Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta



Halusin valtiomieheksi on esitelty tällä sivulla ensimmäisen kerran syksyllä 2006, Vähäväkisten valtiomies alkuvuonna 2010  ja Taloton talonpoika - maaton maalaisliittolainen kesällä 2013.


Kuukauden Keskustalainen
V.J. Sukselainen: Halusin valtiomieheksi
Karisto (paino), Kirjayhtymä 1997
347 sivua


Maalaisliiton pitkäaikaisen puheenjohtajan V.J. Sukselaisen (1906-1995) syntymästä on lokakuun 12. päivä kulunut tasan sata vuotta. Nyt on paikallaan muistella, miten puoluettamme johdettiin ennen Johannes Virolaisen aikaa, ja syytä on myös katsoa, millaisista oloista Sukselainen ponnisti huipulle.
   Sukselainen alkoi kirjoittaa muistelmiaan jo 1980-luvun alkupuolella. Kirjoittaminen kuitenkin tyrehtyi Elma-vaimon kuoltua vuonna 1986. Myöhemmin Sukselaisen tytär Marja Ikonen toimitti muistelmakäsikirjoituksen ja päiväkirjamerkintöjen pohjalta muistelmateoksen Halusin valtiomieheksi. Varsinainen Sukselaisen kirjoittama muistelmaosio päättyy vuoteen 1954, vuodet 1956-1964 käsitellään valikoiduilla Sukselaisen päiväkirjamerkinnöillä.

   Sukselainen oli lähtöisin Paimiosta, erittäin vaatimattomista oloista. Sukselan kylän Ojanperän torpan vieressä samassa umpipihassa oli pieni olkikattoinen tupa, missä Vieno Johannes vietti lapsuutensa. Muistelmien ilmestyessä tästä lapsuudenkodista ei ollut ollut enää vuosikymmeniin mitään jäljellä.
   Sukselaisen äiti, Amanda Vilhelmiina, oli kotoisin Sukselan Pietilästä. Hän oli hakeutunut Vistalle (nyk. Paimion keskustaajama) ompeluoppiin ja sen jälkeen palannut kotikyläänsä ammattia harjoittamaan. Hän vuokrasi torppari Hakalan yksihuoneisen mökin, josta tuli myöhemmin Vieno Johanneksen lapsuudenkoti.

  Amanda tutustui Kaarlo Peltolaan tämän tullessa Vistaan veljensä Kustaan apulaiseksi teurastajan ja sahaajan toimeen. Nuorten kiintymys toisiinsa tunnettiin, ja kun kesällä 1906 seurustelun tulos oli nähtävissä, ei tarvinnut kysellä, kenen olisi vastuu, jos Amandasta tulisi yksinhuoltaja.
   Vieno Johannes syntyi 12. lokakuuta. Hän ei liene näyttänyt kovin hyväkuntoiselta, koska äidille vakuuteltiin kuorossa, että kuolee se, kuolee se.

   Amanda oli suunnitellut lapselleen nimeä Vieno Valfrid, mutta kun isomamma ei sellaista nimeä osannut lausua, nimeksi tuli Vieno Johannes Saari. Vieno oli tuolloin vakiintunut Varsinais-Suomessa miehen nimeksi. Tosin kauhean käytännöllinen nimi ei ollut, Varsinais-Suomessa murre ei tunne ie-diftongia, joten nimi lausuttiin yleensä Viano. Enemmän mielipahaa syntyi myöhemmin mm. siitä, kun kouluaikoina Vieno Johannes sai kirjeen, joka oli osoitettu neiti Saarelle.

   Amandan toiveista huolimatta hän ja Kaarlo eivät muuttaneet yhteen asumaan, mikä oli Amandalle kova pala. Peltolan sukuun äiti ja lapsi silti hyväksyttiin.

   Olosuhteet olivat siis todella niukat. Kuitenkin, kahden kansakouluvuoden jälkeen, Vieno Johanneksen tie vei oppikouluun. Tätä varten hän muutti äitinsä kanssa Turkuun. Köyhä poika pääsi vapaaoppilaaksi eli hänen ei tarvinnut maksaa lukukausimaksuja. Kirjat hän kuitenkin joutui ostamaan.
   Uuteen kouluun sopeutuminen kävi ihan hyvin. Ja kun poika käväisi kotikulmilla tervehtimässä vanhoja tuttuja, hän teki vaikutuksen kuulijoihin kertomalla, että hän oli koulussa päässyt istumaan maaherran pojan viereen.
   Ahtaan tilapäismajoituksen jälkeen Kustaa-setä järjesti asunnon Turusta. Kustaahan omisti niitä useita, hän oli siirtynyt kiinteistöalalle. Turku tuli tutuksi, kun asunto vaihtui sen mukaan, mikä milloinkin oli vapaana. Asunto oli milloin Brahenkadulla, milloin Piispankadulla, Puolalanpuistossa, Puutarhakadulla, Käsityöläiskadulla, Matinkadulla, tai sisäpihalla Humalistonkadun kulmassa.
   Kouluun päästyään Vieno Johannes osti ensimmäisen Koululaisen muistikirjansa. Kirjan kysymykseen "Miksi aion?" hän kirjoitti vastaukseksi yhden sanan: "Valtiomieheksi".

   Vuoden 1925 joulukuussa oppikoulujen Karjala-seura järjesti koulussa iltaman, missä Reino Kuuskoski piti tervehdyspuheen ja silloin Akateemisen Karjala-seuran (AKS) sihteerinä toiminut Tauno Jalanti piti varsinaisen juhlapuheen. Tämän jälkeen alkoi muodostua kiinteämpi ystäväpiiri, jonka muodostivat Vieno Johanneksen lisäksi Reino Kuuskoski, Voitto Kunnas, Tauno Suontausta ja Veli Saarinen. Joukon toiminta jatkui lähivuosina AKS´n ja varsinaissuomalaisen osakunnan piirissä.
   Syksyllä oli kehitelty organisaatiota uutta lehteä varten. Ensimmäinen Teini ilmestyi tammikuussa 1926. Keväällä Vieno Johanneksesta tuli abiturientti ja hän jätti lehden. Tilalle tuli Sampo Haahtela.

   Asevelvollisuus tuli suoritettua 1927-28. Siviiliin palatessa Vieno Johanneksen mieleen tuli ajatus muuttaa sukunimensä. Hänen äidilläänkään ei alkujaan ollut sukunimeä. Äitiä oli kutsuttu Johanssoniksi ja myöhemmin tämä oli ottanut sukunimekseen Saari. Muutamat olivat ottaneet uuden sukunimen paikkakunnan mukaan ja tämä tuntui myös Vieno Johanneksesta hyvältä. 1928 Saaresta tuli Sukselainen, myös äiti otti tämän nimen.

   14.6.1928 Sukselainen vannoi lippuvalan AKS´n hallitusken kokouksessa. Pian hänet valittiin järjestön sihteeriksi ja hänelle alettiin maksaa palkkaa, 1.500 markkaa kuukaudessa.
   Sukselainen jatkoi Helsingin yliopistoon valtio-oppia lukemaan. AKS-toimen ansiosta hän ei joutunut edes ottamaan velkaa. Helsingissä Sukselainen joutui sitten keskelle ylioppilaspolitiikkaa.

   1920-luvun lopulla Suomessa ihailtiin italialaista Benito Mussolinia, joka johti Fascistipuoluetta (Fascio di Combattimento). Sukselainen toivoi, ettei AKS ottaisi fasistisia vaikutteita, ja jonkin aikaa näyttikin siltä, ettei fasismin leviämistä tarvinnut järjestössä ottaa vakavasti. Melko nopeasti suuntauksen kannatus kuitenkin voimistui, mikä sai Sukselaisen hieman huolestumaankin. Täytyi ryhtyä miettimään, miten AKS´n saisi pidettyä raiteillaan. 30.9.1929 oli Sukselaisen viimeinen päivä AKS´n sihteerinä, sen jälkeen hänen ei enää tarvinnut vaivata aiheella päätään aivan yhtä paljon.

   Opinnot etenivät. Laudaturkirjoitukseen piti keksiä aihe. Sukselainen valitsi aiheen Maalaisliiton organisaatio.
   Kirjoitusta varten Sukselainen pyrki Maalaisliiton ideologisen oppi-isän Santeri Alkion puheille, mutta tämä oli tuolloin liian heikossa kunnossa. Santerin poika Paavo Alkio sen sijaan oli avuksi.
   Laudaturkirjoitus valmistui 15.4.1930 nimellä Maalaisliitto puoluejärjestönä.

   Sukselaisen ura eteni. samanaikaisesti tuli valittavaksi jopa kaksi ihan mielenkiintoista työpaikkaa. Sukselaista pyydettiin sekä AKS´n osakunnan kuraattoriksi että Yhteishyvä-lehden (S-Osuuskunnan asiakaslehti) toimitussihteeriksi.
   Molemmat työt kiinnostivat, joten Sukselainen valitsi molemmat. S-Osuuskunta tosin joutui odottamaan, kun Sukselainen keskittyi vähän aikaa täysimääräisesti AKS´n toimeen. AKS´n osakunnan 25-vuotishistoriikin toimitustyö vaati paneutumista.

   Kansantaloudestakin tuli laudaturtyö tehtyä ja kandidaattitutkintokin valmiiksi vuoden 1931 loppuun mennessä. Lisensiaatiksi tullakseen ja tohtoriksi väitelläkseen oli suoritettava kolmas laudatur ja julkaistava väitöskirja. Kolmanneksi aihealueeksi tuli yleinen historia.

   Lapuan liike alkoi vallata AKS´aa. 19.9.1930 Urho kekkonen jätti järjestön hallituksen "ajanpuutteen vuoksi". 12.10. Martti Haavio ja Lauri Hakulinen lähtivät samalla perusteella. Tämän myötä Sukselainen eteni järjestössä hallituksen jäseneksi, vuonna 1932 jo varapuheenjohtajaksi. Hän katsoi valinnan merkitsevän, että järjestössä oltiin palaamassa pois Lapuan liikkeen suunnasta.
   Pian Sukselainen huomasi, ettei suunta ollutkaan kääntynyt. Varsinkin Mäntsälän kapina oli kova isku. Sukselainen jättikin AKS´n vuoden 1932 huhtikuun kokouksen jälkeen.
   Entiset AKS-jäsenet perustivat oman seuran jatkamaan AKS´n toimintaa kansanvaltaisella tavalla. Nimeksi tuli Kärki ry helmikuussa kuolleen Niilo Kärjen mukaan.
   Kärkeen liittyi muitakin kuin AKS´stä siirtyneitä, mm. Edistyspuolueen Lauri Levämäki ja Sakari Tuomioja. Järjestön toiminta laajeni, esim. 1933 perustettiin Ylioppilaan julkaisijaksi Lehtiosakeyhtiö Ylioppilas.
   Vuoden 1933 alusta alkoi Suomalainen Suomi (nyk. Kanava) ilmestyä aikakauslehtenä ja Sukselaiselle, joka oli mukana Suomalaisuuden liitossa, tuli vastuu sen talouspoliittisista katsauksista.
   Vuonna 1936 perustettiin Suomalais-Virolainen Seura. Sukselainen valittiin sihteeriksi, puheenjohtajaksi tuli Kyösti Kallio. Varapuheenjohtajia olivat Juho Kusti Paasikivi ja Santeri Ivalo.

   Vuosi 1936 toi tullessaan myös murheita. Sukselaisen äidillä todettiin syöpä. Vielä edellisenä vuonna oli sanottu, ettei syövästä ollut kyse, mutta keväällä syövän todettiin olevan niin pitkällä, ettei sitä voinut enää leikata.
   Äiti oli vielä jonkin aikaa aivan pirteä, mutta röntgenhoidon alettua kunto huononi. Tämä oli vaikeaa aikaa, mutta se myös lähensi äitiä ja poikaa. Sukselainen on muistelmissaan herkimmillään tämän vaiheen kuvauksissa, teksti on surullista mutta kaunista.
   Marraskuussa Sukselaisen äidin elämä sammui hiljaa ja rauhallisesti. Hautajaisiin Vieno Johannes sai myös isänsä yhdeksi arkunkantajaksi.

   Sukselainen kulkeutui suomalais-puolalaisen yhdistyksen kautta samaan toveripiiriin kuin muuan Elma Bondén. He kohtasivat toisensa vuoden 1934 Heinolassa. Tämän jälkeen he tapailivat silloin tällöin, myöhemmin yhä useammin, ja lopulta viettivät kaksi viikkoa Naantalissa tavoitteenaan oppia tuntemaan paremmin toisensa ja vanha Naantali. He menivät naimisiin kesällä 1938. He pitivät itseään jo niin aikuisina, etteivät käyneet enää kihlajaisseremonioita läpi. Kuulutusten jälkeen he vihityttivät itsensä kotona.

