Extra III

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Extra III
Aimo Kejonen: Kansantarinat
Gummerus (paino), Karttakeskus 2008
153 sivua


No niin, kai tässä on taas aika miettiä näitä juttuja. Ennen seuraavia kuukauden kirja -päivityksiä otetaan tässä saman tien lyhyt esittely eräästä kesälukemiseksi(kin) soveltuvasta kirjasesta. Geologi Aimo Kejonen on harrastanut myös kansanperinteen tutkimusta ja vuonna 2008 hän julkaisi teoksen Kansantarinat, johon hän valitsi sata tarinaa. Tarinoista osa on historian hämäristä osan edustaessa uudempaa kansanperinnettä. Teosta voi pitää eräänlaisena kiertomatkana Suomen ympäri.
   Vähän erilaisena kiertomatkana.

Otetaan ensimmäiseksi esimerkkitarinaksi kertomus lähimenneisyydestä. Kaksi kaverusta oli varhaiskevään sunnuntaiaamuna kävelyllä Helsingin Kaivopuiston rannassa. He näkivät surffaajan kiitämässä laineilla.
   Yhtäkkiä surffaaja menetti tasapainonsa ja tipahti laudalta. Rannalla kuulivat kolahduksen, kun lauta osui surffaajaa suoraan kalloon. Surffaaja vajosi aaltoihin.
   Surffaaja ei enää noussut veden pinnalle. Toinen miehistä syöksyi mereen, ui surffaajan uppoamispaikalle ja sukelsi. Pian hän ui rantaan vetäen elottomalta vaikuttavaa miestä mukanaan.
   Rannalla aloitettiin elvytys. Toinen paineli rintakehää, toinen antoi tekohengitystä.
   Tekohengitystä antava valitti, että surffaajan kitusista tulee niin kamala haju, että hän oksentaa kohta. Mutta miehet jatkoivat elvytysyritystään. Vähän aikaa.
   Sitten toinen elvyttäjistä säpsähti. Ja totesi, että heillä on väärä mies.
   Perusteluna mies totesi, että tällä elvytettävällä oli luistimet jaloissa.

   Tätä tarinaa kerrottiin Suomessa 1980- ja 1990-luvulla. Kaivopuiston lisäksi tarina on sijoitettu ainakin Hankoon, Porin Yyteriin ja Kalajoelle. Suomen lisäksi tarina tunnetaan Ruotsissa ja Yhdysvalloissa.

Helsingin yliopiston eli Akatemian pahin paikka on kertoman mukaan apteekkarien ja tohtorien ovi. Joka sille joutuu keskipäivän tai keskiyön hetkellä, ei enää uutta päivää näe. Ovella on näet Akatemian herroja vahdissa ja nämä ottavat Akatemiaan sen, joka tuolla kellonlyömällä on oven kohdalla.
   Sisällä lihavat Akatemiaan otetut ripustetaan rautakoukkuun riippumaan kuumaan huoneeseen ja laitetaan astioita alle, jolloin rasva ja liha sulavat sekä putoilevat astioihin, ja niistä "apteekkarit tekevät apteekin roppia". Laihemmat joutuvat leikkaushuoneeseen, missä "herrat opettavat tutentteja leikkaamaan".

   Edellä mainittu käsitys Akatemiasta on peräisin 1800-luvun puolivälin maaseudulta. Meneillään oli teollistuminen ja kansakouluja perustettiin. Silloinen maaseutuväestö piti niitä uhkana vanhalle elämäntavalleen. Kansakouluja vastustettiin vetoamalla kustannuksiin sekä siihen, että lapset oppivat niissä laiskoiksi.

Solmu Nyströmin saksan kielen oppikirjan mukaan hölmöläiset ovat syntyperältään saksalaisen Schildan kaupungin asukkaita. 30-vuotisen sodan aikana heitä muutti Suomeen. Täällä he perustivat kolme kylää: Hölmölän, Bembölen ja Sysmän.

