Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Teos Nuori pääministeri on esitelty tällä sivulla aiemmin syksyllä 2005, Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä syksyllä 2008 sekä Isä loppuvuonna 2003.

Kuukauden Keskustalainen
Risto Uimonen: Nuori pääministeri
WSOY 1995
304 sivua


Otetaan käsittelyyn vielä yksi teos, joka tekee yhteenvetoa Esko Ahon pääministerikaudesta 1991-1995. Nykyisin Kalevassa vaikuttava pitkän linjan mediavaikuttaja Risto Uimonen teki tuoreeltaan Ahon hallituksen jälkeen kirjan Nuori pääministeri. Tällä kertaa Uimonen pyrkii vastaamaan kysymyksiin, mitkä liittyvät aiheeseen, mistä Ahon hallituksessa oli kysymys, mitä silloin tarkalleen ottaen tapahtui.
   
   Esko Aho oli maaliskuusta 1991 huhtikuuhun 1995 Suomen julkisin henkilö. Hän avasi suomalaisessa poliittisen julkisuuden hyväksikäytössä kokonaan uuden luvun. Pääministeri Aho hautasi massiivisen julkisuutensa alle yksityisen Esko Ahon lähes täysin.
   Ahon hallitus muodosti poliittisesti myrskyisimmän nelivuotiskauden Suomen historiassa sitten 1950-luvun. Kyseistä hallitusta kaikki eivät myöhemminkään muistele ilolla, hallituskaudella jouduttiin tekemään monia ikäviä päätöksiä. Monen ministerinkin tähti himmeni ja muutaman jopa sammui, mutta Aho jäi uudeksi poliittiseksi kiintotähdeksi, joka vielä 2000-luvun kynnyksellä sai mahtavan äänisaaliin presidentinvaaleissa, ennen väistymistään kirkkaimmista valokeiloista.
   Ahon selviäminen nelivuotiskaudesta löi monet ällikällä. Useat ennusteet viittasivat suureen epäonnistumiseen ja nopeaan poliittiseen mahalaskuun. Kuitenkin Uimosen kirjasta tuli poliittinen selviytymistarina.

   17.3.1991 Suomen Keskusta otti veret seisauttavan vaalivoiton. Kannatus oli 24,8 % annetuista äänistä. Valituksi tuli 15 uutta kansanedustajaa äänimäärän kasvaessa noin 150.000´lla äänellä. Auringonlaskun puolueeksi leimattu Keskusta ponkaisi saman tien pronssitilalta kärkeen.
   Kun Aho oli Keskustan puheenjohtajavaalin jälkeen uhonnut, että Keskusta nousee takaisin Suomen suurimmaksi puolueeksi, moni piti puhetta melko mahtipontisena. Mutta vajaa vuosihan siihen sitten meni.

   26.4.1991 presidentti Mauno Koivisto myönsi Harri Holkerin hallitukselle eron ja nimitti tilalle Esko Ahon neljän puolueen hallituksen. Hallitukseen tuli 17 ministeriä. Ministereistä yksitoista oli untuvikkoja, viisi lähti toiselle ministerikaudelleen.
   Ja olihan mukana yksi raskassarjalainenkin: Paavo Väyrynen.

   Suomen talous oli alkuvuonna 1991 kääntynyt jyrkkään laskuun. Kukaan ministereistä ei tuolloin vielä hahmottanut kokonaistilannetta. Ei edes Aho, vaikka oppositiojohtajana oli käyttänyt paljon aikaa ja energiaa Holkerin hallituksen talouspolitiikan ruotimiseen.
   Hallitus neuvotteli alkutaipaleellaan talousasioiden asiantuntijoiden kanssa. Näiltäkin tuli viestiä, että edessä oli tilapäinen notkahdus. Siitä päästäisiin pienellä vyön kiristämisellä.

   Demokratian kannalta keskusta-oikeistolainen hallitus oli positiivinen asia. Suurten vaikeuksien hoitamisen kannalta se ei sitä ollut. Aho oli avoimen pettynyt käsittäessään, että SDP tulee jäämään oppositioon.

   Hallituksen henkilökemia oli vähintäänkin mielenkiintoinen. Väyrynen ja Koivisto olivat varsin viileissä väleissä. Jos Väyrynen ei olisi kelvannut Koivistolle ulkoministeriksi, Keskustan seuraava ehdokas olisi ollut Eeva Kuuskoski. Koivisto kuitenkin piti Väyrysen mieluummin ulkoministerinä, valtiovarainministerinä (Väyrysen oma toive sillä kertaa) tällä olisi ollut enemmän itsenäistä liikkumatilaa.
   Koska Väyrynen ja Kuuskoski molemmat olivat sittemmin presidenttiehdokkaita, kilpailutilanne vallitsi Keskustan sisällä ja osittain myös hallituksen sisällä, vaikka Kuuskoski erosikin ministeripaikaltaan ennen virallista ehdokkuuttaan.

   Valtiovarainministeriksi, painavan salkun haltijaksi valittiin Iiro Viinanen, entinen yrittäjä ja vapaamuurari, kansanedustaja vuodesta 1983. Ministerikokemusta ei hänelläkään ollut. Eikä edes erityistä mielenkiintoa talouspolitiikkaa kohtaan.
   Kokoomus puolueena halusi väkisin valtiovarainministerin salkun, koska lamahallituksessa salkun paino kohoaisi nopeasti. Pulma tuli siitä, että kukaan kokoomuslainen ei salkkua halunnut. Lopulta se tyrkättiin Viinaselle.

   Sisäministeriksi tuli Mauri Pekkarinen, joka oli ollut Keskustan virallinen hallitusneuvottelija. Hänellä oli kaiken aikaa ollut muita puolueen hallitusneuvottelijoita tärkeämpi asema Ahon rinnalla ja hän istui mukana pienissäkin taktiikkaporukoissa.
   Pekkarisella on kyläpoliitikon imago ja häntä väheksytään mediassa. Kuitenkin Ahon hallituksessa hän oli kolmanneksi vaikutusvaltaisin ministeri ensinnäkin tietojensa ja huikean osaamisensa takia, sekä siksi, että hän ja Aho noudattivat tarkoituksenmukaista työnjakoa: Aho veti suuria linjoja ja esiintyi avarakatseisena johtajana Pekkarisen hoitaessa likaisen työn ministereiden välisissä neuvotteluissa.

   Kokoomus jäi salkkujaossa alakynteen. Puolueessa kuviteltiin, että opetus-, asunto- ja ympäristöministeriöille kuuluvat asiat hallitsisivat otsikoita hallituskaudella. Arvio meni ihan metsään.
   Hallituksesta tuli melko pitkälle Ahon ja Viinasen show. Ainoastaan Salolainen ylsi hetkittäin samanlaiseen medianäkyvyyteen, mutta vain integraatiopoliitikon ominaisuudessa, ei puoluejohtaja-ministerinä. Vaikutusvallan suhteen hän jäi myös Pekkariselle ollen hallituksen hierarkiassa sijaluvulla neljä.

   Ahon vahva psyykkinen tasapaino oli herättänyt huomiota jo vaalikeskusteluissa. Aholla ei näyttänyt olevan hermoja lainkaan.
   TV-väittelyt nostavat helposti tuskanhien pintaan, mutta ei Aholle. Hallitusneuvottelutkin hän veti läpi kuin vanha tekijä, välillä maanitellen, välillä uhkaillen, välillä ylipuhuen ja käyttäen asemaansa orkesterin johtajana.

   Miten Ahosta oli tullut niin kova kasvo? Jos tarkastellaan hänen etenemistään vuosien aikana, jotain siitä voidaan päätellä.
   Nuori Esko Aho oli aina luokkansa paras oppilas. Ylioppilaaksikin hän kirjoitti laudaturin papereilla. Varsinkin matemaattisesti ajattelukyky pelasi, mutta muutenkin hoksottimet olivat Eskolla pienestä pitäen nopeat.
   Itsetunto on Aholla ollut aina ihan riittävä. Lisäksi luonteessa on mukana paljon uhkapeluria.
   Aho on toiminut koululaisesta lähtien järjestöllisissä tehtävissä oppien jo nuorena yhteiskunnallisia valmiuksia. Niissä hommissa pääsi kielitaitokin kehittymään.
   Keskustapuolueen piiritoimikuntaan ja Keskustan nuorisoliiton johtoon Aho valittiin jo 17-vuotiaana. Sittemmin Aho siirtyi opiskelemaan valtiotieteelliseen tiedekuntaan, mistä Matti Viialainen palkkasi hänet Keski-Pohjanmaan teiniyhdistyksen piirisihteeriksi. SKP´n vasemmistosiipi oli ottanut Keskustapuolueen tuella haltuunsa Ammattikoululaisten liiton, mistä syystä Keskustapuolueelle annettiin toimitsijan paikka. Hiljaisen puoleista Ahoa pidettiin sopivan harmittomana. Sittemmin tämä tosin osoittautuikin yllättävän päättäväiseksi toimissaan.
   Vuonna 1974 Ahosta tuli NKL´n puheenjohtaja. Sitä kautta hän pääsi Keskustapuolueen puoluehallitukseen ja työvaliokuntaan. Sen ansiosta Aho pääsi jo 20-vuotiaana seuraamaan omin silmin Suomen tehokkaimman puoluekoneen toimintaa sen komentokeskuksesta käsin. Myös suhteet muihin puolueisiin opettivat, varsinkin SKP´n vasemmistolaisemmilta toimijoilta oppi monenlaisia järjestötominnan metkuja.
   Myöhemmin Aho ryhtyi Väyrysen tukijaksi. Ahosta alettiinkin muodostaa käsitystä Väyrysen etäispäätteenä.
   Aholla on ollut muitakin kuin poliittisia virkoja, tunnetuin niistä on Kannuksen elinkeinoasiamiehen virka. Aho valittiin virkaan vuonna 1980, mutta pian hän otti virkavapaata asevelvollisuuden suorittamisen takia. 1983 hän otti virkavapaata kansanedustajuuden takia, 1991 hän vihdoin lopetti viran roikuttamisen tultuaan pääministeriksi ja sanoutui virasta kokonaan irti kahdeksan vuoden virkavapauden päätteeksi.
   Aho eroaa Väyrysestä ratkaisevasti oman suojapanssarinsa ansiosta. Väyrynen paljastaa helposti sisimpiä tuntemuksiaan ja poliittisia mieltymyksiään myös muille kuin luottohenkilöilleen. Väyrystä voi toisinaan lukea kuin avointa kirjaa, siksi hän Uimosen mukaan on myös haavoittuvampi kuin Aho.

   Aho oli tuntematon henkilö tullessaan Keskustan puheenjohtajaksi. Esim. Helsingin Sanomat ei ollut tehnyt yhtään juttua Ahosta tämän kansanedustajauran aikana ennen kuin tämä ilmoittautui kansanedustajaehdokkaaksi.
   Puheenjohtajuutensa alkuaikoina Aho oli Väyrysen varjossa. Pääministeri miehitti kuitenkin esikuntansa omilla tukijoillaan ja aikanaan irrottautui Väyrysestä sekä alkoi johtaa Keskustaa eri otteella

   Kalevi Sorsa muuttui pitkän pääministerikautensa aikana ajoittain prinsessanherkäksi äksyilijäksi. Holkerin imago puolestaan tuhoutui pääministerikauden aikana, vaikka Holkeri oli Suomen johdossa hulppean noususuhdanteen aikana. Ahon kontrasti kahteen edeltäjäänsä oli melkoinen.

   Hallitus eli leppoisasti viisi päivää. Sitten tulivat vähemmän leppoisat vappupuheet. SAK´laiset ay-johtajat varoittivat hallitusta budjettileikkauksista. SAK´n johto ei kuitenkaan aikonut kaataa hallitusta, vaikka moni tuolloin otaksui toisin. Aho piti keskusteluyhteyden järjestöön päin ja tiesi voivansa luottaa siihen, ettei hallituksen kaatoa siltä suunnalta yritetä. Tämä vaikutti Ahon luottavaiseen esiintymiseen.
   Yleinen huomio kiinnittyi hallituksen ja ay-liikkeen väliseen sapelinkalisteluun. Kuitenkin kulissien takana oli enemmän toimintaa. Teollisuuden vahvat voimat olivat lähteneet liikkeelle. Teollisuus janosi devalvaatiota.

   Teollisuus oli palkkapolitiikkansa osalta elänyt kuin viimeistä päivää. Keskusjärjestöpolitiikka oli alkanut jarruttaa ja sopeutua laskukauteen jo vuoden 1990 puolella, mutta siitä ei ollut apua, kun palkkaliukumat ylittivät vuosina 1990 ja 1991 sopimuskorotukset yli kaksinkertaisesti.
   TKL´n toimitusjohtaja Timo Relander alkoi puhua syksystä 1990 lähtien varovaisesti markan yliarvostuksen purkamisesta. TKL´ssa valmistui 8.1.1991 Relanderin ja vuorineuvos Casimir Ehrnroothin määräyksestä tehty huippusalainen muistio "Talouskriisin ratkaisukeinoista", mistä otettiin vain viisi kopiota. Siksi vain viisi, koska ei haluttu, että tieto muistion olemassaolosta olisi levinnyt edes TKL´n sisällä.
   Muistion keskeisin linjaus oli markan devalvointi ja onnistunut jälkihoito. Muistiossa puhuttiin esimerkinomaisesti kymmenen prosentin devalvaatiosta ja tehtiin seikkaperäisiä laskelmia sen pohjalta. Teollisuus aikoi ajaa devalvaation läpi vakaan markan politiikasta ja Suomen Pankin kannasta välittämättä.

   Ruotsi ilmoitti 17.5.1991, että se sitoo kruunun yksipuolisesti ecuun. Tämä tempaus yllätti Suomen. Tosin Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg oli luonnollisesti tiennyt sen jo parin päivän ajan.
   Samalla hetkellä kun Ruotsi teki siirtonsa Suomen valuuttapoliittinen valinnanvara supistui oleellisesti. Suomen oli seurattava  perässä. Suomen markka oli kytkettävä ecuun ilman kurssimuutosta. Inflaatio-devalvaatio -kierteestä aiottiin päästä eroon. Ja tämähän aiheutti monessa devalvaatiota ajaneessa tahossa paniikin.

   Kun uusi hallitus otti ohjat käsiinsä, teollisuus oli toiveikas. Iiro Viinanen oli kuitenkin päättänyt pitää markan arvon vakaana.
   Aho ja Viinanen pitivät 2.6.1991 salaisen yhteiskokouksen Suomen Pankin johtokunnan kanssa. Hallituksen enemmistö oli taipumassa devalvaation kannalle, mutta Suomen Pankki oli jyrkästi eri mieltä.
   Seuraavana päivänä jatkettiin. Kullberg itse olisi taipunut neljän prosentin devalvaatioon. Väyrynen olisi ollut valmis jopa ihan kunnon rysäykseen, yli kymmeneen prosenttiin. Muut devalvaation kannattajat liikkuivat enimmäkseen ääripäiden välissä.
   Aho taipui Suomen Pankin kannalle. Päätös markan sitomisesta ecuun ilman devalvaatiota tehtiin muodollisesti 4.6.1991. Teollisuuden edustajat tyrmistyivät.

   Eri pankeissa oli erilaisia talouspoliittisia linjauksia. Jaakko Lassila veti Kansallis-Osake-Pankkia ja KOP´laista teollisuutta sekä Suomen Pankkiyhdistystä devalvaation vastaiseen rintamaan. Ehrnroothien pankki SYP toivoi devalvaatiota, äänitorvena julkisuuteen päin sai toimia varatoimitusjohtaja Björn Wahlroos.
   
