Kuukauden Uusinta III

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Uusinta III
Pidetään tässä vähän aikaa paria ylimääräistä sivua, joissa uusitaan noita klikkausmäärien perusteella suosituimpia tiivistelmiä vuosien 2015-17 ajalta. Uusitaan suosituimpia ensijulkaisuja ja otetaan uudelle kierrokselle luetuimpia uusintoja.

   Tiivistelmä teoksesta Lepakkoluola on julkaistu tällä sivulla aiemmin kesällä 2005 ja alkuvuonna 2017,  Teoksista Joviaali ilmiö ja Maailman pisin pajunköysi kesällä 2017.



Kuukauden Vaihtoehto
Miska Rantanen: Lepakkoluola
WSOY 2000
176 sivua


Otetaanpa tarkasteluun taannoinen ilmiö nimeltä Lepakkoluola. Nuoremmat yhdistänevät rakennuksen enemmän pop-, rock- ym. taideilmiöihin, mutta rakennus oli ennen tuota vaihetta osa suomalaista sosiaalipolitiikkaa toimiessaan toistakymmentä vuotta asunnottomien paikkana ja pääkaupungin sosiaalisten epäkohtien symbolina. Miska Rantasen - tuon Uutisvuodon Peter Nymanin väläyksiä käsikirjoittavan valtiotieteen maisterin - kokoaman historiikin esittelyssä keskityn enemmän kirjan tähän osuuteen.

   Nykyinen Helsingin Ruoholahden alue kohosi merestä noin 900 vuotta sitten. Maa jatkaa edelleen kohoamista, 50 metriä vielä ja ollaan jääkautta edeltävällä tasolla. Tähän mennee muutama tuhat vuotta.
   Venäjän tsaari Nikolai I kehitti Aleksanteri I´n Suomen pääkaupungiksi kohottanutta Helsinkiä. Ennen tätä Helsingin kaupungin ja maaseudun raja oli mennyt Erottajan kohdalta. (Tästä nimi Erottajalle. Kaupungeissa, missä on samanniminen katu, nimeämisperuste on ollut aina jokin vastaava, esim. Hämeenlinnassa Erottaja oli aikoinaan se katu, minkä varrella ja toisella puolella asuivat kaupungin varakkaat porvarit, ja toisella puolella vähemmän varakasta työväestöä.)
   Nikolain toimenpiteiden ansiosta kaupunki alkoi levittäytyä laajemmalle, eikä Erottaja enää ollut jakaja kaupunkilaisten ja maalaisten välillä. Koska tulipalot muuttivat toisinaan kaupunkikuvaa, ja koska tulipalot yleensä syttyivät teollisuuslaitoksissa, annettiin määräys, että teollisuuslaitokset rakennetaan vastaisuudessa kaupungin reuna-alueille, eikä enää keskelle keskustan puukortteleita. Ja esim. leveän Bulevardin lehtipuiden tarkoitus oli alunperin estää liekkien leviäminen kadun yli puukorttelista toiseen. Kaupunkisuunnittelussa alettiin käyttää toisenlaista logiikkaa kuin ennen.

   Ruoholahdellekin alettiin rakentaa. Aluksi teurastamo, sittemmin hautausmaita, 1826 vanha kirkko. Vuonna 1835 alettiin rakentaa houruinhuonetta eli mielisairaalaa, Lapinlahden mielisairaala valmistui 1841. Sairaalan ympärille muodostettiin myös oma puisto, tuolloin käsitettiin jo, että hourujakin pystyttiin parantamaan, ja että ympäristöllä oli siihen suuri merkitys. Potilaina oli mm. Aleksis Kivi, mutta muistakin syistä paikkaan päädyttiin. Esim. Jean Sibelius asui sairaalassa silloin kun hänen veljensä johti sairaalaa, ja professori Konrad von Baghin Peter-poika asui sairaala-alueella viisi ensimmäistä elinvuottaan.

   Suomen väri- ja vernissatehdas oli 1930-luvulla Tikkurilan jälkeen Suomen toiseksi suurin maalitehdas. Niinpä se tarvitsi lisää tilaa.
   Ruoholahteen rakennettiin maalivarasto, mikä valmistui 1940, alueen toisena teollisuusrakennuksena Renlundin  jälkeen.

   Maalivarasto oli iso rakennus. Suvupiippu kohosi kahdeksaan metriin, ja neliöitä oli 3.600.  Alakerta oli lähinnä romuvarasto, yläkerrassa olivat varaston konttori, autokorjaamo ja maalivarasto. Työntekijöitä oli parhaimmillaan kolmisenkymmentä, mm. sittemmin kansanedustajanakin käväissyt Reino "Reiska" Laine tuli 1960-luvulla 14-vuotiaana apupojaksi. Ja viihtyi, kun sai alaikäisenä ajella autoja pihalta korjaamohalliin ja treenata firman autoja läheisessä metsikössä, ja kun pääsi soittamaan rumpuja firmassa työskennelleen Olle Lindströmin (Erikin veli) yhtyeeseen.
   Vuonna 1967 varasto muutti pois. Pitkäksi aikaa rakennus ei kuitenkaan jäänyt tyhjäksi.

   Syksyllä 1967 pakkaset tulivat Etelä-Suomeen aikaisin. Yölämpötilat painuivat jo syyskuun puolivälissä lähelle nollaa, ja huuruiset yöt saivat aikaan pahaa jälkeä Helsingin satojen asunnottomien keskuudessa. Kuolemantapaukset siltojen alla, roskalaatikoissa, paikoissa missä asunnottomat milloinkin yöpyivät, olivat lähes jokapäiväisiä.
   7.11.1967 vastikään valmistunut lääkäri Claes Andersson, joka työskenteli tuolloin Hesperian sairaalan teho-osastolla, otti yhteyttä Kovaosaisten ystävät -yhdistystä vetävään Arvid von Martensiin ja otti esille, että kymmeniä kodittomia pulituurialkoholisteja oli kuollut edellisinä viikkoina. Sairaalalla ei ollut mitään mahdollisuutta ottaa kaikkia alkoholimyrkytyksen saaneita vastaan, mutta ulos jättäminen olisi tilanteessa ollut vastuutonta.
   von Martens otti yhteyttä tiedotusvälineisiin ja kertoi, että 44 asunnotonta oli kuollut ulkona. Tieto oli järkytys, sekä suurelle yleisölle että viranomaisille. Uutinen noteerattiin myös ulkomailla.
   Huoltoviranomaiset pitivät yhteisen neuvottelun eri majoitusjärjestöjen kanssa ja miettivät, mikä olisi sopiva väliaikainen suoja. Valinta kohdistui lopulta Suomen väri- ja vernissatehtaalta juuri vapautumassa olevaan varastorakennukseen Ruoholahdessa.

   Satojen ihmisten majoittaminen ja huolto pikaisella aikataululla oli kova haaste. 1961 alkaen kodittomia majoittanut Suoja-Pirtti Ry´n perustaja Arvo "Arska" Parkkinen otti haasteen vastaan. Varastorakennuksesta tehtiin Liekkihotelli.
   Tulosta tuli, mutta kovin luksusta ei saatu aikaan. Vaikeuksia tuli mm. yleisöryntäyksestä: oltiin odotettu paria sataa majoittujaa, mutta tulikin yli tuhat.
   Olot olivat kovasti puutteelliset, mutta lailliset - hyväntekeväisyystarkoituksessa avattua yömajaa eivät koskeneet majoitusasetuksen määräykset.

   Miksi 1960-luvulla oli niin paljon kodittomia? Syitä tähän on useita.
   Ensinnäkin toinen maailmansota sekoitti pakan. Uusia rakennuksia ei sotatoimien aikana käytännössä rakennettu, ja vanhoistakin osa sai osumia pommituksissa. Sodan aikana ihmiset pakenivat suurin joukoin kaupungeista maalle, ja sodan jälkeen paluumuuttajat iskivät suuren väestöpiikin kaupunkeihin. Lisäksi karjalaisia evakuoitiin ja asutettiin lännemmäs. (Esim. vuonna 1905 perustettu Lahti oli suhteellisen pieni paikka vielä ennen sotia, mutta 1940-luvulla suuri joukko evakoita sijoitettiin rauta- ja maanteiden risteyspaikkana ennestäänkin nopeasti kasvavaan Lahteen, ja muutaman vuoden ajan kaupungin kasvu oli erityisen nopeaa. Nykyisinkin Lahtea kutsutaan "uudeksi Viipuriksi", juuri tämän kasvupyrähdyksen takia.)
   Toisekseen, 1950-luvulla lopetettiin pommisuojien käyttö tilapäismajoituspaikkana. Kun vielä vuonna 1950 näissä asui yli tuhat koditonta, eikä uusia asuntoja rakennettu samassa tahdissa kuin pommisuojia suljettiin, kaduille joutuneiden määrä kasvoi.
   Kolmas tilanteeseen vaikuttanut asia oli elinkelvottomat pientilat. Neljäs sakkovankien armahdus. Lisäksi Pohjoisen Makasiinikadun yömaja suljettiin, jolloin nimenomaan pääkaupunkiseudun tilanne huononi.
   Rakennettiin niitä asuntoja tuolloinkin sentään jonkin verran. Etusijalla olivat lapsiperheet. Yksinäisten miesten mahdollisuus löytää vuokra-asunto oli heikko.

   Monilla asunnottomilla oli paha alkoholiongelma. Alkossa ei kuitenkaan köyhällä ollut varaa käydä. Lisäksi vanhoina hyvinä aikoina liian tiheistä kerroista saattoi jäädä viinakortti liikkeeseen kuivumaan (Kortti poistui käytöstä vuonna 1971). Täytyi löytää muita aineita. Ja niitä löydettiin.
   Pulituuri oli puuseppien käyttämä kiillotusaine, mitä muutamat innokkaat kokeilivat myös humalahakuiseen käyttöön. Näitä kokeilijoita alettiin nimittää puliukoiksi.
   Kolina oli ihovettä. Nimitys tuli merkistä Eau de Cologne.
   T-sprii eli tenu oli lievästi denaturoitua, lähes 100-prosenttista alkoholia. Litra maksoi pari markkaa. Suht harmittomat puliukot vaihtuivat tenuun siirtymisen myötä pahemmin örveltäviin tenuveikkoihin, ja katukuvaan tuli aiempaa enemmän sammuneita. Suuren suosion ja suurten terveysvaikutusten takia tenu vedettiin pois myynnistä 1972.
   Kemistit pyrkivät tekemään korvikkeista sellaisia, etteivät kovapintaisetkaan laitapuolen kulkijat niitä haluaisi juoda. Makua yritettiin saada huonoksi. Puistokemistit taas testailivat kamalan makuisten aineiden kanssa eri lantrinkeja, ja taas maistui.
   Vuonna 1968 otettiin järeämmät aseet käyttöön. Kemistit sekoittivat tenuun Bitrexiä, mikä sekoitti sitä nauttivan vatsan. Suurempi ongelma tästä koitui ympäristölle: humalaiset eivät jaksaneet välittää, vaikka kurat olivat housuissa, ja varsinkin raitiovaunujen ja odotussalien viihtyvyysaste tipahti rajusti.
   Viinakortit poistuivat, keskiolut tuli ruokakauppoihin ja kahviloihin. Korvikkeiden käyttö väheni. Miedompiin aineisiin siirtyminen vähensi sammuneiden määrää. Lisäksi valtiolle tuli lisää tuloja välillisistä veroista. Toisaalta kemikalioiden ja rautakauppojen myynti laski.

   Liekkihotelli avattiin joulukuussa 1967. Ensimmäisinä öinä paikka oli ilmainen, pian tuli kuitenkin viidenkymmenen pennin yöpymismaksu. Sittemmin taksa nousi kolmeen markkaan, viidellä markalla sai yösijan ja kaksi ateriaa. Missään vaiheessa yöpymismaksu ei noussut kahdeksaa markkaa suuremmaksi.
   Asiakkaat eivät kuitenkaan rahoittaneet Liekkihotellin toimintaa kuin nimeksi. Avustuksilla paikka pysyi pystyssä, puolet tuli kaupungilta ja puolet sosiaalihallitukselta.

   Asuntolassa oli kahden kerroksen väkeä. Yläkerrassa oli kolme n. 200 neliön salia ja alakerrassa ns. märkä puoli eli sumppu. Yläkertaan pääsivät ne, jotka eivät olleet vajonneet ihan tenutasolle. Siellä olivat myös keittiö, asuntolan vahtimestareiden asuntola ja kanttiini. Pahoista viinakrampeista kärsivät laitettiin makaamaan alakerran puulaatikoihin. Koska nämä muistuttivat ruumisarkkuja, satunnaiset kulkijat levittivät hurjia juttuja Lauttasaarenkadun kuolemantalosta.
   Lähellä vessoja alakerran itäpäädyssä oli pohjavesikaivo. Kanneton kaivo oli halkaisijaltaan ja syvyydeltään parin metrin luokkaa. Vessojen vähäisyydestä johtuen siitäkin tehtiin käymälä. Kaivon reunassa roikkui kauhoja, joilla voitiin onkia oksennuksen mukana lentäneet tekohampaat pois.

   Alakerran olot olivat sen verran šokeeraavat, että asunnottomille alkoholisteille alettiin etsiä toisenlaisia tiloja. Yömajoja saatiin muutama avattuakin, ja väkeä siirtyi pois Liekkihotellista. Alakerta suljettiin. Meno rauhoittui jonkin verran. Silti, muihin yömajoihin verrattuna Liekkihotelli oli edelleen se kaikista villein.
   Liekkihotellin asukit viihtyivät myös ulkona, vaikka monista yömajoista poiketen siellä sai olla myös päivisin. Esim. hautausmaan aidan kupeesta tuli suosittu tenuttelupaikka. Pahimmillaan hautausmaan valvojat poimivat avatun haudan havukoristeen alle jemmattuja pulloja talteen vain hetkeä ennen kuin saattokulkue saapui arkkua kantaen.

   Liekkihotellissa oli siis satoja asiakkaita, joten myös valvontaan täytyi panostaa. Palkattua väkeä sinne oli vaikea saada, joten vapaaehtoisvoimin se hoidettiin. Helsingin kaupungin sosiaalityöntekijä Teemu "Tema" Kuusela oli aloittanut vapaaehtoisena sosiaalityöntekijänä ja tunsi Helsingin asunnottomien tilanteen. Hän sai Liekkihotellissa tittelin PAV-ohjaaja (PAV = päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjä). Hänen työtoverinsa värvättiin suurelta osin asiakkaista, jotka olivat vielä vähintään välttävässä kunnossa.
   Valvonta toimi vaihtelevasti. Valvojille tuli toisinaan jano, kun vähän aikaa seurasivat muiden örveltämistä. Eräänkin apulaisjohtajan ensimmäinen tehtävä oli erottaa silloinen johtaja, kun tältä oli päässyt mopo karkaamaan. Ja hetken kuluttua sama apulaisjohtaja joutui erottamaan johtokunnan puheenjohtajan.
   Tiettävästi yhden kerran Liekkihotelliin haki töihin "ulkopuolinen". Maisteri oli kyllästynyt parantamaan maailmaa kirjoituspöydän takana ja halusi auttaa lähimmäisiään ihan ruohonjuuritasolla. Se oli viidentoista minuutin visiitti.

