Kuukauden Keskustalainen

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Vaalikuukauden Keskustalainen I
Johannes Kananen: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Nordprint (paino), Luovuutta politiikkaan ry 2015
163 sivua


VTT Johannes Kananen on tutkinut yli kymmenen vuoden ajan pohjoismaisia hyvinvointivaltioita, työllisyyspolitiikkaa ja terveyspolitiikkaa sekä julkaissut aihepiiriin liittyen muutaman kirjankin. Teokseen Hyvinvointivaltion jälleensyntymä hän sai aikoinaan idean luettuaan erään elinkeinoelämää edustavan järjestön asiantuntijan kirjoituksen.
   Kirjoituksessa tämä asiantuntija todisteli, kuinka Suomen taloudella menee huonosti. Asiantuntija moitti hallitusta politiikasta, joka ei ole riittävän edullinen kansainvälisillä markkinoilla toimiville yrityksille. Asiantuntijan mukaan yritysverot ja tuloverot ovat aivan liian korkealla tasolla, samoin sosiaaliturvaetuudet ja valtion menot, eikä valtiontalouskaan ole kestävällä pohjalla. Valtio on kuulemma elänyt yli varojensa. Kun talous ei kasva, valtion veropohja murenee. Siksi asiantuntijan mukaan valtion on pakko karsia menojaan ja tasapainottaa talouttaan.
    Lehdessä oli annettu runsaasti palstatilaa parhaalta paikalta elinkeinoelämän asiantuntijalle, joka jatkoi synkkää kirjoitustaan toteamalla että nyt tarvitaan talouden rakennemuutoksia ja äkkiä. Työmarkkinoiden rakenteita pitää muuttaa niin että yrityksillä on mahdollisimman paljon työvoimaa saatavilla. Sama teknisesti ilmaistuna: työvoiman tarjontaa pitää lisätä.
   Saman asiantuntijan mukaan nykyiset työmarkkinoiden rakenteet eivät kannusta ihmisiä riittävästi tekemään töitä. Sosiaaliturva tekee ihmisistä passiivisia eikä työn tekeminen ole aina kannattavaa. Joten työmarkkinoiden rakenteita pitäisi uudistaa siten, että tuloveroja ja yritysveroja alennetaan, sosiaaliturvan kestoa lyhennetään ja sen saantiehtoja kiristetään. Sosiaaliturvasta pitäisi elinkeinoelämän tehdä myös vastikkeellista niin, että saantiehtona olisi työvoimapoliittisiin toimenpiteisiin osallistuminen. Toisin sanoen, työttömien pitäisi siis tehdä töitä, jotta he säilyttäisivät oikeutensa työttömyyskorvaukseen.
   Kirjoituksen vieressä oli lehden oma pääkirjoitus. Tuossa pääkirjoituksessa todettiin vakavin äänenpainoin, että rakenteelliset uudistukset ovat välttämättömiä Suomessa. Muuten edessä ovat valtavat leikkaukset ja muuten emme mitenkään voi rahoittaa nykyisenkaltaista hyvinvointivaltiota. Pääkirjoituksessa moitittiin poliitikkoja kyvyttömyydestä tehdä päätöksiä. Ja muisteltiin kaiholla Paavo Lipposta, jonka pääministeriaikana vaikeissa oloissa totetutettiin vaikeita päätöksiä.
   Kananen alkoi miettiä omia tutkimuksiaan sosiaalipolitiikan alueella. Hän oli omissa tutkimuksissaan huomannut, kuinka talouden rakenteita oli uudistettu 1990-luvun alusta täsmälleen samalla tavalla kuin mitä elinkeinoelämän asiantuntija listasi aamun lehdessä.
   Kananen mietti, kuinka seurauksena oli ollut tuloerojen lisääntymistä, köyhyyden lisääntymistä ja inhimillisen hädän lisääntymistä. Hän mietti myös niitä ihmisiä, jotka joka päivä joutuvat kamppailemaan toimeentulon kanssa.
   Epätoivohan siinä alkoi mieleen hiipiä. Kananen ajatteli, että jos etenemme aamun lehden viitoittamalla tiellä, tulemme purkamaan loputkin hyvinvointimallistamme. Hän oli aikanaan pitänyt suomalaista hyvinvointimallia varsin onnistuneena ja oikeudenmukaisena. Toisen maailmansodan jälkeen meillä tuloerot tasoittuivat eikä meillä ollut kovin suuria eroja rikkaiden ja köyhien välillä. Julkisia palveluja kehitettiin ja julkisen sektorin työntekijät olivat motivoituneita tekemään työtään.
   Aikoinaan Pekka Kuusi, Alkon johtokunnan jäsen ja suomalaisen hyvinvointimallin keksijä, oli sanonut, että sosiaalipolitiikka on investointi, eikä mikään kuluerä. Kuusen mukaan sosiaalipolitiikka kyllä maksaa rahaa, mutta se kannattaa, koska se lisää hyvinvointia. Hyvinvoivat ihmiset ovat jo arvo sinänsä, mutta hyvinvoivat ihmiset ovat Kuusen mukaan myös taloudellisesti tuottavia.
   Tuona aamuna Kanaselle kävi selväksi että me olemme Suomessa kadottaneet Pekka Kuusen muotoileman hyvinvointivaltion idean. Mutta miksi näin kävi? Kananen ryhtyi selvittelemään asiaa.
    Kananen huomasi, että taloustiede oli alkanut hallita politiikkaa. Sosiaalitieteet puolestaan on syrjäytetty lähes kokonaan poliittisesta keskustelusta. Taloustieteen teoriat ovat hiipineet osaksi politiikkaa kansainvälisten järjestöjen kuten OECD´n, EU´n ja IMF´n sekä elinkeinoelämän järjestöjen kautta. Taloustiede on ikään kuin alkanut kuristaa sosiaalipolitiikkaa, koska sosiaalipolitiikka törmää aina argumentteihin, jotka ovat peräisin taloustieteen teorioista: sosiaaliturvaa, korkeaa verotusta, suurta julkista sektoria ei voida ylläpitää koska ne haittaavat yritysten kilpailukykyä ja talouden dynamiikkaa, eli kasvua.
   Kananen kieltäytyy hyväksymästä ajatusta, että meillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyvinvointivaltion vähittäinen alasajo. Hän on käsittänyt, että talouspolitiikka on avainasemassa myös tulevaisuudessa. Joten hän tahtoo uudistaa talouspolitiikka niin että se palvelee ihmisten omia pyrkimyksiä sekä tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan ihanteita. Nimittäin, jos me voimme uudistaa talouspolitiikan, kyllä me voimme myös uuden hyvinvointivaltionkin synnyttää.

   Yleisesti ajatellaan, että kun markkinoilta on saatavissa suuria voittoja, kun palkkaerot ovat kasvaneet, kun sosiaaliturvaetuudet on saatu riittävän pieniksi ja verot on laskettu riittävän alas, silloin sijoitus- ja työmarkkinoille syntyy kannusteita, jotka saavat ihmiset ponnistelemaan parempien asemien ja tulojen puolesta. Kuvitellaan, että kun ihmiset alkavat kilpailla paremmista asemista keskenään, koko talous edistyy.
   No, sehän on jo tähän mennessä nähty, että tällainen talouspolitiikka on onnistunut tavoitteissaan huonosti. Ihmisten välille on luotu suuria tuloeroja, mutta sen sijaan, että talouteen olisi syntynyt uusia kasvun elementtejä, kasvu liki kaikkialla tätä politiikkaa harjoittaneissa maissa on ehtynyt, ajautunut lamakausiin ja kriiseihin, joista veronmaksajat ovat joutuneet talouden pelastamaan.
   1900-luvulla vaikuttanut brittiläinen taloustieteilijä John Maynard Keynes ymmärsi, että juuri nykyisen kaltaisilla talouspolitiikan ja talouden rakennemuutoksilla taloudessa ajaudutaan helposti lamakausiin. Keynesin mukaan lamaan ajautunut talous tarvitsee positiivisen sysäyksen. Sitten kun innostus ja tulevaisuuden usko on alkanut vallata taloutta ja yhteiskuntaa, työtä alkaa talouteen ilmaantua, ihmiset uskaltavat aloittaa ja laittaa itsensä likoon. Rohkeus taloudessa ja ihmisten elämässä kasvaa, kyräily ja matalamielisyys vähenevät. Politiikan ja talouden eliitti alkavat löytää yhteydet ihmisten tavalliseen elämään ja arkeen. Ihmisten ongelmat alkavat esiintyä politiikan ja talouden haasteina. Taloudessa ja sosiaalisessa elämässä yhteistyö ja yhteiset ponnistukset lisääntyvät.
   Keynes löysi oikeastaan vain yhden keinon luoda talouteen tuo positiivinen impulssi. Hän uskoi, että kun valtio suuntaa lisää varoja kasvatukseen, terveydenhoitoon ja sosiaalisen hädän lievittämiseen, talouteen ilmaantuu samalla lisää rahaa, joka kiertää talouden lainalaisuuksien mukaisesti kädestä toiseen, ja saa vähitellen talouden rattaat pyörimään.

   Nykyinen taloustiede on saanut valtaosan puolueista ja poliitikoista uskomaan, että taloustieteellä olisi avaimet talouden elvyttämiseen ja talouden kasvuvoimien palauttamiseen. Huolimatta siitä, että tämän uskomuksen tielle on kasautunut lukuisten empiiristen tosiasioiden joukko, joka kertoo juuri päinvastaista, taloustieteen neuvonantajat ovat säilyttäneet asemansa politiikan ohjauksessa.
   Taloustieteen alueella on kasvanut kansainvälisten ja kansallisten ajatuspajojen verkosto, joka on alkanut pitää koko länsimaista politiikkaa pihdeissään. Kun katsomme tarkemmin taloustieteen tilaa ja sen ohjeita nykyiseen taloudelliseen tilanteeseen Euroopassa ja Suomessa, voimme vain huomata, että nämä ohjeet eivät perustu mihinkään selkeään käsitykseen tai teoriaan taloudesta. Itse asiassa nykyisestä valtavirran talousteoriasta ei ole lainkaan hyötyä laadittaessa talouspolitiikan suuntaviivoja nykyisille syvään lamaan ajautuneille talouksille.
   Talouspolitiikassa seurattiin aina vuoden 2008 rahoitusjärjestelmän romahdukseen saakka uusklassista taloustieteoriaa. Tuosta talousteoriasta ammennettiin suosituksia politiikalle rakenneuudistuksista, verojen alentamisesta, työmarkkinoiden joustojen lisäämisestä jne. Mutta tuon 2008 romahduksen jälkeen ei teoriasta enää ole ollut suurta apua politiikan ohjauksessa.
   Sen sijaan, että olisi päädytty tarkastelemaan teoriassa olevia puutteita, jotka olivat aiheuttaneet talousromahduksen, päädyttiin luettelemaan erilaisia hatusta vedettyjä syy-seuraus -ketjuja, joiden selitettiin aiheuttaneen talousromahduksen. Näiden syy-seuraus -ketjujen tuloksena oli sitten erilaista improvisoitua politiikkaa ja politiikkaohjeita. Tällaisten hatusta vedettyjen ohjeiden siivittämänä luotiin mm. euroalueen vakautusrahastot Luxemburgin veroparatiisioloihin.
   Taloustieteessä ei ryhdytty kyselemään, mikä uusklassisessa talousteoriassa oli vikana, kun sen pohjalta luotu talousjärjestys ajautui ennalta odottamatta syviin vaikeuksiin. Ei, teoria jätettiin lepäämään ja odottamaan parempia aikoja, ja taloustieteilijät alkoivat laatia talouspolitiikasta ohjeita politiikalle pikemminkin oman henkilökohtaisen asemansa perusteella kuin hallussa olleen talouden kokonaisuutta hahmottavan teorian pohjalta.
   Kanasen kirjan julkaisun hetkellä, alkuvuonna 2015, olivat voimassa aivan tietyt ohjeet. Niiden mukaan keskipitkällä ajanjaksolla valtioiden tulee vähentää velkaantumista ja samalla uudistaa talouden rakenteita, kuten nostaa eläkeikää ja heikentää eläkkeiden kertymistä. Tällä tavalla uskotaan luotavan talouteen lyhyellä ja keskipitkällä tähtäyksellä heikkoja talouden supistumisen impulsseja (supistamalla valtion budjetin alijäämää). Ja samalla uskotaan, että talouden rakenteiden uudistamisesta ennen pitkää koituu talouden kasvua vahvistavia impulsseja.
   Mutta mistä teoriasta nämä taloustieteen politiikkasuositukset ovat peräisin?

   Niiden taustalta voidaan lukea hämäriä viittauksia uusklassiseen teoriaan ja ehkä myös tehokkaiden sijoitusmarkkinoiden teoriaan, mutta ennen kaikkea ne ovat hatusta vedettyjä. Kuitenkin näillä ideoilla kaventaa valtion velkaa ja uudistaa talouden rakenteita on selkeä alkuperä. Mutta ei se alkuperä taloustieteestä ole.
   Nämä jutut ovat lähtöisin nykyisen taloustieteen instituutiosta. Taloustieteen instituutiota ei hallitse enää juuri lainkaan yliopistotiede. Sen hallinta on siirtynyt kansainvälisille tutkimuslaitoksille (esim. OECD), jotka ovat eri tavoin kytkeytyneet poliittisiin ja taloudellisiin intresseihin.
   Kansallisella tasolla keskeiset taloustieteen vaikuttajat ovat maassamme Elinkeinoelämän tutkimuslaitos, Palkansaajien tutkimuslaitos ja Pellervon taloudellinen tutkimuslaitos. Viime aikoina vaikutusvaltaansa julkisuudessa ja politiikassa ovat lisänneet suurten pankkien taloudelliset tutkimusyksiköt, joilla ei voi edes kuvitella olevan taloustieteessään muita kuin pankin omia taloudellisia intressejä edustettavanaan. Mutta näyttää siltä, että kun muutokset taloustilanteessa ovat nopeasti viime vuosina vaihtuneet, taloustieteen konsensus on alkanut syntyä siten, että poliitikot ja asiantuntijat seuraavat johtavaa talouden instituutiota.

