Kuukauden uusinta II

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta II
Tiivistelmä on aiemmin julkaistu kahdessa osassa syksyllä 2009.


Kuukauden Vaihtoehto
Herman Lindqvist: Axel von Fersen
Suomentanut Seppo Hyrkäs
Alkuteos 1991
Gummerus (paino), Fisher & Co 1996
292 sivua



Vuosina 2008 ja 2009 ollaan Suomessa muisteltu ihan urakalla kahdensadan vuoden takaisia asioita. Kaksisataa vuotta sitten täällä pohjoisessa(kin) käytiin sota, yksi monien joukossa, mutta Suomen kannalta eriyisen merkittävä. Kyseinen Suomen sota päättyi Suomen eroon Ruotsista Suomen liittyessä Venäjään, mikä aloitti kokonaan toisen aikakauden kansamme historiassa. Sodasta, Porvoon valtiopäivistä ja muista keskeisistä asioista on jokainen lukutaitoinen todennäköisesti löytänyt luettavaa vähintäänkin riittävästi, joten tällä sivulla ei ehkä kannata enää suuremmin yritellä löytää jotain innostavaa niistä samoista jorinoista. Palataan kuitenkin vielä aiheeseen, mutta vähän toisenlaisesta näkökulmasta - katsotaan tällä kertaa, ei niinkään mitä silloin tapahtui, vaan miksi Ruotsi jälleen kerran ajautui törmäyskurssille Venäjän kanssa.
   Monet muistanevat, että kyseessä ei ollut erillissota, vaan Ranskan keisari Napoleon I oli aloittanut suursodan, johon Ruotsikin vedettiin mukaan. Mutta mitkä olivat ne tapahtumat, jotka sittemmin toivat Napoleonille aseet käteen, ja mitä muita vaikutuksia sodalla oli, koko Euroopan kannalta katsottuna? Tavanomaista laajempi perspektiivi tuohon ajanjaksoon avautuu mm. Herman Lindqvistin kirjoittamasta elämäkertateoksesta Axel von Fersen.
  
   Lindqvist viittaa aivan alusta lähtien myöhempiin tapahtumiin, joten kirjan lukija tulee jo varsin pian hahmottamaan kirjan myöhempiä tapahtumia. Myös kirjan päähenkilön matkan pää on viittauksien kohteena pitkin matkaa ja se selviää myös esim. kirjan takakannen esittelytekstistä. Jos lukija ei tunne entuudestaan von Fersenin elämäntarinaa ja aikoo lukea kirjan, hirveästi ei haittaa, jos lukee ensin tämän tiivistelmän. Kuten kirjasta on heti luettavissa, myös tästä tiivistelmästä löytyy von Fersenin elämän aivan viimeiset vaiheet, ihan loppuratkaisua myöten.

   Kirja aloitetaan vuodesta 1770. Vaikka kirjan päähenkilö Hans Axel von Fersen (1755 - 1810) olikin ruotsalainen aatelismies, kirja alkaa Pariisista. Lindqvist esittelee lukijoilleen ensin 14-vuotiaan Marie Antoinetten, joka tuolloin aloitti yhteisen elämänsä tuoilloin 15-vuotiaan Ranskan kruununprinssin, Ludvigin, kanssa.
   Lindqvist aloittaa kirjan kuvaamalla ilotulitusta, jota sadat tuhannet innokkaat pariisilaiset ovat saapuneet katsomaan. Yksi raketeista putoaa suoraan ilotulitustarvikkeita sisältävien laatikoiden keskelle. Valtava räjähdyshän siitä seurasi. Raketteja lähti joka suuntaan, myös keskelle väkijoukkoa. Paniikkihan siitä seurasi. Siis oikeasti, paniikki: vaunut kaatuivat, hevoset eivät päässeet irti, juokseva ja huutava ihmismassa vyöryi niiden yli tallaten ne kuoliaiksi, monista ihmisistä nyt puhumattakaan. Sitä tarkoitetaan tässä paniikilla.
   Kun kruununprinsessan vaunut saapuivat paikalle, prinsessa kohtasi itkevän ihmislauman. Vaunut kääntyivät nopeasti takaisin kohti kuninkaallista Versailles´n linnaa. Näin Marie Antoinette kohtasi ensimmäisen kerran Pariisin.

   Itävaltalaisen Marie Antoinetten elämä vieraan maan kruununprinsessana alkoi katastrofilla. Pariisin ennustajaeukot ja ajan merkkien selittäjät selittivät enteitä suhteellisen pessimistisesti. Lisäksi huomioitiin prinsessan syntymäpäivä, mikä oli 2.11.1755 - siis pyhäinmiestenpäivä eli vainajienpäivä.

   Myös muuan Hans Axel von Fersen oli tuolloin 14-vuotias. Hän oli Ruotsin tuon ajan rikkaimman ja poliittisesti vaikutusvaltaisimman miehen, Fredrik Axel von Fersenin, poika. (Tuolloinhan kuningas ei ollut vaikutusvallalla mitaten aivan kansakunnan terävimmässä kärjessä.) Vanhempaa Axel von Ferseniä pidettiin taannoisen Pommerin sodan ainoana ruotsalaisena sankarina, hänen johdettuaan Wellinin ja Usedonin valtausta, jossa otettiin 3.000 vankia. Ja juuri hän oli tuhonnut Preussin laivaston.
   
   Nuorempi Axel von Fersen lähti kiertämään Eurooppaa. Kierroksen aikana hänen tarkoituksenaan oli päättää opintonsa akatemiassa ja sotakouluissa. Hänestä koulutettiin oman aikansa kosmopoliittia, kuten tuolloin aatelisten keskuudessa oli tapana.

   1770-luku oli rokokoon ja iloisen optimismin aikaa. Maailmaa tutkittiin ennennäkemättömällä innolla. Ruotsi oli tuolloin köyhä, mutta vaurastumaan päin. Ruotsalaista rautaa vietiin ympäri Eurooppaa. Ruotsalaiset tiedemiehet imivät vaikutteita ja keräsivät tietoa myös muualta Euroopasta. Linné luokitteli kasveja, Celsius kehitti lämpömittarin jne. Ruotsin kuningatar Loviisa Ulrika perusti taide- ja tiedeakatemioita.
   Axel von Fersen oli aikansa lapsi, lukenut, tiedonhaluinen ja utelias. Loppusilaus sivistykseen oli haettava muualta Euroopasta. Tukholmassa ei tuolloin ollut yliopistoa, ei edes lukiota. von Fersen suuntasi kohti Braunschweigin ruhtinaskunnan pääkaupunkia Lüneburgia, jonka sota-akatemiassa hän jatkoi opintojaan. Siellä hän tapasi mm. herttua Ferdinandin, joka oli eräs aikansa kuuluisimpia sotapäälliköitä, mutta joka ei tehnyt von Ferseniin kovin kummoista vaikutusta - päiväkirjassaan von Fersen kuvailee Ferdinandia mm. kyttyräseläksi, jolla on satyyrin (hevosta muistuttava haltija) kasvot. von Fersen näki ensimmäisen Eurooppa-vuotensa ainoana valopilkkuna Ruotsin kuninkaan Aadolf Fredrikin toiseksi vanhimman pojan, prinssi Karlin ilmaantumisen paikalle. Myös Karl oli tuolloin ensimmäisellä ulkomaanmatkalla. Hänestä tuli myöhemmin Ruotsin kuningas Kaarle XIII, ja tuohon mennessä hänen ja von Fersenin välit olivat paleltuneet pahasti.
   Tammikuussa 1771 von Ferseniä kävivät tervehtimässä myös prinssit Gustav (myöh. Kustaa III) ja Fredrik. Nämä jatkoivat viikon vierailun - ja viikon ankaran juhlimisen - jälkeen Pariisiin, mistä von Fersen oli heille kateellinen.

   12.2.1771 Tukholman linnassa hyvää ruokaa rakastava kuningas Aadolf Fredrik ahmi lihaa nauriiden kera, hummeria ja kaviaaria, savuhailia, sekä jälkiruoaksi muutaman pullan vispikerman kera. Ja kaikki tämä luonnollisesti huuhdottiin alas shampanjalla.
   Sillä kertaa rajat tulivat kuninkaalla vastaan. Hän kuoli ylensyöntiin sotamarsalkka von Fersenin käsivarsille.
   Kruununprinssi Gustav sai kuolinviestin Pariisiin. Kotimatkasta tuli pitkä. Hän oli nyt kruunaamista vaille kuningas ja jokaisessa paluumatkan vatrrella olevassa hovissa pidettiin korupuheita ja käytiin keskusteluja valtiomiestasolla. Gustav palasi lopulta 30.5. juhlavasti Tukholmaan.

   Nuorempi Axel von Fersen jatkoi matkaansa Strasbourgiin opiskelemaan virallisesti luontaisoikeutta, mutta hänellä oli myös yksityisopettaja monissa muissa aineissa, kuten linnoitussuunnittelussa sekä saksan ja ranskan kielissä. Hänet perehdytettiin myös historiaan ja sotilaskoulutukseen.
   Strasbourgin jälkeen von Fersen suuntasi Sveitssin. Päiväkirjamerkintöjen perusteella hän piti maata lähinnä omituisena. Esim. Baselissa tanssi oli tuolloin kiellettyä, paitsi jos isäntä itse soitti viulua tai jos oltiin juuri tultu rekiretkeltä. von Fersen ei voinut ymmärtää, miksi. Ja olihan niitä muitakin sääntöjä kehitelty, jotka tuntuivat melkein yhtä omituisilta.
   Ei tämäkään käynti silti ollut hukkaan heitettyä aikaa. Sveitsissä von Fersen tapasi aikansa suurimman filosofin Voltairen, joka oli tuolloin maanpakoon ajettu lähes 80-vuotias kuuluisuus. Ilmiselvästi hän teki vaikutuksen von Ferseniin, tämän päiväkirjasta kun löytyy pitkiä otteita Voltairesta ihan ulkonäöstä asti.

   Sveitsistä von Fersen siirtyi nykyisen Italian suuntaan. Sinne hän sai tiedon Kustaa III´n suorittamasta vallankaappauksesta. Tämä oli 19.8.1792 päättänyt ottaa kerralla vallan itselleen ja tehdä loppu puolueriidoista. Ranska oli suorastaan vaatinut kaappausta ja Ranskan kuningas Ludvig XV tuki Kustaata taloudellisesti. Ruotsin kahdesta puolueesta Hatut oli hajoamistilassa ja Myssyjen sisällä oli riita aateliston ja muiden säätyjen välillä viimeksi mainitun osapuolen vaatiessa yhteiskunnallisia uudistuksia.
   Ruotsia oli kohdannut kato edellisenä satokautena, ja seuraava vuosi oli vielä pahempi. 24-vuotiaasta kuninkaasta oltiin odotettu auttajaa vähän kaikkeen: talonpojat toivoivat tämän pitävän heidän puoltaan aatelistoa vastaan, aatelisto toivoi kuninkaalta tukea muiden säätyjen uudistusvaatimuksia vastaan jne.
   Vallankaappausta kutsuttiin vallankumoukseksi. Se romahdutti aateliston vallan kuin korttitalon. Korostaakseen vallankumouksen merkitsevän vapautta, Kustaa III kielsi kidutuksen käytön koko maassa. Kaikkien vankiloiden tuli hävittää kidutusvälineensä. Tukholman kidutuskammio, Smedsgårdenin Rosenkammaren, hävitettiin kokonaan.
   Sotamarsalkka von Fersenille vallankaappaus oli järkytys. Sitä vastoin nuori von Fersen oli innoissaan. Hän ihaili varsinkin tapaa, jolla Kustaa III oli verettömästi palauttanut vahvan monarkian. Nuorempi von Fersen uskoi, että se oli lain ja järjetyksen tae.

