Kuukauden Keskustalainen

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Olli Matikainen: Kivikkopellon poika
Otava (paino), Teos 2017
334 sivua


Se on sitten vuorossa kirjaesittely numero 350. Uskomaton lukema siinä mielessä, että kun ensimmäisen kerran teki päätöksen näiden juttujen lopettamisesta, sivulla olivat julkaistuina numerot 177-178. Tuolloin, loppuvuonna 2014, sitä oikeasti kuvitteli, että kevään 2015 eduskuntavaalien jälkeen, tai viimeistään saman vuoden lopussa, tyhjentäisi tämän työpöydän. Kieltämättä silloin tuo lopettamispäätös toi myös tietyllä tavalla pettyneen olon, näytti näet siltä, ettei silloisella päivitystahdilla aivan tulisi 200 esittelyä täyteen.
 
   No, täällä nyt joka tapauksessa vielä toistaiseksi ollaan. Ja tällä kertaa esittelyssä on sanomalehti Keskisuomalaisen pitkäaikainen päätoimittaja Erkki Laatikainen (1946 - 2013). FT, Suomen historian dosentti Olli Matikainen otti hoitaakseen Jyväskylän yliopiston tilaaman Laatikaisen elämäkerran, ja vuonna 2017 ilmestyi teos Kivikkopellon poika.

   Kaavin Rovevaaran Samulilan tilan seitsemättä sukupolvea edustanut Erkki syntyi Anna ja Eerik Kustaa Laatikaisen iltatähdeksi. Toisessa avioliitossaan olleelle äidille Erkki oli kahdeksas lapsi, niin ikään toisessa avioliitossa olleelle isälleen Erkki oli neljästoista lapsi. Yhteisiä lapsia kahden lesken avioliitosta oli nuorimman pojan syntyessä elossa viisi.

   Syksyllä 1953 Erkki aloitti kansakoulun. Alkuluokilla hän ei varsinaista syntymälahjakkuutta osoittanut. Ensimmäisen todistuksen keskiarvo oli vain hivenen päälle viiden, mutta äiti kannusti sanoen todistuksen olevan "oikein hyvä ja numeroita oli mahdollista nostaa".
   Sitten kirjalliset aineet ja laskento alkoivatkin sujua, mutta kädentaidoissa Erkillä oli vaikeuksia. Puutyö saattoi kestää pitkään ja valmistua lopulta vasta opettajan avustamana. Piirustuksessa ja laulussa mitatut taiteelliset taipumukset vaikuttivat nekin vaatimattomilta. Uteliaisuus ja tiedonjano lupailivat pojasta kuitenkin jotain tulevan, sillä koulukasta on muisteltu innokkaana tietokilpailijana.

   Heinäkuussa 1959 Erkki luki Helsingin Sanomien nuorten palstan kirjeenvaihtoilmoituksia ja huomasi ikäisensä kouvolalaistytön Sisko Lindborgin ilmoituksen. Erkki pyysi, ettei tyttö laittaisi nimeään kuoreen lähettäjäksi, muuten muutamat ryhtyisivät räkättämään.
   13-vuotias Erkki ilmoitti "mieluummin olevansa pihassa ja tekevänsä ruumiillisia töitä kuin käyvänsä koulua". Koulukepposten ja lempiharrastusten kuvailusta nuorten kirjeenvaihto syveni vuosien aikana yhteiskunnallisten asioiden ja henkilökohtaisten tunteiden pohdinnaksi.
   Kirjeenvaihto oppikoululaisen runotytön kanssa avasi uusia näköaloja, vaikka tytön suosittelema Hans-Ulrich Horsterin moraliteetti Sydämen petos ei vielä ihan avautunutkaan. Varhaisteini-ikäinen Erkki eli kirjallista ahmimisikää ja luki läpi kansakoulun kyläkirjastoa, jonka kokoelmista hän lainasi kansallisia, elettyä elämää kuvanneiden merkkikirjailijoiden kuten Juhani Ahon ja Väinö Linnan teoksia. Kirjailijan työ oli Erkin ensimmäisiä ammattihaaveita.

   Aineellisesta niukkuudesta huolimatta Kaavilla elettiin kansalaisyhteiskunnassa. Sanomalehden tilaaminen ja oman aikansa seuraaminen oli pienemmässäkin torpassa kansalaiskunnon osoitus.
   Poliittisesti Laatikkalan postinumerolla elettiin verraten yksituumaisessa maalaisliittolaisessa hengessä. Eerik Kustaa oli sotien välillä ollut Maalaisliiton edustajana Kaavin kunnanvaltuustossa. Lapualaisaikana häntä oli uhkailtu, mikä otettiin vakavasti Heinävedellä tapahtuneen sosialidemokraattisen kunnanvaltuutetun Onni Happosen poliittisen murhan vuoksi. Tämän historiallisen kokemuksen Erkki Laatikainen korosti määritelleen omaa poliittista vakumustaan, minkä mukaan kovin oikealle hän ei voisi koskaan siirtyä.

   Monen maaseudun nuoren elämänkulussa rippikoulun käyminen merkitsi aikuistumista ja ajolähtöä. Kansakoulun jälkeen Erkki ahkeroi tavallisissa maatilan askareissa ja metsätöissä, mutta tulevaisuus oli vääjäämättä jossain muualla.
   Muutto nuorena etelään ja kaupunkiin oli elämänkaaren taitekohta, joka saattoi huonolla onnella johtaa irrallisuuteen ja alaspäin imaisevaan kurimukseen. Samaan aikaan monet kotiseudulle pienviljelijöiksi jääneet kadottivat näköalansa 1960-luvun pakettipeltojen ja maaltamuuton myötä.
   Kotiseutunsa asioita Rovevaaralta lähtönsä jälkeen seurannut ja kansakoulutovereidensa karuista kohtaloista kuullut Erkki ymmärsi myöhemmin yhteiskunnallisen murroksen ankaruuden. Seitsemästä samanikäisestä pojasta vain kaksi saavutti viidenkymmenen iän.

   Yritys hakea Kuopioon ammattikouluun tyssäsi rautalangan taivuttelukokeeseen, mutta lupaava mahdollisuus aukeni pian Helsingistä. Strömbergin konepajakoulu vaikutti täysosumalta vähävaraiselle nuorelle, sillä oppilaille maksettiin pientä taskurahaa ja valmistuminen "Römberiltä" lupaili varmaa työpaikkaa.
   Pääsykokeissa haastattelijat olivat kiinnostuneita siitä, mitä sanomalehtiä kotona luettiin. Strömberg halusi valita omat työntekijänsä ja otti koulutukseen maaseudun nuoria, joilla ei ollut vasemmistolaista kotitaustaa.
   Vain kymmenen prosenttia hakijoista valittiin. Tästä etuoikeudesta koulun opettajat olivat kärkkäitä huomauttamaan, sillä "junia lähtee asemalta".

