Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Esittely teoksesta Arvon mekin ansaitsemme on julkaistu sivulla aiemmin loppuvuonna 2009, Paavali, risti ja riita kesällä/syksyllä 2010 sekä Pekka Puska - Terveystohtori loppuvuonna 2013.

Kuukauden Vaihtoehto
Jouko Teperi: Arvon mekin ansaitsemme
Forssan kirjapaino (paino), Suomen Historiallinen Seura 1972
177 sivua


Pysytään vielä hetki parinsadan vuoden takaisissa asioissa. Kun Suomen sodasta tuli kuluneeksi 200 vuotta, tällä sivustolla käytiin aihepiiriä läpi, ensin viime vuonna tarkastelemalla aiheeseen paneutuneen Johan Richard Danielson-Kalmarin uraa tiedemiehenä, ja edellinen tällä sivulla käsitelty kirjahan oli aikakauden erään huomattavan vaikuttajan Hans Axel von Fersenin elämäkerta. Ennen kuin lopetetaan tällä aiheella elämöinti, tarkastellaan vielä eräitä etelämämäläisiä mielipiteitä. Tämänkertainen Vaihtoehto on Jouko Teperin tutkimus Hattulan merkkimiehen Jaakko Juteinin tuotannon eräistä päälinjoista.

   Jaakko Juteini (1781 - 1855) syntyi lampuodin poikana Hattulan pitäjän Rahkoilan kylässä. Vaikka siinä ei olekaan mitään epäselvää, mihin sukuun ja mille tilalle hän syntyi, tarkkaa syntymäpaikkaa ei ole aivan aukottomasti todennettu. Nimittäin se on periaatteessa auki, missä kyseinen Juutilan maatila sijaitsi juuri Juteinin syntymävuonna. Itse asiassa Teperi pitää kahdesta vaihtoehdosta epätodennäköisempänä paikkaa, jossa Juteinin syntymästä kertova muistolaatta sijaitsee.
   Se tiedetään, että Juteinin suku muutti vanhasta Juutilan talosta vuosien 1779 - 1783 välisenä aikana. Teperi kytkee muuton tilan haltijan, tyrväntöläisen Otto Ernst Boijen kuolemaan vuonna 1781, ja päättelee muuton tapahtuneen vasta Juteinin syntymän jälkeen. Mikäli teoria pitää paikkansa, Juteinin syntymäkoti olisi oikeasti Vanajaveden rantatörmällä sijainnut vanha Juutila.

   Jaakko Heikinpoika lähti 12-vuotiaana triviaalikouluun Hämeenlinnaan. Tuossa opinahjossahan useimmat oppilaat olivat talollisten lapsia, sivistyneistö taas pyrki saamaan pojilleen yksityisopetusta.
   Triviaalikoulussa oli neljä luokkaa. Niiden suorittamiseen meni useimmilla 8 - 10 vuotta, harvat saivat luokan käytyä kerralla.
   Koulussa Jaakko Heikinpoika nimettiin Jacob Judéniksi. Jaakko itse käytti virallisessa nimikirjoituksessaan muotoa Jac. Judén. Ja ensimmäisen kerran hän käytti kirjailijanimeään Jak. Juteini julkaistessaan esikoisrunokokoelmansa vuonna 1810.

   Juteini jatkoi Turun Akatemiassa, mistä hän siirtyi vuonna 1812 Haminaan, missä hänellä oli maistraatinsihteerin väliaikainen toimi. Seuraavana vuonna hän sai vakinaisen maistraatinsihteerin toimen Viipurista.
   Teperin mukaan Juteini oli saanut harvinaisen monipuolisen näkemyksen suomalaiseen yhteiskuntaan vuosina 1800 - 1813, jona aikana hän oli kiertänyt kotiopettajana eteläistä Suomea laajemminkin. Näinä vuosinahan Suomessa koettiin sekä valtiollinen, poliittinen että aatteellinen murros. Juteini koki oman yhteiskunnallisen ja kansallisen herätyksensä jo nuorena.

   Asettuminen Viipuriin vuonna 1813 oli Juteinin kirjallista uraa ajatellen onnenpotku. Tuolloin Suomessa oli vain kaksi kirjapainoa, isompi paino Turussa ja huomattavasti vaatimattomampi Vaasassa. Vuonna 1815 Viipurista tuli autonomisen Suomen kolmas kirjapainokaupunki. Neljänneksi pääsi sitten Helsinki vuonna 1818.

   Heti kirjapainon ensimmäisenä toimintavuonna Viipurissa painettiin kolme Juteinin teosta. 1816 niitä painettiin kahdeksan ja 1817 yhdeksän. On tuskin luultavaa, että ilman oman kaupungin kirjapainoa Juteini olisi päässyt tällaisiin määriin. Teperi pitää mahdollisena, että jopa Juteinin tunnetuimmatkin tekstit olisivat jääneet pöytälaatikkoon, eikä Juteini olisi siinä tapauksessa millään saavuttanut sellaista asemaa kuin hän sittemmin saavutti.  

   Nuori Juteini katsoi Suomen sotaa vanhan Suomen näkökulmasta. Hän hyväksyi Suomen liittämisen Haminan rauhan jälkeen osaksi Venäjää. Turun rauhan raja oli Juteinin mielestä ollut sekä kansallinen että maantieteellinen luonnottomuus. Lisäksi oleminen osa Venäjää takaisi rauhan Suomelle.
   Juteinin mukaan Suomen suotuisan kehityksen takuumies oli tsaari Aleksanteri I. Juteinin Aleksanterille omistettuja runoja lukiessa saa vaikutelman, että mikään ei olisi liikaa tälle jalolle ja oikeamieliselle hallitsijalle.
   Juteini myös piti Aleksanteria suomalaissyntyisenä, Juteinille näet Inkeri oli suomalainen maa, siis Pietari mukaan luettuna.
   Lähellä olisi ajatus, että tämän ihailun osoittamisen takana olisi ollut halu osoittaa itsensä lojaaliksi alamaiseksi ja muutenkin sopivaksi virkoihin, joihin Juteini oli hakemassa. Teperi ei tähän usko. Keisarin ihailija vaikutti suoraselkäiseltä suomalaiselta, joka ei missään kohdin moittinut entistä ruotsalaista esivaltaa, vaan antoi myös sille tunnustusta. Tosin tällaisetkin ilmaukset voidaan selittää laskelmoiduiksi, koska Juteini tiesi hallituskonseljin jäsenten olevan entiseen ruotsalaiseen yläluokkaan kuuluneita, joiden saattoi olettaa tuntevan yhä sympatioita entistä emämaata kohtaan. Kuitenkin, Teperin mielestä Juteini oli vilpitön, ja perustelee tätä sillä, että Juteini koetti samoissa yhteyksissä nostaa myös suomalaisen rahvaan arvoa.   

   Juteini oli valmis suitsuttamaan hallitsijan ylistystä, mutta ensin hallitsijan oli hankittava valistuneella hallitsemisella kansansa luottamus. Kun Nikolai I ei osoittautunut valistushallitsijaksi, Juteini vaikeni hänestä. Sitä vastoin tämän edeltäjää, Aleksanteri I´tä koskevat ylistykset Juteini oli valmis julkaisemaan yhä uudelleen. Tätä voi Teperin mukaan verrata Suomen myöhemmän historian ns. routavuosiin, jolloin Nikolai II´n hallitessa suomalaiset kantoivat seppeleitä Aleksanteri II´n muistopatsaalle.

   1800-luvun alussa Napoleonin sodat varjostivat Juteinin nuoruuden aikaa. Syrjäisessä Suomessakin koettiin sotien ajat kaventuneina toimeentulomahdollisuuksina ja muutenkin vaikeana vaiheena.

   Vuonna 1812 Napoleon lähti valloittamaan Venäjää. Neljä vuotta aiemmin Juteini oli joutunut seuraamaan venäläisten joukkojen Suomen miehitystä. Tällä kertaa hyökkääjä oli Ranskan keisari ja omalla puolella soti entinen vihollinen. Kumman voittoa suomalaisten tuli toivoa? Kun Juteini mietti näitä kysymyksiä, mielipiteen muotoutumiseen vaikuttivat todennäköisesti kuluneet vuodet Venäjän vallan alla.
   Juteini luotti, että venäläiset murskaisivat ranskalaiset kaukana pohjolasta. Omassa tuotannossaan hän kuvasi Napoleonin Euroopan kansojen orjuuttajana. Vain Aleksanteri I pystyisi kääntämään tappiot voitoksi.

   Napoleon hävisi lopulta sotansa. Juteini näki, että Aleksanteri I oli taistellut nimenomaan ihmisyyden puolesta, ei niinkään oman etunsa takia. Aleksanteri oli kostaessaankin inhimillinen: vaikka Napoleon oli Juteinin käsityksen mukaan antanut käskyn polttaa Moskova, eivät venäläiset olleet tuhonneet Pariisia. Juteinin mukaan oli ranskalaistenkin oman edun mukaista, että kyseinen korsikalainen oli ajettu maasta.
   Aleksanteri ei ollut pelkästään sodan voittaja, vaan Juteini piti häntä myös suuren rauhan rakentajana, juuri Aleksanteri oli saanut Wienin kongressissa pysyvän rauhan Eurooppaan.

   Juteinin suhtautuminen muihin kansoihin oli valistuneen ennakkoluulotonta. Hän korosti kansojen erikoislaatuisuuksien merkitystä. Juteini yritti tehdä synteesiä sekä venäläisistä että suomalaisista. Suomalaiset hän näki raivaajakansana. Hän piti suomalaista talonpoikaa ahkerana, älykkäänä, kunniallisena, vapautta rakastavana ja sodassa urhoollisena. Myös suomalaista laulun mahtia Juteini arvosti, venäläisten miekkaa vastaan Juteinin suomalaiset pystyivät asettamaan oman kanteleensa.