   Vaikka häiriöitä jonkin verran esiintyikin, asukkaita ei juurikaan ajettu pois. Vain toistuvasti häiriköiville saatettiin antaa porttikielto. Esim. 1976-79 johtajana toiminut Antti Vihervä muisti antaneensa vain yhden porttikiellon. Se meni Siiloan-seurakunnalle, joka käännytystyöllään häiritsi talon asukkaita.

   Liekkihotellin ensimmäisten toimintakuukausien aikana rakennus sai sittemmin pysyväksi jääneen lempinimen Lepakkoluola. Mistä nimitys tuli, siihen on esitetty paria vaihtoehtoa. Se saattaa olla tullut piirroksesta, minkä piti esittää perhosta, mutta joka näytti enemmän lepakolta. Toisen tarinan mukaan "lepakoita" olivat tummia, liian suuria palttoita käyttäneet puliukot, jotka kaukaa katsottuina näyttivät lepakoilta heidän tasapainoillessaan kellarin ajoramppia alas.
   Ehkä todennäköisin selitys on kuitenkin se, että nimitys tuli vanhasta Suomen väri ja vernissan logosta, perhoskuviosta, joka oli varaston seinässä. Kuvio yhdistyi ihmisten mielissä tuolloin suosittuun TV-sarjaan, missä trikooasuinen hiippari metsästi rosvoja Ihmepojan kanssa. Mahdollista on myös, että nimitys tuli palkästään kyseisestä sarjasta, sillä sarjan takia poliisin musta maijakin sai nopeasti lempinimen lepakkoauto.

   Marraskuun liike otti Liekkihotellin asian alusta lähtien omakseen. Liikkeessä oli mukana mm. Claes Andersson ja Ilkka Taipale, mutta muistettavin henkilö liikkeestä oli noihin aikoihin kuitenkin Maria Schulgin, 24-vuotias kirjallisuuden, taidehistorian sekä radio- ja TV-opin opiskelija. Hän rundasi Liekkihotellin alakerrassa lähes päivittäin, vaihtoi miehille siteitä ja puhdisti haavoja. Vaikka  asiakkaat eivät silloisessa elämäntilanteessaan olleetkaan juurikaan edustuskunnossa, keskusteluissa kuoriutui lian alta herrasmihiä - yksilöitä, joilla oli menneisyys ja ihmisarvo.
   Mediakin bongasi nuoren kaunottaren ja Schulgin sai lempinimen "rantojen enkeli". Sitä hän Liekkihotellin asukkaille olikin.

   Keitä Liekkihotellin asukkaat sitten olivat? Ei kannata kuvitella, että kaikki olisivat samasta muotista tulleita ongelmaluonteita, väki oli kirjavaa.
   Osa oli asunnottomia alkoholisteja, se on selvä. Osa taas oli syrjäytynyt palattuaan traumoineen sodasta. Keskiluokastakin oli yllättävän lyhyt matka pohjalle. Jos keskiluokkainen perhe hajosi ja perheen mukana meni asunto, yksinäisen oli noihin aikoihin vaikea löytää vuokramarkkinoilta uutta.
   Sotainvalideja ei ollut kovinkaan paljon. Useat kainalosauvojen kanssa kulkevat olivat palelluttaneet jalkansa sammuttuaan lumihankeen.
   Skitsofreenikot eivät välttämättä pärjänneet, vaan ajautuivat Liekkihotelliin. Ja oli joukossa lapsitähtenä itsensä läpi lyönyt viulistikin.
   Maantieteellisesti 5 % oli helsinkiläistä porukkaa. 5 % oli kotoisin luovutetun Karjalan alueelta. 90 % asukeista oli kotoisin Hki - Oulu -linjan itäpuolelta. Esim. turkulaisia pistäytyi Vihervän aikana yksi tai kaksi, eikä heitä ennen Vihervän kauttakaan juuri näkynyt.

   Näkyvin ja kuuluvin palaute ei koskenut puliukkojen elinoloja. Se koski heidän aiheuttamaansa esteettistä häiriötä. Elintasoaan nostanut ja edelleen nostava maa, joka opetteli muun maailman tapoja, kiusaantui julkisivunsa tahraamisesta. Kun risteyksiin pysähtyi, joutui katsomaan rumia ihmisiä. Myös ulkomailta tulleet turistit. Mitäköhän he meistä ajattelivat?
   Pelko oli aiheellinen. Kun Japanista tultiin katsomaan suomalaisen kaupunkisuunnittelun helmeä Tapiolaa, epätoivoiset matkaoppaat yrittivät kiinnittää japanilaisten huomiota hautausmaahan, mutta nämä polttivat innostuneesti rullakaupalla filmiä matkan eksoottisimpaan kohteeseen: ulkosalla Liekkihotellin vieressä leiriä pitävään pulilaumaan.

   Esteettisten haittojen lisäksi humalaiset aiheuttivat vaaratilanteita toikkaroidessaan liikenteen seassa. Taksiajomiehet ry hankki satoja heijastimia Liekkihotelliin. Wenzel Hagelstam puolestaan muistelee, kuinka hän kävi kaverinsa kanssa varastamassa liikennemerkin, mihin sitten piirrettiin pullosta juovan pultsarin siluetti. Liikennemerkki iskettiin maahan Liekkihotellin läheisyyteen. Tapaus sai huomiota ulkomaillakin, esim. espanjalainen La Strada -lehti kertoi lukijoilleen, kuinka Suomessa autoilijoita varoitettiin juopoista.

   Lopulta Lepakkoluolan Liekkihotelli saatiin tehtyä tarpeettomaksi. 1979 siirrettiin viimeiset Liekkihotellin asukkaat Kyläsaaren hoitolaitokseen. Rakennuksen purkamista pidettiin jokseenkin selvänä.
   Mutta uusia juonia punottiin jo.

   19.8.1979 Lepakkoluola vallattiin Elmun käyttöön. Virallisesti yhdistys sanoutui irti hankkeesta, mutta Helsingin silloisen apulaiskaupunginjohtajan Erkki Tuomiojan kanssa saatiin neuvottelut alulle ja sittemmin kaupunki antoi rakennuksen Elmun käyttöön, mikä oli ollut sooloilijoiden tavoite.
   Elmu vaikutti jonkin verran yhteiskunnallisiin asioihin, esim. katusoitto sallittiin. Eniten se kuitenkin järjesti erilaisia konsertteja sekä muita taidetapahtumia (pienlehtipäiviä, taidenäyttelyitä jne). Siitä kirjassa on paljon materiaalia aiheesta kiinnostuneille.
   Radio City perustettiin 1985 Lepakossa. Tuo vuosi oli vielä sitä aikaa kun Yleisradiolla oli ruotsinkielisen kanavan lisäksi kaksi suomenkielistä kanavaa, Yleisohjelma ja Rinnakkaisohjelma. 1970-luvulla Ylellä oli varattu seitsemän tuntia viikossa rock-musiikin soittamiseen, ja ne tunnit oli ripoteltu sinne tänne sanomalehtikatsausten ja maatalouden tietolaarien sekaan. 1980-luvulla oli tosin aloitettu Rockradio, jolloin kolme kaksituntista jaksoa soitettiin rokkia vakituisilla ohjelmapaikoilla. Kun Radio City aloitti, kenttä oli melko lailla vapaa.
   Radio Cityyn virtasi toimittajia, muutama vanha tekijä Ylestä ja muutama uusi kasvo jostain muualta. Siellä kouliintuivat mm. Jyrki Jantunen (General Njassa), Outi Ahola (Outi Popp), Ruben Stiller, Jari Sarasvuo - ja tietenkin Jorma Elevaara, joka oli pyörittänyt omaa laitonta radioasemaansa 1960-luvulla Vampulassa.
   Tekijät olivat legendoja, jotka tekivät legendaarisia ohjelmia. Mm. Mato Valtosen ja Sakke Järvenpään ohjelma Pullakuskit laski työtehoa muutamilla työpaikoilla niin rajusti, että Suomen Työnantajain Keskusliitto esitti virallisen pyynnön ohjelma-ajan siirtämisestä.

   1988 alkoi kilpailu, kun Radio Syke ryhtyi haastamaan Cityä yöohjelmilla. City sai vihiä aikeesta ja aloitti oman yöohjelmansa ennen kilpailijaansa. Cityn ensimmäisen yöohjelman aiheena oli "Saako ihmistä syödä?"
   Radio Syke heitti pyyhkeen kehään pyristeltyään vuoteen 1990.

   Radio City oli ensimmäinen kanava joka leipoi hittejä soittamalla samaa kappaletta monta kertaa saman päivän aikana. Esim. laulavan talonmiehen Sepi Kumpulaisen lallatuksesta Armotonta menoa tuli hitti todennäköisesti tällaisen voimasoiton takia - sehän sai vetoapua lisäksi Frank Pappa -show´sta TV´n puolella.
   Radio City teki hittejä välillä aivan "tahallaan". Esim. Janos Valmusen taidepläjäys Bussipysäkillä valittiin voimasoittoon juuri siksi, että se muistutti harvinaisen vähän normaalia soittolistojen hittikappaletta. Ja niin siitäkin veret seisauttavasta kappaleesta tuli pienoinen hitti. Monen yllätykseksi.

   1995 Radio City muutti Lepakosta, erinäisten vaiheiden jälkeen. Lepakko palasi perinteisempään toimintaansa, järjestämään tapahtumia.
   Radio Citystä riittää kirjassa huomattavasti enemmän juttua kuin otin tähän tiivistelmään, joten jos kiinnostus heräsi, kannattaa etsiä kyseinen teos.
   Lopulta Lepakon tontti haluttiin teollisuuden käyttöön. Elmu sai lähteä jatkamaan matkaa ja siirtyi Hietalahteen.
   Lapakkoluolan purkaminen aloitettiin 26.11.1999.

    Miska Rantanen on tehnyt suuren ja perusteellisen työn kerätessään tietoja Lepakkoluolan toiminnasta, sen toiminnan eri ajoista. Kuten Uutisvuotokin on osoittanut, silmää eri yksityiskohdille ja näkökulmille kirjoittajalla on. Lepakkoluola on kattava ja elämänmakuinen historiikki eräästä takavuosien maineikkaasta rakennuksesta, joka ehti nähdä monenlaisia kulkijoita ja monenlaista elämää.

   Lisätäänpä tähänkin pari linkkiä ja muistellaan edellä mainittuja neljännesvuosisadan takaisia hittejä.  Sepi esiintyy edelleen, mistä todisteena taltiointi parin vuoden takaa, jolloin artisti vieraili Hämeenlinnassa. Nuorena poismenneen Valmusen esitys on läpimurron ajoilta 1990-luvun alusta.

Sepi                            Janos

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Petri Nevalainen: Joviaali ilmiö - Tuntematon Mikko Alatalo
Bookwell (paino), Helsinki-kirjat 2011
280 sivua


Jos joku, niin Mikko Alatalo (s. 1951) on ehtinyt mukaan yhteen ja toiseen. Mies on toiminut niin TV-toimittajana, laulaja-lauluntekijänä kuin poliitikkonakin. Kun mies ehti kuudenkympin ikään, oli ihan paikallaan julkaista juhlakirja. Teoksen Joviaali ilmiö - Tuntematon Mikko Alatalo koosti Petri Nevalainen arkistolähteiden, Mikon laajojen haastattelujen ja Mikon hyvin tuntevien ihmisten haastattelujen pohjalta.

   Alatalon suku on lähtöisin Pohjois-Pohjanmaan Kiimingistä. Mikon isoisä Matti Alatalo oli kunnanvaltuutettu ja kova maalaisliittolainen, joka huoltolautakunnan johtajana jakoi vähävaraisille "kunnan jauhoja". Kun Mikosta aikoinaan tuli Suomen Keskustan kansanedustaja, hän tietyllä tavalla tunsi palanneensa juurilleen, nuoruuden radikaalikautensa jälkeen.
   Mikon isä Jaakko oli kylän "palvelukeskus". Taksikuskina hän vei ihmisiä tansseihin, taksissa melkein jatkettiin sukuakin, ja kyllä siellä synnytyksiäkin tapahtui. Myös postia Jaakko jakoi - vaikeimmilla keleillä jopa loikki jäälauttojen päällä, mutta vei postin perille saakka. Ja kun Jaakko lopulta jäi eläkkeelle, kylän asukkaat tulivat kiittämään kyyneleet silmissä ja yrittivät vielä vedota, ettei kyläläisten luottohenkilö vielä lopettaisi hommiaan.
   Mikon äidinpuoleinen suku Wahlbergit tuli nykyisen Iin kunnan alueelle Olhavaan Ruotsin Jällivaarasta, missä heidät tunnettiin lasinpuhaltajina. Mikko arvelee, että jotain ruotsalaisuudesta on mahdollsiesti tarttunut häneenkin ja hänen työhönsä. Esim. kun Mikko vetäisi vuoden 1981 euroviisukarsinnoissa kappaleen Leuhkat eväät (sijoittuen karsinnoissa toiseksi), pohjoismaista musiikkiperinnettä hyvin tuntenut Lasse Mårtenson totesi, että sävellys kuulosti hänen mielestään aivan norrbottenilaiselta kansanlaululta.
   Taiteellisuutta löytyy enemmän Mikon äidin suvusta. Äiti Anna-Liisa (o.s. Soini) oli varsinaiselta ammatiltaan pukuompelija. Elli-täti oli näyttelijä Oulun teatterissa.
   Anna-Liisa luki paljon, kuunteli musiikkia ja otti poikansa mukaan erilaisiin kulttuuritapahtumiin, Mikko mm. näki Oulun teatterissa useita esityksiä äitinsä kanssa. Sittemmin soittaminen alkoi kiinnostaa enemmän.

   Mikko sai ensimmäisen soittimensa, huuliharpun, kuusivuotiaana. Pian sen jälkeen hän sai ensimmäisen kitaransa ja soitti ensimmäisen julkisen keikkansa hirvipeijaisissa. Soitti kitaransa säestyksellä laulun "Alatalon vaari se valittaa, mistä sitä muorille kahvia saa". Ja sai palkkioksi 500 silloista markkaa (vuoden 2010 rahassa n. 11 euroa) sekä ison kimpaleen hirvenlihaa.
   
   Musiikista tuli pikku hiljaa Mikon tärkein harrastus, mutta myös urheilu kiinnosti. Hän raivasi isänsä kanssa kotitalon taakse urheilukentän, missä muiden lajien ohella hypättiin seivästä - yksi Mikon suurista esikuvista oli somerolainen seiväshyppääjä Pentti Nikula, joka oli 1960-luvun alussa sekä sisä- että ulkoratojen maailmanennätysmies, tuloksilla 510 ja 494 cm.

