Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta

Tiivistelmä teoksesta J.R. Danielson-Kalmari on julkaistu näillä sivuilla ensimmäisen kerran loppuvuonna 2007, Adolf Ivar Arwidsson syksyllä 2012, Alfred Kordelin syyskesällä 2012 ja Pioneerista sotaministeriksi keväällä 2006.

   
Kuukauden Vaihtoehto
Jukka Tervonen: J.R. Danielson-Kalmari
Gummerus (paino), SHS 1991
296 sivua


Vuosina 2008-2009 tullaan arvattavasti käymään keskustelua suomalaisten taipaleesta Ruotsin vallan alta autonomian kautta itsenäisen valtion omaavaksi kansakunnaksi. 17.2.2008 tulee nimittäin täyteen kaksisataa vuotta Suomen sodan syttymisestä, siis sen sodan, minkä seurauksena Suomi liitettiin Haminan rauhan (17.9.1809) myötä autonomiseksi osaksi Venäjän Keisarikuntaa. Autonomian aikahan oli käänteentekevä jakso Suomen historiassa. Tällöin suomalaisten kansallisuusaate alkoi voimistua ja suomalaiset alkoivat käyttää hyödykseen Venäjän myöntämiä vapauksia. Akateemisissa piireissä keskustelu aiheesta on jo aloitettu aiemmin tänä syksynä, itsenäisyyspäivän tienoilla keskustelua on käyty jo yleisemminkin. Tälläkin sivulla aihetta on tarkoitus tarkastella parin seuraavan vuoden aikana muutamalla kirjaesittelyllä, lämmitellään nyt aihetta käsittelemällä Johan Richard Danielson-Kalmaria.
   Tämänkertainen Vaihtoehto on osa Suomen yhteiskuntahistoriallisen tutkimuksen syntyä ja muotoutumista käsittelevää projektia. Projektissa on mukana kaksi kirjoittajaa, joista toinen, filosofian lisensiaatti Pekka Ahtiainen, tarkastelee väitöskirjallaan klassisista papistoteoksistaan tunnetuksi tulleen Gunnar Suolahden (alk. Palander) historiallista ajattelua.
   Jukka Tervosen väitöskirja käsittelee J.R. Danielson-Kalmarin (1853-1933, vuoteen 1906 Danielson) elämää ja elämäntyötä. Hänen uransa oli mittava, niin yliopistossa kuin poliittisena vaikuttajanakin, Kokoomusta lähellä olevan Suomalaisen Puolueen edustajana. Danielson-Kalmari syntyi Hauholla, mutta paremmin hänet yhdistetään nykyisin Asikkalan Vääksyyn, missä hänen huvilansa on museona. Jos olette joskus kesällä liikkeellä Päijät-Hämeessä ja jos olette kiinnostuneita yhteiskunnallisesta historiasta, kyseinen museo saattaisi olla ihan harkinnan arvoinen piipahduspaikka - ja on rakennuksessa vuosittain vaihtuva taidenäyttelykin.

   Danielson-Kalmarin suku on kotoisin isän puolelta Ruotsin Smoolannista. Skatelöfin pitäjässä 1753 syntynyt Jonas Danielson oli suvun ensimmäinen Suomeen asettunut jäsen. Hänen poikansa Daniel Filip Danielson omisti Saarijärvellä Kalmarin tilan. Tämän kuuluisa pojanpoika liitti sittemmin tilan nimen sukunimeensä.
   Johan Richardin isä Johan Filip Danielson valitsi pappisuran. Hän aloitti Saarijärven kirkkoherran apulaisena, siirtyi sitten vuonna 1851 Hauhon kappalaiseksi ja 1865 Hattulan kirkkoherraksi.
   Äidin puolelta Danielson-Kalmarin suku oli suomalaista alkuperää. Johan Filip Danielson solmi toisen avioliittonsa Tuusulan kirkkoherran Lars Filip Palanderin ja Charlotta Katarina Vilhelmina von Beckerin tyttären Amanda Lovisa Palanderin kanssa vuonna 1848.

   Johan Richard aloitti koulunkäynnin syksyllä 1862. Pari ensimmäistä kouluvuotta meni Hämeenlinnan ruotsinkielisessä yläalkeiskoulussa. Vuonna 1865 hän siirtyi Jyväskylän suomalaisen alkeisopiston kolmannelle luokalle. Kyseinen oppilaitos oli ensimmäinen suomalainen koulu, joka tarjosi väylän yliopistoon. Nimenomaan suomenmielisillä oli suuria odotuksia koulun suhteen, sivistyneistön toivottiin muuttuvan vähitellen suomalaisemmaksi.
   Johan Richardin lempiaine koulussa oli historia, mistä hän oli ollut kiinnostunut jo pikkupoikana. Hän mm. muisteli, kuinka valtava vaikutus J.L. Runebergin isänmaallisilla ja ihanteellisilla teoksilla oli.

   Siirtyminen Jyväskylän koulumaailmasta yliopistoelämään sujui Danielson-Kalmarilta kitkattomasti. Sopeutumista helpotti tuntuvasti kotiutuminen hämäläis-osakuntaan. Osakunnassa vaikutti monia tuttuja niin Hämeenlinnan kuin Jyväskylänkin ajoilta. Kansallisesta tehtävästään tietoinen osakunta kohteli uusia jäseniään muutenkin arvokkaasti, minkään sortin pennalismi ei tullut laitoksessa kysymykseenkään.
   Liittyminen hämäläis-osakuntaan ei ollut ollut itsestäänselvyys. Sukujuurien puolesta myös pohjalainen osakunta olisi ollut mahdollinen. Ratkaisevaksi asiaksi lienee muodostunut hämäläis-osakunnan kotiseutuhenki ja fennomaanisuus. Osakunta oli juuri ennen Danielson-Kalmarin saapumista tehnyt pesäeroa paitsi svekomaaneihin, myös liberaaleihin sekä maltillisimpiin suomenmielisiin.
   Hämäläisfennomaanien mielestä suomen kielen ja -mielen sekä kansallisen kultturin valtaanpääsyn tuli olla ensisijainen tavoite. Tavoitetta ei saanut vaarantaa liiallisella suvaitsevaisuudella vastustajia ja vallitsevia oloja kohtaan.

   Danielson-Kalmari tempautui mukaan hämäläisten ylioppilaselämään. Hänet valittiin pian osakunnan käsinkirjoitetun lehden Hälläpyörän yhdeksi toimittajaksi. Opiskeluaikoina hänet nimitettiin myös useisiin komiteoihin ja valiokuntiin. Aivan erityisesti heimoveljet arvostivat toverinsa kaunopuheisuutta.
   23.10.1872 19-vuotias ylioppilas J.R. Danielson esiintyi hämäläisten puolesta juhlassa, joka oli järjestetty sen kunniaksi, että suomalaisten suurmiesten Elias Lönnrotin, J.L. Runebergin ja J.V. Snellmanin ylioppilaaksi tulosta oli puoli vuosisataa. Paikalla oli yleisöä noin kuusisataa ihmistä. Kaksi kolmesta juhlakalustakin oli paikalla, halvaantunut Runeberg jättäytyi tilaisuudesta.  
   Tästä tilaisuudesta muodostui koko Danielson-Kalmarin elämän kaikkein mieliinpainuvin. Hänen pitämänsä puhe oli isänmaallisen juhlapuheretoriikan kyllästämä. Esitys huokui luottamusta Suomen kykyihin täyttää maailmanhistoriallinen tehtävänsä. Tilaisuuden ikimuistoisuutta lisäsivät myös Danielson-Kalmarin saamat ystävälliset kommentit silloisilta suomalaisuuden eturivin miehiltä, kuten historian professori Yrjö Koskiselta sekä suomen kielen ja kirjallisuuden professorilta August Ahlqvistilta. Koskisesta tuli sittemmin Danielson-Kalmarille esikuva niin aatteellisesti kuin tieteellisestikin.

   Muistakin asioista Danielson-Kalmarilla oli mielipiteitä. Hän mm. tuomitsi Napoleonin vallanhalun ja epäili Charles Darwinin evoluutioteoriaa, minkä kannan hän myöhemmin lähes pyörsi. Hän lausui peitellysti näkemyksensä naisten periaatteellisesta tasa-arvoisuudesta miesten kanssa. Lisäksi hänellä oli aikaa myös taiteellisille harrastuksille, hän julkaisi osakuntansa albumeissa 1872 ja 1874 J.L. Runebergin, saksalaisen Theodor Körnerin ja ruotsalaisen B.E. Malmströmin runoista käännöksiä.

   1870-luvun loppupuolella Danielson-Kalmarin yhteys hämäläis-osakuntaan ei enää ollut niin kiinteä kuin aiemmin. Hänen ulkomaiset opintomatkansa ja omat tutkimuksensa veivät aikaa. Toisaalta hänen vaikutuksensa ylioppilasmaailmassa laajeni, hän oli herättänyt huomiota koko yliopiston piirissä poliittisena kykynä ja historiantutkijana. Hänet tunnettiin myös yli puoluerajojen harkitsevana miehenä. Ura huipentui vuonna 1880, jolloin hänet valittiin sekä hämäläis-osakunnan kuraattoriksi että ylioppilaskunnan puheenjohtajaksi.
   Ylioppilaskunnan puheenjohtajana Danielson-Kalmari suosi sovittelua. Hän toimi ylioppilaskunnan ääriaineksia vastaan. Tulilinjalla olivat niin svekomaanit kuin pohjalaisen Lauri Kivekkään johtamat äärifennomaanitkin. Danielson-Kalmarin mielestä svekomaanit olivat kehityksen jarru, mutta hän ei silti halunnut katkaista siteitä ruotsin kieleen ja vahvaan ruotsinkieliseen kulttuuriperintöön.
   Danielson-Kalmarin aika ylioppilaskunnan huipulla jäi lopulta lyhyeksi. Jo vuoden 1880 lopulla Danielson-kalmari valittiin yliopiston vakinaiseksi opettajaksi. Ero hämäläis-osakunnasta ei kuitenkaan muodostunut kovin pitkäksi. Hän palasi kuuden vuoden kuluttua, sillä kertaa yliopiston asettamana inspehtorina.

   Ensimmäisen tieteellisen tutkielmansa Danielson-Kalmari teki Adolf Ivar Arwidssonista (1791-1858), suomalaisvaikuttajasta, joka rohkeutensa ja aikaansa edellä olevien mielipiteittensä takia erotettiin yliopistosta vuonna 1822 ja joka joutui siirtymään Ruotsiin. Arwidssonin julkaisema Åbo Morgonblad ei riittänyt Danielson-Kalmarille lähdeaineistoksi. Hän etsi lisää tietoa muilta yliopistovaikuttajilta. J.V. Snellman ja C.W. Ahrensberg olivat tunteneet Arwidssonin, mutta vasta Tukholmassa työskennelleestä maisteri Werner Tawastjernasta oli oleellista apua tutkimustyön kannalta. Hänen kauttaan Danielson-Kalmari löysi Arwidssonin itsensä laatiman laveahkon kuvauksen elämänvaiheistaan.
   Danielson-Kalmari lähti Ruotsiin, kopioi muistiinpanot ja laati elämäkerrallisen esityksen. Hän luki lyhennelmän osakuntansa vuosijuhlassa lokakuussa 1872.  
   Tässä tutkimuksessa oli jo selvästi nähtävissä se suomalaiskansallinen historiantulkinta, mitä Danielson-Kalmari sittemmin johdonmukaisesti kehitteli tutkimuksissaan. Samoin jo tässä teoksessa oli käytetty runsaasti suoria sitaatteja tutkimuskohteesta, mikä tyyli muodostui Danielson-Kalmarin tavaramerkiksi.

   Vuodet 1876 - 1877 muodostavat erittäin merkittävän jakson Danielson-Kalmarin elämässä. Tuolloin hän opiskeli Saksassa. On kuvaavaa, että hän koki saaneensa Saksassa muutamassa kuukaudessa saman verran opetusta kuin koko ylioppilasaikanaan suomessa. Hän toi ulkomailta vaikutteita ja luotsasi Suomalaista Puoluetta - ja Suomea - kohti muuta Eurooppaa.
   Matkallaan hän huomasi ensimmäisen kerran, että hänen näkönsä oli alkanut heiketä. Vanhemmiten hän sokeutui lähes täysin, mikä oli innokkaalle tutkijalle karvas pala. Lohduttavana tietona oli se seikka, ettei näön heikentyminen johtunut lukemisesta, eikä sitä edes nopeuttanut.

   Danielson-Kalmari hommasi itselleen ikään kuin vakuutuksenomaisesti myös varmemman leipäpuun, luokanopettajan viran, tutkijan ura kun ei kaikkia halukkaita elätä. Vaikka nuori tutkija oli kunnianhimoinen, itsestään selvänä hän ei yliopistouraa pitänyt. Ja kun vielä perhekin laajeni, turhia riskejä ei haluttu ottaa. Opetusharjoittelun Danielson-Kalmari suoritti Hämeenlinnassa.

   Zachris Topelius jätti vuonna 1876 yleisen historian professuurin täysin palvelleena. Paikka kiinnosti sekä Danielson-Kalmaria että M.G. Schybergsonia. Jälkimmäisen professorinväitöskirja oli pidemmällä, joten Danielson-Kalmarille tuli kiire. Kummankin vastaväittäjänä oli Yrjö Koskinen. Tämä piti Danielson-Kalmarin työstä, mutta hylkäsi Schybergsonin työn. Lausunnon mukaan Schybergsonin väitös sisälsi lukuisia asiavirheitä. Schybergson oli osoittanut puutteellista historiallista arvostelukykyä, minkä lisäksi tutkimus perustui aiemmin tunnettuun ja käytettyyn aineistoon. Tästä suuttui moni ruotsinkielinen yliopistomies ja sukeutui kiivas julkinen väittely.
   Danielson-Kalmarilla oli selvä etulyöntiasema ja hänet valittiin urputuksesta huolimatta professoriksi 7.12.1880. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Schybergson vallittiin yleisen historian ylimääräiseksi professoriksi. Tuolloin hänen pätevyytensä ikään kuin tunnustetiin virallisesti.