   Markan kytkentä ecuun ilman devalvaatiota tarkoitti pidemmän ja vaikeamman tien valintaa. Devalvaation vaikutukset olisivat alkaneet tuntua heti. Tämä devalvoimattomuus kyllä aiheutti markkinoilla korkojen putoamista ja tilanteen rauhoittamista. Mutta se oli vain tyyntä myrskyn edellä.

   Paitsi talouspolitiikka, myös ulkopolitiikka vaikutti Ahon hallituksen aikana toisinaan haasteelliselta. Kun hallitus oli toiminut 84 vuorokautta, 19.8.1991, Neuvostoliitossa pistettiin pystyyn vallankaappausyritys.
   Aho sai tiedon kaappauksesta radion uutisista. Väyrynen sai tietää tapauksesta, kun Yleisradion toimittaja soitti kysyäkseen kommenttia asiasta.
   Vallankaappaajien juntan kokoonpano aiheutti Suomessa hämmennystä. Koivisto tunsi monia heistä, eikä pystynyt pitämään näitä kovan neuvostodiktatuurin arkkitehteinä. Sisäministeri Boris Pugo puolestaan oli käynyt paria vuotta aiemmin Suomessa vierailulla Keskustan vieraana.
   Varapresidentti Gennadi Janajev sitä vastoin oli Ahon tuttu jo 1970-luvulta. Varsinaiset kaveruuden jäivät silloin vähemmälle, Aho torjui tuolloin tiettyjä Neuvostoliiton lähentelyjä, missä Janajev oli ollut mukana. Vuonna 1990 he olivat tavanneet jälleen, kun Keskustan uusi puheenjohtaja kävi esittäytymässä Neuvostoliiton kommunistiselle puolueella. Tuolloin Janajev totesi, että oli ilo tavata jälleen, mutta välit olivat vaikuttaneet enemmänkin muodollisilta.

   Vallankaappaus tuntui Ahosta pahalta, koska hän ei voinut tehdä muuta kuin seurata, mitä tapahtuu. Ahon täytyi tyytyä imuroimaan tietoja ja miettimään Suomen toiminnan vaihtoehtoja.
   Tuolloin perustettiin epävirallinen sisäisen turvallisuuden työryhmä. Epävirallisen ryhmän etuna oli se, että ryhmässä pystyttiin konstailematta ja vapaamuotoisen keskustelun pohjalta käymään tilannetta läpi pari kertaa päivässä. Ryhmän jäsenet - Väyrynen ja Pekkarinen sekä pääesikunnan, rajavartiolaitoksen ja Supon edustajat - keräsivät tietoja omista lähteistään ja omia kanaviaan pitkin.  
   Suomessa oli varauduttava siihenkin mahdollisuuteen, että kaappaus onnistuisi. Silloin olisi ollut todennäköistä, että kylmä sota olisi alkanut uudelleen. Ja kun tuolloin oltiin jo ajateltu EY-jäsenyyden mahdollisuutta, tapahtuma pakotti miettimään kysymystä uudelleen.
   Väyrynen pelkäsi, että kaappaus onnistuisi. Koivisto piti onnistumista ihan mahdollisena. Virkamiesten osalta mielipiteet vaihtelivat jyrkemmin, pessimistisempiin ja optimistisempiin arvioihin.
   Suomi esitti tapausta koskien harvinaisen kannanoton, missä pahoiteltiin asioiden saamaa käännettä. Väyrynen oli tuolloin Tanskassa, eikä saanut tarkkoja tietoja reaaliaikaisista tapahtumista. Tanskan ulkoministeri sen sijaan saapui kokoukseen suoraan EY-maiden ulkoministerikokouksesta, missä oli näytetty USA´n tiedustelusatelliitin välittämiä kuvia, mistä johtuen hän tiesi jo, että vallankaappaus oli epäonnistumassa - kuvista ilmeni, etteivät sotilaat olleet lähteneet liikkeelle kasarmeistaan. Tanskan ministerin oli helppo vetää pokkana kovaa tekstiä, ja sai muut Pohjoismaat samaan rintamaan, paitsi ei Suomea - Väyrystä sitoi hallituksen kanta, eikä siitä olisi voinut poiketa ilman neuvottelua Koiviston kanssa, mihin taas tilanteessa ei ollut mahdollisuutta. Yhteispohjoismainen lausuma jäi Suomen takia varovaiseksi, mistä muut Pohjoismaat kritisoivat Suomea.
   
   Vallankaappaus epäonnistui. Pian sen jälkeen Neuvostoliitto alkoi hajota. Baltian maiden irrottautuminen aiheutti ongelmia Suomelle.
   Aho keksi, ettei Suomen tarvinnut tunnustaa itsenäisiä Baltian maita, tunnustus oli annettu jo vuosikymmeniä sitten, eikä tunnustusta oltu koskaan peruttu.
   Diplomaattisuhteiden palauttaminen tapahtui kesken budjettineuvottelujen, jolloin Baltian maiden ulkoministerit olivat Suomessa hakemassa tunnustusta mailleen. Ministerit ehtivät lähteä, ennen kuin mitään tapahtui, ja siirtyivät Saksaan Bonnin. Ennen kuin nämä ehtivät liian kauas, asiat Suomessa saatiin selviksi ja Suomi kustansi matkan takaisin Helsinkiin. Diplomaattisuhteet palautettiin 28.8.1991, ennen Yhdysvaltoja tai useimpia EY-maita.

   Aho ansaitsi tapauksen yhteydessä valtavat ulkopoliittiset kannukset. Paitsi että huomasi tunnustusten riittävyyden, hän myös formuloi aihesta julkilausuman, mikä kelpasi Koivistollekin. Pian YYA-sopimustakin alettiin arvioida uudelleen.
   Kun Aho oli ollut yhdeksän kuukautta pääministerinä, koko YYA-sopimus siirtyi lopullisesti historiaan.

   Sisäpolitiikassa riitti puuhaa koko hallituskauden ajan. Eräs merkittävä asia, mistä piti tehdä päätöksiä, oli rahapolitiikka. Päästetäänkö markka devalvoitumaan, vai olisiko jotain muuta tehtävissä?
   Aho itse ei halunnut devalvaatiota, hän halusi yhteiskuntasopimuksen eli tavallaan sisäisen devalvaation palkkojen alentamisen muodossa.
   Viinanen tykitti varsin epädiplomaattisesti esitykset lakkoavustusten verollepanosta, yritysten suorista neuvotteluista ammattiliittojen ohi, lomarahojen poistosta ym. Ja suuttuihan ay-liike tuollaisesta.
   Viinasen mukaan Suomessa ei haluttu tunnustaa realiteetteja. Hänen mielipiteensä ay-johtajista oli, että näiden kriisitietoisuus oli olematon.
   Monet ay-johtajat olettivat, että keskustajohtoinen hallitus yritti heikentää ay-liikkeen valtaa. SDP´n ylivallan purkuhan oli ollut Keskustan unelma jo jonkin aikaa. Aholla ei kuitenkaan ollut ay-liikkeen murjomistarkoituksia. Toisaalta hän ei myöskään tuntenut ay-liikettä. Lisäksi hän teki virheen luottaessaan liikaa Ihalaisen vaikutusmahdollisuuksiin, Aho oli aidosti yllättynyt, kun Ihalaisen kanssa sovitut asiat otettiin uudelleen auki muiden ay-johtajien vaatimuksista - kun Ahon kanssa oli jotain sovittu, hän otti tehtäväkseen ajaa koko hallituksen sovittujen asioiden taakse, ja samaa hän edellytti Ihalaiselta. Aho ja Viinanen olivat yleensäkin suoran toiminnan miehiä: jos tuloksia ei tarpeeksi ripeästi alkanut näkyä, he antoivat sen kuulua.
 
   Varsin varhaisessa vaiheessa alettiin miettiä myös vuoden 1994 presidentinvaaleja. Eeva Kuuskoski nousi vuoden 1991 aikana huimasti ja alkoi jo käytännössäkin uhata Väyrysen presidenttiehdokkuutta. Myös Kainuun piirin nostama ehdokas Keijo Korhonen nousi näkyvästi esille, mutta hänen ei katsottu uhkaavan Väyrysen asemaa.
   
   Marraskuussa 1991 palattiin Keskustassakin ajatuksissa jälleen nykyhetkeen. Tuolloin kävi selväksi, ettei sisäistä devalvaatiota ollut mahdollista toteuttaa metallityöväen liiton ja paperiliiton vastustusten takia. 14.11. markka päästettiin kellumaan, kellutus kesti tosin vain yön yli. Markan arvo kytkettiin 14 % aiempaa arvoa alemmas. Aho ei ollut halunnut mennä puhumaan eduskunnalle niin kauan kuin markka oli kellumassa, joten markalle annettiin kiinteä arvo. Suomen Pankki olisi halunnut muutaman kelluntapäivän lisää.
   Iiro Viinanen oli periaatteen mies. Hän oli luvannut erota ministerin paikalta, jos devalvaatiohanke menee läpi. Aho oli sitä mieltä, että hallitus seisoo tai kaatuu yhdessä. Salolainenkin taivutteli aikansa, kysyi sitten Sauli Niinistöä tilalle, mutta tämä ei ollut tuolloin tehtävään halunnut. Muitakaan kokoomuslaisia ei saatu taivuteltua. Eduskuntasalissa Ilkka Suominen välitti puhemiehen paikaltaan lapun, missä luki "Et sitten ilmoita mitään erosta!" Viinanen taipui eikä ilmoittanut eroavansa.
   Jos hallitus olisi kaatunut, Aho ei olisi jatkanut seuraavassa hallituksessa pääministerinä. Uimonen näkee itseoikeutetun pääministerin tilanteessa olleen devalvaatiota ajanut Paavo Väyrynen, joka oli ollut erittäin oikeassa devalvaation suhteen. Devalvointiprosentti 14 oli ollut tarkalleen Väyrysen ajama lukema.
   Yllätyksenä devalvaatio ei Aholle tullut. Hän varautui tilanteeseen ainakin syyskuusta lähtien, jolloin Keskustan talouspoliittinen ydinryhmä oli pitänyt palaverin kesärannassa. Ryhmä oli tuolloin päätynyt arvioon, että devalvaatio oli välttämätön. Toisaalta hallittua devalvaatiota ei ollut mahdollista toteuttaa Suomen Pankin ja hallituksen yksimielisen devalvaatiolinjan takia. Arvioissa päädyttiin siihen, että pakkodevalvaatio oli ainoa mahdollisuus.
   Yhteiskuntasopimusta oltiin pidetty edelleen välttämättömänä, mutta vain devalvaatioprosentin pienentämiseksi. Ahon kannalta tilanne oli ollut sikäli ongelmallinen, että devalvaation tapahtuminen olisi saanut tilanteen näyttämään Ahon epäonnistumiselta. Jotta devalvaatio saatiin näyttämään pakkodevalvaatiolta, Ahon oli vielä jonkin aikaa puolustettava julkisesti vakaan markan linjaa.

   Kun yhteiskuntasopimus kaatui, Aho otti etäisyyttä ay-liikkeeseen. Puoli vuotta devalvaation jälkeen Aho julkaisi työnjako-oppinsa ja lähti yrittämään vanhojen rakennelmien purkua.

   18.3.1992 oli hallituksella tiedotustilaisuus, koskien pankeille myönnettävää kahdeksan miljardin (8.000.000.000:-) markan edullista pääomatukea. Aholta tuli lisäksi erillinen tiedote, jonka tämä oli tehnyt yhdessä Esa Härmälän kanssa. Tiedotteessa todettiin, että virheistä vastuullisten johtajien kohdalla suoritetaan tarpeelliset henkilöjärjestelyt, ja että johtajien palkkoja ja muita etuuksia leikataan. Kun Aholta kysyttiin, koskeeko tämä myös Suomen Pankkia, vastaus oli myöntävä.
   Jos kysymystä ei olisi älytty esittää, Ahon ja Kullbergin väliset suhteet eivät ehkä olisi kärjistyneet ainakaan niin nopeasti kuin sittemmin tapahtui.

   Keskustan johto piti omalta kannaltaan kestämättömänä sitä, että Suomen Pankki oli jyrännyt sen devalvaatiokiistassa linjalle, joka ei ollut kestänyt markkinoiden painetta. Keskustassa koettiin myös, että pankkikriisin synty oli jäänyt tajuamatta Suomen Pankissa. Koska pankki ei ollut enää ajan tasalla, sen johdossa katsottiin tarvittavan muutoksia.
   Aristokraattiseksi mielletty Kullberg ei ollut suosittu mies. Hän oli ojennellut pankkeja, sivallellut työmarkkinajärjestöjä ja moittinut kansaa kulutusjuhlista. Keskustassa pääteltiin, ettei kansa kovasti jäisi kaipaamaan, vaikka mies joutuisikin lähtemään.
   
   Kullberg vastasi Ahon esittämään kritiikkiin 1.4. pidetyssä Suomen Pankkiyhdistyksen vuosikokouksessa. Paitsi kokouksessa, hän haukkui hallituksen samana iltana suomen- ja ruotsinkielisessä TV´ssa. Lehdet repivät otsikoita.
   Kun Aho palasi seuraavana yönä Brysselistä Suomeen, hän sai hepulin.

   Kullberg oli tarjoutunut eroamaan jo marraskuun devalvaation yhteydessä. Koiviston pyynnöstä hän oli jäänyt vielä paikoilleen, tosin aikomuksena erota seuraavana kesänä. Tätähän ei ollut kerrottu julkisesti.
   Nyt asia kerrottiin. Odotettiin, että rauhattomiksi käyneet markkinat rauhoittuisivat. Mutta tiedon saatuaan ne villiintyivätkin tyystin.
   Kullbergista oli tullut rasite, ja tämä tiesi sen itsekin. 3.4. hän soitti Koivistolle ja ilmoitti eroavansa. Seuraaja oli saatava nopeasti ja Kullberg suositteli Sirkka Hämäläistä, joka aloittikin 5.4.
   Keskustalle Hämäläisen valinta ei ollut aivan mieluisin mahdollinen. Puolueemme kärkiehdokas oli tietenkin Esko Ollila, mutta tämän uskottavuus oli kolhiintunut ratkaisevasti Säästöpankkikriisissä. Silti, pidettyään yhteisen tiedotustilaisuuden Hämäläisen kanssa, Aho hymyili julkisuudessa leveästi. Hymyä ehkä levensi se, että kiista Kullbergin kanssa oli ohi, sekä se, että hallitus oli onnistunut sopimaan kymmenen miljardin lisäleikkauksista. Lisäksi Keskusta oli saanut ajettua hallituksen päätökseen maininnan suurten eläkkeiden leikkauksista.
   Säästöpäätös oli selkeä vastaus kansainväliselle valuuttarahastolle IMF´lle. Taloudellisen pelivaran lisäämisen lisäksi säästöpäätöksellä oli muitakin hallituksen työtä selkeyttäviä vaikutuksia. Eeva Kuuskoski sai tarpeekseen ja erosi ministerin virastaan ilmoittaen samalla, ettei aio osallistua Keskustan esivaaleihin Väyrysen vastaehdokkaana. Loppukauden Ahon-Viinasen akseli pyörittikin hallitusta lähes mielensä mukaan.

