Kuukauden Uusinta

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta

Tiivistelmä teoksesta Oikeus voittaa! on julkaistu aiemmin 1/2003, Sillanrakentaja 2/2003, Kärpäsjahti 3/2003 ja Utopia 6/2004. Alkuvuonna 2003, Paavo Lipposen kakkoshallituksen aikana, Jäätteenmäki toimi Suomen Keskustan puheenjohtajana puolueemme ollessa oppositiossa.


Kuukauden Keskustalainen
Anneli Jäätteenmäki: Oikeus voittaa!
Edita 1999
200 sivua

Anneli Jäätteenmäen neljän vuoden takaisen kirjan nimi viittaa hänen lapsuusmaisemistaan Lapualta peräisin olevaan sanontaan "Oikeus se on, joka voittaa". Vaikka näin ei aina näytäkään olevan, otsikoksi entisen oikeusministerin kirjalle tämä soveltuu, varsinkin kun oikeudelliset asiat muodostavat suuren osan kirjan sisällöstä.

   Anneli Jäätteenmäki on kunnanvaltuuston ja kunnanhallituksen jäsenen tytär. Niinpä hän oppi jo lapsena, että politiikka on yhteisten asioiden hoitamista.
   Ollessaan lukion viimeisellä luokalla Jäätteenmäki päätti pyrkiä opiskelemaan oikeustieteelliseen, huolimatta siitä, että vielä tuolloin ala oli erittäin miesvoittoinen. Myös koulun ammatinvalinnan ohjaaja oli sitä mieltä, että kyseinen ala oli vain miehille sopiva, mutta mitäpä näistä. Jäätteenmäki hakeutui oikeustieteelliseen, valmistui varatuomariksi 1980 ja tuli valituksi Lapuan nimismieheksi 1982.

   Politiikka tuli kuvioihin vuonna 1983, jolloin Jäätteenmäestä tuli Eeva Kuuskosken avustaja, poliittinen sihteeri. Neljä vuotta myöhemmin Jäätteenmäki valittiinkin sitten jo eduskuntaan.    
   Ystäviensä Kuuskosken ja Mirja Ryynäsen ohella Jäätteenmäkeäkin pyydettiin ehdokkaaksi myös 1988 kunnallisvaaleihin. Kolmikko kieltäytyi, mutta kukaan heistä ei halunnut jättää käyttämättä kannatustaan puolueen hyväksi. Niinpä he kiersivät eri puolella Suomea auttamassa muiden vaalityötä.
   Tämän kiertueen aikana kolmikko alkoi kutsua itseään Sillanrakentajiksi.

   Sillanrakentajat ei ollut vain yhden kiertueen päiväperho. Koska homma toimi erinomaisesti, aiheen tiimoilta perustettiin jopa rekisteröity yhdistys.
   Sillanrakentajien toiminnan taustalla oli tyytymättömyys Keskustan julistavaan tapaan tehdä politiikkaa. Ryhmä oli siinä suhteessa keskustelevampi ja osoitti naistenkin pystyvän toimimaan perinteisesti miesvaltaisessa puolueessa.
   Sillanrakentajien toiminta-ajatus oli seuraavanlainen:
   1. Avoin ja luova vuorovaikutus poliittisten päättäjien ja kansalaisten kesken.
   2. Yli puoluerajojen ulottuva yhteistyö inhimillisen elämän tärkeimmillä osa-alueilla, kuten perustoimeentulon turvaamiseen ja ympäristön suojelemiseen liittyvissä asioissa.
   3. Itsenäisen ajattelun ja itsekasvatuksen harjoittaminen.
   4. Tulevaisuuden haasteiden kriittinen arviointi ja vaihtoehtoisten elämäntapojen pohdinta ja kehittäminen.
   5. Sillan muodostaminen sukupolvien ja sukupuolten välille, sillan muodostaminen menneisyyden ja tulevaisuuden välille.
   Viimeinen Sillanrakentajien kokoontuminen tapahtui toukokuussa 1993.

   Jäätteenmäki oppi paljon Kuuskoskelta. Poliittisen uransa alkuaikoina, jopa vielä oikeusministeriksi tullessaan (1994, jolloin silloinen oikeusministeri Hannele Pokka siirtyi maaherraksi), Jäätteenmäkeä pidettiinkin osittain Kuuskosken kloonina. Sittemmin nämä vertailut ovat jääneet, eikä vertailukaan enää myöhemmin Jäätteenmäkeä haitannut, jos joku harva sellaista yhä teki.

   Oppositioon joutuminen vuoden 1995 eduskuntavaalien ja vuoden ministerinä olon jälkeen ei ollut Jäätteenmäelle mitenkään traumaattinen kokemus. Hänen asenteensa oli alusta asti se, että oppositiostakin voi ajaa isänmaan asiaa. Suurimmat vaikeudet aiheutuivatkin yleensä siitä, jos hänen toimensa käsitettiin väärin, joko tahattomasti tai tahallaan.
   Toki mahdollisuudet oppositiossa ovat pienemmät kuin hallituksessa. Ja ikävää on, jos hallitus on monissa asioissa eri mieltä opposition kanssa. Lipposen hallituksella ei ole Jäätteenmäen mukaan ollut kunnollista kosketusta koko maahan, se on ajatellut maaseutua lähinnä taakkana ja ajatellut, että Suomi kyllä pärjää kasvukeskusten varassa. Lipposen hallitus onkin käytännössä merkinnyt tarpeettoman kovia aikoja lapsiperheille, opiskelijoille, maaseudulle ja eläkeläisille.

   Lakiasioihin paneutuneena ja niitä hoitaneena Jäätteenmäki keskittyy kirjassaan luonnollisesti melko paljon oikeudellisiin seikkoihin.
   Jäätteenmäen mukaan rikkeisiin tai moraalisesti moitittaviin menettelyihin syyllistyneet eivät kanna Suomessa vastuuta siten kuin ulkomaiset kollegat useissa maissa. Usein he reagoivat vasta, kun heidän selvästi todetaan syyllistyneen rikokseen. Jäätteenmäki onkin huolestunut siitä, että Suomen poliittisesta järjestelmästä puuttuu rikosoikeudellisen vastuun ja syyttömyyden välinen tila.
   Suomessa perusluottamus onkin kärsinyt. Monet tavalliset ihmiset kokevat olevansa moraalittomien saalistajien ympäröiminä. Jäätteenmäen mukaan tästä on vaarana, että moraali luhistuu ja yhä useammat alkavat ulvoa susina susien joukossa. Kukaan ei enää ole entiseen tapaan turvassa, jos Suomessakin omaksutaan niiden maiden tyyli, missä rikkaat ovat muurein ja aseistautunein vartijoin eristäytyneet muusta yhteiskunnasta.
   EVA´n tutkimuksen mukaan Suomessakin lähes 90 % yritysjohtajista katsoo, etteivät etiikka ja moraali ole keskeisiä arvoja yritystoiminnassa.

   Vallankäytön uskottavuuteen 1980- 90 -luvuilla vaikutti korkeiden päättäjien suhtautuminen talousrikollisuuteen. Talousrikoksiin puuttumisen yritykset leimattiin aikoinaan yritys- ja elinkeinotoiminnan vastaisuudeksi.
   Asenteet muuttuvat kuitenkin joskus myös myönteiseen suuntaan. Professori Donald Cresseyn mukaan USA´ssa 1960-luvulla "yrityksen edun mukaisesta" rikoksesta tuomittua johtajaa pidettiin yhtiökokouksessa sankarina, 1980-luvulla hän sai potkut. Jäätteenmäki toivoo, että myös Suomessa talousrikos olisi yritykselle sellainen pr-tappio, ettei se kannata.

   Stakesin tutkimusten mukaan suomalainen yhteiskunta on 1980-luvun alun jälkeen eriarvoistunut rajusti. Leikkauksia on tehty eniten siellä, missä muutosvastarinta on vähäisintä. Nyt lisäksi vahvojen ja voittajien moraali ja kielenkäyttö pyrkivät jopa oikeuttamaan heikoimpien syrjäyttämisen.
   Viimeaikaisesta kehityksestä varoittivat ensin ne, jotka työssään näkivät, mihin olemme menossa, siis terveydenhuollon työntekijät ja poliisit. Siis ne asiat, mitkä nyt näkyvät jo tilastoissa, olivat jo aiemmin em. tahojen ennakoitavissa.
   Miten kehitys jatkuu? Nyt kirkon ja Punaisen ristin edustajat ennakoivat, että jos häädöt ovat lisääntyneet siinä mitassa kuin niitä koskevat avustushakemukset, nämä tulevat myöhemmin aiheuttamaan melkoisen sosiaalisen pommin.

   Jäätteenmäki muistuttaa, että turvallisuus on kansalaisten perusoikeus ja toimeentulon heikkeneminen uhkatekijä kansalliselle turvallisuudelle. Siksikin on valitettavaa, että Lipposen hallitus on keskittynyt koviin arvoihin ja ajanut vahvempien etuja.
   Jäätteenmäki muistuttaa lisäksi, että ihmisarvo on aina tärkeämpi kuin markkina-arvo.

   Keväällä 1997 hallitus suunnitteli rajoituksia kansalaisten mahdollisuuksiin valittaa hovioikeuksiin, valituksiin kaavailtiin erityistä lupamenettelyä. Jäätteenmäki jäi aluksi perustuslakivaliokunnassa yksin vastustamaan hallituksen kaavailuja, mutta myöhemmin lakivaliokunta asettui harvinaisella tavalla vastustamaan hallituksen linjaa. Lopulta valitusoikeuden rajoitukset torpattiin helmikuussa 1998 eduskunnassa yksimielisesti.
   Oikeudenkäyntikulut ovat erityisesti riita-asioissa ryöstäytyneet käsistä, nyt rahat voi menettää joko voittamalla tai häviämällä juttunsa. Jäätteenmäen mukaan tuomioistuimelle tulee antaa oikeus kohtuullistaa oikeudenkäyntikuluja, tai ohjepalkkiotaulukko pitäisi ottaa käyttöön, tai sitten pitäisi olla selkeät periaatteet määräämässa asianajajien maksimilaskutusta eri toimenpiteistä.
   Jäätteenmäki toteaakin, ettei kyse ole niinkään siitä, että kansalaiset olisivat vieraantuneet vallankäytöstä ja politiikasta, vaan ennemminkin lainsäätäjä ja viranomaiset ovat vieraantuneet ihmisten arjesta.

   Kirjassa käsitellään tarkemmin kahta tunnettua juridista jupakkaa, Eeva ja Ilkka Vuoren sekä Juhani Lepän Matintalo-juttua, sekä Ulf Sundqvistin kompurointia pankkimaailmassa. Otan tähän lyhyeen käsittelyyn Jäätteenmäen näkemyksen Sundqvistin asiasta, molemmista löytyy siis enemmän Jäätteenmäen kirjassa.
   Mainittakoon ja korostettakoon ensin, ettei Jäätteenmäki halua leimata SDP´ta Sundqvist-tapauksen takia muita huonommaksi puolueeksi. Jäätteenmäki muistuttaa kirjassa tässä yhteydessä, että muillakin puolueilla on ongelmia aiheuttaneita persoonia, Kokoomuksella Raimo Salminvuo - ja Keskustalla Kauko Juhantalo.
   Ja sitten asiaan. Heinäkuussa 1997 Ulf Sundqvist tuomittiin maksamaan vahingonkorvauksia 9.000.000 markkaa, korkoineen korvaussumma oli noin 15.000.000 mk. Korvaussumma kohtuullistettiin Arja Alhon suostumuksella summaan 1.200.000 mk. Käräjäoikeushan oli jo kohtuullistanut korvauksia, Korkein oikeus oli kohtuullistanut lisää, joten Alhon hyväksymä kohtuullistaminen oli siis ollut jo kolmas.
   Neuvottelut Arsenal-Sillan puolelta oli hoitanut Jarmo Matinlassi, Sundqvistin entinen alainen.
   Koska Sundqvist vähensi vahingonkorvaukset verotuksessaan, hän ei maksanut lainkaan veroja vuodelta 1997. Itse asiassa, hän sai muutaman satasen veronpalautusta.
   Kun kansanedustajat kyselivät tapauksesta, Paavo Lipponen väitti, että veronmaksajien kannalta asiassa saatiin paras tulos. Kansanedustajien utelut Lipponen kuittasi poliittiseksi kiihkoksi.
   Aluksi SDP pitäytyi tiukasti kannassa, minkä mukaan lakia ei Sundqvistin tapauksessa ollut rikottu (tämä piti paikkansa, juridisesti tapaus oli hoidettu kunnolla). Myöhemmin toki sosialidemokraatitkin ymmärsivät kansalaisten reaktiot paremmin, kun lisää yksityiskohtia tuli julkisuuteen. Lipponenkin oli valmis tutkimaan sopimuksen purkumahdollisuudet.

