Kuukauden Keskustalainen

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Jouko Tyyri: Kohtaamisia
Toimittanut Pekka Tarkka
WSOY 2005
553 sivua


Jouko Tyyri (1929 - 2001) oli eräs puolueemme omaleimaisimmista ja myös omapäisimmistä kynänkäyttäjistämme. Kun Tyyrin syntymästä on 8.2. yhdeksänkymmentä vuotta, tässä kohden on paikallaan vilkaista hänen elämäänsä ja uraansa. Toimittaja Pekka Tarkka julkaisi vuonna 2005 teoksen Kohtaamisia, johon laati Tyyristä lyhyen elämäkerran sekä kokosi valikoiman tämän kirjoituksia vuosien 1950 - 2000 ajanjaksolta.

   Joukon isä Akseli oli yritteliäs, menestyvä mainosmies helsinkiläisessä Erva-Latvalan toimistossa. Perheen kansainvälistä henkeä kuvastaa, että Akseli aikoi 1930-luvun lopulla perustaa mainostoimiston Tokioon amerikkalaisen yhtiön haaraliikkeeksi.
   Jouko oli Dyhrin sukua, hänen ensimmäinen sukunimensä oli Dyhr. Heti koulusta päästyään, ennen julkisen toimintansa alkua, hän kuitenkin vaihtoi sukunimensä Tyyriksi. Hän halusi oman kätevän ja selvästi erottuvan "allekirjoituksen". Myöhemmin hän saattoi mainita myös Rautalammin Tyyrinvirran, kaiketi korostaakseen uutta savolaista identiteettiään.
   Akseli oli muuttanut oman sukunimensä jo aiemmin. Talvisodan viimeisinä päivinä kaatunut Joukon isä oli tunnettu tuolloin nimellä Akseli Laine.

   Joukon koulu oli perinteikäs Helsingin Reaalilyseo, Ressu. Nuori Jouko menestyi koulussa hyvin, ranskan kieli oli hänen tärkein aineensa. Mallikelpoinen oppilas jätti koulun seitsemännellä luokalla, hän kun ei tullut toimeen äitinsä kanssa ja halusi itsenäistyä. Hän kirjoitti vuonna 1947 ylioppilaaksi yksityisoppilaana ja sanoi ryhtyneensä kulttuurin sekatyöläiseksi.
   Jouko sai tärkeitä virikkeitä työskennellessään jonkin aikaa Erva-Latvalan mainostoimistossa kirjailija Armas J. Pullan alaisena, Pulla kun oli ranskalaisen kulttuurin tuntija ja ihailija.  Kesän 1947 Jouko oli T.M. Kivimäen sihteerinä ja kertoi myöhemmin, että hänen ensimmäinen aforismikokoelmansa Takiaisia (1950) koostuu suurelta osin Kivimäen kanssa käytyjen keskustelujen myöhästyneistä vastarepliikeistä.

   Jouko Tyyrin aloitus kirjoittajana liittyy Ylioppilaslehden nousuun nuoren sukupolven tärkeimmäksi kulttuurifoorumiksi. Lehden päätoimittaja Erkki Salonen etsi lehteensä kirjoittajia Annamari Sarajaksen salongista, missä kokoontui joukko orastavia kriitikkokykyjä kuten Tuomas Anhava, Kai Laitinen ja Eino S. Repo.
   Salonen vei salonkiin luettavaksi nuoren ylioppilaan Jouko Tyyrin, nimimerkki Tiiran kirjoituksia, joista ensimmäiset hyväksyttiin lehteen syksyllä 1949. Heti kärkeen Tyyri esitteli tärkeimmän suomalaisen esikuvansa Juhani Siljon, jonka vaikutus näkyi Tyyrin vuonna 1950 ilmestyneessä aforismikokoelmassa, jonka mukaan "ainoa oikea laji nykyaikaisuutta on uskollisuus omalle itselle".

   Sovinnaisten suomalaisten sanomalehtien kentälle Ilta-Sanomien päätoimittajaksi tuli vuonna 1949 Helsingin Sanomien Lontoon kirjeenvaihtajan paikalta Eero Petäjäniemi, joka ei ollut mikään intellektuelli, mutta joka ymmärsi iskevän sanomalehtitekstin arvon. Hänen lehtensä julkaisi Tyyrin kriittisiä arvioita mm. Kersti Bergrothista ja V.A. Koskenniemestä.
   Tarkka arvelee, ettei missään muussa lehdessä noita kirjoituksia olisikaan julkaistu. Ja nuo kirjoitukset sitten saivatkin monet lukijat suorastaan raivon partaalle.
   Kyllähän Tyyriä Ilta-Sanomissa sensuroitiinkin, kaksikin kertaa. Petäjäniemi ei antanut tämän arvioida kiittävästi kilpailevan Uuden Suomen voimamiehiin kuulunutta Simo Penttilää. Kansallisteatterin johtajana runoilija Arvi Kivimaa oli koskematon asemansa vuoksi, mitä Tyyri ei hyväksynyt. Tyyrin kriittinen arvio Kivimaasta ilmestyi sitten Ylioppilaslehdessä.

   Tyyristä tuli yksi suomalaisen elokuvaharrastuksen pioneereista. Hän kirjoitti elokuvasta Ylioppilaslehteen erityisenä vihollisenaan sensuuri, joka kielsi mm. Jules Dassinin Rififin kaltaisia laatufilmejä.
   Tyyri oli Akateemisen filmikerhon perustajia. Toiminta oli uutta sitten Nyrki Tapiovaaran 1930-luvulla perustaman Projektion.
   Nuorten rintama oli hajanainen, kuten sen lyhytikäinen ja suuntariitojen leimaama lehdykäinen Välikysymys osoittaa. Tuomas Anhavan anglosaksinen linja poikkesi monessa suhteessa Ranskaan suuntautuneiden linjalta, joita edusti Tyyrin ohella Pentti Holappa.

