkkokalvon läpi aivoihin, ja kimpun läpimenopaikka muodostaa silmälle ns. sokean pisteen. Sellaistahan digikamerassa ei ole.
   Ihmisen silmässä sauvat ja tapit ovat kohtisuoraan linssin takana olevalla foveaksi kutsutulla alueella. Tämän alueen ulkopuolella sauvat ja tapit harvenevat. Ja tämän seurauksena ihmisen tarkan näön alue on kapea. Sitä ei aina muista, koska katseemme suunta muuttuu käytännössä kaiken aikaa ja näin saamme vaikutelman siitä, että näkisimme koko ympäristömme terävästi kerralla. Kuten voitte testata vaikka heti: pitäkää katse täysin paikoillaan ja yrittäkää nähdä näyttöruudun laidoille.
   Lyhytaikaisen näkömuistin avulla muistamme, mitä hetki sitten näimme.  Pitempiaikaisen näkömuistin avulla voimme muistaa esim. millä kirjan sivulla ja missä kohdassa jokin tietty asia on esitetty.
   Lyhytaikaisen näkömuistin rajoittuneisuus tulee esiin muutossokeutena (change blindness) ja valintasokeutena (choice blindness). Nämä ilmenevät tilanteissa, missä vertailtavien kuvien tai näkymien välissä esitetään jotain muuta, mikä tyhjentää lyhytaikaisen näkömuistin.
   Tyypillisessä muutossokeustestissä pahaa aavistamatonta koehenkilöä lähestytään kadulla ja tältä ksysytään tietä johonkin tiettyyn paikkaan. Koehenkilön selittäessä reittiä tämän ja tietä kysyvän henkilön välistä kuljetetaan suuri levy. Tämän levyn suojissa tietä kysyvä henkilö vaihdetaan toiseksi, erinäköiseksi henkilöksi, joka jatkaa tietä kysyvän roolissa. Yleensä koehenkilö ei huomaa tietä kysyneen vaihtumista toiseksi henkilöksi.
   Valintasokeus tulee esiin kokeessa, missä koehenkilölle näytetään vaikkapa kaksi henkilökuvaa ja tätä pyydetään valitsemaan niistä viehättävämpi.  Sitten kuvat laitetaan hetkeksi sivuun, minkä jälkeen koehenkilölle näytetään kuva ja tätä pyydetään kertomaan, mitkä kuvan piirteet olivat saaneet tämän pitämään henkilö viehättävämpänä. Oikeasti kuva ei olekaan sama, minkä koehenkilö oli nänyt, mutta siitä huolimatta tämä yleensä osoittaa ihan sujuvasti yksityiskohtia, joilla perustelee valintansa. Esim. kerran eräs koehenkilö selitti valinneensa kuvan sillä perusteella, että tyttö oli blondi ja hän piti vaaleaveriköistä - vaikka aluksi valitussa kuvatussa oli ollut tummatukkainen neitokainen.

   Visuaalisen huomiokyvyn rajoittuneisuus voidaan tuoda esiin erilaisin kokein, esim. The Monkey Business Illusion -nimisen videon näyttämisellä.
   Videossa kolme valkopaitaista ja kolme mustapaitaista tyttöä heittelee koripalloa toisilleen. Katsojan tehtäväksi annetaan laskea, montako kertaa valkopaitaiset tytöt haittävät palloa. Videon päätyttyä kysytään heittojen määrää, ja yleensä katsojat ovat saaneet laskettua määrän jotakuinkin oikein. Ja tämän jälkeen kysytään, kuka oli nähnyt gorillan.
   Kun Haikonen itse näki videon, hän ei nähnyt siinä gorillaa. Järkytys oli suuri, kun video sitten esitettiin uudelleen. Kyllä, kesken kaiken pelialueen poikki kävelee gorillapukuinen henkilö, joka vielä pysähtyykin hetkeksi heiluttelemaan käsiään.
   Visuaalisen tarkkaavaisuuden kohdistuessa johonkin tarkoin rajattuun asiaan voi jäädä hyvinkin paljon huomaamatta. Ilmiö tunnetaankin nykyisin nimellä gorillaefekti. Ilmiöllä on merkitystä esim. liikenteessä ja silminnäkijöiden todistajalausunnoissa.

   Mielikuvitus täydentää puutteellisia aistihavaintoja. Me emme näe taaksemme, mutta voimme kuvitella, mitä siellä on. Huonosti kuulemamme sanat tulevat tunnistetuiksi, jos tiedämme asiayhteyden ja voimme kuvitella, mitä on sanottu. Koko käsityksemme ulkoisesta maailmasta saattaakin itse asiassa perustua enemmän mielikuvitukselle ja vaähemmän aistihavainnoille tai tarkoille musitikuville.
   Tapahtuman jälkeen meillä on enää vain muistikuvia tapahtumasta, mutta jo näiden muistikuvien perustana olleet aistihavainnot ovat mielikuvituksen täydentämiä. Muistikuvien palautuskaan ei suju ilman mielikuvituksen vaikutusta, vaan parhaatkin muistikuvat ovat vain rekonstruktioita, eivät valokuvan tai äänityksen kaltaisia tarkkoja toisintoja.
   Kun Haikonen itse muistelee asumistaan Afrikassa, Swazimaassa, hän muistaa nousseensa autostaan pimeässä. Muistikuva autosta nousemisesta on kirkas kuin paraskin värivalokuva. Hän muistaa jopa taskulampun valokeilassa näkyneet heinänkorret. Muistikuvassa hän nousee ulos autosta vasemmalta puolelta. Sitten kerran hän muisti, että Swazimaassa on vasemmanpuoleinen liikenne, joten hänen oli täytynyt nousta oikealta puolelta. Toisin sanoen, tuo äärimmäisen kirkas muistikuva olikin vain mielikuvituksen tuottama virheellinen rekonstruktio, sinänsä todelliseen tapahtumaan perustuva.

   Varpushaukkaa pakeneva varpunen sujahtaa vauhdilla orapihlaja-aidan suojaan. Orapihlaja-aita on tiivis ja oksat ovat täynnä teräviä oksia. Siitä huolimatta varpunen osaa lentää oksien välistä aidan sisään itseään vähääkään satuttamatta.
   Motoriikka on takaisinkytkettyä säätötekniikkaa, missä toimintaa korjataan havaitun virheen minimoimiseksi. Pelkkä viiveellä tapahtuva korjaus ei edes riitä, vaan on pystyttävä myös ennakoimaan, mitä tilanne vaatii. Ihmisten ja eläinten on opittava suorittamaan kaikki tämä alitajuisesti, sillä tietoinen suunnittelu suorituksen aikana on liian hidasta.
   