   Koska perustuslakivaliokunta pystyi tekemään Alho-Sundqvist -asiassa yksimielisen mietinnön, ei kyse ollut poliittisesta ajojahdista. Valiokunnan puheenjohtajana toimi Kokoomuksen Ville Itälä ja varapuheenjohtajana SDP´n Johannes Koskinen, lisäksi valiokunnassa oli jäseniä kaikista suurista puolueista.

   Kahden tunnetun tapauksen lisäksi kirjassa esitellään tapauksia, missä tavallisten ihmisten velkoja ei näiden pyynnöistä huolimatta soviteltu. Myös oikeushistorian professori Jukka Kekkonen on julkisuudessa todennut, että Suomessa yläluokalla on helpompaa kuin tavallisella kansalla.
   Jäätteenmäen mukaan on mahdollista, että omaa etuaan tavoitteleva toimija pyrkii noudattamaan lakia, mutta samalla viis veisaa saman lain tarkoituksesta, ellei tarkoitus ole yhteneväinen toimijan oman edun kanssa.

  Jäätteenmäki viittaa parissa kohdassa Terho Pursiaisen ajatuksiin. Ensinnäkin, Pursiaisen mukaan yhteiskunnallisen epätoivon torjuminen on tärkeysjärjestyksessä ensimmäinen yhteiskuntapolitiikan tehtävä. Pursiainen on kirjoissaan puhunut isänmaallisuudesta ja tarkoittanut sillä yhteiselämää, mikä perustuu kaikkien kansalaisten sosiaalisen ja taloudellisen kohtalonyhteyden toteuttamisen tunnustamiseen.
   Toisekseen, Pursiaisen mukaan erehdytään perusteellisesti, jos kuvitellaan, että moraali on vain taloudellisten ja sosiaalisten olojen sivutuotetta; moraali on yhtä kova tosiasia kuin rautatiet, korkokannat ja divisioonat.

   Jäätteenmäki on tullut tunnetuksi ihmisoikeuksien puolesta puhujana. Hän onkin ollut alusta asti mukana eduskunnan ihmisoikeusryhmän (perustettiin 1991) toiminnassa, vuodesta 1997 puheenjohtajana.
   Jäätteenmäki muistuttaa, että ihmisoikeuksia on rikottu myös Suomessa. Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen mukaan vammaisten kohtelussa on rikottu jopa perustuslakia ja perusoikeuksia, kun vammaisia on pakotettu hakemaan oikeuksiaan pitkien valituskierrosten kautta.
   Tehokkainta ihmisoikeuspolitiikkaa Jäätteenmäen mukaan on köyhyyden torjuminen ja tasa-arvon edistäminen. Eduskunnan hyväksymissä kehitysyhteistyön suuntaviivoissa Suomi edellyttää yhteistyökumppaneiltaan tukea seuraaville päämäärille: kehitysmaissa vallitsevan laajamittaisen köyhyyden vähentämiselle, yleismaailmallisten ympäristöuhkien torjumiselle, sekä yhteiskunnallisen tasa-arvon, kansanvallan ja ihmisoikeuksien edistämiselle kehitysmaissa.
   Näissä asioissa myös Lipposen hallitus saa Jäätteenmäeltä tunnustusta. Lipposen hallitus nimittäin julkaisi - ensimmäisenä - marraskuussa 1998 Suomen ihmisoikeuspolitiikan periaatteet ja tavoitteet. Erinomainen teko, paljolti silloisen ulkoministerin Tarja Halosen ansiota.

   Ihmisoikeudet tulisi taata lapsillekin. Kuluttajan pitäisi ottaa selvää, miten käyttämämme matot tai kengät on valmistettu. Lisäksi voimme tukea järjestöjä, jotka toimivat lasten hyväksikäytön ehkäisemiseksi.
   Eikä suomalaisiakaan ongelmia tulisi unohtaa. Suomessa lapsiperheiden palvelut ovat vähentyneet ja eriarvoisuus on kasvanut. Lisäksi lapsi voi joutua huolehtimaan nuoremmista sisaruksistaan, kun vanhemmat ovat sulkeutuneina omaan masennukseensa.

   Ollessaan oikeusministeri Jäätteenmäki vieraili Kiinassa. Hän allekirjoitti Kiinan oikeusministerin kanssa yhteistyöpöytäkirjan, minkä pohjalta oli tarkoitus tiivistää Kiinan ja Suomen välistä yhteistyötä ihmisoikeusasioissa.
   Kiinalaiset haluavat kehittää maastaan toimivan oikeusvaltion ja pitävät Suomea heille sopivana mallimaana. He eivät halua keskustella suurvaltojen kanssa kyseisestä asiasta.
   Miksi Kiinalaiset sitten ovat niin hitaasti panostaneet ihmisoikeuksien kehittämiseen? Heidän mukaansa he pelkäävät Venäjän tilanteen kaltaisia epävakaita oloja, monen arvion mukaan länsimainen demokratia johtaisi Kiinan nykytilanteessa välittömään kaaokseen.
   Oli miten oli, Jäätteenmäen mukaan Kiinassa on edelleen ihmisoikeuksien kohdalla puutteita, mm. kuolemanrangaistuksesta on vaikea edes puhua kiinalaisten kanssa.

   Toimiessaan oikeusministerinä Jäätteenmäki esitteli erään mielenkiintoisen asian eduskunnalle. Hänen mielestään eduskunnan tulisi valita pääministeri. Tällöin eduskuntavaalien tulokset vaikuttaisivat suoremmin hallituksen kokoonpanoon ja sitä kautta harjoitettavaan yhteiskuntapolitiikkaan. Tällainen malli oli jo useimmissa muissa länsimaissa.
   Kuten ehkä muistamme, vuoden 1995 vaalien jälkeen Lipposen hallitus hylkäsi tämän keskustalaisen hankkeen.

   Varsinkin nyt, kun Anneli Jäätteenmäki on valittu Suomen Keskustan johtoon, kansalaisia kiinnostaa, miten hän vähentäisi työttömyyttä. Siihenkin tämä kirja antaa seikkaperäiset vastaukset.
   Kuten tiedämme, Suomessa on ollut monta vuotta ripeää talouskasvua, mutta se ei ole riittänyt työttömyyden yhtä ripeään alenemiseen. Jäätteenmäen mukaan ei olekaan realistista odottaa sellaista talouskasvua, mikä saisi aikaiseksi täystyöllisyyden. Taloudellisen kasvun lisäksi Suomi kaipaa rakenteellisia uudistuksia.
   Työttömyyden torjuntaan ei Jäätteenmäen mukaan pidä ryhtyä julkisen sektorin kuormittamisen kautta. Vaikka tätä kautta on mahdollista saada aikaan jonkin verran lisää työpaikkoja, nykyisessä tilanteessa nämä panostukset aiheuttaisivat aikanaan joko veroprosentin nostoa tai velanoton lisäämistä. Se tulisi myöhemmin liian kalliiksi.
   Työttömyys ei poistuisi kokonaan myöskään työtä jakamalla, mutta, jos työntekijät suostuisivat aiempaa pienempiin ansiotuloihin (työajan vastaavasti vähentyessä), työttömyys saattaisi kuitenkin vähentyä. Varsinkin nykyisin, kun osa työntekijöistä on nääntymässä työtaakkansa alle, tätä keinoa olisi Jäätteenmäen mukaan syytä käyttää.
   Tietenkään tämä ei ole nykyisissä olosuhteissa kovinkaan realistinen vaihtoehto. Jotta tämä pystyttäisiin saamaan toteuttamiskelpoiseksi vaihtoehdoksi, laajalle verokiilalle (= verojen osuus työvoimakustannuksista) on tehtävä jotain. Nykyoloissahan tilanne on se, että samalla kun kalliit työntekijät vähentävät työntekijöiden kysyntää, pieni nettopalkka ei kannusta töiden hakemiseen.
   Ja mitä mieltä asiantuntijat olivatkaan tästä? Jäätteenmäki muistuttaa, että Suomen yrittäjien liittokokouksen 1998 listaamia pienyrittäjyyden kehittymisen esteitä ovat byrokratia, suuret yrittäjäriskit, ongelmat pääoman muodostuksessa, liiallinen suuryritysajattelu ja yksipuolinen elinkeinorakenne.
   Ja paitsi työn jakamiseen liittyviin ongelmiin, verokiilan remontoimisella olisi mahdollista päästä tuloksiin myös työllistettäessä heitä, joiden koulutustaso on niin matala, että heidän on käytännössä mahdotonta päästä sellaisiin töihin, mihin on edes kohtalaiset koulutusvaatimukset. Koska heidät pystytään useimmiten sijoittamaan työelämään vain matalapalkka-aloille, verokiilan alentaminen nimenomaan pienituloisessa päässä on se keino, millä päästään käsiksi työttömyyden kaikista vaikeimpaan osaan, auttamaan kaikista syrjäytyneimmässä asemassa olevia kansalaisia.  

   Jäätteenmäen mukaan poliittinen järjestelmä on tällä hetkellä uskottavuuskriisissä - koko Euroopassa. Kansalaisten mielestä heidän tosiasialliset osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuutensa ovat heikentyneet. Tästä johtuen äänestysprosentti on pienentynyt ja puolueiden jäsenmäärät vähentyneet. Tutkijoiden mukaan perinteiset yhteiskuntaan kiinnittymisen mekanismit ovat heikentyneet, mikä on osaltaan aiheuttanut syrjäytymistä ja sosiaalisia ongelmia.
   Suomessakin tilanne on sama. Eduskuntaan ei luoteta, politiikkaan  ja puolueisiin suhtaudutaan kielteisesti, kansalaisista enää alle 10 % on puolueiden jäseniä. Myös Keskustassa monet näkevät tulevaisuuden enimmäkseen mustana tai harmaana, mikä taas ei ole innostamassa mukaan toimintaan. Mikäli Keskusta haluaa saada jälleen jäsenmääränsä kasvuun, tulisi selvittää, miksi nykyinen kenttäväki on niin pessimististä tulevaisuuden suhteen.
   Arjen asiantuntijat toimivat usein paikallistasolla nuorisoseuroissa, seurakunnissa, lähimmäispalvelussa, kansalaisjärjestöissä ja muussa vapaaehtoistyössä, mikä on positiivinen asia. Jäätteenmäki ilmaisee kuitenkin toiveen siitä, että aktiiviset arjen asiantuntijat pitäisivät yhteyttä myös poliittisiin puolueisiin, tällöin myös Keskusta näkisi arjen ongelmat tarkemmin.