    Tyyrin päiväkirja vuodelta 1955 kertoo nuoresta miehestä, joka on palannut suorittamasta asevelvollisuuttaan ja hakeutuu Kangasniemen nimismiehen  tyttären Anneli Langinkosken seuraan. Vuotta myöhemmin Anneli ja Jouko Tyyri avioituivat sekä hankkivat yhteisen kodin Hämeenlinnasta, missä Anneli työskenteli proviisorina.

   Tyyri oli kuitenkin kaiken aikaa liikkeellä ja piti pientä asuntoa Helsingissä. Tuomas Anhava oli pestannut hänet Suomalaisen Suomen kriitikoksi ja Tyyri kirjoitti julkaisuun pääasiassa elokuvista, joskus myös kirjoista. Aikanaan Tyyri solmi suhteet myös Hämeen Sanomiin, minne kirjoitti pakinoita.
   Arvostelu Veikko Huovisen Rauhanpiipusta tuotti Tyyrille porttikiellon Suomalaiseen Suomeen. Arvostelussa Tyyri suhtautui epäkunnioittavasti suomalaisen militarismin ilmiöihin ja mainitsi erään dosentin, etevän humanistin (ilmeisesti kyseessä oli Matti Kuusi), joka oli "ryntäillyt" sodassa ja piti sitä myönteisenä kokemuksena. Juuri tuota yksityiskohtaa aikakauskirjan toimitusneuvosto piti erityisen halventavana.
   Helsinkiläisistä sanomalehdistä Hufvudstadsbladet hyväksyi Tyyrin avustajakseen, muihin tällä ei ollut asiaa.

   Vaikka helsinkiläiset sanomalehdet pääosin alkoivatkin karsastaa Tyyriä, kyllähän niitä muitakin kanavia oli. Vuonna 1953 hän oli aloittanut Savon Sanomien avustajana.
   Yllättävä valinta sinänsä. Aiemmin samana vuonna Tyyri oli kirjoittanut taidelehti Kuvassa seuraavasti: "Kolmannen polven helsinkiläinen on modernisti. Modernismi on tosiasia, maalaisen mielestä sieluttomuuden ilmaisu."
   Taustalla oli voimakas kokemus silloisesta Kuopion maalaiskunnasta 1940-luvun lopulta. Nuori Jouko oli löytänyt sukunsa kotiseudun kiivettyään Pellesmäen radiomastoon, johdattajana serkku Antti Lappalainen, Savon Sanomien kesätoimittaja. Tyyri kirjoitti myöhemmin aiheesta: "Minä näin ensimmäisen kerran yhdellä silmäyksellä tuhansien hehtaarien menetetyn omaisuuden". Ja: "Tunnustin heimon, valitsin osakunnan".

   Katsaus-lehden numeroon 4/1957 Tyyri laati kirjoituksen otsikolla Maaseutulehdistön tila. Kirjoituksessa Tyyri arvostelee maaseutulehtien kulttuuriosastoja.
   Tyyri on huomannut, että muutamien helsinkiläisarvostelijoiden sanat kimpoilevat pitkin maaseutua sangen lievästi muuttuneina. Hän on kuullut väitettävän jopa, että tekijän uudesta luomuksesta kerrataan toisinaan se, mitä helsinkiläinen arvostelu sanoi tämän edellisestä kirjasta.
   Jos helsinkiläinen arvostelu olisi jollain tavoin esikuvallista, Tyyrikin voisi ymmärtää jäljittelyn - mutta ei silloinkaan sitä hyväksyisi. Ja esikuvallistahan tuo ei ollut, juuri pääkaupungin lehdissähän kriitikoiden käsialat ovat selvintä rutiinityötä.
   Juuri maaseudulta Tyyri odottaisi persoonallisempaa kritiikkiä kuin kirjallisista keskuksista. Helsinkiläiset kriitikothan joutuvat painostuksen kohteeksi eri tahoilta, nämä kun tuntevat liian monta kirjailijaa ja liian mahtavia kustantajia sekä kaveeraavat oman ammattiryhmän edustajien kanssa. Lisäksi Helsingissä tunnetaan keisarit, joiden vanhoillekaan vaatteille ei sovi nauraa. Usein tärkeitä kritiikkejä edeltää suullinen keskustelu, mikä tavallisesti johtaa mielipiteiden sovitteluun.
   Tyyrin mukaan kulttuurielämämme on liiaksi keskittynyt pääkaupunkiin. Harvojen käsiin keskittynyt kustannustoiminta merkitsee kulttuuripoliittista valtaa, jota ei lievennä järjestynyt oppositio. Jännityksien ja vivahduksien puute aiheutuu Tyyrin mielestä kustannustoiminnan keskittymisestä.
   Kansa saa tietysti sellaiset lehdet kuin ansaitseekin. Maalaisliittolaisia lehtiä lukiessa Tyyri ei voi päästä ajatuksesta, että niiden lukijoiden täytyy olla henkisesti takapajulla. Esim. Savon Sanomat näyttää olevan jotensakin näköiskopio Helsingin Sanomista, mutta kulttuuriosasto on ehkä viideskymmenesosa urheiluosastosta. Jos lehteen joitain kirjoja saadaan arvosteltaviksi, kritiikit tehdään ilmeisesti ruokapalkalla. Ainakin sen näköistä on jälki. Kuitenkin lehti on maan äveriäimpiä.

