Kuukauden Uusinta

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta


Teos Ihmisten kanssa on esitelty sivustolla ensimmäisen kerran syksyllä 2014, Saksalaissotilaan poika syksyllä 2004, Viran puolesta loppuvuonna 2014 ja Yhteinen hyvä, paras hyvä kesällä 2012.


Kuukauden Keskustalainen
Eeva Kuuskoski: Ihmisten kanssa
Toimittanut Risto Lindstedt
WSOY 1991
184 sivua


Silloin tällöin ponnahtaa huipulle joku yllättävä uusi nimi. 1990-luvun alussa silloin jo tunnettu poliitikko, ministerinäkin kokemusta hankkinut Eeva Kuuskoski (s. 1946) synnytti suoranaisen Eeva-ilmiön. Tuolloin, Kuuskosken suosion ollessa huipussaan, Suomen Kuvalehdestä tuttu toimittaja Risto Lindstedt toimitti kirjan Ihmisten kanssa, missä Kuuskoski käy läpi vaiheitaan matkallaan kärkipoliitikkojemme joukkoon.

   Kirjan ilmestymisen aikoihin moni ei luultavasti enää muistanut, että vain kymmenen vuotta aiemmin Kuuskoskesta puhuttiin poliittisena ruumiina. Tuolloin hän oli siirtynyt Kokoomuksesta Keskustapuolueeseen ja suututtanut suuren osan vanhoista kannattajistaan.

   Kesäkuussa 1980 Kuuskoski antoi tiedotteen Suomen Tietotoimistolle koskien puolueen vaihtamista. Kyseessä oli melkoinen uutispommi. Kuuskoski oli tuolloin Kokoomuksen ohjelmatoimikunnan työvaliokunnan puheenjohtaja eikä valinta Kokoomusnaisten johtotroikkaan olisi ollut välttämättä enää kaukana. Syyksi Kuuskoski ilmoitti Kokoomuksen oikeistolaistumisen, sen, kuinka kova konservatismi korvasi 1970-luvun alun puolueohjelmissa luvatun aluepolitiikan ja yhteisvastuullisuuden.
   Kuuskoski oli keskustellut asiasta Keskustapuolueen uuden puheenjohtajan Paavo Väyrysen kanssa, mutta oli itse aloitteellinen asiassa. Kuuskosken mukaan siinä yhteydessä ei tehty sopimuksia eikä annettu lupauksia, vaikka sitä kaikki eivät vieläkään halua uskoa.
   Luonnollisesti Kuuskosken siirtyminen oli Keskustapuolueelle poliittinen voitto ja Väyrynen hänet puolueeseen tuolloin mielellään otti. Kuuskosken nähtiin tuovan ääniä alueilta, missä Keskustapuolueen eteneminen oli ollut yhtä hidasta kuin hyödyllistäkin.
   
   Tiedon saatuaan Kuuskosken vanha tukiryhmä piti synkän kokouksen. Sen jälkeen puhevälit katkesivat ja ovet sulkeutuivat. Kuuskosken ympärillä olikin yhtäkkiä väljää. Siinä heräsi jo kysymys, eikö joukossa ollutkaan ollut yhtään oikeaa ystävää.

   Eeva on kokoomuslaista sukua. Isä Timo johti Auran Kansallisseuraa ja äiti Kirsti vaikutti kunnanvaltuustossa. Isän veli Reino oli pääministerinäkin vuonna 1958. Kaukaisemmissa sukupolvissa isoisä ehti sitä vastoin olla mukana jo Edistyspuolueessa ja perustamassa Turun Sanomia. Eeva liittyi Kokoomuksen naisjärjestöön 15-vuotiaana. Mutta kun hän sitten meni naimisiin Juha Vikatmaan kanssa, Juhalle jäi hoidettavaksi politikointi, Eeva hoiti lääkärin tointa.

   Juha johti Kokoomuksen remonttiryhmää. Urakkana oli K 80 -hanke, minkä tarkoituksena oli tehostaa porvarillisten puolueiden yhteistyötä, vahvistaa keskusta-oikeistolaista politiikkaa ja turvata poliittinen tasapaino pitämällä sosialidemokraattien ylivalta aisoissa. Välitavoitteena ryhmällä oli saada eduskuntaan ryhmä itsenäisiä porvarillisia kansanedustajia. Toisen vaiheen tavoite oli perustaa Keskustapuolueelle ja Kokoomukselle yhteinen kattojärjestö. Ja se varsinainen tavoite oli saada aikaiseksi lopulta kokonaan uusi puolue URP.
   Ensisijaisesti kyse oli kamppailusta puolueen sisällä Kokoomuksen oikeistolaista siipeä vastaan. Johtavana tavoitteena oli nostaa Ahti Karjalainen presidentiksi Urho Kekkosen jälkeen.
   K 80 -hankkeessa oli mukana Kokoomuksesta Vikatmaan lisäksi Ilkka Kanerva, Jussi Kaisti, Jarmo Virmavirta, Pertti Salolainen ja Pekka Kivelä. Keskustasta mukana olivat Paavo Väyrynen, Ahti Karjalainen ja Mikko Immonen. RKP´sta olivat mukana Pär Stenbäck ja Christoffer Taxell.  Ja liberaaleilta olivat mukana sellaiset nimet kuin Osmo A. Wiio ja Juha Sipilä.

   Vaikka varsinainen poliitikko perheessä olikin Juha, myös Eeva lähti mukaan kunnallisvaaleihin ja hänet valittiin Turun kaupunginvaltuustoon vuoden 1972 vaaleissa. Sen jälkeen hänen elämäänsä iskikin synkkä jakso. Juhan hautajaiset pidettiin joulukuussa 1974 ja seuraavassa kesäkuussa kolmen päivän ikäisenä kuolleen lapsen hautajaiset.

   Keskustalaisena Kuuskoski osallistui ensimmäisen kerran vaaleihin vuoden 1982 presidentin valitsijamiesvaaleissa. Hän sai vähän yli 3.000 ääntä eikä tullut valituksi.
   Eduskuntavaaleissa vuonna 1983 Kuuskoski sai n. 5.000 ääntä vähemmän kuin vuoden 1979 vaaleissa, mutta äänet riittivät kansanedustajapaikkaan. Kuuskoski itse tulkitsee tuloksen kannatukseksi rohkeudelle ja rehellisyydelle.

   Mistä Eeva-ilmiö lopulta johtui? Lindstedt näkee ratkaisevana tekijänä olleen juuri nuo eduskuntavaalit, missä Kuuskoski oli eri puolueen ehdokkaana kuin aiemmin. Lindstedtin mielestä Kuuskoski mursi tuolloin politiikan perinteisiä lainalaisuuksia poiketessaan yleisistä pelisäännöistä.
   Kuuskoski näkee politiikassa olevan monia muitakin lainalaisuuksia, mitkä eivät ole tosia. Silti poliitikot uskovat niihin, koska siten on aina totuttu ajattelemaan. Kuuskosken mielestä muutoksiin ja yllätyksiin on huomattavasti enemmän mahdollisuuksia kuin yleensä oletetaan.

   Sinänsä oli helppo nähdä, että Väyrysellä oli ollut suuri vaikutus Kuuskoskeen. Kuuskoski oli vaihtanut puoluetta juuri kun Väyrysestä oli tullut puolueen puheenjohtaja. Ja olihan Väyrynen ollut Kuuskosken tukena vuoden 1983 eduskuntavaaleissa. Ja olihan Väyrynen ottanut Kuuskosken vielä hallitukseenkin ministeriksi - tosin ministereitä valittaessa Väyrynen itse ei ollut Kuuskoskea ministeriksi äänestänyt. Tuon hallituskauden aikana Kuuskoski ja Väyrynen sitten kasvoivat erilleen, ja samalla melko kauaksi erilleen.

   Ehkä ensimmäinen pysyväksi jäänyt Kuuskosken ja Väyrysen välinen välirikko tapahtui keväällä 1986. Tuolloin keskusta-oikeiston yhteistyön kannatus oli Keskustapuolueessa varsin pientä. Silti Väyrynen vakuutti puoluevaltuuskunnan kokouksessa voimakkaasti, että keskustalaisten yhteistyön suunta tuli jatkossa olemaan Kokoomus.
   Kuuskoski kiehahti. Hän ei sinänsä vastustanut yhteistyötä entisen puolueensa kanssa, mutta menettelytapa oli hänen mielestään erityisen ikävä. Puolueen kanta ei muodostunut työvaliokunnassa, eduskuntaryhmässä eikä puoluehallituksessa esitettyjen mielipiteiden perusteella.
   Kuuskoskea kehotettiin olemaan sotkeutumatta valtapolitiikaan, koskapa ei siitä kuitenkaan mitään ymmärrä. Tokaisu jäi mieleen. Ja hallituskauden loppuvaiheessa Kuuskoski reagoi Väyryseen jo lähes primitiivisesti.
   Kuuskoski koki, että hänen haluttiin pysyvän ainoastaan ilmiönä. Itse hän sitä vastoin halusi mitata merkityksensä poliittisen työn tuloksilla, ei kannatusluvuilla.
   Silmittömän kielteiseksi Kuuskosken asennoituminen Väyryseen muodostui siinä vaiheessa, kun julkisuuteen tuli tietoja kassakaappisopimuksesta, millä pyrittiin muodostamaan kokoonpanoa seuraavalle hallitukselle. Vaikka aiesopimuksesta eivät olleet kuulleet kaikki muutkaan ministerit, Kuuskoski koki voimakkaasti joutuneensa ulkopuolelle ja loukkaantui verisesti. Loukkaantumista syvensi hänen kriittinen suhtautumisensa Kokoomukseen.
   Julkinen räjähdys tapahtui 14.9.1987, jolloin Kuuskoski ilmoitti, ettei suostu Väyrysen valitsijamiesehdokkaaksi presidentinvaaleissa. Tämä aiheutti suuttumusta puolueessa. Puhuttiin, kuinka Väyrynen nosti Kuuskosken ministeriksikin, ja nyt sai pelkkää kuraa silmilleen. Väyrynen itse ei tilannetta kommentoinut.
   Kuuskoski itse haluaa korostaa, ettei antiväyrysläisyys ollut hänen poliittisen toimintansa käyttövoima. Hän lähetti helmikuussa 1988 tiedotteen, minkä mukaan kannanotto koski nimenomaan ja yksinomaan presidentinvaaleja.

   Kun Kuuskoskesta tuli sosiaali- ja terveysministeri, osa tehtäviin liittyvistä asioista oli hänelle tuttuja jo terveydenhoidon puolelta. Mutta paljon oli myös uutta ja tuntematonta.
   Keskustapuolueen ja SDP´n välillä oli selviä jännitteitä. Ministeriön toisen ministerin, Vappu Taipaleen, kanssa oli vaikea työskennellä. Kun tämän tilalle tuli Matti Puhakka, tilanne oli huomattavasti parempi, vaikka edelleen kättä väännettiinkin.
   Ministerin hommissa oli kaiken aikaa kova kiire. Oli vaikea päättää, pitääkö jokaisen terveyskeskuksen avajaisiin lähteä.
   Mandaatti ei ollut aivan sellainen kuin Kuuskoski olisi toivonut. Siihen aikaan ei tullut kyseeseen, että sosiaaliministeri olisi päässyt mukaan päättämään rahoista.
   Ministerinä oli selvitettävä, missä kohden voi sanoa, ettei tehdäkään noin vaan tehdäänkin näin. Vaikka ministeri johtikin ministeriötä, sanominen vaati itseluottamusta silloin kun vastassa oli kokeneita virkamiehiä.

   Väyrynen ilmoitti 24.3.1990 jättävänsä puolueen puheenjohtajuuden seuraavassa puoluekokouksessa. 3.4. Kuuskoski ilmoitti lähtevänsä tavoittelemaan puolueen puheenjohtajuutta. Vähän yli vuosi aiemmin, kieltäytyessään valitsijamiesehdokkuudesta, hän oli samalla ilmoittanut, ettei aio jättää politiikkaa, ei vaihtaa puoluetta, ei pyrkiä pääministeriksi - eikä puolueen puheenjohtajaksi. Mitä siis oli tapahtunut?

   Välittömästi Väyrysen ilmoituksen jälkeen Anneli Jäätteenmäki vetosi kirjallisesti Kuuskoskeen. Mirja Ryynänen, joka yhdessä Kuuskosken ja Jäätteenmäen kanssa muodosti sillanrakentajiksi nimetyn ryhmän, tuki vetoomusta.
   Kuuskoski alkoi pohtia, josko sittenkin... Mukana miettimässä olivat toimittaja Pentti Manninen (aviomies vuodesta 1991 eteenpäin), pitkäaikainen kampanjapäällikkö Marjukka Laitinen ja tämän mies, sekä Kuuskosken vanhemmat. Puhelimitse oli mukana vielä Kuuskosken entinen poliittinen sihteeri Antti Mykkänen.
   Mietinnän lopputulema oli se, että Kuuskoski päätti lähteä mukaan puheenjohtajakisaan.

   Kuuskosken oma piiri, Varsinais-Suomi, oli täysin hajalla suhtautumisessaan Kuuskoskeen. Maakunnan vahvoihin miehiin kuuluva Taisto Tähkämaa puhui kentällä avoimesti Kuuskosken valintaa vastaan. Oman piirin nokkamiehistä piirin silloinen puheenjohtaja Risto Ervelä oli ainoa Kuuskosken tukija.
   Suomenmaassa Keskisuomalaisen päätoimittaja Erkki Laatikainen rusikoi kolumnissaan Kuuskoskea toisin kuin muita ehdokkaita. Villejä huhujakin liikkui, kuulemma Hantta Krausekin olisi ryhtynyt Kuuskosken tukijaksi. Ja puoluetoimiston käytävillä liikkui huhu kaikkien muiden paitsi Eero Lankian erottamisesta, mikäli Kuuskoski valitaan. Maakuntiin upotettiin lisäksi viestiä, ettei Kuuskoskella ollut paineensietokykyä.
   Myös muista puolueista löytyi neuvojia. Neuvoja Keskustan kenttäväelle antoivat sekä SDP´n puheenjohtaja Pertti Paasio että Kokoomuksen pj Ilkka Suominen. Nämä viestittivät avoimesti, että Kuuskosken valinta olisi puolueiden välistä yhteistyötä vaikeuttava asia. Kuuskoski itse näkee nämä ulostulot ratkaisevana syynä sille, ettei häntä puolueemme johtoon valittu.

   Kuuskosken ohjelmallinen ulostulo tapahtui Päijät-Hämeessä Heinolassa puoluevaltuuskunnan kokouksessa 20.4.1991. Kuuskoski piti tuolloin ns. Aral-puheensa.
   Kuuskoski käytti Aral-järveä konkreettisena esimerkkinä puhuessaan kestävästä kehityksestä. Kyseinen järvi oli muuttunut muutamassa vuodessa kalaisasta lähes kuolleeksi. Tiedemiesten mukaan neukut olivat rakentaneet järveen yhden kanavan liikaa, vaikka sekä tiedemiehet että paikalliset asukkaat olivat varoittaneet. Ja kun katastrofi iski, ihminen ei saanut enää tapahtunutta korjattua.
   Kuuskoski nimesi tapahtuman syyksi venäläisten antautumisen vapaan markkinatalouden voimille. Silloin kun nousuhuuma on kuumimmillaan, jokainen epäilijä ja varoittelija leimataan pelkuriksi tai viholliseksi.
   Kuuskoski varoitti suomalaisia tekemästä samoja virheitä. Hän toivoi, ettei Suomen metsille tehdä vastaavaa tuhoa, tuolloin kun kaikki Suomen metsäjätit olivat samanaikaisesti suunnittelemassa isojen sellutehtaiden rakentamista.
   Euroopan integraation perusajatusta eli vaatimusta vapaasta kilpailusta ja tuotannon jatkuvasta kasvattamisesta Kuuskoski piti vanhanaikaisena. Hän kertoi puheessaan, kuinka yhdentymiskehityksessä ympäristönäkökohdat ja ihmisyys on täysin alistettu taloudellisen voiton tavoittelulle
   Kuuskoski muistutti, että Suomella oli kansallista pääomaa, millä oli korkea arvostus kansainvälisillä markkinoilla. Tällä hän tarkoitti sosiaali- ja sivistyspolitiikkamme arvokkaita perusratkaisuja. Ja niiden rinnalla pysyviä yhteistyön lähteitä olivat vahva ja omaleimainen aluepolitiikkamme sekä ympäristöpoliittiset saavutuksemme.
   Keskustan tuli oivaltaa, että puolue on yhä enemmän kansalaiskeskustelun areena. Kuuskosken mielestä keskustaliikkeen tulee rakentaa avointa ja laajaa vuorovaikutusta myös puolueisiin kuulumattomien ihmisten kanssa. Suomen Keskustan kansanvaltaisen ytimen muodostavat tuhannet paikallisosastot, ja niiden tehtävänä Kuuskoski näki olevan avata uusia yhteyksiä kuin myös madaltaa mukaantulon kynnystä.