   Jäätteenmäen mukaan hallitukset ovat luovuttaneet paljon valtaa muutamalle virkamiehelle ja markkinavoimille. Valtiovarainministeri Iiro Viinasesta tehtiin tiedotusvälineissä sankari, vaikka tämän ulosanti muodostui siitä, että luki virkamiesten kirjoittamia puheita ja töksäytteli valtiovarainministeriön fraaseja. Noilla linjoilla liikkui, varsinkin valtiovarainministerin uransa alkuaikoina, myös Viinasen seuraaja Sauli Niinistö.
   Ehkä muutos on kuitenkin tulossa. Niinistö on myöhemmin ilmaissut haluavansa rajoja markkinavoimille. Myös Kalevi Sorsa on kehottanut hallituksia ottamaan johtajuuden markkinavoimilta, mitkä ovat lisänneet yhteiskunnallista eriarvoisuutta.
  
   Jäätteenmäen mukaan kirkolla on oikeus ja jopa velvollisuus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Lisäksi hän arvelee, että kirkon arvostus on myös noussut viime aikoina.
   Liisa Jaakonsaari oli Puntari-lehdessä vuonna 1987 iloinen, että kirkkokin vastusti kauppojen aukioloaikojen pidennystä. Tuolloisessa pidennyksen tyrmäämisessä oli Jaakonsaaren mukaan  sosialidemokraattisen eduskunnan sydämenlyönti ja sormenjälki. Sen sijaan vuonna 1997 Jaakonsaari arvosteli kirkon kantaa kauppojen sunnuntaiaukioloja vastaan.
   Jäätteenmäen mukaan kirkkoa arvostetaan sitä enemmän mitä vähemmän se pokkuroi vallanpitäjille, olkoot vallassa vasemmistolaiset, keskustalaiset tai oikeistolaiset.

   Tutkimusten mukaan Suomessa asennoidutaan siten, että raha ratkaisee ja rakkaus jää jalkoihin. Yhteiskunnan kahtiajako on aiheuttanut Suomeen kaksi pahoinvoivaa ryhmää, joista toinen on ylityöllistetty väestönosa ja toinen työttömät.
   Toisaalta, suomalaiset kaipaavat myös perinteisiä arvojaan (ahkeruus, sisukkuus, maltillisuus ja kunniallisuus). Pehmeistä arvoista puhuvat kuitenkin leimataan sosiaalitantoiksi, jotka eivät mitään ymmärrä.

   Suomen historiassa on nyt ensimmäistä kertaa tilanne, missä suuri osa aikuistuvista nuorista ei tule yltämään vanhempiensa saavuttamaan sosiaaliseen asemaan. Silti nuorten tulevaisuudenusko on korkealla, he haluavat hankkia koulutusta, he hakeutuvat töihin normaalipalkkaa pienemmällä korvauksella ja he hyväksyvät työttömyysturvan vastikkeeksi tehtävän yhteiskuntaa hyödyttävän työn. Tutkimusten mukaan ei siis olekaan syytä puhua mistään pullamössösukupolvesta.
   Vaikka asenteet Suomessa ovatkin koventuneet, yksilötasolla pehmeät arvot ovat nuorille tärkeitä. Tutkimusten mukaan nuorille tärkeimpiä arvoja ovat terveys, perhe, koti ja läheiset. Nykyisessä elämänvaiheessaan nuoret pitivät positiivisimpana asiana ihmissuhteita: rakkautta ja seurustelua.

   Anneli Jäätteenmäki on persoona, josta media on luonnollisesti kiinnostunut viime aikoina erittäinkin paljon. Oikein selvää kaikki eivät kuitenkaan ole tuntuneet hänestä saaneen.
   Myös aiemmin Jäätteenmäestä on esitetty monenlaisia arvioita. Näistä pahiten ovat loukanneet kommentit, jotka ovat liittyneet lapsettomuuteen. Eduskunnassakin on vihjailtu, että lapsettomuus olisi ollut tietoinen valinta poliittista uraa ajatellen. Kirjan Oikeus voittaa! mukaan kyseiset kommentit saivat hänet niin lukkoon, ettei hän pystynyt vastaamaan vihjailijoille, ei edes sitä tosiasiaa, ettei voi miehensä kanssa saada lapsia.
   Kirjan perusteella Anneli Jäätteenmäestä muodostuu aivan selkeä kuva. Kuva ihmisestä, joka on määrätietoinen, joka osaa ja uskaltaa tarttua epäkohtiin aina kun niitä havaitsee. Kostajaa hänestä ei saa tekemälläkään, monessa kohdin hän korostaa, ettei halua henkilökohtaisesti hyökätä toisia vastaan, ainoastaan yksittäiset tapahtumat tulevat teilatuiksi. Ympäripyöreyksiinkään hän ei kirjassa sorru, kannanotot - joita on monelta alueelta, paljon muitakin kuin tässä luetellut - on poikkeuksetta perusteltu selkokielellä.
   Anneli Jäätteenmäki tunnustautuu käytännössä idealistiksi. Hän haluaa nostaa oikeudenmukaisuuden keskeiseksi perusarvoksi, ja hän luottaa muutoksen mahdollisuuteen - ihminen on tämän yhteiskunnan rakentanut ja ihminen voi sitä myös muuttaa. Jäätteenmäelle on selvää, että ihmisillä täytyy olla myös unelmia. Ja hän haluaa antaa viestin, että määrätietoisella toiminnalla unelmista tulee totta.
   

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Anneli Jäätteenmäki: Sillanrakentaja
WSOY 2002
251 sivua


Sillanrakentajat ovat jälleen täällä. Nykyisin tunnetuin heistä on Keskustan puheenjohtaja Anneli Jäätteenmäki, joka valitsi luontevasti ryhmän nimen toisen kirjansa nimeksi.
   Sillanrakentajat on ryhmä, joka perustettiin vuonna 1988 Anneli Jäätteenmäen, Eeva Kuuskosken ja Mirja Ryynäsen toimesta. Idea kehittyi, kun he eivät pyynnöistä huolimatta halunneet ryhtyä kunnallisvaaliehdokkaiksi, mutta eivät toisaalta halunneet jättää puoluetta pulaan. Niinpä he kiersivät eri puolella Suomea auttamassa muiden vaalityötä.
   Tämän kiertueen aikana kolmikko alkoi kutsua itseään Sillanrakentajiksi.
 
   Sillanrakentajat ei ollut vain yhden kiertueen päiväperho. Koska homma toimi erinomaisesti, aiheen tiimoilta perustettiin jopa rekisteröity yhdistys.
   Sillanrakentajien toiminnan taustalla oli tyytymättömyys Keskustan julistavaan tapaan tehdä politiikkaa. Ryhmä oli siinä suhteessa keskustelevampi ja osoitti naistenkin pystyvän toimimaan perinteisesti miesvaltaisessa puolueessa.
   Sillanrakentajien toiminta-ajatus oli seuraavanlainen:
   1. Avoin ja luova vuorovaikutus poliittisten päättäjien ja kansalaisten kesken.
   2. Yli puoluerajojen ulottuva yhteistyö inhimillisen elämän tärkeimmillä osa-alueilla, kuten perustoimeentulon turvaamiseen ja ympäristön suojelemiseen liittyvissä asioissa.
   3. Itsenäisen ajattelun ja itsekasvatuksen harjoittaminen.
   4. Tulevaisuuden haasteiden kriittinen arviointi ja vaihtoehtoisten elämäntapojen pohdinta ja kehittäminen.
   5. Sillan muodostaminen sukupolvien ja sukupuolten välille, sillan muodostaminen menneisyyden ja tulevaisuuden välille.
   Sillanrakentajat hajosi ensimmäisen kerran käytännössä 1992, sen jälkeen, kun Eeva Kuuskoski oli eronnut Esko Ahon hallituksesta. Vuonna 2002 tunnus otettiin kuitenkin jälleen käyttöön, Mirja Ryynäsen lähdettyä vetämään Jäätteenmäen kampanjaa Keskustan puheenjohtajakilpailuun mentäessä.

   Kirjassa Sillanrakentaja keskitytään kertomaan Anneli Jäätteenmäen osallistumisesta Keskustan sijaispuheenjohtajan vaaliin 2000 ja puheenjohtajan vaaliin kaksi vuotta myöhemmin, sekä hänen näkemyksistään Suomesta ja politiikasta. Lisäksi vuosi oikeusministerinä tulee käsitellyksi, mutta koska Oikeus voittaa! kirjaa esitellessäni kävin siitä osiosta oleellisia läpi (tammikuun kirja), jätän sen tästä esittelystä kokonaan väliin.

   Aivan itsestäänselvää Jäätteenmäen asettuminen ehdokkaaksi vuoden 2000 sijaispuheenjohtajan vaaliin ei ollut. Ehdoton reunaehto oli, että Etelä-Pohjanmaa on täysillä hänen takanaan. Vaikka muitakin ehdokkaita piirissä oli, piiri asettui yksituumaisesti tukemaan Jäätteenmäkeä.
   Helsingissä työskentelevät toimittajat hankkivat usein tietonsa eduskunnasta, joten, koska Keskustan kansanedustajien enemmistö oli Maria Kaisa Aulan valitsemisen kannalla, median mukaan hän oli suosituin. Keskustan kenttäväki, joka valinnan suoritti, oli jonkin verran eri mieltä. Jäätteenmäki olettaa, että juuri ennen puoluekokousta heidän kannatuslukemansa olivat melko lailla tasan.
   Ja kun keskustalaiset lopulta pääsivät Kuopion puoluekokouksessa äänestämään, Jäätteenmäki oli jo kirinyt ohi. Sijaisjohtajan paikka oli hänen.

   Kunnallisvaaleihin lähdettäessä Keskustan tilanne ei ollut helpoin mahdollinen. Presidentinvaaleihin vain vähän aiemmin oli uponnut aikaa ja rahaa. Vuonna 2000 kunnallisvaaleissa Keskustan budjetti olikin pienempi kuin edellisissä kunnallisvaaleissa vuonna 1996. Lisäksi vaaliväsymys painoi vielä raskaasti.
   Vaalien edellä Jäätteenmäki esitti valtuustoehdokkaille listan asioita, joiden oli tarkoitus toimia kansanvaltaa vahvistavalla tavalla. Ensinnäkin hän esitti, että valtuutetut sitoutuisivat palvelemaan äänestäjiä ja pitäisivät yhteyttä heihin myös vaalien välillä. Toiseksi, että valtuutetut sitoutuisivat vaatimaan virkamiesten pätevää ja talonpoikaisjärjellä ymmärrettävää valmistelutyötä, missä markkinavoimille laitetaan rajoja. Kolmanneksi, että valtuutetut sitoutuisivat avoimen kansalaiskeskustelun mahdollisuuteen ennen merkittäviä päätöksiä. Ja neljänneksi, että valtuutetut sitoutuisivat ajattelemaan itsenäisesti saamansa valtuutuksen pohjalta.
   Jäätteenmäki muistuttaa, että kunnallispolitiikassakin valta turmelee helposti. Mediakaan ei seuraa kunnallispoliitikkoja niin tarkasti kuin esimerkiksi kansanedustajia eduskunnassa, joten kunnanvaltuutetuilla on jopa helpompi työ toimia kansanvallan vastaisesti, jos sille linjalle lähtevät.
   Kunnallisvaaleissa Keskustalla olikin sitten aivan erinomainen menestys. Taiston tauottua puoluejohtajat Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö onnittelivat Jäätteenmäkeä rehdisti ja käyttäytyivät muutenkin herrasmiesmäisesti.
   Mutta ei niin hienoa, jottei myös jotain huonoa. Äänestysprosentti 55,7 % oli erittäin huolestuttava.

