Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Salli Saari (toim.): Hädän hetkellä - psyykkisen ensiavun opas
Gummerus (paino), Duodecim ja SPR 2009
119 sivua


Otetaan tällä kertaa asiaa aiheesta, jonka voi luokitella kansalaistaidoksi. Kriisejä on monenlaisia, joidenkin voi jopa sanoa kuuluvan normaaliin elämään - mutta jotkut, suuret ja äkkiä iskeneet, ovat luonteeltaan traumatisoivia, ja niistä selviäminen on taito sinänsä. Ja taitolaji on myös näitä kriisejä kokeneiden auttaminen.
   Suomen Punainen Risti julkaisi vuonna 2009 yhteistyössä kustannusyhtiö Duodecimin kanssa teoksen Hädän hetkellä - psyykkisen ensiavun opas, jonka on tarkoitus  olla apuväline niille, jotka joutuvat kohtaamaan erityistä tukea tarvitsevan ihmisen. Teoksen on toimittanut kriisipsykologi Salli Saari, tekijöinä ovat myös VTT, sosiaalipäällikkö Liisa Eränen, PsL, terveyspsykologian erikoispsykologi Tuula Hynninen, lastenpsykiatri Irja Kantanen, FT, psykoterapeutti VET Mikael Saarinen, KK, psykoterapeutti Kirsti Palonen, kriisi- ja traumapsykoterapeutti Pia Yli-Pirilä sekä Suomen Punaisesta Rististä TTK, psykososiaalisen tuen suunnittelija Kaisa Parviainen, KM, psykososiaalisen tuen suunnittelija Sari Valonen ja MPH, valmiustoiminnan päällikkö Leena Kämäräinen.

   Kriisillä tarkoitetaan yleisesti tilannetta, jolloin elämässä on meneillään suuri muutos, joka käynnistää ihmisen mielessä sopeutumistehtävän. Sopeutuminen edellyttää psyykkisten voimavarojen runsaan käyttöönoton, jotta vaativasta elämänmuutoksesta selviäisi.
   Aiemmin kaikentyyppisiä kriisejä hoidettiin samanlaisella otteella. Silloinen tietämys ei riittänyt erilaisten kriisien erottamiseen toisistaan. Tämän voi huomata vuoden 1976 Lapuan räjähdysonnettomuuden jälkeisistä toimenpiteistä. Jos vastaava onnettomuus tapahtuisi nyt, apu olisi monelta osin erilaista.
   Kriisitietämyksen karttuessa on havaittu, että erilaisissa kriiseissä tarvitaan erilaista apua. Erilaisia kriisejä ovat kehityskriisit, elämänkriisit ja äkilliset kriisit.

   Kehityskriisit ovat normaaleja siirtymävaiheita, joihin yleensä varaudutaan ja valmistaudutaan ennalta. Ne kuuluvat normaaliin elämään ja muokkaavat omalta osaltaan ihmisen tämän omaksi persoonaksi.

   Elämänkriisit ovat suuria muutostilanteita, jotka tapahtuvat yleensä vähitellen. Esim. avioero tapahtuu harvoin aivan yhtäkkiä, joten pääosin se luetaan elämänkriiseihin. Myös uuden ihmissuhteen alku on joskus järisyttävä tapahtuma, joten sekin voi olla elämänkriisi - kriiseihin luetaan kaikki suuret elämänmuutokset, myös positiiviset, jos ne saavat ihmisen senhetkisen maailman raiteiltaan. Myös muutto voi olla elämänkriisi, irtisanominen työpaikasta on yleensä sellainen.
   Elämänkriiseihin liittyy usein vaihe, jolloin ihminen joutuu tekemään omaa tulevaisuuttaan koskevia päätöksiä, joilla on kauaskantoisia vaikutuksia. Joskus ongelmia tuo se, että muut tekevät päätökset. Esim. muuton jälkeen lapsen täytyy sopeutua koulun ja kaveripiirin muutokseen. Saattaa olla, että lapsi tarvitsee siihen erikseen tukea.