   Tyyri ajoi myöhemmin innokkaasti hallinnon ja kulttuurin maakunnallista hajakeskitystä. Merkittävä asia oli vierailu kirjailija Pekka Lounelan kanssa Tampereella vuonna 1956, jolloin Tyyri totesi teatterin tuossa kaupungissa ylivoimaiseksi ja muutkin taiteet korkeatasoisiksi. He tapasivat Väinö Linnan ja muita kirjailijoita sekä teatterinjohtaja Eino Salmelaisen. Ja Hämeen Sanomia avustaessaan Tyyri totesi mielihyvällä, että Hämeenlinnan taidemuseo haastoi tasollaan Helsingin näyttelyt.
   Pääkaupunkilainen älykkö ei enää hyväksynyt sitä, että kulttuurielämä käsitettiin Helsingin monopoliksi. Kaksi kolmasosaa kirjailijoista ja taiteilijoista asui pääkaupungissa, jossa keskitettyyn hallintojärjestelmään kuuluivat byrokratia, juonittelu ja harvainvalta niin ettei tervettä kilpailua saatu aikaiseksi. Nähtyään Tampereen vireän taide-elämän Tyyri alkoi vaatia, että kulttuurielämä täytyi kiireesti desentralisoida.

   Tyyri irtautui uuden kritiikin valtasuunnasta. Hän ei katsonut olevansa kriitikko sanan tavallisimmassa merkityksessä; hän piti kritiikin kohteita vain kirjallisina aiheina eikä suhtutunut niihin "eri tavalla kuin urheilukilpailuun, säähän tai muihin kohtaamisiin". Tästä periaatteesta hän saattoi kyllä poiketa, kuten esimerkiksi Väinö Linnasta kirjoittaessaan.
   Myöhemmin Tyyri arvosti Linnaa yhteiskunnallisena vaikuttajana, mutta hänen sosiaalinen havahtumisensa kävi hitaasti ja vaihe vaiheelta. Vielä vuonna 1958 hän arveli, että politiikan kentällä ei ole mitään tehtävissä, ja että akateeminen nuoriso voi vaikuttaa tuntuvasti ja välittömästi vain kulttuuripolitiikkaan. Myöhemmin samana vuonna tapahtunut asenteenmuutos saattoi johtua Ranskan tilanteen kiinteästä seuraamisesta. Algerian sodan tapahtumat, Charles de Gaullen itsepäinen politiikka sekä lehtien ja Sartren kaltaisten filosofien kiivas osallistuminen päivänpoliittisiin tapahtumiin eivät voineet olla jättämättä jälkiä Tyyrin ajatteluun.

   Tyyri julkaisi Ylioppilaslehdessä 24.10.1958 kirjoituksen otsikolla Liian julkinen sana. Siinä hän toteaa kaiken olevan politiikkaa, mistä hänen tulkintansa mukaan seuraa, ettei epäyhteiskunnallista kirjallisuutta edes ole olemassa. Toisaalta Tyyrinkään mielestä kirjailijan ei tarvitse eikä todennäköisesti pidäkään kirjoittaa tahallisen sosiaalisesti.
   Omasta puolestaan Tyyri ajattelee yhä jyrkemmin, että kirjailijan tärkeimpiä tehtäviä on julkisen ja järjestöllisen sanan vainoaminen. Ja vaarallisimpana kirjailijan kiusauksista Tyyri pitää toimittajan rooliin eläytymistä. Nimittäin, jos kirjoittaja pyrkii edustamaan jotain muuta kuin itseään, jotain ryhmää, luokkaa, aatesuuntaa, kansaa tai vaikkapa ihmiskuntaa, tätä on Tyyrin mukaan pidettävä toimittajana, sanaa käyttävänä toimitsijana.
   Tällä Tyyri ei mitenkään pyri väheksymään toimittajia, vaan selvittämään omaa käsitystään kirjailijan tehtävästä. Tyyrin mukaan kirjailija käyttää kieltä tavalla, minkä oppimatonkin voi oppia ja mitä mikään koulu tai sanakirja ei pysty opettamaan. Toimittajan kieli on ennen kaikkea sovinnaista ja näyttää sujuvalta. Poliittinen aihe ei vielä tee kirjoitusta epäkirjalliseksi, vaan persoonaton kielenkäyttö.

   Joukko pääkaupunkiseudun keskustalaisia, liberaaleja ja radikaaleja perusti vuoden 1962 presidentin valitsijamiesten vaaleihin puolueen nimeltä Suomen Keskustapuolue, jonka tarkoituksena oli tukea Urho Kekkosen valintaa ja hankkia tämän politiikalle kannatusta myös Helsingissä. Tyyristä "tuli puolueen maksava jäsen n:o 1", tietää Kalervo Siikala, joka Tyyrille tuon jäsenkortin myi.
   Uusi puolue leimattiin Maalaisliiton vaalikatiskaksi Helsingissä, mitä se lienee osittain ollutkin. Se sai vähän yli 10.000 ääntä, joista n. 6.000 Helsingistä. Vaisusta menestyksestä huolimatta se Tarkan mukaan kuitenkin sysäsi liikkeelle Maalaisliiton nimenmuutoksen vuonna 1965.
   Kekkosen vaalivoiton hyväksi työskennellyt Tyyri joutui parjauksen kohteeksi. Hänen mielestään syytteet hovirunoilijasta olivat varsin omituisia, koska hän ei edes kuulunut hovipuolueeseen. Vielä vuonna 1962 hän ilmoitti: "Minä en kuulu niihin, jotka tekevät politiikkaa, minä käytän sitä kirjallisiin tarkoituksiin".  
   Tyyri ei koskaan liittynyt Maalaisliiton jäseneksi, mutta parikymmentä vuotta myöhemmin otti osaa sekä eduskunta- että kunnallisvaaleihin Keskustapuolueen ehdokkaana.