   Esko Ahon kanssa Jäätteenmäki tuli toimeen ilman ongelmia, kunnes Aho halusi tietää, aikooko Jäätteenmäki haastaa Ahon. Lisäksi hän pyysi Jäätteenmäkeä jatkamaan sijaisjohtajana elokuuhun saakka, mistä Jäätteenmäki kieltäytyi.
   17.6.2001 Aho palasi Suomeen. Jäätteenmäki ei ollut tiennyt aikataulua, Mauri Pekkarinen kävi jossain vaiheessa eduskuntasalin puolella sanomassa, että Aho oli saapunut. Vasta tämän jälkeen Jäätteenmäki kävi häntä tervehtimässä.
   Aho oli toivonut, ettei Keskustan symbolista avainta ja lompakkoa luovutettaisi julkisuudessa hänelle takaisin, Jäätteenmäki sen sijaan halusi tämän julkisuudessa tehdä, kuten tapana on ollut. Tilanne oli sitten melko väkinäinen, mikä näkyi televisiossa.
   Jäätteenmäki arvelee, että Aho ei halunnut kuvia, missä he olisivat molemmat olleet. Aho koki mahdollisesti Jäätteenmäen jo kilpailijakseen, vaikka tämä ei vielä halunnut osallistua puheenjohtajakilpailuun. Vasta kun Suomen Pankin nimitysten jälkeen alkoi näyttää siltä, ettei Ahon ole mahdollista jatkaa Keskustan puheenjohtajana, Jäätteenmäki teki päätöksensä.

   Asetuttuaan ehdokkaaksi Jäätteenmäki osallistui vaalipaneeleihin aluksi Olli Rehnin kanssa, myöhemmin mukaan tuli muitakin ehdokkaita. Ehdokkaiden paneeleissa Jäätteenmäki varmistui, että pärjää asiakysymyksissä ilman suurempia ongelmia. Tosin, kun piti ottaa kantaa haahkan kevätmetsästykseen, Jäätteenmäellä ei asiaan kantaa ollut. Ei ollut myöskään Rehnillä, mutta Jäätteenmäen tietämättömyys noteerattiin mediassa näkyvämmin.
   Juuri ennen puoluekokousta Jäätteenmäki oli rauhallinen. Rehn sitä vastoin oli hermostunut medialle, hän oli mahdollisesti jo asennoitunut tappioon.
   Vuoden 2002 puoluekokous pidettiin Hämeenlinnassa. Sähköä oli ilmassa ja meno oli vauhdikasta. Pidettiinpä Hämeenlinnan Rinkelinmäen jäähallissa runonlausuntakilpailukin, minkä Jäätteenmäki voitti.  Voittaja valittiin aplodien desibelien mittaustuloksen perusteella. Lisäksi tukiryhmä keksi laittaa Anneli-tarrat ihmisten rintapieliin, naiset miesten ja miehet naisten, jolloin tarrat vilkkuivat näkyvästi ympäri jäähallia. Kun äänestykseen sitten päästiin, Jäätteenmäki valittiin Suomen Keskustan puheenjohtajaksi jo ensimmäisellä kierroksella. Pyöritystä riitti ensin kokouspaikalla jäähallilla, sitten jatkettiin Aulangolla.

   11.9.2001 Jäätteenmäki sai tiedot World Trade Centerin tuhoutumisesta samalla Amerikan mantereella, hän oli tuolloin vierailulla Kalifornian piilaaksossa. Myös Manhattanin rauniot hän näki pian tapahtuneen jälkeen - Finnair oli ensimmäinen ulkomainen lentoyhtiö, mikä lensi Manhattanin yli.
   Tapahtuneesta Jäätteenmäki kertoo amerikkalaisten tunnelmia ja pohtii terrorismia. Samalla kun hän hyväksyy nykyoloissa terrorismin vastaisen taistelun, hän muistuttaa, että kunnolla terrorismia pystyy vähentämään vain oikeudenmukaisella toiminnalla niissä pesäkkeissä, missä katkeruus aikaansaa terrorismia.

   Sitten pois päivämääristä. Tarkastelkaamme loppuosa Jäätteenmäen ajatuksia Suomesta ja politiikasta.

   Suomessa kuntien asukkaat eivät pidä vaikutusmahdollisuuksiaan riittävinä kunnan asioista päätettäessä. Tutkimuksen mukaan (2000) puolet valtuutetuistakin pitää kunnallista päätöksentekoa näennäisdemokratiana. Tehokkaat päättäjät eivät halua kysymyksiä kuntalaisilta, he haluavat päättää nopeasti ja oman kokemusmaailmansa pohjalta. Joskus heidätkin on saatu toimimaan avoimemmin. Tämä on yleensä tapahtunut valittamisen kautta. Kun päätökset on esimerkiksi Korkeimman hallinto-oikeuden toimesta kumottu, päättäjille on siitä koitunut sen verran harmia, että jatkossa he ovat suostuneet toimimaan avoimemmin.

   Kunnallisvaaleja edeltäneenä aikana Jäätteenmäki paneutui myös yhteistyösuhteiden muodostamiseen. Osa Keskustasta näki tuolloin ay-järjestöt vastustajina. Jäätteenmäen mukaan on kuitenkin itsestäänselvyys, että ay-liike on yhteistyökumppani eikä vastustaja. Muut puolueet ovat toki kilpailijoita, mutta eivät nämäkään vastustajiamme ole, se olisi väärä asenne.
   Lipposen kanssa Jäätteenmäellä oli positiivisia kahdenkeskisiä keskusteluja. Myös SAK´n kanssa kehiteltiin jonkin aikaa asiallista yhteistyötä työreformin kehittelyn tiimoilla, mutta kun Keskustan työvaliokunta korosti yleissitovuutta koskevaa kohtaa, ay-liike sai tästä melkoisen propagandavaltin. Nyt työreformi onkin sitten historiaa. Koska siitä puuttuivat turvallisuustakuut työelämän suhteen, Jäätteenmäkikään ei sitä hyväksy.
   Ja vielä yhteydenpidosta SAK´n suuntaan. Lauri Ihalainen mainitsi, että Keskustalla ja SAK´lla on yhteneväisiä veropoliittisia painotuksia ja samanlaisia mielipiteitä työttömyysturvaan aiotuista leikkauksista. Mikään mörkö Keskusta ei siis tunnu SAK´n mielestä nykyisin olevan. Mainittakoon vielä, että em. linjauksista huolimatta myös Niinistön kanssa Jäätteenmäellä on ihan ystävällismieliset välit.

   Eräs kirjan keskeisistä asioista on vertailu valvojien moraalin ja markkinoiden moraalin välillä.

   Valvojien moraalissa on periaatteena myymisen ja ostamisen välttäminen. Keskiaikana ritaristo kasvatettiin halveksimaan kaupankäyntiä, tästä johtuen ritareita oli vaikea lahjoa. Toimeksiantajien oli tällöin helpompi luottaa siihen, etteivät saa sapelista siksi, että vartijosto luikkii oravannahat mukanaan lipettiin sillä aikaa kun vihollisjoukko ryntää valtaamaan tukikohtia.
   Markkinoiden rehellisyyden ylläpitäminen kuuluu hoitaa valvojien moraalilla. Toisaalta moraali kehottaa salaamaan ja harhauttamaan tarvittaessa, liian avoin ei tule olla. Tällä periaatteela toimivat sotilaat, vakoojat, poliisit ja jopa valtionpäämiehet.
   Kunnian säilyttäminen on eräs keskeisistä tavoitteista. Se säilytetään noudattamalla ammattietiikan vaatimuksia. Jos tästä lipsutaan, on olemassa hirmuhallinnon vaara.
   Valvojien talouden asioiden hoidossa panostetaan tarkoituksiin, minkä tuottoa ei mitata rahassa.

   Markkinoiden moraalissa painotetaan eri asioita. Yhteistyöhön pyritään tekemällä kumpaakin osapuolta hyödyttäviä vapaaehtoisia sopimuksia. Tehokkuusajattelu on vallitseva, sijoituksissa pyritään taloudelliseen tuottavuuteen. Markkinoiden moraalin mukaan toimittaessa kilpaillaan tarjoamalla entistä parempia tavaroita ja palveluja edullisemmin.

   Valtiota johdettaessa kumpikaan ei ole sopiva malli. On löydettävä riittävä tasapaino näiden välillä.
   Valtion johtaminen pelkkää valvojien moraalia käyttäen aiheuttaa helposti totalitarismia. Lisäksi se on tehotonta ja kallista.
   Sitä vastoin pelkkää markkinoiden moraalia käyttäen raaka kapitalismi jyrää heikoimmat. Lisäksi se lisää helposti korruptiota ja heikentää yksilön, myös sinänsä toimeentulevien, asemaa.

   Jäätteenmäki esittää myös pohdiskelujaan vallasta ja vallankäytöstä. Keskustasta on sanottu, että se on puolue, joka pyrkii itsetarkoituksellisesti valtaan. Tämä on yksi niistä muiden puolueiden levittämistä väitteistä, mitkä eivät pidä paikkaansa. Kuten Jäätteenmäki toteaa, ilman ihanteita tätä työtä ei tehdä, eikä sellaista työtä jaksaisikaan. Jos jokin puolue haluaisi itsetarkoituksellisesti valtaa, miten sellainen ryhmittymä voisi pitkässä juoksussa edes pysyä olemassa? Esimerkiksi Mauno Koiviston mukaan on turvallisinta, että vaikeita päätöksiä tekevät ne, jotka eivät siitä nauti.
   Myös vallan tunnusmerkkejä pohditaan. Jäätteenmäki esittää kysymyksen: kenellä on komeimmat palatsit kalleimmalla maalla? Esimerkkeinä hän mainitsee Helsingin Sanomien ja Nokian pääkonttorit.

   Metropoliitta Ambrosiuksen mukaan synti liittyy siihen, miten valtaa käytetään. Mikä tahansa vallankäyttö ei ole synnillistä, ja toisaalta myös haluttomuus ja kyvyttömyys käyttää valtaa turmelee. Jos valtaa ei käytetä, emme jaa yhdessä elämää eri yhteisöissä ja yhteiskunnassa.

   Jäätteenmäki muistuttaa, että ehjä maa on turvallisempi kuin kahtiajakautunut. Maalaisliitto olikin aikoinaan puolue, jolla on ollut yhtenä päätavoitteena tehdä koko Suomea yhtenäistävää ja yhdistävää politiikkaa. Esimerkiksi vuonna 1918 Suomi oli rajusti jakautunut maa, vuonna 1939 Suomi sitten lopullisesti yhtenäistyi yhteisen uhan edessä, mutta jo aiemmin 1930-luvulla Maalaisliiton Kyösti Kallio oli presidenttinä toiminut vasemmisto - porvaristo -yhteistyön kehittämiseksi. Ja toisen maailmansodan jälkeen punamulta- ja kansanrintamahallitusten yhteistyöllä on saatu vaikuttavia tuloksia sodanjälkeistä Suomea rakennettaessa.
   1900-luvun alussa Suomeenkin tulvi ulkomailta vaikutteita. Nämä silloiset ulkomaiset markkinamiehet yrittivät saada suuren maalaisväestön kannatuksen, mutta tuontiaatteet hylättiin ja yhteiskunnallisiin asioihin tartuttiin omaan harkintaan luottaen. Ehkä tämä tausta on jättänyt keskustalaisuuden vähemmän virtaviivaisen oloiseksi aatteeksi, mutta siksi Keskusta onkin Suomen suomalaisin puolue, se on juurtunut nimenomaan suomalaisen ihmisen maailmaan ja tavoitteisiin. Keskustan historia onkin toimivan paikallishallinnon ja samalla aidon demokratian historiaa. Kansanvaltaa on myös viety maalta kaupunkiin Keskustan muututtua yleispuolueeksi, mikä on pitkälti Johannes Virolaisen ansiota.

