Extra

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg

Extra
Juhani Niemi: Larin-Kyösti - kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Tallinna Raamatutrükikoda (paino), Karisto 2016
317 sivua


Hämeenlinnassa syntynyttä Karl Gustaf Larsonia, kirjailija Larin-Kyöstiä (1873 - 1948), on kutsuttu maamme "viimeiseksi kansanrunolijaksi", ja hänen kirjailijakuvansa onkin aikojen kuluessa supistunut ja yksipuolistunut lähinnä lyyrikoksi, laulujen tekijäksi. Larin-Kyöstin elämäkerran kirjoittanut Juhani Niemi haluaa teoksellaan Larin-Kyösti - kansanlaulaja ja kosmopoliitti kuitenkin palauttaa mieliin, että kirjailijasuuruus ansaitsee paikkansa suomalaisen kirjallisuuden jatkumossa myös kertojana, terävänä aikansa havainnoijana ja menneen maailman muistelijana. Nyt on aika viimein tarkentaa runoilijan profiilia, katsoa lähempää sitä, mistä tämän taide on versonut.

   Larin-Kyöstin vanhemmat Gustaf Israel Larsson ja Josefina Wilhelmina Skog tapasivat 1870-luvun alussa Porissa. Pariskunnan kerrotaan olleen hieman epäsuhtaisen oloinen. Ikäeroa oli yksitoista vuotta, eikä siinä ollut aivan kaikki: Gustafin sanotaan olleen Wilhelminaa "muutamaa tuumaa lyhyempi". Ilmeisesti Gustaf oli keskimääräistä lyhyempi mieshenkilö, toisaalta Wilhelminan veli August on tiettävästi käyttänyt sisarestaan luonnehdintaa "jättiläisnainen".
   Gustaf ja Wilhelmina avioituivat alkuvuonna 1873 Helsingissä ja muuttivat Hämeenlinnaan, missä tarjoutui mahdollisuus vuokrata kaupunginpuistoon sijoitettu ravintola. Kaupunginpuisto eli Parkki oli muuttunut perustajansa maaherra Otto Rehbinderin ajoista, 1800-luvun puolivälistä lähtien, kaupunkilaisten monipuoliseksi virkistysalueeksi. Puisto edusti 1800-luvulla ns. englantilaista maisematyyliä mutkittelevine käytävineen, tekoraunioineen ja paviljonkeineen. Puiston huvimajoista aukeni kauniita näkymiä kohti keskiaikaista linnaa, kaupunkia ja Vanajanselkää.
   Helsingissä Larsonit olivat jo aloitelleet ravintolatoiminnan harjoittamista pitämällä upseeriklubia. Hämeenlinna muuttui sitten ensimmäisen rautatieyhteyden valmistuttua 1860-luvulla eräänlaiseksi "Helsingin etukaupungiksi", kuten Zachris Topelius kaupunkia luonnehti. Vauhtia kehitykselle antoivat myös Normaalilyseon siirto Hämeenlinnaan vuonna 1873 ja kunnallishallinnon rakentaminen saman vuosikymmenen puolimaissa. Luottamustoimiin ahkerasti osallistuneet lyseon opettajat omistautuivat myös suomalaisuusaatteelle ja perustivat maakuntalehden, joka sai nimekseen Hämeen Sanomat. Lehti alkoi ilmestyä vuoden 1879 alusta.

   Gustaf ja Wilhelmina Larssonin poika sai nimensä isän ja isoisän mukaan. Karl Gustaf Larssonia alettiin myöhemmin kotipiirissä nimittää Göstaksi, ja kouluun mennessä nimi suomentui Kyöstiksi ja Kössiksi. Aikanaan kirjailija valitsi kolmanteen runokokoelmaansa Ajan käänteessä (1899) kirjailijanimekseen Larin Kyöstin, jonka mallina lienee ollut kansanrunoilija Larin Paraske, jonka maine oli korkeimmillaan 1890-luvulla. Myöhemmin kirjailijanimeen tuli väliviiva muodossa Larin-Kyösti, mutta se vakiintui vasta 1910-luvun lopulla. Väliviivatonta muotoa kirjailija käytti koko ajan suomennoksissa, joita hän teki aktiivisesti vuosina 1906 - 1919.

   Larsonin perheen asunto sijaitsi alkuun puistossa, kunnes perheenisä onnistui vuokraamaan asunnon keskikaupungilta kauppias Klepoffin talosta. Vain kesäisin auki pidetyn puistoravintolan rinnalla Gustaf vuokrasi sittemmin myös kaupungin merkittävintä hotelliravintolaa Seurahuonetta (Societethus), minkä yhteydestä löytyi perheelle tilavampi asunto.
   1880-luvun alussa perhe hankki Yhdyspankin pankinjohtajalta ja viinatehteilijalta Anton Bollfrasilta oman talon ja ryhtyi siinä harjoittamaan  hotelli- ja ravintolaliikettä. Se sijaitsi Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa (tontti 111) vastapäätä Hämeenlinnan lyseon silloista rakennusta ja lähellä Tähtipuistoa. Larin-Kyöstin kotitalon paikalla on nykyisin Vapaakirkko, ja Tähtipuisto on nimetty Sibelius-puistoksi, tuleva säveltäjämestari kun asui kouluvuosinaan 1870- ja 1880-luvulla puiston lähikorttelissa.
   Muistelmissaan Larin-Kyösti kertoo isästään, että tämä puhui sujuvasti saksaa ja lueskeli kirjoja. Ravintoloitsijan toimenkuvaan soveltuen tämä oli seurallinen ihminen. Gustafilla oli heleä tenoriääni, ja hän myös harrasti vatsastapuhumista, pukeutui valepukuun ja piti lapsilleen nukketeatteriesityksiä. Larin-Kyösti arvelikin perineensä taiteelliset harrastuksensa isältään.

   Larsonin perheidylli murskautui 29.3.1884, hääpäivänä 11 vuotta avioitumisesta, perheenisän itsemurhaan tämän viillettyä peilinpalasella ranteensa auki. Isänsä kuolemaa kirjailija itse selittää muistelmissaan peliveloista johtuviksi ja nimeää syylliseksi puistoravintolassa viihtynyttä ukko Selsteniä, jolla oli tapana pelata korttia "kaupungin herrojen" kanssa ja kyniä näiltä rahat pois. Gustaf Larson, joka hänen poikansa kuvauksen mukaan oli "iloinen, antelias ja tuhlaava luonne", joutui ovelan pelurin uhriksi. Ainakin yhtenä taustasyynä ratkaisuun tehdä itsemurha on ollut velkojen kasautumisesta johtuva taloudellinen romahdus.

   Vaikka perhe oli vereslihalla, Wilhelminan tarmokkaalla työllä se selvisi haaksirikosta. Puistoravintolan vuokrasopimusta ei jatkettu, mutta Linnankadun ja Lukiokadun kulmassa sijaitsevan ravintolan toimintaa pystyttiin jopa kehittämään, kun rouva Larson neuvotteli itselleen lainan oluttehtailija J.F Schmausserilta. Lainan turvin hän pystyi perustamaan tontilleen matkustajakodin.
   Lasten takia Wilhelmina tahtoi maksaa kaikki velat, ja lapsilleen hän tahtoi myös sivistystä. Miehensä kuolemaa seuranneena syksynä hän saattoi poikansa kadun yli lyseon pääsykokeisiin, mitkä tämä läpäisi. Myös tytär Maria sai koulusivistystä ja jatkoi opintojaan myöhemmin Tukholmassa.

   Sivistyshistoriallisesti on mielenkiintoista huomata Aleksis Kiven epävirallinen asema Normaalilyseon piirissä eräänlaisena kulttikirjailijana. Seitsemän veljeksen lisäksi myös Kiven näytelmät, erityisesti komediat, näkyivät ohjelmistossa, kun oppilaat järjestivät huvi-iltamia. Kivi oli ohjelmistossa myös silloin kun Larin-Kyösti näytteli Eenokkia Kihlauksessa. Päiväkirjassaan Larin-Kyösti mainitsee esikuvakseen juuri Kiven, minkä lisäksi kertoo saaneensa voimaa ja uskoa myös William Shakespearelta, jota hämeenlinnalaistaustainen Paavo Cajander oli kääntänyt suomen kielelle.
   Teatteririentojen ohella Larin-Kyösti kirjoitteli runoja ja kompia lukiolaisten lehtiin, Vasamaan ja Joci Baccalaureukseen. Kirjoittamisen opastajina toimivat toiset oppilaat, hieman myöhemmässä vaiheessa oppimestariksi tuli Paltamosta Oulun kautta Hämeenlinnaan kulkeutunut maanmittarin poika Eino Lönnbohm - eli poeta laureatus Eino Leino.
   Yksi Joci Baccalaureuksessa ilmestynyt kompa herätti Niemen huomiota, Niemi kun huomasi tulevan kirjailijan kehitelleen pari kertaa samaa aihetta myöhemmissäkin teksteissään. Pätkään sisältyy koomisesta pinnasta huolimatta nuorelle miehelle ominaista maailmankatsomuksellsita pohdintaa:

"Mato kalan koukkuun vie,
kalan ihminen ahmaten syö.
Kun ihmisen loppuvi elämän tie,
kun helmahans kietovi hautojen yö,
on madoilla ruumiissa ahkera työ,
ei muuta kuin syömistä luonnossa lie."