   Nuori von Fersen pääsi vihdoin 17-vuotiaana luutnanttina, vuonna 1773, Pariisiin, jonne oli jo pitkään halunnut. Tuolloin Ranska oli - talousvaikeuksistaan ja sotilaallisista tappioistaan  huolimatta - edelleen Euroopan rikkain ja mahtavin maa. Poliittiset myrskyt voimistuivat, mutta ne eivät valtaapitäviä vielä pelottaneet.
   Ludvig XV oli tuolloin 63-vuotias, sairaalloinen ja rakastajattarensa talutusnuorassa. Ruotsi oli Euroopan kytevässä valtakamppailussa Ranskan puolella, varsinkin Kustaa III oli sen linjan selkeä takuumies. Eurooppa oli jakautunut siten, että Ranska, Ruotsi, Espanja, Itävalta, Turkki ja Kirkkovaltio muodostivat oman liittouman. Vastapuolella taas olivat liitossa keskenään Preussi, Venäjä ja Englanti. (Tuolloinhan aiemmin saksien kanssa unionissa ollut Puola oli itsenäisenä voimankäyttäjänä käytännössä kadonnut kartalta Preussin ja Venäjän tehtyä ensimmäisen Puolan jaon.)

   Ranskassa vanhan Ludvig XV´n jälkeen oli tuleva kuninkaaksi hänen pojanpoikansa Ludvig, kuninkaana Ludvig XVI. Tämä oli historioitsijoiden lähinnä säälittävänä hahmona pitämä, kovia kokemaan joutuva monarkki. Lindqvist arvelee, että historioitsijat ovat olleet hieman liian kovia tätä kuningasta kohtaan. Lindqvistin mukaan vähättelevät arviot tästä kiltistä ja perhettään rakastavasta miehestä lienevät olleet yleisiä siksi, että tämän kuvaaminen lahjattomaksi oli niin monen aikalaisen etujen mukaista. Sinänsä se pitää kyllä paikkansa, että Ludvig ei ollut sopiva eikä pätevä hallitsijaksi, hänhän ei edes ollut saanut siihen tehtävään lainkaan valmennusta.
   Ludvigin ei alunperin pitänyt periä kruunua. Mutta kaksi hänen vanhempaa veljeään kuoli, ennen kuin hän itse ehti edes täyttää kahdeksan. Isä ja äiti kuolivat ennen kuin hän täytti kolmetoista. Yhtäkkiä hän oli perimysjärjestyksessä ensimmäinen.
   Ludvigin kaksi nuorempaa veljeä olisivat olleet pätevämpiä tehtävään, ja kumpikin tiesi sen. Ja siksi kumpikin parjasi isoveljeään, joka esti heidän pääsynsä valtaistuimelle.

   Ludvigin avioliitto oli vaikeuksissa, ja kansakin sai siitä tietoonsa erinäisiä seikkoja. Kruununperijäpari kyllä nukkui toisinaan samassa huoneessa, mutta juuri muuta ei sitten tapahtunutkaan. Lopulta Ludvig passitettiin lääkäreiden tutkittavaksi.
    Ludvig kärsi esinahan synnynnäisestä ahtaudesta. Tämä oli mitätön elimellinen vika, joka olisi ollut helppo korjata leikkauksessa. Mutta Ludvig ei leikkaukseen halunnut.
   19-vuotiaaseen ujoon ja kömpelöön kruununprinssiin kohdistuva psykologinen paine teki tästä entistäkin kömpelömmän ja estyneemmän. Ja kruununprinsessa turhautui.

   Huvitilaisuudesta toiseen kiertävä von Fersen kohtasi Marie Antoinetten ensimmäisen kerran tanssiaisissa Versailles´n palatsissa 17.1.1774. He tervehtivät toisiaan, ja muuta sinä iltana ei tapahtunut. Mutta tämä oli alku, jollekin suurelle.

   Versailles´n juhlatunnelma haihtui toukokuussa. Ludvig XV sairastui isorokkoon ja kuoli 64-vuotiaana 10.5.1774. Samalla hetkellä kruununprinssistä tuli kuningas Ludvig XVI ja Marie Antoinettesta Ranskan kuningatar.

   Kaksi päivää myöhemmin von Fersen siirtyi Lontooseen. Siellä lähes kaikki tuntui omituiselta. Ruoka ei ollut syötävää, olut ei ollut juomakelpoista, englantilaiset naiset olivat lähinnä shokeeraavia, seuraelämä ikävää, näytelmät huonoja... Kaikki vertailut Pariisiin päättyivät Lontoon tappioksi. Myöhemmin Lontooseenkin tottui ja von Fersen alkoi löytää positiivisiakin asioita. Silti, palatessaan marraskuussa ranskaan, hän oli vilpittömän iloinen.
   Joulukuussa 1774 von Fersen oli jälleen Ruotsissa, neljän vuoden poissaolon jälkeen. Opintoaika oli päättynyt. Hän oli 19-vuotias luutnantti. Ja hän tunsi olevansa valmis astumaan näyttämölle ja ottamaan paikkansa.

   Pian von Fersen päätyi Kustaa III´n hoviin. Siellä hovilaiset ja muut kuninkaallisen loiston kärkkyjät pakotettiin esiintymään jatkuvissa spektaakkeleissa, näytelmissä ja kuvaelmissa, jotka olivat usein kuninkaan itsensä kirjoittamia.
   Tukholman 70.000´sta asukkaasta valtaosa ei osannut sen enempää lukea kuin kirjoittaakaan. Siat juoksentelivat irrallaan pääkaupungin kaduilla. Saasta virtasi kaduilta kapeille kujille. Mutta kuten eräs runoilija totesi: "Oli hohtoa päivissä Kustaan".

   von Fersenillä oli silmää naiskauneudelle. Kuitenkin hän teki elämänsä aikana vain yhden varsinaisen kosioretken, 22-vuotiaana Englantiin, eikä silloinkaan varsinaisesti omasta tahdostaan. Kohteena oli Catherine Leijel, jonka isä johti erästä Lontoon suurimmista kauppahuoneista.
   Vaikka von Fersen ei halunnutkaan naimisiin, silti rukkaset tuntuivat päiväkirjamerkintöjen mukaan hirveältä.
   Leijelin perheen kanssa käymiensä pitkien neuvottelujen aikana von Fersen käsitti lopullisesti, ettei hän tule ikinä haluamaan asua Lontoossa. Päiväkirjamerkintöjen mukaan von Fersenin mielestä vanha ja ruma linna muistutti vankilaa, kuningas horjahteli sinne tänne puhuen matalalla äänellä, kuningatar oli erittäin ruma mutta rakastettava jne.
   von Fersen sai tekosyyn häipyä Englannista, kun Itävalta ja Preussi alkoivat sotia Baijerista, von Fersenistä kun oli Eurooppa-kierroksellaan tullut Ranskan Baijerin rykmentin luutnantti. Vähän aiemmin Amerikan mantereen pohjoisosissa oli puhjennut kapina brittiläistä siirtomaavaltaa vastaan. Ranska oli ollut tukemassa vapaustaistelijoita, mikä oli saanut syttymään sodan Ranskan ja Englannin välillä. Siispä von Fersen palasi Pariisiin.

   Pariisissa von Fersen tapasi uudelleen Marie Antoinetten, josta oli tullut Ranskan kuningatar. Kuningatar ei ollut unohtanut edellistä tapaamista, hän totesi von Fersenistä, että siinähän oli vanha tuttu.
   Marie Antoinette oli tuolloin raskaana viidennellä kuulla. Ludvig XVI oli seitsemän vuoden pyrkimisen jälkeen onnistunut selättämään vaikeutensa. Ja lapsia oli syntyvä vielä esikoisen jälkeenkin.
   Tuon vierailun aikana von Fersen liikkui paljon Marie Antoinetten kanssa ja piti tätä rakastettavimpana kaikista tuntemistaan ruhtinattarista.
   Antoinette sai joulukuussa tyttären. Muutama kuukausi synnytyksen jälkeen von Fersenin kiihkeät huomionosoitukset kuningattarelle, ja vastaavasti tämän ilmeinen mielenkiinto von Ferseniä kohtaan, alkoivat herättää huomiota ja juorut lähtivät liikkeelle.

   Miksi juuri Axel von Fersen teki vaikutuksen Marie Antoinetteen? Lindqvist nostaa merkittäväksi tekijäksi sen, että heillä oli tietyissä asioissa paljon yhteistä. Samanikäisyyden lisäksi heitä yhdisti mm. se, että kumpikin olivat ulkomaalaisia. Hovi ja kuningattaren salonki olivat täynnä pokkuroivia ja liehakoivia tapauksia, joista von Fersen poikkesi olemukseltaan selvästi - hän ei ollut päälle tunkeva eikä kalastellut suosionosoituksia, pikemminkin hillitty kuin ylenpalttisen kohtelias, sekä osoitti olevansa lojaali ja luotettava (ei puhunut suhteestaan kuningattareen, siitä tiesivät vain sisar ja päiväkirja). Lisäksi kumpaakin kiehtoi suuresti Pariisin huvielämä.

   Kun juorut levisivät, se harmitti von Ferseniä, joka ei halunnut kuningattaeen maineen kärsivän. Hän vetäytyikin omasta aloitteestaan syrjemmälle.

   Sota eteni pohjoisessa Amerikassa. Ranska päätti lähettää omia joukkojaan auttamaan vapaustaistelijoita brittiläistä siirtomaavaltaa vastaan. von Fersen lähti Amerikkaan, kuningas Ludvigin nimitettyä hänet jalkaväen everstiksi. 23-vuotiasta tuoretta everstiä seurasivat rintamalle henkilökohtainen palvelija, piika sekä oma tallirenki.

  Amerikan mantereella von Fersen lähetettiin hoitamaan erilaisia tehtäviä - ei sentään taistelemaan - ja niitä suorittaessaan hän tutustui mm. kenraali George Washingtoniin.
   Vuoden odottelun jälkeen ranskalaiset alkoivat vihdoin 12.6.1781 marssia kohti varsinaista taistelukenttää. He marssivat pitkin ja poikin, ja taistelivatkin muutamaan otteeseen brittien kanssa. 3.9.1781 väestö Philadelphiassa tervehti ranskalaisia riemuisasti. Niin monia univormuasuisia ja kurinalaisia sotilaita kansa ei ollut koskaan ennen nähnyt.
   Ratkaisun makua alkoi tuntua, kun englantilaiset saarrettiin  Yorktowniin 29.9. Ensin ranskalaiset kaivoivat kahdentoista päivän ajan pitkiä ja syviä juoksuhautoja brittisotilaiden ympärille brittien jatkuvassa tulituksessa. 10.10. brittejä alettiin moukaroida monesta suunnasta ja 19.10. lordi Cornwallisin armeija antautui. Vaikka sitä eivät silloin paikalla olleet vielä tienneetkään, sota päättyi tuohon taisteluun.

