Extra I
Matti Rautiainen: Neidon kyynel
Nord Print (paino), Aarni 2015
134 sivua



Olavinlinnan keskushallissa seisoo jykevä hahmo, Ville Valgrenin veistämä patsas Olavi Haraldinpojasta, josta myöhemmin tuli pyhimys - pyhä Olavi. Mutta enemmän kuin pyhyyttä patsas korostaa Olavia soturina ja kuninkaana.
   Pyhän Olavin linna on nimetty tuon legendaarisen norjalaiskuninkaan mukaan, yli 400 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Mutta kyllä myös linnassa on nähty paljon, onhan se sotalinnana ehkä se Suomen tunnetuin. Ja on siellä rauhan aikanakin tapahtunut.
   KT Matti Rautiainen on tutkinut, miten nuo tarinat ovat syntyneet ja miten ne ovat eläneet eri vuosisadoilla. Tuon tutkimustyön pohjalta hän julkaisi pari vuotta sitten teoksen Neidon kyynel, missä esitellään linnan vaiheita noiden tarinoiden kautta. Linnan, jossa on aina yhdistynyt omalaatuinen jykevyys ja synkkä kauneus. Jos oli Turun linnassa parhaimmillaan värikästä hovielämää ja draamaa, on väriä nähty myös Savon sydämessä.

Ruotsin vallan alla ollut osa nykyisestä Suomesta oli keskiajalla muun läntisen Euroopan lailla katolista aluetta, ja pyhimykset olivat keskeinen osa suomalaisten arkea. Tosin nykytiedon perusteella jokaisen pyhimykseksi nimetyn historiallista henkilöllisyyttä ei aivan aukottomasti voi pitää faktana, esim. Suomen ainoan oman pyhimyksen, piispa Henrikin, elämäntarinan todenperäisyydestä ei ole täyttä varmuutta.
   Pyhän Olavin osalta arvailuun ei ole syytä. Hänestä on useita dokumentteja, jotka osoittavat hänen olleen historiallinen henkilö. Myös hänen elämästään tiedetään jonkin verran, vaikka kaiken muistiinmerkityn luotettavuudesta ei luonnollisestikaan voi täysin varma olla.
   No, joka tapauksessa. Olavi Haraldinpoika (n. 995 - 1030) lähti monen aikalaisensa tavoin nuorena viikinkiretkille. Legendan mukaan hän kääntyi kristityksi Rouenissa, nykyisen Ranskan alueella. Uusi usko oli kyllä Norjassa jo tuolloin tunnettu, sillä kuningas Olavi Tryggvenpojan aikana maahan levitettiin kristinuskoa, joskin laihoin tuloksin.
   Norjaan Olavi Haraldinpoika palasi vuonna 1015 ja vaati valtakunnan kruunua itselleen. Norjan ylimystö valitsikin Olavin kuninkaaksi tämän voitettua tanskalaiset ja ruotsalaiset Nesjarin meritaistelussa vuonna 1016.
   Olavista ei kuitnekaan tullut kovin suosittua kuningasta. Hänen aloittamansa pakkokäännyttäminen sekä ankara hallinto saivat talonpojat kääntymään Tanskan kuninkaan Knut Suuren puoleen. Olavi menetti kruununsa vuonna 1028 ja pakeni Novgorodiin, jota hallitsi tuollooin suuriruhtinas Jaroslav, joka oli naimisissa Olavin puolison sisaren kanssa.
   Olavin yritys palauttaa kruunu takaisin itselleen epäonnistui. Vuonna 1030 käydyssä Stiklestadin taistelussa kaatui yksi Pohjolan tunnetuimmista hallitsijoista kautta aikojen.

   Vaikka Olavi oli jättänyt taakseen katkeruutta ja vihaa, kaikki muuttui hänen kuolemansa jälkeen. Trondheimiin haudatun kuningas Olavin ruumiin säilymisestä sekä siihen liittyvästä ihmeitä tekevästä voimasta alettiin pian kuoleman jälkeen kertoa tarinoita.
   Kuninkaan hiusten ja kynsien väitettiin kasvaneen kuoleman jälkeen, lisäksi ruumiin väitettiin tuoksuvan puhtaalle. Tuo ruumiin tuoksuminen liittyy keskiajalla vallinneeseen yleiseen käsitykseen siitä, että pyhimyksen ruumis ei haise kalmalle, vaan erittää hyvää tuoksua, mikä on selvä todiste henkilön pyhyydestä.
   Nykyisen Trondheimin Nidarosin tuomiokirkosta, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1070, tuli Pohjoismaiden suosituin pyhiinvaelluskohde. Kirkko rakennettiin pyhän Olavin haudan päälle.

   Osasyynä nopeaan maineen kasvuun oli myös tanskalainen hallinto, joka pyyhki nopeasti norjalaisten mielistä kuningasOolavin oman hallintoajan muistot. Kuolema Stiklestadin taistelussa muuttui pian sankarikuolemaksi taistelussa kristinuskon, Norja ja norjalaisten puolesta. Oli siis luonnollista, että Olavista tuli Norjan suojelupyhimys.
   Ensimmäisenä pohjoismaisena pyhimyksenä Olaville syntyi erityisasema, johon turvauduttiin käännytystyön edetessä kohti itää, ja lopulta 1100-luvulla myös Suomeen. Pyhä Olavi tarjosi samaistumiskohteen läheltä. Hänessä oli sekä sankarillisen arkkityypin piirteitä että, pakana- ja sotilaskuningastaustan vuoksi, kansanomaisia piirteitä. Samaistumisen mahdollisuus vahvisti erityisesti talonpoikaiston suhdetta kristinuskoon.
   Oma pyhimyksemme Henrik edusti Olavin rinnalla vaikeammin samaistuttavaa kristillistä marttyyria. Keskiajalla Olavi olikin Suomessa merkittävästi suositumpi pyhimys kuin Henrik.

   Olavinlinnan rakentamisen aikoihin pyhän Olavin asema Suomen suosituimpana pyhimyksenä oli kiistaton, ja linnan rakennuttaja Eerik Akselinpoika Tott nimesi linnan hänen mukaansa. Tosin linnan virallisena nimenä ruotsalaisten asiakirjoissa säilyi pitkään Nyslott. Linnan tarkoituksena oli taata ja varmistaa yhtäältä katolisen kirkon asema idän ortodokseja vastaan, ja toisaalta vankistaa Ruotsin asemaa suhteessa Venäjään.
   Pyhä Olavi oli linnan suojelijaksi täydellinen. Soturikuningas suojasi sotalinnaa. Pyhän Olavin antama turva konkretisoitui linnan tarjoamana suojana. Linnan yhteyteen rakennettu kappeli oli niin ikään nimetty pyhän Olavin mukaan.
   Pyhällä Olavilla oli kiistaton asema parin sadan vuoden ajan, mutta mikäli linnaa olisi ryhdytty rakentamaan pari vuosikymmentä myöhemmin, saattaa olla, että linna olisi nimetty ruotsalaisten kansallispyhimyksen pyhän Eerikin (kuningas Eerik IX Pyhä) mukaan. Pyhän Eerikin asema ja kultti kasvoivat 1400-luvulla pyhän Olavin kultin rinnalle. Mutta ei Eerik kokonaan vaille huomiota jäänyt Olavinlinnassakaan, yksi linnan torneista nimettiin Pyhän Eerikin torniksi.
   Pyhän Olavin kultin tunnetuin muoto oli hänen kuollinpäivänsä menot, joita Olavinlinnassa vietettiin katolisen ajan jälkeenkin. Juhlapäivän vietto Savonlinnassa 29. heinäkuuta pohjautuu tähän Olavin kulttiin.

Olavinlinnaa koskeva ensimmäinen - ja samalla hyvin tarunhohtoinen - laajempi kuvaus esiintyy Olaus Magnuksen vuonna 1555 julkaistussa teoksessa Pohjoisten kansojen historia, teoksen kaloja koskevassa osiossa. Osion yhdeksästoista luku on otsikoitu "Suomen Olavinlinnan viereisen Mustanvirran kaloista". Linna saa siinä osakseen lyhyen luonnehdinnan, mutta tekstin pääpaino on syvän virran erikoisuudessa, mustissa kaloissa.
   Olaus Magnus sekoitti teoksessaan yleisesti faktaa ja fiktiota. Olavinlinnaa koskevat kuvaukset lienevät siitä fiktiivisemmästä päästä, mutta Olavinlinnaan liittyvään kulttuuriperintöön nekin toki kuuluvat, joten noteerataan nämä jutut tässä tiivistelmässäkin.
   Itse asiassa, Olaus Magnus ei sepittänyt noita juttuja omasta päästään. Hän tukeutui tuossa kohden Sebastian Münsterin teokseen Cosmographia Universalis, jossa on kaikkien aikojen ensimmäinen maininta Olavinlinnasta. Ja maininta Mustanvirran mustista kaloista.

   Olaus Magnuksen mukaan linnan virrassa esiintyy trebius, kala, joka on kesällä musta ja talvella valkoinen. Jos se pääsee valtamereen, siitä tulee suuri, ja jalan pituisena sillä on viiden sormen paksuinen rasvakerros. Suolaisessa vedessä elävä trebius imee vedestä kultaa ja nostaa sen pohjasta kuinka syvältä tahansa pintaan kellumaan.
   Mistä tarina mustista kaloista on peräisin? Kauempaa historiasta tunnetaan roomalaisen Pliniuksen kuvaus mustista kaloista, joiden syöminen johtaa välittömästi kuolemaan. Tosin nuo kalat eivät Pliniuksen mukaan eläneet lähelläkään Savoa, vaan ilmeisesti Niilissä. Mikä ei estänyt Olaus Magnusta siirtämästä mustia kaloja Olavinlinnan kupeeseen.
   Ja sitten, mistä Plinius on löytänyt nuo mustat kalat? No, teoksessa Historia Naturalis, mitä teosta pidetään maailman ensimmäisenä luonnonhistoriallisena esityksenä, kuvataan miekkakalaa, joka pystyy miekallaan jopa upottamaan veneitä. Tuossa yhteydessä Plinius viittasi roomalaiseen oppineeseen Trebius Nigeriin. Siinä kun muutamat olivat lukeneet kyseistä teosta ja kirjoittaneet omia juttujaan, jossain vaiheessa alkoivat mennä jutut sekaisin. Niger oli antiikin oppineen lisänimi (musta) ja henkilön nimi oli Trebius. Ja kun juttu muutamassa kohden muuntui, lopputuloksena oli musta kala trebius. Tiedättehän vanhan seuraleikin "rikkinäinen puhelin"?
   No, joka tapauksessa. Olaus Magnuksen tekstit kuvaavat ihastumista erityisesti kahteen piirteeseen, mitkä vetoavat Olavinlinnan kävijöihin vuosisadasta toiseen. Musta ja syvä virta saa miettimään, mitä pelottavaa uiskentelee siellä, minne ihmissilmä ei näe. Samanaikaisesti se, mitä näemme, suuri ja ylväs linna virran keskellä, saa kulkijan mielikuvituksen samalla tavalla liikkeelle, ja kulkijan tuntemaan linnan kaikilla aisteillaan.