   Tyyrillä oli poliittisia vastustajia oikealla ja vasemmalla. Esim. kun hän muutti asumaan Mikkeliin, hänet huomioi välittömästi sikäläisen sosialidemokraattisen Vapauden pakinoitsija.
   Erimielisyyksiä oli kyllä myös Maalaisliiton lehtimiesten kuten Maakansan päätoimittajan Pentti Sorvalin kanssa. Tyyrin erityisiä vastustajia olivat Maalaisliiton sanomakeskuksen johtaja Tompan Tuomo, Ilkan Aaretti ja Lallin Eerikki.
   Tyyrin mielestä "keskustalainen tyyli pyrkii vaihteluun ja tasapainoon". Hän halusi, että asioista ja henkilöistä puhutaan niiden omilla nimillä sekä totesi, että erisnimien käyttö leimataan meillä liian herkästi "laittamiseksi [= moittimiseksi] tai liehittelyksi". Hän toivoi, ettei ensimmäisen persoonan käyttöä automaattisesti pidettäisi itsekeskeisyyden tai vaateliaisuuden merkkinä.
   Savon Sanomiin Tyyri kirjoitti aluksi ahkerasti Kuulumisia. Helmikuussa 1962 palstan tilalla aloitti suomalaisen sanomalehdistön historiaan kuuluva Kohtaamisia-tekstien sarja.

   4.6.1959 julkaistussa Kuulumisia-palstan kirjoituksessa aiheena oli Urho Kekkosen Jyväskylässä pitämä puhe. Tyyrin mukaan puhe ei ollut tavanomainen tervehdys juhlivalle korkeakoululle, vaan se oli valtiomiehen rohkaiseva sanoma koko kansakunnalle. Puheesta hän löysi molemmat merkittävät ominaisuudet, mitkä olivat tehneet Kekkosesta sukupolvensa mittavimman johtajan: realistinen tilanteen tajuaminen ja kyky osoittaa uusia, innoittavia ja kokoavia päämääriä. Tuota ominaisuuksien yhdistelmää Tyyri ei ollut löytänyt yhdestäkään kilpailevasta poliitikosta sotien jälkeen, ja tästä Tyyri näkee suurelta osin johtuvan se, että monista loistavista saavutuksista ja nopeasta edistymisestä huolimatta kansakunta oli edelleen rikkinäinen ja masentunut.
   Taloudellisen hyvinvoinnin kohottaminen oli sodan jälkeen kiireellisin tehtävä. Ja edelleen työllisyyspolitiikka oli päällimmäisenä. Mutta Tyyrin mukaan pelkkä työttömyyden torjunta on eräässä mielessä vain negatiivista hyvää, pahan poistamista. Mitään uutta se ei tarjoa.
   Kulttuuripoliittiset ongelmat olivat toisenluonteisia. Vaikeuksien ja puutteiden mittasuhteet lähentelivät työttömyyden laajuutta, mutta niiden merkityksen Tyyri arvelee lopulta olevan mahdollisesti suurempikin. Tehtäviä ei kuitenkaan voi eikä pidä asettaa vastakkain, työllisyys- ja kulttuuripoliittiset ongelmat kun kytkeytyvät toisiinsa huomattavasti läheisemmin ja monitahoisemmin kuin tavallisesti huomataan.
   Jotta tämän ymmärtäisi, Tyyrin mukaan olisi vapauduttava niistä perin ahtaista ja erikoistuneista mielikuvista, mitä helposti kulttuuriin liitetään. Tässähän ei ole kyse vain modernin taiteen tukemisesta tai tieteen palkitsemisesta, vaan koko elämäntavastamme. Kansakuntien kukoistuksen ja aseman ratkaisee Tyyrin mielestä nimenomaan niiden harjoittama kulttuuripolitiikka.
   Tasavallan päämies julisti epäröimättä, että tärkein kansallinen tehtävämme, "jonka menestyksellisestä ratkaisemisesta riippuu myös taloudellinen ja sosiaalinen kehityksemme, on sivistystyön ja tieteellisen tutkimuksen alalla. Kansan korkea sivistystaso ja arvokkaat saavutukset tieteellisen tutkimustyön piirissä ovat ehkä ratkaisevaksi muodostuva ase pienen kansan olemassaolon taistelussa."
   Tyyrin mukaan uutta puheessa ei ollut niinkään näkemys, vaan ennen kaikkea sävy ja voima, millä johtava valtiomies esitti vakaumuksensa: "Meidän on määrätietoisemmin kuin koskaan ennen uhrauksia säikkymättä ja vastukset voittaen jännitettävä voimamme kulttuurielämämme kohottamiseksi sen mitään alaa unohtamatta".
   Tyyrin mukaan kysymys ei ole ainoastaan siitä, että pienen kansan tehtävät nykyisessä maailmassa ovat lähinnä kulttuuritoiminnan eikä politiikan alalla. Vielä tärkeämpää on, että voimiemme kokoaminen ja vaarallisesti heikentyneen kansallisen yhteisymmärryksen palauttaminen ei näytä mitenkään muuten onnistuvan kuin keskittämällä voimat kulttuurielämän kohentamiseen.
   Tämän Kekkonen esitti suorin ja yhteistyöhön kutsuvin sanoin: "Kansakunnan luottamus tulevaisuuteen on palautettavissa ainoastaan sitä tietä, että voimat kootaan uusiin innoittaviin tehtäviin [...] Tämä on tehtävä tietoisena siitä, että juuri siinä saattaa olla pelastus, juuri se kykenee palauttamaan luottamuksen kansakunnan vapaaseen tulevaisuuteen, isänmaamme valoisaan huomeneen."
   Kyllähän tämä voi Tyyrinkin mielestä vaikuttaa turhan aatteelliselta tai löysästi intoilevalta, uusien päämäärien mielivaltaiselta keksimiseltä. Mutta Tyyri ei väittäisi Kekkosta haihattelijaksi, vaan realiteettien tunnustajaksi. Ja toiseksi, kulttuuripoliittiset ongelmat olivat kaikessa valtavuudessaan edessämme. Joko ne ratkaistaan tai sitten vajotaan takapajuisen kansakunnan kunniattomaan asemaan. Taantumista oli jo tapahtunut, ja Tyyri pelkäsi, että yllättävänkin pian siinä saattaisi jäädä toisista jälkeen. Voimavarojahan meiltä ei puuttunut, Suomi oli ratkaisevasti vauraampi maa kuin vielä kymmenen vuotta aiemmin.
   Tyyrin mukaan kansallinen rakennusohjelma ei tietenkään voi merkitä minkäänlaista eristäytymistä, varsinkaan pienelle kansalle. Onhan kiistämätöntä, että juuri pienet kansat kärsivät eniten kaikista kansainvälisen yhteistyön rajoituksista. Siksi niiden on pakko seurata valppaasti kaikkea kansainvälistä kehitystä ja tehtävä rakentavan yhteistyön hyväksi kaikki mahdollinen.