   Kun sitten Porin puoluekokoukseen ehdittiin, äänestyksen ensimmäisen kierroksen voitti Kuuskoski. Lopulta puheenjohtajaksi valittiin Esko Aho äänin 1580 - 1418. Seppo Kääriäinen ja Olli Rehn olivat pudonneet jatkosta jo ensimmäisellä kierroksella. Piireittäin tarkasteltuna Kuuskosken kannatus oli suurinta Etelä-Hämeessä (68 %), Kymenlaaksossa (67 %) ja Itä-Savossa (67 %).

   Kuuskoskesta ei tullut puolueen puheenjohtajaa, mutta edelleen hän halusi pitää esillä tärkeinä pitämiään asioita. Hän ei pidä uskottavina puheita, että olisimme oman onnemme seppiä. Mehän olemme sidoksissa yhteiskuntaan ja sen ratkaisuihin. Aiemmin aineellinen köyhyys oli ollut selvästi näkyvissä, sittemmin muukin hätä oli saanut kasvot. Se, mikä aiheuttaa ongelmia elämään, on Kuuskosken mukaan myös poliittinen kysymys.
   Kuuskosken mielestä perhepolitiikka on kärsinyt siitä, ettei meillä ole ollut oikeaa kuvaa tämän ajan suomalaisesta perheestä, vaan me olemme edelleen käsittäneet perheen vanhan ajan suurperheenä. Yksinhuoltajaperheet oli unohdettu, avioeroista ei puhuttu. Kuuskoski muistuttaa, että yksinäisyyskin on ongelma.

   Kilpailutaloutta Kuuskoski pitää pitkälti ahneuden ja itsekkyyden ilmentymänä. Häntä askarruttavat ne pahoinvoivat ihmiset, jotka syrjäytyvät yhteisen arkisen elämämme ulkopuolelle. Kuuskosken mielestä oli nähtävissä, että yksinäisyydelle oltiin kehittelemässä sitä vähätteleviä ilmaisuja, joilla pyritään viestimään yksinäisyyden olevan ihmisen omaa syytä. Näytti siltä, että huono-osaisille ihmisille ei haluttu antaa oikeaa vapautta ja riippumattomuutta, vaan heiltä vaadittiin nöyryyttä ja kiitollisuutta, samalla kun muut kärttivät itselleen lisäetuuksia.

   Meillä on pitkät demokratian muodolliset perinteet, mutta suhtautuminen todellisuuteen on Kuuskosken mielestä ollut autoritaarista, ihmisistä on tehty alamaisia, jonkun ulkopuolisen arvojen toteuttajia. Hän näkee sen johtajakulttuurissamme, hallinnossamme ja palvelujärjestelmissämme.

   Kun Keskusta oli menossa hallitukseen keväällä 1991, Kuuskoskea arvelutti lähteminen ministeriksi. Suurin kysymys oli hänen pieni lapsensa, mutta muitakin seikkoja oli. Vastuuta ei pidä paeta, mutta työvälineet oli oltava, jos itse hommiin ryhtyy. Ja hallituspohjakaan ei suurta riemua herättänyt.
   Kuuskosken oli emotionaalisesti vaikea suhtautua Kokoomukseen. Lisäksi hän on aina suhtautunut negatiivisesti kristilliseen puolueeseen, tuolloiseen Suomen Kristilliseen Liittoon, eikä ilahtunut puolueen hallitukseen kelpuuttamiseen, mieluummin olisi ollut yhteistyössä Vihreän Liiton ministereiden kanssa. Kuuskoski pitää itseään kyllä uskovaisena ihmisenä, mutta ei voi hyväksyä politiikan tekoa uskonnolla.
   Kun Kuuskoski suostui ministeriksi Esko Ahon hallitukseen, hän asetti yhden selvän ehdon. Ministeriötä ei sitten jaeta, hän on ministeriön ainoa päällikkö.

   Muutenkin ministeriys toi mukanaan myös ikäviä asioita. Meille oli muotoutunut sitkeä tapa, ettei tilaisuus ole mistään kotoisin, jollei siellä käy ministeri kansan pällisteltävänä. Ei se pelkästään järjestäjien vika ollut, ministerit olivat itse alkaneet tunkea nenäänsä monenlaisiin tilaisuuksiin. Siinä tosin ei Kuuskoskenkaan mielestä mitään pahaa ollut, jos kävi tutustumassa kunnolla johonkin, silloinhan kyse oli ihan positiivisesta vuorovaikutuksesta.

   Mitä pakolaispolitiikkaan tulee, Kuuskosken vakaa käsitys oli, että yhteiskunta, joka on kova kaikkein hädänalaisimpia ulkomaalaisia, pakolaisia, kohtaan, on kova myös oman yhteiskuntansa heikoimpia kohtaan. Hänen mielestään ei ole mitään syytä rakentaa vastakkainasettelua pakolaisten ja asunnottomien tai sotaveteraanien tai pienituloisten eläkeläisten kesken. Joko heidän asioistaan huolehditaan tai sitten ei, mahdolliset laiminlyönnit pakolaisten syy ole.
   Monet ajattelevat, että meille suomalaisille kuuluu itsestäänselvyytenä oikeus opiskella ulkomailla ja hakeutua töihin mihin haluamme. Kuuskoski kysyy, voiko näitä ajatuksia ylläpitää ilman velvollisuuksia ja kansainvälistä vastuuta.

   Kuuskoski on jo pitkään kannattanut perustuloa. Siinä olisi ideana turvata jokaiselle oikeus vähimmäistuloon, mikä sitten palkka-, yrittäjä- tai pääomatulojen lisääntyessä leikkautuisi pois. Kuuskosken tullessa ministeriksi noin puolet sosiaalitoimistojen asiakkaista hakivat vain puuttuvaa toimeentuloa. Jos olisi perustulo, sielläkin voisivat keskittyä varsinaiseen työhönsä eli vaikeuksissa olevien ihmisten auttamiseen muulla tavoin kuin rahaa jakamalla. Taloudellisen tuen myöntämismenettelyn tulisi olla ihmistä kunnioittava, tuen saamiseen ei pitäisi liittyä anomista, vaan kyseessä pitäisi olla selvä oikeus. Tähän sisältyy vaatimus tuen saannin yksinkertaisuudesta työttömyyden tai sairauden kohdatessa.

   Siinä keskeisiä asioita Kuuskosken urasta ja poliittisesta linjasta. Ehkä niistä saa jonkinlaista osviittaa siitä, mistä Eeva-ilmiö johtui. Otetaan vielä tähän loppuun Lindstedtin yhteenvetoa kysymykseen liittyen.
   Kuuskosken suosio ei liittynyt ainakaan lujaan valta-asemaan eikä merkittäviin poliittisiin tekoihin. Tahtominen, tavoitteet ja mahdollisuuksien avaaminen ovat yllättävän monelle ihmiselle riittävästi. Ihmisille kehittyy omia mielikuvia siitä, mikä politiikassa voisi olla oikein ja mahdollista. Toiset sopivat niihin mielikuviin paremmin kuin toiset.
   Gallupit ovat osittain myös tiedotusvälineiden omaa julkisuuskilpailua. Jokainen gallup merkitsee teettäjälleen lainatuksi tulemista. Tiedotusvälineet eivät kuitenkaan muodosta autonomista saareketta, missä päätetään, kuka kulloinkin valitaan mihinkin rooliin. Kuuskosken menestyksen tulkitseminen vain julkisuuden tuotteeksi ei Lindstedtiä innosta. Eräät halusivat nähdä, kuinka Kuuskosken avioliitto ja lapsi olisivat osa julkisuuden tavoittelua kansansuosion säilyttämiseksi, mutta nämä eivät huomanneet, kuinka poikkeuksellisen tiukasti häät oli julkisuudelta piilotettu, eikä vauvastakaan näytetty moneen kuukauteen edes nenänpäätä.

   Ahon hallitus joutui hoitamaan vaikeaa taloudellista tilannetta. Kirja päättyy kuvaukseen budjettiväännöistä, missä Kuuskoskikin oli mukana. Kuuskoski haluaa muistuttaa, että sosiaali- ja terveysminsiteriö on eräänlainen hyvinvointiministeriö. Ja että hyvinvointi riippuu muustakin kuin miten jaetaan rahaa ja järjestetään palveluja. Hyvinvointiin kuuluvat myös koulutus, ympäristö, kulttuuri ja asuminen.
   Kuuskoski päättää kirjan varovaisen toiveikkaissa tunnelmissa. Hänen mukaansa, jos meillä on osaamista, tavoitteita ja näkemyksiä, voi kriisin lopputulos olla myönteinen. Tähän liittyvät mahdollisuudet vain saattavat unohtua, kun mieliala on yleisesti ahdistunut ja pessimistinen.

   Eeva Kuuskosken kirja Ihmisten kanssa on idealistin poliittinen puheenvuoro. Kuuskoski seisoo voimakkaasti mielipiteittensä takana ja muutenkin teos on päähenkilönsä näköinen. Kuuskoski avaa kirjassaan itseään hyvinkin paljon mennen toisinaan henkilökohtaisen vuodatuksenkin puolelle. Kirjan toimittanut Risto Lindstedt on kuitenkin saanut pidettyä kokonaisuuden kasassa.
   Kokoomuksesta Keskustapuolueeseen aikoinaan siirtynyt Kuuskoski on aina ollut puolueessamme hieman outo lintu. Tämä näkyy myös kirjassa joissain kohdin. Hän esim. asemoi SDP´n puoluekartalla maltilliseksi oikeistopuolueeksi siinä kuin Kokoomuksen ja Keskustankin. Mitäköhän toverit demarit tästä mahtoivat tuumia?


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Pauli Saapunki: Saksalaissotilaan poika
Otava 1996
174 sivua


Kuten on tunnettua, Suomessa oli jatkosodan aikana Saksalaisia joukkoja. Nämä olivat luonnollisesti tekemisissä paikallisväestön kanssa, ja suhteitakin kehittyi saksalaisten ja suomalaisten välille. Kuitenkin saksalaissotilaiden lasten asema oli sodan jälkeen usein vaikeampi kuin muiden lasten, eivätkä äiditkään halunneet juuri tulla asian tiimoilta julkisuuteen. Kansanedustaja Pauli Saapunki, saksalaissotilaan poika, joutui asemansa takia puhumaan avoimesti juuristaan, ja antoi ryhmälle kasvonsa. Niiden kokemusten takia hän päätti tehdä aiheesta kirjan, omat muistelmansa.

   Loppuvuonna 1940 valmistui Saksassa Barbarossa-suunnitelma. Saksan tavoitteena oli heittää venäläiset idemmäs ja saada haltuunsa Neuvostoliiton raaka-ainevaroja. Tavoitteen takia Saksa solmi loppuvuonna Suomen kanssa laajennetun kauttakulkusopimuksen.
   Kesäkuussa 1941 saksalaisia saapui Kuusamoon. Karjalassa suomalaiset taistelivat suomalaisvoimin venäläisiä vastaan, mutta pohjoisessa oli siis myös saksalaisia mukana.
   Suunnitelmissa oli, että saksalaiset hyökkäisivät ja suomalaiset olisivat enemmän puolustus- ja sitomistehtävissä. Kävi kuitenkin niin, että vaikeassa maastossa saksalaiset etenivät hitaammin kuin suomalaiset. Suomalaiset olivatkin sitten hyökkäyksen johdossa.
   Jossain vaiheessa mietittiin Muurmannin radan katkaisua. Sitä suomalaiset eivät kuitenkaan tehneet. Jäätiin Kuusamoon, mistä tuli saksalaisille yhä tärkeämpi tukikohta ja huoltopiste.

   Muiden saksalaisten joukossa saapui myös lääkintämies Franz Lengauer. Hän jäi majailemaan Kuusamon Saapungin kylään. Siellä hän alkoi sittemmin seurustella erään Matildan kanssa, kunnes joutui lähtemään.
   Saksalaiset olivat tuolloin suosittuja vieraita Kuusamossa. Vaikka paikalliset eivät juurikaan osanneet saksan kieltä, sekään ei menoa haitannut. Joku oli opettanut tytöille tervehdyksen "Ich liebe dich" (="Minä rakastan sinua"), mistä saksalaiset pitivät kovasti. Eräs tyttö halusi sanoa saksalaiselle "Voi hyvin" ja etsi sanakirjasta apua. Hän toivotti sittemmin saksalaiselle "Butter gut".
 
   Kun myöhemmin suomalaiset määräsivät saksalaiset lähtemään, rintamajoukot eivät peitelleet katkeruuttaan. Suurelta osin näiden kommando-joukkojen aikaansaannosta oli Lapin polttaminen. Mielenkiintoinen poikkeus on Kuusamon kirkko, mitä saksalaiset suojelivat. Kirkon kellotkin löytyivät myöhemmin saksalaisten osoittamasta paikasta.

   Paulin lapsuus meni niukoissa oloissa. Isovanhemmat, äiti ja Pauli asuivat kylän ehkäpä toiseksi pienimmässä talossa.
   Vanhemmat pojat antoivat Paulille "lempinimen" sakemanni. Kerran alle kymmenvuotiaana, ollessaan hiihtämässä, Paulilta paloivat proput nimittelyn takia, ja hän uhosi lyövänsä suksella päähän, jos joku vielä kenkkuilee. Ja yllytyshullut jatkoivat kenkkuilua. Pauli otti sukset jaloistaan ja sanoi lyövänsä, jos joku tulee lähemmäs. Ja tulihan sieltä. Pauli löi ja toinen tipahti. Mutta sitten muut kävivät päälle ja Pauli sai selkäänsä.

   Vakuutusmiehet olisivat luultavasti laittaneet Paulin riskiryhmä-lokeroon. Kun Pauli pikkupoikana kävi hyppäämässä mäkeä, sairaalaanhan sieltä piti lähteä, laittamaan jalka kipsiin. Tuolloin sairaalassa ollut ukki oli kuullut, että joku nuori poika saapungin kylästä oli telonut jalkansa, ja oli arvannut, että Paulihan se oli ollut.
   Kun kipsi otettiin pois, ei muuta kuin nilkuttamaan keppien kanssa. Pauli meni veräjälle, mistä aikoi mennä naapuriin auton perälaudassa roikkuen. Koska auto meni kävelyvauhtia, meno ei tuntunut vaaralliselta, eikä juuri tullut mieleen pitää edes kiinni. Kuitenkin, tie oli liukas. Terve jalka liukastui ja Pauli tuki juuri kipsistä eroon päässeen jalan maahan, ja ikävästihän siinä kävi. Jalka meni uudestaan poikki.
   Sairaalassa lääkäri muisti Paulin ja antoi kiukkuisia kommentteja.

   Pauli opiskeli ahkerasti ja teki maatilalla lujasti töitä. Sittemmin hän innostui urheilusta, mistä hän oppi paljon. Paitsi että kunto nousi, myös itsetunto alkoi parantua ja ujouskin hellittää.
   Sittemmin ura kulki puuseppäoppilaaksi. Kesäloman ajaksi Pauli pääsi töihin Kuusamon Puun sahalle.