   Leino tuli Hämeenlinnan lyseoon neljännelle luokalle syksyllä 1890. Kun Larin-Kyösti kertaili vuosikursseja, hän ja Leino päätyivät samalle luokalle syyslukukaudella 1893. He ystävystyivät nopeasti ja viettivät paljon aikaa yhdessä.
   Leinosta on voinut olla apua ainakin esimerkkinä, kun Larin-Kyösti tarjosi tekstejään myös Hämeen Sanomiin 1890-luvun alussa. Leino oli päässyt lehden palstoille jo 13-vuotiaana vuonna 1890, Larin Kyösti debytoi lehdessä vuonna 1894.

   Larin-Kyöstistä tuli vaikeuksien kautta ylioppilas vihdoin kesällä 1895. Koulun kidutukseksi kokenut lukiolainen harkitsi tiettävästi myös karkaamista merille tai hakeutumista Bergbomin teatteriin. Jälkimmäiselle uralle mallina oli todennäköisesti Ida Aalberg, ratamestarin tytär, joka oli Janakkalasta lähtenyt Bergbomin oppiin ja kehittynyt nopeasti tähtinäyttelijäksi. Kumpikaan vaihtoehto ei toteutunut, siitä piti huolen äiti, joka halusi ehdottomasti poikansa ylioppilaaksi.
   Äidin ensisijainen tavoite oli kouluttaa poikansa rautatievirkamieheksi, missä ammatissa toimeentulo olisi turvattu. Jonkinlaisena kompromissina kodin odotuksille Larin-Kyösti valitsi yliopisto-opinnoissaan pääaineekseen venäjän kielen, minkä avulla oli mahdollista päästä virkauralle.

   Kun tie Helsinkin oli syksyllä 1895 avautunut, niin Leino kuin Larin-Kyöstikin löysivät kutsumuksensa luovan kirjoittamisen piiristä. Ennen debyyttiä kirjan muodossa kumpikin treenasi julkaisemalla runojaan lehdissä. Larin-Kyöstillä pääasiallisin harjoitteluareena oli Hämäläis-Osakunnan legendaarinen Hälläpyörä, missä toinen hämeenlinnalaislähtöinen runoilija Paavo Cajander oli julkaissut ensimmäisiä säkeitään. Myös Uudessa Kuvalehdessä ja Päivälehdessä julkaistiin Larin-Kyöstin kirjoituksia.
   Leinon esikoiskokoelma Maaliskuun lauluja ilmestyi Otavalta vuonna 1896 ja heti perään WSOY julkaisi kokoelman Tarina suuresta tammesta y.m. runoja. Kyösti Larsonin debyytti Tän pojan kevätrallatuksia tuli Otavalta ulos marraskuussa 1897.
   Jo esiokoisteoksesta voi bongata Larin-Kyöstin tunnetuimpia runoja, jotka ovat sittemmin muuttuneet kansanlauluiksi ja jotka ovat tunnettujen säveltäjien siivittäminä nousseet lentoon. Näitä runoja ovat  Heilani on kuin helluntai ja Kyläkujassa. Nämä tarinat eivät ole pelkästään sentimentaalisia kuvauksia rakkaudesta, esim. ensin manittu runo nostaa näkyviin maalaiskylän sosiaalisen asteikon, jossa kaikilla ei ole samanarvoisia lähtökohtia. Seuraavassa ensin mainitun runon viimeinen säkeistö:

"Älä sinä kultani sitä sure,
jos köyhänä naida pitää,
köyhänkin pelto se kuokkien kasvaa
ja köyhänkin jyvä itää!"

   Esikoisteoksen vastaanotossa Larin-Kyöstiä lienee lämmittänyt erityisesti se, että kotikentälläkin Hämeen Sanomissa hänet otettiin innostuneesti vastaan. Toimittaja Jukka Asp nosti esille muutamia runoja, mutta loppujen lopuksi kehotti lukemaan runot itse, sillä "ne ovat meidän kylästä, meidän kielellä kirjoitetut". Asp näki "rallatusten" rinnalla teoksessa myös suruvoittoisia runoja ja arvioi juuri ne yksinkertaisessa liikuttavuudessaan parhaiksi.
   Aleksis Kiven päivänä vuonna 1897 perustetun Suomen Kaunokirjailijaliiton tilaisuuksissa Larin-Kyösti tapasi myös muita kirjailijoita, kuten Ilmari Calamniusta (myöh. Kianto), J.H. Erkkoa, Kasimir Leinoa, Teuvo Pakkalaa ja Juhani Ahoa. Lisäksi Väinö Toppelius ja Usko Tuhkanen olivat entisiä luokkatovereita. Tän pojan rallatusten tekijänpalkkio 300 mk (2015 rahassa n. 1.400 eur) ei kauan pysynyt taskussa, se juotiin porukalla kahdessa ravintolassa, Alppilassa ja Ylä-Kämpissä.
   Runoilijan lompakon keveydestä kielinee, että ennen seuraavan runokokoelman ilmestymistä, syyskuussa 1898, Hämeen Sanomissa julkaistiin ilmoitus: "Kantelen myy Kyösti Larson."

   Esikoisteoksen ilmestyminen nosti luonnollisesti nuoren runoilijan itsetuntoa. Larin-Kyösti alkoi liikkua kirjallisissa piireissä entistä tiheämmin, varsinkin Suomen Kaunokirjailijaliiton järjestämissä tilaisuuksissa. Vaikka Tän pojan rallatuksia ei ollut vielä kaupoissa, hän on todennäköisesti ollut liiton perustajien joukossa. Ainakin hän oli mukana Suomalaisen Teatterin lämpiössä pidetyssä kokouksessa.
   Kirjailijaliiton Seurahuoneella pidetyissä syysiltamissa marraskuussa 1898 esitettiin ensi versio Larin-Kyöstin esikoisnäytelmästä Juhannustulilla, joinka hän oli kirjoittanut majaillessaan Teuvo Pakkalan luona. Yhteistyö Pakkalan kanssa johti myös siihen, että Larin-Kyösti sepitti joitakin lauluja kirjailijaystävänsä menestysnäytelmään Tukkijoella, jonka ensi-ilta oli lokakuussa 1899.

   Jouluksi 1898 ilmestynyt Larin-Kyöstin toinen runokokoelma Kylän lauluja kertaa monessa suhteessa samanlaisia kirjallisia keinoja ja kuvauksen kohteita kuin esikoisteos. Kuten Tän pojan rallatuksia, myös Kylän lauluja maalailee maalaiskuvia. Esikoisteoksesta tutut tyypit valtaavat runollisen näyttämön, jonne mahtuvat Soitto-Puuskat, Veijari-Heikit, hennot Hennat, Kili-Aatut, Suntion Sannat ja Herrastuomarit. Tosin sosiaaliset aspektit tai luokkaerot eivät ole enää samalla tavoin esillä, lukuun ottamatta paria tunteisiin vetoavaa runoa (Lumppuri ja Orvon kyyneleet), mutta yhteiskunnallisiin epäkohtiin tavallaan puututaan itsesääliin taipuvan salapolttajan muotokuvassa (Salapolttaja).
   Niemen huomiota kokoelmassa kiinnittävät erityisesti eräiden runojen kansatieteelliset piirteet. Kokoelma päättyy moniosaiseen, draamallista muotoa tapailevaan sarjaan Riuvun veto, missä tarkkaillaan joulunalusrituaaleja hämäläisellä maaseudulla murresanastoa käyttäen.
   Yksi kokoelman taiteellisista huipuista on epäilemättä runo Takamailla, jonka aikalaisetkin nostivat nousevan runoilijan tuotannossa korkealle. Runon taustalla ei välttämättä ole mitään omakohtaista, mutta kenties sen säkeissä aktivoituvat muistot 1890-luvun alun kokemuskista hämäläisellä maaseudulla, missä hallan vauriot olivat tulleet tutuiksi. Eino Leino kirjoitti arvostelussaan Nykyaika-lehdessä runosta perusteellisen ja ymmärtävän analyysin sekä ennusti sille pitkää ikää.
   Positiivisimman arvion Kylän lauluista julkaisi Hämeen Sanomien anonyymisti esiintynyt kriitikko, jonka Niemi arvelee olleen lehden toimittaja Väinö Andelin (myöh. Hämeen-Anttila), Larin-Kyöstin luokkatoveri lyseon ajoilta. Kriitikko piti Larin-Kyöstiä "todella oikeana supisuomalaisena kansanrunoilijana", jonka laulujen hän toivoi leviävän "joka taloon ja tölliin", varsinkin Hämeessä, runoilijan kotiseudulla.

