Kuukauden Keskustalainen

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Keskustalainen

Kuukauden Keskustalainen
Esa Seppänen: Miekkailija vastaan tulivuori
Bookwell (paino), Tammi 2004
535 sivua


Urho Kekkosen entinen adjutantti, everstiluutnantti evp. Esa Seppänen (s. 1933), profiloitui työurallaan puolustusvoimien ja liike-elämän palveluksessa venäläisyyden tuntijana. 2000-luvulla hän on tuntemustaan hyödyntäen ryhtynyt tietokirjailijana selvittelemään Suomen idänsuhteiden vaiheita. Vuonna 2004 ilmestynyt teos Miekkailija vastaan tulivuori aloitti kirjasarjan, jossa tarkastellaan Kekkosen ja neuvostojohtajien henkilökohtaisia suhteita. Tämä ensimmäinen keskittyy Josif Stalinin ja Nikita Hruštšovin aikaan.
   
   Kekkonen oli tekemisissä venäläisten kanssa jo nuorena. Tarton rauhanteon aattotunnelmissa nimimerkki Erasmus ilmoitti, ettei hän juurikaan pitänyt rauhasta polsujen kanssa, ainakaan ilman raudanlujia takeita. Vuonna 1926 Kekkosen tehtävänä Etsivän Keskuspoliisin (EK) tutkimustoimiston kuulustelijana oli saada laitettua sulku "hapankaalipolsujen" kiihotustyölle ja rajan yli soluttautumiselle.
   EK´n hommissa Kekkonen sai tilaisuuden perehtyä rajan takaa johdettuun poliittiseen liikkeeseen ja kiihotustyöhön. Hän oppi olemaan varuillaan ja näkemään asioita usealta näkökannalta. Kun hän oli tekemisissä loikkareiden ja muiden agitaattoreiden kanssa, hän hankki arvokasta kokemusta polsujen käyttäytymis- ja ajattelutavoista. Se oli hänen ensimmäinen tuntumansa venäläiseen mentaliteettiin ja moraaliseen arvomaailmaan.
   Paremmin kuin kovista otteista Kekkonen näyttääkin löytäneen empatiasta ja ymmärtäväisyydestä oikean tavan lähestyä kohdettaan ja puristaa tästä kaikki mahdollinen tieto - olipa kuulusteltava sitten venäläinen tai suomalainen kommunisti. Esim. Kaarlo Hillilä muisteli aikoinaan, kuinka kuulustelija Kekkosesta ja salanimeä Lordi käyttäneestä, korkeasti opiskelleesta Venäjältä tulleesta loikkarista oli tullut "kaikkein parhaimmat kaverit, mitä saattoi olla". Kekkonen oli jopa vienyt kaverinsa kotikaupunkiinsa ja poseerannut tämän kanssa valokuvassa Oulujärven rannalla.

   Stalingradin massiiviset taistelut vuosien 1942 ja 1943 vaihteessa käänsivät toisen maailmansodan kulun ja osoittivat, että Saksa tulee häviämään sodan. Venäläisjoukkojen suuri vastaoffensiivi alkoi 18.11. ja johti sotamarsalkka Pauluksen armeijan jäämiseen saartorenkaaseen Stalingradin edustalla 23.11.
   Samana päivänä kun puna-armeijan vastaoffensiivi alkoi, kokoontuivat Rovaniemellä Kekkonen, Hillilä, Kustaa Vilkuna, Paavo Säippä ja Kalle Määttä pohtimaan suuria kysymyksiä Hillilän "päämajaan", lääninhallituksen taloon. Kun lähdetään siitä, ettei Rovaniemen viisikolla voinut pelkästään radiouutisten perusteella olla riittävää, ajan tasalla olevaa propagandavapaata kuvaa Stalingradin tilanteesta, melkoinen yhteensattuma oli se, että kvintetin johtopäätökset sodan jatkosta osuivat täsmälleen samoihin kuin mihin puna-armeijan suurofffensiivi oli Stalingradissa viitoittamassa. He olivat tilanteenarvioinnin tuloksena vakuuttuneet siitä, että Saksa häviää maailmansodan ja siksi Suomen olisi nopeasti päästävä siitä irti.
   Aivoriihen johtopäätös Kekkoselle ja kavereille oli, että kun Saksan kukistuminen häämötti näköpiirissä, oli käsitys ryssästä perivihollisena arvioitava kokonaan uudelleen. Koska Neuvostoliitto tulisi olemaan voittajan puolella, Suomi ei seisoisi "lujilla jaloilla, ellei se pystyisi luomaan ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon entisen perivihollisuuden sijasta".

   Kekkonen oli jo nuoruusvuosinaan suuri kirjojen ystävä. Hän luki järjestelmällisesti ja innostui itsekin tuotteliaaksi kirjoittajaksi. Eräässä varhaisessa tekstissään hän ilmaisi suhteensa kirjoihin ja lukemiseen seuraavasti: "Jos mikään, niin hyvät kirjat antavat elämänhalua, ne nostavat lukijan ylös harmaasta arkipäiväisyydestä, ne panevat aatoksen liikkeelle, mielikuvituksen lentoon". Seppänen on samaa mieltä kirjallisuudentutkijan kanssa tämän arvioidessa, että "ilman kirjaa ja ilman nuoruusvuosilta lähtenyttä systemaattista lukemisen tarvetta presidentti Kekkonen ei olisi rakentanut sitä pohjaa, jolta hän nousi politiikkamme eturiviin ja lopulta valtakunnan päämieheksi".
   Kekkosen lempikirjailijoihin kuuluivat Tolstoi, Turgenev, Tšehov, Gogol ja Lermontov. J.K. Paasikiven lempikirjasta, Nikolai Gogolin Kuolleista sieluista, Kekkonen puhui usein lähipiirissään, mutta kaikkein eniten häntä kiinnosti Dostojevski. Tämän Rikos ja rangaistus oli venäläisistä klassikoista Kekkosen lempikirja. Yleensäkin Kekkonen oli kiinnostunut nimenomaan sellaisesta kirjallisuudesta, joka sai ajattelemaan eikä pelkästään viihdyttänyt.
   Rikas venäläinen klassinen kirjallisuus auttoi merkittävästi Kekkosta syventymään naapurimaan perinteisiin, ajattelutapaan, moraaliseen arvomaailmaan, käyttäytymistapoihin, kielenkäyttöön sekä yleensä slaavilaiseen mentaliteettiin, jota hallitsee emotionaalisuus, haaveilu ja fatalismi. Tämän vuoksi onkin outoa, että jopa johtavien historioitsijoiden joukossa esiintyy ihmettelyä, että Urho Kekkonen olisi kyennyt venäjän kielen ja kulttuurin heikonlaisesta tuntemisesta huolimatta rakentamaan neuvostojohtajiin välittömät henkilökohtaiset suhteet. Se pitää paikkansa, ettei Kekkonen koskaan kieltä opetellut, mutta kulttuuria - kirjallisuuden lisäksi baletti, musiikki, maalaustaide - tämä tunsi hyvin, sekä ymmärsi täysin, mikä aarreaitta kulttuuri oli naapurin tuntemisessa.

   Kulttuurin rinnalla Kekkosta auttoi venäläisyyden ymmärtämisessä presidentti Paasikivi. Kekkonen kuuli lähes päivittäin presidentin kuuluisia yksinpuheluita, joissa tulivat esille myös itänaapuria koskevat kysymykset. Eikä Paasikiveä parempaa opettajaa ja perehdyttäjää Kekkosella olisi voinutkaan olla. Ja oppimestari puolestaan piti oppilastaan tietorikkaana ja lahjakkaana miehenä.

   YYA-sopimuksen allekirjoittamisen yhteydessä vuonna 1948 Kekkonen pääsi suoriin keskusteluihin Stalinin kanssa. Ja käytti tilaisuuden hyväkseen. Aikakirjoihin jäi legendaarista sanailua.
   Sanailu alkoi, kun Stalin kysyi Kekkosen mielipidettä tarjoamastaan lempiviinistään. Tämä totesi, ettei näin tärkeässä asiassa pitäisi antaa hätäistä lausuntoa, kaatoi lasinsa täyteen ja hörppäsi viinin kerralla. Sitten hän antoi kiittävät kommentit viinistä. Minkä jälkeen huvittuneen oloinen Stalin toteaa Kekkosen saavan pitää pullon. Kekkonen puolestaan huolestuneena, kannattaako sitä nyt muutamaa tilkkaa. Stalin lupaa täyden pullon mukaan. Ja hekottelee leppoisasti. Toisin kuin ulkoministerit, järkyttynyt Carl Enckell ja nyreä V.M. Molotov.
   Ja sanailu jatkui. Huipentui ajatustenvaihtoon, joka alkoi Stalinin kysäistessä sutkilta (vrt. šutka, leikinlasku) suomalaiselta, miten nopeasti herra Kekkonen arvelee Suomen saavan armeijansa liikkeelle, jos YYA-sopimus sitä edellyttäisi. No, Kekkonen teki vastakysymyksen: kuinka nopeasti neuvostoarmeija saadaan liikkeelle? Stalin arvioi siihen menevän kolmisen viikkoa. Mihin Kekkonen: "Kyllä se on niin, Herra Generalissimus, että jos Suomen armeija pannaan liikekannalle yhdessä teidän armeijanne kanssa, et tarvita kuin kolmisen tuntia, kun kaikki sotilaamme ovat metsäkaartissa!"
   Stalin nauroi katketakseen. Molotov synkkeni silmissä. Enckell oli entistä enemmän kauhuissaan.