   Miltä suomalaisen yhteiskunnan tulevaisuus näyttää tällä hetkellä? Jäätteenmäen mukaan Suomi on nyt vedenjakajalla. 1990-luvun puolivälistä lähtien alueellinen ja sosiaalinen kahtiajako on kiihtynyt, ja kuten on tiedossa, tätä kahtiajakoahan seuraavat syrjäytyminen ja köyhyys.
   Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämiseksi suurtyöttömyyden kimppuun on nyt käytävä lujaa ja ennakkoluulottomasti, myös ennen käyttämättömillä keinoilla. Jäätteenmäki muistuttaa, että jos koko yhteiskunta käytännössä antautuu suurtyöttömyyden edessä, tämä yhteiskunta luopuu samalla hyvinvointi-Suomesta.
   Nyt olisi siis jälleen aika turvata Suomen mahdollisuudet, nimenomaan yhteistyöpolitiikalla, kuten 40-50 vuotta sitten, jolloin hyvinvointi-Suomen rakenteita rakennettiin. 1950-luvulla aloitettu hyvinvointi-Suomen rakentaminen nojautui pitkälti julkisen vallan aktiiviseen rooliin, mutta nykyoloissa hyvinvointi-Suomi tarvitsee, vahvan valtion rinnalle, toiseksi moottoriksi, uudelleen nousuun lähtevän yrittäjyyden. Työllistävä pienyrittäjyys ja julkisen vallan vastuullinen politiikka muodostavat nimenomaan yhdessä tarpeellisen, toisiaan täydentävän parin.
   Nyt ei saa tapahtua se väistämättömyydeksi väitetty kehityskulku, missä osa Suomesta saakin tyhjentyä muutamaan kasvukeskukseen, ei, koska koko Suomi on koko Suomi. Yhteiskunnan keskittyminen tuhoaa vihreän Suomen idean, nyt olisi todellisen vihreän politiikan vuoro.
   Suomeen on muodostunut - tai täsmällisemmin ilmaistuna, on muodostettu - mieliala, että aluepolitiikalla ei voi eikä pidäkään enää vaikuttaa, hallituksen kokoonpanosta riippumatta. Kuitenkin asia on päinvastoin, esimerkiksi Helsingin asuntojen hinnat ovat nousseet rajusti muuttoliikkeen takia. Puhumattakaan kaikesta siitä harmista, mitä syrjäseuduille koituu, kun sieltä väki lähtee.
   Vastakkainasettelu on muutenkin järjetöntä. Valistuneet maaseudun asukit käsittävätkin Helsingin merkityksen pääkaupunkina mm. Suomen käyntikorttina, vastaavasti valistuneet helsinkiläiset antavat arvoa vireälle maaseudulle.
   Jäätteenmäki peräänkuuluttaa tasa-arvoa, palkkatasa-arvon lisäksi myös muunlaista tasa-arvoa, kuten asuinpaikasta riippumatonta ihmisarvoa.

   Professori Heikki Ylikankaan mukaan (jo vuonna 1986) ensin hillitään sosiaali- ja kulttuurimenojen paisumista ja myöhemmin vähennetään niiden siihenastista volyymia. Lisäksi virkasektoria tullaan supistamaan ja maatalouden julkista tukea heikennetään. Viimemainitusta seuraa se, että maaseudun asumis- ja omistusolot menevät täysin uusiksi, maan hinta laskee, tilakoko kasvaa ja maaseutu tyhjenee. Näin se on valitettavasti näyttänytkin menevän viime vuosina.        

   Historian kokemusten mukaan, jos ilmenee pahoja ongelmia, niihin on kaksi vaihtoehtoista reagointitapaa. Joko lisätään valvovan ja rankaisevan pakkokoneiston tehoa (kovemmat rangaistukset, tiukempi valvonta, poliisin ja armeijan resurssien kasvattaminen), tai sitten passivoidaan kansalaiset poliittisesti niin, että ihmiset vastaanpanematta ja kapinoimatta alistuvat oikeuksiensa menettämiseen. Jälkimmäinen tapa edellyttää huvitusten ja huumaavien aineiden tarjonnan lisäämistä samanaikaisesti kun perusturva pidetään riittävällä tasolla. Tämä tapa onkin tehokkaampi.
   Jäätteenmäen mukaan köyhä kansa kulkee tänäkin päivänä kohtalontietään iloisen melskeen humussa. Ja äänestämässä käy entistä harvempi.

   Erään Jäätteenmäkeä lähestyneen kansalaisen mukaan Suomessa ei ole kunnollista ympäristöpuoluetta, kun Vihreät ovat keskittyneet suojelemaan erämaita korpimaissa. Jäätteenmäki haluaa muokata Keskustasta sellaisen. Nytkin Keskusta on luonnonsuojeluasioissa melko pätevä, puolueemme vahva puoli on ollut käytännöllinen asenne luontoa kohtaan, mutta ympäristökysymyksiä Keskustan esityslistoilla on esiintynyt monesti välillisesti, kärkeen niitä ei ole nostettu. Parantamisen varaa siis on yhä.
   Suomalaisella ympäristöteknologialla on mahdollisuuksia markkinoilla, nytkin ala työllistää jo saman verran kuin metalliteollisuus. Tähänkin Jäätteenmäki toivoo tulevaisuudessa panostettavan enemmän

   EVA´n taannoiseen tutkimukseen osallistuneista yli puolet oli sitä mieltä, että ihmiset olivat ennen onnellisempia kuin nyt. Jäätteenmäen mielestä jokin onkin mennyt pahasti vikaan, kun synkkyys lisääntyy hyvinvoinnin keskellä. Hän muistuttaakin, että terve ja kehittyvä lapsi tarvitsee kodin ja vanhemmat, jotka huolehtivat hänestä, suuri taloudellinen menestys on kuitenkin - oli tämä nykyisin muodikasta todeta tai ei - mitätön sivuseikka.
   Tulevaisuutta ajatellen on syytä muistaa, että me suomalaiset olemme harvinaisen yhtenäistä kansaa kieleltämme, koulutukseltamme, tavoiltamme ja taloudelliselta asemaltamme. Itse asiassa, tällainen menestyksemme onkin historian merkillisimpiä lukuja. Viimeisin suuri voimannäytteemme oli 1990-luvun lamasta selviäminen - tosin siitä jäi jäljelle sellainen ongelmavyyhti, mitä ei pystytäkään ratkaisemaan niillä keinoilla, millä varsinaisesta lamasta selvittiin.

   Vaalikaudella 1999 - 2003 hallitus ei ollut kolmeen vuoteen kiinnostunut työttömyydestä. Hallituspuolueiden edustajat odottivat talouskasvun hoitavan työttömyyden siedettäväksi. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kesällä 2002 hallitus lopulta - yhtäkkiä - alkoi kiinnostua asiasta.
   Jo vuoden 2001 lopussa Suomi oli saanut kovaa kritiikkiä työttömyyden hoidosta. EU´n komissio vaati Suomelta entistä tehokkaampia toimia työttömyyden torjuntaan, moitteita tuli paitsi korkeista työttömyysluvuista, myös suurista alueellisista eroista. Lisäksi tuli huomautus pitkäaikaistyöttömien suuresta määrästä sekä naisten ja miesten suurista palkkaeroista. Myös OECD´n mukaan Suomi oli päässyt jakautumaan alueellisesti köyhään ja vauraaseen osaan. Hallitus ei moitteista viitsinyt porua pitää, vaikka EU´n pienimmätkin toiveet se on yleensä ottanut pikkutarkasti.

   Kuten tunnettua, Suomi on ollut kilpailukykyinen maa. Se on kuulemma iloinen asia. Jäätteenmäki kuitenkin murehtii sitä, kuinka se on tässä tapauksessa painottunut suuryritysten puolelle. Jäätteenmäki toivoo, että vielä joskus Suomi olisi kilpailukykyinen maa mitattaessa, miten huono-osaisia kohdellaan. Tällä erää Suomi ei siinä vertailussa pärjää, nyky-Suomi on kasvavien tuloerojen maa.

   Myös kysymyksiä Euroopan unionin ja NATOn suhteen on kirjassa pohdittu.

   EU-asioista nyt on ajankohtainen perussopimuksen sorvaaminen. Jäätteenmäen mielestä EU´n perussopimukset pitäisi nivoa yhdeksi selkeäksi dokumentiksi, kutsutaan sitä dokumenttia sitten vaikka EU´n perustuslaiksi. Suotavaa ei kuitenkaan olisi kutsua uutta sopimusta perustuslaiksi, koska perustuslaki olisi sellainen symboli, mikä ei valtioliitolle kuulu.
   Jäätteenmäki vieraili maaliskuussa NATOn päämajassa. Käynnin yhteydessä NATOn pääsihteeri George Robertson ilmoitti selkeästi, ettei NATO ole kiinnostunut ottamaan jäsenekseen maata, missä kansan enemmistö ei NATOn jäsenyyttä hyväksy. Kovin suurta kiinnostusta media ei tuolloin tapahtumaa kohtaan tuntenut. Kuitenkin myöhemmin Helsingin Sanomissa julkaistiin artikkeli, minkä mukaan Jäätteenmäki oli käynyt ikään kuin salaa (!) tapaamassa NATOn johtoa ja että suuret puolueet hivuttaisivat Suomea NATOon. Suomen tulee kyllä valppaasti seurata turvallisuuspoliittisessa ympäristössä tapahtuvia muutoksia ja kyettävä tarvittaessa reagoimaan niihin, mutta Keskustan turvallisuuspolitiikka linjataan puoluekokouksessa, joten isoja turvallisuuspoliittisia ratkaisuja ei tehdä ohi kansalaisten näkemysten.

   Johannes Virolaisen mukaan eteläpohjalaiset ovat liian ehdottomia, jotta pääsisivät Keskustassa aivan terävimpään kärkeen, sillä politiikassa tarvitaan joustavuutta. Anneli Jäätteenmäen mukaan ei pidäkään liioitella pohjalaisista puhuttaessa, hänkin kokee olevansa enemmän yhteistyöhön pyrkivä poliitikko kuin epädemokraattinen jyrä. Eivätkä muutkaan pohjalaiset ole kauhean paljon erilaisia kuin muut suomalaiset. Mutta tärkeää se toki on, että ihmiset tietävät, mistä ovat kotoisin; juuret ovat meille kaikille tärkeät.

   Sillanrakentaja on kirja, mikä tekee selväksi Suomen Keskustan puheenjohtajan Anneli Jäätteenmäen poliittiset suuntaviivat. Pelkkää ohjelmanjulistusta se ei sisällä, oikeastaan siitä löytyy melkein enemmän tunnelmia ja tuokiokuvia. Lisäksi mukana on julistamisen ohella leppoisampaa pohdintaa siitä, missä Suomi ja suomalaiset menevät.
   Kirjan tyylilaji vaihtelee hallitusti. Välillä kerrotaan koskettavista asioista, välillä esitetään voimakasta kritiikkiä, sitten taas pohditaan hillitymmin, ja välillä mennään oikein rennosti kertomaan leppoisia sattumuksia. Pitkästyttäväksi tätä kirjaa ei helposti pääse väittämään.
   Ja tästä kirjasta voi muun lisäksi bongata Jäätteenmäen valokuvasta, missä hän esiintyi Tina Turnerina eduskuntaryhmän pikkujouluissa vuonna 2000.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Extra I
Ulf Sundqvist: Kärpäsjahti
WSOY 2000
296 sivua


Koska muutamassa tälläkin sivulla esitellyssä kirjassa on suhtauduttu vähintäänkin kriittisesti Ulf Sundqvistiin, niitä kirjoja käsitellessä on joutunut laittamaan näille sivuille hänen kannaltaan ikäviä kommentteja. Tasapuolisuuden takia täytynee nyt antaa kaverille mahdollisuus esittää oma näkökulma. Se onnistuu onneksi helposti, koska hän on kirjoittanut aiheesta kirjan Kärpäsjahti.

