Kuukauden Keskustalainen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Tytti Isohookana-Asunmaa: Kulttuuriministerikulttuuri
Otava (paino), Edita 2017
373 sivua


Esko Ahon hallituksessa kulttuuriministerinä toiminut VTT Tytti Isohookana-Asunmaa ruotii teoksessaan Kulttuuriministerikulttuuri kulttuuria kulttuuriministerin työsaran kautta tarkasteltuna. Kirjan synnyn taustalla hän ilmoittaa olleen usein toistuneet keskustelut kulttuurin ja puoluepolitiikan keskinäisistä suhteista.

   Isohookana-Asunmaan mielestä taidepoliittinen keskustelu muistuttaa Suomessa joskus absurdin teatterin parhaita esityksiä. On tavallista epäillä toisen - ja etenkin kulttuuriministerin - motiiveja. Ja tämä käytäntöhän on tyypillinen suomalainen tapa: tärkeintä ei ole, mitä sanotaan, vaan jokin muu seikka, asioiden tuolla puolen oleva myyttinen olio, jokin pelottava aivokummajainen, hahmo, jonka epäillään vaikuttavan keskustelukumppanin esittämän tai toivoman ratkaisumallin motiiveihin. Orastava vuoropuhelu tyrehtyy muutaman tulistuneen kommentin jälkeen.
   Isohookana-Asunmaa näkee kulttuuripoliittisen keskustelun kulkevan Suomessa melko lailla samaan tahtiin muun yhteiskuntakeskustelun kanssa. Media nostaa kerrallaan yhden asian, mitä kaikissa viestimissä jauhetaan aikansa. Sitten haetaan uutta aihetta ja sama toistuu.
   Sosiaalinen media on muuttanut tilannetta siten, että nyt aiheet muuttuvat aiempaa nopeammin. Ja toinen muutos näkyy kielessä. Spontaanisuus mahdollistaa kontrolloimattoman puheen ja paljastaa suomalaisesta kulttuurin ytimestä kasvun keskeneräisyyden.
   Syitä kulttuuristen teemojen vähäiseen käsittelyyn ja kulttuurikeskustelun puuttumiseen Isohookana-Asunmaa on löytänyt useampiakin. Oikein rohkeita ääneenajattelijoita syntyy harvoin. Kun kulttuuripolitiikassa ei ole erityistä asiaa, mistä käydä keskustelua, eivät kulttuuriset aiheet kiinnosta yhteiskunnallisessa keskustelussa. Harva huomaa ajatella esim. että taloudella ja kulttuurilla on jotain yhteistä - mutta sitä on, itse asiassa varsin paljon. Kulttuuriset kysymykset ovat lisäksi monesti abstraktisia arvo- ja sivistyssisältöisiä, joihin suurta yleisöä on hankala saada mukaan.
   Koska kulttuurin ja taiteen edustajat ovat usein konservatiivisia ja muutosta karttavia, sekin hillitsee julkisen kehittämiskeskustelun syntymistä. Kulttuurikeskustelua syntyy kuitenkin heti, jos olemassa olevaa aletaan muuttaa, esim. vähentää ratkaisevasti julkisia kulttuuriavustuksia.
   Kun kesään 2015 eduskuntavaaleissa vasemmisto sai takkiinsa sekä Keskusta ja Perussuomalaiset menestyivät, pääkaupungin kulttuuriväki sai hepulin. Aloittivat ns. kuplakeskustelun. Hetken tiedotusvälineissä kyseltiin, millaisia kuplia Suomessa on ja missä kuplassa kukin asuu.
   