   Erkki huomasi lukujaksojen sujuvan, mutta työpajalla oli vaikeaa ja arvosanat jäivät heikoiksi. Itsetunto oli koetuksella, sillä "en ole ennen tottunut siihen, että minä olisin heikko". Jo kansakoulussa huomattu kömpelyys kädentaidoissa turhautti, kun ensimmäisenä vuonna ammattitaitoa alettiin oppisopimuskoulutuksen hengessä rakentaa tyvestä. Ensimmäisiä tehtäviä oli valmistaa oma työkalusarja raa´asta raudasta, jolloin "heikko käteni ei taipunut".

   Maalaisoloista poikkeava ympäristö ja Helsingissä koettu ulkopuolisuuden tuntu johtivat oivallukseen, että ihmisillä oli erilaisia rooleja erilaisissa ympäristöissä. Joskus Erkki koki olevansa "hiljainen poika, sitten reippaanlainen puhumaan".
   Konepajakoulussa Erkki tuli vahvemmin tietoiseksi maakunnallisesta identiteetistään ja pohti, pidettiinkö savolaisia "leuhkoina". Heimoveljiksi hän tiesi presidentti Urho Kekkosen, pääministeri Ahti Karjalaisen ja koomikko Spede Pasasen.

   Konepajakoulun aikana Erkki hakeutui Helsingin maalaisliittolaisten nuorten toimintaan. Maakansan (nyk. Suomenmaa) toimituksessa hän pääsi keskustelemaan päätoimittaja Pentti Sorvalin kanssa, jolla riitti aikaa konepajakouluun turhautuneen nuorukaisen tuntojen kuuntelemiseen.
   Sorvali tunnettiin pakinoitsija Kessu-Pekkana ja merkittävänä maalaisliittolaisena taustavaikuttajana. Hän ehdotti Erkille hakemista maalaisliittolaiseen Alkio-opistoon ja nosti esikuvaksi jo pitkälle akateemisissa opinnoissaan edenneen Tatu Vanhasen.
   Erkki koki jäävänsä Helsingin maalaisliittolaisissa ulkopuoliseksi, mutta kokemukset lisäsivät silti uskoa järjestötoimintaan, politiikkaan ja itsensä kehittämiseen. Kuilu syrjäkylän pojan ja valtakunnan eliitin välillä oli ylitettävissä. Keväällä 1963 vierailulla Maalaisliiton puoluetoimistossa hän pääsi sanomaan käsipäivää pääministeri Ahti Karjalaisen ja akateemikko Kustaa Vilkunan kanssa.
   Poliittinen herääminen sai Erkin perustamaan Maaseudun Nuorten Rovevaaran paikallisosaston. Maalaisliiton Pohjois-Savon toiminnanjohtaja vieraili Samulilassa valistusfilmin kanssa.

   Ajatus Strömbergin konepajakoulun lopettamisesta oli vaikea, sillä vanhempien auktoriteetti oli vahva. Jo syksyllä 1962 Erkki vihjaisi turhautumisestaan ja puhui asiasta huolestuneena sisaruksilleen, mutta kotoa muistutettiin, "että kukaan ei ole seppä syntyessään".
   Erkki purki keskeyttämistoiveitaan kirjekaverilleen Siskolle, jolle hän ilmaisi halunsa päästä "pelkästään lukemaan". Vanhempien pettymyksen ohella painoa toiseen vaakakuppiin lisäsi "kotikylillä nöyryyttävästi huomion kohteeksi joutuminen".
   Kirjekaveri rohkaisi osaltaan oman ratkaisun tekemiseen, kun jännitystä nostattava pikatapaaminen järjestyi Kouvolan asemalla tammikuussa 1963: "hyvä kun en lyyhistynyt jalkoihisi asemalla". Taika ei särkynyt, vaikka juttu tytön kanssa tuntuikin luistavan paremmin kirjeitse.

   Kevättalvella 1963 Erkki uskaltautui kertomaan vanhemmilleen vakaasta aikeestaan lopettaa Strömbergillä. Perusteina olivat kunnianhimo ja paremmat taipumukset yhteiskunnalliselle alalle. Vastoin pojan pelkoja vanhemmat hyväksyivät tämän ratkaisun, mutta ero Strömbergiltä lisäsi onnistumisen painetta jatkossa.
   Sen sijaan konepajakoulun johtaja Osmo Keinonen poltti proppunsa, leimasi etuoikeutensa hylänneen lähtijän "yhteiskuntavastaiseksi" ja uhkaili erorahan maksattamisella. Oppilaan taipumukset paremmin tuntenut opettaja Oiva Puukilainen puolestaan oli ymmärtäväisempi ja tokaisi: "No jaa - tyhmäksihän sinua ei voi sanoa".
   Puukilaisen toteamus oli kannustavaa kuulla. Kokenut opettaja ymmärsi, että nuori mies etsi vielä paikkaansa.
   Vuodesta Strömbergistä oli joka tapauksessa hyötyä, siellä suoritetut opinnot luettiin korvaaviksi ja ne tasoittivat tietä kansanopistoon. Diakoniksi opiskellut isosisko Anna suositteli käymäänsä Helsingin evankelista kansankorkeakoulua, missä Erkki sitten aloittikin opinnot syksyllä 1963.

   Opinnot kansankorkeakoulussa olivat juuri sitä, mistä Erkki oli haaveillut. Tavoitteeksi alkoi hahmottua keskikoulun oppimäärien suorittaminen siten, että pyrkiminen eteenpäin korkeakouluun olisi mahdollista.
   Opiskelutoverit panivat merkille savolaispojan huikean motivaation ja tavan ottaa kaikesta selvää juurta jaksaen. Opistolle tulivat koko maan sanomalehdet, ja niiden sisältöjä vertailtiin. Erkin innokkaasta maalaisliittolaisuudesta vähän kiusoiteltiin vääntelemällä "Vihannes Jorolaisesta", ja tulevaksi presidentiksikin Erkkiä alettiin epäillä.
   Poliittinen historia oli Erkin lempiaine, ja innostusta lisäsivät asiantuntevat akateemiset historioitsijat Hannu Soikkanen ja Seikko Eskola. Ensimmäisessä tutkielmassaan Erkki vertaili suomalaisten puolueiden ohjelmia. Materiaalia tutkielmaa varten hän keräsi kiertämällä eri puolueiden yleisötilaisuuksia.

   Hartaalla opistolla käytettiin evankelisen herätysliikkeen laulukirjaa Siionin kannelta päivittäin, mutta Erkin muistelujen mukaan "reteää hauskaakin oli eikä kristillinen tausta muodostanut pienintäkään kynnystä viihtymiseen". Erkki ei kokenut uskonnon roolia erityisen keskeiseksi opistovuotenaan, pikemminkin kristillisen opiston ilmapiiri ja verraten samanlaisista taustoista tulevien nuorten seura toimi kodin jatkeena.

