Extra II

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg

Extra II
Tuulikki Ukkola: Kansanvallan vanki
Otava 1996
126 sivua


Toimittaja Tuulikki Ukkola (1943 - 2019) teki pari visiittiä myös politiikan puolelle ja toimi kahteen otteeseen kansanedustajana, kahden eri puolueen eduskuntaryhmässä. Ensin Liberaalisessa Kansanpuolueessa vuosina 1991 - 1995, ja vuosina 2007 - 2011 Kokoomuksessa.
   Ensimmäinen yritys LKP´ssa oli rankka kokemus, joka päättyi traumaattiseen putoamiseen eduskunnasta. Putoamistaan ex-kansanedustaja käsitteli kirjoittamalla tuntemuksiaan paperille ja julkaisi kokemuksistaan kirjan vuonna 1996.
   Tuulikin perheelleen, Sannalle ja Jukalle, omistama Kansanvallan vanki on kaunistelematon muistelus kirjoittajansa kansanedustajakaudesta. Osansa kritiikistä saavat niin omat kuin vieraatkin, ja myös muistelija itse.
   Teos on kirjoitettu kahdessa osassa, pääosa pian eduskuntavaalien jälkeen, ja loppuosa seuraavan vuoden alussa. Kun tapahtumiin oli jo tullut vähän etäisyyttä.  
   Tuulikki Ukkola tuli ulkopuolelta poltiiikkaan sillä erää neljäksi vuodeksi, ja katsoi menoa ulkopuolisen silmin. Kirjassa otetaan kantaa 1990-luvun politiikkaan, jota liberaalit puolueena halusivat uudistaa, ja politiikasta kiinnostuneille julkaisu on sellaisena edelleen pätevää luettavaa. Mutta kirja on myös kertomus sekä ihmisestä että ihmisyydestä. Maailmanparantajahan Tuulikki oli, idealisti, joka kirjoitti herkän, syvällisen ja viisaan kirjan.

   19.3.1995 Suomessa pidettiin eduskuntavaalit. Monen muun tavoin myös Tuulikki Ukkola, Liberaalisen Kansanpuolueen ainoa istuva kansanedustaja, kävi äänestämässä. Kaukovainion ala-asteen koululla, Oulussa. Sitten oli aika lähteä Helsinkiin, puolenpäivän koneella. Oli valmistauduttava iltaan, vaalitulosvalvojaisiin, Yleisradion Isossa pajassa.
   Kun Tuulikki saapui Helsinkiin ja asunnolleen, iski ahdistus. Ei ollut mitenkään itsestään selvää, että kukaan liberaalien ehdokkaista menisi vaaleissa läpi. Vatsaa alkoi vääntää, Tuulikki oli jo huolestunut omasta kunnostaankin. Jos hän joutuisi jättäytymään huonon voinnin takia pois, kaikki luulisivat hänen jänistävän.
   Pari aspiriinia ja pari tuntia unta. Kun Tuulikki heräsi, olo oli taas levollisempi. Jos turpaan tulee, sitten tulee. Ei maailma siihen kuitenkaan kaatuisi, hän selitti itselleen. Jälleen kerran.
   Kun Tuulikki saapui Isoon pajaan, hän tunsi itsensä vahvaksi.

   Kun kello tuli 20.00, piti tulla myös tuloksia. Mutta ei, niitä ei saatu monitoriin, sitten millään. Muutama minuutti täytyi vielä kestää epätietoisuutta.
   Sitten tulokset tulivat. Tuulikki oli ihmeissään.

   Liberaaleja ei Ylen grafiikassa noteerattu millään tavalla. Miksi ei? Mitä sorsimista tuo nyt oli? Vai olivatko vaalit menneet niin täysin pieleen? Tuulikki närkästyi.
   Mutta hetken kuluttua se oli pakko hyväksyä. Liberaalipuoluetta ei enää ollut. Kukaan ehdokkaista ei ollut päässyt edes lähelle kansanedustajanpaikkaa. Tappio oli täydellinen. Lähimmäksi pääsi Anne Sällylä-Piipponen, joka olisi tarvinnut nelisensataa ääntä lisää ohittaakseen Pertti "Veltto" Virtasen.
   Tuulikki katsoi Liberaalien entistä kansanedustajaa, Terhi Nieminen-Mäkystä. Hän kuuli, että tämä puhui jotain, mutta ei ymmärtänyt, mitä tämä sanoi. Tuulikki oli aivan turta. Oli pakko olla. Oli pakko selvitä ilta loppuun. Oli pakko jaksaa, oli pakko olla kuin ei olisikaan.
   Kun tulokset tarkentuivat, asiat alkoivat selittyä. Sosialidemokraattien armoton vaalikampanja oli purrut. Eduskuntaan tuli ay-jyriä poikineen, vanhoja konkareita vanhoine poliittisine tapoineen, miehiä, lisää miehiä. Naiset kärsivät katkeran vaalitappion.
   Kansa oli puhunut. Se halusi turvaa, paluuta entiseen, entisiin hyviin aikoihin. Se luuli, että kelloa voi vaaleissa kääntää taaksepäin.
   SDP´n Paavo Lipponen loisti kuin Naantalin aurinko. No, hän oli Tuulikin mielestä voittonsa ansainnut. Olihan se Lipposen aika viimein saavuttaakin jotain, niin paljon tätä oli lyöty, mennen tullen. Mutta tuliko tuo voitto rehellisesti, vai oliko kansaa jymäytetty? Säästöjen välttämättömyydestä oli kyllä puhuttu, mutta ei kertaakaan yksilöity, mitä se käytännössä merkitsee.

   LKP´n kadottua kartalta Tuulikki sai olla melko omissa oloissaan. Hän vietti aikaansa Ison pajan haisevassa tupakkahuoneessa.
   Terhi yritti lohduttaa. Sanoi jotain, mikä jäi syvälle Tuulikin mieleen.
   Tänään et tunne vielä mitään. Odota muutama päivä, muutama viikko. Varaudu, jotta kestät.
   Terhi tiesi, mistä puhui. Hän oli kokenut saman vuonna 1983.

   Kun Yle ja MTV haastattelivat, Tuulikki ei tuntenut mitään. Vaikka kuuleman mukaan oli ollut itkuun pillahtamaisillaan.
   No, ehkä näin olikin. Mutta Tuulikki ei sitä itse tiennyt. Ehkä alitajuntaan painetut tunteet näkyivät kasvoista.
   Joka tapauksessa, aika vähän siinä oli sanomista. Kaikki oli loppu. Liberaalien tarina eduskunnassa oli päättynyt. Ainakin toistaiseksi. Tuulikki oli epäonnistunut niin pahoin kuin poliitikko ylipäätään voi epäonnistua. Hänen syytään Liberaalien kuolema oli, ei kenenkään muun.

   Tuulikin tarkoitus oli mennä Isosta pajasta LKP´n puoluetoimistoon. Taksista hän soitti puoluesihteeri Kaarina Talolalle.
   Ketään ei ollut enää paikalla. Kaikki olivat lähteneet, surullisina. Niinpä Tuulikkikin päätti ajaa suoraan kotiin.
   Myöhemmin Ilta-Sanomat kertoi, että puheenjohtaja Ukkola otti tappion niin raskaasti, ettei mennyt edes puoluetoimiston vaalivalvojaisiin. No, ei mennyt, ei. Sinne yksinään peijaisia pitämään. Ei ollut Tuulikin juttu.