   Kun suomalaisia alettiin 1800-luvulla eri tavoin sivistää, suunnattiin sivistystyö kansakoulujen, kansanopistojen, kirjastojen ja muutamien kansalaisliikkeiden avulla koko kansaan. Kulttuurieliitin vastuulla olivat edistys ja uudistukset. Kulttuuri oli tuolloin monen mielestä kansansivistämistä. Sivistystyötä tekivät kulttuuri-ihmiset, siis ne, jotka olivat jo oppineita ja sivistyneitä, jotka harrastivat ja kehittivät monipuolisesti taiteita.
   Maassamme elettiin vielä sääty-yhteiskunnan aikaa. Tavallisilla ihmisillä ei ollut mahdollisuuksia korkeakulttuurisiin taidenautintoihin. Kulttuurieliitti mursi työllään sivistysrajoja, ei vahvistanut niitä.
   Korkeakulttuuri eli pienen joukon, eliitin, oikeus sivistykseen, taiteeseen ja sen ymmärtämiseen ei ole enää aikoihin kuulunut suomalaiseen sivistyskäsitteeseen. Siitä huolimatta ajatusta on joissain piireissä ylläpidetty tietoisesti. Muutamat kulttuurikodin kasvatit ovat jatkuvasti antaneet ymmärtää, että esim. taidetta voi vain harva käsittää. He ovat itse arvottaneet itsensä kulttuurieliitiksi. Tämä itsetietoisten ihmisten kovaääninen joukko hakee julkisuutta ja peittää alleen monen sivistyneen ihmisen mielipiteen. Taide on tälle eliitille vain väline ilmaista itseään. Isohookana-Asunmaa epäilee aivan suoraan, ettei tuo pienilukuinen joukko välttämättä aina edes ymmärrä taidetta, kunhan teeskentelee.
   Korkeakulttuuri on haluttu pitää myös suurten kaupunkien, ennen muuta pääkaupungin yksinoikeutena. Ja Helsingin sanomat on tukenut tuota käsitystä. Sen kulttuuriosasto arvioi muun maan taidetta eri mittareilla kuin pääkaupunkiseudun. Julkaisu on myös ylläpitänyt älymystö-eliitti -käsitettä, se esim. kysyi vuonna 1989 kulttuuriväeltä, ketkä kuuluvat suomalaiseen älymystöön.
   Nykyelitismin Isohookana-Asunmaa on nähnyt kukoistavan ennen muuta taidejärjestöissä. Hän sai kulttuuriministeriaikanaan kuvataiteilija Leena Luostariselta muutaman kerran suorasanaisen oppitunnin siitä, ketkä kuvataidetta ylipäänsä voivat ymmärtää. Kepulainen ministeri ei ainakaan, ja väärän puolueen lisäksi Isohookana-Asunmaa tuli periferiasta.
   Tietoisen elitismin Isohookana-Asunmaa näkee olevan nuoren kansakunnan sairaus. Kun sivistyksellä ja kulttuurintuntemuksella briljeeraavat omivat sivistyksen itselleen, he eivät kuitenkaan johdattele julkista kulttuurikeskustelua kovin syvällisille vesille. Päinvastoin, tyrmäävän orastavan keskustelun alkuunsa. Isohookana-Asunmaan mielestä poliittisten puolueiden kulttuuriohjelmia ja poliitikkojen kehnoa taiteen tuntemusta moittivat kulttuurin asiantuntijat voisivat itse tuoda kannustavia esimerkkejä ja ehdotuksia. Mutta eivätpä ole niitä esille tuoneet.
   Sinänsä, taiteilijoilla on luonnollisesti vapaus laukoa mitä tahansa julkisuudessa. Mutta miksi nämä toisia tölvivät taiteentekijät loukkaantuvat, jos joku vastaavasti arvostelee heitä?

   Kulttuuriministerit Marjatta Väänänen ja Kalevi Kivistö madalsivat tietoisesti kulttuurin arvostuskynnystä 1970-luvulla. Väänänen uskalsi tukea laitoskulttuurin rinnalla myös omaehtoista ja perinteistä kansankulttuuria. Omaehtoisesta kulttuurista oli puhunut jo Johannes Virolainen 1960-luvulla opetusministerinä ollessaan, mutta Väänäsen kaudella kulttuuri alettiin määritellä osaksi yhteiskuntapolitiikkaa, minkä mukaan myös kulttuurin harrastamiseen piti luoda kaikille tasa-arvoinen mahdolllisuus.
   Omaehtoinen kulttuuri, kansankulttuuri, oli vahvasti juurtunut suomalaiseen yhteiskuntaan. Siitä olivat työväenyhdistykset, nuorisoseurat, raittiusyhdistykset ja kirjastot huolehtineet koulujen ja opettajaseminaarien rinnalla.
   Omaehtoisen kulttuurin tuki päätyi Väänäsen aikana valtion budjettiin saakka ja hänen aikanaan tuo omaehtoisen kulttuurituen käsite yleistyi. Rahaa käytettiin aiempaa enemmän kansalaisjärjestöjen ja yhdistysten kulttuuriprojekteihin. Omaehtoisen kulttuurin käsite jäi elämään ja sitä ovat sittemmin suosineet ennen muuta keskustalaiset.

   Kaikki taide, mukaan lukien kansantaide ja perinnekulttuuri, muuttuvat kaiken aikaa. Omaperäisyys, ainutkertaisuus ja esteettisyys nähdään eri aikoina eri tavoin. Paavo Arhinmäki antoi kulttuuriministerinä tukensa graffititaiteelle, mitä Isohookana-Asunmaa aiemmin piti pääasiallisesti töhrimisenä, kunnes sitten hänen poikansa toi Yhdysvalloista lahjaksi Banksyn kirjan Wall and Piece. Kirjaan tutustuessaan Isohookana-Asunmaa saattoi havaita, kuinka graffititi on muuttunut harkituksi taiteeksi.
   Julkisiin tiloihin saadut graffititeokset lisäävät kyllä monesti iloisuutta. Niiden salliminen on selvästi vähentänyt roiskaistua spreijausta. Ja graffitien jälkeen olemme jo tottuneet muraalitaiteen luomuksiinkin.

   Etymologisen sanakirjan mukaan sana taide tulee verbistä taitaa, joka alun perin on tarkoittanut osaamista, kykenemistä, mahtamista, joskus tajuamista ja ymmärtämistä.
   Mutta taide ja alkuperäismuoto taito tarkoittivat vanhassa suomen kielessä myös mieltä, sielua, tajuntaa tai aistia. Sana sisältää siis sekä konkreettisen että abstraktin.
   Käsillä tekeminen, käsityö on yksi taiteen ilmentymä. Käsityöläisyys on kuitenkin erkaantunut taiteesta. Englanninkielinen sana art ja siitä johdettu artesaani kuvaa kädentaidon taidearvoa Isohookana-Asunmaan mielestä hyvin. Taideteos tarvitsee syntyäkseen taitoa ja keinoja, mutta se vangitsee itseensä aina jotain henkistä. Pelkkä tekniikan taitaminen ei tee teoksesta taideteosta, taide on myös tunteen ja mielikuvituksen ilmausta.

