Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Tiivistelmä teoksesta Huonomminkin olisi voinut käydä julkaistiin sivulla ensimmäisen kerran alkuvuonna 2012, Ministerikyyti keväällä 2004, ja Että olisimme humaanin siviilisaation planeetta kesällä 2006.

Vaalikuukauden Keskustalainen
Paavo Väyrynen: Huonomminkin olisi voinut käydä
Bookwell (paino), Helsinki-Kirjat 2011
250 sivua (3. painos)



Keskustan kunniapuheenjohtajan Paavo Väyrysen (s. 1946) tuorein kirja Huonomminkin olisi voinut käydä julkaistiin alunperin seitsemän esseen kokoelmateoksena. Kun eduskuntavaalien jälkeen ehdittiin jo kolmanteen painokseen, kirjoittaja täydensi teosta vielä kahdella myöhemmin kirjoittamallaan esseellä.
   Kevään eduskuntavaalien jälkeen mediassa ehdittiin jo aloittaa spekulaatio siitä, olisiko Väyrynen pysyttäytynyt alkuperäisessä kirjan nimessä, jos olisi tehnyt kirjoitustyön eduskunnasta putoamisensa jälkeen. No, tähänkin vastaus löytyy täydennetystä versiosta. Jonka nimi on pysynyt alkuperäisessä muodossaan.

    Väyrysen uusin on lajissaan suhteellisen harvinainen kontrafaktuaalinen poliittinen muistelmateos. Toisin sanoen kirjan punaisena lankana kulkee lähestymistapa, missä esitetään käsiteltävien aiheiden osalta kysymys "Mitä, jos olisikin toimittu toisin?" ja mietitään, miten historian kulku olisi muuttunut, jos tehdyt päätökset olisivatkin olleet toisenlaisia. Tätä kontrafaktuaalisuutta käytetään kirjassa niin yksityiselämän kuin myös poliittisen uran ja toiminnan muistelussa.

   Kirja alkaa esseellä, missä Väyrynen käy läpi omia lähtökohtiaan lapsuudesta lähtien, sekä vaiheitaan ja valintojaan näihin vuosiin saakka.
   Paavo osaa arvostaa lapsuuskotiaan, hän kuvaa kotiolojaan lyhyesti sanottuna erinomaisiksi. Paavo kasvoi puutarhatilalla, missä hän sai kokea sekä maan viljelemisen että yrittäjyyden parhaita puolia. Hän oppi lapsesta pitäen tekemään töitä, lisäksi säästäväisyyskin on kodin perintöä.

   Ylioppilas Paavosta tuli vuonna 1965, jolloin hän näki yliopiston jatkopaikkanaan. Tältä osin oli parikin vaihtoehtoa. Paavo oli kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista, joten yksi vaihtoehto olivat valtiotieteen opinnot. Hän myös osasi matematiikkaa ja luonnontieteitä sen verran, että toinen vaihtoehto olivat teknilliset opinnot. Diplomi-insinöörejähän lisäksi arvostettiin enemmän kuin valtiotieteilijöitä.
   Paavo tuli valituksi sekä Teknilliseen korkeakouluun paperi-insinöörin koulutusohjelmaan että Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Siinä vaiheessa hän ei vielä valinnut poliitikon uraa, tuolloin ajatuksena joko toimittajan tai tutkijan ura. Toisaalta, Paavo arvelee, että jos hänestä olisikin tullut paperi-insinööri, hän olisi siinäkin tapauksessa lähtenyt aikanaan mukaan politiikkaan. Toki siinä tapauksessa poliittinen ura olisi alkanut myöhemmin.

   Paavo ja Vuokko tapasivat keväällä 1968 yhteisten ystävien kautta. Nuoret rakastuivat ja viettivät koko kesän yhdessä. Pian he alkoivat odottaa perheenlisäystä ja tarvitsivat lisätuloja. Niissä oloissa Paavo otti mielellään vastaan Helsingin Opiskelevien Keskustanuorten toiminnanjohtajan tehtävän, mistä maksettiin pientä palkkiota. Keskustapuolueen jäsen Paavosta oli tullut jo hieman aiemmin.
   1969 Paavosta tuli Keskustan opiskelijaliiton virkaa tekevä pääsihteeri. Siinä tehtävässä hän pääsi puolueen päätöksenteon ytimeen, seuraamaan puoluehallituksen ja työvaliokunnan kokouksia.
   Syyskuussa Paavo pääsi toimittajaksi Yleisradion A-studioon. Myöhemmin syksyllä Keskustapuolueen Peräpohjolan piiri pyysi häntä eduskuntavaaliehdokkaaksi. Keskustapuolueen puoluesihteeri Pekka Silvola, joka oli juuri nimitetty Ylen ohjelmajohtajaksi, varoitti lähtemästä mukaan. Peräpohjolassa oli puolueella jo omat vahvat ehdokkaat, istuvat kansanedustajat, joten Paavon olisi vaikea päästä uutena yrittäjänä kerralla eduskuntaan. Lisäksi SDP´llä oli tuolloin yhtiöstä rautainen ote, voisivat ehdokkuuden takia siirtää Paavon arkistoon tai vaikka potkia pihalle.
   No, ehdokkaaksihan Paavo lähti. Tammikuussa 1970 hän valmistui valtiotieteen maisteriksi. Ja maaliskuussa hänet sitten valittiin kansanedustajaksi.

   Väyrynen pääsi jo nuorena varsin vaikutusvaltaisiin asemiin. Koska hän murskatappioon päättyneiden vaalien jälkeen oli ainoa nuori keskustalainen kansanedustaja, häntä haluttiin käyttää heti kaikkein vaativimmissa tehtävissä. Jo ensimmäisenä eduskuntavuotenaan Väyrynen tuli pääministeri Ahti Karjalaisen poliittiseksi sihteeriksi. Ja kesällä 1972 hän oli puolueen uusi varapuheenjohtaja.
   Puheenjohtajaksi Väyrynen valittiin kesällä 1980. Asetelma oli sellainen, että istuva puheenjohtaja Johannes Virolainen halusi jatkaa. Ahti Karjalainen puolestaan ei ollut varma, kuinka Väyrynen toimisi presidentinvaaleissa, joten hänkään ei tukenut Väyrysen valintaa. Sen sijaan presidentti Urho Kekkonen antoi taustatukea, mitä Väyrynen jälkeenpäin pitää valintansa kannalta ratkaisevana.
   Olisiko Väyrysen siis kannattanut toimia nuorena kansanedustajana avoimemmin Karjalaisen tukijana? Väyrynen näkee, että jos hän olisi toiminut liian läheisessä yhteistyössä Karjalaisen kanssa, se olisi heikentänyt luottamusta sen laajan joukon keskuudessa, joka suhtautui epäilevästi molempiin tohtoreihin. Kekkonenkin nimenomaan varoitti liiasta sitoutumisesta Karjalaiseen.
   Vielä puolueen puheenjohtajanakin Väyrynen joutui tasapainoilemaan puolueen sisäisten valtaryhmittymien välillä. Osa tukijoista suhtautui epäluuloisesti jokaiseen kädenojennukseen näiden suuntaan. Hankalimmiksi Väyrynen koki ne K-linjan edustajat, jotka eivät olleet Väyrystä puheenjohtajaksi edes tukeneet.

   Neuvostoliiton Kommunistisessa puolueessa nuorta Väyrystä pidettiin ulkopoliittisesti epäluotettavana. Heidän näkemyksensä mukaan tämä yritti hajottaa K-linjaa ja muodostaa puolueeseen oman kolmannen linjansa. Väyrystä ei kutsuttu Neuvostoliittoon viralliselle ulkoministerivierailulle, vaikka Kekkonenkin sitä toivoi. Tähän liittyi myös se Karjalaiselle syksyllä 1981 kirjoitettu kirje, minkä perusteella myöhemmin väitettiin, että Väyrynen olisi syyllistynyt maanpetokselliseen toimintaan. Pyrkimyksenähän tuolloin oli saada Karjalaisen tuki Väyrysen vierailulle Moskovaan.

   Kevään 1979 eduskuntavaalien jälkeen Mauno Koivisto nostettiin Suomen Pankista pääministeriksi. Edellisen hallituksen voimaministerit, pääministeri Kalevi Sorsa ja valtiovarainministeri Johannes Virolainen, olivat epäonnistuneet ja molempien kansansuosio oli alamaissa. Koivisto oli Suomen Pankin pääjohtajana toiminnallaan ja lausunnoillaan vaikeuttanut hallituksen asemaa. Ja pääministerinäkin Koivisto osasi vältellä vastuuta asettautuen päivänpolitiikan ja puolueiden välisten kiistojen yläpuolelle.
   Keväällä 1981 Kekkonen oli jo perin kyllästynyt hallituksen heikkoon toimintakykyyn. Tämä sopi sekä Keskustapuolueelle että Sorsalle. Koivistoa vain ei saatu horjutettua. Ratkaisu tapahtui syksyllä, kun Kekkonen joutui jättämään virkakautensa kesken. Puolueet alkoivat valmistautua presidentinvaaleihin.
   Olisiko Väyrynen voinut toimia tilanteessa toisin? Edelleenkään jossittelu ei oikein jätä toista vaihtoehtoa. Hallituksen olisi pitänyt kaatua, koska se oli menettänyt toimintakykynsä. Lisäksi puolueen puheenjohtajana Väyrysen velvollisuus olisi ollut käyttää puolueen eduksi mahdollisen hallituksen kaatumisen kautta avautuvat mahdollisuudet. Siinä tosin tuli tehtyä virhe, kun Väyrynen jatkoi budjettivääntöä Kekkosen sairasloman alkuun saakka. Hän oli saanut keskusteluissa Eino Uusitalon kanssa väärän kuvan Kekkosen terveydentilasta.

   Kun Mauno Koivistosta tuli presidentti, SDP lisäsi valtaansa huimasti. Tämä tavallaan huipentui kevään 1987 eduskuntavaalien jälkeisiin hallitusneuvotteluihin. Valtaa siirtyi nimenomaan pois Keskustalta.
   Keskustapuolueen, RKP´n ja Kokoomuksen puheenjohtajat tekivät suunnitelmia Suomen kilpailukyvyn vahvistamiseksi. Tässä yhteydessä he tekivät kirjallisen sopimuksen siitä, millaiseen hallitusyhteistyöhön he pyrkisivät vaalien jälkeen. Kiinnostuneille muuten tiedoksi, että tämä legendaarinen "kassakaappisopimus" on nyt kokonaisuudessaan luettavissa Väyrysen kirjasta.
   No, sovittiin mitä sovittiin. Suomiselta sitten kulki tieto sopimuksesta Harri Holkerille. Ja Holkerilta puolestaan Koivistolle. Eikä suunnitelmasta sitten enää mitään tullut.
   Oli nimittäin olemassa toinenkin suunnitelma, minkä mukaan maahan piti muodostaa Holkerin johtama sinipunahallitus. Yhtä "virallista" dokumentoitua tietoa tästä suunnitelmasta ei ole, mutta käytännössä sen sisältö on luettavissa ainakin Koiviston muistelmista kohdasta, missä muistelija kertoo jo hyvissä ajoin ennen vaaleja kehottaneensa Holkeria valmistautumaan pääministerin tehtävään.