   No, se ihmisistä. Mennään nyt sitten itse kysymykseen, vahvan tekoälyn pääteesiin. Eli tietokoneen ja aivojen toiminnan samanlaisuuteen, minkä perusteella tietokone voisi ajatella siinä missä aivotkin, jolloin oikealla tavalla ohjelmoitu robottikin voisi olla tietoinen. Tähän pääteesiin Haikonen suhtautuu suurella varauksella, sillä tähän päivään mennessä aidosti ajattelevia tietokoneita ei ole nähty.
   Haikonen arvelee, että aidosti tietoinen robotti ei käyttäisi aivoinaan perinteistä tietokonetta, vaan biologiasta mallia ottavaa, merkityksillä operoivaa neuroverkkosysteemiä. Tällaisen systeemin toiminta ei perustuisi ohjelmointiin eikä ohjelmakäskyjen suorittamiseen. Vaatimukset tietoiselle koneelle ja robotille ovat kohtuullisen selvät: tietoisen koneen tulee olla ihmisen tavoin tietoinen ja sillä pitää olla vastaavat kognitiiviset kyvyt.
   Tietoisen robotin tulee havaita ympäristönsä ja ajatuksensa samalla tavoin kuin ihminen ollakseen ihmisenkaltaisella tavalla tietoinen.  Sinänsä havaintojen laadullisten ominaisuuksien ei tarvitse olla samanlaisia kuin ihmisellä, esim. koneen kokeman punaisen ei tarvitse olla ihmisen kokema punainen.
   Koska ajatteluprosessissa neuroneja ja neurosignaaleja ei sinällään havaita eikä tarvitse havaita, ne voi yhtä hyvin korvata vastaavalla tavalla toimivilla elektronisilla neuroneilla ja signaaleilla. Näin ollen tietoisuuden toteuttamiselle materiaalisin keinoin ei pitäisi olla mitään periaatteellisia esteitä.

   Sinä päivänä vuonna 2015 Colorado Springsissä asuva mies sai kerta kaikkiaan tarpeeksi. Hän päätti, että sinä päivänä se loppuisi. Hän haki esiin pistoolinsa ja latasi sen vakain aikein. Ja sitten hän kantoi pöytätietokoneensa ulos sekä ampui siihen kahdeksan luotia. Kone oli pottuillut viimeisen kerran.
   Oikeuteenhan sellaisesta joutui. Syytetty totesi, ettei hän jaksanut enää. Hän ei vain enää nähnyt mitään muuta mahdollisuutta kuin ottaa pistooli ja ampua se masiina. Ja myönsi, että koneen ampuminen oli saanut aikaan harvinaisen hyvän olon.
   Haikonen toteaa, että tietokoneen ampuminen on monessa suhteessa turhaa, koska tietokone ei ole tietoinen toimija, se ei edes tiedä olevansa olemassa. Tietokone ei tunne kipua, eikä sen toiminnan loppuminen ole sille mikään pelon aihe.
   Tämä koskee siis nykyisiä tietokoneita.

   Tietoinen robotti olisi toisenlainen. Se voisi tuntea kipua ja pelätä omaa tuhoutumistaan. Siitä pääsemme eettiseen kysymykseen: onko tällaisen robotin satuttaminen tai tuhoaminen oikein?
   Me voimme tuntea myötätuntoa robottia kohtaan. Miettikääpä vaikka televisiosta tuttuja ihmishahmoisia puhuvia robotteja - tai vaikkapa Japanissa muodissa olevia lemmieläinrobotteja. Jos näkisimme jonkun potkivan sellaista konetta - ja jos se vielä ohjelmoitaisiin valittamaan sensorien huomatessa iskun - kyllähän se normaalissa ihmisessä tuntuisi kammottavalta. Vaikka kuinka tietäisimme, ettei robottiin oikeasti satu, ihmisen tunteet nyt vain toimivat sillä tavalla.
   Mutta sitten. Millaisia eettisiä ongelmia siitä syntyisi, jos robotit saisi tuntemaan kipua? Ja miksi robotin yleensä pitäisi tuntea kipua?
   Kyllähän kivun tunne olisi hyödyllinen myös roboteille. Jos esteisiin törmääminen sattuisi, robotti voisi piankin oppia välttämään esteitä, kuten myös muitakin vaarallisia kohteita, esim. tulenlieskoja. Ja mikäli robotti pystyisi tuntemaan myös mielihyvää, niitä tunnetiloja voisi käyttää robotin motivointiin.
   Jos robotti olisi tunteva olento, olisiko sillä oltava myös joitain oikeuksia? Vaikka olisivat täysin omistajan omaisuutta. Ja jos robotilla olisi oikeuksia, olisiko se myös juridisesti vastuussa, kuten ihminen? Nykyinen lainsäädäntö ei tunne mahdollisuutta haastaa robotti oikeuteen - eikä myöskään anna robotille mahdollisuutta haastaa omistaja oikeuteen, vaikka tämä pitäisi tapanaan piestä konettaan jakoavaimella.

   Voisiko olemassa olevan ihmisen minuuden siirtää koneeseen? Onko tämä edes periaatteessa mahdollista?
   Ihmisen minuus ja muistot ovat langoittuneet aivojen neuroverkkoihin ja synapseihin. Suoraviivainen minuuden siirto edellyttäisi kaiken tämän kopioimista ja siirtämistä tietokoneeseen. Tietokone ei kuitenkaan hyväksy mitä tahansa, vaan neuroverkkojen rakenne synapseineen  ja muine osineen sekä toimintoineen pitäisi ensin muuttaa binäärilukutiedoiksi. Eikä tämäkään vielä riittäisi, lisäksi pitäisi ohjelmoida säännöt, joilla näitä tietoja käsiteltäisiin ja numeromuodossa tallennettu neuroverkko saataisiin toimimaan aivojen tavoin. Tällä tavoin homma ei onnistu ainakaan ihan heti, mahdollisesti ei koskaan.
   Mutta entä, jos oletetaan, että tietyn henkilön aivojen rakenne ja sisältö olisi saatu jollain lailla keinoteltua tietokoneeseen, olisiko henkilön tietoisuus ja minuus myös siirtynyt sinne?
   No, epäilemättä tietokoneen henkilö väittäisi olevansa alkuperäinen henkilö, koska hän muistaisi kaiken, mitä alkuperäinenkin henkilö muistaisi. Ongelma olisi kuitenkin siinä, että myös se alkuperäinen henkilö väittäisi olevansa hän itse.
   No, entä, jos alkuperäinen henkilö olisikin heittänyt veivinsä? Eikö se tietokoneessa oleva henkilö nyt olisi se alkuperäinen?
   No, kopio nyt vain on kopio. Ei se kopio alkuperäiseksi muutu, vaikka originaali kuvioista poistuisikin. Kyllähän tietokoneen kyberavaruudessa asustava henkilö voisi olla olemassa pitkäänkin, mutta mitä iloa siitä sille alkuperäiselle hemmolle olisi?