   Mikä sitten on taiteen arvo? Sitä ei voi mitata pelkästään rahalla. Isohookana-Asunmaa itse mittaa taiteen arvon sillä tunteella, minkä teos saa aikaan. Taideteos avautuu, kun ihmisen siäsllä tunnemaailma alkaa liikkua.
   Moni voi ajatella, että muotokuvasta tulee taideteos, kun se on mahdollisimman lähellä mallinsa näköä. Mutta ei todellisuuden peilikuva taidetta ole. Nimittäin, jotta muotokuvasta tulee taidetta, siitä hehkuu jotain abstraktista, henkistä, kuten jostain taideteollisesta esineestä. Jo lyhyt, keskittynyt viivähdys esim. Timo Sarpanevan teosten äärellä on kertonut Isohookana-Asunmaalle taiteen ja massateollisuustuotteen välisen eron.

   Kulttuurin tukeminen on pitkälti taiteen tukemista. Taide on saanut valtion tukea Suomessa autonomian ajoista lähtien. 1800-luvulla senaatti avusti niin taideseuroja kuin eturivin taiteilijoita. Taide-elämää tukivat myös muutamat harvat yksityisrahastot. Taidemäärärahat kasvoivat autonomian ajan loppupuolella suotuisan talouskehityksen vuoksi rinnan koululaitoksen kehittämisen kanssa.
   Kulttuuriasiat kuuluvat opetus- ja kulttuuriministeriön alaisuuteen. Vuodesta 1922 lähtien opetusministeriönä ollut virasto muuttui vuonna 2010 opetus- ja kulttuuriministeriöksi.
   Valtion tulo- ja menoarvioista on vähitellen poistettu yksityiskohtia siten että 2010-luvulla näkyvillä oli enää momenttikohtaisia summia. Muutos on siirtänyt käytännön päätösvaltaa eduskunnasta joko ministeriöön tai sitten kokonaan valtionhallinnon ulkopuolelle ns. asiantuntijoille. Ja tuohon muutokseen ei ole liiemmälti kiinnitetty huomiota sen enempää eduskunnassa kuin sen ulkopuolella.
   Muutos on lisännyt kulttuuriministerin harkintavaltaa siltä osin kuin lainsäädäntö ei sido rahanjakoa. Toisaalta, kun ministeriö on siirtänyt edelleen valtaa ministeriön ulkopuolelle, on kulttuuriministerillä aiempaa heikommat aseet ohjata kulttuurirahoitusta, puhumattakaan eduskunnasta, joka ei enää aina tiedä, mitä myönnetyillä rahoilla lopulta tehdään.

   Opetusministeriö oli pitkään varsin vaatimaton toisiin ministeriöihin verrattuna. Ammatillisia oppilaitoksia hallinnoitiin monista eri ministeriöistä aina 1960-luvun puoliväliin saakka.
   Sitä mukaa kun koulutus nähtiin osana hyvinvointiyhteiskunnan kasvua, ministeriö sai vahvuutta. Rohkeat tulevaisuudennäkymät työllistivät valtioneuvostossa erityisesti opetusministeriä, kun suomalaista koulujärjestelmää alettiin uudistaa peruskoulusta yliopistoihin saakka. Samaan aikaan radikaali kulttuuri-ilmapiiri edisti taide- ja muun kulttuurihallinnon vahvistumista.
   Harkinnanvaraisesta määrärahapolitiikasta alettiin siirtyä lakisääteiseen kulttuuripolitiikkaan. Oli aito tarve jakaa opetusministeriö koulutukseen ja kulttuuritoimeen.
   Suomi sai vuonna 1970 ensimmäisen varsinaisen kulttuuriministerin (Meeri Kalavainen, sd, kulttuuriministeri 15.7.1970 - 29.10.1971). Siitä lähtien opetysministeriössä toinen ministereistä on ollut kulttuuriministeri paria poikkeusta lukuun ottamatta, viimeksi Juha Sipilän hallituksessa opetus- ja kulttuuriministeriössä toimi vain yksi ministeri parin vuoden ajan.
   Suomessa on ollut kulttuuriministereitä moneen lähtöön, mutta pelkästään kulttuurikysymyksiin keskittynyttä kulttuuriministeriä ei ainakaan tähän mennessä ole ollut. Kulttuuriministerin salkkuun on lisätty opetussektorin tehtäviä, opintotukea, tasa-arvoasioita, viestintää, asuntoasioita ja nyt viimeksi Eurooppa-politiikkaa.