   Vielä piti saada väitöskirja tehtyä. Sukselainen tarttui aikanaan työhön ja ryhtyi kokoamaan väitöstä nimellä Hankintaosuuskunta yritysmuotona.
   Väitöskirjan otti vastaan professori Vennola, joka myös otti Sukselaisen assistentikseen. Toinen esitarkastaja oli professori Annala.
   Syksyllä 1938 Sukselainen kirjoitti väitöskirjan puhtaaksi. Annala luki sen ensin, sitten Vennola otti sen luettavakseen. Vennolan lukeminen venyi ja venyi, joten Sukselainen joutui vaikeaan tilanteeseen, kun Forssan Kirjapaino kiirehti tekstiä itselleen painamisen valmistelua varten.
   Pattitilanne ratkaistiin niin, että Forssaan lähetettiin edeltä 40 liuskaa, loppuosa tuli parissa erässä myöhemmin. 29.10. tiedekunta myönsi painatusluvan.
   Seuraavat ongelmat muodostuivat vastaväittäjän etsinnästä. Lopulta Vennola saatiin valittua tehtävään, mutta tämä sairastui vaikeasti ennen väitöskirjaan merkittyä tarkastuspäivää, joka oli 14.12. Vennola kuoli 3.12. ja tarkastus oli siirrettävä. Tarkastus suoritettiin 28.1. Hyvin tuntui menevän.
   Väitöstilaisuutta seuraamassa ollut kustos, professori Kovero, ryhtyi kuitenkin puuhaamaan väitöskirjan hylkäämistä. Sukselainen oli aiemmin Suomalaisessa Suomessa kohdellut kriittisesti Koveron veljen kirjaa Teollisuus ja teollisuuspolitiikka. Kosto tuntui olevan suloinen. Lisäksi Kovero ja Vennolakin olivat olleet huonoissa väleissä keskenään. Kovero tekikin hylkäysesityksen.
   Hylkäysesityksen jälkeen Kovero olikin sitten oman kommenttinsa antanut ja Sukselaisella oli mahdollisuus vastineeseen. Hän kirjoittikin sellaisen vastineen, mikä teki vaikutuksen useisiin professoreihin. Rehtori Långfors kysyi Sukselaiselta, tiesikö tämä, että yliopistossa oli sellainen vanha tapa, että jos hylkäysesitys oli tehty, ei voinut antaa approbaturia kovempaa arvosanaa. Siitä Sukselainen tiesi, että väitös oli menossa lujaa vauhtia läpi. 30.9.1939 Sukselaisesta tulikin filosofian lisensiaatti.
   Väitöskirjajupakan aikana Sukselaiselle syntyi poika Juhani. Sukselainen huomasi, että poika merkitsi vielä väitöskirjaakin enemmän. Hän oli onnellinen.

   Syksyllä 1939 maailmanpoliittinen tilanne kiristyi. Lokakuussa Sukselainen meni ylimääräisiin kertausharjoituksiin ja pian sen jälkeen syttyi Suomen ja Neuvostoliiton välillä sota.
   Sukselainen ei joutunut kovin pahoihin paikkoihin rintamalla. Melkein kovempi paikka oli lomalla helmikuussa 1940. Sukselainen saapui Lahden rautatieasemalle ja oli asemalla vielä kun Neuvostoliiton ilmahyökkäys iski Lahteen, myös asemaa pommitettiin siinä yhteydessä. Hän pääsi kuitenkin perheensä luokse Hollolaan, missä nämä asuivat tuolloin Sukselaisen lankomiehen talossa.
   Talvisodan loppu meni jälleen rintamalla. 13.3.1940 noin kello 15 ammunta loppui. Venäläisiä alkoi tulla esiin, ensin vähän arkaillen, mutta kun huomasivat, että suomalaisilla oli mielessä samat ajatukset, tulivat rohkeammin. Siinä sitä yritettiin kommunikoida ilman yhteistä puhekieltä, haluttiin nähdä, keiden kanssa oltiin satakunta päivää vihaa pidetty. Kun tulkkeja ei ollut, varsinaista keskustelua ei päästy käymään, ja illansuussa venäläiset lähtivät.

   Talvisodan jälkeen oli vähän aikaa rauhallista. Sukselaisen työksi tuli itärajan kuntien ajankohtaisten pulmien selvittely. Valtioneuvosto oli asettanut komitean asiaa hoitamaan. Komitean puheenjohtajaksi oltiin nimetty Lapin läänin maaherra Kaarlo Hillilä, Sukselainen toimi hänen sihteerinään. Tässä yhteydessä mm. perustettiin Väestöliitto.
   Kyösti Kallion jälkeen tasavallan presidentiksi tuli pääministeri Risto Ryti. Piti siis löytää uusi pääministeri. Sosialidemokraatit katsoivat ensin, että paikka kuuluu Maalaisliitolle, mutta kun Maalaisliitto meni tarjoamaan maaherra Pehkosta, lupaus vedettiin takaisin. Tehtävään runnottiin Rytin lähipiiristä Jukka Rangell.

   Jatkosodassa Sukselainen toimi eversti K.A. Heiskasen adjutanttina. He tulivat hyvin toimeen keskenään. Heiskanen jäi myöhemmin eläkkeelle Sukselaisen ollessa tuolloin pääministeri, ja Sukselainen pitikin Heiskaselle kunnon läksiäiset juhlapäivällisineen ja kiitospuheineen.
   Sukselainen ei jatkosodassa viipynyt rintamalla. Pian hänet kutsuttiin pääministerin taloudelliseksi sihteeriksi.
   Rangellilla ei ollut kokemusta valtioneuvoston sen enempää kuin eduskunnankaan toiminnasta. kokeneena pankkimiehenä ja urheilujohtajana tämä kuitenkin osasi käsitellä ihmisiä ja pääsikin verrattaen nopeasti sinuiksi toimensa kanssa.
   Pääministerin sihteerinä Sukselainen luki paljon kirjeitä, joissa haluttiin huomiota kirjoittajien ongelmiin. Useimmille tapauksille ei voinut tehdä mitään, mutta Sukselaisen toiminnan myötä hallitus huomasi rintamamiesten perheet. Tukea tuli varsinkin puolustusministeri Rudolf Waldenilta. Eduskunnalle annettiin lopulta esitys 50 miljoonan markan määrärahasta suurten vähävaraisten perheiden avustamiseksi.
   Rangellin jälkeen, jatkosodan yhä jatkuessa, pääministeriksi tuli Edwin Linkomies. Vastuu painoi uutta vastuunkantajaa, jonka terveys alkoikin reistailla.
   Alkuvuonna 1944 tilanne oli varsin rauhallinen. Hallituksen enemmistö ei ollut lainkaan vakuuttunut siitä, että sota tultaisiin häviämään. Sitä vastoin hallituksen sisäpiirissä nähtiin, että peli oli menetetty. Helmikuussa alettiinkin sitten neuvotella Ruotsin välityksellä rauhan ehdoista.
   Keväällä Sukselaisen tehtäväkenttä laajeni ulkopolitiikan puolelle. Hänen työnään oli tehdä luonnoksia tiedotuksiin ja tiedonantoihin.
   Kun Linkomies kävi 4.6. tapaamassa C.G.E. Mannerheimia Mikkelissä, hän ei tehnyt minkäänlaista havaintoa siitä, että suomalaiset olisivat pelänneet vihollisen keskittävän joukkoja kannakselle. Kun suurhyökkäys alkoi 9.6. Linkomies muisti käyntinsä ja ihmetteli kovasti.

   Kotirintamalla elämä kulki eteenpäin sodasta huolimatta. Esim. 17.5. väitteli tohtoriksi forssalainen Esko Aaltonen (Forssan Lehden ja Forssan Kirjapainon perustaja) ja sinä iltana vietettiin tohtorikaronkkaa Ostrobotnian jääkärihuoneessa.

   Saksa painosti sodan loppuvaiheissa Suomea. Samanaikaisesti piti neuvotella venäläisten kanssa ja pitää saksalaiset tyytyväisinä. Ajat olivat vaikeita.
   1.8. presidentti Ryti erosi ja vei mukanaan Saksan suuntaan solmitut sitoumukset. 5.8. Mannerheimista tuli uusi presidentti, 8.8. Antti Hackzellista pääministeri. Alettiin neuvotella tosissaan rauhasta.
   Syyskuussa Hackzell sai pahan halvauksen. Näytti siltä, että hänellä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia toipua. Määräajat lähenivät ja koko hallituksen kantti oli koetuksella. Sukselainenkin oli tiukasti työn touhussa. Ernst von Bornista tehtiin virkaa tekevä pääministeri, ja neuvotteluja jatkettiin. 21.9. U.J. Castrénista tuli uusi pääministeri, ja hänen hallinnollisella kokemuksellaan KHO´n presidenttinä oli suuri merkitys sille, että hän sai pidettyä langat käsissään ja selvisi valtavasta työtaakastaan. Ja marraskuussa aloittikin sitten Paasikiven hallitus.
   Vuosina 1944-45 käytiin pitkiä ja tiukkoja neuvotteluja, lopulta rauha saatiin aikaan. Sukselainen on dokumentoinut asiat tarkasti ja muistelmateokseen on otettu kymmeniä sivuja aiheesta. Kirja on merkittävä ja kiinnostava dokumentti varsinkin tämän aihepiirin kannalta.

   Sukselainen oli pääministerin sihteerinä myös Paasikiven hallituksessa. Tämä hallitus hoiti neuvottelut mm. sotakorvauksista. Korvaukset määrättiin maksettaviksi vuoden 1938 hintoja käyttäen, mikä nosti summaa 85 %.  Alustavasti laskettiin, että summa olisi n. neljä miljardia markkaa, mutta sittemmin huomattiin, että se nousi jo lähelle kahdeksaa miljardia.
   Muitakin ongelmia oli. Pika-asutuslaki ei toiminut. Paasikivi päätti, että asutustoiminta oli rajoitettava karjalaisiin ja rintamamiehille oli annettava vain asuntotiloja. Maatalousväkeä ei tarvittu lisää, ainoastaan peltoa.
 
   Sotien jälkeen Sukselainen lähti eduskuntavaaleihin ehdokkaana. Hänen ystävänsä Urho Kittilä (Marjatta Väänäsen isä) järjesti, että Sukselainen valittiin ehdokkaaksi Kittilän kotipitäjästä Koski Tl´stä. Muodollinen peruste oli, että Sukselaisen äidin isä oli muuttanut Koskelta Paimioon.
   Vaalitaistelu oli Sukselaiselle ikävä yllätys. Hän oli kuvitellut, että piiritoimisto järjestäisi tilaisuuksia niin paljon kuin ehdokas vain jaksaisi kahlata läpi. Eipä järjestänyt. Sukselaisella oli vain kymmenkunta puhetilaisuutta, joissa kävi vain kourallinen ihmisiä. Ehdokas oppi kantapään kautta, että hänellä olisi pitänyt olla oma vaaliorganisaatio eikä lähteä soitellen soitaan.
   Ääniä tuli lopulta viitisensataa. Sukselainen ei siitä kuitenkaan suuttunut, saihan hän oppia myöhempiä vaaleja varten. Vaalityö sinänsä oli ollut ihan mukavaa.

   Kesäkuussa 1945 Sukselainen irrottautui pääministerin sihteerin toimesta. Hän alkoi keskittyä Maalaisliiton toimintaan.

   Maalaisliiton puheenjohtajana oli tuolloin Viljami Kalliokoski. Kekkonen oli moittinut tätä ja halusi vaihtaa puheenjohtajan. Kekkosen oma suosikki oli ollut Vihtori Vesterinen, mutta tällä ei ollut kannatusta. Sukselainen oli Kekkosen kakkosvaihtoehto, joten yhtäkkiä katseet kohdistuivatkin häneen.
   Sukselainen itse ei olisi halunnut ehdokkuutta. Mutta koska kannatus oli suurta, lopulta hän taipui. Kalliokoski luopui puheenjohtajuudesta, ei ollut enää edes ehdokkaana. Kalliokosken itsensä mukaan hän luopui kyllä haikeana, mutta jätti puheenjohtajuuden mieluummin Sukselaiselle kuin Kekkoselle, jolla myöskään ei ollut tuolloin riittävää kannatusta.
   Sukselainen valittiin Maalaisliiton puheenjohtajaksi. Puolue ei maksanut puheenjohtajalleen palkkaa, mutta yleensä se ei ollut haitannut - puheenjohtajaksi valittiin yleensä kansanedustaja, jolla oli ihan riittävä toimeentulo. Sukselainen ei tuolloin kansanedustaja ollut.

   Oli miten oli, puheenjohtajuus oli otettu vastaan, joten sitä hommaa täytyi yrittää hoitaa. Maalaisliiton johdossa oli luotettavia työtovereita, joten Sukselaisesta löytyi helposti intoa lähteä luotsaamaan puoluetta eteenpäin. Vuoden 1948 eduskuntavaaleihin lähdettiin tavoitteena ottaa takaisin ne seitsemän kansanedustajan paikkaa, mitkä Maalaisliitto oli vuoden 1945 vaaleissa hävitty.
   Arvo Korsimo oli piirisihteerinä ollut edellisissä eduskuntavaaleissa tekemässä Samuli Simolasta kansanedustajaa. Jälkeenpäin hän huomasi, että Sukselainen olisi sittenkin ollut pätevämpi. Sukselaisen tultua puheenjohtajaksi Korsimo sitten alkoi liikkua tämän mukana. Samanaikaisesti kun hän työnsi Sukselaista eduskuntaan, hän itse oli hakeutumassa puoluetoimistoon Helsinkiin. Yhteistyö sujui noihin aikoihin, mutta myöhemmin välit eivät olleet enää erityisen luottamukselliset.