   YYA-neuvottelut olivat Kekkoselle monessa suhteessa hyvin merkityksellinen tapahtuma. Hänen keskeinen roolinsa Paasikiven luottomiehenä Suomen neuvotteluvaltuuskunnassa oli huomattavasti näkyvämpi kuin mitä hänen protokollan mukainen asemansa eduskunnan ensimmäisenä varapuhemiehenä olisi edellyttänyt. Samalla toinen sopimusosapuoli sai konkreettista tuntumaa Kekkoseen.
   Kekkosen poliittisen tulevaisuuden kannalta tärkeintä oli, että hän tilanteenhallinnallaan, rohkeudellaan ja railakkaalla huumorillaan onistui tekemään vaikutuksen Staliniin, joka yleensä suhtautui ihmisiin hyvin epäluuloisesti. Stalinille Kekkonen näytti, mihin hän henkisillä ominaisuuksillaan pystyy - eikä pelkästään Stalinille. Neuvostoliittolaisista läsnä olivat ulkoministeri Molotovin lisäksi muitakin Stalinin oppipoikia, paikalla olivat myös Ždanov, Beria, Malenkov, Kaganovitš, Vorošilov, Bulganin, Budjonnyi ja Mikoyan.

   Stalin kuoli maaliskuun 5. päivän iltana. "Planeettamme auringon" sammuminen oli valtava järkytys neuvostokansalle. Olihan neuvostolääketiede kertonut keinoista, joilla ihmisen ikää voitiin pidentää 150-200 vuoteen, eikä Stalin ollut kuollessaan kuin 74-vuotias.
   Presidentti Paasikiven suostumuksella pääministeri Kekkonen matkusti pienen ministerivaltuuskunnan kanssa Moskovaan Stalinin hautajaisiin. Hän osallistui surukulkueeseen, minkä jälkeen hänet ohjattiin Leninin mausoleumin katolle seuraamaan seremonioita, kun Stalinin arkku kannettiin kunniapaikalle Leninin rinnalle.
   Mutta Moskovassa näyteltiin Stalinin hautajaispäivänä toinenkin näytelmä, joka Kekkoselta jäi havaitsematta - ainkaan hänen muistiinpanoistaan ei löydy tapahtumasta merkintää. Pääkaupunkiin virtasi eri puolilta valtakuntaa ihmisiä, jotka halusivat hyvästellä Stalinin. Miliisi oli voimaton pitämään järjestystä väkijoukon ja autojen sulloutuessa tiiviinä massana keskustaan Maneesitorin ympäristöön. Esim. tapahtumaa kuvannut historioitsija Eduard Radzinski oli menettää henkensä väkijoukon puristuksessa.
   Monet tallautuivat väkijoukon jalkoihin. Tuhansia ihmisiä kuljetettiin tuona päivänä ruumishuoneille. Ilmeisesti uutissulun vaikutuksesta Kekkosen johtama Suomen delegaatio ja suurlähetystön tarkkailijat eivät näytä myöhemminkään saaneen tietoa näistä tapahtumista.
   Kekkonen ei nähnyt myöskään sitä hämminkiä, mikä syntyi Stalinin arkun äärellä, kun vainajan hulttiopoika, ilmavoimien kenraali Vasili Stalin ympäri päissään herjasi salaisen poliisin päällikkö Lavrentiy Beriaa syyttäen tätä isänsä murhaamisesta. Ja tästä kun meni kolme viikkoa, Vasili Stalin erotettiin asevoimista, pidätettiin ja heitettiin vankilaan, mistä hän hän vapautui vuonna 1961.

   Nikita Hruštšovin tie pienen etelävenäläisen Kalinovkan kylästä Kremliin on selviytymistarina. Se on kertomus siitä, kuinka Hruštšov omilla avuillaan sekä myös hyvällä onnella päsi Stalinin lähipiiriin, lujitti siellä asemansa, ja Stalinin poismenon jälkeen otti paikkansa diktaattorin perillisenä.
   Ollessaan 31-vuotias Hruštšov kohtasi Doninlaakson kaivoksilla yhden Stalinin luottomiehistä, joka oli lähetetty Ukrainaan tekemään kansalaisista kommunisteja ja tuhoamaan Stalinin trotskilaisia vihollisia. Tämä mies oli Lazar Kaganovitš, joka huomasi Hruštšovin energisyyden, organisointikyvyn ja magneettisen taidon saada ihmiset puolelleen. Kaganovitš kertoo muistelmissaan, kuinka Hruštšovissa häntä miellytti erityisesti se, että tämä tunnusti avoimesti omat "trotskilaiset haihattelunsa", arvioi tilannetta terveesti ja valitsi oikean puolen. Tämä oli Hruštšovin ensimmäinen askel Stalinin mieheksi.
   Kun Kaganovitš oli tullut vakuuttuneeksi Hruštšovin lojaalisuudesta, hän alkoi antaa oppipojalleen yhä vaativampia puoluetehtäviä ja järjesti tämän lopulta vuonna 1929 Moskovan teollisuusakatemiaan. Siellä Hruštšov omisti kaukonäköisesti suurimman osan ajastaan puolueagitoinnille ja trotskilaisten vihollisten paljastamiselle.
   Akatemian puoluetyössä Hruštšov tutustui ruskeasilmäiseen, vaatimattomasti esiintyvään kaunottareen, joka tuli aamusiin raitiovaunulla akatemiaan. Pian Hruštšoville selvisi, että sympaattinen toveritar "Nadja" oli Nadežda Allilujeva - Stalinin vaimo.
   Allilujeva kiinnitti akatemian agitaatiotyössä huomionsa Hruštšovin suureen energisyyteen sekä motivoituneisuuteen trotskilaisten paljastamisessa. Hruštšov piti yhteistyötä Allilujevan kanssa eloonjäämisensä takeena. Samaan aikaan kun useimmat Hruštšovin luokkatoverit akatemiassa ja puolueorganisaation ystävät menettivät henkensä kansanvihollisina, Hruštšovia vietiin Stalinin käskystä eteenpäin.
   Lopulta vuodesta 1951 lähtien Hruštšov alkoi saada päivälliskutsuja Stalinin datšalle Kuntsevon Volynskojeen, missä Kremliin enää harvoin hakeutunut diktaattori vietti suurimman osan elämänsä loppuajasta. Stalin nimitti päivällisiään "poliittiseksi klubiksi", mutta oikeasti ne olivat simputustilaisuuksia. Oppipojille tapaamiset olivat kärsimystä, mutta he kestivät, koska niin kauan kuin Suuri Opettaja kutsui heidät mukaan, heidän ei tarvinnut sentään henkensä puolesta pelätä.
   Hruštšovilla ja kumppaneilla oli vain yksi mahdollisuus selvitä: täyttää nöyrästi kaikki annetut tehtävät, liehitellä Johtajaa mutta varoa visusti ilmaisemasta henkilökohtaista mielipidettään mistään asiasta, ennen kuin Stalin oli lausunut omansa.
   Pahimpaan tilanteeseen joutuivat Molotov, Mikoyan ja Vorošilov, joita Stalin ei enää ottanut politbyrooseen 19. puoluekongressin jälkeen vuonna 1952. Hruštšov oli varma, että jos Stalin olisi elänyt kauemmin, tämä kolmikko olisi kohdannut hirvittävän lopun.
   Hruštšov muistelee erästä tilannetta lomalla Mustallamerellä Suhumissa vuonna 1951, jolloin Stalin oli mutissut huvilansa portailla: "Olen lopussa, en luota kehenkään, en edes itseeni." Muut olivat nähneet Stalinin epäluottamuksen ihmisiin jo kauan aiemmin, mutta silloin tämä myönsi sen itsekin. Tämä tapahtuma antoi mutinan kuulleille Hruštšoville ja Mikoyanille aiheen  uskoa, että Stalin oli joko mielipuoli tai mielipuolisuuden rajoilla.

   Hruštšov hallitsi luovimisen taidon. Hänen oman käsityksensä mukaan Stalin luotti häneen ja arvosti hänen lojaalisuuttaan.
   Hruštšov osoittautui hyväksi ja kuuliaiseksi oppilaaksi. Yhtäältä hän oli oppinut taidon johtaa ihmisiä ja käyttää häikäilemättä valtaa, toisaalta hyvän poliittisen vainun haistaa vaara, välttää se ja peittää todelliset kasvonsa, aidot ajatuksensa ja tunteensa.
   Hruštšovin tytär Rada Adžubei korostaa Stalinin ja Hruštšovin välistä luottamussuhdetta. Hänen mukaansa Stalin luotti Hruštšoviin loppuun saakka. Hänellä on käsitys, että näiden kahden välillä oli inhimillinen luottamus verrattuna muihin Stalinin ympäristössä olleisiin ihmisiin. Lisäksi Stalin luotti Hruštšovin kykyihin johtajana.