   Oliko Väyrysen tahtopolitiikka tuosta oppositioon joutumisesta huolimatta kuitenkin Keskustan kannalta parempi vaihtoehto kuin SDP´n myötäily olisi ollut? Peesaileminen olisi todennäköisesti laskenut puolueemme kannatusta. Keskusta olisi saattanut jauhautua tyystin SDP´n ja Kokoomuksen välissä sekä joutua myöhemmin oppositioon, ollen tuolloin jo täysin näivettynyt ja vailla mahdollisuuksia palata suurten puolueiden joukkoon.
   Eikä kevään 1987 hallitusratkaisu sitä paitsi ollut aivan ainutlaatuinen. Ainahan SDP´n oikeisto on tuntenut vetoa yhteistyöhön Kokoomuksen kanssa, muistellaanpa vain esim. Honka-liittoa 1960-luvun alussa.
   Siinä Väyrynen katsoo tehneensä virheen, ettei julkistanut sopimusta. Sinänsä sekin oli kyllä hänen suunnitelmissaan, mutta  Kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen oli toivonut, ettei sopimusta julkistettaisi. Tätä hän perusteli kunnioituksella presidentti-instituutiota kohtaan. Väyrynen näkee, että Koiviston mahdollisuudet kävellä puolueiden julkisesti ilmaiseman tahdon yli olisivat olleet huomattavasti pienemmät.

   Vuonna 1987 oppositioon joutuminen tuntui rankalta tappiolta, mutta samalla Keskustalle annettiin käteen voiton avaimet.
   Vastapuolen kaavailuissa oli pitää sinipuna pitkäaikaisena ratkaisuna ja samalla nujertaa Keskusta lopullisesti. Kuitenkin selkävoitot harvoin onnistuvat politiikassa, eikä niin käynyt tässäkään tapauksessa.
   Holkerin hallitus epäonnistui työssään harvinaisen pahoin, mikä sai Keskustan kannatuskäyrän suorastaan hyppimään. Jo kesällä 1989 Keskusta nousi mielipidetiedusteluissa suurimmaksi puolueeksi. Ja alkuvuonna 1990 puolueemme kannatus saavutti jo 25 %´n rajan.
   Kevään 1991 eduskuntavaaleissa Keskusta otti veret seisauttavan vaalivoiton ja nousi vihdoin myös suurimmaksi eduskuntaryhmäksi. Näin siitä huolimatta, että osa Holkerin hallituksen tumpeloinnin seurauksista tuli suuren yleisön nähtäväksi vasta vaalien jälkeen.
   Koska Suomenmaankin mielipidesivuilla on silloin tällöin muistutettu puolueemme väkeä, kuinka nimenomaan Esko Ahon johdolla Keskusta voitti eduskuntavaalit, eikä Väyrysen aikaa ole pidetty yhtä onnistuneena, korostettakoon tässä nyt vielä, että nimenomaan Väyrysen ollessa puheenjohtajana Keskusta ajoi muiden puolueiden ohi. Ahosta tuli puheenjohtaja kesällä 1990, Keskusta oli noussut gallup-kärkeen jo vuotta aiemmin, joten Ahon johdolla Keskusta siis piti Väyrysen aikana tulleet kannatuslukemat vaaleihin asti.

   Väyrynen oli Suomen ulkoministerinä silloin, kun Suomessa alettiin puuhata EY/EU-jäsenyyttä. Hän oli omalta osaltaan pitämässä tuolloin liittymisasiaa esillä. Sittemmin hän oli lujasti unioniin liittymistä vastaan. Eli mikä olikaan Väyrysen kanta tarkalleen ottaen ja miksi?
   Kun asia tuli esille, näytti mahdolliselta, että sekä Ruotsi että Norja liittyisivät. Tällöin Suomi jäisi vähän yksinäiseksi saarekkeeksi. Siinä tilanteessa oli poliittista realismia selvittää myös tämä vaihtoehto, että suomi liittyisi. Ja se, mitä siitä seuraisi, eli olisiko mahdollista saavuttaa neuvottelutulos, mikä takaisi Suomelle jotain isompaa hyötyä jäsenyydestä.
   Presidentti Koivisto kiirehti jäsenyysneuvotteluja. Hän halusi saada ratkaisun aikaan viimeisenä virkapäivänään.
   Tämä kiire tuli Suomelle kalliiksi. Varsinkin maatalousratkaisu oli kehno. Kiireessä tuli turhan paljon tulkinnanvaraa.
   Kun alkoi hahmottua, millainen sopimus oli tulossa, Väyrynen asettui selkeästi torjuvalle kannalle. Alkoi myös näyttää siltä, että jos Suomi jäisi unionin ulkopuolelle, myös Ruotsi ja Norja jäisivät. Itse asiassa, kun Väyrynen tapasi vuonna 2000 Ruotsin silloisen pääministerin Göran Perssonin, tämä totesi ruotsalaisten enemmistön olleen vain kerran unionin kannalla - juuri kansanäänestyksen aikana.
   Väyrynen näkee, että unioniin liittyminen vaikutti suurelta osin myös Keskustan kannatukseen. Vuoden 1995 eduskuntavaaleissa tuli harvinaisen pahasti takkiin. Toisaalta jäsenyyteen kriittisesti suhtautuviakin keskustalaisia oli vaaleissa mukana, ja osittain protesti kanavoitui heidän kauttaan pitäen puolueen kannatuksen vielä jollain tasolla.

   Monet ovat jossitelleet, mitä olisi tapahtunut, jos Väyrynen olisi pysynyt ulkoministerinä koko Ahon hallituksen ajan, joten on paikallaan tarkastella, mitä Väyrynen itse on asiasta miettinyt. Hän pitää selvänä, ettei olisi pystynyt estämään jäsenyyttä myöskään ulkoministerin paikalta. Eivätkä myöskään presidentinvaalit olisi menneet yhtään sen menestyksellisemmin, pikemminkin päinvastoin, avoimen EU-vastainen keskustalainen ehdokas Keijo Korhonen vain olisi päässyt iskemään ulkoministeri Väyrysen kannatukseen entistä tehokkaammin.
   Lisäksi voidaan jossitella, mitä olisi tapahtunut, jos Korhonen ei olisi itse ollut ehdokkaana. Se tuntuu aivan selvältä, että osa Korhosen kannattajista olisi ollut Väyrysen takana sekä äänestäjinä että osa myös aktiivisina vaalityön tekijöinä.

   Uutisvuodosta ehkä parhaiten mieliin jäänyt Peter Nyman, joka vuonna 1995 veti MTV3-kanavalla Mediapeli-nimistä ohjelmaa, arvelee, että juuri Väyrynen on se, joka aikoinaan keksi käsitteen "mediapeli". Väyrynen muistaa käyttäneensä tätä termiä ensimmäisen kerran vuoden 1994 presidentinvaalien yhteydessä. Tällöin mediassa esitettiin melko levotonta uutisointia Väyryseen liittyen, aivan vaalien kynnyksellä.
   Kun Väyrynen on puhunut mediapelistä, kritiikin kärki on usein osunut yksittäiseen tiedotusvälineeseen tai toimittajaan, joka on vaikuttanut Väyrysen mielestä asiattomalla tavalla politiikkaan. Monelta on silti jäänyt huomaamatta viestin toinen puoli eli se, että poliitikot käyttävät  mediaa hyväkseen eli pelaavat medialla omaa poliittista peliään.
   Väyrynen näkee, että suuri osa toimittajista vähintään sympatisoi Vihreitä ja Kokoomusta. Hän ei kuitenkaan usko, että kovin moni toimittaja pelaisi tietoisesti mediapeliä Keskustaa vastaan. Toisaalta, koska näiden puoluekanta on ns. ei-ainakaan-keskusta, myös mätkivät puoluettamme enempiä varomatta, jos tilaisuus vain tulee.
   Mitä tulee juuri em. presidentinvaaleihin, Väyrynen löytää pari ikävää yksityiskohtaa median toiminnasta. Ensimmäinen on luonnollisesti se, että aivan normaali Venäjän lähettämä viesti julkistetaan useita päiviä myöhemmin ja siitä tehdään suhteettoman iso uutinen TV´n iltauutisissa vaalien aattona, eikä Väyrystä itseään kutsuta kommentoimaan asiaa. Toinen on täysin pielessä olleiden gallupien (tekijänä Otantatutkimus-niminen firma, jolla ei ollut aiempaa kokemusta poliittisten mielipidetutkimusten tekemisestä) julkistaminen ilman että yleisölle kerrotaan edes harvinaisen suuresta virhemarginaalista - yleensäkin Väyrysen mukaan on aivan eri asia, jos toimittajat puhuvat pääministeri- tai kärkiehdokkaista, tai jos pääehdokkaat valitaan siten, että joku kolmas suljetaan pelistä.
   
    Pienenä sivuloikkana nyt meneillään olevaan vuodenvaihteeseen, todettakoon, että jonkinlaista mediapelin tapaista voi nähdä MTV3´n tavassa otsikoida TV´n mainoskatkolla nettisivujensa uutinen koskien tutkimusta, missä selvitettiin presidentinvaalien kampanjatuotteiden valmistusmaat. Jostain syystä tikun nokkaan nostettiin Väyrys-mukit, mitkä kyllä ovat perusvalmistuksen osalta aasialaista tuotantoa, mutta kuvapainatus on täysin suomalaista työtä. Jos lukee koko selvityksen, siinä nimenomaan todetaan uutisena, että kaikkien ehdokkaiden kampanjatuotteet ovat ainakin osittain ulkomaista valmistetta. Siinä sarjassa Väyrysen mukit ovat kyllä kirkkaasti suomalaisimmasta kärjestä, muista ehdokkaista ainoastaan Lipposen materiaali on osittain suomalaista.  (Lisäksi vanhaan 1910-luvun malliin pohjaavaa Väyrysen lohi-pinssiä kyseinen selvitys ei lainkaan huomioinut, myös pinssit ovat kysyttyä tavaraa, vaikka muki onkin se näiden vaalien kaikista kovin hittituote.)

   Kirjan kuvaliitteessä havainnollistetaan Väyrysen pitkää uraa. Liitteen poliittisen osion osalta kuvia löytyy ulkoministeriajoilta 1970-luvulta saakka. Kuvavalinnoillaan Väyrynen tekee kiinnostavaa vertailua mm. sijoittamalla samalle sivulle tapaamisiaan samojen henkilöiden kanssa 1970- ja 2010-luvuilta. Esimerkiksi vuonna 1979 Väyrynen tapasi silloisen Kiinan varapääministerin Geng Biaon seurueineen tavaten jo tuolloin seurueeseen kuuluneet Yang Jiechin (nykyinen Kiinan ulkoministeri) ja Xi Jinpingin (nykyinen Kiinan varapresidentti). Ja vuonna 2010 Väyrynen tapasi jälleen Yang Jiechin, jota pidetään todennäköisimpänä vaihtoehtona seuraavaksi Kiinan presidentiksi.