   Kun televisio saapui Kiiminkiin, Mikon suosikkeja olivat esim. ranskalaiselokuvien Eddie Constantine, tohtori Ben Casey sekä Clint Eastwoodin 1960-luvun alkupuolen tuotantoon kuulunut sarja Rawhide, Suomessa nimellä Lännentie.
   Patterikäyttöistä radiota Mikko kuunteli vielä 1950-luvun lopulla, koska kotitalossa ei ollut sähköjä 1960-luvulla pihalle viritettiin kahden puun väliin 30-metrinen antenni, millä ulkomaisetkin asemat kuuluivat hyvin. Tapio Rautavaara, Reino Helismaa sekä monenlaiset kupletit ja hupailut olivat tarkassa syynissä. Mikko miettii, että kaikuja noista lienee ollut kuultavissa omassa ja Harri Rinteen kanssa tekemässään tuotannossa.
   Toivo Kärki on aikoinaan sanonut, että eräitä parhaita kuplettiperinteen jatkajista ovat Mikko Alatalo ja Harri Rinne. Ja Kärjen tasoisen mestarin sanomana arvio on lämmittänyt Mikon mieltä varsin paljon.
   Noiden aikojen radio-ohjelmissa kuplettiperinteeseen kuului esim. se, että kun komeaääninen mieslaulaja tulkitsi antaumuksella tekstiä Helenasta, Esa Pakarinen antoi tulla sydämen kyllyydestä Helunasta. Toinen lauloi tytöstä ja toinen lehmästä.
   Kun Mikko puhui kupleteista myöhemmin Juhani "Juice" Leskisen kanssa, kaverukset huomasivat kuunnelleensa niitä samoihin aikoihin lapsuudessaan. Ja molemmat myös olivat käyttäneet kuplettiperinnettä oman musiikkinsa tekemisen yhtenä kulmakivenä. Vasta sen jälkeen tulivat Beatles ja Rolling Stones, vaikka brittibändienkin kappaleita oli mukava soittaa.

   Rockmusiikin ohella Mikko kiinnostui myös folkista. Samaan aikaan kun muut lauloivat kanttori Kankaisen tunneilla suomalaisia kansanlauluja, kuten Tuku tuku lampaitani, Mikko tutki englanninkielisiä folktekstejä. Bob Dylanin ilmaantuminen räjäytti sitten lopullisesti pankin nuoren kiiminkiläisen folkharrastajan mielessä. Suomessa esikuvana oli Heikki "Hector" Harma kumppaneineen.
   Ja olihan sitä pohjoisessakin, esim. haukiputaalainen Flintstones. Yhtye esiintyi Kiviset ja Soraset -tyylin luolamiesasuissa ja soitti esim. Beatles-albumeja kokonaisuudessaan ykköspuolen ensimmäisestä kääntöpuolen viimeiseen kappaleeseen. Se oli kasvattavaa, noilla keikoilla Mikko oppi kuuntelemaan pitkiä kokonaisuuksia.
   Alakylän nuorisoseuran talolla esiintyi samoihin aikoihin myös monipuolista musiikkia soittanut Pertti Haipolan nuorisoyhtye, jonka solistina esiintyi myöhemmin merkittävän iskelmäuran tehnyt Jarmo "Jamppa" Tuominen. Myöhemmin Mikko teki Jampan kanssa Pohjoisen laulun, vaikka monet Mikon yhteistyötä iskelmälaulajan kanssa ihmettelivätkin. Ja tulihan niitä vaikutteita muualtakin.

   Tuiran yhteiskoulun (nyk. Merikosken lukio) ja teinikunnan vuodet 1960-luvun lopulla olivat Mikolle tiedostamisen aikaa. Hän muistaa, että silloin alettiin puhua ympäristökysymyksistä ja ennen kaikkea kolmannen maailman asioista. Teiniliiton puitteissa koulussa järjestettiin T-iltoja, joiden taustalla Mikkokin hääräsi. Tilaisuudet tarjosivat myös esiintymistilaisuuksia innokkaalle muusikolle.

   Vuonna 1968 Kiimingin Lions-klubi oli lisännyt jäsenmääräänsä eniten koko maassa ja palkintona klubille annettiin mahdollisuus lähettää nuori mieshenkilö muutamaksi viikoksi Yhdysvaltoihin, Texasin Dallasiin, missä järjestettiin Lions-klubien kansainvälinen nuorisokonferenssi. Kiimingin edustajaksi valittiin 17-vuotias Mikko Alatalo, jolla oli luokan paras englannin kielen numero.
   Amerikanmatka tarjosi Mikolle mahdollisuuden päästä kuulemaan musiikkia, jota seuraavina vuosikymmeninä kuultiin myös hänen omilla levyillään. Dallasissa hän kuuli ensimmäisen kerran western swingiä, jonka merkittävimpiä tekijöitä olivat Bob Willis ja Texas Playboys.
   Konferenssi sinänsä oli Mikon mielestä merkki siitä, että USA haluaa esiintyä maailmanpoliisina. Maa halusi levittää hegemoniaansa ja amerikkalaista elämänmuotoa Rotary- ja Lions-järjestöjen kaltaisten toimijoiden kautta.

   Texasin matkalla Mikko ystävystyi muutamien osallistujien kanssa. Yksi heistä oli japanilainen Akira Saito.
   Järjestäjät olivat nimenneet kullekin konferenssin osanottajalle paikallisista Lions-perheistä 17-vuotiaan tytön seuralaiseksi. Mikko ei katsellut omaa seuralaistaan sillä silmällä, hän iski silmänsä Saiton seuralaiseen Kathyyn.
   Mikko laittoi kaiken peliin ja pääsi esiintymään kansainväliseen trioon. Kathykin kiinnostui hänestä ja hän pääsi saattamaan tytön kotiin saakka.
   Saito oli raivoissaan. Hän ryntäsi Mikon huoneeseen ja tempaisi tämän lattialle selälleen. Japanilaiset sormet tavoittelivat Mikon kurkkua siihen malliin, että suomalainen alkoi jo pelätä joutuvansa oikeasti Saiton kuristamaksi. Varsinkin, kun tämä kiljui menettäneensä kasvonsa.
   Mikko yritti selittää, että Pohjoismaissa tytöt saavat itse valita, kenen kanssa liikkuvat. Ja hän lupasi kutsua Saiton vieraakseen Suomeen. Kuristusote heikkeni. Ja lopulta Mikko selvisi tilanteesta säikähdyksellä, kun mainitsi, että Pohjoismaissa Saito voisi harrastaa vapaata seksiä. Ja unohti vähitellen koko tapauksen.
   Mutta Saitolla oli parempi muisti.

   Kun Mikko oli vuonna 1970 juuri päässyt ylioppilaaksi, tuli puhelu. Hän tunnisti tutun äänen: "Hei, täällä on Akira Saito! Missäs tytöt ovat?" Oulun rautatieasemalle oli saapunut kaukainen vieras.
   No, mikäs siinä olisi auttanut... Mikko järjesti juhlat ja kutsui tuttuja tyttöjä. Ja yritti olla välimiehenä Saiton ja tyttöjen välillä. Mutta kukaan ei halunnut tehdä lähempää tuttavuutta japanilaisen kanssa.
   Mutta ei Saiton matka turha ollut. Seudulla asui kielitaitoinen sinkkuopettajatar, joka oli kiinnostunut Saitosta. Ja eräänä valoisana kesäyönä Saito saapui moikkaamaan Mikkoa. Saapui suoraan opettajattaren luota. Herätti Mikon ja kiljui "Nyt onnisti!"
   Seuraavana päivänä Saito pakkasi kimpsunsa ja lähti Ruotsiin. Tehtävä Suomessa oli suoritettu.
   Saitoa Mikko ei enää tavannut. Sai kuitenkin sittemmin viestin tämän veljeltä. Oikeistolaisesta ja vauraasta perheestä lähtöisin ollut Saito oli sittemmin radikalisoitunut opiskellessaan yhteiskuntatieteitä Tokiossa sekä liittynyt maolaiseen kommunistiryhmään.

   Mikko muutti Tampereelle opiskelemaan tiedotusoppia yliopistoon. Suurin osa kouluaikaisista ystävistä jäi Oulun seudulle. Vain sittemmin toimittajana varsinkin keskustalaisille tutuksi tullut Pentti Manninen seurasi Mikon esimerkkiä. Heidän tiensä kohtasivat sittemmin Helsingissä, minne Manninen oli mennyt opiskelemaan, Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Mikko puolestaan työskenteli pääkaupunkiseudulla median palveluksessa samalla kun alkoi rakennella artistin uraansa. Mikon ideologinen kurssi oli tuossa vaiheessa selvästi enemmän vasemmalla kuin Mannisella ja muutamilla muilla Pohjois-Pohjanmaalta tulleilla, jotka olivat säilyttäneet maalaisliittolaisuutensa.
   Vuonna 1986 Mikko luonnehti Helsingin Sanomien haastattelussa olleensa demariaikanaan vasemmistodemari ja kuuluneensa ns. Pälkäneen liikkeeseen. Se oli demareiden sisällä toiminut nuorten ja opiskelijoiden oppositioliike, mihin eräässä vaiheessa kuuluivat mm. kansanedustajat Erkki Tuomioja ja Osmo Kaipainen. Kun liike hajosi, osa sen kannattajista jatkoi poliittista toimintaa SDP´ssa ja osa siirtyi kommunisteihin muutamien mennessä SKP´n enemmistöstä vasemmalta ohi.
   Mikon hyvistä opiskelukavereista monet olivat enemmistökommunisteja. Mikko itse oli puolisentoista vuotta mukana demariporukoissa ja yritti hakea sieltä itselleen henkistä kotia. Mutta demareiden ideologiassa häiritsi erityisesti puolueen aiemman puoluesihteerin Kaarlo Pitsingin toteamus, että Pohjois-Suomen voisi aivan hyvin tyhjentää. Toinen, mikä riiteli Mikon katsomusta vastaan, oli demareiden halu keskittää maan voimavarat suuriin kaupunkeihin. Demareiden sosiaali- ja veropolitiikka sinänsä olisivat sopineet Mikolle monilta osin hyvin.
   Mikko muistuttaa, että 1970-luvulla kansanrintaman rakentama hyvinvointivaltio oli jo olemassa. Maalaisliitto, SDP ja SKDL-SKP olivat yhdessä saaneet aikaan kokonaisuuden, mitä 2000-luvun Keskustan kansanedustaja Mikko Alatalon mielestä nyt ollaan purkamassa.

   Mikko kertoo luopuneensa demareiden jäsenkirjasta aloittaessaan Yleisradion palveluksessa vuonna 1972. Hänet otti taloon ohjelmapäällikkö, varapääjohtaja Pekka Silvola, joka oli aiemmin toiminut Maalaisliiton puoluesihteerinä ja Urho Kekkosen kampanjapäällikkönä. Muita Mikon esimiehiä olivat Ilkka Koskimies ja Yrjö Länsipuro.
   Ensimmäinen isompi haaste parikymppiselle toimittajalle oli esiintymisjännityksen hallinta. Kun Mikko esiintyi ensimmäisen kerran suorassa tv-uutislähetyksessä, studio-ohjaaja tokaisi, ettei siellä ruudun toisella puolella ole kuin 1,4 miljoonaa suomalaista katsomassa. Hän tosin antoi myös ihan käypiä neuvoja, mm. kehotti puhumaan kameralle kuin olisi puhumassa kaverilleen. Mikko ei ollutkaan suurella estradilla, vaan katsojan olohuoneessa kutsuttuna iltavieraana. Niinpä tämä pyrki suuntaamaan kameran linssiin mahdollisimman lämpimän ja intensiivisen katseen.
   Ei esiintymisen hallinta kuitenkaan sitä tarkoittanut, ettei Mikko olisi jännittänyt. Kyllä hän jännitti suorassa lähetyksessä, joka ainoan kerran, tosin kerta kerralta vähemmän. Tunteita oli pakko oppia hallitsemaan niin, ettei kalvava jännitys häirinnyt esiintymistä.  
   Mikko ja joukko muita kesätoimittajia viihtyivät tv-uutisten teon välissä hyvin iltamenoissa. He kutsuivat ravintola Bottaa sisäisessä kielenkäytössään Makkaramunakkaaksi. Termi juontaa juurensa Yleisradiossa työskennelleestä herrasmiehestä, joka jahkaili aina ruokaa valitessaan listan kalleimpien herkkujen välillä, päätyen kuitenkin joka kerran turvalliseen makkaramunakkaaseen.

   Tuohon aikaan oli tapana, että kokeneemmat toimittajat olivat kesätoimittajien tukihenkilöitä näiden opetellessa talon tavoille. Mikon opastajaksi osui Kari Mänty.
   Männyn mukaan Mikko suhtautui uutisreportterin työhön kuin esiintyjä konsanaan. Tämä oli aina valmis lähtemään jutuntekoon ja suhtautui työhönsä erittäin vakavasti.
   Mänty muistaa erityisesti yhden jutun, joka annettiin perinteisesti kulloisenkin kesätoimittajajoukon tehtäväksi. Se koski kesän sukupuolitautitilastoja. Vuonna 1972 juttukeikka osui Mikolle.
   Mikko lähti juttukeikalle Välskärinkadulle, missä sukupuolitautien klinikka sijaitsi. Ja aloitti raporttinsa klinikan oven edestä toteamalla "Tästä ovesta menevät jälleen sisään ne sadat tartunnan saaneet helsinkiläiset".
   Eräs jyväskyläläinen naiskatsoja lähetti toimitukseen viestin ihmetellen, että kylläpä Yleisradion toimittaja oli syyllisen näköinen. Ja sen kesän ajan Mikkoa kutsuttiinkin talossa Tippuri-Alataloksi. Mutta juttu kuvaa Männyn mielestä Mikon tyyliä, mihin kuului tapahtumien keskipisteeseen meneminen, olipa aihe mikä tahansa.

   Mikko työskenteli tv-uutisissa Helsingissä kahden vuoden ajan vuosina 1972-74. Sieltä hän siirtyi Ajankohtaiseen kakkoseen Tampereelle.
   Mänty arvelee, että ohjelman vaihtaminen teki Mikolle hyvää, tämä kun oli Yleisradioon tullessaan ollut tiedostava nuori mies. Ja näki, että julistavasta journalistisesta asenteesta ei ollut erityisen pitkä matka lauluntekijäksi.
   Männyn mukaan Mikko todisti olevansa osaava uutistoimittaja, jolta syntyi juttuja monilta eri aihealueilta. Ja sama linja on jatkunut muusikkona ja lauluntekijänä, Mikko osaa liikkua uskottavasti eri tyylilajien parissa.
   Mikon poliittisessa toiminnassa kiinnostavaa on Männyn mielestä puoluevalinta. Mikko oli opiskeluaikanaan vaikuttanut demareissa, lisäksi Tampere on vankka demaripaikkakunta ja työläiskulttuurin kaupunki. Keskustalaisuuden Mänty näkee olevan osoitus Mikon tavasta kulkea omia polkujaan.
   Mänty arvelee, että eduskunnassa Mikko on jopa hieman pidätellyt itseään. Esiintymiset ovat olleet harkittuja, vaikka Mikon taidoilla olisi luultavasti päässyt enemmänkin esille noukkimalla pisteitä välihuudoilla. Ja Mänty arvelee, että Mikko selviäisi hyvin kulttuuriministerinä, mikäli sellainen tehtävä tälle annettaisiin.