   Pankkikriisi alkoi vuonna 1991 Säästöpankkien Keskus-Osake-Pankin tohelointien paljastuessa. 1992-1993 koko pankkijärjestelmä oli kriisissä. Hallitus yritti pysytellä etäällä asiasta, virkamiehet saivat hoitaa kriisiä melko pitkälle keskenään. Nämä lapioivatkin miljardikaupalla rahaa pankeille.
   Ahon ja Viinasen, kahden pankkialan amatöörin, oli kuitenkin pakko tarttua asiaan. Eivät he taidoiltaan välttämättä hirveän paljon virkamiehiä huonompia olleet. Ns. asiantuntijatkin perustivat toimintansa siihen, että päätöksiä tehtiin reagoimalla akuutteihin ongelmiin, ilman selkeää suunnitelmaa tai edes tietoa kriisin todellisista mittasuhteista.
   1992 perustettiin Valtion vakuusrahasto. 1993 säädettiin omaisuudenhoitoyhtiöitä koskeva laki. Vasta näistä saatiin pankkikriisityökalut.

   Vaikka lama monelle tulikin yllätyksenä, kyllä siitä jonkin verran varoiteltiinkin. Esim. Pentti Aranko näki pankkitarkastusviraston ylijohtajana ollessaan, mitä oli tapahtumassa. Ensimmäisen kerran hän varoitti ongelmista jo vuonna 1988, mutta tuolloin reaktio oli se, että monet epäilivät Arangon arviointikyvyn pettäneen.
   5.9.1989 Aranko luovutti muistion valtionvarainministeri Erkki Liikaselle. Muistiossa huomautettiin, että suomalaispankit olivat riippuvaisia ulkomaisesta varainhankinnasta, etenkin suhteutettuna valuuttavarantoon. Lisäksi muistiossa mainittiin mm. korkoriskit ja lainojen takaisinmaksukyvyn ongelmat. Muistiossa edellytettiin vastatoimia, mikäli riskit toteutuisivat. Liikaselta ei kuitenkaan minkäänlaista vastakaikua tullut.
   13.3.1991 Aranko lähetti henkilökohtaisen kirjeen valtiosihteeri Eino Keinäselle. Sillä kertaa tärppäsi: perustettiin huippusalainen virkamiesryhmä, ns. rohtoryhmä. Ryhmään otettiin Arangon ja Keinäsen lisäksi Matti Vanhala ja Esko Ollila Suomen Pankista, Pekka Laajanen valtiovarainministeriöstä sekä Risto Määttänen pankkitarkastusvirastosta.
   Pankkituen peruslinja syntyi rohtoryhmässä SKOP´n kriisin yhteydessä. SKOP otettiin Suomen Pankin haltuun salamavauhtia: pankin johtokunta teki päätöksen aamupäivällä ja kertoi asian julkisuuteen iltapäivällä. Hallituksella ei ollut edellytyksiä ehtiä väliin. Tuolloin asialla ei hallituksen mielestä vielä suuremmin merkitystä ollutkaan, mutta kun myöhemmin muut pankit tulivat piikille, Suomen pankkikriisistä tuli Pohjoismaiden raskain, maan kansantalouden kokoon suhteutettuna.

   Pankkien tukeminen oli keskustalaiselle Aholle poliittisesti vastenmielistä, olihan alkiolainen puolueemme pyrkinyt olemaan köyhän asialla. Keskustan toimintaa on usein sävyttänyt suhtautuminen, minkä mukaan korot ovat liian korkealla pankkien ahneuden ja pahan keskuspankin takia. Yhtäkkiä keskustalainen hallitus joutui avaamaan yhteiskunnan rahahanat sekä lihottamaan pankkeja ja niiden omistajia. Samaan aikaan kun annettiin kertarysäyksellä kahdeksan miljardia veronmaksajilta pankeille, köyhien etuuksia leikattiin. Sittemmin pankkituen nettomäärä kipusi yli neljänkymmenen miljardin, lisukkeineen vieläkin korkeammaksi.

   Säästöpankkien lisäksi suuret liikepankit KOP ja SYP upposivat. Helmikuussa 1993 pykättiin sitten eduskunnan ponsilausuma - tarkka kopio Ruotsin vastaavasta joulukuulta 1992 - missä eduskunta takasi, että suomalaiset pankit pystyvät hoitamaan sitoumuksensa ajallaan. Eduskunta tulisi tarvittaessa myöntämään riittävät määrärahat ja valtuudet hallituksen käyttöön sitoumusten täyttämiseen.
   Hallitus sosialisoi ponnella pankkien riskit, aiemmin se oli sosialisoinut jo SKOP´n, SSP´n ja STS´n. Hallitus ei kuitenkaan halunnut lisätä valtaansa pankeissa yhtään enempää kuin oli pakko. Porvarillisuuden raja "porvarihallituksen" pankkipolitiikassa kulki siinä.
   
   Monien vaiheiden jälkeen saatiin muodostettua omaisuudenhoitoyhtiö, ns. roskapankki. Tämä tapahtui sen jälkeen kun Paavo Lipponen tuli SDP´n johtoon ja hallitus sai oppositiosta enemmän tukea. Monesta mainitsemastani asiasta löytyy kirjasta huomattavasti enemmän tietoa kuin tähän pystyn ottamaan, ja varsinkin roskapankin muodostamisessa oli huomattavan monta mutkaa ja monia yksityiskohtia. Asiasta kiinnostuneiden kannattaa etsiä tämä kirja käsiinsä.
   Roskapankin toiminta-ajatuksena oli erottaa kannattava ja tappiollinen pankkitoiminta toisistaan.

   SDP ajoi oppositiossa ollessaan elvytystoimenpiteitä. Hallitus ei katsonut niihin olevan siinä tilanteessa varaa, mutta tiettyjä spekulaatioita hallituksessakin aiheesta esiintyi. Kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kimmo Sasi vuoti yhdessä Keskustan Kalevi Mattilan kanssa liian optimistisia arvioita SDP´n Antti Kalliomäelle. Tämän jälkeen Viinanen, jonka välit Sasin kanssa olivat ennestäänkin vähintäänkin viileät, teki selväksi, että Sasi saa lähteä. Salolainen taipui ja erotti Sasin.

   Säästöpankkikriisiä hoidettaessa perustettiin uusi pankki, SSP eli Suomen Säästöpankki. Jälkeenpäin on spekuloitu, miksi kyseinen toimenpide tehtiin. Oliko kyseessä jopa tahallinen säästöpankkien harhautus?
   Kun perustettiin SSP, valtion ei tarvinnut ottaa kontolleen kahtatoista täysin elinkelvotonta säästöpankkia, vaan nämä sulautettiin muihin säästöpankkeihin, jotka sitten joutuivat ottamaan taloudellista vastuuta näistä heikommista. Lisäksi näin saatiin säästöpankkileiri jonkinlaiseen myyntikuntoon ja valtio pystyi myymään koko nipun heti tilaisuuden tullen.
   Ainakin periaatteessa harhautusteoriaa tukevat valtion vaatimukset säätiömuotoisen SSP´n muuttamisesta osakeyhtiöksi - säätiömuotoisessa pankissa valtio ei olisi pystynyt käyttämään isännän ääntä, mutta osakeyhtiössä sillä oli täysi äänivalta.

   Markkinavoimilta kysyttiin, voisiko säästöpankit päästää konkurssiin. Vastaus oli jyrkästi kielteinen, joten hallitus jätti tämän vaihtoehdon kokonaan pois laskuista.
   Säästöpankeista oli silti päästävä eroon. Päätös SSP´n alasajosta tehtiin lopullisesti kesäkuussa 1993. Hieman aikaisemmin, 22.4.1993, Heikki Koivisto oli nimitetty Valtion vakuusrahaston johtoon. Koivisto poikkesi muista pankkikriisiä hoitaneista virkamiehistä, hän oli lujaluontoinen mies, joka ei vähästä hätkähtänyt, eikä pelännyt radikaalejakaan ratkaisuja. Hänen kesäkuisen muistionsa pohjalta SSP´n kohtalo sitten sinetöitiin. Muistio esiteltiin suppealle ministeriryhmälle kaksi päivää ennen juhannusaattoa.

   Koko hallituskauden ajan ilmassa oli leijunut myös kysymys Suomen suhtautumisesta eurooppalaiseen integraatiokehitykseen. Itävalta oli hakenut EY-jäsenyyttä jo vuonna 1989, ja kun Ruotsikin innostui aiheesta kesäkuussa 1991, Suomeen iski ankara paine seurata perässä.
   Keskustan kenttä ja MTK vastustivat jäsenyyttä. Jos Aho lähtisi ajamaan Suomen EY-jäsenyyttä, se olisi vastoin oman puolueen tahtoa. Pääministerinä Aho taas oli vastuussa koko Suomesta, Keskustan etu ei saanut mennä koko Suomen edun ohi. Jos Aho olisi ollut vakaumuksellisesti EY-jäsenyyttä vastaan, hän olisi voinut päästää Keskustan oppositioon ja pysäyttää sieltä käsin prosessin Suomen osalta - hallituksessa olisi ollut äärimmäisen vaikea pysyä, jos puolue olisi ollut jäsenyyttä vastaan.
   Aho oli aidosti EY´n ja myöhemmin EU´n kannattaja, joten päämäärän valinta ei ollut vaikea. Oli vain mietittävä, millä keinoin siihen päästäisiin.

   Vaikka MTK vastustikin tiukasti Suomen EY-jäsenyyttä, se piti sitä silti vähintäänkin mahdollisena. MTK alkoikin varsin pian valmistella maatalouden siirtymäkauden tukiratkaisuja 10-15 vuodeksi.

   Jossain vaiheessa sekä Aho että Väyrynen olivat EY-jäsenyyden kannalla. Väyrynen ajoi kuitenkin jäsenyysehtoja, mitkä olivat huomattavasti tiukemmat kuin Aholla - jos Väyrysen ehdot olisivat menneet läpi, Suomi olisi ollut reippaasti nettosaajana, sittemmin toteutuneessa tilanteessa oli vähän siinä ja siinä, vaikka ensimmäiset jäsenyysvuodet Suomi lopulta pysyikin nettosaajana.  
   Ahon ja Väyrysen välille muodostui kilpailutilanne ulkopoliittisesta johtajuudesta. Alkuvuonna 1992 Suomen virallisesta linjanvedosta yritettiin pudottaa pois termi puolueettomuus. Mm. Väyrynen ja Kankaanniemi vastustivat yritystä. Hallituksen sisäinen ristiriita ratkaistiin sillä erää siten, että Väyrysen linjaa noudatettiin virallisissa asiakirjoissa, muissa ulkopoliittisissa lausunnoissa puolueettomuus unohdettiin.
   Taistelu termistä laantui Väyrysen lähdettyä hallituksesta toukokuussa 1993.

   Eduskunta äänesti EU-jäsenyyshakemuksesta 10.4.1992. Keskustan eduskuntaryhmä kokoontui ennen äänestystä. Useat edustajat haukkuivat jäsenhakemuksen, tukijat eivät paljoakaan mekastaneet. Lopulta Aho nousi kasvot kalvenneina ylös ja totesi lyhyesti, ettei ryhmän asenteesta montaa johtopäätöstä pystynyt vetämään, ja että hänen kai täytyy emnnä presidentin puheille äänestyksen jälkeen.
   Äänestyksessä jäsenyyshakemusta puolsi 108 ja vastusti 55, tyhjää äänesti 32.

   Kun Väyrynen erosi ulkoministerin paikalta, Aho kysyi Esko Ollilaa Väyrysen tilalle. Tämän kieltäydyttyä Aho kysyi Heikki Haavistoa, MTK´n puheenjohtajaa, joka oli profiloitunut EU´n vastustajana - mutta joka oli yksityisesti jo kääntynyt kannattamaan jäsenyyttä pienempänä pahana, tietenkin sopimuksesta riippuen mutta kuitenkin. Haavisto suostuikin tehtävään.

   Väyrynen alkoi kääntyä yhä selvemmin EU´n vastustajaksi. Huhtikuussa 1994 Keskustan puoluevaltuuskunnassa Väyrysen mielipide oli jo selkeästi, ettei Suomen ollut järkevää pyrkiä EU´n jäseneksi sovitussa aikataulussa ja saavutetun neuvottelutuloksen perusteella. Samassa tilaisuudessa Väyrynen nosti esiin myös vanhan kärhämän Ahon kanssa, missä Aho oli itse henkilökohtaisesti estänyt Väyrysen nousun Keskustan eduskuntaryhmän johtoon.
   Tämän jälkeen puoluekokouksessa keskustalaiset äänestivät EU-linjasta. Ahon linja voitti 1.607 - 834. Aho oli uhannut erota, jos hänen linjansa häviää, mikä lienee tuonut ratkaisevat äänet. Väyrynen lähetti tappionsa jälkeen puoluekokouksen osanottajille avoimen kirjeen, missä hän totesi, että EU-jäsenyyden ehdot johtavat Suomen oman elintarviketalouden romahdukseen, maaseudun autioitumiseen, maakuntien elinvoimien ehtymiseen ja suuriin kansantaloudellisiin menetyksiin.
   Väyrynen yritti vielä kerran laittaa kapuloita rattaisiin EU-hankkeen osalta. Eduskunnan käsittelyssä hän oli eräs jarrutuskeskustelun arkkitehdeistä yrittäen saada eduskunnan äänestyksen Ruotsin kansanäänestyksen jälkeen. Jarrutuksessa onnistuttiin, mutta sekä Suomi että Ruotsi liittyivät unioniin, Suomen eduskunnassa äänestystulos oli lopulta 152 - 45. Keskustalaisista 24 vastaan äänestänyttä aiheuttivat Aholle mielipahaa, lukumäärä oli selvästi enemmän kuin Aho oli odottanut, mutta Väyrysen lievä arvovaltavoitto ei riittänyt estämään Suomen EU-jäsenyyttä.

   Devalvaatioratkaisujen yhteydessä tuli todettua, ettei SAK loppujen lopuksi halunnut kaataa hallitusta. Ja ilman SAK´n johtoa ay-liike ei olisi siihen pystynytkään.
   AKAVA ja TVK olivat kokoomuslaisten hallussa, joten siellä ei asetettu hallituksen jatkoa kyseenalaiseksi. SAK´n Ihalainen piti huolta, ettei jäsenjärjestöissäkään ryhdytty liikaa keikuttamaan venettä. AKT´n puheenjohtaja Risto Kuisma olisi halunnut SAK´n upottavan hallituksen, mutta hän ei saanut riittävää tukea muilta. STTK´n Esa Swanljung oli johtajista kaikista vihamielisin, mutta tiesi kyllä tarkkaan, että STTK´n jäsenistöstä riittävän suuri osa oli hallituksen takana ja että oma asema olisi vaarantunut nopeammin kuin hallitus.
   Moni toki toivoi avoimesti, että hallitus kaatuisi. Swanljung sanoi sen julkisestikin. Aho taas totesi erään kerran yksityisesti Swanljungille, että hänen mielestään valtakunnanoikeus olisi Swanljungille oikea paikka.
   Kolme kertaa tilanne ajautui niin lukkoon, että ay-liike uhkasi lakoilla. Joka kerran hallitus perääntyi ja kiristi veroja.