   Nykyisessä taloustieteellisessä keskustelussa ja sen myötä talouspoliittisessa keskustelussa keskeiseksi on tullut kysymys eri talouden toimijoiden etujen yhteensovittamisesta. Etujen yhteensovittamisessa luotetaan markkinoilla muodostuviin hintoihin, palkkoihin ja korkoihin. Viime aikoina tavoitteena on ollut luoda hintojen liikkeille vapaata tilaa sekä purkaa hintojen, palkkojen ja korkojen muodostumisen tiellä olevia esteitä, mukaan lukien valtion asettamat rajoitteet.
   Näissä politiikan tavoitteissa on kuitenkin unohdettu se, että kaikkien näiden etuja jakavien hintojen muodostumista ennen on luotu lainsäädännön avulla ne yhteiskunnalliset olosuhteet, jotka määrittelevät kunkin talouden toimijan puolustettavissa olevat edut. Joka kerran kun esitetään muutoksia lainsäädäntöön, esitetään muutoksia niihin oikeuksiin, joiden pohjalta markkinat jakavat etuja ja velvollisuuksia.
   Nykyisin uskotaan, että asiat ovat kokonaan toisin päin. On alettu uskoa, että markkinat luovat etujen tasapainon ja samalla luovat oikeudenmukaisuutta ihmisten etujen välille. Niinpä tästä suunnasta on alettu vaatia, että oikeudenmukaisuus olisi johdettavissa markkinoista käsin. Samalla on tyystin unohdettu, että ilman että oikeuden ja lainsäädännön alueella olisi määritelty niitä oikeudenmukaisuuden periaatteita, joiden alaisena markkinat toimivat, ei olisi mitään markkinoita, vaan koko talous ja yhteiskunta olisivat kaaoksessa.

   Hyvinvointivaltion rakentaminen perustui oikeudenmukaisuuden ensisijaisuudelle, mikä loi samalla hyvän kehän talouteen. Mitä paremmin ihmiset voivat ja mitä parempaa tulevaisuutta oli ihmisillä lupa odottaa, sitä innokkaammin he olivat luomassa uutta taloutta.
   Hyvinvointivaltion aikaiset oikeudenmukaisuuden periaatteet toimivat hyvin niin kauan kuin moderni teollisuusvaltio tyhjensi vanhaa traditionaaliseen maatalouteen perustuvaa taloutta ja yhden huoltajan palkkatuloihin perustuvia porvarillisen perhemallin talouksia. Maatalousväestön ja kotityötä tehneiden naisten siirtyminen palkkatyöhön muutti ehkä enemmän oloja yhteiskunnassa kuin on osattu aavistakaan. Mutta ehkä vielä keskeisimmin muutoksiin vaikutti yhteiskunnan kaikenpuolinen modernisoituminen. Koulutuksen, kulttuurin ja tiedonvälityksen sekä muiden uusien instituutioiden myötä kaikista ihmisistä tuli moderneja, hyvin pystyviä ihmisiä.
   Nämä muutokset kulkivat hyvin syvälle ihmisten persoonalliseen elämään ja arkeen. Kananen on vakaasti sitä mieltä, että näitä muutoksia ja niiden merkityksiä on tulkittu huonosti. Taloustieteessä ja politiikan alueella alettiin uskoa että kyse oli ongelmista itse modernissa demokraattisessa yhteiskuntajärjestyksessä. Alettiin uskoa, että demokratiassa ei kyetä uudistamaan oikeudenmukaisuuden periaatteita.
   Tähän asenteeseen viittaa mm. nykyisen EU´n komission puheenjohtajan Jean-Claude Junckerin tunnettu lause: "Me tiedämme mitä tulisi politiikassa tehdä, mutta emme tiedä miten pysymme päätösten jälkeen hallituksessa". Tämä lause heijastaa juuri sitä libertarismiksi nimettyä aatesuuntaa, jonka mukaan oikeudenmukaisuus määräytyy markkinoiden vapaan toiminnan tuloksena.
   Mutta itse asiassa libertarismissa ja tavoitteissa rakentaa talouspolitiikka esillä olevien rakenneuudistusten varaan ei ole tavoitteena muuttaa järjestystä, jossa oikeudenmukaisuuden periaatteista luotaisiin ehdot markkinoiden toiminnalle, vaan kyse on itse asiassa juuri tuosta oikeudenmukaisuuden periaatteesta, jonka määrittelyssä kansalaiset, äänestäjät ja tavalliset ihmiset haluttaisiin syrjäyttää. Kananen näkee näissä vaatimuksissa ja EU´n eliitin ajamassa politiikassa olevan kyse kansalaisten äänestä ja demokratiasta.

   Aikoinaan modernin talouden alkuaikoina pääomaehtoisen ja tarkkaan oman edun tavoitteluun pitäytyneen talouden rinnalle luotiin sosiaalitaloutta. Taloutta, joka ei perustunut maksimaaliseen voiton tavoitteluun ja omistajien voitto-osuuksien kasvattamiseen, vaan siihen, että talous selviytyi markkinoilla velvoitteistaan ja kykeni tuottamaan laadukkaita hyödykkeitä ja palveluja laajalle yleisölle.
   Juuri tässä sosiaalitalouden uudistamisessa Kananen näkee näinä aikoina enemmän mahdollisuuksia kuin on uskottukaan. Hän haluaa ryhtyä ensinnäkin rakentamaan talouden alueen yhteisöjä, joissa yrittäjyyden riskejä on pienennetty ja joissa on yrittäjyydelle riskittömiä mahdollisuuksia, sekä toisekseen luoda uusia yrittäjyys- ja sosiaalisen talouden rahastoja, joissa kannattavuuslaskelmiin yhdistetään työttömyyden ja sosiaaliturvan vaihtoehtoiskustannuksia.
   Siten kysymys oikeudenmukaisuudesta ei ole pelkästään moraalin ja poliittisen filosofian kysymys. Se on Kanasen mielestä tällä hetkellä mitä suurimmassa määrin talouspoliittinen kysymys.

    Pienen kansakunnan voimavarat ovat ihmisissä. Pienellä kansakunnalla ei ole varaa uhrata ihmisiä ja näiden kykyjä kuten on mahdollista suurilla mailla.
   Epätasa-arvo ja eriarvoisuus ovat lisääntyneet Suomessa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.  Julkiselle sektorille on luotu näennäismarkkinoita ja näennäiskilpailua sekä saatettu samalla julkisen sektorin monet organisaatiot ja järjestelmät sekaisin. Yksityisessä taloudessa ja talouden ohjauksessa sijoittajien asema ja edut ovat nousseet keskeisiksi.
   Kanasen mukaan Suomen politiikassa ei voi enää seurata näitä maailman johtavista maista haettuja talouspolitiikan oppeja. Hän pitää huolestuttavana sitä, että siitä, mihin tällä politiikalla tähdätään, ei ole ollut juuri lainkaan keskustelua. Politiikkaa, jolla kasvatetaan palkkaeroja, politiikkaa, jossa suuri osa tuloista kertyy osakkeiden kurssien yleisestä noususta, politiikkaa, jossa kavennetaan sosiaaliturvaa ja jossa talouden kasvun tavoittelun nimissä lisätään ihmisten toimeentulon rapautumisen uhkaa, ei voida kutsua hyvinvointipolitiikaksi. Pikemmin kuin ihmisten hyvinvoinnista kyse on tavoitteesta tehdä politiikka ja demokratia alisteiseksi talouden ja talouseliitin haluille ja tavoitteille.
   Kanasen mukaan oikeudenmukaisuuden talouspolitiikan keskeinen haaste on luoda työpaikkoja riittävästi kaikille ja saada samalla kaikki kansakunnan resurssit käyttöön. Toiseksi oikeudenmukaisuuden talouspolitiikan tulee luopua matalapalkka-alojen ja huonojen työpaikkojen luomisen politiikasta. Sen sijaan oikeudenmukaisuuden talouspolitiikan tulee kaventaa palkkaeroja ja tuloeroja.
   
   Aikoinaan kun siirryttiin markkinatasapainon metaforaan, talouden ongelmat saivat uuden tulkinnan. Voitiin tulkita, että ongelmat olivat peräisin siitä, että hintojen liikkeiden tielle oli tullut esteitä. Syntyi keskustelu talouden rakenteellisista ongelmista. Siksi nähtiin tärkeäksi muuttaa talouspolitiikkaa.
   Talouden elvyttämisestä lisäämällä valtion menoja ei nähty olevan mitään hyötyä, koska juuri valtion toimet olivat markkinoiden tehokkaan toiminnan esteenä. Sen sijaan talouspolitiikkaa suunnattiin poistamaan markkinamekanismin tiellä olevia esteitä eli uudistamaan talouden rakenteita, jotka olivat syntyneet keynesiläisen talouspolitiikan ja hyvinvointivaltion rakentamisen kaudella. Kun keynesiläisestä taloudellisen kierron näkökulmasta kannatti lisätä sosiaalipolitiikan menoja, lisätä menoja koulutukseen, tieteeseen, tutkimukseen ja taiteen luomiseen, kasvattaa pienipalkkaisten palkkoja ja harjoittaa palkkaeroja pienentävää solidaarista palkkapolitiikkaa, kääntyi tämä kaikki talouden kokonaistasapainon näkökulmasta 180 astetta toiseen suuntaan.
   Sosiaalipolitiikan, koulutuksen, tieteen, tutkimuksen taiteen menoja tulikin yhtäkkiä karsia, jotta markkinamekanismi voisi hakeutua tasapainoon. Ja vähitellen tästä ajauduttiin politiikassa utopioiden alueelle sekä alettiin kuvitella markkinatasapainolle ylimaallisia kykyjä korjata kaikenlaisia talouden ja yhteiskunnan ongelmia.
   Sen sijaan, että nähtäisiin tarpeellisena - kuten keynesiläisellä kaudella - huolehtia työttömäksi joutuneiden kulutustarpeista työttömyysturvaetuuksien avulla, tulee uuden talous- ja työllisyyspolitiikan myötä saattaa työttömät tiukan ohjailun, valvonnan ja sanktioiden uhan alle, jotta voidaan varmistua heidän aktiivisesta työnhaustaan.
   Keynesiläisellä kaudella palkkaerojen nähtiin aiheuttavan ongelmia kokonaiskysynnän ylläpitämisessä, koska pienipalkkaiset kuluttavat tuloistaan suuremman osuuden kuin suurituloiset. Sen sijaan uudesta tasapainon näkökulmasta palkkaerot nähdään välttämättömiksi, jotta voitaisiin luoda työmarkkinoiden kysynnän ja tarjonnan tasapaino.

   Pankkien toiminta kuvataan edelleen, kuten 1800 -luvulla, taloustieteen perusteoriassa säästöjen muuttamisena lainoiksi. Pankit siirtävät rahaa niiltä, joilla on ylimääräistä ja haluja tinkiä kulutuksesta niille, joilla on tarvetta lainata rakentaakseen tai ostaakseen asunnon, perustaessaan yrityksen tai sitä laajentaessaan jne. Nykyisen taloustieteen valtavirran teorian mukaan lainat syntyvät pankeissa säästöistä ja taloudenpitäjien tinkiessä kulutuksestaan.
   Uusklassisen talousteorian mukaan yksi osa talouden kokonaistasapainosta on edelleen rahan kysyntä ja rahan tarjonta. Korko on teorian mukaan rahan hinta, joka tasoittaa kysynnässä ja tarjonnassa tapahtuneet vaihtelut.
   Tähän uusklassisen tasapainomallin peruskehikkoon on lisätty jo 1970-luvulta alkaen uusia finanssitalouden rakenteita. Uutta sijoitustaloutta alettiin kuvata tehokkaiden markkinoiden teorialla - tai kuten teorian epäilijät kutsuvat: tehokkaiden markkinoiden hypoteesilla.
   Juuri tämän hypoteesin kannustamana länsimaissa syntyi vähitellen 1980-luvulla ja sen jälkeen usko markkinoiden ihmeelliseen voimaan, joka ihmisten mielissä alkoi muotoutua utopiaksi äkkirikastumisen mahdollisuudesta. Toisin kuin arpajaisten ja veikkauksen voittojen, sijoitusmarkkinoiden voittojen katsottiin ilmentävän sijoittajien lahjakkuutta.
   Kananen arvelee, että tämän kaltaisen epätoivoisen utopian rakentaminen oli mahdollista vain siksi, että ihmiset ja yhteiskunnat olivat vanhan yhteiskuntajärjestyksen oloissa ajautuneet epävakauden oloihin. Nämä epävakaudet heijastelivat sitä, mitä sosiologit ryhtyvät kutsumaan modernin murrokseksi.
   Koulutetut, vastuulliseen asemaan asetetut ihmiset, pätevät ja omasta ammattitaidoistaan tietoiset ihmiset, olivat kohdanneet yhteiskunnan ja talouden ja politiikan rakenteet, jotka eivät enää puhutelleet heidän elämänsä tuntoja.
   Uuden finanssitalouden luomisessa pankkien toiminnan digitalisoituminen toi kokonaan uusia mahdollisuuksia pankeille siirrellä varoja ja etsiä rahoille uusia sijoituskohteita. Samalla pankit ja muut rahoituslaitokset alkoivat hiljalleen muodostua ikään kuin yhdeksi suureksi rahoituslaitokseksi. Tästä pankkien keskinäisen yhteyden kasvamisesta on merkkinä pankkien välisten rahan tukkumarkkinoiden syntyminen 1980-luvun loppupuolella.
   Pankkipäivän lopussa ylimääräistä rahaa on saattanut kasaantua yhden pankin kassaan, kun taas toisesta pankista rahaa on lähtenyt enemmän kuin sinne on tullut. Pankkien välisellä lainaamisella kassojen ylijäämät ja vajaukset voitiin tasoittaa. Näinä aikoina pankit voivat luottaa siihen, että näillä rahan tukkumarkkinoilla on aina riittävästi rahaa, ja kaikki lainat mitä pankki antaa, voidaan sitoa näillä pankkien välisillä markkinoilla vallitseviin korkoihin. Tunnetuksi tulivat markan aikaan helibor-korot ja nykyisin euron aikaan euribor-korot.
   Kananen haluaa kiinnittää huomiota siihen, miten nämä rahan tukkumarkkinat syntyivät ja miten nämä ovat vaikuttaneet talouteen, ja etenkin juuri sijoitustalouteen. Uusklassisessa teoriassa ei ole riittävästi otettu huomioon sitä, että tässä vaiheessa pankkien lainananto irtosi entistä enemmän säästöistä. Niihin aikoihin kun pankkien lainananto oli vielä suurelta osin sidoksissa säästöihin, pankit palkitsivat suurten säästötilien omistajia erityisillä huomion osoittamisilla nimittämällä heitä tähtiasiakkaikseen tai jakamalla heille huomionosoituksia.
   Sen jälkeen kun pankeille oli rahaa tarjolla tukkumarkkinoilta yllin kyllin, tähtiasiakkaiksi alettiin nimittää niitä, joilla oli riittävästi velkaa pankista. Juuri näinä aikoina alkoi raha sijoittua talouteen ja koko yhteiskuntaan hyvin toisella tavalla kuin aikaisemmin. Tätä siirtymää kutsutaan siirtymäksi joskus teollisen talouden ajasta finanssitalouden ajaksi, tai suoraan teollisuuskapitalismista finanssikapitalismiksi.
   Mutta usein kuvaus tästä talouden siirtymästä saa enemmän runollisia piirteitä kuin analyyttisiä. Kuvaukset siirtymästä on usein tehty kauhukuvauksiksi, missä ihmisten ja rahan irrationaaliset ominaisuudet ovat alkaneet hallita taloutta ja yhteiskuntaa.
   Huolimatta siitä, että valtavirran taloustiede on ollut osaltaan luomassa uudelle finanssitaloudelle tilaa, taloustieteen teoriat eivät ole juuri lainkaan noteeranneet tuota muutosta rahoituksessa ja koko taloudessa.  Huomio politiikkasuosituksissa ja rakennemuutoskeskusteluissa on kohdistunut suurelta osin työmarkkinoihin ja työvoiman tarjontaan sekä kilpailuun hyödykemarkkinoilla.
  Mutta mitä pitäisi sanoa esimerkiksi niistä johtopäätöksistä, jotka on tehty Suomessa pankkien romahdusten jälkeen 1990-luvun alkupuolella tai vastaavista johtopäätöksistä vuoden 2008 rahoitusjärjestelmän romahduksen jälkeen? Näiden rahan alueen aiheuttamien ongelmien korjaamiseksi taloustieteen valtavirran ohjeet koskivat liki yksinomaan työmarkkinoiden rakenteiden korjaamista. Vieläpä maailmanlaajuisen rahoitusjärjestelmän romahduksen jälkeen vuodesta 2008 suurin osa keskeisten kansainvälisten talousorganisaatioiden suositukset talouspolitiikasta ovat koskeneet työmarkkinoiden rakenteiden ongelmia. Siitä, että nämä romahdukset olisivat syntyneet rahoitusmarkkinoiden muutosten epäonnistumisesta, ei ole ollut politiikassa juuri keskustelua.

