Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Tiivistelmä teoksista UKK:n syvä jälki ja Turvallisuus on oven avaamista on julkaistu aiemmin keväällä/kesällä 2014 sekä teoksesta Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004 syksyllä 2005.


Vaalikuukauden Keskustalainen
Esa Seppänen: UKK:n syvä jälki - perintö vai painolasti?
Ajatus Kirjat/ Gummerus 2009
320 sivua


Palataanpa ensimmäisen maalaisliittolaisen Suomen tasavallan presidentin ajoista lähemmäs nykyaikaa. Tarkastellaan tällä kertaa puolueemme toistaiseksi viimeisen presidentin Urho Kaleva Kekkosen merkitystä historiallemme.
   Kekkosen adjutanttina ajanjaksolla 1969 - 1971 toiminut Esa Seppänen oikoo kirjassaan UKK:n syvä jälki - perintö vai painolasti? Kekkosesta julkisuudessa sitkeästi liikkuvia vääriä tietoja. Sen lisäksi Seppänen miettii, mitä sellaista UKK´n perinnössä on, mitä voisi soveltaa nykyaikaamme.

   Erottuaan tasavallan presidentin virasta syksyllä 1981 Kekkonen jäi asumaan virka-asuntoonsa Tamminiemeen. Siellä hän oli omimmassa ympäristössään ympärillään tuttuja ihmisiä, huoneita ja huonekaluja.
   Kekkonen myös pyrki noudattamaan vanhoja rutiinejaan. Hänen tarkkuutensa ja täsmällisyytensä olivat tallella tehden vaikutuksen hoitohenkilökuntaan ja muihin lähiavustajiin. Entisistä päivärutiineista jäi pois mm. paksun lehtinipun järjestelmällinen lukeminen. Yhteydet ulkomaailman tapahtumiin katkesivat miltei kokonaan.
   Ulkoilua Kekkonen harrasti vielä kovallakin teholla. Alkuaikoina lenkillä meni toisinaan vielä parikin tuntia. Lenkkeillessään Kekkonen saattoi vielä tavata Seurasaaressa samaan aikaan liikkeellä olleita kansalaisia.
   Päivät olivat vaihtelevia, jo alkuaikoina Kekkosella oli myös huonoja päiviä, esim. lääkityksen voimakkuudesta riippuen. Pentti Sainion (kyllä, sama kaveri, joka tällä kertaa aiheuttaa jonkinasteista harmistumista Kalervo Kummolalle) vuonna 1982 ilmestyneeseen kohuteokseen, nimeltään Mitä tapahtui Urho Kekkoselle - viimeiset vaiheet presidenttinä, saatiin jopa valokuva, missä Kekkonen nojasi turvamiehiinsä, mikä siis oli noihin aikoihin vielä hyvin harvinaista.

   Minkä verran Kekkosella ajatus vielä kulki eläkepäivien aikana? Sitä oli vaikea arvioida. Esim. kun uusi presidentti Mauno Koivisto kävi Kekkosta tapaamassa ja yritti keskustella tämän kanssa pian alkavasta vierailustaan Neuvostoliitossa, Kekkosen ajatus harhaili sen verran, ettei Koivisto saanut keskustelusta juuri mitään irti. Kuitenkin jälkeenpäin Kekkonen oli kysellyt, miten Koiviston matka oli onnistunut.

   Kun Kekkonen oli jättänyt virkansa, toimittajat ja poliittisen historian tutkijat aktivoituivat. Seurasi suoranainen mustamaalausaalto. Kekkosvastainen kirjoittelu yltyi sellaisiin mittoihin, että sen vastareaktiona syntyi kansalaisliike, joka huipentui kansalaisvetoomukseen Kekkosen puolesta.
   Seppänen näkee vetoomuksen tarkoituksen ennaltaehkäisevänä. Tarkoituksena oli katkaista kärki likasankojournalismilta ennen kuin useammat Kekkosen vihamiehet ja kaunankantajat pääsisivät älämölöllään pahentamaan tilannetta entisestään.

   Alkoi toisaalta näyttää siltä, että yleisesti aletaan suhtautua niin kuin Kekkosta ei olisi koskaan ollutkaan. Seppänen on samaa mieltä kuin Juhani Suomi kirjassa Umpeutuva latu, missä Suomi huomauttaa, että Koiviston tultua valtaan alettiin tavallaan häivyttää Kekkosta ihmisten mielistä. Kaikki pyrittiin tekemään eri tavalla kuin Kekkosen aikana, mikäli se vain oli mahdollista.

   Kekkosen kuolema 31.8.1986 sai koko Suomen reagoimaan. Tamminiemen portille tuli valtavasti kukkatervehdyksiä, Säätytalon surunvalittelukirjaan yli 20.000 nimeä, Lepikon torpan surunvalittelukirjaan n. 4.500 nimeä. Ja surusaattuetta seurasi kaupungilla yli 50.000 ihmistä. Hautakummulle tuli seppele lähes viideltäkymmeneltä valtiolta.
   Siunaustilaisuus oli hyvin vaikuttava, mutta kaikki ei tuntunut olevan kohdallaan. Juhani Suomen mukaan valtiovalta presidentti Koiviston johdolla pyrki eri tavoin rajaamaan hautajaisten mittasuhteita sekä Kekkosen poismenon aiheuttamaa huomiota kotimaassa ja ulkomailla.
   Suurten valtiollisten hautajaisseremonioiden järjestämiseen annettiin aikaa alle viikko. Siitä aiheutui kiire, joka oudoksutti ulkoministeri Paavo Väyrysen johtamaa hautajaistoimikuntaa.
   Outona pidettiin myös Koiviston määräystä, että ulkomaisten valtuuskuntien määrää ja tasoa tuli rajoittaa. Valtuuskunnat kutsuttiin vain pohjoismaista ja Neuvostoliitosta, muiden hallitusten edustajina toimivat ensisijaisesti Helsingissä toimivat diplomaatit.
   Mikä oli kaikkien näiden erikoisten toimenpiteiden tarkoitus? Seppänen pitää mahdollisena, että Koivisto jossain merkityksessä koki Kekkosen edelleen vaaralliseksi kilpailijaksi.

   Orimattilaan Hovilan kartanoon perustettiin UKK-arkisto, eli sinne siirrettiin koko Kekkosen kirjoittama materiaali. Vuonna 1999 arkisto pääsi valtionavun piiriin, mikä merkitsi samalla sitä, että se avautui kaikille halukkaille siten, että yli neljänkymmenen vuoden ikäiset asiakirjat olivat vapaasti käytettävissä.
   Vuonna 2001 valtioneuvoston asetuksella vapautettiin lisää asiakirjoja niin että kaikki yli 35 vuotta vanhat asiakirjat vapautuivat. Nykyisin koko arkiston materiaali on käytettävissä, lukuun ottamatta eräitä poikkeuksia, kuten Kekkoseen ja perheeseen henkilökohtaisesti liittyvää aineistoa, esim. Urho ja Sylvi Kekkosen kirjeenvaihto. Se aineisto edellyttää edelleen perikunnan nimenomaisen luvan saamisen.

   Kun Kekkoselta aikoinaan pyydettiin muistelmia, hänellä ei enää presidenttikautensa aikana ollut erityisemmin aikaa keskittyä kirjan kokoiseen kirjoitustyöhön. Ja eläkkeellä voimat eivät enää riittäneet.
   Kyllä Kekkoselta silti julkaistavaa materiaalia kustantamoihin saatiin, kun kustantamo lähetti väkeä toimitustyöhön. Varsinaisia haamukirjailijoita ei käytetty.
   Myllykirjeitä ja muita lyhyitä tekstejä julkaistiin kokoelmina. Vuonna 1980 ilmestyi sitten Tamminiemi. Ja vielä 1981, täysimittaisen muistelmateoksen - tosin vain nuoruusvuosien osalta - mitat täyttävä Vuosisatani I.
   Toisin kuin julkisuudessa esitetään, Paavo Haavikkoa ei oikein voi pitää Kekkosen haamukirjailijana, vaikka hän tekikin paljon työtä teoksen Vuosisatani I kanssa. Varsinainen muistelmateksti tuli pelkästään Kekkoselta. Haavikolle oli annettu tehtäväksi rakentaa siltoja valmiiksi kirjoitetun materiaalin eri teemojen välille. Haavikko siis kokosi osista ehjän kokonaisuuden.

   Kekkoselta itseltään ei enempiä muisteloita saatu, mutta kustantaja halusi jatkoksi elämäkerran. Työn tekijäksi valittiin dosentti Juhani Suomi, ulkomisteriön neuvotteleva virkamies, joka oli avustanut Kekkosta 1970-luvun puolivälistä lähtien sekä Suomessa että Neuvostoliitossa vierailtaessa. Elämäkertatyötä aloittaessaan hänellä oli takanaan mittava historiantutkijan ura.

   Dosentti Ari Uino, Sylvi Kekkosen sisaren pojanpoika, oli tehnyt töitä Hovilassa jo vuodesta 1975 lähtien. Hän keskittyi 1980-luvulla elämäkertatyössä Kekkosen elämään vuoteen 1936 saakka. Suomi kirjoitti oman Kekkos-elämäkertasarjansa ensimmäisessä osassa, kirjassa Myrrysmies, poliitikko Kekkosesta vuodesta 1936 eteenpäin. Suomi siis periaatteessa aloitti siitä, mihin Uino oli lopettanut.

   Kun Mauno Koivistosta oli tullut tasavallan presidentti, hän pyysi Matti Kekkoselta lupaa tutustua edeltäjänsä papereihin. Hän saikin paljon aineistoa, joka auttoi perehtymään Kekkosen politiikkaan, erityisesti idänpolitiikan arkaluontoisiin kysymyksiin. Suomi kertoo toimittaneensa erittäin paljon aineistoa ja toteaa Koivistolla olleen kaikki asiat selvillä siinä vaiheessa kun tämä teki omia muistelmiaan.
   Koivisto vaikuttikin tytyväiseltä. Muistelmateoksensa Kaksi kautta I  ilmestyttyä vuonna 1994 ei ollut osoittautunut, että pimentoon olisi jäänyt papereita, joiden sisältö Koiviston viranhoidon kannalta olisi ollut tärkeää tuntea.
   Vuonna 1997 Koivistolta ilmestyi teos Liikkeen suunta. Tuolloin Koiviston kanta oli muuttunut hämmästyttävällä tavalla. Entinen tasavallan presidentti valitti kirjassaan, kuinka oli joutunut hoitamaan valtakunnan asioita ollen puutteellisesti tietoinen siitä, mitä kaikkea oli puhuttu ulkovaltojen edustajien kanssa. Sitten Koivisto otti maalitaulukseen Suomen tutkimustulokset.
   Vuoden 1994 aikana Suomi oli päässyt 1960-luvun loppupuolelle, jolloin Koivisto oli ollut kaksi vuotta pääministerinä. Vanhat haavat olivat tulleet revityiksi auki.
   Vuonna 1968 Kekkonen ja Leonid Brežnev olivat keskustelleet mahdollisuudesta, että Suomi saisi Viipurin takaisin, jos vastavuoroisesti antaisi Neuvostoliitolle pienen alueen Pohjois-Suomesta ja tunnustaisi Saksan Demokraattisen Tasavallan. Koivisto järkyttyi, kun selvisi, "miten vähästä oli ollut kiinni, ettei Suomen niin ulko- kuin sisäpolitiikkakin olisi muljahtanut aivan arvaamattomille urille". Koivisto oli sitä mieltä, että jos Brežnev olisi tarttunut ehdotukseen, siitä olisi seurannut katastrofi.
   No, Seppäsen arvion mukaan, jos Brežnev olisi ehdotukseen tarttunut, ei Kekkonen olisi enää asiaa salassa pitänyt. Kyllä hän olisi tuonut sen ulkoasiainministeriön, hallituksen ja eduskunnan tietoon. Asia olisi tullut käsiteltyä säädetyssä järjestyksessä. Siitä mitään katastrofia olisi seurannut.
   Myös Suomi näkee Kekkosen aloitteen koepallona ja neuvostojohdon mielialojen tunnusteluna. Että Kekkonen ylipäätään uskalsi lähteä asiaa tunnustelemaan, on Koivistolle äärettömän vaikea asia, Suomi arvioi, ja viittaa Koiviston tunnettuun Kekkos-traumaan.
   Seppänen yritti kysyä vielä Koivistolta itseltään, miksi niin jyrkkä mielenmuutos arkistoasiaan. Koivisto ei kommentoinut.
   Professori Heikki Reenpää yhdistää asennemuutoksen Koiviston oman kirjoitustyön kytkökseen Kekkosen papereihin. Koivisto oli tavannut Reenpään ja kysynyt, mitä tämä arvioi hänen muistelmistaan. Ja Reenpää oli todennut, että harvoin näkee niin huonosti toimitettua ja paikoin niin huonolla tekstillä varustettua kirjaa. Hän oli kehottanut Koivistoa ottamaan mallia Kekkosesta, joka osasi kirjoittaa. Se oli myrkkyä Koivistolle, Kekkonen oli kilpailija silläkin alalla.
   Seppäsen mielestä Reenpään analyysi tuntuu oikeaan osuneelta sekä psykologisessa että kirjallisessa mielessä. Hän tosin muistuttaa, että arvostelun jyrkkyyttä arvioitaessa kannattaa muistaa myös se, että Koiviston muistelmateoksen toimitti ja kustansi Reenpään edustaman Otavan kilpailija Kirjayhtymä.