   Juteinin selkeästi tunnetuin teksti on vuonna 1816 julkaistu Laulu Suomessa. Ensimmäisen version Juteini kirjoitti jo vuonna 1810, mutta julkaistuna runo näki päivänvalon kuusi vuotta myöhemmin, mitaltaan puoleen kutistettuna ja muutenkin rankasti muutettuna. Seuraavassa alkurivit alkuperäisestä versiosta:

"Aine on nyt aivussans/ Suomenmaasta mainita./ Väinämöinen, veissussans/ itse solmet sovita,/ ett´ se olis´ otollinen/ kaikumahan kelvollinen.
Tääll´ on leipää tarpehexi/ Suomenmaassa suuressa./ Ehk´ ei elo einehexi/ kasva miesten maatessa./ Ilman sitä ilo suuri/ juhlina on jalo juuri."

    Ja se vähän tutumpi versiohan alkoi näin:

 "Arvon mekin ansaitsemme/ Suomen maassa suuressa./ Ehk´ ei riennä riemuksemme/ laiho miesten maatessa./ Leipä kasvaa kyndäjälle,/ onni työnsä täyttäjälle."

   Laulu Suomessa, nykyisin tunnetumpi nimellä Arvon mekin ansaitsemme, julkaistiin ensimmäisen kerran Suomalainen-runoelman viimeisenä osiona. Teperin mukaan Juteini halusi sanoa suomalaisille, että venäläisten erinomaisuudesta ja heidän valtakuntansa mahtavuudesta huolimatta suomalaisten ei tarvinnut tuntea alemmuudentunnetta.
   Miten aikalaiset tiedostivat sisällön? Teperin mukaan vaikuttaisi siltä, ettei aivan niin kuin Juteini oli tarkoittanut. Pian teoksen julkaisun jälkeen alkoi muotoutua fennomaaninen liike. Suomalainen kansanosa ei alkanut esittää vaatimuksia niinkään venäläistä kuin vierasta kieltä puhuvaa omaa sivistyneistöä vastaan. Ilmeisesti Juteini itsekin alkoi myötäillä yleistä mielipidettä ja antoi laulun aatesisällön suuntautua vapaasti uudelle taholle.
   Vaikka kyseessä onkin eräs suomalaisen runokulttuurin keskeisistä klassikoista, se ei koskaan saavuttanut mitään ihan virallista asemaa. Teperi arvelee, että eräs syy siihen on, että kun teksti sävellettiin vanhaan kansansävelmään, siihen liitettiin ilmeisesti välittömästi alkuperäiseen sävelmään kuulunut peräkaneetti "lal la la lala lallallaa..."

   Ensimmäisestä runokokoelmastaan lähtien Juteinin tuotannossa oli nähtävissä yhteiskunnallista arvostelua. Tulilinjalla olivat kansan sortajat, kuten virkamiehet ja varsinkin papisto. Erityisesti papiston tapa pelotella ihmisiä helvetillä sai Juteinin takajaloilleen, ja tämä näkyi Juteinin teksteissä.
   Vastaavasti papisto ei voinut sietää Juteinia. Siltä suunnalta tuli vastineena pilkkakirjoituksia. Tekivät selväksi, että Juteinin viitoittama väylä vei helvettiin myös kaikki häntä seuraavat.

   Juteini piti varsinkin talonpoikien puolta, ja näiltä tulikin tukea Juteinin toiminnalle. Juteini halusi parantaa yhteiskuntaa, halusi tehdä ihmisistä onnellisempia, poistaa epäluuloja ja saada aikaan muutoksia havaitsemiinsa epäkohtiin. Kuitenkaan hän ei ollut varsinainen taistelijaluonne, pikemminkin hän halusi välttää riitoja, mistä on osoituksena mm. Sovindo-laulu.
   Papisto ei sovintoa halunnut, vaan siltä suunnalta tuli julkisuuteen uusi pilkkakirjoitus. Ja sillä kertaa edellistä laajempi, käsittäen jopa 800 säettä.
   Juteini muutti omaa linjaansa varovaisemmaksi. Hän kirjoitti virkamiehistä aiempaa verhotummin, eikä hyökännyt enää lainkaan papistoa vastaan.

   Vastoin oman aikansa eliitin näkemyksiä Juteini torjui väitteet, joiden mukaan kelvotonta kansaa pystyi hallitsemaan ainoastaan pitämässä se lujasti raameissa. Yleisesti ajateltiin, että jos kansalle annettaisiin valistusta ja oikeus viljelemäänsä maahan, se laiskistuisi. Maatalouden tuotto vähenisi ja mahdollisesti jopa nälänhätä koputtelisi ovella.
   Juteinin käsitys oli päinvastainen. Hän oli vakuuttunut siitä, että vapaat talonpojat tekisivät työtä motivoituneemmin ja maksaisivat enemmän veroja. Juteini oli valmis suosittelemaan maareformia, joka tekisi hovien alustalaisista jälleen itsenäisiä talollisia omilla, perityillä maillaan.

   Ruotsin vallan aikana suomen kielen asema oli tyystin laiminlyöty. Juteinin mukaan kansa oli maassamme kärsinyt, koska se ei ollut saanut valistusta omalla kielellään. Uusi valtiollinen asema osana Venäjää oli tuonut uuden mahdollisuuden aivan viime hetkellä. Juteinin mielestä oli virkamiehistön ja oppineiston velvollisuus alkaa sivistää kansaa sen omalla kielellä, velvollisuus siksi, että kansahan heidät elätti.

   1810-luvulla Juteinin nosti kielen välikappale-merkityksen rinnalle käsityksen kielen itseisarvosta. Juteinin kieliohjelma täsmentyi vähitellen. Svetisismit ja murteet olivat jo osittain pilanneet kielen. Suomen kielestä oli kehitettävä sivistyskieli ja sallittava sen käyttö tuomioistuimissa ja virastoissa.
   Juteinin ohjelma oli hyvin samankaltainen kuin J.V. Snellmanin parikymmentä vuotta myöhemmin esittämä. Kansa oli sivistettävä, sivistyneistö oli kansallistettava.
   Tässäkin asiassa oli eri linjoilla pappismies Fredrik Johan Ahlqvist, joka oli pahin pukari Juteinin ja papiston välisessä kädenväännössä. Ahlqvist korosti, kuinka suomea käytettiin kaiken aikaa: kansanrunot olivat selvää suomea, Raamattu oli käännetty suomen kielelle, lakikirjakin oli painettu suomenkielisenä versiona. Ahlqvistin mukaan tämä riitti, eikä mitään kieliprobleemaa siis ollut olemassa.

   Juteinin valistukselliseen työhön kuului myös mm. rokotuksen tärkeyden korostaminen. Eräs hänen aivan ensimmäisistä julkaistuista runoistaan oli nimeltään Rupulista, jossa Juteini runoili vahvasta varjelusrupulista, joka oli taistellut urheasti ruton kanssa. Myös kiniinin käyttöä Juteini suositteli lämpimästi.
   Samalla kun omapäinen kansa oli saatava hyväksymään uudet tavat, se oli saatava irti vanhoista huonoista, kuten esimerkiksi nuuskasta ja viinasta.

   Vaikka Juteini arvostelikin papistoa helvetillä pelottelusta, tietyt asiat saivat hänetkin vähintäänkin vihjailemaan sen suuntaisesti.
   Koko Juteinin uran ajan olivat tuotannossa mukana sekä aviottoman lapsen asema että eläinten suojelu, varsinkin vanhemmalla iällä eläimet olivat lähellä Juteinin sydäntä. Aviottomien lasten vanhempia ravisteltiin maalaamalla hillittömiä kauhukuvia. Samoin vanhempia vaadittiin myös kasvattamaan lapset niin että näille ei tulisi mieleenkään pahoinpidellä eläimiä. Eläinten asialla Juteini oli myös puhumalla tuskattoman teurastuksen puolesta, urheilumetsästystä vastaan jne.
   Vanhemmiten Juteini meni kärjistyksissään niin pitkälle, että myös hänen innokkaimmissa tukijoissaan alkoi olla halua pitää toisinaan etäisyyttä Juteiniin.

   Juteini oli jo nuorena huomannut, että tehokkainta ei ollut opettaa yksityiskohtaisesti, vaan pyrkiä vaikuttamaan luutuneisiin asenteisiin. Rahvas oli saatava epäilemään entisiä käytäntöjä ja kysymään miksi. Taikausko joutui luonnollisesti Juteinin hampaisiin. Ja taikauskoon Juteini rinnasti myös hurmahenkisen uskonnollisuuden.
   Uskonnonvastainen Juteini ei kuitenkaan ollut, päinvastoin. Hänen mukaansa "valistus on sielun silmä, Raamattu sokean sauva". Juuri järki on sielun paras suojelija. Niin henkisessä kuin hengellisessäkin elämässä tarvittiin valistuksen ja järjen apua. Jeesus oli Juteinin mukaan "Valistuksen Valtakunnan itse korkea kuningas".
   Vaikka Juteini oli itse kristitty, ei hän evännyt taivaspaikkaa pakanoiltakaan kategorisesti. Hänen mukaansa, jos jollain oli hartautta hyvyyteen ja rakkautta lähimmäistään kohtaan, tämä "älköön epäilkö Jumalan suosiosta".
   Teperi pitää todennäköisenä, että Juteinin suvaitsevaisuuteen oli vaikuttanut Viipurin kosmopoliittinen ilmapiiri. Siellä ihmiset, joilla oli eri uskonto, saattoivat elää toisiaan suvaiten samassa kaupunkiyhteisössä.