   Hölmölän kylä sijaitsi Ruokolahdella. Nimi oli vännös alkuperäisestä kylännimestä Hölmälä, joka tulee järvimalmia tarkoittavasta sanasta Hölmä. Vauhtia nimen muuttumiseen saattoi antaa naapurikylän nimi Terävälä.
   Tarinan mukaan Hölmölän kylä tuhoutui, kun hiirten kiusaamat kyläläiset ostivat kulkurilta kissan.  Kun kulkuri oli jo lähtenyt kävelemään etiä päin, joku huomasi, ettei tiedetty, mitä kissa syö. Sitten pari hölmöläistä lähti kulkurin perään. Kyläläiset saivat kulkurin näkyviin kun tämä meni jo lossilla. Huusivat sitten rannalta kysymyksen, mitä kissa syö, ja kulkuri huusi vastaukseksi,  että "Hiiriä se tahtoo". Kyläläiset kuulivat kuitenkin väärin: "Miehiä se lahtaa".
   Kylässä nousi kova poru. Kolli päätettiin listiä ennen kuin se ryhtyy lahtaushommiin.
   No, kissa sitten säikähti aggressiivisiksi äityneitä kyläläisiä ja pakeni erään talon katolle. Kyläläiset päättivät tuikata talon palamaan ajatellen että kolli siinä kärventyisi mukana.
   No, kissa ei kärähtänyt. Se loikkasi alas ja lähti pinkomaan kauas koko Hölmölästä.
   Sen sijaan hölmöläisten yritys päättyi siihen, että tuli levisi ja kaikki muutkin kylän talot paloivat maan tasalle.

   Suomenruotsalaiset hölmöläiset Espoon Bembölessä päättivät rikastua suolaa viljelemällä. Niinpä he ostivat suuria määriä suolaa, vuokrasivat naapurikylien peltoja ja kylvivät kaiken ostamansa suolan.
   Kun suola ei lähtenytkään kasvamaan, useimmat talot joutuivat vasaran alle ja väki levisi joka puolelle Suomea.

   Sysmä oli kuitenkin syrjässä vesien ja korpien takana. Siellä elämä jatkui rauhallisena. Se onkin viimeinen Suomessa säilynyt hölmöläiskylä.

   Useissa Euroopan maissa on oma Hölmölänsä. Venäjällä Karjalan tasavallan Kintahankylässä järjestetään jokavuotiset hölmöläisperinteeseen perustuvat kansanjuhlat.

Kauan sitten Kuusjoella oli Kaupin linna. Linnan isäntä oli äärimmäisen rikas ja myös äärimmäisen ylpeä kreivi.
   Kerran kreivi ajoi vaunuillaan yli Halikon sillan. Sillalla vastaan tuli kerjäläinen, joka pyysi almua. Kaupin herra ei antanut, jolloin krjäläinen sanoi, että toisesta voi tulla yhtä köyhä kuin kerjäläinen oli, jos ei laupeutta osoita.
   Kaupin herra nauroi, otti kultasormuksen sormestaan, heitti sen jokeen ja sanoi: "Yhtä mahdotonta kuin tuon sormuksen on tuolta joesta käteeni palata, on minun tulla köyhäksi".

   Myöhemmin Hornin kreivi piti Kärkän linnassa suuret pidot, joihin kaikki lähiseudun linnanherrat kutsuttiin. Koska Kaupin herra oli korkea-arvoisin vieras, hän sai ensimmäisenä leikata ruokana ollutta suurta haukea.
   Kun Kaupin herra leikkasi haukea, hauen vatsasta kierähti lautaselle kultasormus. Tuttu kultasormus. Kaupin herra kalpeni.
   Samassa saliin tuli viestintuoja. Hän kertoi, että Kaupin linna oli tulessa.

   Kun Kaupin herra pääsi linnansa luokse, linnasta ei ollut enää juuri mitään jäljellä. Hän ehti vielä nähdä, kuinka linnan rautaiset portit kaatuivat kumahtaen maahan.

   Kaupin linna oli Kuusjoen Tiensuun kylässä ollut keskiaikainen kartano tai linnoitus. Siitä ei ole enää juuri mitään jäljellä.
   Vastaavia tarinoita kerrotaan Pöytyän Vauranojan kartanosta tai linnoituksesta, Halikon Vellon kartanosta, Eurajoen Savelan kartanosta ja Kiteen rikkaan Ketolaisen talosta. Kupari- tai rautaportin kumahdus puolestaan kertoo vainolaiselle ryöstämisen arvoisen kartanon paikan n. kymmenellä paikkakunnalla eri puolilla Suomea.