   Tampereella Mikko tutustui Harri Rinteeseen, joka oli läpäissyt yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan tiedotusopin laitoksen pääsykokeen, kuten Mikkokin. Ja samoihin aikoihin paikkakunnalle saapui Juankoskelta Juice. Kolmikon saattoi yhteen Mikon tuttava Markku Luokkala, jonka kämppäkaveri Juicesta tuli opiskelujen alkuvaiheessa.
   Juicen vahakantisissa vihkosissa oli tekstejä, runoja ja käännöksiä, joiden vaikutuskesta kolmikon mielessä alkoivat siintää omat kappaleet. He huomasivat, että Juice työskenteli parhaiten yksinään, kun taas Alatalo-Rinne oli toimiva parivaljakko. Juice kirjoitti yleensä tekstinsä yhdeltä istumalta, Mikko ja Harri hioivat tekstejään hitaasti ja varmasti, suttupaperia säästämättä. Juicelle oli tärkeintä se, miten sanottiin, muille, mitä sanottiin.
   Mikko, Harri ja Juice huomasivat pian, että heillä alkoi olla koossa yhtyeeksi kelpaava ryhmä. Harri ehdotti yhtyeelle nimeä Los Coitus Interruptus (suom. Keskeytetty yhdyntä), mikä lyhentyi muotoon Coitus Int. Ja Juicen nimi lisättiin yhtyeen nimen eteen, vaikkei tämä heti ollutkaan ajatuksesta varauksettoman innostunut.

   Kun yhtye sai tehtyä demonauhan, Juice ja Harri lähtivät viemään sitä Helsinkiin levy-yhtiöön. Mikko oli saanut opiskelijakaveriltaan, sittemmin elokuvamaailmaan hakeutuneelta Matti Ijäkseltä, vinkin, että edistyksellisten kulttuuripiirien suosima Love Records saattaisi olla kiinnostunut.
   Kaksikko löysikin tiensä Arinatielle, mutta aluksi väärään kerrokseen, samassa talossa kun toimi kaksi levy-yhtiötä. Scandian toimistossa istui yksi sen ajan tuottajaguruista, Frank Zappa -yhteyksistään tunnettu Matti Laipio. Joka ei tunnetusti ollut erityisen innostunut tekemään yhteistyötä kaikkein edistyksellisimpien kulttuuripiirien kanssa.
   Laipio sitten kuunteli herrojen tuotosta. Vilpittömän hämmästyneenä. Totesi juttujen olevan vähän undergroundia. Ja kehotti poikia jatkamaan ylempään kerrokseen, siellä oli yhtiö, minne saattaisi upota noita vähän omituisempiakin juttuja.
   No, sitten pojat löysivät itsensä Love Recordsin toimistosta. Atte Blom kuunteli demot ja lupasi olla yhteyksissä.
   Yhteydenotto tuli parin viikon sisällä ja osapuolet pääsivät pian sopimukseen levytyksestä.

   Keväällä 1973 Juice Leskinen & Coitus Int soitti ensimmäisen julkisen keikkansa Tampereen ylioppilastalolla. Ja hyvinhän se keikka sujui. Kun tuli setin loppupuolella soitetun kappaleen Heinolassa jyrää vuoro, innokkaimmat kuulijat riehaantuivat jopa pogoamaan musiikin tahdissa, vaikka koko tanssityyli tuli tunnetuksi vasta myöhemmin 1970-luvulla.
   Yleisöä oli yllättävän paljon ja mukana oli myös tamperelaisia muusikkoja, näiden joukossa Alwari Tuohitorven rumpali Raimo "Rape" Pikanen ja basisti-laulaja Mika Sundqvist. He ihmettelivät jo saapuessaan, että onpa bändiä nimellä paiskattu.
   Ja kuunneltuaan jonkin aikaa yhtyettä Sundqvist totesi syövänsä hatullisen sontaa, jos "noista jätkistä tulee jotain suurta".

   Debyyttialbumi äänitettiin seuraavana syksynä Lahden Microvoxissa. Mikko olisi halunnut albumin nimeksi Jukka Tolosen soololevyä Tolonen! mukaillen Leskinen! mutta Juice vastusti. Kompromissiratkaisuna pitkäsoiton nimeksi tuli Juice Leskinen & Coitus Int. Kauppoihin albumi ehti marraskuussa.
   Juice on kertonut muistelmissaan, kuinka hän Mikon ja Harrin kanssa poikkesi levykauppaan kysymään, mahtaako Juice Leskinen & Coitus Intin levy jo olla myynnissä. Myyjän mukaan sitä vielä odoteltiin, mutta luvassa oli kuulemma kovaa kamaa. Juicen mukaan se oli viimeisiä kertoja, jolloin hän pystyi liikkumaan Suomessa tuntemattomana.

   Levy sai innostuneen vastaanoton ja Love Records alkoi kysellä, josko toinen pitkäsoitto olisi tulossa. Ja olihan se. Julkaistiin lp Per Vers - runoilija.
   Yleisö tykkäsi, ja myös media noteerasi levyn. Ja myös Mikon taiteellinen panos nostettiin esille, Juicen rinnalle.

   Mikon ensimmäinen soololevy Maalaispoika oon, myös Love Recordsin tuottama teos, ilmestyi vuonna 1974 ja herätti saman tien runsaasti huomiota. Levyn musiikki oli käytännössä kokonaan Mikon käsialaa. Juice oli mukana kolmessa sanoituksessa.
   Nimikappaletta varten Juicella oli valmiina tekstinpätkä, missä todettiin, että "Mä pistän suihketta kainaloon,/ se on joviaali ilmiö." Ja tuon pätkän ympärille Mikko sitten rakensi koko maalaispoikatarinan.
   Mikko pyrki Syksyn Sävel -kilpailuun syksyllä 1974, mutta esitys Baby Face putosi karsintavaiheessa. Maalaispoika oon julkaistiin joulumarkkinoille ja sen menestys merkitsi kutsua esiintyjäksi Yleisradion Iltatähti-ohjelmaan. Marraskuun lopussa esitetyssä jouluerikoisessa Mikko näyttäytyi tv-katsojille ensimmäistä kertaa "maalaispoikana".
   Levyn sanoitukset osuivat monen maalta kaupunkiin muuttaneen sieluun tarkasti. Nimikappale on sanoitukseltaan astetta rennompi kuin suurin osa levyn muusta materiaalista. Mediassakin levy sai kokonaisuutena positiiviset arviot.
   Levyn ilmestyttyä Mikon suosio alkoi nousta jyrkästi. Hymyilevästä ja kuvauksellisesta artistista tuli haluttu haastateltava sekä aikakaus- että musiikkilehtiin.
   Suosikki listasi vuoden 1975 lopulla ko. vuoden suosituimpien levyjen myyntimääriä. Listaykkösenä oli Hurriganesin Roadrunner, jota oli myyty yli 56.000 kappaletta. Per Vers, runoilija oli päässyt yli 30.000 myydyn kappaleen ja oli listan kolmonen. Maalaispoika oli sijalla 18 myyntimäärällä 13.000 kappaletta.

   Millainen artisti Mikko Alatalo oikeastaan on? Mikon ystävä, toimittaja Tommi Liuhala tituleeraa Mikkoa viihdyttäjäksi ja laulavaksi lauluntekijäksi, mutta ei suinkaan iskelmälaulajaksi. Liuhalan mukaan Mikon kappaleissa rikotaan iskelmällisyys ja sanoituksiin tuodaan usein monta aihepiiriä.
   Liuhala näkee Mikosta tulleen varsinkin vanhempana artistina kaiken aikaa enemmän keskiluokkaisen ihmisen tunteiden erinomainen tulkki. Tämän materiaaliin liittyvät sekä vakavat piirteet että kuplettimaisuus. Ironisilla sanoituksilla ei välttämättä pääse kansakuntamme suosioon, suomalaiset kun eivät aina ymmärrä tyylilajia erityisen hyvin, mutta Liuhalan mielestä ironia ei myöskään vähennä sanoituksen arvoa, varsinkaan, jos siinä pystyy murtamaan ajatuksia ja vaihtamaan niiden suuntaa.
   Liuhalan mukaan Mikko saattaa herättää henkilönä ristiriitaisia tunteita eikä aina käyttäydy ystävällisesti kaikkia kohtaan. Mikko saattaa olla kiireisessä arjessa pinnallinen, mutta silloin, kun ystävä oikeasti tarvitsee häntä, hän on ehdottomasti läsnä. Itse asiassa, siinä suhteessa Mikko on Liuhalan mukaan jopa täysin poikkeuksellinen.
   Tuo on näkynyt konkreettisesti siinä, kuinka Mikko on hoitanut säestysyhtyeittensä asiat. Kun hänellä ei ollut enää 1980-luvun puolivälin jälkeen varaa pitää omaa yhtyettä, hänen kanssaan soittaneet muusikot pääsivät vertailemaan työnantajia. Näiden mukaan ero oli huikea. Niin viimeisen päälle Mikko oli pitänyt huolta muusikoistaan.

   Vuoden 1975 loppukesällä Juice halusi tehdä pienen tauon jälkeen jälleen yhteistyötä Mikon kanssa. Sitä ennen Juice ehti matkustaa Lontooseen, joutua siellä tyttöystävänsä jättämäksi ja kirjoittaa tapauksesta kappaleen Syksyn sävel.
   Levy Juice ja Mikko purkitettiin syys-lokakuun aikana. Menestys oli jälleen melkoinen. Mutta lyhyeksi tuo musiikillinen yhteistyö sillä erää jäi.
   Juicen osalta ura jatkui Juice-yhtyeen parissa. Mikko puolestaan oli kohdannut kitaristi Heikki Silvennoisen ja oli kiinteässä yhteistyössä Tabula Rasa -yhtyeen kanssa.

   Mikko sanoitti suurimman osan vuonna 1975 ilmestyneen Tabula Rasan debyyttialbumin kappaleista. Tekstit sai laulettavakseen Jukka Leppilampi.
   Ennen toisen sooloalbuminsa ilmestymistä Mikko osallistui euroviisukarsintoihin alkuvuonna 1976 pankkivirkailija Matti Laakson tekemällä kappaleella Myyty mies, joka sijoittui karsintojen viidenneksi. Eurovisionin laulukilpailuun Alankomaiden Haagiin lähetettiin Fredi ja kappale Pump-Pump.  
   Mikon toinen albumi, Hasardi, sai säestäjäkseen Tabula Rasan. Mikko jatkoi sanoituksissa maaseudun ja kaupungin erilaisuuden tematiikkaa. Haastatteluissa hän totesi, ettei maalaispoika ollut hänelle keksitty imago, vaan osa elämää. Yhteiskunnallisten sanoitusten lisäksi Hasardilla on mukana useita rakkauslauluja, muttei Mikko silti myöntänyt pehmentäneensä linjaansa.
   Muutama kuukausi Hasardin ilmestymisen jälkeen Mikko lopetti vakituiset työnsä Yleisradiossa. Viimeiset ajat hänen päätyönään talossa oli Iltatähti-musiikkiohjelman juontaminen. Tosin, koska kyseinen ohjelma harrasti myös vierailevia juontajia, hän lupautui vierailemaan jatkossakin ohjelman juontajana.
   
   Vuonna 1977 Mikko osallistui jälleen euroviisukarsintoihin. Kappeleessa Rokkilaulaja Mikko oli pukeutunut Bay City Rollers -asuun ja Tabula Rasan pojat olivat sonnustautuneet Beatles-vetimiin. Mukana oli myös Pertti "Veltto" Virtanen, joka vääntelehti ohuessa lurex-haalarissa, minkä alla kaverilla ei ollut mitään. Ja ennen esityksen alkua Veltto tokaisi Ylen viihdepäällikkö Heikki Seppälälle vetäisevänsä esityksen aikana puvun auki ja paljastavansa "kruununjalokivensä" suorassa lähetyksessä.
   No, Seppälä seurasi esitystä hiki ohimoilta valuen, mutta lurexit pysyivät kiinni ja killuttimet piilossa. Esityksen jälkeen Veltto sitten hihkaisi Seppälälle, että jos voitto tulee, Britannian Brightonissa saa yleisö ihmetellä.
   Mikon ja kumppaneiden esitys jäi kuudenneksi. Britanniaan lähti Monica Aspelund, ja kappale oli Aarno Ranisen sävellys Lapponia.
   
   Seuraava bändiviritelmä oli Välikausitakki. Siihen kuuluivat Mikon lisäksi Juice, Veltto ja Harri.
   Välikausitakki julkaisi yhden albumin. Keikkailu ei oikein onnistunut. Itse asiassa, yhtye teki tasan yhden julkisen esiintymisen, Hämeenlinnan Ämy-festivaaleilla. Keikalla osa yhtyeestä oli humalassa ja lehtijuttujen mukaan bändin jäsenet alkoivat antaa toisilleen potkuja kesken esiintymisen. Ilta-Sanomien mukaan osa erimielisyyksistä syntyi, kun yksi nelikosta halusi alkaa laulaa pornolauluja.

   Love Records julkaisi Mikolta vielä yhden oman albumin nimeltä Viimeinen lehmipoika. Vuonna 1978 ilmestyneen albumin pohjana olivat Harri Rinteen kirjoittamat rakkausrunot ja ideat, joista hän yhdessä Mikon kanssa muokkasi levyllisen suhteellisen hienostuneita rakkauslauluja. Suurelle yleisölle materiaalia oli vaikea kaupata, koska ainakin nuoret kuuntelivat uuden aallon raaempaa menoa mieluummin kuin harkitumpaa aikuisten materiaalia.

   Talousvaikeuksiin joutunut Love Records ei pystynyt hoitamaan velvoitteitaan täysimääräisesti eikä näyttänyt pystyvän siihen myöskään tulevaisuudessa. Mikko siirtyi Finnscandian perustaman Hi Hat -levymerkille, kuten Juicekin. Mikko, Juice ja Harri olivat jo aiemmin perustaneet musiikkinsa kustannusoikeuksia hallinnoimaan ALR-Music Oy´n.
   Kaikkia rahojaan Mikko ei saanut Lovelta tai sen konkurssipesältä koskaan. Juice oli mukana ALR-Musicissa pari vuotta, ennen kuin perusti omaksi kustannusyhtiökseen Blueswayn. Asiaan vaikuttivat kyllä myös ammatilliset, mutta ennen kaikkea henkilökohtaiset syyt.
   Harrilla oli 1970-luvun lopulla lyhyt suhde Juicen silloisen vaimon Tarjan kanssa. Harri itse on kuvannut sitä Mikolle elämänsä moraalisena pohjanoteerauksena. Sitten myöhemmin Juice kertoi Harrille, että sanoitus kappaleeseen Viidestoista yö oli syntynyt aiemmasta lemmenyöstä Harrin silloisen avovaimon kanssa. Miesten välit rikkoutuivat pitkäksi aikaa.
   ALR-Music jatkoi Mikon ja Harrin omistuksessa vuoteen 2003, jolloin se myytiin F-Musiikille.