   Vaikka Juteini olikin vanhemmiten yhteiskunnallisissa toimissaan varovaisempi ja sivuraiteella, koskaan hän ei irtaantunut aiemmista kannanotoistaan. Vielä vuonna 1840 hän sai lisäksi sai hyvityksen, kun hänet promovoitiin yliopiston riemujuhlan yhteydessä kunniatohtoriksi.

   Juteinin kuoleman jälkeen sivistyneistössä todettiin hänen elämäntyönsä olleen suomen kielen kehittämisessä. Hänen teostensa sisällön merkitystä arvioitiin vähemmän. Toisaalta, hänen kovimmista kannanotoistaan olikin tuolloin jo kulunut jonkin aikaa.
   Kuten Teperi toteaa, Juteinin aikalaisista ei vastaavia kynänkäyttäjiä löydy. Jaakko Juteini oli, kuten aikaansa edellä olleet usein, työssään yksin.

   Arvon mekin ansaitsemme on lausahdus, joka kuvaa Jaakko Juteinin pyrkimyksiä paremmin kuin hyvin, harvinaisen osuvan nimen kirjoittaja Jouko Teperi on siis tutkimukselleen löytänyt. Käydessään läpi Juteinin omaa tuotantoa ja muuta aiheeseen liittyvää aineistoa, hän on tarttunut olennaiseen. Tutkimus on kattava, mutta tiivis, ja esittää lukijalle seikkaperäisesti Juteinin tuotannon päälinjat, kuten tutkimuksen tavoitteisiin oli kirjattu. Samalla keskushenkilöstä piirretään niukoilla vedoilla suhteellisen kokonainen kuva, vaikkei teos yritäkään olla mikään elämäkerta.
   Juteinista ei hirveän monta kirjaa ole tähän mennessä kirjoitettu, ja tämäkin on niiden kirjojen uudemmasta päästä. Mutta koska Teperi on omassa työssään onnistunut, huutavaa pulaa ei voi sanoa olevan. Arvon mekin ansaitsemme on edelleen pätevää tekstiä. Kuitenkin, kuka kirjoittaisi Jaakko Juteinista sen varsinaisen elämäkerran?

   Ja otetaan vielä yksi linkki. Laulu Suomessa on levytetty erinäisiä kertoja, myös muutamankin eturivin artistin toimesta, Vesku Loirista Saukin ja pikkuoravien versioon saakka. Otetaan tähän lopuksi kuitenkin toisenlainen ikivihreä tulkinta. Reissumies itse, eli Tapio Rautavaara ja Arvon mekin ansaitsemme.

Arvon mekin ansaitsemme

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Heikki Palmu: Paavali, risti ja riita
WSOY 1992
182 sivua



Kesäkuussa päättyi Jukka Paarman kausi Suomen Evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispana. Uuden arkkipiispan valintaprosessin aikana käytiin aktiivista ja väliin tiukkaakin keskustelua siitä, millainen uuden arkkipiispan tulisi olla. Varsinkin loppuvaiheessa, kun valittavana olivat liberaalimpana pidetty Kari Mäkinen ja vähemmän liberaalin maineessa oleva Miikka Ruokanen, keskustelussa nostettiin voimakkaasti esille myös linjanvedot kirkon uudistamisen ja periaatteiden muuttumattomuuden turvaamisen välille.
   Tietyt kohdat Raamatussa ovat olleet ahkerassa käytössä aina kun keskustellaan uusista kirkollisista päättäjistä tai opillisista asioista. Eräs useimmin siteeratuista henkilöistä on ollut apostoli Paavali. Useimmat tuntevat vähintään muutaman jakeen Paavalin kirjoituksista, ja heistä useimmat lienevät myös muodostaneet kuvan Paavalista näiden valittujen palojen perusteella.
   Kirjailija ja teologi Heikki Palmu kävi parikymmentä vuotta sitten läpi vähän tarkemmalla ajatuksella Paavalin kirjoituksia. Millaisen Paavalin hän löysi? Tästä hän kertoo kirjassaan Paavali, risti ja riita.

   Heikki Palmu on käynyt kaikki Raamatusta löytyvät Paavalin kirjeet läpi seikkaperäisesti. Tämän sivun tiivistelmään on pyritty ottamaan asiat niin että suuret linjat löytyvät. Tarkat yksityiskohdat voivat olla teologisessa mielessä aiheesta innostuneelle hyvinkin mielenkiintoisia, mutta perusasioihin ne eivät juuri tuo uutta. Paavalin henkilökuvaa ne jonkin verran syventävät, mutta uskonnollisiin kysymyksiin ne eivät anna uusia vastauksia.

   Nykyihminen on tottunut jakeisiin pirstottuun Raamattuun. Ensimmäisen vuosituhannen ihminen sen sijaan ei. Raamatun kirjat pirstottiin lukuihin ja jakeisiin vasta 1500-luvulla. Jos vielä nykyisin Raamattua luettaisiin niin kuin luettiin kauan sitten, Raamattua tulisi lukea pidemmissä jaksoissa. Tämä pirstominen tekee helpommaksi tarttua yksittäisiin jakeisiin. Palmun mukaan tämä on vääristänyt Raamatun käyttöä - ja onkin vääristänyt paljon.

   Palmun mielestä meillä on paljon oppimista siitä, miten Paavali avaa kirjeensä. Kirjeitä ei leimaa pehmeys, pikemminkin arvostelu. Silti, yhtä poikkeusta lukuunottamatta (Kirje Galatalaisille), Paavali aloittaa kirjeensä antamalla vastaanottajille tunnustusta. Ensimmäisessä kirjeessään tessalonikalaisille (Paavalin vanhin säilynyt kirje) hän tervehtii seurakuntaa, "joka elää Isän Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen yhteydessä".
   Jos nykysuomalaisten keskustelu lähtisi Paavalin peruslähtökohdista, kävisi Palmun mukaan iso osa siitä tarpeettomaksi. Useinhan meillä tavoite on juuri sen osoittaminen, että vastapuoli nimenomaan ei elä Jumalan yhteydessä. Palmu ei näe Paavalin kirjettä näennäisen kohteliaana, kirje yksilöi kohdistuksensa ja puhuu lämpimästi, mutta suoraan. Muutamissa muissa kirjeissä Paavali osaa olla epäsuora kuin korkkiruuvi.
    
   Paavali kertoo pyrkivänsä vastaamaan jokaisen toisen odotuksiin. Näin hän täyttäisi paremmin lähettilään tehtävänsä.
   Tämä sama piirre on nähtävissä monissa ihmisissä nykyisinkin. Joku saattaa pitää sitä nimenomaan kristillisenä. Jos joustaa omista ajatuksistaan, luopuu omista suunnitelmistaan toisen hyväksi, uhrautuu, ja tällöin uhri muuntuu Palmun mielestä joksikin, mikä ei enää ilmennä uskoa vaan jotain ihan muuta. Palmu näkee tämänsuuntaisen yrityksen ihmisen itsensä kannalta tuhoisana, siinä ihminen kadottaa oman minuutensa.

   Martti Lutherin ohje papille ja saarnaajalle on puhua "niin kuin Jumalan sanoja". Kannattaa huomata tämä "niin kuin".
   Kyllähän Paavalikin on päästänyt suustaan typeryyksiä ja kirjeistäkin niitä on luettavissa. Tietysti sanankuulija voi tämän omassa viisaudessaan kieltää. Paavali itse sen sijaan oli tietoinen ihmisen inhimillisyydestä - myös omalla kohdallaan.
   Paavalin aikoina ei ollut lehdistöä, internetiä sun muita medioita. Siihen aikaan tieto kulki melko toisella tavalla kuin nykyisin. Palmu pitää selvänä, että Paavali oli huonosti perillä joistakin evankeliumeista löytyvistä Jeesuksen puheista, ja joistakin hän oli täysin tietämätön. Ei ollut keskustietokonetta, minkä kautta tekstit olisivat levinneet. Kohtaaminen Damaskoksen tiellä lienee ollut lyhyt, siihen ei todennäköisesti montaa oppituntia mahtunut.

   1990-luvun alussa eräs keskustelunaihe oli Raamatun uusi käännös. Osa fundamentalisteista oli vakaasti sitä mieltä, että vanha käännös oli parempi ja että uutta käännöstä ei olisi saanut julkaista. Palmu sen sijaan on selkeästi nykyisen käännöksen kannalla, myös Paavalin kirjeiden osalta.
   Palmu mainitsee esimerkkinä ensimmäisen tessalonikalaiskirjeen neljännen luvun alun. Nykyisessä käännöksessä edetään näin: "Tiedättehän, mitä käskyjä me Herran Jeesuksen puolesta olemme teille antaneet". Vanhassa käännöksessä taas sanamuoto oli tällainen: "Tiedättehän, mitkä käskyt me olemme Herran Jeesuksen kautta teille antaneet". Eri käännöksissä mestari ja oppilas olivat eri paikoilla. Kumpi käännös mahtaa olla oikeampi?

   Samassa kirjeessä Paavali kehottaa "iloitsemaan aina". Tämä on kohdannut kaksi tulkintamallia. Jotkut ottavat tämän valoisan puolen etsimisenä ihmisistä ja asioista, jotkut taas silkkana pakkoiloisuutena, jonka tyypillinen naamio on amerikkalaismallinen korvasta korvaan ulottuva leveä hymy. Järkyttävimmillään jälkimmäinen ilmenemismuoto on naamio, jolla peitetään tukahdutettua vihaa, joka ei löydä hyväksyttävää purkautumistietä. Äärimmäisenä esimerkkinä tästä Palmu mainitsee näkemänsä välähdyksen eräästä paneelikeskustelusta, missä seurakuntaa edustava pappi sihisi niska punottaen ja käsi nyrkissä hampaidensa välistä "Minä rakastan teitä kaikkia!"