   Muutamat muutkin Kekkosesta kirjoittaneet ovat aiheuttaneet Seppäselle harmistumista. Yksi heistä on tamperelainen dosentti Hannu Rautkallio, joka on kirjallisessa tuotannossaan keskittynyt suoranaiseen Kekkosen parjaamiseen.
   Seppänen tapasi Rautkallion muutaman kerran jo Kekkosen adjutanttina toimiessaan. Lähempiin tekemisiin Rautkallion kanssa hän joutui 1990-luvun alussa työskennellessään Moskovassa. Eräänä päivänä Rautkallio käveli parin venäläisen kanssa Seppäsen toimistoon, vilkaisi yhtä tilapäisesti tyhjänä ollutta isoa työhuonetta ja esitti Seppäselle toiveen, että tämä antaisi korvauksetta hänelle ja hänen avustajilleen käyttöön kaikki tarvittavat toimistopalvelut sekä ennen kaikkea yhteydet ulos Venäjältä.
   No, Seppänen kieltäytyi ehdotuksesta. Samassa yhteydessä hän kiinnitti huomiota seurueeseen kuuluneeseen Tatjanaan, joka esittäytyi suomen kielen tulkiksi. Seppänen ihmetteli mielessään, mitä Rautkallio teki venäläisessä arkistossa, jos ei ilman tulkkia saa papereista selvää.
   Sittemmin myös Juhani Suomi ja Jukka Tarkka ovat kiinnittäneet samaan asiaan huomiota. Tarkka on esittänyt kysymyksen, kuka on tutkija, jos tulkki sekä valitsee aineiston että tekee siitä käännöksen. Myös aineiston valinta oli siis kyseisen Tatjanan tehtävä.
   Rautkallion teksteissä ei ole yksiselitteisesti merkittyjä suoria siteerauksia. Seppänen arvelee ajatuksena olevan se, että jos ei siteeraa, ei myöskään ole vastuuta - ei joudu selittämään tarkemmin toisten sanomisia.
   Seppäsen metodiikka on täysin päinvastainen. Hän pitää ohjenuoranaan professori Timo Soikkasen ajatusta, minkä mukaan haastattelut ovat valttikortti, joka korvaa ja täydentää monia aineiston puutteita. Lisäksi haastattelut voivat avata tutkijalle uusia näköaloja.
   
   Erityisen kovan tappelun Rautkallio on saanut aikaan Juhani Suomen kanssa. Ensimmäisen Moskova-sarjansa kirjan Rautkallio julkaisi vuonna 1990. Suomi moitti kyseistä teosta lähdemateriaalin kapeudesta ja yksipuolisesta, valikoivasta käytöstä, sekä lähdekritiikin puutteista. Rautkallio ei ollut käyttänyt ennestään olemassaolevaa tutkimusta, minkä Suomi katsoo olevan merkkinä siitä, ettei tällä ollut ollut edes pyrkimystä objektiivisuuteen. Lisäksi tekstistä paistoi Suomen mielestä selkeä asenteellisuus ja tunteenomainen väritys.
   Jatkoa seurasi. Seuraavassa kirjassaan Rautkallio kehitti vakoiluloikkarin tietoihin pohjautuen merkillisen agenttitarinan. Kirjassa annetaan ymmärtää Kekkosen olleen KGB-agentti, koodinimeltään Timo, jonka Neuvostoliitto olisi rekrytoinut vuonna 1948. Mitään todisteita kirjassa ei esitetty.
   Jukka Tarkan mukaan kaikista lähteistä loikkari on epäluotettavin ja vakoiluloikkari siitäkin porukasta se kaikista epäluotettavin. Yleisen tutkimusperiaatteen mukaan kaikkein epäluotettavinta tietoa on tiedustelutieto.
   Rautkallio ei tarkalleen ottaen kirjoita, että Kekkonen olisi ollut KGB´n agentti. Kyseinen agenttitarina onkin tyyppiesimerkki Rautkallion toimintatavasta. Hän saa vihjauksella aikaan mielikuvan. Usein vihjaus on epäsuora, jolloin suora vihjaus kehittyy lukijan pääkopassa vasta kun Rautkallio on ohjannut lukijan tiettyyn johtopäätökseen.
   Lokakuussa 1992 Suomi ja Rautkallio kävivät keskustelemassa televisiossa Yleisradion A-studiossa. Suomi veti kylmän viileästi show´n kotiin. Salamannopeasti Rautkallion epäröintiin tai heikkoon kohtaan iskien Suomi hallitsi pelikentän täysin. Rautkallio joutui alusta pitäen ensin antamaan periksi ja sitten täydellisesti antautumaan Suomen tulituksessa. Vaikka tuon tv-esiintymisen jälkeenkin sama märinä on jatkunut, eipä ole Rautkallio toista kertaa tv-väittelyyn Suomen kanssa suostunut.

   Jostain syystä vielä toimittaja Pekka Hyvärinenkin lähti Rautkallion kelkkaan. He koostivat yhdessä tekeleen Suomen mies.
   Kirjassa ei ole lainkaan lähdeviitteitä. Lukija ei saa käytännössä mitään selvää, mikä kirjassa on faktaa, mikä olettamuksia, mikä taas suoranaista harhaanjohtamista. Kirjassa on suorastaan hämmästyttävää suhtautumista yleisesti tunnettuihin, aivan selviin asioihin.
   Kun Kekkonen lähti lopullisesti, vain aniharvat itkivät, jos kirjaa olisi uskominen. Seppänen ihmettelee, mistä tekijät yleensäkään tietävät, moniko Kekkosen poismenoa itki. Ja mitä tulee julkisiin reaktioihin, kyllä edelleen on muistissa se, kuinka ihmiset eri tavoin saattoivat Kekkosta tämän viimeisellä matkalla ja kuinka osoittivat kunnioitustaan haudalla.

   Eräs outo lintu on toinen tohtori Jukka Seppinen. Seppäsen mukaan myöskään Seppisellä ei ole oikein realistista otetta. Rautkallioon verrattaessa hänellä on kuitenkin Seppäsen mielestä se ero, että Rautkallio ei niinkään kehu itseään kuin haukkuu muita, kun Seppinen taas ei hirveästi mollaa toisia henkilöinä, mutta on aivan harvinaisen kova kehumaan itseään. (Tosin tässä on ehkä paikallaan muistuttaa, että Jaakko Blomberg on kyllä jonkinlainen säännön vahvistava poikkeus, häntä Seppinen pitää tapanaan piestä kirjoissaan kuin vierasta sikaa.) Ja suhtautumisessa toisiin Seppinen ei hirveästi anna arvoa toisten osaamiselle.
    Toisin kuin Rautkallio, Seppinen arvostaa Kekkosta, mikä sinänsä on positiivista. Mutta muuten Seppisen historiantulkinta on arveluttavalla tasolla. Hän kyllä pitää Kekkosta suvereenina johtajana, mutta nostaa itsensä Kekkosen luottomieheksi omalaatuisella tavalla. Käytännössä hän kertoilee, kuinka juuri hän ja Kekkonen nujersivat kahdestaan kaikki ei-toivotut itänaapurin lähentely-yritykset.
   Seppisen teoksessa Urho Kekkonen - Suomen johtaja kertoillaan levottomia juttuja siitä, kuinka Seppinen on keräillyt asiakirjoja peräti Kremlistä presidentin arkistosta saakka, ja kuinka on päässyt lukemaan mm. KGB´n vuosikertomuksia ja politbyroon materiaalia. Seppänen ja Rautkalliokin olisivat hirmu kateellisia, mikäli Seppisen tarinointi pitäisi paikkansa. Kyseessähän on Venäjän salaisista arkistoista se kaikista salaisin. Seppäsen mielestä olisi erittäin mielenkiintoista tietää, miten Seppinen on sinne päässyt. Siitähän Seppinen itse ei ole kertonut mitään.
   Samoin Seppänen haluaisi tietää, mikä kanava Seppisellä on ollut auki, kun tämä haastatteli haastatteluluetteloonsa merkitsemäänsä KGB-kenraali Mihail Kotovia. Kotov kun heitti veivinsä jo 1980-luvun alussa.
   Muutenkin Seppisellä on Kekkos-kirjassaan ollut... sanotaanko jonkinasteisia... ongelmia viiteluettelonsa kanssa. Karkein kämmi on, että lukuihin 5 ja 6 on lipsahtanut samat viitteet. Yhteensä teoksesta puuttuu kaikkiaan yli 200 viitettä.
   Ja silloinkin, kun viitteet sinänsä perustuvat olemassa olevaan aineistoon, vastuu jää kokonaan lukijalle. Kerran, kun Seppänen oli käymässä Hovilassa samaan aikaan Seppisen kanssa, Seppinen kysyi jotain Brežneviin liittyvää. No, Seppänen oli juuri jotain asiaan liittyvää lukenut ja etsi saman tien paperin Seppiselle. Tämä lukaisi paperin läpi ja riemastui: Brežnev ilmiselvästi halusi Suomeen vallankumouksen. Siinä yhteydessä Seppäselle kävi kerralla selväksi, miten tämä toinen historiantutkija vetelee johtopäätöksiä.

   Lasse Lehtinen on Rautkallion kaveri ja suoltaa samantyyppisiä juttuja kuin tämä. Muut Seppäsen mainitsemat kirjoittajat ovat vähintäänkin asiallisia, ja heitä on onneksi huomattavasti pidempi lista.

   Eikä näissä kirjailijoissakaan vielä ollut kaikki. Vuonna 2000 Kekkosen syntymästä tuli kuluneeksi sata vuotta. Merkkipäivänä 3.9. järjestettiin Helsingin Säätytalolla suuri juhlaseminaari. Olihan siellä kovaakin kehumista. Mutta niiden puheenvuorojen lisäksi silloinen pääministeri Paavo Lipponen löysi Kekkosesta "totisesti arvostelemisen aihetta" kuten varmaankin muistamme.
   Mutta mitäs niistä Lipposen murinoista... Siinä vaiheessa Seppäsellä alkoivat käämit kärytä, kun juhlavuosi "huipentui" Kekkosen muistomerkin paljastustilaisuuteen Hakasalmen puistossa Finlandia-talon lähellä. Kyseinen taideteos oli Seppäsen mielestä huomattavasti Lipposen puhettakin mauttomampi.
   Oli pisaran muotoinen vesiallas. Ja sitten oli neljä pronssista kättä pylväiden päässä. Oli myös tuotu ruusupensas Lepikon torpan pihalta.
   Jos ei tekele Seppästä miellyttänyt, sorsat siitä kyllä ovat tuntuneet pitävän. Rakennusviraston putkimiehellä on pitänyt kiirettä, kun on joutunut pahimmillaan kolmekin kertaa päivässä siivoamaan altaasta sorsien jätöksiä.
   Eräiden tietojen mukaan allas toimii myös muutamien seurojen ja yhdistysten kylpyläkokousten pitopaikkana. Mikäs siinä sinänsä, lammikkoonhan oli jo alkuvaiheessa rakennettu portaat kännisiä örveltäjiä varten, näillä kun oli taipumus tipahdella altaaseen.
   Seppäsen mielestä Kekkos-monumentin ero Finlandia-talon toisella puolella olevaan Mannerheimin ratsastajapatsaaseen on valtava. Kun Mannerheim ryhdikkäänä ratsunsa selässä valmistautuu tarkastamaan voittoisia joukkojaan, talon toisella puolella nelikätisen monsteri-Kekkosen kädet ikään kuin leijuvat jokseenkin epämääräisen sorsalammikon yllä.

   Pielavedellä sijaitseva Lepikon torppa, museona toimiva - tosin rahavaikeuksissa kituuttava - Kekkosen syntymäkoti, on Seppäsen mielestä ihan asiallinen muistomerkki. Tosin siihen liittyy edelleen omituista höpötystä, kun väitellään siitä, oliko Kekkonen savupirtin poika vai oliko pömpelissä piippu.
 