   Kirjan uudessa osiossa Väyrynen analysoi Keskustan viime kevään vaalitappion syitä. Suurimpana syynä pitkäaikaiseen alamäkeen hän pitää aatteemme hämärtymistä, ja näkee tilanteen olevan tässä suhteessa nyt sama kuin vuoden 1970 suuressa vaalitappiossa. Tuolloin oli vallalla demareiden Suomeen tuoma kasvupoliittinen ajattelu, minkä mukaan yhteiskuntapolitiikan tärkein tavoite on taloudellisen kasvun nopeutaminen. Tässä ajattelussa voimavaroja piti siirtää heikommin kehittyviltä aloilta ja alueilta vahvimmin kasvaville aloille ja alueille. Ja tätä Keskustapuolue ryhtyi myötäilemään. Ja huonostihan siinä puolueellemme kävi.
   Sen laakson pohjalta noustiin aatteellisen työn kautta. Perinteinen keskustalainen ihmisyysaate yhdistettiin nousevaan vihreään aaltoon. Puolueen uudistunut poliittinen linja kiteytyi kahteen pilariin: köyhän asian ajamiseen eli radikaaliin tasa-arvopolitiikkaan ja hajautetun yhteiskunnan rakentamiseen. Avainasemassa oli aluepolitiikka, millä saimme kasvavaa luottamusta maakunnissa ja millä kykenimme pääkaupunkiseudulla erottautumaan keskittämispolitiikkaa ajavista oikeistosta ja vasemmistosta.
   Konkreettisten asiakysymysten joukosta Väyrynen löytää neljä seikkaa, mitkä olivat omiaan romahduttamaan puolueen kannatuksen. Ehkä pahimpana virheenä hän pitää hajajätevesiasetuksen käsittelyä. Muut syyt olivat sukupuolineutraalin avioliiton kannattaminen (käsitteet sotkettu, muita parisuhteita varten oma lainsäädäntönsä ja käsitteistönsä), aluepolitiikan liian vähäinen painotus vaalikampanjassa, sekä täydellinen samastuminen Kokoomuksen federalistiseen Eurooppa-politiikkaan.

   Uuden osion kirjoituksista löytyy myös muutamia mielenkiintoisia paljastuksia. Esimerkkinä mainittakoon vuoden 2006 presidentinvaalit, joissa Keskustan oma ehdokas Matti Vanhanen karsiutui toiselta kierrokselta. Näiden vaalien toisella kierroksella Väyrynen ei äänestänytkään Sauli Niinistöä, vaikka puolueen johdossa niin oli kehotettu. Se nyt vain oli mahdotonta äänestää henkilöä, joka selvästi haluaa muuttaa Suomen ulkopolitiikan peruslinjan ja viedä Suomen NATO´on.

   Huonomminkin olisi voinut käydä on tuttua Paavo Väyrystä. Tosin lähestymistapa on hieman hioutunut toisenlaiseksi. Siinä missä On totuuden aika on jo nimenäkin melko leuhka - puhumattakaan myöhemmästä Itsenäisen Suomen puolesta -muisteluksesta - sekä kuvaa kirjoittajaansa koleerikoksi ja käsittelee poliittista historiaa väliin, niin, vähintäänkin koleerisella tavalla, tämä uusin tuo Väyrysen esille toisella tavalla, enemmän asioita pohtivana vanhempana valtiomiehenä kuin totuuden tietävänä sanelijana.
   Väyrysen uran kipupisteet kerrataan aiemmista muisteluksista tuttuun tyyliin. Niitä ovat tässä tiivistelmässä mainittujen vuosien 1987 ja 1994 tapahtumien lisäksi päivärahajupakka 1980-luvun oikeuskanslerin Kai Kortteen intoilun seurauksena sekä 1980- ja 1990-lukujen taitteen Vladimirov-kirjeen aiheuttama kalabaliikki.
   Kirjan eri esseet käsittelevät osittain samoja asioita, joten päällekkäisyyksiltä ei ole voitu välttyä. Tämä tyyli oli kirjoittajan tietoinen valinta, eikä tästä valinnasta ole lukukokemukselle haittaa, jokainen essee on oman näköisensä ja tarkastelee asioita omasta näkökulmastaan.

   Paavo sai kirjan alustavan käsikirjoituksen valmiiksi 11.1.2011. Samana päivänä oli isän, Eemeli Väyrysen 101. syntymäpäivä. Hänelle tämä kirja onkin omistettu.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Osmo Soininvaara: Ministerikyyti
WSOY 2002
252 sivua

Osmo Soininvaara oli Paavo Lipposen toisen hallituksen peruspalveluministeri erikoisella puolitetulla jaksolla huhtikuusta 2000 huhtikuuhun 2002. Soininvaaran puolue Vihreät halusi saman verran salkkuja kuin RKP, ja kun jaettavaksi jäi pariton määrä ministerinsalkkuja, tehtiinkin sitten ratkaisu, missä peruspalveluministerin paikka laitettiin kahtia. RKP´n Eva Biaudet aloitti, Soininvaara jatkoi, ja lopuksi Biaudet palasi paikalle. Kirja Ministerikyyti on muistelmateos tältä Soininvaaran ministeriyden ajanjaksolta.

   Peruspalveluministerille kuuluu monta useimpien suomalaisten elämään vaikuttavaa asiaa. Paikalle siis sopi periaatteessa ihan mukavasti henkilö, joka on aiemminkin kantanut huolta hyvinvointivaltion säilyttämisestä.
   Soininvaara oli ensimmäistä kertaa eduskunnassa 1987 - 1991, 1991 - 1995 kokoonpanoon hän ei mahtunut, mutta vuodesta 1995 lähtien hän on jälleen ollut päättämässä asioista.

   Soininvaaran mukaan hallitus-oppositio -asetelma Suomessa on usein ollut sellainen, missä hallitus edustaa vastuullista valtiota pystyssä pitävää linjaa ja oppositio katteetonta populismia. 1991 - 1995 SDP oli oppositiossa juuri tällainen populistipuolue. Se arvosteli rajusti Esko Ahon hallituksen säästötoimia, ei vain niiden ajoitusta, jossa Soininvaaran mukaan oli toivomisen varaa, vaan myös niiden sisältöä. Kuitenkin heti hallitukseen päästyä alkoivat juustohöylät ja kirveet heilua, ja säästöjä kertyi 20 miljardia markkaa. Vastapainoksi Ahon johtama oppositio ampui kaikkea mikä liikkui, vaati rahaa joka paikkaan eikä koskaan suostunut kokoamaan ehdotuksiaan yhdeksi kokonaisuudeksi, jolloin oli vaikea arvioida ehdotusten realistisuutta.
   Omalla hallinnonalallaan Soininvaara joutui olemaan mukana tekemässä painotuksia, mistä pystyi olemaan perustellusti myös toista mieltä. Oli valittava, missä suhteissa olemassa oleva rahat kohdennetaan perhepolitiikkaan, vanhustenhuoltoon ja terveydenhuoltoon. Lapsipoliittista välikysymystä Soininvaara sinänsä arvosti, hän oli tyytyväinen, että eduskunnassa päästään keskustelemaan asiasta kunnolla. Keskusta vaati ministerinkin mielestä aivan oikeaa painotusta.
   Mutta sitten edustaja Tanja Karpela latoi pöytään kuuden miljardin markan vaatimuslistan. Soininvaara oli ollut varautunut käymään keskustelua 300 miljoonan summasta.
   Oppositio esiintyi niin ärhäkästi, että Soininvaaran mukaan se yhtenäisti koko sateenkaarihallituksen. Hän epäili jopa, olisiko moinen hallitus pysynyt lainkaan pystyssä ilman Mauri Pekkarista.
   Ikävää tässä Soininvaaran mielestä on se, että jos oppositio ei esitä kunnollista vaihtoehtoa, homma toimii niin kuin hallitus esittää, sen politiikan virheellisyydestä riippumatta. Jos oppositio ei esitä tarkkaa ja toteuttamiskelpoista vaihtoehtoa, politiikasta tulee käytännössä vaihtoehdotonta.

   Soininvaaran mukaan on ymmärrettävää, että Ahon hallitus joutui tekemään rajuja säästöjä laman aikana, ja ymmärrettävää on myös, että Paavo Lipposen hallituskin joutui aloittamaan leikkauslinjalla. Se sen sijaan on oudompaa, että säästöjä ei 2000-luvulle tultaessa ryhdytty kunnolla purkamaan, vaikka Suomi oli tuolloin erittäin varakas valtio.
   Katsottaessa ikärakenteiden kehitystä tarkasteltaessa pitäisi huomata, että eläkeläisten osuus tulee korostumaan. On syytä muistaa, että lapset tulevat paljon halvemmiksi kuin vanhukset, sillä eläkkeet ovat moninkertaisia verrattaessa lapsilisiin, ja vanhusten palvelutkin ovat paljon kalliimpia kuin koulut ja päiväkodit.
   Suomessahan on viime aikoina ollut poikkeuksellisen edullinen ikäjakauma: lapsia ja vanhuksia on vähän ja työikäisiä paljon. Suomessa syntyi 1930-luvulla vähän lapsia ja nyt on suhteellisen vähän eläkeläisiä. Tilannehan muuttuu näillä näkymin radikaalisti, kun vuodesta 2005 lähtien kuudenkympin rajan ohittaa joka vuosi hirmuinen määrä suomalaisia. Ja samalla työikäisen väestön määrä kääntyy laskuun. Tämä tulee kalliiksi.
   Vielä 1980-luvulla tähän tilanteeseen varauduttiin. Alunperin oli tarkoitus, että eläkejärjestelmä säästäisi jonkin verran rahaa tulevia eläkkeitä varten (muistutettakoon, että kulloisenakin aikana suurimman osan eläkkeistä maksavat silloin työssä olevat, pieni osa on heiltä itseltään peräisin) samalla kun valtio olisi tyystin velaton siinä vaiheessa kun väestön vanheneminen alkaa kunnolla lisätä verotaakkaa noin vuonna 2010. Vielä 1990-luvun alussa valtion velkatilanne oli riittävä, mutta lama pakotti ottamaan velkaa ja tulonsiirtojen määrä kasvoi huimasti.
   2000-luvun alussa ns. huoltosuhde oli noin 1,19 (sataa veronmaksajaa kohden oli 119 niitä, joiden elanto hoitui verovaroin, ennen lamaa huoltosuhde oli tasan yksi, eli tuolloin sataa veronmaksajaa kohden oli sata "elätettävää"). Valtion velan lyhentämistä pidettiin hallituksessa tärkeänä, siksi valtiontalous pidettiin väkisin reippaasti ylijäämäisenä, eikä lama-ajan säästöjen purkamisella pidetty kiirettä, vaikka olot muuten alkoivatkin parantua.
   Valtion 2000-luvun alun talouspolitiikkaan liittyi verotulojen hyökyaalto. Vuosina 2000 ja 2001 verotuloja tuli valtiolle aivan tulvimalla. Verotusta kevennettäessä valtion verotulot kasvoivat nopeasti käsittämättömät 40 prosenttia. Vaikka lämpimikseen höpötettiin, että tilanne on väliaikainen, eihän sitä ajateltu silloin kun päätöksiä tehtiin. Varsinkin Kokoomuksen pojat innostuivat "triplasta" eli siitä, että olisi mahdollista a) alentaa enemmän veroja b) maksaa enemmän velkaa pois c) lisätä verovaroin kustannettua hyvinvointia enemmän kuinhallitusohjelmassa oli kaavailtu. Syyskuun 2000 viimeisessä lisäbudjetissa korotettiin verotuloarviota viime tipassa viidellä miljardilla markalla, koska jostain oli taas tullut lisää rahaa. Mistä, sitä ei tiedetty, mutta paljoa ei viitsitty kyselläkään.
   Aalto tuli ja meni. Kesällä 2001 verotuloennustetta hilattiin muutamassa viikossa nopeasti alaspäin. Ja yhtäkkiä käsitettiinkin, mistä nuo edellisvuoden huikeat verotulot olivat peräisin. Pörssikursseistahan ne, erityisesti Nokian osakkeista. Nokian pörssiarvo kun nousi muutamassa vuodessa biljoona (1.000.000.000.000) markkaa, osakkeita ryhdyttiin myymään vähän enemmän, mistä taas seurasi verotettavia luovutusvoittoja, eivätkä kaikki optioilla rikastuneetkaan kikkailleet optioitaan muille maille verotettaviksi, vaan näistäkin ppoteista meni valtiolle 60 %. Ja kun äkkirikastuneet ryhtyivät törsäämään ihan kunnolla, asuntojen, golf-osakkeiden ja muun vastaavan arvo nousi. Talouskasvu poiki talouskasvua.
   Kun sitten Nokian pörssiarvo normaalistui ja yhtiön pörssiarvosta leikkautui 3/4 pois, taas oltiin köyhempiä. "Tripla" kääntyi laskuun, veroja ei alennettu, velkaa otettiin lisää ja palveluja heikennettiin. Ja tästä aiemmin mainitusta maltin loppumisesta on sitten seurauksena, että vaikkei Suomi elänyt mitään lamakautta, eivätkä suuret ikäluokat olleet vielä eläkeiässä, valtiontalous kääntyi alijäämäiseksi. Ja kun vielä nykyisissäkin verotuloissa on pörssikuplan jäänteitä, jatko näyttää pahalta.