   Vuoden 1946 Kauhavan puoluekokouksen yhteydessä vietettiin puolueen 40-vuotisjuhlaa. Tuolloin mm. hankittiin puolueelle oma lippu. Aiemmin samana vuonna oltiin rukattu puolueen sääntöjäkin, esim. 5.2. päätettiin keskushallituksen kokouksessa, että kuten puheenjohtaja, myös puoluesihteeri tullaan vastedes valitsemaan puoluekokouksessa. Ja 25.11.1946 Maalaisliiton lisätty keskushallitus valitsi puolueen ensimmäisen puoluevaltuuskunnan.

   Vuonna 1945 Maalaisliitolla oli noin 30.000 jäsentä. Tuolloin haluttiin saada piirijärjestöt kilpailemaan kunnolla jäsenmääriensä kasvulla. Oli määrätty, että puoluevaltuuskunnan jäsenten jakautuminen piirijärjestöjen kesken määrätään sen jäsenluvun mukaan, mikä kullakin piirijärjestöllä on. Jäsenmäärä ponnahti kasvuun, vuoden kuluttua jäseniä oli jo 74.645.

   Presidentinvaalit lähestyivät. Kekkosesta alettiin puuhata puolueen ehdokasta. Tosin ajatuksena oli enemmänkin saada Kekkosesta presidentti vasta vuonna 1956, ei vielä 1950.

   Sitä ennen piti käydä ne eduskuntavaalit. Ne menivät toiveiden mukaisesti. Maalaisliitto voitti seitsemän paikkaa. Sukselaisestakin tuli kansanedustaja.
   Hallitusneuvottelut olivat vaikeat. Lopulta, kun sopua ei oikein saatu aikaan, K.A. Fagerholmista tuli pääministeri. SDP meni ja muodosti hallituksen keskenään, ilman muita puolueita, vaikka Maalaisliitto olikin tuolloin isompi.

   Sukselainen pääsi hallitukseen maaliskuussa 1950, jolloin muodostettiin Kekkosen I hallitus. Sukselainen pysyikin sitten hallituksessa yhtäjaksoisesti 3 vuotta 8 kuukautta, ensin valtiovarainministerinä, sitten Kekkosen kolmessa hallituksessa sisäasiainministerinä.

   Vaaleja käytiin ja kampanjoita mietittiin. Otettiin käyttöön ihan uusiakin menetelmiä, mm. elokuva-alalta saatiin vetoapua. Varsin vaikuttava tapaus oli vuonna 1954 valmistunut Suomi-Filmin tekemä elokuva Raivaajakansan puolesta, jota ei pidä unohtaa, kun muistellaan vuoden 1954 voitollisia vaaleja.

   Kirjan varsinainen muistelmaosuus päättyy siis vuoteen 1954. Päiväkirjamerkintöihin on otettu muutama tärkeämpi päivä, joista muutama poiminta tähän loppuun.

   Vuoden 1956 alussa tehtiin laskelmia, miten Kekkonen saataisiin valitsijamiesvaalien voittajaksi. Laskelmat onnistuivat, Kekkosesta tuli presidentti. Sukselainen oli tyytyväinen, myös siksi, että Kekkosen ollessa presidentti hänellä itsellään oli vapaammat kädet johtaa puoluetta.
   Vuonna 1956 Maalaisliitto täytti 50 vuotta. Niin täytti myös Sukselainen.
   Politiikan arkeen kuului mm. oleminen napit vastakkain Veikko Vennamon kanssa. Jo Maalaisliittolaisena olleessaankin tämä oli yleensä jonkinasteinen harminaihe puolueellemme. Jo noihin aikoihin Sukselainen toivoi täysin suoraan, että menisi ja perustaisi oman puolueen.
   Sukselainen toimi myös eduskunnan puhemiehenä. Tässä ominaisuudessa hän puhui presidenttien Risto Rytin ja Juho Kusti Paasikiven hautajaisissa.
   1950-luvun lopulla Sukselainen sai puolueen entistä vankemmin haltuunsa, mutta 1960-luvulla ote alkoi höltyä. Eräs tähän vaikuttanut episodi koski Sukselaisen toimintaa Kansaneläkelaitoksen johtajana. Helsingin hovioikeus tuomitsi Sukselaisen viralta pantavaksi ja sakkoihin virkavirheestä, Kela kun oli tukenut toimihenkilöidensä asunnonhankintaa asuntopulan vaivaamassa maassa. Episodi sai silloin pääministerinä toimineen Sukselaisen pyytämään eroa myös pääministerin virasta. Isku oli raskas, mutta Sukselainen totesi päiväkirjassaan, että kestivätpä hermot sittenkin.

   Viimeinen kirjassa julkaistu päiväkirjamerkintä on vuoden 1964 kesäkuun 14. päivä. Sukselainen on tullut Kouvolan puoluekokouksesta, missä hän on hävinnyt Maalaisliiton puheenjohtajan paikan Johannes Virolaiselle äänin 888 - 866. Sukselaisen itsensä mukaan hän pääsi pois aikaa vievästä touhusta tavalla, joka toi myötätuntoa sekä Maalaisliiton piirissä että ulkopuolella. Oli siitä lähtien vain löydettävä uusi rooli.

   V.J. Sukselaisen muistelmateos on leppoisaa kerrontaa, missä tunteet ovat vahvasti mukana. Vaikka Sukselainen on pienestä pitäen ollut monessa tiukassakin paikassa, kirjasta välittyy kaiken aikaa tietty rauhallisuus ja optimismi. Halusin valtiomieheksi on muutenkin merkittävä teos Maalaisliitto-Keskustan pitkäaikaisesta vaikuttajasta,  mutta lisäksi se on myös kuvaus harvinaisesta noususta äärimmäisen niukoista oloista aivan suomalaisen yhteiskunnan huipulle. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea, muulloinkin kuin tänä merkkivuonna. Varsinkin, kun Sukselaisesta ei juuri ole kirjoja julkaistu, ilmeisesti ei tänä syksynäkään, merkkipäivän lähestymisestä huolimatta.  


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Keskustalainen
Seppo Sarlund: Vähäväkisten valtiomies
Art-Print (paino), Maahenki 2008
255 sivua


Lokakuussa 2006 tuli pitkäaikaisen Maalaisliiton puheenjohtajan Vieno Johannes Sukselaisen (1906 - 1995) syntymästä kuluneeksi sata vuotta. Syntymäpäivä kyllä huomioitiin puolueessamme monin tavoin, mutta uutta elämäkertaa ei silloin merkkipäivän tienoilla saatu julkaistua. Tämä puute tosin noteerattiin tuolloin, ja Eläkeliiton lomakeskuksessa Lehmirannassa heräsi ajatus elämäkerran kirjoittamisesta. Tehtävä annetttiin entiselle Suomenmaan päätoimittajalle Seppo Sarlundille, joka oli harvinaisen luonteva valinta tähän tehtävään: vuonna 1962 Sarlund oli 20-vuotias Maakansan toimittaja, jonka Sukselainen henkilökohtaisesti värväsi Maalaisliiton eduskuntasihteeriksi. Kokenut kynäilijä Sarlund kokosikin entisestä esimiehestään viime vuonna julkaistun näyttävän elämäkertateoksen.
   Sukselaisesta oli aiemminkin julkaistu elämäkerta, hänen omiin päiväkirjoihinsa ja muistelmakäsikirjoitukseensa pohjautunut Halusin valtiomieheksi, jota käytiin tällä sivulla läpi kolme vuotta sitten. Edellä mainittu teos päättyi Kouvolan vuoden 1964 puoluekokouksen jälkitunnelmiin, jolloin Sukselaisen tilalle puolueen johtoon tuli Johannes Virolainen. Sarlundin teos sen sijaan käy läpi koko Sukselaisen uran, Sukselaisen parlamentaarikon urahan ei suinkaan päättynyt 1960-luvulle, joten siinäkin mielessä tämän uutuuden julkaiseminen oli ihan oikeasti Tapaus.

   Vieno Johannes Sukselainen, alunperin sukunimeltään Saari, oli lähtöisin lievästi sanoen vaatimattomista oloista Paimiosta, Sukselan kylästä. Lapsuudenkoti oli pieni olkikattoinen kymmenen neliömetrin tupa torpan pihassa. Vieno Johannes tapasi silloin tällöin isäänsä, mutta tämä ei koskaan muuttanut asumaan poikansa ja tämän äidin kanssa, joten Vieno Johannes oli yksinhuoltajan poika.
   Äiti Amanda Vilhelmiina elätti itsensä ja poikansa ompelijana. Tulot olivat pienet ja kumpikin tiesi sen hyvin. Toisaalta Vieno Johannes tiesi myös, että hänen äitinsä ei koskaan kieltäytynyt mistään sellaisesta hänen hyväkseen tulevasta uhrauksesta, mikä näytti olevan mahdollisuuksien rajoissa.
   Vieno Johannes sai mahdollisuuden käydä kouluja. Turussa hän kävi oppikoulun ja jatkoi sittemmin Helsingin yliopistossa. Kun oppikoulussa tuli esille, miksi hän aikoi isona, vastaus oli: "Valtiomieheksi". Nuori Vieno Johannes ei tuolloin täysin käsittänyt sanan merkitystä, muttamitäpä sillä väliä - valtiomies hänestä kiistatta tuli. 1950-luvulla, kun Urho Kekkosesta oli tullut tasavallan presidentti, tuli leikiteltyä ajatuksella, kunhan Urho on kuusi vuotta, niin sitten... Presidenttiä Sukselaisesta ei koskaan tullut, mutta kaikki muut tärkeät valtiolliset luottamustehtävät tulivat tutuiksi.

   Vieno Johannes Saari oli siis Sukselaisen alkuperäinen nimi. Hän itse ei kovin paljon nimeään tässä muodossa käyttänyt. Kirjoituksissaan hän käytti yleensä nimikirjaimiaan V.J. Häntä alettiinkin sanoa puhekielessä VeeJiiksi. Ja muutamien aikalaistensa tavoin hän vaihtoi sukunimensä ottamalla käyttöönsä kotikylänsä nimestä muodostetun -nen päätteisen uuden sukunimen, eli tässä tapauksessa Sukselan kylän kasvatista tuli Sukselainen.

   Sukselainen hioi kirjoittajan taitojaan nuorena toimittajana mm. Turunmaa-sanomalehdessä. Tässä yhteydessä Sukselainen sai ensimmäiset kontaktinsa Maalaisliittoon, lehti kun oli puolueeseen sidoksissa.
   Oppikoulujen Karjala-Seuran kautta alkoi muodostua sellainen ystäväpiiri, joka oli myöhemmässäkin elämässä Sukselaiselle tärkeä. Noissa yhteyksissä hän tutustui mm. Reino Kuuskoskeen, Voitto Kunnakseen, Tauno Suontaustaan ja Veli Saariseen. Ylioppilasaikana joukon toiminta jatkui Varsinaissuomalaisen osakunnan piirissä.

   Helsinkiin muuttaessaan Sukselainen aloitti uransa Akateemisessa Karjalaseurassa (AKS) järjestön sihteerinä. Seurassa hän tunsi kuuluvansa samaan joukkoon kuin Martti Haavio, Lauri Hakulinen, Urho Kekkonen, Jussi Teijo ja monet muut vanhemmat ylioppilaspoliitikot. Sukselainen oli oppinut antamaan arvoa Santeri Alkion ajatuksille ja piti itseään maalaisliittolaisena.
   Huhtikuussa 1929 hajotettiin eduskunta, jotta virkamiesten palkka-asioissa päästäisiin eteenpäin. Maalaisliitto voitti ne vaalit. Niin suurta eduskuntaryhmää (60 kansanedustajaa) ei puolueellamme ole sen jälkeen ollut. Seuraavana vuonna ääniosuus kasvoi vielä hieman, mutta paikkaluku väheni yhdellä.

   Vaalien jälkeen alettiin AKS´ssä - ja vähän muuallakin - vääntää kättä kansanvallan puolesta. AKS´n sisällä äärioikeiston vastustajat, kuten Sukselainen ja Kekkonen, alkoivat pikkuhiljaa ajautua vähemmistöön. Sukselainen olisi halunnut etsiä ulospääsyä parlamentarismin kriisistä vasemmiston ja Maalaisliiton lähentymisestä. Vuonna 1930 monet maltilliset jo jättivät AKS´n, Sukselainen jäi vielä vähäksi aikaa.
   Uusi ryhmittymä, lapuanliike, oli päässyt asemiin AKS´ssa. Sukselainen oli siihen nähden jyrkässä oppositiossa. Useat muutkin tuomitsivat liikkeen, mutta samalla pyrkivät sitä ymmärtämään.
   Lapuanliikkeen voi katsoa saaneen alkunsa marraskuussa 1929 Lapualla, missä kommunistit olivat kerääntyneenä Lapuan työväentalolle ns. valistusjuhlaan. Kommunistien nuorisoliittolaiset olivat pukeutuneet punaisiin paitoihin. Nämähän olivat eräille oikeistolaisille toisellakin tavalla punainen vaate, ja aggressiivinen väkijoukko keskeyttikin juhlan ryntäämällä repimään paidat kommunistien yltä. Nämä häiriköt nimesivät ryhmänsä lapuanliikkeeksi, johon sitten liittyi nopeasti samanmielisiä vähän laajemmaltakin.
   Lapuanliike voimistui ja menetti suhteellisuudentajunsa. Tästä esimerkkinä voi mainita vaikkapa entisen presidentin K.J. Ståhlbergin kyydityks.en

   Sukselainen valittiin AKS´n varapuheenjohtajaksi, mutta tämä ei seuran tilannetta rauhoittanut. Muutama viikko valinnan jälkeen alkoi Mäntsälän kapina.
   AKS´ssa hätkähdettiin. Siellä käsitettiin, että oltiin ratkaisun edessä. Kuilu seuran demokraattien ja oikeistoradikaalien välillä oli liian syvä.
   Sukselainen muistelee, että raskas viikkohan siitä tuli. Työstä päästyään joutui valvomaan päivästä päivään puoleen yöhön rohkaistakseen kansanvallan kannattajia, ja rauhoittaakseen "mustan kärpäsen puremia", joita lähtö "pienelle talvisotaretkelle" kummasti viehätti.
   Lopullinen AKS´n pesänselvitys tapahtui sitten 27.4.1932. Sukselainen vaati seuran puhdistamista. Puheenjohtaja Helanen taas huipensi puolentoista tunnin mittaisen puheensa syytökseen "keskustapoliitikkoja" vastaan ja osoitti sitten näille ovea. Kokouksen enemmistö hyväksyi lapuanliikkeelle myötämielisen kannan, ja Sukselainen kumppaneineen lähti.  