   Kekkosta ei ole unohdettu Venäjällä. Kun hän liikkui Neuvostoliitossa, hän jätti itsestään positiivisen muistijäljen paikallisille. Häneltä löytyi aina jotain henkilökohtaista sanottavaa ja vapautuneella tyylillään hän osasi ottaa yleisönsä. Vuoden 1991 jälkeen venäläisessä mediassa julkaistuista artikkeleista Seppänen on löytänyt pitkälti toista sataa artikkelia, joissa Kekkonen on mainittu.
   Joidenkin neuvostojohtajien kanssa muodollinen tuttavuus kehittyi yhteisymmärryksen ja luottamuksen kautta sellaiselle tasolle, että sitä voi kutsua ystävyydeksi. Ensimmäisen kerran Kekkonen tuli neuvostojohtajien tietoisuuteen jo YYA-neuvottelujen aikana, kun hän kävi suorastaan yltiöpäiseen verbaaliseen otteluun Josif Stalinin kanssa Kremlissä. Tuosta hetkestä lähtien Stalin ja hänen oppipoikansa - ennen muita Nikita Hruštšov ja Anastasias Mikoyan - seurasivat tarkoin Kekkosen edesottamuksia.
   Entisen suurlähettilään Vladimir Stepanovin mukaan kaikkein eniten venäläiset arvostivat Kekkosessa tämän vilpittömyyttä ja rehellisyyttä. Kekkonen näytti esimerkkiä muille suomalaisille, kuinka sopimuksia pitää noudattaa. Ja erityisen tärkeänä ominaisuutena Stepanov piti Kekkosen kykyä ajatella analyyttisesti.
   Ulkomaankauppaministeriön varaministerinä toiminut Aleksei Manžulo, jo kauan sitten eläkkeelle ehtinyt, muistelee huomanneensa Kekkosen olleen viisas mies, koska viisaat miehet tekevät niin, että katsovat eteenpäin tulevaisuuteen ja antavat sopivassa kohden vähän periksi. Sen kuvan hän sai kauppaneuvottelujen yhteydessä.

   Neuvostoliiton ajoista on jo aikaa. Nykyisin Suomi on EU´n jäsen ja muitakin asioita on sittemmin muuttunut. Seppänen on pohtinut menneen lisäksi myös nykyistä ja tulevaa.

   Paavo Väyrystä Seppänen luonnehtii tärkeäksi haastateltavaksi. Tämä on nähnyt ja kokenut sekä Suomen ja Neuvostoliiton että Suomen ja Venäjän kahdenvälisten suhteiden tilan, tapahtumia ja ongelmia.

   Väyrynen katsoo, että Suomen EU-jäsenyyden tulkinnoissa on tapahtunut ajatusvirheitä. Ei ole oikein mietitty, mitä EU-jäsenyys  oikeastaan tarkoittaa ja miten se pitää ottaa Venäjä-suhteissa huomioon. Venäjähän odottaa, että Suomi olisi edelleen ystävällinen naapuri.
   Väyrynen on huolissaan siitä, että jotkut suomalaispoliitikot kokevat, että uskottavuus EU´ssa edellyttää, että olemme linjassa - vieläpä etulinjassa - silloin kun on kysymys kritiikistä Venäjää kohtaan. Esimerkkinä jäsenmaan ja unionin välisestä ristiriidasta hän mainitsee taannoisen Puolan ja Venäjän välisen lihakiistan, joka kiristyi nimenomaan arvovaltasyistä. Ja heti kun Puolan asenne muuttui sovittelevammaksi, Venäjä oli valmis kiistan ratkaisemiseen.
   Väyrysen mielestä suomalaisten tulisi käsittää, ettei EU´n ja Venäjän välisten vaikeuksien tule päästä rasittamaan meidän naapurisuhteitamme. Seppäsen mielestä siihen tarvitaan melkoista tasapainoilua, mikä ei Suomen kannalta ole mitenkään helppoa - toisaalta analogiaa löytyy Kekkosen ajoilta, jolloin Kekkosen johtamassa ulkopolitiikassa tasapainoiltiin idän ja lännen välillä joka päivä.

   Suurlähettiläs Heikki Talvitien mukaan EU on jakautunut kahteen suureen leiriin, vanhaan Eurooppaan ja uuteen Eurooppaan. Vanha Eurooppa, Suomen viiteryhmä, on halunnut tehdä yhteistyötä Venäjän kanssa, kun taas uusi Eurooppa ei ole halunnut olla entisen isäntänsä kanssa tekemisissä yhtään sen enempää kuin on ollut pakko. Viron patsaskiistan hän näkee esimerkkinä siitä, kuinka tunnepohjaisia latauksia näihin suhteisiin liittyy.

   Kansainvälisen politiikan professori Helena Rytövuori-Apunen huomauttaa varoittavaan sävyyn, että idänpolitiikkamme tyhjiö on osoittautunut kestämättömäksi. Kun 1990-luvulle ominainen Venäjä-kuva on Vladimir Putinin aikana muuttunut paljon suuremmaksi Venäjäksi, näkemyksemme Venäjästä on huomattavasti ulkokohtaistunut. Itse suhde Venäjään on unohdettu.

   Seppänen katsoo Suomen ja Venäjän olevan tänään toisilleen ennen kaikkea liikekumppaneita. Kauppavaihto ja erityisesti siihen kytkeytyvä transit-liikenne on kasvanut kaiken aikaa.
   Väyrynen näkee taloussuhteiden kehittämistä hankaloittavana tekijänä ennen kaikkea sen, että Neuvostoliiton ajasta poiketen valta on nykyisin hajaantunut ja toimijoita on paljon. Vaikka ylin päätösvalta onkin presidentillä, ei hänenkään valtansa rajaton ole.
   Väyrysen mukaan se suomalainen aloitteellisuus ja aktiivisuus, mikä oli Kekkosen aikana tunnusomaista, on sittemmin melko tavalla vähentynyt. Takavuosina suomalaisilla oli taktinen malli, mitä käyttäen venäläisten kanssa edettiin. Yleensä suomalaiset syöttivät ehdotuksen venäläisille ikään kuin venäläiset olisivat sen itse keksineet. Toisin sanoen keskustelua kuljeteltiin siten, että venäläiset huomasivat itse sen, mitä suomalaiset halusivat. Ja kun idea oli molemmin puolin keksitty, se ei enää ollut arvovalta-asia.

   Tunnusomaista idänsuhteille koko Kekkosen presidenttikauden ajan, mutta varsinkin 1970-luvulla, oli kanssakäymisen korkea intensiteetti. Suomen presidentti ja neuvostojohto tapasivat keskimäärin kerran vuodessa, ja parikin kertaa vuodessa intensiteetin ollessa suurimmillaan.
   Kekkosen idänvierailuista peräti noin 80 % oli epävirallisia. Suhteiden kehityksen kannalta juuri näillä epävirallisilla tapaamisilla oli suuri merkitys, koska niissä tarjoutui usein tilaisuus suppean piirin keskusteluille, joissa pystyttiin median ulottumattomissa käsittelemään myös arkaluontoisia asioita. Samalla minimoitiin arvovalta-aseman vaarat ja maksimoitiin mahdollisuudet käyttää puolin ja toisin joustavaa diplomatiaa. Kekkosella oli tilaisuus päästä vaikuttamaan vastapelurien ajatuksiin ja toimintaan "lähitaisteluetäisyydeltä".

   Nykyisin tilanne on toinen. Kekkonen saattoi tehdä yli viikon kestävän vierailun, nykyisin vierailuun menee päivä tai pari, harvoin kauemmin. Tämäkin tosin on EU´n huippua. Seppäsen mukaan nykyinenkin tilanne kyllä osoittaa, että Suomessa ymmärretään Venäjän merkitys. Nykysysteemillä mahdollisuudet sosiaalisen kanssakäymisen mahdollistamaan intensiiviseen vuorovaikutukseen ovat huomattavasti aiempaa käytäntöä rajallisemmat.

   Miksi sitten nykyisin on niin paljon vähemmän epävirallista yhteydenpitoa? Sitä on pohdittu myös Suomen hallitustasolla. Siellä on tehty havaintoja, että yleinen elämänmeno on aiempaa kiireisempää ja nykyinen Venäjäkin on siinä suhteessa byrokratisoitunut voimakkaasti.
   Venäjän puolelta on kuitenkin edelleen toivottu epävirallisen yhteydenpidon lisäämistä. Venäjän kaupallisen edustuston päälliköllä Valeri Šljaminilla on käsitys, että Venäjän johtajilla on poliittista halua ja valmiutta lisätä kahdenvälisiä henkilökohtaisia suhteita. Tällä on suuri merkitys sekä suoran informaation että luottamuksen kannalta. Šljamin muistuttaa, että sekä Putin että Dmitri Medvedev ovat Pietarista, tuntevat hyvin Suomen, pitävät Suomesta ja suhtautuvat suurella huomiolla Suomen johtoon.

   Kekkonen käytti toiminnassaan ennalta ehkäisemisen strategiaa. Ongelmat pyrittiin ratkaisemaan ennalta, tai jos ne olivat jo ehtineet konkretisoitua, strategia kohdistui niiden kärjistymisen estämiseen tai rajoittamiseen. Kekkosella oli tapana todeta, että "Teemme tänään ratkaisun, jonka huomenna muut toteavat hyväksi". Strategian etuna Seppänen näkee joustavuuden sekä mahdollisuuden sopeutua nopeisiinkin tilanteen muutoksiin ja itse tuottaa yllätyksiä.
   Kekkosella oli Tamminiemessä jatkuvasti käytössään suorat yhteydet Kremliin. Tieto kulki nopeasti ja luotettavasti, jolloin molemmat osapuolet pysyivät tiukasti tilanteen tasalla. Juuri tämän järjestelmän ansiosta Kekkosella oli mahdollisuus suunnitella liikkeitään useita askelia eteenpäin.
   Menetelmää käytettiin vielä Koiviston aikana, mutta sittemmin siitä luovuttiin, eikä siihen ole sen jälkeen enää palattu.

   Kekkonen totesi aikoinaan, että "Meidän asiamme ei ole mestaroida naapuriamme eikä opettaa sille, mitä yhteiskunta- tai talouspolitiikkaa sen tulisi harjoittaa". Seppänen on samaa mieltä. Hän tietää, että ulkopuolelta tulevat neuvot ovat myrkkyä venäläisille, ja kritiikki on vielä kitkerämpää myrkkyä. Historia on opettanut, että venäläinen epäluuloisuus tulee ottaa huomioon: ei venäläinen toimi sen mukaan, mitä toinen sanoo, vaan sen mukaan, mitä kokee sanottavan takana olevan.

   Suomessa eräät arvostelevat Kekkosta turhasta nöyristelystä. Venäjällä sen sijaan ei muisteta, milloin Kekkonen olisi ollut rähmällään. Kekkonen muistetaan siellä nimenomaan harvinaisen kovana neuvottelijana, Suomen etuja tiukasti puolustavana ja siksi arvostettavana isänmaanystävänä. Kekkosta on arvostettu Venäjällä juuri siitä syystä, että hän oli viisas ja rehellinen patriootti, joka toimi aina Suomen etujen puolesta.
   Onko tässä liturgista kohteliaisuutta? No, ei ole. Seppänen muistuttaa, että tuolla taholla on perinteisesti ollut tapana retostella sillä, kuinka ovelasti heikäläiset ovat onnistuneet sumuttamaan neuvottelukumppaneitaan. Ja näitä venäläisiä näkemyksiä tulee arvostaa vieläkin enemmän siksi, että isänmaallisuus on aina ollut kunniassa Venäjällä. Seppäsestä tuntuukin toisinaan ihan rehellisesti siltä, että Kekkosta arvostetaan nykyisin Venäjällä enemmän kuin Suomessa.

   Eräillä on ollut tapana väittää, että Kekkonen olisi pelännyt venäläisiä ja heidän johtajiaan. Lasse Lehtinen, Rautkallion oppipojaksi mainittu, kuvaili Suomen Kuvalehdessä vuonna 2003, kuinka vanha ja väsynyt Kekkonen avasi Brežneviltä tullutta kirjettä vapisevin käsin.
   Seppäsen mukaan Lehtisen likasanko vuotaa jo siinä, että ei Brežnevin eikä kenenkään muunkaan valtiojohtajan virallisia kirjeitä tuotu Kekkoselle avaamattomina. Kekkonen ei juurikaan osannut venäjän kieltä, joten ne kirjeet kyllä suomennettiin ennen kuin Kekkonen ne sai käsiinsä.
   Ja jos jätetään kaunokirjallisesti maalaillut yksityiskohdat sikseen ja katsotaan faktojen kannalta varsinaista kysymystä, eli pelkäsikö Kekkonen venäläisiä... Lehtinen perusteli väitettään pelosta havaintoon, minkä Keijo Korhojen ulkoministerinä teki, että Kekkosen huolekas suhtautuminen Neuvostoliittoon muuttui viimeisinä vuosina suoranaiseksi peloksi. Seppänen tarkisti asian Korhoselta ja Korhosen mukaan Lehtinen on tulkinnut asian väärin. Kekkonen oli kyllä varovainen, mutta se on eri asia kuin pelko. Juhani Suomi puolestaan luonnehtii Kekkosen suhtautumista yhdistelmäksi realismia ja varovaisuutta.