   Seuraavat runokokoelmat, Ajan käänteessä ja Kulkurin laulut, syntyivät Larin-Kyöstin ystävän A.V. Forsmanin (myöh. Koskimies) luona Sääksmäellä, minne tämä kutsui "Hämeenlinnassa maleksimiseen" kyllästyneen runoilijan.
   Noihin aikoihin suomalainen kirjallisuus reagoi yhteiskunnallisiin, muuttuviin tilanteisiin. Kirjailijat kehittivät omia keinojaan ohittaa sensuuri sepittämällä päivän tapahtumista satuja ja tarinoita, joissa otettiin kantaa ajankohtaisiin kokemuksiin allegorioita käyttäen. Esim. Larin-Kyöstin runo Poppa kertoo tupaan tulleesta vieraasta, joka sotkee talon tavat "konnankoukkuineen" ja "noidannuolineen". Poppa, "hiiden pappi", yhdistyy jo äänteellisten assosiaatioidenkin kautta kenraalikuvernööri Bobrikoviin. Samalla tavoin runo Näin unta, kuvatessaan hyönteiskansan hallitsijaa, jonka alamaiset tekevät kapinan, tarkoittaa Larin-Kyöstin mukaan "häntä joka sanansa söi" eli keisaria.
   Ajan käänteitä -kokoelman myötä historiallisista ja mytologisista aiheista tuli Larin-Kyöstille jonkinlainen tavaramerkki. Hänen balladinsa liittyvät Suomen tai Hämeen historian käännekohtiin (Birger Jaarlin uni, Tuomas piispa) ja raamatunhistoriallisiin kertomuksiin (Kainin kirot, Ja Salomo lauloi, Saulin lankeemus). Tässä kokoelmassa Larin-Kyöstiä kiinnostavat myös historialliset naiskohtalot (Raaseporin Ristina, Kaarinan kehtolaulu, Kulkeva ritari (viimeksi mainittu liittyy Laukon kartanon Pirjetta Kurkeen) ). Runoilijana Larin-Kyösti tukee tietoisesti fennomaanista kielipolitiikkaa suomentamalla historiallisten henkilöiden nimiä: Birgitasta tulee Pirjetta, Kristinasta Ristina.
   Tuon ajan nuoremman polven kirjailijakunta oli löytämässä Aleksis Kiven tuotannon. Kiven viimeisistä ajoista sepitettyä Larin-Kyöstin runoa Aleksin joulu Niemi pitää oivana esimerkkinä samastumisesta Kiven kirjailijankohtaloon. Jo koulupoikana syntyneestä intohimoisesta suhteesta Kiven tuotantoon Larin-Kyösti ammensi inspiraatiota myöhemminkin.
   
   Larin-Kyösti kirjoitti ja julkaisi ahkerasti 1900-luvun alussa, vuonna 1900 päivänvalon näki kirjoittajan laulunsekaiseksi kansanpilaksi luonnehtima Juhannustulilla, seuraavana vuonna ilmestyivät Etsijän tarina sekä Unta ja totta.

   Vuonna 1902 Larin-Kyösti julkaisi jo paria vuotta aiemmin luonnostelemansa balladin Kuisma ja Helinä. Teos saatiin julkaistua joulumarkkinoille, mutta sen julkaisua edelsi kädenvääntö kustantajan ja kirjoittajan välillä, erityisesti eepoksen naturalistisesta viettelykohtauksesta. Kun esim. kustantajalta tuli ehdotus korvata raiskauskohtauksessa esiintyvä verbi "makasit" sanalla "taitoit", Larin-Kyösti kieltäytyi ja ehdotti korvaavaksi sanaksi verbiä "häväisit". Sitten lopullisessa versiossa "Helin ruumiin yli Kuisma taipui".
   Aiheen runoelmaan Larin-Kyösti sai tiettävästi lapsuudenystävältään Valfrid Hedmanilta, joka kotitaustansa vuoksi muisti vanhoja kertomuksia Parolaan majoitetuista kasakkasotilaista. Runoilija siirsi tarinan Lammin pitäjän Sankolaan, hänelle tuttuihin maisemiin.
   Runoelma kertoo nuoresta tytöstä, joka 1860-luvun nälkävuosien aikoihin menettää äitinsä. Helinää havittelee renkivouti Isma, joka joutuu kilpailemaan tytöstä kasakoiden kanssa. Kasakka Kuisma, "sadan alipäämies, kookas aron poika", ottaa Helinän väkisin. Loppupuolella Kuisma lähtee, jättää Helinän, vaikka tämä haluaisi miehen matkaan. Viimeisessä laulussa onneton Helinä heittäytyy mustaan virtaan. Jäljelle jää vain sureva Isma, joka katselee virtaa ja näkee, kuinka se "vallatonna hyppeli tanssisairahana morsiamena, joka taukoomatta tanssii häitä".
   Kuisma ja Helinä otettiin valtakritiikissä vastaan osittain positiivisesti, osittain oppimestaruutta osoittaen. Joka tapauksessa runoelma on nuoren Larin-Kyöstin sepittämäksi vaikuttava, täynnä väriä ja vahvoja kuvia. Runoilija itse, jolla oli taipumusta olla tyytymätön teostensa saamiin kritiikkeihin, pahoitti mielensä aikalaisarvosteluista ja kirjoitti siitä kustantajalleen valittaen, ettei kritiikin kentällä ollut arvostelijoita, jotka "antaisivat suuria näköaloja, kannustaisivat ja viisaasti neuvoisivat".
   Kuismasta ja Helinästä ei otettu uusia painoksia, mutta tunteisiin vetoava tarina on myöhemmin kiinnostanut niin teatterin kuin elokuvankin tekijöitä. ILONA-tietokannan mukaan näyttämöversio sai vuosina 1930-1991 35 ensi-iltaa, ja eepoksen pohjalta on filmattu kaksi elokuvaversiota.
   
   Edellä mainitun karjalais-hämäläisen eepoksen jälkeen Larin-Kyösti lähti etsimään uusia aiheita pohjoiselta suunnalta. Runoilija paneutui saamelaiseen mytologiaan ja historiaan vuosien ajan, "kertova lappalaisrunoelma" Aslak Hetta ilmestyi vuonna 1909 ja vuonna 1913 runo Aslak Smaukka, jonka Leevi Madetoja sävelsi. Edellinen kertoo kapinallisesta, joka uskon nimissä tappaa vanhan vallan edustajia, jälkimmäisessä päähenkilönä on Lapin noita, jonka surmaamisesta seuraa kirous.
   Aslak Hetan syntyyn vaikutti erityisesti vanha tuttava A.V. Forsman, jolta Larin-Kyösti tiedusteli vuoden 1903 lopulla aiheeseen liittyviä tietoja. Faktoja ja tarinaperinnettä Larin-Kyösti sai Lapin tutkija J.A. Friisin teoksista, joista hän suomensi kertomuskokoelman Lappalaisia satuja (Karisto 1910).

   Mutta ennen kuin Lappi-aiheista syntyi julkaisuvalmista, Larin-Kyösti keräsi pidemmän ajan kuluessa syntyneitä tekstejä kokoelmaan Kellastuneita lehtiä, joka ilmestyi loppukeväästä 1903. Kokoelmaan sisältyy sekalaista aineistoa, mm. laaja runoelma Aleksis Kiven muistolle, missä tekijä eläytyy kirjallisen esikuvansa surulliseen kohtaloon. Runon mottona ovat sanat "Minä elän!", Kiven oletetut viimeiset sanat.
   Kokoelmalle antavat leimaa eräät Larin-Kyöstin tunnetuimpiin kuuluvat runot Itkevä huilu ja Kuolema kannelta löi. Molemmat runot sävesi melodisiksi lauluiksi Oskar Merikanto, Päivälehden piirin runoilijoiden hovisäveltäjä.
   Itkevässä huilussa on vuosisadan alun Larin-Kyöstille ominaiseen tapaan vahva omakohtainen tunnesisältö, joka vaihtuu mielialojen myötä surusta iloon. Runon pajupillin soittajassa on aimo annos runoilijaa etsimässä inspiraatiota ja vastakaikua suhteessa yleisöön. Soittaja vaeltaa metsissä ja käy tietäjän puheilla kysellen säveltä pilliinsä. Lopulta soittaja nousee pyhälle vuorelle ja haastaa Jumalan avukseen, mutta yhä tuloksetta - hänen huilunsa vain muuttuu mustaksi ukkosen jylistessä. Vasta halutessaan epätoivoissaan kuolla hän lopulta saa soittimensa ilmaisemaan tunteitaan.
   Niemi pitää ymmärrettävänä, että Keltaisten lehtien tapainen seka-aineksinen kokoelma otettiin vastaan vaisusti. Kun menekki jäi heikoksi, kustantaja joutui alentamaan kokoelman hintaa joulumarkkinoille. Kirjailija itse reklamoi kustantajaa myöhemmässä kirjeessään valittaen tämän kylmäkiskoisuudesta ja huonoista palkkioista.
   Kun Larin-Kyösti oli Kuismassa ja Helinässä lähtenyt hakemaan laululyriikan sijaan eeppistä muotoa, kellastuneissa lehdissä tämä tendenssi näkyy myös yksittäisissä teksteissä. Ja eeppinen muoto toi mukanaan vahvemmin myös kertojan - jatkossa Larin-Kyösti laajensi kirjallista repertuaariaan osoittautuen osaavaksi tarinankertojaksi ja prosaistiksi.

   Kesällä 1905 Larin-Kyösti tutustui Porvoon saariston Pörtössä (Pirttisaari) ruotsalaisidolinsa August Strindbergin ensimmäiseen puolisoon Siri von Esseniin ja tämän tyttäriin. Myöhemmin runoilijalla oli Strindbergin tyttäristä kirjeenvaihtoa Karin Smirnoffin kanssa. Ja merellinen miljöö toi Larin-Kyöstin tuotantoon lisäarvoa tavalla, josta myöhemmin tuli hänelle suoranainen brändi.