   Useimmat von Fersenin lähimmistä upseeritovereista matkasivat takaisin Pariisiin. von Fersen itse jäi vielä Amerikkaan. Hän halusi ansioitua pidempään Ranskan armeijassa. Lisäksi hän oli saanut Kustaa III´lta salaisen tehtävän hankkia tietoja siirtokunnista ja selvittämään, voisiko vasta perustettu Yhdysvallat luovuttaa Ruotsille jonkin manneralueen tai saaren.
   Ei tiedetä, tekikö von Fersen mitään konkreettista siirtomaiden hankkimiseksi, mutta ainakin hän kiersi tutustumassa Amerikan mantereen pohjoisosaan. Hän mm. havaitsi pohjoisen ja etelän erojen olevan niin suuret, että hän epäili näiden puoliskojen ajautuvan aikanaan keskenään suuriin vaikeuksiin.

   von Fersen palasi Ranskaan kesäkuussa 1783 oltuaan poissa Pariisista neljän vuoden ajan. Palatessaan hän oli sekä Ranskan että Ruotsin armeijan eversti.
   von Fersen ja Marie Antoinette luonnollisesti kohtasivat jälleen. Heistä tuli läheisempiä kuin koskaan aiemmin. Tästä selvimpänä todisteena Lindqvist mainitsee von Fersenin sisarelleen lähettämän kirjeen, jossa von Fersen toteaa, ettei ikinä tule menemään naimisiin, se kun olisi luonnotonta, koska hän ei koskaan voisi kuulua sille ainoalle, jolle haluaisi ja joka rakastaa häntä.
   Monet ammattihistorioitsijat ovat spekuloineet Axel von Fersenin ja Marie Antoinetten suhteen läheisyydestä. Ranskassa tätä kysymystä pidetään jatkuvasti arkaluontoisena. Vaikka ranskalaiset kirjoittavat eloisasti kuningatarta jatkuvasti piirittäneestä kavaljeerista ja siitä, miten kuningatar jatkuvasti omistautui kevytmielisille huvituksille, von Ferseniä käsiteltäessä näiden kirjoittajien asenne muuttuu äärimmäisen paheksuvaksi ja kuningasmieliseksi. Heidän painokkaan tulkintansa mukaan Marie Antoinetten rakkaus von Ferseniin oli platonista laatua. Joidenkin mielestä heillä ei ollut edes platonista suhdetta.
   Ruotsalaisetkin ovat ennen Lindqvistiä pääsääntöisesti suhtautuneet kielteisesti tapaukseen. Lindqvist sen sijaan on saanut vaikutelman, että heidän on vaikea sulattaa von Ferseniä, vaikkei edes puhuttaisi suhteesta Ranskan kuningattareen. Lindqvistin mukaan von Fersen oli yksinkertaisesti liian rikas, liian komea ja liian menestyvä, jotta ruotsalaiset voisivat arvostaa häntä.
   Mutta vielä aihetodisteisiin. Louis Charles, Normandian herttua, lyhyen tovin Ranskan kuiningas Ludvig XVII, syntyi 9 kk sen jälkeen, kun Marie Antoinette oli järjestänyt suuren juhannusjuhlan Versailles´n puistossa vuonna 1784. Hän oli kovasti Axel von Fersenin näköinen. Ja Ludvig XVI kirjoitti pojan syntyessä päiväkirjaansa mm. seuraavaa: "Kaikki sujui samaan tapaan kuin oman poikani syntyessä".

   Vuodenvaihteessa 1783-84 Kustaa III ja von Fersen kiersivät yhdessä Eurooppaa. Vaikka von Fersen olikin Kustaa III´n takana vilpittömästi, näiden kahden keskenään jonkin verran erilaisen miehen keskinäisiin väleihin tuli särö.
   Amerikan Yhdysvalloista jaeltiin nuoren kansakunnan ensimmäistä ja korkeinta kunniamerkkiä, Cincinnatin tähteä, vapaussodan johtaville upseereille. Ja tähän eliittijoukkoon kuului myös Axel von Fersen.
   Kustaa III raivostui. Kyseessä oli kuitenkin omaa kuningastaan vastaan nousseiden kapinallisten ja valapattojen kunniamerkki. Olisi ollut häpeällistä Ruotsin kruunulle, jos joku alamaisista kantaisi tasavaltalaisten myöntämää kunniamerkkiä.
   von Fersen puolestaan tunsi itsensä imarrelluksi kunniamerkin myöntämisen johdosta ja halusi välttämättä ottaa merkin vastaan. Lopulta kiista päättyi kompromissiin, missä von Fersen lupasi, ettei koskaan tule käyttämään kyseistä kunniamerkkiä kuninkaansa ollessa paikalla.

   Kustaa III onnistui neuvottelemaan Ranskassa Ruotsille siirtokunnan valtameren takaa, Länsi-Intian saaren nimeltään Saint-Barthelemy, jonka pinta ala oli 25 km² . Saarella ei ollut juomavettä eikä luonnollista satamaa. Asukkaita oli kolmisensataa.
   Kustaa III oli tyytyväinen. Ruotsi sai tilaisuuden vetää lippunsa salkoon saarella, jonka kyläpahanen julistettiin saaren pääkaupungiksi ja nimettiin uudelleen Gustaviaksi.

   Heinäkuussa 1784 Kustaa III ja von Fersen palasivat Tukholmaan. Paluu ei vaikuttanut ilahduttavan juuri ketään.
   Kustaa oli lyönyt Ludvigin kanssa vedon, että pääsisi Pariisista tukholmaan kahdessa viikossa. Ja Kustaa voitti vedon. Ja tästä syystä hän saapui luultua aiemmin, jolloin ruotsalaiset eivät olleet lainkaan valmistautuneet.
   Mitään ei ollut valmiina, ja kansa vaikutti lähinnä vihaiselta kuninkaan saapuessa. Kustaa raivostuikin saamastaan vastaanotosta.
   von Fersen tunsi olonsa Ruotsin kuninkaan hovissa entistä vieraantuneemmaksi. Hovin meno tuntui menevän entistä oudommaksi. Prinssi Karl juonitteli päästäkseen Euroopan vapaamuurarien ylimmäksi johtajaksi, mutta hanke epäonnistui. Hovissa oli henkimaailman harrastuksia, kuten noitumista. Tanssit ja teatteriesitykset tuntuivat muodostavan suljetun kokonaisuuden, joka oli kaukana salonkien ulkopuolisesta elämästä. Tuona vuonnahan puhkesi poikkeuksellinen nälänhätä. Lisäksi Tanskan kanssa puhkesi sota, ainakin muodollisesti. Pröystäilevän kuninkaan kansansuosio oli erittäin alhaalla.
   Seuraavana keväänä von Fersen palasikin Pariisiin.

   Ranskassa von Fersen havaitsi välittömästi Versailles´ssa ja pariisissa tapahtuneen muutoksen. Kuninkaallisen perheen ja erityisesti Marie Antoinetten suosio oli laskussa. Tämä oli, tietämättään tai tietäen, sekaantunut petosvyyhteen, jossa eräältä jalokivikauppiaalta oli huijattu 700.000 livreä. Tapahtuma täytti lehdet ja pamfletit.
   Ranskan poliittinen tilanne jännittyi edelleen. Esim. 15.4.1787 Ruotsin suurlähettiläs Staël von Holstein lähetti Ruotsiin raportin, missä ennakoitiin väkivaltaisen kriisin olevan tulossa.

   Sillä välin Ruotsissa Kustaa III´n kannatus oli romahtanut. Kuningas heittäytyi uhkapeliin. Hän aikoi hyödyntää Turkin ja Venäjän välistä konfliktia ja kaavaili Ruotsin nopeaa hyökkäystä Suomen kautta Venäjälle. Kustaa III suunnitteli rohmuavansa takaisin Ruotsin menettämiä alueita tavoitteenaan saada tällä tavoin itselleen sankarin maineen.
   Suunnitelmassa ongelmana oli, että kuningas tarvitsisi hyökkäyssotaan luvan säätykokoukselta. Ja sitähän ei ollut helppo saada.
   Kustaa teki lisää suunnitelmia. Hän teetti Tukholman oopperan räätälillä venäläisiä univormuja. Aikomuksena oli pukea muutama ruotsalainen venäläiseksi ja kuljettaa nämä rajan pintaan, mistä näiden olisi pitänyt hyökätä karjuen ruotsalaisten joukkojen kimppuun.
   Suunnitelmaa ei kuitenkaan tarvinnut ottaa käyttöön. Paikalle oli sattumalta osunut oikea venäläinen partio, joka oli rajaseutua valvoessaan eksynyt hieman Ruotsin puolelle. Tapauksen tultua tietoon Kustaa III aloitti oitis sotatoimet Venäjää vastaan.
    Ruotsin ja Venäjän välillä käytiin raju laivastojen välinen sota. Kumpikaan ei saanut toisesta yliotetta. Myös upseeristo joutui taistelemaan kehnoissa oloissa. Mieliala romahti. mikään ei sujunut niin kuin olisi pitänyt. Vaikka yllätys oli Ruotsin puolella, molemmat osapuolet kärsivät jokseenkin yhtä pahat menetykset.

   Kustaa III oli entistä ahtaammalla valtakunnassaan. Sitten, kuin tilauksesta, Tanska julisti uuden sodan Ruotsille, ja hyökkäsi etelästä piirittämään Göteborgia.
   Kustaa III palasi välittömästi Ruotsiin ja saman tien Taalainmaalle. Ruotsin historian hyvin tunteva kuningas tiesi, että Ruotsin Kalmarin Unionista aikoinaan erottanut kuningas Kustaa I Vaasa pyysi juuri Taalainmaan miehiltä apua Tanskan muodostamaa uhkaa vastaan. Tyypilliseksi talonpojaksi sonnustautunut Kustaa III saapui paikalle, missä kuuluisa edeltäjänsä oli pitänyt puhetta rahvaalle, ja piti oman puheensa. Taalainmaalla oli Ruotsin pisimmät ja vankimmat perinteet aseelliselle taistelulle sortoa vastaan, ja silläkin kertaa tuhannet ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi sotaan Tanskaa vastaan.
   Kun tanskalais-norjalaiset joukot tunkeutuivat Norjan rajan yli, kansainvälinen tilanne oli muuttunut niin monimutkaiseksi, että muut maat puuttuivat asiaan. Voimatasapaino ei saanut horjua. Tanskan hyökkäys katkesikin Englannin ja Preussin painostukseen, käytännössä ilman taisteluita.
   Tämän episodin jälkeen tilanne Ranskassa sen sijaan muuttuu kriittiseksi.

   von Fersen oli jälleen Pariisissa. Kevättalvella hän ja Marie Antoinette olivat kumpikin 33-vuotiaita ja tunteneet toisensa viidentoista vuoden ajan. Kumpikaan ei käsittänyt kunnolla yhteiskunnan myllerrystä, eikä niitä syvällä olevia poliittisia, sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia, jotka kannustivat kansaa aloittamaan vallankumouksen.
   Useimpien muiden säätynsä edustajien tavoin he näkivät kriisin lähinnä jonkinlaisena järjestys- tai moraalikysymyksenä. He olettivat kaiken palautuvan ennalleen, kunhan ohjaksia vähän kiristettäisiin.

   Samaan aikaan Tukholmassa Kustaa III oli käynnistämässä omaa vallankumoustaan. Hän janosi muutosta sekä kostoa kapinoivalle aatelistolle. Valtiopäivät kutsuttiin koolle ja sen aikana kuningas pidätytti ylemmän aateliston edustajat, joiden etunenässä oli valtakunnanneuvos, sotamarsalkka Fredrik Axel von Fersen. Tosin hänen kohdallaan kyse oli vain kymmenen viikon kotiarestista.
   Ruotsin poliittinen ilmasto oli muuttunut. Lindqvistin mukaan Kustaa III käytti taitavasti hyväkseen muiden säätyjen aateliston vastaisuutta.
   Kuningas hyväksytti valtiopäivillä "yhdistys- ja vakuuskirjan", ja tuli käytännössä lähes yksinvaltiaaksi. Aatelisto menetti etuoikeutensa maahan ja valtion virkoihin. Lisäksi sen taloudellinen valta murskattiin.
   Hans Axel von Fersen ei katkaissut tapauksen takia välejään kuninkaaseensa, vaan jatkoi entiseen tapaansa Kustaa III´n luottomiehenä.

   Eri puolella Ranskaa oli verisiä yhteenottoja. von Fersen pysytteli kaiken aikaa tapahtumien keskipisteessä ja lähellä kuningatarta. von Fersen toteaa moneen otteeseen päiväkirjassaan, että vuodet 1788-91 olivat hänen elämänsä parasta aikaa.
   Yksi toisensa jälkeen ihmiset alkoivat kadota Marie Antoinetten lähipiiristä. Pian jäljellä oli enää Axel von Fersen.

   Toukokuussa 1789 Versailles´ssa pidettiin säätyjen kokous. Paikalla oli yli tuhat poliittista aktivistia kautta maan. Pääosin he olivat n. 30-vuotiaita älymystön edustajia, varsinkin lakimiehiä. Kaikilla oli hyvin perusteltuja ehdotuksia Ranskan uudistamiseksi. Lopputulema oli, että kuninkaan yksinvalta oli murskattava ja keksiluokan oli otettava ohjat.