Joskus ennen isovihaa asui Savonrannan puoleisten matalien lahtien rannalla uudisasukkaana savolainen ukko Kekkeli, joka päätöikseen kalasteli Paasivedellä. Kerran Kekkeli kuitenkin erehtyi Paasilahdelle karjalaisten kalavesille, ja kun Karjalan kalamiehiä sattui olemaan paikalla, kilpasoutuhan siitä alkoi.
   Äkkiä jostain ilmaantui valopallo, joka teki uhkaavia hyökkäyksiä karjalaisten veneitä kohti. Nämä kääntyivät peloissaan pois. Sitten valopallo alkoi tehdä liikkeitä, jotka Kekkeli tulkitsi kehotukseksi seurata.
   Mentiin poikki Paasiveden Rajasaareen, sieltä Savonselkää Myhkyrään, sieltä kohti suurta Olkisaarta ja Karkunsaarelle sekä edelleen Paskoluodolle. Siinä vaiheessa Kekkeli huusi lähtevänsä kotiinsa ja teki niin.
   Kekkeliä jäi vaivaamaan, mitä "piru" oli tarkoittanut, kun oli kehottanut seuraamaan. Siitä hän myös jutusteli naapureidensa kanssa.

   Kun vuonna 1769 vedettiin rajaa savolaisten ja karjalaisten kalavesien väliin, otti savolaisten puoli puheeksi pirun ja sen vetämän rajan. Sovittiin, että raja vedetään, kuten piru sen aikoinaan ilmoitti.

   Paasveden piru on erikoinen valoilmiö, joka liikkuu eri vuorokauden aikoina Paasivedellä. Se voi olla kirkas valopallo, vedestä nouseva valo tai liekkipilari, tai koko järven valaiseva valonleimahdus. Mikä se on ja mistä se johtuu, sitä ei edelleenkään tiedetä.
   Paasiveden Läpisyöstävän saaressa Savonrannassa on kaksi paholaiskiveä, kaksi varsin epäesteettisiksi mainittua gneissilohkaretta, joissa on isoja luolia ja erilaisia syöpymiä. Kun kova tuuli käy pohjoisesta tai koillisesta, kivet alkavat törähdellä, karjahdella ja huikkailla.
   Ja sitten kun turisti on saatu säikytettyä, ne alkavat naurahdella ja kiljahdella iloisesti.   

Kolmisenkymmentä vuotta sitten Laitilan vanhalla Nuorisoseurantalolla, nykyisellä Opistotalolla, oli juhannustanssit. Siellä muuan nuorukainen tapasi kauniin vaalean neitokaisen ja liimautui tämän seuraan koko yön ajaksi.
   Nuoret tanssivat vielä, kun aamu sarasti. Silloin tyttö äkkiä tuntui tajuavan ajan kulun. Hän alkoi vilkuilla kelloa ja ulos ikkunoista. Ja äkkiä hän sopersi: "En saa myöhästyä..." Ja juoksi ulos.

   Kun poika toipui ällistyksestään, hän huomasi tytön toisen kengän jääneen oven luokse. Hän otti kengän ja kiiruhti tytön perään.
   Poika löysi toisen kengän seurojentalon portilta. Seuraava vaatekappale liehui liikennemerkissä.
   Poika seurasi tytön kulkemaa reittiä keräten vaatekappaleet mukaansa. Lopulta hän saapui hautausmaalle.

   Tytön hame oli erään hautakiven päällä. Kun poika oli ottamassa hameen käteensä, auringon ensi säteet valaisivat haudan. Ja kaikki tytön vaatteet haihtuivat savuna ilmaan.
   Kun poika katsoi hautakiveä, hän totesi, että haudassa lepäsi kymmenkunta vuotta aiemmin juhannuksena kuollut parikymppinen tyttö.

   Poika alkoi ottaa selvää haudassa lepäävästä tytöstä. Hän löysikin tämän vanhemmat.
   Kuolleen tytön vanhemmat kertoivat tyttärensä menehtyneen jäätyään juhannusaamuna tansseista lähtiessään rattijuopon auton alle Nuorisoseurantalon pihalla. Kun he näyttivät pojalle tyttärensä valokuvaa, tämä totesi kuvan esittävän samaa neitoa, jota oli tanssittanut koko illan.