   Opiskeluaikana ei opiskelijaelämääkään unohdettu. Kiuta-baari tuli tutuksi. Tosin kaikkein railakkainta opiskelijaelämää Pauli ei viettänyt - aina kun joku tyttö tuli liki, Pauli jänisti. Kaveritkin pistivät asian merkille ja alkoivat kiusata.
   Täytyihän kaverin poikuudestaan päästä. Muut pojat houkuttelivat enemmän kuin puoliväkisin, olivat sopineet erään tytön kanssa, että tämä hoitelisi ujohkon poikasen. Menihän se poikuus. Mielessä tosin vilahti, että kokemuksen olisi pitänyt tapahtua aivan toisin. Ja tapahtuman jälkeen sängystä kuului Paulin poistuessa vielä, että "kaikki alkoi vielä mahdottoman hyvin, mutta loppui kovin lyhyeen".

   Löytyihän opiskeluaikana myös harrastuksia. Puuseppäkurssilta Pauli ongittiin näytelmään toisen näytelmässä mukana olleen muutettua pois paikkakunnalta. Paulista tehtiin näytelmään päämetsänhoitaja. Myös tästä kokemuksesta oli apua myöhempiin esiintymisiin.

   Elämänkumppanikin löytyi aikanaan. Ensitreffit menivät vähän niin ja näin, treffeillä olivat mukana tyttö ja tämän kaksoissisar - ja väärän tytön kylkeenhän Pauli heti liimautui. Mutta kyllä se siitä sittemmin.

   Puuseppäkurssin jälkeen työpaikka löytyikin sitten sujuvasti Kuusamon meijeristä. Työ alkoi painavien Emmental-juustojen nostelulla ja kääntelyllä, ja myöhemmin Paulista tehtiin meijeriharjoittelija ensin Rovaniemen meijeriin ja myöhemmin Ylitornioon. Harjoittelijana Pauli pääsi valmistamaan juustoja.
   Ylitorniossa eräänä mukavana aamuna putosi lämpömittari juustokattilaan 10.000 maitolitran sekaan. Kellon mukaan juustomestarin piti saapua noin kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Eihän siinä auttanut muuta tehdä kuin heittää äkkiä vaatteet pois ja peseytyä vesiletkua apuna käyttäen kunnolla puhtaaksi, ja loikata sitten kattilaan etsimään sitä lämpömittaria. Eikä se niin helppoa ollut löytää kyseistä mittaria, siinä alkoi jo paniikki olla lähellä kun mietti sitä vaihtoehtoa, että juustomestari saapuessaan näkisi Paulin pään ponnahtavan kattilasta tämän vetäessään välillä happea keuhkoihinsa sukellustensa välillä.
   Lämpömittari kuitenkin löytyi juuri ajoissa. Sitten olikin jo kova kiire syöksyä vaatteet kainalossa pukuhuoneeseen ja suihkuun, ja saada vaatteet päälle ennen esimiehen saapumista.
   Mutta kaikki sujui kuitenkin siihen malliin, että Pauli saattoi todeta, kuten muinakin aamuina, että kaikki on kunnossa. Ja kun kolmen kuukauden kuluttua sinileima-emmental oli kypsynyt ja laaduksi oli tullut A-luokka, niin jo helpotti.

   Sitten iski meijeriväen lakko. Harjoittelijat saivat enemmän vastuuta. Harjoittelija Saapunki laitettiin valmistamaan voita.
   Erään kerran Saapunki istui voilaboratoriossa väsyneenä. Yhtäkkiä hän huomasi, että ultraviolettivalo oli jäänyt päälle, ollut ehkä 10 minuuttia. Hän kuitenkin luuli selvinneensä säikähdyksellä, kun nukkumaan mennessä ei ollut vielä tuntunut mitään erikoista.
   Yöllä Saapunki kuitenkin heräsi kovaan silmäsärkyyn.  Turvotus oli silmissä niin rajua, että silmät täytyi avata sormin. Näkö oli kyllä tallella, mutta silmämunan kohdalla ollut punainen mukula näytti kieltämättä aika kamalalta. Lääkärikin kummasteli tulehduksen voimakkuutta määrätessään tippoja ja antaessaan käskyn käyttää aurinkolaseja.
   Myöhemmin näkö on huonontunut normaaliin tahtiin iän karttuessa, joten näkemiseen tapauksesta ei ollut käytännössä haittaa. Silmien herkkyys on toisaalta ollut normaalia suurempi, mikä on kyllä varjostanut hieman koko elämää.

   Sittemmin Saapunki pyrki ja pääsi Valtion Maatalousopistoon Jokioisiin. Ennen opiskelun alkua oli kuukauden kesäloma. Siinä tuli mieleen, josko vaikka menisi naimisiin, ennen kuin tulee lähtö kauas etelään.
   Miettimiseen ei kauan mennyt. Seuraavana päivänä ostettiin sormukset ja haettiin kuulutukset.
   Perhe-elämä sujui opiskeluaikanakin. Opiskelujen loppupuolella syntyi poika. Pasi Saapunki tuli sittemmin tunnetuksi hiihtäjänä, ja myöhemmin yhdistetyn miehenä hän kiersi parit olympialaisetkin.

   Opiskeluvuosien jälkeen Pauli palasi Kuusamoon osuusmeijeriin juustomestarina. Pian ura jatkui mm. hankintapäällikkönä, missä toimessa tuli kierreltyä ympäri maakuntaa. Ihmisten murheet tulivat tutuiksi, luonnollisesti useimmin toimeentulovaikeudet. Välillä tuli soviteltua avioliitto-ongelmiakin, missä oli ehdottoman tärkeää, ettei seuraavassa talossa möläytellyt, mitä oli kuullut ja nähnyt edellisessä paikassa.
   Ihmisten luottamus tuli voitettua aikanaan, ja viesti kulki ruohonjuuritasolta päättäjille. Puheilla ei kuitenkaan tuntunut olevan vaikutusta. Niinpä Saapunki lähti itse mukaan politiikkaan ja pyrki kunnanvaltuustoon. Ääniä tuli, paljon, ja Saapunki pääsi sekä kunnanvaltuustoon että -hallitukseen lyömään nyrkkiä pöytään.
   Muitakin luottamustehtäviä toki tuli. Kuusamon Eräveikkojen johtokuntaan oli mieluista päästä, ja 1985 Saapunki valittiin seuran puheenjohtajaksi.
   Pasi-pojasta tuli eräs seuran keulakuvista. Meriittilistaan tuli merkinnät mm. kolmesta peräkkäisestä yhdistetyn Suomen mestaruudesta. Myöhemmin työpaikka järjestyi kotiseudulta Kuusamon rajavartiolaitoksesta.

   Kuusamolaiset ovat tottuneet siihen, että oma edustaja vaikuttaa eduskunnassa. Vuoden 1987 eduskuntavaaleihin valmistauduttaessa sovittiin, että vain jäsenäänestyksessä eniten saanut kuusamolainen olisi ehdokkaana, muut eivät syö samasta potista.
   Äänestyksen voitti Saapunki. Myös toinen ehdokas sai piiristä niin monta ääntä, että olisi halutessaan päässyt vaalipiirin ehdokkaaksi. Mutta sopimus piti, ja toinen luopui vapaaehtoisesti.

   Talvella 1987 silloinen maailman paras mäkihyppääjä Matti Nykänen piti omaa lomaa hiekkarannalla samaan aikaan kun lahjattomat harjoittelivat MM-kisoja varten. Hiihtoliitto ei pitänyt tilanteesta ja ilmoitti, ettei Nykästä valita koko kisoihin.
   Saapunki oli sitä mieltä, että moinen ojentaminen on hullujen hommaa, ja kirjoitti oman mielipiteensä Kalevan urheiluosastoon. Pian Nykänen valittiinkin kisoihin ja toi Oberstdorfista mäkihyppääjien ainoan henkilökohtaisen mitalin (hopeisen, lisäksi joukkue voitti kultaa).
   Pian tämän jälkeen Saapunki valittiin Hiihtoliiton hallitukseen. Hiihtoliiton tuolloinen puheenjohtaja oli kirjoituksen johdosta päättänyt laittaa arvostelijansa osavastuuseen Hiihtoliiton asioista.

   Tulihan Nykäsen tapauksestakin sulka hattuun, eikä Hiihtoliiton hallituspaikkakaan luultavasti negatiivisesti vaalimenestykseen vaikuttanut. Lisäksi vaalitilaisuuksia tuli pidettyä noin sata kappaletta. Pauli Saapunki valittiin kansanedustajaksi.

   Helsingin Sanomien kuusamolaissyntyinen toimittaja Pekka Ervasti teki Pauli Saapungin kansanedustajuuden alusta jutun. Hän seurasi uuden kansanedustajan työn alkua kotiovelta lähtien ja HeSa julkaisi sympaattisen jutun uudesta kuusamolaisedustajasta.
   Myöhemmin tuli kriittisempiäkin kommentteja, mutta Saapungin käsitys Ervastista oli jäänyt myönteiseksi.
   Saksalaisjuuret kiinnostivat mediaa kovasti. Apu-lehti teki aiheesta lehtijutun, ja asiasta tuli julkinen. Kovin paljon kielteistä palautetta ei tullut - jyrkin palaute tuli omalta äidiltä - mutta kyllä jutun tekeminen silloin hirvitti. Ikävistäkin asioista on kuitenkin mukavampi kertoa itse kuin lukea, mitä journalistit ovat aiheesta omin päin tonkineet.

   Eduskunnassa tuli tutustuttua uusiin vaikuttajiin. Kauko Juhantalo oli vinkannut Saapungin ryhmänjohtajan huoneeseensa, ja siellä Saapunki ihmetteli Pertti Paasion nähdessään, kuka tämä nyt sitten on. Juhantalo heitti, eikö juntti tunne edes Paasiota, muttei Paasio itse loukkaantunut, vaan ymmärsi, että kysymys oli aito eikä pottuilua. Olihan se vähän outoa nähdä huoneessa SDP´n edustaja, varsinkin, kun Keskustapuolue ja SDP eivät tuolloin mahtuneet samaan hallitukseen.

   Kansanedustajana Saapunki oli kiinnostunut Suomen ja Neuvostoliiton/Venäjän suhteiden hoidosta. Myös EU-kysymys tuli ajankohtaiseksi kansanedustajauran aikana. Miettimisen jälkeen hän tuli siihen tulokseen, että Kuusamon etujen mukaista olisi jäsenyys unionissa.
   Työtä jäsenyydestä kyllä tuli. Saapunki teki hartiavoimin työtä saadakseen Kuusamolle vaikeiden alueiden edut. Ydinvoimakysymyksessä kanta oli kielteinen, osin sen takia, että ydinvoimaan panostettaessa jätetään muut keinot käyttämättä ja esim. hakevoimaa ei lisättäisi. Kuusamossa alettiinkin ydinvoiman hylkäämisen jälkeen pykäämään uutta hakevoimalaa, ja samalla saatiin metsistä siivottua lahoavaa puuta.
   Yleensäkin Saapunki toivoi maalaisjärjen käyttöä politiikkaa tehtäessä. Eräs osoitus tästä on se, että talvinopeusrajoituksia ei kaikilla puolilla Oulun Lääniä enää pudotettu kahdeksaankymppiin, mistä ammattikuskit antoivat positiivista palautetta.  

   1995 eduskuntavaalit olivat vaikeat. Tukijoukoille oli annettu ohje, ettei muita ehdokkaita mollata, mutta eivät kaikki sitä noudattaneet. Saapungin tukijoukot pysyivät vielä ihan asiallisina, mutta naapuripitäjän puolella yrittivät saada Kuusamolaisia oman ehdokkaansa taakse usein härskeilläkin tavoilla.
   Kun Saapunki meni yhteiseen tilaisuuteen naapurikunnan ehdokkaan kanssa, toisen puheille sali osoitti suosiotaan, mutta suhtautuminen Saapunkiin oli vähintään kalsea. Myöhemmin Saapunki sai kuulla, että kilpailevat tukijoukot olivat levittäneet ikävää huhua siitä, kuinka Saapunki olisi ollut syyllinen Pudasjärven turvevoimalahankkeen epäonnistumiseen.
   Vaaleista kyllä selvittiin, kampitusyrityksistä huolimatta. Kokoomus ei ollut saanut omaa ehdokasta Kuusamosta, ja Kokoomuksen äänestäjät loikkasivatkin suurelta osin Saapungin taakse.

   Vaalien jälkeen oli taas aika vaihdella luottamustehtäviä. Saapunki siirtyi Kuusamon Osuuspankin hallintoneuvostoon. Valinnan jälkeen toisen kuusamolaisen pankin johtaja soitti ja kertoi tekevänsä kaikkensa, ettei Saapunki enää pääsisi eduskuntaan. Saapunki totesi rauhallisesti, ettei voi mitään toisen käytökselle, ja että sitähän moni kuusamolainen jo yritti edellisissä vaaleissa.
   Puhti ei pankinjohtajalta loppunut, vaan tämä alkoi räyhätä, että hänen pankissaan olevat Saapungin kaverit olisivat pian entisiä kavereita. Tähän Saapunki ei viitsinyt kommentoida muuta kuin että siinähän sitä on työmaata.
   Se vaikutus keskustelulla oli, että Saapunki alkoi miettiä, pitäisikö hänen luopua kansanedustajuudesta. Hän ei halunnut ainakaan katkeraksi putoajaksi. Asiasta tulikin pian luopumista ennakoiva haastattelu (Vielä 1999 Saapunki uusi edustajanpaikkansa, 2003 jäi sitten pois).

   Ja sitten se tämän kirjan motivoinut pääasia, eli saksalaiset juuret.
   Pauli tiesi jo varhain olevansa saksalaisen poika. 14-vuotiaana hän löysi äitinsä salaisen kätkön ja sieltä sodan aikaisia papereita, joukossa saksankielisen kirjeen, jossa oli saksalaismiehen nimi. Meni viisi vuotta, ennen kuin löytyi joku, joka osasi kääntää kirjeen. Pauli sai tuolloin tietää, että kirjeen oli kirjoittanut hänen isänsä.
   Vähän alle kolmekymppisenä tuli mahdollisuus käydä Saksassa. Sieltä löytyi lopulta pieni Göttengenin kylä. Eräs naapurikylän isäntä sattui tietämään, mistä Franz Lengauer löytyisi. Tapaaminen on kuvattu koskettavasti. Franz on kiinnostunut kuulemaan mm. Paulin äidistä, mihin kohtaan Kuusamoa raja vedettiin, sekä vieläkö suomalaiset olivat vihaisia sakasalaisille. Pauli kertoi helpottavia uutisia, mm. että Suomen ja Saksan välit olivat kunnossa, saksalaisia kävi virtanaan turisteina myös Kuusamossa.
   Tultuaan valituksi kansanedustajaksi Pauli alkoi puuhata uutta vierailua Saksaan. Hän kirjoitti ennen lähtöään ja Franz vastasi olevansa ylpeä pojastaan ja odottavansa tapaamista innolla, vaikka olikin jo tuolloin heikossa kunnossa. Ennen Paulin saapumista Franz kuoli. Saksassa Pauli kuitenkin tapasi serkkujaan ja matka oli ikimuistoinen.

   Saksalaissotilaan poika on kirja juurien etsimisestä. Kun ajatus kirjasta tuli julkisuuteen, Pauli Saapunki sai paljon yhteydenottoja ihmisiltä, joilla oli samanlaisia elämänvaiheita. Pauli näki, kuinka laaja - ja vaiettu - ilmiö saksalaissotilaiden lapset ovat.
   Saksalaissotilaan poika kertoo aina vähän erilaisen pojan elämänvaiheista ja minuuden muodostumisesta. Kirjan välityksellä tekijä on halunnut rohkaista ja välittää uskoa tulevaisuuteen jokaiselle, joka tuntee olevansa juureton.
   Kirja on täynnä hauskoja sattumuksia sekä isoja ja pieniä onnen hetkiä. Teksti on herkkää, se on herkän ihmisen kirjoittamaa. Kirjan päähenkilö itkee kirjassa usein, mutta useimmiten kyyneleet aiheutuvat iloisista asioista.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Esko Rekola: Viran puolesta
WSOY 1998
377 sivua


Esko Rekola  (1919 - 2014) oli naapurimaakuntamme Pirkanmaan Vesilahdelta lähtöisin oleva pitkän linjan virkamies. Urallaan hän eteni jopa ministeriksi saakka. Ministerinä hän oli poliittisesti sitoutumaton, vaikka joissakin lähteissä hänet luetaankin Liberaalisen Kansanpuolueen ministeriksi. Kyllä Rekola nuorempana olikin liberaaleja lähellä, mutta uran edetessä kiteytyi päätös pysyä poliittisesti sitoutumattomana.