   Kun Tuulikki pääsi kotiin, hän kuunteli puhelinvastaajan viestit. Täynnähän se oli.
   Tuulikki piti puhelimen mykkänä. Ei vastannut soittoihin. Katsoi yöllä vaalivalvojaiset videolta.
   Kun kello oli neljä, Tuulikki ei enää kestänyt. Tappio, häpeä ja tuska vyöryivät päälle.
   Tuulikki käpertyi sohvan nurkkaan ja itki. Ja itki. Ja itki.
   Tuulikki ajatteli, jos yrittäisi lohduttautua runoilijan sanoin. Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin. Mutta ei se auttanut.
   Tulva yltyi. Tuska, ja suunnaton häpeä. Ne polttivat sisuksia.
   Mutta lopulta Tuulikki nukahti.

   Jatkuva tuska tuhoaa ihmisen. Se vie ilon elämästä, vääristää päivät.
   Mutta ei se ole pahinta. Tuskaakin suurempi koettelemus on häpeä. Alituinen tunne siitä, että ei ilkeä katsoa ihmisiä silmiin.
   Tuska ja häpeä kuuluvat yhteen. Tuska häviää vasta, kun häpeä on pyyhkiytynyt pois. Mutta milloin se tapahtuisi?
   Vaaleista oli jo kuukausia. Mutta yhä Tuulikki häpesi. Hän oli irrottautunut kaikista harrastuksista, kaikista vapaaehtoisista menoista.
   Sinänsä, Oulun sosiaalista elämää Tuulikki piti niin sisäänpäinlämpiävänä, että eristäytyminen oli suorastaan helpotus. Ihmiselle, joka vihaa small talkia, ihmiselle, joka vihaa höpisemistä ventovieraiden kanssa, vapaaehtoinen vetäytyminen on suorastaan juhlaa.
   Sitä sosiaalista puolta kansanedustajan elämässä Tuulikki ei jäänyt kaipaamaan. Ei hän kaivannut kokkareita, niissä hän kävi vain eduskuntauran ensi kuukausina. Sen jälkeen hän teki menosta lopun.
   Jatkossa Tuulikki valitsi äärimmäisen tarkoin ne tapahtumat, joihin hän osallistui. Yleensä vain eduskunnan tilaisuuksiin, joissa liberaaliryhmän puheenjohtajan edellytettiin olevan läsnä. Ja niissäkin hän viihtyi vain niin kauan kuin oli pakko.

   Tuulikki irtautui puolueestaan LKP´sta. Ei pelkästään puheenjohtajuudesta, vaan samalla myös puolueen jäsenyydestä. Ilman tätä lopullista pesänselvitystä hän ei olisi voinut palata vanhaan työpaikkaansa.
   Puoluehallituksen kokouksessa Tuulikki pyysi eroa sekä puheenjohtajuudesta että puolueen jäsenyydestä. Siinä porukassa hänen ratkaisuaan ymmärrettiin. Mutta ymmärtäisivätkö muut ihmiset puolueessa?
   Tuulikki kirjoitti Polttopisteeseen, LKP´n lehteen. Hän oli aikoinaan ilmoittanut, että ellei hän pystyisi tuplaamaan puolueen kansanedustajapaikkaa, hän eroaisi. Tulos tai ulos. Ja nyt oli lupauksen lunastamisen aika.

   Tuulikki palasi kotiin. Kotiin, jossa hän oli tuntenut eläneensä neljän vuoden ajan ulkopuolisena, vierailijana. Hän oli kadottanut osan pienistä, mutta tärkeistä arkielämän siteistä mieheensä ja tyttäreensä. Ne langanpäät oli taas kerättävä yhteen.
   Maakunnan kansanedustaja elää epäelämää. Hän ei ole missään läsnä. Ei sen enempää kotona kuin Helsingissä.
   Kun viettää vain viikonloput kotona, katoavat aviopuolisoiden väliltä ne tavallisen elämän pienet rutiinit, jotka avioliitossa ovat äärimmäisen tärkeitä. Arkipäivän asiat jäävät toisen huoleksi. Kansanedustajana ei ehdi siivota, käydä kaupassa, pestä pyykkiä, tehdä ruokaa... Kaikki jää toisen harteille.
   Ei Tuulikki enää osannut ihmetellä, jos jonkun poliitikon avioliitto ei kansanedustajuutta oikein kestänyt. Kansanedustaja kun hänen oman kokemuksensa perusteella on puolisona viheliäinen. Toiselta vaaditaan äärettömän paljon ymmärrystä.
   Kyllähän Tuulikki viikonloppuina yritti ottaa ne langat käsiinsä, jatkaa siitä, mihin asiat olivat jääneet edellisenä sunnuntaina. Kerran Jukka kivahti. Mitä pirua se toiselle kuuluu, eihän tämä edes asunut siellä. Toinen vain vieraili kotona ja kuvitteli tietävänsä, mitä siellä tehtiin. Ei toinen tiennyt. Joten olisi puuttumatta asioihin, jotka eivät tälle enää kuuluneet.
   Oikeassahan Jukka oli, Tuulikki myönsi.

   Tuulikki oli viettänyt Helsingissä ne vuodet, jolloin Sanna oli kasvanut nuoreksi naiseksi. Kaikkein vaikeinta oli suhteiden solmiminen tyttäreen uudelleen.
   Isä on tyttärelle aina hyvin tärkeä, Sannalle erittäin tärkeä. Kun äitiä ei käytännössä enää ollut, isästä tuli Sannalle sekä isä että äiti.
   Tuulikki hieman pelkäsi, miten Sanna suhtautuisi äitinsä putoamiseen. No, ei juuri mitenkään. Ei ollut suhtautunut siihenkään juuri mitenkään, kun Tuulikki aikoinaan meni eduskuntaan.
   Sannalla on järki päässä.

   Tuulikin paluu töihin lehden toimitukseen sujui yllättävänkin helposti. Hänestä tuntui kuin olisi ollut vain hivenen pidemmällä lomalla. Ehkä siksi, ettei toimittajan ammattitaito mihinkään katoa. Kansanedustajan työ oli pikemminkin tuonut siihen uudenlaista syvyyttä, uudenlaisia kanavia ja uudenlaista kriittisyyttä.

   Yhtenä elämänsä suurimmista virhearvioinneista Tuulikki piti sitä, että hän kuvitteli voivansa nostaa LKP´n keskisuureksi puolueeksi.  Hän ei uskonut varoituksia. Hän ei uskonut, että voisi epäonnistua.
   Tuulikki oli aina pitänyt itseään realistisena ja järkevänä ihmisenä, joka pystyy arvioimaan omat voimansa ja kykynsä. Mutta politiikka on kuitenkin niin irrationaalista, etteivät siihen päde mitkään normaalin elämän säännöt.
   Tuulikki ajatteli, että toimittajana hänen olisi pitänyt selkeämmin ymmärtää, että LKP´n nostaminen oli kertakaikkisen mahdoton tehtävä. Siltä oli mennyt oma identiteetti 1970-luvun kaupoissa.
   Liittyminen Keskustapuolueen jäsenjärjestöksi oli liikaa monille liberaaleille. Paavo Nikula lähti. Osmo Soininvaara lähti. Ja lähti niitä muitakin. Kun Kepun ominaishaju kerran pääsi tarttumaan, se ei puolueesta sitten koskaan lähtenytkään.
   Sinänsä kepulaista tuoksahdusta suurempana pulmana Tuulikki piti sitä, että puolue oli menettänyt täydellisesti uskottavuutensa. Kun puolue vuoden 1983 eduskuntavaaleissa ei saanut yhtään kansanedustajaa, se ikään kuin lakkasi olemasta. Yhden pääskyn ilmestyminen vuoden 1991 vaaleissa ei kesää tehnyt.