   Mikon ja Harrin yhteistuotantoon kuuluvan kappaleen Vicky Lee sanoitus syntyi veroviraston myötävaikutuksella. Verottaja ilmoitti tietävänsä, että Harrilla oli Vicky Lee -niminen amerikkalainen vaimo (oikeasti Harri ei tuntenut ketään Vicky Lee -nimistä henkilöä). Tuosta innoittuneina Mikko ja Harri päättivät esittää sanoituksessa kysymyksen "Missä oot Vicky Lee?" Mikko oli myös aina halunnut tehdä laulun eräänlaisesta antisankarista joka haluaisi olla naiselle edes jotain, jos ei voisi olla sydämen sankari. Kappaleessa asia ilmaistiin mm. seuraavasti: "Jos en valloita sua kuin leijona, muutun yöllä mä hyeenaksi./ Jos en olekaan unelmaprinssisi, silti ota minut vihtoriksi."
   Vicky Lee osallistui Syksyn Sävel -kilpailuun. Mikko ja Harri eivät uskoneet voittoon, joten postikorttiäänestyksen aikana he lähtivät pitkään suunnittelemalleen matkalle Kaliforniaan. Mutta kappale oli ylivoimainen (yli kolmannes kaikista äänistä), ja kaverusten oli jätettävä matkansa kesken.
   Mikon maine levisi ylivoimaisen voiton myötä myös sellaisiin lehtiin, jotka eivät olleet häntä aiemmin maininneet. Suomen Kuvalehti valitsi Mikko Alatalon vuoden 1978 sadan suomalaisen vaikuttajan joukkoon yhdessä Urho Kekkosen, Mauno Koiviston, A.F. Airon, Veikko Huovisen ja Paavo Lipposen kanssa.

   Samaan aikaan ensimmäisen Syksyn Sävel -voittonsa kanssa Mikko menestyi toisellakin tavalla. Hän kirjoitti tekstin, joka edelleen 2000-luvulla on tuonut hänelle eniten Teosto-korvauksia. Muutkin Mikon muille artisteille tekemät sanoitukset olivat kyllä saaneet ihan hyvän vastaanoton, mutta varsinainen jackpot oli Maarit Hurmerinnalle laadittu teksti kappaleeseen Jäätelökesä.

   Vuonna 1979 Mikko pyrki jälleen Syksyn Säveleen. Sillä kertaa hän ei päässyt loppukilpailuun, kappale Vesilasi, vessanavain ja heiniä paali jäi karsintoihin. Sen sijaan lehdistö valitsi kappaleen omaksi suosikikseen ja Mikko esitti sen palkintojenjakotialisuudessa. Kilpailun voitti Lea Laven kappaleella Ei oo, ei tuu.

   Edellisen syksyn kokemukset kismittivät, joten Mikko päätti osallistua myös vuoden 1980 Syksyn Säveleen. Tuolloin taustayhtye oli uusiutunut jonkin verran, mukaan oli tullut "tappajahaitaristi" Masi Luoma. Lempinimi johtui Luoman mukaan elokuvasta Tappajahai, josta sai väännettyä haitaristille lempinimen.
   Alkujaan Luoma ei ollut minkään sortin haitaristi. Itse asiassa, hän tuli bändiin kosketinsoittajaksi. Mikko sitten sai idean, että jonkun piti soittaa kappaleen aikana haitaria.  Tehtävän sai Masi Luoma. Joka ei ollut koskaan soittanut haitaria.
   No, Luoma meni viikonvaihteen ajaksi mökille ja alkoi treenata, kaukana naapureista. Ja treenaantui sen verran, että kehtasi esiintyä televisiossa. Voitto tuli kappaleella Rikoo on riskillä ruma.
   Luoman mielestä oli hauska miettiä, että luultavasti katsojat kuvittelivat hänen olevan taitavakin haitaristi. Oikeasti hän oli kahden päivän haitaristi.

   1970- ja 1980-luvun vaihde oli Mikon tuotannossa enemmän tai vähemmän teemallisen sanomisen aikaa. Silloin syntyivät ne teokset, joita yleisesti pidetään musiikillisesti ja tekstillisesti hänen vankimpana tuotantonaan.
   Erityisen voimakas on kolmen albumin kokonaisuus Siirtomaasuomen lauluja. Sarjan ensimmäinen osa oli vuonna 1978 ilmestynyt Yhdentoista virran maa. Projektin taustalta löytyy Aku-Kimmo Ripatin ja Paavo kähkölän kirja Siirtomaasuomi. Teoksessa Etelä-Suomi asetetaan siirtomaavallan asemaan: se imee raaka-aineet, voimavarat ja jopa työvoiman köyhiltä takamailta kuten Pohjois-Suomesta.
   Sarjan toinen pitkäsoitto Iso joki tulvii ilmestyi vuonna 1981. Kokonaisuuden keskeisiä kappaleita olivat nimikappaleen ohella Leuhkat eväät, jossa kysyttiin Mikon ja Harrin sanoin "saako sitä Pohjan perukoilla asua kotonansa?" Sanoituksen tekoaikana elettiin vielä ns. karvalakkilähetystöjen aikaa - tuolloin maakunnista lähdettiin porukalla pääkaupunkiin poliitikkojen pakeille hakemaan pontta puheisiin ja kannatusta omalle asialle.
   Iso joki tulvii oli Mikon ja Harrin kannanotto padottujen jokien ja varastettujen vesien suuntaan.. Mikko halusi kuvata Pohjois-Suomea myös siitä näkökulmasta, että se on hukutettu altaisiin, raiskattu ja riistetty.
   Albumitrilogian täydensi vuonan 1982 julkaistu III tasavallan vieraana, jonka kannessa Mikko poseeraa tietokonesalissa tukka sliipattuna, kravatti kaulassa ja puku päällä. Tekijän itsensä mukaan levy kertoo kaupungeissa tavattavasta siirtomaasuomalaisuudesta, piilofasismista, joka syntyy kaiken ollessa mielipideohjattua.
   Trilogian päätösalbumi sisältää materiaalia, joka on saanut vetoapua toisen taiteilijan projektista, Mikko Niskasen elokuvasta Ajolähtö. Ajolähtö-kappaleen lisäksi myös Isänmaan toivot on jäänyt elämään sekä elokuvan että pitkäsoiton suurina numeroina.
   Mikon itsensä mukaan hän sai ohjaaja Niskasen hahmotelmista ajatuksen elokuvan keskeisestä musiikillisesta teemasta. Ajolähtö, joka liittyy suomalaisista suomalaisimpaan urheilulajiin, pesäpalloon. Silloin on pakko lähteä, ettei kuole.
   Albumilla Mikko laulaa myös dueton Jamppa Tuomisen kanssa. Pohjoisen laulu on eräänlainen Mikon velanmaksu ja kunnianosoitus pohjoisen Suomen tanssimuusikoille ja lavakulttuurille. Tuomisen läsnäolo kummeksutti joitain kuulijoita, mutta näiden tiedossa ei ehkä ollut iskelmälaulajana profiloituneen oululaisen monipuolinen musiikkitausta. Tuominen oli myös osaava instrumentalisti varsinkin puhallinsoittimissa, kitarassa ja pianossa.
   Koko Siirtomaasuomen laulut -kokonaisuus julkaistiin CD-muodossa vuonna 2009. Tosin joitakin lauluja oli jätetty pois ja uusia otettu tilalle. Samoin kappaleiden järjestystä oli vaihdettu. Tästä kaikki kriitikot eivät pitäneet, he olisivat toivoneet merkkiteosten tarkempaa käsittelyä.

   Vuonna 1981 Mikko Alatalo julkaisi albumin, joka myi enemmän kuin mikään hänen levyistään sitä ennen tai sen jälkeen. Yhteensä 47.000 kappaletta.
   Kyseinen levy on nimeltään Eläimiä suomalaismetsissä. Kohderyhmänä nuoremmat musiikinkuluttajat.
   Levyllä on melkoinen valikoima erilaisia satuhahmoja. Tunnetuin lienee pikkuruinen noita Känkkäränkkä. Muita hahmoja ovat mm. Reijo Rotta, Nakke Nakuttaja ja moukaria heittävä mummo. Mummoni ja moukarinheitto voitti Syksyn Sävelen vuonna 1981, mikä ei enää innostanut Mikkoa takavuosien malliin. Voittonsa jälkeen hän totesi kilpailun olevan hänelle lähinnä promootiotilaisuus.
   Levyllä on mukana myös Esko Koivumiehen sanoitus ja sävellys Taitaa tulla kesä, jolla Mikon piti osallistua Sopotin Interviisuihin Puolassa. Maan poliittisen tilanteen kiristyttyä 1980-luvun alussa koko tapahtuma kuitenkin peruttiin.
   Eläimiä suomalaismetsissä -levytys käynnisti Mikon ja Mika Sundqvistin yhteistyön. Oman äänitysstudion perustanut Sundqvist on nyt ollut mukana Mikon levytyksissä jo yli kolmenkymmen vuoden ajan ja lähes kolmenkymmenen albumin verran.
   Vuoden 1982 Syksyn Sävelessä Mika ja Mikko ottivat kaksoisvoiton. Sundqvist voitti kappaleella Hormoonihiiret, joka muistutti Mikon Syksyn Sävel -voittokappaleita enemmän kuin tämän vuoden 1982 kilpailukappale Taistelija, joka oli tekijänsä vakavampaa tuotantoa.
 
   Mikko ja Harri tekivät myöhemmin vielä kolme lastenlevyä: Känkkäränkkä ja Artturi Robotti (1984), Lapsi on terve, kun se heiluu (1988) sekä Känkkäränkän uudet kujeet (1992). Ja Janakkalalaisen huvipuiston Puuhamaan avajaisiin Mikolta tilattiin sävellys, josta tuli yksi Mikon tunnetuimmista. Mikko sai Puuhamaan tunnusmusiikista palkkioksi 8.000:- markkaa. Ei erityisen suuri summa sävelmästä, jonka käyttöikä venyi... ja venyi... ja venyi... ja sitten vielä venyi.
   Mikko on todennut, että paras kohteliaisuus, jonka Puuhamaa-tunnari on saanut, on Jari Tervon tokaisu "P----le, minä ostan sen Puuhamaan, jotta se lällätys loppuu tv´stä!"

   Mikon suosio kääntyi 1980-luvun alun jälkeen laskuun. Keikkailun ja levynteon lomaan alkoi mahtua muutakin aktiviteettia.
   Mikko hankki hiihdonopettajan koulutuksen ja veti kursseja hiihtokeskuksissa eri puolilla maata. Ja itse kierteli laskijana muitakin maita ja maanosia.
   1980-luvun lopulla toteutettujen TV-hiihtokoulujensa ansiosta Mikosta tuli useamman sukupolven hiihtokouluttaja. Moni nuori aikuinen on sanonut olleensa Mikon hiihtokoulussa lapsena tai katsoneensa televisiosta tämän opetusta.
   Känkkäränkkä-hiihtokoulun tunnetuin oppilas lienee vuoden 1999 maailmanmestari Kalle Palander. Mikko on itse aina kertoillut, että hän ei sittenkään pystynyt pilaamaan Palanderin kykyjä. Ja seurasi aikoinaan tämän kilpailuja usein sekä kotimaassa että ulkomailla.

   Mikko osallistui Syksyn Säveleen myös vuonna 1983, mutta jäi niukasti mitalisijojen ulkopuolelle, neljänneksi, vaikka olikin lehdistön suosikki. Kappaleessa Maailmanlopun meininki Mikon taustalla esiintyi Aira Samulinin kokoama tanssiryhmä, jossa Darth Vader -asun alla hikoili tuolloin 17-vuotias Marco Bjurström. Kilpailun voitti tuolloin kymmenvuotias forssalaistyttö Jonna Tervomaa kappaleella Minttu sekä Ville.
   Mikon levymyynti oli alkanut laskea tasaisesti. Samalla levy-yhtiöiden kiinnostus entiseen kultapoikaan alkoi hiipua. Alatalo-kokoelmia haluttiin kyllä toisinaan julkaista, mutta tietty varovaisuus leimasi suhtautumista aiemmasta poikkeaviin projekteihin.
   Mikon viimeinen levy Finnlevylle oli vuonna 1985 julkaistu Pelkkää kurjuutta ja muita hittejä, joka oli sekoitus hittejä ja tuntemattomuuksia.

   Albumi Syntynyt lähiössä (1986) ilmestyi Sonet-levymerkillä. Mikko oli siirtynyt Sonetille pitkän linjan musiikkiammattilaisen Gugi Kokljuschkinin kutsumana. Levyltä löytyy saman vuoden Syksyn Sävelen voittanut Minna ja pikkuhitiksi nousi myös Kapakan rippituoli. Levymyyntiä ei kuitenkaan erityisemmin kertynyt ja Kokljuschkin pettyi melko lailla. Siihen se yhteistyö sitten päättyikin.
   Seuraavan levyn, nimeltään Kaikilla mausteilla, julkaisi Bluebird. Levyltä löytyvät Viivy vielä hetki, Tytöt tahtoo pitää hauskaa ja Anna mulle yksi yö olivat kaikki aikanaan suosittuja. Lisäksi levyltä löytyy Juicen kanssa vetäisty Yhdentekevää, joka katkaisi pitkän tauon kaverusten yhteistyössä.
   Levyä Kaikilla mausteilla myytiin yli 20.000 kpl, mikä nostaa sen Mikon kovimpien menestysten joukkoon. Silti myyntilistoilla sitä ei näkynyt. Mikko harmittelee myyntilistojen tuonaikaisia kokoamisperusteita, mitkä eivät suosineet hänen tyyppisiään artisteja. Listoja muodostettaessa ns. rockliikkeiden myynnillä oli suurempi painoarvo kuin esim. supermarketeilla, siksi iskelmälevyjen oli vaikea nousta listoille kovillakaan myyntiluvuilla.
   Ja tuon jälkeen Mikon levymyynti aloitti lopullisen syöksynsä. Yhteiskunnallinen musiikki ei enää herättänyt ostavan yleisön tai radiokuuntelijoiden mielenkiintoa. Mikko arvelee, että suuri osa kaupungissa asuvista maalaispojista ei halunnut edes kertoa olevansa maalta kotoisin. Kuitenkin 1990-luvulle tultaessa Mikko teki vielä 200 keikkaa vuodessa - vaikka levyt eivät enää myyneet, yleisö vielä kuunteli pienemmissä esiintymispaikoissa.

   Kun Mikko vuonna 1990 julkaisi joululevyn Joulun laulut, lehdistötilaisuuteen saapui kolme toimittajaa. Se ei ollut paljon.
   Kuitenkaan levystä ei tullut floppia. Hyasinttien aika on melko suosittu kappale. Ja muutenkin laulu, josta Mikko on halunnut kertoa muutaman rivin verran enemmän.
   Mikko muistaa, ettei hän aluksi ollut erityisen innostunut aiheesta. Harri oli vuosien varrella tullut joskus sanoneeksi pahasti yksinhuoltajaäidilleen ja halusi tehdä Mikon kanssa äiti-aiheisen laulun. Lopulta Harri sai tahtonsa läpi ja kappaletta alettiin työstää, Calahondan kuumalla terassilla, Harrin tuntemasta sisäisestä pakosta.
   Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun kaverukset olivat palanneet matkalta, Harrin äiti kuoli.