   Kirjoittaja tietää, että ryöpytyksen jälkeen kirjasta tulee helposti subjektiivinen ja yksipuolinen. Hän olettaa, että se on lisäksi monen mielestä kaunainen tekele, vahingonkorvauksiin tuomitun entisen pankinjohtajan selittelyä. Sundqvist pitääkin mahdollisena, että hän on saattanut käsittää jotain väärin, ehkä toimintatavat, mitä hänen juttunsa käsittelyssä on käytetty, ovatkin aivan normaaleja. Hän itse kokee ne kuitenkin poikkeuksellisiksi.

   Sundqvist on edelleen tilastoissa Suomen nuorin ministeri, hänestä tuli jo 27-vuotiaana opetusministeri. Lisäksi hän oli itsenäisen Suomen ensimmäinen ruotsinkielinen opetusministeri. Tästä ura jatkui jo nuorena kauppa- ja teollisuusministerin paikan kautta Suomen Työväen Säästöpankin (STS-pankki) varatoimitusjohtajaksi vuonna 1981 ja pääjohtajaksi seuraavana vuonna.
  Sundqvist palasi 1990-luvun alussa politiikkaan, koska päätöksenteko oli hänen mielestään niin Suomessa kuin SDP´ssa jumiutunut, ja koska kannatusta oli - Arja Alho, Liisa Jaakonsaari, sekä ammattiliiton edustajia kävi pyytämässä Sundqvistia ehdokkaaksi.
   Päätös oli vaikea, kahdestakin syystä. Ensinnäkin, koska vaimo ei halunnut, toiseksi, koska syrjäytettävä Pertti Paasio oli Sundqvistin vanha ystävä. Pankissahan ei vielä tuolloin ollut kovin suurta kriisiä näkyvissä, niitä ongelmia ei siis silloin tarvinnut lähteä pakoon.

    Vähän aiemmin, Marraskuussa 1990 Sundqvist oli Paavo Väyrysen ja Mikko Lohikosken kanssa Bagdadissa neuvottelemaan Irakissa olleiden suomalaisten kotiinpääsystä, panttivankien omaisten pyynnöstä. Väyrynen oli käynyt ulkoministeriaikoinaan Irakissa ja tunsi useita hallituksen jäseniä, Sundqvist taas oli kauppa- ja teollisuusministerinä sekä Suomen hallituksen erityisedustajana käynyt neuvottelemassa suomalaisten rakennusyritysten rakennusprojektien rahoituksesta ja myös hänen neuvottelukumppaninsa olivat tuolloin edelleen mukana Irakin hallituksessa.
   Paluumatkalla Väyrynen moitti Suomen hallituksen toimintaa tilanteessa, Sundqvistin pyynnöistä huolimatta. Erimielisyydet raportoinnista johtivatkin sitten siihen, että Sundqvist kutsuttiin yksin antamaan selonteon matkasta presidentti Mauno Koivistolle. Miesten keskinäiset välit olivat korrektit matkan jälkeenkin, mutta EU-kritiikin myötä Väyrynen loitontui Sundqvistin poliittisesta linjasta.
   Tuonnempana esiteltävä Wayup-luototus tapahtui tämän Irakin matkan aikana.

   Sundqvist ei tuntenut Väyrysen seuraajaa Esko Ahoa ihmisenä eikä tunnu juurikaan tätä arvostavan. Ahohan oli ollut Keskustan nuorisojohtaja, oli kotoisin Pohjanmaalta ja alunperin Väyrysen tukija, joten SDP´lla ei Sundqvistin mukaan ollut kovinkaan kummoisia edellytyksiä rakentaa suhteita Keskustaan, varsinkaan kun Väyrysen ja Sorsan välirikko oli vielä puolueessa muistissa. Ahon  yritykset vaikuttivat muutenkin avoimen taktisilta, eikä tämä vaikuttanut erityisen vilpittömältä neuvottelukumppanilta. Oikeastaan hän ei ollut lainkaan neuvottelija vaan sanelija.

   Vuonna 1992 Sundqvistin SDP esitteli "Suomi Nousuun" -ohjelman. Hänen mukaansa kriisitilanne edellytti kriisihallitusta ja ilmoitti että SDP on valmis välittömiin neuvotteluihin, mikäli hallitus eroaisi
   Saman vuoden vappupuheessa Sundqvist moitti hallituksen talouspolitiikkaa vääräksi. Jos SDP tulisi hallitukseen, muutos olisi välttämätön. Hallituksen kiristävä talouspolitiikka oli hänen mukaansa siinä tilanteessa myrkkyä.

   Pertti Salolainen oli Sundqvistin vanha ystävä. Tämä periaatteessa halusi kolme suurta hallitukseen, muttei halunnut kaataa porvarihallitusta, kun sellainen oli vihdoin saatu. Sundqvist arvelee asiaan vaikuttaneen myös Salolaisen pyrkimyksen Kokoomuksen presidenttiehdokkaaksi, siihen oli enemmän mahdollisuuksia ministerin paikalta.
   Neuvotteluja käytiin myös Väyrysen kanssa. Suunnitelmissa oli, että Väyrysestä tehtäisiin pääministeri ja Sundqvistista ulkoministeri. Sundqvist olettaa, että Väyrysellä oli tuolloin aito halu muuttaa poliittista tilannetta ja aito pelko Keskustan jäämisestä oppositioon, kuten 1995 vaalien jälkeen kävikin. Myöhemmin EU-kysymysten takia yhteistyö ei silti olisi ollut mahdollista, vaikka hallitus olisikin vaihtunut suunnitellulla tavalla, koska EU-kysymyksessä he olivat myöhemmin aivan päinvastaisella kannalla.

   Koivisto kutsui elokuussa 1992 SDP´n Kultarantaan. Tapaaminen ei ollut Sundqvistin mieleen. Presidentin mukaan SDP´n oli syytä pysyä oppositiossa eikä hallitusta pitäisi horjuttaa - jälkeenpäin presidentti oli vieläpä todennut, ettei luottanut SDP´n sen enempää kuin ammattiyhdistysliikkeenkään kykyihin viedä läpi edessä olevaa kuuria.
   Sdp jatkoi linjallaan, vaikka sivallukset osuivat myös hallitusta tukevaan presidenttiin. Välit Koivistoon huononivat, tämä piti yhä vähemmän SDP´n oppositiopolitiikasta.

   Se poliittisesta vaikuttamisesta. Sitten se pankinjohtajan rooli.
   Kirjassaan Sundqvist myöntää, että virheitä tehtiin, mutta toteaa myös, että osa syytöksistä oli vääriä.

   STS´n valtakunnallinen markkinaosuus oli noin 3 %, osuus Suomen Säästöpankkikentästä oli noin 10 %. Toisaalta, vaikka pankki ei erityisen suuri ollutkaan, sillä oli arvovaltaa työväenliikkeen suurimpana pankkina. Silti, tapaus sai Sundqvistin mielestä kohtuuttomasti julkisuutta.

   Pankkikriisin käytännön hoitamista varten perustettiin Valtion vakuusrahasto. Normaalihallinnoinnista poiketen se kuului eduskunnan alaisuuteen ja sen hallintoneuvostoksi valittiin Suomen Pankin kansanedustajista koottu valtuusto.

   Muitakin ihmiskohtaloita Sundqvist käyttää esimerkkeinä kuvatessaan 1990-luvun alun pankkimaailmaa. Helmikuussa 1996 Suomen Kuvalehdessä julkaistiin artikkeli, minkä mukaan tuusulalainen Emerik Vähämöttönen oli saanut yli kolmensadan miljoonan (300.000.000) markan vahingonkorvauskanteen Keski-Uudenmaan Säästöpankin hallituksen jäsenenä. Vertailun vuoksi, Valtion vakuusrahasto vapautti Helsingin Suomalaisen Säästöpankin johdon ja hallituksen vahingonkorvauskanteista. Siis kokonaan. Suomen Kuvalehden mukaan säästöpankkioikeudenkäynnit eivät tuottaneet juurikaan rahaa pankkitukeen, eivätkä toteuttaneet oikeutta.

   Miten pankkikriisiin sitten Sundqvistin mukaan ajauduttiin?
   Suomessa vuoden 1979 öljyn hinnan nousu kompensoitiin kasvavalla viennillä Neuvostoliittoon. Kun öljyn reaalihinta sitten 1980-luvulla laski, vaihtosuhteemme parani ja tämä antoi perustan voimakkaalle talouskasvulle. Pankkien antolainauksen korkosääntely purettiin ja pankit alkoivat kilpailla luotonannolla. Lisäksi uudet rahoitusyritykset kasvattivat markkinaosuuttaan.
   Ongelmaksi alkoi muodostua Suomen talouden kasvava likviditeettipommi: luottokanta kaksinkertaistui vuosien 1987 - 1991 välisenä aikana. Verojärjestelmän muutokset 1980-luvun lopulla kevensivät markkinoita, peruskorko ei seurannut markkinakorkoa, vaihtotase huononi ja Kuwaitin miehitys nosti rajusti öljyn hintaa. Tapahtui paljon lyhyessä ajassa.             
   Talousasiantuntijat arvioivat talouskasvun suuruuden - etumerkkiä myöten! - väärin. Tuolloin olisi pitänyt ottaa oppia Yhdysvaltojen 1980-luvun säästöpankkikriisistä, ja nythän kehitys on Japanissa samanlaista.

   Sundqvistin mukaan Ahon hallituksen aikana poliittisessa keskustelussa devalvaatiota ei pitkään aikaan ääneen vaadittu, lukuun ottamatta joitain opposition kommentteja. (Jos kuitenkin tarkkoja ollaan, taisi silloin ainakin hallituksen ulkoministeri jotain asiasta sanoa)

   Miten Sundqvistin mukaan pankkikriisiä olisi pitänyt hoitaa?
   Malliksi tarjotaan norjalaista menetelmää. Myös Norjassa melkein kaikki suuret pankit olivat suurissa vaikeuksissa. Siellä pankit siirrettiin valtion haltuun, valtio takasi pankkien toiminnan, sijoitti uutta pääomaa ja pisti osakkeet taskuihinsa. 2000-luvulle tultaessa suurimmat pankit olivat edelleen valtion enemmistöomistuksessa.
   Norjassa ei nostettu vahingonkorvauskanteita pankinjohtajia vastaan. Myöhempi kehitys osoitti, että siten pankkikriisin lasku valtiolle jäi pieneksi. Liikepankkien osakkeiden nykyhinnoilla, tilanteessa missä ulkomaiset sijoittajat ovat kilpailemassa Norjan pankeista, valtio todennäköisesti pääsee jopa voitolle.