   Lähteneet jatkoivat toimintaansa edelleen perustamassaan Kärki-seurassa. Perustajat tahtoivat rakentaa sen samalle kansanvaltaiselle pohjalle, jolle helmikuussa kuollut Niilo Kärki oli suomalaisen ylioppilaspolitiikan 1920-luvulla ohjannut.
   Seurasta lähti myös Suomalaisen Suomen perustushanke. Sukselainen oli pitkään tämänkin lehden aktiivinen avustaja, joka teki lehteen vuosien mittaan kymmeniä varsinkin talouspoliittisia kirjoituksia. Nykyinen Kanava-lehtihän on syntynyt Suomalaisen Suomen pohjalta, sen yhdistyessä Valvoja-lehden kanssa.

   Sukselainen oli yksi näkyvimmistä 1930-luvun ylioppilaspoliitikoista ja nuorisojohtajista. Hänen taistelunsa suomalaisuuden ja suomen kielen puolesta ei ollut muita vastaan, vaan nimenomaan kansan laajan enemmistön oikeuksien nostamista. Ja kun AKS´aa vietiin pois kansanvaltaisuudesta, Sukselainen oli taistelemassa harvainvaltaa ja ääriliikkeitä vastaan. Samalla Sukselainen ja hengenheimolaiset tahtoivat luoda laajaa poliittista yhteistyötä taloudellisten ja sosiaalisten uudistusten toteuttamiseksi. Erityisesti tarvittiin Maalaisliiton ja sosialidemokraattien yhteistyötä, mikä sitten Kyösti Kallion tultua tasavallan presidentiksi saatiinkin aikaan.

   Sukselainen eteni urallaan ja hänelle myönnettiin useita luottamustehtäviä, niin Maalaisliitossa kuin muuallakin. 35-vuotiaana hänet kutsuttiin rintamalta jatkosotaa käyvän Suomen pääministerin Jukka Rangellin sihteeriksi.
   Pääministerin sihteerinä Sukselaiselle olivat avautuneet uudet poliittiset näköalat, vaikka sen enempää Rangell kuin seuraavatkaan pääministerit eivät olleet oman puolueen miehiä (Sukselainenhan ennätti olla viiden pääministerin avustaja). Luonteelleen ominaisesti Sukselainen tuli kaikkien kanssa hyvin toimeen. Myös puolustusministeri Rudolf Waldenin kanssa, vaikka tätä pidettiin tuolloin helposti suuttuvana ja vaikeasti lähestyttävänä.
   Vuonna 1943 hallitus vaihtui ja pääministerin paikasta käytiin armoton kamppailu. Kokoomuksen Edwin Linkomies valittiin ja väistyvä pääministeri Rangell suositteli avustajaksi Sukselaista. Linkomies oli Sukselaisen vanha tuttu yliopiston ajoilta ja suostuikin tämän valintaan. Vastaavasti Sukselainen oli tyytyväinen Linkomiehen valintaan. Jos Maalaisliiton oma ehdokas, Saksan ihailustaan tunnettu Tyko Reinikka olisi tullut valituksi, Sukselainen ei luultavasti olisi tehtävään halunnut jäädä.
   Puoluerajat eivät sota-aikana olleet kovin tiukkoja, ja Sukselainen kirjoitti joskus puheita muillekin, myös vasemmiston ministereille. Ja toisaalta tällä tavalla hän pystyi itse viemään eteenpäin tärkeinä pitämiään asioita.
   Sukselainen oli saanut sodasta talvisodan aikana toisenlaisen käsityksen, kun oli ollut kolme kuukautta rintamalla, kuin ne, jotka olivat palvelleet isänmaata Helsingissä. Sukselainen ei voinut ymmärtää, mitä saksalaiset tekivät Suomessa, ja pahoitteli sitä, että Linkomies oli joutunut ottamaan hallitukseen henkilöitä, jotka olivat jatkuvasti saksalaisten lumoissa. Yleensäkin Sukselaisella oli käsitys, että hallituksen enemmistö ei oikein tiennyt sodan keskeisistä asioista.

   Sotien jälkeen poliittinen asetelma oli tyystin muuttunut. Poliittisen kentän laitavasemmistokin, jonka edustajia oli vielä hetkeä aiemmin istutettu vankilassa, oli käyttämässä poliittista valtaa. Maassa oli lisäksi venäläis-brittiläinen valvontakomissio, jonka kanssa täytyi pystyä tulemaan toimeen. Oltiin lähes yksimielisiä siitä, että hallituksen johdossa täytyi toimia Juho Kusti Paasikivi. Paasikiven vanha tuttava Sukselainen toimi pääministerin sihteerinä.
   Sukselainen kirjoitti tässä toimessa satoja sivuja keskusteluista sotakorvauksista, tiedotustoiminnasta, sotasyyllisistä, sotarikollisista, asekätkennästä jne. Samalla Sukselainen huomasi, että hänelle tuli eräänlainen iskunvaimentajan osa. Ministerit tulivat hänelle puhumaan asioista siinä toivossa, että Sukselainen saattaisi ne sopivalla hetkellä pääministerin tietoon. Samoin kyseltiin, millä tuulella "ukko" on.

   Vaikka Sukselainen oli talousmies, hän ei alistanut sosiaalisen oikeudenmukaisuuden luomista yksin talouspolitiikalle, vaan jokaisen ihmisen perusturva oli yhtä arvokas tulotasosta riippumatta. Kansalaisia ei jaettu jo etukäteen voittajiin ja häviäjiin. Hyvin hoidettu kansantalous mahdollisti hänen visioissaan tasa-arvoisen perusturvan ja kokonaiseläkejärjestelmän.
   Sukselainen asettui vähäväkisten puolelle. Hänen aikanaan korvattiin kunnallinen köyhäinhoito ja huoltoapu lakisääteisillä sosiaaliavustuksilla. Näin köyhyys ei ollut enää samalla tavalla sukupolvelta toiselle siirtyvä raskas perintö, kuten oli ollut vielä Sukselaisen itsensä ollessa pieni.
   Sukselainen oli keskeisiä 1950-luvun suuren kansaneläkeuudistuksen kätilöitä. Kansaneläkelaitoksen pääjohtajana ja Maalaisliiton puheenjohtajana hän oli neuvottelemassa kansaneläkelakiesityksen antamista eduskunnalle. Eduskunnassa sosialidemokraatit katsoivat, että eläkkeen suuruus olisi suhteutettava vakuutetun suorittamiin vakuutusmaksuihin. Maalaisliitto oli jakojärjestelmän ja tasaeläkelinjan kannalla, 1940-luvun Ruotsin tapaan. Silloin se kohtelisi oikeudenmukaisesti myös omaa työtään tekeviä, joita väestöstä oli enemmistö, yksin maa- ja metsätaloudessa työskenteleviä oli noin 45 %.
   Eduskunta oli kaiken aikaa kahdessa leirissä lakiesityksen suhteen. Kokoomus, SDP ja Kansanpuolue edustivat kaupunkeja, palkansaajia ja tuotantoelämää, ansiosidonnaisuutta ja vakuutusperiaatetta. Maalaisliitto, SKDL/SKP ja RKP taas pitivät kaikille tuloista riippumattomalla tasaeläkkeellään myös maaseudun, viljelijöiden ja tulottomien sekä kaikkien omaa työtään tekevien puolta. Valiokunnan lopullisissa äänestyksissä Kokoomuksen rivit hajosivat, joten Sukselaisen esitys sai kiistattoman poliittisen voiton.
   Kireän taloustilanteen johdosta eduskunta pienensi etuuksia aiemmin sovitusta, mutta laki tuli voimaan vuoden 1957 alusta. Uusi lainsäädäntö vahvisti Kansaneläkelaitoksen asemaa maan sosiaalipolitiikassa ja sen maine kansan keskuudessa parani.
   Uusi kansaneläkelaki oli vuosikymmenen suurin sosiaalipoliittinen uudistus. Vuonna 1957 kokonaiseläketurva kasvoi lähes kolminkertaiseksi edellisen vuoden tasoon verrattuna. Nyt eläke oli kaikille kansalaisille kuuluva yhtäläinen oikeus.  

   Vuonna 1964 Maalaisliiton puoluekokous pidettiin Kouvolassa. Puolueen valmistautuessa kokoukseen kenttää askarruttivat monet kysymykset.
   Maaseudun rakennemuutos huoletti monia Maalaisliiton "edistyksellisiä". Heidän mielestään Sukselainen oli puheenjohtajana passiivinen, vaikka oli jo selvästi nähtävissä puolueen luisuminen MTK´n kylkeen kutistuvaksi maatalouspuolueeksi.
   Talvella 1964 Sukselainen oli Yhdysvaltojen-matkallaan osallistunut virolaisten pakolaisten järjestämään juhlatilaisuuteen. Emigrantit olivat julkistaneet vierailun näyttävästi, ja kohuhan siitä seurasi. Presidentti Kekkonen kommentoi tapahtumaa kysymällä, oliko Sukselainen tullut ihan pähkähulluksi. Myös Pravda otti kantaa asiaan, hyvin negatiiviseen sävyyn.
   Asioista syntyi kuohuntaa niin Maalaisliiton sisällä kuin lehdistössäkin. Ja huhut alkoivat levitä, niin että asialliselle keskustelulle ei enää ollut käytännön mahdollisuuksia.
   Lopulta pidettiin puoluekokous. Repivässä kokouksessa Sukselainen piti hänelle hyvin harvinaisen, kovasanaisen puheenvuoron, jossa selosti näkemyksiään. Viidenkymmenenneljän virallisen puheenvuoron jälkeen päästiin äänestämään. Kannatuspuheenvuorot olivat menneet lähes tasan. Ja lähes tasan oli myös äänestystulos, Virolainen voitti Sukselaisen äänin 888-866.  
   Sukselainen kutsui pari viikkoa puoluekokouksen jälkeen puoluetoimiston työntekijät saunailtaan Turuntien motelliin, jossa pidettiin siihen aikaan myös tukimieskursseja. Ilta oli rattoisa ja isäntäkin veisteli mm, että kyllä hänkin olisi K-linjalla (tuolloin puolueessa oli jo Ahti Karjalaista tukeva K-linja vastapainonaan erityisesti nuorten tukema Virolaisen linja), mutta kun nimestä tulisi Kukselainen.

   Pian puheenjohtajaksi valitsemisensa jälkeen Virolainen muutti puolueen nimeksi Keskustapuolue. Sarlundin mukaan Sukselainen, joka oli esiintynyt tiukasti Maalaisliiton puolesta, ei varsinaisesti tuohtunut nimen muuttamisesta. Ennemminkin hän oli katsonut, että nimen vaihdon aika ei ollut vielä tullut. Maaseutu olisi vielä tarvinnut Maalaisliiton.

   Menetettyään puolueen puheenjohtajuuden Sukselainen katsoi, että hänellä oli enemmän aikaa paneutua perhepolitiikkaan ja eläkeasioihin. Sarlund käy kirjassaan läpi monia eläkealoitteita ja kuvaa vääntöjä näiden tiimoilta. Osa meni läpi vähintään suunnilleen aiotulla tavalla, osa taas koki tyrmäyksen. Eräs merkittävistä voitoista oli Sukselaisen vielä puolueen puheenjohtajana ollessaan aikaansaama sairausvakuutusjärjestelmä.
   Maalaisliittolainen vähemmistöhallitus ryhtyi vuonna 1961 toimiin sairausvakuutusjärjestelmän saamiseksi myös Suomeen. hallituksen esityksen mukaan sairausvakuutus tuli koskemaan koko väestöä ja se käsitti sairaanhoito-, työtulo- ja äitiysvakuutuksen. Sairaanhoitoetuuksiin olivat oikeutettuja kaikki kansalaiset ja päivärahaetuuksiin ne 16-64 -vuotiaat, jotka sairastaessaan olivat joko omassa tai toisen työssä. Esitykseen ei eduskuntakäsittelyssä tullut suuria mutuoksia. Laki hyväksyttiin tintamalinjojen ollessa jokseenkin samat kuin vuoden 1956 kansaneläkeuudistuksessa.
   Sairausvakuutus oli vuosikymmenen suurimpia sosiaalipoliittisia uudistuksia. Lisäksi se oli Sarlundin mukaan viimeinen suuri uudistus, jossa koko kansaa kohdeltiin tasa-arvoisesti.
   Vaalikaudella 1966-1970 vastaavat hankkeet olivat Keskustapuolueen osalta vastatuulessa. Melko katkerana puolueessamme pidettiin tappiota perhe-eläkelain muotoilussa. Se oli tappio myös sille tasa-arvoiselle eläkepolitiikalle, jota sodanjälkeisessä sosiaalipolitiikassa oli noudatettu. Tuolloin lähdettiin etsimään ratkaisuja toiselta pohjalta, minkä tavoitteena oli tehdä Suomesta teollistunut hyvinvointivaltio.