   Syrjäytyneiden määrä kasvoi 1990-luvun laman aikana moninkertaiseksi. Harvasta asiasta suomalaiset ovat niin yksimielisiä kuin siitä, että näin ei saa olla ja että kaikkein huono-osaisimpia on autettava. Kun kuitenkaan ei osata kertoa, mitä nyt pitäisi tehdä, ei paljoa auta se, että tepsivät keinot oltaisiin valmiita ottamaan käyttöön, sen verran yksimielinen tuki asialla olisi.
   Kyllä Suomessa rahaa on. On laskettu, että jos vuotuisesta kansantuotteen kasvusta (2001) oltaisiin otettu yksi prosentti ja se oltaisiin jaettu köyhille, siitä olisi riittänyt jokaiselle syrjäytyneelle 200 euroa kuussa. Kuulostaa hienolta, mutta jos ajatellaan asiaa vielä pidemmälle, huomataan, että pienimmät palkat jäisivät reippaasti toimeentulotukea pienemmiksi. Tällöin aiempaa suurituloisemmat olisivat oikeutettuja hakemaan toimeentulotukea. Tämä tekisi sen, että jakajia olisi enemmän, joten per lärvi tulisi vähemmän.
  Eikä osuuden pieneneminen ole tässäkään käytännössä se suurin ongelma. Aiempaa harvempi kävisi töissä, varsinkin ne nuoret, joiden on vähän vaikeampi päästä työelämään, saattaisivat kokea, että kannattaa luovuttaa kokonaan.
   Sosiaaliturvamme rakenteessa on plussia ja miinuksia. Se on tehty ansiosidonnaisesti. Ihmisen työpanos vakuutetaan samaan tapaan kuin rakennuskin. Jos lato palaa, köyhä vakuutuksenottaja saa vähemmän kuin kartanon menettänyt ökyisäntä. Vastaavasti ansiosidonnaisessa sosiaaliturvassa maksetaan työelämästä poistumaan joutuneelle korkeampi korvaus, jos on menettänyt isomman palkan. Tämä on perusteltua.
   Kun työttömyys pitkittyy, tulonsiirrot pienenevät, tilanne alkaa olla toisinpäin kohtuuton ja nurinkurinen. Aiempien tulojen mukaan määräytyvä turva on sitä alempi, mitä huonommin työnsaantiedellytyksin kyseessä oleva yksilö on varustettu. Tätä, jolla on heikommat edellytykset päästä tienaamaan itse oma toimeentulonsa, tuetaan siis heikommin.
   Kun lähtökohta on se, että suomalaisille kuuluu samanveroinen turva, hän on turvassa sekä sosiaalityöntekijän että kunnan rahakirstun vartijan oikuilta. Nämä eivät myöskään pysty häntä virkansa puolesta auttamaan, vaikka näkisivät, että toimeentulotuki on liian suuri hänelle, jolla se on täydentävä, ja liian pieni hänelle, jolle sen käyttö on ainoa mahdollisuus. Soininvaaran mielestä harkinnanvaraisuutta pitäisi lisätä, ja hieman hän sitä saikin lisättyä. Toimeentulolakia muutettiin niin, että kunnan velvollisuus antaa harkinnanvaraista toimeentulotukea voimistui. Tarkoituksena lakimuutoksessa oli, että kunnat maksaisivat harkinnanvaraista toimeentulotukea normin yli sen kaltaisissa tapauksissa, missä asiakas joutuu kääntymään kirkon puoleen ruuan saamiseksi. Paavo Lipposen toisen hallituksen ns. köyhyyspaketissa tämä sitten olikin ainoa kohta, missä jotain annettiin kaikkein huono-osaisimmille, sillä muut toimet hyödyttivät vain niitä, jotka eivät tarvinneet toimeentulotukea tai pääsivät uudistusten myötä sen tarpeesta kokonaan irti.
   Toimeentulotuelta olisi siirrettävä pois toivottomasti syrjäytyneet. Vaikka heille maksettaisiin eläkettä, ei valtiontalous siihen kaatuisi. Lisäksi tämä ei vaarantaisi toisten työhaluja samalla tavoin kuin toimeentulotuen nostaminen, koska eläkkeelle ei pääse vain ilmoittautumalla.

   Köyhyys ja sairaudet liittyvät usein yhteen. Köyhyys altistaa sairauksille ja sairaudet lisäävät köyhyyttä. Suomessa miesten keskuudessa sosiaalinen asema ennustaa odotettavissa olevaa elinikää jyrkemmin kuin melkein missään muussa maassa. Työväestöön kuuluva mies kuolee keskimäärin viisi vuotta nuorempana kuin toimihenkilöihin kuuluva. Naisten välillä vastaavat erot ovat pienemmät. Kyse on ennen kaikkea elintavoista, tupakoinnista, ruokatottumuksista, liikunnasta ja alkoholista, mutta myös tarpeeseen nähden vähäisemmästä terveyspalvelujen saannista.
   Syrjäytymiseen liittyy usein päihdeongelmia. Toimettomuus edistää päihteiden käyttöä, jos siihen on muutenkin taipumusta. Lisäksi juopon on vaikeampi päästä töihin.
   Kun Suomessa syrjäytyy, joutuu paljon pahemmin erilleen muista ihmisistä kuin muualla. Osittain tämä on tasa-arvon seurausta. Meiltä puuttuu sellainen köyhien kansantalous, jollaiseen törmää yleensä suurkaupunkien slummeissa ja jollainen löytyi vielä pari sukupolvea sitten Helsingistä Pitkänsillan pohjoispuolelta. Tosin kirpputorien maailmaan sellainen on jo hahmottumassa. Toisin kuin lämpimissä maissa, missä elämä sykkii kaduilla ja toreilla, suomalaiset oleskelevat kylmän ilmaston vuoksi pääosin sisätiloissa, jonne ulkopuolisilla ei ole asiaa. Tosin kesällä erot hieman tasoittuvat.
   Soininvaara muistuttaa vielä, että mielisairaaloista on vapautettu liki parikymmentätuhatta potilasta avohoitoon. Sinänsä perusteltu toimenpide, mutta lamavuodet eivät olleet sopivin rako sen toteuttamiseen. Avohoitoa ei järjestettykään kunnolla eikä mielenterveyspotilaiden sosiaalisesta selviytymisestä huolehdittu.

   Vanhempien koulutustaso ennustaa nyt paremmin lasten koulutustason kuin vielä kolmekymmentä vuotta sitten, jolloin kansakoulun käyneiden muksut ryntäsivät yliopistoihin. Vastaavaa tapahtuu nyt harvemmin. Jos vanhemmat ovat käyneet pelkän peruskoulun, vaikeuksia lapsen koulutiellä on odotettavissa useammin kuin akateemisten vanhempien kyseessä ollessa.
   Kolmekymmentä vuotta sitten vanhemmat olivat - varsinkin maatiloilla - orientoituneet työn tekemiseen enemmän kuin opiskeluun, vaikka pää olisi opiskelun mahdollistanutkin. Jos nykyisin opiskelu rajoittuu pelkkään peruskouluun, kyse on usein jostain ongelmasta.
   Michael Young esitti kirjassaan Meritokratian nousu varoituksen: nopea säätykierto saattaa johtaa ensin eriarvoisuuden vähenemiseen ja sitten raadolliseen luokkayhteiskuntaan. Kun jokainen elää yhteiskuntaluokassa, mihin on syntynyt, eri yhteiskuntaluokissa on lahjakkaita ja vähemmän lahjakkaita lähes samassa suhteessa. Kun sitten jokainen omasta perhetaustastaan riippumatta pystyy kohoamaan korkealle tai on vaarassa pudota alas, yhteiskunnan yläluokka poimii alemmista luokista etevimmät je pullauttaa omat tohelonsa alempiin luokkiin.
   Lopputuloksena on yhteiskunta, missä eräillä on hallussaan ihan kaikki resurssit - rahat, valta, suhteet, koulutus, lahjakkuus, ja jopa kauneus - ja muilta ne puuttuvat, ihan kaikki. Tämä synkkä teoriahan ei edellytä toimiakseen edes lahjakkuuden periytymistä, mutta jos siihen sekin vielä liitetään, se muuttuu vielä ikävämmäksi. Kun lisäksi puolison valinta on muuttunut niin, ettei naapurin tyttö tai poika enää ole yhtä todennäköinen kumppani kuin ennen, vaan puoliso valitaan tavallisesti samantasoisen koulutuksen saaneiden keskuudesta, on selvää, että yhteiskunnan jakautuminen on nyt menossa hurjempana kuin koskaan aikaisemmin.

   Ja sitten se lasten asema nyky-yhteiskunnassa. Kautta vuosikymmenten suomalaisten lapset ovat olleet terveempiä ja fiksumpia kuin edellisillä vuosikymmenillä. Näin edettiin 1990-luvulle. Edelleenkin lasten enemmistö voi mukavasti, ehkä jopa mukavammin kuin koskaan ennen, mutta nyt on tullut sellainenkin erityinen ilmiö, että huonosti voivia on paljon enemmän kuin aikaisemmin.
   Mistä tämä johtuu? Syitä on useita, Soininvaara keskusteli usean asiantuntijan kanssa ja jokaisella oli eri käsitys. Tietomassaa käsitellessään Soininvaara rakenteli omia teorioitaan.
   Selvä asia on tietenkin, että jos laman jäljiltä on enemmän huono-osaisia kuin aiemmin, ongelmat lasten osalta kertautuvat siinä mukana. Eräs Soininvaaran heittämä ajatus on, että nykyisin joka kymmenes äiti on päihdeongelmainen. Juoppo isä on kyllä riski, mutta juoppo äiti on jo melkoinen painajainen.
   Aiemmin varsinkin maaseudulla koko kylä oli tavallaan kasvattamassa lasta, ja antoi ainakin turvasataman tarvittaessa. Nykyiset sulkeutuneet ydinperheet ovat lapselle riski, jos perheessä kaikki ei ole kunnossa.
   Eräs seikka jäi Soininvaaraa mietityttämään. Kun aiempaa suurempi osa lapsista elää sosiaalisesti vaikeissa oloissa, onko kyse vain siitä, että lapsiperheiden sosiaalinen asema on heikentynyt, vai syntyykö sosiaalisissa vaikeuksissa oleviin perheisiin aiempaa enemmän lapsia? Tilastotieteilijät eivät osanneet auttaa. Sen me kyllä tiedämme, että koulutettujen naisten osalta syntyvyys on alentunut.