   Mitkä muutokset rahoitusjärjestelmässä sitten oikeuttavat puhumaan talouden muutoksesta teollisesta finanssitaloudeksi? Kananen löytää kaksi suurta muutosta.
   Ensimmäinen muutos koskee rahan syntyä ja säästämistä. Taloustieteen pankkiteoriat ovat tunteneet pankkikertoimen. Pankkikerroin on liitetty pankkien ns. vähimmäisvarantojärjestelmään. Talletetuista varoista pankki on säilyttänyt kassassa tietyn osan ja lainannut loput. Pankkikerroin on kuvannut sitä, miten näistä lainoista on taas syntynyt talletuksia ja siten lisää lainattavaa.
   Kuitenkin niin kauan kuin pankit olivat eristyksissä, jonkin pankin laina ei välttämättä luonut tähän pankkiin lisää lainattavia säästöjä. Lainatut rahat talletettiin ehkä johonkin toiseen pankkiin.
   Kuitenkin tähänkin pankkikertoimella nimitettyyn lainaamiseen sisältyi rahan luomista velan avulla. Mutta tämä voitiin vielä taloustieteen kokonaiskuvauksissa ja teorioissa tyystin sivuuttaa sekä pitää yllä teoriaa, että lainat syntyvät säästöistä, koska säästöjen osuus tässä rahatapahtumassa oli vielä keskeistä.
   Mutta talousteorioiden tekijöillä oli kuitenkin vielä painavampi syy pitää yllä uskoa ns. rahan eksogeenisyyteen, eli siihen, että raha talouteen tulee talousprosessien ulkopuolelta. Kyse on nykyisen taloustieteen kivijalasta eli talouden kokonaistasapainomallista. Tämän tasapainomallin ylläpitäminen edellyttää, että hyödykemarkkinoiden ja työmarkkinoiden lisäksi tasapainomallissa ovat rahamarkkinat.
   Mallin mukaan kaikilla näillä markkinoilla markkinatasapaino syntyy samalla tavalla kysynnän ja tarjonnan perusteella hintojen ohjaamana. Niinpä rahamarkkinoilla on kyse rahan tarjonnasta, joka syntyy säästämisestä eli kulutuksesta tinkimisestä ja rahan kysynnästä, joka taas syntyy lainojen kysynnästä. Korko näillä markkinoilla on se hinta, jonka avulla markkinat tasapainottuvat.
   Tällaisessa taloustieteen valtavirran kuvauksessa raha on samanlainen esine kuin on esine hyödykemarkkinoilla. Yksi sitä ostaa ja toinen sitä myy. Mielikuvat rahasta ohjautuvat esineiden maailmaan lisäten samalla rahaan samanlaisia käsityksiä omistusoikeuksista ja vaihdosta kuin on esineiden omistamisessa ja vaihdossa.
   Valtavirran talousteoria käsittää rahan esinerahana. Tämä käsitys rahasta on hallinnut paitsi valtavirran talousteorioita myös Euroopan keskuspankin perustamista ja kaikkea sitä, mitä EKP´sta on kirjoitettu EU´n peruskirjaan.
   Keynesiläinen teoria sullottiin jo 1930-luvulla esinerahan ja kokonaistasapainomallin raameihin. Niinpä se, mitä siitä jäi jäljelle tasapainomalliin, liittyi pelkästään erilaisiin syihin, joilla rahaa alettiin pitää käteiskassoina. Tämän neoklassisen synteesin mukaan rahaa välillä valuu rahan kierrosta käteiskassoihin tavanomaista enemmän ja siksi markkinoilta puuttuu kysyntää. Tästä näkökulmasta ihmisten toivolla tai luottamuksella tulevaisuuteen ei ollut mitään merkitystä talouden kululle. Neoklassisesta synteesistä jäi siis pois oleellinen osa Keynesin teoriasta.
   Miksi valtavirran talousteoriassa sitten on ollut sellainen hinku pitää kiinni rahan esineluonteesta ja rahan eksogeenisesta synnystä. No, jos täytyy myöntää, että rahaa syntyy talousprosessissa tyhjästä, niin seuraavaksi pitäisi ratkaista se kysymys, miten tulee järjestää tuon tyhjästä syntyneen rahan omistus. Kuka omistaa tyhjästä syntyneen rahan?
   Tätä kysymystä Kananen ei liittäisi talouden alueeseen, sillä siinä on kysymys omaisuudesta ja sen omistamisesta, josta säädetään lailla ja useissa maissa jopa perustuslailla. Tyhjästä syntyneen rahan ongelma tuntui luultavasti olevan hallittavissa silloin, kun syntynyt raha ilmaantui rahan kiertoon lainana, joka oli suuntautunut reaalitalouteen kuten asuntojen tai tehtaan rakentamiseen jne. Tästä kierrosta voitiin vielä tehdä taloustieteen yhtälö, jossa säästöt merkittiin yhtä suuriksi kuin investoinnit, eli kaikki se, mitä lainoilla taloudessa oli saatu aikaan.
   Taloustieteessä tasapainoteoria pystyi säilyttämään asemansa. Mutta tyhjästä syntyneen rahan omistamisen kysymys, sekä samalla kysymys taloustieteen tasapainomallista, johon nykyinen talouspolitiikka nojaa, asettuu enemmän esille siinä vaiheessa kun tyhjästä luodulla rahalla rahoitusjärjestelmässä lainoitetaan finanssisijoituksia, eli kun ns. vivutetaan sijoituksia lainarahalla.
   Siinä vaiheessa, kun pankkijärjestelmä oli kutoutunut valuuttakohtaisesti yhteen ja oli syntynyt pankkien väliset lainamarkkinat, rahaa oli tarjolla pankkijärjestelmässä niin paljon kuin oli niitä lainaajia, joilta voitiin odottaa saatavan laina takaisin sovittuine korkoineen.
   Mahdollisuudet saada finanssisijoituksiin lainatut rahat takaisin riippuvat lainansaajan omaisuusvakuuksista ja finanssisijoituksen tuotoista. Mutta siihen, miten finanssisijoitukset tuottivat, liittyy piirteitä, joita ei juuri esiinny lainkaan ns. reaalisijoituksissa. Reaalisijoitusten tuotot perustuvat sijoituksilla aloitetun talouden luomista voitoista. Finanssisijoituksien tulevat tuotot syntyvät paitsi korko- ja osinkotuotoista, myös sijoitusten ns. hallussapitovoitoista eli sijoitusten kohteena olevien omaisuusesineiden hintojen noususta.
   Tähän kohtaan finanssitaloutta liittyy piirre, jota on ollut hyvin vaikea hyväksyä, jos on halunnut ylläpitää uskoa talouden kokonaistasapainomalliin. Kun finanssitalouden alueella jonkin sijoituskohteen hinta alkaa nousta, niiden markkinalakien mukaan, joihin koko talouseliitti ja politiikan eliitti haluaisivat kaikkien uskovan, tämän sijoituskohteen kysynnän tulisi laskea. Tällä tavalla käy esim. porkkanoiden suhteen torimyynnissä. Mutta sijoituskohteiden hinnan nousu luo markkinoille kokonaan toisenlaisen signaalin: se luo signaalin, että tämä sijoituskohde on suosiossa ja se on ostamisen kohteena.
   Hinnan nousu sijoitusmarkkinoilla on, toisin kuin muualla taloudessa, merkki tulevista hinnan nousuista, ja sen vuoksi tällaisen sijoituskohteen kysyntä kasvaa. Siten tällaista sijoituskohdetta on turvallista lainoittaa, koska siitä on odotettavissa hyvät tuotot ja lainat voidaan helposti maksaa takaisin.
   Se oikeudenmukaisuus, johon esimerkiksi nykyinen työllisyyspolitiikka nojaa, perustuu tuotannontekijöiden osuuteen tuotannon lisäyksestä: jokaisella tuotannontekijällä eli työllä ja pääomalla on oikeus siihen osuuteen tuotannosta, jolla työ tai pääoma osallistuu tuotannon lisäykseen. Tämä on se oikeudenmukaisuuden periaate, joka on innostanut lukuisia politiikkoja puhumaan libertarismiaatteen puolesta.
   Mikä sitten on hallussapitovoittojen kasvattama tuotanto? Taloustieteen keskusteluissa tässä yhteydessä viitataan väljästi rahoituspalveluihin, ei itse pääomaan. Rahoituspalvelujen osuudeksi luetaan kaikki tulot, mitkä finanssisijoituksista ovat koituneet, riippumatta siitä, ovatko kyseessä hallussapitovoitot, korot, osingot tai jokin muu tuotto.
   Tässä on kysymyksessä sekä omaisuuden että omaisuustulojen uudelleen määrittely. Ja tämä oikeuksien uudelleen määrittely on tapahtunut kaikkien instituutioiden ulkopuolella. Sen määrittelyyn eivät ole osallistuneet sen enempää talousteoreetikot kuin oikeusistuimet tai poliitikot, eikä näistä oikeuksien määrittelystä ole tehty yhtään hallituksen esitystä. Sen sijaan vanhaa oikeutta on vahvistettu, jotta epäselvissä tapauksissa tyhjästä luodulla rahalla hankitun omaisuuden omistaminen voidaan varmistaa.