   Sukselainen jäi eläkkeelle Kansaneläkelaitoksesta vuonna 1971. Välillä hänet oli tosin erotettukin paikalta, mutta tuomioistuimen päätös kumottiin sittemmin, ja työrupeamaa laitoksen johdossa tuli yhteensä 17 vuotta.
   Eduskunnassa Sukselainen istui vuoteen 1979 saakka. Siinä välissä, 1970-72 hän tosin oli parlamentista pudonneena, mutta 1972 uusi jälleen kansanedustajan valtakirjansa.
   Viimeiset aktiivivuotensa Sukselainen toimi Eläkeliitossa. Vasemmistopuolueita lähellä oli aiemmin ollut omia eläkeläisjärjestöjä, Maalaisliitolta se vielä oli puuttunut. 1960-luvulla myös Keskustapuolueessa alettin käsittää, että oli tehtävä jotain. Lopulta 18.12.1969 Sukselaisen aloitteesta lähtivät konkreettiset perustamistoimet liikkeelle. Perustamiskokous pidettiin 26.2.1970.
   Kysyntää Eläkeliitolle oli siis ollut. Ja kun 1980-luvun alussa pidettiin Eläkeliiton 10-vuotisjuhlaa, totesi liiton puheenjohtaja Sukselainen liittoon kuuluvan tuolloin 20 piirijärjestöä, 374 paikallisyhdistystä ja yli 70.000 henkilöjäsentä.

   Kirjan Vähäväkisten valtiomies koonnut Seppo Sarlund on tässä työssään paneutunut ihailtavasti aiheen pariin. Sujuvaa työtä hän on ennenkin tehnyt, mutta tällä kertaa tuntuu, että tavoitteena on ollut tehdä erityisen komeaa jälkeä, kunnianosoitus ihailemalleen valtiomiehelle. Myös V.J. Sukselaisen tunteneet keskustalaiset ovat päässeet harvinaisen näkyvästi esille. Kirjaan on mm. ripoteltu anekdootteja, jotka ovat peräisin Sukselaisen tunteneilta tai ainakin tavanneilta ihmisiltä. Kun Sarlund monessa kohdin muistuttaa, kuinka Sukselainen halusi keskustella mahdollisimman samalla tasolla tavallisen köyhän kansan kanssa, nämä anekdootit tukevat tätä kauniilla tavalla.
   Sukselainen ei koskaan unohtanut taustaansa, ja luultavasti juuri siksi hän ymmärsi ainutlaatuisella tavalla tavallista kansaa. Myös oma kotiseutukin pysyi mielessä, ja monet kirjan luvut antavatkin vaikutelman kuin lukisi varsinaissuomalaista Keskusta-historiikkiä. Tuntuisi, että kirjan hankintaa voisi pitää moraalisena velvollisuutena jokaisella peruskeskustalaisella taholla sillä suunnalla.
   Tässäkin kirjassa sivuttiin monen muun asian - tässä tiivistelmässä mainittujen ja mainitsematta jääneiden - ohella sinänsä merkittävää yksityiskohtaa puolueemme historiassa eli Maalaisliiton kenttäorganisaation uudistamista Sukselaisen ja Arvo Korsimon aikana. Kun Pekka Perttula saa väitöskirjansa valmiiksi, siinä keskitytään yksityiskohtaisemmin tähän aiheeseen. Tässä yhteydessä en käytä sivutilaa ko. aiheeseen, aihetta kun vilkaista Perttulan teosta tarkastelemalla sitten tuonnempana.
   Vähäväkisten valtiomies on kirja, joka välittää Sukselaisen elämästä paljon iloja ja suruja, iloja kuitenkin huomattavasti enemmän. Usein isokenkäistenkin elämäkerroista ja muistelmista löytyy hyvinkin maanläheisiä yksityiskohtia. Sarlundin V.J. Sukselaisesta piirtämässä henkilökuvassa maanläheisyys on harvinaisen paljon läsnä. Kirjoittajan valitsema linja pysyy koossa ilman ylilyöntejä ja tekee oikeutta kirjan päähenkilölle hienolla tavalla. Ehdottomasti viime vuosien merkkitapauksia elämäkertojen saralla.
   

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Keskustalainen
Pekka Perttula: Taloton talonpoika - maaton maalaisliittolainen
Joutsen Media (paino), Pekka Perttula 2010
496 sivua


Keskustan eduskuntaryhmän seminaarissa syksyllä 2006 virittyi ajatus Vieno Johannes Sukselaisen (1906 - 1995) elämäkerrasta. Seminaarissa juhlistettiin sekä suomalaisen kansanvallan että Maalaisliitto-Keskustan satavuotista taivalta. Keskusteluun haluttiin nostaa kansanvalta ja kansakunnan kohtalonhetkissä parlamentaarista kansanvaltaa puolustaneet puolueemme johtajat. Samalla Keskustan eduskuntaryhmä halusi osoittaa kunnioitusta 100 vuotta aiemmin, 12.10.1906, syntyneen V.J. Sukselaisen elämäntyölle.
   Marjatta Väänänen ja Kari Hokkanen ihmettelivät Sukselaisen vähälle jäänyttä huomiota keskustalaisen kansanliikkeen merkkimiesten joukossa. Ja kun vielä Tytti isohookana-Asunmaa, Juhani Mylly ja Heikki Niemelä arvelivat, että Sukselainen olisi mielenkiintoinen ja tutkimaton aihe, väitöskirjaan aihetta miettinyt Pekka Perttula tarttui ajatukseen. Ja sitten vuonna 2010 tuli painosta Perttulan väitöskirja Taloton talonpoika - maaton maalaisliittolainen, joka käsittelee Sukselaisen vuosia 1906 - 1945.

   Vieno Johannes syntyi Sukselan kylässä lehtolapsena. Hänen äitinsä Amanda Vilhelmiina, kraatal-Manta, toimi kylän ompelijana.

   Vieno Johanneksen syntyessä Suomessa elettiin venäläistämisvuosien varjossa. Kansanvalta toimi vain ajoittain, mikä ei kuitenkaan lopettanut kansallismielistä, vähitellen yhteiskunnalliseksi ja poliittiseksi monin paikoin muuttunutta yhdistystoimintaa.

   Torpparien ja maattomien kysymykset nousivat poliittisesti vahvemmin esille vuoden 1906 eduskuntauudistuksessa. Vähäväkisen kansan poliittinen tietoisuus kasvoi äänioikeuden laajetessa ja puoluekentän muotoutuessa. Kaikkien puolueiden oli otettava kantaa maaseudun ongelmiin, koska yli 80 % äänestäjistä asui maaseudulla.
   Yleensä työväenliike sai 1900-luvun alussa taakseen maaseudun vähäväkisen kansanosan. Näin myös Paimiossa, missä uusi poliittinen voima Suomen Sosialidemokraattinen Puolue (SDP) sai vuoden 1907 eduskuntavaaleissa jo 40 % kannatuksen. Vuosien 1911, 1913 ja 1916 eduskuntavaaleissa SDP sai yli puolet pitäjän äänistä.
   Monien torppareiden epävarmuus ja turvattomuuden tunne samaisti heidät tilattomaan väestöön, vaikka peltoa ja niittyä saattoikin olla enemmän kuin monella omaa tilaansa viljelevällä talollisella. Perttula arvelee tämän olleen se ajattelutapa ja asetelma, minkä pohjalta Vieno Johanneksen lapsuuden Paimiossa puoluevalinnat tehtiin.

   Vuoden 1918 kansalaissotaa/sisällissotaa edeltäneet tunnelmat piirtyivät Vieno Johanneksen muistikuviin. Paimioon oli perustettu suojeluskunta 31.8.1917. Punakaarti pitäjään perustettiin syys- ja lokakuun vaihteessa. Samaa tapahtui kaikkialla Suomessa. Voima vaati vastavoimaa, joten luokkapohjaisen järjestäytymisen kierre voimistui.
   Tuo oli hämmentävää aikaa. Yksi hämmennyksen aiheista oli maatalouslakko. Epäselvää oli mm. se, saako perunoita nostaa maasta - siis omia perunoita, ja talvikin oli taas tulossa.

   27.1.1918 tehtiin läheisessä Turussa päätös vallankumoukseen ryhtymisestä. Helmikuun puolivälissä sosialidemokraattien kunnallisjärjestö ilmoitti ottavansa haltuunsa kunnallishallinnon.
   Valta kesti 10.4. saakka. Paimio ei ollut aivan lähellä valkoisten ja punaisten välistä rintamalinjaa, joten varsinaiset raakuudet eivät järkyttäneet nuoren Vieno Johanneksen elämää. Tunnelmat kyllä jäivät muistiin, hän kirjasi muistelmiinsa punaisten lähdön pitäjästä ja valkoisten saapumisen. Hän seurasi tapahtumia Vähäristin mäellä yhdessä kahden työmiehen kanssa, jotka olivat huolissaan omasta kohtalostaan, olihan lehdissä kirjoitettu valkoisten harjoittamasta terrorista.
   Vuonna 1967 Sukselainen palasi tuon ajan tunnelmiin Paimion raivaajapatsaan paljastustilaisuudessa. Hän kertoi, kuinka nuoreen mieleen oli jäänyt voimakas tunne siitä, että veljen noustessa veljeään vastaan ei ole niinkään helppo sanoa, kumpi osapuoli on oikeassa.

   Maalaisliitto ajoi sisällissodan jälkiselvittelyissä keskustalaista sovintopolitiikkaa. Parlamentaarinen sosialidemokratia mahtui hyvin keskustalaiseen kansanvaltanäkemykseen.
   Välittömästi sotaa seurannut aika ei vahvistanut uskoa kansallisen eheyden  mahdollisuuteen. Paimiokaan ei välttynyt jälkiselvittelyiltä. Kostotoimet kohdistuivat työväenyhdistykseen kuuluneisiin ja punaisten hallintoon osallistuneisiin.
   Paimiossa vangittiin 178 punaista, heistä 137 joutui vankileirille. Joukossa oli myös paikkakunnalla kiinniotettuja vieraspaikkakuntalaisiakin, vastaavasti muuallakin oli pidätetty paimiolaisia, joten syytettyjä oli lopulta 270, mikä vastasi noin yhtä viidesosaa kunnan 15-60 -vuotiaasta miespuolisesta väestöstä.

   Maareformit, tasavaltataistelu ja sovintopolitiikka ilmensivät sisällissodan jälkeistä Maalaisliittoa. Puolueellamme ei ennen vuotta 1919 ollut Varsinais-Suomessa edes eduskuntavaaliehdokkaita. Noihin aikoihin liike oli sitten alkanut levittäytyä maakuntaan.
   Paimiossa torpparivapautuksella ja asutuslaeilla oli iso yhteiskunnallinen merkitys ja radikaali poliittinen vaikutus. 1900-luvun alussa pitäjässä oli torppareita vielä parisataa, mutta uudistusten seurauksena torppien lukumäärä väheni voimakkaasti. Vuonna 1920 jäljellä oli 125, 1930 enää 16 torppaa.

   Maa oli kuulunut Vieno Johanneksen elämään lapsuudesta lähtien. Sisällissodan jälkeen Maalaisliitosta tuli tärkeä osa hänen elämäänsä. Kiinnostus puoluetta kohtaan heräsi aikanaan Hakalan talossa, missä Vieno Johannes sai Hakalan Jussilta ensimmäisen kosketuksen Santeri Alkion ja Maalaisliiton ajatuksiin. Kiinnostuksen virittäjinä toimivat talossa olleet kirjaset, jotka olivat mahdollisesti perua ennen sisällissodan alkua pidetystä Maalaisliiton järjestäytymiskokouksesta, missä oli päätetty ryhtyä levittämään maakuntaan aatteellisia julkaisuja.

   Maareformit samastuttivat Vieno Johannesta Maalaisliittoon. Maareformien aatteelliset perustelut merkitsivät puolueessa paljon enemmän kuin pelkästään taloudellis-tuotannolliset seikat. Maa ei ollut lyhytaikaista kulutus- tai vaihdantapääomaa, vaan pienikin maatilkku oli arvostaen vaalittavaa omaisuutta, joka antoi edellytyksiä elämän hallintaan.
   Maa oli luonteeltaan kestävää pääomaa ja luonto uusiutuvaa varallisuutta. Yhdessä ne antoivat pitkäaikaisen, sukupolvet ylittävän näkökulman talon elintapaan. Omistuksen pysyvyys suvussa oli vaalittava arvo ja samalla maapaikkaan juurruttava tekijä.