   Monien sävellysten syntyyn Mikon ja Harrin yhteistyössä on liittynyt profetiaa ja ns. ylitajunnan vaikutusta. Mikko miettii, mikä heitä ohjaa tekemään tiettyjä valintoja sävellyksissä ja sanoituksissa. He ovat itse ja yhdessä huomanneet ennenkin, että heidän tekemänsä kappaleet ovat usein tavalla tai toisella toteutuneet heidän elämässään. Sen tyyppiset kokemukset tuntuvat taiteilijasta jälkeenpäin erikoisilta ja pysäyttäviltä. Ja kuulijakin saattaa pystyä eläytymään sanoitukseen uudella tavalla, jos sen syntyyn vaikuttanut taustatarina on tuttu.

   Vuosikymmenet erilaisten yleisöjen edessä ovat koulineet Mikko Alatalosta monipuolisen esiintyjän, joka ei vähästä hätkähdä. Hänen itsensä mukaan esiintyvän artistin yksi tärkeimmistä ominaisuuksista on vuorovaikutustaito. Hänen täytyy osata lukea yleisöä ja ottaa huomioon yleisön reaktiot. Niihin on tarvittaessa reagoitava.
   Juicen taktiikka oli nostaa yleisöstä esille joku humalainen välihuutaja ja heittää kaverista täysin loukkaavia herjoja. Yleisö hurrasi, kun muilla oli hauskaa kaverin kustannuksella. Ja humalainen itse oli ylpeä siitä, että "Juice pottuili minulle, juuri minulle!"
   Äärimmäisessä hädässä Mikko on keskeyttänyt pubikeikalla laulunsa ja sanonut yleisölle "Anteeksi, tällä kaverilla on henkilökohtaista asiaa minulle. En voi nyt laulaa teille, kun hän haluaa olla pääroolissa." Hyvin pian yleisöltä alkaa tulla erinäisiä kehotuksia häirikölle. Ja monessa tapauksessa jotkut rivakammat kaverit poistavat möykkääjän, jos poke ei sitä vielä ole ehtinyt tehdä.
   Artistin vuorovaikutustaitoihin kuuluu Mikon mielestä myös improvisointi. Joskus soitetaan nopeita kappaleita ja joristaan vähemmän kappaleiden välillä. Jos taas yleisö on älykkömäisempää, esim. opiskelijayleisöä tai suoranaisia Mikon laulujen osaajia, silloin voi esittää vaikeampia ja harvinaisempia kappaleita, myös hitaalla tempolla.
   Hienointa Mikon mielestä on esiintyä juuri tällaiselle vaativalle, mutta arvostavalle yleisölle. Silloin myös kommunikaatio yleisön kanssa voi olla perusteellisempaa. Voi hieman kertoa laulujen taustasta ja niiden syntyhistoriasta. Sinänsä, kyllähän tavanomaisemmassa pubiyleisössäkin on puolensa - silloin voi itse heittää aivot narikkaan ja vain antaa mennä.
   Mikko haluaa korostaa, että vuorovaikutuksessa yleisö ja artisti saavuttavat yhteisen päämäärän. Ja silloin illasta tulee koko viikon kohokohta. Loistava tunnelma voi tuoda ihmisille hyvää mieltä jopa viikoiksi eteenpäin.
   Artisti saattaa myös edesauttaa ihmisten tutustumista toisiinsa. Jotkut saattavat löytää jopa ystävän, tai peräti seurustelukumppanin. Itse artistista muodostuu läheiselle pubiyleisölle ikään kuin oma tuttavuus, eräänlainen naapurin poika, jota odotetaan käymään vastedeskin.

   Kesällä vuonna 1973 Mikko oli yhdessä muutamien bändiläisten ja heidän tyttöystäviensä kanssa uimarannalla Tampereen Lapinniemessä. Kosketinsoittaja Pena Penninkilammen seurana oli tummahiuksinen tyttö, johon Mikko, itse sinkku, kiinnitti huomionsa. Tytön nimi oli Marja Mattila.
   Mikolle ei tuossa vaiheessa selvinnyt, kuinka vakavaa parin seurustelu oli. Ja aikanaan hän palasi lomaltaan takaisin pääkaupunkiin, eikä ajatellut asiaa sen enempää. Bottalla hän kävi notkumassa, mutta ei löytänyt itselleen vakituista seuraa.
   Mutta sitten tapahtui jotain hyvin, hyvin yllättävää. Vuodenvaihteen 1973-1974 aikoihin Mikko törmäsi Bottalla Marjaan. Tämä tuli hänen pöytänsä viereen ja tervehti. He alkoivat istua iltaa.
   Ja vakka löysi kantensa.

   Mikko kuvailee Marjaa taiteelliseksi ja hieman hipahtavaksi työläisperheen lapseksi, joka oli käynyt artesaanikoulua. Heidän tavatessaan Marja työskenteli laboratorioapulaisena.
   Marjan taiteellisuus tuli esille varsinkin piirtämisessä. Mikon mukaan Marja oli täydellinen muusa. Tämä ymmärsi Mikon kappaleet alusta loppuun.
   Mikko muistaa tunteen, joka Marjan tapaamiseen liittyi. Hänestä tuntui, että tyttösten jälkeen hän löysi ihmisen, joka ymmärsi, mistä on kysymys. Tosin hän myös huomasi, ettei Marja aina ollut tässä maailmassa.

   Alatalot muuttivat Tampereelle vuonna 1975. Naimisiin he eivät menneet, mutta olivat onnellisia, Mikon kiireistä huolimatta.
   Ajan myötä Mikko teki huomioita Marjasta, jonka mieliala saattoi vaihdella tuntuvasti. Marja kyllä näytti ulospäin iloiselta ja pirteältä, mutta Mikko näki myös tämän mustan puolen. Marja oli välillä melko masentunut, jokin hänen elämässään sai hänet aika ajoin vaipumaan synkkyyteen.

   Perheen ensimmäinen poika Jaska syntyi keväällä 1975. Pojan haki laitokselta Harri, Mikko kun oli samaan aikaan kiertueella. Sairaalan hississä eräs nainen tuli sanomaan Marjalle ja Harrille, että "kylläpä poika on niin isänsä näköinen." Mihin Harri totesi, että toivottavasti ei.
   Toinen poika Kalle syntyi vuonna 1978. Tuolloin Alatalot ostivat omakotitalon Pispalasta ja muuttivat sinne asumaan.

   Mikko tuli isäksi melko nuorena ja aikana, jolloin hänellä meni lujaa. Yhtälö ei ollut helppo. Se vaati Marjalta paljon työtä ja opettelua. Mutta tuloksia tuli - Marjasta, joka oli ollut keittiössä aivan kädetön, tuli erinomainen kokki, ja samalla tavoin hän opetteli kodinhoitoon liittyvät asiat.
   Ja kotiin Marja halusi jäädä. Vaikka Mikko yritti yllyttää Marjaa, ei tällä ollut tarvetta tehdä omaa uraa. Marjalle riitti, että sai olla yhdessä Mikon kanssa.

   Mikko myöntää, että kyllä hänen ja Marjan yhteiselämän aikana oli kriisejä ja kovia paikkoja. Mikko myös sanoo Marjan tienneen, että keikkakuvioissa hänellä oli omat ihastumisensa. Mutta Mikolle oli tärkeää pitää perheestä kiinni ja tulla takaisin perheen luokse.
   Kyllä perheellekin aikaa löytyi. Mikko uskoo, että poikien lapsuudenmuistoihin ovat jääneet soutumatkat, retket aarresaarelle, soittamiset, laulamiset ja ulkomaanmatkat.

   1990-luvun alussa Alatalot elivät yli varojensa ja lisäksi heillä oli käynnissä Pispalan talon laajennus. Talousvaikeudet lisäveroineen iskivät samaan aikaan. Mikko arvelee niiden painaneen Marjan mieltä.
   Syksyllä 1992 Marja oli sitä mieltä, että poikien olisi jo opittava tekemään ruokaa. Ja nämähän olivatkin jo murrosiässä.
   Mutta kyllä Marja edelleen ruokaa itsekin laittoi. Marraskuun alussa pakastin oli täynnä ruokaa. Lisäksi talo oli siivottu ja pyykit oli pesty. Työhuoneessakin oli konttoripapereita ja tarvikkeita jopa pariksi vuodeksi.
   Jälkeenpäin Mikko mietti, että tuolloin näytti siltä, kuin Marja olisi valmistautunut lähtemään pitkälle matkalle.

   Ooppera oli aina ollut Marjan ja Mikon sydäntä lähellä. He pitivät oopperoiden dramaattisuudesta, suurista tunteista ja esillepanosta.
   Marraskuussa Tampere-talossa meni ooppera Don Carlos. Myös Alatalot olivat saaneet kutsun. Marja kysyi, menisivätkö. Mikko päätti olla lasten kanssa kotona, mutta kehotti Marjaa menemään.
   Marja lähti Tampere-talolle, yksin. Oli tervehtinyt tuttuja, kuten tavallista. Tuli sitten illalla kotiin, myöhään. Pojat olivat jo nukkumassa.
   Posti oli kantanut lisäverolappuja. Marja ja Mikko joivat iltateetä ja juttelivat. Pohtivat, pitäisikö myydä talo ja siirtyä pienempiin puitteisiin. Menivät nukkumaan yhdessä. Lohduttivat toisiaan, että kaipa tämä tästä.

   Kun Mikko heräsi aamulla, pojat olivat koulussa. Myöskään Marjaa ei näkynyt. Mikolla oli hämärä muistikuva, aiemmalta aamulta, unen ja toden rajamailta, muistikuva, että Marja olisi suukottanut häntä.
   Mikko etsi Marjaa kotoa. Ei löytänyt. Koko päivän oli omituinen tunne. Tunne siitä, että jotain oli vialla.
   Iltapäivällä, ennen kuin Mikko lähti keikalle Esko Marjamäen kanssa, hän soitti sairaaloihin. Kysyi, oliko tämän niminen henkilö tullut. Ei tietoa.
   Jaska soitti keikka-autoon. Itki, että äiti oli löytynyt kuolleena takavarastosta. Mikko muistaa, että Esko puristi häntä kädestä ja käänsi auton takaisin kohti Pispalaa.

   Seuraava puoli vuotta meni itkiessä. Seuraavat kaksi vuotta Mikko nukkui yöt unilääkkeillä. Ensi kuukaudet menivät jonkinlaisessa horroksessa. Mikko tunsi olleensa jonkinlaisessa psykoosissa. Monet tuttavat sanoivat jälkeenpäin hänen olleen aivan tolaltaan.
   Aamuisin oli pakko nousta ylös. Kun oli kaksi alaikäistä poikaa.
   Mikko palkkasi erään vanhan rouvan taloudenhoitajaksi. Elämää yritettiin laittaa kuntoon.
   Mikko luki paljon Raamattua. Ja paljon parapsykologiaa ja teosofista viisautta. Ja löysi itämaisen viisauden: jos sinua kohtaa suuri suru tai onnettomuus, laita puutarhasi kuntoon.

   Marja oli marraskuun alkupäivinä tehnyt pakkasessa rautakangella reikiä pihalla Pispalan mäkeen, ja istuttanut kymmeniä ja kymmeniä tulppaanin sipuleita. Seuraavana keväänä tuo kukkameri nousi loistoonsa.

   Ennen vuoden 1992 joulua Yleisradion ohjaaja-tuottaja Jouko Konttinen soitti Mikolle ja tarjosi juontajan tehtävää Anna Hanskin parina TV 2´n uudessa musiikkiohjelmassa Rififi. Mikko ei ensin uskonut jaksavansa, mutta Konttinen kirosi ja sanoi, että nyt Mikko nousee sieltä sängyn pohjalta ja tulee tekemään sitä ohjelmaa. Ja niin Mikko lähti. Ja oli jälkeenpäin sitä mieltä, että Konttinen teki hänelle silloin palveluksen, yhden kaikkein suurimmista.
   Juontopesti näytti kuitenkin olevan joillekin liikaa. Mikko juonsi tv-ohjelmaa nuoren naisen kanssa yrittäen olla pirteä ja iloinen.
   
   Rififi-ohjelmaa tehtiin kevätkausi. Ohjelman viimeisessä jaksossa Mikko, Kalle-poika ja Mikon oma yhtye esittivät suomeksi Eric Claptonin kuolleelle pojalleen tekemän kappaleen Tears In Heaven käännöksenä nimellä Taivaassa ei ole kyyneleitä.

   Rififin loppuessa tuttu toimittaja tuli käymään tv-studiolla. Ja kun Mikko suostui kommentoimaan asioitaan, koko media teki sen johtopäätöksen, että nyt juttuja voi alkaa tehdä. Toimittajat pommittivat Mikon ohella myös tämän ystäviä.
   
   Seura-lehti lähti heinäkuussa 1993 mässäilemään Marjan kuolemalla, myös kertoen kuoleman olleen itsemurha, ja sai Suomen kansan vihat päälleen. Päätoimittaja Jouni Flinkkilä joutui ennennäkemättömällä tavalla pyytämään lehdessään anteeksi lehden journalismin härskiyttä.
   Jutun kirjoittanut Reijo Ikävalko kertoi kirjoittaneensa asiasta siksi, että Mikko oli hänen mielestään valehdellut avovaimonsa kuolemaan liittyvistä yksityiskohdista ja hyötynyt rahallisesti asiasta. Ikävalko tulkitsi asian myös niin, että Mikon ura oli laskussa ja artisti kaipasi sympatiaa kansalta.
   Mikko kiistää väitteet, hän kertoi Marjan itsemurhasta medialle, käytännössä heti. Hän kertoi asian oikean laidan jo Marjan kuoleman jälkeisenä päivänä sekä ystävälleen, Tamperelaisen päätoimittaja Petri Ahoniemelle, että vanhalle opiskelukaverilleen, Ilta-Sanomien toimittaja Jussi Niiraselle. Ahoniemi ei halunnut itsemurhaa uutisoida lasten vuoksi. Ilta-Sanomissa päätettiin, että koska Marja ei ollut julkisuuden henkilö, kerrotaan vain, että tämä oli kuollut äkillisesti.
   
   Elämä jatkui. Työkeskeisyyteen kasvanut Mikko jatkoi tavalla, jonka hän parhaiten osasi: työllä. Hän alkoi valmistella levytystä, jonka nimeksi tuli Puutarha. Musiikin tekeminen äärimmäisen vaikeasta aiheesta merkitsi Mikolle terapeuttista kokemusta, minkä aikana hän sai kirjoittaa itseään ulos surun syövereistä. Nimikkokappaleessa hän laulaa mm: "Niin turhaan sinua itken kun katson mäkeen sun istuttamaan/ vaikka kuinka sen ruohoja kitken en sitä laillasi saa kasvamaan."
   Vaikka Puutarha oli perusvireeltään vakava levy, uusi levy-yhtiö Audiovox halusi sille myös keveämpiä hetkiä. Niinpä Mikko ja Harri kirjoittivatkin mukaan joitakin kupletteja, vaikka ne kokonaisuutta tavallaan hajottivatkin. Niinpä albumilla ovat mukana myös kappaleet Ruotsinlaivalla, Soitto se soi, Neekerin poika sekä Miestä väkevämpää. Mutta pääosa levyn sisällöstä liikkuu Mikon henkilökohtaisen surun keskellä, sieltä ulos- ja eteenpäin katsomaan pyrkien.
   Levyn kritiikki oli myönteistä, monet sanoivat sen olevan parasta Alataloa vuosiin. Omakohtaisuus sai kiitosta.
   Julkaisun aikoihin Mikko itse totesi pitkäsoitosta: "Ironista on, etten pysty itse nauttimaan tästä levystä".