   Mutta mitä ovat nämä rahoituspalvelut, jotka sijoittajat tekevät tuotannon hyväksi sekä joiden perustella velalla sijoittamisesta koituneet tulot katsotaan sijoittajien oikeutetuiksi tuloiksi ja omaisuudeksi? Juuri tämä kysymys on ollut yksi tärkeimmistä kysymyksistä, jonka äärellä viimeisten vuosikymmenien aikana taloustieteessä on painittu. Suurimmaksi osaksi tätä keskustelua käydään keskusteluna sijoittajien optimaalisesta sijoitussalkusta.  Tällaisen keskustelun perustalla on kuitenkin hypoteesi tai teoria tehokkaista markkinoista.
   Tehokkaiden markkinoiden hypoteesin mukaan sijoituskohteiden hinnat heijastavat aina näistä sijoituskohteista odotettavissa olevia tuottoja. Sijoitustuottoihin luetaan teoriassa tulevat osingot, korkotuotot ja hallussapitovoitot. Tätä teoriaa voidaan kutsua tehokkaiden markkinoiden teoriaksi siksi, että kun finanssisijoitukset etsiytyvät kaiken aikaa kaikkein tuottavimpiin kohteisiin, niin samalla nämä talouden kaikkein tuottavimmat kohteet saavat rahoitusta. Tämän mekanismin avulla rahat jakaantuvat talouteen kaikkein tehokkaimmalla tavalla.
   Mutta samalla tehokkaiden markkinoiden hypoteesin mukaan sijoitusmarkkinat ovat aina tasapainossa. Tätä perustellaan sillä, että jos käytettävissä olevan informaation perusteella tiedetään jonkin kohteen olevan muita tuottavampi, sijoitukset siirtyvät juuri tähän kohteeseen. Juuri siitä syystä voidaan väittää, että saatavissa olevan informaation perusteella pörssikurssit ja kaikki sijoituskohteiden hinnat heijastavat vain odotettavissa olevia tuottoja. Siten sijoitusmarkkinat ovat tehokkaiden markkinoiden hypoteesin mukaan aina tasapainossa ja aina heijastavat odotettavissa olevia sijoituskohteiden hintoja.
   Nämä kaksi teesiä olivat keskeisiä siinä muutoksessa, jota on sanottu teollisuuskapitalismin muuttumiseksi finanssikapitalismiksi. Suhteessa sijoitustalouteen tapahtui suuri muutos. Uuden sijoituksia koskevan hypoteesin mukaan sijoitusmarkkinoilla ei ole lainkaan spekulaatiota. Sijoitusmarkkinoiden spekulaatio tarkoittaa sitä, että sijoituksia tehdään vain sen vuoksi, että odotetaan sijoituskohteen hintojen nousevan. Varsinaisesti tällaiset sijoitukset eivät nojaa yritysten voitto-osuuksiin eli osinkoihin.
   On uskottu, että myymällä ja ostamalla vilkkaasti arvopapereita sijoitusmaailman spekulantit vain pienentävät vastaavasti vakavasti otettavien pitkäaikaisten sijoittajien osinkotuloja. Uudesta tehokkaiden markkinoiden hypoteesista käsin se, mitä aiemmin on pidetty finanssimarkkinoiden spekulaationa, oli välttämätöntä, jotta finanssisijoitukset voisivat kohdentua kaikkein tuottavimpiin kohteisiin. Ja kun sijoitukset siten kohdistuivat, siitä hyötyivät kaikki tehokkaampana tuotantona ja entistä suurempana taloudellisena kasvuna.
   Spekulaatiovoitot muuttuivat uuden tehokkaiden markkinoiden teorian kautta rahoituspalveluiden tuotoiksi ja välttämättömäksi osaksi tehokasta taloutta. Sijoittajista ja sijoitusammattilaisista tuli taloutemme sankareita.
   Pankeille sallittiin arvopaperikauppa omaan laskuun pankille uskotuilla varoilla, talletuksilla ja pankkien muilla keinoin lainaamilla varoilla. Pankkeja koskevien rajoitusten poistaminen arvopaperipelissä oli johdonmukainen seuraus siitä, että edellä selostettu tehokkaita markkinoita koskeva uskomus valtasi alaa taloustieteessä.
   Eräänä keskeisenä virstanpylväänä pankkien vapauttamisesta rajoituksista spekulaatiopelin alueella on pidetty 1930-luvun laman oloissa Yhdysvalloissa säädetyn Glass-Steagall -lain kumoamista vuonna 1999. Tällä lailla oli rajoitettu juuri pankkien omaan lukuun käymää arvopaperikauppaa. Samanlaisia muutoksia pankkeja koskeviin lakeihin tehtiin Euroopan unionin jäsenvaltioissa.
   Ensimmäinen pörssiromahdus tämän pankkien spekulaatiota koskevan lain kumoamisen jälkeen tapahtui jo vuonna 2001, jolloin ns. it-kupla puhkesi. Tuolloin erityisesti it-alan yhtiöiden pörssikurssit olivat nousseet huimiin korkeuksiin ja pörssikurssien korjaus tapahtui lyhyessä ajassa romahduksena. Toinen romahdus vuonna 2008 oli maailmanlaajuinen.
   Viimeisimmän romahduksen jälkeen luotiin joitakin ehdotuksia pankkien arvopaperikauppojen rajoittamiseksi. Yhdysvalloissa säädettiin ns. Dodd-Frank -laki. Tätä ei ole kuitenkaan vielä täysimääräisesti saatettu voimaan. EU´n alueella Erkki Liikasen johtama komitea teki ehdotuksen pankkien oman arvopaperikaupan rajaamisesta erilleen pankkien muusta toiminnasta. Unionin hallitukset tai Euroopan komissio eivät ole kuitenkaan edistäneet ehdotuksen toteutusta.
   Nykyistä talouspoliittista tilannetta hallitsee kaksi erilaista näkymää. Taloudessa sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa eletään vuonna 2008 alkaneen laman ja talouden nollakasvun aikaa. Usko tehokkaisiin markkinoihin ei ole valtavirran taloustieteessä eikä politiikassa juuri horjunut.
   Tätä uskoa on pidetty talouspolitiikan perusteissa siitä huolimatta, että lyhyellä ajalla tehokkaiden markkinoiden teoriasta johdettujen rahoitusta koskevien uudistusten jälkeen talous on osoittautunut hyvin alttiiksi erilaisille epätasapainon ilmiöille ja romahduksille. Nyt euroaluetta hädin tuskin saadaan pysymään kasassa näiden uskomusten vallitessa
   Mutta huolimatta näistä varsin epätoivoisista näkymistä ja jatkuvista pettymyksistä talouden ennustamisesta valtavirran taloustieteilijät ja sen myötä virallinen talouspolitiikan linja pitää yllä uskoa tulevaan talouden kasvuun. Nyt vain täytyisi elää pitkähkö matalan kasvun kausi ja sen jälkeen vanhat taloudellisen kasvun lukemat palaavat sekä Eurooppaan että Suomeen.
   Mutta tämän virallisen uskomuksen ulkopuolella on nyt kasvava joukko jälkikeynesiläisiksi nimettyjä taloustieteilijöitä ja talouden kommentaattoreita, joiden mukaan talous on astunut uuteen epävakauden aikaan, jossa lamakaudet suuremmaksi osaksi syövät romahdusten väliin jäävän pienen ja lyhyen kasvukauden. Näiden kommentaattoreiden mukaan mitkään työmarkkinauudistukset, valtion talouden supistukset tai sosiaalipolitiikan etuuksien heikennykset eivät voi muuttaa tätä kuvaa, koska nykyiset talouden heikkoudet eivät ole sillä suunnalla, vaan rahoitusmarkkinoiden suunnalla. Usko siihen, että spekuloimalla arvopapereilla voitaisiin talouden resursseja kohdentaa entistä enemmän, perustuu tästä suunnasta katseltuna hyvin heikoille käsityksille.
   Nykyinen talouspolitiikka on kansainvälisesti johdettua talouspolitiikkaa. Talouspolitiikan tavoitteet, teoriat ja uskomukset on laadittu pääasiassa Yhdysvaltojen yhteiskunnallisissa oloissa. Tällä tavalla luotu talouspolitiikka on ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä täällä Pohjoismaissa on saatu aikaan hyvinvointivaltion rakentamisen kaudella. Siksi poliitikot sanovat, että valtion menoja täytyy supistaa, samoin sote-menoja,  julkisen sektorin henkilökunnan koulutuksen tasoa täytyy alentaa jne. Lähtökohtana tässä ei ole ollut suomalainen eikä pohjoismainen yhteiskunta ja valtio, vaan enemmän Yhdysvaltojen ja Britannian kaltaiset yhteiskunnalliset olot.
   Liike-elämän kielellä ilmaistuna: Suomi on hylännyt omat vahvat alueensa ja keskittänyt toimintansa alueelle, missä kilpailijat ovat vahvoja.

   Nykyisin työmarkkinapolitiikkaa ja sitä kautta talouspolitiikkaa hallitsee tarina työmarkkinatasapainosta. Vaikka rahoitusjärjestelmän lukuisat luhistumiset ovat vahvasti viitanneet siihen, että nykytalouden ongelmat ovat rahoitusmarkkinoilla ja rahan väärin ymmärtämisessä, silti tällaiset viittaukset on voitu jättää vaille huomiota ja keskittyä työmarkkinoiden tasapainokysymykseen.
   Työmarkkinoiden tasapainokysymyksen keskiössä on se, missä määrin työntekijä arvostaa palkalla saatavia hyödykkeitä suhteessa vapaa-ajan menetyksiin. Siten kaikki huomio talouspolitiikassa on voitu kääntää tähän ihmisparkaan, jonka uskotaan olevan enemmän taipuvainen laiskotteluun kuin järkevään työn tekemiseen.
   Taloustieteen vaalimassa kuvauksessa työntekijästä, joka on peräisin 1870-luvulta, tuskin kukaan tunnistaa itseään. Uskottavampana kuvauksena tämän ajan ihmisestä Kananen pitää sitä, että tämä tavoittelee työllään paitsi omaa toimeentuloaan, ennen kaikkea paikkaa, missä tämä pystyisi ottamaan omat taitonsa ja kykynsä sekä omaan että koko yhteiskunnan käyttöön.
   On ilmeistä, että tuollainen tarina koko läntistä maailmaa hallitsevan talouspolitiikan taustalla ei olisi voinut saada sitä asemaa, joka tarinalla tällä hetkellä on taloustieteen kokonaistasapainon kuvauksessa, ellei tarinaa olisi siirretty formaalikielen alueelle eli matemaattisiksi symboleiksi. Ehkä kaikkein keskeisintä tällaisessa kielessä on se, että se on hyvin epämääräistä. Taloustieteen formaalikieli muodostaa eräänlaisen kuva-avaruuden, josta muodostuu taloustieteen keskustelujen kohde.
   Tällaisen keskustelun kuvausten kohteet eli objektit eivät ole reaalisessa maailmassa lainkaan, vaan ne ovat kokonaan virtuaalitodellisuudessa. Tässä formaalikielen hallitsemassa todellisuudessa keskustelujen kohteet ovat hyvin epämääräisiä sekä taloustieteen ammattilaisille että varsinkin suurelle yleisölle ja politiikoille. Tästä syystä sekä taloustieteen ammattilaisten että poliitikkojen kieli usein rajoittuu samojen lauseiden toisteluun. Siihen mihin reaalitodellisuuteen nämä lauseet viittaavat, keskusteluissa ei yleensä lainkaan ulotuta. Itse asiassa, usein juuri ne keskustelijat, jotka tällaisia viittauksia tekevät, yritetään sulkea keskustelujen ulkopuolelle.
   Formaalin kielen alueella tehdyille johtopäätöksille tutkijat etsivät tilastoista sopivaa tilastoaineistoa ja yritettävät testata tällaisella aineistolla, tuntuvatko teoriasta johdetut olemukset pitävän paikkaansa. Ongelma tällaisissa testauksissa on, että eri aineistolla tutkijat saavat erilaisia tuloksia. Niinpä mitään selkeyttä taloustieteessä ei ole saatu siitä, mikä teoria näyttää järkevältä ja mikä aivan pöljältä. Itse asiassa, empiirisillä tutkimuksilla taloustieteen alueella taivutellaan useimmiten poliitikkoja noudattamaan taloustieteen politiikkasuosituksia sen sijaan, että niiden avulla testattaisiin teorioita.
   Taloustieteilijöiden mielipiteet samasta teoriasta vaihtelevat suuresti. Lopulta kyse on teorioiden hegemonisesta kamppailusta, kuten politologi Mark Blyth on osoittanut, johon on sekoittunut poliittisen hegemonian kamppailua sekä elinkeinoelämän ja ammattilaiittojen omia intressejä.

   Julkisen sektorin supistusten tavoitteena on alentaa verotusta. Myös veronalennusten tavoitteet liittyvät työmarkkinoiden tasapainokysymyksiin. Koska uusklassisen teorian mukaan ainoastaan palkka on työhön hakeutumisen kannalta merkityksellistä, kaikki ponnistelut työssä riippuvat siitä, kuinka paljon näistä ponnisteluista voidaan työntekijää palkita.
   Jos verotus ottaa osan palkasta joko suoraan palkkaverona tai epäsuorasti kulutusverona, työntekijän motivaatio hakeutua työhön tai ponnistella työssä parempiin asemiin heikkenee ja taloudellinen kasvu estyy. Mutta ennen kaikkea verotuksen taso uusklassisessa tasapainomallissa yhdistetään rakennetyöttömyyteen eli niihin työmarkkinoiden rakenteisiin, jotka estävät työttömyyden alenemista ja työllisyysasteen nousemista.
   Teorian mukaan, mitä pienempi on verotuksen taso, sitä pienempi on rakenteellinen työttömyys. Verotuksen tason ja työttömyyden välisestä yhteydestä keskustellaan taloustieteessä verokiilan kysymyksenä. Tavoitteena on talouspolitiikan avulla pienentää verokiilaa eli työntekijän käteen jäävän palkan ja palkasta aiheutuvien työnantajakustannusten välistä erotusta.
   Taloustieteen vaaliman rationaalisen ihmisen ja työntekijän käsitteen mukaan ihmiset osaavat ajatella kokonaisuuksia. He osaavat esimerkiksi päätellä, että jos valtio lisää menojaan ja ottaa velkaa, niin myöhemmin taloudenpitäjien, yritysten ja yksityisten kotitalouksien, pitää maksaa tämä velka pois ja valtio joutuu korottamaan veroja. Niinpä, uusklassisen talousteorian mukaan, rationaaliset taloudenpitäjät muuttavat käyttäytymistään jo kuullessaan, että valtio ottaa lisää velkaa. He esimerkiksi alkavat säästää maksaakseen myöhemmin korotetut verot helpommin tai rationaaliset yritysjohtajat lykkäävät investointipäätöksiä, sillä he tietävät, että valtion aiheuttama kysynnän lisäys velalla on vain tilapäinen muutos.
   Uusklassisen teorian mukaan nykyiset rationaaliset ihmiset osaavat siis ennakoida päätösten ja etenkin valtion päätösten todellisia vaikutuksia ja samalla omalla ennakoinnillaan tekevät päätösten vaikutukset hyvin lyhytaikaisiksi. Mutta jostain syystä verokiilan suhteen samat ihmiset eivät olisikaan lainkaan rationaalisia. He eivät esimerkiksi osaa yhdistää verojen korotuksia parempiin julkisen sektorin palveluihin tai verojen alennuksia julkisen sektorin palvelujen heikennyksiin.
   Mutta siltä varalta, että ihmiset olisivat kuitenkin edes hieman rationaalisia, puheet verojen alennusten yhteydessä on yhdistetty kysymykseen julkisen sektorin tuottavuuden kasvattamisesta. Uskotaan että kun ensin alennetaan verotusta ja saadaan mittavat valtion talouden alijäämät, niin sitten alijäämät voidaan kuroa umpeen kasvattamalla julkisen sektorin tuottavuutta.
   Jos varsinainen tavoite olisi lisätä valtion rahoittamien palvelujen tuottavuutta, silloin luonnollisesti aloitettaisiin palvelujen uudistamisesta. Kun tuottavuus olisi parantunut, voitaisiin alentaa verotusta kertyneiden ylijäämien verran. Siten puhetavat, jotka taloustieteestä käsin valtionvarainministeriön kautta on kuljetettu julkisuuteen, ovat tarkoitetut ainoastaan peittämään tavoitetta alentaa verokiilaa.
   Verokiilan tavoite puolestaan liittyy työmarkkinoihin ja rakenteellisen työttömyyden alentamiseen, eikä lainkaan julkisen sektorin palvelujen uudistamiseen. Siten verojen alentamista tavoittelevissa talouspolitiikkasuosituksissa ei uskota, että ihmiset osaavat yhdistää verojen alennuksia julkisen sektorin palvelujen heikennyksiin. Uskotaan, että verojen alentaminen alentaa rakenteellista työttömyyttä ja lisää kokonaistuotantoa, koska palkkakiihokkeet toimivat entistä paremmin.
   Eivätkä epäjohdonmukaisuudet nykyisessä taloustieteen valtavirran teoriassa ja talouspolitiikassa pääty tähän. Teorioiden mukaan työntekijät ja ihmiset lisäävät työpanostaan verojen alennusten vuoksi huolimatta siitä, että verovaroilla nämä samat ihmiset saavat julkisen sektorin ilmaisia palveluja, toimeentuloturvaa, koulutusta, teatteriesityksiä ja paljon muuta. Mutta sen sijaan nämä samat työntekijät eivät reagoi lainkaan negatiivisesti työvoimansa tarjontaan siinä tapauksessa että ns. voittokiila kasvaa.
   Voittokiila kasvattaa samalla tavalla kuin verotus sitä erotusta, joka on työnantajan kustannusten ja käteen jäävän palkan välillä. Jos maksetut voitot kasvavat, palkkoja voidaan maksaa vähemmän. Se että ei ole löydettävissä lainkaan laskelmia yhdistetystä voitto- ja verokiilasta, on seurausta siitä, että taloustieteen teoriassa voitot yhdistetään pääoman tuottoihin kun taas palkkaverot yhdistetään palkkoihin.
   Voitot määräytyvät teorian mukaan ikään kuin kokonaan toisen logiikan mukaan kuin palkat, eikä palkkoja ja voittoja tämän teorian mukaan voisi lainkaan rinnastaa toisiinsa. Tällainen päättely tapahtuu kuitenkin puhtaasti käsitteellisellä tasolla. Nimittäin, kyllä sekä palkat että voitot maksetaan siitä samasta yrityksen kassasta.