   Suomessahan iski heti paniikkireaktio. Täällä alettiin pian soveltaa tiukasti kansainvälisen järjestelypankin edellyttämiä oman pääoman ehtoja. Esimerkiksi Ruotsissa pidettiin kiinni kiinteistöistä ja odotettiin niiden arvon nousua, Suomessa ne laitettiin menemään heti. Myöhemmin 1990-luvulla täälläkin kiinteistöjen arvot lähtivät jälleen kohoamaan.
   Lamaa Sundqvist ei pidä erityisen merkittävänä tapahtumana sinänsä. Pankkikriisejä sun muita on ennenkin ollut, mutta tavallista kovemman iskun talouselämä 1990-luvulla sai. Harvinaisen monen ikävän asian summa kyseinen kriisi oli.
   Ja historiaa, jopa lähihistoriaa, tarkkailemalla on helppo huomata, että näköpiirissä on jälleen kausi, jolloin nykyinen markkinakehitys jälleen hidastuu tai pysähtyy. Näin Sundqvist ennakoi vajaat kolme vuotta sitten.

   Mistä siinä Ulf Sundqvistin veljen Wayup-yhtiön sotkussa oli kysymys, käsitellään kirjassa seikkaperäisesti.
   Björn Sundqvistin yhtiö Wayup oli pieni kiinteistösijoitusyhtiö, mikä perustettiin vuonna 1990. STS myönsi marraskuussa 1990 (Sundqvistin Irakin matkan aikana) kahdenkymmenen miljoonan markan lainan. Toiminta lähti hienosti käyntiin, mutta lama nujersi markkinat 1991-1992, ja devalvaatio iski valuuttaluottoihin. Wayupilla oli omaisuutta ja vakuuksia, mutta markkinat yksinkertaisesti katosivat, eikä yhtiö siitä selvinnyt.
   Eikä Wayup ollut aluksi edes pääsyy lähteä oikeuteen. Peruspankin fuusion kautta tullut Sandnäs, kriisiyhtiö jo tuolloin, antoi aiheen näille järeille toimenpiteille. Sotkujen selvittelyyn otettiin mukaan Wayup, joka oli vasta niihin aikoihin ollut kriisiytymään päin.
   Pääasiallisena perusteluna Sundqvistia vastaan käytettiin oikeudessa sitä, että hänen olisi pitänyt olla asiassa erityisen aktiivinen eikä päästää lainanantoa tapahtumaan Irakin matkan aikana. Jääviyttä ei siis hyväksytty.

   Tuomio oli aluksi 26 miljoonaa markkaa. Korkein Oikeus kohtuullisti summan yhdeksään miljoonaan, koska sen mukaan tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta ei pystytty toteamaan, tuomio tuli lopulta huolimattomasta luotonannosta. Korkoineen summa oli jo 15 miljoonaa.
   Lopulta päädyttiin, Lipposen hallituksen myötävaikutuksella, 1,2 miljoonaan. Tosin tämäkin oli 200.000,- markkaa enemmän kuin Sundqvistin oma ehdotus. Harmittihan se.

   Sovittelun kuvuaksen yhteydessä kirjassa mainitaan Siltapankin johtaja Jarmo Matinlassi samoin kuin yhteistyö asiassa, muttei kuitenkaan kerrota, että kyseessä on Sundqvistin entinen alainen. Tällaiset puutteet tekevät vaikeammaksi luottaa selostuksen täydellisyyteen ja valitettavasti antavat vaikutelman kertojan "valituista paloista".

   Mutta kyllähän Sundqvistia simputettiinkin. Paitsi että pankkitilejä pengottiin normaalisti, valtio käytti jopa yksityisetsivää eräiden asioiden penkomiseen. Kokoomuksen Erkki Aurejärvi vaati sopimuksen purkua ja esitti, varmana kantanaan, että purku on mahdollinen. Lisäksi mies höpisi, että Sundqvistilla on rahaa niin paljon, että alimpia tonnin seteleitä täytyi käännellä talikolla, etteivät ihan homehtuisi. Ja tätä miestä käytettiin myöhemminkin asian tiimoilla asiantuntijana.
   Erään kerran Sundqvist meni pyynnöstä poliisiasemalle. Sieltä hän ja poliisit lähtivät toimistolle, missä poliisit penkoivat paikat. Sieltä he menivät Sundqvistien kotiin, missä pengottiin myös kaikki paikat. Tosin vaimon vaatekaappia ei saatu auki kun ei ollut avainta. Poliisien kommentti tähän oli, että "yleinen elämänkokemus sanoo, että miehellä on vaimonsa vaatekaapin avain". Onneksi kuitenkin vaimo tuli kotiin ja poliisit pääsivät penkomaan kaapin.
   Vanhan kotikassakaapin avain oli hukkunut ja tuo yleinen elämänkokemus kertoi, ettei kassakaapin avain huku. Paikalle kutsuttiin lukkoseppä, joka sitten tehokkaasti tuhosi koko kaapin. Toisin kuin Sundqvist oli epäillyt, kassakaappi ei ollutkaan aivan tyhjä. Siellä oli lasten hopealusikoita.
   Seuraavaksi mentiin porukalla kesäpaikkaan Pernajaan, käynnin yhteydessä ohittivat mennen tullen venefirman, missä Sundqvistien vene oli. Jotkut poliisit olivat jo aiemmin hyökänneet venefirmaan, missä kyseinen vene joskus aiempina vuosina oli ollut. Sitä Sundqvist ei silloin vielä tiennyt. Sundqvist toteaakin, että jos pojat olisivat häneltä kysyneet veneestä, niin olisivat samalla poikenneet ihailemaan vielä sitä vanhaa veneenrämääkin.

   Eikä näissä etsinnöissä vielä kaikki. Mentiin myös Sveitsiin kysymään, oliko kyseisellä ihmisellä tiliä jossain sveitsiläisessä pankissa. Sveitsiläiset itse pitivät moista suhteettomana ja epäkunnioittavana hakuammuntana.
   Myös Venäjällä käytiin kyselemässä. Ei tulosta.

   Lopulta asiat etenivät oikeuskäsittelyyn saakka.
   Valtionsyyttäjä teki syyttämättäjättämispäätöksen velallisen rikokseen liittyvässä asiassa. Näin helpolla Sundqvist ei kuitenkaan päässyt, valtionsyyttäjä päätti silti pitää Wayup-asian käsittelyssä ja syyttää törkeästä kavalluksesta tai vaihtoehtoisesti avunannosta törkeään petokseen.
   Ennen vuoden 1999 eduskuntavaaleja Sundqvist-tapaus ei ollut kohonnut vaaliteemaksi asti, mutta silloin tällöin tapaus tuli esille. Sundqvistin  arvion mukaan kokoomuslaiset käyttivät tätä jupakkaa lyömäaseena eniten, jopa enemmän kuin Keskusta.
   Lopulta käräjäoikeus vapautti Ulf Sundqvistin kavallussyytteistä sekä veljen petossyytteistä. Valtionsyyttäjä hyväksyi tämän.
   Mutta ei tässäkään vielä kaikki. Seuraavana syksynä käytiin oikeusjuttu, missä väitettiin, että vahingonkorvausvaatimus oli astunut voimaan Helsingin käräjäoikeuden tuomiosta vuonna 1995, minkä perusteella velkojia olisi vahingoitettu noin 600.000,- mk edestä. Prosessin tämä vaihe alkoi olla jo hieman epätoivoinen yritys syyttäjältä ja 12.11.1999 syyte hylättiinkin Helsingin käräjäoikeudessa kaikilta osin.

   Ulf Sundqvistin kirjan Kärpäsjahti perusteella saa ennen kaikkea sen käsityksen, että siinä kuvatusta prosessista on vähän vaikea saada kunnollista käsitystä. Toisaalta on selvää, että prosessin aikana on tehty tutkinnallisia virheitä ja että epäolennaisuuksiin on paneuduttu turhankin kanssa. Toisaalta kirjoittaja esiintyy välillä katkerasti joka puolelle ampuvana kiukuttelijana, jonka mielestä kaikki on väärin sammutettu ja joka kummastelee, miksei asioita hoideta niin kuin hän itse haluaa. Lisäksi tietyistä yksityiskohdista jää käsitys, ettei kaikkea ole kerrottu, toisaalta varsinaiseen värikynän käyttöön kirjoittaja ei näyttäisi kuitenkaan syyllistyneen.
   Joka tapauksessa, pitkähkön uran Sundqvist on pankkimaailmassa tehnyt, eivätkä kokemus ja tietotaito ole mieheltä mihinkään kadonneet. Eräs kiinnostavimmista puolista kirjassa on se, että siinä esitellään STS-pankin taktiikoita sekä myös pankissa tehtyjä toteutumattomia suunnitelmia 1980-luvulta.
   Lisäksi Sundqvist esittää asiallisen ja vakavan varoituksen siitä, että tietoyhteiskunta on johtamassa entistä tehokkaampaan seurantaan, valvontaan ja rekisteröintiin. Hän muistuttaa, että harmittomalta vaikuttava toimenpide saattaa antaa arvaamattomia keinoja ihmisen yksityisen alueen radikaaliin kaventamiseen.
   Kärpäsjahti on välillä kiinnostava, välillä jopa yllättävä, ja toisinaan tylsä, sekä paikoin omituisen rutinan takia helposti verenpaineen nousuun saava kirja. Erityisen kovatasoinen muistelmateos se ei ole, mutta onpa ainakin näkökulma hieman erilainen kuin muissa lama-ajan kuvauksissa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Vaihtoehto
Thomas More: Utopia
Latinankielinen alkuteos De optimo statu rei publicae deque nova insula Utopia 1516
Suomentaja: Maria Itkonen-Kaila
WSOY 1971
182 sivua


Englantilainen Thomas More (1478-1535) julkaisi vuonna 1516 kaksiosaisen teoksen De optimo statu rei publicae deque nova insula Utopia, minkä nimi suomennettuna tarkoittaa "Parhaasta valtiomuodosta ja uudesta Utopia -saaresta". Tästä teoksesta onkin nykykieleen tullut ilmaisu utopia, mikä tarkoittaa jokseenkin mahdottomalta tuntuvaa mieluisaa haavetta.
   Utopia on tavallaan rinnakkaisteos Erasmus Rotterdamilaisen teokselle Hulluuden ylistys. Viime mainittu teos syntyi Moren luona 1509, More kannusti Erasmusta kirjoittamaan tämän kehittelemästä aiheesta kirjan. Tämän jälkeen Erasmus seurasi kiinnostuneena Moren kirjoittamista. Teoksissa näkyy, että kirjoittajat ovat ottaneet toisiltaan vaikutteita.

   More oli tutustunut latinan kieleen, roomalaiseen kirjallisuuteen sekä Kreikan kirjallisuuteen ja filosofiaan. Utopian ymmärtämiseksi lukijan onkin syytä opiskella perustiedot edellä mainituista aiheista. Helpoimmin tämä käy lukemalla suomenkielisestä versiosta Maria Itkonen-Kailan erinomainen johdanto aiheesta.

   Utopian nimi tulee valtion perustajan, Utopuksen nimestä.  Kielellisesti saaren nimi Utopia tulee kreikan kielestä. U tarkoittaa "ei" ja Topos on "paikka", Utopos on siis "Olematon paikka".

   Kirja alkaa siten, että More kohtaa ystävänsä, joka esittelee erään miehen hänelle pyytäen kuuntelemaan, mitä tällä on kerrottavanaan. Kirja rakentuukin siten, että kirjailija itse on minä-kertoja, joka on laittanut muistiin ensin, kuinka kohtasi miekkosen, jolla on juttua kerrottavanaan. Sitten kirjailija on tehnyt muistiinpanot siitä, mitä on kuullut, toimien tavallaan minä-kertojana, kertomalla edelleen lukijalle, mitä on kuullut kerrottavan.
   Tämä romaanin kerrontatapa on nykyisin käytettynä harvinainen, mutta satoja vuosia sitten vähintään yhtä tavallinen kuin nykyisin vallalla oleva tyyli, missä minä- tai hän-kertoja kertoo tarinan ilman välikäsiä. Tai joissain harvinaisissa tapauksissa sinä-kertoja, tunnetuimpana esimerkkinä tästä ranskalaisen Michel Butorin 1957 julkaistu teos La modification (suom. 1967 nimellä Tänä yönä nukut levottomasti).