   Vuonna 1964 yksi tavoite oli saavutettu, kun hermostuneesti odotettu hyväksymiskirje Tampereelta saapui. Kakkosvaihtoehtoon eli jatkamiseen Alkio-opistossa ei tarvinnut turvautua.
   18-vuotias nuorukainen ilmoittautui Tampereen Yhteiskunnallisella korkeakoululla syyskuussa 1964. Tavoitteena oli ensin suorittaa alempi yhteiskunnallisen alan sosionomin tutkinto ja tämän jälkeen päästä opiskelemaan tiedekuntaan ylempää kandidaatin tutkintoa.
   Tampere merkitsi suurempaa itsenäistymistä, ja valinnoissaan Erkki ohjasi nyt omaa venettään: "en enää tunne itseäni kovinkaan sidotuksi kotiin".

   Ensimmäisenä lukuvuotena Erkin viestit Tampereelta olivat rohkaisevia, joten "äiti saa nähdä, että Strömbergiltä lähtö ei Erkkiä hunningolle vienyt".
   Kaupunki ja korkeakoulu osoittautuivat "pirteiksi, nuorekkaiksi ja ennakkoluulottomiksi". Tampereen kampuksella elettiin keskellä 1960-luvun kulttuurimurrosta, ja yliopistoksi vuonna 1966 laajentuneella Yhteiskunnallisella korkeakoululla (YKK) rakennettiin hyvinvointivaltiota koulutusoptimismin hengessä.
   YKK´n erityispiirre oli opetusjaostojen vuoksi ylioppilastutkintoa suorittamattomien suuri määrä. Vuoden 1965 promootiossa marssivat kunniatohtoreina pienistä oloista lähteneet kansalliskirjailija Väinö Linna ja itseoppinut sosiologi Touko Markkanen, jonka vaikeat elämänvaiheet ja kukistettu alkoholismi tekivät Erkkiin suuren vaikutuksen.

   Politiikka alkoi viedä mukanaan, ja Tampere toi harrastukseen uusia näkymiä. Kommunistiset Sirola-opistolaiset olivat väittelyissä "kovia poikia" ja vakuuttuneita siitä, että Suomi olisi pian heidän hallussaan. Vasemmistolaisuutta kohtaan Erkki osoitti ennakkoluulottomuutta, ja hän näki sirolalaisten työläisnuorten pyrkivän samoista lähtökohdista ja samalla tavalla eteenpäin kuin hän itse maalaisliittolaisena. Kansandemokraatit tarvitsivat oman sivistyneistönsä, joten "kunnioitan periaatteita, olkoon ne sitten vaikka omistani poikkeavia".
   Marraskuussa 1964 Erkki kävi Tampereella vakoilemassa sosialidemokraattien puhetilaisuutta, jossa esiintyi kansanedustaja ja entinen ministeri Väinö Leskinen. Puolueet pitivät epävirallisemmat puhetilaisuudet mielellään omassa piirissä, jolloin kilpailevan leirin edustajaksi tunnistettu lehtimies saatettiin heittää tylysti ulos.
   Mutta jos kaverin pärstä on suurelle yleisölle tuntematon, ei tätä automaattisesti Maalaisliiton edustajaksi epäillä. Demarit eivät Erkkiä tunteneet, joten tämä saattoi kuunnella kaikessa rauhassa ja sitten raportoida tilaisuudesta Maakansan Pentti Sorvalille. Havainnoilla oli Sorvalin mielestä uutisarvoa: "Puhuiko Leskinen todella näin?"
   Pian Maakansassa ilmestyi nimimerkki Erkki Erkinpojan kirjoitus otsikolla Vasemmisto etsii yhteistyötä. Kirjoittajaa arvuuteltiin Tampereen vasemmistolaisten opiskelijoiden keskuudessa, sillä Maakansan poliittinen analyysi sai valtakunnallista huomiota.

   Toisena vuotena opinnot etenivät tahmeammin. Lukion oppimäärä piti kuroa umpeen korkeakoululla. Turhauttavin hidaste ylioppilaiden etumatkan kaventamisessa olivat vieraat kielet, joissa kansakoulupohja tuli eteen kaikkein selvimmin. Englannin opettaja Taimi Tanskanen kertoi vaikutelmastaan, että onnettoman kieliosaamisen vuoksi "herra Laatikainen ei saa tätä tutkintoa koskaan läpi".
   Toinen syy opintojen hidastumiselle oli tempautuminen mukaan opiskelijapolitiikkaan lukuvuoden 1965 - 1966 aikana. Tampereen Opiskelevat Keskustalaiset (TOK) oli ylioppilaskunnassa pieni ryhmä, mutta vähintään yhden edustajan läpimenoon kannatus aina riitti. Laatikaisella oli jo Helsingistä tuntumaa järjestötyöhön, ja TOK´ssa hän otti tiedotussihteerinä organisaattorin roolin. TOK´ssa hän tutustui yli-iiläiseen Matti Kakkoon, joka sai puheenjohtajana toimia keulakuvana.
   TOK järjesti keskustelutilaisuuksia, joissa vieraili johtavia poliitikkoja, kuten helmikuussa 1966 yli sadan hengen yleisön vetänyt puolustusministeri Arvo Pentti. Puoluesihteerimäisen esiintymisensä ansiosta Laatikainen sai Tapereen opiskelijapolitiikassa mainetta "Pikku-Korsimona". Lisänimi aiheutti myöhemmin sekaannuksen, kun silloin jo löytyneen Tuula-morsiamen täti luuli oikeasti Erkkiä Maalaisliiton legendaarisen puoluesihteerin Arvo Korsimon pojaksi.
   TOK´ssa "Korsimon" otteet ylittivät ainakin järjestön aiemman puheenjohtajan Kauko Turulan ärsytyskynnyksen. TOK´n ja Keskustapuolueen Pohjois-Hämeen piirin toiminnanjohtajan välillä oli erimielisyyksiä, joiden yhteydessä Turula ilmaisi tyytymättömyytensä Laatikaisen toimintatapoihin, tällä kun oli tapana käyttää junttausta apunaan pyrkiessään haluamaansa ratkaisuun.
   TOK´n järjestämissä puhetilaisuuksissa vieraili myös sanomalehti Keskisuomalaisen Pohjois-Hämeen aluetoimittaja Viljami Puntanen, joka kiinnostui tarmokkaasta opiskelijasta. Laatikaisen mukaan oli ilmeistä, että Puntanen suositteli häntä Keskisuomalaisen toimituspäällikkö Matti Aittoniemelle. Näin kesäksi 1966 avautui kiinnostava työ Keskisuomalaisen kesätoimittajana.