Nykyisin Olavinlinnan edessä, Tallisaaressa, seisoo musta pässi, musta oinas, jalustallaan tervehtimässä ja ottamassa vastaan linnaan saapuvia vieraita. Tuo veistos on seissyt paikallaan vuodesta 1964.
   Elävää pässiä pidettiin Olavinlinnassa ilmeisesti jo linnan rakentamisen alkuvuosina. Pyhän Olavin päivänä syötiin juhla-ateriana aina kevään ensimmäinen karitsa, jota sanottiin Olavin lampaaksi tai villavuonaksi. Juhlan merkittävyyden vuoksi uhrin tuli olla pulskassa kunnossa, joten vaikka linnan pässin elämä oli lyhyt, ainakin eläin sai eläessään syödä riittävästi.
   Tunnetuimmassa pässiin liitetyssä yksittäisessä tarinassa väriltään musta pässi pelastaa linnan venäläisten hyökkäykseltä. Kerrotaan, että eräänä pimeänä yönä venäläiset olivat hyökkäämässä linnaan ja olivat jo tikkailla kipuamassa linnaan, kun salama löi valoa ppimeän linnan ylle. Sillä hetkellä linnan harjalla liikehti suurikokoinen sarvipää, jonka kookasta silhuettia venäläiset luulivat itse paholaiseksi. Pässin kerotaan myös kopisuttaneen kovaäänisesti sorkkiaan ja heilutelleen sarviaan edes takaisin. Säikähtäneet sotilaat keskeyttivät kiireesti hyökkäyksensä.
   Tarinassa esiintyvät puitteet viittaavat linnan varhaisiin aikoihin. Jo pelkästään tikkaiden käyttö viittaa siihen, ettei linna ollut vielä harjakorkeudessa. Ensimmäisen pässin onnea tuova vaikutus oli myös omiaan lisäämään sen symbolista arvoa osana linnan kokonaisuutta.
   Paitsi veistoksena, musta pässi on osana nykyistä Savonlinnaa muillakin tavoilla. Yksi kaupungissa vietettävän Olavin päivän perinteistä on vuoden Mustan Pässin julkistaminen. Arvonimi annetaan savonlinnalaiselle, joka on toimillaan ja teoillaan edesauttanut Savonlinnaa ja sen tunnettuutta. Ja kun ylioppilaat ovat vapun aikaan liikkeellä, heillä on tapana lakittaa juuri mustan pässin patsas.

No, nuo olivat niitä vanhoja tapahtumia. On Rautiainen ottanut mukaan myös Olavinlinnan 1900-luvun historiaa. Joten palataan seuraavaksi ajassa takaisin nykyajan suuntaan.
   Vuonna 1913 Kansanvalistusseuran laulujuhlat pidettiin Kyrönniemen kentällä, Kyrönsalmen itäisellä rannalla. Linna oli samanaikaisesti toista kesää Savonlinnan oopperajuhlien näyttämönä. Kaupungissa oli käynnissä kaksi suomalaisen kulttuurin suurtapahtumaa.
   Mukana oli myös runoilija Eino Leino. Hän kirjoitti runon juhlarunoksi Kansanvalistusseuralle. Ja kun Savonlinnassa oltiin, runosta tuli Savonlinnan laulu.
   Kyseinen runo on Eino Leinon tuotantoa siitä tuntemattomammasta päästä. Edes Savonlinnassa sitä ei monessakaan yhteydessä lausuta eikä lauleta. Itse asiassa, runo kiinnittyy melko heikosti kaupunkiin - mutta Olavinlinna siinä mainitaan. Eino Leinon rakastettu, runoilija L. Onervakin toteaa runon yleiskuvasta seuraavaa: "Viimeisillä aamuyön hetkillä ennen esitystilaisuutta se siellä syntyykin mielikuvasta ´oli saari ja saaressa linna´. Eikä siihen sitten paljon muuta ajatusta tullutkaan."
   No, oli runo Onervan mielestä kuitenkin "tunnelman kannattama laulelma mystillisine kertosäkeineen". Ja Rautiaisen mukaan, jos on runo L. Onervan mielestä mystillinen ja balladimainen, samaa voi sanoa juhlarunon syntyyn liittyvistä hetkistä ja ihmisistä niiden ympärillä. Jos vastaava tapahtuisi 2010-luvulla, juorulehdistö mässäilisi asialla viikon jos toisenkin.

   Heinäkuun ensimmäisenä viikonvaihteena vuonna 1913 Savonlinna pullisteli kulttuuriväkeä. Leinon juhlaruno oli tilattu pääjuhlan yhdeksi ohjelmanumeroksi. Juhlan yhtenä esiintyjänä oli Leinon morsian Aino Kajanus, joka soitti harppua Leevi Madetojan johtamassa orkesterissa. Katsomossa istui puolestaan L. Onerva, Leinon pitkäaikainen rakkaus ja Madetojan mielitietty.
   Tämän päivän lehdistö olisi luultavasti kärkkynyt nenät pitkällä, mitä tapahtuu kesäyössä taiteilijalauman kokoontuessa. Mutta tuolloin lehdistöä kiinnosti itse juhlaruno.
   Pekka Tarkka kirjoittaa Joel Lehtosen elämäkerran ensimmäisessä osassa Leinon aktiviteeteista tuona yönä. Juhlarunon laatiminen oli jäänyt runoilijalla viime tippaan, ja se syntyi vasta yöllä viinan voimalla. Leino toimitti tekstiä pitkin yötä kirjapainon lähetille, jotta runo saatiin painettua juhlien yhteydessä ilmestyvään juhlakirjaan. Ja samana yönä Leinolla oli myös kohtaaminen L. Onervan kanssa "yöllisessä satumaisessa lehtipuistossa".
   Kun runon esittämisen aika lähestyi seuraavana päivänä, juhlapaikalle tuotu Leino oli simahtanut Kyrönniemen kentän laidalla olevalle sahanpurukeolle. Hetki ennen omaa vuoroa Leino herätettiin esiintymään ja hänelle lyötiin painettu juhlaruno käteen. Väsynyt Leino ei tuossa vaiheessa tunnistanut enää tekstiä omakseen.
   Siinä missä lehdistö vaikeni Leinon humalatilasta laulujuhlien lavalla, kirjailija Joel Lehtonen ei sitä tehnyt. Hän hyödynsi tapahtumat romaanissaan Kerran kesällä.
   Romaanin juhlat sijaitsevat tutussa paikassa linannvirran takana olevalla juhlakentällä. Romaanissa toimittaja Jalmari Touhio hoippui lavalle, "vaihteli jalkojaan sinne tänne, hikihelmet virtasivat viljavina kalpeilla kasvoilla ja kaula kurottautui pitkälle, kun hän koetteli saada sanat ulos suustaan". Ja kuvatessaan juhlarunoa lukijalle ei jää epäilystä, kenestä ja kenelle Lehtonen puhuu Touhion suulla: "On kaupunki merellä ja saarelma siinä ja saaressa linna ja linnassa impi".
   Leinon esiintminen on poikinut myös kaskun, joka löytyy Kalevi kalemaan teoksesta Rouva Diiva ja herra Finaali. Kaskussa Leino takeltelee ja toistelee runossa sananparsia useaan kertaan, ja lopulta erään miehen kerrotaan tokaisseen: "No, sano nyt, mitä sillä immellä oli, niin päästään muuhun ohjelmaan".
   Rautiainen arvelee, että Olavinlinna auttoi ratkaisevasti Leinoa tekemään runon tuona yönä. Kuinka Leino olisi saanut runosuonen sykkimään, jos hän ei olisi aamuyöllä kävellyt Tallisaareen ja lumoutunut yön mystisestä, taianomaisesta tunnelmasta, minkä siivittämänä myös viime tippaan jätetyn juhlarunon kirjoittaminen onnistui.
   Toisn aivan varmoja siitä, että Leino oikeasti vietti yöllisiä hetkiä Tallisaaressa, emme voi olla. Mutta onko sillä oikeastaan merkitystä? Kun kaksi suurta, Leino ja Olavinlinna kohtaavat, kyllä sitä vähemmästäkin mystiikkaa ja selvittämättömiä tunnelmia syntyy.

Kirjassa on yhteensä kahdeksan eri kertomusta. Edellä mainittujen lisäksi teoksessa kerrotaan linnanvouti Pietari Kylliäisestä, eversti Joachim Mitzloffin paosta linnan tyrmästä - sekä keskellä jokea soittavasta pelimannista, jonka soitto merkitsi varoitusta ja näyttäytyminen kuolemaa.
   Niin, ja sitten vielä yksi tarina. Tarina, joka on antanut niimen tälle kokoelmalle.

   Annikki Tähden levyttämä Balladi Olavinlinnasta on yksi 1950-luvun suurista hiteistä. Ja se on myös Olavinlinnan suurin rakkaustarina.
   Olavinlinnaan liitetyssä tarinassa nuori neito rakastuu sokeasti vihollismaan sotilaaseen.  Useiden salaisten tapaamisten jälkeen neito on valmis päästämään rakastettunsa linnaan ja laskee yöllä laskusillan miehelle. Samassa sillalle ryntää joukko sotilaita, aikeenaan vallata linna. Sotilas olikin vain käyttänyt neitoa hyväkseen.
   Hyökkääjät kuitenkin pysäytetään jo etulinnan pihalle. Linnan valtaus estetään. Mutta laskusillan laskeneen neidon katsotaan syyllistyneen petokseen ja häntä on rangaistava.
   Tarinassa on paljon klassisia teemoja. Koko yhteisöä uhkaava rakkaustarina, petos, rangaistus ja kuolema.
   Tarinasta on muutama erilainen versio. Tunnetuimman mukaan neito olisi ollut nimeltään Ingel, linnapäällikön tytär. Sukulaisuus tuo tarinaan lisää tragiikkaa, koska isällä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin langettaa kuolemantuomio omalle tyttärelleen. Velvollisuus oli velvollisuus, vaikka koko linnanväki pyysi tätä säästämään tytön.
   Toisen tarinan mukaan neito olisi tullut Vienan Karjalasta. Tämä tyttö on Saukin sanoittaman balladin keskushahmo.
   Tarinasta on olemassa myös kolmas versio. Tämän mukaan nuori neito olisi piilotettu muurin suojaan piiloon vihollisilta. Ja piilottajien kaaduttua taistelussa neidon kohtalona olisi ollut jäädä muurin sisään, koska kukaan ei olisi enää tiennyt hänen olemassaolostaan.