   Maalaisliiton vaalima kansanvallan ja kansan sosiaalisen nousun yhteys toteutui myös Vieno Johanneksen elämässä. Kesällä 1919 hän keskusteli itseään muutaman vuoden vanhemman Tuomo Tuomolan kanssa. Tämä kertoi uuden tasavaltalaisen hallitusmuodon merkitsevän, että nyt voi kenestä tahansa Suomen miehestä tulla tasavallan presidentti, vaikka Vieno Johanneksesta. Tuomo tosin lisäsi hetken mietittyään, että ensin kyllä pitäisi käydä jotain koulua.
   Perttula näkee tuon keskustelun muuttaneen maanviljelijän uraa ajatelleen Vieno Johanneksen suunnitelmia, vaikkei juuri presidenttiys häntä ilmeisesti kiinnostanutkaan. Joka tapauksessa Vieno Johanneksen mieltä alkoi hiertää oppikouluun pyrkiminen. Hän saikin äidiltään luvan yrittää.
   Vieno Johannes pääsi Turun suomalaiseen reaalilyseoon. Hän kuului siihen ikäluokkansa kymmenykseen, joka sai käydä oppikoulua. Tämä oli kauaskantoinen ratkaisu, ehkä merkittävin Vieno Johanneksen elämässä. Kyseessä oli hyvästijättö sille säädylle ja työuralle, mikä muuten olisi ollut edessä.

   Vieno Johanneksen aatteellisen kasvun vuosia 1924 - 33 leimasi Akateeminen Karjala-Seura (AKS). Perttula jakaa ajanjakson kolmeen osaan, lukiovuosiin 1924 - 27, armeijan ja AKS´n aikaan 1927 - 29 sekä lapuanliikkeen ja opiskelujen vaiheeseen 1929 - 33.

   AKS´n sisäiset ristiriidat eivät olleet pulpahtaneet pintaan vielä Vieno Johanneksen lyseo- ja lukiovuosina. Myöhemmin 1930-luvulla tilanne muuttui. AKS´ssa tulivat esiin yhtenäisnationalismin opit kaikessa karuudessaan.

   Kansakuntamme historiassa aika vuodesta 1924 vuoteen 1933 edustaa Perttulan mukaan yhtä rajoitetun kansanvallan vaihetta. Kyösti Kallion hallituksen "suuri leikkaus" kesällä 1923 rajoitti kommunistien toimintaa. Presidentti K.J. Ståhlberg määräsi vajaalukuisen eduskunnan hajotettavaksi ja uudet vaalit pidettiin tammikuussa 1924.
   Seuraavan vajaan vuosikymmenen aikana tasavalta yhdisteli sekä kansanvallan että ääriliikkeiden näkemyksiä ja toimintatapoja. Tämän vaiheen taitekohdaksi Perttula nimeää vuoden 1933 eduskuntavaalit.

   Parlamentarismin ongelmat olivat Vieno Johanneksen mielestä yksi suurista syistä kyvyttömyyteen viedä uudistusohjelmia eteenpäin. Hän kaipasi kokoavaa ohjelmaa ja vasemmiston mukanaoloa. Hän näki, että yhdessä ne olisivat purkaneet jakoa punaisiin ja valkoisiin.
   Sosialidemokraatit kamppailivat kannatuksesta vasemmalla ja hyväksyttävyydestä oikealla. Valinta toisen linjan puolesta olisi merkinnyt toisen ulkopuolelle sulkemista. Olo oli kuin harakalla tervatulla katolla. Sosialidemokraattien strategiaksi jäi usein pelkästään poliittisen keskustan ja oikeiston yhteistyön hämmentäminen.

   Talonpoikien ja työläisten yhteistyötä oli kaivannut myös Santeri Alkio heti sisällissodan jälkeisinä vuosina. Hänellä tosin oli ennakkoehtona, että vasemmisto hyväksyisi suomalaisen kansanvaltaisen valtiomuodon ja sopeutuisi siihen.
   Alkio ei halunnut jakoa kahteen luokkaleiriin ja siten suomalaisen poliittisen keskustan hävittämistä. Vasta silloin kansa kokonaisuudessaan saattoi tuntea olevansa edustettuna hallituksessa, kun hallituksessa ovat työmies ja talonpoika rinnakkain.
   Ennen kuin Alkion mielestä tähän päästäisiin, oli porvariston ja työmiesten viisastuttava. Heidän tuli oppia ajattelemaan kansallisesti, suomalaisesti, sekä luopua siitä harhaluulosta, että jompi kumpi puolue joskus hallitsee tätä maata yksinään tai pitäen talonpoikaa vasallinaan.

   Väinö Tannerin sosialidemokraattinen vähemmistöhallitus antoi virikkeitä Vieno Johanneksen pohdinnoille kansanvallasta. Kahdeksan vuoden kuluttua sisällissodasta SDP oli hallituskelpoinen. Vieno Johanneksen toive hallituksen onnistumisesta osoitti hänen uskovan vasemmiston kansalliseen heräämiseen ja yhteistyöhön.

   Vieno Johanneksen merkinnöissä kansanvallan ongelmat olivat esillä vuosia ennen Lapuan liikkeen aloittamista. Viimeistään 1920-luvun lopulla alkoi etelästä Suomeen saapunut fasistinen oppi jakaa kansakuntaa idän kommunismin ja lännen skandinavismin rinnalla.
   Mielikuvat fasismista perustuvat usein Italiaan, missä fascistit hakivat uuteen aikaan voimaa kunniakkaasta menneisyydestä. Siihen liitettiin velvoittava kansallisuusaate, vahva valtio, vallan keskittyminen, korporaatioperiaate sekä väkivallan ihannointi. Fasismi on johtajakeskeinen aate, minkä mukaan yksilöllä on velvollisuus uhrautua kansallisten päämäärien hyväksi. Siinä kansallisuusaate on viety äärimmilleen: omaa kansaa ja valtiota ihannoidaan, muita halveksitaan. Ulkoisen uhan avulla pyritään yhtenäistämään kansaa.
   Alkuaikojen vallankumouksellisista aatteistaan huolimatta fasistit löytävät kumppaninsa usein suurteollisuuden, pankkien, virkamiesluokan ja armeijan piiristä. 1920- ja 1930-luvulla Italian fascistit ottivat nationalismin voimakseen.
   Useinhan tämä on käsitetty toisinpäin - että nationalismi olisi ottanut fasismin aseekseen. Siitä johtuen yhtäläisyysmerkki on ollut helppo piirtää näiden kahden aatesuunnan välille. AKS´nkin aatteissa ja toimintatavoissa voi Perttulan mukaan nähdä fasistisia piirteitä, sellaisiksi hän mainitsee johtajakeskeisyyden, suljetun luonteen ja sotilaallisuuden.

   Vuonna 1928 Vieno Johannes, siihen saakka Saari, vaihtoi sukunimensä Sukselaiseksi. Perttula näkee isättömänä syntyneen Vieno Johanneksen halunneen jättää kyseisen asian taakseen ja ottaa uuden sukunimen. Sukselan kylä Paimiossa oli merkinnyt lähiyheisöä ja ilmeisesti antoi turvallisuuden tunnetta. Kun ei ollut omaa maata, mihin sitoutua, kylä merkitsi Vieno Johanneksen mielessä samaa.
   Toinen perustelu sukunimen vaihtamiselle liittyi kansalaisen omaehtoiseen nousuun kansansa tuntemaksi ja arvostamaksi. Syntytaustan lisäksi Vieno Johannes halusi ennen kaikkea tehdä esi-isien malliin nimensä tunnetuksi omilla saavutuksillaan.

   AKS oli ollut Vieno Johannekselle tärkeä yhteisö opiskelujen alkaessa, mutta alkuaika seuran ytimessä sihteerinä oli ollut vähintään lievä pettymys. Aatteiden rinnalla tai sijasta seuran toimintaa olivat leimanneet valtapeli ja henkilöpolitiikka. Helsingin yliopiston varsinaissuomalainen osakunta nousikin vähitellen AKS´n rinnalle sekä Sukselaisen läheiseksi vaikuttamispaikaksi että toveriyhteisöksi.
   Jo loppusyksystä 1928 Sukselainen suunnitteli AKS´n jätämistä vähäisemmälle huomiolle. Hän suunnitteli hakevansa poliittista nousua osakunnan kautta.
   AKS´n ja varsinaissuomalaisen osakunnan lisäksi Sukselainen oli kiinnostunut toimimaan Maalaisliitossa. Loppuvuodesta 1928 hän arvioi, että ylioppilaat olivat järjestäytymässä poliittisesti ja siksi oli perustettava Maalaisliittolaiset Ylioppilaat.
   Suunnitelmana oli, että "pieni ylioppilaskerho" olisi ajanut yhteiskunnallista asiaa ja pitänyt erittäin suurta melua itsestään. Sukselainen uskoi puolueen ja sen pääkaupunkilehti Suomenmaan kiinnostuvan järjestöstä ja olevan valmis yhteistyöhön sen kanssa.
   Sukselainen halusi ottaa itselleen tehtävän tiedon levittämisestä opiskelijoille maalaisliittolaisesta vaihtoehdosta. Puoluepoliittinen solutus olisi ollut kaksisuuntaista: Maalaisliittolaiset Ylioppilaat olisivat tehneet puolueelle asemaa opiskelijapiireissä ja toisaalta vahvistaneet opiskelijoiden asemaa puolueessa.
   Sukselainen tavoitteli uuden järjestön avulla maalaisliittolaisille opiskelijoille vahvaa asemaa tulevaisuuden eduskuntavaaleissa. Vaikutusmahdollisuuksiensa lisäämiseksi Sukselainen halusi tutustua AKS´n nuorisoseuraosaston kautta  nuorisoseuraliikkeen johtomiehiin. Nuorisoseurojen ja Maalaisliittolaisten Ylioppilaiden avulla hän halusi kerätä maalaisnuorisoa yhteen maaseudun asioiden ajamiseksi.

   Kun ensimmäinen opiskeluvuosi Helsingin yliopistossa oli takana, oli selkiytynyt myös ainakin kuva AKS´sta. Akateeminen ympäristö oli selvästi avartanut Sukselaisen yhteiskunnallsita ajattelua, Hän asemoi loppukesästä 1928 itseään poliittisella kartalla. Samalla kun hän oli kansallisen eheytyksen ja yhteiskunnallisen uudistamisen puolestapuhuja, hän oli myös tinkimätön puolustuspoliittisissa näkemyksissään.
   Sukselainen havaitsi olevansa AKS´n äärimmäisessä vasemmistossa. Hänen mukaansa suomalaisen turva ei ole missään konservatismissa, vaan epäkohtien rohkeassa poistamisessa ja uuden kansallistalouden ajattelutavan luomisessa. Kun Suomi ja AKS oikeistolaistuivat, Sukselainen vasemmistolaistui.

   Etsittäessä 1920-luvun lopulla käynnistyneen kansanvallan kriisin syitä, mainitaan yleensä heikot vähemmistöhallitukset, 1928 alkanut talouspula, valkoisen Suomen revanssihalu sekä kommunismin uhka. Sukselaisen päiväkirjamerkinnät eivät kuitenkaan anna ymmärtää, että kasvanut kommunismin uhka olisi edellyttänyt kansanvaltaiselta järjestelmältä aiempaa voimakkaampaa itsepuolustusta ulkoisen puolustuksen rinnalle. Sukselaisen merkintöjen mukaan uhka kansanvallalle tuli ennemminkin oikealta.

   1.12.1929 Lapualle kutsuttiin koolle maakunnallinen kansalaiskokous pohtimaan kommunistien yltyvää kiihotustoimintaa. Kokouksen hyväksymät ponnet päätettiin saattaa hallituksen tietoon lähettämällä 6.12.1929 Helsinkiin 20-päinen lähetystö Ilkan päätoimittaja Artturi Leinosen johdolla. Lähetystöä olivat vastaanottamassa mm. presidentti L.Kr. Relander, Kyösti Kallion hallitus ja eduskuntaryhmät.
   Perttula näkee AKS´n mukanaolon ja lapualaisten vierailun AKS´n itsenäisyysjuhlassa osoittaneen maaperän olleen seurassa otollinen kommunismin vastaiseen kansanliikkeeseen osallistumiselle.

   Sukselaisen päiväkirjamerkinnät vuoden 1929 lopulla kuvastavat hänen olleen tyytymätön ennen kaikkea suomalaisen politiikan heikkoon johtajuuteen. Monet lapualaiset etsivät vikaa sekä järjestelmästä että henkilöistä.
   Vuosikymmenen vaihteen tapahtumat olivat joillekin sisällissodan jatkoa politiikan keinoin ja välinein. Tarvittaessa siitä olisi voitu jatkaa sodan keinoin ja välinein.

   Kun lapuanliikkeeseen alkoi ilmaantua kansanvaltaisen järjestelmän vastaisia piirteitä, vastavoima-ajattelun rinnalla alkoi täsmentyä myös se,  minkä puolesta liike taisteli. Liike politisoitui vuoden 1918 asetelman toisintona. Lapuanliikkeen synnyttämän tilanteen kärjistyessä oli tärkeää, millä tavalla tilanne arvioitiin vasemmistossa, keskustassa ja oikeistossa.
   Kamppailua käytiin poliittisesta tulkinnasta. Se oli tärkeää, koska se määritteli kamppailun välineet.
   Oikeistossa oli kytenyt tyytymättömyys valtiolliseen järjestelmään. Varsinkin äärioikeistossa kyseltiin sisällissodan uhrien ja valkoisen perinnön perään. Sen näkemyksen mukaiset kansalliset arvot ja yhteiskunnalliset tavoitteet eivät olleet toteutuneet, ja nyt lapuanliike antoi tilaisuuden sekä maltillisen oikeiston poliittisen aseman vankistamiselle että äärioikeiston kaappaushenkisille hankkeille.