   Niin, Tuulikki Ukkola valittiin kansanedustajaksi vuonna 1991. Se oli yllätys, ainakin uudelle kansanedustajalle itselleen. Miten valinta ylipäänsä oli mahdollista? Omia tukijoukkoja ei ollut, apuna olivat vain Oulun liberaalit. Ei Tuulikilla myöskään ollut aikaa käydä vaalikampanjaa.
   Ilman toimittajan julkisuutta Tuulikki tuskin olisikaan eduskuntaan päässyt. Ja kun vaalikampanjaan lähti sillä mielellä, ettei ehdokkuus mitään ota jos ei annakaan, se oli henkisesti helpppo. Jos hänestä ei olisi kansanedustajaa tullutkaan, mitä sitten?

   Kun Tuulikki tuli valituksi eduskuntaan, häntä pidettiin liberaalina, vaikka ei puolueeseen kuulunutkaan. Kaksi ensimmäistä eduskuntavuotta olivatkin antoisia. Hän teki lujasti töitä, mutta piti tarkoin huolen siitä, ettei häntä puolue määrää. Hän oli sitoutumaton ja sellaisena halusi pysyäkin.
   Mutta sitten vuonna 1993 Tuulikki teki virhearvion. Hän liittyi puolueeseen. Jälkeenpäin hän ajatteli, että äänestäjien mielestä puolue tahrasi kansanedustajan. Tuulikki oli tullut politiikkaan politiikan ulkopuolelta, hän ei ollut ammattipoliitikko. Sellaisena hänen olisi pitänyt pysyäkin.
   Tuulikki itse ei huomannut muuttuneensa ihmisenä, ei hänen mielestään puolue häntä tahrannut. Mutta äänestäjien mielestä hän muuttui. Hänestä tuli poliitikko, hän käyttäytyi kuin poliitikko.
   Vaalien jälkeen Tuulikki epäilee olleensa viimeiset kaksi vuotta epärehellinen jopa itselleen. Hän pelkäsi kansalaisia, yritti mielistellä äänestäjiä, kuten jokaisen kunnon poliitikon tulee tehdä, jotta voisi uusia valtakirjansa. Kansa haistaa, kun ihmisestä tulee epäaito.

   Kun Tuulikki valittiin kansanedustajaksi, LKP´n puheenjohtajana toimi Kaarina Koivistoinen. Ja luonnollisesti puolueen ainoa kansanedustaja joutui tekemisiin puolueen puheejohtajan, puoluetoimiston sekä jäsenistön kanssa. Hyvin monet ottivat yhteyttä ja tulivat tapaamaan eduskuntaan.
   Tyytyväinenhän Tuulikki siitä oli. Hän kuunteli, otti vastaan toimeksiantoja, yritti tehdä puolueenkin hyväksi työtä - kunhan se vain ei estänyt täysipainoisesti hoitamasta edustajan tehtävää.
   Mutta Tuulikkia myös yritettiin juoksuttaa, yritettiin pakottaa puolueen sisäisessä valtakamppailussa ottamaan kantaa, valitsemaan puolensa. Mutta Tuulikki ei valinnut. Ei hän ottanut kantaa Koivistoisen uudelleenvalinnan puolesta. Eikä ottanut kantaa, kun puheenjohtaja riiteli puoluehallituksen kanssa, tai silloisen puoluesihteerin Altti Leutosen kanssa. Tuulikki pysytteli ulkopuolella.
   Lopulta vuonna 1992 Lahden puoluekokouksessa vaihdettiin puheenjohtaja. Kohtalon ivaa Tuulikki näki siinä, että Kalle Määttä oli Koivistoisen oma löytö. Koivistoinen oli vetänyt Määtän mukaan Helsingin yliopistosta.
   Tuulikki ihaili sitä tyyneyttä, jolla Koivistoinen otti tappion vastaan. Eikä ymmärtänyt, miksi Koivistoinen ei liberaaleille kelvannut. Tämä sentään teki töitä, mitä kaikista liberaaleista ei voi sanoa. Sanomassa kyllä oltiin, mutta kun piti tehdä jotain, silloin olikin muita kiireitä.

   Vaikkei Tuulikki ollutkaan ollut puheenjohtajaa vaihtamassa, kyllä hän Määtän valintaan tyytyväinen oli. Ja myöhemmin enemmän kuin tyytyväinen.
   Määttää Tuulikki kuvasi luovaksi, ahkeraksi ja aktiiviseksi puheenjohtajaksi, joka teki paljon puolueen hyväksi. Määttä ryhtyi uudistamaan ohjelmia, joskaan ei ennättänyt saada valmiiksi kuin talouspoliittisen ohjelman. Joka sekin vanheni käsiin.
   Mutta Määttä veti kunnialla läpi kunnallisvaalikampanjan ja jaksoi kulkea ympäri Suomea. Ja teki sen vieläpä omilla rahoillaan. Ja siinä samalla uutta väkeäkin tuli puolueeseen.
   Määttä onnistui vaalipaneeleissa, Tuulikki oli ylpeä tämän esiintymisestä, nokkeluudesta ja tietämyksestä. Määttä sitten valittiinkin Helsingin valtuustoon.

   Mutta sitten kentältä alkoi kuulua toisenlaisia viestejä. Tuulikki arveli, etteivät liberaalit ehkä olleet tottuneet Määtän kaltaiseen puheenjohtajaan, roisia huumoria käyttäneeseen nuoreen mieheen, joka sanoi suoraan, mitä ajatteli. Joka tapauksessa Määtän ja puoluehallituksen sekä puoluevaltuuskunnan välit menivät aivan lukkoon.
   Määttä löi hanskat tiskiin. Hän ei kerta kaikkiaan jaksanut. Työtä oli liikaa, ihmisiä tukena vain kourallinen.
   Kun Määttä keväällä 1993 ilmoitti ottavansa loparit, Tuulikki meni paniikkiin. Yritti kaikkensa, jotta puheenjohtaja olisi perunut päätöksensä. Mutta ei perunut.

   Mitä Määtän jälkeen? Nyt Tuulikin oli pakko ottaa kantaa siihen, mitä hän itse halusi puolueelta ja politiikalta.
   Tuulikki halusi jatkaa kansanedustajana. Mutta missä joukoissa? Vieläkö hän olisi LKP´n kansanedustaja?
   Tuulikkia oli kosittu useampaankin puolueeseen. Joitakin vaihtoehtoja hän piti realistisempina kuin muita. Keskustaa hän ei edes harkinnut, kepulaiset kun näyttäytyivät joukkona, jolle poliittinen peli oli kaikki kaikessa. Tuulikin ajatusmaailmaan se ei kerta kaikkiaan sopinut.
   Kokoomukseen loikkaamista Tuulikki harkitsi vakavasti. Toisin kuin kepuille, kokoomuslaisille politiikka ja politikointi eivät näyttäneet olevan sentään harrastusta vakavampia juttuja. Tosin siinäkin puolueessa ryhmäkuri mietitytti. Oliko Kokoomus sittenkään vapaamielinen ja uudistushaluinen puolue vai konservatiivinen säilyttäjä?
   Lopputulemana oli että Tuulikki voisi jatkaa poliittista elämää vain sen ryhmän joukossa, joka oli aikanaan hyväksynyt hänet karvoineen päivineen. Ja päätti suostua puhelimeen tulviviin pyyntöihin ottaa vastaan LKP´n vetovastuu, jos puoluekokouksessa niin halutaan.
   Kun Tuulikki kertoi Määtälle suostuneensa puheenjohtajaehdokkaaksi, tämä varoitteli. Määtän mukaan Tuulikki ei tiennyt, mihin oli joutumassa. Liberaalien puheenjohtaja joutuu tekemään kaiken yksin, hän ei tule saamaan apua mistään. Tuulikki ei tulisi jaksamaan vuotta kauempaa.
   Jälkeenpäin Tuulikki toivoi, että olisi uskonut Määttää. Että olisi päättänyt, ettei enää asetu kansanedustajaehdokkaaksi. Siinä olisi säilyttänyt itsekunnioituksensa, ja myös toisten kunnioituksen. Ei olisi joutunut kantamaan sitä ikuiselta tuntunutta häpeää.