   Onko tarinalla sitten minkään sortin todellisuuspohjaa, sen millään versiolla? No, eipä oikein. Tarinaa olisi tuskin edes liitetty Olavinlinnaan, mutta sen eräs kohta sai ihmisillä mielikuvituksen laukkaamaan erään yhteensattuman kautta.
   Muuriin elävältä haudatun neidon kyynelistä väitetään kasvaneen pihlaja tuolle paikalle. Ja, itse asiassa, Pienen linnanpihan lounaissivulla, Ritariparven kaiteen alapuolella, muurista versoi pihlaja. Pihlaja, jonka valkoisten kukkien sanottiin symboloivan neidon viattomuutta ja punaisten marjojen hänen sydänvertaan.
   Pihlaja oli tarinan kannalta myös paras mahdollinen pohjoinen puulaji, koska sitä pidettiin pyhänä puuna. Varsinkin erikoisissa paikoissa kasvavat pihlajat huomioitiin, ja niihin muurista nouseva pihlaja saatettiin liittää helposti tähän perinteeseen.
   Ja kyllä, onhan tuota pihlajaa tutkittu. Voisiko se olla...?
   No, ei voi olla. Se ei elänyt satoja vuosia. Edes 1800-luvun valokuvista sitä ei löydy. Se alkoi kasvaa vasta 1900-luvun alussa. Ja on vähän vaikea kuvitella, että balladin tapahtumat sijoittuisivat viime vuosisadalle.
   
   Elävältä haudatut neidot ovat kuuluneet eurooppalaisiin tarinoihin jo antiikin ajoista saakka. Näyttäisi olevan selvää, että jokin sellainen on kulkeutunut Suomeen saakka. Kannattaa myös huomata, että kirjoitettuna tarina esiintyy ensimmäisen kerran vasta tuossa Saukin sanoituksessa. On varsin todennäköistä, että suullisenakaan perinteenä se ei ainakaan sataa vuotta vanhempaa kansanperinnettä ole.
   Itse asiassa, on jopa arveltu, että tarina olisi kehitelty 1900-luvun alussa elävöittämään linnan opaskierroksia.

   No, oli miten oli. Joka tapauksessa tarina on jäänyt elämään. Oli sen todenperäisyyden kanssa sitten miten tahansa. Mutta vielä yksi pieni asia tästä tarinasta.
   Edelleen väitetään, että neidon voi nähdä täyden kuun aikana Olavinlinnan kummituskäytävällä, rakkaansa kanssa.

Matti Rautiaisen kokoama Neidon kyynel esittelee tunnetuimmat Olavinlinnaan liitetyt tarinat lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta mitään unohtamatta ja vetävällä tyylillä. Historiasta, varsinkin historiallisista legendoista, kiinostuneelle teos on niitä pakollisia.

   Palautetaan lopuksi vielä muistiin tuo edellä mainittu Annikki Tähden tulkinta. Linkki alla.

Balladi Olavinlinnasta

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Extra II
Tuula Karjalainen: Tove Jansson - tee työtä ja rakasta
Tammi 2013
304 sivua


Otetaan tähän päivityskertaan vielä yksi teos. Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta Tove Jansson - tee työtä ja rakasta esittelee Tove Janssonin (1914 - 2001) saavutukset niin kuvataiteilijana, kirjailijana, kuvittajana, käsikirjoittajana kuin laulujen sanoittajanakin - sekä kuvailee, millainen oli ihminen taiteen takana.

   Tove syntyi taiteilijaperheeseen. Hänen isänsä Viktor Jansson oli nuorena lupaava kuvanveistäjä, mutta se suuri kansainvälinen läpimurto jäi tekemättä. Noihin aikoihin suomalaisessa kuvanveistossa oli yksi niin massiivinen hahmo, että kaikki muut jäivät hänen varjoonsa: Wäinö Aaltonen. Häntä Jansson ei pystynyt haastamaan.
   Taitelijana ja perheenpäänä oleminen ei noihin aikoihin ollut miehelle helppoa. Ajan arvomaailman mukaan aviomiehen oli suotavaa pystyä elättämään perheensä. Vaimon ansiotyön välttämättömyys oli varmasti vaikeaa Viktorille. Eikä yhtään helpompaa ollut aika ajoin pyytää taloudellista apua vaimon Ruotsin-sukulaisilta.
   Valkoisten sankaripatsaat ja hautamonumentit työllistivät Viktor Janssonia kuten useita suomalaisia kuvanveistäjiä 1920-luvun aikana - sekä jälleen toisen maailmansodan jälkeen. Faffan, millä nimellä Viktor yleisesti tunnettiin, teki neljä vuoden 1918 sodan muistomerkkiä, joista merkittävimmät Lahteen ja Tampereelle.
   Sankarimuistomerkkien tekeminen lienee ollut enemmänkin taloudellinen pakko kuin Viktorin henkilökohtainen kiinnostuksenkohde. Eniten hänen tuotannossaan on pehmeän eroottisia naisfiguureja ja herkkiä lapsikuvia. Tove itse on aikoinaan todennut, ettei hänen isänsä pitänyt naisista, he kun olivat tämän mielestä äänekkäitä ja epäsosiaalisia eivätkä tottelisi sodassa, minkä lisäksi pitivät elokuvissa turhan suuria hattuja. Vasta kun heistä oli tehty veistoksia, he olivat ok. Ainoat naispuoliset tapaukset, jotka Viktor halusi nähdä livenä, olivat vaimo ja tytär.
   Toven suhde isään oli ristiriitainen. Vaikka kontakti ei koskaan katkennut, se saattoi toisinaan olla suorastaan vihan sävyttämä.  Molemmilla oli vahvat yhteiskunnalliset ja poliittiset näkemykset, jotka olivat kaukana toisistaan. Lapsille äiti oli kertonut isän menneen sodassa jotenkin rikki - ennen valoisa, leikkisä ja hauska mies oli sodassa muuttunut ankaraksi ja katkeraksi. Viktor jäi etäiseksi isäksi, ydinperhe muodostui äidistä ja lapsista. Toisaalta Tove ihaili isäänsä valtavasti ja oli taiteessaan riippuvainen tämän mielipiteistä.
   Viktor Jansson, kuten moni muukin sisällissodan valkoinen, koki vasemmistolaisuuden, ja varsinkin kommunismin, suurena uhkana isänmaalle. Toisen maailmansodan aikana Viktor uskoi Saksaan ja suhtautui vihamielisesti juutalaisiin. Juuri isän antisemitismi loukkasi Tovea syvästi, hän valitti usein kirjeissään isänsä häpeämätöntä suvaitsemattomuutta ja "hiukset nostattavia" poliittisia mielipiteitä. Ja Faffanin oli vaikea hyväksyä tyttärensä miesystäviä, nämä olivat usein joko juutalaisia tai kommunisteja, tai ainakin näkyviä vasemmistolaisten aatteiden miehiä.
   
   Toven äiti Signe eli Ham oli tyttärelleen erittäin läheinen. Karjalainen näkee äidin vaikutuksen olleen ratkaiseva tyttären tulevaisuuden ja uravalinnan kannalta. Hän oli tyttärensä ensimmäinen ja tärkein opettaja. Tove oppi kirjaimellisesti piirtämään äitinsä sylissä.
   Äiti ja tytär elivät symbioottisessa suhteessa. Tove on kertonut eläneensä lapsuutensa yhdessä äitinsä kanssa "kuin lasikuvun alla". Vahvasta suhteesta ja sen syvyydestä saa joitain aavistuksia Kuvanveistäjän tytär -kirjassa olevasta novellista Lumi, missä Tove kuvaa pientä tyttöä ja äitiä kaksin talossa, joka hautautuu valkoiseen lumeen. Tyttären täyttää rauha ja onni, hän kuvittelee, ettei kukaan pääse sisään eikä ulos, ja purkaa onneaan huutamalla äidilleen "minärakastansinua, minärakastansinua", nauraa, heittelee äitiään tyynyillä, eikä halua, että heidät kaivetaan lumesta.
   Tove on kertonut jutun perustuvan tositapaukseen. Tosin hän ei ollut enää pieni tyttö, vaan jo 30 vuotta täyttänyt, ollessaan viikon verran äitinsä kanssa piirtämässä lumen saartamassa talossa.
   Avioitumisen myötä Ham luopui omasta vapaan taiteilijan urastaan, mistä oli ilmeisesti haaveillut opiskellessaan nuorena Pariisissa, jatko-opintojen takia hän kun oli Pariisiin lähtenyt. Ham kokeili jonkin verran tekstiilitaiteen tekemistä ja osallistui Ragni Cawénin kanssa mm. Suomen käsityönystävien vuonna 1919 järjestämään näyttelyyn Kööpenhaminassa. Mutta taide ja siihen suuntautuva kunnianhimo eivät olleet enää hänen elämänsä kiintopisteitä, vaan hän eli ensisijaisesti perheelleen.
   Noihin aikoihin kahden taiteilijan perheissä tilaa taiteen tekemiselle oli yleensä enemmän miehellä, itse asiassa naistaiteilijalle ei useinkaan löytynyt tilaa lainkaan. Mutta jos nainen kuitenkin jatkoi taiteilijana, ja etenkin jos hän menestyi paremmin kuin miehensä, avioliiton jatkumisen ja onnen mahdollisuudet olivat varsin vähissä.
   Taloudellisesti taiteilijan vaimot kantoivat perheestä vastuuta ja olivat usein ansiotyössä. Miehen ura oli perheessä tärkein ja vaimon piti tehdä kaikkensa auttaakseen ja tukeakseen, jotta mies voisi keskittyä taiteen tekemiseen. Ham oli osaava käytännön apu miehelleen, ollihan hänellä ammattitaitoa taideopintojensa ansiosta. Vaimon panos puolison uralla oli suuri, mutta se oli nimetön ja näkymätön, kuten naisten työ usein tuolloin oli.
   Omalla nimellään Ham keskittyi kuvittamiseen ja loi arvostetun uran.  Ham työskenteli setelipainossa piirtäjänä ja teki kuvitustöitä eri lehdille ja kirjankustantajille, lisäksi Signe Janssonia on pidetty suomalaisen postimerkin äitinä. Mutta ero käyttötaiteen ja vapaan taiteen arvottamisessa oli noina vuosina - ja miltei koko 1900-luvun ajan - suunnattoman suuri.