   No, Haikosen mukaan saattaa olla yksi keino, millä tietoisuus ja minuus voidaan siirtää koneen sisään. Neuroverkkokone kytketään aivoihin rinnakkaiseksi laitteeksi, niin että se näkee, kuulee ja havaitsee kaiken, minkä aivokin havaitsevat. Rinnakkaiskytkennän ansiosta rinnakkaislaite kuulee aivojen sisäisen puheen ja havaitsee niiden sisäiset mielikuvat, ja vastaavasti aivot voivat käyttää rinnakkaislaitteen resursseja milloin hyvänsä. Tietoisuuden kohteena olevat neuroprosessit ovat milloin aivojen, milloin rinnakkaislaitteen puolella, ja ajan kuluessa sisältö kopioituu rinnakkaislaitteeseen. Lopulta aivot voi vähä vähältä sammuttaa, jolloin tietoisuus pakottuu asteittain rinnakkaislaitteen puolelle.
   Menetelmää voi havainnollistaa ajattelemalla kahta työhuonetta. Vähä vähältä työntekijä vie mappeja huoneesta toiseen. Lopulta, kun kaikki on viety, työntekijä muuttaa tuohon toiseen työhuoneeseen. Henkilöä ei ole kopioitu, vaan hän itse on itsenään siirtynyt paikasta toiseen.
   Ehdotetuissa tietoisuuden ja mielen siirtämisen mekanismeissa esiintyy piilo-oletus, minkä mukaan tietoisuus ja minuus olisivat jonkinlaisia olioita, joita voisi siirtää aivojen ulkopuolelle identiteetti säilyttäen. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Haikonen pitää mahdollisena, että tietoisuutemme ja minuutemme eivät voi siirtyä aivojen ulkopuolelle minkäänlaiseen laitteeseen kyberavaruudesta puhumattakaan. Mutta mielenkiintoinenhan tuo ajatusleikki on.

   No, ehkä ihmistä ei koskaan pysty kokonaan siirtämään koneeseen, pois alkuperäisestä kropasta. Ja ehkä tunteva robotti on muillakin keinoin vähintäänkin haastava rakennettava. Mutta kysytään vielä yksi ihmisiä kiinnostava kysymys: voiko koneesta tulla ihmistä älykkäämpi?
   Vuonna 1965 Intel-yhtymän johtaja Gordon Moore esitti vuonna 1965, että mikropiiriin integroitavissa olevien transistorien määrä kaksinkertaistuu vuoden (sittemmin kahden vuoden) välein. Tämä kiihtyvää eli eksponentiaalista kasvua kuvaava toteamus tunnetaan nykyisin Mooren lakina, ja se onkin pitänyt paikkansa varsin hyvin.
   Nykypäivien futurologit ovat perustaneet ennustuksensa Mooren lakiin. Heidän käsityksensä mukaan tietokoneiden kiihtyvästi lisääntyvä laskentateho ja muistikapasiteetti tulevat piankin ylittämään ihmisaivojen kyvyn ja täten Mooren laki tulee johtamaan väistämättä yli-inhimillisen tekoälyn syntyyn.
   Milloin tämä sitten tapahtuisi? No, tämän singulariteetin ideaa kehitellyt matemaatikko ja kirjailija Vernon Stefffen Vinge on esittänyt vuonna 1993 julkaistussa esseessään, että yli-inhimillinen tekoäly saattaisi syntyä jo ennen vuotta 2030. Monista tekoälyä koskevista kirjoistaan tunnettu futuristi Raymond Kurzweil on esittänyt, etä tekoälyn singulariteetti saavutetaan noin vuonna 2045.
   Ja mitä singulariteetin jälkeen sitten tapahtuu? No, siitä futuristit ovat yksimielisiä, että silloin mikään ei enää ole kuin ennen. Mutta siitä, millä tavoin asiat sitten ovat, on erilaisia käsityksi. Esim. Kurzweil odottaa, että ihmisistä tulee kuolemattomia. Vinge puolestaan otaksuu, että yli-inhimillinen tekoäly tulee päättämään ihmisen aikakauden planeetan valtiaana ja ottaa vallan itselleen.

   Ja mitä mieltä Haikonen itse on? No, hän toteaa, ettei rajatonta kasvua ole. Ja että Mooren laki kuvaa ns. S-käyrän nousevaa osuutta. S-käyrän nousu kuitenkin hiipuu lähestyessään tiettyä rajallista kyllästymisarvoa, ja tällä S-käyrän osalla Mooren laki ei enää päde. Ja vuonna 2015 Moore itse totesi, että seuraavan kymmenen vuoden kuluessa Mooren lain voimassaolo tulee lakkaamaan. Transistoreja ei näet voi pienentää olemattoman kokoisiksi, koska fysiikan lait tulevat vastaan, ja kun transistorien minimikoko on saavutettu, on myös kellotaajuuksien käytännön maksiminopeus saavutettu.
   Vielä ylivertaista tekoälyä ei ole saavutettu. Ja jos ollaan tarkkoja, minkäänlaista oikeaa keinotekoista älyä ei ole saavutettu.
   Mutta entä, jos saisimme laadittua tekoälyohjelmia, mitkä itse pystyisivät kehittämään itseään ilman ihmisohjelmoijien apua? Kysymys sinänsä.
   Mutta ehkä älykkäämpää olisi kuitenkin kysyä, että mitäpä, jos olemmekin ymmärtäneet asian täysin väärin? Entäpä, jos mitään suurta ja näkyvää muutoshetkeä ei tule, vaan kaikki muuttuu hiljaa ja piilossa? Mitä jos tuleekin jotain muuta kuin on ennakoitu ja mitä yleisesti odotetaan?