   Ennen puoluekokousta Tuulikki kertoi julkisuuteen miettineensä myös Kokoomusta. Ja siitä nousi melkoinen rähäkkä. Tuolloin LKP´n liberaalit eivät kovin vapaamielisiä olleet.
   Puoluekokouksessa pistettiin pystyyn tutkintolautakunta, joka kuulusteli Tuulikkia, selvitteli, oliko tämä liberaali lainkaan. Tilanne meni niin pitkälle, että Tuulikki vetäytyi välillä parvekkeelle itkemään. Oli aivan vähällä, että olisi sanonut vetäytyvänsä ehdokkuudesta, että jos ei kelpaa, pitäkää hyvänänne. Ei kuitenkaan sanonut. Mutta olisi pitänyt.
   Sen sijaan Tuulikki kysyi, oliko tutkintolautakunnan idean isä, nuori Patrick Uotinen, oikea ihminen tutkimaan, oliko Tuulikki kokoomuslainen vai liberaali, Uotinen itse kun oli aikoinaan loikannut Kokoomuksesta Liberaaleihin. Minkä jälkeen poika lähti ovet paukkuen ja liittyi Nuorsuomalaisiin. Ja julkinen sana kuuli vain Uotista, ei Tuulikkia.
   Tuulikki tunsi luissaan tehneensä pahan virheen. Kun hän puoluekokouksessa arveli, että hänen liittymisensä puolueeseen ja hänen valitsemisensa puheenjohtajaksi saattaa maksaa hänen edustajanpaikkansa, asia meni televisiouutisiin. Liberaaleilta tuli sapiskaa, ei tuollaisia saanut puhua.
   Ehkä ei saisi puhua. Mutta jos kerran ollaan vapaamielisiä, kyllä siihen myös ilmaisunvapaus kuuluu. Ja jälkeenpäin voi sanoa, että oikeassa Tuulikki oli. Sitoutuminen puolueeseen ja puheenjohtajuus olivat liikaa niille äänestäjille, jotka olivat valinneet hänet eduskuntaan sitoutumattomana.

   Kun Tuulikki tuli puheenjohtajaksi, hän tiesi, mitä puolueessa piti tehdä. Puolueen ohjelma oli uudistettava alusta loppuun ja talous tasapainotettava. Puolueella oli velkaa reippaasti yli 100.000 silloista markkaa, entisiä vaalivelkoja ja etenkin Koivistoisen ottamaa velkaa.
   Tuulikki lähestulkoon pakotti puolueen päättävät elimet hyväksymään tavoitteen päästä eroon veloistaan hänen puheenjohtajuuskautensa aikana. Vaalivelkaa ei otettaisi penniäkään. Vaalikampanja tultaisiin käymään niillä rahoilla, joita velkojen maksun jälkeen pystyttäisiin puoluetuesta säästämään.
   Puoluetoimisto toimi säästöliekillä. Puoluesihteeri Kaarina Talola sai vain nimellistä palkkaa. Periaatteessa hän oli puolipäiväisesti töissä, käytännössä teki täysiä päiviä ja ylitöitä ilman eri korvausta. Puolueen tiedottajaksi ja Polttopiste-lehden toimittajaksi siirtyneen Altti Leutosen palkka maksettiin lehtiyhtiön kautta.
   Tuulikki onnistui tavoitteessaan. Puolue maksoi velkansa pois niin että vuoden 1994 Oulun  puoluekokouksessa puolue oli velaton. Vaalikampanjaa varten onnistuttiin säästämään 100.000 markkaa. Äärimmäisen vähänhän se oli, mutta uutta vaalivelkaa ei otettu.
   Tuulikki oli onnellinen siitä, että sai pidettyä päänsä kylmänä. Jos vaaleja varten olisi otettu lainaa, millä se olisi vaalien jälkeen maksettu? Eikä se vaalituloskaan olisi rahalla paremmaksi muuttunut.

   Syyskuun alussa vuonna 1993 LKP piti Nokialla aatepoliittisen seminaarin, jossa etsittiin periaateohjelmalle uutta linjaa. Tuolloin linjattiin ne kiinnekohdat, joihin LKP´n periaateohjelma ja muut asiakirjat kiinnittyivät. Yritettiin löytää kouriintuntuvaa ilmettä vapaamielisyydelle. Korostettiin oma-aloitteisuutta ja yrittäjyyttä sekä kansalaisia nöyryyttävän sosiaaliturvajärjestelmäviidakon korvaamista kansalaistulolla.
   Tuulikki näki sosiaalivaltion olleen romahduksen partaalla. Sosiaalialan järjestelmät monine päällekkäisyyksineen olivat niin monimutkaisia, etteivät edes sosiaali- ja terveysministeriön virkamiehet olleet  perillä oman alansa tuki-, apu- ja holhousviidakosta.
   Kaiken lisäksi "tukitäkin jatkuva paikkaaminen uusilla tilkuilla" tuli veronmaksajille kalliiksi. Toiset eivät osaa tukea edes kaivata, jotkut käyttävät hyväkseen järjestelmien päällekkäisyyksiä ja kuppaavat valtiolta moninkertaisia avustuksia. Tuulikki halusi yhtenäistää avut yhdeksi selkeäksi tukijärjestelmäksi, kansalaistuloksi, joka takaa jokaiselle tarvitsevalle perusturvan, muttei anna mitään niille, jotka eivät ole yhteiskunnan tuen tarpeessa. LKP oli ensimmäinen puolue Suomessa, joka otti kansalaistulon ohjelmaansa.
   Kansalaistulo oli leimattu taloudellisesti kalliiksi ja kestämättömäksi toteuttaa. Ja niinhän asia olisi ollutkin, jos sillä olisi tarkoitettu vastikkeettomia tuhatlappusia jokaiselle kansalaiselle, tarvitsipa tämä niitä tai ei. Tuulikki halusi rakentaa järjestelmästä sellaisen, että se innostaisi tekemään työtä tai opiskelemaan ilman holhousta, ilman lupia tai anomuksia.
   Se liberalismi, jota Tuulikki halusi olla edistämässä, ei ole ns. taloudellista uusliberalismia, libertarismia, itsekästä saalistuspolitiikkaa, vaan se on vastuullista vapautta. Mutta ei Tuulikki halunnut myöskään tiukkaa sosiaaliliberalismia, jossa yksilöt alistetaan järjestelmien juhliessa.

   Alkuvuonna 1994 eduskunta lähti muutaman viikon lomalle. Tuulikki vietti pari viikkoa Englannissa englannin keilen tehokurssilla. Sinä aikana Suomessa tapahtui kummia.
   Tuulikki sai Englantiin faksin Helsingin Sanomien uutisesta. Oli ilmestynyt kirja Ultimatum isänmaalle, kirjoittajina kolme miestä: Risto E.J. Penttilä, Jaakko Tapaninen ja Janne Jutila. Teos, jossa olivat LKP´n ajatukset kirjan muodossa - mutta ei liberaalien itsensä kirjoittamina.
   Tuulikki soitti puoluetoimistoon. Puoluesihteeri Talola oli järkyttynyt. Hän sanoi yrittäneensä kertoa tiedotusvälineille, etteivät kirjan ajatukset suinkaan olleet uusia ja ainutkertaisia, että suurin osa niistä oli jo LKP´n ohjelmassa.
   Työ oli ollut yhtä tyhjän kanssa. Kuka liberaaleja olisi noteerannut? Ei kukaan.

   Tuulikki oli kutsunut Penttilän lounaalle eduskuntaan joulukuussa 1993. Hän oli antanut tälle elokuussa 1993 ilmestyneen kirjansa Valittajien valtakunta, jossa yritti tuoda esiin omaa aatemaailmaansa.
   Tällä Tuulikki ei väitä, että Ultimatum isänmaalle olisi aatesisällöltään kirjallinen varkaus. Ajatukset vain olivat ilmassa.