   Tove sai pikkuveljen kuuden vuoden välein. Ensin syntyi Per Olov, eli Prolle tai Peo, vuonna 1920 ja sitten vuonna 1926 Lars eli Lasse.
   Janssonien lasten syntymien pitkät välit johtuivat Per Olovin mukaan Janssonien elämän taloudellisesta tiukkuudesta. Tove oli kuusi vuotta perheen ainoa lapsi, koska vanhemmilla ei ollut vuosiin varaa toiseen lapseen.
   Veljet olivat Tovelle kaikki kaikessa. Hän eläytyi vahvasti ja syvästi heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa. Sodan aikana veljien kohtalo askarrutti ja epävarmuus oli raskasta.
   Sisarukset tekivät paljon työtä yhdessä. Per Olov otti kuvia Toven töistä ja yhdessä he tekivät vuonna 1980 muumikirjan Outo vieras Muumitalossa, missä on Toven teksti ja Per Olovin muumihahmojen valokuvat. Lars käänsi englanniksi muumisarjakuvat ja lopulta hän teki niitä itsenäisesti.
   Sisarusten yhteys kesti läpi elämän, ja veljesten lapset ja puolisot olivat kiinteä osa Toven elämää. Kaikki sisarukset olivat lahjakkaita ja taiteellisia, molemmat veljetkin kirjoittivat kirjoja, ja Per Olov oli lisäksi loistava valokuvaaja.

   Tove inhosi koulunkäyntiä ja hänen koulumenestyksensä olikin varsin vaatimatonta. Jos hän joskus viittasi kouluihin, niin kielteisessä valossa, esim. vertaamalla niitä vankiloihin. Tove ei pitänyt edes koulupiirustuksesta, niillä tunneilla kun piti piirtää pöllöjä tms, mitä Tove suorastaan vihasi.
   Mutta kyllä hän koulussa myös piti piirtämisestä, hän piirsi mm. humoristisia lehtiä, joita sitten myi monisteina luokkatovereilleen. Tosin hän myös sai käytöksenalennuksen, kun meni 12-vuotiaana piirustelemaan luokan taululle karikatyyrin opettajastaan.
   Tove on sittemmin todennut, ettei halunnut muistella kouluvuosiaan, ja toistellut usein, että koulu oli ikävää ja että hän oli unohtanut siitä suurimman osan - myös sen, miksi pelkäsi sitä niin paljon. Ja vielä aikuisenakin haastattelut olivat Tovelle kärsimystä, koska kyseleminen toi mieleen kouluajat ja luokkatunnit sekä opettajien toistuvat kysymykset.
   Tove sai vanhempiensa luvalla keskeyttää koulun ja aloittaa taideopinnot jo 16-vuotiaana Tukholmassa. Hänen on täytynyt olla jo nuorena varma, mitä hän elämässään aikoo tehdä, hänelle kun ei koulun lopetettuaan muihin ammatteihin takaporttia jäänyt.

   Tukholmassa Tove asui enonsa, Karoliinisen instituutin lääkekemian professori Einar Hammarstenin luona. Koulu oli sama, jota Ham oli aikoinaan käynyt.
   Vuosina 1931 - 1933 Tove opiskeli Tukholman Teknillisessä koulussa ja valtisi ylemmällä asteella taideteollisen linjan keskittyen kirjankuvitukseen ja mainospiirtämiseen. Kouluun Tove suhtautui kriittisesti ja piti kouluopetusta hallitsevaa käyttötaiteen opetusta ikävystyttävänä, mutta kehitti tietoisesti teknisiä taitojaan kaikissa aineissa. Tove oli kiinnostunut ennen kaikkea maalaamisesta, ja varsinkin koristemaalauksesta hän piti.

   Valmistuttuaan Tove palasi Helsinkiin ja aloitti Taideyhdistyksen piirustuskoulun eli Ateneumin, joksi sitä silloin kutsuttiin, koulu kun sijaitsi Ateneum-rakennuksessa.
   Ateneumin maalariluokalla Tove opiskeli vuosina 1933 - 1936. Tuona aikana taidemaailmassa tapahtui: tehtiin pieniä vallankumouksia sekä pyrittiin muuttamaan vallinneita arvoja suuntautumalla kansainvälisyyteen ja pois turhan ahtaista taidekäsityksistä.
   Vuonna 1935 Tove jätti joksikin aikaa koulun seitsemän maalariluokan oppilaan kanssa ja hankki yhteisen ateljeen. Hän oli tuona aikana Sam Vannin yksityisoppilaana, mikä oli hänen taiteellisen kehityksensä kannalta erityisen merkittävää. Tove kuitenkin palasi kouluun ja valmistui.

   1930-luvulla nuoret taideopiskelijat eivät juuri matkustelleet edes Euroopassa ja siitäkin syystä moderni taide oli Suomessa varsin tuntematonta. Äitinsä perhetaustan ansiosta Tove oli vieraillut ja opiskellut Ruotsissa, missä taidetarjonta oli laajempaa ja kansainvälisempää kuin Suomessa.
   Vuonna 1934 Tove matkusti Hamin sisaren luo Saksaan, mistä jatkoi sitten itsenäisesti matkaa Pariisiin. Museoissa esillä olleet impressionistien maalaukset tekivät häneen suuren vaikutuksen, nimenomaan niiden värien puhtaus ja rikkaus.
   Vuonna 1938 Tove palasi Ranskaan ja opiskeli jonkin aikaa kolmessakin eri taidekoulussa. Matkan onnellisin hetki oli, kun Faffan tuli tyttärensä vieraaksi. Yhdessäolo oli lämmintä ja ristiriidatonta, tuo aika oli isän ja tyttären aikuisiän parasta yhdessäoloaikaa.
   Vielä ennen talvisotaa Tove ehti tutustua Italiaan. Tutuiksi tulivat Venetsia, Rooma, Firenze, Sisilia ja Capri. Matkan kohokohta oli Vesuviuksen tulivuori, joka eli omaa elämäänsä, vaikka purkautuikin vasta vuonna 1944. Tulivuori on pohjana jo Toven toisessa muumikirjassa, Muumipeikko ja pyrstötähti. Sen tulenkatkuista maailmaa hän kuvaa niin kuin vain sen edes jollain tavalla kokenut voi kuvata.

   Tuli sota. Surua oli paljon ja se tuli lähelle Tovea. Moni tuttu kasvo poistui.
   Murheen ja harmauden vastapainoksi oli juhlia, missä juhlittiin usein kuin viimeistä päivää. Sodasta huolimatta haluttiin tanssia, mitä Tove rakasti. Pimennysverhot vain laskettiin alas, pantiin musiikki soimaan ja tanssittiin, myös silloin kun se oli kiellettyä.
   Jos joskus pystyttiin iloitsemaan, siitä tunnettiin syyllisyyttä. Usein sotaväsymys purkautui riehumisena.
   Maalaava nuori nainen ei herättänyt ihastusta helsinkiläisessä katukuvassa. Kun Tove oli vuonna 1941 satamassa maalaamassa, yksi ja toinen "halunkki" kävi sanomassa, että neidin pitäisi mennä kotiin tekemään lapsia, sota kun oli syttymässä minä hetkenä tahansa. Maa tarvitsi lapsia ja puhuttiin kuusilapsisten perheiden puolesta. Noihin vaatimuksiin Tove ei halunnut vastata.
   Sodan vuoksi annettuja työvelvollisuuksia Tove ei koskaan yrittänyt väistää, vaan oli mukana mm. maatöissä, vapaaehtoisena eri tehtävissä. Ateneumissa hän ompeli sotilaille lumipukuja ja leipälaukkuja sekä otti osaa hyväntekeväisyystoimintaan. Lotaksi hän ei halunnut. Hänen arvomaailmansa oli jyrkän pasifistinen.

   Rintamalta lomille päässeet hyvät ystävät olivat väsyneitä, nälkäisiä ja epätoivoisia. He olivat fyysisesti ja psyykkisesti hajalla, taisteluiden ja olosuhteiden särkemiä. He kaipasivat kaikkea mahdollsita hoivaa, ruokaa, puhtaita vaatteita ja lepoa. Mutta ennen kaikkea nuo nuoret miehet kaipasivat naisen syliä. Ja inhimillisyyden nimessä heitä piti ymmärtää, mutta se edellytti tytöiltä vaikeita henkilökohtaisia ratkaisuja ja normeista poikkeavaa moraalia.
   Joskus oli vaikea ymmärtää, kuinka paljon rintamalla olo vaikutti nuoriin miehiin. Erään vanhan ystävän saapuminen oli Tovelle järkytys. Kaveri oli ennen ollut ujo, runoista, filosofiasta ja taiteesta kiinnostunut herkkä unelmoija. Rintamalta palattuaan sama nuori mies ihaili sotaa, oli täynnä voiton odotusta. Tämän mielestä natsismi oli oikea suunta, ja oikein oli myös pienten valtioiden hävittäminen. Eikä tuossa maailmassa individualismia tarvittu, ei kirjoja eikä runoutta.

   Maalausten myynti oli mukava lisätulojen lähde, mutta vain lisätulojen. Toven vakituisemmat tulot tulivat kuvituksista, siis postikorteista ja lehtien kuvituksista. Hän oli erittäin arvostettu graafikko, ja vuonna 1946 pilapiirroksia julkaiseva lehti Garm mainosti itseään kertomalla, että Tove Jansson, "Suomen kiistatta paras pilapiirtäjä", oli lehden vakituinen piirtäjä.
   Tove verhosi terävään huumoriin lähes mitä tahansa, hän katseli sodan kauheuksia älyllisen mutta silti varsin arkisen ja tutun huumorinsa kautta. Kun hänet valittiin Ruotsissa vuonna 1941 Pohjolan humoristisimmaksi piirtäjäksi, hän totesi, ollen itse tästä hivenen ymmällään, että "näyttää huumori kuitenkin pysyvän sormissa, vaikka kaikki ympärillä oli niin loputtoman hirvittävää".
   Toven Garmiin tekemät kuvat suomivat sotaa ja sodankäyntiä yleensä. Kuvista paljastuu tekijän syvä sodanviha ja pasifismi. Toven kuvat eivät olleetkaan kaikille suomalaisille mieleen, koska niissä sota oli avoimen kauhea, kaikkea elollista uhkaava paha voima. Sellainen, miltä se ei virallisen politiikan mukaan saanut lainkaan näyttää. Kun olisi pitänyt korostaa taistelutahtoa ja isänmaallisuutta.
   Ja kyllä Toven pilakuvat närästivät jo ennen talvi- ja jatkosotaakin. Garmin päätoimittaja on kertonut, että kun Tove pilkkasi Adolf Hitleriä lokakuussa 1938, oli vähällä, ettei lehteä ja päätoimittajaa syytetty "ystävällismielisen valtion päämiehen loukkaamisesta".