   Taitelijat vaativat kulttuuriministeriltä selvästi enemmän kuin ministereiltä yleensä vaaditaan. Joillakin näyttäisi Isohookana-Asunmaan mielestä olevan myös käsitys, että ministerit väheksyvät kulttuuria. Ja kyllähän hallituksessa monet näyttävät pitävän kulttuuriministerin salkkua melko kevyenä.
   Yksi syy kulttuuriministerin aliarvostukseen lienee Isohookana-Asunmaan mukaan siinä, että kulttuuriministerin työstä kirjoittavat ennen muuta kulttuuri- ja urheilutoimittajat. Nämä ovat alansa erikoistoimittajia, eivätkä osaa suhteuttaa kulttuuria muuhun politiikkaan. Politiikan toimittajien kiinnostuksen kohteeksi kulttuuriministeri yltää varsin harvoin, etenkin, jos tämä ei kuulu puolueensa johtoon. Kulttuuriministereistä Claes Andersson (vas), Suvi-Anne Siimes (vas), Stefan Wallin (r) ja Paavo Arhinmäki (vas) toimivat kulttuuriminsteriaikanaan puolueensa puheenjohtajana, lisäksi Kalevi Kivistö toimi osan kulttuuriministeriajastaan SKDL´n puheenjohtajana.
   Kun Claes Andersson aikoinaan otti kulttuuriministerin salkun, valintaa ihmeteltiin. Tarjolla oli myös sosiaaliministerin salkku, mitä yleisesti pidettiin painavampana. Mutta Andersson itse koki saaneensa hoitaakseen yhteiskunnan tärkeimmät tulevaisuuden kysymykset.

   Enemmistö kulttuuriministereistä on ollut pääkaupunkiseudulta. Muualta valittujen on ollut työläämpi uida pääkaupungin kulttuurielämään. Etenkin media on vierastanut periferian kulttuuriministereitä ja antanut enemmän tilaa helsinkiläisille.
   No, joka tapauksessa, uuden kulttuuriministerin on tehtävä lujasti töitä voittaakseen kulttuuriväen luottamuksen, oli hän kuka tahansa. Hänen toimintaansa seurataan alusta lähtien tavattoman tarkasti. Ministerien lausunnot ymmärretään herkästi väärin ja ne aiheuttavat taiteilijakunnassa epävarmuutta, jopa pelkoa. Monesti taideväellä on jo ennestään ennakkokäsitys, että taas tuli ministeriksi tunari.
   Kun entinen miss Suomi Tanja Karpela (kesk) valittiin vuonna 2003 Anneli Jäättenmäen hallituksen kulttuuriministeriksi, häneen kohdistui suhteellisen paljon ennakkoluuloja. Hiljalleen muualla kuin naistenlehdissä yleistynyt poliitikkojen yksityisyyden käsittely sai nyt aivan uusia mittasuhteita.
   Median mielestä Karpela ei ollut helposti lähestyttävissä. Kiivastahtiseksi muuttunut lehdistö pureutui Karpelan yksityisasioihin, kun ei saanut riittävästi julkista materiaalia asiakysymyksistä. Ja sehän meni lopulta siihen, että paparazzit menivät ja miehittivät Karpelan kotioven läheisyyden pensaikot.
   Mutta silloin kun Karpela pääsi puhumaan asioista asiallisesti, hän osoitti hallitsevansa sektorinsa asiakysymykset. Hänelle tuli tavaksi matkoilla harjoitella avustajansa kanssa valmistautumista esim. eduskunnan kyselytuntien kiperiin kysymyksiin ja myös muutoin perehtyä asioihin huolella virkamiesten kanssa. Urheilulehti kirjoitti 3.3.2005 Karpelasta, että ensimmäinen vuosi meni asioiden opiskeluun ja taustojen kanssa puurtamiseen, mutta toinen ministerivuosi paljasti yllätyksen: oma-aloitteisen, aktiivisen ja ennakkoluulottoman vaikuttajan.

   Poliitikot yleensä, mutta erityisesti kulttuuriministerit, ovat nopeasti pilkan kohteena, jos menevät paljastamaan oman henkilökohtaisen mielipiteensä taiteesta. Isohookana-Asunmaa ei tätä ymmärrä, ihmisellä nyt vain on omia suosikkeja taiteen eri aloilla. Esim. kun Pia Viitanen (sd) kertoi pitävänsä kissatauluista, kollektiivinen hekotushan siitä syntyi. Miksiköhän? Isohookana-Asunmaa tuntee erään arvostetun kulttuuritoimittajan (Kaisu Mikkola), jonka kulttuurituntemusta ja makua harvat uskaltavat kyseenalaistaa, vaikka tälle kaikenlaiset kissa-aiheet ovatkin kaikki kaikessa.
   Kulttuuriministerin viralliset valinnat eivät aina voi olla henkilökohtaisia. Ministeri edustaa ensi sijassa valtioneuvostoa ja julkista hallintoa, julkista valtaa. Siitä johtuen minsterillä on pakollisia menoja. Halusi tai ei, ministeri joutuu viran puolesta vihkimään rakennuksia ja avaamaan näyttelyitä.
   Noistakin tulee sekä oikeutetumpaa että vähemmän oikeutettua kritiikkiä. Musiikkitalon avajaiset olisivat kuuluneet kulttuuriministerille, joten Arhinmäen käydessä rokkifestareilla mieluummin kuin Helsingin uuden musiikkitalon avajaisissa oli jo vähän tökeröä. Hieman eri asia oli Suvi Lindénin (kok) kohdalla, vaikka hänkin joutui selittelemään, miksei ollut vastassa MM-hopeaa voittanutta Suomen jääkiekkomaajoukkuetta, vaan oli matkustanut Saksaan EU-ministerikokoukseeen.