   Kananen pitää selvänä, että julkisten palvelujen vähentäminen vaikuttaa työntekijöiden oloihin suuresti. Kun julkisia verorahoitteisia palveluja vähennetään, silloin itse asiassa lisätään tuloeroja ja palkkojen merkitystä toimeentulon turvaamisessa. Kun julkisen sektorin palvelut vähenevät, niin silloin ne, joilla siihen on varaa, ostavat näitä palveluja yksityiseltä sektorilta. Tavoite alentaa verotusta näyttää siten liittyvän pikemminkin sosiaalisen turvallisuuden alentamiseen ja sen myötä palkkakiihokkeiden merkityksen nostamiseen työmarkkinoilla.
   Tämä tavoite johtaa siihen, että hyvätuloisille syntyy omia palveluja ja pienituloisille omat palvelut. Kananen näkee tavoitteen viittaavan varsin avoimesti luokkayhteiskuntarakenteen ihannoimiseen eräänä talouden dynamiikan lähteenä. Mutta tällainen tavoite näkyy vievän taloutta ja yhteiskuntaa taaksepäin, se on epäilemättä eräs tekijä siinä, miksi tämän tavoitteen taloudet ovat ajautuneet nollakasvun ja korkean työttömyyden talouksiksi.

   Rahapoliittinen elvytys nykyoloissa tarkoittaa sitä, että keskuspankki ostaa tyhjästä luodulla rahallaan, tasetta paisuttamalla, markkinoilta arvopapereita. Tällä tavalla pankeille syntyy käteistä niissä oloissa, joissa se ei enää voi velkaantua oman pääoman puutteen vuoksi tai koska sijoitustoimintaa hallitsevat signaalit ovat arvopapereiden ostamiselle kielteisiä. Pankit voivat myydä keskuspankille huonosti tuottavia arvopapereita kuten roskalainoja ja huonosti tuottavia valtion velkakirjoja.
   Nykyisin talouspiireissä ollaan jokseenkin yksimielisiä siitä, että tällainen rahan määrän lisääminen nostaa arvopapereiden hintoja ja finanssisijoittajien voittoja. Muuta toisaalta rahapoliittinen elvytys ei ole lisännyt lainkaan investointeja reaalitalouteen. Niinpä tämä rahapoliittinen elvytys ei ole lisännyt juuri lainkaan työpaikkoja muualle kuin ehkä finanssisektorille.
   
   Kanasen mielestä nyt näyttää vahvasti siltä, että länsimaiset taloudet ovat siirtymässä uudenlaiseen kulutuksen ja tuotannon aikaan, jota hallitsevat ylellisyystavarat. On arvioitu, että ylellisyyskulutuksen arvo on nykyisin vuositasolla enemmän kuin tuhat miljardia euroa. Ja ylellisyyskulutuksen osuus kaikesta kulutuksesta kasvaa kaiken aikaa. Siten vähitellen, Yhdysvaltojen johdolla, myös Eurooppa on siirtymässä uuteen aikaan, jossa yläluokan kulutustottumukset ja elämäntapa alkavat erota tavallisten ihmisten elämäntavoista ja kulutustottumuksista. Ja juuri tuosta kulutuksesta alkaa vähitellen syntyä kysyntää talouteen.
   On siis hyvin mahdollista, että juuri nyt eletään tällaisen muutoksen kynnyksellä. Siihen viittaa ainakin se, että sekä taloustieteen että talouseliitin edustajien puheenvuoroissa ollaan varsin yksimielisiä siitä, että yleistä palkkatasoa ei voida enää korottaa.
   Yhdysvalloissa mediaanipalkalla mitattu palkkataso ei ole juuri kohonnut kolmeenkymmeneen vuoteen pientä 1990-luvun lopun kohoamista lukuun ottamatta. Saksassa on jäädytetty palkkataso 1990-luvun lopun tasolle ja saatu haltuun siten koko euroalueen politiikka. Japanin nimellinen mediaanipalkka oli vuonna 2013 5 % alempana kuin 1990.
   Nämä kaikki esimerkit kertovat siitä, että talouden järjestyksessä on tapahtunut murtuma. Talous ei enää palvele kansalaista, tavallista ihmistä, vaan talouteen on palautunut vanha sääty-yhteiskunnasta peräisin oleva tavoite luoda lisää varallisuutta pienelle rikkaalle vähemmistölle.
   
   Tämänhetkinen Suomessa ja muualla Euroopassa harjoitettava talouspolitiikka nojaa kahteen taloustieteen alueen teoriaan. Toinen teoria koskee rahoitusmarkkinoita, toinen työmarkkinoita.
   Teorian mukaan osakemarkkinoiden ja rahoituksen vapauttaminen osakemarkkinoiden rahoitukseen ja pankkien arvopapereilla tekemien kauppojen vapauttaminen luovat entistä paremmat edellytykset talouden niukkojen voimavarojen suuntaamiseen kaikkein tehokkaimmin. Siinä määrin kuin rahoitusmarkkinat on saatu vapautettua rajoituksista ja resurssit suunnattu kaikkein tuottavimpiin kohteisiin, siinä määrin on tämän teorian mukaan odotettavissa taloudellisen kasvun lisääntymistä ja yleisen hyvinvoinnin kasvua.
   Työmarkkinoiden rakennemuutosten odotetaan lisäävän työntekoa ja ennen kaikkea työntekijöiden sijoittuvan tuottavuutensa mukaisesti työmarkkinoille siten, että jokainen saa palkkansa suhteessa omaan tuottavuuteensa. Niinpä tästä teoreettisesta näkymästä voidaan odottaa, että arvopapereiden vilkkaan kaupankäynnin tuloksena resurssit on sijoitettu kaikkein tuottavimpiin kohteisiin ja talous työskentelee maksimaalisella tehollaan palkkakiihokkeiden ja onnistuneiden sosiaaliturvauudistusten jälkeen. Tämän teorian mukaista politiikkaa on harjoitettu Suomessa ja koko Euroopassa jo kahden vuosikymmenen ajan.
   Tulokset ovat odotusten vastaisia. Sen sijaan, että talouden kasvun ja muuntumisen voimat olisivat vahvistuneet, talouden kasvu on ehtynyt kaikissa maissa. Varsinaisen viimeisen uudistumisen jälkeen eli 1990-luvun lopun pankkien toiminnan rajoitusten poistamisen jälkeen, taloudet ympäri maailmaa ovat suistuneet useita kertojen rahoituskriisin syövereihin.
   Kuitenkin yhä edelleen sekä taloustieteen politiikkaohjeiden antajat että poliitikot tuijottavat noita
muutamia teorioista johdettuja lupauksia paremmasta tulevaisuudesta. Koko poliittinen eliitti sekä
Euroopassa että Suomessa edelleen luottaa siihen, että heidän seuraamansa teoria on oikea. Mitään riskiä ei oleteta olevan siitä, että koko teoria osoittautuisi vääräksi ja että sen pohjalta laaditut politiikkasuositukset veisivät politiikkaa alati syvempään ahdinkoon.

   Kananen tietää meillä olevan käytettävissä lukuisia teräviä kuvauksia rahoitusmarkkinoiden uudesta todellisuudesta. Meillä on tarjolla kuvauksia uusien omistusmuotojen syntymisestä yritysten jakaantuessa hallintayhtiöihin ja tuotantoyhtiöihin (rakenne, jota nyt seurataan sosiaaliterveyspalvelujen
rakenneuudistuksessa). On lukuisia tutkimuksia Euroopan unionin hajoamisesta verokilpailujen
tuloksena. On tilastoja ja kuvauksia saalistavasta rahoituksesta, jonka tavoitteena on laittaa ”yritys tuloskuntoon” karsimalla investointeja ja imemällä haltuun hankituista yrityksistä tulokset velkajärjestelyin veroparatiisissa sijaitseville emoyhtiöille tai niiden hallintayhtiölle. Meillä on myös tilastokeskuksen tilastoja, mitkä osoittavat, että ne keskeiset pörssiyritykset, jotka ovat
sijoittajien osakesijoitusten kohteena, eivät investoi tuotantoon edes siinä määrin, että niillä voitaisiin korvata koneiden kulumista.
    Näillä havainnoilla ja johtopäätöksillä ei kuitenkaan ole ollut vaikutusta valtavirran politiikassa eikä Suomen tai Euroopan keskeisten puolueiden puolueohjelmissa. Tieto on valunut kuin vesi
hanhen selästä jälkeäkään politiikkaan jättämättä.
   Käyttäytymistaloustieteessä nojataan tällä hetkellä pääasiassa psykologiaan. Kananen pitää ilmeisenä, että taloustieteen uudistuminen alkaa ihmisen toiminnan ja tavoitteiden uudelleen ymmärtämisestä. Nämä kysymykset ihmisestä ovat olleet keskeisiä viime aikoina paitsi psykologiassa myös sosiaalitieteissä ja kasvatustieteissä - ja itse asiassa kaikissa ihmistä koskevissa tieteissä tavalla tai toisella. Näissä tieteissä vallitsee hyvin moninainen ja monipuolinen käsitys ihmisestä ja hänen tavoitteistaan oman elämänsä suhteen.
   Nykyisessä uusklassisessa taloustieteessä ei ole jälkeäkään tällaisista kuvauksista ihmisestä. Tämä valtavirran taloustiede on jumittunut ihmisen suhteen sääty-yhteiskunnan aikaisiin yksipuolisuuksiin.

   Uuden politiikan toimijoina voisivat Kanasen mielestä olla vanha vasemmiston ja keskustan akseli. Juuri tämä akseli loi kaikkiin Pohjoismaihin tuon pohjoismaisen hyvinvointivaltion.
   Mutta mistä voidaan löytää uuden politiikan heikot signaalit, joista voisi rakentaa lyhyen ja keskipitkän tähtäimen uutta oikeudenmukaista talouspolitiikkaa? Kananen etsisi niitä valtavirran taloustieteen katveista ja sosiaalitieteiden keskusteluista.
   Kananen pitää jokseenkin selvänä, että ihminen tulee jäsentää uudelleen taloustieteessä. Taloustiede on alkanut uudistua juuri tästä suunnasta. Käyttäytymistaloustieteen alue on tällä hetkellä lisääntyvän kiinnostuksen kohteena. Kananen pitää mahdollisena, että käyttäytymistaloustieteeseen löydetään vielä muista sosiaalitieteistä myös kokonaan uusia avauksia.
   Taloustieteen uudistumista hidastaa luonnollisesti taloustieteen asema politiikan hegemonian tavoittelussa. Mutta sitä mukaa kun taloustieteen kyvyttömyys ennustuksiin alkaa yhä enemmän häiritä käytännön politiikkaa, sitä enemmän syntyy aloitteita seurata politiikassa uusia taloustieteen oppisuuntia tai rakentaa talouspolitiikkaa kokeilujen ja varovaisten tunnustelujen keinoin.
   Työmarkkinoiden uudistuksia Kananen etsii ensisijaisesti sosiaaliteorioiden alueelta. Toisin kuin taloustieteessä, sosiaalitieteissä yhteiskunnan muutos ja siihen liittyvä ihmisten tavoitteiden, toiveiden ja ongelmien muutos on ollut viimeisten vuosikymmenien aikana keskeinen teorioiden aihe. Kananen pitää suorastaan kummallisena, että nykyiseen politiikkaan ei ole sieltä ulottunut juuri mitään.
   Sosiaaliteoriat ja myös osa talousteorioista sijoittavat yhteiskunnan keskeiset muutosvoimat ihmisen toiminnan uudelleen ymmärtämiseen. Hyvinvointivaltio, koulutus, tutkimus sekä ammattien ja ammattitaitojen kehittyminen ovat luoneet ihmiselle uusia kykyjä ja taitoja. Näiden kykyjen ja taitojen ilmeneminen on käsitetty ns. toisen modernin yksilöllistymisen varsinaiseksi perustaksi.
   Kananen on sitä mieltä, että nykyinen uusliberalistinen politiikka ohjasi tuon ihmisen yksilöllistymisen, jota lukuisat sosiaaliteoriat kuvailevat, kokonaan väärille raiteille. Sen sijaan, että niille taitojen ja kykyjen varannoille, jotka olivat kasvatuksen, tieteen, tutkimuksen ja muun kulttuurin myötä ihmisiin ilmaantunut, olisi luotu talouden, julkisen sektorin ja kulttuurin alueille mahdollisuuksia, nämä ihmisten ominaisuudet haluttiin alistaa vanhan yläluokan hallitseman taloudellisen järjestyksen alaisuuteen. Kanasen mukaan tämä oli länsimaiden politiikan onnettomuus, jonka seurauksia saadaan elää vielä pitkään.

   Nykyinen talouspolitiikka rakentuu Kanasen mielestä kahdelle väärinymmärrykselle. Siinä ymmärretään ensinnäkin väärin raha ja toisekseen työn merkitykset ihmiselle.
   Rakenteellisen työttömyyden teoriassa on eräs mielenkiintoinen kohta. Teorian keskeinen kysymys on rakennetyöttömyyden taso. Miten alas työttömyys voi laskea ennen kuin inflaatio lähtee kiihtymään?
   Mielenkiintoista tässä on se, että tätä kohtaa ei ole onnistuttu löytämään. Mittauksissa, joissa tätä on yritetty, on saatu jokin luku, jota on mittausten mukaan pidetty rakenteellisen työttömyyden rajana. Kuitenkin myöhemmät työllisyyden muutokset ovat liki säännönmukaisesti osoittaneet tulokset vääriksi.
   Taloustieteessä ei kyetä sanomaan, missä on rakenteellisen työttömyyden raja ja mikä työttömyydestä on suhdannetyöttömyyttä. Mutta tämä ongelma ei ole lainkaan häirinnyt talouspolitiikkaohjeiden antamista. On riittänyt, että kuvitellaan tällaisen rajan olevan olemassa.
   