   Muodottomaksi paisunut henkilökultti, jota Stalin itsekin kaikin tavoin ruokki ympäristössään, oli omiaan kiihottamaan oppipoikien keskinäistä kilpailua. Epädemokraattinen ympäristö, neuvostosysteemi ja se, ettei Stalin koskaan paljastanut todellisia ajatuksiaan vallanperimyksestä, pitivät hänen oppipoikansa herkeämättä kiinni toistensa kurkussa.
   Eläminen jatkuvan pelon ilmapiirissä opetti valppaaksi ja varovaiseksi. Kaikkeen ja kaikkiin täytyi suhtautua epäluuloisesti. Stalin moukaroi oppipoikiinsa johtamismallin, jota he sitten mestarinsa poistuttua ryhtyivät kukin omalla tavallaan soveltamaan. Seppänen arvelee oppipojista tulleen Stalinin teräksisessä kuristusotteessa kokonaan toisenlaisia ihmisiä ja poliittisia johtajia kuin millaisiksi nämä olisivat itseään halunneet kehittää.  Kuvaavaa sille, kuinka valtava tämä oppipoikien kokema paine oli ja millaisia reaktioita se äkkiä purkautuessaan aiheutti, on eräs - huhuihin perustuva - versio Suuren Johtajan viimeisistä hetkistä.
   Beria, Hruštšov ja Malenkov olivat menneet datšalla Stalinin huoneeseen ja löytäneet tämän makaamasta tajuttomana lattialla. Yhtäkkiä Stalin oli kuitenkin liikahtanut, jolloin Hruštšov oli syöksynyt hänen kimppuunsa ja alkanut molemmin käsin kuristaa häntä. Esimerkin voimasta myös toiset olivat tulleet ja yhteisvoimin tukehduttaneet Stalinin. Erään toisen version mukaan kolmikko olisi saattanut olla salaliitossa ja myrkyttää Stalinin.
   Kun Molotovilta oli myöhemmin kysytty asiasta, hän oli vastannut: "Saattoi olla niin."

   Valtakautensa aikana Stalin oli käynyt valtakuntansa rajojen ulkopuolella ainoastaan kahdesti, Teheranin konferenssissa vuonna 1943 ja Potsdamin konferenssissa vuonna 1945. Kun Hruštšov valittiin kommunistipuolueen 1. sihteeriksi eli maan korkeimmaksi johtajaksi 7.9.1953, hän aloitti uuden suuntauksen, liikkeen "ulos Kremlistä".
   Neuvostokansa, tehdastyöläiset ja kolhoosilaiset, alkoivat suureksi yllätyksekseen nähdä, kuinka toveri Hruštšov tuli heidän keskuuteensa ottamaan selvää, miten he elivät, mitä ongelmia heillä oli, ja lupaamaan niiden pikaista parantamista. Hruštšovilta, joka oli käyttänyt paljon aikaansa liikkumiseen kansan parissa, tehtaissa ja pelloilla, se kävi luontevasti.
   Ulospäin suuntautunut Hruštšov alkoi yhä kasvavassa määrin etsiä kontakteja myös lännen ja idän johtajiin sekä mahdollisuuksia tutustua eri kansoihin. Hän halusi omin silmin nähdä toisten elämää ja saavutuksia maailmansodan jälkeisessä maailmassa. Kaikkeen uuteen kohdistuva aito kiinnostus pohjautui myös tavoitteeseen kerätä aineksia vertailuun sosialistisen  ja kapitalistisen järjestelmän välillä.
   Kotimaassa stalinilaisen jääkauden vastapainona Hruštšovin sisäpolitiikkaa uudistuksineen ryhdyttiin kutsumaan suojasääksi sekä ulkopolitiikassa sosialistisen ja kapitalistisen maailman rauhanomaiseksi rinnakkaiseloksi.

   Hruštšovin uusi diplomaattinen tyyli alkoi näkyä myös suomalais-neuvostoliittolaisissa suhteissa hallitustason vierailuvaihdon vilkastumisena. Niinpä Stalinin hautajaisten jälkeen Kekkonen teki seuraavan matkansa Neuvostoliittoon kesällä 1954, Ralph Törngrenin hallituksen ulkoministerinä. Vierailun isäntä, ulkomaankauppa-asioista vastannut varapääministeri Anastas Mikoyan oli Kekkosen vanha tuttu, joten tapaaminen tarjosi erinomaiset mahdollisuudet syventää tuttavuutta.
   Ja tuli siellä muitakin tavattua. Kekkosen ulkoministerivierailu oli hänen uransa kannalta varsin tärkeä. Neuvostojohtajat painottivat niin moneen kertaan Kekkosen ansioita naapuruussuhteiden lujittamisessa kohottamalla hänet Paasikiven rinnalle, ettei kyseessä voinut enää olla sattuma. Kokemastaan vastaanotosta Kekkonen saattoi päätellä, että hänen mahdollisuutensa Paasikiven seuraajana olivat kasvaneet.

   Porkkalan palautukseen johtaneet neuvottelut Moskovassa syyskuussa 1955 olivat presidentti Paasikivelle ja tuolloin pääministerinä toimineelle Kekkoselle selvä voitto. Kekkonen sai sulan hattuunsa, ei pelkästään toiminnastaan Suomen pääneuvottelijana, vaan myös niistä hyödyllisistä kontakteista, jotka hän onnistui eri tilanteissa solmimaan.
   Porkkalan palautusneuvottelut olivat myös siinä suhteessa tärkeä tapahtuma, että Kekkonen sai mahdollisuuden tehdä lähempää tuttavuutta puoluejohtaja Hruštšovin kanssa. Vastoin presidentin varovaisempaa kantaa pääministeri ilmoitti Hruštšoville ymmärtäneensä, ettei tällä ollut mitään huomauttamista Suomen liittymisestä Pohjoismaiden neuvostoon. Ja Hruštšovin alkuhangoittelun jälkeen Kekkonen saikin kuulla ymmärtäneensä oikein, mitä Hruštšov asiasta ajatteli - Neuvostoliitolla ei ollut huomautettavaa Suomen liittymiseen. Näin Kekkonen, joka omien sanojensa mukaan oli ottanut "härkää sarvista", olikin onnistunut kellistämään härkämäisen keskustelukumppaninsa.
   Kekkonen ei missään vaiheessa tehnyt lainkaan ehdotuksia eikä vastaehdotuksia, eikä myöskään esittänyt pyyntöjä - hän vain kertoi Suomen päätöksestä liittyä Pohjoismaiden neuvostoon ilmaisten näin halunsa saada kuulla Hruštšovin kannan asiaan. Näin Kekkonen sai kuulla toivomansa vastauksen kysymykseensä, jota hän ei itse asiassa ollut koskaan esittänytkään. Yhteinen aallonpituus ja yhteisymmärrys olivat selvästi löytymässä näiden kahden pelimiehen välille.

   Hruštšovin puheessaan helmikuussa 1956 esittämät paljastukset Stalinista aiheuttivat suuren järkytyksen, eivätkä ainoastaan stalinistisessa vanhassa kaartissa, jonka keskuudessa ne voimistivat Hruštšovin vastaista oppositiota, vaan myös useissa sosialistisen leirin maissa. Kun puheen sisältö oli tullut julkisuuteen, Stalinin kotiseudulla Gruusiassa (Georgia) tapahtui vakavia levottomuuksia. Myös Itä-Saksassa jouduttiin asevoimin kukistamaan työläislakkoja, Puolassa pelkkä asevoimien käytöllä uhkaaminen riitti palauttamaan mielenosoittajat työpaikoilleen.
   Pahin tilanne kehittyi Unkarissa, missä kansallismieliset nousivat marraskuussa 1956 kapinaan. Tilanteen kärjistyttyä äärimmilleen Hruštšov osoitti liipaisinsormensa herkkyyden lähettämällä neuvostopanssarit Budapestiin. Keskuskomitean tiedetään joutuneen lähes hysteeriseen tilaan, eivätkä Hruštšovin lähipiirissä läheskään kaikki - ei esim. Mikoyan, jonka Hruštšov oli lähettänyt Budapestiin etsimään sopua - olleet asevoiman käytön kannalla. Seurauksena oli, että Unkarin tapahtumat ruokkivat Hruštšovin vastaisia mielialoja neuvostojohdossa ja puolueessa yleensä.
   Kekkosen ja Suomen hallituksen asenne Unkarin tapahtumiin oli ambivalentti: yhtäältä Suomi kannatti YK´ssa Unkarin kansan vapautta korostavia päätöksiä ilmaisten selväsanaisesti toiveensa interventiojoukkojen vetämisestä maasta, toisaalta Suomi vältti tuomitsemasta Hruštšovin toimia pyrkien näin olemaan vahingoittamatta Suomen hyvin kehittyviä suhteita Neuvostoliittoon.
   Konkreettinen tilanne kannanottoon syntyi, kun Tehtaankadulla järjestettiin marraskuun alussa lokakuun vallankumousken vastaanotto juuri Budapestin tapahtumien päivinä. Kun sairasvuoteella ollut Paasikivi oli saanut kuulla, ettei hallitus aikonut osallistua vastaanotolle, hän ilmoitti Kekkosen kautta, että jos hallitus aikoo siten menetellä, hänet "voidaan kantaa vaikka paareilla Tehtaankadulle". Uhkaustaan Paasikiven ei tarvinnut toteuttaa, Kekkonen ja hallitus ilmestyivät kuin yhtenä miehenä Tehtaankadun juhlavastaanotolle.
   Neuvostopuolella episodi tulkittiin konkreettiseksi osoitukseksi Paasikiven-Kekkosen linjan kestävyydestä. Neuvostoliiton suurlähetystössä pitkään työskennellyt Albert Akulov kiteyttää tilanteen: "Piti ajatella perspektiivisesti ja strategisesti. Suomen ja Neuvostoliiton suhteet eivät saaneet kärsiä senhetkisistä mielialoista. Tämä episodi oli sekä suomalaisille että meille hyvä esimerkki suhteittemme ainutlaatuisesta luonteesta. Se osoitti, että ne eivät altistuneet konjunktuureille."