   Pariisissa puhkesi levottomuuksia. Ne huipentuivat 14.7. kansan vallatessa Bastiljin vankilan, jota pidettiin kuninkaan yksinvallan symbolina. Pariisin pormestari murhattiin ja taloja ryösteltiin. Porvaristo perusti oman joukko-osastonsa, jota kutsuttiin kansalliskaartiksi. Sen ensimmäiseksi komentajaksi nousi nuori La Fayette.
   Monet aristokraatit pakenivat pohjoiseen. Ludvig XVI sen sijaan ei hermostunut. Hänet tunnettiin rauhallisena miehenä, jota vallitseva todellisuus ei liene koskaan saanut hötkyilemään. 14.7. kohdalla päiväkirjassa oli yksi ainoa  merkintä: "Rien". (= Ei mitään) Enimmäkseen kuningas käsitteli päiväkirjassaan metsästystä, ja tuona päivänä hän ei käynyt lainkaan metsällä.
   Toki Ludvig XVI käsitteli päiväkirjassaan merkittävämpiäkin asioita, mutta Bastiljin valtaus ei hänen mielestään niihin kuulunut.

   Myös Kustaa III oli järkyttynyt kuultuaan Ranskan tapahtumista. Hän mm. nimitti ranskalaisia hulinoitsijoita Euroopan orangeiksi, eikä pystynyt millään käsittämään, miten sellainen harkittu julmuus yhdistyi niin erinomaiseen rakastettavuuteen ja ystävällisyyteen.

   Ranskassa säätyjen kokous muuttui maan ensimmäiseksi kansalliskokoukseksi. Kirkon omaisuus takavarikoitiin. Hyväksyttiin ihmisoikeuksien julistus. Aatelisto luopui kaikista etuoikeuksistaan. Koko yhteiskunta oli muuttunut muutamassa viikossa.
   Ja sitten syksyllä, silloin alkoi varsinainen rettelöinti. 5.10. koko Pariisi havahtui kirkkojen hätäkelloihin ja sekasortoon. Kuninkaalla ei ollut vielä aavistustakaan tapahtumien uudesta käänteestä.
   Tuona päivänä Ludvig oli tuttuun tapaansa metsästämässä. Kuningatar oli kävelyllä englantilaisessa puistossa Versailles´n linnan lähellä.
   Ensin kuningatar komennettiin pikaisesti takaisin linnaan. Kuninkaalle toimitettiin varoitusviesti. Tämä oli ehtinyt ampua vain kahdeksan kaurista, eikä olisi halunnut keskeyttää sessiotaan, mutta palasi vastahakoisesti linnaan.
   Monet ministerit kehottivat kuninkaallista perhettä pakenemaan. Ludvig kuitenkin viivytteli tuttuun tapaansa. Hän ei pystynyt tekemään päätöstä, lähteäkö vai ei.
   Ensimmäisenä paikalle marssi tuhansien nälkäisten naisten kulkue. Kuningaspari neuvotteli näiden kanssa ja pääsikin sopimukseen. Pariisiin luvattiin lisää leipää. Tilanne rauhoittuikin hetkiseksi.
   Sitten linnaan saapui varoitus, minkä mukaan linnaa oli lähestymässä iso ja julman oloinen joukko. Siitä syntyi sekasorto. Kuningasperhettä kehotettiin jälleen pakenemaan.

   von Fersen kirjoitti yhdeksän vuotta myöhemmin päiväkirjaansa, että jos kuningaspari olisi tuolloin päässyt lähtemään, kuningas ja kuningatar olisivat olleet yhä elossa.


Versailles´ssa odotettiin, mitä tuleman pitää. La Fayetten johtama kansalliskaarti, mukanaan suuri joukko muita pariisilaisia, saapui keskiyöllä. Käytiin sekasortoiset neuvottelut. Ludvig XVI suostui kaikkeen, mikä koski ruokaa. Niille vaatimuksille, jotka koskivat perheen muuttoa Pariisiin, hän vaati harkinta-aikaa.
   Ludvigin ei kuitenkaan annettu valita. Varhain seuraavana aamuna mielenosoittajat tunkeutuivat linnaan, murtautuivat kuningattaren makuuhuoneeseen ja hakkasivat huonekalut kappaleiksi. Iltapäivällä 6.10. lähti oudon oloinen kulkue kohti Pariisia.
   Kärjessä ratsasti kansalliskaarti, joka kantoi pistimissään leipää. Perässä tuli viitisenkymmentä vaunua, lasteinaan leipää ja viljaa, suoraan kuninkaan varastoista ryöstettyä. Sitten seurasivat mm. kuninkaan vaunut, joiden vierellä ratsasti La Fayette itse. Seuraavissa vaunuissa matkusti von Fersen. Viimeisenä tuli naisten kulkue.
   Kuninkaallisella perheellä oli mukana läheisin ja tarpeellisin palvelusväki, kaikkiaan 677 henkilöä. Heidät sijoitettiin Pariisiin Tuileries´n palatsiin, minne mm. myös hallitus asettui. Tuileries´n palatsissa oli asunut kuninkaallisia viimeksi 118 vuotta aiemmin, eli ei sen jälkeen kun aurinkokuningas Ludvig XIV oli muuttanut Versailles´hin.
   Ranska oli edelleen monarkia. Kuningasta ei siis ollut syrjäytetty missään vaiheessa.

   von Fersen vieraili Tuileries´ssa niin usein kuin pystyi. Useimmat kuningasperheen vanhoista ystävistä pakenivat, mutta von Ferseniä piti Pariisissa myös Kustaa III´n määräys.
   von Fersenin päiväkirjasta käy selville, että hänen ajatuksiaan hallitsi tasan yksi asia: kuningattaren ja kuninkaallisen perheen pelastaminen. Tähän pakkomielteeseen kytkeytyivät tavalla tai toisella kaikki hänen tekonsa, kaikki hänen tapaamansa ihmiset sekä kaikki paikat, joissa hän tuolloin kävi.

   Kuningasperheen asema kävi helpommaksi keväällä 1790. He pääsivät Saint-Cloudin linnaan, missä he pystyivät liikkumaan vapaammin. Siellä Marie Antoinette käynnisti salaiset neuvottelut Mirabeaun (tuolloin virallisesti kansalliskokouksen vaikutusvaltaisin edustaja) kanssa, ja tämä pyrkikin varovaisesti vapauttamaan kuningasperheen.  Mirabeau näet olisi halunnut säilyttää jonkinlaisen perustuslaillisen monarkian.
   Jo syksyllä yhteiskunta jälleen radikalisoitui. Kuninkaallisetkin palautettiin Tuileries´hin. Huhtikuussa 1791 Mirabeau yllättäen kuoli, mikä oli paha takaisku kuninkaallisten kannalta. Mirabeaun kerrotaankin sanoneen kuolinvuoteellaan, että monarkian rauniot katoavat hänen kanssaan.

   Kuningasperhe ja von Fersen käsittivät, että pako olisi ainoa vaihtoehto. Kuningatar otti aloitteen käsiinsä.
   Marie Antoinette oli vuosikausia tyytynyt pelkästään tanssimaan ja huvittelemaan, mutta vankeus oli muuttanut hänet perusteellisesti. Ludvig XVI sen sijaan oli entisensä. Toisin sanoen, jos pako toteutettaisiin, kuningattaren oli tehtävä siitä päätös.
   Marie Antoinette jätti hankkeen suunnittelun ja kaikki käytännön kysymykset parhaiten tuntemalleen miehelle, ainoalle, johon pystyi luottamaan. Ja tämähän oli siis Axel von Fersen.

   Pelissä oli harvinaisen paljon, joten mitään ei todellakaan jätetty sattuman varaan. Pakoa pohjustettiin yötä päivää. Käytettiin salakirjoitusta, kirjoitettiin näkymättömällä musteella. Ja viestit muilutettiin ulos mitä erilaisimmilla tavoilla.
   Lindqvistin mukaan von Fersenin suurin ongelma oli, että Marie Antoinette halusi koko perheen pakenevan yhdessä. Ja perheeseen katsottiin kuuluvaksi myös lähimmät palvelijat, joten seurueeseen kuului yhteensä 13 ihmistä, joiden pakenemiseen tarvittiin vaunujen ja vaihtohevosten takia yhteensä 136 hevosta. Ongelmia oli toki muitakin, mm. kuninkaan suojelu - ei oikein voitu mobilisoida suuria kuningasmielisiä joukkoja ilman, että se olisi herättänyt huomiota.

   Vaunut olivat lopulta 12.3.1791 lähtövalmiina. Kaikilla Pariisista lähtevillä oli oltava passi. Ministeri Simolin oli Venäjän edustajana yhteydessä Pariisin ulkoministeriöön ja järjesti passit venäläiselle paronittarelle von Kurffille, hänen kahdelle lapselleen, palvelijalleen ja lastenhoitajalleen. Heidän oli määrä matkustaa Frankfurtiin. Roolitus meni niin, että lastenhoitaja esiintyi von Korffina, Marie Antoinette lastenhoitajana ja Ludvig XVI palvelijana.

   Matkan oli lopulta määrä alkaa 19.6. Kuningasmielisten rakuunoiden piti kohdata kuningas tietyissä paikoissa lähellä rajaa. Pakomatkan piti suuntautua ensin kohti itää ja sitten pohjoiseen kohti Montmedytä lähellä Luxemburgin vastaista rajaa.
   Kuningatar antoi kuitenkin peruutuskäskyn. Muuan kamaripalvelija, jolla oli suhde erääseen vallankumoukselliseen, vaikutti epäluuloiselta. Seuraavana päivänä tällä olisi ollut vapaata, joten matkaa lykättiin vuorokaudella. Uusia viestejä sinkoili moneen suuntaan, niin joukko-osastoille kuin Aacheniin saapuneelle Kustaa III´lle. Tämä oli virallisen selityksen mukaan tullut ottamaan terveyskylpyjä, mutta oikeasti hän halusi olla ensimmäinen, joka tervehtisi vapautettua kuningas Ludvigia.

   Kesäkuun 21´nnen vastainen, vuoden valoisin yö tuntuikin sopivan pakoon paremmin. von Fersen olisi halunnut seurata mukana koko matkan, mutta Ludvig ei antanut tähän lupaa. von Fersenin oli määrä seurata vaunuja Pariisista ja vastata matkan vaarallisimmasta osuudesta. Sen jälkeen hänen olisi häivyttävä ja hankkiuduttava omaan tahtiinsa päätepisteeseen. von Fersen kunnioitti kuninkaan tahtoa - ja tuli katumaan sitä tulevaisuudessa katkerasti moneen kertaan.

   Tunnelma ennen matkaa oli viikkokausia erittäin jännittynyt. Matkan lähetessä paineet kasvoivat kaiken aikaa. Suunnitelmia käytiin seikkaperäisesti läpi. Tämä monen kymmenen sivun mittainen jakso on kirjan intensiivisin; vaikka lopputulos on kaiken aikaa tiedossa, kirjaa lukee kuin tehokasta jännitysromaania.

   Valepukuinen seurue lähti pakosalle. von Fersenillä oli ajurin asu, ja hän vetikin oman roolinsa kunnolla eläytyen. Hän tarjosi kiroillen nuuskaa, syljeskeli, potki vaunujen pyöriä, hypisteli valjaita jne. Mm. La Fayetten johtama partio käveli muutaman metrin etäisyydeltä ohi, yksi kerrallaan.
   Koko seurue pääsi vaunuille, tosin viimeiset joutuivat piileskelemään linnan käytävillä useaan otteeseen. Lähtö tapahtui lopulta n. 1,5 tuntia myöhässä.

   von Fersen pysyi mukana Bondyyn, n. 20 km Pariisista, missä suoritettiin ensimmäinen hevostenvaihto. Siellä von Fersenin oli aika poistua, Lindqvist arvelee, että Ludvig XVI ei hyväksynyt, että hänen perheensä johdattaisi vapauteen mies, jota väitettiin kuningattaren rakastajaksi, ja joka sen lisäksi oli ulkomaalainen. Lindqvist pitää todennäköisenä, että historia olisi saanut tässä varsin erilaisen käänteen, jos von Fersen olisi ollut mukana koko loppumatkan.

   von Fersen oli aamulla 24.6. jo Monsissa Le Femme Sauvagen majatalossa, missä hän tapasi maanpakoon lähteneitä ranskalaisia aristokraatteja. Sen jälkeen von Fersen suuntasi kohti Montmedyta, missä hänen oli myöhemmin määrä tavata kuningasperhe. Sieltä piti käynnistyä uusi aikakausi, vallankumouksen vastainen taistelu ja järjestyksen palauttaminen Ranskaan.