   Palmun mielestä Paavali ei ole johdonmukainen. Pikemminkin hän on täynnä vastakohtia. Ja tämähän on ongelma sellaiselle lukijalle, joka sitoo Raamatun arvon ristiriidattomuuteen. Taistelu on toivoton, mutta sotamiehistä ei näytä olevan pulaa. Monen elämäntehtävänä näyttää olevan taistelu Raamatun arvovallan puolesta, siten ymmärrettynä, että ei olisi yhtään keskenään ristiriitaista ajatusta.
   Uutta käännöstä vastustivat tiukimmit dogmaatikot. Keskustelun polttopisteeseen ajautui nimenomaan Paavali.
   Palmun mukaan ristiriitaisuus ei vähennä Paavalin uskottavuutta. Asia on oikeastaan päinvastoin, juuri inhimillisyyshän Paavalin uskottavuutta lisää.

   Palmu miettii ihmistä, joka rakentaa aukottomia ja loogisesti pitäviä järjestelmiä. Palmun mielestä pakonomainen tarve selittää Paavalin tekstit aukottomasti kielii ihmisen pelosta ja siitä nousevasta yrityksestä saada todellisuus omaan hallintaansa. Inhimillisenä pyrkimyksenä tämä on ymmärrettävää, mutta Palmu pitää tavoitteen saavuttamista mahdottomana.

   Uusi testamentti tuntee Paavalin kaksi korinttilaiskirjettä. Näistä jälkimmäinen on ainakin kahden, aikajärjestyksessä kolmannen ja neljännen korinttilaiskirjeen yhdistelmä. Paavalin Korinttiin lähettämistä kirjeistä ensimmäinen on kadonnut.

   Uuteen testamenttiin ei sisälly kovin paljon yhteiskunnallista linjanvetoa. Jotain kuitenkin. Evankelista Luukas kuvaa alkuseurakuntaa seuraavasti: "Ne, jotka omistivat tilan tai talon, myivät sen ja luovuttivat kauppasumman apostolien haltuun, ja näiltä jokainen sai rahaa tarpeen mukaan".
   Ennen kuin Suomessa mahdollistettiin naispappeus, käytiin kovaa keskustelua, missä suhteellisuudentaju näytti toisinaan tyystin hävinneen. Uusi testamentti ei tunne nykyisenkaltaista virkapappeutta lainkaan. Uuden vastustajat tarttuivat naispappeuskysymykseen vaatiessaan uskollisuutta Jumalan sanalle, mutta siihen sisältyvän taloudellisen jakamisen ihanteen, eräänlaisen kristillisen sosialismin, he pystyivät täydellisesti sivuuttamaan.
   Paavali käytti paradokseja, mutta Palmun mukaan todella hurja historian paradoksi tapahtui muutama sata vuotta myöhemmin. Köyhien kirkko muuttui yhteiskunnallisen vallan keskukseksi.

   Luther-säätiö perustettiin vuonna 1999. Tästä johtuen Palmun kirja vuodelta 1992 ei sitä tunne. Palmun hampaissa on sen sijaan Paavalin Synodi.
   Vaikka Paavalin Synodi nimessään käyttää Paavalin nimeä, se on Palmun näkemyksen mukaan pitäytynyt tiukimmin niihin Paavalin ohjeisiin, joita Uusi testamentti ei tunne. Muutamat Uudessa testamentissa olevat Paavalin selvät sanat se sitä vastoin kevyesti sivuuttaa.
   Räikeimpänä esimerkkinä Palmu mainitsee, että Paavali ei hyväksynyt riitelyä yleisissä oikeusistuimissa, vaan asiat oli sovittava veljien kesken. Paavalin Synodin epäonnistuttua papinviran avaamisen torjumisessa näytti siltä, että elämään jäi byroo, jonka päätehtävänä on erilaisissa kirkollisissa riita-asioissa välittää juristien palveluksia.
   Se, onko pakko välttää oikeusistuimia, kun Paavali niin ohjeistaa, on sitten toinen asia. Mutta jos haluaa ottaa Paavalin kaikki ohjeet kirjaimellisesti, tulkinnanvaraa ei jää.

   Paavalin korinttolaiskirjeessä luetellaan, ketkä eivät ole Jumalan valtakunnan perillisiä. Palmu kiinnittää huomiota siihen, että tässä yhteydessä Paavali ei puhu pelkästään seksistä ja viinasta, kuten kirkon väitetään meillä etupäässä puhuvan. Paavali mainitsee myös ahneet ja riistäjät, jotka ovat jostain syystä saarnassa ja hartauspuheessa harvinaisia vieraita.
   Korinttolaiskirjeen suurimpana ongelmana Palmu pitää sen mustavalkoisuutta. Kirjeessä linjataan, että näin elävät uskovat, ja näin elävät muut. Näitä jakeita ei kannata irrottaa Raamatusta eikä niillä kannata alkaa lokeroida lähimmäisiä.

   Palmu myöntää, että fundamentalistinen raamatuntulkinta on tavallaan selkeä malli, jossa kaikki vaikeat kysymykset saa luovuttaa jonnekin toisen huomaan. Fundamentalistit ennemmin kuuntelevat Paavalin ajatuksia kuin käyttävät Jumalan antamaa ajattelun lahjaa, kuten Paavali itse aikoinaan teki.

   Katsotaan Raamatun kohtaa 1.Kor. 7:25 - 28. Paavali suosittelee naimattomuutta, koska odottaa Jeesuksen paluuta. Aika on lyhyt, mutta Paavali hyväksyy myös, jos joku haluaa mennä naimisiin. Usko on Paavalille kaiken perusta, mutta hän hyväksyy surutta myös kristittyjen ja pakanoiden väliset seka-avioliitot. Jos taas joku haluaa erota ei-uskovasta, Paavali ei vastusta.
   Oliko Paavali siis joustamaton moralisti? Ehkä joissakin kysymyksissä. Avioliitto-ohjeiden perusteella hän osoittautuu ilmeiseksi pragmaatikoksi. Jos Paavalin ohjeita verrataan aiempaan käytäntöön, Paavalihan näyttäytyy suorastaan uudistajana.
   Palmu toteaa, että ei ole olemassa yhtä raamatullista avioliittoetiikkaa, joka olisi ollut ohjeena vuosituhansien ajan. Yhtenä lähtökohtana on moniavioisuus. Tätä seurasi yksiavioisuus, missä mies oli voimakkaasti hallitseva osapuoli. Paavali taas korosti miehen ja naisen yhtäläisiä oikeuksia ja velvollisuuksia.
   Avioliitto ja perhe eivät ole muodostaneet myöskään kristillisen kirkon aikana mitään monoliittia, kaikkea muuta. Meillä nyt vallitsevaa vihkikäytäntöä alkukirkko ei tunne. Palmu korostaa, että avioliitto on ollut kaiken aikaa yhteiskunnallinen instituutio, jota yhteiskunnan muutokset ovat moneen kertaan muuttaneet. Paavali oli oman aikansa tulkki, joka tulkitsi uskoa varsin rohkeasti omassa ympäristössään. Mikä Paavalin aikana merkitsi oikeutta ja vapautta, saattaa muuttumattomana jatkuessaan kääntyä vastakohdakseen.

   Jeesuksen ja Paavalin opetustyylit eroavat toisistaan. Jeesus opettaa kertomalla tarinan, jonka hän joskus opetuslasten pyynnöstä tulkitsee. Hän luottaa välittämäänsä kuvaan ja kuulijoidensa ymmärrykseen.
   Paavali sen sijaan toimii aivan toisin. Hän selittää vielä selittämästä päästyäänkin. Hän alleviivaa ja käyttää huutomerkkejä. Palmu epäilee, että Paavali ei ehkä tunne epäluottamusta kuulijoitaan kohtaan, saattaa olla, että tyyli johtuu itseluottamuksen puutteesta.

   Entä se naispappeus? Mitä Paavali tarkalleen ottaen sanoo tästä?
   Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luvussa 11 Paavali kertoo sivulauseessa, ikään kuin ohimennen, että naiset ovat profetoineet seurakunnissa. Mitä hän tarkoittikaan naisten vaikenemisesta seurakunnassa, siitä on tehty koko Paavalin linja. Yksittäinen jae on nielty pureksimatta.

   Palmun mielestä on järkevää kysyä, mikä on Paavalin kanta. Se taas on järjetöntä, että yksi Paavalin ajatus esitetään Raamatun kantana. Jokainen kiinnostunut löytää Raamatusta omat mieliajatuksensa. Raamatullisuuden nimissä voi ottaa yhden lauseen ja perustaa siihen oman mielipiteensä. Sen kaltainen Raamatun käyttö on kirkon piirissä niin jokapäiväistä, että Palmun mukaan seurauksissa ei ole mitään ihmettelemistä. Palmun mukaan Raamatun teksti ei kaipaa niinkään meidän ajankohtaisia tulkintojamme kuin Raamatun päälle aikojen kuluessa kasattujen tulkintojen raivaamista pois. Kun Raamatun teksti tulee ymmärretyksi alkuperäisessä yhteydessään, se hyvin usein tulkitsee itse itsensä.

   Se, mitä Paavali sanoo Jumalasta, on Paavalin ajatus Jumalasta. Jonkun kerran hän on saattanut tulla lähelle sitä, mitä Jumala on. Kuitenkaan Jumala ei koskaan luovuttanut Paavalille mitään monopolia. Paavali on Jeesuksen apostoli, lähettiläs, yksi monista. Palmu muistuttaa, että Jeesus ei missään kohden sano "Kuulkaa Paavalia". Jeesus sanoo "Tulkaa minun luokseni, minä lähetän teidät". Palmu korostaa, että Paavali ei puhu kristillisessä seurakunnassa korokkeelta, samalta tasolta hän puhuu.