   Eskon vanhemmat olivat Laina ja Aarne Rekola. Aarne oli jonkin aikaa mukana Kokoomuksen toiminnassa, jopa johtotehtävisssä, mutta kun Kokoomus 1930-luvulla alkoi siirtyä IKL´n linjalle, Aarne ja muut maltilliset siirrettiin johtotehtävistä syrjään. Tämän jälkeen Aarne siirtyi tieteen puolelle.
   Aiemmin Aarne oli toiminut lakimiehenä. Laina oli suorittanut alemman oikeustutkinnon. Myös Esko valmistui aikanaan lakimieheksi.

   Matematiikka oli tietyllä tapaa ollut jo nuoresta pitäen Rekolalle tärkeää, vaikka hän ei yo-tutkinnon jälkeen alaa sen pidemmälle opiskellutkaan. Lukuja hän oli kuitenkin juristinakin joutunut pyörittelemään melkoisen paljon.
   Ja päässälasku oli Rekolaa aina kiinnostanut. Se hänellä olikin ollut aivan riittävästi hallussa. Hän oli todennut, että kun päässä laskee, ei sen lopputuloksen niin tarkka tarvitse olla, suuruusluokka se tärkein on. Suuruusluokan hahmottamalla näkee, jos koneella tehtyyn laskutoimitukseen on jokin kämmi tullut. Yleensäkin kohtuullisella tarkkuudella esitetty tulos antaa jo pohjan johtopäätösten tekemiseen.
   Rekola hikeentyi useasti monien ihmisten tapaan käyttää numeroita. Hänen mielestään ilmaisut kuten "kaksi kertaa suurempi" olisi pitänyt kieltää lailla. Jos tarkoittaa "kaksinkertainen", sitä termiä pitäisi siinä kohdassa käyttää.
   (Kaksi kertaa enemmän tarkoittaa oikeasti sitä, että lukuun x lisätään 2x, jolloin saadaan 3x; kaksi kertaa enemmän tarkoittaa kolminkertaista. Puolet enemmän tarkoittaa puolitoistakertaista, ainoastaan kaksinkertainen tarkoittaa suomen kielessä kaksinkertaista.)
   Ja kun kahden asian ero ilmoitetaan prosentteina, siinä jää usein epäselväksi, kummasta suunnasta se ero lasketaan. Jos luvusta 100 vähennetään 20 %, jää jäljelle luku 80. Ja sitten jos halutaan päästä takaisin sataan, lukuun 80 täytyy lisätä 25 %,  se prosenttiosuus kun lasketaan tällöin luvusta 80. Myös tämän käsittäminen oli Rekolan mielestä ärsyttävän vaikeaa monille.

   1940-luvun jälkipuoliskolla ja sen jälkeenkin Rekolalla oli useita luottamustoimia Helsingin yliopistossa. Hämäläis-Osakunnan taloudenhoitajana hän toimi vuosina 1946-47 ja kuraattorina 1947-49. Rekola päätyi myös talousvaliokuntiin, joihinkin jopa puheenjohtajaksi.
   Osakunnassa heräsi Rekolan aikana ajatus kutsua Hämeen läänin Koskella syntynyt ja Hämeenlinnassa koulunsa käynyt tasavallan presidentti J.K. Paasikivi kunniajäseneksi. Elettiin vuotta 1948, oli menossa osakunnan 80-vuotisjuhlavuosi. Osakunnan kuraattorina Rekolan tehtävänä oli ottaa selvää, suostuisiko Paasikivi.
   Eräs pieni yksityiskohta arvelutti. Jos arkistosta olisi kaivettu osakunnan vanha jäsenmatrikkeli, Paasikiven kohdalta olisi löytynyt marginaalista 1930-luvulla kirjoitettu reunahuomautus "Teki Tartossa 1920 häpeällisen rauhan bolshevikkien kanssa".
   No, Paasikivi otti kunniajäsenyyden vastaan ja nousi katederiin puhumaan ylioppilaille. Ja 29-vuotias Rekola sai elämänsä ensimmäisen kutsun linnan juhliin saman vuoden itsenäisyyspäivänä.

   Vuonna 1948 Rekola tuli Maalaiskuntien liiton palvelukseen lakimieheksi. Tuolloin eduskunnassa puitiin uutta kunnallislakia. K.J. Ståhlberg oli presidenttikautensa päättymisestä lähtien toiminut 80-vuotiaaksi asti lainvalmistelukunnan jäsenenä ja sen jälkeenkin johtanut uuden kunnallislain valmistelua. Aiemminhan maaseudulla ja kaupungeissa oli ollut jossain määrin toisistaan poikkeavat kunnallislait. Uusi laki oli sama molemmille, myös maalaiskuntien hallintoon tuli keskitetty kunnanhallitusjärjestelmä kaupunkien tapaan.
   Muutos oli suuri ja teetti Rekolalla töitä. Hän kiersi vuoden ajan maalaiskunnissa kertomassa uuden lain säännöksistä. Seuraavan vuoden kierroksella hän eteni lain soveltamiseen. Uusi laki mahdollisti sen, että kuntiin saatiin perustaa myös kunnanjohtajan virka. Nopeimmin kunnanjohtajapaikkoja ryhtyivät täyttämään suurimmat ja vasemmistoenemmistöiset kunnat. Monissa Maalaisliiton hallitsemissa kunnissa oltiin ennakkoluuloisempia.

   Kus uusi kunnallislaki oli auttavasti sisäänajettu ja kunnat siinä tutustuneet liiton lakimieheen, alkoivat pyytää juridista apua monenlaisiin asioihin. Kuntia oli tuolloin lähes neljäsataa ja niissä riitti ongelmia.
   Erityisesti ongelmia aiheutti rakentaminen. Siihen aikaan rakennettiin paljon ja kunnat olivat aktiivisia rakennuttajia. Inflaatio pyöri sitä vauhtia, että rakennusfirmat kirjoittivat lisälaskuja jatkuvalla syötöllä. Rekolan niitä laskuja sitten täytyi perata ja penkoa sekä niistä sitten riidellä.
   Usein homma oli helppo. Lyhyen vilkaisun perusteella pystyi usein osoittamaan sormella jonkin epäilyttävän kohdan. Rakennusmestareilla oli tapana kauhistella, miten nyt neideille oli tullut sellainen virhe. Rekola näki "neiti"-ilmaisun kuvastavan tuon ajan suhtautumista, neideille jätettiin syntipukin rooli.

   Maalaiskuntien liitossa Rekola toimi kuuden vuoden ajan. Aivan loppuvaiheessa hän joutui ensimmäisen kerran jonkin komitean puheenjohtajaksi.
   Valtiovarainministeri Juho Niukkasen sanelema "Niukkas-budjetti" esitti suuria leikkauksia moniin menoihin, myös kuntien valtionapuihin. Vastapainoksi asetettiin komitea tutkimaan mahdollisuutta kuntien tilan helpottamiseen, missä Rekola hoiti puheenjohtajuuden lisäksi myös sihteerin työt.
   Komiteassa löysivät sitten joitain pieniä menosupistuksia. Mietinnön sanoma oli kuitenkin, että eri hallinnonalojen viranomaiset eivät saisi tulkita kuntien lakisääteisiä velvollisuuksia liian tiukasti ja yksityiskohtaisesti. Kunnille olisi jätettävä harkintavaltaa.

   Maalaiskuntien liitosta Rekola siirtyi Yhteiskunnalliseen korkeakouluun (YKK) opettamaan kunnallislainsäädäntöä. Palkkahan siinä putosi, mutta Rekola sai samalla suoritettua puuttuvan laudaturin lakitieteen lisensiaatin opinnäytteisiin.
   Opetustehtävien ohella Rekola hoiti YKK´ssa myös monia lakimiehelle sopivia hallinnollisia tehtäviä. Rekolan aikana YKK myös muutti Helsingistä Tampereelle.
   Muutolla nähtiin saatavan etuja, joita ei ollut mahdollista saavuttaa Helsingissä, pääkaupungissa kun muut korkeakoulut suhtautuivat nuivasti ja tilatkin olivat suhteellisen ahtaat. Tampereen kaupunginhallitus lupasi avokätisesti tukea sekä rakennuskustannuksiin että vuotuisiin menoihin. Ratkaiseviksi muuton kannalta muodostuivat kuitenkin Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindforsin yhteydet pääministeri Urho Kekkoseen, sekä suoraan että Kalle Kaiharin kautta. Valtion vuoden 1956 budjettiin ilmaantui viiden miljoonan markan määräraha hanketta varten.
   Käänteestä ei pelkästään riemuittu YKK´ssa. Kyseessähän oli yksityinen laitos ja siellä alettiin mekkaloida itsemääräämisoikeuden loukkaamisesta.
   Kun viiden miljoonan määräraha hyväksyttiin eduskunnassa, ryhdyttiin neuvotteluihin YKK´n ja Tampereen kaupungin välillä. YKK´n valtuuskunnassa esitettiin mielipiteitä puolesta ja vastaan. Äänestyksestä oli tulossa tiukka. Ja ääniä sitten annettiinkin seitsemän puolesta ja saman verran vastaan. Puheenjohtaja Rainer von Fieandtin ääni sen sitten ratkaisi ja siirto hyväksyttiin.
   Muuton yhteydessä myös hallinto uudistettiin. Rekola tuli YKK´n valtuuskuntaan valtiovarainministeriön edustajana, hän kun oli siihen mennessä ehtinyt siirtyä valtiovarainministeriön tulo- ja menoarvio-osaston päälliköksi.

   Valtiovarainministeri Aarre Simonen pyysi Rekolaa ministeriön vero-osaston päälliköksi. He olivat tulleet tuntemaan toisensa Rekolan toimiessa Maalaiskuntien liitossa, Simonen kun oli tuolloin Kaupunkiliiton johdossa. Maalaiskuntien liiton johtajan Aarne Eskolan ja Simosen henkilökemiat eivät olleet erityisen kehuttavat, joten jos Simosella oli Maalaiskuntien liitolle asiaa, hän pirautti Rekolalle.
   Mielenkiintoisena yksityiskohtana Rekola näkee sen, että sosialidemokraatti Simonen oli torjunut sosialidemokraattiset ehdokkaat, joista ainakin yhdellä oli ollut kokemusta verotuksen alalta. Mutta kyllä siirto Rekolalle sopi, hän toimi ministeriössä vuosina 1957 - 59.

   Simonen oli ensimmäinen niistä n. 20 ministeristä, joiden alaisuudessa Rekola toimi virkamiesurallaan.  Rekolan mielestä Simonen oli heistä pätevin. Itse asiassa, Rekola näki Simosen olleen ainoa poliitikko, joka älyssä ja tarmossa olisi kyennyt kilpailemaan jopa Urho Kekkosen kanssa.

   Rekolan virkamiesaikana uudistettiin verolaki. Lain ehdotukseen tuli 156 pykälää ja sitä varten asetettiin ylimääräinen valiokunta, jonka sihteeriksi Rekola valittiin. Valiokunnalla oli asian kanssa kova kiire, eduskuntavaalit kun painoivat päälle.
   Lain yksityiskohtiin ehdotettiin useita muutoksia. Niiden sovittaminen lakitekstiin ei suuria vaikeuksia  Rekolalle tuottanut. Laki hyväksyttiin lepäämään seuraaville valtiopäiville ja saatiin hyväksyttyä vielä samana vuonna.
   Verotusuudistus merkitsi mm. sitä, että perustettaviin verotoimistoihin oli osittain valtiolta ja osittain kunnilta siirrettävä yli kolmetuhatta virkamiestä. Samalla maa jaettiin veropiireihin.

   Vuonna 1959 haettiin uutta osastopäällikköä tulo- ja menoarvio-osastolle. Pääministeri V.J. Sukselainen kutsui puheilleen Rekolan ja valtiovarainministeri Wiljam Sarjalan. Kysymättä Rekolalta mitään Sukselainen ilmoitti Sarjalalle, että Rekola nimitetään budjettipäälliköksi.
   Ennakkosuosikkina virkaan oli pidetty Uuno Havua, joka oli hetken hoitanut virkaa sijaisena. Hyväntahtoisena henkilönä Sarjala jännitti, mitä Havu mahtaa asiaan sanoa. Ei tämä kuitenkaan erityisen järkyttyneeltä vaikuttanut, sanoi tasan kaksi lausetta: "Onko Rekola liittynyt Maalaisliittoon?" sekä "Mitähän vaimo nyt sanoo?"

   Budjettiosaston tehtävät eivät rajoitu tulo- ja menoarvioon. Osaston asiana on valtiontalouden hoito kokonaisuudessaan. 1950-luvun lopulla ja miltei koko 1960-luvun ajan keskeisenä huolena oli se yksinkertainen vaatimus, että valtion kassasta piti löytyä rahat erääntyvien menojen maksamiseen.
   Sota-aikaan ja 1950-luvun alussa valtio oli voinut rahoittaa menonsa ottamalla lainaa Suomen Pankista. Kyseinen setelirahoitus luonnollisesti piti inflaation jatkuvalla laukalla.
   1950-luvun puolivälissä saldo muutettiin obligaatiolainaksi, jonka kuolettamisen aikataulusta sovittiin Maan talouden vakauttamisen kannalta tärkeintä oli, että valtion mahdollisuus saada uutta lainaa Suomen Pankista tällöin lopetettiin. Valtion oli tämän jälkeen tultava toimeen tuloillaan sekä rahalaitoksilta ja yleisöltä ottamillaan lainoilla.
   Kysymys ei näin ollutkaan siitä, kuinka paljon valtio ottaa lainaa, vaan siitä, kuinka paljon se voi sitä saada.

   Valtion maksuvalmiuden ylläpitämiseksi neuvoteltiin vuosittain pankkien ja vakuutusyhtiöiden kanssa siitä, kuinka suurella summalla ne seuraavana vuonna ostavat valtion obligaatioita. Keskustelut sujuivat aina paremmin, jos voitiin tarjota jokin porkkana. Pankkitalletusten verottomuus säädettiin aina määräajaksi, joten uuden jatkoajan lupaaminen auttoi kummasti lainaneuvottelujen edistymistä.
   Lyhytaikaisia lainoja juoduttiin etsimään jopa valtion omistamista yhtiöistä. Joskus joku muisti, että Neste Oy maksoi erityissäännöksen nojalla bensiinistä valmisteveroa pennin litralta vähemmän kuin muut. Ja kun sitten kyseiseen yhtiöön pääsi vuotamaan huhu edun mahdollisesta poistamisesta, vuorineuvos Uolevi Raade sattui aina piipahtamaan ministeriössä kysymässä, josko valtio haluaisi lyhytaikaista lainaa.

   Ensimmäisen kerran Rekola pyydettiin ministeriksi Reino R. Lehdon hallitukseen 1963-64. Rekolan mukaan kyseinen hallitus oli sodanjälkeisen ajan ainoa tyylipuhdas virkamieshallitus.
   Rainer von Fieandtin toimitusministeriöstä oli helppo löytää puolueiden edustajia, vaikka nämä eivät olleetkaan puolueiden nimeämiä. Sama koskee Rekolan mukaan Reino Kuuskosken hallitusta. Teuvo Auran ministeristöjä ja Keijo Liinamaan hallitusta Rekola luonnehtii piilopoliittisiksi.