   Danielson-Kalmaria arvostettiin opettajana. Hän laati luennot huolellisesti ja kiinnitti suurta huomiota esityksen tyyliin. Hänellä oli tapana puhua vapaasti ilman konseptia. Hän saikin näin vangittua perusteellisemmin yleisön mielenkiinnon ja antoi vaikutelman asioiden perusteellisesta hallinnasta. Opettajana hän oli rohkaiseva ja kannustava, mutta myös vaativa. Yleisen historian kutssi ei ollut sinänsä laaja, mutta perehtymisen täytyi olla perusteellista. Kevään tenttijakso oli raskas, kuulustelut kestivät tuntikausia.
   Kun oppilaat palauttivat työt, Danielson-Kalmari selitti kurssikirjojen sisältöä. Siten oppilaat ymmärsivät entistä paremmin lukemansa. Nuorempana Danielson-Kalmari paneutui erityisen tarkasti opettamiseen, hän mm. keräsi oppilaiden muistiinpanot sekä teki niihin korjauksia ja selventäviä lisäyksiä.
   Vuonna 1913 Danielson-Kalmari erosi virastaan täysin palvelleena. Viimeisinä opetusvuosinaan hän oli joutunut päästämään yleisen historian opetuksen sekavaan tilaan. Hän oli ollut jatkuvasti osittaisella tai täydellisellä virkavapaalla, mikä ärsytti oppilaita. Sijaisten vaihtuessa myös määräykset ja vaatimukset vaihtelivat. Tilanne vakiintui vihdoin vuonna 1916, jolloin Hjalmar Crohn aloitti oppiaineen uutena professorina.

   Danielson-Kalmari vaikutti opiskelijoihin myös vuonna 1890 perustetun Historiallisen Yhdistyksen kautta. Yhdistyksestä muodostui opettajien, opiskelijoiden ja aloittelevien tiedemiesten yhteistyöareena, jolla seurattiin ulkomaista tutkimusta ja pohdittiin historian periaatekysymyksiä. Kokousten ohjelmistoon kuuluivat esitelmät, alustukset, kirjareferaatit ja ylioppilaiden laudatur-kirjoitusten käsittelyt. Tästä oli opiskelijoille hyötyä mm. laudatur-kirjoituksen laatijan ja opponentin väittelyn sekä paikalla olleitten yliopiston opettajien kommenttien kuuntelemisen kautta. Lisäksi yhdistys lähensi professoreita, dosentteja ja opiskelijoita toisiinsa. Yhdistyksen puitteissa oli mahdollista keskustelevaan, pohdiskelevaan ja henkilökohtaiseen ohjaukseen sekä tutkijantaitojen kehittämiseen.

   Hämäläis-osakunnan inspehtorina Danielson-Kalmari toimi 1886 - 1903. Hän antoi opiskelijoille paljon neuvoja, mutta suoranaisen opinto-ohjauksen hän jätti varttuneempien osakuntalaisten käsiin. Hän osasi myös kuunnella nuoria, hän tahtoi tietää, mitä nämä ajattelivat opetuksesta sekä mitä parannusehdotuksia näillä oli.
   Vanhoilla päivillään hän toimi vielä Turun Suomalaisen Yliopiston kanslerina 1921-26.

   1900-luvulla Danielson-Kalmari vapautui yliopistosta ja opetustyöstä. Hän pystyi paneutumaan tutkimustyöhönsä entistä enemmän. Suomen itsenäistyttyä hän alkoi julkaista monumentaalisia teossarjoja maan valtiollisesta ja yhteiskunnallisesta historiasta 1700- ja 1800-luvuilla.
   Näiden teossarjojen ansiosta Danielson-Kalmari kohotettiin koko kansan suureksi opettajaksi, suomalaisen historiantutkimuksen Grand Old Maniksi ja tietäjävanhukseksi. Luonnehdinnat suomenkielisen historiantutkimuksen etevimmäksi edustajaksi tai kansakunnan opettajaksi ovat Tervosen mukaan kuitenkin jossain määrin liioittelevaa arvonantoa. Hänen mukaansa Danielson-Kalmari oli jo auttamatta jäänyt hieman syrjään historiayhteisöstä, eikä hänellä ollut enää elävää yhteyttä nuorempiin tutkijoihin.

   Danielson-Kalmarin ensimmäinen tieteellinen teos ilmestyi vuonna 1878, lisensiaattiväitöskirja "Voltaire Kaarle XII´nnen historian kirjoittajana". Teoksessa oli n. 50 sivua ja sen lähteistö oli suppeahko.
   Danielson-Kalmari pyrki osoittamaan taitonsa kriittisenä tutkijana ja analyytikkona, joka kykeni paljastamaan Voltairen teoksen lähteet,  luotettavuuden sekä vaikutuksen jälkipolvien käsitykseen Ruotsin kuninkaasta ja Suuresta Pohjan Sodasta.
   Voltairen kuvaus osoittautui perin epäluotettavaksi. Voltaire oli tukeutunut ennen kaikkea M. de Limiersin teokseen vuodelta 1721.  Limiers  puolestaan oli perustanut tietonsa lähinnä sanomalehtikirjallisuuteen. Monet seikat perustuivat kuulopuheisiin. Ja kuulopuheisiin perustui myös toinen Voltairen käyttämä lähde, de la Motralien matkakertomus vuodelta 1727.
   Voltairen tarkoituksena ei ollut kirjoittaa tieteellistä tutkimusta. Hänelle tärkeintä oli kertomuksen jännittävyys ja draamallisuus.
   Voltairen teoksella oli myös monia ansioita. Vasinkin Kaarlen luonne oli kuvattu hyvin.
   Danielson-Kalmarin väitöskirjan kenties merkittävin osa käsitteli Voltairen teoksen jälkivaikutusta. Tekstivertailulla Danielson-Kalmari todisti, miten sitkeästi Voltairen harhakäsitykset olivat juurtuneet tieteelliseen kirjallisuuteen. Ne olivat vaikuttaneet myös oman aikansa ja jälkimaailman filosofisen entisyyden käsitykseen.
   Myös Danielson-Kalmarin tutkimuksessa oli puutteita. Hän ei miettinyt kunnolla, miksi Voltaire kirjoitti teoksensa, mitä tarkoitusperiä työ palveli sekä miten teos suhtautui tekijänsä muuhun ajatteluun. Teosta ei myöskään sijoitettu osaksi aikansa yhteiskuntaa, kulttuuria eikä aatteellista kehitystä.
   Danielson-Kalmari kirjoitti tutkimuksensa selvällä suomen kielellä. Se oli tuolloin ennenkuulumatonta. Mm. J.V. Snellman kyseli, miksi näin - suomeksi kirjoitettuna teos ei voi saada kovin laajaa lukijakuntaa. Danielson-Kalmarin tarkoituksena oli ollut myös saada raivattua väylä suomenkielisille tieteellisille julkaisuille.
   Danielson-Kalmari toisaalta itsekin korosti tieteen kansainvälistä luonnetta. Seuraavan tutkimuksensa hän kirjoittikin saksan kielellä, käsitellen sillä kertaa Saksin hovin politiikkaa Suuren Pohjan Sodan aikana. Tämäkin tutkimus ilmestyi vuonna 1878.

   Kolmas opinnäytetyö tuli julkisuuteen vuonna 1880. Tämä tutkimus käsitteli Englannissa keskiajalla ja uuden ajan alussa harjoitettua talous- ja sosiaalipolitiikkaa, niitä määräyksiä jotka säätelivät kauppaa, teollisuutta, maataloutta sekä työtätekevien kansanosien elinehtoja.
 
   Merkittävin Danielson-Kalmarin yksittäinen julkaisu on teos Die Nordische Frage eli Pohjoismainen Kysymys vuodelta 1888. Teos saavutti maailmanlaajuista kuuluisuutta ja se arvosteltiin useissa alan arvostetuissa aikakauskirjoissa. Aihe kiinnosti ulkomaisia tutkijoita. Kaikki merkittävimmät eurooppalaiset valtiot olivat jollain tavalla joutuneet mukaan pohjoismaiseen kysymykseen eli Ruotsin ja Venäjän välien selvittelyihin. Näiden kahden maan välillä oli koko 1700-luvun ajan ollut jännite, joka purkautui lopulta vuosien 1808-09 Suomen Sodassa. Sodan seurauksena Suomi liittyi autonomisena osana vanhan emämaan Ruotsin pitkäaikaiseen vastapuoleen Venäjään, mikä ratkaisi Venäjän läntisen turvallisuusongelman ja poisti pohjoismaisen kysymyksen perussyyn. Teos sai siis laajalti huomiota osakseen, kiitosta tuli paljon, ja jonkin verran myös kritiikkiä.
   Harald Hjärne, Uppsalan yliopiston professori, mätkäisi kaikkien aikojen kovimman kritiikin, mitä Danielson-Kalmari koskaan urallaan joutui kokemaan. Danielson-Kalmari tunnettiinkin Ruotsissa Hjärnen kritiikin takia aina patrioottisena suomalaisena. Hjärne kyllä myönsi, että Danielson-Kalmari oli pyrkinyt työssään puolueettomuuteen ja että tämä oli esittänyt aiheesta paljon uusia tietoja, sekä että tämä oli taitava lähteiden jäljittäjä ja analysoija. Mutta jotain oli mennyt vikaan, ja pahasti. Lähdepohja ei ollut riittävän kattava, toisaalta tutkimuksessa oli yritetty analysoida liian montaa lähdettä, mikä oli hajottanut työn.  Hjärnen mukaan Danielson-Kalmarin olisi pitänyt keskittyä vain parin kolmen maan suhteiden selvittämiseen. Lisäksi Danielson-Kalmari oli ryhmittänyt työnsä ja jäsentänyt aineistonsa sen olettamuksen mukaisesti, että pohjoismainen kysymys olisi ollut historiallinen realiteetti autonomisen Suomen synnylle. Hjärnen mukaan olettamus oli väärä ja 1700-luvun suomalaiselle täysin tuntematon, tulkinta oli syntynyt suomalaisen patriootin päässä.
   Danielson-Kalmarin entinen kilpakumppani M.G. Schybergsen piti teosta jokseenkin turhana. Hänen mukaansa se ei tuonut tutkimukseen mitään oleellista uutta. Näin ollen hän oli eri linjoilla kuin Hjärne. Kritiikki oli kovin yksipuolista, mutta toisaalta Schybergsen oivalsi ehkä paremmin kuin kukaan toinen arvostelija, mikä oli teoksen lähtökohta. Hän käsitti, ettei kyse ollut aatteellisen intomielen aiheuttamasta epätarkkuudesta, vaan tietoisesti omaksutusta ja johdonmukaisesti toteutetusta "suomalaisesta näkökulmasta". Näkökulman mukaan Danielson-Kalmari oli muuntanut 1700-luvulle tyypillisen selkkauksen "suomalaiseksi kysymykseksi", jonka lopputuloksena oli uuden kansallisuuden astuminen Euroopan kansojen joukkoon. Oliko vanhalla kilpailulla professuurista jotain tekemistä arvostelun sävyn kanssa? Entä vaikuttiko 1887 ilmestyneen Finlands Historian saama penseä vastaanotto Suomen Historialliselta Seuralta (Mukana kritisoimassa Danielson-Kalmari)? Näistä ei aina tiedä.
   
   Arvostelijat luottivat useimmiten Danielson-Kalmarin tieteelliseen rehellisyyteen . Hän käytti paljon suoria lainauksia tutkimuksissaan pyrkimyksenään herättää lainausten avulla lukijoissa tekijää ja tekstin puolueettomuutta kohtaan. Teoksissa dokumenttien sallittiin puhua mahdollisimman paljon itse omasta puolestaan. Lukijalle annettiin tilaisuus muodostaa lähteestä oma, mahdollisesti tekijän käsityksistä poikkeava tulkinta.
   Lukijalta jäi kuitenkin helposti huomaamatta, miten tutkimus aina edellytti myös näkökulmaa, mikä määräsi puitteet lähteiden valinnalle. Lukija ei välttämättä käsittänyt, kuinka lähteiden yhdistely sekä suhteuttaminen toisiinsa ja tarkasteltavaan kokonaisuuteen olivat jo sinällään tutkijan kannanottoja. Lisäksi Danielson-Kalmarin johdannot, selitykset ja kommentaarit takasivat sen, että useimmat tajusivat pitkät lainaukset tekijän tarkoittamalla tavalla. Sitaattitekniikka ajoi sitä enemmän puolueettomuuden asiaa, mitä enemmän lukijalla oli taustatietoja aiheesta, sekä mitä kriittisemmin lukija tutkimusta tarkasteli.

   Vuonna 1896 ilmestynyt Suomen Sota ja Suomen sotilaat muodostui eräänlaiseksi taitekohdaksi Danielson-kalmarin uralla. Danielson-Kalmarin kehitys historioitsijana ei toki pysähtynyt tähän teokseen, muttei häneltä toisaalta enää tullut uusia aluevaltauksiakaan. Tutkimusote ja -metodi, samoin kuin tutkimuskohde oli 1900-luvulle tultaessa saanut jo lopullisen muotonsa.

   Aineellinen ja henkinen edistys olivat Danielson-Kalmarille todiste siitä kansallisesta erityisluonteesta, jolla suomalaiset lunastivat olemassaolonsa oikeutuksen muiden kansakuntien keskuudessa. Tämä ei silti riittänyt. Kulttuuri saattoi kyllä nousta, elää hetken ja kukoistaa, mutta jos sillä ei ollut historiaa, sillä ei ollut myöskään tulevaisuutta, ja jo melko vaatimaton ulkoinen painostus kykeni kukistamaan tällaisen sivistyksen. Siksi Suomen kansalliselle olemassaololle oli löydettävä historiallinen identiteetti, vuosisatojen taakse ulottuva omaleimainen kasvualusta. Jos kansakunta toisin sanoen oli elinkelpoinen, niin se oli jättänyt aikakirjoihin todisteet kulttuuria luovasta voimastaan. Juuri näiden todisteiden etsiminen oli suomalaisen historiankirjoituksen tärkein tehtävä.