   Ja sitten se NATO-kysymys. Eli jos Kekkonen olisi vielä tasavallan presidentti, puoltaisiko hän Suomen NATO-jäsenyyttä?
   Seppäsen näkemys asiasta ei tulkinnoille ylimääräistä tilaa jätä. Hän muistuttaa, mitä Kekkonen teoksessaan Tamminiemi kirjoitti. Kekkosen mukaan Suomen etu ei voi olla, että se olisi jonkin suurvallan äärimmäisenä, alituisesti varuillaan olevana ja ensimmäiseksi vihollisen jalkoihin joutuvana liittolaisena. Eikä Suomella olisi riittävää vaikutusvaltaa silloin kun sodasta ja rauhasta päätetään. Kekkosen mukaan sotilasliittoon kuuluva Suomi joutuisi aina taistelutantereeksi milloin tahansa siitä riippumattomat suurpoliittiset ristiriidat sotaan johtaisivat.

   Samoilla linjoilla Seppänenkin on omassa suhtautumisessaan Suomen mahdollisuuteen NATO-jäsenyyteen. Nykyisin Venäjällä NATO nähdään saartavana vihollisena. Ja tässä saartorenkaassa Suomen ja Venäjän maaraja on noussut arvoon arvaamattomaan.
   Venäjältä on viestitetty Seppäselle, että Suomen NATO-jäsenyys olisi Venäjälle epämieluinen asia. Kyseessä ei olisi Venäjän pettäminen, koska Suomella ei ole velvoitteita Venäjää kohtaan. Mutta silloin jouduttaisiin arvioimaan suhteet Suomeen täysin uudelta pohjalta.
   Seppänen tekee tämän pohjalta kiteytyksen, minkä mukaan arviot siitä, että Venäjän reaktiot Suomen NATO-jäsenyyteen rajoittuisivat vain ärtymykseen, paheksumiseen ja ohimenevään suhdetaantumaan, ne kuvitelmat eivät ole muuta, mitään muuta, kuin epärealistista toiveunta ja utopistista kevytmielistä haihattelua. Jos NATOon mennään, siinä menevät uusiksi suhteet ja yhteistyö rajan yli.
    
   Seppänen näkee, että suomalaisten enemmistön NATO-vastaisuudessa on näkyvissä Kekkosen elämäntyön jälki. Perinteinen puolueettomuusasenne on juurtunut syvälle Suomen kansaan.

   Esa Seppänen jatkaa teoksessaan UKK:n syvä jälki - perintö vai painolasti? omaa analysointiaan Urho Kekkosen toiminnasta ja merkityksestä historiallemme. Kirjan analysointi on hyvin värikästä, varsinkin tutkijoiden kähinöiden ja Kekkos-kirjallisuuden arvioinnissa tyylilajissa mennään jo hyvän matkaa poleemisen kirjallisuuden puolelle. Aiempiin Seppäsen teoksiin verrattaessa tällä kertaa pohditaan enemmän nykyisyyttä, eikä kirja siinä suhteessa ole viidessä vuodessa vanhentunut lainkaan. Edelleen yhtä pätevä ja ajankohtainen teos kuin ilmestyessään.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Vaihtoehto
Klaus Törnudd: Turvallisuus on oven avaamista
Edita 2005
171 sivua

Klaus Törnudd (s. 1931) on pitkän linjan diplomaatti, joka on toiminut mm. lähetystöneuvoksena Moskovassa, ETYK-edustustossa Genevessä, Suomen YK-suurlähettiläänä ja ulkoasiainministeriön alivaltiosihteerinä. Hän muistelee uraansa kirjassaan Turvallisuus on oven avaamista, joka ei ole varsinainen muistelmateos, vaan kirjassa Törnudd keskittyy kertoilemaan yleensäkin Suomen ulkopolitiikasta ja diplomaatin työstä.
   Kirjan nimi juontuu aforismista, jonka Kekkonen esitti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETYK) ensimmäisen vaiheen avajaisissa Helsingissä 3.7.1973. Kokonaisuudessaan aforismi, jonka Kekkonen itse kuuli 1960-luvulla, kuuluu "Turvallisuus ei ole aidan panemista vaan oven avaamista". Siitä lähtien Törnudd on käyttänyt juuri tuota Kekkos-sitaattia Suomen ulkopolitiikkaa käsittelevissä esitelmissään.

   Brittiläisissä TV-sarjoissa Kyllä, herra ministeri ja Kyllä, herra pääministeri, jotka on Suomessakin nähty jo muutamaan kertaan, annettiin käsitys ministereistä sätkynukkeina, joita virkamiehet pystyvät ohjaamaan ja joiden päätöksiä he voivat halutessaan torjua. Mutta onko se ihan oikeasti sellaista?

   Virkamiesten rooli vaihtelee eri maissa. Törnudd näkee brittiläisen ja yhdysvaltalaisen järjestelmän olevan anglosaksisen maailman demokraattisten järjestelmien ääripäissä.
   Brittien civil servant on uskollinen esimiehelleen ja hallitukselle, riippumatta hallituksen poliittisesta väristä. Yhdysvaltojen spoils system´ssä voittaja vie "saaliin" (spoils), eli uuden presidentin astuttua virkaansa hän nimittää omia kannattajiaan ja vaalikampanjansa rahoittajia sekä hallituksen jäseniksi että tärkeille virkapaikoille. Tosin myös Yhdysvalloissa on pitkän linjan virkamiehiä, varsinkin puolustushallinnon palveluksessa.

   Meillä Suomessa ulkoasiainministeriön arvostelulautakunnan jäsenet nykyisin useimmiten varmistavat, ettei ulkoministeriön palvelukseen pääse pelkillä puolueansioilla. Ne, jotka on kerran otettu palvelukseen, voivat jäädä pysyvästi, jollei rikkeitä tapahdu. Heiltä odotetaan lojaliteettia kulloinkin istuvaa hallitusta kohtaan. Törnudd näkee suomalaisen virkamiehen olevan moraaliltaan lähellä brittiläistä virkamiesihannetta.

   Ulkoasiainhallinnon rutiineihin kuuluu, että ministeritason neuvotteluja varten valmistellaan neuvottelukansioita, joihin on kerätty kaikki mahdollinen virkakoneiston hallussa oleva tieto esille tulevista asioista. Nämä ovat usein paksuja nivaskoja, joihin ministerit ehtivät paneutua yleensä ainostaan pintapuolisesti. Lisäksi ministeriä varten valmistellaan luonnokset neuvottelupuheenvuoroiksi eli "spiikkarit" (speaking notes).
   Ministeri joko käyttää niitä spiikkareita, tai sitten ei käytä. Hän voi myös mukailla niitä oman tahtonsa mukaisesti. Ministerin vierellä ja takana istuvat virkamiehet kirjoittavat muistiin, mitä oikeasti tuli sanottua.
   Jos improvisointia yrittävä ministeri osaa asiansa, tämä voi parhaassa tapauksessa saavuttaa poliittista menestystä. Jos sen sijaan vastapuoli saa ministerin taipumaan improvisoinnin seurauksena, silloin virkamiehiä alkaa potuttaa koko ministeri.

   Vaikka virkamies ehkä mielellään pyrkiikin siihen, että hänen tekstinsä kelpaa ministerille sellaisenaan, siinä piilee oma vaaransa, jos ministeri on aivan lapanen. Jos virkamies saa vaikutelman, että ministerille kelpaa kaikki, mitä virkamies saa kirjoitettua, siinä käy helposti niin, että virkamiehen ote alkaa herpaantua. Jossain vaiheessa ei ole enää niin väliä, mitä potaskaa virkamies ministerille väsää.
   Jos taas ministerille ei kelpaa usempaankaan kertaan kirjoitettu luonnos, silloinkaan virkamies ei välttämättä pysy pitkää aikaa motivoituneena. Yleisesti ottaen Törnuddista näyttää siltä, että parhaan tuloksen saavuttaa ministeri, joka on kiinnostunut puheen aiheesta ja vaikuttaa itse sen sisältöön, mutta ei vääntele sitä samaa tekstiä ihan hirveän pitkään.

   Esittelevän virkamiehen kannalta on ihan positiivista, jos ministerillä on asiantuntemusta. Ja sitähän väistämättä kertyy, jos ministeri jatkaa jonkin aikaa virassaan.
   Ennen kaikkea se on Törnuddin mielestä tärkeää, että ministeri oivaltaa kulloinkin esille tulevan ongelman ytimen, päätöksenteko kun on joka tapauksessa poliittisen päättäjän käsissä. Ja jos aloite tulee ministeriltä, virkamieheltä vaaditaan nopeaa sopeutumista ministerin linjauksiin.

   Törnuddilla ei ollut, eikä hän usko, että muillakaan virkamiehillä olisi ollut sellaista kuvitelmaa, että he olisivat omistaneet "oikean" ulkopolitiikan, mistä heidän poliittiset esimiehensä toisinaan poikkesivat. Jos poliittinen vastuunkantaja saattoikin olla ylivarovainen, ei se epäisänmaallista nöyristelyä ollut. Vastaavasti virkamiehellä saattoi olla varaa liiankin suureen puhdasoppisuuteen arvioitaessa puolueettomuuspolitiikan soveltamista.

   Entinen suurlähettiläs Björn Alholm on muistelmissaan viitannut Kekkosen ajan tilanteeseen, missä virkamiehet eivät aina halua tai uskalla esittää mielipiteitä, tai edes faktoja, joiden arvellaan sopivan huonosti ylimmän päättäjän ennakkokäsityksiin. Toisaalta löytyy niitäkin kirjoittajia, joiden mukaan Kekkonen sieti hyvin vastaväitteitäkin. Esim. Jaakko Iloniemi totesi Kanava-lehdessä vuonna 1983, ettei ratkaisevaa ollut, oliko Kekkosen kanssa samaa mieltä, vaan mitä on tarjota tilalle ja miten sen on osannut esitellä.

  Viestintä on valtioiden välisissä suhteissa keskeistä. Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa oli paljon käyttöä koodisanoille ja koodilauseille. Suomen täytyi vakuuttaa Neuvostoliiton edustajia siitä, että Suomi noudatti horjumatta ystävyyspolitiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon. Samalla haluttiin välttää sellaisen kuvan syntymistä, että Suomella olisi liittolaissuhde Neuvostoliittoon. Oli tärkeää korostaa, että Suomi noudatti puolueettomuuspolitiikkaa ja että Suomi ylläpiti hyviä suhteita kaikkiin valtioihin sekä kunnioitti läntisen demokratian arvoja.
   Käsite "rauhanomainen rinnakkaiselo" täydennettynä lisäyksellä "yhteiskuntajärjestelmältään erilaisten valtioiden välillä" toimi myös koodi-ilmaisuna. Sen käyttö Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa osoitti Neuvostoliiton vahvistavan, että Suomi kuului eri kategoriaan kuin useimmat Neuvostoliiton eurooppalaisista naapurivaltioista.

   Suomalaisen doktriinin mukaan puolueettomuuspolitiikka ei ollut ristiriidassa YYA-sopimuksen kanssa, koska YYA-sopimuksen sotilaallinen yhteistoiminta voisi tulla kysymykseen vasta hyökkäyksen tapahduttua Saksan tai Saksan kanssa liitossa olevan valtion taholta. Ellei sellaista hyökkäystä tullut, oli Suomen etujen mukaista pysyttäytyä puolueettomuuspolitiikassa.

   Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa olivat mukana myös yhteiset tiedonannot, kommunikeat. Ne liittyivät valtion päämiesten, pääministerien ja ulkoministerien virallisiin vierailuihin. Ne julkaistiin yleensä heti vierailun päätyttyä. Mitä juhlallisempi vierailu, sitä pidempi tiedonanto.
   Kommunikeaneuvotteluissa oli aina omat poliittiset jännitteensä. Niissä piti saada aikaan tekstiä, jonka molemmat osapuolet pystyisivät hyväksymään. Samalla molemmat osapuolet yrittivät saada itselleen poliittista hyötyä ja pitää kynsin hampain kiinni jo saavutetuista asemista. Siksi ennakkotapaukset olivat merkittäviä. Mikäli jokin teksti oli päässyt livahtamaan tiedonantoon, oli lähes mahdotonta torjua ehdotusta aiemmin hyväksytyssä tiedonannossa olleen tekstin ottamisesta myös uuteen tiedonantoon.
   Kommunikeoiden muotoilussa tunnelma oli usein melko riitaisa. Mahdottomia ehdotuksia piti torjua joko hylkäämällä ne kokonaan tai tekemällä vastaehdotuksia, jotka parhaassa tapauksessa saattoivat johtaa kompromissin syntymiseen.

   Konsultoinnilla on ollut huono maine Suomessa sen jälkeen kun Neuvostoliitto syksyllä 1961 esitti Suomelle YYA-sopimuksen toisen artiklan nojalla neuvotteluja. Venäjän kielessä käytetään konsultointia silloin kun ei ole kyse valtiosopimukseen tähtäävistä neuvotteluista.
   Konsultaatiot Suomen ja Neuvostoliiton välillä eivät kuitenkaan sisältäneet pelkästään neukkujen painostusyrityksiä. Kyllä Suomikin oli aloitteellinen, esim. niissä pitkällisissä neuvotteluissa, jotka lopulta mahdollistivat Suomen kauppapoliittisen kokonaisratkaisun. Ratkaisevimmat keskustelut kävi Kekkonen itse. Niiden keskustelujen tuloksena muodostettiin tullisopimus Suomen ja Neuvostoliiton välille, sopimussuhde Euroopan vapaakauppaliittoon sekä myöhemmin vapaakauppasopimus Euroopan talousyhteisön kanssa.
   Tarvittiin paljon konsultaatioita ja ne oli hoidettava hienovaraisesti. Ulkoministeri Ralf Törngren ohjeisti Törnuddia, että missään tapauksessa venäläisiltä ei pidä mennä pyytämään lupaa johonkin. Törngren katsoi, että piti olla sormenpäätuntuma, oli ymmärrettävä, mikä on mahdollista. Tärkeistä aikomuksista oli hänen mielestään myös asiallista ilmoittaa etukäteen, sitä Neuvostoliitossa arvostettiin.

   Diplomaatille uskottavuus on tärkeää. Sen menettää, jos jää kiinni valehtelusta. Valehteleminen tosin voi olla suhteellinen asia.
   Diplomaatti saattaa pysyttäytyä faktoissa, mutta voi samalla jättää kertomatta, mitä tietää seikoista, mitkä todennäköisesti muuttavat tilannetta. Hän voi myös kertoa, millaiset ohjeet hänelle jossain kysymyksessä on annettu, paljastamatta, että on itse juuri esittänyt hallitukselleen ohjeiden muuttamista. Ja hän voi myös esittää oman toiveajattelunsa uskoen vilpittömästi, että saadut alustavat ohjeet tulevat vielä muuttumaan.

   Suomen Saksan-politiikka jaetun Saksan aikohin on malliesimerkki puolueettomuusperiaatteen  soveltamisesta. Keskeinen sääntö oli se, että kumpaankin Saksaan oli suhtauduttava tasapuolisesti. Suomi ei tunnustanut kumpaakaan ennen kuin ne olivat tunnustaneet toisensa. Molempiin maihin sijoitettiin ns. kaupalliset edustustot, mitkä käytännössä kyllä toimivat kuin tavanomaiset suurlähetystöt.
   Saksan-politiikan tueksi muodostettiin yleinen suhtautumistapa jaettuihin valtioihin. Jaettujen valtioiden tapauksessa oli jonkin verran ongelmallista, että niiden olot ja ominaisuudet vaihtelivat. Suhtautuminen oli muotoiltava tarkasti. Lähtökohta oli, että Suomi tunnustaa valtioita, ei hallituksia. Tällöin ei ollut merkitystä vallanpitäjien ideologialla, eikä sillä, miten nämä olivat saaneet vallan itselleen.
   Jotta voitiin yleistää suhtautumista jaettuihin valtioihin, tarvittiin useampi tapaus. Saksan lisäksi löydettiin Korea ja Vietnam.
   Molemmat Saksat Suomi tunnusti samana päivänä marraskuussa 1972. Kumpaakaan Vietnamia Suomi ei tunnustanut sodan käydessä kuumimmillaan. Sodan kääntyminen pohjoisen voittoon ja koko maan jälleenyhdistyminen ennakoitiin tunnustamalla Vietnamin sosialistinen tasavalta joulukuussa 1972, yli kaksi vuotta ennen sodan lopullista päättymistä. Kekkosen päiväkirjan mukaan tunnustamisen ajoitus oli Kekkosen mielessä tarkoitettu protestiksi Yhdysvaltojen suorittamia Hanoin pommituksia vastaan.
   Koreat Suomi tunnusti huhtikuussa 1973. Jaettujen valtioiden problematiikka siis hävitettiin Suomen ulkopolitiikasta muutaman kuukauden aikana.

   Ruotsi oli jo varhain tunnustanut Saksan liittotasavallan, Korean tasavallan ja Vietnamin tasavallan eli läntisen puolen jaetut valtiot. Vasta paljon myöhemmin Ruotsi oli ryhtynyt vastaaviin suhteisiin näiden vastapuolien kanssa.
   Törnudd näkee tilanteen Suomen kannalta siten, että jos Suomi olisi tunnustanut aiemmin molemmat Saksat, DDR olisi riemastunut ja olisi heti ollut valmis solmimaan diplomaattisuhteet Suomeen. BRD sen sijaan olisi suhtautunut jäätävästi. Diplomaattisuhteita ei olisi syntynyt ja Suomi olisi menettänyt mahdollisuuden ylläpitää puolueettomuuskuvaa yllä lännessä.

   Kun 2000-luvulla on käyty keskustelua Suomen turvallisuuspolitiikasta, monet keskustelijat ovat ottaneet etäisyyttä Suomen aiempaan puolueettomuuspolitiikkaan. On syntynyt mielikuva, että Suomen tilanne on muuttunut siten, että jatkuvuutta aiempaan ulkopolitiikkaan ei ole, tai sitä ainakaan ei pitäisi olla. Arvostelijat väittävät, että puolueettomuusajattelun syöpyminen liian syvälle ihmisten mieliin selittää sen, että mielipidetutkimusten mukaan kansan enemmistö vastustaa pyrkimystä hakea NATO-jäsenyyttä. Nämä korostavat, että Suomi selvisi kylmän sodan kaudesta nimenomaan länsivaltojen muodostaman vastavoiman ansiosta.
   Törnudd tuumii, että kaiketi noissakin ajatuksissa jotain perää on, mutta se ainakin on selvää, että nämä arvostelijat unohtavat monia seikkoja.

   Törnudd oli 2000-luvun alussa luennoimassa Maanpuolustuskorkeakoulussa, kun eräs nuori kadetti kysyi, miksei Suomi ollut hakeutunut NATO-maaksi heti järjestön perustamisen yhteydessä. Törnudd tuntee tuon ajan historian ja tietää, että siihen oli erinäisiä syitä.
   NATO perustettiin vuonna 1949. Tuolloin Suomi vielä maksoi sotakorvauksia ja Suomen alueella oli Neuvostoliiton sotilastukikohta. Törnuddin mielestä Suomi ei tuolloin ollut varsinaisesti NATO-yhteensopiva, eikä Suomella ollut minkään sortin NATO-optiota. Pitäisiköhän kadettien koulutukseen ottaa mukaan myös näitä perusasioita?

   Presidenttinä toimiessaan J.K. Paasikivi ei ollut niinkään kiinnostunut puolueettomuudesta periaatteena. Hän pyrki erottamaan Suomen siitä puristuksesta, mihin maa oli sodan jälkeen joutunut. Vasta Kekkosen kaudella alkoi kunnolla muotoutua se puolueettomuuspolitiikka, mitä pääpiirteissään noudatettiin 1990-luvun alkuvuosiin saakka.
   Mitä Suomen 2000-luvun ulkopolitiikassa sitten on jäljellä kylmän sodan ajalta? Kuten kylmän sodan aikana, myös sen jälkeen Suomen hallitukset ovat melko pitkälle pyrkineet kannanotoissaan edustamaan jatkuvuutta. Jos nyt määriteltäisiin tilanne siten, että Suomi tarvitsee sotilaallisia turvatakuita Venäjää vastaan, Törnuddin mielestä silloin voitaisiin tehdä sellainen johtopäätös, että Suomen turvallisuuspoliittinen asema kylmän sodan jälkeen on huonontunut. Sellaista arviota ei kuitenkaan tähän mennessä ole tehty ja hallitukset ovat pyrkineet huolehtimaan hyvien idänsuhteiden jatkumisesta.

   Vakaus ja ennustettavuus ovat aina suosittuja käsitteitä Suomen ulkopolitiikan diskurssissa. Jos Suomen oloissa tai ympäristössä tapahtui muutoksia, niiden toivottiin olevan sellaisia, mitkä edelleen vahvistavat Suomen asemaa.
   Törnudd korostaa, että vakaus ei ole sama kuin jähmettynyt olotila. Usein käytetään sellaista termiä kuin dynaaminen status quo, kun halutaan kohdistaa huomiota siihen, että vakaus voi sisältää hallitun ja rauhallisen muutosprosessin.

   Puolueettomuus on jäänyt terminä pois käytöstä arvioitaessa Suomea. EU-jäsenyyden myötä ei enää pidetty mahdollisena, että Suomi olisi puolueeton valtio. Ulkomailla - myös joissakin EU-maissa - on vielä 2000-luvullakin toisinaan jouduttu selittämään, että Suomi ei nykyisin olekaan puolueeton valtio, vaikka se sotilaallisesti liittoutumaton onkin. Mielikuvat muuttuvat reaalikehitystä hitaammin.

   Suvereenisuus kuuluu tietenkin itsenäisen Suomen tasavallan perusominaisuuksiin. EU-jäsenyys on tuonut omat paineensa. Näyttää siltä, että EU´ssa jatkuu hidas kehitys kohti suurempaa yhteisöllisyyttä. Toisaalta uusien jäsenten mukaantulo merkitsee aina monien kansallisten erityispiirteiden voimistumista unionin sisällä. Toisin sanoen, kehitykseen vaikuttavat suvereenisuuden kannalta ristiriitaiset trendit.

   Klaus Törnudd kertoilee teoksessaan Turvallisuus on oven avaamista diplomaatin tehtävistä helposti luettavalla ja maallikollekin aukeavalla tavalla. Kokemusta on kertynyt ja kirjassa sitä käytetään hyväksi havainnollistamalla asioita esimerkeillä elävästä elämästä kirjoittajan pitkän uran varrelta. Kirjoittaja käy suhteellisen laajan aiheensa läpi oleelliseen keskittyen. Mikäli diplomaatteihin liittyvä aihepiiri kiinnostaa, tämä teos on niitä jokseenkin pakollisia lukemistoja.
 
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Erkki Tuomioja: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tammi 2004
105 sivua


Takavuosina kirjailijana melko tuottelias Erkki Tuomioja on viime vuosina keskittynyt enemmänkin lehtikirjoitteluun sekä nettisivujensa päivittämiseen, viime vuosina painosta on tullut lähinnä Tuomiojan kirja-arvostelujen kokoelmia. Tärkeimmän poikkeuksen muodostaa viime vuonna ilmestynyt Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004, mihin nykyinen ulkoministerimme on koonnut ajatuksia ja analyysejä kirjan otsikkoon liittyen.

   Kuten kirjan nimestä voinee päätellä, juttu on tiivistä ja ehdottomasti asiassa pysyvää. Epäoleellisia jaarituksia tekstiin ei ole juuri jäänyt. Juuri tällaisten teosten yhteydessä lanseerattiin termi "ääripoliittinen kirja".
   Kirja menee suoraan asiaan ja alkaa toteamuksella, että valtion ja sen ulkopolitiikan tehtävä on taata maan kansalaisten turvallisuus ja edistää heidän hyvinvointiaan. Tämä kuulostaa hyvin yleispätevältä, mutta Tuomioja muistuttaa, että kaikissa maissa ei käytetä samaa määritelmää. Demokratioissa kansalaislähtökohtainen määrittely on ihan luonteva, mutta diktatuureissa esim. kansallinen kunnia on usein määräävämpi tekijä. Suomessa kyseisen määritelmän tekeminen on helppoa, mutta onko täälläkään aina kunnollista käsitystä siitä, mitä se tarkoittaa milloinkin? Onhan selvää, ettei määritelmä pitänyt sisällään aivan samoja asioita esim. Suomen juuri itsenäistyttyä kuin esim. heti toisen maailmansodan päätyttyä. Merkittäviä käännekohtia maailmanhistoriassa sekä Suomen kansainvälisten suhteiden hoidossa olivat vuodet 1945, 1989 ja 2001.