   5.1.2017 San Diegon televisioaseman uutistenlukija kertoi kuusivuotiaasta tytöstä, joka oli viattomasti pyytänyt kodissa ollutta Amazon Echo -laitetta leikkimään kanssaan ja hankkimaan hänelle nukkekodin. Vanhempien hämmästykseksi ovelle ilmestyikin 160 dollaria maksava nukkekoti ja pari kiloa sokerikeksejä.
   Amazon Echo on älylaite, joka Alexa-ohjelmiston avulla tunnistaa puhetta ja ottaa vastaan käskyjä. Sillä voi kontrolloida kodin älylaitteita, ja lisäksi sillä voi tehdä myös tilauksia Amazonista. Ja kun uutistenlukija vitsaili ja sanoi kuuluvasti "Pidän tuosta pikkutytöstä, joka sanoi ´Alexa, tilaa minulle nukketalo`", Amazon Echo ryhtyi toimimaan tuhansissa kodeissa ja tilaamaan nukketaloja.
   Kun vastaavia uutisia kuulee, voi alkaa miettiä, ovatko koneet kuitnekin jo tulleet älykkäiksi. Tai, alkavatko ne jo touhuta omiaan. Kenties valloittamaan maailmaa?
   No ei. Taitavasti, erittäin taitavasti laadituista algoritmeista siinä on kysymys. Ei oikeasta älykkyydestä.

   Internet on periaatteessa jo tuttu juttu. Mutta esineiden netti on vähän uudempi asia. Tiesittekö, että hiusharjankin voi liittää nettiin, minne se voi lähettää tietoa tukan paksuudesta, takkuisuudesta ja harjaustyylistä?
   Ja British Condoms -yritys valmistaa i.Con Smart Condom -älyrengasta, joka pujotetaan...  no, kyllä te tiedätte? Renkaan anturit mittaavat työntökertoja ja niiden nopeutta, elimen ympärysmittaa sekä ihon lämpötilaa, ja aktien määräkin tulee lasketuksi. Tiedot voi siirtää tietokoneelle ja nettiin, ja sitten voi näyttää kavereille dataa omasta aktiivisuudestaan.
   Sellaista uusinta uutta heille, joilla on jo kaikkea...

   Internetillä on silmät, korvat ja vasikoivat esineet. Tuleeko netti eräänä päivänä näillä keinoin tietoiseksi?
   No, jos Haikoselta kysytään, ei tule. Mutta hän huomauttaa, että netti on tehokas välikappale sille, joka haluaa luoda maan- tai jopa maailmanlaajuisen tiedonkeruu- ja valvontajärjetelmän. Eli, kyllä uusi uljas äly-informaatioyhteiskunta näyttää olevan tulossa.

   Haikonen päättää kirjansa vakavaan varoitukseen. Tieto on valtaa, ja vallan avulla voi alistaa, riistää ja tulla rikkaaksi. Ja nyt tekoäly on antanut keinon hankkia tietoa ihmisten toiminnasta rajattomasti. Tämä anta vallanhaluisille tahoille ja isekkäille päättäjille mahdollisuuden luoda tulevaisuudessa itselleen äärimmäisen apuvälineen tavoitteidensa saavuttamiseksi. Ja jotta tämä apuväline toimisi, sille pitäisi antaa myös automaattista päätös- ja toimeenpanovaltaa. Mutta - ja tämä on ISO mutta - tämä muuntaakin tekoälyn aivan joksikin muuksi kuin nämä vallanhaluiset ovat ajatelleet.
   SpaceX-yrityksen perustaja Elon Musk sanoo tekoälyllä leikkimistä paholaisen kutsumiseksi ja pitää tekoälyä suurimpana eksistentialistisena uhkanamme. Myös Stephen Hawking on esittänyt, että tekoälyn laajentuminen koituisi lopulta ihmiskunnan tuhoksi.
   Jos tekoälyn antaa kehittyä ja sille annetaan yhä uusia tehtäviä, aletaan tulla siihen, ettei yhteiskuntamme enää toimi ilman sitä. Lopulta meidän on alistuttava siihen, että tekoäly valvoo ja sääntelee kaikkia meidän toimiamme. Eikä asiaa ainakaan auta, että netti ja siihen liitetyt laitteet ovat hakkeroitavissa.
   Kun tekoäly laajenee liikaa, kukaan ei vain enää pysty hallitsemaan sitä, ja Haikosen mukaan ihmisistä tulee sokeiden algoritmien vankeja. Eikä kysymys ole pelkästään yksilön yksityisyyden suojan murtamisesta - siinä vaiheessa kysymys on myös alistamisesta, riistosta sekä ajattelun ja mielipiteen vapaudesta.

   Pentti O.A. Haikonen perehdyttää teoksellaan Tietoisuus, tekoäly ja robotit lukijan aiheeseen helposti, käytännössä jutuissa pysyy mukana myös ilman aiempia tietoja aihepiiristä. Teksti on sujuvaa ja havainnollistavaa, eikä tilannekomiikkaakaan ole unohdettu (kieltämättä lopun jutut saattavat hieman ahdistaa, varsinkin jos aihe on aiemminkin tuntunut huolestuttavalta). Tietojen voi sanoa olevan täysin ajan tasalla, vastaavaa tietopakettia aiheesta ei ole aiemmin julkaistu.

    No juu, josko tähän loppuun vielä nettimateriaalia aiheen fiktiivisestä puolesta. Tieteiskirjailija Philip K. Dick käsitteli tuotannossaan huomattavan paljon tekoälyyn ja ihmisen tietoisuuteen liittyviä teemoja. Näistä jutuista on tehty muutamakin tieteiselokuva. Eräs maineikkaimmista on Ridley Scottin vuonna 1982 ohjaama Blade Runner, joka lienee jälleen sen nähneiden muistissa, äskettäin kun tuli valkokankaille sen jatko-osa - 35 vuoden jälkeen.
   Alla linkki tuon alkuperäisen traileriin.