   Runojen ja kertomusten kirjoittamisen lomassa Larin-Kyöstistä tuli vuosisadan vaihteessa myös draamakirjailija. Isän nukketeatteri-innostus ja Larin-Kyöstin toimiminen lyseon "teatterinjohtajana" antoivat suuntaa kirjoittajan myöhemmälle, koko loppuelämän jatkuneelle, suorastaan intohimoiselle harrastukselle draaman parissa. Ensimmäinen julkaistu Larin-Kyöstin näytelmähän oli Juhannustulilla, joka ilmestyi jo vuonna 1898.
   Larin-Kyösti on muistelmateoksessaan Juvenilia muistellut kosketuksiaan Kaarlo Bergbomiin, Suomalaisen Teatterin/ Kansallisteatterin johtajaan. Nuori runoilija kävi lukemassa käsikirjoitustaan teatterinjohtajalle ja saikin tekstilleen tohtorin hyväksynnän. Larin-Kyösti kertoo myös seurusteluistaan teatteriravintolassa, missä syntyneet kontaktit auttoivat häntä näytelmien lanseeraamisessa muihin teattereihin.
   Koska Juhannustulilla syntyi kahden runokokoelman, Tän pojan kevätrallatusten ja Kylän laulujen, välissä, on ymmärrettävää, että sen henkilöhahmot ovat kuin runoista karanneita kansantyyppejä. Hämäläisyyteen tuo oman värinsä Karjalasta saapunut Reppuri, jolle on kirjoitettu karjalankielinen laulu. Reppurin laulu sijoittui alun perin Laatokalle, mutta karjalan kieleen ja karjalaiseen kulttuuriin perehtynyt kirjailijakollega Iivo Härkönen muokkasi myöhemmin laulua ja se liitettiin Vienan Karjalaan.

   Kun runoilijan ensimmäinen draama koki pääosin menestystä, tie oli auki jatkolle. Draamoja syntyikin nopeaa tahtia, ensin kepeitä (1904 Herra "valtuusmies"), sitten vakavampia (1906 Ad astra sekä Särkynyt sävel). Teatterikappaleita Larin-Kyösti kirjoitti myös lapsille, vuonna 1903 ensi-iltansa saanut Tuhkimo ja kuninkaantytär sai paljon myönteistä huomiota ilmestyessään kirjana ja oli alkuna muille tekijän satudraamoille. Ajanjaksolla 1900 - 1908 Larin-Kyöstiltä ilmestyi kirjan muodossa yhteensä seitsemän draamaa.   
   Yksi Larin-Kyöstin pitkään tekeillä ollut näytelmä, Lemminkäinen, perustui kalevalaiseen materiaaliin, jota monet kirjailijat ennen Larin-Kyöstiä olivat yrittäneet muokata näytelmän muotoon. Esikuvina toimivat varsinkin Aleksis Kivi Kullervollaan ja J.H. Erkko useammallakin Kalevalaan pohjautuvalla näytelmällään. Myös Eino Leino oli samaan aikaan kiinnostunut kalevalaisten aiheiden dramatisoinnista.
   Aikalaiskriitikot korostivat Larin-Kyöstin omaperäisyyttä suhteessa aiempiin kansalliseepoksen mukailuihin. Samalla he painottivat sitä, että kirjailija oli siirtänyt kalevalaisen mytologian realismin piiriin: tämän kuvaama Pohjola oli saanut piirteitä Suomen Lapista.
   Sanomalehti-ilmoitusten perusteella voi huomata, että Larin-Kyöstin näytelmiä esitettiin laajalti eri puolilla Suomea, ja kirjailija pistäytyi itsekin niitä ohjaamassa ainakin kotikaupungissaan Hämeenlinnassa. Tuhkimo ja kuninkaantytär -näytelmän jälkeisistä draamoista monistakaan ei kuitenkaan varsinaisia kassanräjäyttäjiä tullut, vain 1920-luvulla kirjoitetusta Ulkosaarelaiset-näytelmän esitysoikeuksista teatterit suoranaisesti tappelivat.

   Larin-Kyöstin runoista ja muistiinpanoista 1900-luvun ensi vuosina voi lukea, että hänellä oli ajoittain hyvin levoton olo. Hän näytti olevan liikkeellä kaiken aikaa. Hämeenlinnan koti äidin johtaman matkustajakotiravintolan yhteydessä oli tukikohta, mutta ajatukset liikkuivat jatkuvasti muualla.
   Oireet levottomuudesta olivat näkyvissä ystäville ja taiteilijatovereille. Esim. Jean Sibelius kehottaa viestissään ystäväänsä vetäytymään ajasta pois ja tutkimaan vanhoja klassikoita. Säveltäjä uskoo, että siten Larin-Kyösti saavuttaisi "kummallisen ´rauhan´sekä plastillisuuden sekä stiiliinsä että elämäänsä".

   Kun psyykksiet vaivat pahenivat vuosien 1904 ja 1905 vaihteessa, Larin-Kyösti joutui kuukauden ajaksi Kammion sairaalaan, syynä liiallisesta alkoholinkäytöstä johtunut mielenhäiriö. Kammiosta päästyään kirjailijalla oli voimakas halu matkustaa ulkomaille. Norjassa ja Saksassa tämä oli käynyt jo aiemmin, nyt mielessä oli Italia, ja siellä Firenze. Tarkoitus oli myös ladata akkuja ja hoitaa terveyttä. Matkaa varten Larin-Kyösti haki apurahaa sitä saamatta.
   Matkaan Larin-Kyösti silti lähti. Rahoittaakseen ulkomailla oleskeluaan hän oli luvannut lähettää kertomuksia matkastaan.

   Matkanteko maitse Pietarin kautta Puolaan ja sieltä Italiaan oli hidasta ja hankalaa. Venäjällä olot olivat rauhattomat, Larin-Kyösti näki rautatieasemien kuhisevan urkkijoita ja nuuskijoita. Eikä runoilijan horjuva mielenterveys kestänyt matkan rasituksia. Paineet purkautuivat junassa Italian puolella, Larin-Kyösti ryhtyi riehumaan ja lopulta löi veitsellä rintaansa "päästäkseen kurjuudesta". Venäläinen sähkösanomatoimisto välitti sitten Neue Frei Pressille uutisen, minkä mukaan suomalainen kirjailija oli äkillisen mielenhäiriön valtaamana haavoittanut itseään ja tämä oli viety sairashuoneeseen. Sairaalassa Larin-Kyösti viipyi kaksi viikkoa.
   Sitten Firenzessä iski uusi kohtaus ja passitus Santa Maria Novan sairaalaan. Kokemuksista sairaalassa Larin-Kyösti kirjoitti kirjeissä äidilleen ja sisarelleen, jotka seurasivat tilanteen kehitystä huolestuneina Hämeenlinnassa. Sairaalassa potilas pelkäsi sähköhäiriöitä ja epäili, että hänelle tuotu ruoka oli myrkytettyä.
   Paluumatka Suomeen oli täynnä erikoisia tilanteita, jotka johtivat umpikujaan ja itsemurhayritykseen. Runoilija sulkeutui junan vessaan ja oli juuri sitomassa hirttoköyttä, kun konduktööri avasi oven.
   Suomessa Larin-Kyösti joutui jälleen Kammioon. Sillä kertaa siellä meni kaksi kuukautta. Kokemuksiaan sairaana Larin-Kyösti on kuvannut avoimesti monissa tuonaikaisissa lyyrisissä teksteissään, joita on julkaistu vuonna 1908 ilmestyneessä kokoelmassa Vuorivaeltaja.
   Vuorivaeltajan tuokiokuvissa Larin-Kyösti ilmaisee sairauden tuntoja, joissa kuolema ja elämän turhuus kertautuvat pysyvinä teemoina. Kokoelman sairashuoneosasto päättyy kuitenkin Hämeenlinnassa kesällä 1908 sepitettyyn runoon Ma elän! Se kertoo kamppailusta "kohti tähtiä" ja uudelleen löytyneestä kutsumuksesta, jonka merkkinä runoilija on jälleen "elämän nuori kuningas" ja laulaa "riemu ja soitto suonissaan", koska "Luoja mun laulamaan loi".