   Hruštšov vieraili Suomessa pääministeri Nikolai Bulganinin kanssa kesäkuussa 1957. Vierailun valmisteluihin osallistuneen keskuskomitean kansainvälisen osaston Suomen-sektorin veteraanin Vladimir Fjodorovin mukaan Hruštšov oli ollut ennen matkaa hieman jännittynyt. Hän oli Viipurin asemalla pidetyssä joukkokokouksessa todennut, että piti varoa ja tarkkailla tiukasti, mitä Suomi ja Kekkonen puuhailivat - Kekkonen kun oli "viekas porvari".
   Hruštšov oli teroittanut virkamiehille lähteneensä tapaamaan Suomen kansaa, ei presidentti Kekkosta eikä pääminsteri V.J. Sukselaista. Hän halusi tutustua Suomen kansan elämään ja maan kehitykseen sekä oppia ymmärtämään suomalaisten ajattelutapaa.
   Tulkkina toiminut Antti Karppinen totesi Hruštšovista, että tämä orientoitui erittäin nopeasti siihen, mitä pitää sanoa, miten pitäisi toimia - onko täällä arvokasta populistinen esiintyminen? Ajan voittamiseksi Hruštšov piti tapanaan kääntyä toisinaan Bulganinin puoleen ja kysyä tämän mielipidettä - siten hän sai muutaman sekunnin lisää aikaa miettiä, mitä itse sanoisi. Karppinen oli heti huomannut, että Hruštšovilla oli samanlaista tarkkaa tilannesilmää kuin Kekkosella.
   Vierailuohjelma oli laadittu hyvin monipuoliseksi ja siinä oli tarkoin otettu huomioon neuvostovieraiden toiveet. Helsingin ja Tapiolan lisäksi käytiin Orimattilassa, Lahdessa, Jämsänkoskella, Valkeakoskella ja Tampereella. Tutustuttiin Suomen kansan elämään, koteihin, maatilaan, tehtaisiin, museoihin, ajeltiin vastamaalatulla Suomi-laivalla Päijänteellä.
   Ajan uutisfilmissä Kekkonen tarkkailee vakavan oloisena tapahtumia hieman sivusta antaen Sukselaisen johtaa vierailun kulkua. Presidentti näyttää kuitenkin selvästi pyrkineen syventämään tuttavuutta, jonka hän oli Moskovassa vuonna 1955 Hruštšovin kanssa solminut.
   Neuvostoliiton suurlähetystön iltatilaisuudessa Kekkonen esitti yllättäen venäläisseurueelle kutsun saunomaan Tamminiemeen. Hruštšov lähimpine miehineen otti kutsun vastaan, muu osa seurueesta Bulganinin johdolla kieltäytyi - Bulganinilta menivät konseptit sekaisin, mutta Hruštšov nopeasti reagoivana ja joviaalina  miehenä suostui oitis.
   Nikitan poika Sergei vahvisti Seppäselle, että Hruštšovin yösaunomisen motiivina oli nimenomaan se, että tämä katsoi "epäystävälliseksi ja poliittiseksi vahingolliseksi kieltäytyä Kekkosen kutsusta". Sergei korostaa lisäksi, että Kekkonen oli jo siinä vaiheessa onnistunut hankkimaan niin vahvat sympatiat puolelleen, ettei Hruštšov "vilpittömästi inhimillisistä syistä halunnut loukata isäntäänsä kieltäytymällä ystävällisestä kutsusta".
   Se, että Hruštšov suostui helposti yllättävään kutsuun, samoin kuin onnistunut yhteinen saunayön vietto, antoivat Kekkosen taktiseen kontaktivalikoimaan uuden tärkeän elementin. Seppänen näkee tämän vahvistaneen Kekkosen uskoa, että kotikenttä tarjosi merkittävän edun henkilökohtaisten suhteiden kehittämiseen perustuvassa strategiassa.

   Sinä aikana kun Hruštšov vieraili Suomessa, Neuvostoliitossa päätettiin kutsua keskuskomitean puhemiehistö koolle, näennäisesti käsittelemään lähestyviä Leningradin kaupungin 250-vuotisjuhlallisuuksia. Mutta oikeasti tarkoitus oli käsitellä jo pitkälle valmisteltua päätöstä erottaa Hruštšov ja tätä kannattaneet keskuskomitean sihteeristön jäsenet tehtävistään. Salaliiton, jonka tarkoitus oli alentaa Hruštšov maatalousministeriksi, johdossa oli ns. MMK-ryhmä, jonka johdossa oli Molotov kumppaneinaan Malenkov ja Kaganovitš.
   Kun kokous sitten alkoi, Hruštšovin ja Bulganinin välinen jännite, joka oli jo Suomessa ollut selvästi näkyvissä muttei tulkittavissa, sai selityksensä. Puhetta johtamaan asettui pääministeri Bulganin ottaen kantaa MMK-ryhmän puolesta matkatoveriaan vastaan. Jännite Hruštšovin ja Bulganinin välillä oli ollut niin voimakas ja näkyvä, että eräässä vaiheessa Kekkonenkin oli ärtyneenä huomauttanut lähipiirilleen, että "eikö Moskovasta löytynyt paikkaa, missä nuo kaksi olisivat voineet selvitellä välejään, pitikö sitä varten tulla Suomeen?"
   Puhemiehistön kolme päivää kestäneessä myrskyisässä kokouksessa Molotovin johtama oppositio syytti Hruštšovia talousjohdon organisoinnissa tehdyistä virheistä ja ideologisista harharetkistä. Pääsyytös, jota ei kokonaan sanottu, oli, että Hruštšovin katsottiin menneen liian pitkälle Stalinin solvaamisessa, mikä murensi puolueen auktoriteettia kansainvälisessä kommunistisessa piirissä.
   Syytöksissä käytettiin myös Hruštšovin yöllistä "harharetkeä" Tamminiemen saunaan. Tästä saunomisesta porvarin kanssa sukeutuikin melkoinen verbaalinen mittelö, missä tunteet ryöpsähtelivät niin voimakkaasti, että saunassa mahdollisesti käydyt poliittisia aiheita koskeneet keskustelut jäivät täysin sivuun.
   Puhemiehistön yhdestätoista jäsenestä vain neljä kannatti Hruštšovia. Tämä oli kuitenkin sitä mieltä, että vain koko keskuskomitea, joka oli hänet nimittänyt, voisi hänet myös erottaa. Muut jäsenet lennätettiin nopeasti Moskovaan, missä nämä sitten istuivat toista viikkoa, ennen kuin päästiin tekemään henkilövalintoja.
   Hruštšov jäi paikoilleen, mutta muutama muu lähti lentoon kuin leppäkeihäs. Molotov lähti suurlähettilääksi Mongoliaan, Malenkov Itä-Kazakstaniin sähkölaitoksen johtajaksi ja Kaganovitš tehtaanjohtajaksi Permiin Uralille. Samassa yhteydessä keskuskomitean puhemiehistössä käytiin läpi perusteellinen saneeraus: yhdestätoista varsinaisesta jäsenestä erotettiin viisi, ja heidän tilalleen astuneista yhdeksästä uudesta jäsenestä useimmat kuuluivat Hruštšovin kannattajiin, heidän joukossaan Hruštšovin puolesta puhunut kenraaliluutnantti Leonid Brežnev, joka sai huomattavan ylennyksen armeijan ja sotalaivaston poliittisen päähallinnon apulaispäällikön paikalta keskuskomitean sihteeriksi. Myös Kominternin johdon veteraanille O.W. Kuusiselle löytyi paikka puhemiehistöstä.
   Vastustajien lisäksi myös marsalkka Georgi Žukov poistettiin pelilaudalta. Hänen ollessaan vierailulla Jugoslaviassa hänet erotettiin kaikista tehtävistään, virallisena syynä "bonapartistiset taipumukset" ja sotilasvallankaappauksen valmistelu. Seppäsen mukaan todellinen syy oli marsalkan suuri kansansuosio, mitä Hruštšov kadehti ja piti riskinä valta-asemalleen.
   Kun Suomen presidentti seuraavan kerran saapui valtiovierailulle Neuvostoliittoon vuonna 1958, hänen vastaanottajansa Nikita Hruštšov piti jo käsissään sekä puolue- että hallitusvaltaa asevoimien, KGB´n ja MVD´n tukemana. Nyt tämä oli Neuvostoliiton kiistaton johtaja.