   Taiteilijoiden tuloja ajatellen sota-aika ei ollut lainkaan huonoa aikaa. Rahan arvo oli kyseenalainen, koska ostettavaa oli vähemmän. Lisäksi inflaatiota pelättiin. Rahat haluttiin kiinnittää mahdollisimman pian johonkin kiinteään omaisuuteen, missä ne säilyisivät tai mahdollisesti jopa lisääntyisivät. Taide oli yksi näistä sijoitusten kohteista. Tove itse vaihtoi taulujaan sotien ja niitä seuranneiden pulavuosien aikana myös välttämättömiin tavaroihin, jolloin hyötysuhde oli rahaa suurempi.

   Tove Jansson ja Tapio Tapiovaara opiskelivat samaan aikaan Ateneumissa ja heistä tuli rakastavaisia sodan alkuvuosina. Sota määritteli suhteen puitteet, rakkauden kehittymisen ja myös sen loppumisen.
   Tove näyttää sietäneen uskomattoman paljon mieheltä juuri siksi, että hän uskoi tämän tulevan elämän jäävän lyhyeksi. Hän ajatteli Tapsan kaatuvan sodassa, vaikkei sitä ihan suoraan sanonutkaan. Mies oli hänelle ikään kuin jonkinlainen elävä kuollut. Useat juuri tästä ikäpolvesta kaatuivat. Tapion kanssa samanaikaisesti sotaan lähetetyistä suuri osa oli kuollut.
   Tuossa rakkaussuhteessa Tovesta tuli hoivaaja, ymmärtäjä ja anteeksiantaja. Hän oli päättänyt pitää huolta siitä, ettei yksikään tunti, edes hetki, olisi miehen lomien aikana ikävä, saati onneton, eikä hän saisi pahoittaa tämän mieltä. Ei ollut niin tärkeää, mitä mies teki, pääasia oli, että hän itse rakasti ja oli hyvä miehelle.
   Tovella oli aiemmin ollut säpinää Sam Vannin kanssa, joka kuului samaan nuorten taiteilijoiden piiriin kuin Tapio Tapiovaara, jonka veli Nyrki oli ihailtu elokuvaohjaaja. Tove siirtyikin kuin vaivihkaa miehestä toiseen. Hän oli huolissaan Samin ja hänen suhteensa etääntymisestä, mutta samalla totesi Tapsan tulleen lähemmäs. Aikanaan Sam Vanni menikin tahollaan naimisiin.
   Kun Tapsa tuli haavoittumisen myötä sairaalan kautta hieman pidemmälle lomalle, ensimmäinen yhteinen ilta oli huumaava. Mutta tuon illan jälkeen mies laiminlöi Tovea, ei juuri edes näyttäytynyt, vaan kuljeskeli omia polkujaan. Tapsa herätti suurta kiinnostussa tytöissä ja oli altis ihailulle. Karjalainen arvelee Tapsan olleen aiemmin ujonpuoleinen, mutta sota lienee karaissut luonteen eikä Tapsa enää ujostellut.
   Vasemmistolainen Tapsa oli mielipiteissään ja luonteeltaan kiihkeä. Toven mielestä tällä oli liikaa ystäviä.  Rintamalla kaatuneen Nyrkin morsian kertoi epäilevänsä noiden ystävien käyttävän Tapsaa hyväkseen ja nauravan takanapäin tämän idealismille. Syyttä ja yksin ei Tove ollut huolestunut rakastetustaan.
   Saman loman aikana Tapsa ehdotti, että tekisivät lapsen, Tove ja hän. Tove piti ehdotusta outona ja jopa kohtuuttomana, miehen käytökseen nähden. Sinänsä miehen halu jatkaa elämää lapsen kautta oli ymmärrettävä, toivehan liittyi enemmän sotaan kuin suhteeseen.
   Sitten Tapsa siirtyi asumaan toisen tytön luokse. Tämä oli luvannut tehdä lapsen.
   Aikanaan Tapsa palasi rintamalle. Tove kärvisteli masennuksen ja apatian kourissa. Kunnes eräänä päivänä kirjeessä ystävättärelle Eva Konikoffille hän kirjoittaa saaneensa voimansa takaisin. Tove oli valinnut, lopullisesti: hänestä oli tuleva maalari, ja vain maalari, hän arveli sen riittävän.
   Myöhemmin Tove rakensi uudelleen ystävyyttään Tapsan kanssa, tosin uudelta pohjalta. Yhdessäolo oli rauhallista ja mukavaa, kun intohimo ja pettymykset olivat poissa. Kun Tapsa sitten vuonna 1945 avioitui keramiikkitaiteilija Ulla Rainion kanssa, Tove vaikuttaa olleen vilpittömän onnellinen Tapsan puolesta. Ja päätteli Tapsan olevan onnellinen, kun Ulla oli kertonut odottavansa lasta.
   Karjalainen näkee Tovella olleen harvianislaatuinen kyky antaa anteeksi ja hyväksyä ihmiset. Mistä osoituksena mm. se, kuinka tämä pystyi rakentamaan elinikäisen ystävyyssuhteen onnettomastikin päättyneen intohimoisen rakkauden jälkeen. Suhde Tapsaankin säilyi luottamuksellisena ja lämpimänä, ja Tovesta tuli tämän ensimmäisen lapsen, Mimmin, kummi.

   Atos Wirtaseen Tove tutustui jo ennen sotia. Heillä oli paljon yhteisiä ystäviä, sillä monet Garmiin kirjoittavat olivat myös Atoksen ystäviä. Karjalaisen mukaan Atoksen kanssa Tovella oli elämänsä vakavin miessuhde.
   Atos oli kirjallinen ihminen mitä suurimmassa määrin aiempien miesystävien Vannin ja Tapiovaaran ollessa kuvataiteilijoita. Juuri vuodet Atoksen kanssa saivat Toven suuntaamaan mielenkiintoaan ja aikaansa yhä enemmän kirjoittamiseen. Muutenkin Atoksen merkitys Toven myöhemmälle uralle oli suuri, Karjalainen kuvaa hänet eräänlaiseksi muumimaailman syntymän muusaksi ja sarjakuvien tekemisen innoittajaksi.
   Atos Wirtanen valittiin kansanedustajaksi vuonna 1936. Ensin hän kuului sosialidemokraatteihin, mutta siirtyi vuonna 1947 SKDL´oon. Sosialistisen yhteneväisyyspuolueen SYP´n puheenjohtajaksi hänet valittiin vuonna 1948. Atos oli päätoimittajana Arbetarbladetissa, mutta siirtyi vuonna 1944 perustettuun kansandemokraattiseen Ny Tid -lehteen, minkä päätoimittajana hän toimi vuodet 1947 - 1953. Päätoimittajana hän panosti lehden kulttuuriantiin ja keräsi avustajiksi ruotsinkielisen kielivähemmistön kiinnostavimpia tekijöitä, Toven lisäksi mm. Eva Wichmanin, Ralf Parlandin ja Jörn Donnerin.
   Toven ja Atoksen suhde ei ollut missään vaiheessa ristiriidaton. Toisin kuin Tove, Atos inhosi sentimentaalisuutta - hän ei milloinkaan erikseen sanonut pitävänsä Tovesta, eikä todellakaan rakastavansa tätä. Tove mietti itseään, oliko hän tyttöystävä, morsian, vierailija vai hyvä ystävä, vai pelkkä tuttu.
   Silti Toven rakkaus Atokseen oli iloista rakkautta. Toven kirjeet miehelle ovat täynnä valoa, lämpöä ja huumoria.
   Atoksen kanssa Tove myös vakiintui. Sitoutumisen ja äitiyden pelot olivat ainakin tasoittuneet ja suhteellistuneet, vaikka eivät aivan kokonaan hävinneet.
   Atos oli kiireinen ja intohimoinen poliitikko, jota maailman asiat ja ideologia työllistivät. Häneltä ei liiennyt Tovelle liikaa aikaa, ja aikanaan Tove ja Atos vieraantuivat toisistaan.
   Atoksen kanssa vietettyjen vuosien aikana Tove kirjoitti, viimeisteli ja kuvitti ensimmäiset viisi muumikirjaansa. Ja Atoksen ideasta hän piirsi ensimmäiset muumisarjakuvansa miehen päätoimittamaan Ny Tidiin vuonna 1947. Vielä suhteen loputtuakin Atos tutki muumisarjakuvien kansainvälisiä levittämismahdollisuuksia, vaikka muumeja ei enää voinutkaan Ny Tidissä julkaista - muumeja pidettiin liian porvarillisina, Muumipappa-parka kun luki rojalistilehteä.

   Karjalaisen mukaan Toven nuoruutta ja suhdetta omaan elämäänsä saattaa kuvata parhaiten tämän vuonna 1947 suunnittelema ja käyttämä ex libris. Sen tekstinä on "Labora et Amare" eli "tee työtä ja rakasta". Tovelle oli tunnusomaista nostaa työn tekeminen ennen rakastamista.
   Kuva-aiheita ex libriksessä on paljon: meri, ankkureita, ruusu, ohdakkeita sekä kreikkalaisia pylväitä kiertävät viiniköynnökset. Palava sydän on kuvan keskiössä, oikealla ylhäällä on alaston nainen ja vasemmalla leijonakuningas kruunuineen, siveltimineen ja paletteineen.
   Tove oli astrologiselta merkiltään leijona. Kuvassa on kaikki mitä hän rakasti sekä hänen omat symbolinsa.
   Myöhemmin Tove piirsi uuden, suurta meren aaltoa esittävän ex libriksen. Viimeinen hänen ex libriksistään oli Hamin piirtämä, nimikirjaimiin pohjautuva ex libris.