   Mikko tapasi Seija Marttilan ensimmäisen kerran keikalla Lapualla 1970-luvulla. Seija oli Mikon innokas fani. Hän oli kuunnellut mm. Nuorten sävellahjaa, missä Mikon hittejä soitettiin noihin aikoihin useinkin. Ja kun hän pääsi tapaamaan idoliaan Lapualla, hän luonnollisesti pyysi nimmarin samalla.
   Vuosien varrella Seija ja Mikko tapasivat joissakin yhteisissä tilaisuuksissa. 1990-luvun alussa he tapasivat Pieksämäellä hotelli Savonsolmun juhlissa. Seija työskenteli silloin koulutusassistenttina ja oli saanut kutsun juhlatilaisuuteen, koska hänen edustamansa yhtiö käytti hotellia koulutuksissaan. Mikko puolestaan oli illan tähtiartisti.
   Seija ja Mikko olivat tuttuja ja ystäviä, mutta sen erityisempää heidän välillään ei ollut.

   Marjan kuoleman jälkeen Mikko otti yhteyttä Seijaan. Ja keväällä 1993 he alkoivat tapailla.
   Mikko arvelee, että jos Seija olisi tiennyt, mihin on tulossa, tämä olisi saattanut tehdä toisenlaisen päätöksen. Mikko muistelee olleensa kykenemätön mihinkään tunteisiin silloin kun suhde alkoi. Mutta pikku hiljaa he alkoivat viedä elämää eteenpäin.
   Ja pikku hiljaa suhdekin alkoi vahvistua. Tammikuussa 1994 oli kihlautumisen aika. Se tapahtui Lontoossa. Häät vietettiin elokuussa 1995, morsiamen kotikunnassa Lapualla.
   Pari sai kaksi poikaa, Aaron ja Eeron, kahden vuoden välein vuosina 1994 ja 1996.

   Mikkoa on pyydelty useampaankin otteeseen politiikkaan mukaan, useammastakin puolueesta. Lopulta mies myöntyi.
   Vuoden 2003 eduskuntavaalien lähestyessä Keskustan Pirkanmaan piirin silloinen toiminnanjohtaja Jouni Koskela soitti Mikolle ja ehdotti tapaamista. Tapaaminen järjestyi.
   Mikko kysyi Koskelalta, halusiko Keskusta julkkisehdokkaan ainoastaan keräämään ääniä puolueelle. Koskela myönsi, että oli selvää, että Mikko toisi paljon ääniä, mutta lisäsi, että niitä voi tulla jopa niin paljon, että myös Mikko itse pääsisi läpi.
   Ja Keskustan Mikko sitten valitsi puolueekseen.

   Yhtenä taustatekijänä Mikon poliitikon uralle pitkän lauluntekijän kokemuksen ohella oli konkreettinen sysäys, jonka hän koki järjestellessään maaseudun auttamiseen tähdännyttä Suurta Maaseutukonserttia. Innostajana oli vanha koulukaveri, toimittaja Pentti Manninen. Tosin tuo tapahtui neljä ja puoli vuotta ennen kuin Mikko asettui ehdokkaaksi eduskuntavaaleissa.
   Konsertissa esiintyivät Mikon lisäksi Kari Tapio, Arja Koriseva, Paula Koivuniemi, Joel Hallikainen ja Anna Hanski. Tapahtuma kokosi Tampereen Pirkkahalliin 7.000 kuulijaa, joukossa paljon SAK´n ja MTK´n väkeä. Hallin ravintoloitsija ei ollut varautunut moiseen yleisöryntäykseen ja sapuska loppui tapahtumassa kesken.
   Mikko tunsi palanneensa Farm Aidin myötä isiensä mytologiaan. Hänelle maaseudun puolustaminen ja maaseudun rakennemuutoksen vastustaminen sekä pakkomuutto ovat olleet kaiken aikaa toistuvia laulujen teemoja.
   Tultuaan valituksi eduskuntaan vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Mikko keskusteli Hannu Takkulan kanssa. Tuore "senaattori" halusi tietää, mistä hänen kannattaisi Arkadianmäellä puhua. Takkulan ohje oli puhua siitä, mistä oli laulanut.

   Mikon itsensä mukaan hän on sekä laulajana että poliitikkona pyrkinyt korostamaan kysymystä siitä, saako suomalainen "asua kotonaan Pohjan perukoilla", kuten hän asian muotoili kappaleessaan Leuhkat eväät. Hän pyrkii vastustamaan ajatusta siitä, että mahdollisimman monen suomalaisen pitäisi asua Etelä-Suomessa, radanvarressa ja mieluiten kerrostalossa, kuten jotkut poliitikot ovat tuntuneet asian ratkaisseen.
   Mikko sanoo tienneensä, että viestintäasiat olisivat hänen vahvuutensa. Hän tiesi selviävänsä Yleisradion hallintoneuvostossa, minne hän kansanedustajana pääsikin. Liikenne ja viestintä olivat Mikon mielialueita ja hän pääsikin vuonna 2003 niitä käsittelevään valiokuntaan. Vaikka Mikon arveltiin olevan hanakka myös kulttuuriasioissa, hän ei eduskuntatehtävissään halunnut erityisesti profiloitua tuolle alueelle.
   Mikolla on selvä visio siitä, mitä Suomi tarvitsee sivistyksen ylläpitämiseksi. Se tarvitsee hyvän koululaitoksen, kattavan kirjastoverkoston ja julkisen palvelun Yleisradion.

   Yli 20 vuotta eduskunnassa ja politiikan saralla eri tehtävissä - esim. kulttuuriministeri Tanja Karpelan avustajana - toiminut Keskustan lakimies Seija Turtiainen sanoo Mikon onnistuneen eduskuntatyössä hyvin. Mikon aktiivisuus ja asiantuntemus liikenne- ja viestintävaliokunnassa sekä tulevaisuusvaliokunnassa ovat vakuuttaneet eduskunnassa.
   Turtiainen ei pidä ns. julkkiskansanedustajia muita kansanedustajia huonompina. Nämä ovat aiemmassa työssään osoittaneet omaavansa ilmaisuvoimaa. Lisäksi julkkisedustajilla itsellään on usein kova tarve osoittaa, että he osaavat asiansa.
   Turtiaisen mukaan Mikko on edustava esimerkki kansanedustajasta, joka tekee kotiläksynsä, perehtyy asioihin ja on aktiivinen valiokuntatyössä. Valiokunnissa kuullaan Suomen, Euroopan ja jopa koko maailman parhaita asiantuntijoita käsiteltävään asiaan liittyen. Siksi valiokunnissa saa todella paljon arvokasta tietoa, jos vain tarvetta ja halua riittää. Turtiainen ihmettelee, kuinka vähän julkisuudessa kerrotaan siitä, millaisen yleissivistyksen määrän kansanedustajien on mahdollista saada valiokuntatyössä.
   Kun Mikko aloitti kansanedustajan toimensa vuonna 2003, oltiin tekemässä tekijänoikeuslain kokonaisuudistusta. Mikko sai heti vankan asiantuntija-aseman ja oli voimakkaasti vaikuttamassa siihen, että ns. tekijänoikeustyösuhde nousi kriittisesti esiin Keskustan eduskuntaryhmässä. Siellä muodostunut kielteinen kanta vaikutti siihen, että silloinen  kulttuuriministeri Stefan Wallin (r) pysäytti asian etenemisen eduskunnassa.
   Mikon työskentelystä Turtiainen toteaa, että tämä on eduskunnassa keskittynyt asioihin, jotka kuuluvat tämän valiokunnille tai ovat muuten Mikolle tärkeitä. Jotkut kansanedustajat haluavat puuttua kaikkeen. Turtiaisen mielestä Mikon toimintatapa on tehokkaampi, ihmisillä nyt kuitenkin on rajallisesti aikaa ja voimia.

   Puheviestinnän keinoja Mikko on miettinyt opinnoissaan Tampereen yliopistossa. Yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi opiskellut Mikko korostaa työtä, rehellisyyttä ja reagointiherkkyyttä, joiden avulla politiikasta voi puhua uskottavasti.
   Mikko muistelee, kuinka hän vuoden 2007 eduskuntavaalien alla meni Kuruun pitämään vaalitilaisuutta paikallisessa kuppilassa, siellä istui vastahakoisen oloisia maalaisisäntiä naama rypyssä. Ennen kuin Mikko pääsi edes aloittamaan, yksi leveäharteisimmista suon raivaajista tokaisi. "Mitäs sinä olet tänne tullut valehtelemaan?" Mikko arvelee, että aiemmin oli käynyt ehdokkaita, joiden lupaukset eivät olleet vaikuttaneet erityisen uskottavilta.
   No, Mikko sanoi yleisölle, ettei hän sinne mitään lupaamaan ollut tullut. Mutta kertoi myös, mitä asioita aikoi ajaa eteenpäin. Hän huomasi, että puheen aikana muutama pää nyökkäili, mitä hän piti nonverbaalisena viestinä siitä, että puhe sai aikaan myönteisiä tunteita. Mikko toteaa, että tietynlainen avoin rehellisyys ehdokkaan keinojen rajallisuudesta on viestinnän kannalta parasta.
   Mikko sanoo yrittäneensä olla viestijänä niin luonteva kuin mahdolllista, eikä ole lähtenyt yrittämään olla joku muu. Hän on hän, viihteen puolelta politiikkaan tullut, eikä mikään professori. Eikä hän halua hienostella, vaan puhua kansan kieltä, yksinkertaistaa, toistaa - ja toisinaan käyttää Timo Soinin tapaan hauskaa kuvakieltä. Esim. kun koulujen tuntijakouudistukseen tähtäävä mietintö oli eduskunnan käsittelyssä, hän kärjisti tarkoituksella kritiikkinsä: "Kun tätä sanahelinää oppiaineista lukee, ei täältä puutu enää kuin estetiikka, kosmetiikka ja erotiikka." Sinänsä, Mikko myös varoo käyttämästä liian usein värikkäitä ilmaisuja, hän kun on tullut ns. komeljanttaripuolelta, hän pyrkii pysymään enimmäkseen tiukasti asiassa.

   Kirjan ilmestymisvuonna Mikko Alatalo täytti kuusikymmentä vuotta. Paljon oli tullut siihen mennessä nähtyä ja koettua. Kyynikko hän ei kuitenkaan haluaisi olla. Hän haluaisi vielä sitä lukiopojan lapsenuskoa, joka ihaili Ajankohtaisen kakkosen maailmanparantajia.
   Onhan se Mikonkin mielestä vaikeaa. Kun on nähnyt niin paljon. Mehän elämme erittäin kovassa globaalissa markkinataloudessa, missä yritämme "pikkupikkukyntysillämme pitää kiinni pikku-Suomemme hyvinvointivaltiosta".
   Se on vaikeaa, kun maailma palaa koko ajan jollain suunnalla. Kaikki puhuvat siitä, mitä hyvää jaetaan. Kukaan ei puhu siitä, miten se tienataan kaiken aikaa uhan alla olevissa oloissa.

   Kirja päättyy Mikon Maaritille tekemään kappaleen Hymypoika sanoitukseen. Mikko kertoo tehneensä kappaleen samalla itselleen ja kaltaisilleen hymypojille, jotka ovat koko elämänsä ajan yrittäneet tehdä hyvää, saaden aikaan myös pahaa. Tärkeimmän opetuksen Mikko arvelee olevan, että emme jäisi yksin. Onnettominta olisi kuolla yksinäisenä.
   Mutta miten löytää tasapaino elämässään ihanteellisuuden ja realismin välillä? Se on se suuri kysymys.

   Petri Nevalaisen kokoama elämäkerta Joviaali ilmiö - Tuntematon Mikko Alatalo on värikäs kertomus värikkään henkilön elämästä, värikirjosta löytyvät värit kirkkaimmasta päästä siihen synkimpään mustaan saakka. Mikko on kertonut elämästään avomielisesti, samoin haastatellut ovat olleet avoimella päällä, artistista kuvataan piirteet maailman parhaimmasta ystävästä kiukuttelevaan diivaan saakka. Teoksen nimelle löytyy katetta, kirja paljastaa myös niitä tuntemattomampia puolia Mikko Alatalosta.

   Koska Mikon ura on ollut pitkä ja vaihteleva, otetaan tähän loppuun vähän useampi linkki henkilöön liittyen.
   Rokkilaulaja on sitä vanhaa huumorituotantoa, Ajolähtö ajatuksekkaampaa kevyttä tyyliä, Iso joki tulvii kantaaottavinta Mikkoa.  Hymypoika on esimerkki Mikon muille artisteille tekemistä kappaleista.

Rokkilaulaja

Ajolähtö

Iso joki tulvii            

Hymypoika

 -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto
Åke Persson ja Thomas Oldrup: Maailman pisin pajunköysi
Alkuteos 101 historiska myter 2010
Suomentanut Antti Immonen
Bookwell (paino), Atena 2015
251 sivua


Otetaan tähän kesähelteille (?) esittelyyn vähän kevyempää kirjallisuutta myös tälle sivulle. Palataan kuitenkin painavampiin aiheisiin jo viikon kuluttua, tuolla Extra-sivulla. Piti pitää kesälomaa näistä päivityksistä, mutta ehkä tässä kohden olisi harvinaisen huono hetki pitää taukoa tällä sivustolla. Jatketaan näillä kuukauden kirjoilla edelleen neljän viikon päivitysvälillä. Jos sitten ensi kesänä...
   No niin. Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kokoama Maailman pisin pajunköysi esittelee 101 enemmän tai vähemmän yleistä harhaluuloa. Teosta voi pitää jatkona suositulle teokselle Maailmassa on virhe.

   Ruotsalaisilla on tapana pitää muovisia kypäriä, joissa on sarvet. Tiedättehän viikingit ja näiden kypärät? Niin, ja onhan länsinaapurissamme tapana pitää myös Peppi Pitkätossu -peruukkeja.
   Kuten lukijat toivottavasti jo tiesivätkin, Peppi Pitkätossu on satuhahmo. Mutta tiesittekö, että sepitettä ovat myös viikinkien sarvelliset kypärät?
   Yhdessäkään löydetyssä viikinkikypärässä ei ole ollut sarvia. Ja, itse asiassa, jos niissä olisi sarvia ollut, se olisikin ollut varsin outoa. Kirjoittajat pitävät selvänä, että jos sarvia olisi kypärissä kokeiltu, se kokeilu olisi loppunut lyhyeen.
   Jos viikingit olisivat rynnänneet sarvet päässä tappelemaan, he olisivat olleet vaarassa juuttua ryteikköihin jo matkalla. Varsinkin, jos olisi tullut tappio ja viikingit olisivat lähteneet pakosalle, sarvista olisi ollut suunnattoman paljon haittaa.
   Lisäksi lähitaistelussa vihollinen olisi voinut tarttua viikinkiä sarvista ja viedä koko kypärän. Ja vaikka tirvaista viikinkiä tämän omalla sarvella.