   Heikki Palmu on ennakkoluuloton ja ajatteleva kirjoittaja. Siksi monet hänen kirjoistaan ovat herättäneet erilaisia mielipiteitä. Myös Paavali, risti ja riita on teos, joka on haastanut monet lukijansa ajattelemaan ja ottamaan kantaa.
   Palmu käy Paavalin tekstit läpi luku luvulta, jokaisen isomman ajatuksen analysoiden. Kirjasta välittyy kirjoittajan arvostus Paavalia kohtaan, mutta niin, että on haettu oikeutta Paavalin ajatuksille, eikä pönkitetä ihmisten Paavalista luomaa kuvaa, joka sitten on nostettu jalustalle huiman korkealle.
   Kirjassa vedetään esille mielenkiintoisia yksityiskohtia, jotka todennäköisesti tavalliselta lukijalta jäävät Raamatusta poimimatta. Paitsi että Paavalin kirjeistä löytyy paljon uutta, Palmun kirjasta oppii kriittisen lukemisen tavan. Tätä toivoisi ihmisten hyödyntävän muutenkin, jos Raamattua lukevat, eikä siitä haittaa ole muunkaan kirjallisuuden ollessa kyseessä.
 
 -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Reijo Ikävalko: Pekka Puska - Terveystohtori
Otava 2012
224 sivua


Tämänkertaisen Kuukauden Keskustalaisen päähenkilö lienee suurelle yleisölle tuttu muista kuin puoluepoliittisista yhteyksistä. Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitoksen (THL) väistyvä johtaja Pekka Puska (s. 1945) on kuitenkin ehtinyt edustaa puoluettamme monessa eri yhteydessä, kansanedustajauraakin myöten. Luonnollisesti hänet on silti syytäkin muistaa paremmin aivan muista aiheista, kuten maailmankuulusta Pohjois-Karjala -projektista tai väsymättömästä taistelusta tupakointia vastaan ja terveellisten elintapojen puolesta.

   Reijo Ikävalkon teos Pekka Puska - Terveystohtori on elämänmakuinen kirja, muotokuva henkilöstä, joka on samaan aikaan sekä tavallinen kansanmies että piinkova ammattilainen tieteentekijänä. Muistelussaan Puska menee erittäin syvälle henkilökohtaisiin muistoihinsa, eikä siinäkään vielä kaikki: suuri osa lapsuusmuisteluista koostuu materiaalista, mitä vanhemmat ovat pojastaan tallentaneet, minkä ansiosta teos on tältä osin harvinaisen kattava.
   Teokseen on koottu huomattava määrä anekdootteja niin julkisuuden henkilöihin kuin tavallisiin tallaajiin liittyen. Lukuisat ovat esimerkit vaikkapa siitä, kuinka eduskuntavaalikiertueellaankin Puska tapasi ihmisiä, jotka olivat tulleet kertomaan omista vaivoistaan politiikan puhumisen sijaan. Ja tulihan sitä monenlaista henkilöä tavattua maailmalla, esim. WHO´ssa eteläafrikkalaisen esimiehen oli joskus vaikea käsittää, miksi Puska aina halusi pitää kesäloman heinäkuussa, Etelä-Afrikassa kun oli tuolloin sydäntalvi. Oli menossa sitten terveystietopaketti tai muisteluita tiukimman asian vierestä, lukukokemus on kaiken aikaa vaivaton ja leppoisa.

   Ensimmäiset elinvuotensa Pekka asui Vaasan keskustassa Lassila & Tikanojan melko pienessä vuokra-asunnossa (2h + kk). Suuntautuminen tiettyyn puolueeseen ei ollut kodin perintöä. Perheen isällä tosin oli ei-sosialistisia mielipiteitä, minkä lisäksi hän oli yksityisyrittäjä sekä lähti liike-elämään mukaan, ja porvarina häntä yleisesti pidettiinkin. Kunnallisvaaleihin häntä ei kuitenkaan saatu ehdokkaaksi, vaikka kysyjiä oli muutamankin kerran liikkeellä.

   Kun Pekka aloitti kansakoulun syyskaudella 1952, ikäluokat olivat erittäin suuria. Vaasan keskuskansakoulun tilat eivät riittäneet kaikille, joten koulua käytiin kahdessa vuorossa. Aamuvuorot aloittivat klo 8 ja iltapäivävuorot klo 15. Kertomansa mukaan Pekka viihtyi koulussa hyvin.

   Kansakoulun jälkeen Pekka haki oppikouluun. Pääsykokeiden läpäiseminen ei tuottanut vaikeuksia, hän kun otti niistä kokeista täydet pisteet.
   Samasta opinahjosta ovat valmistuneet muutamat muutkin tunnetut suomalaiset. Yhteen aikaan lähes puolet Nokian hallituksen jäsenistä oli Vaasan lyseon kasvatteja, mukana Jorma Ollila, joka liikkui Pekan sisaren porukoissa sekä jutusteli Pekan isän kanssa maailman asioista.
   Kun Ollila aikanaan siirtyi Nokiaan rahoitusjohtajaksi, Matti Puska osti Nokian osakkaeita sanoen, että Jorman pitäisi huolehtia osakkeiden arvon säilymisestä. Ja siinähän kävi sittemmin niin, että osakkeiden arvo nousi varsin tuntuvasti. Isän kuoltua lapsille jäi potti, jonka suuruudesta lapsilla ei ollut ollut käsitystä.

   Syksyllä 1964 Pekka lähti Turun yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Siellä hän innostui ylioppilaspolitiikasta ja hänestä tuli maalaisliittolainen. Luultavasti monen yllätykseksi.
   Myös ylioppilaspolitiikka-aikoinaan Pekka oli tekemisissä Ollilan Jorman kanssa. Pekka valittiin Suomen Ylioppilaskuntien Liiton (SYL) varapuheenjohtajaksi vuonna 1967, Kauko Juhantalon puheenjohtaja-aikaan. Vuonna 1968 puheenjohtajaksi valittiin SDP´n Ulf Sundqvist ja 1969 Pekka Puska. Puskan jälkeen tuohon tehtävään valittiin Seppo Härkönen ja Härkösen jälkeen Jorma Ollila.
   Puskan mukaan SYL oli noihin aikoihin mahtava oppitunti. Niistä vuosista alkoivat vielä nykyisinkin tärkeät kontaktit monien ihmisten kanssa. SYL oli tuolloin niin keskeisessä asemassa, että kun esim. Ahti Karjalaisen hallitusta muodostettiin, myös SYL kutsuttiin hallituksen muodostajan kuultavaksi.

   SYL-vuosiin liittyi läheisesti myös seurustelu neukkujen kanssa. Myöhemmin on julkistettu joukko epämääräisiksi luokiteltuja kontakteja, missä yhteydessä Puskakin on mainittu.
   Puska ja muut SYL´n edustajat kävivät lounailla Neuvostoliiton lähetystön miesten kanssa, eikä siinä mitään merkillistä ollut. Kyllähän he tiesivät, että neukut olivat KGB´n asialla, mutta pitivät normaalia yhteyttä - ihan niin kuin Yhdysvaltojen lähetystön suuntaan, vaikka nämä puolestaan olivat tunnetusti CIA´n asialla.

   Olihan niitä muitakin yhteyksiä, myös erilaisiin vapautusliikkeisiin. Yksi SYL´n tukema stipendiaatti oli Lounais-Afrikan vapautusliikkeen (SWAPO) lähettämä Nickey Iyambo, joka opiskeli Suomessa valtiotieteitä. Kun hän sitten aikanaan valmistui, ajateltiin, että tämä kustannus loppuu - mutta tämä kirjoittautuikin lääketieteelliseen tiedekuntaan.
   Kun Iyambo valmistui lääketieteellisestä, hän jäi joksikin aikaa suomalaiseen terveyskeskukseen töihin. Sittemmin hän lähti lääkäriksi pakolaisleirille Namibian lähelle. Ja kun Namibia sitten itsenäistyi, Iyambosta tuli maan ensimmäinen terveysministeri.
   Myöhemmin Iyambo on ollut ministerinä jokaisessa tähänastisessa Namibian hallituksessa. Puska toteaakin, ettei tuo stipendi mitenkään hukkaan mennyt.

   Armeija-aikanaan Puska päätyi Reserviupseerikouluun (RUK). RUK´n jälkeen valmiit lääkärit komennettiin eri puolille Suomea varuskuntalääkäreiksi. Puska meni Korppooseen.
   Tuolloin Korppoolta ja Houtskarilta puuttui oma kunnanlääkäri. Armeijan kanssa sovittiin, että Puska toimii samalla kunnanlääkärinä. Puska pitää järjestelyä onnistuneena. Siinä tuli Saaristomeri tutuksi ja lääkärillä oli helppo työ - alueella syötiin paljon kalaa, eivätkä ihmiset paljoa sairastelleet.  Sydän- ja verisuonitaudit olivat alueella jo tuolloin hyvin harvinaisia.