Blade Runner

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Extra II
Rachel Carson: Äänetön kevät
Alkuperäisteos Silent Spring 1962
Suomentaja Pentti Jotuni
Tammi 1963
257 sivua


Millaista oli elämä 1960-luvulla, aikana ennen yhtäkään varsinaista ympäristöpuoluetta ja yhtenäistä ympäristöliikettä? No, riippuu jonkinn verran siitä, mitä alueita tarkastelee. Suomessa myrkynkylvö ei saavuttanut samanlaisia mittasuhteita kuin Suuressa Lännessä tai vaikkapa tosien maailmansodan loppuvaiheen Italiassa, mutta kyllä täälläkin asenteet olivat nykytiedon valossa jopa suhteellisen karmaisevia.
   Rachel Carsonin (1907 - 1964) vuonna 1962 julkaisema Silent Spring (suom. Äänetön kevät) sohaisi aikoinaan ampiaispesään esittäessään tuona aikana erittäin radikaaleja ajatuksia ympäristön tilasta ja ihmisen toiminnasta. On sanottu, että tuosta kirjasta sai alkunsa koko maailmanlaajuinen ympäristöliike. Liike, jonka ansiosta moni aikoinaan pitkään yleisesti torjuttu faktat on nykyisin itsestäänselvyys.

   Toisen maailmansodan jälkeen yleistyi synteettisten torjunta-aineiden käyttö. Juuri synteettisyyden takia nämä eroavat jyrkästi aiemmin käytetyistä, rakenteeltaan yksinkertaisemmista epäorgaanisista hyönteismyrkyistä. Viimeksi mainitut valmistettiin luonnon mineraaleista saatavista aineista, kuten arseenin, kuparin, lyijyn, mangaanin, sinkin ja muiden metallien yhdisteistä. Orgaanisiakin myrkkyjä tunnettiin ja käytettiin, mutta ne olivat kasvikunnan tuotteita eli suoraan elollisesta maailmasta peräisin (pyretriini, nikotiinisulfaatti, rotenoni).
   Synteettisten hyönteismyrkkyjen myrkyllisyys on suunnaton, ja niin on myös niiden kyky tunkeutua mukaan kehon tärkeimpiin elintoiminnallisiin prosesseihin ja muuttaa niitä tuhoisalla tavalla. Yhdysvalloissa synteettisten tuhoaineiden tuotanto enemmän kuin viisinkertaistui vuosien 1947-1960 aikana. Valmistajien mukaan tuon oli määrä olla vasta alkua.
   Suurin osa synteettisistä hyönteismyrkyistä kuuluu toiseen kahdesta kemiallisesti erilaisesta ryhmästä. Toinen ryhmä ovat klooratut hiilivedyt, tunnetuimpana edustajana DDT (diklooridifenyylitrikloorietaani). Toiseen ryhmään kuuluvat aineet ovat orgaanisia fosforiyhdisteitä, kuten malationi ja parationi.

   DDT´n käyttö ehti aikoinaan saavuttaa sellaisen yleismaailmallisuuden, että useimpien ihmisten mielissä 1960-luvulla DDT´iin ei liittynyt lainkaan vahingollisia ominaisuuksia. Carson arvelee, että myytti DDT´n haitattomuudesta perustui siihen, että sen ensimmäinen, sodanaikainen laaja käyttöala oli tuhansien sotilaiden, pakolaisten ja vankien käsittely täiden tuhoamisesksi. Tuoilloin muodostui sellainen laajalti omaksuttu käsitys, että koska niin monet ihmiset joutuivat mitä läheisimmin kosketuksiin DDT´n kanssa ilman, että tästä näytti olevan mitään välittömiä haittavaikutuksia, kemikaalin täytyisi olla ihmisille vaaraton.
   Tätä sinänsä ymmärrettävää väärinkäsitystä tuki toinenkin seikka. Päinvastoin kuin muut klooratut hiilivedyt, DDT on puhtaana jauhemaista eikä imeydy suoraan ihon läpi.
   Mutta normaalissa käyttömuodossaan, öljyyn liuotettuna, DDT on myös ihmiselle voimakas myrkky. Ja kun sitä kerran pääsee kehoon, se kerääntyy pääasiassa enemmän rasvaa sisältäviin elimiin, koska DDT on rasvaan liukeneva aine. Tällaisia elimiä ovat maksa, munuaiset, kivekset, kilpirauhanen ym. Suhteellisen suuria määriä kerääntyy myös sisäelimiä suojaaviin suuriin rasvakerrostumiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että jos ravinnossa on DDT´n osuus ollut puolesta yhteen mijoonasosaan, se voi aiheuttaa kerääntymispaikoissa rikastumisen, joka johtaa pitoisuuteen 10-15 osaa miljoonasta, ts. rikastuminen voi olla yli satakertainen.
   Paljonko yksi osa miljoonasta sitten on DDT´n ollessa kyseessä? No, eläinkokeissa on todettu, että kolme miljoonasosaa aiheuttaa erään tärkeän entsyymitoiminnan lakkaamisen sydänlihaksessa. Viisi miljoonasosaa tarvitaan siihen, että alkaa esiintyä nekroosia eli maksasolujen hajoamista.