   Ultimatum ja sen kirjoittajat olivat median lemmikkejä. Olisi siis aika tavata heidät, houkutella mukaan Liberaaleihin, antaa puolueen ohjelma, jotta he näkisivät, kuinka samalla tavalla kumpikin osapuoli asioista ajatteli.
   Niinpä helmikuussa 1994 Tuulikki ojensi henkilökohtaisesti Ultimatumin kirjoittajille kaikki LKP´n ohjelmat. Antoi heidän käsiinsä kaikki tiedot ja oivallukset siitä, millä tavoin yhteiskunnasta tulisi entistä vapaamielisempi, mitä se tarkoittaa ja miten sen hyväksi voisi toimia.
   Jälkeenpäin Tuulikki myönsi olleensa hyväuskoinen hölmö. Hän uskoi, että voisi houkutella toiset mukaan puolueeseen, että saisi nämä innostumaan siitä, että valtaisivat LKP´n ja ryhtyisivät sitä kautta vaikuttamaan yhteiskuntaan.
   Mutta Penttilä perusti oman puolueensa, Nuorsuomalaisen Puolueen.

   Ennen vuoden 1995 eduskuntavaaleja nuorsuomalaiset hallitsivat mediakenttää. He tiesivät, mistä narusta vetäistä, mille toimittajalle soitella missäkin tiedotusvälineessä. Eikä Tuulikki sitä ihmetellyt, puolueen käytössä kun olivat niin Ilta-Sanomien entinen päätoimittaja Martti Huhtamäki kuin Image-lehden päätoimittaja Jaakko Tapaninen.
   Vaalien jälkeen nusutkin joutuivat asettumaan samoille sijoille muiden kanssa. Enää eivät tiedotusvälineet juosseet, kun nuorsuomalainen vihelsi. Uutuudenviehätys oli kadonnut. "Kansanliikkeestä" oli tullut puolue.
   
   Olivatko nusut liberaaleja, vapaamielisiä ja avoimen yhteiskunnan kannattajia? Ilmeisesti olivat, ainakin  Liberaalisen Kansanpuolueen uudet ohjelmat olivat heidän taustamateriaalinaan, kun Nuorsuomalainen Puolue ryhtyi tehtailemaan itselleen ohjelmia.
   Kun Tuulikki oli saanut etäisyyttä tapahtumiin, hän ei enää ajatellut Nuorsuomalaisten varastaneen ohjelmansa ideoita LKP´lta. Jossain vaiheessa, kun katkeruus oli tulvinut hänen ylitseen, hän oli ajatellut niin. Mutta kyllä Nuorsuomalaisten ohjelmissa moni asia tuntui tutulta, lainatavaralta, jota ei kuitenkaan ollut sisäistetty ja joka hukkui monisanaisuuden suohon.
   Mutta oli ohjelmissa myös sellaista, mitä Tuulikki ei hyvällä tahdollakaan voinut pitää vapaamielisenä. Ja juuri ne osat erottivat nusut liberaaleista. Kuten LKP´n puoluevaltuuston puheenjohtaja totesi, liberaaleilla oli aina ollut sydän, aatteeseen oli aina kuulunut huoli vaikeuksissa olevista lähimmäisistä, inhimillisyys ja ihmisyys, ja se nusuilta puuttui. LKP, joka oli satavuotiaan Nuorsuomalaisen Puolueen perillinen suoraan alenevassa polvessa, ei kannattanut samanlaista raakaa kapitalismia, mikä paistoi Nuorsuomalaisten ohjelmissa.
   Tuulikki löysi kaksi elintärkeää kohtaa, joiden perusteella saattoi sanoa, ettei nuorsuomalaisuus liberalismia ollut. Ensimmäinen ero oli, etteivät nusut olleet vapaamielisiä. Heidän lähtökohtansa oli se, että vain he olivat oikeassa, kaikki muut väärässä. He eivät suostuneet kompromisseihin, vaikka elämä niin yksilöillä kuin yhteisöilläkin on aina etujen yhteensovittamista. Liberaalit olivat kautta aikojen olleet yhteistyökykyisiä, nusut eivät edes halunneet tehdä yhteistyötä kenenkään kanssa.
   Toinen ero oli laillisuus. Liberaalit olivat aina lähteneet siitä, että lakeja tulee kunnioittaa. Mutta nusut eivät laittaneet minkään sortin mainintaa lakien kunnioittamisen välttämättömyydestä ohjelmiinsa. Kyllähän Tuulikkikin puhui eduskunnassa, vieläpä jatkuvasti, pöljiä lakitehtailuja vastaan, mutta jos laki kuitenkin mennään säätämään, sitä on sitten noudatettava.
   Nuorsuomalaiset piti meteliä yleissitovuuden purkamisesta. Kyllähän se Tuulikin puolesta sai olla puolueelle tärkeä asia, mutta rajansa silläkin. Nuorsuomalaisten kansanedustaja Jukka Tarkka meni marraskuussa 1995 sanomaan Tampereella, että yrittäjät ottakoot lain omiin käsiinsä, kiertäkööt veroja ja kehitelkööt lainvastaisia sommitelmia työttömyys- ja sosiaaliturvasta.
   Tuulikki ei pitänyt moisesta agitoinnista. Hän kysyi, mitä muuta ihmiset enää tekivät kuin varastivat valtiolta. Kansalaisten moraali oli höltynyt niin, ettei enää erotettu oikeaa väärästä. Kansa maksoi yrittäjien, pankinjohtajien ja kasinopelureiden laskuja pankkituen muodossa, ja suuri osa niistä johtui laittomien toimien sommitelmista.
   Kansanedustaja on lainlaatija. Jos hän ryhtyy hyväksymään laittomuuksia, siinä saadaan hyvästellä koko laillinen yhteiskunta. Jokainenhan voi katsoa oikeudekseen ryhtyä sommitelemaan pikkurikoksia. Jos se hyväksytään joidenkin kohdalla joissakin asioissa, silloin se pitää hyväksyä keikkien kohdalla kaikissa asioissa.
   Nimenomaan LKP oli alkuperäisen Nuorsuomalaisen Puolueen ja Kansallisen Edistyspuolueen aateperillinen, ei suinkaan uusi Nuorsuomalaiset. Sitä tosiasiaa Tuulikki ei saanut julkisuuteen vaalien alla.
   Liberaalit uskoivat, että vain yksilöä arvostavan, kansalaisvapauksia kunnioittavan ja laillisuutta korostavan aatteen pohjalta modernin Suomen ongelmat voidaan ratkaista. Heidän mukaansa eduskunta ei saa olla enää järjestelmien rakentaja, vaan niiden purkaja ja uudistaja. Emme me turhaa lainsäädäntöä tarvitse, vaan turvallista suojaverkkoa heikoille. Sellainen puolen miljoonan työttömän armeija nyt vain on suunnatonta voimavarojen tuhlausta, ja lisäksi kansallinen häpeä.