   Keskisuomalaisen toimituksessa uutispäällikkö Martti Sihvonen selvensi pelisääntöjä ja kertoi, että tavallisesti siinä työpaikassa sinuteltiin. Päätoimittaja M.E. Juuselaa teititeltiin, ja kulttuuritoimittaja Anja Penttisen sekä taloustoimittaja Pentti Kiipulan suhteen kannatti ottaa odottava linja.
   Ensimmäisenä tehtävänään kesätoimittaja sai laatia katugallupin kaupunkilaisten kesälomasuunnitelmista. Homma oli galluphaastatteluja tehneelle helppo, mutta lopputulosta arvioitaessa Sihvonen pääsi ojentamaan kesätoimittajaa klassisesta kielivirheestä eli kankean suorittaa-verbin käytöstä. Haastateltavaa ei myöskään "saanut panna kertomaan, ellei ole kertonut".
   Kesätoimittajana Laatikainen sai usein Jyväskylän Hippoksen viikonlopun ravit raportoitavakseen, mutta ala ja sen kieli olivat vieraita. Kesätoimittaja sai joskus huomata jutun muuttneen perusteellisesti ravimies Sihvosen käsittelyssä. Kun lähdössä kuulutettiin "Gideon-Onni, Gideon-Onni", piti hevosen nimi luonnollisesti kirjata "Go-Go".
   Kesä antoi hyvän läpileikkauksen toimittajan työn eri puolista. Ensimmäistä kokemustaan toimittajantyöstä Laatikainen luonnehti kokonaisuudessaan "neutraaliksi".
   Laatikainen jatkoi Keskisuomalaisen kesätoimittajana kahtena seuraavana kesänä. Lehtitalossa ahkera nuori mies huomattiin. "Sinulla on Laatikainen luvassa elinikäinen leipä tässä talossa, jos haluat", tokaisi puhelinkeskuksen rouva kesällä 1967.

   Toisena opiskeluvuonnaan Erkki oli satunnaisesti käynyt ulkona parin tytön kanssa, mutta mitään vakavampaa ei ollut sattunut. Marraskuussa 1966 TOK´n tytöt houkuttelivat Erkin lähtemään viettämään iltaa Länsi-Suomalaisen kerhon ylläpitämään suosittuun Ankkuriin Lokomon tehdasalueella.
   Erkki vaihtoi katseita erään tytön kanssa ja haki tätä tanssimaan. Myöhemmin hän kirjasi tavanneensa "pumpulienkelin, josta voisi tulla vakituinen pidemmäksi aikaa". Ilta oli onnistunut, ja hullaantumisen tunne oli ennenkokematon: "kyllä kannatti".
   Mänttäläinen Tuula Liuttu opiskeli korkeakoululla, ja pumpulienkeli kävi töissä luonnollisesti Finlaysonilla. Tytöllä oli kirjoituskone, ja pian Erkki naputteli esitystään Keskustapuolueen piirijärjestön kokoukseen. Ja kieliä lukenut tyttöystävä tarjosi auliisti apuaan tuskaisten kielikurssien läpäisemisessä.
   Parikymppisten tunteet olivat ailahtelevaiset, ja jo parin kuukauden kuluttua sovittiin erosta. Yllättävästä menestyksestään uutta itseluottamusta saanut Erkki alkoi tapailla toista mukavan tuntuista tyttöä, mutta Tuulan kanssa koettu tunne jäi vaivaamaan.

   Maailmalla kuumana rakkauden hippivuotena tunnetusta vuodesta 1967 tuli Erkin tunne-elämän myrskyisin. Rakkaushuolien päälle Kaavilta kantautui tietoja iäkkään isän voinnin heikkenemisestä. Maaliskuussa oli selvää, että Eerik Kustaa ei kevättä enää näe. "Pehmee, pehmee mies", hymyli isä vuoteessaan ja tunnisti poikansa.
   Isän kuolema oli Erkille vahva kokemus, sillä hän koki isänsä lähdön kuolinvuoteen äärellä. Vainaja nostettiin arkkuun ja ajettiin Kaavin kirkolle. Hautajaisissa saattoväkeä oli reilusti toistasataa henkeä. Poika itki yksin kammarissa: "Kiitos isä, kiitos Jumala".

   Saapuminen seuraavana kesänä Jyväskylään ja Keskisuomalaiseen sujui sekavissa tunnelmissa: "olen rauhaton, haluan pois, en kuulu tänne". Suhde Tuulan kanssa otettiin uudelleen käsittelyyn.  Erkki päätti lähteä Mänttään esittäytymään Tuulan vanhemmille, mikä tarkoitti "korvamerkintää" virallisena poikaystävänä". Vierailusta tulikin onnistunut, Tuulan vanhemmat Alli ja Yrjö Liuttu ilmaisivat "haluavansa pojan".
   Kihlausaikana nuoret hakivat asemiaan ja ottivat välillä ravakasti yhteen. Ilmeisesti kotinsa isänvaltaisesta ilmapiiristä Erkki oli omaksunut puolisoa komentelevan tyylin. Mutta enää siihen aikakauteen repliikki "Keitäppä  kahvit" ei kuulunut, minkä Tuula nopeasti teki selväksi.

   Tuore aviopari joutui pian pitämään välimatkaa, kun Erkki aloitti armeijan. Ero Tuulasta kirpaisi, mutta samalla yhdisti. Erkki lähetti armeijasta lähes päivittäin kirjeen tai kortin.
   Ensimmäisellä lomalla kolme viikkoa palveluksen alkamisesta uutiset kertoivat Pihtiputaalla tehdyistä poliisisurmista ja veivät Erkin ajatukset kotiseudulle Kaaviin, missä koettiin noihin aikoihin itsemurhien aalto. Pienviljelijä-Suomi "kiehui räjähdyspisteessä".
   Kömpelyys sotilastaidoissa ja alkavan pyylevyyden aiheuttama puuskutus saivat Erkin päättelemään, että armeijassa priimuksen asemaa oli turha tavoitella. Uran kannalta kiinnostava mahdolllisuus oli hakeutua varusmieslehti Ruotuväkeen. Tieto Ruotuväkeen pääsemisestä viipyi, ja komppanianpäällikkö antoi ymmärtää, että Reserviupseerikouluun (RUK) olisi mahdollisuuksia.
   Erkki päätti lähteä Haminaan ja selvitti kunnialla tuttavallisemmin nimellä "Sir Pale" tunnetun reserviupseerikurssin numero 131. Mutta kyllä "taistelija Laatikaisen" vänrikin tinat kovan työn takana olivat. Komppaniapäällikkö tunnusti jälkeenpäin epäilleensä maitojunan tuovan Laatikaisen takaisin perusyksikköön ennen aikojaan.  Mutta sotilaspassiin kirjattiin arvosanaksi tyydyttävä.