   Valtiovierailullaan Neuvostoliitossa toukokuussa 1958 presidentti Kekkonen sovelsi samaa menetelmää kuin Hruštšov edellisenä vuonna Suomessa. Hän ei tullut lomalle, vaan perehtymään yhteiskuntaan. Ja tämä toive toteutettiin täysimittaisesti.
   Moskovan lisäksi Kekkosta kuljetettiin ympäri Neuvostoliittoa yli 7.000 kilometriä, ensin Moskovasta Leningradiin, sieltä Uralille Sverdlovskiin (nyk. Jekaterinburg) ja Keski-Aasiaan Taškentiin. Kekkonen katsoi kuitenkin asiakseen ilmoittaa kieli poskessa lentokentällä kotiin palatessaan, että "matka oli ollut liian lyhyt".
   Naapurimaiden suhdekehitykseen erikoistuneessa venäläisessä historiankirjoituksessa Suomen presidentin matka nähdään, ei ainoastaan virallisena valtiovierailuna, vaan suurelta osalta myös hänen ensimmäisenä kontaktinaan tavalliseen neuvostokansaan.
   Mutta jos Kekkosen vierailu olikin PR-mielessä suurmenestys, poliittisissa kysymyksissä tulokset jäivät suhteellisen laihoiksi. Saimaan kanavan vuokrausta koskevassa Suomen ehdotuksessa, Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisissa artikloissa ja Karjalan kysymyksessä Neuvostoliiton kanta oli tiukka. Kanavaa koskeva ehdotus olisi merkinnyt samaa kuin rajojen tarkistus. Karjalan kysymyksen käsittely olisi voinut muodostua vaaralliseksi ennakkotapaukseksi johtuen sen yhteydestä Neuvostoliiton laajempiin rajaongelmiin erityisesti Saksan ja Japanin kanssa.
   Näiden takaiskujen tuottamaa pettymystä kuitenkin lievensi se merkittävä seikka, että loppukommunikeassa Neuvostoliitto jälleen tunnusti Suomen harjoittaman rauhantahtoisen puolueettomuuspolitiikan.

   Kekkosen 60-vuotispäivien ehdoton päävieras oli Neuvostoliiton johtaja Hruštšov, jonka kanssa virallisten juhlallisuuksien lomassa vietetty epävirallinen tapaaminen Tamminiemessä muodostui juhlien kulminaatioksi. Siihen sisältyi sen verran paljon merkittäviä asioita ja tiivistä tunnelmaa, että öistä yhdessäoloa voi Seppäsen mielestä kutsua täydellä syyllä Tamminiemen taikayöksi.
   Hruštšovin käynti Tamminiemessä kuului presidentin syntymäpäiväjuhlien epäviralliseen osuuteen, siksi sitä ei ollut merkitty viralliseen vierailuohjelmaan. Myöskään medialla ei ollut asiasta vihiä, ei etukäteen eikä jälkeenpäinkään. Tähän yksityiseen tilaisuuteen osallistui hyvin suppea joukko, presidentin lisäksi Suomea edusti ainoastaan kauppa- ja teollisuusministeri Ahti Karjalainen, joka toimi tapaamisessa kirjurina.
   Sillä kertaa ei kuitenkaan menty saunaan. Hruštšovin kieltäytymisen syynä ei suinkaan ollut ajatus, että jos toverit taas yrittäisivät jotain sillä aikaa kun johtaja saunoo kapitalistin kanssa, vaan korkea verenpaine ja lääkärin kielto. Mikä ei tietenkään ole estänyt satusetiä Lasse Lehtinen - Hannu Rautkallio esittämästä omissa kirjoissaan suuria totuuksia siitä, kuinka Kekkonen ja Hruštšov suhmuroivat valtakuntiensa asioita keskenään saunassa.
   Tapaamisen agendan tärkein kysymys, Suomen EFTA-hanke ja kaupan suosituimmuuskysymys Neuvostoliiton kanssa käsiteltiin lähes läpihuutojuttuna. Kekkosen lyhyt toteamus, että "tämä on sitten selvä" ja Hruštšovin nyökkäily merkkinä siitä, että neuvostohallitus suhtautuu ymmärtämyksellä Suomen EFTA-pyrkimykseen, päätti asian käsittelyn ilman että siitä oli edes jouduttu neuvottelemaan.
   Kun Hruštšov sitten kysyi hyväntahtoisesti, olisiko Kekkosella vielä jotain, tämä tarttui samoin tein seuraavaan aiheeseen: "Ehkä olisi Saimaan kanava, mutta kolmisen vuotta sitten Te annoitte työhuoneessanne esitykseemme jyrkän kielteisen vastauksen. Siksi ajattelin, ettei jankuteta samasta asiasta."
   Kyseessä oli harkittu provokaatio. Kekkonen ei kysynyt mitään, ei ehdottanut mitään, ei tarjonnut mitään, ei pyytänyt mitään - hän vain vetosi lähihistoriaan eikä millään olisi halunnut vaivata vierastaan mokomalla asialla. Ja tiesi Hruštšovin halun päättää kaikista asioista muita kuulematta.
   Hruštšovin reaktio oli juuri se, mitä Kekkonen oli toivonutkin: "Jos minä nyt sitten haluaisinkin päästä antamaan siihen myönteisen vastauksen". Minkä jälkeen Kekkonen epäili, josko vieras olisikin käsittänyt hänen sanansa väärin. Ja sitten keskustelu lähti suuremmille kierroksille, Kekkonen vei ja Hruštšov seurasi parhaansa mukaan.
   Sitten Kekkonen pääsi mainitsemaan, että hänellä oli kassakaapissa valmisteltuna eräs suunnitelma, jonka hän haluaisi selostaa - tietysti vain, jos Hruštšovia kiinnostaa kuunnella aiheesta. Eli taktiikka pitää: ei pyydetä, ei tarjota, ei ehdoteta, mutta ollaan valmis selostamaan ja informoimaan - mutta vain, jos toinen on kiinnostunut. Mitäpä muuta kohtalias vieras vastaisi kuin ykskantaan: "Sopii".
   Suunnitelman Kekkonen oli nimennyt Operaatio Napanuoraksi. Sen ytimenä oli ulko- ja sisäpolitiikan symbioosi: EFTA-ratkaisun ja hallituksen kokoonpanon kytkeminen toisiinsa sekä "napanuoran" vetäminen itään. Itäiseen päähän sisältyisivät Saimaan kanavan ja Uuraan sataman vuokraus 50 vuodeksi sekä suursaha Pohjois-Karjalaan jalostamaan venäläistä raakapuuta.
   Hruštšov kiemurteli hetken, mutta Kekkosen tekemä vyörytys Karjalaisen antamalla sivustatuella jyräsi venäläisrintaman. Hruštšov totesi asian: "Herra presidentti, Te olette taikuri, suhteiden taikuri!"
   Ja vielä Kekkonen vei neuvotteluja pidemmälle. Hän totesi, että Neuvostoliitto ei Karjalaa tarvitse, mutta suomalaisille se on suuri tunnekysymys. Taaskaan Kekkonen ei pyydä eikä ehdota mitään, toteaa vain. Mutta siinä Hruštšovin kanta ja perustelut olivat samat kuin aiemmin.
   Seppäsen mukaan Kekkosen laaja tavoite oli kokonaisuus Saimaan kanava + länsipuoliset alueet + Viipuri + Uuraan satama vuokralle 50 vuodeksi. Ja tämäkin oli oikeastaan välitavoite - päämäärä oli kanavasulkujen auettua putkahtaa tavoittelemaan rajojen tarkistamista ja Karjalan palauttamista.
   Viktor Vladimirov arvioi Hruštšovin vierailun tavoitteita ja luonnetta toteamalla, että Hruštšovin ja Kekkosen henkilökohtaisia suhteita haluttiin syventää. Vladimirovin näkemys, että Suomen ja Neuvostoliiton valtiollisten suhteiden tila riippui merkittävästi Hruštšovin ja Kekkosen keskinäisten välien kehityksestä, osoittaa, millaiseen prioriteettiasemaan Neuvostoliiton puolella asetettiin kaikki sellaiset toimet, jotka tähtäsivät näiden suhteiden kehittämiseen. Ja tämähän oli kaksisuuntainen tie: mitä paremmat valtioiden johtajien henkilökohtaiset suhteet olivat, sitä suotuisammin kehittyivät kaikinpuoleiset maiden väliset suhteet, ja mitä paremmalla kannalla ne puolestaan olivat, sitä paremmat olivat edellytykset Hruštšovin ja Kekkosen välisten henkilökohtaisten suhteiden kehittymiselle.

   Vain kahta kuukautta myöhemmin, marraskuussa, Kekkonen teki vierailun Neuvostoliittoon. Näiden kahden vierailun tulokset osoittivat, että edellisen vuoden yöpakkasten takaiskun jälkeen naapurimaiden suhdannekehityskessä oli saavutettu käännekohta. Konjunktuurit näyttivät nyt lähteneen lupauksia herättävään nousuun.
   Myös Kekkosen-Hruštšovin henkilökohtaisella linjalla keskinäiset välit vakiintuivat ja saivat uutta, entistä merkittävämpää sisältöä. Oleellista tässä Seppänen näkee olevan se, että valtioiden väliset suhteet ja valtioiden johtajien väliset suhteet alkoivat merkitä jo yhtä ja samaa asiaa. Vladimirovin mukaan Kekkosen kanssa voitiin puhua avomielisemmin ja luottamuksellisemmin kuin eräiden "veljesmaiden" johtajien kanssa.