   Syksyllä 1994 alettiin valmistautua eduskuntavaaleihin. Tärkeintä oli saada aikaan mahdollisimman hyvät vaaliliitot. Ne onnistuivat kaikkialla muualla paitsi Oulun vaalipiirissä.
   Kyllähän Oulussakin vaaliliittoa yritettiin. Parhaana vaihtoehtona pidettiin vaaliliittoa Kokoomuksen kanssa. Siitä neuvoteltiin pitkin syksyä. Ja se olisi onnistunutkin, jos Tuulikki olisi antanut hiljaisen lupauksen siirtyä mahdollisen valintansa jälkeen Kokoomuksen eduskuntaryhmään.
   Vaatimusta perusteltiin SMP´n kansanedustajan Raimo Vistbackan esimerkillä. Oulun piirin kokoomuslaiset kertoivat LKP´n neuvottelijoille, että samanlainen hiljainen sopimus olisi ollut tehtynä myös SMP´n kanssa Vaasassa. Kun Tuulikki kysyi asiasta Vistbackalta, tämä kielsi.
   Kun Tuulikki myöhemmin asiaa ajatteli, tuskin koko sopimusta oli ollutkaan. Kokoomuksen puoluesihteeriä Pekka Kivelää hän piti sen verran härskinä pelurina, että tämä olisi aivan hyvin saattanut antaa oululaisten ymmärtää, että sellainen sopimus oli Vaasassa tehty, jotta oululaiset kokoomuslaiset saisivat Tuulikin houkuteltua salasopimukseen ja aikaa myöten loikkariksi.
   Kun asia LKP´n neuvottelijoille esitettiin ja he kertoivat siitä Tuulikille, tämä kiehahti. Tuulikin mielestä kyseessä olisi ollut poliittinen petos. Hän vuosi asian julkisuuteen.
   Kun asia tuli julki Kalevassa, asiasta nousi pieni myrsky. Kokoomuksen Oulun piirin puheenjohtaja Suvi Lindén haukkui Ylen alueradiossa Tuulikin valehtelijaksi.
   Tuulikki oli kyllä nauhoittanut keskustelun Kokoomuksen Oulun piirin toiminnanjohtajan kanssa, mutta ei saanut tietoa julkisuuteen. Niinpä ihmisille jäi se käsitys, että Tuulikki oli valehtelija, että hän yritti kaikenlaisia konsteja päästäkseen eduskuntaan.
   No, mitään pahempia traumoja välikohtauksesta Tuulikki ei saanut. Mutta Lindénin poliittiseen moraaliin meni luottamus. Ja Oulun liberaalien mielialoihin tapahtuma vaikutti, ihmisiltä meni usko Tuulikin mahdollisuuksiin, mikä näkyi myös vaalityössä.

   Tuulikki piti omia mahdollisuuksiaan melko huonoina, mutta uskoi puolueen saavan kuitenkin pari kansanedustajaa. Hän luotti, että ainakin Anne Sällylä-Piipponen Tampereella ja Terhi Nieminen-Mäkynen Uudellamaalla onnistuisivat.
   Mutta kun vaalikampanja helmikuussa käynnistyi kunnolla, iski paniikki. Gallupit laskivat laskemistaan. Kokeneena toimittajana Tuulikki tiesi, että ne kertoivat kohtuullisen tarkoin ihmisten mielialat.
   Kaikesta huolimatta oli pakko näyttää optimistiselta. Kun Tuulikille puoluetoimistossa kerrottiin, että puheenjohtajan oli oltava optimistinen, tai muuten koko vaalityöltä menee pohja, sitten oltiin optimistisia.
   Eivät liberaalit eivätkä liberaaleja äänestävät kuitenkaan tyhmiä olleet, ei heitä niin helposti huiputettu. Kun Tuulikki torpedoi gallup-lukuja sillä, että LKP´lla oli hyviä ehdokkaita, hän oli kyllä oikeassa - mutta se ei ollut koko totuus. Kun Tuulikki oli julkisuudessa ylioptimistinen, suuri osa kansasta varmasti ajatteli hänen olevan täyskaheli, joka ei ainakaan vaalimatematiikkaa osaa.
   Kun Tuulikki kiersi maata, hän näki tilanteen sen kaikessa karuudessa. Mitä enemmän hän kiersi, sitä masentuneemmaksi hän tuli. Jälkikäteen hän ei tiennyt, millä voimavaroilla hän jaksoi loppuun saakka.
   Tuulikki tiesi, että yritys oli tuhoontuomittu. Siitä huolimatta oli jaksettava, hymyiltävä, pysyttävä vaalipaneeleissa terävänä.

   Jos LKP´lla jotain mahdollisuuksia olisi muuten ollut, viimeistään nusujen hyökkäys torpedoi ne tykkänään. Nuorsuomalaiset ottivat LKP´n erikseen tähtäimeensä. Esim. ehdokkaiden kalastelu ulotettiin hyvin syvälle liberaalien joukkoon. Jopa puoluehallituskessa olleita liberaaleja kosittiin Nuorsuomalaisen Puolueen eduskuntavaaliehdokkaiksi. Eduskunnassa ei vaalien jälkeen saanut olla aatteellista kilpailijaa, ei yhtä ainutta liberaalia.
   Sinänsä Tuulikin epäonnistuminen ei missään tapauksessa ollut pelkästään nusujen syy. Kyllä hän virheitä teki. Hän oli edustaja-aikanaan ottanut reippaasti kantaa asioihin, joista kansa ei pitänyt.  Mutta ei hän silti täydelliseen äänten romahtamiseen uskonut.
   Tuulikki olisi halunnut puolueelle vaalien vetäjäksi jonkun, joka olisi osannut kaveerata sekä kansalaisten että median kanssa. Itse hän ei siihen oikein pystynyt. Kun toimittajana oli joutunut vuosikymmenten ajan lepertelyjen ja vaikuttamisyritysten kohteeksi, tiesi tasan tarkkaan, kuinka läpinäkyvää ja jopa säälittävää se on. Mutta tulosvastuullinen puoluejohtaja ei olisi niin saanut ajatella.
   Tuulikki oli aikaa sitten päättänyt, että jokin raja politiikan tekemiseen täytyy vetää. Ystävät ja perhe sekä toimittajakollegat täytyy pitää poliittisen työn ulkopuolella.
   Vaalikampanjan loppuvaiheessa LKP taisteli tutkainta vastaan. Puolue piti vaaliohjelmasta tiedotustilaisuuden eduskunnassa. Sattumaa tai ei, täsmälleen samana päivänä samalla kellonlyömällä infosi myös Nuorsuomalaiset omasta vaaliohjelmastaan. Eikä aivan joka julkaisusta sopuleita LKP´n tilaisuuteen sitten vaeltanutkaan, esim. HeSa ja molemmat iltapäivälehdet loistivat poissaolollaan.

   Vaalikampanja vei Tuulikista mehut. Hän oli alituisesta kiertämisestä niin väsynyt, ettei pystynyt television vaalikeskusteluissa olemaan riittävän skarppina. Vaikka hän asiat hallitsikin, nokkeluuspisteet jäivät ottamatta.
   Monet poliitikot ottavat esiintymiskursseja, jotta tietäisivät, missä pitää käsiään, mikä puoli naamasta on paras, miten pukeutua. Tuulikilla ei ollut aikaa sellaiseen. Jokaista tv-tenttiä varten oli kerrattava talouden tunnusluvut, luettava selvityksiä ja tutkimuksia.
   Kyllähän oman puolueen väki yritti antaa ohjeita. Mutta Tuulikki pyysi heitä olemaan kasaamatta paineita, olemaan yrittämättä muuttaa puheenjohtajaansa. Jos Tuulikki olisi alkanut seuloa puhettaan ja ajattelemaan esiintymistään, hänhän olisi kompastunut omiin sanoihinsa. Hänestä olisi mennyt aitous, se hänen omasta mielestään ainoa hyvä asia, mitä maailma ei hänessä ollut onnistunut muuttamaan.

   Kun Tuulikki vaaleja edeltävänä lauantaina kello 18 jakoi viimeiset vaalimainokset kauppakeskuksen parkkipaikalla, hän pillahti itkuun. Enempää hän ei voisi tehdä.
   Tappio oli tulossa, mutta hän ei jaksanut enää. Olkoon koko politiikka.
   Olkoon koko elämä.

   Sitten.