   Tammikuussa 1970 opiskelut jatkuivat ja edessä oli pro gradu -aiheen valinta. Laatikainen sai esikuvallisen akateemisen oppi-isän professori Olavi Borgista, joka antoi talvella 1970 tulevan gradun aiheeksi vuoden 1970 eduskuntavaalien vaalimainonnan vaikutuksen valituksi tulemiseen Pohjois-Hämeessä.
   Borg edusti poliittisesti liberaaleja ja oli Laatikaisen tietojen mukaan "tunnustava kristitty". Hänen luennoillaan oli "huumoria ja selkeää sanomaa".
   Käytännössä Laatikaista ohjasi myös nuori apulaisprofessori Risto Sänkiaho, joka tunnusti opetuksessaan sosialidemokraattista väriä toisinaan provosoivastikin. Sänkiahon mukaan agraari keskusta oli auringonlaskun puolue, mihin Laatikainen vastasi tenttipaperissa korjaamalla kysymyksen Keskustapuolueen "viimeisestä" sosiaalipoliittisesta ohjelmasta "viimeisimmäksi".
   1960-70 -lukujen yhteiskuntatieteissä empiirinen sosiaalitiede ja määrälliset menetelmät olivat muotia. Gradussa tehtävänä oli tieteellisesti tutkia, oliko lehtimainonnalla ja valituksi tulemisella tilastollista riippuvuutta. Tuota tavoitetta varten Laatikainen osallistui kevättalvella 1970 tilastotieteen kurssille, mutta tilastomatematiikka oli liian kova pala: "en ymmärtänyt mitään".

   Tunnelma Tampereen yliopistolla oli armeijavuoden aikana radikalisoitunut, ja Laatikainen vieraantui opiskelijapolitiikasta. Hän senttasi Keskisuomalaiseen luentolakosta jutun, joka paljasti apulaisprofessori Liisa Rantalaihon osallistuneen henkilökunnan edustajana lakon tukemiseen.
   Lakkoilijat yrittivät turhaan udella kirjoittajan henkilöllisyyttä Keskisuomalaisen toimituksesta. Saavuttamansa huomion Laatikainen kirjasi tavanomaiseen tapaansa "nautinnollisena".

   Matikaisen mukaan Tampere muovasi Laatikaisen poliittisen peruskatsomuksen. Tampereen yliopiston punaisesta aikalais- ja jälkimaineesta huolimatta oli tosiasia, että oppilasvaalien tulosten perusteella Laatikaisen ikäpolvesta moni myös Tampereella kannatti oikeistoa. Maalais- ja työläistaustaisten opiskelijoiden osuus opiskelijakunnasta kohosi 1960-luuvlla, mutta monille akateeminen koulutus merkitsi edelleen perinteiseen tapaan poliittista porvarillistumista.
   Erkkiä harmitti, kun Aulis-veli kerran puheli "Erkistä tulevan herran, ei se voi työläisen puhetta sietää". Kirjeissään sisarelleen Annalle Erkki teki selväksi, että sosiaalinen nousu ei hänestä oikeistolaista tee, saati johda häntä ylenkatsomaan omaa taustaansa. Palkkansa ansainnutta työmiestä hän kertoi arvostavansa enemmän kuin "yliporvarillisia virkamiehiä". Tuloerojen tasaantuminen näiden ryhmien välillä oli kannatettavaa.
   Kookoomus samaistui Erkin mielessä edelleen "kansakoulunopettajan punaisia kaikesta syyttävään yksisilmäisyyteen" ja muutenkin oikealla "koko popula puhui levottomia".

   Gradun kirjoittamisen aloittaminen oli viivästynyt, mutta vuoden 1971 alussa Laatikainen alkoi paljain käsin laskea korrelaatiokertoimia. Havaittava tilastollinen riippuvuus löytyi. Työ hyväksyttiin riittävän kunniallisella arvosanalla non sine cum laude approbatur.
   Erkki pohti pinnallisesti jatko-opintojen mahdollisuutta, vaikka nippa nappa keskinkertainen gradu ei loisteliasta tutkijanuraa lupaillut. Vuosikymmeniä myöhemmin Borg muisti entisen oppilaansa. Väitöskirjan tekijäksi ryhtyminen ei Laatikaista eläkkeelläkään vakavasti innostanut, vaikka Borg asiasta kysäisi.

   Alkuvuoteen 1972 mahtui surua ja iloa. Kaavilla äiti Anna kuoli tammikuussa 73-vuotiaana, toukokuussa perheeseen syntyi esikoispoika Perttu. Jälkimmäiseen tapahtumaan nykyaikainen isä oli valmistautunut kivaksi kokemukseksi merkitsemässään perhevalmennuksessa.
   
   Kun Keski-Suomen läänin maaherra Artturi Jämsén etsi avukseen kansliasihteeriä, hän kysäisi Keskisuomalaisen päätoimittajan Martti Juuselan poikaa Jukka Juuselaa. Tämä ei tarjouksesta kiinnostunut, mutta kehotti kysymään, jos Laatikainen sattuisi innostumaan. Laatikainen tiedusteli keskisuomalaisessa eri ihmisten mielipidettä ja hyväksyi tarjouksen. Jämsénin hän oli tavannut aiemmin kesätoimittajana, ja sinunkaupat oli jo tehty.
   Juuselan osuva vihje saattoi yhteen parivaljakon, jonka yhteistyöllä oli suuri vaikutus Laatikaisen toimintatapojen muotoutumiselle. Heti alusta lähtien Laatikainen koki ymmärtävänsä esimiestään "puolesta sanasta". Tästä oli hyötyä, sillä ensimmäisiä tehtäviä oli maaherran puheiden kirjoittaminen.
   Jämsén oli taitava suhdetoimija ja etiketti-ihminen. Maaherran kansliasta lähti jatkuvalla syötöllä onnitteluja ja osanottoja. Laatikainen koki "kuvernöörin" päästävän lähelle, sillä Jämsén osasi näyttää tunteensa ja liikutuksensa. Jämséniltä Laatikainen kuuli luottamuksellisesti sen vaikuttavan tiedon, että puoliso Sylvin kuoltua presidentti Kekkonen oli itkenyt.
   Jämsénin avustajana Laatikainen saattoi sisältäpäin tarkkailla, kuinka YYA-Suomen poliittinen järjestelmä toimi. Maaherra ymmärsi tehtäväkseen ohjailla keskeiset paikalliset instituutiot ja avainhenkilöt "realismin" eli kekkoslaisen politiikan tielle. Aika oli läpipolitisoitunut, ja kansliasihteeri sai selvitellä lääninhallituksen työnhakijoiden poliittista taustaa siivoojia myöten.