   1890-luvun alussa Danielson-Kalmari tähdensi oppilaille, ettei Suomi enää saanut lymyillä piilossa muun maailman katseilta. Jos se edelleen menettelisi näin, kukaan ei kiinnittäisi huomiota olemassaolostaan taistelevaan pieneen maahan. Venäläisten painostus ja lähenevän sortokauden aavistus tekivät kansallisen ja eurooppalaisen suhteen pohtimisen ajankohtaiseksi. Suomalaisten oli näytettävä entistä selvemmin elinkykyinen ja omaleimainen kansallinen sivistys myös ulospäin. Lisäksi Danielson-Kalmari halusi liittää Suomen kehityksen myös eurooppalaiseen kulttuuriperinteeseen, joka oli antanut pohjan oikeudenmukaisuuden, ihmisarvon ja vapaan yhteiskuntalaitoksen kunnioitukselle. Tällöin hyökkäys Suomea kohtaan olisi tulkittu hyökkäykseksi eurooppalaista kulttuuria vastaan, mikä puolestaan olisi hillinnyt venäläisiä "suomisyöjiä".

   Siinä missä ranskalaiset saattoivat esim. tukeutua loistavaan korkeakulttuuriinsa, tieteeseensä ja taiteeseensa, siinä norjalaiset saivat innoitusta maansa keskiaikaisesta valtiollisesta suuruudesta. Suomalaiset taas saivat virtaa kansanrunoudestaan, nimenomaan Kalevalasta. Kalevala puolestaan antoi perustan mm. Runebergin työlle, varsinkin Suomen sodan sankariepiikalle. Runebergin työ oli siksi niin tehokasta, koska se oli puhutellut maanmiehiään näiden omimmalla ilmaisumuodollaan, runoudella. Danielson-Kalmari liikkui tietoisesti kaunokirjallisen esikuvansa jalanjäljissä, hän tavallaan kirjoitti Runebergiä historiaksi, erityisesti vuoden 1896 teoksessaan.

   Danielson-Kalmari katsoi oikeutetuksi puhua suomen kansasta jo viikinkiajan yhteydessä, vaikka tuolloin maan asukkaat olivatkin organisoituneet korkeintaan heimokuntaisuuden asteelle.Väite sisälsi ajatuksen, minkä mukaan jo tuolloin olivat potentiaalisina olemassa ne voimat, kieli, tavat, henkinen samankaltaisuus jne. jotka kuljettivat Suomea kohti tiedostettua kansanyhteyttä. Toisin sanoen heimoilla oli ominaisuuksia, joiden yhteisenä nimittäjänä oli suomalaisuus. Danielson-Kalmari meni päättelyssään jopa niin pitkälle, että otaksui Suomen yhdistymisen olleen vain ajan kysymys. Ruotsalaisten maahantulo kuitenkin oli katkaissut tämän kehitysmahdollisuuden.
   Tosin myöhemmin Danielson-Kalmari tarkisti näiltä osin kantojaan. Hän arveli, että mikäli suomalaisia ei olisi lännestä käsin kukistettu, slaavit olisivat sen tehneet.
   Danielson-Kalmari antoi tunnustusta Ruotsin vallan vaikutukselle. Suomi sai Ruotsilta perinnön, mitä pystyi hyödyntämään autonomian aikana.

   Danielson-Kalmari painotti useaan otteeseen, miten Venäjän turvallisuusintressit olivat jouduttamassa Suomen irtaantumista Ruotsista. Venäjä oli huolestunut luoteisrajastaan varsinkin sen jälkeen, kun Pietari Suuri oli rakennuttanut uuden pääkaupungin Neva-joen suulle. Venäjän hallitsijat yrittivät heikentää Ruotsia mm. sekaantumalla jatkuvasti sen sisäisiin asioihin 1700-luvulla. Vasta Kustaa III onnistui sodallaan (1788-90) hankkimaan valtakunnalleen täyden riippumattomuuden: Värälän rauha mitätöi lopullisesti Uudenkaupungin rauhan ja siihen sisältyneen epämääräisen pykälän, mihin nojautuen Venäjä oli katsonut oikeudekseen valvoa kuninkaanvaltaa rajoittaneen vuoden 1719 hallitusmuodon loukkaamattomuutta.
   Venäläiset olisivat ennemmin tai myöhemmin pyrkineet aseellisesti lyömään vihollisensa, jota eivät olisi enää pystyneet ohjailemaan ruotsalaisten kätyreidensä avulla. Danielson-Kalmarin mukaan jo ennen Suomen sotaa eräät suomalaisen aateliston ja upseeriston edustajat olivat käsittäneet, että jossain vaiheessa Venäjä tulee irrottamaan Suomen Ruotsista. Esim. J.A. Jägerholmin ja G.M. Sprengportenin toiminnalle Danielson-Kalmari ei antanut juurikaan moitteita näiden toimiessa yhteistyössä venäläisten kanssa. Varsinkin jälkimmäinen nousi Danielson-Kalmarin esityksissä sankarihahmoksi.

   Autonomian syntyyn oli monia tekijöitä. Tsaari Aleksanteri I oli myötämielinen. Sprengporten vaikutti osaltaan tsaarin neuvonantajana. Kuitenkin, Suomen Sodan alkuvaiheessa, suomalaisten perääntyessä, Aleksanteri oli ajatukselle kriittisempi. Kun sitten suomalainen rahvas alkoi pohjoisessa katsoa etelän elävien perääntymistä ja tuumia, ettei venäläisten nyt silmille tarvitse hyppiä, idän hyökkääjä kohtasi äkkiä yllättäviä vaikeuksia. Kun venäläisten ylipäällikkö Boxhövdenin hätähuudot ja vaatimukset muista kuin sotilaallisista toimenpiteistä saapuivat Aleksanterin korviin, tämä alkoi käsittää, että tehokkain tapa rauhoittaa Suomi oli antaa sille erityisasema ja taata sen säädyille niiden vanhat oikeudet. Lisäksi, Danielson-Kalmarin mukaan, Aleksanterinkin mielestä sodan sankareita olivat nimenomaan suomalaiset rivisotilaat. Nämä osoittivat niin suurta urhoollisuutta, että jo sillä he ansaitsivat Suomelle paikan muiden eurooppalaisten kansojen joukossa.

   Lupaavasti liikkeelle lähtenyt Suomen autonomia alkoi pian heiketä. Aleksanteri I muuttui vanhemmiten ahdasmielisemmäksi, eikä valtiopäiviä kutsuttu vuosikymmeniin koolle. Suomalaiset hallitusmiehet uurastivat kaikessa hiljaisuudessa isänmaansa eteen. Kun kansallinen herätys viimein koitti, heidän ansiostaan ulkoiset puitteet sen toteuttamiselle olivat vahingoittumattomat.

   Vanhat lait ja uuden valtioyhteyden vaatimukset eivät olleet läheskään aina sopusoinnussa keskenään. Esim. kreikkalaiskatoliset eli ortodoksit eivät saaneet Suomen lakien mukaan valtion virkoja. Tämä loukkasi sekä Suomen ortodokseja että varsinkin venäläistä esivaltaa. Tsaari Nikolai I turvautui lopulta keisarilliseen manifestiin (1827).
   Silloin kun lain noudattamisesta oli pakko joustaa, vahinko oli tehtävä mahdollisimman pieneksi. Koko autonomia olisi vähitellen murentunut, jos venäläiset eivät olisi kunnioittaneet Suomen perustuslakia. Maamme tulevaisuus olikin paljolti sen johtajien arvostelukyvyn ja taidon varassa.

   Danielson-Kalmarin teos Kustavilainen aika I - II käännettiin ruotsin kielelle vuonna 1925. Teos sai osakseen paljon arvostusta, mutta eräitä kohtia ruotsalaisten tiedemiesten oli vaikea sulattaa. Heitä ärsytti varsinkin se, että Ruotsi nähtiin jonkin sortin vihollisena, joka oli muodostunut Suomen kansallisen kehityksen esteeksi.
   Sota-arkistonhoitaja Birgen Steckzén oikoi Stockholms Tidningenissä Danielson-Kalmarin käsityksiä. Hän huomautti, että Venäjä oli edustanut Suomelle nimenomaan uhkaa. Autonomian loppuaikoina se oli lähellä nielaista Suomen kokonaan. Ilman Ruotsin antamaa sivistystasoa sekä valtio- ja yhteiskuntajärjestystä suomalaisilla ei olisi ollut samanlaisia eväitä kestää venäläisten vainoa.
   Danielson-Kalmari kirjoitti Steckzénin arvosteluun vastineen, missä hän kertasi Suomen vaiheet 1700- ja 1800-luvuilla. Vertailun lopputulos oli varsinkin viimeisen sadan vuoden osalta Ruotsin vallan ajalle murheellinen. Ajanjaksona 1700-1809 Suomi oli kokenut neljä hirvittävää sotaa ja venäläismiehitystä. Liki puolet Suomen "valtiontulosta" vietiin Ruotsiin. Oikeudenkäyttöä ja hallintoa harjoitettiin alimmillakin asteilla ruotsin kielellä, jota suomalaisten suuri enemmistö ei ymmärtänyt. Automian aikana Suomi sai nauttia liki keskeytymättömästä rauhasta vapaussotaan saakka. Valtiontulot tulivat lähes kokonaan suomalaisten omaan käyttöön, virkanimityksissä noudatettiin Bobrikoviin asti perustuslakia, joka edellytti viranhaltijalta syntyperäistä suomalaisuutta tai suomen kansalaisuutta. Maan asiat esiteltiin suoraan hallitsijalle. Danielson-Kalmarin mukaan oli hyvä asia, että Suomi irtautui Ruotsista niin varhain ja niin kivuttomasti, ennen kuin ruotsalaisen valtioajatuksen ja suomalaisen itsenäisyysihanteen vastakohdat olivat vielä ehtineet johtaa syvempiin  ristiriitaisuuksiin.

   Saksalaisen "katederisosialistin" Adolph Wagnerin mielipiteillä oli huomattava vaikutus Danielson-Kalmarin käsityksiin. Opiskellessaan Saksassa Danielson-Kalmari oli tutustunut perusteellisesti tämän kuuluisan taloustieteilijän ajatuksiin. Wagner luonnehti edustamaansa oppisuuntaa eräänlaiseksi individualismin ja sosialismin välimuodoksi. Se yhtyi sosialistien kapitalismia vastaan suuntaamaan kritiikkiin ja osittain myös vaatimuksiin yksityisten saattamisesta valtiolle ja kunnille. Tuotantovälineiden totaalinen sosialisointi sen sijaan oli hänen mukaansa mieletön ajatus, ennen kaikkea psykologisista syistä - se "ei ollut yhdistettävissä ihmisluonnon kanssa".
   Valtiososialistisen talouselämän ranka pitäisi Wagnerin mielestä olla edelleen yksityisomistus, mutta järjestelmän pääprinsiipiksi muodostuisi yhteiskunnallinen ja kansantaloudellinen hyöty eikä enää omistavien etu. Suotuisissa olissa suurpääomalta olisi irrotettavissa huomattavia pääomia yhteisten intressien hallittavaksi. Yhteiskunnan olisi siis saatava riittävä osa kansallispääomasta haltuunsa. Näin tuli luoda edellytykset muun muassa ekspansiiviselle sosiaalipolitiikalle.
   Ajatus talouselämää koko yhteiskunnan parhaaksi säätelevästä valtiosta oli myös Danielson-Kalmarille läheinen. Hän piti mallia sopivana tulevaisuudessa myös Suomelle. Maatalous tarvitsi hänen mukaansa suojatullit, muuten maata uhkasi näivettyminen. Teollisuus puolestaan tarvitsi elinvoimaisen maaseudun, joka turvaisi kysynnän myös silloin, kun kauppa ulkomaille vaikeutui.
   Danielson-Kalmarin ajatusten taustalla häälyi huoli itsenäisen talonpoikaisväestön asemasta. teollisuuden ja maatalouden sopusointuinen kehittäminen edellytti yksilöiden, ryhmien ja luokkien yläpuolella olevaa valtiota, joka kykeni näkemään yhteiset edut ja toimimaan aktiivisesti niiden hyväksi. Wagner vei valtiososialismin Danielson-Kalmarin mielestä liian pitkälle. Danielson-Kalmari ei halunnut lamauttaa yksityistä aloitekykyä kaavamaisella holhoamisella. kasvava työväenliike oli hänen mielestään yhteiskunnallisen kehityksen tuote. Sen toimintaa ei saanut eikä voinut tukahduttaa, vaan se oli sopeutettava yhteiskuntaan.

   Yrjö Koskinen todisteli 1850- ja 1860-lukujen taitteessa laillisen köyhäinhoidon vahingollisuutta. Mitä enemmän sellaiseen käytettiin varoja, sitä suuremmaksi kävi autettavien määrä. Apu riisti ihmiseltä tarmon taistella puutetta vastaan. Koskinen suosi varhaisia avioliittoja ja työntekijämäärän lisääntymistä "työnsaalista" nopeammin. Se, joka ei itseään voinut eikä tahtonut elättää, oli Koskisen mukaan valtiontalouden kannalta liikana maailmassa, ja jos se kuoli, ei siitä ollut valtiolle lainkaan vahinkoa. Köyhien auttamisen piti perustua vapaaehtoisuuteen. Lakiin pohjautuva pakkoauttaminen olisi nurinkurista, se paaduttaisi kaikki ottaessaan niin hellä- kuin kovasydämiseltä.
   1870-luvulla Koskisen kirjoitusten sävyssä näkyi aiempaan verrattuna jyrkkä muutos. Koskinen huomasi syrjäisestä Suomesta käsin, kuinka Eurooppa teollistui ja miten tätä kehitystä seurasivat monet epäkohdat. Sosialismi oli löytänyt kasvualustan "rikkaruohojensa kylvölle". Koskinen ennakoi, että tulevaisuudessa oli varauduttava työn ja pääoman riitoihin. Oman onnensa tai yksityisen avun varaan jätetty työväestö ei olisi tyytyvä osaansa. Sosiaalipoliittiset näkökohdat nousivatkin voimakkaasti esiin Suomalaisen Puolueen ohjelmassa.
   1850-luvulla oli asetettu tavoitteeksi työväen sairaus-, tapaturma- ja vanhuusvakuutus. Lisäksi puolueen johtavat poliitikot, heidän joukossaan Danielson-Kalmari, kannattivat verotusjärjestelmän täydellistä muutosta. Vuonna 1905 muodostettiin puolueen viralliseksi näkemykseksi, että valtion verotuksen tuli rakentua yleiselle, kaupunki- ja maaseutuväestön käsittävälle progressiiviselle tulo- ja omaisuusveron periaatteelle. Samalla veronmaksukykyyn vaikuttavat seikat, kuten sairaus tai perheen koko, oli otettava huomioon. Maalaisohjelmassaan puolue pyrki parantamaan tilattoman ja epäitsenäisen väestön asemaa. Esim. vaatimus torpparin aseman turvaamisesta vuokraehtoihin puuttumalla merkitsi vapaan sopimusoikeuden prinsiipin hylkäämistä.
   Vuoden 1907 eduskuntaan vanhasuomalaisista tulikin suurin porvarillinen ryhmittymä, Tervosen mukaan osin heidän sosiaalipoliittisen julistuksensa ansiosta. Jo aiemmin säätyvaltiopäivillä pappissäädyn edustajana toiminut Danielson-Kalmari meni eduskuntaan ensi yrittämällä.
   Suomalainen Puolue tavoitteli määrätietoisesti myös ruotsinkielisten valta-aseman murtamista tai ainakin kaventamista talouselämässä. Näissä merkeissä perustettiin Kansallis-Osake-Pankki 1899 sekä Henkivakuutusyhtiö Suomi ja Palovakuutusyhtiö Pohjola vuosina 1890-91.