   Armeija-aika antoi Puskalle aiheen pamflettiin nimeltä Miesten koulu. Se ei ollut enempää maanpuolustuksen vastainen kuin sen puolestakaan. Tavoitteet olivat tiukasti kansanterveydelliset.
   Puska pyrki osoittamaan, että varusmiespalvelulla oli epäterveellinen vaikutus miespuolisen väestön elintapoihin. Pahinta oli se, että siinä vaiheessa omaksuttuina asenteet jäivät usein pysyviksi.
   Puska lähetti kirjan myös Urho Kekkoselle, joka luki kirjan ja reagoi välittömästi. Kekkosen myllystä lennähti kirje silloiselle puolustusvoimain komentajalle kenraali K.O. Leinoselle.
   Puolustusvoimien johto teki asiasta monikymmensivuisen muistion, missä oli kaksi kantavaa ideaa. Ensinnäkin Puskan kommentit eivät suurelta osin pitäneet paikkaansa, ja toiseksi kaikki johtui rahapulasta. Kekkonen lähetti muistion Puskalle kommentoitavaksi. Ja kommentit Puskan muistin mukaan olivat melkoisen negatiivisia.
   Ylilääkäri, jota Puska erityisesti kritisoi, siirtyi hyvin pian pamfletin ilmestymisen jälkeen eläkkeelle. Kun Puska oli tavannut kyseisen henkilön, vaikutelmaksi oli nopeasti tullut, että kyseessä oli ensi sijassa militaristi, eikä missään mielessä terveysasioiden edustaja. Seuraavan ylilääkärin aikana sitten päästiin aloittamaan ihan oikeita uudistuksia.
   Puska ehdittiin ylentää lääkintäluutnantiksi ennen pamfletin ilmestymistä. Sitten menikin jonkin verran aikaa, ennen kuin seuraavan kerran muistivat ylennyksellä.

   Aikanaan Puska ehti mukaan perustamaan Kuopioon korkeakoulua. Radikaalien opiskelijoiden mielestä lääkärikoulutus oli aivan liian yliopistosairaalakeskeistä. Heidän mielestään koulutuksen piti olla huomattavasti enemmän terveyskeskustyöhön ja perusterveydenhuoltoon tähtäävää.
   Perustamisessa oli mukana kaksi hallinnollista tahoa. Opetusministeriön tehtävänä oli varsinainen Kuopion korkeakoulun perustaminen. Samaan aikaan kyse oli myös yliopistosairaalasta, mikä taas kuului sosiaali- ja terveysministeriölle. Puska kutsuttiin keskustelemaan lääkintöhallituksen pääjohtaja Leo Noron sekä sosiaali- ja terveysministeri Anna-Liisa Tiekson (SKDL) kanssa.
   Koska Puska oli voimakkaasti mukana Kuopion korkeakoulun perustamisasioissa ja hänen intressinsä olivat nimenomaan kansanterveyspuolella, kansliapäällikkö Jaakko Numminen pyysi häntä luonnostelemaan presidentti Kekkosen avajaisjuhlapuheen. Puska teki puheen yhdessä ystävänsä Matti Rimpelän kanssa. Kekkonen luki puheen suurin piirtein sanasta sanaan, mikä nuoresta miehestä tuntui aivan ihmeelliseltä. Mukana oli melko vauhdikkaitakin sanontoja. Kuten että hammastilanne oli Itä-Suomessa niin huono, että lapset saavat  tekohampaat rippilahjaksi. Ja että maailman terveimmistä lapsista tulee teollistuneiden maiden sairaimpia aikuisia.
   Puska valittiin uuden korkeakoulun luottamustehtäviin, mm. korkeakoulun hallitukseen ja yliopistosairaalan liittohallitukseen. Se oli silmiä avaavaa aikaa, Puska pääsi tutustumaan maakuntien miehiin.
   Korkeakoulu rakentui vähitellen. Nimi muuttui sittemmin yliopistoksi. Alkuvaiheen professorit tulivat varsin suuressa määrin Turusta. Niinpä professoreista suuri osa oli Puskan entisiä opettajia. Hän myös miettii, mahtoivatko hesalaiset vierastaa niin etäistä paikkaa.
   Puska promovoitiin kesällä 2010 Kuopiossa kunniatohtoriksi. Koska hän oli väitellyt lääketieteen tohtoriksi Pohjois-Karjala -projektin alkuvaiheesta, hänestä ei voitu tehdä saman alan kunniatohtoria. Niinpä Puskasta tuli filosofian kunniatohtori.

   1950-luvulle tultaessa sydän- ja verisuonitauteja alkoi Suomessa esiintyä niin paljon, että asiaa alettiin tutkia aiempaa perusteellisemmin. Ensimmäinen varsinaine väestötutkimus tehtiin vuonna 1959. Tutkimukseen valittiin yhteensä neljä kuntaa, lännestä Mellilä ja Pöytyä, idästä Ilomantsi ja Tuupovaara. Tutkimukseen otettiin kaikki kuntien 40-59 -vuotiaat miehet. Tutkimus oli kansainvälinen, samanlainen asetelma oli yhteensä seitsemässä maassa.
   Tutkimuksen ensimmäisellä kierroksella kävi ilmi, että sepelvaltimotautia oli Suomessa enemmän kuin missään muualla. Ja Itä-Suomessa vielä enemmän kuin Länsi-Suomessa.
   Vuonna 1964 sairastavuus ja kuolleisuus oli ääripäiden välillä revennyt pahasti. Pohjois-Karjalassa oli 40-kertainen sairastavuus verrattuna esim. Kreikan Kreetan saareen tai Japaniin.
   Kun tehtiin tarkempaa analyysiä, tuli selvästi esille, että tärkeimmät riskitekijät olivat veren korkea kolesterolipitoisuus, verenpaine ja tupakointi. Samanlaisia tuloksia alkoi tulla muualtakin.
   Vuonna 1972 Pohjois-Karjalan läänistä esitettiin vetoomus, että valtiovalta myös tekisi jotain. Eikä vain seuraisi, kuinka väki muuttuisi yhä sairaammaksi.
   Asialle oli tehtävä jotain, ja myös tehtiin. Aloitettiin Pohjois-Karjala -projekti.

   Kun Pohjois-Karjala -projektille mietittiin vetäjää, tulivat siihen tulokseen, että Puskaa kannattaisi kysyä. Tuolloin armeijan tehtävissä ollut Puska ihmetteli kiinnostusta. Ja tunsi olevansa imarreltu. Hän lupasi ottaa tehtävän, kun pääsisi ensin siviiliin.
   Kun Puska aloitti projektissa, päätettiin muuttaa koko Pohjois-Karjalan väestön ruokavalio. Ja jos homma onnistuisi, seuraavaksi oli suunnitelmissa hyödyntää tuloksia valtakunnallisesti.
   Projektissa oli tavoitteena vaikuttaa tupakointiin ja ravintoon, jolloin riskitekijätaso saataisiin putoamaan. Ravinnon osalta tavoite oli kolesterolitason lasku vähentämällä tyydyttyneen eläinrasvan saantia, korvaamalla sitä kasvisöljyllä sekä lisäämällä kasvisten, marjojen ja hedelmien määrää ruokavaliossa. Myöhemmin alettiin myös kiinnittää huomiota suolan vähentämiseen verenpainetason alentamiseksi.
   Peruskartoituksessa oli mukana Pohjois-Karjalan läänistä 5.000 ja Kuopion läänistä toiset 5.000 satunnaisotantana poimittua 25-60 -vuotiasta. Karjalaisten elintapoihin puututtiin, savolaisten ei. Tutkimukset toteutettiin standardoitusti eli jokaisen osalta täsmälleen samalla tavalla.

   1970-luvun alussa käytettiin voita leivän päällä. Testattavia pyydettiin näyttämään, paljonko he mättivät voita leivälleen. Monet käyttivät pelkkää voita päivässä 150-200 grammaa. Ja sen päälle tuli eläinrasva kermasta, maidosta, läskistä ym.
   Projektin tarkoituksena ei ollut selvittää sitovasti, mikä aiheuttaa sydäntautia Pohjois-Karjaalssa. Avainasiana oli selvittää, voidaanko muutamia tutkimusten osoittamia keskeisiä riskitekijöitä muuttaa, ja jos voi, kuinka paljon se vähentää taudin esiintymistä. Ja tulokseksi tuli, että kyllä voi muuttaa ja on ollut vaikutusta. Työikäisten vuotuinen sydän- ja verisuonitautikuolleisuus on vähentynyt yli 80 %.
   Tutkijat olivat luonnollisesti tekemisissä paikkakuntien omien lääkäreiden ja hoitajien kanssa. Varsinkin terveydenhoitajien työ projektin eteen oli aivan valtava. He hoitivat pääosin verenpainemittaukset ja -rekisterit. Hoitajat  yös saivat ihmiset suhtautumaan myönteisemmin projektiin.
   Tutkijat näkivät, kuinka valtava merkitys oli sillä, että he antoivat väestölle palautetta ja myös saivat sitä näiltä. Menettely oli niin toimiva, että kun Puska sittemmin siirtyi Kansanterveyslaitoksen (KTL) hommiin, ryhdyttiin saman tien ja täsmälleen samalla tavalla seuraamaan koko Suomen väestön terveyteen liittyviä elintapoja. THL´n valtakunnallinen AVTK-seurantajärjestelmä pohjautuu niihin kokemuskiin.
   Esiintyihän sitä kritiikkiäkin projektin suhteen. Meijeriteollisuus ja sen taustalla olevat tahot alkoivat pikkuhiljaa havahtua huomaamaan, että kyse saattoi olla heille taloudellisesti vaarallisista asioista. Vastustusta tuli myös tiedemaailmasta. Äänessä olivat erityisesti Helsingin kardiologit, jotka löivät lyttyyn koko asetelman toteamalla, ettei potilaita edes tutkittu kunnolla. Puska korostaa,että kyse oli kuitenkin aivan erilaisesta, väestötason tutkimuksesta, minkä tarkoitus oli selvittää väestön riskitekijöitä ja sairastavuutta.