   12.8.1962 ilmestyneessä Kohtaamisia-palstan kirjoituksessa Tyyri kirjoittaa maaseudusta ja maataloudesta. Hän muistuttaa, että maatalouspolitiikka on samalla väestöpolitiikkaa. Maaseudun hän näkee työvoiman suurena säännöstelyaltaana, minkä juoksuttaminen tyhjäksi ei olisi viisasta. Työvoiman liikkuvuutta ammatista ja alueelta toiseen on lisättävä, mutta samalla kannattaa säilyttää riittävä reservi. Emmehän me edes tiedä, misasä tekijöitä kysytään eniten kymmenen vuoden kuluttua.
   Ja kaupunkilaisen näkökulmasta Tyyri toteaa, ettei äkillinen rynnäkkö asutuskeskuksiin hyödytä muita kuin "urakoitsijoita ja vuokrankiskojia". Tyyri haluaisi jotenkin säännöstellä muuttoliikettä. Muuttoliikkeen ohjaamisen hän näkee yhtenä hajasijoituksen tärkeimmistä tehtävistä.

   Uusi radikaali nuoriso varttui toimintaan. Kuopiossa lukiolaisten lehti Proteini ja nuorten toimintakeskus Taidekellari saivat vanhat valvojat hiiltymään. Tyyri oli nuorten puolella. Esim. Paavo Lipponen muisteli, kuinka hänen teiniaikoinaan Tyyri kävi Kuopiossa sinnikästä mutta yksinäistä  kulttuuritaistelua.
   Tyyrillä oli ideoita Kuopion kehittämisestä maakunnalliseksi kulttuurikeskukseksi, mutta päättäjien savolainen venkoilu väsytti hänet. Hän ryhtyi etsimään yhteyksiä valtakunnalliseen politiikkaan ja jätti vakituisen työpaikkansa. Hyvät suhteet Savon Sanomiin säilyivät silti: Kohtaamisia jatkui aina vuoteen 1973, jolloin sarjan kirjoituksia oli ilmestynyt yli 700 kappaletta.
   Hakeutuessaan kohti valtakunnanpolitiikkaa Tyyri panosti erityisesti Maakansan/Suomenmaan avustamiseen. Tuolloin hänen suhteensa Kekkoseen oli aktiivisimmillaan. Hän avusti presidenttiä mm. laatimalla vaalikampanjan aikana 1967-1968 jokaiseen kotiin jaetun ristisiteen, missä Kekkonen esiteltiin "koko kansan presidenttinä".

   Suomenmaassa 16.2.1966 julkaistussa kirjoituksessa Keskustan ideologiaa Tyyri kirjoittaa havainnostaan, ettei Keskustalla ole skolastiikkaa, kiinteää oppijärjestelmää. Keskustan ideologia on jossain määrin makuasia, ja keskustalaisuuden hän arvelee olevan ennen kaikkea suvaitsevaa suhtautumista makujen kirjavuuteen. Meitä on monenlaisia, ja elämän monimuotoisuus lisää rikkauttamme. Keskustalainen suojelee vanhaa ja rohkaisee uutta. Hän menee äärimmäisyyksien väliin, jotta ne eivät hävittäisi toisiaan.
   Keskustalainen vieroksuu uskonkappaleita. Siksi Tyyri haluaa uskonrauhan taattavan myös poikkeavalle uskolle. Valtion ei pidä puuttua kansalaisten mielipiteisiin eikä yksityiseen elämään, mikäli se ei häiritse toisten yksityistä elämää. Oikeiston holhoava henki on keskustalle kauhistus, samoin vasemmiston fanaattisuus. Militarismi ja klerikalismi ovat oikeistolaisia tendenssejä. Keskusta on omaksunut utilitarismin aatteet: asioita arvioidaan seurauksien  perusteella ja käytännön kannalta.
   Utilitarismin perua on myös luottamus valistukseen ja haluttomuus väkivaltaan. Keskustalainen tahtoo selvittää asiat puhumalla. Neuvotteluun hän pyrkii ajoissa, sillä kärsivällisyys on pakkotilanteen väistämistä. Pelivara, etumatka ja vaihtoehtoja lisäävä aloite ovat älykkään keskustapolitiikan tunnuksia. Riitoja ei saa kasvattaa sellaisiksi, etteivät kaikkien puolueiden opportunistit voisi sopia väliaikaisesta järjestelystä.
   Keskustalainen valtiotaito tähtää yhteiskunnalliseen tasapainoon. Tasapaino ei merkitse olevien olojen vakiinnuttamista, vaan mahdollisimman kitkatonta kehitystä. Uudistukset on ajoitettava sopusointuisesti, mikä vaatii selkeää vaihtoehtojen määrittelyä eli joustavaa suunnittelua.
   Yhteiskunnallinen valta pyrkii luonnostaan keskittymään. Tasavaltalaisuus on tämän "luonnonlain" heikentämistä. Yhteiskunnallisissa kiistoissa valtion tulee sovitella. Tyyri tähdentää, ettei vilpitön tasavaltalainen voi koskaan hyväksyä luokkaerojen pysyvyyttä. Tasapainoisessa tasavallassa poliittinen valta asettuu siis keskittyneen rahamahdin vastavoimaksi.
   Valta keskittyy, rikkaus kasaantuu. Tyranniaa ja rahavaltaa emme Tyyrin mielestä voi rajoittaa muuten kuin lisäämällä kilpailevia keskuksia. Ehdoton ylivoima on tasavallan tuho, etelän ylivoima köyhdyttää muun Suomen.
   Vankka tasavaltalaisuus on Keskustan luovuttamaton perinne. Alkiolainen Maalaisliitto oli jo enemmän kuin pelkkä agraaripuolue. Tyyrin isoisä uskalsi jo huomauttaa papille, ettei saarnastuolista saa julistaa kuningasmielisiä oppeja. Tämän hetken tasavaltalaisuutta on hajakeskityksen aate, se on sentralismin ja byrokratian torjuntaa, hallinnon tuomista hallittujen ulottuville.
   Toinen keskustalaisuuden tunnus on yksilön puolustus. Tyyri ei halua valtion puuttuvan makuasioihin, vaikka ihmiset juuri niistä kiihkeimmin kiistelevätkin.
   Kolmas tunnus on erimielisyyksien maltillinen selvittely. Parlamentarismi varaa riittävästi aikaa puhumiselle. Retoriikkaa tärkeämpänä työmuotona Tyyri näkee siinä loputtoman neuvottelun.
  Neljänneksi Keskusta haluaa sosiaalista tasoitusta. Tuotannon kasvusta on kasvava osa ohjattava vähäväkisille. Tässä työssä valtiolla on yksi päätehtävänsä. Tulonjakopolitiikka ei siis Tyyrin mielestä ole menettänyt merkitystään. Keskustan perinteisiin kuuluu sosiaaliradikalismi, ja radikaalien rooli Keskustassa on torjua politiikan samaistuminen keskiluokan etujen kanssa.