   Elokuussa 1945 käytettiin ensimmäisen kerran ydinaseita Yhdysvaltojen pommittaessa Japania. Jo aiemmin oli käytetty monia muita joukkotuhoaseita. Niiden käytöstä vastasivat tuomioistuimissa kuitenkin useimmiten vain hävinneet osapuolet.
   Geneven sopimus vuodelta 1925 kielsi biologisten ja kemiallisten aseiden käytön. Toisaalta  niiden kehittämistä se ei kieltänyt
   Toisessa maailmansodassa taistelukaasujen käytöllä oli melko marginaalinen merkitys. Ydinaseet sen sijaan nostivat ihmisten tietoisuuteen maailmanlaajuisen joukkotuhon mahdollisuuden.
   Yhdysvaltojen atomiasemonopoli murtui vuonna 1949, kun Neuvostoliitto tehokkaan atomivakoilun ansiosta räjäytti oman pomminsa. Sen jälkeen suurvaltojen käytöstä hallitsi ns. molemminpuolisen täystuhon doktriini Mutually Assured Destruction eli MAD.
   Ydinasepelote toimi sikäli, että Kuuban kriisistä ei alkanut kolmas maailmansota, ja kriisin jälkeen suurvallat ryhtyivät kunnolla sopimaan pelisäännöistä.
 
   Suomi liittyi 1955 Yhdistyneisiin Kansakuntiin ja palasi tuolloin kansainväliseen yhteistyöhön tunnustetusti puolueettomana valtiona. Tosin vielä 1970-luvulla kulissien takana käytiin kädenvääntöä Neuvostoliiton kanssa siitä, millaista puolueettomuutta vuonna 1948 solmittu Ystävyys-, Yhteistyö- ja Avunantosopimus Suomelle salli.
   Puolueettomuus merkitsi Suomelle matalan profiilin politiikkaa. Toisin kuin esim. Sveitsin tai vaikkapa Ruotsin puolueettomuudessa, saatettiin Suomessa painottaa erikseen myös ideologista puolueettomuutta kylmän sodan leirien välillä.
   Puolueettoman Suomen profiili oli varsinkin ihmisoikeuskysymyksissä pahimmillaan kiusallisen heikko. Huomattavasti merkittävämpää oli aktiivisuutemme liennytyksen ja Euroopan turvallisuuden alalla. Kuitenkaan Suomessa ei lopulta osattu arvioida, minkä merkityksen ns. kolmannen korin kansalaisyhteiskuntaa koskevat kysymykset ajan myötä saisivat ja miten ne vaikuttaisivat kylmän sodan päätökseen.
   Kylmän sodan päättymisen symboliksi muodostui Berliinin muurin kaatuminen vuonna 1989. Kylmä sota ei päättynyt kommunismin romahdukseen pelkästään siksi, että Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reaganin varusteluohjelma olisi kaatanut neuvostojärjestelmän, eikä se päättynyt myöskään ETYKin loppuasiakirjojen voiman takia, vaikka näillä oma vaikutuksensa olikin. Tuomiojan mukaan syynä oli ennen kaikkea mikrosiru, uuden viestintä- ja informaatiotekniikan perusta.

   Tuomiojan tarkoitus ei ole millään tavoin loukata eikä vähätellä niitä tuhansia rohkeita ihmisiä, jotka asettuivat Itä-Euroopan diktatuureja vastaan. Mutta kysymys kuuluu: miksi tämä onnistui 1980-luvulla 1950-luvun kahinoita paremmin?
   Suljetut komentotaloudet olivat kyvyttömiä käyttämään uutta teknologiaa samalla teholla kuin lännessä, missä toiminta oli avointa ja tiedonsiirtoteknologian käytön opettelu luonnollinen asia. Ääriesimerkkinä minitaan Romania, missä mekaanisiin kirjoituskoneisiin suhtauduttiin niin epäluuloisesti, että jokaisesta kirjoituskoneesta oli annettava kirjasinnäyte salaiselle poliisille Securitatelle.
   Kun kansalaisille ei haluttu antaa käyttöön yhä suurempaa määrää viestintävälineitä, tietokoneet otettiin käyttöön jarrutellen. Silmiinpistävin ero Saksan liittotasavallan ja Saksan demokraattisen tasavallan välillä koski puhelintiheyttä.
   Samankaltainen prosessi, missä talous ensin pysähtyi ja sitten romahti, vauhditti myös monen oikeisto- ja sotilasdiktatuurin kaatumista.

   Kylmän sodan päättyminen otettiin ympäri maailmaa vastaan ilolla. Muuttuneen tilanteen odotettiin vahvistavan sekä vapautta että turvallisuutta. Paljon odotettiin myös siitä rahavirtojen uudelleen suuntaamisesta, mikä tuli mahdolliseksi asevarustelutarpeen vähentyessä.
   Vapaus ja demokratia ovat lisääntyneet, ja ihmisoikeuksien asema on vahvistunut ympäri maailmaa. Kuitenkin vieläkin on jopa entisen Neuvostoliiton alueella epädemokraattisia valtioita - muitakin kuin Valko-Venäjä - Tšetšeniassa väkivaltaisuudet jatkuvat ja Venäjälläkin ovat vähemmän liberaalin demokratian oloiset piirteet lisääntyneet. Entisen Neuvostoliiton alueella demokratisoitumisessa parhaiten ovat onnistuneet Baltian maat, jotka ovat jo ottaneet paikkansa Euroopan unionissa.
   Vaikka historiassa on surullisia esimerkkejä siitä, ettei demokratia aina estä hyökkäyssodan aloittamista, demokratian leviäminen on osaltaan vähentänyt perinteisen sodankäynnin aloittamisia. Suursodan uhka on vähentynyt.

   Kauhun tasapaino piti tehokkaasti kylmän sodan aikana monet konfliktit olemattomina. Supervallat eivät voineet ottaa riskiä, että niiden liittolaiset olisivat vetäneet sodillaan supervallat tappelemaan keskenään. Kylmän sodan jälkeen aseteknologia olikin sitten jo niin kehittynyttä, että sodan hinta olisi ollut monessa tapauksessa erittäin korkea voittajallekin. Muutenkaan hyötyä ei pystytä hankkimaan samalla tavalla kuin vielä 50 vuotta sitten, kauppapolitiikka on useissa tapauksissa sotaa tehokkaampi keino täyttää valtion kassa. Saksan liittotasavalta ja Japani ovat esimerkkejä siitä, kuinka taloudellinen kasvu on helpompi pitää voimakkaana, kun bruttokansantuotteesta vain murto-osa on käytetty aseisiin.

   Kylmän sodan päättymisen jälkeenkään maailma ei ole ollut erityisen turvallinen paikka. Tilalle on tullut uusia uhkia, ja monet vanhat uhat ovat voimistuneet. Näitä uhkia ovat ympäristön heikkeneminen tai äkilliset ympäristökriisit, hajoavien valtioiden aiheuttamat ongelmat, etniset konfliktit, uskontojen väliset konfliktit, rajat ylittävä järjestäytynyt rikollisuus, kulkutaudit sekä joukkotuhoaseiden leviäminen ja terrorismi.
   Vaikka World Trade Centerin tuhoutumisen jälkeen terrorismi esitetään useimmiten merkittävimpänä uhkana, muitakaan ei kannata pitää vähäarvoisina. Terrorismikaan ei ole uusi eikä yllättävä asia, vaikka 11.9.2001 iskujen teho olikin ennenkokematon.
   Ympäristön tilaa ei aina osata mieltää turvallisuusuhaksi, vaikka esim. ilmastonmuutoksen ilmeiset vaikutukset, kuten myrskyjen ja muiden poikkeuksellisten sääilmiöiden lisääntyminen, ovat jo muuttaneet tuntuvasti vakuutusyhtiöiden riskilaskelmia. Ympäristöonnettomuuksiin varautumisen merkitys käsitetään jo aiempaa paremmin etenkin täällä Itämeren öljykuljetusten ja turvallisuusteknologialtaan puutteellisten ydinvoimaloiden läheisyydessä.  
   SARS-epidemia tuotti uuden ulottuvuuden myös kulkutautien riskiarvioihin, mikä näkyy nyt myös lintuinfluenssan herättämänä kohtalaisen suurena pelkona. Mutta pelkästään uudet taudit eivät ole uhka, myös vanhat, jo voitettuina pidetyt taudit alkavat saada jälleen uutta puhtia. Ihan lähialueillakin, idän suunnassa, alkavat muutamat vanhat kansantappajataudit työntyä esiin.
   
   Uusille uhkille on ominaista se, ettei niitä useinkaan pystytä torjumaan perinteisin sotilaallisin välinein. Syyskuun 11´nnen päivän terrori-iskua ei olisi voitu torjua ohjuskilvelläkään, mikäli sellainen olisi ollut rakennettuna.
   Vaikka joissain tapauksissa voimankäyttö olisikin oikeutettua, kuten vaikkapa Yhdysvaltojen hyökkäyksessä Afganistaniin, voimankäyttö ei yksinään ole riittävä keino.
   Rajoilla on yhä vähemmän merkitystä, joten eristäytyminenkään ei riitä takaamaan valtion turvallisuutta. Uhkien torjunnassa nimenomaan yhteistyöllä on tärkeä merkitys.

   Kylmän sodan päättymisen jälkeiset ruusuisimmat tulevaisuuden toiveet ovat kaikonneet, mutta kaikissa toiveissa ei ole petytty. Demokratia on levinnyt maailmassa laajemmalle kuin kertaakaan aiemmin.
   Toisaalta koskaan aikaisemmin ei ole vallinnut yhtä suuri epäluottamus demokraattisesti valittujen päättäjien kykyyn ja haluun saada aikaan päätöksiä, joita valitsijat toivovat. Seuraukset näkyvät laskevina äänestysprosentteina, protestiliikkeiden nousuna ja ulkoparlamentaarisen toiminnan suosiona.

   Demokratia on ollut yleensä kansallista demokratiaa. Myös kansainvälistä demokratiaa tarvitaan, jotta globalisaatio saataisiin pidettyä hallinnassa. Sinänsä globalisaatio ei ole uusi asia, tällä hetkellä uutta on lähinnä uusien teknologioiden, ennen muuta viestintä- ja informaatioteknologian huikean kehityksen joka puolelle ulottuva vaikutus.
   Toinen perustavanlaatuisella tavalla maailmaa muuttanut tekijä on väestönkasvu. Maapallon väkiluku on toisen maailmansodan jälkeen kasvanut 2,4 miljardista yli kuuteen miljardiin. Kasvukerroin on tosin jo taittunut, eikä enää näytä mitenkään todennäköiseltä, että väkimäärä nousisi edes kymmeneen miljardiin ennen tasaantumistaan. Kuitenkin edelleen kasvavan väestömäärän sopeuttaminen rajalliseen ympäristöön on erittäin haasteellinen tehtävä. Meillä on enintään muutama vuosikymmen aikaa sopeuttaa ihmisen tuotannolliset ja muut toiminnot kestävän kehityksen vaatimukset täyttäviksi. Tämän onnistuminen edellyttää sitä, että irtisanoudumme siitä modernin ihmisen ajatusmaailmaan sitkeästi iskostuneesta käsityksestä, että kaikki määrällinen kasvu olisi tavoiteltavaa.

   Euroopan sodanjälkeinen yhdentyminen on ollut alusta lähtien turvallisuuspoliittinen projekti, jonka yhtenä keskeisenä tavoitteena on ollut tehdä sota Euroopassa käytännössä mahdottomaksi. Kehitys lähti liikkeelle seitsemän maan 1948 perustamasta Länsi-Euroopan Unionista (Western European Union, WEU). Se jäi kuitenkin 1949 perustetun Pohjois-Atlantin Liiton (North Atlantic Treaty Organisation, NATO) myötä pitkälti epäoperatiiviseksi, vaikka WEU-sopimuksen viides artikla sisältää keskinäisen sotilaallisen avunantovelvoitteen, joka menee jopa pidemmälle kuin NATO´n viides artikla.