   Vuoden 1918 kansalaissota järkytti Danielson-Kalmaria syvästi. Hän halusi eritellä sen syitä historioitsijana, koska onnettomuuden taustan käsittäminen avasi uusi näkökulmia sekä kaukaisemman menneisyyden että lähemmän tulevaisuuden ymmärtämiselle. Danielson-Kalmari piti sotaa ennen kaikkea yhtenä synkkänä lukuna sosiaalisen kysymyksen yleismaailmallisessa historiassa.
   Vuoden 1918 tapahtumat varjostivat Danielson-Kalmarin ajattelua koko tämän loppuelämän ajan. Kansakunnan eheys oli jäänyt luokkataistelun jalkoihin, mutta kansakunta saattoi vielä koota rivinsä. Suomalaisten oli asetettava tavoitteekseen yhdenvertaisuuden aatteen edistäminen, myös varallisuuden jakoa koskevissa kysymyksissä.

   Danielson-Kalmarin historiakäsityksen ytimen muodosti usko kehitykseen, tai pikemminkin edistykseen. Hän näki historian kulkevan kohti yhä korkeampia päämääriä - ennen kaikkea kohti kansallisuusaatteen, vapausaatteen ja humaniteetti-ihanteen  yhä täydellisempää toteutumista. Jokainen periodi ja jokainen uusi sukupolvi perusti toimintansa edellisten polvien saavutusten varaan ja antoi kulttuurille vuorostaan oman lisänsä. Tältä pohjalta seuraavan ajanjakson asukkaat ponnistivat eteenpäin.
   Jatkuvuuden periaate hallitsi Danielson-Kalmarin ajattelua. Jatkuvuuden idean hylkääminen olisi hänen mukaansa merkinnyt äkkinäisten muutosten hyväksymistä historian kulkua määrääväksi tekijäksi. Siksi Danielson-Kalmari vastusti Karl Marxin ja tämän aateveljien yksipuolisia kumousoppeja. Historia oli hänen mukaansa vaarassa suistua epämääräiseen tai jopa vahingolliseen suuntaan.

   Toinen asia, mikä oli muodostamassa Danielson-Kalmarin näkemysten ydintä, oli suhtautuminen Anders Chydeniukseen.
   Chydeniusta pidettiin Danielson-Kalmarin aikoina kiinnostavana tutkimuskohteena, paljolti siksi, että tämä oli 1700-luvun edistyksellisiä ajattelijoita.
   Chydeniuksen elämäntyö oli mittava. Hän oli kotiseurakuntansa sielunpaimen, rokotuksen uranuurtaja, muutenkin merkittävä lääkintätoimen harjoittaja, uusien viljelymenetelmien levittäjä sekä valtiopäivämies.
   Chydeniusta oli tutkittu jo ennen Danielson-Kalmarin uraa, mutta ennen Danielson-Kalmarin näkemyksiä häntä ei oltu pidetty sosiaalipoliitikkona. Danielson-Kalmari kuitenkin löysi sosiaalipolitiikan Chydeniuksen toiminnasta.
   Chydenius oli ollut huolissaan maataviljelevän väestön elinehdoista. Sen aherrusta varjosti alinomainen epävarmuus. Monet eivät omistaneet maataan. Erityisesti torpparin asema Chydeniuksen ajattelussa kiinnosti Danielson-Kalmaria. Danielson-Kalmarin mielestä Chydeniuksen kuvauksesta seurasi se johtopäätös, epäsuorasti ja välillisesti, että alustalaisia oli suojeltava mm. määräämällä ennalta tarkoin päivätyöt ja muut velvollisuudet isäntäväkeäkin sitovalla tavalla. Chydenius oli antanut kehotuksen, että torpparien ja mäkitupalaisten oli saatava ikuinen hallintaooikeus siihen maahan, minkä olivat raivanneet viljelyksilleen.
   Chydenius oli arvostellut niitä suurpääoman omistajia, jotka olivat keinotelleet haltuunsa parhaimmat vuorikaivaukset ja rautaruukit, sekä tehneet toisten haltijat heistä riippuvaisiksi. Lisäksi he olivat sortaneet liian pienillä palkoilla työmiehiä ja seppiä, jotka olivat pitäneet olojaan orjuutena huomattuaan, ettei heidän uutteruuttaan arvostettu.
   Danielson-Kalmari arveli, että Chydeniuksen näkemys voitiin ajatuksellisesti viedä lailliseen päätepisteeseen saakka. Yhteiskunnan oli suojeltava työläistä työnantajan ja alustalaista maanomistajan mielivaltaa vastaan. Rajoittamaton sopimusvapaus saattoi synnyttää sellaisia sosiaalisia ongelmia, jotka edellysttivät valtiovallan väliintuloa heikomman osapuolen aseman turvaamiseksi.
   Mitä tahansa Chydeniius puhui tai kirjoitti, Danielson-Kalmarille se oli ilmausta jostain yhtenäisestä maailmankatsomuksesta. Jokainen Chydeniuksen lausuma ajatus selitti ja täydensi jokaista muuta hänen esittämäänsä ajatusta. Jos Chydenius puhui esim. vapaudesta, puhe sai Danielson-Kalmarin mielessä myös sosiaalipoliittisen ulottuvuuden. Vaikka tulkintamalli vaikuttaa pintapuolisesti katsoen eheältä ja selitysvoimaiselta, se ei kuitenkaan erittele systemaattisesti Chydeniuksen ajattelun eri osasia eikä niiden spesifejä yhteyksiä, vaan jättää tarkastelun perin yleiselle tasolle.
   Näkemys, että Chydenius olisi ollut nykyaikaisen sosiaalipolitiikan suunnan osoittajana, ei ole jäänyt täysin unohduksiin. Toisaalta tämä näkemys ei ole myöskään juurtunut tutkimukseen.
   
   Jukka Tervonen on tehnyt melkoisen työn käydessään läpi Danielson-Kalmarin tuotannon ja elämänvaiheet - jo pelkästään tutkimuksen lähdeluettelon naputtelemiseen menisi monelta ikä ja terveys, Danielson-Kalmarin kirjallinen tuotanto on tutkijapiireissäkin laajemmasta päästä. Tervonen on tehnyt tarkkaa ja monin tavoin jäsentelevää tutkimusta, tutkimuksen kohde on käsitelty tämän henkilökohtaisia ominaisuuksia myöten sekä peilaamalla tämän merkitystä eri tavoin omaan aikaansa ja sen ilmiöihin. Ja kuten alussa mainitsin, seuraavan parin vuoden ajan J.R. Danielson-Kalmari on jälleen ajankohtainen, hänen tehtyään oman aikansa tärkeän pioneerityön tutkiessaan Suomen Sodan vaikutusta maamme myöhempään itsenäistymiseen. Ja itse asiassa, hänhän oli melko tavalla kyseisillä linjoilla jo ennen kuin Suomi irtautui Venäjästä. Jos aikoo enemmänkin seurata lähivuosien keskustelua aiheesta, kannattanee "pohjiksi" vilkaista myös, mitä kuuluisalla ja arvostetulla aikalaisella oli aiheesta sanottavaa.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Extra
Mauno Jokipii (toim.): Adolf Ivar Arwidsson - näkijä ja tekijä
RT (paino), Atena 1992
160 sivua


   Otetaan tähän Extra-sivulle tarkasteltavaksi toinen hämäläinen takavuosien merkkihenkilö. Adolf Ivar Arwidsson (1791 - 1858) oli Padasjoella Päijät-Hämeessä syntynyt uusien aatteiden puolestapuhuja, poliittissävyisen kansallisen herätyksen varhainen edustaja, minkä lisäksi hän oli tunnettu runoilija ja filosofi. Kun hänen syntymästään tuli vuonna 1991 kuluneeksi 200 vuotta, muiden muistelusten ohella koostettiin seuraavana vuonna julkaistu juhlakirja Adolf Ivar Arwidsson - näkijä ja tekijä. Mauno Jokipiin toimittaman kirjan kirjoittajia ovat dosentti Pirkko Rommi, dosentti Jukka Ammondt, professori Kauko Pirinen sekä filosofian tohtori Olavi Junnila.

   Jos erityisen moni nykyajan suomalainen ei suoralta kädeltä muistakaan, kuka oli Adolf Ivar Arwidsson, huomattavasti useampi muistanee Arwidssoniin liitetyn lentävän lauseen, missä todetaan, että ruotsalaisia emme ole, venäläisiä meistä ei tule, olkaamme siis suomalaisia. No, kirjassa tarkennetaan alkajaisiksi, että lausahduksen muotoilu ei vastoin laajalle levinnyttä käsitystä ole Arwidssonilta itseltään, kyllä se oli Johan Vilhelm Snellman, joka niin sanoi.
   Kyseessä ei ole siteeraus, vaan tulkinta. Snellman siis tulkitsi, ihan omin sanoin, mikä hänen käsityksensä mukaan oli Arwidssonin poliittisen ajattelun ydin.

   Arwidsson syntyi Padasjoella vuonna 1791, mistä hän muutti 13-vuotiaana Laukaahan. Arwidssonia luonnehditaan romantikoksi, mikä tavallaan selittää hänestä esitetyt ristiriitaiset arviot. Kyseisen tyylisuuntauksen käyttämä kieli oli niin arvopitoista ja käsitteet niin moniselitteisesti ilmaistuja, että usein oli mahdollista esittää sama väite sekä oikeaksi että vääräksi. Arwidsson itse myönsi mm. että kun hänen ihailemansa Kaarle XII menetti Ruotsin suurvalta-aseman, se aika jäi viimeiseksi, mitä hän halusi Ruotsin historiasta lukea. Lukemisen jatkaminen Pultavan taistelun jälkeisistä vaiheista teki hänet niin masentavan surulliseksi.

   Vuonna 1823 Arwidsson kirjoitti, että "kulta tulessa puhdistuu ja ihmiskunta kaatuneitten poikiensa veren hinnalla". Arwidssonin käsityksen mukaan oman sotalaitoksen puuttuminen oli selvä osoitus Porvoon valtiopäivillä syntyneen Suomen aseman heikkoudesta. Suomen autonominen valtio muistutti "invalidi- tai eläkelaitosta". Tässä yhteydessä Arwidsson tarkoitti nimenomaan sotalaitoksen kansaa kasvattavaa ja virkistävää vaikutusta, hän ei niinkään piitannut armeijan materiaalisen puolen tasosta.

   Sittemmin tsaari Aleksanteri I sai osakseen Arwidssoninkin arvostuksen. Miehet tapasivat vuonna 1819 Iisalmen pappilassa. Mutta tämä ei silti merkinnyt, että Arwidsson olisi alkanut suhtautua uuteen emämaahan aiempaa positiivisemmin.

   Nuorempana Arwidsson oli runoilija, kansallisen herättäjän työ sijoittui ajanjaksoon vuodesta 1826 eteenpäin. Tuolloin Arwidssonin runosuoni oli alkanut ehtyä. Ja kun hän silti tunsi maailmantuskaa, siitä syntyi poliitikko Arwidsson.

  Arwidssonin poliittinen hyökkäys kesti Suomessa vain 1,5 vuotta. Helmikuussa 1822 Mnemosyne-aikakauslehdessä painettu "Betraktelser" -artikkeli aiheutti Arwidssonin erottamisen Turun akatemiasta. Sen jälkeen työ suomalaisten poliittisen aktiviteetin ja kriittisen suhtautumisen lisäämiseksi jatkui Ruotsissa, minne hän siirtyi syyskuussa 1823.

   Mikä sitten oli kalabaliikin aiheuttaneen julistuksen sisältö? Seuraavassa lyhyesti olennainen.
   Arwidsson puhui siitä kansakunnasta, joka vasta oli syntymässä ja uhanalainen, mutta jolle Porvoon valtiopäivillä oli annettu syntymisen edellytykset. Riippui suomalaisuudesta ja kansalaisaktiviteetista, käytettiinkö näitä edellytyksiä hyväksi.
   Arwidsson puhui myös painovapauden välttämättömyydestä kansalaisen perusoikeuksia tähdentävällä tavalla. Lisäksi hän vaati Suomeen valtiomiehiä, maassa oli siihen mennessä näkynyt vain virkamiehiä
   Maan taloudellisen kasvun välttämättömyyttä Arwidsson tähdensi. Lisäksi hän vaati Suomeen keskustelua ja julkisuutta.