   Taiteen maailmassa liikuskelee tunnetusti monenkarvaisia taiteilijoita. Joidenkin juttuihin jopa kulttuuriministerin on vähän pakko ottaa kantaa.
   Teatterikorkeakoulusta tuli vuonna 1979 valtion korkeakoulu, jossa annettiin näyttelijäkoulutuksen lisäksi myös tanssitaiteen sekä valo- ja äänisuunnittelun korkeinta opetusta. Valtiollistamisen katsottiin antavan turvallisen pohjan koulutuksen kehittämiselle.
   Vuonna 1982 koulun rehtoriksi valittiin Jouko Turkka. Odotukset olivat suuret. Turkassa oli maagisuutta ja hänellä oli hyvä maine. Lähes ensi töikseen hän puhdisti koulun puoluepolitiikasta, mitä pidettiin positiivisena. Tuolloin opppilaitokseen  pyrki vuosittain n. 1.500 nuorta, joista näyttelijälinjalle valittiin 18. Näyttelijäkoulutus oli maan kalleinta akateemista koulutusta.
   Turkan kaudella oppilaitos alkoi muistuttaa urheilukoulua. Lisäksi heti ensimmäisissä sisäänpääsykokeissa yhdeltä hakijalta murtui käsi, mikä sai oikeuskansleri Kai Kortteen kiinnostumaan talon uusista tuulista. Kulttuuriministeri Kaarina Suonio (sd) otti ministeriössään vastaan märkään t-paitaan, pikkuhousuihin ja lenkkareihin sonnustautuneen rehtorin. Ei siitä silloin sen enempää, mutta olihan näky melko... epätavallinen.
   Sitten muutama oppilas erosi koulusta. Kulttuuriministerin oli pakko puhuttaa uudelleen Turkkaa. Mutta ei siitäkään sen enempää.
   Sitten eräiden opiskelijoiden vanhemmat kertoivat kansanedustajille erinäisiä asioita. Sillä kertaa opetusministeriö ja oikeuskansleri joutuivat pyytämään opinahjolta virallista selvitystä, mitä talossa oikeastaan tapahtui. Teatterikorkean opettajista esim. Erkki Saarela puolusti kiivaasti kouluaan, eikä koulun oma selvitys muutenkaan antanut viitteitä erityisemmästä. Mutta jo poliittisen paineenkin takia opetusministeriössä alkoi olla vähän pakko tehdä jotain. Suojelupoliisikin jo valvoi uuden opetusministerin Gustav Björkstrandin turvallisuutta. Turkalle järjestettiinkin opetusprofessuuri ja uudeksi rehtoriksi tuli Outi Nyytäjä.
   Mutta uusia juonia punottiin jälleen.

   Oulun kaupunginteatterin johtaja Jussi Helminen kutsui tammikuussa 1987 nelihenkisen ryhmän turkkalaisia opiskelijoita Pohjoisen teatteripäiville Ouluun. Nämä sitten sinne saapuivatkin, kesken avauspuheen.
   Turkan kouluttamat kaverit, ryhmä Jumalan teatteri, käppäilivät saliin ilkosillaan, mikä jo herätti jonkin verran kummastusta. Sitten nämä alkoivat ruiskia jauhesammuttimella sekä heitellä sontaa, kananmunia, jogurttia ja paukkupommeja katsomossa pönöttävän yleisön silmille. Ja läimäyttelivät vielä ruoskallakin niitä hidasjalkaisia, jotka eivät heti olleet pakosalle ennättäneet.
   Ensin salissa kiljuivat ihmiset. Seuraavana päivänä kirkuivat lööpit. Etusivut menivät raflaavalla tavalla uusiksi muiltakin kuin iltapäivälehdiltä.
   Kulttuuriministeri Björkstrandilla alkoi olla Turkan takia jo varsin tukalat oltavat. Lehdistö jakautui tapauksessa kahtia, samoin eduskunta. Sekä hallitus: ministerit Eeva Kuuskoski-Vikatmaa, Kaisa Raatikainen ja Pirjo Ala-Kapee olivat Turkan ja tämän aisaparin jussi Parviaisen sivuun siirtämistä vastaan.
   Ministeriössä oltiin sitä mieltä, että Turkka ja Parviainen voidaan erottaa. Samaa mieltä olivat maan johtavat teatterijohtajat, mutta muu teatteriväki vastusti. Vastakkainasettelu oli syntynyt: Toiset pitivät Turkkaa täysin kahelina, toiset suurena nerona.
   Teatterikorkeakoulun opetus lamaantui joksikin aikaa, samoin kokeileva teatteri. Oulun jälkeen opikelijat mellastivat vielä korkeakoululla.
   Lopulta Turkka haki itse eroa opetusvirastaan. Sitä ennen rehtori Nyytäjä oli ilmoittanut eroavansa protestina Turkan kohtelulle.
   Uudeksi rehtoriksi tuli Marianne Möller. Vuonna 1989 Turkalle järjestettiin 15-vuotinen taiteilija-apuraha. Parviainen ajautui takavasemmalle.