   Työskentely virkamieshallituksessa oli Rekolan mielestä suorastaan kodikasta. Kaikki ministerit olivat vanhoja kollegoja ja jopa ystäviä. Jokaisella oli odottamassa kunnollinen virka, joten kenenkään ei tarvinnut kerätä henkilökohtaisia pisteitä.
   Valtiovarainministerinä toimiminen ei työnä eronnut mitenkään ratkaisevasti budjettipäällikön virasta. Kun virkamieshallitus jatkoi odotettua kauemmin, sen oli annettava vuoden 1965 tulo- ja menoarvioesitys. Rekolan työ olisi ollut sama siinäkin tapauksessa, että hän olisi palannut budjettipäällikön virkaansa. Sinänsä, kieltämättä ministerinä virkamieshallituksessa neuvottelut toisten ministereiden kanssa sujuivat helpommin kuin budjettipäällikkönä aiempien hallitusten ministereiden kanssa.

   Vuonna 1965 Rekola siirtyi valtioneuvoston kanslian kansliapäälliköksi. Siirtyminen ei johtunut siitä, että aiemmassa hommassa jotain vikaa olisi ollut, Rekola vain oli sitä mieltä, että viran vaihtaminen hallinnon lohkolta toiselle ja 6-7 vuoden periodi yleensäkin on eduksi sekä virkamiehelle että virastolle. Jos hän olisi jatkanut budjettipäällikkönä eläkeikään saakka, hän olisi ollut virassa 27 vuotta. Rekola arvelee, että tuossa ajassa hän olisi muuttunut joko äreäksi diktaattoriksi tai kalkkeutuneeksi haamuksi. Kumpikaan ei tuntunut kovin mieluisalta kehityssuunnalta.

   Virkamiesuransa eri vaiheissa Rekolalla oli esimiehenä parikymmentä ministeriä kuudesta eri puolueesta. Hän koki tulleensa jokaisen kanssa toimeen.
    Rekola toteaa, että jos ministeri tietää, mitä haluaa, virkakunta panee toimeksi lojaalilla tavalla. Jos ministeri ei anna ohjeita, virkamiesten on pidettävä huolta, että asiat etenevät. Ja siinäkin tapauksessa virkamiehet pyrkivät ottamaan huomioon ministerinsä yleisen toimintalinjan.
   Joskus harvoin saattaa olla kyse suoranaisesta virkamiehen tekemästä kiusanteosta. Rekola näkee, että helpoimmin tähän syyllistyvät ne virkamiehet, jotka on nimitetty liian poliittisin perustein ja liian vajaalla pätevyydellä. Joskus saatetaan kiusata ministeriä myös silloin, jos tämä on samasta puolueesta ja jos virkamies näkee tämän potentiaalisena kilpailijana.

   Kun Valtion rautateiden (VR) pääjohtaja Erkki Aalto joutui eroamaan, oli luonnollisesti etsittävä uusi johtaja tilalle. Pääministeri Johannes Virolainen kysyi kansanedustaja Eino Rauniolta, oliko SDP´lla oma ehdokas virkaan, demarit kun olivat niin aktiivisesti ajaneet keskustalaisen Aallon eroa. Raunio oli tähän todennut, ettei asia ollut heille puoluekysymys, vaikkapa Esko Rekola olisi heidän mielestään aivan sopiva virkaan.
   No, Virolainen sitten kysyi Rekolalta, suostuisiko tämä VR´n virkaa tekeväksi pääjohtajaksi. Rekola suostui. Virkamääräys tuli sitten tammikuussa 1966.

   Yhteistyön edellytykset uusien työtovereiden kanssa olivat hyvät. Aallon aikana tunnelmassa ei juuri ollut kehumista, joten huonommaksi ei firmassa johtajan vaihdon myötä odotettu menevän.
   Kun Rekola saapui uuden työpaikkansa ensimmäiseen viralliseen kokoukseensa, muut olivat seisomassa tuoliensa takana odottamassa. Hämmästyksestään toivuttuaan Rekola antoi alaisilleen luvan istua jatkossa aina kun odottavat johtajaansa.
   Sitten yksi alemman portaan johtajista, Viljo Miettinen, ehdotti varovasti, ettei enää nauhoitettaisi istuntoja. Tämä sopi Rekolalle erinomaisesti. Hän vinkkasi vahtimestarin kantamaan äänityslaitteet pois kokoustilasta.
   Sitten johtaja Miettinen ehdotti, että jos siitä lähtien rautatiehallituksen jäsenistä vain puolet olisi yhtäaikaisesti lomalla. Aalto kun oli pitänyt tapanaan lähettää johtajat lomalle heinäkuuksi ja aina silloin teetättänyt tärkeät päätökset viransijaisten avustuksella.
   Tosin kun sitten muutama kuukausi oli kulunut, talossa oli sellainen tunnelma, että lähes kaikki halusivat aloittaa lomansa juhannuksesta. Rekolan he uskalsivat jättää hoitamaan VR´n asioita heinäkuun ajaksi.
   Sittemmin Rekola vakinaistettiin VR´n pääjohtajan virkaan. Siinä työssä hän viihtyi seitsemän vuoden ajan.

   VR´n johtajana Rekola lähti siitä, että lähes jokaisen yksityiskohdan osasi talossa joku muu pääjohtajaa paremmin, pääjohtajan tuli tyytyä antamaan vain rajoja ja raameja. Päätökset tehtiin eri yksiköissä, mutta pääjohtajan oli pidettävä kokonaisuus käsissään. Hänen tuli olla kaiken aikaa johtajien tavoitettavissa, päätökset kun saattoivat lykkääntyä, jos johtaja ei voinut keskustella asiasta pääjohtajan kanssa.
   Rekolan mielestä päätökset oli tehtävä ripeästi. Yleensä riitti, että ne olivat oikean suuntaiset, seuraavassa vaiheessa sitä suuntaa pystyi sitten tarkentamaan. Rekola näki päätösten menevän valtionhallinnossa heikosti monta kertaa siitä syystä, että päätöksentekoa pelättiin, odotettiin ns. kokonaisvaltaisten ratkaisujen valmistumista.

   Rekolan aikana rautateitä sähköistettiin Suomessa urakalla. Kun pääratojen sähköistäminen oli hyväksytty, piti alkaa hankkia kaukoliikenteen henkilö- ja tavarajuniin sähkövetureita.
   Sähköveturin tekniset ominaisuudet suunniteltiin yhteistyössä kotimaisten  veturitehtaiden  kanssa. Yhteinen tarjous saatiin Valmetilta ja Lokomolta, alihankkijana toimisi Strömberg.
   Neuvostoliiton Suomen kaupallinen edustusto antoi omasta aloitteestaan tarjouksen sähköveturista. Hinta oli täsmällinen, mutta muuta aivan täsmällistä tarjouksesta ei sitten löytynytkään.
   Rautateiden insinööriryhmä kävi tutustumassa neuvostoliittolaiseen veturitehtaaseen. Tämän jälkeen kuitenkin esitettiin, että veturit tilattaisiin Suomesta. Eduskuntakin oli vuonna 1963 antanut lausuman, minkä mukaan rautateiden sähköistämisen tullessa ajankohtaiseksi myös vetokalusto suunnittelutöineen tuli tehdä kotimaassa.
   Kotimainen vai neukkulaite? Kotimainen oli huomattavasti hinnakkaampi. Kyseessä oli lisäksi prototyyppi, eikä toimintatehosta ollut täyttä varmuutta. Neuvostoliitossa taas käytettiin raskaampaa kalustoa, joten suoraan valmistuslinjalta tulevia vetureita ei voisi Suomessa käyttää. Lisäksi sähköiset säätölaitteet olivat vanhanaikaisempia kuin mitä suomalaiselta tuotannolta oli lupa odottaa.
   Neuvostoliiton ulkomaankauppaministeri N.S. Patolitšev oli puhunut Tamminiemessä sähkövetureista. Hinta olisi 30 - 40 % suomalaisen veturin hintaa alempi. Kauppa toisi myös huomattavat vastaostot. Patolitševin mielestä tarjousehdoissa ei ollut mitään vikaa, kyse oli pelkästään suomalaisten haluttomuudesta käydä kauppaa Neuvostoliiton kanssa. Kekkosenkin mielestä perustelut olivat ihan järkeenkäypiä.
   Pääministeri Mauno Koivisto vieraili Moskovassa lokakuussa 1968. Hän keskusteli kollegansa Aleksei Kosyginin kanssa maiden välisistä taloudellisista kysymyksistä. Palattuaan matkalta Koivisto laukaisi  tiedotustilaisuudessa pommin todetessaan, että kun pyrimme kansallisten etujemme mukaista poltiiikkaa harjoittamaan, kannaltamme olisi edullista tilata sähköveturit Neuvostoliitosta.
   Suomen insinöörikunta nosti äläkän. Politiikan kentällä nimenomaan Koiviston oma puolue SDP kokosi kaartinsa kotimaisen veturin asialle. Rekola sen sijaan oli sitä mieltä, että faktat puolsivat tilausta Neuvostoliitosta. Suomen hallitus pyysi valtuutta tilata veturit Neuvostoliitosta, mikäli se hinta/laatu -suhteen kannalta olisi perusteltua sekä mikäli hankinta turvaisi maamme metalliteollisuudelle vastaavan kokoiset vientimahdollisuudet.
   Eduskunnassa käytiin joulun ja uuden vuoden välissä tiukkaa sananvaihtoa. Keskustelu loppui dramaattisesti, kun keskustalainen kansanedustaja Olavi Lahtela romahti kesken puheenvuoronsa puhujakorokkeen taakse. Istunto keskeytettiin. Lahtela menehtyi pian sairaalassa. Puheenvuoron pyytäneet luopuivat puheenvuoroistaan. Keskustelu julistettiin päättyneeksi. Eduskunta antoi valtuudet, mutta edellytti, että hallitus suorittaa uuden vertailevan tutkimuksen diesel- ja sähkökaluston kannattavuudesta.
   Asetettiin toimikunta. Tämä ei ottanut muuta kantaa kuin että uusiin vetureihin ei olisi vielä lainkaan tarvetta. Kun Rekola tutustui mietintöön, hän näki oitis, että se vilisi virheitä. Ja sanoi sen myös ääneen televisiossa.
   Rautatiehallinto sai sitten ministeriöltä määräyksen hankkia Neuvostoliiton tehtaalta yksityiskohtaisen tarjouksen. Neuvostoliitosta ilmoitettiin, että kaikki sähkövetureille esitetyt vaatimukset otetaan huomioon ja että tarjoushinta pysyy entisellään. Rekola näki tämän merkinneen, että korkea taho Moskovasta oli määrännyt  tehtaan tekemään veturit kyseisillä edellytyksillä. Lopulta maaliskuussa 1970 päätettiin tilata 27 venäläisvalmisteista sähköveturia.
   Rekolan mielestä tulos oli rautateiden kannalta hyvä. Veturit tehtiin Suomesta annettujen normien mukaisesti. Lisäksi vaativimmat sähkölaitteet tehtiin Suomessa. Vetureiden kokonaishinta muodostui edulliseksi.
   Polemiikkia tapaus silti synnytti. Suomalaisten insinöörien kansanliike antoi palautetta, samoin SDP. Erkki Aalto arvosteli jyrkästi seuraajaansa. Kansan syvät rivit lähettelivät tappouhkauksia.
   Aikanaan tilanne rauhoittui. Aallonkin kanssa saavutettiin lopulta sopu. Kun Aalto täytti 70 vuotta, Rekola kävi henkilökohtaisesti onnittelemassa. Aalto oli tästä selvästi otettu. Saattaessaan Rekolaa ulko-ovelle Aalto totesi, ettei olisi ikinä uskonut, että Rekola tulee häntä onnittelemaan.

   Rautateiltä Rekola siirtyi liikenneministeriön kansliapäälliköksi 1.5.1973 liikenneministeri Pekka Tarjanteen esittelystä. Siinä virassa Rekola viipyi vuoden 1976 huhtikuuhun, jolloin häntä kysyttiin Martti Miettusen hallitukseen ministeriksi. Hallituksen sitoutumattomista ministereistä toinen,  SOK´n pääjohtaja Viljo Luukka, erosi terveydellisistä syistä toisen valtiovarainministerin paikalta. Rekola suostui tulemaan hallituksen loppuajaksi Luukan tilalle.
   Hallitus oli kovaa vauhtia kaatumassa, odotettavissa ei ollut pitkää pestiä. Tuosta kuitenkin alkoi Rekolan vuodenvaihteeseen 1982/83 kestänyt ministeriputki.
   Syyskuussa sitten aloitti Miettusen seuraava (kolmas) hallitus. Rekola lupautui jälleen ministeriksi, tällä kertaa valtiovarainministeriksi, ministeriön kakkosministeri oli Keskustapuolueen Jouko Loikkanen. Sitä  kesti toukokuuhun 1977.

   Kun sitten Kalevi Sorsa kokosi seuraavaa hallitusta, salkuista viisi meni Keskustapuolueelle, neljä sai SDP, SKDL kolme sekä Liberaalinen Kansanpuolue ja RKP kumpikin yhden. "Jakojäännökseksi" valittiin jälleen sitoutumaton Rekola. SDP´n Paul Paavela oli valtiovarainministeriön ykkösministeri, Rekola kakkonen.
   Valtiovarainministeriön työnjako oli veroasioiden osalta epämääräinen. Esittelijät joutuivat toisinaan pohtimaan, kummalle ministerille asia kuului. Ongelmia tosin osaltaan vähensi se, että Paavela ja Rekola olivat vanhoja työtovereita. Lisäksi heidän näkemyksensä talouden vaatimuksista olivat hyvin samankaltaiset. Rekola näki Paavelan olevan enemmän virkamies ja puolueen talousvaikuttaja kuin poliitikko.

   Uudessa hallituksessa tehtiin vasemmistolaista historiaa. Demareiden talousasiantuntijat olivat tulleet siihen tulokseen, ettei verotuksen kiristäminen ole paras keino turvata kansalaisten hyvinvointia.  Tuloveron progressiivisuus alkoi tuntua jo duunarinkin tilipussissa. Rekola näki SDP´n tehneen lähes täyskäännöksen puolueen suunnattua politiikkansa sosialisoinnista markkinatalouden tielle. Myös SKDL´n ministerit asettuivat tukemaan uutta linjaa.
   Hallituksen talousohjelman päälinjoja olivat inflaation hillitseminen sekä verorasituksen kasvun pysäyttäminen. Etupiirit pitivät tästä kovasti, konsensus löytyi sitten syyskuussa järjestetyssä Korpilammen talouspoliittisessa kokouksessa. Ammattijärjestöjen johtajat ja teollisuuden vuorineuvokset istuivat siellä SDP´n saneleman uuden talouspolitiikan takuumiehinä. Poliittisen keskustan puolueet saivat tyytyä sivurooleihin, mutta olivat tulokseen tyytyväisiä.

   Oli SDP´lla vielä toisensuuntaisiakin hankkeita. Halusivat, että valtio perustaisi kuvaputkia valmistavan tehtaan. Kokonaissuunnitelmaan kuului, että hanketta vietäisiin eteenpäin yhdessä salolaisen Saloran kanssa, ja aikanaan valtionyhtiö ottaisi koko suomalaisen elektroniikka-alan omistukseensa. Hanketta ryhdyttiin toteuttamaan perustamalla kuvaputkitehdas Valco.
   Monetkaan alan asiantuntijat eivät tuolloin uskoneet, että tuloksena olisi kannattavaa yritystoimintaa, alan maailmanyhtiöt kun olivat aivan toisen kokoluokan yrityksiä. Sorsa oli ilmeisesti uskonut enemmän puoluetovereitaan kuin ulkopuolisia asiantunijoita.
   Valcon Imatran tehtaan vihkiäiset pidettiin arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnäollessa. Yksi oli kuitenkin joukosta poissa.  Kutsusta huolimatta Rekola ei mukaan lähtenyt. Arviot yrityksen tulevaisuudesta hän mainitsi synkeiksi. Tilaisuutta hän piti lähinnä demareiden perhejuhlana.
   Koiviston hallituksen kauppa- ja teollisuusministeri Ulf Sundqvist teki ratkaisevat päätökset Valcon lopettamisesta. Eduskunnassa erityisesti SMP piti mekkalaa. Kansanedustaja Urpo Leppänen jopa vaati Sorsan hallituksen ministereitä vltakunnanoikeuteen Valcon valtiontakauksen takia. Perustuslakivaliokunta ei kuitenkaan katsonut ministereiden syyllistyneen ministerivastuulaissa tarkoitettuihin tekoihin.
   Valcosta koitui valtiolle lopulta satojen miljoonien markkojen tappio. Rekola miettii, että ehkä oppirahat olivat silti kohtuulliset. Tapaus näet opetti sosialidemokraateille sen, ettei yritystoimintaa voi hoitaa puoluepoliittisena liitännäisenä.