   Joulukuussa 1946 Tove oli jälleen rakastunut. Ja sillä kertaa naiseen.
   Rakastumisen kohde, Vivica Bandler, oli Helsingin kaupungin rahaitusjohtaja Erik von Frenckellin tytär. Toven veli Lasse oli ollut Vivican sisaren Erican luokkatoveri.
   Tove kuvaa vasta alkanutta rakastumistaan rikkaaksi ja helläksi. Se "on niiin sanoinkuvaamattoman suuri ihme, on kuin löytäisit uuden ihanan huoneen vanhasta talosta, jonka olet luullut tuntevasi ja menet sisään huoneeseen ja kaikki on ihanaa ja ihmettelet vain, kuinka et ole sitä tiennyt".
   Kyllähän tuo uusi käänne Tovea ihmetytti. Hän oli kuvitellut olevansa perushetero. Silti ainakaan kirjeenvaihdon perusteella ei vaikuta siltä, että hän olisi ollut peloissaan. Hän mietti asiaa maltillisesti omista lähtökohdistaan ja oman elämänsä kannalta, itsenäisesti ja täysin tietoisena ympäristön suhtautumisesta kuitenkaan siitä loppujen lopuksi välittämättä.
   Rakkaus Vivicaan sammutti Toven rakkauden Atokseen, mutta kunnioitus ja ystävyyskin olivat jäljellä.

   Vivican mielestä hänen ja Toven rakkauden teki ainutlaatuiseksi sen älyllinen puoli. Yleensä hänen rakkauksissaan määräävänä oli ollut sydän, mutta sillä kertaa myös aivot pysyivät mukana.
   Myös Toven puolelta heidän älyllinen suhteensa oli syvä. Mutta sydän meni silti edellä. Toven mukaan rakkaus oli niin suurta, että erossa ollessaan hän oli kuin sairas ikävästä, mutta useimmiten hän tanssi ilosta pelkästään siksi, että Vivica oli olemassa ja rakasti häntä. Itse asiassa, sillä kertaa, ensimmäisen kerran, sydämen asiat menivät työn edelle.

   Tove teki Vivicasta maalauksia. Ja ikuisti tämän myös toisella tavalla. Kolmanteen muumikirjaan, Taikurin hattu, Tove loihti uusia olentoja, Viuhdin ja Tiuhdin, ja näiden kannoilla Muumilaaksoon saapui myös Mörkö. Tiuhdin (Tofslan) esikuva on Tove itse ja Viuhdin (Vifslan) Vivica.
   Kirjassa nuo olennot puhuvat omaa kieltään, jota ulkopuolisten on vaikea tulkita. Aivan kuten oikeassakin elämässä, jossa he joutuivat käyttämään salakoodeja kielletyistä asioista. Homoseksualismi oli tuolloin lain mukaan rikos ja se luokiteltiin sairaudeksi. Toven ja Vivican oli pakko olla varovaisia.
   Kyllähän Tove asiasta joillekin jotain kertoili, mutta ystävistä ei ollut jakamaan hänen uutta onneaan. Äidin kanssa Tove pystyi keskustelemaan siitä, kuinka paljon piti Vivicasta. Tosin Ham oli huolestunut Atoksen vuoksi, hän kun piti tästä todella.

   Toven ja Vivican suhteessa oli paljon rakkautta, mutta pettymyksiä vieläkin enemmän. Syyt suhteen loppumiseen ovat silti jääneet osittain hämärän peittoon.
   Vivican mukaan molempien nuoruutta leimasi suunnaton epävarmuus. Eikä sota ollut ainoa selitys tälle, Vivican mukaan "maailmassa vain kerta kaikkiaan on ihmisiä, jotka ovat peloissaan". Itse asiassa, monet muumikirjat kertovat juuri eräänlaisesta pelon voittamisesta. Mutta ystäviä Tove ja Vivica olivat elämänsä loppuun saakka, erittäin hyviä ystäviä.
   Vivican mukaan suhteessaan Toveen hän sai ensimmäisen kerran elämässään enemmän kuin pystyi antamaan takaisin, ja siitä hän ei selviytynyt. Hän oli tottunut siihen, että kaikki menee aina väärin, ja kun yhtäkkiä kaikki oli paremmin kuin hyvin, hän ei kestänyt sitä, vaan ajoi suhteen ongelmiin.

   Toven läheiset ystävät vaikuttivat hänen maailmankuvaansa ja taiteen tekemiseen. Sam Vanni ja Tapio Tapiovaara olivat kuvataiteilijona tärkeitä keskustelukumppaneita. Atos Wirtasen kautta Toven kiinnostus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen lisääntyi ja monipuolistui. Vivica Bandlerin kautta hän tutustui teatterin maailmaan, josta tuli hänelle yhä tärkeämpi taidemuoto.
   Tove tutustui varsinkin Tapsan ja Atoksen kautta poliittisesti suuntautuneisiin taiteilijoihin ja mielipidevaikuttajiin sekä osallistui vasemmistolaisiin tilaisuuksiin. Hän oli kuitenkin aina tarkka omasta riippumattomuudestaan. Puoluepolitiikka tuntui jopa vastenmieliseltä.
   Loppujen lopuksi Toven suhde vasemmiston maailmankuvaan jää tarkentumatta. Kirjeiden ja muistikirjojen perusteella häntä näytti kiinnostavan ainoastaan ideologioiden suhde taiteen teekmiseen ja ennen kaikkea omaan tekemiseensä. Hän oli huolestunut taiteellisesta vapaudestaan. Karjalaisen silmiin näyttää melkein siltä kuin Tove olisi ollut tästä pahoillaan ja jotenkin anteeksipyytävä.

   Vaikka Tove oli elämässään erittäin avoin kaikelle, silloin hänen suvaitsevaisuudestaan ei ollut tietoakaan, kun kyse oli sodasta ja fasismista. Tove oli ehdoton pasifisti ja antifasisti. Ajatuksissaan ja elämäntavoiltaan hän näyttäytyy Karjalaiselle aikaansa edellä olleena feministinä, vaikka ei ehkä tuota termiä koskaan itsestään käyttänytkään.
   Myös Toven avoimuus merkitsi paljon suomalaisten seksuaalisten vähemmistöjen elämässä. Vaikka hän ei tuossakaan asiassa barrikadeille noussut, hänen oman elämänsä ja kirjojensa avoimella suhtautumisella oli suuri merkitys ajan piilottelevassa skandaalihakuisessa ilmapiirissä.
   Tove näki naisen aseman rajoitukset jo varhain vanhempiensa avioliittoa seuratessaan. Omassa elämässään voimakkaiden miesten rinnalla hän joutui olemaan varuillaan säilyttääkseen vapautensa. Vanni oli varoittanut häntä kadottamasta itseään miehen maailmaan ja tulemasta toisen varjoksi.

   Faffan kuoli juhannuksen aikoihin vuonna 1958. Isän ja tyttären välit olivat säilyneet, vaikka vaikeita kausia olikin ollut paljon. Ajan myötä välit muuttuivat helpommiksi ja he löysivät toisistaan rakkaan ihmisen. Asumisen välimatka ja kummankin vanheneminen olivat rauhoittaneet kanssakäymistä. Viktorin poismenon jälkeen Tove koki rakastaneensa isäänsä pelottavan paljon riidoista ja erimielisyyksistä huolimatta.
   Faffanin kuolema muutti koko perhedynamiikan. Tove huomasi hämmästyksekseen, kuinka paljon isä oli merkinnyt äidille. Tove oli koko elämänsä ajan toivonut voivansa viedä äitinsä pois, parempaan maahan, jonnekin, missä olisi värejä, lämpöä, eikä miestä vaatimassa aina jotain.

   Vaikka kirjoittajana Tove tunnetaankin parhaiten lastenkirjailijana ja muumeistaan, hän kirjoitti jonkin verran myös aivan aikuisille tarkoitettuja kirjoja. Niistä tunnetuin on omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä Kuvanveistäjän tytär vuodelta 1968.
   Teoksen myötä Tove ei ollut enää yksin lastenkirjailija - vaan kirjailija. Tällä erolla tuntui olevan hänelle suuri merkitys.
   Teoksen novellien lapsi on Tove itse, tosin fiktiivisesti kuvattuna. Tove saattoi joskus sijoittaa kertomukset todellisuuden vastaisesti aivan eri vuosikymmenille ja toisinaan lisäili niihin erittäin mielikuvituksellisia elementtejä.
   Kirjassa yhdistyy muumikirjojen leikillinen ironia ja kepeys, Karjalaisen mukaan on kuin muumimaailman lumo olisi vain siirtynyt suoraan Janssonien perheen elämään.

   1950-luvun puolivälissä Tove oli sitten vihdoin löytänyt sen suuren rakkauden, joka oli osoittautunut myös pysyväksi. Tove ja Tuulikki Pietilä olivat kumpikin nelikymppisiä kuvataiteilijoita.
   Aikanaan Tuulikin kanssa Tove asettui takaisin pohjoiseen. Koko ikänsä muutosta pois Suomesta haaveilleen taiteilijan elämä oli muuttunut. Enää hän ei haaveillut asuvansa maailmalla, tosin sitä enemmän hän halusi matkustaa Tuulikin kanssa, ja sitten palata rakkaalle Klovharun saarelle Bredskäriin, minne oli noussut pieni talo.
   
   Niin, suuri yleisö tuntee Toven parhaiten muumeista. Katsotaan lopuksi vielä tarkemmin, miten nuo olennot syntyivät ja kehittyivät.
   Ensimmäisen kerran Tove piirsi muumihahmon nuorena tyttönä puuceen seinälle. Sillä kertaa olento kuvasi filosofi Immanuel Kantia. Piirroksen yhteyteen Tove kirjoitti "Vapaus on paras asia". Vapaus eri muotoineen askarrutti Tovea, sen tutkiminen oli vahva ja koko hänen tuotantonsa läpi kulkeva asia.
   Sodan aikana Tove etsi jotain paikkaa, idylliä, missä voisi käväistä välillä lepäämässä. Ja löysi Muumilaakson.
   Ensimmäiset muumihahmot ennen sotia olivat olleet hieman toisen oloisia kuin muumikirjojen väki. Ne olivat usein mustia, punasilmäisiä, laihoja, sarvipäisiä ja pitkänenäisiä. Sellaisia hahmoja, joihin ei välittäisi pimeällä törmätä. Itse asiassa, alkuperäiset muumihahmot Tove oman kertomansa mukaan ideoi siitä, kun eno oli varoitellut öisin ruokakaapille hiippailevaa Tovea yön pimeydessä vaanivista muumeista. Vasta myöhemmin muumeista tuli vähemmän äkäisiä valkoisia palleroita, joiden kitaa ei enää näytetty.