   Ensimmäinen Ahon hallituksen aikainen suurlakon uhka oli päällä syksyllä 1992. Hallitus ja ay-johtajat pääsivät kuitenkin kompromissiratkaisuun työttömyysturvan leikkauksista.
   Alunperin hallitus aikoi leikata 500.000.000 markkaa. Jos suurlakko olisi toteutunut, vastaava potti olisi kulunut alle vuorokaudessa. Vaikka Aho taipuikin, ei hän käsittänyt, miksi tilanteessa noin järeät aseet piti ottaa käyttöön.
   Toukokuussa 1993 iski SAK´n vientilakon uhka. Uhka oli suunnattu kaavailtuja työlakeja vastaan. Näiden lakien tarkoituksena oli mahdollistaa nuorten palkkaaminen sopimuspalkkoja pienemmällä palkalla. Hallitus taipui, esitystä ei annettu eduskunnalle.
   Kolmas suurlakon uhka oli toukokuussa 1994. Silloin yritettiin käydä käsiksi ay-jäsenmaksujen verovähennysoikeuteen ja työttömyysturvaan.
   Vaikka suurlakkoa ei saatukaan aikaan, jotain kuitenkin. Risto Kuisman AKT aloitti kesäkuussa 1991 satamalakon. Vienti mentiin katkaisemaan juuri silloin, kun Suomen talous oli aloittanut rajun putoamisen. Kesäkuu 1991 onkin vuoden 1945 jälkeen synkin kuukausi maamme kansantuotteen kehityksen kannalta. Uimonen toteaa suorasukaisesti, että Kuisma ajatteli vain liittonsa jäsenten etua ja että samanlaisia paukapäitä oli jonossa Kuisman selän takana.

   Ahon ja Viinasen ajoittain erinomaisen läheisestä yhteispelistä huolimatta Ahon hallitus jätti Viinaseen syvät haavat. Helmikuussa 1995 Viinanen kyllästyi Keskustaan täysin. Tuolloin hän antoi julkisuuteen kommentin, minkä mukaan poliittinen yhteistyö Keskustan kanssa riitti hänelle. Hän vielä lisäsi, että kokeilisi mielellään hallitusyhteistyötä SDP´n kanssa.
   Lausunto tuli täytenä yllätyksenä Aholle.

   Ahon tullessa pääministeriksi presidentti Koivisto oli ennen yhdeksänvuotista presidenttikauttaan ollut kahdesti pääministeri, kerran valtiovarainministeri ja pitkään Suomen Pankissa. Aho katsoikin Koivistoa ylöspäin.
   1994 Martti Ahtisaaren tullessa tasavallan presidentiksi Aho oli ollut kolmisen vuotta pääministeri. Hallitus oli saanut tuona aikana Suomen talouden syöksyn katkeamaan ja Aho oli vakiinnuttanut asemansa. Ahtisaari oli Suomen asioiden suhteen ulkopuolinen. Hän oli valtiosihteeri, joka oli mm. tarjonnut palveluksiaan pääministeri Aholle tämän Lontoon-matkan aikana. Aho oli rehellisesti sitä mieltä, että hän tiesi Suomen asioista Ahtisaarta enemmän
   Presidentinvaaleissa Ahtisaari rakensi kampanjansa jonkinasteiseen vastakkainasetteluun hallituksen kanssa. Aho taas oli vaalien toisella kierroksella Elisabeth Rehnin kannalla.
   Ei liene ollut minkäänlainen yllätys, että vallan vaihtuessa jonkinasteinen yhteentörmäys oli tulossa. Toisaalta, vaikka Ahon ja Ahtisaaren näkemykset törmäsivät muutaman kerran ilkeän näköisesti, heillä ei milloinkaan ollut vaikeuksia tulla toimeen keskenään. Ahtisaari ei esim. kertaakaan joutunut korottamaan ääntään puhuessaan Ahon kanssa. Tosin melko muodollisiksi heidän välinsä jäivät.

   Uusi presidentti tuntui poliittisen taustansa takia helpommalta vastukselta kuin Kekkonen tai Koivisto aikoinaan. EU-jäsenyys taas antoi muutenkin asiaperusteita presidentin vallan vähentämiseen. Niinpä presidentin valtaoikeuksien kaventajilla oli tuhannen taalan paikka.
   Ahtisaari laittoikin kovan kovaa vastaan ja onnistuikin käytännössä torpedoimaan muutokset leipälajinsa ulkopolitiikan suhteen. Periaatteessa hallitus olisi voinut yhtenäisenä rintamana jyrätä jotain läpi myös vastoin presidentin tahtoa, mutta näin ei tapahtunut. Yhtenä esimerkkinä tästä on Suomen EU-komissaarin valinta.
   Ahtisaaren ehdokas EU-komissaarin virkaan oli Erkki Liikanen. Muista ehdokkaista Salolainen ja Suominen eivät kelvanneet Aholle, joten laajaa kannatusta ei näillä ollut. Ahon hyväksymiä ehdokkaita olivat Haavisto, Ollila ja Christoffer Taxell, mutta nämä eivät kelvanneet Kokoomuksen uudelle puheenjohtajalle Sauli Niinistölle. Muodostuneessa tilanteessa Ahtisaaren kanta ratkaisi.
   Mainittakoon, ettei Ahtisaaren tuki Liikaselle ollut aivan itsestään selvää. Ahtisaari neuvotteli kulissien takana komission uuden puheenjohtajan Jacques Santerin kanssa Haaviston mahdollisuuksista maatalouskomissaarin salkkuun - mikäli kyseinen salkku olisi irronnut suomalaiselle, Ahtisaari olisi harkinnut Haavistoa omaksikin ehdokkaakseen. Kun maatalouskomissaaria ei Haavistosta olisi saatu, Ahtisaari meni Liikasen taakse - Ahtisaari oli saanut tietää edeltä käsin, että jos Liikanen olisi Suomen ehdokas, Suomi saisi todennäköisesti budjettikomissaarin salkun, ja tämä oli Ahtisaaren mielestä täysin hyväksyttävä saavutus.
   Silloin, kun hallituksessa vielä käytiin vääntöä hallituksen ehdokkaista, Ahtisaari oli ainoa suomalainen, joka tiesi suomalaisten mahdollisuuksista eri komissaarien virkoihin.

   Vuoden 1995 eduskuntavaalien lähestyessä näytti siltä, että SDP ottaa aivan hillittömän vaalivoiton ja että Keskusta menettää suurenkin osan kannatuksestaan. Eräässä vaiheessa näytti siltä, että puolueemme kannatus jäisi jopa alle viidentoista prosentin.
   Vaikka vaalit näyttivät hävityiltä, Aho valoi raivokkaasti optimismia keskustaväkeen. Tämän jälkeen kannatus gallupeissa nousi, ei paljon, mutta antoi signaalin keskustalaisille: peli ei ehkä sittenkään ole tyystin menetetty.
   Aho nosti rimaa. Hän totesi, että Keskustan kannatusprosentti tulee vaaleissa alkamaan kakkosella. Lausunnot leimattiin tuoreeltaan järjettömiksi, mutta niillä tuntuu olleen suuri vaikutus Keskustan vaalityön tekijöihin: yritys kasvoi, peli päätettiin katsoa loppuun.
   Ahon lausuntojen tarkoituksena oli muuttaa todellisuutta, ja siinä onnistuttiin. Vaikka vaalitulos (19,8 %) ei alkanutkaan kakkosella, nousu oli huikea. Usein kun puhutaan torjuntavoitosta, ne jutut ovat kateellisten häviäjien horinoita, mutta tällä kertaa kyseessä oli kiistatta torjuntavoitto: parissa kuukaudessa viiden prosenttiyksikön lisäys kannatukseen, siihen ei moni puolue eduskuntavaaleissa ole pystynyt.

   Pelkillä puheilla Aho ei vaaleja käynyt, hän osasi käyttää näkyvyyttään pääministerinä monella tapaa hyväkseen. Urheilumiehenä hänelle oli luontevaa poseerata menestyneiden urheilijoiden seurassa pitkin pääministerikauttaan. Kun jääkiekkoleijonat voittivat MM-hopeaa keväällä 1994, Aho kutsui joukkueen Kultarantaan saunomaan. Ja kun Aho sitten lähempänä vaaleja täytti 40, hän sai jellonien pelipaidan numero 40, Mika Niemisen paidan, johon oli vaihdettu teksti "E. Aho". Pääministeri vetäisi paidan päälleen kameroiden salamoidessa. Arvatkaa, kuka oli seuraavan päivän iltapäivälehtien lööpeissä.
   Ahon taustaryhmät miettivät Ahon tärkeitä TV-esiintymisiä ja toimivat sparraajina, eli miettivät haastatteluissa ja väittelyissä esiin otettavia asioita sekä toimivat valetoimittajina käyden vastaavia haastatteluja Ahon kanssa etukäteen. Ahon vanhat TV-esiintymiset olivat ahkerasti käytössä taustaryhmien miettiessä, missä vielä voisi parantaa.

   Väittelyt Paavo Lipposen ja Esko Ahon välillä tasoittivat jonkin verran kannatuslukujen eroja Keskustan ja SDP´n välillä. Ensimmäisessä keskinäisessä väittelyssä Aholla oli suunnitelmissa esiintyä valtiomiesmäisesti, Lipposta ei ollut tarkoitus murjoa maan rakoon. Kun keskustelua oli käyty noin 20 minuuttia,  Lipponen oli paitsi paljastanut tietämättömyytensä, myös hyökkäämällä ajanut Ahon nurkkaan. Siinä vaiheessa Aho nosti etusormensa pystyyn, lähti vastahyökkäykseen ja otti Lipposen luokalle heikosta asian hallinnasta.
   
   Vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen jatkoi aloitti Lipposen ensimmäinen hallitus, mihin Keskusta ei päässyt mukaan. Lipponen soitti Aholle lyhyen puhelun kertoen, ettei Keskusta ole seuraavassa hallituksessa mukana. Puhelun lopuksi Lipponen esitti toiveen, että he voisivat jatkaa yhteistyötä muussa muodossa. Aho totesi sanatarkasti: "Jaa, vai niin. No, eipä sille sitten mitään voi".

   Nuori pääministeri on kirja täynnä vääntöä ministerinsalkuista ja muista tärkeistä viroista, yksityiskohtia Suomen taloudellisesta tilanteesta ja talouspoliittisista toimenpiteistä Esko Ahon hallituksen aikana, kuvauksia puolueiden sisäisistä henkilösuhteista ja ilmapiireistä jne. Risto Uimosella on ollut käytössään valtava arkistomateriaali, mitä hän on hyödyntänyt ansiokkaasti. Lisäksi hän on haastatellut tärkeimpiä toimijoita, lähdekritiikin tarpeellisuuden muistaen: keskusteluista on tarkkoja lainauksia ainoastaan silloin, kun kaikki osapuolet ovat muistaneet juttunsa samalla tavoin, kaunisteltuja satuja kirjaan ei ole kerätty. Kirjan päähenkilö on keskustalainen, joten näkökulma on hivenen Keskustaan päin kallellaan, mutta toisaalta, koskapa Aho on kaiken aikaa suurennuslasin alla, myös kritiikkiä häntä kohtaan esiintyy vastaavasti enemmän kuin ehkä muutoin olisi esiintynyt. Näin ollen teos on helppo nähdä jokseenkin rehellisenä ja objektiivisena kuvauksena Ahon hallituksen ajasta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Keskustalainen
Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Toimittanut Kauko Rumpunen
WSOY 1997
294 sivua


Ahti Karjalainen (1923-1990) oli samanaikaisesti sekä näkyvä että toisaalta tuntemattomaksi jäänyt vaikuttaja Suomen politiikassa takavuosikymmeninä. Esim. Kukka-Maaria Karjalaisen myöhemmin julkaistu, tällä sivulla aiemmin käsitelty Isä-teos availi näköaloja Karjalaisen tuntemattomaan puoleen, mutta ehkä Karjalaiseen on syytä paneutua vielä hänen omien päiväkirjojamerkintöjensä kautta. Karjalaisen muistiinpanot olivat kieltämättä ajoittain hyvin niukkoja, mutta silti toisinaan paljastavia. Lisäksi teokseen on taltioitunut poliittista ajankuvaa 1950-luvulta 1980-luvulle saakka.

   Päiväkirjat alkavat kesästä 1950, jolloin Maalaisliiton johdossa oli V.J. Sukselainen, Suomen Tasavallan presidenttinä J.K. Paasikivi ja pääministerinä U.K. Kekkonen. Ahti Karjalainen toimi pääministerin sihteerinä.

   Kesä 1950 oli poliittisesti kuuma. Kekkonen lähti kutsuttuna Moskovaan allekirjoittamaan kauppasopimusta. Liikkeellä oli huhuja, että matkaan liittyisi joitain muitakin tarkoituksia, että Kekkonen olisi itse kutsuttanut itsensä Moskovaan ja että Kekkonen olisi ollut menossa myymään isänmaansa. Suomen Sosialidemokraattikin julkaisi asiasta yhden palstan uutisen.
   Matka kesti monta päivää. Niiden päivien ajan kotimaan lehdistössä kävi melkoinen kuhina. Lopulta Moskovasta saapui tieto, että sopimus allekirjoitetaan. Kustaa Vilkuna höysti vielä tietoja valittamalla, että Kekkonen oli ryypännyt liikaa Suomenlinnassa ennen lähtöään Moskovaan.
   Matka ravisteli jonkin verran myös Suomen ja ulkomaiden suhteita. Yhdysvaltojen Moskovan lähetystön taholta esitettiin länsivaltojen diplomaateille, etteivät nämä olisi Kekkosta vastassa asemalla, koska sopimus oli tähdätty brittejä ja amerikkalaisia vastaan. Italian lähetystöstä oli vastattu, että kyseessä olivat ainoastaan protokollaseikat ja että parempi oli mennä Kekkosta tervehtimään. Niin englantilaiset ja amerikkalaisetkin ottivat Kekkosen vastaan kuten kuuluikin.
   Sopimusten allekirjoitusten jälkeen Kekkonen tapasi vielä Stalinin, joka mm. totesi Suomen kansan olevan onnellinen kansa. Lisäksi Stalin lahjoitti Sakari Tuomiojalle laatikollisen sikareja.
   Suomessa oltiin sopimukseen tyytyväisiä, mutta aiottiin silti vaihtaa hallitus ja tehdä Väinö Tannerista pääministeri. Tuolloin oli liikkeellä vahvoja voimia, joiden päämääränä oli kaataa Kekkonen ja Tuomioja.

   Kesäkuun lopulla syttyi sota Korean niemimaalla. Kaksi päivää myöhemmin USA´n presidentti Harry S. Truman kehotti USA´n laivastoa ja ilmavoimia suojaamaan Etelä-Koreaa ja Formosaa (Taiwan). Karjalaisen mukaan tilanne oli tuolloin vakava, ja pahemmaksi vain muuttui.
   5.7. sovittiin hallituksen iltakoulussa, että tutkitaan huoltotilanne siltä varalta, että maailmantilanne kiristyy (koskien leipäviljan ja öljyn saatavuutta).
   Vähemmänkin vakavia, mutta Karjalaisen noteeraamia vaikutuksia tilanteella oli Suomen kannalta. Yhdysvallat esim. määräsi filmiedustajansa valittamaan korkeimpiin oikeuselimiin asti, jos  Suomen filmitarkastus kieltää tai saksii amerikkalaisia elokuvia.

   Kun Kekkonen oli pääministerinä, Maalaisliitto oli siis hallituksessa. Oppositiossa oli mm. SDP, joka ensin pyrki kaatamaan hallitusta ja myöhemmin pyrki laajentamaan hallituspohjaa siten, että itse pääsisi hallitukseen. Poliittisten vääntöjen keskellä Kekkonen ja Paasikivi pitivät yhteistuumin hallituksen kasassa ja hallituspohjan ennallaan.