   Entä pakottivatko merirosvot uhrinsa kävelemään lankkua pitkin mereen? No, käytännössä tämäkin on pelkkä myytti. Ainoastaan yhden merirosvon tiedetään lankkua käyttäneen. Stede Bonnet, muutenkin värikäs tapaus.
   Ei tuossakaan olisi oikeastaan järkeä ollut. Aikaa ja voimia siinä olisi mennyt hukkaan, jos ensin olisi lankkua ryhdytty asentelemaan, ja sitten marssitettu yksi kerrallaan vankeja kävelemään.
   Höpö höpö. Kyllä ne rosvoporukat paiskoivat ihmisiä laidan yli ihan toisilla metodeilla.

   Kun Benito Mussolini hallitsi Italiaa, kulkivatko junat silloin ajallaan siellä Italiassa? No, teknisesti ottaen jotain sinne päin. Tosin, jos ajatellaan syytä ja seurausta, ei se Mussolinin ansiota ollut.
   Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1918 Italiassa aloitettiin rautatieverkoston kohentaminen. Melko pian tämän jälkeen italialaiset junat kulkivatkin täsmällisemmin kuin monen muun maan junat.
   Kun Mussolini tuli valtaan vuonna 1922, junat olivat jo alkaneet kulkea aikataulussa. Mussolini meni sitten omimaan aiempien vuosien saavutukset itselleen. Ja kun sitten Mussolinin kauden loppupuolella junat eivät enää kulkeneet aikataulussa, fascistien sensuuri pyrki pitämään huolta siitä, etteivät uutiset kyseisestä aiheesta päätyneet maailmalle, tai laajalti edes italialaisten tietoisuuteen.

   Napoleon Bonaparte, Ranskan keisari Napoleon I, on pienikokoisen miehen maineessa. Ja maine sattuu johtumaan siitä, että tämä hävisi pari sotaa. Sotien hävinneistä osapuolista on voittajien toimesta tehty silloin tällöin jonkin verran faktoista poikkeavia tulkintoja. Varsinkin britit ovat olleet innokkaita kertomaan, millainen Napoleon oli.
   Lääkäri Walter Henry oli paikalla Napoleonin ruumiiinavauksessa. Hän väsäsi raportin, missä kuvaili värikkäästi Napoleonin ruumista.
   Henryn mukaan Napoleonin kädet ja jalat olisivat olleet pienet. Samoin sydän ja virtsarakko. Ja penis olisi ollut harvinaisen pieni.
   No, jos nyt kuitenkin yritämme pysyä faktoissa, tässä kohdassa voisi todeta, että Napoleonin oikeaksi pituudeksi on määritetty 169 cm. Ja Napoleonin aikana tuo oli Ranskassa melko tarkalleen keskimittainen pituus. Voi sanoa, että Napoleon oli omana aikanaan keskimittainen vantteranpuoleinen mies.

   Tanskalainen tähtitieteilijä Tyko Brahe oli vuonna 1601 kosteilla illallisilla. Hän joi huomattavasti, mutta ei käynyt alentamassa painetta. Pöydästä nouseminen niin hienoilla päivällisillä kreivin luona olisi ollut epähienoa. Niinpä Brahe pinnisteli ja pinnisteli.
   On väitetty, että Brahen virtsarakko olisi tästä johtuen puhjennut, mikä puolestaan olisi aiheuttanut sisäisiä verenvuotoja ja tulehduksia, mitkä puolestaan olisivat aiheuttaneet kuoleman 11 päivää myöhemmin.
   No, sittemmin on osoitettu, että kuoleman syynä oli ollut elohopeamyrkytys. 1900-luvulla Brahen partakarvoja tutkittaessa niistä löytyi valtavasti elohopeaa.
   Myrkytettiinkö Brahe? Todennäköisesti ei. Tiedetään, että alkemiasta ja lääketieteestä kiinnostunut tiedemies tutki elohopean terveysvaikutuksia. Kirjoittajat pitävätkin mahdollisena, että Brahe olisi yrittänyt hoitaa virtsarakko-ongelmiaan elohopealla.
   Em. rakko on vahvaa tekoa ja äärimmäisen kimmoisa. Siksi esim. sian rakkoja käytetään rumpujen kalvona. Toisin sanoen, virtsarakko nyt vain ei puhkea, vaikka joku olisikin ylettömän kohtelias tapaus. (Itse asiassa, paremmassa kunnossa rakko pysyy, jos sitä venyttää välillä, se on lääketieteellinen fakta.)

   Ruotsi ei ole pitkiin aikoihin joutunut mukaan sotaan, mutta milloin tarkalleen ottaen oli viime kerta? Oikea vuosiluku ei ole 1809, vaikka sitä luultavasti melko moni tarjoaakin.
   Jo vuosi Suomen menettämisen jälkeen eli vuonna 1810 Ruotsi oli jälleen muodollisesti sodassa. Ruotsi julisti sodan Iso-Britannialle Napoleonin painostuksesta. Kyseinen "sota" brittejä vastaan kesti vuoteen 1812, ilman, että yhtään laukausta olisi sen takia ammuttu.
   Vuonna 1813 Ruotsi liittyi jälleen sotaan, sillä kertaa myös taisteluihin osallistuen, ja sillä kertaa Napoleonin Ranskaa vastaan. Tunnetuin kahina, missä ruotsalaiset olivat mukana, on Leipzigin taistelu lokakuussa 1813. Ja joulukuussa Ruotsin armeija rynnisti Ranskan liittolaisen Tanskan kimppuun, minkä jälkeen Tanska antautui ja luovutti Ruotsille koko Norjan.
   Norjalaiset, jotka olivat jo ehtineet päättää purkaa unioninsa Tanskan kanssa ja olivat aikeissa julistaa maansa itsenäiseksi, eivät sopimusta hyväksyneet. Ja niin Ruotsi iski seuraavaksi Norjaan.
   Viimeisimmät sotatoimensa Ruotsi kävi 14.8.1814.

   Nykyisen Ruotsin kuninkaan suomennettu hallitsijanimi on Kaarle XVI Kustaa. Onko Ruotsissa siis ollut aiemmin 15 Kaarle-kuningasta? No ei ole ollut. Nykyinen Kalle-Kustaa on Ruotsin kymmenes Kaarle-kuningas.
   Vuonna 1434 piispa Nils Ragvaldsson osallistui kirkolliskokoukseen Baselissa, nykyisen Sveitsin alueella. Kun kokouksessa eräät delegaatit kinastelivat, millä kuningashuoneella voisi osoittaa olevan lähimmät siteet myyttisiin gootteihin, Ragvaldsson väitti goottien aivan varmasti olevan lähtöisin Ruotsista. Juuri Ruotsista vaeltaneet gootit olisivat taistelleet Troijan sodassa ja juuri "ruotsalaiset" gootit olisivat kukistaneet Rooman valtakunnan. Silloinen Ruotsin kuningas Eerik XIII Pommerilainen polveutuisi siis suoraan alenevassa polvessa kansainvaellusten ajan gooteista, joita 1400-luvulla pidettiin suuressa arvossa.
   Tuo tarina kirjattiin muistiin. Ja sata vuotta myöhemmin tuo tarina innoitti historiankirjoittaja ja teologi Johannes Magnusta kirjoittamaan suurteoksen Historia De Omnibus Gothorum Sveonumque Regibus (Gööttien ja svealaisten kaikkien kuninkaiden historia).
   Kirjassa väitetään esim. Ruotsin kuningashuoneen juurien juontuvan aina Raamatun Nooaan saakka. Nooan pojanpoika Maagog olisi perustanut Ruotsin 88 vuotta vedenpaisumuksen jälkeen. Niinpä Maagogin poika Gethar olisi gööttien kantaisä. Göötit olisivat myöhemmin lähteneet vaeltamaan muille maille ja tulleet tunnetuiksi gootteina.
   Vuonna 1554 ilmestyneessä kirjassaan Johannes Magnus myös luetteli kaikki kuninkaat, jotka olisivat sen jälkeen hallinneet Ruotsia. Näistä kolmentoista  nimi olisi ollut Eerik, mikä teki suuren vaikutuksen Kustaa I Vaasan poikaan Eerikiin, josta sittemmin tuli kuningas Eerik XIV.
   Itse asiassa, juuri Eerik XIV oli ensimmäinen Ruotsin kuningas, joka itse käytti nimensä yhteydessä järjestysnumeroa. Esim. Kaarle-kuninkaita oli aiemmin ollut kaksi, Kaarle Sverkerinpoika ja Kaarle Knuutinpoika Bonde. Vasta myöhemmin, Eerikin veljen Kaarlen tultua kuninkaaksi, nämäkin saivat järjestysnumeronsa, Kaarlen ollessa kuninkaana Kaarle IX aiemmat oikeat Kaarle-kuninkaat olivat VII ja VIII.
   (Lisättäköön tähän vielä, että ainoastaan ne kuninkaat, joiden kaimat tulivat myöhemmin Ruotsin kuninkaiksi, saivat myöhemmin järjestysnumeronsa. Ruotsin historiasta tunnetaan esim. kolme Olavi-kuningasta, mutta koska heistä viimeisin hallitsi 1000-luvulle tultaessa eikä myöhemmin ole Olavi-kuninkaita Ruotsissa kruunattu, nämä varhaisemmat Olavit eivät ole järjestysnumeroa saaneet.
   Ja kun nyt Olavit tulivat puheeksi, otetaan vielä yksi edelleen suhteellisen vähän tunnettu yksityiskohta. Edellä mainittu kolmas tunnettu Olavi-kuningas tunnetaan edelleen virallisesti nimellä Olavi Sylikuningas. Oikeasti hän oli Olavi Rahakuningas. Nimittäin, juuri hänen kautensa aikana Ruotsissa alettiin lyödä rahaa. Ja koska muinaisruotsissa sana syli muistuttaa huomattavasti sanaa raha, on selvää, että vanhoista epäselvistä kirjoituksista hallitsijan nimi on tulkittu väärin. Kyllä Olavi on alkujaan jäänyt jälkipolvien muistiin hallitsijana, jonka aikana valtakunta siirtyi rahatalouteen, vaikka myöhempien jälkipolvien tuntemaa nimeä ei vieläkään ole virallisesti muutetu.)

   Palataanpa vielä vähän lähemmäksi nykyaikaa. Elokuussa 1969 järjestettiin Woodstockin festivaali (Woodstock Music & Art Fair). Paikalle kulkeutui arviolta puoli miljoonaa ihmistä. Festareilla soittivat lähes kaikki sen ajan eturivin starat.
   Eivät kuitenkaan aivan kaikki. Joni Mitchell ei festareilla esiintynyt, vaikka moni niin kuvitteleekin, tämä kun kirjoitti tapahtumasta kappaleen Woodstock.
   Toinen sitkeä harhaluulo on, että festivaali olisi järjestetty Woodstockissa. Sinnehän sitä kaavailtiin, mutta paikalliset nostivat sen luokan mekkalan, että järjestäjät vaihtoivat paikan Betheliin.
   Ilmeisesti tieto paikan vaihtumisesta ei tuolloin tavoittanut aivan kaikkia. Woodstockissa asunut Bob Dylan, joka ei noilla festareilla esiintynyt, harmistui pahemman kerran, kun jostain putkahti hippilauma hengailemaan hänen talonsa liepeille festareiden aikana.

   Kaikki varmaankin tuntevat sarjakuvahahmo Aku Ankan. Tämähän on tunnettu mm. siitä, että pukee housut ylleen ainoastaan silloin kun menee uimaan. Ja sellaisesta menosta voisi olla aihetta närkästyä, vai mitä?
   1970-luvulla muuan Markku Holopainen sai vaalikampanjansa aikana palautetta äänestäjiltä, Holopainen kun oli vastuuhenkilönä kieltänyt Aku Ankka -lehden tilaamisen nuorisotiloihin. Erityisen näreissään kansa oli siitä, että Holopainen oli perustellut kieltoa ankkojen housuttomuudella sekä Akun ja Iineksen arveluttavalla suhteella. Kyllähän Holopainen yritti selitellä, mutta äänestäjiin selitykset eivät tuntuneet juuri tehoavan. Niinpä Holopainen ei valtakunnan politiikkaan päässyt sotkeutumaan.
   Oikeasti tapauksessa oli ollut kyse siitä, että tilausrahat haluttiin käyttää laadukkaampana pidettyyn lasten- ja nuortenkulttuuriin, mitä kukaan lautakunnan jäsen ei ollut vastustanut. Sinänsä, Holopainen itse sen kalabaliikin sai aikaiseksi, kaveri kun jälkeenpäin oli vitsaillut housuttomuudesta ja suhteesta - mutta ei hän päätöstä tehdessään sellaisia perusteluja käyttänyt.
   Kyllä tässä oikeasti oli kyseessä melkoinen uutisankka.

   Åke Perssonin ja Thomas Oldrupin kokoama Maailman pisin pajunköysi esittelee melkoisen nipun yksityiskohtia. Osa jutuista on aivan relevanttia tekstiä jo yleissivistyksen kannalta, osan ollessa enemmän kuriositeettiluokkaa. Teosta kannattaa lukea myös hivenen kriittisellä asenteella, osa valituista jutuista on kiistanalaisempaa tekstiä, kuten tiede toisinaan on. Eivätkä kirjoittajat varsinaisesti edes pyri joka kohdassa väittämään mitään, toisinaan tuovat vain esille, mitä aiheesta tiedetään, ja esittävät perusteltuja arvauksia. Joka tapauksessa, ajatuksia herättävää mutta rentouttavan kevyttä lukemista tämä teos on.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 1.6.


Väline on viesti. Ja Ihmisen uudet ulottuvuudet on klassikko.

Marshall McLuhan: Ihmisen uudet ulottuvuudet


Tutkimuksen kohteena olivat nuorison keskinäiset suhteet, keskeiseksi teemaksi nousi luottamuksen tematiikka.

Sari Näre: Styylaten ja pettäen


Moni on haaveillut suuresta lottovoitosta, jokunen on sellaisen saanut. Mitä siitä on voittajille seurannut?

Pasi Falk: Lottomiljonäärit

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Aikoinaan, kauan sitten eräänä keväänä, kun isäntä jutusteli naapurinsa kanssa, molemmat siinä katselivat tuvan ikkunasta kylänraitille. Siinä muutama saman kylän emäntä käppäili ohitse, ja kun keli oli suhteellisen liukas, hiukan lipsuvaa se kulkijoiden käynti oli. Siinä toinen äijistä sitten hekottelemaan: "Heh heh. Kevät keikkuen tulevi!"
   Ja lentävä lausehan tuosta tuli. Tosin nykyisin lausahdusta käytetään kuvaamaan yleisesti sitä, kuinka kevätsäät vuoroin lämpenevät ja kylmenevät, siitä riippumatta, tuleeko vielä liukkaita kelejä vai ei.

   Onhan niitä muitakin kevään merkkejä kuin liukastelevat emännät. Kuten muuttolinnut. Siitäkin tulee joskus ihan hilpeä olo, kun niitä kuuntelee.
   Jos tähän lopuksi keväinen tiputanssi? Siinä on meininki melkoista, kun tipu alkaa surffata.

The Trashmen