   Nykyinen Euroopan unioni kehittyi monen välivaiheen kautta kuuden maan 1951 perustamasta hiili- ja teräsyhteisöstä (European Coal And Steel Community, ECSC). Seuraavana askeleena piti olla Euroopan puolustusyhteisö. Tällöin ajateltiin sekä eurooppalaista varustautumista Neuvostoliiton uhkaa vastaan että Saksan jälleenvarustelun kytkemistä ylikansallisiin rakenteisiin. Puolustusyhteistyötä koskenut, valmiiksi neuvoteltu sopimus kaatui kuitenkin Ranskan kansalliskokouksen äänestyksessä, eikä hankkeeseen samassa muodossa myöhemminkään palattu.
   Euroopan talousyhteisön (European Economic Community, EEC) perustanut Rooman sopimus vuodelta 1957 ei varsinaisesti kata turvallisuuspolitiikkaa. Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka YUTP tuli mukaan Maastrichtin sopimukseen vuonna 1991. Tähän sopimukseen perustuu edelleen unionin pilarirakenne.
    Kakkospilari eli YUTP ja kolmospilari eli oikeus- ja sisäasioita koskeva yhteistyö ovat olleet hallitustenvälistä yhteistyötä, missä komissiolla ja europarlamentilla on ollut vain rajallinen rooli. Yhteinen puolustus on ollut Maastrichtin sopimuksen eräänä kaukotavoitteena, mihin voitaisiin aikanaan päätyä. Sopimusta tehtäessä ei kuitenkaan yritettykään määritellä, mitä yhteisellä puolustuksella tarkalleen ottaen tarkoitetaan.  

   Yhteisen puolustuksen suhteen on ainakin kolme mahdollista erilaista tavoitetta. Tavoite voi olla yhteisten armeijarakenteiden luominen, päämääränä yksi yhtenäinen Eurooppa-armeija. Tavoitteena voi olla myös selkeä sotilaallinen puolustusliitto, mihin kuuluvilla mailla on keskinäinen sotilaallinen avunantovelvoite. Kolmantena vaihtoehtona Tuomioja mainitsee tavoitteen yhteistyöstä sotilaallisissa kriisinhallintatehtävissä, mitä on EU´ssa kutsuttu myös yhteiseksi puolustuspolitiikaksi, erotuksena yhteisestä puolustuksesta.
   Nykyisin EU´lla on Eurocorps, pieni saksalais-ranskalainen, prikaatista muodostettu euro-armeijakunta. Sittemmin sitä on täydennetty Benelux-maiden ja Espanjan joukoilla. Eurocorpsin esikunta on Strasbourgissa ja sen joukot ovat osallistuneet mm. Balkanin rauhanturvaoperaatioihin.

   WEU-maiden vuonna 1992 hyväksymässä Petrsbergin julistuksessa määriteltiin järjestön operatiivisiksi tehtäviksi humanitaarisen avun perille saattaminen, pelastustoiminta, rauhanturvaaminen ja rauhanpalauttaminen. Suomi ja Ruotsi olivat aloitteentekijöinä, kun nämä tehtävät otettiin unionin tavoitteiksi EU´n Amsterdamin sopimuksessa 1997.
   YUTP´n alainen Euroopan turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (European Security and Offence Policy, ESDP) alkoi saada operatiivista merkitystä Kölnin ja Helsingin Eurooppa-Neuvoston kokouksissa tehtyjen päätösten jälkeen vuonna 1999. Päätösten perusteella jäsenmaat ovat ilmoittaneet yhteiseen joukkotavoiteluetteloon noin 120.000 sotilasta, 400 lentokonetta ja 100 alusta. Näistä voidaan koota 60.000 sotilaan vahvuinen joukko vuoden kestäviin operaatioihin.
   Vuonna 2001 julistettiin sotilaallinen kriisinhallintakyky jo osittain toimintavalmiiksi. Päätös oli poliittinen, eikä sillä ole katetta, vaikka esim. Suomen 1.500 miehen sotilaan voimavaratavoitteen täyttämisessä ei olekaan ongelmia.
   Siviilikriisinhallinnan voimavaroiksi EU-maat ovat ilmoittaneet yhteensä yli 5.000 poliisia, yli 200 oikeus- ja lähes 200 hallintoasiantuntijaa, sekä noin 2.200 pelastusalan henkilöä. Vuonna 2004 EU´lla oli käynnissä kaksi poliisioperaatiota, EUPM Bosnia-Hertsegovinassa sekä Proxima Makedoniassa.

   Yleinen käsitys on, että vaikka EU onkin taloudellinen ja kauppapoliittinen voimatekijä, sen poliittinen painoarvo on vähäinen. Euroopan jakaantuminen suhteessa Irakin sotaan ja kyvyttömyys yhteisiin kantoihin on vahvistanut vaikutelmaa EU´n voimattomuudesta. Kuitenkin kärkipaikat maailman suurimpana kauppamahtina (n. 20 % maailmankaupasta), kehitysyhteistyön rahoittajana (n. 50 % monenkeskisestä avusta) sekä YK´n jäsenmaksujen maksajana (37 %) ovat antaneet EU´lle puhevaltaa monissa keskeisissä maailmanlaajuisissa neuvotteluprosesseissa. Esim. WTO´n uuden kauppakierroksen aloittaminen Dohassa tai Monterreyn kehityskonferenssi ovat EU´n ajamia hankkeita.
   EU´n perustuslakiehdotuksessa on varauduttu aiempaa vaativampien Petersbergin tehtävien suorittamiseen. Sopimusehdotuksessa esitetään myös uuden Euroopan puolustusmateriaali-, tutkimus- ja voimavaraviraston perustamista. Lisäksi siinä esitetään nykyisen neuvoston alaisen ulkopolitiikasta vastaavan korkean edustajan ja ulkosuhteista vastaavan komission jäsenen tehtävien yhdistämistä EU´n ulkoministerin titteliä kantavaksi virkamieheksi. Tämä olisi samalla komission varapuheenjohtaja ja johtaisi puhetta ministerineuvoston ulkosuhdeneuvostossa. Olisiko tämä se taho, jota Henry Kissinger kyseli selvittäessään, kenelle Yhdysvaltojen presidentti soittaisi, jos olisi asiaa Euroopalle? Ei välttämättä, nimittäin sopimusehdotuksessa esitetään myös presidentin nimeämistä Eurooppa-neuvostolle. Vai kuuluisiko numero kuitenkin komission puheenjohtajalle?

   Sopimusluonnoksen kaksi uutta artiklaa 40.6 ja 40.7 herättivät taannoin erityisen runsasta keskustelua.
   Artiklan 40.6 mukaan jäsenmaat, jotka täyttävät korkeammat sotilaallisia voimavaroja koskevat vaatimukset, ja jotka ovat tehneet keskenään tiukempia sitoumuksia tällä alalla suorittaakseen vaativampia tehtäviä, aloittavat unionin puitteissa rakenneyhteistyön.
   Artiklan 40.7 mukaan erilliseen pöytäkirjaan liittyvät maat aloittavat läheisemmän yhteistyön keskinäisen puolustuksen alalla. Siinä mukana olevan maan joutuessa alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, muut osallistujavaltiot antavat sille apua kaikin käytettävissään olevin sotilaallisin ja muin keinoin YK´n peruskirjan 51´nnen artiklan mukaisesti ja läheisessä yhteistyössä NATOn kanssa.
   Monen toiveissa on tiiviimpi puolustusydin. Monia kuitenkin askarruttaa vanhoissa jäsenmaissa, mitä painotuksia uudet jäsenmaat tuovat mukanaan. Vanhoissa jäsenmaissa halutaan pitää ulkopolitiikan johto luotettavissa käsissä.
   Yhdysvalloissa on toivottu, että Euroopassa tehtäisiin enemmän, mutta ei liikaa. Kylmän sodan päättyminen on heikentänyt tiivistä yhteistyötä. Toiveissa olisi, että Euroopassa oltaisiin aktiivisempia, mutta ei kuitenkaan alettaisi sooloilla.
   Suomi ajoi kolmen muun liittoutumattoman maan kanssa sopimusluonnokseen viittauksen jäsenmaiden erilaisten turvallisuuspoliittisten ratkaisujen kunnioittamiseen. Suomenkin tavoitteena on, ettei unionin sisälle muodostuisi haitallisia jakolinjoja, vaikka valtiot pitäisivät kansalliset eroavaisuutensa.

   Suomi on halunnut varmistaa, että rakenneyhteistyö saa sellaisen muodon, joka niin halutessamme mahdollistaa osallistumisemme siihen. Tällainen aktiivisuus rakenneyhteistyön muotoilussa on tietenkin jo sinällään osoitus periaatteellisesta osallistumisvalmiudesta.
   Suomen Eurooppa-politiikan lähtökohtiin on kuulunut, ettemme hae erityisasemaa emmekä erottautumista, vaan olemme mieluummin mukana myös pidemmälle menevässä yhteistyössä unionin niin sanotussa ytimessä. Jokainen ratkaisu on kuitenkin aina tapauskohtainen, eikä sitovaa päätöstä rakenneyhteistyöhön osallistumisesta pidä tehdä ennen kuin rakenneyhteistyön lopullinen sisältö on sovittu ja se on hyväksytty unionin sopimuksiin.
   
   Nopean toiminnan joukkoihin osallistuminen Suomen tähänastista voimavaratavoitetta vastaavalla osuudella ei ole mikään resurssiongelma, mutta vaatimus 5-30 vuorokauden lähtövalmiudesta merkitsee sitä, ettei niihin tehtäviin voida käyttää vapaaehtoisia reserviläisiä samalla tavoin kuin nykyisiin rauhanturvatehtäviin. Rauhanturvalain uusimistarve tulee uudelleen arvioitavaksi tässäkin yhteydessä. Tietenkään ei pidä luopua omasta harkinnasta sen suhteen, mihin EU-operaatioihin Suomi osallistuu, mutta selvää on, että EU-operaatioihin osallistumisen poliittisen ja moraalisen sitoutumisen aste kasvaa. Tulevaisuudessa Suomeltakin edellytetään aiempaa vakuuttavampia perusteluja jos kieltäydymme.
   Toisaalta taas, ennen kuin tätä pyyntöä voidaan unionissa edes esittää, unionissa on täytynyt syntyä yksimielinen päätös. Siis myös Suomen on ensin hyväksyttävä operaatio.

   Globalisaation hallinnan tarpeen Tuomioja jakaa neljään asiaryhmään. Nämä ovat ympäristöä ja ekologisesti kestävää kehitystä koskevat kysymykset; kriisinhallintaa, asevalvontaa ja joukkotuhoaseita koskevat kysymykset; demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusjärjestystä koskevat kysymykset; taloutta, kauppaa ja kehitystä koskevat kysymykset.

   Tuomiojan mukaan aktiivinen osallistuminen EU´n mukana EU´n sopimissa asioissa on välttämätöntä, mutta kansainvälisessä ympäristöpolitiikassa sen enempää kuin kauppapolitiikassakaan ei tule tyytyä vain siihen, mitä EU´n toimesta on mahdollista tehdä. Esimerkiksi ympäristöpolitiikassa on erityisen paljon Itämeren alueeseen liittyviä haasteita.

   Teollisuusmaiden ylläpitämissä kehitysmaakaupan esteissä on osin kyse teollisuusmaiden antamien aiempien lupauksien lunastamatta jättämisestä ja osin dumping-myyntiä koskevien säännösten väärinkäytöstä kehiotysmaita vastaan. Nykyisin arvioidaan, että kehitysmaiden kaupan vapauttamisesta saama hyöty saattaisi nousta jopa viiteensataan miljardiin (500.000.000.000:-) dollariin. Merkittävin ongelma tässä on kehittyneiden maiden harjoittama mittava maatalousprotektionismi.
   EU´n yhteisen maatalouspolitiikan  keskeinen sisältö maailmankaupan kannalta on edelleen markkinoiden sulkeminen kehitysmaiden kilpailukykyisimmältä vientituotannolta. Eikä tämäkään EU´lle riitä. Lisäksi EU dumppaa ylijäämätuotteitaan kehitysmaiden markkinoille tavalla, joka tuhoaa jo niiden kotimaisenkin tuotannon edellytyksiä.
   WTO (maailman kauppajärjestö, World Trade Organization) on järjestö, jonka riitojenratkaisujärjestelmissä pienelläkin maalla on mahdollisuuksia haastaa maailman suurimmat kauppamahdit sääntörikkomuksista. Toisaalta suurilla ja rikkailla on enemmän resursseja ajaa omia hankkeitaan sekä neuvotteluissa että riitaprosesseissa. Tuomiojan mielestä järjestöä pitäisi kehittää siten, että se voisi vastata nykyistä tehokkaammin niihin odotuksiin, mitä ihmisoikeuksien kunnioittaminen, työn perusoikeuksien toteutuminen, ympäristönsuojelu, kuluttajansuoja, sekä pienten ja vähemmistökielten samoin kuin vähemmistökulttuurien parempi turvaaminen ja huomioon ottaminen edellyttävät kaupan pelisäännöiltä.