   Kovimmat väännöt käytiin hallituksen, eduskunnan ja eri etujärjestöjen välillä. Suomessa oli tuolloin palkkasulku talouden vakauttamiseksi. Lopulta syyskuun alussa metallimiehet menivät lakkoon. Maalaisliitto pysyi kuitenkin lujana. Puolueessa päätettiin, että mennään sitten vaikka yleislakkoon, jos ay-liike ei anna periksi. Tilanteessa alkoi lopulta olla kysymys sen kokeilemisesta, pystytäänkö Suomea hallitsemaan ilman että vasemmisto olisi hallituksessa.
   Lopulta hallitus päätti suositella metallialalla välitysehdotukseksi 95 mk/tunti. Pidemmän ajan tavoitteeksi asetettiin indeksisidonnaisuudesta irtautuminen. Edellisenä keväänä oli tehty Fagerholm-sopimus, mikä korotti mm. maataloustuotteiden hintoja ja vuokria, mitkä puolestaan synnyttivät uusia palkkavaatimuksia.
   Myös sokerilakko kuumensi tunteita. Esim. 5.10. jopa 800 viljelijää piti mekkalaa Hämeessä kokoontuessaan Turenkiin.
   Marraskuun lopussa Kekkonen tempaisi hätkähdyttävän ehdotuksen, minkä mukaan muodostettaisiin kokoomushallitus, mihin olisi koottu kaikki eduskuntapuolueet parlamentaarisen voiman suhteessa. Paasikivi hyväksyi ehdotuksen todeten sen olevan aika paukku.
   Kaikki eivät mahtuneet samaan hallitukseen, joten niin laaja pohja ei tullut kysymykseen. Lopulta 17.1.1951 Maalaisliitto ja SDP saivat uuden hallituksen kasattua. Eniten aikaa Maalaisliiton ja SDP´n neuvotteluissa olivat vieneet erimielisyydet palkoista ja maataloudesta.

   Väännöt jatkuivat uudessa hallituksessa. Maatalous- ja virkamiespalkoissa oli kovia korotuspaineita. Niukkuutta jaettiin, asiat olivat erityisen vaikeita. Päiväkirjamerkinnöistä selviää kiinnostuneille seikkaperäisesti yksityiskohdat noiden aikojen neuvotteluista. Ne on monin osin kirjattu ylös yksittäisiä sanatarkkoja repliikkejä myöten, joten se tulee helposti selville, kuka ja mikä ryhmä oli minkäkin hankkeen takana.

   Kekkonen oli kiistelty hahmo. Vihamiehet olivat ajoittain täysin psykoottisia Kekkos-vihassaan. Esim. Aftonbladetin toimittaja Hällsten uhkaili helmikuussa 1951 Hufvudstadsbladetin toimittaja Häggblomille päästävänsä Kekkosen päiviltä. Lisäksi hän jakoi Aftonbladetille ja täkäläisille iltapäivälehdille jutun, joka päättyi uhkaukseen Kekkosen murhaamisesta. Juttua ei lehdissä julkaistu ja Kekkonen oli itse haluton puuttumaan asiaan millään tavalla. Karjalainen puolestaan kävi huolestuneita keskusteluja Sukselaisen kanssa. Kun uhkailut jatkuivat vielä maaliskuun puolella, Karjalainen sopi ylipoliisipäällikön kanssa, että Hällsten toimitetaan mahdollisimman pian pakkohoitoon.
   Kyllä väkivallantekoja sattuikin noihin aikoihin. 11.11.1954 tapahtui osastonjohtaja Keijo Alhon huomiota herättänyt ampumistapaus. Karjalainen oli kirjoittanut muistiin tapaukseen liittyviä yksityiskohtia. Kun kenraali Heiskasesta tehtiin armeijan komentaja, Alho, joka kannatti Tapolaa, kävi pääesikunnassa uhkailemassa, että Heiskanen täytyy raivata pois tieltä. Alho oli myös pitänyt yhteyttä Uuden Suomen taloustoimittaja Pentti Kiviseen, joka oli epäillyt, että häntä vainotaan - Kivinen kulkikin jatkuvasti pistooli taskussaan. Nimettömän puhelun mukaan SYT´llä oli elin, minkä tehtävänä oli suunnitella vapaaehtoisen maanpuolustuksen tehostamista. Elimeen kuului poliitikkoja (esim. Kauno Kleemola, Päiviö Hetemäki) ja kenraaleja (esim. Airo ja Heinrichs). Karjalaista varoitettiin, että Kekkonenkin saatetaan raivata pois tieltä.

   Ministerinä ja pääministerin sihteerinä Karjalainen joutui matkustelemaan suhteellisen paljon. Matkoissa oli omat puolensa. Esim. 3.3.1951 tehdystä matkasta Lontooseen ylijohtaja Erik Törnqvistin ja johtaja Unto Varjosen kanssa Karjalainen kirjoittaa, että matka oli antoisa taloudellisen valistustoiminnan tutkimismielessä, mutta typerä seuran vuoksi.

   Huhtikuussa 1951 Paasikivi soitti Kekkoselle ja vaikutti Karjalaisen mukaan olevan kauhuissaan. Mauno Pekkala oli käynyt puhumassa Paasikiven luona jonkin rauhanadressin allekirjoittamisesta, sellainen hanke kun oli kuuleman mukaan tulossa.
   Toukokuussa sitten Rauhanpuolustajat ry´n sihteeri kyseli Karjalaiselta, onko pääministeri allekirjoittanut uuden rauhanvetoomuksen. Karjalainen tiedusteli asiaa Kekkoselta, joka pyysi välittämään viestin, minkä mukaan Kekkosen oma rauhantahto oli jo riittävästi tunnettu aiemmasta toiminnasta ja edellisvuoden allekirjoituksesta. Hän sentään joka vuosi vetoomusta allekirjoita.

   Keväällä 1951 Kokoomus oli tapansa mukaan provosoimassa. Julkaisivat puolueessa kirjasen Jospa kokeilisin vielä kerran. Kirjasessa kaadetaan melkoinen sontatynnyri Kekkosen ja Maalaisliiton niskaan. Jopa Kokoomuksessakin monet tahot pitivät kirjasta siivottomana. Kekkonen ilmoitti Kokoomukselle suoraan, että tulee julistamaan sodan, jollei sellainen lopu. Kaikki yhteistyö Maalaisliiton ja Kokoomuksen välillä menikin kirjasen myötä poikki.

   1950-luvulla olosuhteet olivat kovasti toisenlaiset kuin nyky-Suomessa. Esim. 22.10.1951 Maalaisliiton keskushallituksen tiedotustilaisuudessa maalaisliittolaisille päätoimitttajille + keskushallituksen jäsenille Kekkonen totesi esityksessään, että aiemmin yleisesti oli oletettu sodan syttyvän lähivuosina, mutta että niihin aikoihin olivat käsitykset jo alkaneet muuttua. Ainakaan pikaista sotaa ei ollut näköpiirissä. Varustautuminen rasitti Länsi-Euroopan maita. Englantilaiset olivat alkaneet pelätä USA´n "estosotaa". Länsimailta oli pyydetty Suomeen "sotatärkeitä raaka-aineita", mutta turhaan - niinpä Suomi esitti saman pyynnön Neuvostoliittoon, mistä tulikin noin viikossa myönteinen vastaus. Myös lännen suhtautuminen Suomeen oli siis tuolloin erilaista kuin nykyisin.

   Pyöreitä vuosia on juhlittu eri tavoin. Joidenkin ympärille kerääntyy spontaanisti iso porukka, jotkut taas pitävät matalampaa profiilia, myös vaikuttajien parissa. Kun Karl-August Fagerholm täytti vähän Kekkosen jälkeen puoli vuosisataa, diplomaattikunta oli kerännyt hänelle lahjan ja kaikki lähettiläät olivat onittelemassa. Neuvostoliiton lähettiläs Viktor Lebedev oli yrittänyt urkkia, oliko Kekkonen aikoinaan saanut vastaavan lahjan, ja kun ei ollut, Lebedev oli kovasti pahoillaan, kun hänen täytyi osallistua Fagerholmin lahjaan.

   Neuvostoliiton edustajat olivat joskus hankalia neuvottelukumppaneita, siitäkin syystä, että he näkivät asioita oman, suomalaisille vieraan logiikkansa mukaan. Esim. eräs venäläinen lehtimies arvosteli toukokuussa 1952 sitä, että kesäkuussa oli määrä järjestää sotilasparaati, Adolf Hitlerin Suomessa käynnin 10-vuotispäivänä. (Niin, kesäkuussahan vietetään puolustusvoimain lippujuhlan päivää, ja silloin on C.G.E. Mannerheimin syntymäpäivä. Kuten muistamme, Hitlerhän kävi onnittelemassa Mannerheimiä tämän täyttäessä 75 vuonna 1942.)

    16.6.1952 Kekkonen sai tiedon, että ruotsalainen Catalina-kone oli aamuyöllä ammuttu alas Utön eteläpuolella. Kekkonen piti tapahtumaa erittäin pahana. Elokuussa Kekkonen keskusteli aiheesta Iso-Britannian tiedustelupalvelun asiamiehen Reginald Bosleyn kanssa. Bosley oli ollut viikon Tukholmassa ja kertoi, kuinka Ruotsissa levisi jatkuvasti huhuja, että Neuvostoliitto tulee ehdottamaan Suomelle vaihtokauppaa: Neuvostoliitto antaisi osan Karjalasta takaisin, jos vastaavasti saisi ison siivun pohjoisesta. Catalina-jutun yhteydessä Neuvostoliitto oli varoittanut Ruotsia viemästä tapausta YK´iin. Ruotsia oli varoitettu vastatoimista ja vihjattu tulevasta Ruotsin ja Neuvostoliiton yhteisestä maarajasta.
   Ruotsissa kuohui sisäpoliittisesti. Lisäksi Ruotsin sosialidemokraatit olivat levottomia Suomen sosialidemokraateista ja Ruotsissa katsottiin, että suomalaisessa veljespuolueessa tehdään varomatonta ulkopolitiikkaa. Yleisesti pelättiin näiden asioiden heikentävän SDP´n asemaa. Fagerholmia ruotsalaiset pitivät playboyna, heikkona miehenä, joka oli puolueen nuorten poliitikkojen käsissä. Ruotsalaisten mielestä Maalaisliiton ja Kekkosen asema olikin vahvistunut.
   Omana käsityksenään Bosley totesi, että sosialidemokraattinen puoluekoneisto oli tyystin amerikkalaisten käsissä.

   Vuoden 1956 presidentinvaalit olivat tiukat ja täynnä tunteenpaloa. Pyhämaalla Sakari Tuomiojan vaaliliiton edustaja piti 34´lle kuulijalleen puheen, minkä mukaan hän oli suoraan sanonut, ettei voi periaatteesta äänestää Suomen presidentiksi miestä, jonka ryssä hyväksyy. Lappeenrantalainen lehtinainen kertoi kuullensa, että Kokoomuksen naisten preppaustilaisuudessa tunnelmaa nostatettiin kehumalla Vappu Tuomiojaa isänmaalliseksi, tämä kun oli antanut sodan aikana ilmi oman äitinsä Hella Wuolijoen tämän desantti-yhteyksien vuoksi. Olihan näitä.
   Noissa vaaleissa tapeltiin vallasta. Ja tapeltiinkin kunnolla. Ja kansan käytyä uurnilla tilanne jatkui tiukkana valitsijamiesten taktikoidessa. Lopulta Kekkonen valittiin presidentiksi 15.2.1956.
   Jos tunteet olivat vaalikampanjan aikana pinnalla, olivat ne pinnalla myös vaalien ratkettua. Kekkosen kannattajien oli helppo hymyillä, kun taas esim. Kokoomuksen vahvoihin miehiin kuulunut Teuvo Aura itki avoimesti.
   Helppoon paikkaan Kekkosta ei valittu. Jo 8.2. SAK oli aloittanut yleislakon. Ja kuten vaaleistakin saattoi päätellä, uudella presidentillä oli suhteellisen paljon vastustajia.

   Presidentinvaaleissa eräs ratkaisijoista oli tiukasti Kekkosen takana ollut SKP. Puolue tukikin kyllä vilpittömästi Kekkosta, mutta suhtautuminen Maalaisliittoon oli epäilevämpää. Varsinkin, kun SKP´n oppositiokausi venyi, puolueet ajautuivat törmäyskurssille. Vuoden 1962 presidentinvaalien aikaan Suojelupoliisi jakoi tiedotusta, minkä mukaan SKP´n edustajia oli Moskovasta kehotettu koventamaan linjaansa Maalaisliittoa kohtaan. Hallitukset oli siis pyrittävä kaatamaan, kunnes SKP itse pääsisi hallitukseen mukaan.

   Karjalaisen idänsuhteet ovat tunnettuja, mutta piti hän tiivistä yhteyttä myös länteen. Toimiessaan ulko- tai pääministerinä, hän joutui usein vastailemaan amerikkalaisten kysymyksiin hallituksesta. Erityisen kiinnostuneita amerikkalaiset olivat tietämään, tuleeko kommunisteja mukaan.
   Kuinka tukevalla pohjalla Karjalaisen idänsuhteet sitten tarkalleen ottaen olivat? Jonkin käsityksen siitä saa niiden tapausten perusteella, jolloin Karjalaisen kommentit eivät sisällöltään miellyttäneet naapureita. Esim. kun Karjalainen piti YK´ssa puheen, missä käsitteli melko kriittisesti Tšekkoslovakian miehitystä (1968), Vladimir Stepanov arvosteli kyseistä puheen kohtaa, mutta totesi samalla, ettei Neuvostoliiton johdon pitkäaikainen luottamus Karjalaista kohtaan riipu yhdestä puheesta.

   Toisinaan Maalaisliitto-Keskustan puoluekokouksissa on käyty hyvinkin tiukkoja henkilö- ja linjavaaleja. Tämä kirja keskittyy niistä eniten vuoden 1964 Kouvolan kokoukseen, missä Johannes Virolainen syrjäytti pitkäaikaisen puheenjohtajan V.J. Sukselaisen.
   Vielä alkuvuonna 1964 Virolainen kieltäytyi haastamasta Sukselaista. Sittemmin asiat kehittyivät nopeasti. Kesällä Kekkonen huomautti Sukselaisen varomattomasta kielenkäytöstä. Varsinkin Sukselaisen kannattajien käyttämä ryssittely kuulosti pahalta. Sukselainen ei kuitenkaan luopunut vapaaehtoisesti paikastaan, vaan totesi, että jos lähtisi itse, se tekisi epäedullisen vaikutuksen lännessä. Lisäksi Sukselainen syytti Maaseudun Yhteisvaliokunnan Säätiön varojen käytöstä häntä vastaan. Karjalaisen muistiinpanojen mukaan syytökselle ei tosin ollut perusteita. Lopulta, tiukille meni, mutta Virolainen valittiin. Ja samalla valittiin uusi linja, Virolainen muutti Maalaisliiton Keskustapuolueeksi.

   Ahti Karjalainen kulki lähes koko poliittisen uransa Kekkosen varjossa. Hän pääsi tärkeille paikoille, mutta ei haaveistaan huolimatta presidentiksi. Kekkosen jouduttua väistymään, Karjalainen oli esillä, mutta puolue valitsi ehdokkaakseen Johannes Virolaisen.
   Marraskuussa 1981 Karjalainen keskusteli Kokoomuksen Ilkka Suomisen kanssa presidentinvaaleista. Suominen kertoi, että Kokoomus aikoi olla presidentinvaaleissa loppuun asti ei-sosialistisen ehdokkaan kannalla. Aluksi tietenkin Harri Holkerin takana, mutta jos tämä ei pääse toiselle kierrokselle, tilanne menee kiharammaksi. Jos lopussa Virolaisen tilalle tulisi joku muu, eli käytännössä Karjalainen, tilanne olisi Suomisen kannalta helpompi. Suominen ei pitänyt Virolaista rehellisenä, joten oli levoton siitä mahdollisuudesta, että Virolaisesta tulisi presidentti. Suominen oli lähipiirilleen sanonut, että jos Koivistosta ja Virolaisesta pitäisi valita, niin sitten Koivisto, mutta se ei siis ollut Kokoomuksen virallinen päätös.
   Karjalainen kertoi, että Kepun piiriin tulee mahdollisesti ryhmä, joka tekee työtä Karjalaisen ehdokkuuden puolesta, mikäli käy ilmi, ettei Virolaisen kannatus ole riittävä. Virolainenhan oli ulkopoliittisesti melko heikoilla.
   Karjalainen ja Suominen sopivat, että tämä keskustelu pidetään luottamuksellisena.

   Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä painottuu selkeästi 1950-luvulle, mutta silti se on kattava läpileikkaus Karjalaisen urasta ja jossain määrin myös ihminen Ahti Karjalaisesta. Kirja perustuu päiväkirjoihin, joten teksti on melko toteavaa ja dokumentaarista eikä kovin kaunokirjallista. Jos ajanjakson historia kiinnostaa, tylsältä kirja ei kuitenkaan tunnu. Tosin silloin tällöin voi tulla houkutus hypätä muutaman sivun yli budjettineuvottelujen polkiessa päivä- ja sivutolkulla paikoillaan.   

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Keskustalainen
Kukka-Maaria Karjalainen: Isä
WSOY 1997
465 sivua


Maalaisliitto-Keskustan historiaan mahtuu monta kiisteltyä vaikuttajaa. Eräs heistä oli Ahti Karjalainen, jo nuorena huikeasti menestynyt kyky, joka ennen Paavo Väyrysen aikoja ehti olla jonkin aikaa myös Suomen eniten vastustettu poliitikko. Yksityishenkilönä täysin tuntemattomaksi jäänyt arvoitus, josta yhtenä päivänä kirjoitettiin yhtä, toisena aivan jotain muuta. Oma tytär Kukka-Maaria Karjalainen kirjoittaa teoksessaan Isä, millaisena hän näki Ahdin niin ihmisenä kuin poliittisena toimijanakin, ja paljastaa omalta osaltaan hieman, millainen oli mies, jonka kymmenet niin poliittisen kumppanit kuin vastustajatkin halusivat oppia tuntemaan paremmin.

   Kirja alkaa Ahdin suvun esittelyllä. Suvun kantaisänä pidetään Pohjois-Saksan Mecklenburgista kotoisin olevaa vääpeliä Anders Dunckeria, joka vuonna 1750 liittyi vapaaehtoisena Savon regimenttiin ja Suomessa olonsa aikana tutustui Brita Karjalaiseen.
   Ahdin vanhemmat olivat Anshelm ja Lydia Karjalainen. Kuopus Ahdin syntyessä Anshelm oli jo 48-vuotias, välit kuopuksen kanssa jäivätkin hieman etäisiksi.
   Anshelm äänesti Maalaisliittoa, tosin ei niinkään pienviljelijän uransa takia, vaan ennemminkin itsenäisyyden alkuajan valtiomuotoväännön seurauksena. Myös Ahti omaksui poliittisen suuntauksen. Mikkelin lyseossa hän arvosteli luokkansa mustapaitojen röyhkeyttä ja sai puolustaa kantojaan käsirysyyn asti.

   Sisaruksista vanhimmat Arvo ja Saara olivat luonteeltaan tasaisia, nuoremmat Tekla ja Ahti taas impulsiivisempia ja herkempiä. Anshelmin kuolinvuoteellaan vuonna 1943 esittämän toiveen mukaisesti Tekla jäi kotitilansa ja äitinsä hoitajaksi. Sodan aikana hänellä oli vielä romanssi erään sotilaan kanssa, mutta rauhan tultua äiti pisti pisteen niille haaveille - hänen mukaansa sellaista miestä ei olekaan, joka hänen tyttärilleen kelpaisi.
   Postivirkailijan ja kotitilan töitä tehdessään sekä äidistään huolehtiessaan Tekla pysyi jotenkin kasassa. Äidin kuoltua hän romahti ja mm. otti yliannoksen unilääkettä joutuen sairaalahoitoon. Tämän jälkeen hän alkoi kokea harhoja ja joutui sairauseläkkeelle. Viimeiset vuotensa hän asui sisarensa Saaran luona Riihimäellä.

   Ahdin lapsuudesta on saatu kirjaan paljon liikuttavia ja hilpeitä muistoja, tämä kun oli pienenä erityisen kova touhuamaan. Kun hänet piti viedä rokotettavaksi ja puettiin merimiesasuun, ennen kuin matkaan ehdittiin lähteä, Ahti oli jo loikannut läheiseen Myllypuroon. Ja kun hän käväisi lähikunnan Joutsan puolella, minkä kunnanraja näkyi kodin ikkunasta, ja pääsi kuuntelemaan joutsalaista savolaisesta huomattavasti eroavaa murretta, hän palatessaan totesi tyytyväisenä käyneensä kuuntelemassa "Jousan murhetta".
   Jo pikkupoikana Ahti oli kerännyt jotain vaikutteita politiikasta. Erään kerran hän kulki ympäri pihaa ja huusi "...lahtarikaarti kulkee, lahtarikaarti kulkee, attuin lehmänpatkaan, lahtarikaarti kulkee..."
   Täti oli Ahdin lapsuuden tärkeitä ihmisiä. Kirjalliset harrastukset ja huumori olivat heitä yhdistäviä tekijöitä. Yhteistyöstä oli tuloksena mm. Törky-lehti.

     Ahdin lapsuus loppui talvisotaan. Matematiikan opettaja kehotti 16-vuotiasta Ahtia liittymään joukkoihin, eivätkä vanhemmatkaan vastustaneet. Jälkeenpäin Ahti piti selvänä, että jos hänen muksuaan oltaisiin sotaan laittamassa, hän vastustaisi viimeiseen asti.
   Mutta tuolloin Ahti lähti. Hän päätyi Mikkelin päämajan tiedusteluosastoon radiosähköttäjäksi.
   Jatkosodan syttyessä Ahti oli taas menossa. Palatessaan toimiin hän ihmetteli, miksi jo tuolloin piti liittyä Saksan takia sotaan, mitä Saksa silloin oli käymässä.
   Mutta mentävä oli. Ahti meni vakoilutehtäviin, pääsi Reserviupseerikouluun (RUK) ja osallistui mm. Stella Polarikseen (Operaatio, missä tarkoitus oli siirtää Suomen tiedustelu Ruotsiin mahdollisessa tilanteessa, missä Neuvostoliitto miehittäisi Suomen.). Sodasta hän tuli pois vänrikkinä, mutta yleni sodan jälkeen vähitellen kapteeniksi (1974).

   Sodan jälkeen Ahti pyrkikin politiikassaan parantamaan sodasta kärsineiden oloja. Puuhakkaita armeijan edustajia hän toisaalta piti kiusallisina. Elämäntyönsä Ahti halusi omistaa sodan välttämiselle, ja koko elämänsä hän pohtikin artikkeleissaan ja puheissaan sodan syitä. Hän olikin eräs ensimmäisistä YYA-politiikan tukijoista.

   Ahti harrasti kirjallisuutta ja kirjoittamista. Hän voittikin Pirkka-lehden kirjoituskilpailun, aiheella "Asuinrakennuksen lämmityksen taloudellisuus". Myös mm. Nuoren Voiman Liitto julkaisi hänen kirjoituksiaan.
   Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? teki vaikutuksen nuoreen Ahtiin. Toisaalta hän tuli siihen johtopäätökseen, ettei kirjallisuus menetä hänessä kummoistakaan kynäilijää. Ehkä johtopäätökseen vaikutti myös Waltarin toteamus, minkä mukaan runoilija voi kyllä elää Suomessa, mutta, helpompi hänen on kyllä kuolla.
   Kirjailijapiireissä Ahti viihtyi. Hän tunsi mm. Väinö Linnan ja Eeva Joenpellon. 1980-luvulla Mauri Sariola kirjoitti, ettei Ahti kaikkia maailman viinoja ole juonut, myös hän oli ollut mukana. Lukeminen antoi Ahdille lohtua ja piristi häntä myös silloin, kun hän oli psyykkisesti puhki.    
   Kirjallisuuden harrastaminen liittyi siihen Ahdin mielipiteeseen, että elämässä oli oltava muutakin kuin politiikkaa. Johannes Virolaisessa Ahtia häiritsi nimenomaan se, että tämä näyttäytyi liikaa poliittisena eläimenä. Välit olivat kuitenkin oikeasti korrektit, ulkopuoliset olivat saaneet ne näyttämään pahemmilta.
   Ahti hakeutui toimittajaksi, 1945 hän aloitti sanomalehti Länsi-Savossa. Myöhemmin hän pääsi pääministeri Urho Kekkosen sihteeriksi ja oli luonnostelemassa tälle puheita.

   Myöhemmän puolisonsa Päivi Koskisen Ahti oli tuntenut jo lyseoaikoina. He kiintyivät pikkuhiljaa ja liekki syttyi lopulta Ahdin ollessa 22-vuotias vuonna 1945. Seuraavana vuonna he menivät kihloihin.
   Kirjasta löytyy sivukaupalla romantiikkaa. Eräässä kirjeessään Ahti kertoo, kuinka Päivi pelkää rosvoja, ja tuumii, että jos hän itse kävisi ryöstöreissulla, hän veisi Päivin itsensä ja jättäisi halvat roinat sillensä.
   Lydia hyväksyi alkujärkytyksen jälkeen Ahdin ja Päivin seurustelun. Hän mietti kuitenkin, miten pienituloinen Ahti kelpaisi Päivin vanhemmille. Siinä ei kuitenkaan tullut ongelmia, Ahdin kokoomuslaiset appivanhemmat toivoivat tyttärensä antavan tukensa Ahdille myös poliittisissa kysymyksissä.
   Häät vietettiin toukokuussa 1947.

   Opiskelu korkeakoulussa oli nuorelle Ahdille unelmien täyttymys. Hän toivoikin, että voisi opiskella mahdollisimman pitkään. Toisaalta suurena hämmästelyn aiheena oli akateemisissa piireissä esiintynyt valtava tietämättömyys yhteiskunnallisten asioiden suhteen. Loppututkinto ei vielä ole tae yhteiskunnallisesta valistuneisuudesta.

   Kunnianhimoakin vaatimattomasta Ahdista löytyi. Hänen mukaansa ihminen alkaa mennä henkisesti taaksepäin ja onni homehtuu, jos tyytyy siihen, mitä on jo saavuttanut.

   Vastavalmistunut maisteri ryhtyi työnhakuun vuonna 1947. Erinäisten vaihtoehtojen miettimisen jälkeen hän päätyi Maalaisliiton lehdistö R.Y.´n uutistoimistoon, joka palveli tuolloin kahdeksaatoista sanomalehteä. Politiikka ei tuolloin ollut vielä päällimmäisenä mielessä, mutta hän toivoi pystyvänsä vaikuttamaan maaseudun olojen kehittämiseen.
   Ahti liittyi lopulta puolueeseen kiinnostuttuaan politiikasta ja pidettyään Maalaisliiton puheenjohtaja V. J. Sukselaisen puolueen johtamistapaa herrasmiesmäisenä. Myös silloiseen puoluesihteeriin Martti Miettuseen hän piti yhteyttä. Viimeinen sysäys lienee ollut toimittajaystävä Knud Möllerin kehotus siirtyä politiikkaan. Tämä piti Ahtia hitaana ja varovaisena kirjoittajana, ja oletti, että tämä pärjäisi helpommin toisenlaisissa tehtävissä.
   Ahti siirtyi Maalaisliiton tiedotussihteeriksi. Ensimmäinen tehtävä tässä toimessa oli vuonna 1948 eduskuntavaalien tiedotus. Homma sujui menestyksellisesti ja Ahti innostui politiikasta. Hän myös iloitsi vaalien jälkeen siitä, että toisin kuin muissa Neuvostoliiton etupiiriin liitetyissä maissa, Suomessa pystyttiin viemään läpi jo toiset vapaat vaalit.
   
   Ahti paneutui huolellisesti Maalaisliiton ideologiaan. Hänen esittämänsä ehdotukset olivat huolellisesti harkittuja ja toteuttamiskelpoisia. Sympaattisena pidettyyn ja huumoria viljelevään Ahtiin opittiin pian luottamaan, mutta Sukselainen ei hyväksynyt tämän nopeaa etenemistä Urho Kekkosen tuella, vaan katkeroitui ja alkoi kostaa kokemiaan vääryyksiä. Tosin myöhemmin, Ahti Karjalaisen ja Johannes Virolaisen välisessä taistelussa Sukselainen piti Ahdin puolta.
   
   Puoluetoimistosta alkoi Ahdin ja uuden puoluesihteerin Arvo Korsimon yhteistyö, vaikka Ahti ensin karsastikin Korsimon suupalttia esiintymistapaa. Kuitenkin Korsimo voitti pian Ahdin luottamuksen, ja myöhemmin he tapasivat myös Suomusjärvellä, missä oli mökki niin Ahdilla kuin Korsimolla ja Kekkosellakin.
   Aikanaan, kun Ahdin mökille valmistui sauna, sitä täytyi tietysti kokeilla Kekkosen kanssa. Yltiöoptimistinen Ahti lupaili, että sauna on lämmin viimeistään kahden tunnin lämmityksen jälkeen. Kun saunaa oli pari tuntia lämmitetty, miehet menivät saunaan ja ottivat Kekkosen uran todennäköisesti haaleimmat löylyt, mistä Ahti sai myöhemmin kuulla jokusen kerran.

   Maaliskuussa 1948 syntyi Karjalaisten esikoispoika Kerkko. 1950 toukokuussa syntyi Kimmo ja 1952 Kukka-Maaria. Ja vielä Kukka-Maariankin jälkeen, kahdeksan vuotta myöhemmin Karjalaisten perhe kasvoi.

   Maalaisliiton edustajana Ahti alkoi tehdä ulkomaanmatkoja ja kävi mm. Ruotsin kuninkaan Kustaa V´n 90-vuotissyntymäpäivillä. Ahti tutustui mm. pohjoismaisiin kieliongelmiin, hänen mieleensä syöpyi varsinkin eräs tapaaminen gotlantilaisen maanviljelijän kanssa. Tämä oli sitä mieltä, että suomalaiset ja ruotsalaiset ymmärtäisivät helpommin toisiaan, jos kaikki suomalaiset opettelisivat kunnolla ruotsin kielen.

   Ahdista tuli Kekkosen (tuolloin pääministeri) sihteeri 27-vuotiaana. Kymmenien vuosien yhteistyö alkoi Kekkosen todetessa työpöytänsä takaa, että "tässä sitä nyt ollaan".
   Kaksi vuotta myöhemmin Ahti erosi sihteerin toimestaan. Hän teki väitöskirjan Suomen Pankin taloustieteellisessä tutkimuslaitoksessa. Ahti palasi toisinaan Kekkosen sihteerin tehtäviin ja hänestä tuli myös eräiden yhtiöiden hallitusten jäsen, talousneuvoston pääsihteeri ja Suomen Pankin johtokunnan jäsen. Ahtia ihailtiin ja hänestä todettiin, että virta oli kiskaissut mukaansa, omia kyynärpäitä hänen ei ollut tarvinnut käyttää.

   Iloisen ryyppyveikon Kekkosen sihteerinä Ahti alkoi juoda toisinaan, Kekkonen kun katsoi asiakseen käytännössä kouluttaa Ahdin käyttämään alkoholia. Päivi ei pitänyt tästä, varsinkin, kun Ahdin tyyliin kuului aina kulauttaa tarjottu paukku kerralla alas.