   Selvitäkseen vuoden 1904 lopulla puhjenneesta mielenhäiriöstä kirjailija sepitti runojen ohella kaksi näytelmää, joista Särkynyt sävel syntyi jo ennen Italian-matkaa, mutta julkaistiin vasta sen jälkeen. Näytelmän jännite rakentuu kolmiodraaman ympärille, kuvioon kuuluvat Onnin ja hänen kihlattunsa Irenen ohella kolmantena pyöränä lääkäri Kaarlo. Kun näytelmän edetessä selviää, että Irene rakastaakin Kaarloa, Onni saa verensyöksyn ja menehtyy, "särkyy kuin sävel".
   Särkyneeseen säveleeseen sisältyy Onnin monologi, jossa hän kuvittelee sitä, kuinka kaikki sairaat tekevät kapinan. Heidät kuvataan iloisten laskiaisten ja punaisen karnevaalin hengessä syöksymässä  hoitajiensa käsistä yöhön. Onni näkee painajaisessa kulkevansa reessä, jossa hänen vierellään istuu prinsessa Elämä ja jonka jäljissä ajaa kuningas Kuolema. Soittotaiteilijan synkeät unikuvat ovat ikään kuin runoilijan itsensä kokemuksia Italiasta, ja niihin sekoittuu mielikuvia keskiaikaisen kuolemantanssi-motiivin traditiosta.
   Näytelmää Ad astra nimetessään Larin-Kyöstille oli luonnollisesti tuttu Akseli Gallen-Kallelan samanniminen maalaus vuodelta 1894. Symbolistinen taideteos kuvaa punaisessa meressä seisovaa alastonta neitoa, jonka hulmuavat hiukset muodostavat auringon kehän hänen kasvoilleen.
   Latinankieliseen fraasiin "Per aspera ad astra" eli vaikeuksien kautta tähtiin Larin-Kyösti oli törmännyt jo Hämeenlinnan lyseon klassisten kielten opetuksessa. Ad astrassa fraasi on kirjoitettu teatterin otsikkoon kultaisin kirjaimin ja sen kääntää teatterin ovenvartija muotoon: "Koettelemusten kautta tähtiä kohden!"
   Ad astran päähenkilöissä on paradoksaalisuutta, kaksi identiteettiä, jotka taistelevat näiden sielusta.Tämä näkyy parhaiten draaman päähenkilössä, Taiturissa, joka esitellään toisaalta tähtiä, toisaalta tanssivia paholaisia kuvaavaksi taidemaalariksi. Kaksijakoisuuteen viittaa sekin, että hän elää samanaikaisesti unessa ja valveilla, todellisuudessa ja fantasiassa.
   Draaman kaksijakoisuuteen kuuluu myös ambivalentti naiskuva. Harmaapukuinen nainen edustaa viettimaailmaa, hän keimailee ja näyttelee, hymyilee ja hylkää. Kasvattisisar puolestaan on puhtauden ilmentymä. Näiden perustyyppien rinnalle ilmestyy myös variaatioita, kuten Yölepakko, karkeampi versio Harmaapukuisesta naisesta, itseään tarjoava kadun kasvatti. Muukalainen eli "Tumma tohtori" on puolestaan Taiturin muunnelma, tämä on hylännyt taiteilijaidentiteettinsä ja vaihtanut sen lääkärin veitseen.
   Draama huipentuu kohtaukseen, jossa Taituri on "hengensairaana" pidätetty ja vartijat ohjaavat hänet mielisairaalaan, "Kirojen kammioon". Holvintapaisessa kivisessä huoneessa on kahdeksan rautavuodetta, rautaverkkoakkuna ja seinällä kipsinen Kristus ristinpuulla. Sairaalan suljetussa tilassa Taituri kohtaa kuolevan miehen ja kyselee oman olemassaolonsa mielekkyyttä.
   Itsemurhan mahdollisuus häivähtää näytelmässä ratkaisuna elämän ongelmiin, kun Taituri katsoo rikkinäisen vesikarahvin suuta. Ja potilastoveri kysyy: "Pieni nykäys lasinsirpaleella... niinkö?" Ja hetkeä myöhemmin Taituri tarttuu nuoraan. Omakohtaista symboliikkaa, kun tietää, kuinka Gustaf päätti päivänsä peilinsirpaleilla ja millä keinoin Larin-Kyösti itse oli aikeissa lähteä tästä maailmasta.
   Näytelmä alkaa Taiturin ja Kasvattisisaren keskustelulla idyllisessä paikassa. Idyllin särkee viettelevä Harmaapukuinen nainen, jatkossa Taiturin ja Kasvattisisaren tiet eroavat. Draaman jännite kasvaa sen ympärille, kuinka nämä kaksi etsivät toisiaan. Etsintä jatkuu läpi koko näytelmän ja monien harhailujen jälkeen Taiturin ja Kasvattisisaren tiet jälleen kohtaavat.
   Viimeisen kuvaelman viimeistä edellisessä kohtauksessa Taiturin potilastoverin ruumissaatto kulkee näyttämöllä mustissa puvuissa ja takaa kuuluu suruvirsi. Sitä seuraavat valkoisiin viittoihin pukeutuneet naiset samalla kun sävelmä vaihtuu hilpeäksi hymniksi. Naisten keskeltä ilmaantuu Kasvattisisar, hänkin puettuna valkoisiin, valkoinen lilja kädessä, ja päästää Taiturin siteistä. Lyhdyllään, "ikuisella liljallaan", Kasvattisisar johdattaa Taiturin "ad astra, ikuisia tähtiä koden".
   Viimeinen kohtaus pimentää näyttämön ja näyttää sairashuoneen muutettuna tavalliseksi valoisaksi huoneeksi. Laitostunutta kirkkoa symboloiva Kristuksen kuva on poissa. Nukkuvan Taiturin vuoteen vieressä seisoo Kasvattisisar puettuna valkoiseen yksinkertaiseen pukuun. Taituri herää - kaikki onkin ollut unta.
   Näytelmä puhuu alitajunnan kieltä ja täyttyy voimakkaasta symboliikasta. Larin-Kyöstin draaman moderniutta ilmentää, että näytelmä pitkin matkaa kommentoi itseään, teatteriin viittaavat elementit tekevät teoksesta draaman draamassa.
   Viime kädessä Ad astra on taiteilijan kannanotto taiteesta elämän metaforana. Samalla se on kuvaus siitä, kuinka taide voi suistaa ihmisen pois raiteiltaan.
   Siihenastiseksi pääteoksekseen kokemansa näytelmän Larin-Kyösti pyrki käännättämään muille kielille. Kun näytelmä oli aikanaan käännetty ruotsiksi, englanniksi, saksaksi, ranskaksi, unkariksi  ja puolaksi, Larin-kyöstiä Ad astran tekijänä vertailtiin kansainvälisessä vastaanotossa August Strindbergiin ja Henrik Ibseniin, ja teoksen henkilöissä nähtiin shakespearelaista huumoria.

   Larin-Kyösti oli myös satukirjailija ja lastenlyyrikko. Vuonna 1898 hän kirjoitti tilaustyönä Teuvo Pakkalan toimittamaan lastenlehteen Joulukontti ja vuosina 1901 - 1902 Päivälehden kaunokirjalliseen lisälehteen. Myös kustannusosakeyhtiö Arvi A. Kariston joulujulkaisuissa hän oli vakituinen avustaja.
   Osa varhaisista tarinoista ilmestyi koottuna teoksessa Oli kerran vuonna 1911. Draaman muodossa Larin-Kyösti sepitti lapsille nelinäytöksisen satuseikkailun Tuhkimo ja kininkaantytär vuonna 1903, jota seurasivat satukuvaelma Tapiolassa (1912) sekä nelinäytöksinen satunäytelmä Taikapeili (1916). Viimeisenä lapsille tarkoitetussa sarjassa ilmestyi runokokoelma Tarutarha (1918). Ehkä jonkinlaisena rajatapauksena voisi pitää hölmöläiskomediaa Aarteenkaivajat (1908), jota Niemen mukaan on pidettävä ensisijaisesti aikuisille suunnattuna.
   Kiinnostus satujen maailmaan oli tullut Larin-Kyöstille kodin perintönä, hänen isänsä oli ollut taitava kertoja, joka esitti lapsilleen mielellään nukketeatteria. Lapsille kirjoittamiseen virikkeitä tarjosivat Larin-Kyöstille erityisesti pohjoismaiset satukirjailijat H.C. Andersenista August Strindbergiin, kummankin tuotantoa hän suomensi 1900-luvun kahden ensimmäisen vuosikymmenen aikana.
   Pohjoismaisilta esikuviltaan Larin-Kyösti omaksui ajatuksen kirjoittaa samanaikaisesti lapsille ja aikuisille. Siinä suhteessa hän rinnastuu erityisesti Anderseniin, joka on kertonut nimenneensä aluksi satukokoelmansa "lapsille kerrotuiksi", mutta huomanneensa sittemmin satujen sopivan kaikenikäisille. Ja Andersenin tapaan Larin-Kyösti myös käytti hyväkseen kansanperinnettä ja kaikkien kansojen yhteistä satuperinnettä vapaasti soveltaen ja kulloisiinkin käyttötarkoituksiinsa muokaten.
   Satunäytelmissään Larin-Kyösti käytti hyväkseen klassikkotekstejä, mm. Grimmin veljesten satuja, mutta sovittaa niitä omaan aikaansa ja kääntää perusasetelman nurin. Niinpä Tuhkimo draamassa Tuhkimo ja kuninkaantytär on mies, Oli kerran -kokoelman Sadussa sorsanpojasta perinteistä satuaihetta kuljetellaan faabelin suuntaan näkökulman ollessa viattoman eläimen puolella raakalaismaista ihmistä vastaan jne.
   Yksi satujen ja tarinoiden erityisalue muodostui Larin-Kyöstille läheiseksi, kun hän tutustui saamelaisiin taruihin. Hän suomensi norjan kielestä valikoiman Lappalaisia satuja (1910), jonka lähtökohtana oli K.A. Friesin teos Lappisk mytologi, eventyr og folkesagn. Lappilaiseen ympäristöön liittyy myös yksi Larin-Kyöstin tunnetuimmista lastenrunoista, Erkki Melartinin säveltämä Lapin joulu, missä saamelaisäiti laulaa lapselleen.