   Vuoden 1961 noottikriisin varsinaiset konsultaatiot Novosibirskissä kestivät vain noin tunnin, minkä jälkeen kahden maan päämiehet astuivat tyytyväisen oloisina ulos neuvotteluhuoneesta molempien maiden valtuuskuntien ällisteltäviksi. Noottikriisin ratkaisu ja kahdenkeskisten suhteiden korostettu asema ei voinut olla vahvistamatta Kekkosen kansainvälistä mainetta taitavana valtiomiehenä, neuvottelijana ja suhdetoiminnan hallitsevana johtajana.
   Hruštšov ilmoitti, että hänen luottamuksensa kohdistui Kekkosen poliittiseen kokemukseen ja tämän johdonmukaiseen tilannearvioon siitä, että sotilaallisia konsultaatioita ei tarvittu. Ne olisivat vain olleet omiaan "lietsomaan militaristista psykoosia Itämeren alueella ja Pohjolassa" eli aiheuttamassa juuri päinvastaista kuin mitä Neuvostoliitto tarvitsi luoteisella suunnallaan: rauhaa, vakautta ja turvallisuutta.
   Novosibirskissä Kekkonen sai lisää uskoa siihen, että hänen valitsemansa strategia henkilösuhteiden käytöstä vaikeiden ongelmien ratkaisemisessa oli ainoa oikea ja että Hruštšov oli samoilla linjoilla. Tästä syystä Novosibirsk oli näiden kahden miehen henkilökohtaisten suhteiden kehittymisen kannalta erittäin merkityksellinen kokemus.

   Lokakuussa 1964 Neuvostoliiton 276 vaikutusvaltaisinta henkilöä, puolueen keskuskomitea, saapui kiireellä kokoon kutsuttuun täysistuntoon. Istuntoa edelsi presidiumin istunto, missä Hruštšovin päälle kaadettiin syytösryöppy lukuisista virheistä maan johtamisessa. Täysistunnossaan 14.10. keskuskomitea teki yksimielisellä päätöksellä Hruštšovista "liittovaltion merkitystä omaavan eläkeläisen".
   Toisin kuin vuonna 1957, sillä kertaa Hruštšovia oli vastassa yksimielinen, jäätävä rintama - ainoastaan Mikoyan pyrki saamaan Hruštšoville pehmeämmän laskun ehdottaen, että Hruštšovin annettaisiin jäädä johonkin puoluevirkaan tai peräti ministerineuvoston puheenjohtajaksi. Brežnevin johtama "kuoro" kuitenkin tyrmäsi ehdotuksen saman tien, raivoisasti.
   Hruštšov totesi tappionsa kyynelet silmissään. Ja allekirjoitti valmiiksi laaditun eroanomuksen. Kirjassa julkaistu eroanomuksen suomennos alla.

"Korkean ikäni ja terveyteni huomioonottaen pyydän NKP:n keskuskomiteaa suostumaan pyyntööni saada vapautus NKP:n keskuskomitean ensimmäisen sihteerin, keskuskomitean puhemiehistön puheenjohtajan ja ministerineuvoston puheenjohtajan tehtävistä. Lupaan NKP:n keskuskomitealle omistaa jäljellä olevan elämäni ja voimani työhön puolueen hyväksi, neuvostokansan ja kommunismin rakentamisen onneksi."

   Perusteellisesti nujerrettu Hruštšov poistui hiljaa salista. Ilman saattajaa tai edes hyvästelyjä.

   Kun Hruštšovin lähtö oli tullut neuvostokansan tietoon, minkäänlaisia reaktioita ei havaittu. Ei mielenilmaisuja, ei lausuntoja Hruštšovin puolesta, ei julkisia mielenosoituksia. Ero otettiin vastaan apaattisesti.
   Turvatoimiin oli luonnollisesti ryhdytty. Mutta koska tilanne pysyi rauhallisena, kolme vuorokautta Hruštšovin lähdön jälkeen hälytystila purettiin.

   Kekkosen silmä ja korva Kremlin muurin juurella, Suomen Moskovan-suurlähettiläs Eero A. Wuori oli jo vuodesta 1959 viestittänyt esimiehelleen erilaisia arvioita ja huhuja Hruštšovin aseman horjuvuudesta. Presidentti oli kuitenkin nähnyt ja kuullut päinvastaista, joten siinä vaiheessa ei näyttänyt olevan mitään syytä ottaa moisia tietoja vakavasti.
   Syksyllä 1962 Kuuban kriisin jälkeen Wuoren viestit olivat muuttuneet vakavammin otettaviksi. Wuoren käsityksen mukaan oikukkaasta ukrainalaisesta, joka oli ollut viemässä maailmaa suursodan partaalle, ei olisi pitkän päälle sellaisen suurvallan kuin Neuvostoliitto johtajaksi. On olemassa myös tietoja, joiden mukaan Wuori olisi suoranaisesti varoitellut esimiestään jatkamasta liian läheisiä suhteita Hruštšoviin, koska oli näkyvissä merkkejä tämän vallan murenemisesta.
   Kun Kekkonen osallistui huhtikuussa 1964 Hruštšovin loisteliaisiin 70-vuotisjuhlallisuuksiin, hänen käsityksensä neuvostojohtajan vallan horjumattomuudesta vain vankistuivat. Juhlatunnelma oli alusta lähtien lämmin, samoin Moskovan kevätsää. Pravda julkaisi päivänsankarin puheen koko sivun kattavan juhlakuvan komistamana. Ja puhe otettiin vastaan aivan räjähtävin aplodein.
   Vakuuttavampaa näyttöä siitä, että kaikki rakastivat Nikita Hruštšovia, neuvostokansalaiset ja koko muu maailma eivät oikein olisi voineet saada. Kuitenkin työtovereiden kauniit onnittelusanat, myrskyisät suosionosoitukset ja korkeat kunniamerkit olivat suurta lumetta. Vallankaappauksen valmistelut maan johtajan syrjäyttämiseksi olivat jo täydessä käynnissä.
   Seppäsen mukaan salaliiton varsinaiset käynnistäjät löytyvät, ei Brežnevin edustaman vanhemman polven riveistä, vaan nimenomaan keskuskomitean Komsomolista, "nuorisoryhmästä". Opposition keskiössä olivat ainakin Hruštšovin keskuskomitean sihteeristöön nostama Aleksandr Šelepin ja tämän kasvinkumppani, KGB´n puheenjohtaja Vladimir Semitšastnyi, mahdollisesti myös Mihail Suslov. Brežnev ei kuulunut salaliiton varsinaisiin operaattoreihin, mutta hänen roolinsa vallankaappauksen toteutusvaiheessa oli varsin keskeinen.

   Mitkä sitten olivat Hruštšovin syrjäyttämisen todelliset syyt? Brežnevin muistiinpanoissa ei esiinny lainkaan ulkopoliittisia syitä, esim. Kuuban kriisin kärjistymistä. Toisin kuin Wuori oli arvellut, Hruštšovin ja hänen syrjäyttäjiensä välillä ei ilmeisesti todellisuudessa ollut erityisempiä erimielisyyksiä ulkopolitiikan kysymyksissä. Brežnevin muistiinpanoihin on merkitty kolme pääsyytä: vallanhimo, itse luotu henkilökultti, sekä usko omaan erehtymättömyyteen, kollegojen, heidän mielipiteidensä ja asiantuntemuksensa hyljeksiminen.
   Listattujen syiden lisäksi Hruštšov herätti levottomuutta muutamilla ideoilla, jotka saivat toverit pelkäämään hänen menettäneen todellisuudentajunsa. Amerikan-matkallaan Hruštšov oli miettinyt, miksei Neuvostoliitossa voisi olla Kennedy-dynastiaa vastaava järjestelmä - sillä tavalla olisi voinut ratkaista vallanpermiyskysymyksen usean sukupolven ajaksi. Ja toinen Amerikan-matkan idea oli brain center, Hruštšov alkoi ideoida omaa aivokeskusta maatalouden johtamista varten. Mutta toisin kuin amerikkalaisessa versiossa, Hruštšovin yritelmään kerääntyi suupaltteja ja liehittelijöitä, jotka olivat kaikesta samaa mieltä Hruštšovin kanssa. Myös liiallinen omaan aivokeskukseen nojautuminen johti siihen, että Hruštšov yhä enemmän loitontui maan varsinaisista johtoelimistä.
   Ja kyllä niitä tovereita suututtaneita ideoita tuli myös ilman Amerikka-vaikutteita. Hruštšovin toimesta oli asevoimien vahvuutta oli supistettu yhdellä kolmanneksella. Tuhansia upseereita lähti vanhoista tehtävistään ja jopa uudehkoja laivoja romutettiin. Asevoimissa oltiin huolestuneita.
   Paitsi että Hruštšov ei erityisemmin noteerannut kollegoidensa kykyjä, hän myös suututti näitä omalla räväkällä kielenkäytöllään. Erityisesti Brežnev oli säikähtänyt ja loukkaantunut kuultuaan, kuinka ironisesti Hruštšov oli arvostellut hänen tyyliään esiintyä kansainvälisillä foorumeilla. Brežnev oli kokenut kovan kolauksen, kun Hruštšov oli haukkunut häntä ja muita presidiumin jäseniä tyhjäntoimittajiksi, "rakkikoiriksi, joilla ei ollut muuta tekemistä kuin kuseskella lyhtypylväisiin".
   Kaganovitš summaa: "Erottamisen suurin syy oli se, että hän tuli omavaltaiseksi, rikkoi vakiintunutta järjestystä eikä välittänyt keskuskomiteasta ja sen presidiumista".