   Suunnitelma oli sinänsä erinomainen. Se olisi mahdollisesti onnistunut, jos oltaisiin osattu ennakoida vielä muutamat vaikeudet. Kuitenkin kävi niin, että koko homma luhistui yhtäkkiä kuin korttitalo. Vaunut olivat liian suuret ja painavat huonokuntoisille teille. Ne juuttuivat useaan otteeseen, välillä rikoutuivat, ja niiden korjaamiseen meni aikaa. Siitä seurasi useamman tunnin myöhästyminen.
   Saattopartiot olivat kyllä sovittuun aikaan valmiina, mutta turhaan odoteltuaan ne vetäytyivät takaisin, ennen kuin kuningas ehti saapua. Saattojoukoissa pääteltiin, että pakoa oli jälleen jouduttu lykkäämään vuorokaudella.
   Kun kuninkaalliset vihdoin saapuivat, saattoväkeä ei enää näkynyt missään.

   Sillä välin Pariisissa. 21.6. klo 8 koko Pariisi oli hälytystilassa. Kuninkaallinen perhe oli kadonnut.
   Yhdentoista aikaan aamupäivällä kuriirit ja ratsastajat olivat jo kiitämässä täyttä laukkaa joka suuntaan. Komendantti Bayon sai valvottavakseen itään johtavan tien.
   Kuninkaalliset olivat tuolloin noin sadan kilometrin päässä Pariisista. Matka jatkui kyllä edelleenkin, mutta hitaasti. Hevosia saatiin hankittua väsyneiden tilalle, mutta tässä meni ennakoitua enemmän aikaa, ja lisäksi tämä herätti huomiota tien varrella ja majataloissa.

   Kuninkaan vaunut pääsivät saman päivän iltana Varennas´n kaupunginportille. Kaartinupseeri etsiskeli turhaan sinne luvattuja kuningasmielisiä joukkoja, mutta ei löytänyt edes tapaamispaikaksi sovittua majataloa.
   Kello 23.30 alkoivat kirkkojen hätäkellot soida. Ihmiset heräsivät ja kansalliskaarti lähti liikkeelle. Kuningasperhe pidätettiin.
   Pidätyksen aikana läheisessä Grand Monarque -majatalossa oli istuskelemassa upseeriseurue ja lähistöllä oleili heidän lisäkseen kuutisenkymmentä kuningasmielistä husaaria. Periaatteessa upseerit ja husaarit olisivat mahdollisesti pystyneet pelastamaan kuninkaalliset, jos käsky olisi käynyt, mutta upseerit olivat toimintakyvyttömiä ja valtaosa husaareista jo ympäripäissään.

   Kuningas tunnistettiin ryytikauppias Saucen talossa. (Tarinan mukaan kuningas tunnistettiin hänen maksaessaan laskua, kolikoissa kun oli tuolloin hänen kuvansa.) Talossa kaikki olivat suunniltaan, kun paljastui, että heidän talossaan olivat valtakunnan kuningas, kuningatar ja kruununprinssi. Hämmennykseen sekoittui syvä kunnioitus.
   Lindqvist spekuloikin, että kuningas olisi saanut kaikki ympärillään olevat puolelleen helposti, jos olisi vain ottanut heti aloitteen käsiinsä. Historiankulku olisi saattanut olla toisenlainen, kuin millaisena sen nyt tunnemme. Mutta ei.
   Sen sijaan vallankumoukselliset järjestäytyivät yön aikana ja saivat tilanteen hallintaansa. Kuninkaan vaunut lähtivät aamulla takaisin kohti Pariisia.

   Tämän jälkeen kuninkaalliset olivat entistä tiukemmin vartioidussa Tuileries´n palatsissa. von Fersen neuvotteli Brysselissä eri tahojen kanssa. Uusi pakoyritys oli organisoitava niin pian kuin mahdollista ja samalla oli käynnistettävä kansainvälinen yhteistyö vallankumousta vastaan.
   von Fersenille tärkeintä oli luonnollisesti kuningasperheen pelastaminen. Poliittisesti tämä jakso oli von Fersenille hänen elämänsä tärkeintä aikaa. Hänellä oli tärkeä rooli kuningasparin ja ulkomaailman välisissä suhteissa. Hän toimi tässä tehtävässä vuoden ja neljä kuukautta.

   Myöskään Ruotsin kuningas ei aikonut luovuttaa. Hän halusi, hän suorastaan vaati päästä suuren kansainvälisen vastavallankumouksen johtajaksi Pariisin hallintoa vastaan.
   Kustaa III´lla oli paljon konkreettisia suunnitelmia. Hän halusi organisoida ruotsalaisista ja venäläisistä sotilaista 16.000´n miehen sotajoukon, joka nousisi maihin Ostendessa ja tekisi sieltä von Fersenin johdolla salamahyökkäyksen Pariisiin kuningasperheen pelastamiseksi. Samaan aikaan useiden valtioiden yhteisjoukot hyökkäisivät Ranskaan palauttamaan järjestystä.

   Lindqvistin mukaan Kustaa III´n itseluottamus oli huomattavasti vahvempi kuin hänen asemansa tai poliittiset ja sotilaalliset resurssinsa. Maailmanpolitiikassa ei tuolloin juuri ollut innostusta käydä Ranskan kimppuun. Venäjä ja Preussi olivat tuolloin keskittyneet Puolan pilkkomiseen, Itävalta joutui hillitsemään maakunnissaan puhjenneita kapinoita sekä oli sodassa useita saksalaisia ruhtinaskuntia vastaan, Englanti tyytyi toivomaan Ranskan luhistuvan sisäisiin ongelmiinsa. Kukaan kollegoista ei ottanut Ruotsin kuningasta vakavasti, Kustaa III ei edes saanut kutsua Itävallan keisarin ja Preussin kuninkaan tapaamiseen Pillnitziin, missä asialistalla kyllä oli myös mahdollinen sota Ranskaa vastaan.

   Aika kului. Kustaa III keksi kaiken aikaa uusia ja hurjia suunnitelmia. Sen kaikista hurjimman mukaan ruotsalaiset nousisivat yhdessä venäläisten kanssa maihin Normandiassa, josta Kustaa III johtaisi sotajoukkoja muinaisten viikinkien tavoin Ranskan pääkaupunkiin. Luonnollisesti Kustaa kuvitteli Venäjän rahoittavan sotaretken.

   von Fersen kiersi eri vaikuttajien juttusilla, mutta Ranskan kehityksen suhteen mitään ratkaisevaa ei tapahtunut. Ludvig XVI allekirjoitti syyskuussa 1791 virallisesti Ranskan uuden perustuslain, mikä nosti hetkiseksi kuninkaan kansansuosiota.

   von Fersen oli Ranskassa etsintäkuulutettu osallisuudesta kuningasperheen pakoon. Jos hän joutuisi kiinni, hänet luultavasti teloitettaisiin. Silti hän halusi palata Pariisiin.
   Ja Pariisiin von Fersen lähti. Hän otti mukaansa paroni Reuterswärdin. He esiintyivät Lissaboniin matkaavina ruotsalaisina diplomaatteina.
   von Fersenillä oli ilmeisesti edelleen avain asuntoon aivan kuningattaren huoneiston vieressä. Hän tapasikin Marie Antoinetten, kahdeksan kuukauden tauon jälkeen.
   Samana yönä soivat jälleen hätäkellot. Ruoan hinnan jatkuva nousu oli aiheuttanut rajuja protesteja, jotka nyt olivat räjähtäneet mellakoinniksi.
   von Fersen oli kuningattaren asunnossa myrskyn silmässä. Makuuhuone oli ainoa paikka, minne kansalliskaartin valvonta ja henkilökunnan katseet eivät ulottuneet. von Fersen tapasi myös kuninkaan ja he kävivät yhdessä läpi uutta pakosuunnitelmaa.
   Kuningas ei suostunut yrittämään uutta pakoa. von Fersenin päiväkirjan mukaan Ludvig XVI oli useaan otteeseen luvannut pysyä paikoillaan, ja Ludvig oli kunnian mies. Ludvigkin oli tosin valmis yrittämään, mikäli liittoutuneiden armeijat saapuisivat Pariisin liepeille. Hän halusi suuren konferenssin, missä liittoutuneet esittäisivät vallankumouksellisille kuninkaan vaatimukset. Jos konferenssissa ei sopua löytyisi, Ranskan kuningas oli valmis lähtemään Pariisista. Ja tämän jälkeen Ludvig XVI olisi valmis antamaan liittoutuneille vapaat kädet tehdä mitä halusivat.
   Niinpä von Fersen lähti ilman kuninkaallisia.
   
   16.3.1792 Tukholman oopperassa pidettiin naamiaistanssiaiset ja Kustaa III oli luonnollisesti mukana. Hän oli suorastaan säteilevällä tuulella. Mielialaa ei latistanut sekään, että paashipoika toi varoituskirjeen, jossa pyydettiin kuningasta lykkäämään tanssiaiset tuonnemmas. Kustaa III oli saanut samantapaisia kirjeitä aiemminkin, eikä reagoinut, työnsi vain paperin taskuunsa. Ja siirtyi soikion muotoisen ikkunan ääreen kaikkien paikallaolijoiden nähtäväksi, missä patsasteli elävänä maalitauluna puolen tunnin ajan. Mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei tapahtunut.
    Sitten Kustaa III asetti pienen naamarin kasvoilleen, heitti viitan harteilleen ja siirtyi hovin uuden tallimestarin kanssa tanssisaliin. Yhtäkkiä kuninkaan ympärille kerääntyi joukko mustapukuisia miehiä. Yksi heistä ampui, läheltä. Aseen piipussa oli ollut peukalon verran mustaa ruutia, harmaapaperia, viisi haulia, kuusi naulaa ja kaksi lyijyluotia.
   Tukholma oli hämmentynyt. Kuningas oli vaikeasti haavoittunut ja hän menehtyi vammoihinsa 29.3.
   Ruotsin teatterikuningas sai tiedon kuninkaaksi tulostaan pariisilaisessa oopperassa. Ja haavoittui kuolettavasti Tukholman oopperassa.

   Uusi Ruotsin kuningas oli Kustaa III´n poika, Kustaa IV Aadolf. Kuninkaaksi tullessaan hän ei ollut vielä täyttänyt neljäätoista vuotta. Maan johdossa oli jonkin aikaa holhoojahallitus, jota johti edesmenneen kuninkaan veli, herttua Karl.

   von Fersen oli Brysselissä saatuaan tiedon murhasta. Hän piti tapausta kammottavana ja ennakoi, että aatelistolle oli tuleva vaikeita aikoja. Hänen tietoonsa saamiin liikuttaviin yksityiskohtiin kuului, että kuumehoureinen kuningas oli ennen kuolemaansa useaan otteeseen pyytänyt von Ferseniä luokseen.

   Euroopan tilanne oli kiristynyt nopeasti. Ruotsissa oli kuningas murhattu. Itävallan keisari Leopold oli kuollut yllättäen maaliskuussa, ja tilalle oli tullut Leopoldin veli Frans, joka oli Leopoldia militaristisempi tapaus ja silloisen Ranskan vannoutunut vastustaja.
   Myöhemmin keväällä Ranskan kansalliskokous vaati Itävaltaa ja Preussia hajottamaan emigranttien sotilasosastot sekä lopettamaan sodan valmistelut. Itävalta kieltäytyi avoimesti ja vaati Ranskaan monarkian palauttamista.