   Niin pitkään kuin asetelma rakentui alhaalta ylöspäin, kiristyi kommunisminvastaisuus. Kun rakennelma alkoi rakentua ylhäältä alaspäin, järjestelmän kumoamiseen liittyvät pyrkimykset vahvistuivat. Huomio alkoi kiinnittyä erityisesti poliittiseen keskustaan ja Maalaisliittoon.
   Rajalinja olisi voinut halkaista  poliittisen keskustan tai leikata siivun sen vasemmasta laidasta. Perttula näkee tilanteen olleen Maalaisliitolle aidosti vaikea.

   Lapuanliike radikalisoitui syyllistyen laittomuuksiin ja väkivaltaan. Maalaisliiton huhtikuussa 1930 pidetyssä puoluekokouksessa tuomittiin niin kommunismi kuin lainvastaiset toimet kommunismin kukistamiseksi.

   Lapuanliikkeen nousu ja pula-aika luotsasivat Maalaisliittoa entisestään agraaris-tuotannolliseen suuntaan. Aloitteellisen yhteiskunnallisen reformismin aika oli toistaiseksi ohi, nyt oli puolustettava niitä arvoja, mitkä oli saavutettu sisällissodan jälkeen. Maatalousvaltaisen Suomen elinkeinorakenne riitti takaamaan puolueellemme korkean kannatuksen tuotantopainotteiselle politiikalla. Maalaisliiton oli myös lunastettava lupauksia ja huolehdittava heistä, jotka olivat uskoneet maan voimaan ja turvaan.

   Lapuanliikkeen viimeiseksi rynnistykseksi jäi maaliskuussa 1932 pykätty Mäntsälän kapina. Suhtautuminen kapinaan jakoi myös AKS´aa. Useat lähtivät järjestöstä, mukana Sukselainen.
   AKS´n jättäneet alkoivat suunnitella uuden seuran perustamista. Mukaan toivottiin "alkuperäiseen Akateemiseen Karjala-Seuraan" kuuluneita.
   Perustettiin Kärki-Seura.  Nimi tuli vuonna 1931 edesmenneeltä Niilo Kärjeltä, joka oli ollut AKS´n johtavia ideologeja 1920-luvulla. Kärki-Seuran ja Suomalaisuuden Liiton välille muodostui tiivis yhteys.

   Ensimmäinen kamppailu Kärki-Seuran ja AKS´n välillä käytiin ylioppilaskunnan puheenjohtajan vaalissa. Kärjen Yrjö Vuorjoki voitti AKS´n  Martti Haavion  äänin 717 - 687.
   Seuraava vääntö käytiin Ylioppilaslehden päätoimittajuudesta, minkä Sukselainen hävisi Reino Kalliolalle äänin 7 - 19.
   Marraskuussa 1932 alkoi ilmestyä Kärki-Seuran oma lehti Ylioppilas. Sukselainen asetti tavoitteeksi asemien valtaamisen takaisin ylioppilaskunnassa. Lapualaisuuden ylivalta ei saanut enää jatkua.
   Lapualaisuuden voima ylioppilaiden joukossa oli kuitenkin suuri eikä suuntaa ollut helppo muuttaa.

   1930-luvun loppu oli Suomelle sekä pelon että toivon ajanjakso. Talouden kehitys ja kansainväliset tapahtumat muuttivat huomattavasti kansallis-yhteiskunnallista toimintaympäristöä. Muutokset näkyivät suomalaisessa sisä- ja ulkopoliittisessa keskustelussa.
   Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmenet olivat kuluneet äärivasemmisto- tai äärioikeistopelotteen varjossa. 1930-luvun puolivälissä tilanne alkoi muuttua. Politiikassa oli edelleen myös vanhoja uhkia, mutta oli myös uusia mahdollisuuksia. Päivänpoliittinen kamppailu oikeistoa ja IKL´a vastaan yhdisti keskustaa ja vasemmistoa, joiden välille samalla aukeni mahdollisuuksia pitkäjänteisen politiikan suunnitteluun ja jopa hallitusyhteistyöhön.
   IKL´n ja Kokoomuksen niputtamisessa yhteen yhdeksi oikeistolaiseksi voimaksi oli mukana myös puoluetaktista ajattelua, jolle Kokoomuksen sisäiset ristiriidat antoivat kantopintaa. Vahva taloudellinen kasvu lisäsi poliittista liikkumatilaa, kun 1930-luvun lopulla Suomen teollisuustuotanto kasvoi nopeimmin koko Euroopassa.

   Jos sisäiset uhat alkoivatkin talttua, niin Suomen ympäristössä vaara kasvoi. Saksa ja Neuvostoliitto pakottivat Suomen asennoitumaan ulkopoliittisesti uudelleen. Timo Soikkasen mukaan Suomessa pyrittiin 1930-luvulla "korrekteihin idänsuhteisiin", mutta neuvostojohdolta tulleisiin suhteiden kehittämisehdotuksiin ei ollut valmiutta reagoida.
   Sukselaisen suhtautumistapa Neuvostoliittoon oli luultavasti samantyyppinen. Hänen mielestään suomalaista valtiotaitoa oli etsiä tasapainoista suhdetta Neuvostoliittoon, vihan vimma ei hänen mielstään ollut hyvä ulkopoliittinen lähtökohta.

   Syksyllä 1933 Sukselaista saattoi pitää jo jonkinlaisena talousmiehenä. Hänellä oli maisterin paperit ja hän oli kirjoittanut talousartikkeleita. Lisäksi hänellä oli työpaikka SOK´ssa.
   Sukselainen myös pääsi SOK´n kustantamalle stipendimatkalle kiertämään Eurooppaa, ensin Viroon ja sitten Saksaan. Saksan-matka oli Sukselaiselle yhteiskunnallinen ja osuustoiminnallinen opintomatka. Hän teki kansallissosialistien ajattelusta päätelmän, että kun aiemmin oli oltu sitä mieltä, että valtio oli olemassa ihmisiä varten, näyttivät niiden aatteiden jyrkimmät kannattajat olevan sitä mieltä, että ihmiset olivat olemassa valtiota varten. ja sellainen käsitys luonnollisesti sisälsi sen, että yksilön oli alistettava koko toimintansa valtion etujen ajamiseksi, ja että kaiken taloudellisen toiminnan virallinen tarkoitus on valtion talouspolitiikan edistäminen.

   Sukselainen toteaa Kyösti Kallion valinnan tasavallan presidentiksi avanneen tien punavihreälle hallitukselle. Pitkälti SDP´sta ja Maalaisliitosta riippumattomat sisäpoliittiset jännitteet ja asetelmat olivat erottaneet niitä itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä. Niin oikea kuin vasenkin laita oli vaikuttanut puolueiden välisiin yhteistyökuvioihin. Oman lisänsä oli tuonut RKP´n vaa´ankieliasema, mitä puolue oli onnistunut hyödyntämään taitavasti.
   1930-luvun alussa SDP oli ollut Maalaisliittoa aloitteellisempi pohtimaan keskinäistä yhteistyötä. Olihan se ajatus Maalaisliitossakin silloin tällöin pulpahtanut pintaan, mutta kesti aikansa, ennen kuin yhteistyö sai puolueessa riittävästi kannatusta.
   Pulapolitiikan opetukset, keskustan-vasemmiston laillisuusrintaman muodostuminen, kansallinen eheys ja pohjoismaiset yhteistyöesimerkit kypsyttivät vähitellen ajatusta SDP´n ja Maalaisliiton yhteistyöstä.

   Kansaneläkeuudistus vuodelta 1937 mainitaan usein keskustan ja vasemmiston yhteistyön historiallisena saavutuksena. Sitä pidetään yhtenä Suomen ensiaskeleista pohjismaisen hyvinvointivaltion polulla. Kansanvakuutusjärjestelmä ulotettiin kaikkiin suomalaisiin, mikä oli iso periaatteellinen kannanotto monessakin mielessä. Sosialipolitiikka ei ollut enää lähtökohtaisesti vain työväensuojelupolitiikkaa, sillä oma ja kotona tehtävä työ tulivat samanarvoisiksi palkkatyön kanssa.
   Heikki Niemelän väitöskirjassa, nimeltään Suomen kokonaiseläkejärjestelmän muotoutuminen, eläkeratkaisun lähtökohdat on kytketty kansan yhdistämiseen ja eheyttämiseen. Vaikka laki säädettiinkin punavihreän hallituksen toimesta, lakiesityksen oli antanut jo T.M. Kivimäen hallitus. Puoluerajat ylittänyttä myötämielisyyttä kuvaa lain käsittely eduskunnassa: laki hyväksyttiin äänin 169 - 19.

   Sukselaisen tapaa tarkastella kansaneläkeuudistuksta voi avata hänen tuolloin jo edesmenneen äitinsä taannoisesta elämäntilanteesta. Hänen kaltaisensa, itsensä työllistäneet ihmiset olisivat jääneet vaille eläketurvaa, jos kansanvakuutusperiaatteesta olisi luovuttu. Perttula pitää selvänä, että palkkatyösidonnaisuus olisi luonut uudenlaisia poliittisia jännitteitä ja asetelmia. Sukselan kylässäkin olisi syntynyt jakolinja, missä suunnilleen samaa työtä tekevistä olisivat jotkut olleet eläketurvan piirissä ja toiset sen ulkopuolella. Tällöin vaarana olisi ollut, että työsuhteiden sijasta olisivat politisoituneet pientenkin yhteisöjen ihmissuhteet. Ei ollut yhdentekevää suomalaisen hyvinvoinnin rakentamisen jatkollekaan, että eläkejärjestelmän pohjaksi otettiin kansanvakuutusmalli.

   Viljami Kalliokosken valinta Maalaisliiton puheenjohtajaksi kesällä 1940 sai Sukselaisen kiinnostumaan puoluesihteerin tehtävistä. Hän alkoi tosissaan miettiä kansanedustajuutta, koska hänen mielestään puoluesihteerin tuli olla myös kansanedustaja.
   Sukselainen laskeskeli, missä vaalipiirissä häntä eniten tarvittaisiin, ja missä olisivat hänen kannaltaan parhaimmat läpimenomahdollisuudet. Varsinais-Suomi ei suinkaan ollut selvä ykkösvaihtoehto, myös Hämeen eteläinen vaalipiiri olisi ollut mahdollinen, koska siellä oli kysyntää vahvalle maalaisliittolaiselle edustajalle.

   Sotavuosien aikana Sukselainen ehti toimia viiden eri pääministerin sihteerinä, J.W. Rangellista J.K. Paasikiveen, syksystä 1941 kevääseen 1945.

   Pääministerin sihteerinä Sukselainen näki poliittisen toiminnan ytimeen ja ymmärsi puolueiden vaikutusmahdollisuuksien rajat. Maalaisliiton painoarvo sota-ajan ratkaisuja tehtäessä ei ollut kovin suuri, ja asetelma pakotti puolueen usein painottumaan agraarietuihin. Tämä tilanne pakotti työhön puolueen politiikan avartamiseksi ja sen aseman vahvistamiseksi.

   Helmikuussa 1942 Sukselainen kertoi Kalliokoskelle ja E.M. Tarkkaselle ajatuksestaan maalaisliittolaisen talouspoliittisen kerhon perustamiseksi, mille hankkeelle nämä lämpenivätkin. Kerho päätti kokoontua kerran kuukaudessa pohtimaan talouspolitiikkaa.
   Sukselainen kirjoitti päiväkirjaansa tähtäävänsä hankkeella varsin pitkälle Maalaisliiton uudistamistyöhön ja puolueen talouspolitiikan johtoon, puolue kun oli hänen mielestään keskinäisten ristiriitojen runtelema ja käytännöllisesti katsoen ilman johtajaa. Sukselainen ei enää halunnut ryhtyä kannattamaan mitään tekaistua johtajaa, hän aikoi toistaiseksi pönkittää Kalliokosken asemaa ja samalla valmistautua astumaan politiikkaan.

   Sukselainen oli asettanut tavoitteekseen Maalaisliiton talouspoliittisen johtajuuden - tai oikeastaan puolueen talouspoliittisen linjan luomisen. Hänelle ei enää riittänyt, että talonpoikia kuunneltiin vain maatalousasioissa, sillä talonpoikaisen elämänkäsityksen piti olla mukana luomassa puitteita kansantalouden kehittämiselle.
   Sukselainen arvoi, että talonpojan taloudellinen vaikutusvalta tulisi vielä olemaan päivänpolttava kysymys. Puolueessa piti valmistautua tähän haasteeseen, koska rauhan jälkeenkin valtion taloudellinen vaikutusvalta pysyisi, eikä entiseen liberalismin aikakauteen ilmeisesti ollut paluuta.

   Kun taloudellisen kansanvallan merkitys korostui, maalaisväestön taloudellista tietoisuutta oli nostettava poliittisen kasvatustyön rinnalla. Sukselaisen mielessä Maalaisliiton tulevaisuuden menestystie alkoi entistä enemmän hahmottua yhdistelmänä kansanliikettä ja valtiollista vaikuttavuutta. Aatteellisessa puoluetyössä olivat tärkeitä yhteiskunnallinen, taloudellinen ja poliittinen kasvatustyö, minkä tarvetta vahvisti valtion tehtävien lisääntyminen.
   Valtion vaikutusvallan kasvu oli Maalaisliitolle suuri ideologinen kysymys. Siksi siihen oli löydettävä myös ideologisesti kestävä ratkaisu.