   Kun Koiviston toinen hallitus perustettiin vuonna 1979, joukkoon tarvittiin jälleen yksi sitoutumaton ministeri. Sillä kertaa Rekolasta tehtiin ulkomaankauppaministeri.
   Ulkomaankauppaministerinä Rekola matkusti ympäri maailmaa. Suomi-kuvaa kaukaisissa maissa esiteltäessä oli tärkeää kertoa yleisestä poliittisesta asemastamme. Puolueeton maa, jolla ei ollut siirtomaavallan rasitteita, se oli Rekolan mielestä sopiva määritelmä. Aktiivinen toiminta YK´n piirissä sekä tuona aikana ajankohtaisessa pohjoinen-etelä -keskustelussa tuli tuoda esille. Matkoilla Rekola piti tarkasti huolta siitä, ettei mukana ollut ainuttakaan filmiä poroerotuksista tai rakovalkeista.

   21.3.1981 oli alkamassa kahden viikon matka Etelä-Amerikkaan. Ennen lähtöä Eino Uusitalo sanoi Rekolalle, että oikeasti tämä ehtii olla matkalla vain viikon. Koiviston hallitus oli kaatumassa ja Rekolaa tultaisiin pyytämään uudeksi pääministeriksi.
   Keskustapuolueen sisärenkaasta ainakin Uusitalo ja Paavo Väyrynen olivat tietoisia siitä, että Kekkosen terveys horjui jo sen verran, että presidentinvaalin ajankohta näytti olevan mahdollinen jo ennen vuotta 1984. Koiviston kansansuosiolle oli kepulaisten näkökulmasta pakko tehdä jotain. Ilmeinen tavoite oli saada Ahti Karjalaisesta pääministeri, mutta koska poliittisen hallituksen muodostaminen olisi ollut vaikeaa, kaavailivat lyhytaikaista virkamieshallitusta, joka laatisi vuoden 1982 budjettiesityksen. Syksyllä sitten olisi ollut poliittisen hallituksen vuoro.

   Ei se hallitus kuitenkaan kaatunut. Koivisto ei siihen suostunut. Kysymyksen juridista puolta ei jouduttu ratkaisemaan, koska presidentti näytti tyytyneen pääministerin kantaan. Mutta entä jos presidentti olisikin väkisin ryhtynyt kaatamaan hallitusta, mitä siitä olisi seurannut?
   No, käytännössähän hallituksen ero ja uuden hallituksen nimittäminen olisi mennyt siten, että tasavallan presidentti vähintään viiden valtioneuvoston jäsenen  sekä valtioneuvoston kanslian kansliapäällikön ollessa paikalla lukisi päätöksensä hallituksen erosta ja uuden nimittämisestä. Rekola uskoo, ettei kukaan olisi asiaan puuttunut, jos presidentti olisi noin suoraan sanellut hallituksen vaihtamisen. Ratkaisuun olisi luultavasti tyydytty.
   Rekolan mielestä ei oikein voi ajatella, että ensin oikeuskansleri ja sitten valtioneuvosto olisivat hallitusmuodon säännöksiä tulkiten ilmoittaneet pitävänsä presidentin päätöstä perustuslain vastaisena. Hallitusmuodon silloisen tulkinnan mukaan olisi presidentin näin saneleman hallituksen myös katsottu nauttivan eduskunnan luottamusta, kunnes eduskunta olisi nimenomaisesti sen evännyt.

   Aikanaan Kekkosen kausi tasavallan päämiehenä päättyi. Paitsi valtaoikeuksia, myös vaalitapaa rukattiin tämän jälkeen. Ensin vuoden 1988 vaaleista tuli yhdistelmä henkilövaali ja valitsijamiehet. Ja vuodesta 1994 lähtien on ollut käytössä suora kaksivaiheinen henkilövaali.
   Uudessa järjestelmässä ehdokkaiden asettamisen edellytettiin tapahtuvan puolueissa äänestäen. Jäsenäänestykset haluttiin avoimiksi muillekin kuin puolueiden jäsenille. Vuoden 1994 presidentinvaalien osalta tiedetäänkin muutamien innokkaiden ottaneen osaa jopa kolmen puolueen sisäisissä äänestyksissä.
   Rekola toivoi, että ehdokkaiden asettamismenettelyä selkiinnytettäisiin. Jäsenäänestyksen kannalta hän näki ongelmalliseksi sen, että Keskustaa lukuun ottamatta suurten puolueiden jäsenmäärä on murto-osa puolueen äänestäjien määrästä. Puolue-eliitin vaikutus ehdokkaan asettamisessa on tällöin huomattavan painottunut.

   Kun pääministeristä tuli presidentti, täytyi muodostaa uusi hallitus. Sorsasta tuli pääminsteri, Rekola jatkoi ulkomaankauppaministerinä.
   Hallitus natisi liitoksissaan, kun SKDL´n eduskuntaryhmä päätti 29.12.1982 äänestää hallituksen budjettiesitystä vastaan puolustusvoimien perushankintamäärärahojen kohdalla. SKDL´ssa katsottiin sen tarkoittavan hallituksen hajoamista, vaikka ryhmän ministerit eivät itse pyytäneetkään eroa.
   Sorsa antoi jo hallituksen eronpyynön presidentille, joka kuitenkin pyysi Sorsaa vielä selvittämään hallituskysymyksen ratkaisumahdollisuuksia. Kävi sitten selville, että hallitus voisi jatkaa, jos SKDL´n kolme ministerinpaikkaa annetaan SDP´lle ja jos Rekolan salkku annetaan Liberaaliselle Kansanpuolueelle. Tuolloin liberaalit olivat mukana Keskustapuolueessa, heidän puolueestaan kun oli tehty kepulaisten jäsenjärjestö.
   Keskustapuolueessa oli tiettävästi keskusteltu, annetaanko liberaaleille yksi keskustalaisten oman  ministerin paikka, vai heitetäänkö Rekola yli laidan. Rekolan mukaan ei ollut vaikea arvata, kumman vaihtoehdon Väyrynen valitsisi.
   Varsinaiset päätöksen tekijät, Sorsa ja Väyrynen, eivät viitsineet Rekolalle soitella. Laittoivat hyväntahtoisen Ahti Pekkalan asialle. Tämä pirautti iltaseitsemältä. Näin Rekola välttyi kuulemasta asiasta ensi kertaa Ylen klo 20.30 uutislähetyksestä.
 
   Rekola oli ottanut eron valtioneuvoston kansliapäällikön virasta edellisenä kesänä. Ikää oli tullut jo 63 vuotta. Ministeriuran päätyttyä hän olikin yhtäkkiä vapaa eläkeläinen.
   Rekolat olivat varanneet viikon lomamatkan etelään. Kun tilanne näin muuttui, muuttivatkin viikon kahdeksi.
   Aiemmin oli näyttänyt siltä, että koko Rekolan ministeriura olisi tullut päättymään keväällä 1983, eduskuntavaalien jälkeen. Poliittiset olot olivat vakiintuneet, kaikki suuret puolueet olivat periaatteessa hallituskelpoisia, hallituspaikat jaettiin eduskuntaryhmien voimasuhteiden mukaan - "jakojäännöksiä" ei enää tarvittu.
   Ei Rekola ilahtunut ministeriuransa hivenen ennenaikaisesta katkeamisesta, muttei hän asian takia kuitenkaan mesoamaan ryhtynyt eikä muutenkaan katkera ollut. Kun Väyrynen täytti 50 vuotta syksyllä 1996 ja piti avointa vastaanottoa Helsingin Ostrobotnialla, Rekola poikkesi vaimonsa kanssa tervehtimässä. Väyrynen vaikutti ilahtuvan vilpittömästi, ehtipä hörpätä kahvitkin heidän kanssaan.

   Vuoden 1987 eduskuntavaalien jälkeen Rekolaa kaivattiin jälleen. Koivisto halusi ensimmäisessä vaiheessa selvittää kolmen suuren puolueen hallituksen mahdollisuudet ja tiedusteli Rekolaa tuon selvityksen tekijäksi. Rekola suostui.
   Rekola tapasi kolmen suuren eduskuntaryhmien puheenjohtajat. Sekä RKP´n, kun arveli, että siitäkin puolueesta saattaa löytyä hallitushaluja.
   Keskustapuolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja oli tuolloin Kauko Juhantalo. Lisäksi Rekola tapasi myös Väyrysen, tämän omasta pyynnöstä.
   Asia sitten ratkesi SDP´n ilmoitukseen, ettei ollut edellytyksiä kolmen suuren hallitukseen. Kun sitten Kokoomuksen Harri Holkeri oli saanut tehtäväkseen kartoittaa eri hallitusvaihtoehtoja, Koivisto kehotti Rekolaa olemaan Holkerin apuna tarvittaessa. Näin Rekola oli mukana vielä muutamissa hallituksen muodostamiseen liittyvissä neuvotteluissa.

   Kyllähän Rekolalla eläkepäivinään muitakin aktiviteetteja oli. Eläkeläisenä hän ehti olla ritarikuntien kanslerinakin vielä lähes 10 vuotta. Ja tulihan vielä niitä komiteatöitäkin, kysyntää kokeneelle riitti.

   Esko Rekolan muistelmateos Viran puolesta käy läpi paitsi kirjoittajansa elämänvaiheita, siinä rinnalla myös melkoisen läpileikkauksen menneiden vuosikymmenten suomalaisesta yhteiskunnasta. Erityisen tarkasti Rekola käy läpi, kuinka budjettiosasto ja valtiovarainministeriö toimivat hänen aikanaan. Ihmisiä he ovat niissä virallisemmissakin paikoissa, ja Rekola onkin päässyt kirjaamaan monenlaisia anekdootteja tapaamistaan ihmisistä - myös virallisemman tuntuisista yhteyksistä löytyy toisinaan hulvattomiakin yksityiskohtia. Teos pysyy harvinaisen pätevästi tasapainossa asiapitoisuuden ja helpon luettavuuden välillä.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Tytti Isohookana-Asunmaa: Yhteinen hyvä - paras hyvä
Suomenmaa (paino), Kerttu Saalasti säätiö 2008
276 sivua


Otetaan tämän sivun esittelyihin tällä erää vielä yksi teos, joka käy läpi puolueemme vaiheita vähän vanhemmilta ajoilta. Palataan sitten kesätauon jälkeen taas vähän lähemmäksi nykypäivää. Mutta nyt jatketaan Kallion suvun historiaa, tämänkertaisen kirjaesittelyn päähenkilö on Kaisa ja Kyösti Kallion tytär Kerttu Saalasti (1907 - 1995).
    Saalasti vaikutti opetusministerinä suuresti Oulun yliopiston perustamiseen. Siksi Kerttu Saalasti säätiö päätti kirjoituttaa elämäkerran Oulun yliopiston 50-vuotisjuhlavuoden 2008 aikana.
   Kerttu Saalastin elämäkerran, teoksen Yhteinen hyvä - paras hyvä, kirjoittajaksi pyydettiin VTT Tytti Isohookana-Asunmaa, hänellä kun on laaja asiantuntemus puolueen ja sen naisjärjestön historiasta. Lisäksi Isohookana-Asunmaa oli aiempien kirjoittamistöidensä yhteydessä  henkilökohtaisesti tutustunut Saalastiin.

   Kerttu Saalasti, alkujaan Kallio, oli siis Kyösti ja Kaisa Kallion tytär. Kyösti oli talonpoikaissäädyn valtiopäivämies jo vuodesta 1904 ja eduskunnan jäsen vuodesta 1907. Maalaisliiton puheenjohtaja hän oli vuodet 1908 - 1917. Kerttu sai tottua lapsuudestaan lähtien siihen, että isä oli paljon pois kotoa.
   Kyösti oli kyllä hyvin huolehtiva isä. Hän eli perheensä ilot ja surut, Kaisa kun kirjoitti kuulumisia ahkerasti.

   Varttuva tytär näki isänsä etenemisen poliittisella uralla. Tämä eteni aina vain vaativampiin tehtäviin. Samalla Kerttu seurasi tiiviisti maan politiikkaa. Se oli perheen yhteinen asia, joka kuului luonnollisesti osana arkipäiviin. Koti ei silti tuntunut poliittiselta.

   Vaikka Kallioiden sukutila Heikkilä oli suurtila, oli perheellä raha tiukassa. Tyttöjen piti tehdä välillä suunnitelma siitä, miten rahantarpeesta kerrottaisiin isälle. Kallioiden lapset erottuivat toisista siinä, että heidän vaatetuksensa oli kengistä lähtien kotitekoista. Mutta ei se nuoria haitannut.

   Kerttu oli hyvin kiintynyt lapsuudenkotiin. Opiskelun takia hän sittemmin joutui muuttamaan Ouluun. Ja kun Kyöstistä tuli pääministeri, levitettiin huhuja, että Kalliot muuttaisivat pysyvästi Nivalasta Helsinkiin. Ajatuskin Heikkilästä luopumisesta puistatti Kerttua.

   Kerttu oli poikien silmissä erilainen tyttö. Pojat kertoivat hänelle asioita, joita ei yleensä tytöille kerrottu. Kerttu tunsi tietynlaista tasavertaisuutta niiden poikien kanssa, jotka eivät flirttailleet.
   Lukiovuosinaan Kerttu kohtasi vanhan tuttunsa Teuvo Saalastin. Kalliot ja Saalastit olivat pitkäaikaisia perheystäviä. Filip Saalasti oli Kyöstin työtoveri puolueen eduskuntaryhmässä. Ja Filipistä tuli Maalaisliiton puheenjohtaja Kallion jälkeen.
   Teuvo kävi välillä opiskelemassa Tammelan Mustialassa. Opiskeluihin liittyvästä harjoittelujaksosta hän suoritti osan Heikkilän tilalla.
   Kerttu ja Teuvo alkoivat seurustella, mutta eivät julkistaneet seurusteluaan aivan heti. Muutenkin nuorella parilla oli välillä häilyvät välit. Loppuvuonna 1933 suhde tasaantui ja keväällä 1935 he menivät kihloihin. Asiat oli vihdoin kerrottava julkisuuteen.
   Tapahtuma puhututti. Kyösti oli epäileväinen. Kerttu oli tästä surullinen. Häät kuitenkin pidettiin.
   Hääpäivä oli 5.9.1936. Siitä koitui ilon ja onnen lisäksi myös paljon stressiä, koko perheelle. Kertulla oli jopa sydänoireita. Oireet luultavasti johtuivat sekä jännityksestä että ristiriitaisesta tilanteesta, mikä Heikkilässä vallitsi.
   Ennen häitä Kerttu valmistui agronomiksi. Ja häiden jälkeen vastavalmistuneesta agronomista tuli lähellä Heikkilää sijaitsevan Keskitalon tilan emäntä.

   Vanhempi sisar Vieno sairasteli usein. Hän menehtyi lopulta vuonna 1938 keuhkotautiin. Kerttu ei päässyt sisarensa hautajaisiin, hän itse oli tuolloin veritulpan takia hoidossa Turussa.