   Seitsemänkymmenen vuoden ikää lähestyvä Hruštšov oli kyllä itsekin miettinyt jäävänsä oma-aloitteisesti sivuun pääsihteerin paikalta. Sergei muistelee isänsä todenneen vuonna 1963, etteivät tämän voimat ole enää entisellään, että on aika antaa tilaa nuorille, että kantaisi soihtua 23. puoluekongressiin (1965) ja esittäisi sitten eronpyyntönsä.
   Toisaalta, kun Hruštšov otti asian esille virallisemmin, kollegat tuntuvat tulkinneen johtajansa puheita niin, ettei tämä ollut tosissaan, vaan Stalinin malliin vain testasi näiden lojaalisuutta. Jos he olisivat tyytyväisinä todenneet, että kyllähän toveri voisikin jo paikaltaan väistyä, siinä olisi heidän mielestään saattanut olla oma riskinsä. Niinpä he esittivät toiveita, ettei pääsihteeri ainakaan ihan heti vaihtuisi. Mikä lienee saanut Hruštšovin miettimään, josko sittenkin vielä pitäisi jatkaa.

   Kekkoselle Hruštšovin syrjäyttäminen oli šokki, eikä hän pitänyt tuntojaan sisällään, vaan ilmaisi suurta pettymystään myös kansalaiskirjeissään. Järkytystä saattoi lisätä myös se, että kuukautta ennen vallan vaihtumista Kekkonen ja Hruštšov olivat vaihtaneet onnittelukirjeitä sodasta irottautumisen 20-vuotispäivän johdosta korostaen puolin ja toisin yhteisymmärryksen ja keskinäisen luottamuksen keskeistä merkitystä maiden välisissä suhteissa. Tämä kirjeenvaihto jäi Kekkosen viimeiseksi kontaktiksi Hruštšoviin.

   Hruštšovin elämä järkkyi perustuksiaan myöten. Alun šokki muuttui masennukseksi, kun työnarkomaani eristettiin yhteiskunnallisesta toiminnasta. Hruštšoville annettiin käyttöön vaatimaton yksikerroksinen hirsitalo 30 km etäisyydellä Moskovan keskustasta ja käytetty Volga. Hruštšovista oli hetkessä tullut - kuten hän itse totesi - bezdelnik, tyhjäntoimittaja.
   Pahinta oli, että Hruštšov oli eristetty kaikesta myös henkisesti. Eristetty mies, jolla ei ollut enää mahdollisuutta keskustella intensiivisesti ja loppumattomasti, heristää etusormeaan, vakuutella vastapuolta tai alaisiaan, vitsailla, ivata ja pilkata, joutui syvän masennuksen valtaan. Kun opettaja oli kysynyt pojanpojalta, mitä ukki nyt eläkkeellä puuhasi, poika oli vastannut: "Isoisä itkee".
   Hruštšovin koko olemassaolo jouduttiin rakentamaan uudelleen. Tärkeintä oli löytää jokin päämäärä. Muuttuneessa tilanteessa oli tärkeää säilyttää tarpeellisuuden tunne.

   Entiset työtoverit eivät juuri pitäneet yhteyttä, mikä osaltaan selittyi sillä, että Brežnev katsoi niitä kontakteja varsin karsaasti. Kuitenkin Mikoyan pirautti uudenvuoden 1965 aattona. Hruštšov ilahtui ja piristyi. Mutta ei enää tämän jälkeen kuullut Mikoyanista.
   Hruštšovia ja Mikoyania pidettiin Kremlissä poliittisesti vaarallisena kaksikkona, joten KGB levitti disinformaatiota Hruštšovin kielteisestä suhtautumisesta Mikoyaniin - mm. että Hruštšov syyttäisi Mikoyania siitä, ettei tämä ollut kertonut etukäteen salaliitosta. Tämä nielaisi jutut ja suuttui lopullisesti Hruštšoviin. Eikä enää koskaan ollut puheissa Hruštšovin kanssa.

   Kekkonen oli yksi niistä harvoista läntisen maailman valtiojohtajista, jotka yrittivät päästä yhteyteen Hruštšovin kanssa - toinen sinnikäs yrittäjä oli Yhdysvaltojen varapresidenttinä Hruštšoviin tutustunut Richard Nixon, ja hän sai jopa käyntikortin perille, mistä Hruštšov ilahtui, muttei myöskään näiden kahden tapaaminen onnistunut.
   Kun Mikoyan vieraili Helsingissä, Kekkonen kysäisi, voisiko seuraavalla matkallaan Neuvostoliittoon tavata Hruštšovin. Kohteliaana vieraana ja Kekkoseen myötämielisesti suhtautuvana neuvostojohtajana Mikoyan lupasi tehdä voitavansa. Mutta edes tällainen korkean tason yhteys ei tuottanut toivottua tulosta.
   Kun Kekkonen oli lähdössä itänaapuriin, hän sai tietää, että uusi johto ottaisi hänet vastaan Zavidovon riistamailla. Kekkonen arveli päiväkirjassaan, että koska isännät eivät halunneet hänen tapaavan Hruštšovia, nämä suunnittelivat vievänsä hänet niin kauas Moskovasta, ettei tapaaminen olisi käytännössä mahdollista. Hienotunteisina eivät halunneet suoraan kieltää tapaamista, hoitivat tilanteen tuolla tavoin.
   Vierailun aikana Hruštšovista ei puhuttu, eikä Kekkonen tahdikkaana vieraana tehnyt siinä suhteessa minkäänlaista aloitetta, vaan tyytyi isäntiensä ratkaisuun.

   Kun aikaa kului, eläkeläisen elämä alkoi tasapainottua ja löytää uusia uomia. Asuinpaikastaan Hruštšov piti, ja sitä ympäröivästä luonnosta, mistä löysi paljon uutta, vähitellen elämää täyttävää sisältöä. Asuinpaikkaan liittyi laaja puisto-ja metsäalue, missä oli mahdollista kävellä, ihailla kaunista luontoa, poimia marjoja - sekä sienestää, mikä on yleisesti venäläisten suuri intohimo. Aiemminkin suuri luonnon ystävä Hruštšov oli aina tilaisuuden tullen paennut maailman hälinää datšalleen rauhoittumaan ja rentoutumaan, irrottautumaan poliittisen elämän ja työn kiivaasta dynamiikasta.
   Henkistä tyhjiötä Hruštšov pyrki täyttämään myös kulttuurilla. Nyt hänellä oli mahdollisuus tarttua siihen, mihin tapahtumien pyörteissä ei ollut jäänyt aikaa. Niinpä hän ryhtyi elämänsä loppuvuosina käymään Moskovassa oopperassa ja teatterissa - sekä baletissa silloin kun Galina Ulanova tanssi, mutta muuten baletti ei koskaan ollut hänen juttunsa.
   Hruštšovin kotiin oli vuosien varrella syntynyt komea yli 3.000 niteen kirjasto. Puoliso Nina Petrovna oli suuri kirjojen ystävä ja hän alkoi opastaa miestään lukemaan kaunokirjallisuutta. Hruštšov ryhtyi lukemaan venäläisiä klassikoita ja Mihail Šolohovia, jota kohtaan hän tunsi aivan erityistä arvostusta. Kun kirjailija kerran kävi henkilökohtaisesti tapaamassa Hruštšovia, tämä ilahtui suuresti. Ja kun Hruštšov luki Boris Pasternakin kohua herättäneen teoksen Tohtori Živago, hän tuli siihen tulokseen, että turhaan hän oli sitä ollut kieltämässä, siitä mitään neuvostovastaista löytynyt.
   Myös kirjallisuuden harrastamisessa Hruštšov osoitti uteliaisuuttaan. Hän luki kiinnostuneena myös ulkomaista käännöskirjallisuutta, mm. Ernest Hemingwayn teoksia ja John Galsworthyn Forsytein tarun.