   Tove sanoutui selkeästi irti muumikirjojen kasvatuksellisista tarkoituksista. Hän kirjoitti hauskuuttaakseen, ei kasvattaakseen. Siinä hän oli samaa mieltä kriitikoiden kanssa, nämä kun kiinnittivät ensimmäisten muumikirjojen ilmestyessä huomiota muumien ei-niin-esikuvalliseen käytökseen. Muumithan joivat palmuviiniä ja käyttivät suhteellisen roisia kieltä. Sekä polttivat tupakkia.
   Tove kielsi kirjoittaneensa muumeista ensisijaisesti lapsille - itselleen hän niitä kirjoitti. Toisaalta hän tiedosti, että jutut vaikuttivat lukijoihin, varsinkin tietyntyyppisiin. Henkilöihin, joita hän nimitti tuituiksi.
   Tuitut ovat ihmisiä, joiden on vaikea sopeutua mihinkään, niitä, jotka ovat ulkopuolella ja aivan niillä rajoilla. Lähes kaikki Tovelle lähetetyt lukijakirjeet olivat tuituilta: pelokkailta, ahdistuneilta ja yksinäisiltä lapsilta. Muumien lukijoista monet hakevat - ja löytävät - turvaa ja lohdutusta muumien maailmasta.
   Tove on kertonut, että ilot ja pelot tunnustamalla tavoittaa asioita, jotka aikuiset helposti unohtavat, kuten yhteyden yksinkertaisiin asioihin, turvallisuudentunteen ja kauhun. Hän ei halunnut sulkea pois mitään, mikä kuului lasten maailmaan.
   Tovelle vaarallisinta on pimeänpelko, joka on nimetöntä pelkoa. Silti sekin voi toimia hyvin turvallisuuden rinnalla antaen sille vastapainoa ja merkitystä. Vaarallisuus on aina jossain olemassa. Pimeyden muuttaa dramaattisen mustaksi arkinen lamppu, joka kaikessa rauhassa palaa ikkunalla.

   Muumilaakson maiseman lähtökohtana pidetään yleisesti Toven äidin Hamin vanhempien Blidön taloa Tukholman saaristossa. Talo oli suuri, huoneita riitti, miltei jokaisessa oli kaakeliuuni. Ympäristö oli leppeä ja vehmas isoine puineen.
   Muumilaakson asukkaat ovat usein eksyksissä laaksostaan ja erilaisten katastrofien riepottelemina raivoavalla merellä. Tove itse rakasti merta sen eri olomuodoissaan. Janssonien perhe hakeutui kesien ajaksi Pellingin saaristoon, missä oli Toven viimeinenkin talo, pienellä karulla saarella. Muumit elävät noissa kahdessa, toisilleen vastakkaisessa maailmassa.

   Kaksi ensimmäistä muumikirjaa eivät vielä räjäyttäneet pankkia. Sen sijaan kolmas kirja synnytti kansainvälisen muumi-innostuksen. Muumeista haluttiin tehdä milloin mitäkin, keraamisista muumeista muumifilmeihin.
   Tuli myös vastareaktio. Olentojen kielenkäyttöä ja huonoja tapoja paheksuttiin. Ja se oli erityisen hämmentävää, kun ei osattu sanoa, oliko muumikirjallisuus ajateltu lapsille vai aikuisille. Noihin aikoihin ei osattu ajatella kirjaa, joka olisi sopinut sekä lapsille että aikuisille. Syntyi jopa jonkin sortin muumioppositioita, jotka ilmaisivat suoranaista raivoa muumeja kohtaan.
   Vivica järjesti sitten vuonna 1949 muumit myös teatteriin. Ensi-ilta oli viattomien lasten päivänä.
   Esitys jakoi yleisön voimakkaasti. Osa kauhistui läträäviä ja kessuttelevia muumeja, jotka tekivät kaikkea sellaista, minkä näkeminen ei olisi pienille katsojille sopinut. Hufvudstadsbladetin yleisönosastossa käydyn keskustelun mukaan osa katsojista oli ollut kuulevinaan todellisuutta kovempaa sanailua, asioita sekoitettiin ja kuultiin väärin. Vanhemmat toivoivat perinteisempiä prinsessasatuja, ja kirjailija sai raapustella vastineita.
   Vaikka Svenska Teaternin muuminäytelmä olikin varsin kiistelty tapaus, esitys haluttiin saada myös Tukholmaan ja pian muihinkin Pohjoismaihin.
   Vuonna 1953 ilmestynyt neljäs muumikirja Vaarallinen juhannus sitten sijoittuukin teatterimaailmaan ja on omistettu Vivicalle, Toven oppaalle ja innoittajalle teatterimaailmassa.  Ja tästähän olikin luontevaa tehdä myös näyttämöversio. Näytelmä sai nimen Peikot kulisseissa ja Vivica ohjasi sen vuonna 1958 Lilla Teaterniin. Näytelmä menestyi ja Helsingin jälkeen se esitettiin seuraavana vuonna Tukholmassa ja siitä vuoden kuluttua Oslossa. Tähtinä esiintyivät Toven hyvät ystävät, teatterilegendat Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson.

   Kolmannen ja neljännen muumikirjan välissä ilmestynyt ensimmäinen muumikuvakirja, Kuinkas sitten kävikään, vuodelta 1952 oli ensimmäinen, joka ilmestyi samana vuonna sekä suomeksi että ruotsiksi. Siitä voi katsoa muumien valloituksen alkaneen myös suomenkielisellä puolella. Mutta vasta 1950-luvun puolivälissä muumit olivat useamman kirjan kautta tuttuja suomenkielisille lukijoille. Tuolloin muumikirjoja oli jo ilmestynyt englanniksi ja sarjakuvia julkaistiin maailmanlehdistössä eri kielillä. Suomenkieliset myöhästyivät melko tavalla oman maansa kirjailijan maailmanvalloituksesta.
   
   Kansainvälistä läpimurtoa edesauttoi myös seitsemänvuotinen sopimus brittiläisen Associated Newspaper -lehtikonsernin kanssa. Tovelta tilattiin jatkuvajuoninen, ennen kaikkea aikuisille suunnattu sarjakuva. Tove innostui, ei vähiten siksi, että vihdoinkin hänellä olisi säännölliset tulot.
   Tovelle annettiin melko vapaat kädet, mutta myös muutama kielto annettiin. Ne rajoitukset eivät kuitenkaan taiteilijaa haitanneet.
   Erotiikkaa ei saanut olla - no, ajatellen muumien ruumiinrakennetta, eroottiset kohtaukset olisivatkin olleet melko haasteellisia. Kuolemaan sai viitata ainoastaan, jos se oli tapahtunut jo 1700-luvulla - no, eipä Tove ollut ennenkään päästänyt hahmojaan päiviltä, yhden siilin siihen mennessä. Päivänpolitiikkaan ja kuningashuoneeseen ei saanut tarttua - no, politiikan välttäminen oli aina ollut Tovelle itsestäänselvyys, politiikka tuhoaisi koko idean "jostain yleisinhimillisestä".
   Huippuaikoina sarjaa julkaistiin neljässäkymmenessä maassa noin kahdellekymmenelle miljoonalle lukijalle. Tuota kautta se löysi lopulta tiensä myös suomalaislehtiin Ilta-Sanomiin, Vasabladetiin ja Västra Nylandiin.
   Suosio innosti Tovea. Vähän aikaa. Mutta sitten se alkoi stressata. Tove oli kuvitellut, että säännöllisten tulojen myötä hänellä olisi enemmän aikaa maalata ja jättää tienestitaide vähemmälle, mutta toisin kävi - sarjakuvat veivät huomattavasti enemmän aikaa kuin Tove oli arvellut. Muutaman vuoden kuluttua tilanne oli stressaava.
   Lars oli alusta alkaen kääntänyt Toven tekstit ruotsista englanniksi ja tunsi täysin sarjakuvien maailman. Vuodesta 1960 lähtien hän sekä piirsi että kirjoitti sarjakuvat ja jatkoi Toven aloittamaa työtä vuoteen 1975 saakka. Tuolloin Lassekin sai lopulta hommasta tarpeekseen, oman kertomansa mukaan tuossa vaiheessa muumit eivät enää jättäneet taitelijaa rauhaan vaan tunkivat jo uniinkin.

   Kirjojen, sarjakuvien ja teatterinäyttämöiden lisäksi muumeja on nähty myös tv-sarjoissa. Ensimmäiset tehtiin Länsi-Saksaan vuosina 1959, kaksi kuusiosaista sarjaa pohjautuivat teoksiin Taikurin hattu ja Vaarallinen juhannus. Vuonna 1969 Ruotsin televisio esitti 13-osaisen Mumintrollet-sarjan.
   1960-luvulla myös Japanista oltiin yhteydessä. Japanilaisia elokuvia suuresti ihaillut Tove suostui. Ja tuota päätöstä hän sittemmin katui melkoisesti.
   Tv-sarjasta tuli Japanissa suosittu. Mutta muualla sitä ei esitetty. Tove järkyttyi valmiista tuotoksesta sen verran pahanpäiväisesti, että kielto roudata sarjaa minnekään oli aivan ehdoton.
   Alkuperäisestä pasifistiseta muumifilosofiasta ei ollut juuri mitään löydettävissä. Muumilaaksossa käytiin sotaa. Muumipappa pieksi Muumipeikon. Ja sellaista.
   Aikanaan sarjan esitysoikeudet umpeutuivat Japanissa. Enää tekelettä ei tulla näkemään, ei koskaan, eikä missään.

   Pettymyksestä huolimatta Tove suhtautui filmihankkeisiin edelleen myönteisesti. 78 jakson  Puolalaisversio tehtiin vuosina 1978 - 1982 ja se nähtiin 1980-luvulla myös Suomessa.
   Japanilaiset halusivat tehdä myöhemmin uuden muumisarjan, ensimmäinen kun oli ollut siellä menestys. Sillä kertaa Tove ja Lasse olivat neuvotteluissa tarkempia. He hyväksyivät tuotannon koordinaattoriksi Dennis Livsonin, joka oli suomalainen lastenohjelmien tuottaja, jolla oli kokemusta yhteistyöstä japanilaisten kanssa. Se hanke onnistui ja jaksoja tehtiin yli sata. Tv-sarjaa näytettiin useiden maiden televisioissa, ja nykyisin useat ihmiset tuntevatkin muumit nimenomaan kyseisen tv-sarjan kautta.