   Nykyinen rakennepolitiikka koskien sekä rahoitusmarkkinoita että työmarkkinoita ei juuri tee ideoiden käyttöön ottamista helpommaksi. Pikemminkin päinvastoin.
   Sijoittajien ohjaama talous löytää yrittäjäideapotentiaalia pääasiassa vain olemassa olevasta taloudesta. Ja mikä pahinta, sijoittajatalouden ideapotentiaalia esiintyy pääasiassa vain finanssisijoitusten alueella.
   Sijoittajatalouden esiinnousu on luonut laajan keskustelun tieteissä, alan viikkolehdissä ja tavallisissa sanomalehdissä siitä, mitkä sijoituskohteet ovat kaikkein lupaavimpia tuottojen näkökannalta. Tällä keskustelulla ei ole ollut juuri yhteyksiä niihin aloitteisiin ja niihin ideoihin, joilla on yrityksiä laajennettu tai perustettu.
   Sinänsä tavoite talouden rakennemuutokseen on myös Kanasen mielestä oikea. Talous kärsii siitä, että talouden rakenteet eivät enää vastaa sitä, mitä ihmiset odottavat taloudella. Mutta kokonaan väärille raiteille rakennepolitiikka ajautui siinä vaiheessa, kun uusia talouden rakenteita alettiin rakentaa työmarkkinakurin ja tarjonnan taloustieteen pohjalle.
   Ideatalous voisi tarjota kokonaan uuden talouden rakennemuutosnäkymän. Tällaisen näkymän pohjalla on kaksi perustaa: yritysideat ja yrittäjyys sekä koulutus ja tutkimus.

   Ideat ovat keskeinen osuus nykyisen ihmisen persoonaa ja ihmisen toimintaa. Modernit ihmiset ideoivat ja suunnittelevat omaa elämäänsä, pohtivat elämänsä tavoitteita ja suuntautuvat tällaisten pohdintojen perusteella. Näissä pohdinnoissa, ajattelussa, suunnittelussa ja niiden pohjalta tehdyissä aloitteissa ilmenee juuri se ihmisen yksilöllisyys, mitä uusliberalistinen politiikka on valjastettu kahlitsemaan.
   Mutta samalla kun ideat pääsevät elämään omaa elämäänsä, ne ovat luomassa perustaa myös liikeideoille, yrittäjyydelle ja uudelle taloudelle. Edellytys sille, että ideoista kasvaa varteenotettavia liikeideoita ja yrittäjyyttä on, että yrittäjyyttä kyetään laajentamaan ja uudistamaan sekä luomaan rahoitusvälineet ja yhteisömuodot yrittäjyyden ja aloitteellisuuden mahdollistamiseksi.
   Nykyisen, vanhasta lordien hallitsemasta Englannista ja Skotlannista peräisin olevien taloustieteen käsitysten mukaan, rahoitusta ideoiden muuttamiseksi yrittäjyydeksi voivat saada vain ne henkilöt, jotka kykenevät kantamaan yrittäjyyden riskit. Ja noita riskejä kykenee kantamaan se, jolla on riittävästi omaisuutta, jota voi käyttää velkojen vakuutena. Muiden ihmisten ideoille ei ole käyttöä taloudessa.
   Toisaalta juuri sen, että yrittäjä kantaa omalla omaisuudellaan yrittäjyyden riskit, katsotaan luovan hänelle oikeuden yrittäjyydestä koituviin tuloihin. Onnistunut yrittäjä rikastuu ja epäonnistunut yrittäjä köyhtyy. Tämä on koskenut voittoa tavoittelevaa kapitalistista taloutta.
   Tämän talouden lisäksi 1800-luvun lopusta alkaen syntyi toisenlaista taloutta, jossa pääoma, riski ja yrittäjyys asettuivat kokonaan toisin. Tämä talous oli sosiaalitaloutta. Siihen kuuluivat osuuskassat, säästöpankit, keskinäiset vakuutusyhtiöt, kuluttajaosuuskunnat ja tuottajien osuuskunnat ja myös työntekijöiden omistamat osakeyhtiöt, joita tosin Suomessa ei ole juuri ollut.
   Samaan aikaan kun sijoittajavetoisen talouden osuus ja merkitys alkoivat talouspolitiikassa kasvaa, vanhan sosiaalitalouden osuus taloudesta alkoi kaikkialla supistua. Säästöpankkeja on joutunut ympäri läntistä maailmaa omaa etua ajavien johtajien ja hyväuskoisten johtokuntien käsiin. Näitä pankkeja on puhdistettu omaisuudesta eri menetelmin, Suomessa tämä tapahtui 1990-luvun alun pankkikriisin
merkeissä.
   Samaan spekulaatioaaltoon ovat ajautuneet osuuskuntamuotoiset pankit. Suomessa osuuspankit selviytyivät 1990-luvun pankkikriisistä nipin napin ison osuuspankkien vakuusrahaston ottaman velan myötä.
   Keskinäisiä vakuutusyhtiöitä on muutettu osakeyhtiöiksi tai sulautettu muihin osakeyhtiömuotoisiin vakuutusyhtiöihin. Suomessa metsänomistajien perustama Metsäliitto oli hyvää vauhtia ajautumassa konkurssiin, kunnes valittiin johtaja voittoa tavoittelevasta yksityistaloudesta ja tälle tuottajien osuuskunnalle alkoi uusi nousu.

   Nykyisessä taloudessa uskotaan, että vain sijoittajilla on kykyjä ja oikeutta rakentaa taloutta. Tämän talouden tulee ohjautua vain sen nojalla, että sijoittajat haluavat kartuttaa omaisuuttaan. Muuta ohjausta ei voida talouteen sallia. Jos valtio osallistuu elinkeinotoimintaan, sen tulee joko toimia sijoitustalouden ehdoilla tai sitten tukea sijoittajia näiden tavoitellessa maksimaalisia sijoitustuottoja.
   Sen sijaan ideatalous nojautuu siihen potentiaaliin, joka syntyy koulutuksessa, ammattikouluissa, yliopistojen ja korkeakoulujen tutkimuksessa, ylipäänsä tieteessä ja myös muussa kulttuurielämässä. Näissä instituutiossa kasvaa ihmisiä, jotka kykenevät ideoimaan, innovoimaan, keksimään uutta ja jotka löytävät sitä, mitä ihmiset oikeasti tarvitsevat.
   Kysymys sinänsä on, miten tähän inhimilliseen pääomaan liittyy voiton tavoittelu. On selvää, että ihmiset, jotka kehittävät liikeideoita, siis ideoita siitä, mitä muut ihmiset voisivat tarvita, lukevat tilinpidon voittoriviltä sitä, kuinka heidän ideansa on hyväksytty tai kuinka paljon niistä on ollut muille ihmisille hyötyä. Mutta sen lisäksi voittoriviltä voi lukea yrityksen mahdollisuuksia laajentaa toimintaa sekä palkita yrittäjiä ja työntekijöitä.
   Mutta sijoittajataloudessa voittoriviä tilinpidossa luetaan toisin. Sijoittajataloudessa yrittäminen on ainoastaan sitä varten, että pääomia yritykseen sijoittaneet saisivat mahdollisimman suuret osingot yrityksestä. Tilinpidon voittorivillä tärkeintä on voittojen kasvu tai aleneminen. Niiden pohjalta sijoittajat tekevät päätöksiä sijoitusten suuntaamisesta ja toimitusjohtajien irtisanomisesta.
   Niinpä se viimeaikainen kehitys koulutuksen, kasvatuksen ja tutkimisen ja jopa taiteen alueella, jossa nämä kulttuurin alat on asetettu palvelemaan taloutta, tarkoittaa itse asiassa sitä, että valtion tulee tukea sijoittajia näiden voitontavoittelussa. Tällainen kasvatuksen, koulutuksen, tutkimuksen ja tieteen edistäminen on käytännössä kääntynyt ihmistä palvelevan talouden tappioksi, sillä juuri siinä prosessissa, haluamalla imeä ihmisen persoonallisen elämän ideat ahtaan talouden käyttöön, on samalla tuhottu suuri osa näistä ideoista.

   Kanasen visioissa uusi sosiaalitalous voisi erota sijoitustaloudesta ja perinteisestä voittoa tavoittelevasta yrittäjyydestä siten, että siinä yritykset eivät jaa voittoja lainkaan yrityksen ulkopuolelle. Kaikki voitot jäävät yritykselle itselleen tai ne lahjoitetaan johonkin tarkoitukseen, esim. lastensairaalan rakentamiseen.
   Voittoa jakamattoman yrityksen varsinainen kysymys on: miten voidaan saada yrityksen käyttöön pääomia, joille ei voi maksaa mitään osinkoa? Tämä kysymys koskee juuri talouden rakenteiden uudistamista siten, että yksittäisten ihmisten ideat voisivat vähitellen tuottaa toimivaa taloutta ja menestyviä yrityksiä.
   Uuden ja vanhan sosiaalitalouden tavoitteena on talous, jonka tavoitteena on palvella kuluttajien tarpeita. Sosiaalitalouden talousprosessin lähtökohta on kuluttajien tarpeet, ei omistajien
voitonmaksimointitavoitteet.

   Kulutustarpeet ovat toisessa modernissa lähempänä kulttuuritarpeita kuin toimeentulon tarpeita. Juuri tästä muutoksesta on osoituksena esimerkiksi se, että tietokonepelien tekemisestä on tullut keskeinen osa
talouden edistymistä.
   Mutta samalla kun talous on siirtynyt palvelemaan entistä enemmän ihmisten kulttuurisia toiveita, talous on astunut uudelle maaperälle, missä voiton tavoittelu ja kuluttajien rahojen kalastelu ei ole lainkaan samassa asemassa kuin on perustarpeiden tyydyttämisen alueella. Kulttuurin alueen tarpeet liittyvät syvästi ihmisten elämänasenteisiin ja elämäntapojen etsimiseen. Nykyinen talous yrittää lukemattomin keinoin ottaa juuri tämän alueen hallintaansa sekä pyrkii ohjaamaan ihmisiä haluamaansa suuntaan etsiessään uusia kulutuksen alueita ja voittomahdollisuuksia pääomien sijoittajille.
   Laajennettaessa yrittäjyyttä sijoitustalouden ulkopuolelle ja ulottumaan suurin piirtein samalla tavalla ihmisten arkipäivään kuin nyt ulottuvat ammatit, kysymys liikeideoista ja innovaatioista asettuu toisin kuin nykyisin. Nykyisin sijoitustaloutta palvelevat valtion rahoittamat innovaatiohankkeet lähtevät liikkeelle tieteistä ja teorioista. Valtiot rahoittavat innovaatiohankkeita eri elinkeinojen alueilla tavoitteena luoda yhteyksiä liike-elämän ja yliopistojen tutkimusten välille. Tavoite on soveltaa teorioita käytäntöön. Pieni tutustuminen Suomen innovaatiohankkeisiin jo paljastaa, että edelleen valtaosa innovaatiohankkeista koskee uuden teknologian luomien mahdollisuuksien siirtämistä liike-elämän käyttöön.

   Koulutuksen uudistamisen voisi Kanasen mielestä aloittaa toisen asteen koulutuksesta. Peruskoulutus
tulisi laajentaa kaksitoistavuotiseksi, lisäksi samalla tulisi yhdistää lukiot ja toisen asteen ammattikoulut. Tämä merkitsisi sitä, että kaikki nuoret pääsisivät käsiksi niihin töihin, missä ihmiset esiintyvät kokonaisina ihmisinä, ei vain ihmisinä jossakin teoreettisessa hahmossa. Nuoret perehtyisivät teolliseen valmistamiseen, kauppaan, maatalouteen, sairaanhoitoon, vammaisten ja vanhustenhoitoon, teattereiden ja orkestereiden toimintaan, puolueisiin, valtionhallinnossa toimiviin ihmisiin jne.

   Oikeudenmukaisen talouspolitiikan nimissä ei luonnollisestikaan voi samanaikaisesti sekä kaventaa toimeentulon turvaa että muuttaa työn tekemistä epävarmemmaksi. Nykyinen rakennepolitiikan ja uuden sosiaalisen mallin nimissä tehdyt muutokset ovat muuttaneet koko yhteiskunnan sosiaalista rakennetta. Luottamus tulevaisuuteen ja ihmisten väliseen yhteistyöhön on rapautunut.
   Yhteiskunnan sosiaalisesta rakenteesta tulevat tekijät ovat muodostuneet yhteiskunnan ja talouden edistymisen kannalta paljon keskeisemmiksi kuin teoriat ihmisten kannustamisesta kepillä ja porkkanoilla ovat olettaneet. Kananen näkee koko yhteiskunnan olevan ajautumassa pikemminkin kaunaisuuden ja irrationaalisuuden kierteeseen kuin minkään sortin kasvuun. Tällainen sosiaalisen rakenteen muutos ennustaa pitkää alamäkeä talouteen.
   Kanasen mukaan talouden nykyinen ongelma ei ole valtion talouden suuri koko vaan yksityisen talouden pienuus. Tämän näkee esim. siitä, että Suomessa kokonaistyöllisyys ei ole kasvanut lainkaan vuoden 1990 jälkeen, huolimatta siitä, että tuon jälkeen työmarkkinoille on tullut lisää työikäisiä ihmisiä yli 200.000. Yksityisellä taloudella olisi ollut työntekijöitä laajentua, mutta se ei ole siitä huolimatta kyennyt laajentumaan.
   1800-luvun tyyliin syyt on vieritetty pääoman omistuksen, yrittäjyyden ja uuden aloittamisen ongelmien sijaan työntekijöiden ”tuottavuuteen”. Ei ole ensimmäinen kerta historiassa, kun syyt vieritetään uppiniskaisen kansan syyksi, jota yläluokka ei saa käsillä olevilla keinoilla järjestykseen.
   Mutta kyllä syy sille, ettei yksityinen sektori ole kyennyt luomaan työtä eikä viime aikoina lisäämään investointeja, on siinä, ettei kysymyksiä yrittäjyydestä, riskistä ja yritystoiminnan voitoista ole kyetty uudistamaan. Ihmisten kykyä ideoida ja aloittaa uutta, suunnitella ja suuntautua
tulevaisuuteen, jotka ovat toisen modernin ja hyvinvoinnin mukanaan tuomia kehityspiirteitä yhteiskunnassa, ei ole pystytty hyödyntämään kuin rajallisesti vanhoissa talouden rakenteissa.
   Yksityisen sektorin ongelmat ovat nykyisin ensisijaisesti rahan alueella. Ja suuri osa niistä ongelmista, jotka koskevat työtä ja sosiaaliturvajärjestelmää ovat nekin peräisin rahan alueen vanhentuneista rakenteista.
   Jotta talouteen saataisiin itseään ruokkiva kasvusysäys, tarvitaan Kanasen mukaan julkisen sektorin menojen lisäystä. Tämän menojen lisäyksen rahoitus voisi tapahtua kahta kautta. Se voisi tapahtua investointiluontoisiin menoihin valtion omaisuustasetta uudelleen järjestelemällä eli myymällä valtion osakeomistuksia ja suuntaamalla varat uutta yrittäjyyttä kannustaviin rahastoihin.
   Toisen modernin ihmisten valmiuksiin, kykyyn ideoida, suunnitella ja suuntautua tulevaisuuteen nojaa uusi sosiaalinen yrittäjyys. Omistajapohjaisen yrittäjyyden laventaminen yrittäjyyden riskejä pienentämällä voisi laajentaa myös yrittäjyyttä.
   Kysymyksessä on laaja rakennemuutos, jonka mahdollisuudet ja rajat paljastuvat vähitellen. Mutta uudet rahoitusinstrumentit tulisi perustaa välittömästä ja luoda niille tarvittava lainsäädäntö nopeasti. Kananen uskoo, että tällaiset toimet alkaisivat nopeasti vaikuttaa sosiaalisessa ilmapiirissä ja luoda toiveikkuutta koko yhteiskuntaan sekä samalla lisäisivät rahan kiertoa taloudessa ja kasvattaisivat talouden kokonaiskysyntää.