   1970-luvun taitteessa Pertti Paloheimo pyysi Tyyrin Yleisradion TV1´n teatteritoimitukseen hallinnolliseksi päälliköksi. Tyyri totesi hämmästyneenä, että hänen johtamansa tv-teatterin jäsenet näyttivät uskovan Suomen siirtyneen sosialismiin. Yksi hänen strategisista ratkaisuistaan oli hankkia tv-teatterin oman tuotannon rinnalle maakuntateattereiden näyttämöiltä taltioituja esityksiä. Alaisten mielestä se oli mahdoton idea, eikä siitä vastaanhangoittelun vuoksi tullut juuri mitään.
   Paloheimo on kertonut, että saatuaan tietää Teuvo Auran virkamieshallituksen toisen opetusministerin salkun tulevan Yleisradioon, hän kutsui yhtiön johtoa saunaan odottelemaan tarkempaa tietoa ratkaisusta. Kuka heistä se olisi? Kuultuaan Tyyrin valitsemisesta hän soitti - kuopiolaistunut Tyyri itse kun istui Savon pikajunassa - suostumusta kysyäkseen Anneli Tyyrille, joka vastasi: "Joukolla on aina ollut niin lyhytaikaisia ja epävarmoja työsuhteita, että eiköhän tämäkin siihen sovi."
   Hallitus istui neljä kuukautta. Saavutuksistaan tärkeimpänä Tyyri piti taiteilijaeläkejärjestelmän peruskorjausta. Hänen ministeriaikansa kulttuurihistoriallisena huippukohtana voi pitää Sibeliuksen Ainolan ostamista valtiolle.
   Ministerikautensa jälkeen Tyyri palasi Yleisradioon teatteripalvelun päälliköksi ja jatkoi entiseen tapaan yrittäen edistää yhteistyötä yhtiön ulkopuolisten filmintekijöiden ja hankkijoiden kanssa. Hän oli monesti yhteistyössä Mikko Niskasen kanssa ja oli ministerinä ollessaan järjestänyt presidentti Kekkosen katsomaan Kahdeksan surmanluodin koko esityksen. Kekkosen positiivinen arvio johti siihen, että Yleisradion johdon liian pitkänä ja raskaana pitämä mestariteos sai keväällä 1972 täysimittaisen televisioesityksensä.

   Tyyristä tuli kulttuuripoliitikko, joka työskenteli valtion taidetoimikunnissa ja kirjastoalan luottamustehtävissä. Hän oli Suomen kirjastoseuran puheenjohtaja vuosina 1973 - 1976 ja nosti sinä aikana seuran arvostusta sekä kotimaassa että ulkomailla

   Tullessaan Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi vuonna 1973 Tyyri joutui keskelle taistelua rahasta ja vallasta, jota käytiin paitsi kilpailevien yhtiöiden kesken, myös Yhtyneiden kuvalehtien omistajien WSOY´n ja Otavan välillä. Lehtiyhtiön talous ei tuntunut Tyyriä liiemmälti kiinnostavan, ja kun toimituspalveluiden päällikkö Mikko Pohtonen ja kustannusjohtaja Jorma K. Virtanen kutsuivat Tyyrin lounaalle antaakseen tälle potkut, tämä käsitti tilanteen heti ja oli valmis lähtemään - edullisin ehdoin.