   Vuosi 1996. Kevät. Vuosi eduskuntavaalien jälkeen. Uusi vuosi, uusi ajanjakso Tuulikin elämässä.
   Vaalit, tappio, puolue, eduskunta, kansanedustajat tuntuivat kaukaisilta. Ne asiat eivät enää tulleet uniin. Enää ei sielu murtunut, kun katsoi televisiosta uutisia eduskunnasta.
   Oli aika kirjoittaa kirjan viimeinen luku.

   Tappio vaaleissa on kansanvaltaa. Kun kansanvalta toimii parhaimmillaan, se on ankarimmillaan: kansanedustajasta tulee työtön. Siihen jokainen kansanedustaja valmistautuu.
   Tuulikki näki tämän putoamisen pelon sävyttävän jokaisen poliitikon toimintaa. Tämä on syynä siihen, että kansanedustajat kahmivat eduskunnan ulkopuolisia tehtäviä. Jokainen yrittää varmistaa itselleen jonkinlaisen oksan siltä varalta, että kansa olisi vaaleissa armoton. Tästä syystä kansanedustajia nimitetään poliittisiin virkapaikkoihin.
   Jos kansanedustaja putoaa eduskunnasta, paluu entiseen siviilielämään ei yleensä ole itsestäänselvyys. Jos ennen kansanedustajuutta on ollut arvostettu tiedemies tai tunnettu tutkija, kansanedustajan uran jälkeen tämä ei sitä enää ole. Ei, vaikka periaatteessa olisi edelleen paras alallaan. Poliitikko on poliitikko, vaikka voissa paistais. Ei hän enää ketään tutkijana kiinnosta. Sehän puhuu vain politiikkaa, sitä enää voi noteerata.
   Kun vaaleissa tulee tappio, kansanedustaja ei ole valmis. Kun Tuulikista tuli ex-kansanedustaja, hänkään ei ollut valmis. Hän oli ajautua epätoivoon. Ei niinkään siksi, että putosi, vaan siksi, että äänestäjät hänet hylkäsivät.
   Tuulikki ei usko, että olisi selvinnyt kovinkaan hyvin ilman perhettään. Ja ilman työtään, johon onneksi saattoi palata. Hän olisi jäänyt loppuelämäkseen katkeraksi. Samalla hänestä olisi tuhoutunut lopullisesti jotain oleellista. Hän olisi menettänyt kyvyn nauttia arkipäivän pienistä asioista. Olisi menettänyt kyvyn olla vähästä onnellinen.

   Vuosi vaalien jälkeen Tuulikki ei enää ollut vihainen eikä onneton. Hän tunsi itsensä suorastaan onnelliseksi. Ja ennen kaikkea ylpeäksi siitä, että oli saanut olla neljä vuotta kansanedustajana, kansan palvelijana.
   Tuulikki oli saanut erinomaisen kansanvallan oppitunnin. Hän tiesi, miten järjestelmä toimii, mitä heikkouksia siinä on, miten sitä pitäisi muuttaa, jotta se muuttuisi aidommaksi.
   Toimittaja Tuulikki Ukkola oli tyytyväinen. Ennen kansanedustajuutta hän ei tiennyt, kuinka raadollista politiikka on. Mutta ei tiennyt myöskään, miten paljon on poliitikkoja, jotka aidosti yrittävät parhaansa. Ei heistä jokainen ole liero, joka pettää aina. Yksilöinä heillä on omatunto ja tunteet. Suurella osalla on myös tiukka henkilökohtainen moraali. Mutta järjestelmälle parhaimmatkaan eivät voi mitään.
   Vaikka talouselämän vaikuttajat jäivätkin etäisemmiksi, yhdestä asiasta Tuulikki vakuuttui. Jos pankinjohtajat, yritysjohtajat ja järjestöjohtajat olisivat poliitikkojen lailla vastuussa tekemisistään koko yhteiskunnalle, Suomi ei koskaan olisi joutunut niihin vaikeuksiin, mihin se 1990-luvun lamassa joutui. Tuulikki näki poliitikkojen moraalin olevan huomattavasti korkeampi kuin pankkien, yritysten ja järjestöjohtajien moraali.
   Sitä on ehkä vaikea uskoa. On helppo sanoa, etteivät poliitikot kanna poliittista vastuuta, eivät eroa, vaikka olisi syytä. Mutta mitä muuta poliitikot tekevät kuin kantavat poliittista vastuuta neljän vuoden välein? Sinänsä, kyllä Tuulikkikin halusi arvostella poliitikkoja siitä, etteivät nämä tee kovin hanakasti henkilökohtaisia ratkaisuja, jos möhlivät. Eroamiseen tarvitaan erottaminen.
   Ilmeisesti yksi syy äänestäjien suuttumiseen oli Tuulikin toiminta kepulaisministeri Kauko Juhantalon saattamisessa valtakunnan oikeuteen. Tuulikkihan oli yksi niistä viidestä naisesta, joiden kantelun perusteella Juhantalon toimia ryhdyttiin eduskunnassa tutkimaan. Kun vuoden 1995 eduskuntavaalit lähestyivät, eivät nusut olleet Oulun vaalipiirissä ainoita, jotka halusivat pudottaa Tuulikin eduskunnasta.

   Esko Ahon hallituksen aika eduskunnassa oli varmaankin sodanjälkeisen Suomen vaikein. Kukaan vuonna 1991 valituista kansanedustajista ei kuvitellut, millaista politiikkaa eduskunta joutuisi tekemään.
   Valtiontalouden säästöistä ja etuisuuksien leikkaamisista nousi hirmuinen meteli. Kansalaiset olivat tottuneet siihen, että poliitikot antavat aina uusia etuja, uusia palveluja, säätävät uusia lakeja.
   Mutta ilmeisesti kansalaistenkin kriisitietoisuus kasvoi. Se lopultakin näki, ettei Ahon hallituksen aloittamalle politiikalle ollut vaihtoehtoa. Paavo Lipposen hallituksen linjaukset ymmärrettiin, vaikkakaan niitä ei hyväksytty.
   Meteli Lipposen kaudella ei ollut lainkaan sellainen kuin Ahon aikana, vaikka politiikka oli kansalaisten kannalta kaksin verroin pahempaa. Perustaltaan samaa politiikkaa, mutta eri tekijät. Vain säästöjen kohteet muuttuivat. Lipposen kaudella sen raskaimman taakan kantajiksi oli valittu pienituloiset, köyhät, heikot ja kaikkein pienimmällä päivärahalla olevat työttömät.

   Kun Tuulikki syksyllä 1990 oli tehnyt lopullisen päätöksen asettua kansanedustajaehdokkaaksi, Jukka kysyi, aivan rauhallisesti, uskoiko toinen pärjäävänsä. Kestävänsä sen, että jokaisella on oikeus arvostella tätä, tämän ulkonäköä, esiintymistä, puheita, tekoja? Kysyi, kestääkö kantti.
   Vähältä piti, ettei olisi kestänyt. Mutta tuolloin Tuulikki ei Jukan puheita noteerannut.

   Terho Pursiainen on joskus sanonut: "Kukaan ei ole kokenut täyttä elämää, jos ei ole kokenut myös tappioita ja kuolemaa perinpohjin."
   Tuulikki allekirjoitti näkemyksen. Hän tarvitsi tappion eduskuntavaaleissa nähdäkseen, mihin oli ajautumassa. Tarvitsi tappion käsittääkseen, mikä sittenkin on elämässä tärkeintä. Se ei ole kansanedustajuus tai yhteisten asioiden hoitaminen tai kansan palveleminen.
   Onni ei löydy suurista sanoista, vaan pienistä teoista. Tuulikin onni löytyi lauantai-illan rauhasta kesäillan hämyssä tai kirkkaana paistavasta auringosta hohtavalla joen jäällä. Onni on täällä ja nyt, ei oven takana, ei huomenna tai vuoden päässä.
   Tuulikin perhe sentään kesti poliitikkokauden. Mutta kyllä Tuulikkikin epäili, ettei edes Jukka olisi poliitikkovaimoa sietänyt, jos yhteiselämää ei olisi riittävän monta vuosikymmentä harjoiteltu. Kun molemmat olivat toimittajia, normaalia kahdeksasta neljään -perhe-elämää ei koskaan ollut ollut.
   Ilman ymmärtävää ja itsenäistä perhettä Tuulikki ei olisi eduskunta-ajasta selviytynyt. Ilman perhettä hän ei olisi selviytynyt putoamisen aiheuttamista tunteista, vihasta ja häpeästä.
   Vasta tuon kaiken jälkeen hän ymmärsi, mitä tarkoittavat sanat: myötä- ja vastamäessä.
   