   Muumiromaanien ja -kuvakirjojen lisäksi Tove julkaisi myös yhden novellikokoelman muumeista, nimeltään Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Kirja oli Tovelle tärkeä eikä hän halunnut jättää sitä käsistään ennen kuin se olisi riittävän hyvä, vaikka se sitten veisi pidemmänkin ajan.
   Kokoelman niminovellista on tullut lasten kehitystä käsittelevien kertomusten klassikko. Se on kuvaus siitä, kuinka kylmyys ja ironia tappavat armottomasti vielä hauraan minuuden. Lapsen on saatava tuntea olevansa rakastettu, hänen on voitava tuntea olevansa niin turvassa, että hän uskaltaa myös suuttua.
   Pala palalta kirjan näkymätön lapsi alkaa tulla näkyväksi. Lopulliset kasvonsa hän saa vasta uskaltaessaan näyttää myös vihamieliset tunteensa. Tove itse kirjoitti aikoinaan muistikirjaansa, kuinka hänen pitäisi, näkymättömän lapsen tavoin, opeteltava suuttumaan ja näyttämään se, sekä kirjoitti toivovansa, että vielä joskus hänellekin "kasvaa omat kasvot".

   Vuonna 1970 ilmestyneen muumikirjan Muumilaakson marraskuu kirjoittamista varjosti Hamin odotettavissa oleva kuolema ja kirjassa onkin todella synkkiä sävyjä. Kirjan nimi tuskin on sattuma, tarkoittaahan marras kuollutta tai pian kuolevaa, ja marraskuuhan on suomalaisessa mytologiassa kuoleman kuukausi.
   Muumilaakson marraskuun teemana on luopuminen ja elämän rajallisuus. Muumiperheen jäsenet ovat poissa - toisaalta juuri poissaolo saa heidät olemaan vahvasti läsnä, ehkä jopa voimakkaammin kuin jos he olisivat olleet paikalla. Muumien asuinsijoille vaeltaneita muumimaailman olentoja yhdistää kaipaus ja toive perheenjäsenten kotiinpaluusta.
   Tuleeko perhe takaisin? Onko paluu vain kuvitelmaa? Vai onko kaikki pelkästään laakson vieraiden varjonäytelmän heijastumaa?
   Muumilaakson marraskuu jättää kaiken auki.

   Muumilaakson marraskuussa Tove jätti kertaalleen jäähyväiset muumikirjoilleen. Ja kirjan kautta hän hyvästeli rakkaan äitinsä. Kun äitiä ei enää ollut, ei Muumilaaksokaan voinut olla ennallaan.
   Viimeiseksi muumikirjaksi Muumilaakson marraskuu ei kuitenkaan jäänyt. Vuonna 1977 ilmestyi kuvakirja Vaarallinen matka.
   Tämän kolmannen kuvakirjan ja kahdennentoista muumikirjan kuvalliset lähtökohdat voidaan löytää Toven varhaisista surrealistissvaikutteisista maalauksista ja hänen monumentaalitaiteestaan. Kokonaisilmeeltään kirja on hyvin erilainen kuin aiemmat kuvakirjat, se on enemmän maalarin kuin piirtäjän ja kirjailijan tekemä. Värit dominoivat, viiva on väistynyt.
   Maisemat ovat mahtavia, tulivuoret purkautuvat, metsä on synkkä, meri raivoaa, lumi ja tuuli uhkaavat kulkijoita. Vain Muumilaakson kuvaus on entisellään. Sen asukkaat ovat löytäneet toisensa, ovat onnellisia aurinkoa ja kukkia täynnä olevassa laaksossaan.
   Tuolla kuvalla Tove halusi hyvästellä kaikki muumikirjojensa lukijat.

   Mutta sitten Tove innostui muumeista vielä kerran, toisella tavalla. Hän oli aina ollut kiinnostunut myös rakentamisesta, joten kun eräs Tovelle ennestään tuntematon lääkäri Pentti Eistola oli ajakulukseen rakentanut hienon ja ison Muumitalon vuonna 1958,  ja kun tämä tuli sitten esittäytymään ja näyttämään pienoismallia Tovelle, tämähän teki vaikutuksen. Tove, Tuulikki ja Ham jatkoivat siitä, mihin Eistola oli lopettanut ja seuraavien kolmen vuoden aikana kohosi uusi vieläkin suurempi (korkeudeltaan yli kaksimetrinen) nukketalo ja sen ympärille rakennettiin pihapiiri yksityiskohtineen ja kasvihuoneineen.
   Muumitalon rakentaminen antoi virikkeen viimeiselle muumikirjalle, vuonna 1980 julkaistulle teokselle Outo vieras Muumitalossa. Kirjassa muumit valvovat, koska talossa tapahtuu jotain outoa. Salaperäistä tunnelmaa luovat Toven veljen Per Olovin ottamat valokuvat rakennetusta Muumitalosta ja sen huoneiden miniatyyrihahmoista.   

   Vilkaistaan lopuksi kuitenkin vielä yhtä muumikirjaa, kirjaa Taikatalvi, joka ilmestyi vuonna 1957. Teos on erilainen kuin siihen mennessä ilmestyneet muumikirjat. Kertomuksen käynnistäjänä ei ole katastrofi, eikä muumiperhe ole eksynyt toisistaan, vaan nukkuu rauhassa talviunta. Outoa ja ihmeellistä ovat talvi, kylmyys, jää ja lumi. Pelottavia hahmoja ovat Mörkö ja Jäärouva, jonka kaunis vihreä katse surmaa kaiken katseen kohteeksi joutuneen. Kuolema on saapunut Muumilaaksoon.
   Pelon elementit ovat todellisia, aikuisten maailmasta peräisin. Taikatalvea voi pitää ensimmäisenä Toven kirjoittamana kirjana, joka on suunnattu enemmän aikuisille kuin lapsille. Silti siinä on jännitystä täynnä oleva taso lapsilukijoille, ja kyllähän lapset kirjasta ovat tykänneet, erittäin paljon.
   Kirjan alussa Muumipeikko herää talviunestaan. Hän on ainoana hereillä ja yrittää turhaan herättää äitiään. Sitten hän lähtee ulos ja löytää erilaisen maailman: talven.
   Myös meri on jäässä. Ja siellä Muumipeikko kohtaa katastrofeista pelottavimman: kuoleman.
   Niinhän sitä sanotaan, että tietoisuus elämän rajallisuudesta on aikuisuuden merkki. Jos näin on, Muumipeikko on nyt kasvanut aikuiseksi.
   Aikuistumiseen kuuluu pelon, yksinäisyyden ja elämän epätäydellisyyden hyväksyminen, ja jopa kauneuden näkeminen niissä. Muumipeikko ei palaa Muumitaloon eikä yritä nukahtaa uudelleen. Perussuru, toisen ikävä, on vallannut mielen. Aiemmin, Muumipeikon ollessa lapsi, Muumimamman viisaus ja lämmin syli olivat loihtineet surun pois. Mutta nyt Muumimamma nukkuu, nyt ei ole hänen ihmeitä tekevää käsilaukkuaan, jossa on lääke pieniin ja suuriin suruihin. Nyt Muumipeikko on yksin. Nyt Muumipeikon on selvittävä yksin.
   Mutta sitten Muumipeikko löytää jotain. Löytää jalanjäljet. Tuoreet jalanjäljet. Ja lähtee seuraamaan.
   Lumilyhdyn viereltä Muumipeikko löytää Tuutikin. Tuutikki, älykäs realisti, osaa jättää Muumipeikolle riittävästi henkistä tilaa, ja tukee näin tämän itsenäistymistä.
   Tuutikki laulaa asioista, joita ei voi ymmärtää tai tietää. Hän pohtii esim. revontulia - ovatko ne olemassa vai pelkkää harhaa?
   Tässä epävarmuudessa eletään. Tuutikki kertoo Muumipeikolle oman suhteensa elämään: "Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi".
   Karjalaisen mukaan tuo lause on kirjan avainrepliikki. Se kertoo terveestä aikuistumisesta, sen oivaltamisesta, että maailma ympärillä muuttuu ja vaihtaa muotoaan koko ajan. Tuohon lauseeseen Tove palasi jatkuvasti haastatteluissaan. Niin usein, että lause aivan ilmeisesti oli yksi Toven elämänfilosofian ydinajatuksista - jatkuvan muutoksen ja epätäydellisyyden hyväksyminen.
   Tuutikissa Muumipeikko on löytänyt rakastetun. Rakastetun, jonka kanssa hän voi elää uudessa, oudossa maailmassa. Tuutikilla on puukko vyötäisillään ja hän on pukeutunut punavalkoiseen raidalliseen puseroon, päälaen peittävään tupsulakkiin ja sinisiin pitkiin housuihin. Ruumiinrakenteeltaan Tuutikki on vahva ja hieman tukeva, hiukset ovat vaaleat ja keltaiset.
  Tällainen on Tuutikki. Ja kaikkea tätä oli myös Tuulikki Pietilä.
   
   Tuula Karjalaisen elämäkertateos Tove Jansson - tee työtä ja rakasta kertoo päähenkilön elämäntarinan kattavasti ja kirjoittajan omia tulkintoja myöten myöten uskottavasti sekä kuvaa lukijalle, miten Tove Janssonin kohdalla elämä on vaikuttanut taiteeseen. Elämäkerrassa näytetään ihmiselämän valot ja varjot, piirretään päähenkilön koko kuva.

   Ja otetaan vielä pari linkkiä. Muumeja ei tässä kohtaa oikein voi välttää, mutta otetaan toinen klippi esittelemään Toven toista uraa, lyyrikkona. Eräs Tove Janssonin tunnetuista töistä on teksti Erna Tauron säveltämään Syyslauluun.

Muumit

Syyslaulu

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 1.12. (pe)


Suomen tunnetuimman arkkitehdin syntymästä tulee helmikuun alussa täyteen 120 vuotta. Taiteilijamuotokuvien sarjan päätöksessä on aika muistuttaa, että Alvar Aallosta todellakin oli moneen muotoiluun.

Extra I
Göran Schild: Alvar Aalto

Päätetään vuosi vähän filosofisemmissa tunnelmissa. Mitä aika on? Mitä me oikeastaan tiedämme ajasta? Miksi se hidastuu liikkeessä ja pysähtyy valon nopeudessa? Onko aikamatkailu mahdollista?
   Miettikääpä näitä.

Extra II
Adam Hart-Davis: Aika: suuren mysteerin jäljillä