   Matikainen arvelee Jämsénin saaneen melko pian ajatuksen, että ahkerassa kansliasihteerissä olisi potentiaalia suoraan Keskisuomalaisen päätoimittajaksi saakka. Ainakin Laatikainen poimi keväällä 1972 esimiehensä puheista useita vihjauksia siitä, että hänen nimensä oli esillä uutta päätoimittajaa valittaessa.
   Tuolloin uudeksi päätoimittajaksi valittiin kuitenkin Heikki Juusela. Laatikainen kuuli valinnasta heti tuoreeltaan Jämséniltä, joka oli tokaissut: "Ottivat juopon miehen". Heikki Juuselalla oli henkilökohtainen ongelma, joka oli päätoimittajaa valittaessa salattu.

   Helmikuun 1973 lopulla Paavo Vesterinen otti Laatikaiseen yhteyttä ja houkutteli tätä palaamaan takaisin Keskisuomalaiseen. Tämä huomasi nosteensa kantavaksi ja löi pöytään palkkavaatimuksen, joka oli alleviivattu Akateemisesta kalenterista apulaisprofessorin palkkaluokan kohdalta. Summa oli 3.706 silloista markkaa, mikä sai lehdessä nikottelua aikaiseksi. Smmaa yritettiin vaivihkaa pyöristää alaspäin kolmeentuhanteen, mutta Laatikaisen oltua valppaana Vesterinen lupasi hoitaa palkan kohdalleen.

   Johtokunnalta varoituksen saaneen Juuselan työkyky alkoi vuoden 1973 kuluessa olla niin heikko, että päätoimittajan tehtävät liukuivat Laatikaiselle. Sairauden murtaman Juuselan Laatikainen arvioi luonteeltaan älykkääksi herrasmieheksi, joka ei koskaan hänelle henkilökohtaisesti pahaa sanaa sanonut.
   Laatikainen on myöntänyt avoimesti, että Juuselan ongelmat avasivat hänelle reitin päätoimittajajksi. Hän alkoi työskennellä hullun lailla, ja tunnelman kotona kiristyessä hän antoi ymmärtää, että palkinto pitkistä työpäivistä saattaisi olla piankin luvassa.

   Vuoden 1974 lopussa Laatikainen alkoi väsyä työtaakkaansa ja vihjaisi vaihtavansa maisemaa. Toimitusjohtaja Kalle Poussa kuitenkin viestitti, että pian tapahtuisi.
   Vuoden 1975 alussa Heikki Juusela siirrettiin sivuun, ja uudeksi päätoimittajaksi nimitettiin Erkki Laatikainen. Laatikainen kirjasi tunnelman toimituksessa olleen hämmentynyt. Toimituspäällikkö Matti Aittoniemi työnsi kättä vaivaantuneen oloisena, mutta uutispäällikkö Martti Sihvonen ei onnitellut.
   Osa vanhemman polven toimittajista piti Laatikaista nousukkaana ja politrukkina, mikä oli käynyt ilmi jo aiemmin vastahakoisesta tunnelmasta Vesterisen nostettua tämän toimituksen kakkosmieheksi. Toisaalta nuorempien toimittajien keskuudessa ja lehtitalon muilla osastoilla nuoren päätoimittajan yllättävää valintaa pidettiin tervetulleena toimituksen tuuletuksena.

   Valinta päätoimittajaksi sulki käytännössä yhden oven, jota Laatikainen oli vuosia pitänyt hiljaa mielessään auki. Maaherran kautta olisi voinut järjestyä pesti Ahti Karjalaisen esikuntaan Helsinkiin ja politiikan valtakunnallisiin näkymiin. Politiikka oli jo poikasesta asti ollut Laatikaisen intohimo. Onkin mielenkiintoista pohtia, miksi kunnianhimoinen nuori mies ei koskaan lähtenyt yrittämään polittiikkaan.
   Matikainen on löytänyt useammankin syyn. Tampereella Laatikainen osallistui jonkin aikaa opiskelijapolitiikkaan, mutta hän oli enemmän taustalla junttaava "Korsimo" kuin huomionhakuisesti eturiviin yrittävä politikoija. Perusluonteeltaan ujona hän ei kokenut olevansa omimmillaan kirkkaimmissa valoissa tai olevansa hyvä puhuja.
   Laatikaisen hallitseviin, maalaisympäristöstä periytyneisiin persoonallisuuspiirteisiin kuului tietty varman päälle pelaaminen ja toimeentulon varmistaminen ennen kaikkea, "leipä ennen lirkutuksia". Laatikainen saattoi haaveilla kirjailijan vapaudesta tai poliittisesta urasta, kenties vaikka presidentiksi saakka, mutta hän ei uskaltanut heittäytyä epävarmuuteen.
   1970-luvun alkuvuosina Laatikainen kertoi seuraavansa politiikkaa sivusta ja harkitsevansa ehdolle asettumista, jos joku pyytäisi. Vuoden 1972 hajotusvaaleissa hän tarkkaili mielenkiinnolla Risto Volasen kampanjaa. Eduskuntaan pyrkinyt Volanen oli näkyvä keskustalainen nuorisopoliitikko, joka oli Keski-Suomessa Jyväskylän Lyseon poikana kotikentällään. Laatikainen muistelee miettineensä, että hänellä olisi tuntemattomana ja vasta hiljattain maakuntaan Tampereelta muuttanut vielä suurempi työ tehdä uskottava kampanja kuin Volasella, jonka yritys epäonnistui. Poliitikon uralla oli muistettava, että uudet vaalit koittivat aina ja kansa oli arvaamaton.

   Politiikan poistumista urasuunnitelmista edesauttoi muuan näköpiiriin ilmaantunut henkilöpoliittinen syy. Tammikuussa 1974 Keskustapuolueen Keski-Suomen piirissä oli kiihkeä tunnelma, kun piirin toiminnanjohtajan vaihtamista juntattiin. Lavalle nousi jyväskyläläinen opiskelijapoliitikko Mauri Pekkarinen, joka Laatikaisen ensihavaintojen mukaan oli pukeutunut "piukeisiin housuihin" ja esitti asiansa "ei niin fiksusti mikkiin huutamalla".
   Urheilullinen mies vaikutti persoonallisuudeltaan ja tyyliltään kovin itsestä poikkeavalta. Iältään, taustaltaan, poliittiselta ajattelultaan ja kunnianhimoltaan Pekkarinen oli silti jopa pelottavan samankaltainen mies. Pitkään Keski-Suomen asioita seurannut viitasaarelaislähtöinen politiikan toimittaja Unto Hämäläinen arvioi, että viimeistään Pekkarisen noste vei Laatikaiselta salatut haaveet poliittisesta urasta.