   Presidentti Kallion kuolema Helsingin rautatieasemalla joulukuussa 1940 kosketti koko Suomen kansaa. Kallion perheen surutyö sai osakseen laajaa myötäelämistä.
   Kerttu oli lähtenyt Helsinkiin äitinsä avuksi auttamaan isänsä muuttoa kotiin. Kerttu toimi presidentinlinnassa sihteerinä, kun Kyösti kirjoitti lähtöpäivänään viimeisiä kiitoskirjeitään. Kerttu tuki isänsä kättä tämän ponnistellessa olemattomilla voimillaan. Tämä halusi itse signeerata kiitoskirjeet. Riipaisi, kun näki, kuinka heikko nimikirjoitus oli entiseen vahvaan verrattuna.
   Presidentti Kallio ei ollut toipunut saamastaan lievästä halvauksesta. Hän oli pyytänyt 27.11.1940 vapautusta presidentin tehtävistään. Presidenttiparin oli ollut tarkoitus palata Nivalaan ja asettua asumaan Kyöstin pojan Kalervon rakentamaan Pajariin, joka sijaitsi Heikkilän kupeessa.
   Kerttu oli päättänyt lähteä mukaan ja odotti presidentin vaunussa isänsä ja perheenjäsenten saapumista. Kerttu seurasi kunniakomppaniasaattuetta. Hän näki ovella isänsä horjahtavat askeleet. Seuraavien sekuntien aikana Kerttu oli lyyhistyneen isänsä vieressä pyytämässä lupaa avata kaulaa kiristävät napit, sekä sen jälkeen juoksemassa konduktöörin vaunuun hakemaan ensiapulaukkua. Kertun palatessa isänsä luokse lottapukuinen henkilö esittäytyi lääkäriksi. Hetkessä tehty tutkimus osoitti, että Kyösti Kallion elämä oli ohi.

   Rintamavuodet olivat jättäneet jälkensä Teuvo Saalastiin. Jo sota-aikana tämä oli ollut sotilassairaalassa keuhkojen takia. Myöhemminkään keuhkotauti ei ollut kokonaan parantunut. Kertusta tuli leski jo 9.6.1947. Teuvo ei ehtinyt nähdä viidettä lastaan, joka syntyi 28 tuntia isänsä hautajaisten jälkeen.
   Kerttu pysyi loppuelämänsä ajan leskenä. Hänen oli vaikea puhua nuorimmille lapsilleen näiden isästä. Suru lakaistiin Keskitalossa pois vaikenemalla.

   Leskeksi jäänyt viiden lapsen äiti joutui vaikean paikan eteen, kun tätä tultiin pyytämään eduskuntavaaliehdokkaaksi vuoden 1948 eduskuntavaaleihin. Nivalasta oli lähdössä jo ennestään pari muutakin maalaisliittolaista ehdokasta, eivätkä edes ehdokkaaksi pyytävät uskoneet Saalastin mahdollisuuksiin. Kuitenkin hänen arveltiin olevan selkeä vahvistus listalle, hänen odotettiin innostavan naisäänestäjiä.

   Vaikka Saalasti ei ollutkaan vuonna 1941 perustetun Maalaisliiton Naiset -järjestön perustajien joukossa, hänet oli valittu viidentoista naisen joukossa järjestön ensimmäiseen valtuuskuntaan. Myöhemmin hän oli perustamassa Nivalaan Maalaisliiton Naisten osastoa ja myös toimi osaston puheenjohtajana. Hän perusteli naisjärjestön toiminnan tarpeellisuutta naisten yhteiskunnallisen osallistumisen tärkeydellä.

   Pohjoispohjalaiset naiset tarvitsivat uskottavan ehdokkaan. Sellainen Saalasti luonnollisesti oli, vaikka monet tätä rauhoittelivatkin, ettei tämä voinut sentään valituksi tulla. Lopulta Saalasti suostui, hän halusi olla esimerkkinä muille.

   Puhetilaisuuksia järjestyi varsin vaatimattomasti. Siitä huolimatta sanomalehti Liitto seurasi presidentin tyttären ensimmäisiä vaalipuheita ja kirjoitti sitten, että maalaisliittolaisten vakaa aikomus oli äänestää Kerttu eduskuntaan. Vaikkei Saalasti itse kyseisestä aikomuksesta innostunut, Liitto jatkui ehdokkaan kehumista vaalipäivään saakka.

   Vuoden 1948 vaalien aikoihin poliittinen ilmapiiri oli jännittynyt. Valvontakomissio oli vähän aiemmin poistunut maasta ja YYA-sopimus oli juuri solmittu. Liikkeellä oli huhuja kommunistien suunnittelemasta vallankaappauksesta.
   Vaaleissa korostui yleisesti demokratian ja laillisuuden merkitys vakaassa yhteiskunnassa. Maalaisliiton Naiset lähtivät valtakunnalliseen vaalityöhön teemalla "Me nujerramme nukkuvien puolueen". Tavoitteena oli herättää naiset äänestämään naisia sekä korostaa naisten vastuuta.
   Emopuolue  Maalaisliitto oli valmistautunut noihin vaaleihin tehokkaammin kuin yksiinkään aiempiin vaaleihin, vaalijulistetta myöten. Puolueen vaalijulisteessa olivat lakikirja ja Raamattu sekä teksti "Näihin nojaa Maalaisliitto". Sanoma oli Saalastin mieleen.

   Kampanja onnistui, Maalaisliitto lisäsi kannatustaan eniten, yli 93.000 äänellä. Eduskuntaryhmän koko kasvoi seitsemällä ollen vaalien jälkeen 56 kansanedustajaa. Maalaisliitto nousi ensimmäistä kertaa eduskunnan suurimmaksi puolueeksi.
   Nivalassa Maalaisliiton kannatus nousi 13,5 %-yksikköä ollen 61,5 %. Jokainen kolmesta nivalalaisesta Maalaisliiton ehdokkaasta pääsi eduskuntaan. Saalasti oli paitsi oman vaalipiirinsä ykkönen, myös koko Maalaisliiton ehdokkaiden kärjessä saatuaan 8.179 ääntä. Vertailun vuoksi, Urho Kekkonen sai samassa vaalipiirissä 4.133 ääntä.

   Maakansan haastattelussa Saalasti totesi yllättyneensä sekä kertoi vastuun tuntuvan vaikealta. Ja kun Saalasti saapui Helsinkiin, Maalaisliiton vaalikampanjasta vastuussa ollut Arvo Korsimo totesi, että Saalasti saisi tarjota vaalipiirinsä edustajille päivällisen, kun oli mennyt rohmuamaan vaalipiirin kaikki äänet.
   Saalasti mietti, oliko tullut väärään paikkaan. Korsimon kommentti loukkasi ja jäi mieleen vuosikymmeniksi.

   Edustajantyöhön heijastui väistämättä kokemus, minkä Saalasti oli hankkinut isänsä tyttärenä. Kuitenkin hän päätti aluksi seurata muiden puolueiden asennoitumista asioihin.
   Kekkosen valitsijamieheksi Saalasti valittiin vuoden 1950 vaaleissa. Saalasti kiersi ahkerasti piirinsä kesätapahtumissa, luottamustehtävien määrä lisääntyi, kansalaiset ottivat yhteyttä myös kirjeitse. Elämä oli muuttunut lyhyessä ajassa kiireiseksi.

   Saalasti pääsi heti ensimmäisellä eduskuntakaudellaan haluamaansa sivistysvaliokuntaan. Lisäksi hän oli varajäsen talous- ja maatalousvaliokunnassa. Ensimmäinen Saalastin lakialoite tulikin maataloudesta, eläinlääkintäensiavun järjestämisestä. Hän sai eduskunnassa läpi ehdottamansa ponnen asiasta.
   Ensimmäinen Saalastin eduskuntapuhe kuultiin joulukuussa. Puhe oli rakennettu turvallisesti maatalousasioiden varaan. Puheessaan Saalasti epäili eduskunnan paneutumista riittävällä ymmärtämyksellä tämän kansanosan vakeuksiin. Saalasti nitoi maatalouden yleiseen talous- ja työllisyyspolitiikkaan sekä varoitti luoton varaan syntyvistä pienviljelysyrittäjistä ja inflatorisesta kehityksestä. Saalasti peräänkuulutti enemmän ahkeruutta ja säästämistä sekä korosti vastuuta ja tasa-arvoisuutta.

   Sivistysvaliokunnassa Saalastin oli vaikea käsittää sitä, että oppikouluihin pyrittiin yhä enemmän kuin ammattikouluihin. Kuitenkin kansantulo hankittiin työllä. Saalasti oli valmis tukemaan eri tavoin käytännöllisiä kouluja nuorille. Hän tarkkaili myös muuta lainsäädäntöä kasvatusnäkökohdat mielessään.
    Niin Saalasti kuin Johannes Virolainenkin vastustivat ajatusta siirtää lasten kasvatusvastuu kodeista pois. Tästä alkoi hiljalleen kasvaa Maalaisliiton kotikeskeinen perhepoliittinen linja.

   Saalastin aktiivisuus ja asiantuntevuus pantiin pian merkille niin eduskuntaryhmässä kuin puolueen johdossakin. Jo vuonna 1948 Saalasti laati yhdessä Erland Haapaniemen ja Ahti Karjalaisen kanssa puolueelle uudet säännöt. Kun Kekkonen muodosti vuonna 1950 ensimmäistä hallitustaan, hän olisi halunnut myös Saalastin ministeriksi, mutta ryhmä pani vastaan. Saalasti ei tästä alkanut vihoitella, vaan tuki hallitusta.
   Maalaisliiton Naiset olivat tukemassa voimakkaasti Saalastia opetusministeriksi. Tavoitetta ei kuitenkaan saavutettu vielä Kekkosen toisen hallituksen aikana.

   Vuoden 1951 vaalit muodostuivat Maalaisliitolle tappiollisiksi. Myös Saalastin oma äänimäärä tipahti ollen 5.853 ääntä.

   Kansanedustaja Aino Luostarinen, naisjärjestön ensimmäinen puheenjohtaja, menehtyi yllättäen vuonna 1953.  Saalastista, joka oli tuolloin varapuheenjohtaja, tehtiin uusi puheenjohtaja. Valinnasta seurasi myös puolueen keskushallituksen jäsenyys. Saalasti sai hoidettavakseen muitakin Luostarisen tehtäviä. Siihen hän ei ollut varautunut. Mutta minkäs teet, kaikki oli vain otettava nopeasti vastaan.

   Tappiosta huolimatta Maalaisliitto kilpaili maan johtoasemasta. Kahden edellisen hallituksen pääministeri Kekkonen rakensi jo kolmatta hallitustaan.
   Kekkonen lupasi, että Maalaisliitolle tulee naisministeri, jos sellainen tulee myös SDP´sta. Demareista ei kuitenkaan naispuolista ministeriä tullut, joten Saalastista ei saatu vieläkään ministeriä.
   Yhteistyö sujui hyvin puheenjohtaja V.J Sukselaisen ja Johannes Virolaisen kanssa. Sen sijaan Kekkosen vastaiseen rintamaan Saalasti toisinaan kulkeutui esim. metsäasioissa.

   Kesän 1952 puoluekokouksen lähestyessä yksi ja toinenkin Maalaisliitossa hermostui. Kekkonen halusi, että uudeksi puoluesihteeriksi valittaisiin Korsimo. Saalasti ei tätä halunnut, vaan varoitti Sukselaista Korsimon valtapyrkimyksistä. Korsimon olikin puoluesihteeriaikanaan vaikea päästä epäluuloisesta suhtautumisestaan Saalastin johtamaan Maalaisliiton naisten järjestöön.

   Vuonna 1954 pidettiin ennenaikaiset eduskuntavaalit. Kyse oli pitkälti valtataistelusta. Pääministeri Kekkonen haluttiin nujertaa. Saalastikin oli vaalityössä omalta osaltaan mukana.
   Maalaisliiton ehdokkaat joutuivat selvittelemään Kekkosen hallitusten politiikkaa äänestäjille. Puolueessa valmistauduttiin vaaleihin tehokkaasti uuden puoluesihteerin Arvo Korsimon johdolla.
   Nivalassa Maalaisliiton kannatus oli 61,7 %. Oulun vaalipiirissä Kekkonen sai yli 15.000 ääntä. Saalasti oli vaalipiirin maalaisliittolaisten kakkonen saatuaan 5.456 ääntä.
   Uuden eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi valittiin Kekkonen, varapuheenjohtajiksi Saalasti ja Viljami Kalliokoski. Saalasti nousikin puolueen johtavaksi naispoliitikoksi. Hän oli puolueen ytimessä ja sai seurata läheltä, kuinka vaikea Kekkosen asema oli.
   Uuden hallituksen pääministeriksi tuli RKP´n Ralf Törngren. Maalaisliitto oli mukana hallituksessa, mutta Saalastille ei edelleenkään saatu ministerinsalkkua. Hallitusohjelma kuitenkin tyydytti Saalastia, se oli hänen mielestään merkityksellinen Maalaisliiton tavoitteiden toteuttamisen kannalta. Saalasti itse toimi sivistysvaliokunnassa ja suuressa valiokunnassa.

   Saalastille oli suuri asia saada Maalaisliiton vuoden 1956 puoluekokous ja puolueen 50-vuotisjuhla Nivalaan, minne sijoitettiin myös Maalaisliiton Naiset -järjestön 15-vuotisjuhlakokous ja Maaseudun Nuorten Liiton suvijuhla. Puoluekokous teki Nivalassa päätöksen Kyösti Kallion patsaan hankkimisesta Helsinkiin eduskuntatalon läheisyyteen. Saalasti tuli toimikuntaan, joka valitsi Kalervo Kallion veistämään Kyösti Kallion muistopatsaan.
   Kokouksessa Veikko Vennamo haastoi Maalaisliiton puheenjohtajan V.J. Sukselaisen ja hävisi äänin 101 - 627. Tappio johti uhmakkaaseen oppositiopolitiikkaan Maalaisliiton ryhmässä. Saalastin mukaan Vennamon tyyli oli kaukana Maalaisliiton tavasta toimia. Saalasti kannatti Vennamon asian nopeaa käsittelyä.
   Vennamo erotettiin ryhmästä määräajaksi. Vennamon asemaa puitiin puolueessa koko vuoden 1958 alkusyksy. Noihin aikoihin, kun Maalaisliitossa elettiin myös yöpakkaskriisi, Saalasti mietti jälleen paljon politiikan olemusta, vastuuta ja julkisuutta. Hänen mielestään nämä asiat eivät olleet selkeitä kaikille kynänkäyttäjillekään. Saalastia ärsytti erityisesti, kun vuodettiin vihjeitä toimittajille, sekä se, että leviteltiin satuja faktoina, ja niiden pohjalta sitten käytiin täyspäisten ihmisten välillä älytöntä sanasotaa.

   Saalastista kehittyi koulupolitiikan asiantuntija. Hän vakuuttui, että kansakoulun ylläpito kuului valtiolle, ammatillinen koulutus pääosin kunnille. Niinpä myöhemmin peruskoulu-uudistuksen yhteydessä Saalasti piti kiinni siitä, että kunnille oli tultava riittävä valtionapu. Erityisesti hän piti esillä syrjäseutujen aseman parantamista. Siitä tuli painava maininta myös puolueen ohjelmaan 1960-luvulla.

   Saalasti oli selkeästi Paasikiven-Kekkosen linjan tukija. Hän toivoi koko kansaa sen taakse ja muistutti, miten "Suomen kansalla on oma tehtävänsä idän ja lännen puristuksessa". Suomen puolueettomuutta hän korosti enemmän kuin Maalaisliiton vasen siipi.
   Saalastin nimi oli Neuvostoliiton Suomen suurlähetystön kutsuvieraslistoissa. Hän myös vieraili Neuvostoliitossa yya-sopimuksen seitsemännessä ystävyysjuhlassa mukanaan sivistysvaliokunta.
   Saalasti seurasi aina ulkopolitiikkaa. Noottikriisi pääsi kuitenkin yllättämään hänetkin. Noottikriisin jälkeen Ahti Karjalaista kuunneltuaan Saalasti uskoi Suomen puolueettomuusaseman saaneen hyväksynnän sekä idässä että lännessä positiivisena asenteena. Hän näki, että presidentin arvovalta ja Maalaisliiton politiikka lisäsivät luottamuksellisia suhteita. Saalasti piti puoluevaltuuskunnassa huolen, että julkilausumissa tuotiin selkeästi esiin Kekkosen osuus Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden lujittumisessa.
   Myöhemmin 1970-luvulla Keskustapuolue jakaantui sisäisesti suhtautumisessa Neuvostoliittoon. Saalasti tiesi, miten puolueessa haavoitettiin ja hajotettiin ihmisiä ulkopolitiikalla. Sitä hän ei voinut koskaan hyväksyä.