   Kun tyyrin ystävä Sylvi Kekkonen oli kuollut vuonna 1974, Urho Kekkosen toimet alkoivat vaikuttaa tempoilevilta ja odottamattomilta. Eräät Kekkosen kannattajat - Tyyri kenties ensimmäisenä - alkoivat suhtautua tähän aiempaa kriittisemmin. Tärkeimmät syyt Tyyrin kannanmuutokseen liittyivät siihen, ettei pitkittynyt presidenttikausi tämän mielestä sopinut demokratiaan.
   Suomen Kuvalehdestä lähdön jälkeen Tyyri hankki itselleen kolumnistin paikan Helsingin Sanomista. Nuo kolumnit sisälsivät sellaista Kekkosen arvostelua, mihin maassa ei ollut aikoihin totuttu. Hämmästystä herätti varsinkin se, että kritiikin esitti presidentin politiikan entinen tukija.
   Keskustan lehtimiesyhdistyksessä puuhattiin eräässä vaiheessa Tyyrin erottamista. Mutta sittemmin ajat ovat muuttuneet. Vuonna 1999 Tyyri sai saman yhdistyksen ensimmäisen Peitsi-palkinnon näkemyksellisestä journalismista.
   Helsingin Sanomissa Tyyri viljeli laajamuotoista ja polveilevaa juttutyyppiä, minkä hän nimesi kronikaksi: "Kronikka on kirjallinen laji. Sen pulmana on useiden tapahtumasarjojen samanaikaisuus, kirjoittaja pelaa simultaania, ja toisaalta on pidettävä silmällä muutoksia eli juonen käänteitä. Kronikan aiheet ovat itsepintaisen jatkuvia."
   Toimituksessa häntä ei juuri näkynyt, useimmiten hän istui kirjoittamassa kotonaan Kuopiossa. Niinpä hänen äkillinen lähtönsä Aamulehteen ei herättänyt lehdessä juurikaan tunteita. Lehden johto sitä paitsi pyrki saamaan poliittiset kolumnistinsa suosimaan kronikkaa lyhyempiä muotoja.
   Tyyrillä oli Aamulehdessä kaksi ensimmäistä vuotta vakituisen toimittajan vakanssi ja sen jälkeen vuosien ajan asema kuukausipalkkaisena avustajana. Se oli taloudellisesti sellainen diili, että Tyyri sai toimituskollegoiltaan lempinimen Tyyris.

   Aamulehden 9.1.1979 julkaisemassa kirjoituksessa Myytti ja legenda Tyyri vastaa niille, jotka ovat kysyneet, miten tämä oikeastaan suhtautuu Kekkoseen, miksi tunnettu kekkoslainen ryhtyy äkkiä kriittiseksi. Tyyri toteaa, ettei kysymys ole henkilöstä eikä tapahtumista. Suomen asioista vain on vaikea puhua ilman presidentin hahmoa. Yleinen suhtautuminen heijastuu Tyyrin tapaan käyttää sanaa "Kekkonen". Se on poliittinen termi.
   Ja sama koskee pääministeriä. Kalevi Sorsa edustaa erästä hallituspolitiikan vaihetta, jota Tyyri pitää onnettomana. Henkilönä Tyyri ei ole elänyt huonoja vuosia eikä ole ollut onneton. Hän otti kansalaisena tietyn kannan ja käytti termiä "Sorsa". Jos joku lukee Tyyrin tekstiä siten, ettei tämä pitäisi Sorsasta, hän erehtyy. Tyyri vain on eri mieltä, perusteellisesti, eräistä peruslauseista.
   Tämä on Tyyrin mielestä niitä ikäviä puolia kirjoittajan työssä. Julkiset asiat liittyvät erisnimiin, oloja voi kuvata vain tuttujen kasvojen avulla. Ja noiden kasvojen on se kestettävä, tai sitten vetäydyttävä pois näyttämöltä.

   Muutoksen tuuli puhalsi ja aika tarjosi ennakkoluulottomalle kronikoitsijalle mahdollisuuden nähdä eteenpäin kohti muutoksia, joita monikaan ei uskonut tuleviksi. Ennen muita Tyyri näki Neuvostoliiton nopean rappeutumisen ja koko kommunistisen maailman moraalisen romahduksen. Näkemys Neuvostoliiton heikkoudesta oli ilmestynyt ensi kerran Aamulehdessä joulukuussa 1978: Venäjä, Neuvostoliiton sydän, ei toivu sen paremmin vallankumouksesta, terrorista ja Suuresta Isänmaallisesta sodasta. Se on moneen kertaan näännytetty maa."
   Oikeistolaistunut Tyyri ihaili Margaret Thatcheria, jonka näki katkaisseen ammattyhdistysten monopolivallan työmarkkinoilla ja kääntäneen työllisyyden. Ronald Reaganin politiikka oli Tyyrille "ihmisten halua vastata omasta elämästään. Se on omavastuun revanssia."
   Oli ihmeellistä, että jossain oli valtionpäämies, joka halusi vähentää riippuvuutta valtiosta. Siinä Tyyri näki vapauden ja ihmisten omatoimisuuden nousun. Ruotsalainen hyvinvointivaltio näytti hänestä aikansa eläneeltä holhousyhteiskunnalta. Enemmän kuin yhteiskuntaan hän luotti jälleen individualismiin samalla kun ryhtyi mittailemaan omaa minuuttaan taloudellisin termein.
   Uusi idoli löytyi Milton Friedmanista. Tyyri oli väsymätön moittiessaan laiskaa rahaa ja verotulojen julkista tuhlausta. Markkinatalous oli hänelle kuin voittoisa luonnonvoima, mutta aivan yhtä pitkälle hän ei mennyt kuin jyrkimmät uusliberaalit, esim. Postin kaltaisia yleishyödyllisiä laitoksia ei sentään hänenkään mielestään pitänyt yksityistää.
   Aamulehden kirjoituksista päätellen Tyyri oli siirtynyt entistä kauemmas oikealle. Silti hän ilmoitti tiukasti olevansa edelleen Keskustan kannattaja.