   Johannes Kanasen teos Hyvinvointivaltion jälleensyntymä tarkastelee talouspolitiikkaa ennakkoluulottomasti ja selkeän vaihtoehdon esitellen. Kirjassa tarkastellaan myös talouspolitiikan kehittymistä menneillä vuosisadoilla ja kerrotaan, kuinka tähän on tultu. Hieman erilainen teos kategoriassaan, jolle toivoisi  aiheesta kiinnostuneita lukijoita.

   Teos on luettavissa Johannes Kanasen kotisivuilla.

Hyvinvointivaltion jälleensyntymä

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Keskustalainen II
Juha Sipilä: Koko Suomen taajuudella
Omakustanne 2019
138 sivua


Se alkaa sitten olla Juha Sipilän pääministerikausi paketissa ja vähitellen pitäisi äänestää jatkosta. Näytöt pääministerinä on annettu, mutta ehkä tässä on syytä käydä läpi myös Sipilän suunnitelmat seuraavalle vaalikaudelle, jos pääsee asioista hallituksessa edelleen päättämään. Joten tarkastellaan Sipilän uusinta kirjaa Koko Suomen taajuudella

   Mutta ennen tulevaisuuden suunnitelmia vilkaistaan ensin lyhyesti päättyvään kauteen. Keväällä 2015 Suomen Keskusta voitti eduskuntavaalit. Puheenjohtajastamme oltiin tekemässä seuraavaa pääministeriä. Niinpä hänelle tuotiin tärkeitä papereita. Myös n. seitsemän miljardin euron leikkauslista. Paineita aiheutti osaltaan myös Euroopan komissio, joka vaati leikkauksia nopeutetulla aikataululla, muuten oli vaarana, että Suomi joutuisi tarkkailuluokalle.
   Sipilä mietti, että Suomi ei saa enää koskaan joutua vastaavaan tilanteeseen.

   Mietittiin hallituspohjaa. Neljän suuren kokoonpano olisi ollut Sipilän suosikki, mutta koska muut eivät siitä innostuneet, ei se realistinen vaihtoehto ollut. SDP´n kollega Antti Rinne ei suostunut millään ehdoilla Alexander Stubbin Kokoomuksen kanssa samaan hallitukseen ja muutenkin vaikutti orientoituneen jäämään oppositioon, joten Kokoomus alkoi näyttää todennäköiseltä kumppanilta. Perussuomalaisten toista peräkkäistä eduskuntavaalimenestystä oli vaikea olla noteeraamatta, joten oli katsottava, josko sen ryhmän saisi säällisillä ehdoilla hallitukseen. Vaikka Sipilä kyllä mietti, että haasteellinen hallituskumppani puolue saattaisi olla.
   Lopulta hallitus kasattiin kokoonpanosta kesk + kok + ps.

   Sipilän hallitus aloitti työnsä. Ja tarttui haasteisiin. Ja asetti kovat tavoitteet. Niin kovat, ettei niiden toteutumiseen juuri kukaan tuntunut uskovan.
   Eivätkä epäilyt ihan heti hälvenneet. Vielä kun Sipilä oli valmistautumassa kauden 2017 avajaiskeskusteluun, toimittaja tiukkasi, vieläkö pääministeri uskoo työllisyystavoitteen toteutumiseen, eli työllisyysasteen nousevan 72 % lukemaan. No, kyllähän Sipilä uskoi, juuri julkistetuista, tyrmäävistä raporteista huolimatta. Tuolloin häntä pidettiin, sanotaanko vaikka että... varsin optimistisena tapauksena. Ei silloin nähty mitään mahdollisuutta sille, että muun maailman talouskasvu vetäisi Suomea moiselle kasvu-uralle, millä jotkut kriitikot jälkeenpäin ovat kehitystä kommentoineet.
   Nyt on helppo todeta, että kyllä Sipilä kommenteissaan ihan realisti oli. Työllisyysaste nousi toivottuun lukemaan, kun 140.000 työtöntä sai työtä.

   Uudistukset eivät synny itsestään. Muutostilanteet ovat ymmärrettävästi jopa pelottavia. Siksi Sipilä kaipaa niihin määrätietoista johtamista.
   Sipilä haluaa hallitusohjelmien olevan strategisia. Niissä tulee olla selvät, mahdollisimman hyvin mitattavat tavoitteet. Keinoja on lupa ja tarvittaessa myös velvollisuus muuttaa matkan varrella, jotta tavoitteet saavutetaan.
   Pääministeri ja hallitus asettavat itsensä jatkuvasti arvioitaviksi ja mitattaviksi tavoitteiden saavuttamisen kautta. Ja tällä kaudella niitä tavoitteita siis myös saavutettiin.

   Jotain on siis saatu aikaan tähänkin mennessä, mutta kyllä Sipilä tulevaisuudessakin haluaa panna Suomea kuntoon. Esim. ilmastonmuutos on ollut pitkään mielessä.
   Keskusta on ainoa puolue Suomessa, joka on selvästi asettanut arvokseen ylisukupolvisuuden. Ilmastonmuutokseen vastaamme realistisella vihreydellä. Vaikka ilmastonmuutos on ensisijaisesti suuri huolenaihe ja ongelma, se on myös mahdollisuus suomalaiselle osaamiselle. Kuten tunnettua, tuolla tontilla Suomi on selvästi kokoaan suurempi toimija. Sipilä mainitsee kolme keinoa ilmastonmuutoksen torjumiseen: kulutuksen hillintä, hiilinielujen kasvattaminen sekä hiilenkaappausteknologioiden käyttöönotto.
   Hiilinielujen kasvattaminen tulee tuoda taviskuluttajan ulottuville. Silloin vapaaehtoinen kompensointi lisääntyy oleellisesti. Silloin meillä on tuotteita, joiden valmistuksen aiheuttamia päästöjä on kompensoitu hiilinieluilla. Silloin näemme maksutapoja, joita käyttäen auton tankkausta maksettaessa voidaan samalla osallistua metsän isutukseen. Sipilä uskoo vahvasti, että kun tieto ilmastonmuutoksesta lisääntyy, ihmiset ovat enenevässä määrin myös halukkaita antamaan vapaaehtoisesti oman panoksensa ilmastonmuutoksen torjuntaan.
   Lappeenrannan yliopiston koelaitos teki vaikutuksen, kun Sipilä elokuussa 2018 vieraili paikan päällä. Laitteistolla ilmasta erotetaan hiilidioksidia, vedestä hajotetaan vetyä ja happea. Happi päästetään ilmakehään, vedystä ja hiilidioksidista voi jatkojalostaa muita hiilivetyjä, sivutuotteena syntyy puhdasta vettä. Kaiken tämän mahdollistaa halventunut aurinkoenergia. Tätä voi soveltaa esim. muoviteollisuudessa. Tulevaisuudessa biotuotetehtaan tai lämpölaitoksen savupiipun hiilidioksidi voidaan ottaa talteen ja jalostaa uusiksi tuotteiksi.
   Ei ilmastotavoitteiden saavuttamisen tarvitse edellyttää suomalaisesta elämänmuodosta luopumista. Ei, jos pidämme huolen siitä, että muutos tehdään oikeudenmukaisesti myös pienituloisten ja selkosilla asuvien suomalaisten kannalta. Kyllä me tulevaisuudessakin voimme kuljettaa lapsia harrastuksiin omalla autolla, asua omakoti- tai kerrostalossa, matkustaa. Näitä kaikkia asioita voi tehdä myös nykyistä ympäristöystävällisemmin.
   Ei tässä enää pitäisi ilmastopolitiikkaa syyllistämiseen käyttää, tässä pitäisi ryhtyä töihin, yhdessä. Kyllä me ihmiset loppujen lopuksi haluamme tehdä hyvää - sitä enemmän, mitä helpompaa se on.
   Sipilä on päättänyt tavata erikseen jokaisen EU-maan johtajan vielä ennen eduskuntavaaleja, jotta Suomi olisi mahdollisimman hyvin valmistautunut unionin puheenjohtajuuteen. Esillä ovat aina ajankohtaiset EU-asiat ja Suomen puheenjohtajuuskauden tärkeimmät asiat. Ilmastonmuutoksesta Sipilä haluaa aina puhua erikseen. Hän haluaa ymmärtää, miten eri maissa ajatellaan EU´n nykyisistä toimista sekä missä ollaan valmiita tekemään enemmän.

   Maahanmuuttoasioissa Sipilää on vuoroviikoin kritisoitu liian liberaalista tai ihmisvihamielisestä politiikasta. Hän itse arvioi edustavansa, kuten puolueemmekin, maltillista keskitien linjaa. Ja uskoo, että keskustalainen maahanmuuttopolitiikka vastaa suomalaisten enemmistön ajatuksia.
   Sipilälle on selvää, että sotaa, vainoa ja kidutusta pakenevia ihmisiä on aina autettava. Mitä lähempänä näiden omia oloja, sen parempi. Yhteistyössä YK´n pakolaisjärjestön UNHCR´n kanssa pakolaisia voisi ottaa Eurooppaan suoraan leireiltä kiintiöpakolaisjärjestelmän kautta. Näin voisimme vaikuttaa siihen, että heikommassa asemassa olevat saavat apua eivätkä ihmiset lähde vaeltamaan hengenvaarallisia pakoreittejä pitkin kohti Eurooppaa. Sipilä näkee näitä toimia tarvittavan laittoman maahanmuuton ja salakuljetusbusineksen lopettamiseksi.
   Sipilän mielestä on rehellistä myöntää, että Euroopan ja sen lähiympäristön välinen elintasoero on sitä luokkaa, että se ruokkii muuttohalukkuutta. Ilmastonmuutoksen ja konfliktien aiheuttama olosuhteiden vaikeutuminen yhdistettynä Afrikan monissa maissa tapahtuvaan voimakkaaseen väestönkasvuun on suuri kysymys. Emme mekään pidemmän päälle selviä, jos emme pysty auttamaan Afrikkaa ja antamaan sinne toivoa.
   Jos maahanmuutto on hallitsematonta, se heikentää kaikkien turvallisuudentunnetta. Se on omiaan kärjistämään yhteiskunnan ilmapiiriä. Ihmisten huolia ja pelkoja ei pidä vähätellä. Ne ovat aitoja kokemuksia.
   Sipilä myös muistuttaa työperäisen maahanmuuton merkityksestä. Hän näkee ulkomailta tulevat osaajat yhtenä ratkaisuna oman työllisyytemme vahvistamiseksi ja hyvinvointiyhteiskuntamme säilyttämiseksi, kuten hoitajapulan ratkaisemiseksi. Sipilä olisi valmis keventämään asteittain työperäisen maahanmuuton tarveharkintaa. Luonnollisesti työehtojen olisi oltava samat kaikille.

   Sipilä haluaa uudistaa yhteiskunnan turvaverkkoja siten, että ne huomioivat nykyistä paremmin ihmisten erilaiset elämäntilanteet, ovat nykyistä yksinkertaisempia sekä kannustavat kaikissa tilanteissa työntekoon. Nykyisin etenkin pitkittyneesti toimeentulotuen varassa elävä ihminen joutuu tuloloukkuun, kun työntekoa vastaava osuus leikataan aina pois tuista. Lisäksi monen olotila hyytyy paperisodan seurauksena.
   Sipilä ilmoittautuu kannustavan perustulon kannattajaksi. Kannustavan perustulon elementeiksi hän mainitsee
   - tukiviidakon yksinkertaistamisen ja erilaisten tukien yhdistämisen
   - järjestelmän yksinkertaistamisen ja tekemisen ihmisen kannalta ymmärrettäväksi ja hyväksyttäväksi
   - tukien saamisen yhdeltä luukulta omavirkailijalta, joka ohjaa läpi palvelujen pompottelua välttäen
   - työkykyisten ihmisten pitämisen työmarkkinoiden käytettävissä
   - käänteisen tuloveron, jolloin jokaisesta tuen päälle tienatusta eurosta jää jotain käteen tuen poistuessa tulojen kasvaessa riittävästi
   - tuen saamisen ehdoiksi pienet tulot, ja tukea tulee tällöinkin itse erikseen hakea.
   Hankkeen tulee edetä kaikkien eduskuntapuolueiden parlamentaarisella valmistelulla. Ensi vaiheessa tehdään selvitys ja kokeilu käänteiselle tuloverolle.
   Sipilän hallitus toteutti perustulokokeilun, jonka tarkoituksena oli selvittää, kuinka perustulo vaikuttaisi työnteon kannusteisiin ja työttömien elämään. Sipilä haluaa ottaa kokeilusta irti kaiken mahdollisen opin siinä vaiheessa kun tulevaisuuden sosiaaliturvajärjestelmää rakennetaan.