   1956, erittäin likaisen vaalitaistelun jälkeen, missä Kekkosta lyötiin kuin vierasta sikaa, Kekkosesta tuli Suomen Tasavallan kahdeksas presidentti. Taistelun tauottua Kekkonen uskoutui Karjalaiselle ja totesi, että jos hänestä ei olisi presidenttiä tullut, hänestä olisi tullut juoppohullu.
   Seuraavana vuonna, 34-vuotiaana, Ahdista tuli valtiovarainministeri.

   Pian Ahti sai huomata, ettei uralla eteneminen ole maailman tärkein asia. Kukka-Maaria sairastui syöpään ja lääkärit eivät antaneet toiveita selviämisestä.
   Ahti ja Päivi aloittivat luopumisen. Lapselle ei kerrottu mitään, mutta hän alkoi saada yhtäkkiä paljon leluja, vaikkei ollut edes syntymäpäivä, mitä tämä iloisena ihmetteli.
   Myöhemmin lääkärit totesivat, että oli sattunut melkoinen erehdys. Kukka-Maarialla ei ollutkaan koko aikana ollut hätää. Vanhemmatkin uskalsivat myöhemmin kertoa syöpäepäilyistään hänelle.

   Ahti eteni nopeasti. 36-vuotiaana hän oli kauppa- ja teollisuusministeri, 38-vuotiaana ulkoministeri, ja 39-vuotiaana Suomen siihen mennessä nuorin pääministeri.
   Ahti Karjalaisesta on sanottu, että hän käynnisti kehitysaluepolitiikan 1963 Sonkajärvellä pitämällään puheella, missä esitettiin ensi kerran julkisuudessa Suomen kehitysalueiden taloudellisen kasvun turvaamiseen tarvittavan lainsäädännön välttämättömyys. Puheessa ei puolustettu kannattamattomien toimintojen tukemista, vaan yritystoiminnan perusedellytysten alueellisten erojen tasoittamista. Karjalaisen pääministerikaudella mm. muodostettiin Kehitysaluerahasto (Kera) vuonna 1971. Ahdin omalla kotiseudulla aluepolitiikka teki tuloksia kuitenkin liian myöhään - lapsuuden Hirvensalmi oli 7.000 asukkaan vilkas pitäjä, mutta nykyisin siellä ei ole enää kolmeatuhatta asukasta.

   Lapsuus Karjalaisen lapsena ei ollut aivan tavallinen. Kukka-Maaria muistaa, kuinka hän oli enemmän tietoinen yhteiskunnallisista asioista kuin moni muu. Lapsuus menikin melko tavalla sotaa pelätessä, kuten monella muullakin aikalaisellaan. Mutta varsinkin Berliinin ja Kuuban kriisit jäivät mieleen erityisen pelottavina, niistä kun Kukka-Maaria tiesi kaiken aikaa, kuinka tipalla tilanne on. Kuuban kriisin teki muita järkyttävämmäksi se, että Ahti, joka yleensä oli ollut lasten nähden tyyni, kerran kotiin tullessaan puuskahti "Saa nähdä, onko illalla jo sota!" Noottikriisi sen sijaan ei painajaisia aiheuttanut.
  Karjalaiset olivat julkkiksia. Mökkiseudulla kyläläiset kailottivat Kukka-Maarian nähdessään, että siinä menee se ministerin tyttö. Lisäksi mökin ohi ajavat ihmiset hidastivat mökin kohdalla - jotkut jopa pysähtyivät - nähdessään jonkun ministerin perheestä. Toisaalta suuri osa turisteista meni haahuilemaan Suomusjärven (Salo - Helsinki -välillä) sijasta huomattavasti pohjoisemmaksi Suomussalmelle.
   Myös varkaat olivat riesana. Pitihän se käydä katsomassa, mitä kamaa ministeriltä löytyy. Vakuutukset oli pidettävä kunnossa. Toisaalta, kyllähän poliisi jotain löysikin ja palautti - myös sellaista lahjaksi saatua, mitä Karjalaiset eivät takaisin huolineet. Myös Suomusjärven kirpputorilta kannatti käydä etsimässä, joskus sielläkin näkyi tutun näköistä tavaraa. Ja vielä nykyisinkin saattaa löytyä myytävänä-osaston ilmoituksia, missä yritetään myydä Ahdille kuulunutta tavaraa. Jonkun kerran perikunta on käynyt vilkaisemassa, mutta harvoin ovat tunnistaneet - piraatitkin ovat jo innostuneet Ahti Karjalaisesta.
   Pidetyille julkkiksille tuli ympäri maailmaa myös paljon lahjoja. Varsinkin jouluna lahjavirta oli lähes katkeamaton. Eteinen täyttyi nopeasti paketeista, joita kaikkia ei edes ehditty avata. Vaikka ruokapaketeilta vaikuttaneet nyssäkät kiikutettiin saman tien kylmiöön, sieltä pois otettaessa niistä lähtenyt haju paljasti toisinaan sisällön olevan aikeissa lähteä piakkoin omin voimin liikkeelle, ja nämä heitettiin pois tarkemmin tutkimatta. Kukat oli tapana lahjoittaa avaamattomina vanhainkoteihin, sairaaloihin ja vastaaviin paikkoihin. Suklaarasiat, joita tuli myös kymmenittäin, hyödynnettiin täysimääräisinä, mikä aiheutti Kukka-Maarialle finnejä. Mutta kaikkea syötäväksi kelpaavaa ei tietenkään millään jaksettu popsia oman perheen kesken, savuporoja, kinkkuja, lohia jne. pääsivät ahmimaan koko laaja suku ja tuttavapiiri.
   Myös toverit idästä muistivat Karjalaisia. Kiikuttivat näytille idän kulloinkin uusimpia teknologisia ihmeitä. Niitä sitten ihmeteltiin. Esimerkiksi television avaamisessa oli konstinsa: ensin painettiin virtanappia, ja sitten lyötiin lujaa nyrkillä.
   Ja alkoholia tuli myös. Niitä juotiin paitsi juhla-aterioilla, myös lääkkeeksi. Erään kerran Päivi hermostutti Ahdin ottamalla käsikopelolla vain jonkin käteen sattuneen viinipullon, ja Ahti totesi, että olisi sitä voinut flunssalääkkeeksi jotain muutakin ottaa kuin kyseistä 1923-vuosikertaa, minkä Ahti oli saanut täytettyään pyöreitä vuosia.

   Se kuva, mikä Ahdista muodostettiin julkisuudessa, muuttui vuosien saatossa. Alunperin hän tuli tunnetuksi vähäpuheisena ja huumorintajuttomana asiapoliitikkona. Juroutta kummasteltiin jonkin aikaa, kunnes joku äkkäsi, että mieshän hymyilee. Sitten joku täsmensi, että hymy jääkin silmiin, siksi sitä ei ollut aikaisemmin huomattu. Kun itse väittää ja sitten itse kumoaa väitteen, siinähän sitä onkin erinäisiä mahdollisuuksia pitää myllyä pyörimässä.
   Ahti itse ei näistä piitannut. Jos häneltä kysyttiin, millaisesta huumorista hän piti, Kari Suomalaista hän sanoi arvostavansa. Kovin paljon hän ei halunnut julkisuudessa avautua, esimerkiksi Hymyn toimittajalle hän sanoi suoraan, ettei hän yleensä halua antaa kyseiselle julkaisulle haastatteluja, koska näitä kuitenkin kiinnostavat eniten kaikki seksiin liittyvät asiat. Jos Ahti taas joskus oli puheliaampi haastattelussa, toimittajat yleensä spekuloivat avoimuuden johtuneen humalatilasta. Tämäkään ei hirveästi Ahdin avoimuutta lisännyt.
   Ahdin ongelmaa julkisuuden suhteen lisäsi myös hänen pitkälle voitokas taistelunsa kyynisyyttä vastaan. Hän menetti liikaa itsesuojeluvaistostaan, mikä oli herkälle luonteelle kohtalokasta. Tähän kun lisää vielä sen, että Ahdissa jylläsivät samaan aikaan innostusta pursuava elämänjano ja itsetuhoinen kuolemanvietti, ehjänä säilymisen mahdollisuuksia ei paljoakaan ollut.

   Nuorena pääministerinä Ahti väsyi töihinsä. Hän meni avautumaan Kekkoselle, joka piikitteli Ahtia herkkyydestä ja käytti kirjeen asioita löymäaseena. Toisaalta, myöhemmin hallituksen vaihduttua tämä lähetti ystävällisen kiitoskirjeen ja kehotti Ahtia lepäämään.

   Vuonna 1966 Ahti hakeutui lopulta myös eduskuntaan kansanedustajaksi. Eikä mennyt kauan, ennen kuin hän totesi, ettei siellä viihdy. Osittain tämä johtui viljelijävihamielisestä politiikasta - kaudella 1966 - 1970 pistettiin peltoja pakettiin ihan urakalla ja työttömiksi jääneitä viljelijöitä virtasi Ruotsiin - mutta muitakin syitä oli. Tuon ajan pääministereistä varsinkin Rafael Paasio hermostutti päättämättömyydellään, sekä muista kansanedustajista tietysti Veikko Vennamo hyppi silmille aina kun pystyi. Tosin Vennamokin oli ihan mukava mies silloin kun ei puhunut politiikkaa.

   Ahdin sijoittuminen poliittisella kartalla oli keskiryhmän vasemmistosiivessä. Hän tunsi inhoa IKL´n edustajien aatteita, vaatteita ja rehvakasta esiintymistä kohtaan. Kokoomus oli maltillisempi, mutta sen asenne oli ärsyttävästi ylhäältä alas katsova. Maalaisliitto oli viljelijätaustan kannalta sopivin jäljelle jääneistä vaihtoehdoista.
   Maalaisliitto - Keskustapuolueessa Ahti sijoittui toisaalta markkinatalouden kannattajana jonkin verran oikealle, mutta pienviljelijän poikana sosiaali-, maatalous- ja aluepolitiikassa vahvasti vasemmalle.
   Talouspoliittisena linjana Ahdilla oli joustava realismi, eli se, että akateemisellakin ihmisellä tulisi olla valmiudet ottaa vastaan vaikka kadunlakaisua, jos muuta työtä ei löydy. Lisäksi säästäväisyyttä pitäisi opetella - hän oli tokaissut eräänkin kerran pesuaine- ja saippuamainoksia katsoessaan, että kylläpä suomalaiset ovat likaisia, jos kaiken tuon tarvitsevat.

   Nuorena poliittisen menestyksen saavuttamisesta ei ole aina pelkästään iloa. Eräs Ahdin ongelmista oli se, että hän ahdistui ulkomailla, missä hän oli jatkuvasti delegaatioiden nuorin ja koki olevansa vain porukan jatkona - riippumatta kulloisenkin salkkunsa painoarvosta. Tämän seurauksena hän alkoi vetäytyä yhä enemmän kuoreensa.
   Ahti sai politiikassa myös ihan aitoja vihamiehiäkin. Aikanaan hän ei ulkopoliittisista syistä voinut tukea Max Jakobsonia YK´n pääsihteeriksi, mikä sai tämän turhautumaan ja purkamaan katkeruuttaan Ahtiin. Kaikissa mahdollisissa yhteyksissä Jakobson on, historioitsijan kaapuun verhoutuneena mutta ilman tutkijan pätevyyttä, levittänyt Ahdille vahingollisia "tietoja", räikeimpänä Suomen puolueettomuutta koskevan kommunikean laadinnasta Ahdin pääministerivierailun yhteydessä 1971. Tähänkin asiaan liittyneet väitteet kumottiin pitävästi, mutta Jakobson on senkin jälkeen jatkanut huhujen levittämistä.

   Ahti oli itse lojaali toisia kohtaan ja uskoi herkästi ihmisistä hyvää. Pahaa sanaa ei sanottu, vaikka kohtelu olisi ollut epäoikeudenmukaista. Ystävien mielestä hän oli vaatimaton, lämmin ja luotettava mies, joka hallitsi huikean tietomäärän. Kun vastapuolelta tuli ilmi petollisuutta, Ahti ei yleensä antanut takaisin, vaan tämä johti siihen, että hänen minuudestaan hävisi pala kerrallaan ennestäänkin haurasta itsekunnioitusta.
   Oli herkkyydestä apuakin, myös politiikassa. Intuitiiviset valinnat kolahtivat yleensä paikoilleen ja empaattisuus poliittista vastapuolta kohtaan mahdollisti sujuvan yhteistyön. Myös monenlaiset ennakoinnit ovat osuneet kohdilleen esimerkiksi välirikkojen tai poliittisten suuntausten vaihtumisen suhteen. Ennakoipa hän jo vuonna 1988, että vuoden 1994 presidentinvaaleissa voittaja saattaa olla päivänpolitiikan ulkopuolelta tuleva henkilö.
   Paitsi kilpailijoista tai vihamiehistä, myös tukijoista koitui paljon harmia. Suoraan Ahti ei heitä hennonut moittia, mutta kotona saattoi todeta jostain tumpelosta, että jos on sellaisia ystäviä, ei vihamiehiä tarvita. Myöskään tankerovitsit eivät kolahtaneet, vaikka vilpittömät tukijat yrittivät niillä saada lisää sympatiaa Ahtia kohtaan.

   1970-luvun alussa bulgarialainen Atanas Tilev kosi Kukka-Maariaa. Hän tuli appivanhempiensa kanssa toimeen, silloisen suosikkisarjan Perhe on pahin mukaisesti jopa kutsui itseään Läskipääksi soittaessaan appiukolleen. Tosin järkytyksiäkin hän heidän kanssaan koki, varsinkin silloin, kun meni Ahdin kanssa ensin kuumaan saunaan ja sitten -30 asteen talvisäässä kierimään lumihankeen.
   Ja totta kai media innostui. Kukka-Maaria sai tottua juttuihin, kuinka hän olisi alunperin halunnut naimisiin miehen veljen kanssa. Ja kävihän niitä toimittajia tekemässä ihan aitojakin juttuja. Erään kerran pahaa-aavistamaton perheenisä koki sydämentykytyksiä pitkältä ulkomaanmatkalta palatessaan, kun parivuotias Harri ryntäsi innostuneesti hihkumaan, että siellä kävi setiä!

   Kekkosen ja Karjalaisen välit olivat pitkään vähintäänkin tyydyttävät. Vuosien varrella Ahdin kunnianhimo hieman kasvoi, mikä toisaalta sitoi häntä Kekkoseen, toisaalta ajoi Ahdin jopa tämän kilpailijaksi. Päivi oli alusta asti kriittisempi Kekkosta kohtaan ja oli saada hepulin, kun Ahti ehdotti presidenttiä nuorimman lapsensa kummiksi.
   Myöhemmin välit Kekkoseen viilenivät. Presidentin syyttäessä Ahtia juonittelusta tämä kuitenkin oletti, että kyse on vain kilpailijoiden panettelusta, ja luotti Kekkoseen edelleen. Aivan loppuvaiheessa välit vielä kertaalleen lämpenivätkin, Karjalaista yritettiin saada vielä kerran pääministeriksi, silloisen pääministerin Mauno Koiviston tilalle. Kekkonen kuitenkin kaatui ennen hallitusta, joten hankkeesta ei tullut mitään.