   Mies, joka tämän tarinan kertoi, oli nimeltään Raphael Hythlopaeus. Ja tämähän tulee sanoista hyhlos (pötypuhe) ja paiein (jakaa) eli tarkoittaa tyhjänpuhujaa.

   Kertomuksen alussa kuvataan maailmaa ja sijoitetaan Utopia kartalle. Kuvauksen mukaan Päiväntasaajan molemmin puolin on aavikkoa. Jos vaelletaan pidemmälle, ilmasto on lauhkeampaa, maa vihantaa ja eläimet säyseämpiä. Kaupunkejakin tulee jälleen vastaan. Ja jossain siellä suunnalla meressä on Utopian saari.
   Tässä yhteydessä mietitään sen aikaista englantilaista yhteiskuntaa. Spekuloidaan mm. sillä, että varkaiden rankaisuna hirttäminen on liian ankara, toisaalta pelotteena liian tehoton.
   Hythlopaeus sanoo, että Jumala on kieltänyt tappamasta. Jos joku selittää Jumalan kieltäneen tuolla käskyllä tappamasta, paitsi silloin, kun ihmisten laki määrää, milloin joku on surmattava, mikä estää ihmisiä sopimasta samalla tavoin keskenään, milloin on luvallista tehdä huorin tai vannoa väärin?
   Roomalaisilla oli pitkään tapana tuomita suurrikolliset kivilouhoksiin ja metallikaivoksiin sekä pidettäviksi aina kahleissa. Esimerkkinä käytettiin myös Persiassa polyleriittien (kreik. polys = paljon, leros = pöty) käytäntöä, missä mm. omaisuus palautettiin sille, jolta se oli varastettu, eikä takavarikoitu hallitsijalle, kuten muualla oli tuolloin tapana.

   Utopian saaren muoto on kuunsirppi. Kapea, pitkä, ei aivan ympyrä, vaan sakaroita erottaa toisistaan noin yhdentoista mailin (n. 18 km) merensalmi. Maa suojaa keskellä olevaa lahtea, missä ei koskaan ole myrskyä. Melkein koko ranta onkin yhtä satamaa, laivat pystyvät lähtemään lahden poikki mihin suuntaan tahansa. Tosin kareja lahti on täynnä, niitä täytyy varoa ja siellä pystyvät purjehtimaan turvallisesti vain ne jotka tuntevat lahden.
   Saarella on 54 komeaa kaupunkia. Kaupungeissa lait, tavat, kieli, hallintolaitokset ja asemakaava ovat kaikissa samat. Myös kaikki talot ovat samanlaisia ja kaikissa on kolme kerrosta. Lisäksi kaikissa taloissa seinien ulkopinta on joko kiveä, sementtiä tai tiiltä sekä sisäpinnassa muurimassaa. Talojen tasakatot on päällystetty betonilla ja ikkunoissa on käytetty lasia.

   Kerran vuodessa jokaisesta kaupungista lähtee kolme iäkästä kansalaista neuvottelemaan saaren yhteisistä asioista Amaurotumiin (kreik. amauros = himmeä), mikä sijaitsee alueen keskellä, jolloin edustajien on helpointa kerääntyä sinne. Se onkin saaren tärkein kaupunki.
   Mistään valtiota koskevasta asiasta ei tehdä päätöstä, ellei asiaa ole käsitelty senaatissa kolmea päivää aiemmin. Senaatissa taas ei keskustella mistään asiasta samana päivänä, jolloin asia on ensimmäistä kertaa otettu esille, vaan lykätään seuraavaan istuntoon. Näin vältytään siltä ikävältä ilmiöltä, että kun joku on ensin sanonut jotain vähemmän harkittua, hän miettii tämän jälkeen enemmän sitä, kuinka hän pystyy perustelemaan omaa pöljää mielipidettään, kuin sitä, mistä olisi hyötyä valtiolle. Ihminenhän on usein valmiimpi vahingoittamaan yhteistä etua kuin omaa mainettaan.

   Jokaista kaupunkia johtaa kaupungin vanhin. Toimi on elinikäinen, ellei toimen haltijan epäillä pyrkivän diktaattoriksi. Muut virat jaetaan vuodeksi kerrallaan.
   Perheessä määrää perheen iäkkäin jäsen. Tosin, jos tämä on vanhuudenhöperö, tällöin toiseksi vanhin

   Viljaa käytetään vain leipään, olutta tai viinaa utopialaiset eivät käytä. Juomina käytetään viiniä, omena- tai päärynämehua, tai vettä. Olut- tai viinitupia ei ollut, ei myöskään ilotaloja.

   Utopiassa ei ole joutilaisuutta, mutta ei myöskään raskaita työpäiviä. Vapaa-ajat käytetään harrastuksiin, useimmiten opiskeluun. Illallisen jälkeen on varattu yksi tunti huvitteluun.
   Työpäivän pituus on kuusi tuntia. Ja sehän on riittävä kaiken tarvittavan tuottamiseen ja yhteiskunnan käynnissä pitämiseen. Muissa maissa oli kyllä pidempiä työpäiviä, mutta niissä maissa oli myös paljon ihmisiä, jotka eivät osallistuneet työntekoon. Jos jokainen heistä olisi laitettu hommiin, lyhyelläkin työajalla olisi saatu aikaan melkoisesti.
   Kaikki utopialaiset perehdytetään pienestä pitäen maanviljelyyn, se on jokaisen aikuisen osattava. Lisäksi jokaiselle jokin valitaan jokin erityisammatti. Se voi olla villan- tai pellavankutoja, kivenhakkaaja, seppä tai kirvesmies.

   Pukeutumisessa suositaan yhdenmukaisuutta. Eroa on sukupuolten välillä, sekä naitujen ja naimattomien välillä. Muuten pukeutuminen on samanlaista koko maassa.

   Kaupunkien keskellä on tori. Siellä oleviin rakennuksiin perheet tuovat tuottamansa tavarat. Ja sieltä perheenisä saa käydä hakemassa tarvitsemansa tavarat, ilmaiseksi.

   Utopiassa on myös orjia. Usein nämä ovat vapaaehtoisia. Tällöin, jos orja haluaa lähteä, hän saa luvan.
   Myös Utopiassa pakotetaan orjiksi. Utopiaan ostetaan halvalla tai saadaan jopa ilmaiseksi muiden valtioiden kuolemaantuomittuja. Nämä pidetään alituisesti työssä ja kahleissa.
   Oman maan rikollisia kohdellaan ankarammin. Vaikka nämä ovat saaneet erinomaisen kasvatuksen ja mahtavat mahdollisuudet, eivät silti ole pidättäytyneet rikoksista. Sellainen on jo ilkeää.
   Orjuus on ankarimpia rangaistuksia Utopiassa. Mutta jos orjiksi joutuneet vielä niskuroivat, silloin Utopiassakin käytetään kuolemanrangaistusta. Jos taas orjat ovat kärsivällisiä, heidät saatetaan päästää vapaiksi.
   Orjien tehtäviin kuuluu raskaampien hommien lisäksi eläinten teurastaminen. Jos kansalaiset tottuvat teurastukseen, heidän positiivinen mielenlaatunsa saattaa olla vaarassa.
   Kultaa Utopiassa käytetään mm. orjien kahleissa ja lasten koristeissa. Kultaa pidetään Utopiassa hyödyttömänä ja halpana. Kun jotkut mahtimiehet tulivat käymään Utopiassa, lapset nauroivat heille ja kyselivät, miksi nämä vielä pitävät lasten leluja yllään.

   Naimisiin Utopiassa ei mennä noin vain. Tulevat aviopuolisot esitellään ensin toisilleen alastomina. Näin ei tule yllätyksiä myöhemmin, jos jollain onkin kropassaan jotain outoa. Avioeroja Utopiassa ei sallita.

   Utopialaiset inhoavat sotaa. Kuitenkin he haluavat pitää puolustusvalmiudestaan huolta. Armeijaan menevät tosin vain vapaaehtoiset.
   Jos sotaan sitten joudutaan, he ovat ylpeitä, jos ovat voittaneet sodan oveluudella ja tarpeettomasti vastustajia tappamatta. Jos taas voitto on kovin verinen, he ovat onnettomia.
   Sotaan jouduttuaan he pitävät tapanaan jakaa lehtisiä, missä lupaavat palkkioita vastapuolen johtohenkilöistä. Nämä kun ovat yleensä sotaan enemmän syyllisiä kuin rivimiehet, jotka heidän takiaan ovat sotimassa. Lisäksi tällä taktiikalla johtohenkilöt eivät uskalla luottaa toisiin eivätkä toiset heihin, mikä vaikeuttaa sodanjohtoa.

   Utopian ja utopialaisten kuvaamisen jälkeen, kun kertoja on saanut kertomuksensa päätökseen, More toteaa, että Utopiassa on paljon sellaista, mitä toivoisi näkevänsä myös Euroopassa. Poliittista varovaisuuttako lienee, mutta lopussa hän esittää kuitenkin lieviä varauksia Utopian yhteiskuntajärjestelmää kohtaan.

   Tuntuuko järjestelmä etäisesti tutulta? Ehkä pitäisi tuntua. Ainakin sosialismin teoreetikko Karl Kautsky näki 1800-luvun lopussa Moren kuvaileman järjestelmän ennakoivan tulevaisuuden sosialistista yhteiskuntaa. Ja jotain perää arviossa olikin, myöhemmin esim. neuvostoliittolainen tietosanakirja Bolsaja Sovetskaja Entsiklopedia toteaa seuraavaa: "Utopialla, jossa on primitiivisessä muodossa nerokkaasti hahmoteltu tulevan kommunistisen yhteiskunnan olennaiset piirteet, on ollut suuri osuus sosialististen aatteiden kehityksessä".
   Paitsi humanistisen maailmankirjallisuuden klassikko, Utopia on siis myös sosialismin ja kommunismin perusteoksia. Kulttuurihistoriallista painoarvoa löytyy.
   Kirjan kerronta on tyypillistä tuon ajan teoksille. Innostumaan saatu kuulija kirjoittaa innostuneesti kuulemastaan. More kuitenkin välttää pahimmat tahattoman komiikan ansat, mitä tyylilaji helposti asettaa. Lukukokemuksena Utopia on ihan asiallisen tuntuinen teos.
   1500-luvun alun yhteiskuntajärjestelmää voi jonkin verran opiskella Utopian pohjalta, ja muutenkin kirja on yleissivistävä. Jos sekä historia että yhteiskuntaan liittyvät asiat kiinnostavat, Utopia on aivan perusteoksia.

   Jos tähän vielä lisäisi linkin enemmän tai vähemmän asiaan liittyen. Utopioita on muutamaa eri sorttia, muutamia on yritelty rakennella ja joitakin onnellisia paikkoja on toivottu jostain valmiina löydettävän. Jälkimmäistä utoposta eli olematonta paikkaa etsi Anki Lindqvist puolen vuosisataa sitten.

Anki



-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 28.1.


Keijo Korhonen mietti maailman menoa toimiessaan Suomen YK-suurlähettiläänä.

Keijo Korhonen: Lähettilään päiväkirjasta


Yhteiskunnallinen kohuromaani, joka hätkähdytti 1980-luvulla.

Matti Pulkkinen: Romaanihenkilön kuolema


Millainen oli mies maineen takana? Aikansa poliittinen legenda muistelee uraansa ja elämäänsä.

Taisto Sinisalo: Niin muuttuu maailma