   Jo varhain Tyyri oli lähipiirilleen ennustanut Berliinin muurin kaatumisen ja Neuvostoliiton romahduksen. 1990-luku oli Tyyrin näkemysten toteutumisen riemukulkua. Joskus hän muistutti olleensa oikeassa, mutta alkoi vähitellen vetäytyä irti kirjoittamisen tuomasta, ideoita tuottavasta stressistä.  Hän alkoi entistä enemmän keskittyä muistelemiseen, ja kertoi kirjoituksissaan usein roolistaan isoisänä, mutta hänen ahkeruutensa oli edelleen lähes uskomaton.

   Lallissa julkaistiin 21.8.1995 Tyyrin kirjoitus Keitä ja mistä me olemme? Tyyri kertoilee, kuinka on edellisten viikkojen aikana käynyt Vammalassa vanhan kirjallisuuden päivillä, Orivedellä myyttiseminaarissa, Kuopiossa Hyväristen sukujuhlilla, ja kuinka kertasi historiaa myös Joutsenon vieraana. Hän tuntee olevansa hyvin yleissuomalainen.
   Isänäitinsä Tyyri on tavannut Savonlinnan mökissä, mutta tietää tämän kasvaneen hämäläisessä kartanossa. Äiti oli savolaisen hovin kahdestoista lapsi. Kumpaakaan taloa ei enää ole, mutta Tyyrin yliminä saattaa olla suurtalonpoikainen.
   Mitään aatetta Tyyri ei muista palvoneensa sokeasti. Neuvostoliiton suurlähetystössä hän ei vieraillut silloin kun se kuului hyvään käyökseen. Unioniin liittymistä hän ei jaksanut vastustaa eikä osannut oikein kannattaakaan.
   Jos dokumentit eivät estäisi, Tyyri uskoisi syntyneensä 1800-luvun puolivälissä. Hän oli jotenkin mukana kauheassa Oolannin sodassa. Sitä käytiin Suomessa eikä Ruotsissa.

   Yksilöllisen yrittäjän ahkera työ, huippusuoritusten palkitseminen sekä yksilöllisesti hankittu ja käytetty varallisuus olivat korvanneet Tyyrillä aikaisemman filosofisen individualismin. Vanhoilla päivillään tämä katsoi taloudellisen riippumattomuuden takaavan parhaiten kirjoittajan sananvapauden.
   Tyyrin vapaudenaatteeseen oli 1960-luvulla liittynyt joitakin keynesiläisiä sosiaalivaltion ideoita, mutta myöhemmin hän edusti valtionvastaista liikettä, jonka hän näki pelastavan yhteiskunnan jähmettymiseltä. Aina hän oli kuitenkin valmis tarkistamaan käsityksiään. Kun 1990-luvulla Sauli Pyyluoma kyseli häneltä, joka oli tottunut kulkemaan virtausten kärjessä, mitä seuraavaksi, tämä vastasi hetkeäkään miettimättä, että "täytyy kai ruveta puolustamaan valtiota".

   Tarkka kuvailee Jouko Tyyrin olleen politiikassaan johdonmukainen eurooppalainen, joka ennusti paavin Euroopan palaavan maailman voimakeskukseksi. Kirkkoon tai sen ruhtinaisiin Tyyri ei luottanut, mutta lähti viimeiseksi jääneelle matkalleen kävellen pyhiinvaeltajien reittiä Burgosista kohti Santiago de Compostelaa.
   Luultavasti Tyyriä kiinnosti hurskasta vaellusta enemmän mielikirjan Don Quijoten vaeltava ritari, samanaikaisesti vaeltava hidalgo ja hyväuskoinen sankari. Tyyrin kiinnostuksen kohteisiin sopi sekin, että Santiago de Compostela oli yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista vuonna 2001.

   Pekka Tarkan toimittama Kohtaamisia on lievästi järkälemäinen kokonaisuus, joka esittää Tyyrin kirjoittajanuran hyvin jäsenneltynä ja taustoitettuna. Tarkan kirjoittama elämäkerta on tiivis ja tarkoituksenmukainen, ja täydentää teoksen hienosti.

   Viimeinen kirjaan valituista Tyyrin teksteistä, Varat ja vastuut, löytyi viimeisteltynä ja virheettömänä oikovedoksena hänen leikekokoelmastaan. Tarkka ei löytänyt julkaisua, missä kirjoitus olisi ilmestynyt, joten todennäköisesti kirjoitus jäi aikanaan julkaisematta.
   Kirjoituksen alussa Tyyri kuvaa yhden ihmisen elämän olevan monen alan yritys. Sen tuloksista ei ulkopuolelta paljoakaan arvaa, eikä kyllä sisältäkään, ja kirjanpito muuttuu taitekohdissa.
   Otetaan loppuun suora lainaus kirjoituksen lopusta.

   "Tähän voin lopettaa. Lapseni ovat aikuisia, perhevastuuta ei ole. Varon uusia sitoumuksia. Työelämässä pyrin ostamaan aikaa itselleni ja myyn sitä vain kalliisti. Yritän viedä perille keskeneräiset hankkeet. Pieni yritykseni kaipaa suurta saneerausta ylityöllisyyden jälkeen.
   Jaksamiseni ei tässä iässä ole mitenkään tärkeää. Tämä on keventävä kokemus, voin heittää paljon lastia yli laidan. Itara luonne tosin vastustelee.
   Selaan papereitani hieman vieraana, siltä kannalta, ettei perikunta joudu siunailemaan niiden sekasortoa. Hurskas haave.
   Hiivin tieheni."

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 25.2.

Kekkonen hiihti, Kekkonen kalasti. Tällä kertaa keskitytään tuohon jälkimmäiseen harrastukseen.

Kuukauden Keskustalainen
Mauri Soikkanen: Urho Kekkonen - "Kovettu kalamies"