   Kun vertailemme eri maiden koulutusjärjestelmiä keskenään, voidaan Suomen tunnuspiirteeksi määrittää paitsi julkinen omistus myös koulutuksellinen tasa-arvo. Koulutusjärjestelmämme on tietoisesti rakennettu niin, että jokaisella on mahdollisuus sivistyä kykyjensä mukaan asuinpaikasta ja varallisuustaustasta riippumatta.
   Aikoinaan kansallisuusaatteen toteuttajat ja itsenäisyyden alkuvuosikymmenten päättäjät näkivät koko ikäluokan kouluttamisessa resurssin, suuret mahdollisuudet - mahdollisuuden nostaa kansakunnan sivistystasoa ja sen myötä elintasoa. Ja olivat siinä oikeassa.
   Mistä sitten oli kyse siinä, kun ylintä opetusta alettiin uudistaa kyhäämällä Aalto-yliopisto? Isohookana-Asunmaa etsii vastausta historiasta. Aikoinaan kirkko halusi lujittaa valtaansa ja päättää soveliaasta tiedosta ottamalla haltuunsa koulutuksen. Kommunistisissa yhteiskunnissa puolestaan tiede valjastettiin ideologisten tavoitteiden palvelijaksi. Ja nyt 2000-luvulla yritysmaailma on halunnut sitoa tieteen ja koulutuksen edistämään omia tavoitteitaan.
   Isohookana-Asunmaa muistuttaa, ettei tieto kuitenkaan ole sama asia kuin tiede. Ja vielä vähemmän se on vain jotain kapea-alaista teknologista tiedettä. Tiede on vain muuan tietämyksen osa. Tieto on myös taitoa, teknistä harjaantuneisuutta. Se on elämäntaitoa, eettistä tietämystä. Se on kuuntelemisen taitoa. Tieto on myös menneisyyden perintöä.
    Sivistyksen saaminen on edelleen jokaisen perusoikeus, eikä siitä voi tinkiä. Koko akateemisen yhteisön yksi tehtävä on olla uuden tiedon tuottaja, mutta samalla myös arvojen suunnannäyttäjä ja arvokkaan perinteen siirtäjä.
   Kun koulutuksessa alettiin kuvitella, että lapsen tulee hyvin varhain löytää oma erikoistuva polkunsa, se lyhytnäköisyys on kostautunut nopeasti. Varhaisella erikoistumisella ei menestytä. Nimittäin, innovaatiotoiminta, josta mielellään puhutaan, vaatii mitä mielikuvituksellisimpia kombinaatiota, matematiikkaa ja taidetta yhteen. Me olemme kyllä jo nähneet, ettei suoritusten maksimointi ole yhteiskunnallisen järjestelmän paras tavoite. Meillä on kyllä älykkäitä ihmisiä, mutta meillä ei ole älykästä, kokonaisuuksia hallitsevaa, tulevaisuuden vastuullisella tavalla huomioon ottavaa toimintaa.
   Sanotaan, että tämänhetkisessä yhteiskunnassa ei ole mitään rakennelmaa, joka auttaa kestämään vastoinkäymiset. Mutta monissa tulevaisuutta hahmottavissa artikkeleissa on jo pitkään ennustettu ajanmerkiksi henkisyyden tarvetta ja kaipausta. Se lisääntyy. Isohookana-Asunmaa ihmettelee, milloin ja miten Suomessa päättäjät mahtavat sen huomata.
   Isohookana-Asunmaa kaipaa enemmän sivistysyliopistoa kuin innovaatioyliopistoa. Sen sijaan, että yhteiskunta huolehtisi huippujen - korkeintaan 5-10 % - kasvattamisesta, sen tulisi edelleen huolehtia kaikista, siis ihan jokaisesta. Nimittäin, mitä ne muut sitten tekevät tulevaisuudessa? Ne muut, joiden joukossa saattaa aivan hyvin olla voimavara, joka saattaa tuottaa parempia ratkaisuja tulevan yhteiskunnan ongelmien ratkaisuihin kuin mihin nämä innovaatioyliopistojen kasvatit pystyvät.
   Yhteiskunta ei toimi pysyvien lainalaisuuksien mukaan. Yllättävät, jopa mullistavat muutokset ovat mahdollisia, jopa todennäköisiä. Teknisen alan innovaatiot eivät kaikissa oloissa riitä. Jos ajatellaan vaikkapa elintarviketuotantoa, sekin on mahdolllista, että vanhat viljelytavat ja siihen liittyvä tieto on jossain vaiheessa otettava käyttöön.
   Voiko sivistystä sitten mitata? No, kyllä todellakin voi. Isohookana-Asunmaa pitää sivistysvaltion tason mittarina sitä, kuinka hyvin valtio kantaa huolta kaikkein heikoimmistaan sekä kuinka avarakatseisesti se samanaikaisesti suhtautuu uusiin tulokkaisiin.

   Kulttuuriministerit ovat yksi toisensa jälkeen puhuneet kauniisti suomen kielestä ja suomalaisuudesta sekä äidinkielen merkityksestä.  Kielen vaaliminen on ollut  heille tärkeä tehtävä, samoin kirjastosta huolehtiminen. Kun vähemmistökulttuurien, esim. saamelaisten, asemaa on haluttu parantaa, työ on aloitettu juuri saamen kielen asemaa vahvistamalla.
   Suomen- ja ruotsinkielinen kaunokirjallisuus on esitetyistä uhkakuvista huolimatta pysynyt vahvana. Suomen kielen asema on kuitenkin heikentynyt ennen muuta tieteen kielenä 1990-luvulta lähtien. Yksi syy siihen on, että kansainvälistymisen kriteerinä käytetään vieraalla kielellä julkaistua tieteellistä julkaisua, jota opetus- ja kulttuuriministeriö palkitsee taloudelliisesti.
   Kun tutkija julkaisee artikkelin englannin kielellä, hän voi odottaa saavansa parempaa palkkaakin. Yliopiston rehtorin power point -esitykset ovat englanninkielisiä suomalaiselle yleisölle. Se on jotenkin hienoa, kansainvälistä, ajatellaan 2010-luvun akateemisessa yhteisössä.
   Sivistyksen yksi tunnuspiirre on äidinkielen arvostus ja käyttö. Moniarvoisuuden säilymisen edellytys on kielten moninaisuus. Kansainvälisyyttä ei voi olla äidinkielen hylkääminen tai sen aliarvioiminen. Kansainvälisyyshän on nimenomaan erilaisten kulttuurien yhteiseloa ja vuorovaikutusta. Ja kieli puolestaan on yksi keskeinen kulttuurin tunnus.