   Turun akatemiassa Arwidssonista tuli filosofian kandidaatti vuonna 1815. Alun perin hän aikoi pyrkiä yliopiston dosentiksi matematiikassa. Hän joutui kuitenkin muuttamaan suunnitelmiaan, koska Turun akatemiaan oli pyrkimässä kilpailija, joka oli saamassa opinnäytetyönsä valmiiksi ennen Arwidssonia. Ja toinen viranhakutilanteessa vaikuttava asia olisi ollut se, että kilpailija oli senaatin jäsenen poika. Monien sisäisten taistelujen jälkeen Arwidsson luopui suunnittelemastaan matemaatikon urasta.
   Tässä yhteydessä kirjassa muistutetaan, miten odottamattomat tapahtumat saattavat ohjata usein kovallakin kädellä kansallisesti merkittävien vaikuttajien elämää sille uralle, mtä kulkemalla sitten toteutuu tämän varsinainen elämäntehtävä. Esim. Suomen yliopiston historian suurimpiin erehdyksiin on nähty kuuluvan se, että Johan Ludwig Runeberg jätettiin valitsematta Helsingin yliopistossa avoinna olleeseen kreikkalaisen ja roomalaisen kirjallisuuden apulaisen (apulaisprofessorin) virkaan. Runebergiä ei sitten voitu kiinnittää lainkaan yliopistoon, joten tämä muutti Porvooseen ja ryhtyi runoilijaksi.
   Jälkiviisaasti ajateltuna, ikävää yliopiston kannalta, mutta ehkä kuitenkin mukavampi näin.

   Kun Arwidsson joutui miettimään, miltä tieteenalalta hän mahdollisesti tekisi väitöskirjan matematiikan sijasta, hän joutui tarkastelemaan omaa itseään maailmaa havainnoivana luovana persoonana. Hän havahtui näkemään, että "matemaattinen kaava-elo" olikin lamauttanut hänen mielikuvitustaan, vaikka juuri sen vahvistamisen piti olla hänen tärkeä päämääränsä. Hän näki "sadun ja urotöitten maailman", ja totesi elävänsä täydellistä elämää vain siinä maailmassa. Niinpä Arwidsson jätti matematiikan ja kohdisti tutkijan tarmonsa yleiseen historiaan.

   Kun 16.4.1817 pidetyssä väitöstilaisuudessa käsiteltiin Arwidssonin väitöskirjaa Ingenii romantici, aevo medio orti, expositio historica (Historiallinen esitys keskiajan romantiikan luonteesta), väitöskirjaa pidettiin sisällöltään enemmän romanttisena ohjelmakirjoituksena kuin tieteellisenä tutkimuksena. Eikä se ihan heittämällä edes mennyt läpi. Professori J.H. Avellan hylkäsi alkuperäisen käsikirjoituksen, siinä kun Arwidsson kaikesta päätellen oli ollut niin täpinöissään keskiajasta, että lopputulos oli mennyt tieteellisten rajojen ulkopuolelle. Professori ja väittelijä edustivat samalla myös kahta vastakkaista maailmankatsomusta ja kahta aikakautta, valistusaikaa ja romantiikkaa.

   Arwidssonin tulkinta kansanrunouden merkityksestä liittyy elimellisesti hänen perusajatukseensa kansallisena julistajana, kun hän toisti vaatimustaan etsiä puhdasta "kansanjuurta", perustana romanttinen käsitys kansan historiallisesta olemuksesta. Vaikka kansalla ei ole näkyvää historiaa, sen historia on kirjoitettu luonnon salattuun kirjaan, jota vanhat myytit ja kansanrunous tulkitsevat.
   Mytologia ja kansanrunous olivat Arwidssonille välttämätön lenkki, joka johtaa kansamme juuriin sen historiallisen tehtävän näkemiseksi. Hän valittaa, että suomalainen sivistyneistö joko suhtautuu kansanrunoihin halveksivasti tai korkeintaan pitää niitä vain hauskana ajanvietteenä.

   Vaikka Turun romantikkojen joukossa Arwidsson sijoittuu eturiviin, runoilijana hän jää keskitasolle. Jos hänen merkitystään tarkastellaan ruotsinkielisen runouden näkökulmasta, maamme runouden historiassa hänet on luokiteltu lähinnä jäljittelijäksi. Mutta, kuten kirjassa huomautetaaan, juuri keskitason runoilijat kuvastavat parhaiten omaa aikaansa ja sen erilaisia virtauksia.
   Arwidssonin runouden tuomitseminen jäljittelyksi ei sitäpaitsi tee oikeutta tuotannon kokonaisuudelle. Kärsimys, uhrikuolema ja esi-isien velvoittava esimerkki saavat suomalaisessa runoudessa ensi kertaa ilmaisuvomansa juuri Arwidssonilta.

   Arwidsson lähetteli runojaan arvovaltaiselle ystävälleen ja runojensa myötämieliselle arvostelijalle Lorenzo Hammarskjöldille. Tästä aukeni väylä, mistä samalla hyötyi koko Turun romantiikan liike. Yhteys Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa toimivaan Hammarskjöldiin tuotti Suomeen tuoreita kirjallisia uutisia sekä juuri ilmestyneitä kirjoja ja aikakauslehtiä.
   Aikakauslehdistä erityisesti Athene syvensi Arwidssonin romantiikan tuntemusta ja tämä suuntasi huomionsa tanskalaiseen romantiikkaan. Samalla muodostui yhteyksiä useisiin ruotsalaisiin kustantajiin. Arwidsson välitti kirjatilauksia ja joutui itsekin harjoittamaan kustannustoimintaa - otti rahoittajien puutteen takia kustannettavakseen Turun romantikkojen Aura-kalenterin ensimmäisen vihon.

   Arwidsson oli hieman alle 20-vuotias Suomen liittyessä Venäjään. Hän lähti kuten muutkin varhaisen kansallisen herätyksen edustajat siitä, että suomalaisten oli uudessa valtiollisessa tilanteessa muodostettava oma kansakunta. Vieraat vaikutteet oli torjuttava ja oli rakennettava omalle pohjalle.
   Arwidssonin historiakäsitystä luonnehtii lause "ilman muinaismuistoja meidän on otettava kaikki itsestämme". Toisin sanoen, Arwidssonin mukaan suomalaisten oli nojauduttava kieleen ja kansanperinteeseen, erityisesti kansanrunouteen, ja niiden avulla todistettava Suomen kansan kulttuurikelpoisuus.

   Muutettuaan Ruotsiin vuonna 1823 Arwidsson toivoi voivansa jatkaaa Suomen muinaisuuteen kohdistuvia tutkimuksiaan. Varsin pian muuton jälkeen hän sai Ruotsin kansalaisuuden. Ja pääsi Tukholman kuninkaallisen kirjaston palvelukseen.

   Arwidsson julkaisi vuonna 1832 Suomen historian ja maantieteen oppikirjan. Tuota kirjaa sitten käytettiin Suomen kouluissa ainoana Suomen historian oppikirjana 1840-luvulle saakka ja vaihtoehtoisena vielä seuraavalla vuosikymmenellä.
   Oppikirjaa laatiessaan Arwidsson havaitsi aineiston aukollisuuden. Vallattuun maahan oli tuotu ulkoa uusi sivistys. Tämän takia meillä on niin vähän tietoa suomalaisten ja heidän heimolaistensa varhaisimmista vaiheista. Ja tämän takia, Arwidssoinin mukaan, "niin tunnetusti voimakas, karaistunut ja sotaisa heimo on voinut säilyttää itsestään ja muinaisajastaan niin vähäisiä muistomerkkejä".
   Näin Arwidssonissa kypsyi ajatus ryhtyä julkaisemaan kotimaan historian varhaisimpia kirjallisia lähteitä.

   Ruotsissa oli vuonna 1815 asetettu komitea julkaisemaan historiallisia käsikirjoituksia. Ohjelma oli suurruotsalainen käsittäen kaikki Ruotsin valtakuntaan kuuluneet alueet. Suomi ei jäänyt syrjään näistä ruotsalaisten julkaisuhankkeista (jotka muuten jatkuvat edelleen vajaan kahdensadan vuoden jälkeenkin).
   Arwidsson tunsi jo asemansa perusteella ruotsalaiset julkaisuhankkeet. Hänet kutsuttiin jäseneksi ainakin kahteen julkaisuseuraan. Arwidsson julkaisi vuosina 1829 - 36 viitenä niteenä maanmiehensä Matthias Caloniuksen kootut teokset. Tämän myös Suomen historian kannalta merkittävän työn mahdollisti se, että Calonius tunnustettiin Ruotsissakin maan etevimmäksi lainoppineeksi.

   Arwidsson lähti kokoamaan myös laajaa julkaisusarjaa Suomen vanhemmasta historiasta. Julkaisusarjaa aloitettaessa hänellä ei näytä olleen sen tarkempaa kokonaissuunnitelmaa kuin lähteä vanhimmasta päästä, keskiajan asiakirjeistä, ja edetä niistä Vaasa-suvun ajan alkuun.
   Arwidssonia kritisoitiin siitä, ettei hän käyttänyt asiakirjoja valitessaan mitenkään tiheää seulaa. Itse asiassa, Arwidsson päätti julkaista kaikki tavoittamansa keskiajan asiakirjat. Myös ohjelmaansa ottamistaan uuden ajan asiakirjasarjoista hän otti aineistoa mieluummin enemmän kuin vähemmän.
   Arwidssonia seurannutta tutkijasukupolvea on arvosteltu siitä, että se uupumatta lisäsi aineistoa synteesiin pyrkimättä. Kirjassa todetaan, että tällöin on jäänyt huomiotta se, että juuri tällainen työ on ollut aluksi hyödyllistä, ja että synteesin aika oli sitten myöhemmin.
   Julkaisusarja sisältää kaikkiaan 1.686 numeroitua asiakirjaa. 1300-luvulta asiakirjoja saatiin mukaan 33 ja 1400-luvulta 512. 1500-luvulta asiakirjoja on otettu 1.117, joista keskiaikaisia oli 95 (Ruotsi-Suomessa keskiaika päättyi vuonna 1523). 1500-luvun jälkeisiä asiakirjoja poimittiin yhteensä 24.

   Arwidssonin julkaisusarja sai huomiota Suomen lehdistössä. Ensimmäistä osaa täällä vielä kohteliaasti kiiteltiinkin. Toinen osa puolestaan sai Snellmanilta melko murskaavan arvion. Snellman nosti esille tasan kolme asiakirjaa, joilla hän näki olevan poliittista merkitystä. Poliitikkona ja filosofina Snellmania kiinnostivat vain suuret linjat. Hänellä ei ollut lainkaan käsitystä detaljityöstä, joka on historiantutkimuksessa välttämätöntä luotettavaan kokonaistulokseen pääsemiseksi.
   Historiantutkijoista ainoastaan Zachris (Sakari) Topelius arvosteli lehdessään yhden osan julkaisusarjasta. Vaikka Topelius itse ei ollut mikään perustutkimuksen harjoittaja, hän ymmärsi sen hyödyn, minkä pätevät lähdejulkaisut tuottivat tutkimukselle.

   Arwidsson siis siirtyi Ruotsiin, koska ei katsonut enää voivansa toimia Suomessa. Ensimmäisinä Ruotsin-vuosinaan hän vielä pohdiskeli paluuta Suomeen ja vuonna 1827 hän käväisikin Suomessa historiantutkimusmatkalla. Viranomaiset kuitenkin häiritsivät hänen työtään jatkuvasti ja matkan kokemukset osoittivat Arwidssonille paluun mahdollisuudet olemattomiksi.

   Ruotsissa Arwidsson seurasi valppaasti Suomen tapahtumia. Hänellä oli täällä uskollisia ystäviä, jotka välittivät tietoja Ruotsiin päin.
   Suomessa omaksumilleen näkemyksille ja periaatteille Arwidsson pysyi uskollisena. Suomea koskevissa tulevaisuuden visioissa hänellä tapahtui 1830-luvun alussa merkittävä syveneminen. Arwidsson vakuuttui siitä, että Suomesta oli Venäjän yhteydessä asteittain kehittyvä itsenäinen valtio. Suomessa käytävään keskusteluun hän osallistui käyttämällä salanimiä Pekka Kuoharinen ja Olli Kekäläinen.

   Kuoharinen ei löytänyt Haminan rauhansopimuksesta tukea Suomen erityisasemalle. Porvoon valtiopäiviä tämä puolestaan väheksyi poliittisena paraatina.

   Kekäläisenä Arwidsson totesi suomalaisten laiminlyövän kieltään. Kieli oli hänen mukaansa "koko kansakunnan menneisyyden, sen kohtalojen ja historian yhteensulauma".
   Arwidsson ei Kekäläisenäkään jättänyt toistamatta muukalaisten jäljittelystä varoittavaa huomautusta. Jäljittely synnyttäisi sekasieluja ja suomalainen kansanluonne menehtyisi. Jos kansamme tehtäisiin puolisuomalaiseksi, heimo olisi pian vajoava kokomoldavialaisiksi tai kokoserbialaisiksi.

   Miksi nämä salanimet? Kuoharista on pidetty Arwidssonin katkeruuden tulkkina ja jopa tämän todellisten käsitysten airueena. Kekäläinen on joskus leimattu siloitelluksi tuotteeksi, minkä avulla Arwidsson olisi yrittänyt korjailla, mitä oli Kuoharisena rikkonut.
   Kirjasen Finlands nuvarande Stats-Författning interfolioituun, Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa olevaan kappaleeseen Arwidsson kirjoitti vuonna 1845 nimimerkin syntytarinan. Arwidssonin itsensä mukaan, kun hän oli aloittanut kirjoituksen Finland och dess Framtid, kyseessä oli ollut vastine Upsalassa vaikuttaneelle professori Israel Hwasserille, joka ensin näytti olevan kaikessa väärässä tähdentäessään Ruotsin politiikan tuloksia vuonna 1812. Tarkemmin harkittuaan Arwidsson huomasi, että Hwasserin näkemys Suomen valtiosäännöstä (Suomi olisi muuttunut valtioksi itsessään) oli sittenkin oikea, vaikkakin epäluotettavasti ja sekavasti esitetty.
   Arwidsson laskelmoi, että Hwasser vastaisi hänen kirjoitukseensa, jolloin hän esiintyisi ensin vastineella ja lopulta välittäjänä taistelijoiden välillä. Salanimet oli siis alunperin kehitetty nimenomaan tätä julkista keskustelua varten.