    Sipiläkin haluaisi luvata äänestäjille samaa mitä SDP ja Kokoomus. Mutta ei lupaa. Koska hänen mielestään se ei olisi vastuullista. Hän arvelee, että jos vaalien jälkeen sinipuna pääsee taas mellastamaan neljäksi vuodeksi, vuonna 2023 Keskusta äänestetään jälleen valtaan. Korjaamaan edellisen hallituksen jälkiä.
   Sipilä toteaa, että Keskustan talousohjelma toimi tällä vaalikaudella, ja kyllä se toimisi seuraavallakin. Jos 75 % työttömyystavoite saavutettaisiin ensi kaudella, valtiontalouteen muodostuisi jo ylijäämää. Keskustalaiseen ylisukupolviseen ajatteluun sopii, että kun työllisyysasteen tavoite saavutetaan seuraavallakin kaudella, liikkumavarasta osa käytetään perusturvan ja koulutuksen parantamiseen sekä osa työllisyyskehityksen varmistamiseen, kuten tutkimukseen, koulutukseen ja tuotekehitykseen sekä pitkän aikavälin kestävyysvajeen paikkaamiseen. Lisäksi valtion yhtiöomaisuutta on mahdollista käyttää teollisen rakenteemme uusiutumiseen ja infran rakentamiseen uusilla työkaluilla.
   Yksinkertaistahan se on, muttei se silti nytkään tapahdu ilman mieletöntä sinnikkyyttä ja määrätietoisuutta. Mutta jos tämän kauden lähtötilanteeseen vertaa... Ei ensi kaudella sentään yhtaikaa sekä kehittää että saneerata tarvitse.

   Talouskasvun tukemiseksi seuraavan hallituksen pitäisi Sipilän mielestä tukea toimillaan maltillista palkkakehitystä. Tällä vaalikaudellahan tehtiin yli 10 %-yksikön hintakilpailukykyloikka. Seuraavalla vaalikaudella maltin tulisi pitää niin, että Suomen hintakilpailukyky vahvistuu edelleen. Ja tämähän tarkoittaa sitä, ettei suomalaisen työn hinta pääse nousemaan enempää kuin se nousee kilpailijamaissa, tuottavuuskehitys huomioiden. Lisäksi paikallista sopimista Sipilä haluaa laajentaa nykyisestä.
   Talouspolitiikkaa pitäisi tehdä kokonaisveroastetta kiristämättä, mikä tarkoittaa, ettei veroja kiristetä nettomääräisesti ja että veroaste laskee bkt´n kasvun myötä. Työn verotusta kevennettäisiin maltillisesti sekä pieni- ja keskituloisille kohdistaen. Tällä vaalikaudellahan se tuotti kestäviä tuloksia.
   Yrittämisen verotusta Sipilä ei halua kiristää, osinkoverotuksen hän pitäisi nykyisellään. Nyt yrittäjävähennyksestä hyötyy n. 340.000 suomalaista, ja Sipilä kannattaa vähennyksen korottamista myös seuraavalla vaalikaudella pk-yrittäjyyden tukemiseksi. Yrittäjävähennystä voisi saada edelleen enintään 75.000 euron tuloihin saakka.
   
   Jotkut väittävät, ettei työllisyys olisi hallituskauden aikana parantunut, vaan kyse olisi ns. tempputyöllistämisestä. Oikeasti useissa riippumattomissa tutkimuksissa on todettu valtaosan työtä saaneista saaneen yksityiseltä puolelta kokoaikaisen vakituisen työpaikan. Vielä vuonna 2016 pitkäaikaistyöttömiä tilastoitiin yli 128.000, nyt heidän määränsä on lähes puolittunut ollen n. 67.000. Tällä hetkellä työllisyystilanteemme on paras yli 30 vuoteen.
   Koulutusleikkausten vaikutuksiakin on liioiteltu, suunta korjattiin heti kun se oli mahdollista. Tilastokeskuksen mukaan yksityisen sektorin panostus tutkimukseen ja tuotekehitykseen on kasvanut viimeisen kolmen vuoden kuluessa sadalla miljoonalla eurolla. Julkinen sektori panostaa 40 miljoonaa enemmän kuin vuonna 2015. Yliopistot ja korkeakoulut panostavat 90 miljoonaa enemmän kuin vuonna 2015. Tämän vuoden budjettiin hallitus päätti lisätä valtuuksia ja määrärahoja yli sadalla miljoonalla.
   Myöskään tuloerojen ei voi sanoa revenneen. Vuonna 2017 tulot kasvoivat kaikissa tulokymmenyksissä, ja kaikkein pienituloisimpien kymmenyksen ansiot kasvoivat toiseksi eniten.
   Ja sitäkin hoetaan, ettei sote toisi toteutuessaan säästöjä. No, ensinnäkin sote-uudistuksen tavoite oli hillitä kustannusten kasvua, ei leikata niitä nykyisestä - joka tapauksessa väen ikääntyessä myös menot lisääntyvät. Jotain täytyy tehdä. Maakuntapohjaa Sipilä pitää toimivana, ja maakuntien määrää sopivana - ja muistuttaa, että noissa pienimmissä maakunnissa ollaan uudistuksissa jo kaikkein pisimmällä.

   Me keskustalaiset suhtaudumme metsien hyödyntämiseen käytännönläheisesti. Emme esim. venkoile sosialidemokraattien tyyliin, nämähän ovat lyhyessä ajassa ennättäneet olla metsien käytöstä ja hoidosta kolmea eri mieltä. Vieläkään emme oikein voi olla varmoja siitä, mitä mieltä siinä puolueessa ollaan.
   Sipilän oma kanta on selvä. Metsien käyttöä voi lisätä kestävällä tavalla. Metsien käytöllä pelastetaan maailmaa, ei suinkaan tuhota sitä.
   Metsäteollisuuden maailmanlaajuisten markkinoiden on arvioitu kasvavan n. 200 miljardilla eurolla seuraavan reilun kymmenen vuoden aikana, nykyisen markkinan ollessa n. 600 miljardia. Kasvua arvioidaan tulevan mm. muovipakkausten korvaamisesta, ympäristötietoisuuden lisääntymisestä ja kasvihuonepäästöjen vähentämisestä. Ja meillä Suomessa on kaikki mahdollisuudet saada oma osamme metsäteollisuuden kasvusta sekä olla osaltamme ohjaamassa maailmaa kestävämpään suuntaan. Suomen etuja ovat hyvin hoidetut metsämme, siihen liittyvä monipuolinen osaaminen sekä kansainvälisesti vertaillen merkittävät panostuksemme alan tutkimukseen.
   Uudet puusta ja muista uusiutuvista luonnonvaroista valmistettavat biotuotteet voivat korvata öljypohjaisia polttoaineita, kemikaaleja ja muoveja. Samoin puupohjaiset tekstiilit tarjoavat lukuisia mahdollisuuksia puuvillan tai öljyn korvaamiseen.
   Meidän täytyy pitää huolta metsänomistajistamme. Heille täytyy tuottaa tietoa ja välineitä, joilla he voivat tehdä omien tavoitteidensa ja ympäristön hyvinvoinnin mukaisia valintoja.
   Kestävä metsänhoito on myös ilmastotyötä. Sipilä haluaa kasvattaa hiilinieluja istuttamalla metsää mm. käytöstä poistetuille turvesoille ja heikkotuottoisille viljelystä poistetuille pelloille. Metsien rästiin jääneet ensiharvennukset pitäisi purkaa ns. ilmastoharvennuksilla. Sipilä itse on hankkinut pari sataa hehtaaria aukoksi hakattua metsää ja käytöstä poistettuja turvesoita, tarkoituksenaan aloittaa metsänistutus ensi kesänä.
   Jos tutkimukseen, tuotekehitykseen ja metsänhoitoon panostetaan oikealla tavalla, Suomen metsien kasvu voidaan Sipilän tietojen mukaan nostaa 150 miljoonaan kuutiometriin vuodessa. Tällöin esitetty n. 80 miljoonan kuution suuruinen metsien hakkuumäärä on sopiva. Mutta samanaikaisesti on huolehdittava metsien monimuotoisuudesta ja suojelusta.
   Metsien verotusta Sipilä haluaa kehittää. Sillä tavalla voimme saada tehoa markkinoihin. Puumarkkinoiden toimivuutta ja maatalouden kilpailukykyä ei saa heikentää liian kireällä pääomaverolla. Kiinteistöverotuksen laajentamista maa- ja metsätalousmaahan Sipilä ei hyväksy.
   Puurakentamisen lisäämisen hyödyt ovat käytännössä kiistattomat. Lisääntyvästä puurakentamisesta hyötyvät ihmisten terveys, ilmasto, suomalainen yrittäjyys ja työllisyys.
   Luontomatkailussa on suuri potentiaali. Puhdas suomalainen luonto ja ruoka ovat mahdollisuus matkailualalle.
   Keskusta on eräihmisen ja luontoliikkujan puolue, jossa eräharrastuksen ja sen edellytysten puolustaminen on arvovalinta. Jokaisella täytyy olla mahdollisuus metsästää, kalastaa, marjastaa ja sienestää.
   Luonto kuuluu jokaiselle suomalaiselle. Jokamiehen oikeuksien lisäksi on turvattava oikeus lähiluontoon. Kaikkien on päästävä kävellen liikkumaan lähiluontoon. Se tarkoittaa myös puisto- ja luontoalueiden turvaamista tiiviisti rakennetuissa kaupunkiympäristöissä.

   Keskustalaisia pääministereitä on tavattu pitää EU-asioiden suhteen passiivisina. Sipiläkin on joskus porukassa miettinyt, mistä tämä mielikuva oikeasstaan johtuu.
   Sipilä myöntää, että hänen kokemuksensa EU-instituutioista oli rajallinen hänen aloittaessaan pääminsterinä. Mutta sitten Olli Rehnin EU-kärkiehdokkuus Keskustan viiteryhmässä ALDEssa tutustutti Sipilän kollegoihin ja instituutioihin. Puolueena tehtiin paljon työtä tuon kampanjan eteen ja Rehn saikin sittemmin hyvät asemat Euroopan parlamentista.
   Unionissa ohjenuoramme on käytännönläheinen ja ratkaisukeskeinen toimintatapa. Suomen edun ohella meidän on osattava katsoa myös koko Euroopan etua ja tulevaisuutta. Ei Suomi niinkään kuuluta kantojaan julkisuudessa, mutta kyllä tutkijoiden Sipilän mielestä kannattaisi käydä jälkikäteen Suomen linjauksia lävitse. Sipilän työpöydällä on ollut käytännössä joka päivä yhteydenpitoa kollegoihin tai kansainvälisten asioiden ratkomista.
   
   Ulko- ja turvallisuuspolitiikan päämääränä on turvata Suomen itsenäisyys, vahvistaa maamme kansainvälistä asemaa, taata suomalaisten turvallisuus ja hyvinvointi sekä yhteiskunnan toimivuus. Suomi edistää kansainvälistä vakautta, rauhaa, demokratiaa, ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja tasa-arvoa.  Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisin tavoite on estää meitä joutumasta sotilaalliseen konfliktiin.
   Nuo tavoitteet ovat olleet Sipilän mielessä kristallinkirkkaina niissä kymmenissä ulkomaanmatkoissa ja neuvotteluissa, joita hän on käynyt. Olipa kyseessä sitten Peking, Pietari, Washington tai Königstedtin sauna.
   Suomen turvallisuuspoliittisesta linjasta Sipilä ei näe mitään syytä luopua. Sumi on sotilasliittoon kuulumatoon maa, mutta toteutamme käytännönläheistä kumppanuutta NATOn kanssa. Puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa on jopa historiallisen tiivistä ja edelleen tiivistymään päin.
   EU-jäsenyys on Suomelle keskeinen turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Sen merkityksen Sipilä näkee vielä korostuvan epävarmoina aikoina. Hän onkin valmis tiivistämään EU´n puolustusyhteistyötä.
   Pienelle Suomelle kahdenväliset suhteet ovat äärimmäisen tärkeitä. Kun Sipilästä tuli pääministeri, hän halusi muuttaa hallituksen Venäjä-politiikkaa ensimmäisestä päivästä lähtien, ja tukea aikeelle antoi presidentti Sauli Niinistö. Sipilä halusi tavata säännöllisesti Venäjän pääministeri Dimitri Medvedeviä, ja tapasikin saaden asiasta tunnustusta kollegaltaan, joka alkujaan oli suhtautunut epäillen Sipilän sanomisiin - edellinen hallitus kun oli vastaavaa vakuutellut, muttei siitä mitään ollut tullut.
   
     Tämän vaalikauden aikana me keskustalaiset olemme joutuneet kuulemaan monesti, kuinka puolueemme on unohtanut köyhän asian. Myös puheenjohtajamme on aiheesta kansalaisia kuunnellut.
   Hallituskauden alussa noille jutuille löytyi ainakin periaatteessa jotain katetta. Esim. kansaneläke pieneni 6 - 7 euroa kuukaudessa. Lapsilisiä leikattiin ensimmäisen lapsen osalta 0,87 eur/kk.  Myös eri etuuksien indeksejä on jäädytetty.
   Mutta tämä suunta käännettiin heti kun työllisyys ja talous lähtivät nousuun. Sipilän hallitus nosti kaikkein pinimpiä päivärahoja n. 96 eur/kk. Pienituloisten eläkeläisten takuueläkettä on nostettu n. 40 eur/kk. Lapsilisien yksinhuoltajakorotusta on korotettu viitisen euroa kuussa ja perheellisten opiskelijoiden huoltajakorotus nostettiin 75 eur/kk.
   Sipilä ymmärtää kyllä ihmisten kritiikin. Hän kuitenkin myös toteaa ettei yhtään leikkausta ole tehty leikkaamisen ilosta eikä ideologisista syistä. Säästöjä on tehty vain ja ainoastaan siksi, että Suomen talous saataisiin kuntoon.
   Nyt siinä on onnistuttu. Nyt meillä on mahdollisuus parantaa ennen muuta heikoimmassa asemassa olevien etuuksia ja palveluja. Sipilä uskoo, että pidemmällä aikavälillä tämä nähdään myös laajemmalti yhteiskunnassamme.
   Sipilä uskoo, että nähdään se, että välillä köyhän asia on myös niiden ei-niin-mukavien päätösten tekemistä.

   Juha Sipilän uutuus Koko Suomen taajuudella on jälleen selkeä hahmotelma, lähes insinöörimäinen rautalankamalli, puheenjohtajamme visioista. Kilpailijat saavat toki jonkin verran kritiikkiä, mutta painopiste on selvästi omien vaihtoehtojen esittelyssä. Jos joku toivoo konkretiaa politiikkaan, tämä teos kannattaa lukea.

   Kirjasen voi kokonaisuudessaan lukea Juha Sipilän kotisivuilta.

Koko Suomen taajuudella

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys viikon 18 aikana.

Pitkäaikainen europarlamentaarikkomme mietteitä unionista kristityn näkökulmasta.

Vaalikuukauden Keskustalainen
Hannu Takkula: Tulevaisuuden puolesta - Sydänääniä Euroopasta


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Muistakaa europarlamenttivaalit. Puolueemme vaalisivustolle pääsette seuraavasta linkistä.

Europarlamenttivaalit

Myös Suomenmaasta löydätte tietoa ehdokkaistamme.

Suomenmaa