   Epäkiitollisimpia tehtäviä peruspalveluministerillä oli toimia huumepolitiikasta vastaavana ministerinä. Ilmapiiri asian ympärillä oli niin tulehtunut, että tehtävän menestyksellinen ja älyllisesti rehellinen hoitaminen oli ylivoimaista. Toisaalta huumeongelma oli pahentunut ja syventynyt nopeasti, joten vastuuta asiasta ei voinut vältellä. Ongelma oli myös se, että vastuu oli hajautunut laajalle.
   Suomalaista huumekeskustelun tasoa Soininvaara pitää mustavalkoisena. Muualla keskustelua sävyttää pyrkimys olla yhtä ovela kuin vastapuoli, Suomessa toimitaan suoraviivaisemmin.
   Suomen ehdottomalle kieltolinjalle on kiistattomia perusteita, koska huumeiden käyttö on edelleen vähäistä. Käytön kriminalisoinnilla huumeiden käyttäjistä on tehty melko pitkälle oma alakulttuurinsa. Suomen lainsäädännön erilaisuus saattaa tosin tuoda jossain vaiheissa lisää ongelmia suomalaisen nuorison imiessä vaikutteita maista, missä enemmistö nuorista on kokeillut huumeita. Nytkään osa nuorista ei pidä miedompia huumeita erityisen vaarallisina, kun muutamien EU-maiden viralliset tahotkaan eivät pidä.
   Suomessa huumeongelman eräs erityispiirre on amfetamiinin runsas käyttö. Käyttäjien joukossa on huomiota herättävän paljon heitä, jotka jo koulussa oireilivat rauhattomina. Erityisessä riskiryhmässä ovat olleet ADHD-lapset (tarkkaavaisuushäiriö, neurologinen vamma). Heitähän hoidetaan monessa maassa  Ritalin-lääkkeellä, mikä on amfetamiinijohdannainen, mutta huumeisiin verrattuna siitä puuttuu euforisen tunteen aikaan saava vaikutus. Ritalinia ei kuitenkaan käytetä kovinkaan usein Suomessa, joten kiintoisana yksityiskohtana Soininvaara mainitsee ajatuksen, että amfetamiinia käyttävät ADHD-nuoret käyttävät sitä kenties (vaikutuksiltaan ylimitoitettuna ja vaarallisena)  lääkkeenä.
   Kun kouluissa niputetaan kaikki huumeet samaan läjään, oppilaat eivät tiedä, mitkä ovat niitä kaikista vaarallisimpia. Turun huumeongelman kerrotaan saaneen alkunsa siitä, että ensin myytiin hasista ja sitten hasis yhtäkkiä "loppui". Tilalla myytiin heroiinia, jonka väitettiin olevan yhtä vaaratonta, kun sitä poltettiinkin samalla tavalla. Ja heroiinikoukusta onkin sitten vaikeampi päästä irti. Joten jos ajateltaisiin heitä, jotka valitettavasti kokeilevat huumeita, olisi kuitenkin parempi tehdä eroa huumeiden vaarallisuuden välillä - eihän tämä kuitenkaan tarkoita sitä, että mietojen huumeiden vaarallisuuden korostamisesta tarvitsisi tinkiä.

   Työttömyys on myös niitä asioita, joille Soininvaaran mielestä pitäisi tehdä jotain, ja nopeasti. Varsinkin pitkäaikaistyöttömyys on paha ongelma.
   1990-luvun lama nopeutti kehitystä, missä halpatyövoiman käyttö oli jo muutenkin vähenemässä. Toimistojen automatisoituessa työntekijöitä ei enää tarvittu kaikkiin töihin. Esim. kun kirjoituskoneiden aikakaudella konekirjoittaja kirjoitti pomon tekemiä luonnoksia puhtaaksi, nyt pomokin osaa tehdä saman, kun hänellä on tietokone ja tekstinkäsittelyohjelma. Lisäksi esim. pankkiautomaatit ja internetin käyttömahdollisuudet ovat olleet viemässä Suomea itsepalveluyhteiskuntaan. Ja tämähän on melkeinpä suomalainen ilmiö: jos vaikkapa Italiassa pankkivirkailija latelee suomalaisen pankkitiskihinnaston ja neuvoo sikäläisiä mummoja käyttämään laskunmaksuautomaattia, ne tädithän saavat hepulin. Suomalaiset eivät yleensäkään ole tottuneet saamaan rahoilleen vastinetta, Suomesta ei ole koskaan tullut ihan samanlaista palveluyhteiskuntaa kuin useimmista eteläisemmistä maista.
   Työmarkkinat ovat nykyisin entistä valikoivampia. Ja kun rima on korkeammalla, useammat jäävät sen alapuolelle. Tästä johtuu rakenteellinen työttömyys.
   Pitkittynyt työttömyys on työttömälle työnsaannin kannalta yhtä huono asia kuin puutteellinen koulutus. Nyt siis tarvittaisiin juuri niitä työpaikkoja nykyistä enemmän, missä pärjää ilman erityisosaamistakin. Siis juuri niitä, mitkä tekniikan avulla rationoitiin pois.
   Matalapalkkaisiin töihin ei välttämättä hakeuduta, vaikka niitä olisikin, jos niihin tarvitaan lisää koulutusta. Panos/tuotto -suhde ei innosta kaikkia.
   Mitä sitten pitäisi käytännössä tehdä? Taas kierrytään esim. Anneli Jäätteenmäen jo Paavo Lipposen ensimmäisen hallituksen aikana vaatiman mallin ympärille: verokiilaa tulisi alentaa. Jos nettopalkka saadaan kasvamaan sen myötä, työn vastaanottajan reaaliansiot kasvavat jälleen vähän houkuttelevammalla tavalla. Tällä kertaa ehdotuksen esittää siis Osmo Soininvaara.

   Työmarkkinatukeen on rakennettu joitakin työllistämisen apuvälineitä, kuten yhdistelmätuki, tukityöllistäminen ja työharjoittelu.
   Yhdistelmätuessa valtio maksaa suuren osan työnantajan palkasta, muutama sata euroa kuussa jää työnantajan hoidettavaksi. Tällöin työntekijä saa ihan oikean (toki pienen) palkan. Tosin tätä voidaan käyttää vain vuodeksi, sitten tuki loppuu kerralla. Kuntouttamismuotona tämä on ollut eräs tehokkaimmista, tuntumaa työhön tulee jälleen, eikä tarvitse leikkiä työmarkkinatuen (nyk. noin 400 euroa netto) kanssa. Yritykset kuitenkin harvemmin käyttävät tätä mahdollisuutta, ehkä siksi, että sopimus tulee tehdä koko vuodeksi kerralla (tosin jos sopimukseen laittaa maininnan muutaman kuukauden koeajasta, "vääränlaiseksi" osoittautuneesta työntekijästä pääsee koeaikana eroon vaikka kesken työpäivän). Useimmissa tapauksissa innokkaimmin tähän tarttuvat vähävaraiset järjestöt, yleensä peruskuntoiset pitkäaikaistyöttömät soveltuvat järjestötoimintaan vähintään tyydyttävästi. Näillä ei kuitenkaan ole useinkaan varaa palkata työntekijää vakituiseksi työntekijäksi.
   Tukityöllistämisessä (nykyisin virallisesti käytetty termi on "kuntouttava työtoiminta") ja työharjoittelussa (yli 25-vuotiaiden kohdalla työharjoittelua nimitetään nykyisin työelämävalmennukseksi) sopimus voidaan tehdä yhteen paikkaan puoleksi vuodeksi kerrallaan, putkeen saa ottaa nykyisin kolme eri työpaikkaa, ennen kuin täytyy taas jäädä työttömäksi tai sijoittua normaaliin työpaikkaan.
   Soininvaara kertoo kirjassaan esimerkin tukityöllistämisestä. Siinä joku onnekas pääsi tukitöihin Helsingin kaupungin hommiin. Meni puoli vuotta. Työntekijä ja työnantaja olivat kovasti tyytyväisiä. Kaupunki olisi halunnut palkata työntekijän vakituiseksi, mutta kun budjettiin ei ollut varattu yhtään mitään hanketta varten, eivät voineet sitä tehdä. Ja koska työntekijä halusi samaan paikkaan uudestaan, hänen täytyi sinnitellä vuosi työttömänä, jolloin koko työmarkkinatuki oli jälleen täysimääräisesti käytössä. Edes kahden päivän keikkatyötä ei saanut vuoden aikana ottaa vastaan, tai muuten mahdollisuus olisi torppaantunut taas sillä erää siihen.

   Soininvaara kehittäisi nykyistä mallia siten, että tuet eivät loppuisi kuin seinään, vaan että alun jälkeen työnantaja joutuisi itsekin maksamaan jotain, vähän kerrallaan enemmän ja enemmän.  Näin vältettäisiin ainakin se, että työnantaja joutuu nopeasti miettimään, mitä tehdään ja mistä otetaan rahat työntekijän talossa pitämiseen, kun ensin ollaan puoli vuotta pidetty ilmaista työntekijää.

   Ja se Soininvaaran kauan kehittelemä ajatus, kansalaispalkka. Siitä hän ei ministerinäkään halunnut luopua.
   Kansalaispalkassahan on kyse siitä, että jokainen saa jonkinlaisen perustulon valtiolta. Tätä ei otettaisi pois tai vähennettäisi, vaikka joku tekisi ansiotyötä. Tällä mallilla vältyttäisiin ainakin niiltä laskelmilta, kannattaako pienipalkkaista työtä ottaa vastaan, kun siinä samalla menevät työttömyysetuudet.

   Niinpä niin, kyllähän ministerillä kahteen vuoteen mahtuu monenlaista. Paljon on menty ministeriautolla ja polkupyörällä, mutta keskityn tässä esittelyssä vain ohjelmallisempiin kohtiin. Näistäkin löytyy paljon yksityiskohtia, joita tässä ei tullut mainittua, joten jos sosiaalipolitiikka kiinnostaa, kirjasta löytyy muutama ajatus.
   Mainittakoon vielä, miten se salkkujen hallussapito RKP´n ja Vihreiden välillä ajallisesti määräytyi. Eva Biaudet tuli raskaaksi ja jäi kesken virkakautensa äitiyslomalle. Osmolle taas kuiskuteltiin, että parin vuoden päästä siitä päivästä eduskunta käsittelee viidennen ydinreaktorin rakennuslupaa. Kaksivuotiskauden aloittaminen lyhyellä varoitusajalla sopi kaikille osapuolille, vaikka Soininvaara perfektionistina olisikin toivonut ehtivänsä paneutua asioihin enemmän etukäteen.

   Kun perfektionisti ja ammattiylpeä yhteiskuntatieteilijä ryhtyy kirjoittamaan, kirjaan tulee monenlaista kaaviota ja alaviitettä. Väitöskirjan näköisessä teoksessa positiivista on sen täsmällisyys, toisaalta väitöskirjasta sen erottaa hieman sujuvampi ja rennompi ote. Analyyttisyys kuitenkin seuraa suurimmaksi osaksi mukana.
   Vaikka kantaa otetaan, yksisilmäistä toteamista tyyliin "näin se muuten on" ei ihan purematta harrasteta. Jokaisessa isommassa asiassa esitellään erilaisia tulkintoja asiasta ja/tai muutama eri ratkaisumalli, siten että mietitään jokaisen vaihtoehdon positiivisia ja negatiivisia puolia.
   Osmo Soininvaara on analyyttinen idealisti. Siksi Ministerikyyti on aidosti pienen ihmisen puolella, eikä sulje lukijaa jonnekin kauas kirjoittajasta, vaikka asioita käsitelläänkin enimmäkseen tilastoihin ja muihin faktoihin nojautuen. Suositeltava kirja ihmiselämän eri kuvioissa sompaileville arjen sankareille.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Ele Alenius: että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Edita 2000
188 sivua


Valtiotieteen tohtori, SKDL´n entinen puheenjohtaja Ele Alenius (s. 1925) on vielä eläkepäivinäänkin seuraillut maailman menoa sekä välillä laittanut ajatuksiaan paperille. Parin viime vuosikymmenen aikana palstatilaa ovat saaneet enemmänkin Aleniuksen muistelmateokset, mutta vuonna 2000 ilmestyi vähän kantaaottavampi teos että olisimme humaanin sivilisaation planeetta. Kuten kirjan nimestä voi päätellä, kirjoittaja on huolissaan maailman tilasta, mutta ei synkkyyteen vaipunut - kirjan kantavana teemana on pohdiskelu siitä, miten maailmaa vielä voitaisiin parantaa.