   Venäjän ja Suomen johtomiehet paheksuivat sekä Hwasserin että Arwidssonin kirjasia. Niiden maahantuonti kiellettiin, mutta kirjoitusten julkiseksituloa ei pystytty estämään. Suomalaiset tarvitsivat aikaa kypsyäkseen ne omaksumaan.
   Vastaanotto oli pitkään suurimmaksi osaksi nuivaa. Toki välittömiäkin positiivisia kommentteja esitettiin. Elias Lönnrot jopa korotti maljapuheessaan Hwasserin "ensimmäiseksi suomalaiseksi". Molempien kirjoitusten ansiota oli myös, että Suomessa rohkaistuttiin kirjoittamaan maan asemasta.

   1840-luku oli Suomessa toisen kansallisen herätyksen ja laajemmin ppohjoismaissa poliittisen skandinavismin nousun vuosikymmen. Snellmanin Saima-lehdessä 1844 - 46 esittämä sanoma tapahtui vain muutama vuosi Arwidssonin ja Hwasserin kirjoittelun jälkeen.
   Arwidsson ja Snellman tutustuivat viimeksi mainitun Ruotsin-matkan aikana 1830- ja 1840-luvun taitteessa. He arvostivat toisiaan. Silti sukupolvien välinen kuilu näkyi. Snellman sai nopeaa toimintaa suosittavalle linjalleen osan ikätovereistaan ja varsinkin näitä nuorempia. Vähän vanhemmat väestökerrokset olivat hitaan ja vakaan toiminnan kannattajia. Arwidsson itse pitäytyi hitaasti kiiruhtamisen periaatteessa ja oli näiden mieleen Snellmania enemmän.

   1850-luvulla koettiin kolmas kansallinen herätys. Arwidsson käytti jälleen kahta salanimeään. Tuolloin puhkesi Krimin sota (tunnettu myös nimellä Itämainen sota, sekä sen eräs sivujuonne Suomessa nimellä Oolannin sota), missä Venäjä ja sen mukana Suomikin olivat osapuolena.
   Sota synnytti Ruotsin liberaaleissa ja skandinavisteissa sotakiihkon. Oppositio vaati maan asettumista Englannin ja Ranskan rinnalle Venäjän nujertamiseksi.
   Arwidssonin ensimmäiset kirjoitukset tähtäsivät "sotapuolueen" vaikutuksen heikentämiseen. Hän korosti, että Ruotsin tuli jo arvovaltasyistä pitäytyä Ruotsin ja Tanskan yhteisessä puolueettomuussopimuksessa.
   Sodan yhä vain jatkuessa Arwidsson moitti länsivaltoja ja Ruotsia epätoivoisen mielialan kylvämisestä Suomeen. Englantilaisten hävitystyöt olivat tehneet suomalaisista kuin taikaiskusta hyviä venäläisiä. Ruotsissa Englannin operaatioista ilmaistut ilo ja hyväksyntä olivat synnyttäneet Suomessa Ruotsia kohtaan tunnettua närää. Arwidssonin mielestä Suomen mielipideilmaston kehittymistä olisi pitänyt ohjata toiseen suuntaan.

   Kun Ruotsissa oli vuolaasti pohdittu Suomelle kuningaskunnassa sodan jälkeen annettavaa asemaa - Suomen valtaamistahan nämä tahot pitivät itsestään selvänä - siellä oli asetettu vaihtoehdoiksi ennen Suomen sotaa vallinnut olotila tai Norja-unionin kaltainen höllempi valtiosuhde. Arwidsson taipui artikkelissaan, tosin pohdintojen ennenaikaisuutta korostaen,  aiemman kiinteän yhteyden kannalle.

   Se, että Arwidsson vuodenvaihteessa 1854-55 selvästi toivoi sodan johtavan Suomen aseman muuttumiseen ja Ruotsin-yhteyden palautumiseen, oli ymmärrettävää hänen voimakkaan Suomi-kaipuunsa vuoksi. Kuitenkin hän myös kykeni realistisiin tilannearvioihin, hän mm. oli jo kesällä 1855 vakuuttunut, että Ruotsi pysyisi puolueettomana. Sotaisaa kantaa edustaneita hän luonnehti mm. "löysäksi väeksi".
   Järki ja tunteet vetivät Arwidssonia eri suuntiin. Keväällä 1855 hän oli jo sitä mieltä, että jos Venäjän herruus lopahtaisi, eikä Suomi olisi enää Venäjän osa, Suomen ei siinä tilanteessa pitäisi myöskään palata osaksi Ruotsia. Suomesta pitäisi siinä tapauksessa muodostaa oma valtionsa.

   Kun Arwidsson teki jäähyväiskiertueekseen muodostuneen kierroksen Suomessa vuonna 1858, häntä juhlittiin monella paikkakunnalla Henrik Gabriel Porthanin työn jatkajana. Arwidssonin ansiot historiantutkimuksen ja -kirjoituksen alueilla olivat tiedossa.

   Vaikka Arwidsson oli kotoisin Padasjoelta, hän ehkä kuitenkin koki olevansa kaikista eniten Laukaalainen, hänhän oli jo 13-vuotiaana muuttanut Laukaahan ja kotiutunut paikkakunnalle hyvin. Myös laukaalaiset pitivät Arwidssonia oman kylän poikanaan. Nämä lähettivät joka vuosi Ruotsiin seppeleen, joka tehtiin niistä oksista, jotka olivat peräisin niistä koivuista, jotka Arwidsson oli itse Laukaassa istuttanut.
   Keväällä 1858 tehty viimeinen seppele sijoitettiin Arwidssonin arkkuun vainajan rinnalle, ristiin asetettujen käsien päälle.

   Mauno Jokipiin toimittama Adolf Ivar Arwidsson on asiantuntevasti koostettu henkilökuva. Eri kirjoittajien tekstit lähestyvät kohdettaan eri puolilta ja kokonaisuudesta on saatu kattava ja ehyt esitys. Kirjan tekijät ovat paneutuneet työhönsä erinomaisesti ja lopputulos onkin jopa harvinaisen syvälle aiheeseen päässyt dokumentti, niin henkilön kuvauksena henkilönä kuin poliittisen toiminnan osalta.
   Tekijät ovat ottaneet lähteikseen huomattavan paljon aivan alkuperäistä materiaalia ja keskittyneet tekemään analyysinsä huolellisesti. Mukana on paljon tietoa, joka on kerätty 200-vuotisjuhlallisuuksien tiimoilta, ja josta osa oli julkaisuajankohtana parikymmentä vuotta sitten aivan uutta ja ennenjulkaisematonta Suomessa. Kyseessä on siis sisällöltään varsin merkittävä teos, jolle toivoisi enemmänkin mainetta ja lukijoita.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Hannu Heikkilä: Alfred Kordelin
Karisto (paino), Suomen Kirjallisuuden Seura 2010
120 sivua


Alfred Kordelinin yleinen edistys- ja sivistysrahasto on alan vanhimpia toimijoita Suomessa. Rahaston työn aloittamisesta tuli 90 vuotta vuonna 2010. Tätä juhlistamaan ilmestyi Hannu Heikkilältä juhlakirja Alfred Kordelin, alaotsikoltaan mesenaatti ja hänen säätiönsä. Toinen puoli kirjasta kertoo henkilöstä, toinen puoli käy läpi säätiön vaiheita.
   
   Alfred Kordelin (1868 - 1917) oli raumalaisen merimiehen Fredrik Wilhelm Kordelinin ja Rauman maalaiskunnasta kotoisin olleen muurarin tyttären Amalia Lindlöfin (Lindelöf) poika, perheen toiseksi nuorin lapsi.
   Vaatimattomissa oloissa kasvaneet lapset yritettiin saada mahdollisimman pian tienaamaan itse elantonsa. Äiti kuoli jo vuonna 1872, isä vuonna 1885, jolloin perhe hajosi lopullisesti. Alfred pantiin puusepän oppiin, mikä lienee ollut holhoojan päätös köyhäinhoidon varaan joutuneen perheen lasten huoltamiseksi.
   Ala ei nuorta Kordelinia miellyttänyt, hän päätti ryhtyä kauppiaaksi. Vuonna 1879 oli tullut voimaan elinkeinovapaus, jolloin uuden asetuksen myötä jokaisella oli siitä lähtien oikeus ryhtyä harjoittamaan mitä tahansa laillista ammattia ilman, että olisi enää tarvinnut ottaa huomioon porvarissäädyn etuoikeuksia. Kordelin aloitti kauppiaan uransa vuonna 1888.

   Kordelin avasi ensimmäisen kauppansa laivuri Frans Fredrik Söderlundin omistamaan taloon. Nuori kauppias menestyi niin, että pian talo siirtyi hänen omistukseensa. Ja pian hän laajensikin liiketoimintaansa. Kordelin vuokrasi toisen liikehuoneiston ja varastotilaa, mikä mahdollisti tavaravalikoiman laajentamisen. Toiminta laajeni myös maaseudulle.
   Auliin velkakaupan takia Kordelin joutui jättämään tammikuussa 1898 jo konkurssihakemuksen, mutta asiat ehtivät järjestyä sen verran, ettei toimeenpanoa tarvittukaan.

   Pettynyt Kordelin siirtyi Tampereelle, osti konkurssipesiä ja myi niiden tavaroita voitolla eteenpäin. Liikepääoma kasvoi. Kordelin siirtyi teollisuusalalle. Lisäksi hän alkoi harrastaa osakkeiden ja suurten maatilojen ostoa.
   Kordelin halusi ostaa kartanon, missä saattoi asua ja harrastaa maataloutta. Sopiva kartano löytyikin Kanta-Hämeestä Lammin kunnan eteläosasta Mommilasta, minne hän muutti kirjansa vuonna 1903. Mommilan kartanosta tuli Kordelinin koti hänen loppuelämänsä ajaksi.
   Kartano oli lähes valtio valtiossa. Sen alueelta saatiin miltei kaikki tarvittavat hyödykkeet. Kartanolla oli mm. oma sähkölaitos, koulu ja kirkko.

   Kordelinista tuli maanviljelysneuvos vuonna 1913, Venäjän vallan aikana. Arvonimi- kunniamerkki- ja mitalisade Venäjällä oli keskitetty pääsisäiseen, ortodoksikirkon suurimpaan juhlaan. Myös Suomessa odotettiin joka kevät hetkeä, jolloin lehdistö julkistaisi tiedot pääsiäisarmonosoituksista. Näitä oli vuonna 1913 luvassa tavallista enemmän, kyseinen vuosi kun oli Romanovien hallitsijahuoneen kolmassadas vuosi valtaistuimella.
   Hämeen läänin maaherra Rafael Spåre esitti maanviljelysneuvoksen arvonimeä Kordelinille. Palkitseminen oli tuolloin hallitsemisen väline. Venäläisiä arvonimiä ja kunniamerkkejä jaettiin tietyn järjestelmän mukaisesti järjestelmän uskollisille kannattajille. Siksi ne menettivät Suomessa varsinkin perustuslaillisesti asennoituneen yleisön silmissä suurelta osin arvonsa. Suomalaisia arvonimiä jaettiin vähemmän ja ne säilyttivätkin arvonsa paremmin.
   Nuhteettomasti palvelleiden virkamiesten kuuluikin saada säännöllisin väliajoin ylennys, arvonimi tai kunniamerkki. Sen sijaan Kordelinin kaltaisten yksityishenkilöiden palkitseminen oli poikkeuksellista.

   Kordelin osti Hämeestä myös Jokioisten kartanon. Kartano oli perustettu jo vuonna 1562, jolloin Ruotsin kuningas Eerik XIV antoi Klaus Kristerinpoika Hornille läänitykseksi Portaan (oik. Loimon) pitäjästä Jokioisten neljännespitäjän. (Tarkennettakoon sen verran, että vaikka nykyisen Lounais-Hämeen paikalla sijainneesta Loimosta puhutaankin yleisesti Portaan pitäjänä, Porras oli se Loimon neljännespitäjä, minkä alueella silloisen pitäjän keskuskylät olivat, eli pääosa nykyisen Tammelan kunnan alueesta. Vaikka Porras oli pitäjän ensimmäinen kirkonkylä, pitäjän nimi oli siis Loimo.)
   Kordelinin omistukseen siirtyessä Jokioisten kartanon alueiden pinta-ala oli yli 32.000 hehtaaria.

   Teollisuus kehittyi Suomessa monilla aloilla vilkkaasti 1800- 1900 -lukujen vaihteessa. Vuonna 1907 Kordelin lähti tutustumaan Saksan uutuuskoneisiin voidakseen tehdä kannattavuuslaskelmia. Merkittävää metalliteollisuuteen investoimista Kordelin harjoitti Koskensaaressa ja Jokioisissa (AB Ferraria), sekä perusti Jokioisten sokeri- ja siirappitehtaan. Vuonna 1917 hän osti Suomen suurimpiin kuuluneen sahayhtiön Räfsö Ångsågs AB´n (Reposaaren saha) osake-enemmistön. Tämän kaupan tekeminen oli vaikeaa, maailmansota kun aiheutti epävarmuutta varsinkin valuuttojen arvoissa. Metsäomaisuus tosin loi pitkäjänteistä pohjaa tulevaisuudelle.

   Venäjällä hankkiuduttiin vallankumoukseen. Suomessakin oli levotonta. Bolševikkeja myötäillyt aluekomitea päätti lokakuussa 1917 ryhtyä toimenpiteisiin aseiden hankkimiseksi työväelle. Oli valppaasti seurattava porvariston aseistautumista ja yritettävä estää se kaikin keinoin.
   Bolševikkien Helsingin neuvosto oli saanut vihjeen, että Mommilan kartanossa todennäköisesti olisi muonavarastoja ja aseita. Etsintäisku tehtiin Kordelinin syntymäpäivän iltana, jolloin paikalla oli paljon arvovaltaisia vieraita.
   Syntymäpäivää vietettiin kiristyneissä tunnelmissa 6.11. Kesken illanvieton bolševikkien matruusiosasto tunkeutui Mommilan kartanoon pidättäen siellä olleet henkilöt. Kun pidätettyjä alettiin viedä kohti rautatietä, paikalle saapui Lahdesta hälytetty suojeluskuntaosasto. Syntyi kahakka, missä surmansa saaneiden joukossa oli myös Alfred Kordelin. Mukana olleet Gerda ja Risto Ryti välttivät täpärästi luodit suojautumalla ojaan.