   20.4.1792 Ludvig XVI pakotettiin kansalliskokouksen eteen. Hän ei tilanteessa juuri hötkyillyt. Hän luki sodanjulistuksen Itävallalle samalla äänenpainolla kuin olisi tilannut kahvia.  
   Ranskassa vallanpitäjät olivat riemuissaan. Ja myös von Fersen innostui käänteestä. Hän piti selvänä, että sodanjulistus pakottaisi liittoutuneet toimimaan Ranskan vallankumousta vastaan. Hänellä ei ollut liittoutuneiden voiton suhteen pienintäkään epäilystä.
   Mikään sodan osapuolista ei tuolloin aavistanut, että tuosta sodanjulistuksesta käynnistyisi tapahtumasarja, joka tulisi päättymään vasta 24 vuoden kuluttua. Ja tuon sodan jälkeen koko Euroopan kartta olisi piirretty suurelta osin täysin uusiksi.

   Ranskalle sota oli aluksi kansallinen katastrofi. Suurin osa Ranskan upseeristosta oli lähtenyt aiemmin maasta, yhdeksästätuhannesta upseerista jäljellä oli enää kolmisentuhatta. Vihollisen saapuessa ranskalaiset perääntyivät rivakasti. Jopa La Fayette hylkäsi joukkonsa  ja antautui itävaltalaisille. Ja joutui viettämään monta vuotta sotavankina.

   Sotatappiot veivät Pariisin poliittiseen kriisiin.Girondistit syöstiin vallasta, ja tilalle tulivat jakobiinit. Maaseudulla käytiin suoranainen sisällissota rojalistien ja vallankumouksellisten välillä. Monet syyttivät kuningasta yhteistyöstä vihollisen kanssa.

   Brysselissä von Fersen käytti kaiken energiansa suunnitelmaan kuningasperheen pelastamiseksi. Kehittämänsä suunnitelman mukaan liittoutuneiden oli annettava voimakassanainen julkilausuma. Tarkoituksena oli saada ranskalaiset tajuamaan vastarinnan hyödyttömyys.
   Julkilausuma tehtiin. Siitä otettiin yli miljoonan kappaleen painos. Tieto levisi Pariisiin 1.8. jolloin ällistyneet pariisilaiset saivat lukea mm. että jos kuningasparilta riistetään hiuskarvakin, koko Pariisin väestöä tullaan rankaisemaan tavalla, jota ei koskaan unohdeta.
   Tästä oli seurauksena katastrofi. 10.8. parikymmentä tuhatta pariisilaista hyökkäsi Tuileries´hin. Joukon johdossa oli satoja Marseillesta saapuneita, joilla oli uudehko taistelulaulu, jota sittemmin alettiin kutsua Marseljeesiksi. Kuningaspari teljettiin Le Templen synkkään yksityispalatsiin.

   17.8. Place de Carrousel´lle, mustaksi palaneen linnan raunioiden taakse pystytettiin giljotiini. Kaupunginportit suljettiin ja aatelisten, kuningasmielisten sekä vallankumouksen vihollisten ajojahti alkoi.
   von Fersen seurasi tilannetta avuttomana Brysselistä. Uutiset Pariisista saapuivat jopa viikkojen viiveellä. Kuningasparin salakuljetetut viestit kulkeutuivat enää harvoin ulkomaailmaan.

   Pariisin tilanne radikalisoitui entisestään. Kansalliskokous hajotettiin ja tilalle kutsuttiin uusi kansalliskonventti. Kansakuntaa johtivat nyt sellaiset miehet kuin Marat, Danton ja Robespierre, joiden valta perustui radikaaleihin pikkuporvareihin.
   2.9. tuhansia ihmisiä tunkeutui Pariisin vankiloihin tappamaan aristokraatteja ja agentteja, joiden väitettiin piileskelevän niissä iskeäkseen pariisilaisten kimppuun liittoutuneiden armeijoiden saapuessa Pariisiin.
   Tuileries´n palatsista löydettiin kassakaappi, josta löytyi pinottain kirjeitä. Osoittautui, että mm. Mirabeau oli käynyt neuvotteluja kuningasperheen kanssa. Lisäksi löytyi todisteita kuninkaallisten yhteyksistä vihollisiin, jopa liittoutuneiden hyökkäyssuunnitelma. Mirabeaun luut kaivettiin haudasta ja heitettiin koirille. Ludvig XVI haettiin oikeuteen tuomittavaksi.

   Ranskan armeija sai rivinsä kuntoon ja löi liittoutuneet Belgian suunnalla. Brysselissä levisi paniikki. Kaikki kynnelle kykenevät pakenivat, myös von Fersen.
   Rintama lähestyi päiväkausia. Matkaa oli jatkettava kaiken aikaa. Lopulta von Fersen päätyi Düsseldorfiin.

   20.1.1793 kansalliskokouksen edustajat äänestivät kuninkaan tuomiosta. Kuolemantuomio langetettiin yhden äänen enemmistöllä. Ratkaiseva ääni tuli Orleánsin herttualta, kuninkaan serkulta.
   Ludvig XVI oli tuomion kuultuaan yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Hän söi viimeisen ilta-ateriansa tavallisen hyvällä ruokahalulla, nukkui yönsä rauhallisesti, ja pois vietäessäkin oli kuin kyseessä olisi ollut mikä tahansa muodollisuus. Juuri ennen kuolemaansa hän vielä huusi väkijoukolle kuolevansa viattomana ja antavansa anteeksi kaikille, jotka olivat syyllisiä hänen kuolemaansa.

   Axel von Fersen eli tuolloin synkkiä aikoja. Hän kuuli Ludvig XVI´n teloituksesta, hän kuuli vanhimman sisarensa Heddan kuolemasta, hän kuuli isänsä olevan kuolemansairas (Fredrik Axel von Fersen kuoli 12.5.1794). Ruotsin uusi holhoojahallitus syrjäytti poliittisista syistä von Fersenin avoimesta yhteistyöstä liittoutuneiden kanssa, ja huhtikuussa lopetettiin hänen toimikautensa lähettiläänä.

   Vastavallankumous eteni kaikilla tasoilla. Itävaltalaisten ja saksalaisten joukot ottivat useita voittoja, mm. Bryssel vapautettiin vallankumousjoukoista. von Fersen ehti kuvitella muutaman kuukauden ajan sekä voittaneensa sodan että pelastaneensa kuningattaren. Hän piti vastavallankumouksellista taistelua oikeana, eikä suostunut edes keskustelemaan jakobiinien kanssa tehtävästä kompromissista, mitä itävaltalaiset olivat jo alkaneet harkita.

   Heinäkuussa jäljelle jääneen kuninkaallisen perheen asema hankaloitui. Marie Antoinette erotettiin pojastaan ja siirrettiin 2.8. oikeuspalatsin vankilaan, mitä kutsuttiin kuoleman odotushuoneeksi.

   14.10. Marie Antoinette  oli vallankumoustuomioistuimen edessä syytettynä salaisista yhteyksistä viholliseen, maan sisällissodan käynnistämisestä, jopa insestistä oman poikansa kanssa sekä itsetyydytyksen opettamisesta kruununprinssille. Kuningatar kieltäytyi kommentoimasta viimeksimainittuja syytteitä.
   Oikeudenkäynnin aikana mielipide kääntyi kuningattaren puolelle. Oikeuden puheenjohtaja ja yleinen syyttäjä ärsyyntyivät tästä, ja kuningatar tuomittiin kuolemaan.
   Marie Antoinette joutui giljotiiniin 16.10. Silminnäkijöiden kertoman mukaan hän tallasi pyövelin varpaille, ja viimeisinä sanoinaan pyysi tältä anteeksi vakuuttaen, ettei tehnyt sitä tahallaan.

   Neljä päivää myöhemmin tieto kuningattaren teloituksesta kantautui von Fersenille. Tämä oli musertava isku. Kun ennen von Fersen oli vihannut vallankumouksellisia, tämän jälkeen hän vihasi kaikkia ranskalaisia. von Fersenin Ranskaa ei enää ollut olemassa.
   von Fersenistäkin oli tullut menneisyyden mies. Hän oli kuningattaren entinen rakastaja, hän oli mies, joka oli ollut kuningassuvun ystävä, mies, joka oli ollut hyvä tuntea. Enää yhä harvemmat hakeutuivat hänen luokseen, yhä harvemmat kysyivät häneltä neuvoa. Hänellä ei Lindqvistin mukaan ollut enää merkitystä.

   Ranskan ja liittoutuneiden välisissä taisteluissa rintamalinjojen etenemissuunta vaihtui jälleen. Jälleen ranskalaiset olivat tulossa valtaamaan Brysseliä. Kuriositeettina mainittakoon, että noissa taisteluissa käytettiin ensimmäisen kerran historiassa ilmatiedustelua ranskalaisten lentäessä kahdella kuumailmapallolla.
   Eräs Ranskan suurimmista sotasankareista, Bernadotte, nimitettiin taistelukentillä prikaatinkenraaliksi. Hän oli johtamassa Brysselin valtausta, minkä yhteydessä von Fersen jätti kaupungin - sillä kertaa viimeisen kerran.

   von Fersen palasi Ruotsiin. Siellä oli selviteltävänä liikeasioita, vanhemman Axel von Fersenin perintö jne. Lisäksi von Fersen joutui miettimään uransa jatkoa.
   Kotimaan kohtaaminen oli vaikeaa. Ruotsissa hän oli vielä arvostettu seikkailija, jopa sankarin maineessa. von Fersen itse sen sijaan ei tuntenut erityisempää kiinnostusta kotimaataan kohtaan. Tukholman hovia von Fersen nimitti päiväkirjassaan "varuskuntahoviksi".
   Joulukuussa Ruotsin kuningas ja herttua olivat pahasti vilustuneita. Liikkeellä oli jonkinlainen epidemia, joka tuli usein siihen aikaan vuodesta. von Fersenin päiväkirjamerkintöjen mukaan tuota tautia nimitettiin influenssaksi.

   Juhannuksena 1795 tuli jälleen huonoja uutisia Ranskasta. Ranskan nuori kuningas Ludvig XVII olisi uutisen mukaan kuollut. Tosin Lindqvist muistuttaa, että tämähän on jäänyt auki, siis oliko kuolema todellinen. Ranskassahan kysymys oli täysin kielletty puheenaihe sen jälkeen kun Ludvig XVI´n molemmat veljet olivat yksi kerrallaan päässeet valtaistuimelle.
   Ludvig XVII´n sydän oli ilmaantunut jostain julkisuuteen omituisella tavalla, mutta sitä ei milloinkaan annettu laskea hautaan, joka virallisesti kuului Ludvig XVII´lle, eikä ruumista siirretty tänä aikana myöskään kirkkoon, minne kaikki muut Ranskan kuninkaat oli haudattu. Ludvig XVIII ja Kaarle X tuntuivat kumpikin välttelevän keskustelua kuolleesta pojasta ja tämän ruumiin lopullisesta kohtalosta.
   von Fersen piti varmana, ettei ruumiinavauspöytäkirja voinut olla Ludvig XVII´n, siinä kun puhuttiin lapsen risatautisuudesta, joka oli perinnöllinen sairaus ja jota Ludvigilla ei voinut olla.

   Kesällä 1795 levoton von Fersen lähti jälleen Ruotsista. Hän tapasi mm. prinsessa Marie Théresin. Tapaaminen oli lyhyt, mutta sykähdyttävä. von Fersen tunnisti tytön olemuksesta tämän äidin, Marie Antoinetten.