   Aleniuksen lapsuutta ja nuoruutta hallitsivat sodat. Jo lapsena tulivat tutuiksi puheet Suomen kansalaissodasta. Koulun alettua yleisimmät uutiset käsittelivät Abessinian (nyk. Etiopia) sotaa ja sittemmin Espanjan sisällissotaa. Ja sitten oltiinkin jo toisessa maailmansodassa.
   Alenius on yrittänyt olla myötävaikuttamassa siihen, että maailma voitaisiin rakentaa uudelle inhimillisen kehityksen turvaavalle pohjalle. Siksi alkuperäisen sosialistisen ajattelun humanismin ja kansainvälisyys tekivät vaikutuksen. Ja siksi Alenius odotti Neuvostoliiton muuttumista kunnolla sosialistiseksi valtioksi, mitä ei sitten koskaan tapahtunut. Vuonna 1968 hän joutui Suomen hallituksen jäsenenä esiintymään Neuvostoliion suorittamaa Tšekkoslovakian miehitystä vastaan. Ja silloin hän päätyi lopullisesti siihen, että Neuvostoliitto oli pettänyt siihen luottaneiden luottamuksen uuden yhteiskunnan rakentamisen mahdollisuuksiin.
   
    Alenius käy kirjasaan läpi ihmiskunnan kehitystä lähtökohtanaan se, että nykyisen länsimaisen yhteiskunnan henkisen perustan katsotaan nojaavan valistuksen aikana kunniaan nostettuihin perusarvoihin eli ihmisten vapauteen, tasa-arvoon ja solidaarisuuteen, sekä uskosta ihmisjärjen suuriin mahdollisuuksiin. Valistusajattelu lähti liikkeelle Galilein ja Kopernikuksen ajoista ja osin heidän myötävaikutuksestaan. Alenius käy läpi tapahtumia ja kehityskulkuja noista ajoista meidän päiviimme. Kehitys on välillä vienyt positiivisempaan suuntaan, välillä taas on muodostunut ennennäkemättömiä uhkia. Esim. ydinaseet ja saastuminen ovat ihmiskuntaa uhkaavia vaaroja, YK´n perustaminen taas ainakin jonkinlainen vastapaino uusille uhkille.
   Myös talouspolitiikkaa käydään läpi. Eräänä merkittävänä käännekohtana Alenius pitää täystyöllisyyspolitiikan nousemista keskeiseen asemaan demokraattisessa yhteiskunnassa toisen maailmansodan jälkeen. Tämä perustui kahteen maailmanpoliittiseen tekijään.
   Ensinnäkin taloudellinen ja poliittinen kilpailu sekä kuylmä sota kapitalistisen ja sosialistisen leirin välillä oli lisäämässä kapitalististen maiden paineita siihen suuntaan - pelättiin, että ihmisen pykäävät sosialistisen vallankumouksen, jos sosialistimaat peittoavat lännen työllisyysasioissa. Muutenkin haluttiin näyttää sosialisteille, että kyllä kapitalistimaissakin johonkin pystytään.
   Toiseksi, olihan korkea työllisyystaso tavallaan luvattu silloin, kun Britannia ja USA olivat määrittäneet sodan yleiset päämäärät toisen maailmansodan aikana. Brittien ja amerikkalaisten oli välttämätöntä varmistaa, että kansalaiset sisäistäisivät yhteiskuntansa suuret periaatteelliset arvot ja luottaisivat sen tulevaisuuteen, ja olisivat valmiit taistelemaan demokratian puolesta.
   Aleniuksen mukaan tuolloin tunnustettiin virallisesti, että vallitseva talousjärjestelmä ei ilman yhteiskunnan aktiivista puuttumista talouden kulkuun takaa kaikille sellaisia elinehtoja, joiden tulee kuulua demokraattiseen yhteiskuntaan.
 
   Sittemmin uusliberalistinen ajattelu on vallannut alaa. Tämä on saanut aikaan sen, että hyvinvointiyhteiskunnan on katsottu suurine sosiaalimenoineen merkinneen liiallista rasitusta ns. terveen talouden kehitykselle. Sen seurauksena julkisen talouden osuutta kansantaloudessa pyritty määrätietoisesti vähentämään samalla kun ns. yksityistämisen välttämättömyyttä on vimakkaasti korostettu.
   Nykyisin teollisuusyhteiskunnassa työttömyys on jälleen muodostunut vaikeaksi ongelmaksi. Lisäksi kehitykseen on tullut se uusi ilmiö, että sielläkin, missä työttömyyttä on yritetty helpottaa, aiemmat työllisyyspoliittiset menetelmät eivät näytä enää vaikuttavan yhtä tehokkailta kuin ennen. Talouden kasvukaan ei näytä lisäävän työllisyyttä enää samalla tavoin kuin ennen. Keskeinen kysymys onkin, mitä tämä kaikki kertoo siitä, mitä yhteiskunnassa on tapahtumassa.
   Alenius arvelee, nämä ilmiöt ovat vain osa sitä yleistä kaikkialle ulottuvaa muutosprosessia, mikä hallitsee tätä aikaa. Eräät sen uudet piirteet vain ovat tulleet entistä selvemmin näkyville. Alenius nimeää kolme suurta trendiä koskien maailmantalouden nykyisen ajan kehitystä.
   Ensimmäinen trendi on taloudellinen ja siihen liittyvä poliittinen integraatio, jotka vaikuttavat ennen muuta Euroopassa. Tähän asti suhteellisen itsenäisesti kehittyneet kansantaloudet yhtenäistyvät valtioiden välisten sopimusten pohjalta. Esim. EEC´n, EY´n ja EU´n muodostumiset ovat olleet selvemmin kehityksen suuria trendejä kuin toinen maailmansota.
   Toinen trendi on koko maailmantaloudessa tapahtuva globalisaatio, talouden pohjalta tapahtuva maailmanlaajuinen yhtenäistyminen. Se on laajempi ilmiö kuin integraatio, joka tavallaan on globalisaation osa. Kun monikansalliset yritykset ovat entisestään kasvaneet, ne ovat myös vaatineet yhä laajempaa kaupan vapauttamista. Pääomille on tullut lisää vapauksia hakeutua sinne, missä voitot muodostuvat mahdollisimman suuriksi. Paitsi että kauppa on kasvanut ja investoinnit ovat lisääntyneet, myös eri maiden riippuvuus sekä monikansallisten yritysten investoiontipolitiikasta että spekulatiivisten pääomanliikkeiden nopeasta vaihtelusta on lisääntynyt. Suuryritysten budjetit ovat olleet jo pitkään suurempia kuin pienten valtioiden budjetit, nykyisin ne alkavat olla jo keskisuurten valtioiden budjettien luokkaa.
   Kolmas trendi on pitkälle teollistuneiden maiden taloudessa alkanut automatisoituminen. Aleniuksen mukaan pelkkä informaatioteknologia ei yksinään ole riittävä, jotta siitä muodostuisi kokonainen trendi, vaan muukin automaatioteknologia on oleellinen osa trendiä. Automaation olemukseen nimittäin kuuluu se, että se muuttaa perusteellisesti niitä tuotantosuhteita, joiden kautta ihmiset nykyaikaisessa kansantaloudessa osallistuvat kansantuotteen tuottamiseen ja oman toimeentulonsa hankkimiseen. Japanissa on sekä suhteellisesti että määrällisesti eniten teollisuusrobotteja, USA tulee kakkosena, sekin selkeästi Eurooppaa edellä. Inhimillisen työvoiman käytön kustannukset ovat useimmiten halvempia kuin robotteihin investoiminen, mutta sekin tilanne saattaa muuttua. Täytyy muistaa, että robotti tekee tasalaatuista jälkeä ja ettei se nuku, sairasta eikä jää äitiyslomalle.

   Aleniuksen kirjasta pääosan muodostuu sen pohdinta, miten tästä eteenpäin. Alenius nostaa esille kysymyksen, mikä olisi se malli, millä länsimainen demokratia pystyy puolustamaan ihmisyyttä. Tästä osiosta muodostuukin kirjan kiinnostavin ja ansiokkain anti.

   Mietittäessä demokratiaan kohdistuvia haasteita, helpoimmin tulevat mieleen ulkoiset uhat. Demokratialla on kuitenkin koko olemeassaolonsa ajan ollut myös sisäiset haasteensa.
   Ennen toista maailmansotaa demokraattisissakin maissa demokratian asema oli melko ohut, liian heikko, jotta totalitarismin ehdoton torjunta olisi onnistunut. Vasta ulkoapäin tullut kuolemanvaara sai demokraattisten maiden hallitsevat piirit tajuamaan sen haasteen olemassaolon, joka vallitsevalle demokratialle oli syntynyt sisältäpäin. Sodan jälkeen luottamus demokratiaa kohtaan nousikin huomattavan korkealle.
   Nyt olemme jälleen tilanteessa, missä yleinen luottamus demokratiaan on jälleen heikentynyt. Niitä turvallisen tulevaisuuden näköaloja, joita meillä hyvinvointivaltiota rakennettaessa oli, ei monilla ihmisillä enää ole. Sosiaaliset jännitteet ovat kasvaneet ja yhä useammat joutuvat pettymään demokratian kykyyn turvata tasa-arvo sekä vakaa taloudellinen ja sosiaalinen kehitys. Lisäksi varsinkin nuoremmat ovat pettyneet demokratian hitaaseen reagoimiseen ekologisiin uhkiin.
   Demokratian kehityksessä on se erikoinen piirre, että vaikka pitkän demokraattisen perinteen omaavissa maissa luottamus demokratiaa kohtaan onkin vähentynyt, demokratia on myös laajentunut maihin, mistä se on ennestään puuttunut.
   Alenius haluaa kiinnittää huomiota siihen, että yhteiskunnallinen tyytymättömyys ja kritiikki kohdistuvat nykyisin usein nimenomaan poliittiseen demokratiaan ja poliitikkoihin. Sen sijaan sitä ei ole niinkään kohdistettu talouselämän päättäjiin, jotka kuitenkin varsinaisesti vastaavat talouden kehityksestä.
   Yhdysvaltalaisen David C. Kortenin kirjan Maailma yhtiöiden vallassa mukaan demokraattisessa järjestelmässä jokaisella on yksi ääni, mutta markkinoilla yksi dollari on yksi ääni ja ääniä ihmisellä on yhtä monta kuin dollareita.

   Demokraattisen yhteiskunnan yleisperiaatteena pitää olla, että se on jokaista jäsentään varten. Kenenkään ei pidä joutua millään lailla yhteiskunnan ulkopuolelle Siitä täytyy poliittisen demokratian pitää huolta. Jollei se tässä onnistu, demokratia on kulkemassa kohti oman itsensä kieltämistä.
   Miksi tätä on nimenomaan korostettava? Aleniuksen mukaan ongelma on siinä missä se on koko ajan ollut, eli yhteiskunnan aineellista perustaa koskevan taloudellisen päätöksenteon ja poliittisen demokratian erillisyydessä. Vaikka talouselämä ei ole samalla tavoin sidoksissa demokratian perusarvoihin kuin poliittinen demokratia, sillä on silti demokratian vallitessa suuri vaikutusvalta politiikan sisältöön.