   Sukselaisen mielestä valtiollistumiseen piti vastata korostamalla Maalaisliiton kokonaisuuden etua vaalivaa tehtävää ja kokoamalla maaseudulla vaikuttavia erilaisia etujärjestöjä yhteistyöhön. Tavoitteena oli tehdä Maalaisliitosta sen alkuaikojen yhteiskunnallis-reformistinen kansanliike ja maaseudun yleispuolue, maareformien muokkaama tuotannollis-agraarinen järjestö sekä valtiollinen ja kansantaloudellinen toimija.

   Sukselainen näki, ettei valtiovalta voisi rauhan palattua luopua talouspoliittisesta vallastaan, koska siitä olisi seurauksena sekasorto. Hän nosti esille periaatteen, minkä mukaan talonpojan tuli saada yhtä raskaasta työstään sama palkka kuin teollisuustyöväen.
   Sukselainen perusteli maaseudun asuttuna pitämistä kansakunnan omavaraisuuden ja elintarvikehuollon takia välttämättömyytenä. Kunnallista verontasausta hän perusteli mm. maaltamuutolla. Maaseutu synnyttää ja kasvattaa ihmisen parinkymmenen vuoden ikään, jolloin tämä muuttaa kaupunkiin asumaan. Siitä koituu maaseudulle suuria menetyksiä. Verotuksen tasoitusta tarvittiin kansalaisten yhdenvertaisuuden takaamiseksi kaikkialla Suomessa.

   Rauhanehtojen tiedustelut keväällä 1944 saivat Sukselaisen työnkuvan laajenemaan ikään kuin huomaamatta ulkopolitiikankin puolelle, vaikka häntä ei kutsuttukaan tilaisuuksiin, missä hallitus otti kantaa rauhantekoon. Hän joutui vähitellen tekemään monenlaisia tiedotusten ja tiedonantojen luonnoksia. Kun näistä joutui huolehtimaan, näytti olevan aiheellista myös huolehtia tietomäärän ajan tasalla pitämisestä.

   Joulukuussa 1944 pidetty Maalaisliiton puoluekokous teki sota-ajan pesänselvitystä ja keskusteli puolueen vaaliohjelmasta. Ohjelmassa korostettiin naapurisopua ja yhteiskunnallista vastuuntuntoa. Siirtoväen ongelmat ja asutustoiminta olivat puolueen ohjelmassa näkyvästi esillä. Suurten tuotantovälinemäärien kerääntymistä yksiin käsiin oli vastustettava. Puhelu- ja sähkölaitoksia sekä muita yhteiskunnallisesti merkittäviä taloudellisia laitoksia ehdotettiin muutettavaksi valtion tai kuntien laitoksiksi.
   Ohjelmasta voi tunnistaa joitakin näkemyksiä, jotka vuoisen kuluessa ovat nousseet esille myös Sukselaisen kirjoituksissa. Talonpojalla ei ollut mitään syytä haluta inflaatiota, hän tarvitsi reaaliomaisuutensa elinkeinon harjoittamiseen, ei myyntiin. Valtiontaloutta käsiteltäessä vaadittiin kunnallisverotuksen tasausta varakkaiden ja köyhien kuntien kesken. Vaatimus jokaisen kansalaisen sijoittamisesta hyödylliseen työhön ja valtion velvollisuus järjestää työtilaisuuksia olivat tuttuja teemoja aiemmilta vuosilta. Myös kodin perustamisen tukeminen ja perhekustannusten tasoittaminen olivat olleet vuosia mukana Sukselaisen kannanotoissa.
   Sukselainen oli usein toistanut linjauksissaan teollisuuden ja maataloustuotannon yhdistämistä, siten, että uudet teollisuuslaitokset sijoitettaisiin eri puolille maata raaka-aineiden saamiseksi läheltä ja maataloustuotteiden menekin parantamiseksi. Näin myös maatalouden ja teollisuuden työvoima olisi hyödynnettävissä tehokkaasti.

   Sota-aikana Maalaisliiton järjestötyö oli ollut lamassa. Keväällä 1945 alettiin vähitellen lähestyä puoluetoiminnan normalisoinnin aikoja. Puolueen järjestötyön uudistamiseksi Sukselainen oli sodan aikana asettanut kolme tavoitetta: arvostuksen hankkiminen puoluetyölle, maaseudulla toimivien järjestöjen yhteistyön tiivistäminen sekä puolueen johtajuuden vahvistaminen maalaishenkisessä politiikassa. Puolueen nuorisotyön uudistaminen oli käynnistynyt jo syksyllä 1943.

   Sukselaisen mukaan Maalaisliitossa puoluetyön tunnustamista pidettiin ikään kuin häpellisenä asiana. Sosialistit olivat hoitaneet asiansa niin, että heillä oli ammatillisia ja taloudellisia järjestöjä, jotka olivat näennäisesti puolueettomia, mutta käytännössä niin sosialistisia, että pystyivät puolueettomuutta näennäisesti rikkomatta levittämään puoluepropagandaansa puhumalla ammattijärjestöistä. Siten ne pääsivät samaan lopputulokseen kuin suoranaisesti puolueesta ja puoluejärjestöistä puhumalla.

  Sukselainen näki Maalaisliitossa unohdetun tärkeimmän eli nuorison kasvatustyön. Puolueen työ oli monin paikoin alentunut vain jonkinlaisen äänestyskoneiston asemaan. Sitä ei kukaan voinut väittää Alkion käsitykseksi puolueesta ja sen tehtävästä. Sukselaisen mielestä koko puoluetoiminnassa päähuomio oli kiinnitettävä aatteelliseen työhön sekä ennen kaikkea talonpoikaisnuorison valtiolliseen ja taloudelliseen itsekasvatustyöhön.

   Sukselainen linjasi merkittävällä tavalla sitä puoluetoimintaa, jota Maaseudun Nuorten Liitto ja puoluekin myöhemmin toteuttivat. Puoluetoiminta ei missään ole ollut vilkasta ja tehokasta, jos se on rajoittunut vain vaaliasioiden hoitoon. Vain siellä on syntynyt voimakas puolue, missä se on osattu tuoda lähelle jokaisen kansalaisen harrastuspiiriä sekä missä kansalaiset ovat saaneet kokoontua yhteiskunnallisten ja taloudellisten kysymysten, kulttuurikysymysten yms. merkeissä harrastamaan myös puolueen asioita.

   17.6.1945 käynnistyneessä Maalaisliiton puoluekokouksessa oli paljon jännitteitä. Urho Kekkonen oli tehnyt selväksi, että puoluejohdon uusiminen oli välttämätöntä. Toisena kokouspäivänä Kalliokoski ilmoitti, ettei jatka puheenjohtajana. Odottamatta Sukselaista ehdotettiin seuraavaksi puheenjohtajaksi. Hänen takanaan oltiin niin puolueen vasemmalla kuin oikeallakin laidalla. Äänestyksessä Sukselainen voitti Taavi Vilhulan äänin 124 - 85.

   Sukselaisen johtamalle Maalaisliitolle ei riittänyt pelkkä vaaliorganisaationa oleminen. Kannatuksen varmistamiseksi piti olla uupumatonta työtä puolueen eteen tekevää järjestöväkeä. Tämän lisäksi Maalaisliitto tarvitsi hyvin toimivan puoluekoneiston sekä huomattavan joukon palkattuja ja hyvin koulutettuja toimihenkilöitä. Sukselainen arvosteli piirijärjestöjen taloudenhoitoa ja epäili piirien johdon nojautuvan keskushallituksen rahalliseen tukeen, vaikka Maalaisliiton kaltaisen järjestön toiminta voitiin rahoittaa vain alhaalta ylöspäin.

   Maalaisliiton keskushallitus oli palkannut puolueelle henkilön, jonka tehtävänä oli toimia piirijärjestöjen talousopastajana ja tehdä niille rahoitussuunnitelmia. Sukselainen kehotti niitä piiritoimikunnan jäseniä, joilla ei ollut aikaa toimintaan, harkitsemaan jatkamistaan, sillä maalaisväestön edun mukaista olisi, jos ne, jotka uhrautuvat aatteensa hyväksi, myös tulisivat valituiksi piirijärjestöjen tehtäviin.
   Tavoitteeksi oli asetettava, että jokaisessa piirijärjestössä olisi ainakin yksi vakinainen työntekijä. Jäsenmaksun suuruus oli avainasia. Talonpojan kunnia-asia oli kuulua Maalaisliiton järjestöihin. Koko jäsenkunnan oli ymmärrettävä, että puolueen hyväksi piti jotain myös uhrata.
   Puolueen organisaation kehittämistä vauhditti se, että enää ei puolueen tarvinnut hakea koulutettua väkeä puolueen ulkopuolelta. Maalaisliittolaisista kodeista tuli jo oppia saaneita vaativiinkin tehtäviin.

   Maataloustyöstä oli maksettava yhtä hyvä korvaus kuin vastaavasta työstä muissa ammateissa. Sukselainen toteaa tähän vaatimukseen sisältyvän kapitalismin vastaisen ajatuksen, koska kapitalistinen vapaus ei turvaisi Suomen talonpojalle kunnollista palkkaa työstään. Sukselainen ei nähnyt maataloutta tuottoisana elinkeinona, mutta sen tuotantokyvyn säilyttäminen oli välttämätöntä koko kansan toimeentulon turvaamiseksi.

   Marraskuussa 1945, Maalaisliiton pääjuhlassa Kokemäellä, Sukselainen laajensi kekripuheessaan Maalaisliiton poliittista asialistaa. Puolue oli kiinnittänyt liian vähän huomiota ulkopolitiikkaan ja ulkopoliittiseen itsekasvatukseen. Maalaisliiton piti olla paitsi kansallinen myös kansainvälinen toimija.

   Lisätty keskushallitus oli Sukselaiselle vuorovaikutusareena, missä rivimiehet saivat ensikäden tietoa niin eduskunta- kuin hallitusryhmän ratkaisuista. Samalla piirijärjestöjen edustajat toivat tietoa siitä, miten harjoitettua politiikkaa maakunnissa arvioitiin. Niiden oli mahdollista yhdessä keskushallituksen kanssa linjata, miten asioita tulisi hoitaa.

   Perttulan mukaan poliittinen keskusta ei merkinnyt Sukselaiselle pelkästään siltaa oikeiston ja vasemmiston, kapitalismin ja sosialismin välillä. Keskusta oli niiden rinnalla vaihtoehto, joka madalsi vastakkainasetteluja ja kokosi kansalaisia. Ennen kaikkea keskustalaisella politiikalla luotiin sopusointua työn, pääoman ja elämäntavan kesken.
   Sukselainen viittaa kirjoituksissaan usein keskustaan ja asemoi Maalaisliittoa. Hän ei pitänyt vuonna 1965 tehdystä Maalaisliiton nimenmuutoksesta Keskustapuolueeksi - tai ainakin piti muutosta ennenaikaisena. Hän oli huolissaan, koska näki Maalaisliiton alkuperäinen alkiolaisen näkemyksen olleen jäämässä pintapuolisen keskustahymistelyn varjoon.

   Perttula kysyy, millainen keskustalainen maalaisliittolainen Sukselainen oikeastaan oli, ja toteaa: V.J. Sukselainen halusi olla aitokeskustalainen.

   Pekka Perttulan teos Taloton talonpoika - maaton maalaisliittolainen käy läpi paitsi päähenkilönsä V.J. Sukselaisen vaiheita ja ajattelua, myös varhaisen Maalaisliiton olemusta ja Santeri Alkion ajattelua. Perttula pohtii etevästi ja monelta kannalta, miten nämä vaikuttivat Sukselaiseen, miten olivat kiinnittämässä häntä puolueeseen. Myös Sukselaisen suhtautuminen aikansa yhteiskunnallisiin ilmiöihin käydään tarkasti ja kattavasti läpi.
   Sukselaisen elämänvaiheet, jotka ovat tuttuja mm. Sukselaisen omasta muistelmateoksestaan (Halusin valtiomieheksi) ja Seppo Sarlundin kirjoittamasta elämäkerrasta (Vähäväkisten valtiomies), käydään myös tässä kirjassa läpi, tosin vain vuoteen 1945 saakka. Lukukokemus on kuitenkin tyystin erilainen kuin edellä mainituissa teoksissa, mukana on kaiken aikaa pohdintaa, miten nämä vaiheet liittyvät sen hetken ympäröivään todellisuuteen sekä Sukselaisen myöhempiin vaiheisiin.
   Tieteellisenä tutkimuksena Perttulan tutkimus on aivan erinomaisella tasolla. Se on merkittävä sekä Sukselaisen henkilöhistorian että Maalaisliiton varhaisten vuosikymmenten historian kannalta. Sekä yleensäkin Suomen itsenäisyyden alkuaikojen osalta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 1.10.

Kokeneen diplomaatin suorasanaiset muistelmat.

Keijo Korhonen: Sattumakorpraali


Kiitelty ja kiistelty Urho Kekkosen luottomies muistelee.

Eino Uusitalo: Jälkipeli


Vuosituhannen vaihteessa(kin) Paavo Väyrynen oli myrskyjen keskellä. Miten hän itse näki tuolloin asiat?

Paavo Väyrynen: Itsenäisen Suomen puolesta