   Kun uusi tuhatluku alkoi vajaa kuusi vuotta sitten, ihmiset innostuivat lupailemaan monenlaista. Myös YK´ssa. Annettiin Millennium-julistus ja juhlaistunnossa hyväksyttiin sen tavoitteet. Tavoitteita olivat mm. oikeudenmukaisen ja sääntöperustaisen kauppa- ja rahoitusjärjestelmän kehittäminen, kehitysmaiden velkataakan keventäminen, sekä suoran raha-avun lisäksi lääkkeiden ja informaatioteknologian hyötyjen saaminen kehitysmaiden käyttöön.
   Kauniita sanoja on kuultu ennenkin. Tällä kertaa Tuomioja on ainakin hivenen luottavaisempi. Tämä johtuu siitä, että nyt ollaan korostettu myös kehitysmaiden omaa vastuuta ja kunnollisen hallinnon merkitystä sekä yhteistyötä myös yksityisen sektorin kanssa. Tuomioja korostaa, että painotukset eivät syrjäytä velvoittavaa vaatimusta tarvittavan kehitysrahoituksen turvaamisesta.

   Jos ihmisoikeus-, demokratia- ja kehitysnäkökulmien huomiotta jättäminen on aiemminkin ollut virhe, nykymaailmassa se saattaa aiheuttaa arvaamattomia riskejä. Afganistanissa käytiin parikymmentä vuotta sisällissotaa, jota vieläpä varustettiin ja rahoitettiin ulkopuolelta, mutta siihen puututtiin kunnolla vasta  kun oli käynyt ilmi, että maasta oli muodostunut globaalin terroriverkoston päätukikohta.

   Suomen jäsenyys Euroopan unionissa on tällä hetkellä tärkein Suomen turvallisuuspoliittista asemaa määrittävä lähtökohta. Unionilla on ollut turvallisuuspoliittinen ulottuvuus 1990-luvun alusta lähtien. Monelle suomalaiselle turvallisuus olikin ratkaiseva peruste EU-kansanäänestysvalinnalle - etupäässä kyllä-puolella, mutta myös ei-vaihtoehdon puolesta äänestäneillä. Viralliselta taholta tätä näkökulmaa ennemminkin vähäteltiin kuin korostettiin ennen äänestystä, koska oli vältettävä tilanne, missä ei-tulos olisi tulkittu Suomen turvallisuutta heikentäväksi tekijäksi.

   EU-perustuslakihanke on kohdannut vaikeuksia, kirjan ilmestymisen jälkeen aiempaa suurempiakin. Joidenkin mielestä jo viime vuonna hanketta kohdanneet vaikeudet osoittavat, kuinka vaikeaa on enää edetä yhdentymisessä 25 jäsenmaan suuruiseksi paisuneessa yhteisössä. Heidän mielestään nyt on ryhdyttävä muodostamaan uutta etujoukkoa, joka vie yhdentymistä eteenpäin ilman että hitaammat voivat enää määrätä tahtia. Tuomiojan mukaan on kuitenkin vaikea nähdä, mitä sellainen yhteistyä voisi olla, missä sovittaisiin esim. muita pidemmälle menevästä lainsäädäntöharmoniasta.
   Näyttää siltä, että blokkiutuminen unionin sisällä kasvaa. Tuomioja kuitenkin painottaa, että Suomen on tärkeää ylläpitää läheisiä suhteita kaikkiin EU-maihin eikä suosia blokkiutumista.

   Tuomioja lähtee siitä, että EU´n rooli maailmanpolitiikassa tulee edelleen vahvistumaan yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan myötä. Tämä ei kuitenkaan vähennä Suomen oman ulkopolitiikan tehtäviä, esim. Venäjän kahdenvälisten suhteiden osalta. EU ei myöskään käytä toimivaltaansa jäsenvaltioista riippumatta eikä vie eteenpäin globalisaation hallintaa ilman niiden tukea.

   Suomen ensimmäisestä YK´n rauhanturvaoperaatiosta Suezilla vuonna 1956 alkaen Suomi on osallistunut väkimääräämme nähden laajemmin rauhanturvaoperaatioihin kuin mikään muu maa. Tähän mennessä lähes 40.000 suomalaista on ollut mukana näissä tehtävissä. Helmikuussa 2004 suomalaisia rauhanturvaajia oli kahdessatoista maassa. Useimmissa kohdemaissa suomalaisia on vain muutama sotilastarkkailija, mutta esim. Kosovon KFOR-operaatioon lähetettiin n. 700 suomalaista.
   Suomen panostusta rauhanturvaamiseen arvostetaan. Suomalaiset pyrkivät rakentamaan yhteyksiä paikallisväestöön ja toimimaan sillanrakentajina eri väestöryhmien välillä. Meidän rauhanturvajoukkomme tietävät, että mitä vähemmän voimaa käytetään, sitä enemmän on onnistumisen edellytyksiä. Ei olekaan sattuma, että monissa operaatioissa juuri suomalaisille on annettu Cimic-toiminta, sotilaiden yhteistyö siviiliyhteiskunnan kanssa, tarkoituksena siirtää rauhanturvaajien hoitamia tehtäviä paikallisten siviiliorganisaatioiden hoidettavaksi heti, kun nämä ovat valmiina niistä vastaamaan.
   Muista maista muut Pohjoismaat ja Iso-Britannia ovat samankaltaisia suhtautumistavoiltaan rauhanturvajoukkojensa osalta.

   Toisena ääripäänä ovat suurvaltojen ammattiarmeijat, joille tärkeintä on omien joukkojen suojaaminen. Voimankäyttöön luottavat eniten amerikkalaiset. Yhdysvaltojen sotajoukot osaavat kyllä sotia, mutta menestyvät paljon heikommin silloin kun tilanne pitäisi vakauttaa.
   Euroopassa ongelmallinen ryhmä ovat ranskalaiset. Gustav Hägglund on kertonut, millaista hänellä YK´n UNIFIL-joukkojen komentajana oli Libanonissa ranskalaisten kanssa, näiden komentajat kun kielsivät ranskalaisia laskuvarjojääkäreitä lukemasta YK´n voimankäyttösääntöjä. Ranskalaisia näet opetettiin ampumaan heti tappamistarkoituksessa, johto ei halunnut, että rauhanomainen hapatus leviäisi heidän joukkoihinsa. Ranskalaiset saivat lähes sodan aikaan ammuttuaan kaksi siviiliä, eikä tilanne rauhoittunut, ennen kuin ranskalaiset vedettiin pois.

   Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa. Se tarkoittaa, että Suomi ei kuulu mihinkään sotilasliittoon eikä ole osallisena sellaisissa sitoumuksissa, mitkä voisivat automaattisesti vetää maamme mukaan sotilaallisiin konflikteihin. Tällainen sotilaallinen liittoutumattomuus on koettu Suomelle sopivaksi valinnaksi. Liittoutumattomuutemme ei ole haitannut sen enempää YK´n kriisinhallintatehtäviin kuin NATO-johtoisiin operaatioihin osallistumista.
   Puolustuksen NATO-yhteensopivuutta ei oikein voi pitää enää poliittisena ratkaisuna. NATO-standardeista on tullut niin yleisiä standardeja, että niihin on sopeuduttava sellaisen maan, joka osallsituu kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin.
   Pysytellessään NATOn ulkopuolella Suomi ei ole jäänyt kertaakaan ilman niitä tietoja, mitkä ovat olleet tarpeen NATO-johtoisiin operaatioihin osallistuessamme. Myös muut tarvittavat tiedot ovat ulottuvissamme. Meiltä pimitetään lähinnä osa taktisista ja strategisista tiedoista, esim. minne NATO-maiden ydinaseet on sijoitettu.
   Suomessa on yleensä katsottu, että NATOn olemassaololla on ollut myönteisiä vaikutuksia. Silti kansa ei ole Suomea järjestöön halunnut.

   Entä jos Suomi päättäisi liittyä NATOn jäseneksi? Kirjan loppuosa on varattu näille pohdinnoille.
   Se lienee selvä, että liittyminen toisi jonkin verran lisäkustannuksia. Pitkällä aikavälillä nämä vielä kasvaisivat. Yleiseen asevelvollisuuteen perustuva aluepuolustusjärjestelmä ei ole NATOn yleiskuvan mukainen. Viimeksi tämä on aiheuttanut hämmennystä Baltian maiden puolustusvoimissa.
   Mitä sellaista NATOssa päätetään, että Suomelle olisi tärkeää olla mukana päättämässä asioista? Entä mikä olisi Suomen vaikutusvalta NATOssa, jos se itse osallistuisi päätöksentekoon? Tuomioja itse näkee tilanteen siten, että NATOssa tehdään sellaisia päätöksiä, joiden käsittelyssä Suomella ei ole minkäänlaisia intressejä istua mukana.
   Millainen järjestö NATO on tulevaisuudessa? Jos NATO lähenee toiminta-ajatuksen osalta ETY-järjestöä, Suomen jäsenyys saattaa tulevaisuudessa olla ihan luonnollinen asia. Saattaa kuitenkin olla, että puolustusliitosta kehittyy voimapolitiikkaan luottava toimija, jonka toimia voidaan perustella sinänsä hyväksyttäviin periaatteisiin viittaamalla, mutta joka Yhdysvaltojen johtamana leimautuisi vauraampien valtioiden intressien toteuttamisen välikappaleeksi. NATOn kehittyminen siihen suuntaan ei Tuomiojan mukaan perustelisi Suomen NATO-jäsenyyttä.

   Hirveän paljon uutta turvallisuuspoliittiseen keskusteluun Erkki Tuomiojan kirja ei varsinaisesti tuo. Julkaisu muistuttaa oikeastaan laajennettua sanomalehtikolumnia, missä tartutaan sen päivän poliittisiin kysymyksiin ja perustellaan omia näkemyksiä asioista. Asiassa pysytään, ja kun asiasta tiedetäänkin vähintään riittävästi, pätevä, jopa tavallaan ihan tyhjentäväkin katsaus on kyseessä.
   Kirja pysyy suurimmaksi osaksi nykyajassa ja analysoi viime vuosia poleemisella otteella. Tulevaisuutta hahmotellaan hieman, mutta spekulaatiot jäävät loppujen lopuksi melko vähiin. Jos lukija haluaa päivittää tietonsa Suomen turvallisuuspolitiikan suhteen, tämä teos on siihen tarkoitukseen hyvinkin mukiinmenevä esitys. Tosin käytännössä saman verran kohentaa yleissivistyksensä tasoa, jos lukee parin vuoden ajan tiiviimmin sanomalehtiä.
   Taitava kirjoittaja Tuomioja on aina ollut. Samoin mainetta on tullut myös jonkinasteisena poliittisena toisinajattelijana ja asioita pohtivana analyytikkona. Myös tässä kirjassa Tuomioja selvästi miettii asioita itse, mikä on aina positiivista. Teos on ohut, mutta täynnä punnittua puhetta.

   Jos lisätään tähän uusintakolmikon loppuun vielä yksi linkki. Eräs uudemman maailmanhistorian merkkivuosista oli vuosi 1989, jolloin turvallisuuspoliittinen tilanne meni nopeasti aiemmasta poikkeavaan asentoon. Vuoden 2017 alussa tällä sivulla käytiin läpi teos Ihmisten vuosi 1989, jonka yhteyteen otin linkin Scorpionsin Wind of Change -kappaleeseen. Melkoinen täsmäesitys aiheeseen liittyen, mutta kyllä noihin aikoihin toisetkin saivat ajankuvasta innoitusta. Kuten brittiyhtye Uriah Heep, jonka vuonna 1989 julkaisema Cry Freedom kuvaa poliisivaltion asukin vapaudenkaipuuta.

Uriah Heep

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 10.6.

Hauholta maailmalle, seitsemänvuotiaana Pietarin kadettikouluun. Ura keisarillisen Venäjän laivastossa neljää tsaaria palvellen ja amiraaliksi kohoten.

Heikki Tiilikainen: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer


Ehkä nyt on sopiva paikka palata alkuun. Eli otetaan tähän kohtaan uusintoina ne kaksi tiivistelmää, joilla tämä sivu tuli aikoinaan aloitettua. Silloin marraskuussa 2002.

Mikko Pesälä: Herrana on hyvä olla
Pertti Paasio: Minä ja Mr. Murphy

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Muistakaa europarlamenttivaalit. Puolueemme vaalisivustolle pääsette seuraavasta linkistä.

Europarlamenttivaalit

Myös Suomenmaasta löydätte tietoa ehdokkaistamme.

Suomenmaa