   Taloudellisten yritysten tehtävänä on periaatteessa tuottaa hyödykkeitä ja palveluja mahdollisimman taloudellisesti, niillä ei ole velvoitetta työllistää enempää kuin tarvitsevat. Automaation edetessä niillä on oikeus automatisoida tuotantoaan ja palvelutoimintaansa, ihan rooppumatta siitä, mitä se vaikuttaa työllisyyteen. Yhteiskunnalla ei siis ole oikeutta pyrkiä estämään yrityksiä automatisoimasta toimintaansa. Ja jos yhteiskunta tekisi vaikkapa veroteknisillä toimenpiteillä työvoiman käytön konevoimaa halvemmaksi, kehitys hidastuisi ja Suomi jäisi jälkeen.

   Talouselämä on pyrkinyt vaatimaan yhteiskunnalta erityisetuja. Valtioiden kilpaillessa keskenään kyseessä ovat siis olleet yhteiset edut. Globalisaation edetessä nämä suhteet ovat kuitenkin painottuneet suuryritysten etuja palvelevaan suuntaan. Ylikansalliset yritykset yrittävät hyötyä valtioiden lainsäädäntöjen eroista mm. sijoittamalla pääkonttorinsa sinne, missä verotus on matalaa. Tämä taas on yhteiskunnallisten velvoitteiden kiertämistä.
   Silti valtiot kilpailevat innokkaasti kansainvälisen pääoman saamiseksi omaan maahan.

   Jotkut globalisaatiota toteuttavien ylikansallisten yhtiöiden johtajat arvioivat, että 20 % työmarkkinoilla olevasta työvoimasta riittää tulevaisuudessa tuottamaan maailman nykyisen tuotantomäärän. He tekevät asiasta sen johtopäätöksen, että jotenkin työtä vaille jääville on järjestettävä leipää ja huvituksia, jotta nämä pysyisivät tyytyväisinä. Jostain syystä demokraattiset järjestelmät eivät ole reagoineet näihin puheisiin.
   Demokratia on nyt siinä tilanteessa, että kaiken aikaa lähestytään globalisoitunutta automaatioyhteiskuntaa, missä tähänastisen työnjakoyhteiskunnan logiikka ei enää päde. Jos tätä ei ajoissa oteta riittävästi huomioon, voi itse demokratia joutua kriisiin.

   Toisin kuin poliittisessa demokratiassa talouselämässä tasa-arvolla ei ole samaa asemaa kuin vapaudella. Aleniuksen mukaan voidaan jopa sanoa, että vapaus on ainoa läntisen talouden yhteiskunnallinen perusarvo. Juuri tässä onkin länsimaisen demokratian ongelmallisin kohta.
   Mitä onkaan enemmän korostettu kuin vapaata yksityistä yrittämistä, vapaata markkinataloutta, vapaata kilpailua, ja hyvinvointivaltion vastakohtana markkinavoimien vapautta. Tasa-arvon ajatus on yritetty pitää mukana siten, että kaikilla katsottiin olevan yhtäläiset oikeudet yrittämiseen, jos muut edellytykset ovat olemassa. Historiasta voidaan kylläkin nähdä, miten toisarvoinen tällainen tasa-arvon asema taloudessa on ollut.
   Vapaiden länsimaiden talouden kehitys on kuitenkin ollut dynaamisempaa kuin muiden, ja juuri siksi, että vapausaatteiden tulo avasi aiemmin rajoitettuina olleita mahdollisuuksia ihmiset luovuuden toteuttamiselle.

   Vapaus on dualistista. Mitä enemmän toinen saa vapauksia, sitä enemmän se jossain vaiheessa alkaa rajoittaa toisten vapauksia. Kilpailu karsii heikommat yritykset ja muut toimijat pois. Vapaus on siis ennen kaikkea vahvojen vapautta.

   Sattumaa tai ei, negatiivisen vapauden filosofia  alkoi nopeasti voimistua uusliberalismina sen jälkeen kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliiton uhka väistyi. Eikö reaalisosialismille vastapainoksi muodostettua hyvinvointivaltiota enää tarvittu? Aleniuksesta tuntuu, että se koettiin rasitteeksi ns. terveelle vapaalle markkinataloudelle.
   Tähän on kuulunut leikkausten välttämättömyyden jatkuva toistaminen julkisen talouden menojen pienentämiseksi. On unohdettu se, miksi täystyöllisyyspolitiikka nousi aikoinaan keskeiseen asemaan demokraattisessa yhteiskunnassa, sekä se, että demokratialla on aina myös sisäiset haasteensa. Negatiivisen vapauden filosofia ei saisi määrätä julkisen talouden kehitystä, sehän merkitsisi itse asiassa vahvassa taloudellisessa asemassa olevien pyrkimystä vapautua yhteiskunnallisesta vastuusta ja tasa-arvon periaatteiden noudattamisesta.

   Aleniuksen mielestä koko tulonjako-ongelma tulisi nähdä toisin kuin tähän asti.
   Työnjakoyhteiskunnassa tulonjaossa on kysymys siitä, miten yhteiskunnan jäsenet ovat osallistuneet työntekijöinä tai varallisuutta sijoittaen kansantuotteen tuottamiseen. Lisäksi tulonjakoon ovat kuuluneet myös tulonsiirrot, joista osalla on selvä sosiaalinen luonne. Näiden tulonsiirtojen tarkoituksena on vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän epäkohtien tasoitus.
   Kaikki eivät pidä tulonsiirtojärjestelmästä. Verotetut voivat tuntea menettävänsä tulojaan toisten hyväksi. Myöskään vastaanottavalla puolella ei olla tilanteesta riemuissaan, vaan suhtaudutaan enemmänkin välttämättömänä pahana. Avunsaajien itsetunto ja ihmisarvo ovat joskus melkoisessa testissä. Tulonsiirrot edustavat solidaarisuutta, mutta eivät yhteiskunnallista tasa-arvoisuutta.
   Automaatioyhteiskunnassa tulon saamisen yleisenä perusteena ei voi enää olla työ. Yhteiskunnan tulonsiirtojärjestelmästä täytyy muodostua pysyvä elimellinen osa kansantulon jakamista. Tulonsiirroista poistuisi täten sosiaalinen luonne ja se tulisi olemaan luonnollinen osa tasa-arvon toteuttamista ja demokratian uutta kehitystä.

   Nykyinen tuotannon taso monien sukupolvien työn tulosta, jolloin yksittäinen oivallus on saattanut olla suuri edistysaskel. Tekijä ansaitsee aineellisen hyödyn saamisen, mutta se ei saa olla peruste sille, että maailman pääomat saavat jatkuvasti keskittyä syht harvoihin käsiin ja että vain osa kansalaisista saa mahdollisuuden nauttia yleisen kehityksen tuloksista. Eräs edellytys kehitykselle on kansalaisten sivistystason jatkuva nousu, minkä edellytyksenä taas on edellisten sukupolvien tekemä työ.

   Uusliberalismia kohtaan esitetyssä kritiikissä on monia mielenkiintoisia ja yllättäviä piirteitä. Eräs yllätyksistä on maailman valuuttamarkkinoilla jättiomaisuuden keränneen George Sorosin kommentointi. Hän on varoittanut vallitsevasta kehityksestä ja alleviivannut voimakkaasti kapitalismin uhkaa avoimelle yhteiskunnalle. Kapitalismin sisäpiiriin kuuluvana hän tietää mistä puhuu. Jos jakomekanismit puuttuvat, epäoikeudenmukaisuudet saattavat muodostua sietämättömiksi.
   Myös yksityistämisen lisääntymisestä Sorosilla on kommentoitavaa. Hän pitää huonona sitä, että markkina-arvot ovat tunkeutuneet monelle alueelle, merkittävimpänä ongelmana sairaanhoito. Sairaanhoitoa ei hänen mukaansa ole tarkoitettu liiketoiminnaksi, vaan ammatiksi.

   Neuvostoliitto oli sen muodostumisen aikoina suurelta osin maatalousmaa. Voidakseen teollistua sen oli keskityttävä pääomanmuodostukseen. Kun kansantulo oli alhainen ja kun tavoitteena silti oli maan nopea teollistaminen, tavotteeseen päästiin pitämällä kansan elintaso poliittisin pakkotoimenpitein jatkuvasti kireällä. Näin tasa-arvon periaatteet väistyivät myös Neuvostoliitossa.
   
   Kysymys talousjärjestelmästä on ollut ideologisesti ja poliittisesti arkaluontoinen asia. Niin on ollut demokraattisten yhteiskuntien sisällä ja niin on ollut kansainvälisesti. Kylmän sodan ideologian propagandataistelun muistot ja Neuvostoliiton "sosialismista" saadut kokemukset ovat selvästi vähentäneet talousjärjestelmiä koskevia pohdintoja, jopa lähes lopettaneet ne. Useita vuosia on laajalti oltu jopa sitä mieltä, ettei Neuvostoliiton romahduksen jälkeenkysymys talousjärjestelmistä enää kuuluisikaan tähän aikaan.
   Se ei liene yllätys, että vapaan markkinatalouden kannattajat ovat tuota mieltä. Mutta myös suuri osa markkinavoimien hallitsevaan asemaan tyytymättömistäkään ei ole nostanut isommin esille kysymystä, mitä uudistuksia markkinataloudessa sitten olisi tehtävä. Jopa muutamat niistä, jotka aiemmin pitivät sosialismiin siirtymistä välttämättömänä - vaikkeivät silloinkaan kannattaneet täydellistä kopiota Neuvostoliiton mallista - eivät sitä enää edellytä.
   Suomessa esim. Vasemmistoliitossa ei sosialismia ajatella enää talousjärjestelmänä. Sosialisti Lionel Jospin kiteytti Ranskassa sosialismin siten, että se on arvojärjestelmä, historiannäkemys ja kulttuuri.

   Sanotaan, että Neuvostoliitto pilasi sosialismin maineen. Mutta oliko Neuvostoliiton järjestelmä lainkaan sosialismia? Ainakaan se ei vastannut sitä alkuperäistä länsimaista sosialismin käsitettä, missä vapaudella, tasa-arvolla ja demokratialla on keskeinen sija.
   Tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistuskin oli Neuvostoliitossa käytännössä Kommunistisen puolueen omistusta. Talouden suunnitelmallisuus palveli puolueen valta- ja maailmanpoliittisia tarkoituksia eikä kansalaisten hyvinvointia.
   Jos siis ajatellaan asiallisesti sosialismia järjestelmänä, on jokseenkin pölhöä miettiä asiaa Neuvostoliitosta saatujen kokemusten pohjalta.

   Alenius on taloutta koskien pitänyt nimenomaan suurteollisuuden yhteiskunnallista omistamista ja pääomavirtojen yleistä ohjaamista sosialistisen talouden tyypillisenä piirteenä, mutta hänen mukaansa sosialistesessakin yhteiskunnassa tarvitaan yksityistä yritystoimintaa. Yksityinen aloitteellisuus ja yritteliäisyys ovat merkittäviä kehitystä edistäviä tekijöitä. Yksityisen yrittämisen ehdoton kieltäminen Neuvostoliitossa olikin Aleniuksen mukaan eräs maan järjettömyyksiä. Aleniuksen kirjoittaessa sosialismin mahdollisuuksista Suomessa hän korostikin ns. sekajärjestelmän merkitystä. Tämä olikin eräs neuvostoliittolaisten ja Aleniuksen välillä vallinneiden erimielisyyksien aihe.