   Paitsi satuja, myös muuta Larin-Kyösti suomensi aktiivisesti pohjoismaisista kielistä. Kiinnostunein Larin-Kyösti oli käntämään Strindbergiä, suurta esikuvaansa. Toiseksi eniten suomennoksia valmistui Ludvig Holbergin näytelmistä, joukossa klassikkona paljon esitetty Valtioviisas kannunvalaja. Holbergin näytelmiä Larin-Kyösti suomensi myös Karistolle (Araapilainen pulveri 1903, Talonpoika satimessa 1908).
   Samoihin aikoihin kun Larin-kyösti alkoi suomentaa aktiivisemmin pohjoismaisista kielistä hän ryhtyi organisoimaan käännöshanketta, jossa hänen siihenastista tuotantoaan esiteltäisiin pohjoismaiselle yleisölle. Mukaan projektiin runoilija sai seitsemän ruotsinkielistä yhteistyökumppania, jotka ottivat tehtäväkseen kääntää yksittäisiä, heille sopivia tekstejä. Muutaman vuoden työn tuloksena valmistuikin vuonna 1908 Söderström & C:o Förlagsaktiiebolagin kustantama valikoima Dikter af Larin Kyösti (Gösta Larson).

   Vaikka Larin-Kyöstin useimmat ystävät ja kontaktit kustantajiin olisivat puoltaneet asettumista pääkaupunkiseudulle, hän asui kirjailijanuransa ensimmäiset puolitoista vuosikymmentä sitkeästi kotikaupungissaan Hämeenlinnassa. Vaikka aina se ei ollutkaan helppoa.
   Kirjailija itse on kuvannut Hämeenlinnan aikaa omissa muistelmissaan, jotka ilmestyivät hänen asuttuaan jo pitkään Oulunkylässä. Näissä kuvauksissa on välimatkan päästä kasvanutta nostalgiaa. Toisenlaista sävyä ja väritystä löytyy kirjeenvaihdosta ja niistä kaunokirjallisista teksteistä, jotka syntyivät välittömästi, eletyn elämän keskeltä 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen tunnelmissa. Esim. kuvataiteilijaystävälleen Kaarlo Haltialle vuoden 1902 helmikuussa kirjottamassaa viestissä Larin-Kyösti kertoi kokevansa olevansa vapaana runoilijana erityistarkkailun ja selän takana kuiskuteltavien vähättelevien kommenttien kohteena.
   Larin-Kyöstin runoissa ja kommissa, joita hän kirjoitti pikkukaupungin ilmapiiristä, miljöön olemus näyttäytyy realistisina, joskus hyvinkin raadollisina tuokiokuvina. Ennen kaikkea Hämeenlinnan ankea arki peilautuu kertomuksissa, jotka on koottu kokoelmaan Katupeilin kuvia, joka ilmestyi vuonna 1910.
   Teokseen liittyy hyvästijätön tunnelmia, koska vuodelle 1909 ajoittuvien merkintöjen mukaan Larin-Kyösti oli äitinsä kanssa muuttamassa vanhasta kotitalosta kirjapainonjohtaja Kusti Laurénin (myöh. Laurela) omistamaan vuokrahuoneistoon. Viimeisen päivän Larsonin ravintolan yhteydessä sijainneessa pesutuvan takaisessa kamarissa runoilija vietti 16.12. yhdessä ystävänsä Friidi Hedmanin kanssa portviinipullon ääressä "pitäen puheita vanhoille seinille".
   Katupeilin kuvia näyttää konkreettisin välähdyksin, kuinka vaikeaan rakoon Larin-Kyösti oli joutunut elämässään ja tuotannossaan. Hän oli tullut urallaan murrosvaiheeseen, josta ei näkynyt muuta ulospääsyä kuin jättää jäätynyt idylli ja siirtyä sinne, missä hän oletti saavansa paremman työrauhan ja laadukkaampaa palautetta työstään.
   Larin-Kyöstin seuraavaa runokoelmaa Lauluja vanhasta kaupungista vuodelta 1912 voi luonnehtia lähtölauluksi kotikaupungista. Sen runo Vinete viittaa vanhaan taruun uponneesta kaupungista, ja se vertautuu runoilijan kotikaupunkiin. Vanha kaupunki on joskus ilon ja tanssin näyttämö, mutta useimmiten "on jotain mätää täällä,/ se kasvaa niin kuin myrkkysieni".

   Muutto Hämeenlinnasta Helsingin seudulle ajoittuu lokakuuhun 1912. Aivan ilman huomionosoituksia oman kaupungin poikaa ei haluttu maailmalle päästää lähtemään, läheisimmät ystävät järjestivät lähtökaronkan Kaupunginhotelliin, ja pitivät siellä kauniita puheitakin. Kunniavieras ei kuitenkaan itse ollut niitä kuulemassa, tämä ei ollut kutsua noudattanut. Tosin tarina kertoo, että Larin-Kyösti olisi poikennut paikalla, raottanut pitohuoneen ovea, ja "jyrkästi protestoinut moista ilveilyä".
   
   Wilhelmina Larsonin täytettyä 75 vuotta keväällä 1909 hän oli valmis luopumaan ravintolan ja matkustajakodin pitämisestä. Kauppakirjat, joilla hän myi elämäntyönsä, tehtiin marraskuussa samana vuonna.
   Vaikka Larin-Kyöstin äiti asui parin seuraavan vuoden ajan poikansa kanssa vuokra-asunnossa Läntisellä Linnankadulla, vastuu hänestä ja hänen sairastelustaan lankesi enemmän Maria-tyttärelle. Larin-Kyöstin kirjeenvaihdosta käy kuitenkin ilmi, että kirjailijalla itselläänkin oli lämpimät välit äitinsä kanssa. Ja äidiltään runoilija sai tarvittaessa myös taloudellista tukea. Niemen mukaan Wilhelimna Larsonia voisi mesenaattina verrata siihen, mitä Charlotta Lönnqvist merkitsi Aleksis Kivelle.
   Ajan mittaan kirjailijan äiti kävi raihnaisemmaksi ja joutui välillä turvautumaan sairaalahoitoon. Kun Larin-Kyösti muutti vuoden 1912 loppupuolella pysyvästi Helsingin seudulle, Wilhelmina Larson muutti tyttärensä luokse.
   Maria Larson oli vuonna 1906 avioitunut nimismies Selim Silénin kanssa. Avioitumisen jälkeen Silénin perhe asui ensin Akaassa ja sitten Lammilla, mistä käsin Selim Silén hoiti Hollolan kihlakunnan henkikirjoittajan tehtävää.
   Lammin Ronnista tuli Wilhelminan viimeinen kotipaikka. Hän vietti vielä 80-vuotispäiviään huhtikuussa 1914 kaikessa rauhassa tyttärensä kotona. Pojaltaan hän sai onnitteluja kauniin kirjeen muodossa. Paikan päälle runoilija ei saapunut, ilmeisesti siksi, että oli niihin aikoihin Oulunkylässä vaihtamassa asuntoa.
   Syksyllä Wilhelmina Larsonin terveys heikkeni entisestään. Noutaja saapui 11. lokakuuta klo 10 aamupäivällä. Hautajaiset järjestettiin 15. lokakuuta, ja vainaja laskettiin Hämeenlinnassa samaan hautaan kuin miehensä.

   Larin-Kyöstille irrottautuminen Hämeenlinnasta teki kipeää, mutta samalla se merkitsi mahdollisuutta paikanvaihdoksen kautta hakea tuotantoon uutta potkua. Tämä näkyi ennen muuta balladien kirjoittamisena, joista balladeista tuli juuri 1910-luvulla tekijälleen tavaramerkki.
   Pääasiallisesti balladeja sisältävistä kokoelmista ensimmäinen, nimeltään Ballaadeja ja muita runoja, ilmestyi vuonna 1913. Sitä seurasi sarja takamaille, kauas sivistyksen piiristä sijoittuvia balladeja kolmessa kokoelmassa: Korpinäkyjä. Kertomarunoja vuonna 1915, Korpinäkyjä. Toinen sarja vuonna 1917 ja Salon soittaja vuonna 1919.
   Korpinäkyjen arvostelumenestyksen ja valtionpalkintojen tuoman nosteen ansiosta Larin-Kyöstillä oli vihdoin mahdollisuus saada vakituinen asunto tukikohdakseen. Oman talon, kaksikerroksisen huvilan Oulunkylän Jokiniementilalta kirjailija osti 8.000 markan (nykyrahassa vajaa 10.000 euroa) kauppahinnalla. Talon hankintaa auttoi myös se, että runoilija keräsi varoja kiertämällä lukemassa tekstejään pitkin ja poikin Suomea.
   Eino Leino oli tehnyt hyvin tuottoisan runokiertueen 1910-luvun alussa. Larin-Kyösti seurasi esimerkkiä siinä vaiheessa kun hänen runoilijanuransa 20-vuotisjuhla alkoi lähestyä. Kiertue alkoi Turusta, kesti kolme viikkoa ja esiintymisiä oli lähes kahdellakymmenellä paikkakunnalla.

   Kun Venäjän vallankumous kevättalvella 1917 lopetti tsaarinvallan, suomalaiset kirjailijat olivat ensimmäisten joukossa toivottamassa tervetulleeksi uutta aikaa. Myös Larin-Kyösti kiirehti eturiviin ja kirjoitti kolmiosaisen runoelman Työn laulu,  missä kuvataan paatoksellisin säkein pitkän sortokauden jälkeen koittanutta vapauden aikaa. Runoilijalle yksinvallan murtuminen näyttää merkinneen sekä taloudellisten että henkisten mahdollisuuksien avautumista.
   