   Kordelin teki elinaikanaan useita testamentteja, joista viimeinen laadittiin 3.4.1917. Testamentissa määrättiin varoja mm. sukulaisille, Rauman kaupungin ja Jokioisten kunnan alueilla toimineille organisaatioille, sekä monille yleishyödyllisille säätiöille. Testamentin viimeisenä artiklana oli ajatus perustaa yleinen edistys- ja sivistysrahasto edistämään suomalaista tiedettä, kirjallisuutta ja taidetta palkintojen, stipendien ja matka-apurahojen muodossa, sekä kansanvalistusharrastusta.
   Tiettävästi Kordelin oli ainakin vuodesta 1910 lähtien useaan otteeseen pohtinut omaa nimeään kantavan säätiön perustamista. Tuolloin hänen ja Rytin välinen yhteistyö alkoi muodostua aiempaa kiinteämmäksi. Kordelinin kuoleman jälkeen testamentin toimeenpanijaksi ja kuolinpesän selvittäjäksi tuli kolmihenkinen ryhmä, missä keskeisenä toimijana oli Ryti. Suvun edustajana oli tuomari Kaarlo Wahnlund ja Suomalaisen Lakimiesyhdistyksen edustajana toimi professori Allan Serlachius.

   Talouspula alkoi heijastua säätiön toimintaan jo 1930-luvun alussa, kun kaikilla tieteen ja taiteen aloilla taisteltiin taloudellisia vaikeuksia vastaan. Avustusten tarve lisääntyi. Osa avustushakemuksista oli suoranaisia avunhuutoja.
   Apurahoja ulkomaisia opintomatkoja varten vähennettiin. Apurahojen painopistettä siirrettiin henkilökohtaisista työskentelyapurahoista taideteosten ostoihin tai tilauksiin. Lisäksi kiinnitettiin huomiota kysymykseen, kuinka apurahoja saataisiin myönnettyä mahdollisimman monelle.

   Toisen maailmansodan jälkeen lisääntyivät tieteen jaostolle osoitetut hakemukset. Sodanjälkeinen inflaatio heikensi merkittävästi säätiön myöntämien apurahojen vaikutusta. Tieteelle myönnettiin vähemmän kuin 1930-luvulla. Pääpaino siirrettiin henkilökohtaisesta tuesta alan seurojen tukemiseen.

   Kordelinin säätiö oli mukana myös perustamassa kahta professuuria Helsingin yliopistoon. Helmikuussa 1922 perustettiin asetuksella metsäpolitiikan ja agraaripolitiikan professuurit.

   Kordelin oli ostanut Kultarannan tilan vuonna 1906 ja rakennuttanut paikalle vuosina 1914-16 omaksi kesähuvilakseen graniittilinnan. Kordelinin kuoleman jälkeen Kultaranta luovutettiin Turun Suomalaiselle yliopistoseuralle. Sitten vuonna 1922 rakennus ja tontti siirtyivät käytettäväksi tasavallan presidentin kesäasuntona.

   Säätiössä päästiin palaamaan 1930-luvun tasolle vasta 1980-luvulla. Sitten säätiön toiminta piristyikin nopeaan tahtiin. 2000-luvulla jaettujen apurahojen summa on ollut jo 9-kertainen lähtötilanteeseen nähden.
   Nykyisin Alfred Kordelinin säätiö tukee vuosittain noin 600 hakijaa. Säätiö myös jakaa palkintoja, mm. palkitsee tunnustuspalkinnoilla ansiokkaan elämäntyön tehneitä sekä jakaa tunnustuspalkintoja uusille kyvyille näiden jo todettujen ansioiden vuoksi.

   Hannu Heikkilän kokoama Alfred Kordelin -juhlakirja on hieno kulttuuriteko. Kordelinin elämästä ei kauhean montaa hyllymetriä ole julkaisuja tehty, vaikka nimi lienee suurelle yleisölle tuttu ainakin Naantalon Kultarannan yhteydestä. Heikkilä on saanut keräämänsä materiaalin pohjalta piirrettyä elävän henkilökuvan ja Kordelinin vaiheista on synynyt koskettavakin elämäkerta.
   Kirjan kuvamateriaali sisältää mm. vanhoja valokuvia Kordelinin aikaisesta Mommilan kartanosta ja 1920-luvun Jokioisten kartanosta, joten varsinkin meidän maakuntamme osalta teoksella on melko suuri kulttuurihistoriallinen arvo. Vähintään historiallista kuriositeettiarvoa löytyy kirjan Risto Rytin kirjoittamasta osiosta, missä on Rytin aikoinaan kirjaamia muisteluksia ystävästään Alfred Kordelinista.
   
      
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Leo Häppölä: Pioneerista sotaministeriksi
Toimittanut Martti Purhonen
UNIpress 2005
180 sivua


Leo Häppölä (1911-1998) oli hämäläinen kansanedustaja ja puolustusministeri, pitkän linjan Maalaisliitto-Keskustan vaikuttaja. Hän kirjoitteli ahkerasti muistiinpanoja ja kokosi  aineistoa muistelmamuotoon - kerrottavaa kun uran varrelta oli jonkin verran kertynyt - joka 1980-luvulta alkaen enemmän tai vähemmän kiersi suvun jäsenillä. Kun Leon tyttärenpoika Martti Purhonen sai materiaalin käsiinsä, hän halusi, että Leon muistelmat vihdoin julkaistaan. UNIpress otti teoksen kustannettavakseen ja valmis kirja tuli painosta viime vuonna.

   Leo Häppölän syntymäkoti oli Tuuloksen Syrjäntaassa eteläisessä Hämeessä. Häppölät ovat vanhaa Tuuloslaista sukua, jo vuonna 1441 oli maininta lautamiehestä, kestikievarin pitäjä Nils Häppölastä. Äidin suku taas oli siitä vierestä, Hauholta. Leo oli vahvasti talonpoikaista sukua, suvussa korkeimmalle paikalle päässyt oli ollut lukkari - ja hänkin vävymies.

   Leo oli siis syntynyt Venäjän vallan aikana. Vuonna 1917 alkoivat Venäjällä vallankumoukset. Vallankumouksen jälkeen raja avattiin ja Suomestakin pääsi matkustamaan vapaasti naapuriin.
   Noihin aikoihin Viipurissa vaikutti tuuloslainen Eero Eerola, Viipurin kaupungin maatilojen hoitaja, agronomi ja runoilija. Hän kävi Leon isän Vihtorin kanssa Pietarissa, missä he näkivät mm. V.I. Leninin puhuvan panssarivaunun katolla. Vihtori kertoi, että Lenin oli melko lyhyt, eikä hänen äänensäkään mitenkään jylisevä ollut, pikemminkin päinvastoin. Mutta eipä se tuntunut ihmisiä haittaavan, paikalle kokoontuneesta kansasta lähti hurraata sitäkin isommalla volyymillä.

   Ensimmäisen maailmansodan alkuvuosina Tuulokseen oli tullut venäläisiä topografiamiehiä, eli kansanomaisesti karttaryssiä. Upseerit asuivat Häppölän talossa ja sotilaat läheisessä Liikylän talossa.
   Sitten alkoi vapaussota. Topografiamiehet lähtivät ja punaiset saapuivat kylälle. Kylästä käsin punaiset tekivät hyökkäysmatkoja Kuhmoisiin, missä he kärsivät tappioita majuri Kalmin joukoille.
   Pikkupojista sota tuntui jonkin aikaa ihan mukavalta. Kuului jopa tykinammuntaa ja kiväärien rätinää. Pojat pitivät tapanaan marssia seipäät olalla sotilaiden lailla.
   Mutta valkoisten saavuttua Tuuloksen pohjoispäähän maaliskuussa 1918 alkoivat pitäjässä varsinaiset sotatoimet. Pakokauhuisten punaisten perääntyessä Syrjäntaasta pääsivät Häppölät pakenemaan valkoisten linjoille Juttilan kylään. Myöhemmin he siirtyivät edelleen Pälkäneen Oksalaan, missä Leon täti asui.
    
   Aikanaan Pälkäneelle kantautui tilannetietoja Syrjäntaasta. Uutiset olivat huonoja. Syrjäntaan kylä oli palanut ja joutunut saksalaisten haltuun. Punaiset olivat tappaneet Vihtorin sedän, metsätyönjohtaja Adolf Häppölän. Kaikki Syrjäntaan pellot ja metsänreunat olivat täynnä kaatuneita saksalaisia ja punaisia.
   Häppölöiden palatessa Syrjäntaan kylään rauniot savusivat yhä ja savupiiput törröttivät aavemaisina. Ainoastaan Häppölöiden navetan tiiliseinät olivat pystyssä. Saksalaiset olivat sytyttäneet Hämeenlinnan ja Lahden maanteiden varrella olevat talot palamaan, mistä muodostui useaksi tunniksi tehokas tiesulku, mikä helpotti saksalaisten vetäytymistä puolustusasemastaan. Punaiset taas olivat sytyttäneet Tampereen tien varren talot tiesuluksi pelätessään valkoisten hyökkäystä.
   Ruumiita ei ollut ehditty haudata. Korpit lentelivät, haju oli inhottava - tuolloin elettiin jo huhtikuun loppua. Punaisten joukossa oli ollut paljon siviiliväkeä, varsinkin Porin suunnasta. Eräänkin puun juurelle oli surmattu äiti pienen tyttärensä kanssa. Joku oli tehnyt kaksi ristiä - ison ja pienen - lähellä olevaan kaksirunkoiseen puuhun, jonka juurelle heidät oli haudattu. Ristit näkyivät vielä useita vuosia sodan jälkeenkin.  

   Tilan rakennukset rakennettiin uudelleen. Vihtori oli taannut muutamia Tuuloksen punakaartiin kuuluneita rakennusmiehiä vapaaksi Hennalan vankileiriltä, ja apuvoimin rakennukset alkoivat kohota varsin nopeasti. Ennen seuraavaa talvea kaikki saivat jo katon päänsä päälle, vaikka ahdasta vielä olikin.

   Elämä siis jatkui. Kansakoulun Leo selvitti helposti, oman muistamansa mukaan numerot päästötodistuksessa olivat pelkästään kymppejä. Hän pääsikin helposti Hämeenlinnan lyseoon opintojaan jatkamaan.
   Hämeenlinna oli tuolloin pikkukaupunki, joka ilmeisesti halusi pysyä tuppukylänä. Yleisradion lähetysasemaa kaavailtiin Hämeenlinnaan, mutta kaupunki ei hankkeesta innostunut. Hämeenlinnan Myllymäen kallio olisi ollut ihanteellinen vaihtoehto, mutta kun kaupungilta ei yhteistyöhaluja löytynyt, niin asema meni Lahteen. Myös valtion lentokonetehdasta ehdotettiin Parolan seudulle, mutta Hämeenlinna ei yritystä tukenut, joten tehdas meni Tampereelle. Hämeenlinnan nupukivikadutkin olivat epätasaisia, ja ne pidettiin epätasaisina: kun J.K. Paasikivi vieraili entisen koulunsa vuosijuhlassa, hän totesi, että sama kuoppa oli ollut Birger Jaarlin kadulla jo 50 vuotta aiemminkin.

   Häppölöille ostettiin ensimmäinen auto jo 1920-luvulla. Kyseessä oli legendaarinen T-Ford. Ja sillähän piti Leonkin päästä ajamaan. Vaikkei ollut korttia eikä edes ikää.
   Kun Leo sitten täytti 18 vuonna 1929, hän halusi ajokortin. Hän meni tapaamaan katsastusmiestä, joka oli naukkaillut pirtua ja oli hövelillä päällä. Hän kysyi, osaako poika ajaa, ja kun Leo sitten totesi ajaneensa jo kolme vuotta, katsastusmies totesi, että "kyllä  poika sitten kortin tarttee". Niin se kävi vanhoina mukavina aikoina.

   Armeijaan Leo meni ihan mielellään. Hän oli kuulunut jo aiemmin suojeluskuntaan, missä oli saanut tuntumaa aiheeseen. Aikanaan Leo jatkoi vielä RUK´ssa.
   Siviilipuolella opinnot jatkuivat Järvenpään maatalousnormaalikoulun maamieskoululinjalla. Koulun päätyttyä Leo sai Tuuloksen suojeluskunnan paikallispäällikön viran. Virasta myös maksettiin säännöllistä kuukausipalkkaa.

   1930-luvun lopulla suojeluskuntalaisilla oli kysyntää. Leo meni loppukesällä 1939 vapaaehtoisena linnoitustöihin Kannakselle Humaljoelle lähelle Suomenlahden rannikkoa. Työnjohtajat olivat kuulemma sanoneet joillekin, että tekisivät hyvää työtä, saattavat vielä joutua puolustamaan seutua ase kädessä.
   Saksa hyökkäsi 1.9.1939 Puolaan ja suursodan uhka oli todellinen. Suomi joutui aloittamaan Neuvostoliiton kanssa neuvottelut alueluovutuksista 11.10. Suomen miehet kutsuttiin asepalvelukseen. Alkoivat ylimääräiset kertausharjoitukset.
   Tuulokseen jo kotiutunut Leo kokoontui muiden tuuloslaisten kanssa Hätilän kansakoululle, missä muodostettiin 9. pioneerikomppania. Joukkueenjohtaja oli vänrikki Häppölä.
   Leo palasi itään, Perkjärvelle, mistä oli jo evakuoitu siviiliväkeä länteen päin. Sotaa ei kuitenkaan tullut heti, joten siviilit alkoivat pikkuhiljaa palailla kotimaisemiinsa. Pioneerikomppaniakin alkoi suunnitella pikkujoulun viettoa.
   Komppanialaiset kuuntelivat 28.11. Venäjän radiota. Sen mukaan koko Venäjän valtakunnassa oli kiihtynyt mieliala ns. Mainilan laukausten vuoksi, ja muutenkin suomalaisia oli syytetty törkeistä rajaloukkauksista. Seuraava päivä oli vielä ihan rauhallinen, mutta 30.11. räjähti.
   Leon komppanian tehtäväksi tuli rautatien hävittäminen, Perkjärvi oli ns. viivytysaluetta. Toteutettiin poltetun maan taktiikkaa. Kaupoista otettiin mukaan kahvit, tupakat ja sokerit. Makkaratehtailija Marschanin huvilalta vietiin konjakit ja rommit. Se ei vielä kovin häijyä tehnyt, mutta esim. professori Kiparskin arvokas huvila täytyi polttaa korvaamattomine kirja-aarteineen. Eikä tässäkään vielä kaikki, jopa paikoilleen jätettyjä yksittäisi esineitä miinoitettiin. Kuuluisan Moskovan Tildan maininnalle siitä, että vaikka nostaa hevosen häntää niin aina paukkuu, löytyi katetta.
   Jalkaväki torjui päivisin vihollisen tekemät hyökkäykset. Pioneerien pääasialliseksi tehtäväksi jäi puikkia öisin linjojen välillä, missä he tekivät uusia miinoituksia sekä korjasivat päivähyökkäyksissä rikkoutuneita piikkilankaesteitä. Alkuvuonna 1940 pioneerien tehtäväksi tuli rakentaa korsuja Säiniöllä Viipurin lähellä.
   Leon talvisota päättyi haavoittumiseen. Hän sai helmikuussa jalkaansa kranaatinsirpaleita.