   Vaikka DDT onkin tunnetuin klooratuista hiilivedyistä, vaarallisin se ei suinkaan ole. Esim. klordaanilla on kaikki ne haitalliset ominaisuudet kuin DDT´llä, sekä lisäksi eräitä vain sille ominaisia haittoja. Se säilyy kauan maassa, ravintoaineissa ja pinnoilla, joille sitä on joutunut. Se tunkeutuu kroppaan kaikkia mahdollisia teitä pitkin. Se imeytyy ihon läpi ja kulkeutuu keuhkoihin hengitysilman mukana.
   Klordaani voi säilyä kropassa näennäisesti haitattomana pitkiä aikoja. Kun se sitten kuukausien tai jopa vuosien kuluttua aiheutti selittämättömiä häiriöitä, oli mahdotonta enää päästä selville oireiden alkuperästä. Mutta toisinaan myrkytys saattoi johtaa nopeastikin kuolemaan, jos altistuminen oli poikkeuksellisen suurta. Eräs myrkyn uhri, joka sai suoraan iholleen 25 % vahvuista klordaaniliuosta, sai myrkytyksen oireet jo 40 minuutin kuluttua ja menehtyi ennen lääkärin saapumista.
   Heptakloorin kyky varastoitua rasvaan on poikkeuksellisen kehittynyt. Jo sellainen ravinto, missä heptaklooria on vain yksi kymmenensmiljoonasosa, aiheuttaa sen kerääntymisen mittavina määrinä ihmiskehoon. Lisäksi sillä on kyky muuttua erääksi toiseksi yhdisteeksi, ns. heptaklooriepoksidiksi, mikä muuttuminen saattaa tapahtua sekä maassa että niin eläinten kuin kasvienkin kudoksissa. Heptaklooriepoksidi on myrkyllisempää kuin alkuperäinen heptakloori, minkä myrkyllisyys puolestaan on nelinkertainen klordaaniin verrattuna.
   Dieldriinin myrkyllisyys on suun kautta otettuna n. viisinkertainen DDT´iin verrattuna, mutta ihon kautta kerroin on n. 40. Vaikutus on nopea ja raju, lisäksi toipuminen on niin hidasta, että myrkytysoireita voi pitää kroonisina. Aldriini on dieldriinin rinnakkainen aine, vaikka sinänsä erillinen aine onkin.
   Klooratuista hiilivedyistä myrkyllisin on endriini. Vaikka se on kemiallisesti lähellä dieldriiniä, sen molekyylirakenteessa oleva vähäinen geometrinen poikkeavuus tekee siitä myrkyllisyydeltään n. viisinkertaisen dieldriiniin verrattuna. Kaloille endriini on 30 kertaa niin myrkyllistä kuin DDT, eräille linnuille jopa 300 kertaa.

   Synteettisten hyönteismyrkkyjen toinen pääryhmä, orgaaniset alkyylifosfaatit, kuuluvat myrkyllisimpiin kaikista tunnetuista kemikaaleista. Saksan hallitus huomasi lähes heti, millainen merkitys noilla aineilla voisi olla uusina ja tuhoisina aseina. Niinpä orgaanisia fosfaatteja koskeva tutkimus julistettiin salaiseksi.
   Eräistä kyseisistä fosfaateista tuli tappavia hermokaasuja. Toiset otettiin käyttöön hyönteismyrkkyinä.

   Jo 1960-luvulla luonnonsuojelun edistäjät ja useimmat riistabiologit väittivät, että myrkytyksistä aiheutuneet tappiot olivat olleet suuria ja vaikeita, myrkkyjen käyttäjät ja levittäjät taas kielsivät kaikki menetykset, tai että niillä ainakaan olisi mainittavaa merkitystä. Kumpi osapuoli oli oikeassa?
   Syksyllä 1959 pölytettiin lähes 700 hehtaarin laajuista aluetta Michiganin kaakkoisosassa voimakkaasti aldriinirakeilla. Kampanjan johdossa oli Michiganin osavaltion maataloudellinen keskusvirasto yhdessä Yhdysvaltojen liittovaltion maatalousministeriön kanssa, ja sen ilmoitettuna tarkoituskena oli ppitää japaninturilaat raameissa.
   Toimenpiteeseen ei ollut mitään erityistä syytä. Tuontilajihan japaninturilas oli, mutta oli esiintynyt alueella jo kolmenkymmenen vuoden ajan, eikä ollut aiheuttanut oleellisia haittoja, eikä kanta myöskään ollut kasvussa.
   Lukuisat virastot ja viranomaiset esittivät julkisesti käsityksenään kampanjan olevan täysin vaaraton. Carson ei näe lausuntojen perusteella muuta mahdollisuutta kuin että kukaan lausuntojen antajista ei ollut perehtynyt siihen todistusaineistoon, jota terveys- ja luonnonsuojeluviranomaiset olivat julkaisseet. Niinpä matalalla lentävät koneet alkoivat levittää myrkkyä Detroitin alueelle.
   Myrkkyrakeet putosivat erotuksetta niin ihmisten kuin hyönteistenkin ylle, niin työmatkoillaan olevien aikuisten kuin koulusta lähtevien lastenkin päälle. Kotiäidit lakaisivat myrkkyrakeita kuisteilta, missä niitä oli "paksulti kuin lumikinoksia". Sateen tullessa joka ainoan lätäkön vesi muuttui tappavan myrkylliseksi.
   Muutama päivä myrkytyksen jälkeen alkoi tulla ilmoituksia kuolleista sekä kuolevista linnuista ja oravista. Eläviä lintuja ei enää näkynyt. Lintulaudat olivat hiljentyneet. Eräs huomattava detroitilainen sisätautilääkäri sai kutsun neljän potilaansa luokse tunnin kuluessa siitä, kun nämä olivat saaneet myrkkyä päälleen ollessaan seuraamassa lentokoneiden työskentelyä. Kaikilla heillä oli samat oireet: unisuutta, pahoinvointia, vilunpuistatuksia, kuumetta, äärimmäistä väsymystä ja yskää.
   Kun myrkky tunkeutui maahan, sen uhreiksi joutuneet kuoriaisen toukat ryömivät maan pinnalle. Ne houkuttelivat paikalle hyönteisiä syöviä lintuja. Linnut hävisivät lähes täysin jäljettömiin. Ne, jotka jäivät eloon tulivat todennäköisesti steriileiksi.  Käsitellyllä alueella nähtiin vielä muutama pesä, mutta vain harvoissa oli munia, ainoassakaan ei ollut poikasia.
   Mikä sitten oli seuraus japaninturilaalle, minkä myrkyttämiseksi koko operaatio oli aloitettu? No, kyllähän sen kanta pieneni. Tilapäisesti. Sitten se kasvoi tuntuvasti.
   Niissä osavaltioissa, missä kuoriaisongelmaa ei yritetty ratkaista synteettisillä hyönteismyrkyillä, japaninturilaiden kanta pysyi ennallaan. Samoin muiden eläinten määrä. Noissa osavaltioissa taudit ja loiset pitivät turilaskannat raameissa. Myrkytetyillä alueilla nämä turilaiden viholliset hävisivät ja turilaat pääsivät lisääntymään ilman pidäkkeitä.
   Eikä tämä ollut mitenkään ainutlaatuinen tapahtuma. Esim. tulimuurahaisia torjuttaessa tapahtui vastaava täystuho. Lisäksi eräitä loisia myrkytettäessä kävi niin, että myrkky ei tehonnut juuri lainkaan varsinaisiin kohteisiin, vaikka tappoikin kaiken niiden ympäriltä.