   Vaikka Larin-Kyösti vuoden 1918 aikana ja sen jälkeenkin profiloitui hyvin vahvasti valkoisen Suomen runoilijaksi ja otti tehtäväkseen kirjoitella tilausrunoja kansallisiin juhlatilaisuuksiin, hänen tuotannossaan seuraavina vuosina korostuu myös hänen monipuolisuutensa kirjailijana. Taistelurunokokoelmien ohella hän ehti vuosina 1918 - 1919 julkaista erilaista proosaa ja runoa peräti viidessä teoksessa.
   Pidemmällä ajalla syntyneitä kertomuksia Larin-Kyösti julkaisi teoksessa Jouluyön tarina, joka sisältää proosakertomuksia erikoisista persoonallisuuksista ja erilaisista ympäristöistä Uralilta Suomen Lappiin. Sen lisäksi hän julkaisi runoja lapsille kokelmassa Tarutarha, eroottisen kertomuksen Ilotyttö, "tarinan laitakaupungilta", kolmannen sarja "korpinäkyjä" kokoelmassa Salon soittaja sekä laajan kokoelman muita runojanimeltä Lauluja rakkaudesta.
   Jouluyön tarina -kokoelmasta löytyy mm. klassikoksi luokiteltu tarina Hiirenkesyttäjän kosto, joka julkaistiin vuonna 2012 Juri Nummelinin toimittamassa kauhukertomusten antologiassa Hallusinatsioneja. Siperialaiseen vankilaan sijoittuvaa kertomusta voi venäläisstereotypioissaan pitää tämän päivän näkökulmasta poliittisesti epäkorrektina, mutta muuten se ei ole mitenkään vanhentunutta kamaa, edelleen se pystyy nostattamaan tihentyneen, hiuksia nostattavan pelon ilmapiirin.
   Teoksessaan Ilotyttö Larin-Kyösti yllättää aistillisuudella ja yksityiskohtaisuudella, jolla hän kuvaa bordellien ja kapakoiden maailmaa. Päähenkilö Miili on viaton hämäläistaustainen maalaistyttö, joka tarinan edetessä on joutua veljensä viettelemäksi ja joka vedetään ilotyttöjen piiriin. Larin-Kyöstin persoonalliselle tyylille ominaiseen tapaan kertomus saa paikoin kauhuromanttisia piirteitä.

   Kun Suomi oli itsenäistynyt, myös Suomen kirjailijaliitosta kymmenen jäsentä sai kutsun osallistua Tanskan kirjailijaliiton 25-vuotispäiville. Yksi kutsutuista oli Larin-Kyösti, joka kaksikielisenä ja muutenkin pohjoismaisia kieliä osaavana osallistui mielellään, toisin kuin kutsusta kieltäytyneet Juhani Aho, V.A. Koskenniemi ja Eino Leino.
   Tervetuliaislounaalla pidettiin luonnollisesti puheita. Erityisen sykähdyttävänä suomalaiset kokivat sen, että ruotsalainen Selma Lagerlöf puhui syvästi liikuttuneena Suomelle ja kertoi iloitsevansa sen vapaudesta.
   Itse kokous, eli kongressi, alkoi sunnuntaina 18.5.1919, ja arvokkuutta tapahtumaan toi paikalle saapunut Tanskan kuningas Kristian X.  Erityistervehdys yhteisesti muilta mailta osoitettiin Suomelle, joka juuri itsenäistyneenä otettiin veljellisesti mukaan pohjoismaiseen kirjailijayhteisöön. Illalla oli vielä kuninkaallisessa teatterissa juhlanäytäntö.
   Larin-Kyösti ei osallistunut keskusteluihin erityisen aktiivisesti. Mukana olleen Aino Kallaksen muistelman mukaan "rauhatonverinen" runoilija osoittautui kongressin aikana boheemiksi ja kulkuriksi, joka otti ja karkasi mielellään viekoitteleviin kööpenhaminalaisiin viinitupiin. Toinen mukana ollut, Anna-Maria Tallgren luonnehti jälkeenpäin matkakumppaniaan kirjeessä V.A. Koskenniemelle vähemmän mairittelevasti: "...persoonallisessa seurustelussahan mies vaikuttaa täydelliseltä - anteeksi! - idiootilta".
   Kongressin virallinen ohjelma huipentui Tanskan kirjailijaliiton 25-vuotisjuhliin 26.5. Juhlan jälkeen kirjailijat kutsuttiin Amalienborgin linnaan, missä kuningas Kristian ja hänen puolisonsa Aleksandrine ottivat vieraat vastaan ja keskustelivat pienemmissä piireissä delegaattien kanssa. Delegaatiota oli etukäteen evästetty neuvolla, ettei kuningasta saa puhutella - oli vain vastattava, jos tämä kysyy.
   Kun Larin-Kyösti sitten pääsi lähietäisyydelle kuninkaan kanssa, hän mitään etikettiä muistellut. Kysyi suoraan sujuvalla tanskallaan: "Milloin Kuningas tulee Helsinkiin?" Kun kuningas sitten hymähti ja antoi epämääräisen lupauksen vierailla Suomessa, Larin-Kyösti piristyi entisestään: "Kun Kuningas sitten tulee, niin me laitamme sellaisen paraatin, että Kuningas saa nähdä!" Mihin kuningas, sormiaan näpsäyttäen: "Siitäpä tulee hauskaa!"
   Kun sitten kuningas kysyi Larin-Kyöstiltä, tunnetaanko Suomessa Ludvig Holbergiä... No, kyllä oli tullut tutuksi, Larin-Kyösti itse oli suomentanut Holbergiltä mm. Valtioviisaan kannunvalajan. Larin-Kyösti innostui entisestään ja ehti kehaista, ettei ollut missään tavannut niin hienoluonteisia miehiä kuin Tanskan kuningas ja Dagmar-hotellin portieeri, ennen kuin muut suomalaiset ehättivät ohjailemaan keskustelua toisille urille.
   Vastaanoton jälkeen seurasi juhlakonsertti, missä Maikki Järnefelt lauloi ja orkesteri soitti Jean Sibeliuksen Finlandian. Konsertin jälkeen olivat vielä illalliset Nimbin ravintolassa. Sen jälkeen kirjailijat pääsivät vapaaseen seurusteluun, eikä osanottajilla ollut kiirettä lähteä kotimatkalle.
   Kun sitten muut suomalaiset vihdoin pääsivät delegaationa palaamaan Suomeen, Larin-Kyösti jäi vielä Tanskaan. Niemi arvelee syiden olleen, että ensinnäkin tämä halusi seurustella uusien kirjailijatuttavuuksien kanssa, ja toisekseen, tällä jäi juhlinta päälle.

   Larin-Kyösti oli siis Italian-matkallaan menettänyt mielensä hallinnan ja joutunut sairaalaan, ja myös Tanskan-matkalla tapahtui jotain. Näin Niemi päättelee Juvenilia-muistelmateoksessa julkaistussa kuolemanäystä.
   Tarinaan liittyy yksityiskohtainen kuvaus miinoitetusta merestä ja laivan liikkeistä sekä tutustumisesta sen henkilökuntaan. Katsellessaan laivan kannella taivasta ja merta Larin-Kyösti alkoi aavistella onnettomuuksia, nähdä varjoja ja tuijotella "kuin tuonpuoleisiin tummiin tuonelan esikartanoihin". Ja sitten näky tiivistyi:
   "Silloin minä ne näin, kuoleman kasvot tai kuoleman irvikuvan. Väkipyörä muuttui vähitellen pääkallokuvaksi, sellaiseksi, miksi kuolema maisilla silmillä katsottuna on kuvattu. Minä jähmetyin, en voinut hellittää katsettani katseesta, joka ontoista silmäkuopistaan minua tarkasti ja liikkumattomana piti koko olemukseni kahlehdittuna. Minä ajattelin, että nyt ehkä on viimeinen hetkeni tullut, mutta samassa minussa heräsi hiljaisen voimakas halu kestää tuo katse, joka minua ja ehkä koko laivaa uhkasi. Minä en hellittänyt katsettani, tahdoin kamppailla kuoleman kanssa."
   Tarina päättyy virkkeeseen: "Ja meri soitteli minulle hiljaa kuin kaikkeuden kaukainen urkujen hyminä". Ahdistus oli lauennut ja kirjailija palasi laivalla miinojen keskeltä Kööpenhaminasta kotoiseen Oulunkylään.

   Vanha maine ei kannatellut määrättömiin, ja vanhenevan runoilijan oli aiempaa vaikeampi ylittää julkaisukynnystä. Kun vielä 1910-luvulla Larin-Kyöstiltä oli julkaistu joka vuosi 1-3 teosta, 1920-luvulla tahti harveni huomattavasti. Tähän lienee vaikuttanut myös uusien tekijöiden marssi julkisuuteen.
   Toisaalta vanhoista menestysteoksista otettiin uusia painoksia. Ja ulkomailla Larin-Kyösti oli tunnetumpi kuin esim. kotimainen kova kilpakumppani Eino Leino. 1920-luvulla Larin-Kyöstin kiinnostuksen kohteiksi tulivat Saksa, Viro ja Unkari. Saksaan suomalaista kirjailijaa olivat vetämässä saksalaiset ja työntämässä suomalaiset. Ja kun Larin-Kyösti tutustui Suomessa unkarilaisiin kulttuurihenkilöihin, saatiin alulle valittujen novellien kääntäminen unkariksi. Myös kulttuurisuhteet virolaisiin lähtivät liikkeelle Suomen päästä.