   Sota siis jatkui. Ranskan kenraalien sotataito teki vaikutuksen von Ferseniin. Hän kuuli huhuja varsinkin Bernadotte-nimisestä sotapäälliköstä. 30.7.1796 von Fersenin päiväkirjasta löytyy ensimmäinen maininta eräästä Napoleon Bonapartesta. Tämä Bonaparte löi itävaltalaiset lopullisesti 17.10.1797. Tässä yhteydessä Ranska sai haltuunsa Belgian, Reinin länsirannan ja Välimeren saaria.
   Ruotsilla oli tuossa vaiheessa vielä alueita Saksassa (Westfalenin rauhasta 1648). Nuori Kustaa IV Aadolf katsoi, että Ruotsin oli otettava osaa  konferenssiin, missä käsiteltiin näitä aluejakoja. von Fersen määrättiin edustamaan Ruotsia.
   Ranskan edustajat eivät ilahtuneet von Fersenin saapumisesta. Tämä tuli kuitenkin tapaamaan mm. Napoleonin, joka piipahti kolmen päivän ajan konferenssissa. Konferenssihan kesti yhteensä 17 kuukautta ja sen tuloksena leimahti uusi suursota.
   von Fersenin ja Napoleonin kohtaaminen oli jäätävä. Napoleon teki selväksi, mitä hän von Fersenistä ja tämän aiemmasta toiminnasta ajatteli. Lopulta Ruotsin oli pakko kutsua von Fersen pois neuvotteluista.
   von Fersenin seuraava tehtävä oli neuvotella Kustaa IV Aadolfin lopullisesta avioliittosopimuksesta Badenin prinsessan kanssa. Itse asiassa, pari oli jo ehditty vihkiä, mutta häät olivat olleet luonteeltaan "par procuration", koska morsian ei ollut osallistunut lainkaan ja sulhasta oli edustanut paroni Evert Taube.

   von Fersen palasi jälleen kerran Ruotsiin syksyllä 1799. Myytit ja legendat kukkivat, ja kohde itse paistatteli kuninkaan suosiossa.
   Tällä välin Ruotsi oli alkanut kuohua. Talous oli lamassa, ruoan korkea hinta ja viinan valmistusta koskevat rajoitukset olivat johtaneet yhteenottoihin. von Fersen vaati, että jokainen kapina oli murskattava ja kaikki kapinapäälliköt oli teloitettava, tai vähintään heitettävä tyrmään pitkäksi aikaa.
   von Ferseniä ei luonnollisestikaan ilahduttanut myöskään se, että suuri osa ulkomaisia lehtiä lukevasta ja politiikasta kiinnostuneesta porvaristosta suhtautui myönteisesti Ranskan tapahtumiin, vieläpä ihailivat Napoleonia.  

   Kustaa IV Aadolf muuttui von Fersenin mielestä huolestuttavaan suuntaan. Tämä oli selvästi altis hovin omituisille vaikutteille, ja varsinkin valtiosihteerin johdateltavissa. von Fersenin mukaan näin oli siksi, että nuorelta kuninkaalta puuttui näkemystä, kokemusta, ahkeruutta sekä kiinnostusta valtion asioihin.
   Itselleen von Fersen toivoi ulkoministerin asemaa. Hanke kariutui, Lindqvistin mukaan siksi, että Ranska oli Euroopan uusi suurvalta, eikä se hyväksynyt von Ferseniä. Hallitukseen von Fersen kyllä pääsi, peräti neljään eri otteeseen. Lopulta hänelle myönnettiin valtamarsalkan titteli.

  Syksyllä 1801 von Fersen aloitti viimeisen Euroopan kierroksensa, tällä kertaa sisarensa Sophien kanssa. Ensimmäiset pidempiaikaiset pysähdyspaikat löytyivät sillä kertaa nykyisen Italian alueelta. Jälleen von Fersen tapasi silmäätekeviä kuin ennen vanhaan, esim. Roomassa silloisen paavin Pius VII´n, joka oli saapunut siunaamaan Napoleon Bonaparten Ranskan keisariksi.
   Helmikuussa 1803 von Fersen palasi takaisin Ruotsiin, missä hän oli nyt valtamarsalkkana poliittisen valtansa huipulla.

   Kustaa IV Aadolf alkoi valmistautua sotaan Napoleonia vastaan. Hän piti Napoleonia henkilökohtaisena vihollisenaan, jopa paholaisen maanpäällisenä ruumiillistumana. Ja tämähän huomattiin nopeasti myös Ranskassa.
   Nuorempana von Fersen oli moneen otteeseen toivonut, että Ruotsi hyökkäisi Ranskaan ja pakottaisi monarkian takaisin. Nyt, kun Ruotsi oli vihdoin hankkiutumassa sotaan Ranskaa vastaan, von Fersen oli kääntänyt kelkkansa täysin. Hän oli nähnyt Ruotsin armeijan tilan, ja toivoi, ettei sitä päästetä ottamaan yhteen ranskalaisten kanssa.
   Ranskan maanpaossa oleva monarkki Ludvig XVIII, hänen veljensä ja veljenpoikansa tulivat vierailemaan Ruotsissa. von Fersen ilahtui vilpittömästi tapaamisesta. Silti hän ei halunnut, että nämä julkaisisivat Napoleonin vastaisen julistuksensa Ruotsin maaperällä, mihin nämä suostuivatkin.
   von Fersen ei luottanut enää kuninkaaseensa. Kaiken muun lisäksi, se, että Kustaa IV Aadolf piti suuren pohjan sodan Pultavassa hävinnyttä Kaarle XII´a esikuvanaan, antoi aihetta pelätä kuninkaan tyhmänrohkeutta.

   Euroopassa kartta muuttui kiihtyvällä tahdilla. Valtiot hakeutuivat liittoutumiin Ranskaa vastaan. Tilanne oli kiristynyt entisestään myös Euroopan silloin vielä sotaa käymättömissä maissa.
   Ruotsin kuningas psyykkasi itseään sotaa varten, mm. pukeutumalla sankarinsa Kaarle XII´n univormuun. Hän myös ajoi viiksensä ja otti kampauksen Kaarle XII´n tapaan. Ja lupasi ampua henkilökohtaisesti luodin Napoleonin otsaan.
   Sotaan oli määrä lähteä Ruotsille edelleen kuuluvan Pommerin kautta. Kustaa IV Aadolf näyttää uskoneen, että saisi komentoonsa sotaan Napoleonia vastaan niin Venäjän, Englannin kuin saksalaisetkin joukot.
   Kuningas pyysi mukaansa Pommeriin luotetun valtamarsalkkansa. Illuusionsa menettänyt 53-vuotias von Fersen ei innostunut, mutta lojaalina miehenä suostui.

   Euroopassa käynnistyi erittäin monimutkainen poliittinen ja diplomaattinen peli. Vallassa olevilla selväjärkisilläkin olisi ollut tekemistä palapelin kokoamisessa. Viileää harkintaa ei muutenkaan kaikilta päättäjiltä tuolloin löytynyt, ja lopullisesti kaikki laajamittainen yhteistyö kaatui Ruotsin kuninkaaseen. Yhä useammat alkoivat pitää tämän äkseerausta täysin mielisairaana.
   Yhtenäistä rintamaa ei saatu aikaan. Yhtenäistä vastarintaa odotellessa Napoleon I poimi vastustajat yksi kerrallaan. Ja vuoden 1803 elokuussa Ranska miehitti Pommerin Ruotsin armeijan kiirehtiessä alta pois.  

   Suhdanteet muuttuivat edelleen ja 21.2.1808 Ruotsi vedettiin mukaan täysimittaiseen sotaan venäläisten hyökättyä valtakunnan itärajan yli Suomeen. Tukholmassa asiasta tiedettiin vasta viikkoa myöhemmin, jolloin Ruotsin joukot olivat jo vetäytyneet syvälle Suomeen ja venäläiset vallanneet kaikki rannikkokaupungit Loviisaan saakka. Ranskalainen marsalkka Bernadotte oli siirtynyt Tanskaan ja valmistautui hyökkäämään Ruotsiin.
   Tanska julisti sodan 14.3. ja Preussi katkaisi diplomaattisuhteet Ruotsin kanssa. Tyytymättömyys Ruotsin kuningasta kohtaan kasvoi valtakunnassa. von Fersen oli hovissa joka päivä. Hän tiesi, mitä piti tehdä ja mitä ei.  Hänen käskystään kaikki sotilaalliset resurssit oli mobilisoitava.
   von Fersen lopetti päiväkirjansa kirjoittamisen 31.3.1808 viimeiseen merkintään "Torstai. Kuningas palasi Gripsholmiin." Miksi näin? Vai olisiko loppu tuhoutunut myöhemmin? Siitäkään ei ole viitteitä. Tehtyään 38 vuotta muistiinpanoja von Fersen lopetti äkisti päiväkirjansa, syystä tai toisesta. Se tiedetään, että von Fersen jatkoi toimiaan aivan entiseen tapaan.
   Oliko von Fersen mukana salaliitossa kuningastaan vastaan? Tähän Lindqvist ei usko. Toisaalta hän pitää todennäköisenä, että myös von Fersen piti Kustaa IV Aadolfin syrjäyttämistä välttämättömänä, mutta toisaalta ei halunnut lopettaa Ruotsista monarkismia.

   Armeijan ja virkamieskunnan johdon toteuttama vallankumous käynnistyi 7.3.1809. Pari päivää myöhemmin oli liikkeellä huhuja, että jotain oli tapahtumassa. 12.3. kuningaskin käsitti tilanteen vakavuuden. Hän joutui lukemaan - kesken kuningattaren syntymäpäivän juhlimisen - vallankaappaajien manifestin.
   Tämän jälkeen kuningas halusi paeta Tukholman varuskunnan kanssa Skåneen, missä hänellä oli kansan ja armeijan parissa enemmän kannatusta. Ruotsia uhkasi vuorokauden verran sisällissota, koska kansan enemmistö ei vastustanut kuningastaan.
   Seuraavana aamuna kenraali Carl Johan Adlercreutz ja viisi muuta upseeria ilmestyivät kuninkaan makuukamariin. He vaativat kutsumaan valtiopäivät ylimääräiseen istuntoon, venäläisten kanssa oli saatava rauha aikaiseksi. Suomi oli jo menetetty ja vihollinen uhkasi pohjois-Ruotsia, kasakat rellestivät Tukholman saaristossa jne.
   Kustaa IV Aadolf ei halunnut lakata sotimasta. Hän veti miekkansa esiin ja alkoi huutaa apua. Syntyneessä sekasorrossa hän pääsikin livahtamaan ulos, linnan pihalle asti, mistä hänet sitten pian vangittiin. Kiljuva kuningas raahattiin takaisin linnaan ja seuraavan yön hän viettikin Drottningholmin linnassa arestissa.

   Kustaa IV Aadolf syrjäytettiin kokonaan kuninkaan paikalta. Valtionhoitajaksi tuli Kustaa III´n veli prinssi Karl, josta kesäkuussa kruunattiin kuningas Kaarle XIII.
   Axel von Fersen oli jälleen kerran kantamassa valtiolippua. Lindqvist arvuuttelee, mitä tämä mahtoi miettiä, kun joutui seisomaan ylenkatsomansa miehen rinnalla, joka hänkään ei enää ollut pitkään aikaan tuntenut sympatioita von Ferseniä kohtaan. von Fersen oli monesti nimittänyt prinssi Karlia teatteriherttuaksi ja vitsaillut tämän pienestä koosta - von Fersenin mukaan Karlin kypäräntöyhtö oli vaikuttanut ainakin kaksi kertaa Karlin kokoiselta.

   Maalle oli saatava kruununperillinen. Kaarle XIII oli lapseton.
   Uudeksi kruununprinssiksi valittiin nuori tanskalainen Augustenborgin prinssi Kristian August, jota kutsuttiin Ruotsissa nimellä Karl August. Kristian oli edelleen vihattu nimi Ruotsissa, viimeisen unionikuninkaan Kristian II´n, joka tunnettiin Ruotsissa nimellä Kristian Tyranni, takia.
   (Eräs pohjoismaisen historian ajanjakso, Kalmarin Unionin aika, jätti kirvelevät muistot varsinkin ruotsalaisille. Vuonna 1397 Tanskan kuningatar Margareetan aloitteesta syntynyt unioni yhdisti pohjoismaiden kolme silloista valtiota (Tanska, Norja ja Ruotsi) yhden hallitsijan alaisuuteen. Yli sadan vuoden aikana useimmiten hallitsijaksi valittiin tanskalainen. Unionin alkuaika mainitaan Suomen historiassa uudistusten ajaksi, mutta sittemmin tuli lunta tupaan pahemman kerran. Unionin loppuajan Suomen rooli oli olla kapinoivien mahtimiesten tukikohtana. Tanskan kuninkaiden sortotoimet huipentuivat vuonna 1520 Kristian II´n pantua toimeen Tukholman verilöylyn, jossa murhattiin useita ruotsalaisia merkkimiehiä. Ruotsin vastaisku irrotti Ruotsin koko unionista, mihin Kalmarin Unioni päättyi. Kapinan johtajasta tuli Ruotsin kuningas Kustaa I Vaasa, ensimmäinen ruotsalainen kuningas vuosikymmeniin. Tanskan ja Norjan muodostama unioni sen sijaan jatkui 1800-luvun alkuun saakka. Nämä siis lyhykäisyydessään ydinkohdat Kalmarin Unionista, otetaan aihe käsittelyyn omana aiheenaan joskus tulevaisuudessa, jos näitä esittelyjä vielä toiset sata ja yksi tulee näille sivuille naputeltua.)   