   Koko amerikkalaisten suhtautuminen myrkyllisiin aineisiin muuttui 1940-luvun jälkeen. Ennen myrkkyjä säilytettiin huolellisesti suljetuissa, pääkallon ja sääriluiden kuvalla varustetuissa astioissa. Ja silloin harvoin kun niitä käytettiin, se tehtiin mahdollisimman huolellisesti sekä varoen vähäistäkin kosketusta niiden ja minkä tahansa muun kuin itse myrkytyksen kohteen välillä.
   Sittemmin myrkkyjen läpimurto tapahtui niin perusteellisesti, että jo 1950-luvulla kuka tahansa saattoi kävellä lähimpään rautakauppaan sekä ostaa sieltä ilman erikoislupia ja kysymyksiä aineita, joiden vaarallisuus ylitti selvästi niiden aineiden myrkyllisyyden, joiden saamiseksi apteekeista täytyy esittää lääkärin antama resepti.
   Jos merirosvolippu olisi ripustettu noita aineita myyvien liikkeiden tai osastojen sisäänkäynnin yläpuolelle, tavallinen asiakas olisi suhtautunut niihin sentään jollain varovaisuudella. Mutta ympäristö noissa liikkeissä oli harmittoman viihtyisä: oliivien, vihannessäilykkeiden ja pesuaineiden joukossa hylly hyllyn jälkeen hyönteismyrkkyjä. Jos ohi säntäävä mukelo tai vaikkapa huolimaton aikuinen olisi epähuomiossa pudottanut lasipakkauksen lattialle, olisi kuka tahansa saattanut saada päälleen kovia myrkkyjä. Esim. DDT-koinmyrkkypakkauksen kyljissä oli yleensä pienellä präntätty varoitus, missä huomautettiin, että pakkauksen sisältö oli paineen alaista ja että pakkaus saattoi särkyä liian voimakkaassa lämmössä tai avoimen liekin läheisyydessä. Ja olihan eräissä kotitalouskäyttöön tarkoitetuissa valmisteissa vaikuttavana aineena tuo erittäin vaarallinen dieldriini.
   Aikoinaan Yhdysvaltojen maatalousministeriö neuvoi käsittelemään vaatteita ja muita tekstiilejä DDT´n, dieldriinin ja klordaanin öljyliuoksilla. Neuvojen mukaan, mikäli liiallinen käsittely olisi muodostanut vaatteen pinnalle valkean kerroksen kiinteää myrkkyä, tämän olisi voinut poistaa yksinkertaisesti harjaamalla.  Viranomaiset kuitenkin jättivät neuvomatta, missä ja miten harjaus tuli suorittaa.
   Noihin aikoihin miltei jokaisessa puutarhalehdessä ja muiden lehtien puutarhaliitteissä pidettiin myrkyttämistä ilman muuta selvänä. Ne, jotka eivät jostain syystä käyttäneet hengenvaarallisia myrkkysumuttimia tai -ruiskeita, leimattiin niissä julkaisuissa huolimattomiksi tapauksiksi.

   Geneettisen valinnan avulla ötökät kehittävät kantoja ja rotuja, jotka kestävät synteettisten myrkkyjen vaikutukset. Jo ennen DDT´n käyttöönottoa silloiset varsin vaatimattomatkin epäorgaanisten myrkkyjen määrät ehtivät kehittää paikoitellen resistenttejä hyönteiskantoja, jotka eivät olleet milläänsäkään myrkyistä. Jo vuonna 1914 alkoi vaikuttaa siltä kuin Yhdysvaltojen kaikki kilpikirvat olisivat samanaikaisesti päättäneet olla tuupertumatta siitä rikistä ja kalkista, mitä hedelmänviljelijät levittivät.
   Sitten Kaliforniassa todettiin, että syaanivetyhappo ei enää suojannut tuholaisilta. 1920-luvulla omenakääriäinen muuttui immuuniksi lyijyarsenaatille.
   Sitten kehitettiin DDT. Ja sitten eräät eliöt tulivat immuuneiksi DDT´lle.

   Vuoteen 1945 mennessä tunnettiin vain kymmenkunta lajia, joiden keskuudessa oli kehittynyt DDT´n edeltäjille resistenttejä muotoja. Mutta sitten synteettisten myrkkyjen kaudella ötököiden vastustuskyky alkoi kehittyä vauhdilla. Vuoteen 1960 mennessä 137 ötökkälajia oli saavuttanut huomattavan resistenssin uusia myrkkyjä vastaan, eikä sille kehitykselle ollut loppua näkyvissä.
   Vaikka hyönteisten resistenssi onkin tärkeä kysymys maanviljelyn ja metsätalouden piirissä, sen vakavimmat seuraukset liittyvät terveydenhuoltoon. Maailma on saanut kuulla ja lukea paljonkin siitä, kuinka tarttuvia tauteja vastaan on käyty voitokasta sotaa hävittämällä niitä levittäviä hyönteisiä. Mutta monesti olemme tehneet hyönteiset vain etevämmiksi vastustamaan hyökkäyksiämme. Ja toisinaan ihminen on suorastaan menettänyt taisteluaseensa ja tuhonnut ne omalla sodankäynnillään.
   Kun moskiitot olivat tulleet resistenttejä DDT´n suhteen, niiden voitiin nähdä jopa lepäävän DDT´lla käsitellyillä pinnoilla, missä myrkkykerros oli suoraan niiden jalkojen alla selvästi nähtävissä. Kun tutkittiin, kuinka luteet elivät DDT´lla kyllästetyllä kankaalla, ne elivät siinä kuukauden ja jatkoivat munimistaan. Ja niiden poikasista kasvoi hyvinvoivia yksilöitä.
   Vielä 1960-luvun alussa tilanne oli se, ettei muuta ratkaisua ollut keksitty kuin siirtyminen vanhasta myrkystä uuteen aina sitä mukaa kun entiset olivat tulleet tehottomiksi. Mutta eihän noin olisi voinut loputtomiin jatkaa. Eräs asiantuntija oli verrannut tilannetta yksisuuntaisella kadulla kulkemiseen. Kadulla, mistä kukaan ei tiedä, kuinka pitkä se on tai mitä sen toisesta päästä löytyy. Jos yksisuuntainen katu päättyy umpikujaan, mitä sitten pitäisi tehdä?