   Larin-Kyöstin myöhäiskauteen kuuluu kiinnostus historiallisten ja mytologisten balladien sepittämiseen. Nämä tekstit pääsivät kootusti julkisuuteen vuonna 1934 ilmestyneessä kokoelmassa Uusia balladeja ja legendoja.
   Runojen asteikko ulottuu Aleksanteri Suuren ja Diogeneen tapaamisesta Juhana-herttuan häämatkaan, Emanuel Swedenborgin näyistä kuningas Kaarle XII´n lumisotaleikkeihin. Mytologisista runoista merkittävimmäksi sekalaisesta aineistosta kohoaa virolaiseen valge daamin motiiviin perustuva Valkea neitsyt, kertomus "tuomioherrasta ja Mirga-neitseestä".
   Aiheen kertovaan runoon Larin-Kyösti sai oleskellessaan kesällä 1927 Haapsalussa. Runokertomuksessa kalparitarin ja neidon luvaton suhde päättyy rangaistukseen, heidät eristetään linnanmuurin sisälle nälkäkuolemaan. Dramaattinen tarina kiinnosti myöhemmin myös elokuvantekijöitä, ja 1950-luvulla Armand Lohikoski ohjasi Larin-Kyöstin runoelman aiheen pohjalta pitkän elokuvan nimellä Risti ja liekki.

   Kun Larin-Kyösti täytti 60 vuotta, onnittelijoiden joukossa oli valtiovallan edustajia korkeimmalta taholta lähtien. Presidentti P.E. Svinhufvud lähetti paitsi tervehdyksensä, myöhemmin myös kutsun Linnan juhliin.
   Vanhenevalle runoilijalle Kirjailijaliitosta oli vähitellen tullut toinen koti, varsinkin, kun liitto sai 1920- ja 1930-luvun vahteessa omat tilat Helsingin Runeberginkadulle. Siellä vietettiin seurusteluiltoja ja viihdykkeeksi oli hankittu kotibiljardi, gramofoni, tanssilevyjä ja šakkipeli. Larin-Kyösti oli melko uskollinen kävijä vielä vanhoilla päivilläänkin liiton kokouksissa. Niissä hän saattoi lukea uusia runojaan ja niissä häntä aina myös kuunneltiin mielellään.

   Vielä seitsemänkymppisenä Larin-Kyösti sai julkaistua romaanin, 1850-luvulle ja kuvitteelliseen Terrabonan eli Hyvänmaan kartanoon sijoittuvan Beata-rouvan kilvoituksen. Tämä julkaisukynnyksen ylitys nosti Larin-Kyöstin itsetuntoa ja taas alkoi syntyä uutta tekstiä. Larin-Kyösti ryhtyi sepittämään keskiaikaiseen Sääksmäkeen sijoittuvaa näytelmää Kirkon kirot, joka jäi hänen viimeiseksi näytelmäkseen.
   Näytelmän aihe liittyy Rooman paavin lähettämään pannanjulistukseen, jonka kohteeksi asiakirjojen mukaan sääksmäkeläiset joutuivat 1300-luvulla. Draama alkaa tilanteesta, missä vastavoimina kamppailevat toisaalta vouti ja kirkkoherra verotusoikeuksinen, toisaalta itsenäiset talonpojat. Kepeyttä näytelmään tuovat dominikaanimunkit, viiniin menevät hurskastelijat. Näytelmän edetessä konfliktit kärjistyvät.
   Kovin vakuuttavaksi draamaksi Kirkon kirot ei nouse, eivätkä kustantajat olleet siitä kovin innostuneita. Mutta ei se kokonaan unohduksiin vaipunut. Sitä on näytelty esim. aidoilla tapahtumapaikoilla Valkeakosken Sääksmäellä vuonna 1997 Valkeakosken 75-vuotisjuhlien  yhteydessä.

   Täytettyään 75 vuotta vuonna 1948 Larin-Kyösti joutui monien onnittelujen kohteeksi, sekä ystävien että virallisten tahojen. Edellisistä vuosista poiketen hän ei enää lähtenyt Sääksmäelle kesänviettoon vaan jäi "Omaantupaansa". Lämmin kesä näytti piristävän häntä jonkin verran, mutta syksyn saapuessa runoilijalle ominainen elämänhalu oli kaikkoamassa. Larin-Kyöstiä läheltä seuranneet havaitsivat hänen kamppailleen sielunsa kanssa ja turvautuvan uskontoon. Kalenterimerkinnät jatkuivat harvakseltaan vuonna 1948 ja tiivistyivät runoon, joka ennakoi lähestyvää kuolemaa:

"Niin kuin narrin tiuku kello soi,
elämälle, joka kerran vihannoi.
Yökello soi,
sairaat vaikeroi,
kattolamppu on kuin kalman kuu.
Yö kun tummentuu,
Sairas tuskissaan kourii."

   Runon jatkossa kuvaan tulee mukaan kaipuu menetettyyn nuoruuteen, jota symboloi enkelin kaltainen toisen sukupuolen edustaja, rakkauden lähettiläs.

   Larin-Kyösti oli varhaistuotannossaan Kellastuneissa lehdissä sepittänyt runon Kuolema kannelta lyö, kuvauksen sairaasta laulajasta, joka kuuntelee sydäntään. Se vertautuu kanteleen katkenneeseen kieleen. Runossa laulaja kuuntelee kaikuja rinnassaan, kun "syksy lyö hänen sydäntään". Sairas laulaja nukkuu pois, kun "kuolema kannelta löi".
   Pitkittynyt sairastelu oli valmistanut Larin-Kyöstiä runon laulajan tapaan kuoleman kohtaamiseen. Kellastuneet lehdet -kokoelman Kuolema vaeltamassa -kertomuksen kaltainen "kutsumaton vieras" haki raihnaisen runoilijan tästä maailmasta 2. joulukuuta 1948. Kuolinilmoituksessa miestä jäivät kaipaamaan sisar Maria ja tämän tytär Irja sekä "uskollinen hoitaja" Ulla Härkönen. Larin-Kyösti siunattiin Helsingin vanhassa kirkossa 10. joulukuuta ja haudattiin tuhkauurnassa Hämeenlinnan Rapamäen hautausmaalle vanhempiensa leposijalle.
   Hautakiveen hakattiin myöhemmin säkeitä Larin-Kyöstin runosta Ma elän:

"Ma elän
ma elän
ma elän
sulle elämä
korkea
lauluni soi!"

   Larin-Kyösti oli helluntaina 1942 perustamassa taiteilijaystäviensä kanssa epävirallista keskustelukerhoa, joka sai nimekseen Vantaan Kilta. Se on myöhemmin järjestäytynyt yhdistykseksi ja toimii sääntöjensä mukaan "Vantaanjoen rannoilla asuvain kirjailijain ja taiteilijain sekä taidetta ja kirjallisuutta harrastavien henkilöiden yhdyssiteenä". Käytännössä se on ottanut yhdeksi tehtäväkseen Larin-Kyöstin muiston vaalimisen.
   Hämeenlinnassa perustettiin syksyllä 1952 Larin-Kyöstin seura, joka siitä lähtien on pyrkinyt herättämään kiinnostusta nimikkokirjailijansa elämään ja tuotantoon. Seuran säännöissä mainitaan sekä Larin-Kyöstin tuotannosta aiheensa saavan tieteellisen tutkimustyön että luovan ja esittävän taiteen tukeminen. Edelleen seuran tehtäväksi on määritelty kirjailijaan liittyvien muistojen vaaliminen ja tunnetuksi tekeminen sekä hänen taiteensa ystävien kerääminen toveripiiriksi. Myös nuoremman polven saaminen mukaan toimintaan oli seuran alkuperäisellä esityslistalla.

   Juhani Niemen elämäkerta Larin-Kyösti esittelee päähenkilönsä niin ihmisenä kuin taitelijana mainiten yksityiskohdissa esim. jokaisen julkaisun kustantajan, mutta välttäen tarpeetonta luettelonmakuisuutta ja muuta raskassoutuisuutta. Kirja on tietoteos, josta löytyy kaikki oleellinen, mutta myös humaani ja liikuttava matka osittain rikkinäisen persoonan mielen syövereihin.

   Larin-Kyöstin teksteihin on moni taiteilija tarttunut, otetaan tähän lopuksi kaksi edustavaa esitystä havainnollistamaan kirjailijan runouden tajua. Vesa-Matti Loirin klassinen tulkinta neljän vuosikymmen takaa ja Dallapé-orkesterin uudempaa tulkintaa yhteistyössä Rajattoman kanssa.


Itkevä huilu

Reppurin laulu

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 31.12.2018

Otetaan tällä sivulla varaslähtö seuraavaan vuoteen vielä tämän vuoden puolella. Näiden läpeensä linkitettyjen sivujen asentaminen vie sen verran aikaa, että on vähän mukavampi ottaa tälle sivulle oma päivänsä.
   Otetaan ensi vuoden ensimmäistä Kuukauden Vaihtoehto -kolmikkoa täydentämään enemmän kulttuurihistoriaan painottuva teos. Tulevaisuuden utopiat ja dystopiat, aika- ja avaruusmatkailu, tekoäly ja ihmiskoneet - tiedättehän nuo tieteiselokuvien kuvastot?

Extra
Markku Soikkeli: Tieteiselokuvan käsikirja