   Useissa maissa mediakysymykset kuuluvat kulttuuriministeriön hallintaan. Sen sijaan Suomessa Yleisradio ja viestintä on liitetty liikenteeseen. Viestinnän hoitaminen liikenneministeriössä on jäänne radiotoiminnan alkuajoilta, jolloin radioliikenne miellettiin pelkästään liikenteeksi. Kulttuuriministeriöllä ei ole ollut sananvaltaa yli 3.000 henkilöä työllistävään kulttuurilaitokseen.
   Isohookana-Asunmaa arvelee, että jos Yle olisi ollut opetusministeriön hallinnon osana, maahan olisi perustettu kulttuurille omistettu televisiokanava kuten Channel Four Iso-Britanniassa tai ranskalais-saksalainen Arte. Kanavalla olisi läheiset suhteet Suomen kulttuurielämän toimijoihin ja se toimisi yhteistyössä riippumattomien ohjelmatuottajien kanssa. Ja osan ajasta kanava voisi toimia opetuskanavana.
   Kyllähän kulttuuriministerit ovat olleet kiinnostuneita Ylestä, kuten yleensä mediasta ja viestintäpolitiikasta. Esim. vuoden 1982 kulttuuripoliittisessa selonteossa luvattiin tutkia mahdollisuudet siirtää viestintäasiat tekniikkaa lukuun ottamatta opetusministeriöön. Kun asia nousi jälleen 1990-luvun alussa esille, oli vasta-argumenttina pelko, että kulttuuriministeri politisoisi viestintäkenttää. Ihan kuin liikenneministeri olisi jotenkin epäpoliittinen henkilö.
   Isohookana-Asunmaa muistuttaa, että oli ministeriö mikä tahansa, viestinnän sisältöön puuttuminen ei ole valtion tehtävä. Siinä suhteessa asioiden päävastuun siirtämisellä ministeriöstä toiseen ei ole merkitystä.

   Eräs läntisen Euroopan malleista ei ole toistaiseksi juurtunut Suomeen, nimittäin maakunnallista demokratiaa ja hallintoa on jo pitkään kehitetty lähes kaikissa Länsi-Euroopan maissa.
   Aluksi maakunnallisella tasolla oli suhteellisen vähän tehtäviä. Väestön lisääntyneet yhteiskunnan tarpeet ja tekninen kehitys ovat edellyttäneet huomattavasti aiempaa laajempaa maakuntatasoista toimintaa lähes kaikilla julkisen hallinnon aloilla, mutta erityisesti julkisten palvelujen ja hyödykkeiden tuottamisessa sekä maakuntakulttuurin edistämisessä. Tasavertaisen kulttuuripalvelutason turvaaminen kansalaisille niin tiheään kuin harvaan asutuilla alueilla edellyttääkin kuntaa laajempaa hallintoyksikköä.
   Euroopassa puhutaan yhä yleisemmin alueiden Euroopasta (Europe of Regions). Se ei merkitse vain kansallista, valtion sisäistä alueellisuutta, merkityksellistä on myös alueiden välisyys (interregional) eli alueiden yhteistyö yli valtion rajojen. Kun ihmiset ovat ryhtyneet kaivamaan perinteisiä historiallisia yhteyksiä, tuloksena on syntynyt itsenäistä kulttuurivaihtoa, joka on riippumatonta kulttuuriministereistä ja valtioiden välisistä virallisista kulttuuri- ja muista sopimuksista. Toiminta lähtee spontaanisti - ei hallinnollista tietä - ihmisistä, jotka löytävät itse yhteistyökumppaninsa.
   Kun Euroopan neuvoston asiantuntijat arvioivat 1990-luvun alussa Suomen kulttuurin tilaa, he kiinnittivät paljon huomiota alueelliseen kulttuurihallintoon. He esittivät kulttuuriin kaksi vaihtoehtoa Suomelle. Joko läänien taidetoimikunnat siirretään maakuntien liittojen yhteyteen tai niiden roolia voimistetaan niin että toimikunnille delegoidaan päätöksentekovaltaa ja voimavaroja valtaskunnalliseslta tasolta. Samalla asiantuntijat katsoivat, että joka tapauksessa maakuntaliittojen vastuuta kulttuuritoiminnassa tulisi lisätä.
   Näiden asiantuntijoiden mielestä oli ongelmallista, että läänien taidetoimikuntia ei ollut integroitu alueellisen ja paikallisen toiminnan yhteyteen esimerkiksi siten, että toimikunnat voisivat edistää kulttuurilaitosten kulttuurityötä.