   Välirauhan jälkeen vuonna 1941 syttyi jatkosota. Myös Leo oli jälleen mukana. Hän lähti sotaan 5. Aurauskomppanian päällikkönä.
   Ennen sodan alkua komppania oli kokoontunut Kärkölässä Järvelän asemalla. Miehet olivat katsoneet naapuriin meneviä junia, joilla siirrettiin Porkkalasta evakuoituja venäläissotilaita. Se näky oli tehnyt selväksi, että sota oli syttyvä pian.
   Pian tuli siirto komppanian päällikön tehtävistä pioneeritoimistoon, joka liikkui armeijakunnan esikunnan mukana seuraten etulinjan joukkoja, siltoja ja teitä tiedustellen.
   Suomalaisten joukkojen eteneminen oli nopeaa. Hetken näytti siltä, että Neuvostoliitto häviäisi sodan. Jotkut tosin epäilivät Saksan mahdollisuuksia jo silloin, kun Saksa eteni kaikilla rintamilla. Armeijakunnan esikuntapäällikkö eversti Stewen perusteli uskottavasti Saksan häviön, mutta tuolloin reaktio oli se, että hänet siirrettiin Tukholmaan sotilasasiamieheksi.

   Sodassa sattui ja tapahtui, Leollekin jäi muitakin kuin taistelumuistoja. Eräänä aamuna lähetti saapui ravistelemaan komentajaa, joka oli aamuviiteen asti ottanut drinkkejä. Komentajalla oli kova jano ja hän pyysi lähettiä tuomaan mukillisen vettä. Korsun pimeässä eteisessä oli vierekkäin paloöljy- ja vesiämpäri, ja lähetti otti mukiin paloöljyä. Komentaja kulautti öljyn kerralla alas ennen kuin tajusi erehdyksen. Leo rauhoitteli, ettei se niin vaarallista ainetta ollut, maalla sitä annettiin lehmille, jos ne söivät tuoretta orelmaa niin että maha turposi. Leon kehotuksesta komentaja oksensi paloöljyn likasankoon, eikä tapahtuneesta koitunut erityisiä seurauksia. Tosin vielä muutama viikko myöhemmin komentaja kirosi, kun paloöljy vieläkin maistui suussa.
   Muistoja jäi myös saksalaisista, joiden kanssa istuttiin monasti iltaa. Erään kerran suomalaisia istui kahden saksalaisupseerin seurana. Toinen upseeri meni kehumaan suomalaisia sanoen, että Saksan valloittamista maista Suomi oli parhaita. Molemmat saksalaiset saivat nyrkistä.

   Neuvostoliitto yritti päästä Kymijoelle, mutta yritys pysähtyi Saimaan kanavalle. Leo arveli, että venäläiset luopuivat hyökkäyksestä sen muodostuessa liian kalliiksi. Heinäkuun puolivälin paikkeilla alkoi liikkua huhuja venäläisten vetäytymisestä. Junat kuljettivat sotakalustoa itään päin, sodan äänet alkoivat hiljentyä. Silloin tuli mieleen, että Suomi on selvinnyt sodasta. Viikkojen jännityksen jälkeen tuntui helpottavalta.
   Vielä jonkinlaisena jälkinäytöksenä komppania sai käskyn rakentaa pikasiltoja Saimaan kanavan varteen, tarkoituksena lienee ollut vallata Viipuri takaisin. Hanke kuitenkin kuivui kokoon, eikä siitä jäänyt mainintoja sotahistorioihin.
   Syyskuun alussa tulikin sitten välirauha. 23.11.1944 komppanian kotiutus oli loppuun suoritettu.

   Sodan jälkeen politiikka alkoi kiinnostaa. Isä Vihtori oli ollut kunnanvaltuustossa ja toivoi hiljaisesti Leon jatkavan politiikan saralla.
   1945 Leo valittiin Tuuloksen kunnanvaltuustoon. Siellä hän olikin sitten yli 30 vuotta, ja valtuuston puheenjohtajanakin 20 vuotta. Muitakin kunnallisia luottamustoimia kertyi, esim. Maataloustuottajain Etelä-Hämeen piirin johtokunnan jäsenyyttä kesti 25 vuotta.

   1948 Leo osallistui valtiollisiin vaaleihin Maalaisliiton ehdokkaana. Tuloksena oli vaaliliiton 4. sija. Tulos kannusti eteenpäin. Leo alkoi kirjoitella sanomalehtiin, lähinnä maakuntalehteen, Tuuloksen uutisia. Muutenkin hän teki itseään tunnetuksi.
   Leo osallistui aktiivisesti puoluetoimintaan ja 1948 hänet valittiin Maalasiliiton Etelä-Hämeen piirin puheenjohtajaksi. Valinta oli yksimielinen.

   Vuonna 1950 Leo teki matkan Englantiin. Sieltä hän kirjoitti viitisen artikkelia Maaseudun tulevaisuuteen. Kiertäessään seuraavana vuonna eduskuntavaalikampanjansa tiimoilla (tuolloin eduskunta valittiin kolmeksi vuodeksi kerrallaan, nelivuotiskausiin siirryttiin vuoden 1954 vaaleissa) maakuntaa, Leo huomasi, että monet muistivat artikkelit. Näissä artikkeleissa käsiteltiin mm. uusia sokerijuurikkaan nostokoneita, kanojen kasvatusta häkeissä, heinän pöyhimistä ja paalausta. Nämä otettiin pian käyttöön myös Suomessa.
   Vaalit olivat kesällä. Tupailtojen pitäminen oli helppoa verrattuna talvivaalien aikaan. Ja helposti Leo myös tuli valituksi eduskuntaan.
   Kaikki eivät olleet hyviä häviäjiä. Asikkalalainen agronomi Martti Suntela oli kovaäänisesti sitä mieltä, että Häppölästä saatiin mustapaita eduskuntaan.

   1950-luvulla hahmottui K-linja, jonka muodostivat Kekkonen, Korsimo, Kuuskoski, Karjalainen ja Kleemola. Leo piti jonkin verran etäisyyttä. Näiden linja ei Leon mielestä ollut talonpojan edun mukainen. Puhuttiin mm. kaupunkien valloittamisesta ja siitä, että kaupunkiväestö jatkuvasti lisääntyi. Leonkin mielestä väite piti paikkansa, mutta se johtui enemmänkin maalaiskuntien liittämisistä kaupunkeihin.
   Myönnettiin myös tukea hyödykkeille, joista nimenomaan kaupunkiväestö hyötyi. Maaseutua taas muistettiin lähinnä verotuksen kiristämisellä.
    Viimeinen mohikaani, joka veti toista linjaa, oli V.J. Sukselainen joka syrjäytettiin Maalaisliiton puheenjohtajan paikalta Kouvolassa 1964. Sukselaista Häppölä arvosti, hänestä jäi mieleen puhe tupaillassa, missä hän totesi, ettei viljelijällä ja viljelijällä ollut eroa: Kyösti Kalliolla oli peltoa 200 hehtaaria, Santeri Alkiolla ei yhtään. Siihen väliin mahtuivat kaikki Suomen viljelijät.
   Leo Häppölä ja V.J. Sukselainen putosivat eduskunnasta vuonna 1970.

   Leo oli siis 19 vuotta eduskunnassa. Tuohon jaksoon mahtuu monenlaista. Uran huippuhetkiin kuuluu nimitys puolustusministeriksi tammikuussa 1959.
   Nimitys tuli yllätyksenä. Leo kuuli radion iltauutisista, että Leo Kustaa Häppölä oli nimitetty puolustusministeriksi. Kyllähän se vähän hätkähdytti.
   Aamulla Leo tuumasi, että kai uutinen paikkansa piti. Ja päätti käydä vilkaisemassa uutta työpaikkaansa.

   Ministerinuran alkaessa puolustusvoimien komentajana toimi K.A. Heiskanen, joka oli ollut Leon esimies talvisodassa. Tämä jäi kuitenkin Leon ministerikauden aikana eläkkeelle, ja esitti seuraajakseen Simeliusta. Simelius nimitettiinkin.
   Uusi komentaja oli edeltäjäänsä epäitsenäisempi. Takapirujen ohjaillessa Simeliusta monta Leon mielestä pätevää upseeria jäi ylentämättä, ilmeisesti koska olivat joskus astuneet joidenkin varpaille.

   Leon ministerikautena Suomi aloitti asehankinnat Neuvostoliitosta. Kaudella myös luovuttiin suomalaisista Vihuri-koneista sekä siirryttiin Ruotsin Saab-Safir- ja Draken-koneisiin. Hävittäjähankintoihin sidottiin myös Ruotsilta saatujen sotavelkojen anteeksiantaminen.
   Vihuri oli aikoinaan sinänsä pätevä laite, mutta myös vaativa ohjattava. Muutama onnettomuus toi koneelle huonon maineen.

   Kauan sitten varuskuntia perustettiin kaupunkeihin. Sittemmin aseiden kehitys asetti uudet vaatimukset varuskuntapaikkakunnille. Tarvittiin lisää tilaa ja niinpä varuskunnat pääsääntöisesti siirrettiin kauemmas suurista keskuksista. Porin Prikaati siirrettiin Leon ministerikaudella vuonna 1959 tästä johtuen Porista Säkylään. Viisi vuotta myöhemmin Pohjanmaan Jääkäripataljoona siirtyi samasta syystä Vaasasta Sodankylään. Panssariprikaatikin lähti Hämeenlinnasta, tosin vain Hattulan Parolaan asti.

   Siinä oli runko Leo Häppölän muistelmista. Kuten sivun alussa totesin, kerrottavaa muistelmiin oli kertynyt, joten lisää yksityiskohtia niin sodasta kuin siviiliuralta löytyy kirjasta.
   Pioneerista sotaministeriksi on kirjoitettu leppoisan hämäläisellä tyylillä. Lapsuus- ja nuoruusaikojen muistelu tuo elävästi esille entisaikojen elämäntyylin. Muutenkin kirja on arvokas kokoelma hämäläistä paikallishistoriaa. Faktoja etsivä ei kirjaan pety, ja yksityiskohdista löytyy paljon myös humoristista tarinankerrontaa.
   
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 29.6.

Kepulainen kosmopoliitti. Laura Kolbe

Laura Kolbe: Kaupungissa kasvanut


Reino R. Lehdon virkamieshallitus istui yhdeksän kuukautta. Sen ajan se vei, kun seuraavaa, parlamentaarista hallitusta kasattiin.

Jouko Loikkanen: Sikisi yhdeksässä kuuukaudessa


Urho Kekkonen kirjoitti, millainen olisi diktaattorina. Ja paljon muuta. Lajityyppejä vaihdellen.

Urho Kekkonen: Minä olin diktaattori

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Nyt se epidemia alkaa ainakin tällä erää maassamme asettua. Voi sanoa, että tällä hetkellä riski saada koronatartunta julkisella paikalla Uudenmaan ulkopuolella on lähes olematon, ja Uudellamaallakin suhteellisen pieni. Jos ei nyt satu olemaan minkään sortin patologinen sarjahalaaja.
   Niinhän se näissä epidemioissa aina menee, että kun epidemia alkaa tukahtua, se leviää vielä jonkin aikaa pistemäisesti. Tartunnathan eivät lopu välittömästi siinä vaiheessa, kun viimeinenkin ulkoilmassa hiippaileva on ilman virusta, viimeiset tartunnat tapahtuvat kotona, oman ruokakunnan kesken, kun se yksi potilas vielä tartuttaa jonkun muun perheenjäsenen. Kyllä näissä nykyisissä tartuntaluvuissa jo melko pieni osa näyttäisi olevan niitä ns. liikkuvia tartuntoja.
   Toisin sanoen, tässä vaiheessa ei ole enää kovin paljon tukahdutettavaa, eli nykyistä tiukemmilla rajoituksilla ei käytännössä taida oleellisia saada aikaiseksi. Kyllä nämä väljennykset ovat tässä kohden paikallaan ja turvallisia. Ja muuten, jos noita tulevia väljennyksiä ajatellaan, onko tuo 500 tilanteessa kuin tilanteessa vähän jäykkä rajoitus? Jos haluaisi tiettyä joustoa olosuhteiden mukaan, yksi mahdollisuus olisi muotoilla rajoitus siten, että se olisi joko 500 tai 5.000 yleisökapasiteetin ylittävissä katsomoissa 10 % maksimista (tai muu %-osuus). Henkilökohtaisesti (tämähän ei siis ole puolueen eikä keskustapiirin mielipide eikä kannanotto) olen itse aina tykännyt tuon tyyppisistä muotoiluista. Jos joku muukin on samaa mieltä, idean saa vapaasti omia.
  No niin, eiköhän tämä tästä. Pidetään korrektit turvavälit eikä anneta virukselle turhia mahdollisuuksia, mutta otetaan muuten kesä kesänä.

Kenny Rogers