   Ensimmäiset vuodet olivat taloudellisesti tiukkoja. Puskakin työskenteli projektissa muutaman kuukauden palkatta. Ensimmäisen viisivuotiskauden lopulla tuli sitten tulosta. Ja tuli myös kansainvälistä tukea. Aineistosta tehtiin väitöskirjoja ja tutkimuksesta artikkeleita kansainvälisessä lehdistössä.
   Valio oli aluksi epäluuloinen. Maaseudulla margariini oli lähinnä kirosana. Tutkijat aloittivat marttojen kanssa erään legendaarisen hankkeen, kun sekoittivat voin sekaan kasviöljyä. Saivat aikaan "pehmeää voita", kuten sitä kutsuivat. Ehdottivat valmistusta Valiolle, missä ei ensin innostuttu. Mutta sitten Ruotsissa vastaava tuote lähti myymään niin hyvin, että Valiossakin harkitsivat uudestaan. Puska vietiin mustalla autolla eduskuntaan puhumaan asiasta. Ja sitten muuttivat lakia, minkä jäkeen alkoi voimariiniksi nimetyn tuotteen valmistus.
   Ryhdyttiin kehittelemään myös aiempaa terveellisempää suolaa. Professori Heikki Karppanen ryhtyi kehittämään pansuolaa. Sillä saatiin vähennettyä natriumia suolasta.
   Nykyisin lähes jokaisessa maassa sydän- ja verisuonitaudit ovat kuolinsyytilastojen kärkipäässä. Kun Puska kiertää alikehittyneissä maissa, hänellä tulee mieleen 1970-luvun Pohjois-Karjala. Kehitysmaiden terveysviranomaiset kysyvät, mitä pitäisi tehdä, kun rahaa ei ole sairaalaan eikä sydänleikkauksiin. Toisaalta ei kansanterveys niillä ratkeakaan. Pohjois-Karjala -projektin mallin mukaan toimittaessa halvoillakin elintapamuutoksilla voidaan saada aikaan suuria ja pysyviä tuloksia.

   1970-luvun alussa vaikuttivat Tiedepoliittinen järjestö (Tiepo) ja Terveysrintama. Puska ja eräät muut keskustalaiset, jotka olivat näissä mukana, katsoivat, että heidän näkemyksensä jäivät järjestöissä aina vähemmistöön. Niinpä he päättivät perustaa uudet järjestöt.
   Perustettiin Keskustan Terveysliiton ja korkeakoulujen tiedepolitiikkaa käsittelevä Edistyksellinen Tiedeliitto (ETL). Terveysliitto sittemmin fuusioitiin johonkin, mutta Edistyksellinen Tiedeliitto toimii edelleen. Puska arvelee, että ETL´n ansiosta hänet nimitettiin 1970-luvun lopulla Suomen Akatemiaan eli tieteen keskustoimikuntaan.

   Pohjois-Karjala -projekti sai jatkoa ensimmäisen viisivuotiskauden jälkeen. Aika tavalla oltiin saatu jo aikaan - väestön riskitekijätaso oli alkanut laskea, ja Pohjois-Karjalassa selvästi enemmän kuin vertailualueella - mutta työtä oli jatkettava. Sosiaali- ja terveysministeriössä sekä lääkintöhallituksessa haluttiin soveltaa projektin kokemuksia valtakunnallisesti.
   Valtion Seerumlaitoksesta oli aiemmin tullut Kansanterveyslaboratorio. Seuraavaksi siitä tehtiin Kansanterveyslaitos ja sinne perustettiin ns. Kansantautiepidemiologinen tutkimusyksikkö. Valtioneuvosto nimitti Puskan yksikön päälliköksi, mistä seurasi professorin titteli. Projektin jatkon kannalta oli merkittävää, että projektin koordinaatio voitiin niveltää Kansanterveyslaitokseen (KTL), joka oli siirretty suoraan sosiaali- ja terveysministeriön alaisuuteen.

   Mukaan tuli kaiken aikaa uusia, koko maan kansalaisia koskevia ulottuvuuksia. Yksi tärkeimmistä oli television terveyskurssit. Ensimmäinen terveyskurssi oli "Irti tupakasta"-ohjelma vuonna 1978.
   Tupakasta oli helppo aloittaa valtakunnallinen tv-työ. Tupakointi oli terveyden riskitekijänä kiistaton. Sen vähentämiseen tähtäävät pyrkimykset olivat juuri saaneet tukea valtiovallalta, kun eduskunta oli hyväksynyt uuden tupakkalain.
   Kun aiemmin oli lähinnä kehotettu lopettamaan polttaminen, nyt Puskan työryhmä alkoi panostaa neuvontaan, kuinka tupakasta luovutaan. Eihän kysymys ollut ollut läheskään aina siitä, etteivätkö ihmiset olisi halunneet lopettaa sen polttamisen. Motivoituneita tuli auttaa onnistumaan pyrkimyksessään. On arvioitu, että syntyneen tv-ohjelman ansiosta n. 10.000 ihmistä pääsi eroon tupakasta pysyvästi.
   Vuonna 1976 Puskan ryhmä julkaisi maailman ensimmäisen kaksoissokkotutkimuksen, joka osoitti nimotiinipurukumin mahdollisuudet. Sittemmin siitä on seurannut maailmanlaajuinen nikotiinikorvaushoito.

   Vuonna 1980 aloitettiin "Teveyden avaimet" -televisio-ohjelma. Vuosien mittaan ohjelman aihealueita laajennettiin, syksyllä 1984 se liittyi jo konkreettisesti Pohjois-Karjalassa toteutettaviin projekteihin.
   Keskustelua syntyi. Yhdessä vaiheessa toisella tv-kanavalla esitettiin ohjelmaa kasviksiin ja hedelmiin kertyvistä myrkkyjäämistä. Jotkut taas kuvittelivat, että voisivat korvata terveellisen ruokavalion popsimalla pillereitä.
   Puskan mielestä vitamiinipillereissä ym. ei sinänsä ole mitään vikaa. Käyttäjissä voi sen sijaan olla väärinkäyttäjiä. Niin kuin sekin huolestunut, joka kertomansa mukaan oli saanut neuvon ottaa joka aamu pari kalkkitablettia, pari hiivatablettia, pari Minalka-tablettia, yhden merilevätabletin, yhden ruokalusikallisen lesitiinirakeita ja yhden seleenitabletin - ja saman annoksen illalla. Minkä lisäksi pitkin päivää pari lusikallista leseitä, yhden ruokalusikallisen vehnänalkioöljyä ja lusikallinen heratiivistettä. Kaveri kyseli, oliko pakko ottaa ne kaikki, ja jos jättää ottamatta, tuleeko ihan raihnaiseksi saman tien.

   Vuoden 1997 väestötutkimuksen jälkeen Pohjois-Karjala -projekti julistettiin päättyneeksi. Todettiin, että projekti oli saavuttanut moninkertaisesti sille asetetut tavoitteet. Ja samalla todettiin, että kyllä myös tekemistä ja saavutettavaa vielä on. Hommaa Pohjois-Karjalassa jatkamaan perustettiin Pohjois-Karjalan Kansanterveyden Keskus.

   2010-luvulla Pohjois-Karjala -projektin tulokset on kyseenalaistettu. Onhan keskustelu ollut äänekästä, mutta pientähän se on 1980-luvun rasvasotaan verrattuna ollut.
    1980-luvulle tultaessa Pohjois-Karjala -projektin vastaiseen rintamaan alkoi kerääntyä sekä meijeriliikettä että poliittisia tahoja. Meijereiden takana oli suurelta osin keskustalaisia. Näitä hämäsi Puskan keskustalainen tausta. Puska arvelee, että jos hän olisi ollut jonkin muun puolueen edustaja, kepulaiset olisivat poistaneet hänet nopeasti näyttämöltä.
   Puska kysyi MTK´n tuolloiselta puheenjohtajalta Heikki Haavistolta, miksi ihmiset olivat sillä tavalla Puskan ryhmän kimpussa. Kun kaikki se, mitä he televisiossa sanoivat, pohjautui sepelvaltimokomitean mietintöön. Haaviston mukaan se oli ihan sama, mitä komiteamietinnöt sanoivat, mutta se, mitä Puska sanoo telkassa, se on niin "pirun tehokasta".
   Kunnolla rasvasota leimahti vuonna 1988, jolloin Valio julkaisi seitsemässä lehdessä kokosivun ilmoituksen, missä annettiin ymmärtää, että koko Pohjois-Karjala -projekti oli humpuukia, ja että puheet rasvasta ja kolesterolista olivat täyttä puppua. Valion oma tieteellinen neuvosto sanoutui jyrkästi irti Valion ilmoituksesta, minkä jälkeen Valio antoi kenkää koko huippuasiantuntijoista koostuneelle neuvostolleen.
   Tuossa vaiheessa lääketiede oli suomalaisessa lääkärikunnassa sillä tasolla, että jokseenkin joka paikassa lääkärit totesivat Valion menettelyn olevan täysin vastuutonta ja kyseessä olevan pelkästään kaupallinen hyökkäys kansanterveyden kustannuksella. Valiolle tästä kaikesta oli seurauksena, että voin myynti romahti totaalisesti.
   Puskalla on vankka käsitys siitä, että vuoden 1988 rasvasodan masinoi Valion tutkimusjohtaja Kari Salminen, joka edelleen soittaa samaa levyä. Uudessakin rasvasodassa tämä jatkaa samoista poteroista ja hokee, että "niinhän minä sanoin, niinhän minä sanoin". Tieteellisestihän mikään ei ole edelleenkään muttunut. Kesällä 2010 julkaistiin amerikkalaisyhteenveto, joka oli laajempi ja systemaattisempi kuin koskaan. Siinä oli käyty läpi alan uusimmat tutkimukset, ja suositukseksi tuli, että tyydyttyneitä rasvoja pitäisi vähentää vielä enemmän kuin Puskan ryhmä oli suositellut.