   Toukokuussa 1954 muodostettu Törnqvistin hallitus oli lyhytikäinen. Jo syksyllä aloitti Kekkosen viides hallitus. Ja vihdoin 20.10. Saalastista tuli Suomen ensimmäinen naisopetusministeri. Yleinen tulkinta on, että Kekkonen rakensi sillä kertaa hallituksensa myös vastustajiensa varaan. Perinteisiä arvostelijoita olivat niin Saalasti kuin varsinkin Viljami Kalliokoski (maatalousministeri) ja Veikko Vennamo (toinen valtiovarainministeri).
   Isohookana-Asunmaa pitää varsin vahvoina väitteitä, että Kekkonen olisi joutunut ottamaan koko kolmikon hallitukseen, jotta olisi varmistanut hallitusohjelman läpiviemisen. Saalastia ei pitäisi hänen mielestään niputtaa näiden kahden muun kanssa, koska Saalasti yleensä muisti mainita luottamuksensa Kekkoseen säilyvän asioiden arvostelusta huolimatta.
   Saalasti ja Kekkonen olivat kumpikin tyytymättömiä hallitusohjelmaan. Saalastin käsitys oli, että hallitus muodostettiin SAK´n painostuksesta ja yleislakkouhan alla.

   Saalasti paneutui huolellisesti työhönsä ministerinä. Hän oli perillä esim. kirjastolaitoksen käytännön asioista konekirjoitushuoneita, mikrofilmien lukusaleja ym. myöten. Kun pääministeri Kekkonen kerran huomautti, että opetusministeriöstä näkyivät yöllä valot, Saalasti totesi, että oli kaksi tapaa korjata asia: opetusministeriöön piti saada joko läpinäkymättömät verhot tai lisää työntekijöitä.
   Ainakaan lisää työntekijöitä ei tullut. Silti Saalasti tuli ministeriaikanaankin hyvin toimeen Kekkosen kanssa.

   Seuraavat presidentin valitsijamiesvaalit Saalasti kävi ministerinä. Vaalit sujuivat mallikkaasti, vaikka hän kokikin sosialidemokraattien hyökkäykset Kekkosta kohtaan räikeiksi. Saalastin oma äänimäärä oli 6.314 ääntä, mikä oli hänen vaalipiirinsä korkein.
   Kun Kekkosesta vaalien myötä tuli tasavallan presidentti, Saalasti saattoi siitä lähtien aina hoidella asioita Kekkoselle "keittiön kautta".
   
    Presidentin vaihtumisen myötä vaihtui myös hallitus. Maa joutui yleislakkoon. MTK´n elintarvikkeiden luovutuslakko ja SAK´n yleislakko nivoutuivat yhteen. Saalasti ei halunnut alistua moiseen, vaan kannatti ministerivaliokunnan asettamista tilannetta rauhoittamaan. Äänestäjille hän selitti lakon olevan laiton, hätiköity vastaveto ja psykologinen vastaveto Kekkosen valinnalle. Hän piti lakkoa sosialidemokraattien temppuna, joka onnistui SAK´n avulla.

   Johannes Virolainen tuli opetusministeriksi Saalastin jälkeen. Saalasti itse palasi sivistysvaliokuntaan, missä hän pääsikin tekemään tuloksia erityisen paljon. Erityisen iloinen hän oli siitä, että kansakoulun perusrakenne yhdenmukaistui maaseudun ja kaupunkien kesken. Kansakouluun tuli kaikille ensin kuusivuotinen peruskoulu ja sen päälle kaksivuotinen kansalaiskoulu.
   Ja toukokuussa 1957 Saalasti pääsi palaamaan opetusministeriksi. Hallitustyöskentely alkoi vaikeuksien keskellä, valtiolla kun oli akuutti kassakriisi. V.J. Sukselaisen hallitus jäi lyhytikäiseksi sen kaaduttua jo syksyllä.
   Toinen Saalastin opetusministerikausi oli siis lyhyt, mutta silti harvinaisen merkittävä. Lyhyellä ministerikaudellaan Saalasti sai käytännössä jo ajettua läpi Oulun yliopiston perustamisen, vaikka seuraava hallitus asian käsittelyä vielä joutuikin jatkamaan.

   Isohookana-Asunmaan mukaan Saalastin työn arvoa Oulun yliopiston perustamiseksi nostaa entisestään se, että Saalasti sai sekä kansanedustajana että ministerinä vastaansa miltei kaikki pääkaupunkiseudun korkeakoulujen tulevaisuudesta kiinnostuneet poliitikot sekä Helsingin yliopiston. Vastustajat kyselivät, mistä niin pohjoiseen saataisiin opettajia ja oppilaita. Tässäkin Kekkonen antoi merkittävää taustatukea Saalastille, kuten myös oma puolue Maalaisliitto.
   Vastustuksesta huolimatta Saalasti ei lannistunut. Hän innostui 27.2.1957 valmistuneen professori Pentti Kaltevan komitean ehdotuksista ja uurasti niiden toteuttamiseksi.
   Saalasti piti hanketta tärkeänä. Hänen mielestään mikään maakunta ei kestä sellaista henkisen eikä aineellisen pääoman siirtoa, mikä oli tapahtumassa Pohjois-Suomesta etelään.
   Haittaa hankkeelle koitui myös parlamentaarisesta epävakaudesta. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan. Maalaisliitto halusi lain voimaan ennen vuoden 1958 eduskuntavaaleja.
   Saalastin, Kekkosen ja Kalteran lisäksi myös Virolainen oli merkittävä Oulun yliopiston "rakentaja". Ja ideahan lienee alunperin peräisin professori Yrjö Wichmannilta.
   Saalasti onnistui saamaan jälkimmäisellä opetusministerikaudellaan lain hyväksytyksi vain vähän ennen hallituksen vaihtumista. Presidentin esittelyyn laki meni 25.10.1957, jolloin Sukselaisen hallitus oli enää toimitusministeriö. Lain lopullinen käsittely eduskunnassa oli Saalastille unohtumaton juhlahetki. Ratkaiseva kolmas käsittely oli 28.5.1958, juuri ennen seuraavia eduskuntavaaleja. Tuolloin opetusministerinä oli toinen nivalalainen, Kustaa Vilkuna. Kuitenkin Saalasti tiesi tehneensä itse suomalaisen sivistyspolitiikan historiaa.
   Kekkonen vahvisti lain 8.7.1958. Lex Saalasti mahdollisti korkeimman koulutuksen pohjoissuomalaisille nuorille.

   Vuoden 1962 eduskuntavaalit olivat Maalaisliiton kannalta haasteelliset. Veikko Vennamo oli hajottanut puoluetta ja perustanut oman puolueensa. Ja Saalastilla oli henkilökohtaisellakin tasolla ongelmia. Vaaleissa tulikin sitten enää 4.338 ääntä, mikä ei riittäneet läpimenoon.
   Naisjärjestön toiminnanjohtaja Alma Mäkelä suutahti, kun oli saanut kuulla, kuinka Saalastin vaalipiirissä oli levitelty junttauskirjeitä, missä väitettiin, että Saalasti joka tapauksessa menisi eduskuntaan, joten ääniä voisi antaa toisille ehdokkaille.
   Tulos sinänsä oli kokonaisuutena hyvä Maalaisliiton kannalta. Paikoissa tuli lisäystä viisi paikkaa, yhteensä puolue sai 53 kansanedustajaa. Maalaisliitosta tuli noissa vaaleissa suurin eduskuntapuolue.

   1960-luvulla tuli paljon porua puolueemme nimenmuutoksesta. Nimenmuutos ei innostanut myöskään Saalastia. Eikä häntä tyydyttänyt tapa, millä puoluesihteeri Silvola ja vuonna 1964 uudeksi puheenjohtajaksi valittu Johannes Virolainen ajoivat nimenmuutosta. Saalasti tulkitsi, että kenttää holhottiin ylhäältä. Hän myös ennakoi tulevista eduskuntavaaleista tappiollisia, koska vastustajat pääsisivät huutamaan, että "Maalaisliitto muuttaa kaupunkeihin".

   Saalastin putoaminen sai naisjärjestön asettumaan tämän taakse yhä lujemmin. Saalasti valittiin eduskuntavaaliehdokkaaksi jo vuonna 1964, vaikka seuraavat vaalit oli määrä käydä vasta 1966.
   Keskustapuolueen vaaliohjelman yksi painopisteistä oli asutuskeskusten väen olojen parantaminen. Saalastikaan, jonka kampanjassa oli sillä kertaa aiempaa kovempi vauhti, ei sitä unohtanut.
   Pyrittiin kertomaan äänestäjille, ettei Keskustapuolue ollut pelkästään viljelijöiden puolue. Saalasti itse ei hirveästi kaupunkielämästä innostunut, joten hän asetteli sanojaan tarkasti, jottei tahtomattaan toimisi puolueen virallisen linjan vastaisesti.
   Saalasti sai 8.609 ääntä ja palasi eduskuntaan. Myös hänen sisarensa Katri Kaarlonen valittiin eduskuntaan tämän saatua Varsinais-Suomen vaalipiirissä 5.299 ääntä.
   Oulun vaalipiirissä Maalaisliitto lisäsi kannatustaan puolisen prosenttiyksikköä, mutta valtakunnallisesti tuli selkeä vaalitappio. Maalaisliitto menetti neljä kansanedustajan paikkaa.

   Viimeiseksi jäänyt eduskuntakausi ei ollut Saalastille sen helpompi kuin aiemmatkaan. Yhteiskunnallinen rakenneuudistus ruhjoi kehitysalueita ennennäkemättömällä tavalla. Saalastille lähetettiin kirjeitä Ivalosta asti.
   Saalasti yritti vaikuttaa sitkeästi. Eräs konkreettinen tulos oli Hituran nikkelikaivoksen avaaminen. Saalasti piti vuosikausia tapanaan tervehtiä kaikkia tapaamiaan vaikutusvaltaisia ihmisiä huudahtamalla "Hitura, Hitura!" Ja lopulta kaivos avattiin.
   Kaikessa Saalasti ei onnistunut. Eräs tuntuvimmista aluepoliittisista takaiskuista oli, kun Rautaruukki laajensi toimintaansa Raahen sijasta Hämeenlinnaan.
   Muita Saalastin ajamia asioita oli mm. perheenemännän sosiaaliturva, minkä hän nosti pohjoismaiseen keskusteluun Pohjoismaiden Neuvostossa. Hän vaati myös viemäriverkostoa maaseudulle, äidinpalkkaa ja lomaleiritoimintaa maaseudun naisille.

   Saalastin eduskuntauran aikana aloitettiin myös peruskoulu-uudistus. Saalasti piti huolta erityisesti siitä, että yläaste saataisiin jokaiseen, pienimpäänkin kuntaan. Uudistuksessa häntä arvelutti sen nopea vauhti.
   Saalasti vaati rahoituksen tulevan valtiolta. Lisäksi pitkiin koulumatkoihin tuli saada täysimääräinen kuljetuskorvaus.
   Varsinaisesti peruskoulu-uudistuksen toteuttaminen alkoi 1.8.1972, jolloin siihen osallistuivat Lapin lääni ja osa Oulun läänistä.

   Ruotsin kieli oli useaan otteeseen aiheuttanut Kallion suvulle harmeja. Saalasti ymmärsi hyvin, miten kielen opiskelu saattoi jarruttaa nuoren koulunkäyntiä, kaikki kun eivät olleet kielellisesti lahjakkaita. Hän olikin vastatusten Virolaisen kanssa, koskapa ei kannattanut ruotsin kielen pakollisuutta.

   Saalasti asettui ehdolle vielä vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Hän johti yhä piirinsä naisjärjestöä, missä nousi esille erimielisyyksiä mm. äitileirien kuluista, mihin Saalasti puuttui. Hän aisti epävarmat tunnelmat. Ehdokasasettelukaan ei ollut Saalastille edullinen.
    Eduskuntavaaleissa tuli Keskustapuolueelle kaamea tappio. Oulun vaalipiirissä menetettiin kaksi kansanedustajan paikkaa. Myös Saalasti putosi eduskunnasta saatuaan vain 4.941 ääntä. Katri-sisar sentään pääsi tahollaan jatkamaan kansanedustajana.
   Kunnallisjärjestöissä ja paikallisosastoissa eriteltiin syitä varsin kehnoon vaalimenestykseen. Syiksi mainittiin huono hallituspolitiikka, maatalouden verolain epäkohdat, sotaveteraanikysymys, korkeakoulujen hallinnonuudistus, radikaali televisio sekä ryhmä 70´n toiminta.

   Saalasti osallistui vielä hallitusohjelmakeskusteluihin. Häntä häiritsi se, että omat arvostelivat omiaan, sekä se, että myös puolueen kenttä oli sekavassa tilassa.

   Vaalien jälkeinen puoluekokous pidettiin Mikkelissä. Kokouksessa pidettiin perusteellinen keskustelu vaalitappiosta. Samaan aikaan Mikkelissä pidettiin Keskustanaisten edustajainkokous. Keskustanaisten ehdotuksia olivat puolueen järjestötyön tehostaminen ja periaatepohjan lujittaminen luottamuksen palauttamiseksi. Lisäksi haluttiin pienryhmätoimintaa ja paikallisosastoja myös taajamiin. Toiminnanjohtajia evästettiin, ettei enää tulisi olla salaperäisiä yhteydenottoja, piittaamattomuutta talousasioista eikä jäsenistön yläpuolelle asettumista.

   Pudottuaan eduskunnasta Saalasti oli helpottunut, mutta toisaalta huolestunut keskeneräisiksi jääneiden töiden jatkumisesta. Vähitellen aikaa alkoi löytyä myös lapsenlapsille ja kodin perinteiden ylläpitämiseen.
   Suruakin mahtui elämään. Tuulikki-tytär hukkui kesällä 1971. Tämä oli ollut serkusten tapaamisessa Kiljavalla ja osallistunut kohtalokkaan saunaillan snorklausuintiin.

   Kun aikanaan Kekkonen joutui sivuun presidentin paikalta, Saalasti oli Virolaisen kannalla. Saalasti totesi Kekkosen luoneen Suomen ulkopoliittisen linjan ja Virolaisen olleen se mies, joka vei siitä sanoman puolueen jäsenistölle. Saalasti luotti täysin Virolaisen kykyyn jatkaa Paasikiven-Kekkosen ulkopoliittisen linjan toteuttamista.

   Saalasti säilytti henkisen vireytensä, mutta fyysinen terveys oli oikeastaan aina epävakaa. Hänen elämästään tuli kuitenkin pitkä. Aikanaan Saalasti nukkui ikiuneen 31.1.1995 poikansa Riston syliin. Hän oli ollut terveyskeskuksen vuodeosastolla vain vuorokauden, minne hänet oli kiidätetty vuotavan vatsahaavan takia.
   Siunaustilaisuus pidettiin 17.2. Nivalan kirkossa. Kerttu Saalasti haudattiin Nivalan uudelle hautausmaalle puolisonsa viereen.

   Yhteinen hyvä - paras hyvä on samalla sekä hieno kunnianosoitus Kerttu Saalastille että komea juhlakirja Oulun yliopistolle. Paitsi että kirjan asiasisältö on kunnossa, Tytti Isohookana-Asunmaa on tehnyt myös toimituksellisesti näyttävää jälkeä. Teos on ryhmitelty erittäin hyvin teemoittain, sekä kronologisesti että muuten, esim. Saalastin henkilökuvan kokoamisen kannalta. Kirja on lukukokemuksena alusta lähtien miellyttävällä tavalla samanaikaisesti arvokkaan oloinen juhlakirja ja elämänmakuinen elämäntarina.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 1.6. (pe)


Legendaarinen virkamies Humppilasta. Erkki "Leuka" Virtanen.

Eero Murto: Virtanen


Johannes Virolainen. Ja Kyllikki. Yhdessä ja erikseen.

Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi
Kyllikki ja Johannes Virolainen: Kolmas elämä
Kyllikki Virolainen: Neljännen elämän kynnyksellä