   Mutta vaikka perhe olikin ehdottomasti tärkein parantava lääke, se ei olisi Tuulikille riittänyt. Ilman paluuta entiseen ammattiin, ilman työtä hän olisi kärsinyt edelleen. Vasta tuon jälkeen hän ymmärsi aidosti työttömien tuskan ja hädän. Ilman työtä sitä tuntee olevansa vain puolinainen ihminen.
   
   Niin, Suomessa on paljon ihmisiä, joilla on oikeasti vaikeaa, joilla on todellinen hätä. Mutta niillä, jotka äänekkäimmin valittavat, Tuulikki ei uskonut mitään hätää tässä yhteiskunnassa olevan.
   Yksi ja sama narisijoiden joukko, joka ei ole suuren suuri, ei tee muuta kuin haukkuu kaikkia, olipa eduskunnassa ja hallituksessa keitä tahansa. Tämä joukko ei osaa muusta puhuakaan kuin poliitikoista, vaikka aiheena olisi marjanpoiminta tai jouluruoka.
   Nuo alituiset valittajat olivat Tuulikin silmissä pilanneet kansan maineen. Jos he saavat vuosia jatkaa, Tuulikki pelkäsi sen olevan kansalaisyhteiskunnan loppu. He surffaavat radioaallolta toiselle ja vetävät saman virren joka asiaan. Heillä ei ole ystäviä, ei mitään tekemistä, ei omaa elämää. Ei mitään muuta kuin aikaa. Heidänkö ajatustensa varassa Suomea pitäisi jatkossa kehittää? He tosiaan kuvittelevat olevansa viisaampia kuin koko Suomi yhteensä.
   Kyllähän Tuulikinkin mielestä noita suoria kansalaisradio-ohjelmia tarvitaan. Kun ihmiset saavat purkaa höyrynsä radioaalloille, heille ei jää aikaa suunnitella kapinaa tai vallankumousta. Elleivät kansalaiset saisi haukkua ääneen herroja, jollekin herralle kävisi vielä kehnosti.
   Mutta missä ovat lapsiperheet, työttömät, ilman työmarkkinatukea jääneet syrjäytetyt nuoret? Entä työssä uupuneet keski-ikäiset, velkojensa alle kaatuneet? Heidän asiaansa ei ainakaan radioiden vapailla linjoilla käsitellä. Koska heillä ei ole aikaa soitella. Koska heidän on yritettävä selviytyä omasta elämästään.   
   
   Tuulikki siis joutui henkilökohtaiseen kriisiin, mutta ei siksi, että putosi eduskunnasta. Vaan siksi, että vaalitulos osoitti, että hän oli kadottanut äänestäjien luottamuksen työhönsä.
   Jokaisella on omat keinonsa selviytyä kriisistä. Joku turvautuu ystäviin ja sukulaisiin, joku perheeseen, joku ammattiauttajaan. Ja, surullista kyllä, kaikkihan eivät selviydy koskaan. Jotkut kerta kaikkiaan hajoavat ja tuhoutuvat.
   Tuulikki oli aina selviytynyt kriiseistä olemalla yksin, kävelemällä luonnossa. Lukemalla kirjoja, kymmeniä kirjoja. Ajattelemalla asiat puhki kaikessa rauhassa. Kun on riittävästi möyhinyt asiaa sisimmässään, tulee yhtäkkiä hetki, jolloin ei enää halua ajatella koko asiaa, tai jolloin vaihtoehdot ovat jäsentyneet selkeiksi toimintamalleiksi. Että ylös ja hommiin.
   Vaalien jäkeen ei kuitenkaan ollut aikaa ajatella. Oli mentävä töihin. Heti huhtikuun alusta. Mutta onneksi oli työpaikka, minne pääsi palaamaan. Ajatus siitä, että entä jos sitä ei olisikaan ollut, havahdutti ajattelemaan, miltä työttömästä tuntuu.

   Tuulikki ei tiennyt, kuinka työttömät selviytyvät kriiseistään. Hän itse selvisi omastaan kirjoittamalla.
   Jukan kanssa Tuulikki ei juurikaan keskustellut. Ei hänen tarvinnut. Hän kirjoitti tuntemuksensa ulos. Toimittajan tapa selviytyä. Tulee halvemmaksi kuin psykiatri.
   Kriisin pahimmassa vaiheessa todellisuus vääristyy. Jotta ihminen voisi selviytyä, hän jossain vaiheessa etsii tunteilleen konkreettisia kohteita, katkeruudelleen syyllisiä ja vihalleen purkautumiskanavaa.
   Se tapahtui myös Tuulikille. Vaikka hän tiesi olevansa itse syypää epäonnistumiseensa, hän silti etsi ympäristöstä puolueita ja ihmisiä, jotka tuhosivat Liberaalit ja siinä samalla hänen edustajan uransa.
   Ei Tuulikki enää myöhemmin pitänyt Nuorsuomalaisia LKP´n tuhoajana. Koko puolue oli väsynyt, yhtä väsynyt kuin sen puheenjohtajakin. Ja ehkä joku muu puheenjohtaja olisi onnistunut nusujen kanssa paremmin kuin Tuulikki.

   Niin, ilman Jukkaa ja ilman työtä Tuulikki ei olisi tuosta kaikesta selvinnyt. Ei niin, että puoliso olisi pyyhkinyt Tuulikin nenää ja puhunut, kuinka maailma toista murjoo. Ei Jukalle tarvinnut kertoa, miltä tuntui. Ei tämä kysellyt, ei udellut, ei vaatinut. Mutta oli koko ajan läsnä. Tiesi ilman sanoja. Paransi ilman lääkkeitä.
   Vuoden aikana Tuulikki oppi yhden asian. Ihmisen ei ole hyvä olla yksin. Hänellä täytyy olla edes yksi ihminen rinnalla. Aviopuoliso, rakastettu, ystävä. Mutta joku.

   Tuon vuoden aikana Tuulikin usko demokratiaan vahvistui. Hän piti tärkeänä, että kansalaiset voivat tuntea arvostusta yhteisten asioiden hoitajia, poliitikkoja, kohtaan. Ja poliitikkojen puolestaan on toimittava niin, että he saavat takaisin menetetyn maineensa.
   Demokratialle, kansanvallalle, ei ole vaihtoehtoja. Ihminen on kuitenkin kaikkein tärkein. Hän on osa luontoa, jota myös tulee kunnioittaa. Mutta ei luonto myöskään saa tuhota ihmistä.

   Tuulikki näki vuoden 1996 Suomen olleen täynnä hiljaista hätää, hiljaista yrittämistä selviytyä päivästä päivään.
   Ja Tuulikki muistutti, kuinka jokainen elämä, jokainen ihminen on arvokas. Jokaisella on oikeus yksityisyyteen, mutta ilman jonkin yhteisön jäsenyyttä elämä jää vajavaiseksi.
   Ilman toista ihmistä ihminen ei selviä.
   Joten, mitäpä jos yrittäisimme elää ihmisiksi?