   Suunnitelmataloudella on huono maine, Neuvostoliiton suunnitelmataloudesta saatujen huonojen kokemusten takia. Täytyy kuitenkin muistaa, että siellä sen tarkoitus ei ollutkaan ensi sijaisesti väestön elintason kohottaminen, vaan raskaan teollisuuden ja suuren sotilaallisen voiman aikaansaaminen. Siinä suunnitelmatalous osoitti tehokkuutensa. Kysymys on siis siitä, mihin ja miten suunnitelmataloutta käytetään. Alenius muistuttaa, että suunnitelmallisuutta on myös kapitalistisissa yrityksissä, joten yhteiskunnallakin on täysi oikeus jonkinasteiseen suunnitelmallisuuteen.

   Yhteiskunta on voinut omistaa valtionyhtiöitä. Nämä ovat yleensä syntyneet aloille, jotka ovat vaatineet suuria pitkäaikaisia sijoituksia ja joista voiton saaminen on ollut kyseenalaista.Niihin ei ole ollut saatavissa yksityistä pääomaa, mutta niitä on pidetty kansallisten intressien vuoksi tärkeinä. Kun valtionyhtiöistä on tullut suuryrityksiä, niitä on yksityistetty.
   Vaikka kehitys tuotantoelämän kannalta onkin tapahtunut pääosin vapaan markkinatalouden vallitessa, on hyvinvointivaltion syntyminen Euroopassa ollut siis keskeisiltä osin talouden sekajärjestelmän ansiota. Ilman huomattavan suurta julkista taloutta kehitys olisi ollut toisenlaista.

   Sekatalousjärjestelmän filosofia ja sen mukana hyvinvointivaltion perusteet ovat olleet 1980-luvun lopulta lähtien voimakkaan painostuksen kohteena. Markkinatalouden vapautta korostavassa ajattelussa talouden sekajärjestelmän katsotaan olevan enemmän kehitystä rajoittava kuin edistävä tekijä. Näin demokraattinen yhteiskunta on uuden tilanteen edessä. Yhteiskunta on menettänyt aiemmin saavuttamiaan asemia ja vaikutusmahdollisuuksia.kansantaloudessa.
   Iso kysymys on, määrääkö yhteiskunta itse tulevaisuutensa perusteet vai tekevätkö sen kansainväliset markkinavoimat. Demokratian periaatteet edellyttävät, että sen tekee yhteiskunta. Siksi yhteiskunnan on sekä puolustettava talouden sekajärjestelmän olemassaoloa että vahvistettava omia vaikutusmahdollisuuksiaan maailmantalouden suurista trendeistä muodostuvia yhteiskunnallisia uhkia vastaan.
   Käytännön tasolla tämä tarkoittaa julkisen talouden osuuden lisäämistä kansantaloudessa sekä varautumista yksityisen sektorin määrätietoiseen säätelyyn ja mahdolliseen ohjailuun. Ja tämähän ei siis tarkoita kielteistä suhtautumista yksityiseen yrittämiseen ja yksityiseen sektoriin.

   Työelämän ilmapiiri on kiristynyt. Työntekijöiden odotetaan käsittävän, että he ovat omistajan asialla ja että heidän velvollisuutensa on ponnistella entistä lujemmin sen eteen, että omistajat ja sijoittajat saisivat mahdollisimmat suuret voitot. Tämä painotus ei varsinaisesti vahvista tunnetta, että kansantalous olisi kaikkia varten.

   Työttömiä on kehotettu siirtymään yrittäjiksi. Kaikki eivät kuitenkaan ole luonteeltaan yrittäjiä. Ei myöskään ole olemassa kovinkaan kummoista määrää ns. markkinarakoja. Alenius kehottaa mieluummin tukemaan pienten ja keskisuurten yritysten toimintaa. Tähänastisessa verotuksessahan rasitetaan enemmän työvoimavaltaisia yrityksiä kuin pääomavaltaisia.

   Jos lähdetään siitä, että kansantalouden perustana on nimenomaan työmarkkinoilla tehtävä palkkatyö, on demokraattisen yhteiskunnan logiikan mukaanvarauduttava siihen, että työllisyyspolitiikka muodostuu elimelliseksi osaksi kansantaloutta. Muuten työtä ei riitä kaikille.

   Rooman Klubin täystyöllisyysmalli on eräs ehdotus tulevaisuuden työmarkkinauudistukseksi (mukana eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä 1998).
   Mallin mukaan työttömyyskorvaukset olisi lopetettava kokonaan ja siitä säästyvät varat ohjattaisiin julkisten työpaikkojen perustamiseen. Kaikki 18-78 -vuotiaat suorittaisivat tällä julkisella sektorilla 20 tunnin työpalvelua, jonka voisi korvata yksityisellä sektorilla tehtävällä palkkatyöllä.
   Malli tarjoaa ilmeisesti enemmän työllistämismahdollisuuksia kuin monet muut mallit, mutta se myös tarttuu sellaisella otteella kansantalouden rakenteisiin, että sen läpivieminen olisi iso poliittinen kysymys. Ongelmana olisi myös se, että tarjottavan työn pitäisi olla mielekästä.

   Niin sanotulla kolmannella sektorilla tullee olemaan tulevaisuudessa entistä tärkeämpi rooli kaikessa, missä on ihmisten keskinäistä toimintaa. Tehtävää olisi varsinkin siellä, missä ihmisiä voidaan auttaa, kuten sairaiden ja vanhusten hoidossa, yleensäkin siinä, mitä ei mitata rahassa ja tehdä ansaitsemistarkoituksessa. Kolmannen sektorin olemukseen kuuluu ennen kaikkea vapaaehtoisuus.
   Tämä malli saattaisi tukea työllisyyspolitiikkaa siinä mielessä, että siten voitaisiin tarjota mielekästä työtä monille, joille joka tapauksessa pitäisi maksaa työttömyyskorvausta ja jotka voisivat toimia vapaaehtoistoiminnassa.
   Rooman Klubin malli ja kolmas sektori voitaisiin Aleniuksen mielestä sovittaa yhteen - jos ikähaarukkana pidettäisiin jotain muuta kuin tuo 18-78 vuotta - ainakin siirtymävaiheessa, jos siirrytään sellaiseen yhteiskuntaan, missä palkkatyön ulkopuolelle jää suuri joukko ihmisiä.
   
   Demokratialle omat ongelmansa ovat myös epäpoliittisuus ja politiikan vastaisuus. Tämä on joskus harkittua suhtautumista, joskus taas pelkkää laiskuutta.
   Ilmiö kertoo turhautumisesta siihen, miten vähän sitoutumaton henkilö voi vaikuttaa yhteiskunnan asioihin. Lisäksi politiikka koetaan helposti likaiseksi peliksi.
   Kuitenkaan demokratiaa ei ole ilman politiikkaa. Äänestäminen vaaleissa on tahdon ilmaisu, sekä siitä, minkä kriteereiden mukaan halutaan päätöksiä tehtävän, että siitä, kenen niitä halutaan tekevän. Alenius muistuttaa myös, että äänestämättömyys saattaa lisätä juuri niiden valtaa, joiden takia kyseinen epäpoliittinen henkilö on päreensä polttanut.
   On myös aihetta kysymykseen: missä määrin ja kenen intressien takia nykyisin suorastaan pyritään lisäämään politiikan vastaista mielialaa?

   Tyytymättömyys hitaisiin tuloksiin ei saisi olla epäpoliittisuuden syynä. Kaikki tai ei mitään -asenteella ei kovin positiivisia asioita politiikassa juuri ole saatu aikaan. Paras voi olla hyvän vihollinen.
   Aleniuksen mukaan politiikan vastaisuus on myös demokratian vastaisuutta.

   Enemmistön tahdon mukaan toimivissa demokratioissa on aina tärkeää tietää, mitä vähemmistö ajattelee. Varsinkin pitkäaikaisten vaikeuksien ja pahojen kriisien yhteydessä se on tärkeää. Jos edes jossain pikkupuolueessa ollaan samaa mieltä asioista, mielipide tulee näkyviin näiden kannatuksen lisääntymisenä, ja sekin voi saada jotain aikaan. Sitä vastoin vaaleissa nukkumalla ei asioihin vaikuteta.

   Kaikissa maissa ei ole Suomen kaltaista demokratiaa. Miten maailmasta sitten saisi demokraattisemman?
   Aleniuksen mukaan on tärkeää, että kansat saisivat yhdessä päättää asioistaan, mutta se vapaus ei sinänsä riitä. Jos valtiossa on sisäisiä jännitteitä, eivät ne välttämättä poistuisi demokratian ja vapaiden vaalien myötä.
   Suuret demokratiat ovat tukeneet viime vuosikymmeninä epädemokraattisia poliittisia järjestelmiä. Sitä kansat eivät ihan heti unohda. Eivätkä selitykset kylmän sodan realiteeteista sitä muuta. On kohtuutonta vaatia, että länsimaista demokratiaa aletaan niellä tuosta vain, vaikka vaatimukset sinänsä olisivatkin perustellun tuntuisia.
   Muutenkin demokratian pitäisi kehittyä humaaniin suuntaan. Demokratia ei saisi menettää kasvojaan oman maan kansalaisten kurjistamisella, eikä myöskään heikompien kansojen körmyyttämisen kautta.

   Kirjan loppupuolella yhteenvetoja tehdessään Alenius kiteyttää teoksen johtavaksi ajatukseksi taloudellisten tekijöiden huomioon ottamisen merkityksen korostamisen, tavoiteltaessa tähänastista inhimillisempää maailmaa. Lähtökohtana on ollut se, että ellei yhteiskunnan aineellinen perusta ole järjestetty niin, että kaikilla on turvattu vakaa toimeentulo, ihmisten mahdollisuudet pyrkiä arvokkaamman elämän saavuttamiseen ovat rajoitetut ja voimat kuluvat kamppailuun näitä rajoja vastaan. Siten pyrkimys arvokkaaseen elämään ei ole vain yksilön asia, vaan se koskee koko yhteiskuntaa. On muistettava, että arvokkaan elämän käsite sisältää myös toisten oikeuksien tunnustamisen arvokkaaseen elämään.

   Ele Aleniuksen että olisimme humaanin sivilisaation planeetta on erittäin pohtiva, suurelta osin jopa filosofinen kirja. Asioita on mietitty tarkasti ja ne esitellään selkeästi. Tapahtuneesta ja nykyjärjestelmästä on tehty kunnolliset analyysit, ja samalla esitetään aiheista omia ratkaisumalleja. Näkökulma on selkeästi vasemmistolainen, mutta aivan SKP´n tai KTP´n linjoille ei mennä.
   Hieman kuiva kirja tosin on, ja kuivaa tunnetta lisää jonkin verran se, että muutamia asioita käsitellään muutamassa eri kohdassa, mistä aiheutuu myös jossain määrin jankkaava vaikutelma.
   Ilahduttavinta kirjassa on kuitenkin se, että nimelle löytyy katetta. Kirjoittaja on ihmisen puolella, ja kirjasta jää optimistinen ja muutenkin positiivinen olo.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 30.3.

Aiemmista ennakkotiedoista poiketen käydään seuraavalla kerralla läpi vuosikymmenen takaista finanssikriisiä.

Olli Rehn: Myrskyn silmässä
Olavi Ala-Nissilä: Ulos finanssikriisistä
Nouriel Roubini: Kriisitaloustiede


Muistelua ja elämänkatsomuksellisia kannanottoja Kristillisdemokraattien pitkäaikaiselta vaikuttajalta.

Päivi Räsänen: Päivien ketjusta - uskosta ja arjesta