   Suomalaiset hyväksyivät Porvoon valtiopäivillä hallitsijakseen Venäjän tsaari Aleksanteri I´n. Näin Suomesta tuli Venäjän suuriruhtinaskunta, laajoin autonomisin oikeuksin, jollaisia Ruotsi ei Suomelle ollut koskaan myöntänyt.
   Ruotsalaisille Haminan rauha oli järkytys. Suomen mukana Ruotsin maa-alasta katosi kolmannes ja väestöstäkin neljännes.

   Karl August oli 41-vuotias ja lapseton. Jos hänestä tulisi kuningas, kenestä sitten tulisi kruununperillinen?
   Karl August oli valmis adoptoimaan prinssi Gustavin, Kustaa IV Aadolfin pojan. Tämä oli myös Venäjän tsaarin suosikki Ruotsin valtaistuimelle. Tiettävästi myös von Fersen oli tämän valinnan kannalla.

   Tuolloin Ruotsissa vaikutti myös ryhmittymä, jota kutsuttiin mannerheimilaisiksi maan ensimmäisen oikeusasiamiehen Lars Mannerheimin mukaan. Ryhmittymää kutsuttiin myös perustuslaillisiksi, koska ryhmittymässä kannatettiin tekeillä ollutta uutta ja radikaalia perustuslakia. Hallitusvallan edustajana tämä ryhmä piti komennossaan myös salaista poliisia. Ryhmän urkkijat pitivät silmällä mm. von Fersenin suvun kreivien asuntoja.

   Lindqvistin mukaan Ruotsin sisäpoliittinen tilanne oli pitkään erittäin epävakaa. Kaikki epäilivät kaikkia, huhut kiersivät ja niin kuningasvallan kannattajat eli kustaviaanit kuin perustuslailliset levittivät tahallaan perättömiä juttuja osana psykologista sodankäyntiä.
   Liikkeellä oli mm. lentolehtisiä, joilla kansaa yllytettiin palauttamaan kustaviaanit valtaan. Tällöin mannerheimiläisten ja vallankaappaajien olisi käynyt ikävästi.

   Hallitus päätti karkottaa kuninkaallisen perheen. Entinen kuningas ja hänen perheensä tunnistettiin matkan varrella ja he saivat osakseen myötätuntoa, vaikka suurin osa ei enää halunnutkaan heitä takaisin maata halltisemaan.
   Laiva lähti kohti Saksaa syrjäytetty kuningas mukanaan. Tämän jälkeen häntä tai hänen perhettään ei enää Ruotsissa nähty.

   Ruotsissa uusi perustuslaki tuli voimaan. von Fersen menetti huomattavan osan valtaoikeuksistaan, kuten moni muukin maan aatelisista. Siitä lähtien jokaisella säädyllä oli oikeuksia valtion virkoihin. Sensuuri lopetettiin, edes kirkko ei saanut sitä enää harjoittaa.
   von Fersen edusti uudelle radikaalille sukupolvelle kaikkea vanhaa ja taantumuksellista. Hän itse oli uskollinen ihanteilleen ja elämänasenteilleen kuolemaansa saakka.

   Kruununprinssi ei vaikuttanut järin terveeltä henkilöltä. Hän otti osaa hallituksen kokouksiin, mutta tuon tuostakin sekä prinssi että vanha kuningas nukahtivat kesken kaiken. Erään kerran Karl August havahtui hereille niin rajusti, että onnistui säikyttämään nukkuvan Kaarle XIII´n niin että molemmat olivat vähällä pudota tuoleiltaan.
   Karl August oli usein enemmän tai vähemmän sairaana. Alkoi liikkua huhuja, että prinssiä yritettäisiin myrkyttää. Ja että se olisi von Fersenin sisaren Sophien tekosia, tämän suvussahan oli ollut muutama äkkikuolema.

   28.5.1810 Karl August putosi laukkaavan hevosen selästä. Seurauksena on paha kolhu. Kun apu ehti paikalle, hän oli vielä elossa, mutta elvytysyrityksistä huolimatta Karl August kuoli tuolle tantereelle.
   Koska myrkytyshuhuja oli liikkunut jo pitkään ja prinssi kuoli äkillisesti, tehtiin ruumiinavaus. Mitään erityistä ei vatsalaukusta löytynyt, tosin perna oli mustunut ja hauras.

   Tilanne oli tapahtuman jälkeen se, että Ruotsissa ei ollut kruununperillistä ja vanha monarkki oli heikossa hapessa. Hallitus pelkäsi kustaviaanien vastavallankumousta.
   Uusi ehdokas kruununperijäksi oli Karl Augustin veli, herttua Fredrik Christian. Laiha ja lukenut intellektuelli ei tuntunut kenenkään ruotsalaisen mielestä minkään sortin uhkalta. Lisäksi hänellä oli kaksi poikaa.

   Mannerheimilaiset muodostivat mielipideklubin. Huhumylly alkoi jauhaa. Lindqvistin mukaan Kaarle XIII oli varma, että kruununperijän kuolema oli murha. Toisaalta hän halusi pysyä asiasta hiljaa, miettien, mitä ne ulkomailla ajattelisivat, jos Ruotsissa koko ajan tapahtuisi.
   Mielipideklubi agitoi. Syyttävä sormi suuntautui kohti von Ferseniä. Kansassa alkoi vallita lynkkausmieliala.
   Karl Augustin hautajaissaattueen kulun yhteydessä väkijoukko kävi vaunuillaan mukana kulkeneen von Fersenin kimppuun. Kaarle XIII oli sitä mieltä, että von Fersen oli ansainnut saada opetuksen. Järjestyksestä vastaavat olivat toivoneet lisää resursseja juuri siksi, että olivat ennakoineet levottomuuksia von Fersenin mukana olemisen johdosta. Tähän kuningas ei ollut suostunut.
   von Fersen kaapattiin vaunuistaan. Kun kansas oli saanut hänet käsiinsä, sen raivo yltyi kaiken aikaa. Jokainen halusi repiä ja pahoinpidellä syylliseksi luulemaansa miestä. Lopulta alastomaksi revittyä von Ferseniä kuljetettiin pitkin katua sotilaiden pystyessä johtajiensa kieltojen takia vain katsomaan tapahtumaa sivusta. Lopulta von Fersen rusikoitiin hengiltä Ruotsin maineikkaan kaartin kahdensadan miehen silmien edessä.

   Järjestysvalta puuttui asioihin vasta, kun edelleen raivoava väkijooukko alkoi hajaantua, ja kun alkoi kuulua huutoja, joiden mukaan maaherran talo oli poltettava. Kuningas, hallitus ja muut vastuulliset tahot reagoivat viimein, kun huomasivat, että omakin nahka alkoi olla vaarassa. Kuningaspari pelkäsi, että nyt oli käynnistynyt vallankumous. Kahina oli mennyt selvästi pidemmälle kuin kukaan hankkeen takana olleista poliittisista vaikuttajista oli ennakoinut. Lindqvist arveli, ettei von Ferseniä ollut alunperin tarkoitus saada tapettua, vaan pelkästään antaa kovemmanpuoleinen opetus.
   Armeija partioi Tukholman kaduilla parin viikon ajan tiiviisti. Sitten tilanne alkoi rauhoittua.

   2.12.1810 Hans Axel von Fersen haudattiin kuten valtakunnanmarsalkalle kuuluu. Hautajaispäivänä sotilailla oli kovat piipuissa. Mellakoita ei enää haluttu. Uusi kruununprinssi oli valittu. Hän oli Vaasa-suvun kaukaisen ranskalaisen haaran edustaja, marsalkka Jean Baptiste Bernadotte, jonka uusi ruotsalainen nimi oli Karl Johan. Myös hän oli mukana hautajaisissa, itse asiassa hänen vastuullaan oli valvoa hautajaisten järjestystä.
   Hautajaisia valvoi tiukasti mies, joka oli kohonnut uuteen asemaansa Ranskan vallankumouksen ansiosta. Hän oli yksi niistä kenraaleista, jotka olivat pakottaneet von Fersenin pakenemaan Brysselistä kahteen otteeseen. Sen jälkeen hänestä tuli marsalkka, joka oli pakottanut von Fersenin ja Ruotsin armeijan luopumaan Pommerista. Sittemmin hänestä tuli kuningas (Kaarle XIV Juhana) Ruotsin valtaistuimelle, jonka puolesta von Fersen oli aiemmin tinkimättä taistellut.
   Hans Axel von Fersenin ruumisarkku kuljetettiin hautajaisten jälkeen Ljungin kirkkoon ja laskettiin perhehautaan.

   Kirja päättyi vuoteen 1810. Suursota Euroopassa jatkui vielä tämän jälkeenkin. Napoleonin ura päättyi lopullisesti vasta vajaat viisi vuotta myöhemmin. Ruotsikin kävi vielä lyhyen sodan, minkä jälkeen Ruotsin maaperällä ei tähän mennessä olekaan sodittu Kaarle XIV Juhanan vedettyä täysin uudet ulkopoliittiset suuntaviivat, joita ollaan pääosin noudatettu näihin aikoihin asti. Tanskan ja Norjan unioni oli jo tuolloin purkautumassa Norjan valmistauduttua jälleen itsenäistymään, mutta maailmanpoliittiset tapahtumat pakottivat Norjan liittymään uuteen unioniin, tällä kertaa Ruotsin kanssa, vielä lähes sadaksi vuodeksi.
   Ranska lyötiin lopuksi ja siellä vuoroteltiin hallitusmuotoja vuosikymmenten ajan vallan siirryttyä uusiin käsiin. Nykyinen Ranskahan on viides tasavalta. Sodan myötä vahvistunut Preussi valmistautui yhdistymään muiden saksalaisten alueiden kanssa, ja onnistuikin tässä pyrkimyksessä lopulta 1800-luvun jälkipuoliskolla. Entinen suurvalta Puola oli lakannut kokonaan olemasta, viimeisetkin itsenäisen Puolan rippeet jaettiin vuonna 1795. Itävalta oli sodan aikana paisunut välillä Belgiaan asti, lopullisessa rajojen piirtämisessä se menetti nämä alueet, mutta laajeni nykyisen Italian pohjoisosiin. Ja niin edelleen. Kartanpiirtäjillä lienee ollut kysyntää tuolloin, vanhoista kartoista ei muuttunutta Eurooppaa juuri tunnistanut.

   Jotkut varmaankin muistavat Herman Lindqvistin Suomessakin nähdystä TV-sarjasta Hermans historia, nähty Suomessa myös nimellä Historiaa niin että hitaampia heikottaa. Suomennos oli osuva, ohjelmassa Lindqvist popularisoi Ruotsin historian tapahtumia julmetulla temmolla ja tapahtumien intensiivisellä kuvaamisella. Ja sama linja jatkuu Lindqvistin kirjoissa. Myös Axel von Fersen on kirja, jossa riittää säpinää. Päähenkilö on erittäin mielenkiintoinen persoona, joka oli monen hallitsijan ajan mukana paikoissa, joissa tapahtui. Popularisointi ei vähennä pätkääkään teoksen informatiivista arvoa. Asiat mennään kaiken aikaa pikkutarkasti ja kokonaisuus mielessä pitäen. Kirjassa yhdistyvät valtava tietomäärä historiallisesti tärkeästä ajanjaksosta ja harvinaisen sujuva tyyli. Axel von Fersen on niitä kirjoja, joita kannattaa lukea myös niiden, jotka eivät lue kirjoja.