   Hruštšov ryhtyi myös itse kirjoittamaan, ryhtyi muistelmakirjailijaksi. Kun hänet oli erotettu maan johdosta, hän oli antanut kirjallisen lupauksen toimia lopun elämäänsä kansan ja puolueen hyväksi. Tällaiseksi teoksi hän katsoi myös muistelmansa.
   Hruštšov sai teoksen julkaisukuntoon ja sen myös solutettua länteen. Neuvostoliitossa teosta ei julkaistu, mutta jo Hruštšovin eläessä muistelmia luettiin 15 eri kielellä maan rajojen ulkopuolella. Venäjänkielinen teos julkaistiin vasta vuonna 1999, tosin silloin myöhempänä, täydennettynä ja laajempana versiona.
   Muistelmateoksessa sivutaan Suomea muutamissa kohdin. Hruštšov myöntää, että Neuvostoliitto aloitti talvisodan, antaa tunnustusta "suomalaisten voimakkaalle taisteluhengelle ja suurille sotilaallisille kyvyille", sekä kauhistelee valtavia tappioita, jotka paljastivat saksalaisille huomattavia puutteita puna-armeijassa. Tosin ensimmäisessä versiossa hän vielä tyytyy vain toteamaan neuvostotykistön ampuneen ensimmäiset laukaukset.
   Laajin muistelmien Suomea käsittelevä osuus koskee Porkkalan palautusta. Hruštšov testasi ajatuksiaan puolustusministeri Georgi Žukovin kanssa. Tämä oli samaa mieltä siitä, ettei Neuvostoliitto oikeasti tarvinnut kyseistä tukikohtaa. Hyötyä tukikohdasta ei ollut, eikä sen puuttuminen myöskään olisi aiheuttanut uhkaa Suomen taholta. Lisäksi ylläpitokustannukset olivat huomattavat. Hruštšov tiesi, ettei Molotov hyväksyisi palautusta, joten tämä sivuutettiin asiassa täysin. Mikä sitten oli omiaan saamaan tämän ryhtymään vuonna 1957 yrittämään Hruštšovin syrjäyttämistä.
   Neuvostojoukkojen jatkuva läsnäolo Suomessa oli asia, joka esti vakuuttamasta länttä Neuvostoliiton rauhanomaisista aikeista. Mutta sitä kansainvälistä hyötyä, mitä Hruštšov oli toivonut, ei vetäytymisestä Porkkalasta ja Port Arthurista koitunut - amerikkalaiset jäivät edelleen Turkkiin ja Eurooppaan jatkaen sotilaallista varustautumistaan.
   Yllättävää kyllä, Kekkosesta ei valtavan paljoa materiaalia ole, suppeammassa versiossa ei tiettävästi Suomen presidenttiä edes mainita. Seppänen on itse saanut Nikitan pojalta Sergeiltä, joka oli muistelmien kirjoittamisessa apuna, tiedon, että oli laadittu suunnitelma tehdä erikseen kokonainen luku Suomesta ja ystävyyssuhteesta presidentti Kekkoseen, mutta valitettavasti aika oli loppunut kesken. Isästään puhuttaessa Sergei vahvistaa, että "hän muisteli usein presidentti Kekkosta mitä lämpimimmin ilmaisuin arvostaen häntä viisaana valtiomiehenä, henkilökohtaisena ystävänä ja miellyttävänä keskustelukumppanina".

   13.9.1971 ilmestyi Pravdassa pikku-uutinen Hruštšovin poismenosta 11.9.1971. Ei nekrologia, ei ilmoitusta hautajaisista, vain koruton uutinen, missä ilmoitetaan surulla tapahtunut - ei "syvällä surulla", millä korkeiden puoluejohtajien poislähtö oli perinteisesti ilmaistu.
   Keskuskomitean vaatimuksesta ja mielenosoitusten pelossa Nikita Sergejevitš Hruštšov haudattiin 13.9.1971 vaatimattomin menoin Moskovassa - ei kuitenkaan Kremlin muuriin vaan Novo-devitšen hautausmaalle 150 hengen saattaessa häntä viimeiseen lepoon tuona sateisena, harmaana syyspäivänä. Paitsi omaisia, läheisiä ystäviä, joitakin uteliaita lehtimiehiä ja valepukuisia KGB´n agentteja, hautajaisiin osallistui kiitollisuuden ilmauksena joukko Stalinin "vankileirien saaristosta" rehabilitoituja pakkotyövankeja.
   Hruštšovin entisistä työtovereista kukaan ei ollut paikalla, mutta olivat he sentään lähettäneet komeat seppeleet sekä keskuskomitean että hallituksen puolelta, ja korvasivat hautajaiskulut valtion kassasta. Tosin haudalle laskettiin myös pienempi seppele, jossa luki koruttomasti Nikita Sergejevitš Hruštšoville Anastas Ivanovitš Mikoyanilta. Anastasin Sergo-pojan toiveesta väsyneelle ja huonokuntoiselle Mikoyanille ei ollut kerrottu Hruštšovin kuolemasta, vaan seppeleen toi haudalle sivullinen henkilö.
   Surunvalittelukirjeitä kertyi kokonainen matkalaukullinen. Hruštšovia ei ollut unohdettu maan rajojen ulkopuolellakaan. Surunvalitteluja lähettivät Jugoslavian Tito, Unkarin Kádár, Italian Fanfani, Yhdysvaltojen Jacqueline Kennedy ja maan suurlähettiläs Llewellyn Thompson. Sekä minnesotalainen farmari Garst, joka oli saanut korkea-arvoiselta venäläisvieraaltaan käytännön opetusta maissinviljelystä.

   Kekkonen kirjoitti Nina Hruštševalle surunvalittelukirjeen, johon tämän vastasi todeten, kuinka kyseinen kirje oli "erityisen rakas meille, koska Nikita Sergejevitš usein muisteli tapaamisiaan kanssanne ja yhteisiä ponnisteluja maidemme välisten suhteiden ja ystävyyden lujittamiseksi".
   Kekkonen laati surunvalittelukirjeen itse. Seppänen muistaa sen hyvin, hän itse käänsi kirjeen venäjän kielelle ja hoiti lähetyskuntoon Linnassa. presidentin ei olisi tarvinnut virkansa puolesta sitä itse tehdä, mutta kyseessä olivat muut kuin valtiolliset motiivit.
   Eräänlainen jälkinäytös kertoo siitä, että Hruštšov ja hänen perheensä säilyivät Kekkosen ajatusmaailmassa 1980-luvulle saakka. Hruštšovin tytär Rada Adžubei kertoi lehtihaastattelussa kesällä 2000, että silloin kun Suomen presidentti oli ollut viimeisellä valtiovierailullaan Neuvostoliitossa, tämä oli yhtäkkiä ja kaikki läsnäolijat yllättäen kysäissyt isännältään Brežneviltä, mitä Hruštšovin perheelle mahtoi kuulua. Rada ihmetteli, kuinka Kekkonen oli muistanut kaikki Hruštšovin lapset ja vävyn sekä maininnut heidän etu- ja isännimensä.
   Suomen presidentin esille ottama asia oli ilahduttanut Hruštšovin perheenjäseniä suuresti, sillä aina Nikitan kuolemasta 1971 lähtien he olivat eläneet eristyksissä eikä kukaan ollut uskaltanut soittaa heille. Kekkonen ei varmaankaan ajatellut tilanteessa, kuinka arvokkaan palveluksen hän teki Hruštšovin omaisille, mutta hänen ystävällinen eleensä kertoo selvää kieltä siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti hän mielsi keskinäiset suhteensa Hruštšoviin ajattelemalla ja muistamalla tätä omaisineen vielä kauan tämän poismenon jälkeenkin.

   Kun Nikita Hruštšov oli syrjäytetty politiikan näyttämöltä, NKP´n keskuskomitea lähetti elokuussa 1965 sosialistiselle leirille ja muille ideologisesti samanmielisille, kuten SKP´lle, kiertokirjeen. Suomalaisten kommunistien saamassa viestissä valitettiin Hruštšovin taipumusta viedä Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet hänen ja presidentti Kekkosen välisiksi suhteiksi. Kremlin kirjeessä myös korostettiin uuden neuvostohallituksen halua välttää kaikkea henkilösuhteissa aiemmin ilmennyttä liioittelua, mutta annettiin jatkuvasti arvoa presidentti Kekkosen politiikalle.
   Suomen presidentti oli laskenut paljon Hruštšovin kanssa rakentamansa henkilökohtaisen suhteen varaan. Häntä ei Seppäsen mukaan voi kuitenkaan kritisoida liioittelusta, sillä Hruštšov oli ominut suhteen ja seurasi hyvin mustasukkaisesti kollegoidensa pyrkimyksiä kehittää suhteita Kekkosen kanssa.
   Suhteiden jälleenrakennustyössä Kekkosta auttoi se, että uuden neuvostojohdon kolmesta miehestä kaksi, Brežnev ja Kosygin, olivat jo vierailleet Suomessa, joten nämä olivat ehtineet hankkia itselleen "Suomen klubin" jäsenkortin. Ensi tapaaminen näiden kanssa osoitti kuitenkin Kekkoselle, että henkilökohtaiset suhteet uuteen johtoon oli rakennettava kokonaan toiselta pohjalta, sen verran paljon kummankin persoona poikkesi Hruštšovin persoonasta. Lisäksi nämä kaksi olivat myös keskenään erilaisia ihmisinä ja poliittisina johtajina.
   Kuitenkaan mikään Hruštšovin kanssa hankitusta kokemuksesta ei ollut mennyt hukkaan. Arvokas pääoma oli tallella ja Kekkosen käytettävissä.
   Nyt Kekkonen joutui soveltamaan kokemustaan uusiin ihmisiin uusissa olosuhteissa kylmän sodan kiristyvässä ilmapiirissä, entistä suurempien haasteiden edessä.

   Teoksessaan Miekkailija vastaan tulivuori Esa Seppänen paitsi kertoo dokumentteihin ja useisiin haastatteluihin nojautuen, mistä Urho Kekkosen idänsuhteissa oli kysymys, myös oikoo muutamien aiemmin tuherrettujen - muidenkin kuin Rautkallion ja Lehtisen - julkaisujen selviä virheitä kertoen myös siitä, mistä niissä ei ollut kyse. Elävyyttä tekstiin tuovat tilannekuvat keskusteluista idän mahtajien kanssa ja lisää muuta mielenkiintoa vertailut Kekkosen ja Hruštšovin persoonan välillä - sekä eroja että samankaltaisuuksia kun miehiltä löytyi enemmänkin.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 1.1.2019

Millainen on suomalainen eliitti? Miten politiikan pitäisi uudistua, entä median, ay-liikkeen ja kirkon?

Kuukauden Keskustalainen
Karina Jutila: Pilaako eliitti Suomen?