   Taiteilijat toivovat valtiolta lisää rahallista tukea, mutta tulee heiltä muutakin kommenttia. Rahan rinnalle nousee aika ajoin yleinen yhteiskuntakritiikki.
   Finlandia-palkinnon voittanut Laura Lindstedt puhui toimeentulon ohella suorin sanoin siitä, mistä media oli koko syksyn 2015 Sipilän hallitusta moittinut: luokkayhteiskunnan rakentamisesta. Eli, mikä puheessa oli uutta? No, eihän siinä mitään uutta ollut.
   Se luonnollisesti hieman hämmensi, että Lindstedt esitti kritiikkinsä ottaessaan palkinnon vastaan. Mutta kannattaa huomata, että valtiolla ei ole mitään tekemistä Finlandia-palkinnon kanssa, se on kustantamoiden hanke.
   Olisiko Lindstedt sanonut samalla tavoin ottaessaan vastaan Suomi-palkinnon? Ehkä ei.
   No, joka tapauksessa kuvataiteilija Jani Leinonen jatkoi hallituskritiikkiä ottaessaan tuon Suomi-palkinnon vastaan vuonna 2016. Jos Isohookana-Asunmaalta kysytään, suoraselkäisempää olisi ollut jättää rahat ottamatta, jos palkinnon myöntänyt taho on niin kelvoton tapaus.
   
   Postmoderni ihminen on tottunut muutokseen, kiihtyvään muutokseen ja siihen, että muutoksen virta on jatkuvaa. Kaikista vuosikymmenten aikana esitetyistä pelotteluista ja uhkatekijöistä huolimatta suomalainen kulttuuri oli maan juhliessa itsenäisyytensä satavuotistaivalta elävää niin pinnalta kuin syvältä. Suomea ei rakentanut pieni eliitti, kyllä Suomi on syntynyt yhdessä teekmällä.
   Mikä on se yhteinen taustatekijä, jonka kaikki suomalaiset yhä hyväksyvät, sekä joka on kulttuurin muuttumisesta huolimatta pysynyt ja joka koetaan tärkeäksi osaksi kansallisen ja kulttuurisen identiteetin muodostumista? Vastaukseksi Isohookana-Asunmaa tarjoaa vanhan ja uuden yhdistämisen taitoa eri aikoina. Esim. Kalevala on ollut innoittaja ja opettaja monessa, ja Kalevala Korussa yhdistyvät kauniisti vanha ja uusi, menneisyys ja tulevaisuus. Korussa on onnistuttu säilyttämään kaukaa menneisyydestä ydin, perusajatus, josta modernismi kasvaa ja versoo aina uudelleen ja uudelleen.
   Isohookana-Asunmaa näkee avoimesti kansainvälisyyteen suhtautuvalla, suomalaisuudestaan terveesti ylpeällä kansalaisella olevan menestyksen avaimet kädessään. Moderni tekijä pärjää, kun hänellä on vahvat juuret antamassa voimaa, myös heikkoina hetkinä.
   Juurtuminen ei tapahdu automaattisesti, vain syntymäpaikan perusteella. Juurtuminen edellyttää riittävän yleissivistävän koulutuksen saamista, vahvaa kulttuurista osaamista, jottei koulutusputken päästä putkahda nuoria, joille suomalaisen kulttuurin tuntemus on jäänyt pinnalliseksi raapaisuksi. Nimittäin, jos kulttuurinen ymmärrys puuttuu, kyllä siinä häviää myös suomalaisuus.
   Isohookana-Asunmaa näkee meidän olevan jälleen etsimässä yhteistä uutta ja kestävää. Uuden rakentamisessa itsensä kehittäminen, rohkeuden ja oman näkemyksen säilyttäminen - samalla toisten mielipiteitä kunnioittaen - ovat välttämätön ehto.
   Isohookana-Asunmaa muistuttaa, että tulevaisuuteen on yksi tie, henkinen kasvu kohti ylevimpiä arvoja. Se tuottaa myös kestävän kulttuurisen kirjon.

 Tytti Isohookana-Asunmaa on paitsi hyödyntänyt omia kokemuksiaan kulttuuriminsterinä myös haastatellut kollegojaan sekä tutkinut aiheen historiallista puolta. Tuloksena on tietoteos, josta löytyvät niin suuret linjat kuin tärkeimpiä suomalaisia kulttuurihankkeitakin. Kulttuuriministerikulttuuri on teos, jossa pohditaan kulttuurin olemusta ja merkitystä sivistyneesti ja humaanisti.

   Jotain oleellista kirjasta kiteytyy Isohookana-Asunmaan tekemään lainaukseen edesmenneen runoilijan Tommy Tabermanin runosta:

"Repikää seinät, rikkokaa ikkunat
sillä kaikki mikä teitä suojaa
myös teidät vangitsee
_ _

Älkää kuunnelko niitä
jotka puhuvat teille järkeä
Sillä vain hullaantumaan kykenevät
ovat täysissä järjissä."

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 1.6. (pe)

Johannes Virolainen hänet tunteneiden silmin. Tarinoita nuoresta pojasta 85-vuotispäiviään odottavaan kokeneeseen valtiomieheen saakka.

Kuukauden Keskustalainen
Seppo Sarlund: Jussi, Suomen neuvos