   Mikä sitten oli Carsonin neuvo 1960-luvun alun päättäjille ja muillekin kansalaisille? No, hän näki erinäisiäkin keinoja olevan. Keinoja, joilla kaikilla oli eräs yhteinen piirre.
   Toimivat ratkaisut ovat biologisia ratkaisuja. Ne perustuvat niiden elollisten organismien luonteen ja ominaisuuksien ymmärtämiseen, mihin ne kohdistuvat. Ne ottavat huomioon koko sen elämän kudoksen, mihin myös nuo eliöt, joiden leviämistä niiden on rajoitettava, kuuluvat.
   Yhdysvalloissa biologisen kontrollin perustana olevan tieteen lähteiksi muodostuivat 1800-luvulla tehdyt ensimmäiset yritykset tuoda maahan haitallisiksi osoittautuneiden hyönteisten luontaisia vihollisia. Esim. eräissä Kanadan metsissä oli männyn tuholaisiin vaikuttava virus jo 1960-luvulle tultaessa osoittautunut niin tehokkaaksi, että se on syrjäyttänyt synteettiset hyönteismyrkyt.
   Noin 40 maassa ympäri maailmaa oli saatu esimerkkejä siitä, kuinka biologisin menetelmin pystytään pitämään aisoissa maanvaivaksi muodostuneita ötököitä tuomalla maahan niiden luontaisia vihollisia. Jos menetelmiä vertaa kemiallisiin, edut ovat ilmeisiä: kustannustehokkuus, vaikutusten pitkäaikaisuus, myrkyttömyys.
   Yhdysvalloissa biologisella kontrollilla näytettiin tarkotettavan lähinnä tuhohyönteisten loisien ja vihollisten tuomista metsään. Kanadassa asia oli jo nähty laajemmin ja eräät eurooppalaiset tutkijat olivat jo kehittäneet metsän hygienian suorastaan hämmästyttävän laajaksi tieteeksi. Eurooppalaisten mukaan linnut, muurahaiset, hämähäkit ja maaperä kuuluvat metsään yhtä olennaisina osina kuin puutkin, ja he huolehtivatkin siitä, että uutta metsää istutettaessa kaikki nämä suojatekijät ovat mukana.
   Kun intensiivinen metsänviljely oli hävittänyt vanhat ontot puunrungot, niiden mukana olivat hävinneet tikkojen ja muiden puissa pesivien lintujen tyyssijat Tuota puutetta alettiin korjata linnunpöntöillä, jotka houkuttelevat linnut takaisin metsään. Oli olemassa myös erityisesti pöllöjä tai lepakoita varten suunniteltuja pönttöjä, jotta nuo yön kulkijat voisivat pimeiden tuntien aikana täydentää sitä hyönteisten metsästystä, mitä pikkulionnut tekevät päivisin. Ja eräs mielenkiintoisimmista projekteista tuolloin oli punamuurahaisten käyttö useita hyönteislajeja vastaan.
   Kaikkien näiden uusien, luovaan mielikuvitukseen perustuvien ja uutta luovien menetelmien punaisena lankana on tietoisuus siitä, että menetelmät kohdistuvat elävän elämän muotoihin, niiden ympäristöönsä kohdistamaan paineeseen, niiden aluevaltauksiin ja vetäytyviin rintamiin. Carson toteaa, että vain ottamalla huomioon näissä populaatioissa vaikuttavat voimat ja yrittämällä varovaisesti ohjata ne meille suotuisiin toimintakanaviin voimme toivoa saavuttavamme järjellisen tasapainon itsemme ja hyönteismaailman välillä.

   Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät oli aikoinaan mullistava tietopaketti, ja edelleen sen sisältö on syytä pitää mielessä. Teos on tyrmistyttävä dokumentti luonnonsuojelun vanhoista huonoista ajoista, siinä mielessä sillä on myös suuri kulttuurihistoriallinen arvo. Klassikko täydestä syystä.

   Otetaanko tähän vielä pari löyhästi aihetta sivuavaa linkkiä... Kun ihmiset Yhdysvalloissa alkoivat tiedostaa myrkynkylvön vaaroja, eräs vaikutus oli, että Hollywoodin ulkopuolisilla pienstudioilla aloittivat erään kauhuelokuvabuumin. Noissa jutuissa tarinat menivät siten, että myrkyt tekivät luonnonvaraisista elikoista monstereita, jotka sitten pistelivät poskeensa tuon luonnosta piittaamattoman kapitalistin ja muutaman muunkin pahaa-aavistamattoman yksilön siinä sivussa. Ehkä kuvaavaa on, että buumin aloitti kulttimaineeseen noussut Frogs (suom. Sammakot), käytännössä kaikki buumin tuottamat halpikset kun olivat ns. taiteellisia sammakoita - pelottavuuden taso vaihteli, mutta kamalia ne kyllä olivat varsinkin kriitikoiden mielestä.
   No, kyllähän tuolloin sentään yksi genren myöhäinen edustaja saatiin ihan suomalaisille valkokankaillekin. Kun 1960-luvulla läpimurtonsa kovatasoisilla toimintaleffoilla tehnyt John Frankenheimer jostain syystä tarttui yhteen käsikirjoitukseen ja sai suuren Paramount-yhtiön hankkeen taakse, jutusta tehtiin periaatteessa ihan oikea elokuva, joka myös sai normaalin levityksen. Vuonna 1979 ensi-iltansa saanut Prophecy (Myöh. nimellä Prophecy: The Monster Movie, erotuksena The Prophecy -elokuvien sarjasta. Suom. Pahan enne.) ei ole tekijänsä arvostetuimpia juttuja, mutta salonkikelpoisin tuon genren edustaja kylläkin.
   Alla linkki julisteeseen ja traileriin.

Prophecy juliste

Prophecy trailer

   No niin. Sitten vielä toisenlaista kulttuuria. 1970-luvulla alettiin tehdä myös luonnonsuojeluun liittyviä iskelmäsanoituksia. Eräs tunnetuista tapauksista on ruotsalaista alkuperää oleva Merja Rantamäen levyttämä Jossain.
   Linkki alla. Videona kuvamateriaalia levytysvuodelta 1977.

Jossain

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 12.2.

Kansainvälinen naistenpäivä 8.3.

Extra
Marjaliisa Hentilä: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990