   Nuoren päätoimittajan ensimmäisiä tehtäviä oli aiemman suunnitelman mukaisesti hoitaa johtokunnan puheenjohtaja Paavo Vesterinen eduskuntaan syyskuun 1975 eduskuntavaaleissa. Jämsén testamenttasi Vesterisen kampanjalle oman tukimieslistansa, jonka päätoimittaja toimitti henkilökohtaisesti Vesterisen kotiin Laukaan Perttulaan. Käytännössä päätoimittaja Laatikainen toimi Vesterisen kampanjapäällikkönä.
   Jämsénin ja Laatikaisen vetoavun Matikainen näkee olleen ratkaiseva silaus Vesterisen nousussa eduskuntaan. Perttulan isäntä uusi valtakirjansa sittemmin vielä kahdesti ja luopui eduskunnasta vuonna 1987.
   Keskisuomalainen ja sen päätoimittaja tukivat johtokunnan puheenjohtajan poliittista uraa avoimesti. Tätä ei sen kummemmin ihmetelty, sillä Keskisuomalainen oli virallisesti keskustalainen lehti vuoteen 1986 saakka. Keskustalaiset ehdokkaat saivat alennusta vaalimainoksista, ja puolueen uutiset huomioitiin lehdessä korostetusti.

   Kampanjointi Vesterisen puolesta kiristi Laatikaisen välejä maalisvaaleissa 1979 eduskuntaan nousseeseen Mauri Pekkariseen ja tämän tukirinkiin. Valmistauduttaessa vuoden 1979 eduskuntavaaleihin Pekkarinen piti tahallisena sabotaasina kuvansa pois leikkaamista Keskisuomalaisesta, kun hän vieraili maakunnassa sisäasiainministeri Eino Uusitalon poliittisena sihteerinä. Laatikaisen mukaan kyse oli "vaalikaranteenista" ja protokollauutisten tavanomaisesta supistamisesta.
   Pekkarisen mukaan Laatikainen osoitti koko uransa ajan suurta halua poliittiseen vaikuttamiseen. Laatikaiselle luonteenomaiseksi muodostunut tapa vaikuttaa ajamalla asemiin omaan lähiverkostoonsa kuuluvia henkilöitä kävi Pekkariselle selväksi jo hänen aloittaessaan Jyväskylän kaupunginvaltuustossa vuonna 1976. Keskisuomalaisen päätoimittaja pyrki voimaperäisesti puuttumaan valtuustoryhmän henkilövalintoihin.

   Riittävä nöyryys, neuvojen kysyminen kokeneemmilta ja palautteen pyytäminen olivat tärkeitä edellytyksiä aseman vahvistamiselle ja uralla etenemiselle. Laatikainen pyysi alkuvuonna 1977 toimituksesta irtisanoutuneelta taustatoimittaja Pentti Laitiselta "kritiikkitestamenttia" päätoimittajuutensa alkutaipaleesta.
   Laitisen mukaan päätoimittaja oli orientoitunut liikaa työnantajan rooliin. Syntynyttä mielikuvaa pelkästään johdon asialla olemisesta tulisi hälventää. Jokapäiväisessä kanssakäymisessä olisi viisasta "suuntautua samalla tavalla toimitusharjoittelijaan kuin yhtiön johtoon". Toimituksen autonomiaan ja tarpeettoman pieniin asioihin puuttumista oli syytä välttää. Laitinen täräytti, että mahdollisesti "tälläkin hetkellä pidät kynsin ja hampain toimituksen puolta joko sisällöllisissä tai taloudellisissa kysymyksissä, mutta sitä ei ainakaan toimituksessa kukaan tiedä".

   Julkisissa kirjoituksissaan Laatikainen aloitti varovaisesti ilman julistavia irtiottoja tai mullistavia uusia avauksia. Hän kirjoitti nimimerkillä Mittamies harvakseltaan kolumneja, joiden kirjoittaja oli sentään tunnistettavissa presidentti Kekkosen ja Keskustapuolueen kannattajaksi. Kuvaavaa matalalle profiilille oli, että Laatikaisen kansanopistovuoden aikainen opettaja ja lehdistöä tiiviisti seurannut Seikko Eskola huomasi vasta vuosia nimittämisen jälkeen entisen oppilaansa johtavan Keskisuomalaisen toimitusta.

   1980-luvulle tultaessa, profiiliaan nostaessaan Laatikainen alkoi jäädä kiinni siihen nautinnollliseen tunteeseen, että hänen sanomalehtensä sai seisovat vedet liikkeelle ja vaikuttajat hyppäämään. Toimittaja Tapani Markkanen muistelee Laatikaisen myhäilleen erityisen tyytyväisenä, jos juttu meni läpi valtakunnallisiin tiedotusvälineisiin. Maakuntalehden uutisen nosto television pääuutisiin oli harvinaista, joten Markkasen maaherra Kauko Sipposen haastattelusta irrottama skuuppi UKK-instituutin perustamisesta tuntui suurelta uutisvoitolta.

   Lehdistössä jo vuosikymmeniä vallinnut kehityslinja oli ollut puoluepoliittisten sidonnaisuuksien heikentyminen. Tämän faktan Laatikainen tunsi hyvin.
   Muutamaa vuotta aiemmin Keskisuomalaisen linjapaperissa oli määritelty lehden vaalivan kansanvaltaa "keskustalaisessa" mutta ei ahtaan "keskustapuoluelaisessa" hengessä. Laatikainen ei ollut kääntämässä tätä eteenpäin pyörinyttä ratasta taaksepäin entiseen puoluepoliittisen lehdistön aikaan, vaan pikemminkin päinvastoin. Joskus ilmaan heitetty ajatus Keskisuomalaisesta Keskustapuolueen pää-äänenkannattajana oli Laatikaisen mielestä kuolleena syntynyt, sillä hänen päätavoitteenaan oli mahdollisimman laaja lukijakunta ja taloudellinen menestys.

   Varsinainen täysosuma Keskisuomalaiselle oli vuonna 1985 aloittanut nimimerkki Kunto Kalpa. Nimimerkin takana oli Alpo Rusin lyhyeksi jäänyttä, hämäysmielessä tapahtunutta pistäytymistä lukuun ottamatta ulkoministeriön neuvotteleva virkamies Juhani Suomi.
   Kalvan kolumnien saama huomio ja yritykset paljastaa nimimerkki väen väkisin kertovat 1980-luvun poliittisesta kulttuurista, jossa etenkin ulkopolitiikasta puhuminen suoraan oli edelleen vaikeaa. Yhdessä vaiheessa jopa suojelupoliisin epäiltiin olevan nimimerkin jäljillä. Suomen Kuvalehti pyrki syksyllä 1987 tyyli- ja sanastoanalyysin avulla paljastamaan Kunto Kalvan nimimerkin todellisen henkilön osumatta silti oikeaan.
   Vuoden 1987 hallitusratkaisun arvostelusta suutahtaneen Harri Holkerin ja muiden poliitikkojen hiiltymisen tuoma huomio antoi Kunto Kalvalle elinaikaa lopulta vuoteen 1993 saakka.