   Nykyisin suomalainen elintarviketeollisuus - mukana Valio - satsaa terveystuotteisiin hyvin paljon. Kun Puska on liikkunut maailmalla WHO´n asioissa, hän on pyytänyt kaikkia tutustumaan Suomen tilanteeseen. Terveystavoitteet eivät elintarviketeollisuutta kaada, pikemminkin päinvastoin.
   Kun kasvistanolitutkimuksen tulosten perusteella Raisiolla lanseerattiin Benecol, Raision pörssikurssi pompahti 20-kertaiseksi. Raision suurin omistaja Heikki Haavisto, joka oli melko tavalla arvostellut rasvasodan alkuvaiheessa Puskaa, myöntyi vihdoin sanomaan Puskan tehneen "pirun hyvää työtä".

   Puska oli eduskuntavaaliehdokkaana ensimmäisen kerran vuoden 1983 vaaleissa. Vuoden 1987 vaaleissa hän pääsi eduskuntaan Pohjois-Karjalan vaalipiiristä.
   Eduskunnassa Puska oli talousvaliokunnassa, koska tuolloin terveysasiat kuuluivat sille. Kauden aikana käsiteltiin tuotevastuulakia. Hallituksen esityksessä laki ei alun perin olisi koskenut lainkaan tupakkatuotteita, koska siitä oli jo oma lakinsa.
   Puska tuli siihen tulokseen, että lain tuli koskea myös savukkeita. Hän kuuli Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Erkki Aurejärveltä, että tuotevastuu oli aina yrityksen ja asiakkaan välinen suhde. Jos tuotteeseen liitty riskejä, niistä on kerrottava.
   Valiokunta muutti esitystä ja eduskunta hyväksyi asian. Nykyinen tuotevastuulaki koskee siis myös tupakkia.

   Eduskuntakautensa aikana Puska oli ehdokkaana presidentin valitsijamiesvaaleissa vuonna 1988. Hänestä tuli yksi Paavo Väyrysen valitsijamiehistä. Kakkostilakin oli niissä olosuhteissa hyvä tulos. Oli juhlavaa olla mukana sellaisessa prosessissa ja historiallista olla viimeisten valitsijamiesten joukossa ennen suoran kansanvaalin aikakautta.

   Puska oli ehdokkaana eduskuntavaaleissa vielä vuosina 1991 ja 1999. Vuoden 1991 vaaleissa äänimäärä lisääntyi edellisistä, mutta puolueen listalla muilla meni vielä lujempaa ja Puska putosi eduskunnasta. Vuoden 1999 vaaleissa Puska oli ehdokkaana Helsingin vaalipiiristä ja jäi Esko Ahon varamieheksi, joten kun Ahoa oltiin valitsemassa Suomen Pankkiin, Puska joutui yllättäen valmistautumaan palaamaan eduskuntaan kesken sillooisen WHO-virkansa hoidon. Halonen ei kuitenkaan Ahoa pankkiin nimittänyt, joten ei Puskallekaan isompia ongelmia koitunut.
   Puska oli kertaalleen ehdolla myös europarlamenttivaaleissa, vuonna 1996, mutta jäi melko kauas meppipaikasta, vaikka huomattavasti yli 20.000 ääntä saikin.

   Puska oli monessa yhteydessä ollut tekemisissä WHO´n kanssa, kun sitten syksyllä 2000 tuli mahdollsiuus hakeutua WHO´n työtehtäviin. WHO´n päämajassa Genevessä vapautui kroonisten tautien ehkäisyn ja terveyden edistämisen johtajan paikka. Eräs WHO´n apulaispääjohtajista kehotti Puskaa hakemaan kyseistä virkaa, ja siihen virkaan Puska sitten valittiinkin.

   Puskan aikana WHO´ssa saatiin valmiiksi kansainvälinen tupakkasopimus. Siitäkin huolimatta suurimpana työtehtävänään Puska itse pitää maailmanlaajuisen ravinto- ja liikuntastrategian valmistelua. Siinä yhteydessä hän sai niskaansa erityisesti sokeri- ja virvoitusjuomateollisuuden.
   Amerikkalaissenaattorit kirjelmöivät WHO´n puheenjohtajalle, että jos järjestö julkaisee raportin, missä kehotetaan sokerin käytön rajoittamiseen, USA lopettaa kokonaan WHO´n rahoittamisensa. Eräs Coca-Colan vaikutusvaltainen lobbari puolestaan kävi henkilökohtaisesti tapaamassa Puskaa ja kysyi tältä, oliko tämä ymmärtänyt, mitä oli tekemässä.
   Lobbari sanoi suoraan, että jos yhteistyöhalua löytyy, heiltä löytyy miljoonia dollareita yhteistyöhön. Tämä ei Puskan mielestä ollut varsinaista lahjontaa, mutta suunnilleen viittä vaille. Ja lobbari jatkoi, että heidän rinnallaan jokin lääketeollisuus oli kuin pikkupoika isojen poikien joukossa. Tämä taas kuulosti Puskan korvissa uhkailulta.
   No, se raportti sitten julkaistiin. Puskahan oli jo käynyt suomalaisen rasvasodan eikä sen kokemuksen jälkeen jonkin jenkkipuljun uhittelu paljoa hetkauttanut. Hän oli oppinut tuon pelin säännöt ja hyödynsi kokemuksiaan. Ja sai muutamia jättifirmoja (esim. Nestlé, Unilever ja Danone) omaksumaan asenteen, että terveysseikoillakin voi saada toiminnan kannattavaksi.

   Muita aggressiivisia toimijoita löytyi palmuöljy- ja suola-alalta. Vaikka palmuöljy onkin kasviöljyä, sen sisältämä rasva on tyydyttynyttä ja haitallista. Malesia ja Indonesia lobbasivat palmuöljyä sillä voimalla, että jopa suurlähettiläs kävi kieltelemässä negatiivista tietoa levittämästä.
   Puska ihmetteli aluksi, miksi suola-ala oli vihainen hänelle. Sitten hän sai kuulla eräältä suolatutkijalta, mistä on kyse. Nimittäin, jos esim. amerikkalaiset vähentäisivät oleellisesti suolan käyttöä, myös oluiden ja colajuomien myynti notkahtaisi välittömästi.

   Kansanterveyslaitoksen pääjohtajaksi Puska nimitettiin vuonna 2003. Hän alkoi pian miettiä, että veronmaksajien kannalta oli melko epätarkoituksenmukaista, että meillä on kaksi sosiaali- ja terveysministeriön alaista laitosta, joiden tehtäväkentät alkavat olla niin lähellä toisiaan Stakesin tehtäväkentän lähennettyä Kansanterveyslaitosta terveyden edistämisen, terveysseurannan ja palvelujärjestelmän ohjauksen suhteen. Vuoden 2009 alusta aloittikin uusi Terveyden ja Hyvinvoinnin Laitos, jonka pääjohtajaksi nimitettiin Pekka Puska.

    Palataan lopuksi ajassa taaksepäin ja poimitaan kirjasta yksi tuokiokuva Pekan lapsuudesta.
   Puskan perhe oli jonkin verran tekemisissä kirkon kanssa. Pekan äidin puolen suvun tausta liittyi herännäisyyteen eli körttiläisyyteen. Pekan vanhemmat eivät olleet missään mielessä yltiökirkollisia, mutta olivat yhteydessä seurakunnan kanssa ja kävivät kirkossakin toisinaan, varsinkin juhlapyhinä.
   Kerran 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa Pekka jälleen lähti joulukirkkoon, sillä kertaa isänsä Matin kanssa, Elli-äidillä oli ilmeisesti jotain muuta menoa.
   Pekka ja Matti kuuntelivat jonkin aikaa kirkonmenoja. Mutta saarna kesti kovin pitkään, kuten saarnat yleensäkin noihin aikoihin. Pekka pyysi isältään, että lähtisivät kotiin, Pekkaa kun väsytti. Niinpä he lähtivät kesken saarnan.
   Pekan ja Matin takana istui kansakoulunopettaja, runoilija Mirjami Lähteenkorva, joka seurasi heidän touhujaan. Myöhemmin Lähteenkorva kirjoitti tapauksesta runon ja sittemmin kertoi Pekan vanhemmille, miten teksti oli syntynyt.
   Runo on tähän mennessä levytetty erinäisiä kertoja. Sävellyksen teki teologian tohtori Tapani Nuutinen, josta sittemmin tuli Pekan hyvä ystävä.
   Muistattehan laulun, joka alkaa "Tuli kirkkoon mies ja lapsi..." Kyllä, Pekka Puskahan se runon ja laulun "Kirkossa" lapsi on.

   Kun Pekan isä haudattiin alkukesästä 1997, muistotilaisuudessa soitettiin myös tämä Kirkossa, joka päättyy "...Minä tahtoisin, Isä, jo kotiin. Isä, minua väsyttää! Soi kirkossa kiitosvirsi. Oli ulkona vihreää."
   Niinpä. Kun muistotilaisuus pidettiin kesäkuun alussa, oli ulkona vihreää. Pekka kuvaa hetken olleen äärettömän koskettava.

Kirkossa


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Seuraava päivitys 1.1.2018

Sauli Niinistö itsensä kuvaamana. Jos oli Niinistön menestys vuoden 2006 presidentinvaaleissa yllätys, oli myös vaaleja ennen julkaistu Viiden vuoden yksinäisyys poliittisen kirjallisuuden puolella harvinaisen kova yllätyshitti.

Sauli Niinistö: Viiden vuoden yksinäisyys

Sauli Niinistö toimittajan kuvaamana. Täydennetään hieman kuvaa, mikä alkoi hahmottua jo Niinistön omassa julkaisussa.

Petri Nevalainen: Nimismiehen kiharat

Viime vaalien kakkonen on jälleen mukana. Pekka Haavisto muistelee matkailuhenkisessä teoksessaan vaiheitaan meillä ja muualla.

Pekka Haavisto: Hatunnosto