   Tämä on nykytarina, joka noudattelee vanhan kansantarinan "kuolleista palaava tyttö" -aihelmaa. Tarinan yleisimpiä muunnelmia ovat jutut katoavista liftareista, joita kerrotaan kaikkialla maailmassa.

Sellaisia juttuja nämä. Aimo Kejosen kokoama tarinakokoelma Kansantarinat esittelee suomalaisia kertomuksia eri vuosisadoilta, autenttisuuteen pyrkien, sellaisina kuin Kejonen tarinat on kuullut. Kertomukset ovat lyhyitä ja tiiviitä, ja välillä juttujen tunnelmakin tiivistyy melkoisesti.

   Ja kyllä nämä kansantarinat ovat innoittaneet taiteentekijöitäkin, erinäisiä kertoja. Esim. J. Karjalainen on tehnyt oman versionsa eräästä tässä tiivistelmässä esitellystä tarinasta.

J. Karjalainen


No joo, josko vielä encorena yksi juttu. Mennään ihan lopuksi tuonne Savon pohjoisosaan ja vuoden lopun tunnelmiin.

   Siihen aikaan, kun Viitasaaren kirkko oli vielä Viitasaaressa, eli jonkin matkan päässä kirkolta mökissään köyhä leskiemäntä.
   Tuli jouluaamu. Emäntä heräsi ja kiiruhti kirkkomatkalle. Kirkolle ehtiessään hän totesi olevansa myöhässä. Kynttilöiden valo paistoi ikkunoista ja kirkossa veisattiin.
   Muori hiipi sisään kirkon ovesta ja asettui peräpenkkiin.

   Hetken kirkonmenoja seurattuaan muorille tuli outo tunne. Kaikki ei tuntunut olevan niin kuin piti.
   Muori huomasi, että hänen vieressään istui naapurimökin emäntä. Emäntä, joka oli kuollut vähän aikaa sitten.
   Muori kiinnitti huomiota myös pastoriin. Saarnastuolista saarnaavan papin kasvoista tippui kirkon lattialle hometta.
   Ja homeessa olivat useimpien muidenkin kasvot.

   Sitten naapurin emäntä kiinnitti huomiota uuteen tulijaan. Kysyi tältä "Miten sinä olet täällä vainajien jumalanpalveluksessa, vaikka vielä elät?" Ja neuvoi lähtemään loppuvirren aikana kiireesti - muuten tämä tapettaisiin. Lisäksi hän kehotti laittamaan takin löyhästi, jättämään napit auki, juoksemaan ovelle ja hyppäämään tasajalkaa kynnyksen yli.
   
   Sitten alkoi loppuvirsi. Leskiemäntä ryntäsi ovelle.
   Kun muori hyppäsi kynnyksen yli tasajalkaa, hän tunsi, kuinka takkiin tartuttiin.  Löyhästi leskiemännän yllä ollut takki irtosi omistajansa päältä.
   Muori kuuli, kuinka hänen takanaan ovi rämähti kiinni ja lukkoon. Ja näki, kuinka kirkosta sammuivat valot.

   Emäntä meni lähellä olevaan suntion mökkiin. Hän herätti mökin asukkaat ja kertoi, mitä oli tapahtunut. Ensin häntä ei uskottu, mutta lopulta suntio otti lyhdyn ja lähti kirkolle. Ja avasi kirkon lukitun oven.
   Oven edestä sisäpuolelta löytyi emännän takki. Joka oli raadeltu aivan yksittäisiksi langoiksi.

   Vanhan kansanuskomuksen mukaan vainajat pitävät kirkoissa jumalanpalvelusta jouluyönä puolenyön ja kello kolmen välillä. Tarina on Suomessa varsin yleinen. Sitä on kerrottu ainakin Turtolan, Tornion, Perhon, Mouhijärven, Taivalkosken, Sodankylän, Jaalan ja Liperin kirkoista.
   Viitasaaren nykyinen kirkko on keskellä kaupunkia. Vanha kirkko oli Viitasaaressa vanhan hautausmaan luona, missä on sen muistomerkki.