   Allakkamerkintöjensä perusteella Laatikainen alkoi jo varhaisessa vaiheessa pohtia, kuinka ja milloin hän vetäytyisi hyvässä järjestyksessä Keskisuomalaisen johdosta. Toimitusjohtaja Eino Petäjäniemen äkillinen poismeno syksyllä 1998 oli käännekohta, joka jäi vaikuttamaan alitajuntaan.
   Henkilöstöjohtajana Laatikainen huomasi eläkkeelle jäämisen tuskan. Päätoimittaja noudatti näissä asioissa tavallisesti tiukkaa linjaa. Moni sai kuudenkympin kilometripaalun lähestyessä ymmärtää, että oli aika antaa tilaa vereksemmille voimille.
   Kun Laatikaisen talon tavoille aikoinaan perehdyttänyt Heikki Marttila patistettiin eläkkeelle vuonna 2002, noissa läksiäisissä Laatikainen mietti, oliko hän itse lehtitalolle jo enemmän riippakivi vai hyöty. Hän päätti olla jälkimmäinen, eli jäähdyttelyn ja vastuiden kevntämisen sijaan päätoimittaja painoi pedaalia pohjaan.
   Aikanaan oli kuitenkin lähdettävä myös päätoimittajan. Ja tyylikkäämmältähän se vaikuttaisi, jos eläisi niin kuin vaati muilta eli lähtisi eläkkeelle kohtuullisessa ajassa ennen virallista eläkeikää. Ennen kuin joku ehtii asiasta huomauttaa.
   Laatikainen sopi Keskisuomalaisen johdon kanssa vuosikausia etukäteen, että tuo hetki tulisi koittamaan 62-vuotiaana elokuussa 2008.

   Erkki Laatikaisen saavuttamassa paikallisessa vaikutusvallassa oli kysymys syvemmästä ilmiöstä kuin sanalla sivaltelusta, kabinettien kieroilusta tai saunadiplomatiasta. Pelkästään härskiä vallankäyttäjää olisi tuskin muisteltu elokuun 2008 suurilla kansalaisillallisilla "tosi keskisuomalaisena" tai hautajaisissa "suurena keskisuomalaisena", vaikka kaveri itse olisi yrittänyt luoda tällaisen henkilökultin.
   Mauri Pekkarinen muistelee pitäneensä nuorempana Laatikaista valtapelurina, mutta vakuuttuneensa myöhemmin pitkäaikaisen kiistakumppaninsa aidosta aatteellisuudesta maakunnan etujen ajajana. Keskisuomalaisen hallituksen puheenjohtajana toiminut Vesa-Pekka Kangaskorpi luonnehtii Laatikaista erikoislaatuisimmaksi tapaamistaan ihmisistä. Laatikaisen persoonassa aatteellisuus, saavutukset ja joskus vähemmän ylevät toimintatavat olivat hämmentävässä ristiriidassa. Hänessä "suuruus oli suurta ja pienuus pientä"; hän saattoi olla samassa persoonassa lämmin läheinen ja julma vallankäyttäjä.
   Laatikainen sai Keski-Suomen otteeseensa, sillä hän edusti monia asioita, jotka laajojen kansankerrosten oli helpppo mieltää osaksi yhteistä hyvää. Hän oli aloitteellinen maakuntaa hyödyttävissä suurissa ja pienissä, aineellisissa ja aineettomissa hankkeissa.

   Työroolissaan Erkki Laatikainen oli isojen otsikoiden mies, mutta kotona tilanne oli toinen. Se oli paikka, jossa työroolin saattoi riisua ja kunnianhimoisesta näyttämisen pakosta vapautua. Tuula Laatikaisen mukaan vaimo oli kotioloissa yksiselitteisesti pomo, mikä saattoi olla helpottavaakin miehelle. Aviomies oli luonteeltaan epäkäytännöllinen, joten tämä ei oikein voinutkaan päteä kotirintamalla.
   Tuulan mukaan hänen miehensä omalaatuinen kirjotustyyli oli osittain peräisin tämän tavasta hahmottaa arjen ilmiöitä. Erkki saattoi puhua "taulun kuolemasta", kun tarkoitti sen putoamista lattialle. Tarja Isokääntä on kirjoittanut Jyväskylän yliopistossa kielitieteen opinnäytetyön Laatikaisen käyttämistä omalatuisista sanayhdistelmistä eli kollokaatioista, kuten "porvarillinen presidenttiys hujahti hatelikkoon", jotka jakoivat lukijoiden mielipiteitä.

   Useat muistavat Laatikaisen mahdollisesti parhaiten Paavo Lipposen helmikuussa 2004 Apu-lehteen kirjoittamasta kolumnista, missä silloinen eduskunnan puhemies niputti Laatikaisen ja Ilkka-lehden Kari Hokkasen "maakuntiaan terrorisoiviksi satraapeiksi". Pian katumapäälle tullut Lipponen olisi halunnut poistaa jyrkimmän sanamuodon, mutta rotaatiopaino oli jo jymisemässä. Lipponen lähetti nimitellyille anteeksipyynnön varoittaen kolumnista etukäteen.
   Laatikainen oli anteeksipyynnöstä yllättynyt, hänen mielestään nimitys oli varsin osuva. Satraappihan oli itämainen feodaaliruhtinas, joka hallitsi aluettaan henkilökohtaisten luottamussuhteittensa avulla. Luonnehdinta tunnusti päätoimittajakaksikon entistä vakuuttavammin merkittäviksi vaikuttajiksi.
   Henkilönä Laatikainen piti Lipposesta ja arvioi tämän yhdeksi Suomen sodanjälkeisen kauden johtavista poliitikoista. Laatikainen nautti Lipposen kulmikkaasta ilmaisusta ja sanomisesta vastaan, myös esim. silloin, kun Lipponen tammikuussa 1997 muisti päätoimittajaa omakätisellä palautteella "kiiluvasilmäisestä kepulaisuudesta".

   Teoksessaan Kivikkopellon poika kirjoittaja Olli Matikainen on päässyt hyvin sisälle kohteensa nahkoihin. Erkki Laatikaisen legendaarisesta hahmosta piirtyy kokonainen ihminen, hyvin värikäs ja monikulmainen persoona. Samalla kirja on kuvaus sekä yhdestä sanomalehdestä että mediamaailmasta yleisemminkin.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys lokakuun aikana.

Jatkoa odotellessa... Olettehan huomanneet, että nyt on syksy...

Pelle Miljoona

Miljoonasade

Hector