   Ahdin kauppasuhteista hyötyivät liikemiehet. He rahoittivat toki Ahdin uraa, niin kauan kuin katsoivat hänestä olevan johonkin, mutta lopulta Ahti tuumi, että jos hän jokaisesta palvelustaan olisi ottanut maksun, hän olisi ollut huomattavasti äveriäämpi.
   Tosin ystäviäkin Ahti porukasta löysi. Nämä piipahtivat vielä Ahdin sairasvuoteellakin tämän aikanaan tehdessä kuolemaa.
   Ja edelleen riittää niitä orporaukkoja, jotka etsivät isäänsä. Osa heistä epäilee, että he olisivat Ahdin lapsia. Oma tapauksensa oli eräs "Marskin pojaksi" itseään humalassa kutsunut Ahdin tukija. Kun Ahti menetti virkansa Suomen Pankissa, tämä miekkonen kutsui vakavaraiseksi tietämänsä Atanasin luokseen ja vaati tätä maksamaan takaisin, minkä "Marskin poika" oli Ahdille kustantanut - vaikka oli yleisesti tiedossa, että sijoitus oli tuonut hänelle ehkä jopa satakertaisesti tuottoa. Atanas pyysi nähtäväkseen velkakirjaa ja kun ei sitä saanut, totesi, että jos oltaisiin oltu hänen kämpässään, olisi mojauttanut pöydällä näkemänsä viskipullon miehen kiittämättömään nuppiin.
   Ja vielä niitä Ahdin luokkatovereita, sitä porukkaa kävi edelleenkin ilmoittautumassa, ja Kukka-Maaria pitikin varsin outona sen aikaisten koulujen luokkien kokoa.
   Ja lisäksi oli niitä, jotka ilmoittautuivat Ahdin rakastajattariksi. Ja niitä, jotka ilmoittivat, etteivät ole Ahdin rakastajattaria olleet. Ja osa näistä vielä haahuili osaamatta päättää, olivatko he rakastajattaria vai eivät.
   Nimikirjoitusten pyytäjät olivat ihan kivoja jonkin aikaa. Ympäri maailmaa tuli kirjeitä ja kortteja, joissa pyydettiin nimikirjoitusta pitkäaikaiselle fanille, tai omakätinen onnittelu pyytäjän lähiomaiselle tai tuttavalle. Hauskuus tosin loppui siihen, kun Ahdin kuoleman jälkeen viestien tulo jatkui.

   Ahdin viettäessä 50-vuotispäiviään hän oli vielä tärkeä ja arvostettu persoona. Niinpä media kävi kyselemässä kollegoilta, mitä mieltä miehestä ollaan.
   Veikko Helle valitteli Ahdin vaikeuksia tämän oman puolueen kanssa. Lojaalisuus puoluetta kohtaan vaikeissakin tilanteissa teki vaikutuksen. Vaikka Ahti saattoi olla jyrkkä, malttiaan hän ei kuitenkaan menettänyt. Lisäksi tutussa piirissä Ahti oli leppoisa kaveri.
   Hertta Kuusinen oli saman aaltopituuden ihminen. Hänen mielestään Ahtia oli haukuttu, koska tämä ei ollut ottanut omakseen jenkkien hampaiden välkyttelyä. Imagosta huolimatta ura oli mahtava. Lisäksi he olivat yhdessä pohtineet, mikä yhdistää eri kansankerroksia sen sijaan että olisivat keskittyneet erottaviin tekijöihin.
   Ja protokollosyistä Kekkosen oli jopa pidettävä puhe Ahdille. Viilenneistä väleistä johtuen puhe oli niukin mahdollinen, minkä Kekkonen pystyi itseään nolaamatta pitämään. Sinänsä puhe toki oli ystävällinen, ja se rentoutti syntymäpäiväkohkaamista inhoavaa Ahtia selvästi.

   Ahti oli naistenmiehen maineessa. Eikä kaikki pelkkää legendaa ollut. Marraskuussa 1973 erään kerran humalassa kotiin tultuaan Ahti meni kertomaan vaimolleen, että oli ollut eräs nainen. Hän yritti saada oloaan kevyemmäksi, muttei tullut ajatelleeksi, että Päivi saattaisi suuttua niin paljon, että olo entisestään huononisi. Niin siinä kuitenkin kävi. Avioeroakin tuolloin mietittiin, muttei siitä koskaan mitään tullut. Lopulta Päivi teki päätöksen, että hän ei ainakaan hae avioeroa, ja se päätös piti loppuun saakka.
   Päätös piti myös silloin, kun Ahti onnensa kukkuloilla ollessaan kävi kertomassa Päiville löytäneensä uuden naisystävän. Tämä oli vieläpä saman näköinen kuin Päivi. Päivi ei silloin enää jaksanut sanoa muuta kuin että "voi kuinka ihanaa". Myös naisystävä oli pahoin alkoholisoitunut. Hänen kuolemansa muutamia vuosia myöhemmin oli eräs viimeisistä niiteistä Ahdin osalle.
   Ahti kuitenkin pelkäsi kaiken aikaa Päivin aikeita. Olo oli tuskainen ja itsemurhakin kävi toisinaan mielessä. Kävipä hän psykiatrillakin, muttei suostunut puhumaan asioistaan. Psykiatri ei sitten muuta apua osannut antaa kuin tarjoilla drinkkejä. Eduskunta jäi kolmentoista kansanedustajavuoden jälkeen vuonna 1979, kun Ahti tunsi, ettei jaksa sitä enää.

   Paljon kohua aiheuttaneesta manööveristä, missä SDP kävi pyytämässä Kekkosta SDP´n ehdokkaaksi, Ahti sai tietää ollessaan Sveitsissä. Se oli raskas isku, ja Ahti haukkuikin demareita liehittelijöiksi.
   Keijo Korhonen ja myöhemmin Paavo Väyrynen korvasivat Ahdin ulkoministereinä. Vielä hätätilahallituksessa Ahti oli talousministeri, sitten ei enää ollut hallituksessa mukana.
   Presidentinvaalejakin ajatellen tilanteet alkoivat muuttua. Virolainen ajoi ohi. Eikä tilannetta helpottanut myöskään ratista kärähtäminen 1979, minkä jälkeen Ahtia lyötiin kuin vierasta sikaa.

   Supokin osallistui presidenttipeliin. Ahdin keskustalainen vastustaja pisti liikkeelle huhun, minkä mukaan Atanas Tilev olisi bulgarialainen vakooja. Ja oitishan Supo oli Ahdinkin kimpussa.
   Länsi-Saksassa, mistä huhu oli lähtöisin, asiaan ei juuri kiinnitetty huomiota, mutta keskustalainen tv-toimittaja sai tungettua tapahtuman päivän pääuutiseksi. Pakko asia oli selvittää. Ja se selvitettiin.
   Kun Atanas sai tietää jutun taustat ja päätekijän, tehtiin valmiiksi sellaiset lööpit, mitkä olisivat silpunneet päätekijän tuhannen päreiksi ja saattaneet tämän kannattaman Virolaisenkin erittäin kiusalliseen asemaan ennen Keskustapuolueen esivaalia. Viime tipassa Ahti määräsi, että niitä ei julkaista. Hän ei halunnut, että esivaali ratkeaisi moiseen loanheittoon.

   Esivaalin voitti Virolainen. Mutta spekulointi jatkui. Tuolloinhan oli mahdollista valita vielä "musta hevonen" eli jos valitut valitijamiehet olisivat halunneet äänestää Ahtia presidentiksi ja tämä olisi siihen suostunut, mahdollisuuksia olisi vielä ollut. Myös liittoutumisesta Kokoomuksen kanssa esitettiin spekulaatioita, koska jotkut eivät olisi millään hyväksyneet vasemmistolaista presidenttiä.
   Presidentinvaalien jälkeen Ahti tunsikin olonsa helpottuneeksi.

   Ura jatkui. Ahdista tehtiin Suomen Pankin pääjohtaja. Menestymään tottuneelle, presidentinvirallakin spekuloineelle miehelle tämä ei kuitenkaan erityisen innostava toimi ollut, suhteellisuudentaju oli jo alkanut hämärtyä.
   Mutta tämä ura jäi suhteellisen lyhyeksi. Mauno Koiviston presidenttiyden alkupuolella keskustalainen delegaatio vieraili Suomen Pankissa aiheena suostutella Ahti eroamaan. Onnettomien sattumien summana allekirjoitusta vailla oleva eropaperi päätyi Ahdille ennen aikojaan, ja Ahti suuttui. Kotona hän totesi, että siivotonta peliä omilta. Julkisuuteen hän antoi harvinaisen epäkorrektin täyslaidallisen, varsinkin Väyrynen sai kunnolla selkäänsä. Lisäksi Ahti erosi puolueesta.
   (Koska en aio näillä sivuilla käsitellä Paavo Väyrysen järkälettä On totuuden aika 1 - 2, otan Väyrysen oman tulkinnan aiheesta tähän kohtaan, perustuen edellä mainittuun teokseen. Väyrysen mukaan pankkivaltuusmiesten puheenjohtaja Matti Jaatinen ilmoitti Keskustapuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Matti Ruokolalle, että Ahti erotetaan, jos ei itse eroa. Ruokola kertoi Väyryselle asiasta ja he pitivät neuvottelun yhdessä Seppo Kääriäisen ja Ahti Pekkalan kanssa. Kääriäinen, Pekkala ja Ruokola menivät Suomen Pankkiin ja erokirje toimitettiin paikalle kuoressa, missä luki Ahti Pekkalan nimi. Kuori kuitenkin ojennettiin ennen aikojaan Ahti Karjalaiselle. Tarkoitus oli ollut jutustella niitä näitä ja ottaa asia puheeksi ajan kanssa ja pehmeästi, eikä todellakaan ojentaa lomaketta tylysti suoraan. Ahti oli mennyt takalukkoon, eikä suostunut yhteistyöhön.)
   Mauno Koivisto erotti Ahdin Suomen Pankista. Muutaman päivän kuluttua lopetettiin ainutlaatuinen Suomen ja Neuvostoliiton välisen talouskomission suomalaisen vetäjän ura.

   Vuonna 1986 presidentti Kekkonen kuoli. Hänen mukanaan kuoli myös suuri osa Ahdista. Järkyttynyt Karjalainen oli mukana hautajaisissa, missä joutui luopumaan lopullisesti Kekkosesta. Osittainen luopuminen oli tapahtunut jo Kekkosen jäätyä eläkkeelle: Ahdin käydessä tapaamassa Kekkosta tämä oli ollut kovalla tohinalla menossa tapaamaan Paasikiveä.

   Mutta vielä kerran Ahti Karjalainen nousi julkisuuden valokeilaan. Häneltä ilmestyivät muistelmat.
   Itse Ahti ei muistelmia enää alkanut kirjoittaa. Tehtävään valittiin Erno Paasilinna. Hän luopui kuitenkin hankkeesta ja tilalle tuli Jukka Tarkka.
   Muistelmat ilmestyivät. Sitä mainostettiin eräällä Viktor Vladimirov -kirjeellä, millä todisteltiin Paavo Väyrysen poliittista pahuutta. Vihjaamalla jopa maanpetokselliseen toimintaan osallistumisesta.
   Metelihän siitä nousi. Tarkka pisti pystyyn oman henkilökohtaisen performanssin ja huipensi tapauksen maanpetosvihjailuihin. Mm. Erno Paasilinna tarkkaili kummissaan Tarkan peliä vanhan miehen kustannuksella, mutta hänkin totesi, ettei asia hänelle enää kuulunut.

   Ahti meni lopulta heikkoon kuntoon. Hänellä oli erilaisia kohtauksia, mm. ahdistus kasvoi välillä karmeisiin mittoihin. Hän soitti toisinaan ambulanssinkin paikalle, mutta ambulanssimiehet eivät pystyneet tekemään juuri mitään. Pumppasivat vain täyteen yhä vahvempia rauhoittavia. Ahti alkoikin valitella, kuinka olo alkoi vähitellen turtua.
   Myös Ahdin naisystävä kuoli, luotetut ihmiset ympärillä vähenivät. Yksittäisiä pieniä piristymisiä oli kuitenkin, toimittajat tapasivat toisinaan kunnossa olevalta vaikuttaneen veteraanipoliitikon. Ja ihmettelivät, kuinka hän kaiken jälkeen on jälleen niin virkeä.

   Syyskuun ensimmäinen päivä 1990 Ahdilla havaitaan haimasyöpä. Lopullinen lähtölaskenta on alkanut. Ajanjakson kuvaus on kirjassa herkkää hyvästijättöjen, viimeisten anteeksipyyntöjen ja sopimisten kuvaamista.
   Ahti alistuu kohtaloonsa. Hoito lopetetaan pääosin, Ahti vain pidetään kivuttomana. Hän odottaa poispääsyä, jopa melko malttamattomana - erityisesti hän tahtoo nähdä äitinsä, jonka hän uskoo olevan vastassa lähdön tultua.
   Kun viimeisenä iltana Kukka-Maaria käy sairaalassa, hän näkee Ahdin, jonka silmät ovat entistäkin suuremmat ja kirkkaamman siniset, sekä iho on kellertävä. Ahti on täysin rauhoittunut. Kukka-Maaria arvaa heti, mistä on kysymys. Vaikka puhumista ei paljoa ole, hän yrittää pitkittää ja pitkittää vierailua. Lopulta on lähdettävä kotiin.
   Yöllä Kukka-Maaria herää ja jää odottamaan puhelimen soimista. Muutaman minuutin kuluttua puhelin soi.
   Hetkeä myöhemmin Kukka-Maaria on äitinsä kanssa sairaalassa. He katsovat Ahtia, joka on peitetty lakanalla ja pienellä kukkakimpulla. Kasvot ovat rauhalliset ja keltaisuus poissa. Kukka-Maaria parahtaa: "Nyt se kidutus on vihdoinkin loppu!"

   Kukka-Maaria Karjalaisen kirja Isä on massiivinen teos. Siinä mennään yksityiskohtien kautta Ahti Karjalaisen luonteeseen, ja syvälle. Rönsyilevä ja levoton sekä herkkä taiteilijaluonne tulee selkeästi esille. Psykologin otteella ruoditaan myös Ahdin lapsuutta ja sen vaikutusta myöhempään kehitykseen. Vaikeistakin asioista kerrotaan kaunistelematta, iloiseen ja aitoon karjalaiseen tapaan mustalla huumorilla ryyditettynä - esimerkiksi hautaustoimistossa ilmeistä päätellen kummasteltiin nauravia Päiviä ja Kukka-Maariaa, kun nämä olivat hoitamassa Ahdin hautausta.
   Tunteiden koko kirjo löytyy tästä kirjasta. Sekä suurta onnistumisen riemua että suuria surullisia tapahtumia, unohtamatta myöskään elämän pieniä iloja tai arkihuolia. Empaattisemmin kirjoitettua kirjaa saa hakea.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Nämä sivut jäävät nyt pienelle tauolle, paluu lienee odotettavissa joskus syyskuun aikana. Eiköhän tuo tarkempi päivämäärä tule sivuille jossain vaiheessa elokuuta. Siinä yhteydessä sitten tiedot seuraavan päivityksen kirjavalinnoista.
   Jos odotusajaksi taas jotain soimaan taustalle... Otetaanko näille sivuille vielä kierros lounaishämäläistä kulttuuria.
   Jokioisilla syntynyt Anneli Saaristo on tehnyt pitkän ja kunniakkaan uran, varsinkin 1980-luvulla tuli suuria voittoja niin taiteellisesti kuin levyjen myynnin suhteen. Kruununa luonnollisesti Suomen edustus Eurovisionin laulukilpailuissa vuonna 1989, missä hän saavutti varsin kunniakkaan seitsemännen tilan. Kappaleen La dolce vita sanoitus tuli Turkka Malilta.

La dolce vita

   Ensimmäistä kertaa ei Saaristo vuonna 1989 Suomen euroviisukarsintoihin osallistunut. Vuonna 1984 hän yritti kappaleella Sä liian paljon vaadit, jolla sijoittui karsintojen kolmanneksi.

Sä liian paljon vaadit