   Äkillisiä kriisejä ovat mm. väkivallan kohteeksi joutuminen, tapaturma, läheisen äkillinen luonnollinen kuolema, läheisen itsemurha ja tulipalo. Nämä tulevat yllättäen, joten etukäteisvarautuminen on mahdotonta. Tapahtuneeseen ei itse pysty vaikuttamaan.
   Äkillisen kriisin jälkeen elämä ei jatku kuten aiemmin. Monet kuvaavat kriisitapahtumia ikään kuin elämän katkaisupisteenä. Puhutaan ajasta ennen ja jälkeen tapahtuman.
   Äkillisen kriisin sattuessa tapahtumaan sopeutuminen alkaa välittömästi. Sopeutumisprosessi voi olla hyvinkin raju, koska tapahtuma sekä sen aiheuttamat mielikuvat ja aistimukset valtaavat mielen ajallisesti tiivistetyssä muodossa.

   Tapahtuman ennustamattomuus on psykologisesti tärkein kriisin syntyyn vaikuttava tekijä. Jos tieto tai tapahtuma tulee niin odottamatta, että siihen ei voi varautua, vaikutus ihmismieleen on tyystin erilainen kuin jos on voinut etukäteen varautua. Tämä on käynyt selville esim. poliisin ja pelastustyöntekijöiden työssä.
   Ajatellaan prosessia, missä pelastuslaitos saa hälytyksen ja lähtee selvittämään tilannetta. Hälytyksen tullessa tulee yleensä jonkin verran tietoa siitä, mitä on tapahtunut. Pelastustyöntekijät valmistautuvat tilanteeseen tietämättä täysin tehtävän luonnetta. Kun työntekijä pääsee tilanteeseen, suhtautuminen on tyystin erilainen, jos on saapunut riittämättömien tai väärien tietojen kanssa.
   Otetaan esimerkki, kuvitteellinen tilanne. Poliisille tulee hälytys. Koira on raadellut muutaman päivän ikäisen pienokaisen. Poliisipartion johtaja, joka on ikänsä kasvattanut koiria, on sitä mieltä, että koirat eivät tee sellaista. Ja arvelee, että kyseessä on pilasoitto. Partio saapuu kohteeseen tuolla asenteella.
   Perillä partiolle selviää, ettei kyse ole pilailusta. Myöhemmin poliisit ihmettelevät, miksi tilanne oli niin vaikea. He menettivät lähes koko toimintakykynsä, saivat vain vaivoin huolehdittua tehtävistään. Suurin osa rutiinitehtävistäkin unohtui. Vaikka ovat kokeneita ammattilaisia.

   Usein äkillisille järkyttäville tapahtumille on ominaista, että niihin ei pysty vaikuttamaan omalla toiminnalla. Satutaan vain olemaan tietyssä paikassa tiettyyn aikaa ja siten joudutaan osalliseksi.
   Kuitenkaan ihminen ei hahmota tapahtumia tällä tavalla, vaan alkaa välittömästi käydä läpi onnettomuutta edeltävää aikaa ja etsiä lukemattomia kohtia, missä toisin toimimalla olisi voinut välttää onnettomuuden. Usein ihminen myös kokee olevansa vastuussa tapahtuneesta, mistä seurauksena on monenlaista syyllisyydentunnetta ja jossittelua. Jos olisi käynyt hyvästelemässä toisen tämän lähtiessä ajamaan, tämä olisi ollut sillä hetkellä eri paikassa, ei olisi ollut juuri siinä.
   Ulkopuolista hämmästyttää usein tapahtumaan osallisen vaikeus luopua syyllisyydentunteesta. Sitä alkaa helposti ihmetellä, pitääkö toinen tarkoituksella tunteesta kiinni. Tällöin taustalla on pyrkimys säilyttää hallinnan tunne elämässä - monelle on oikeasti helpompi kärsiä syyllisyydentunteesta kuin hyväksyä, ettei voi vaikuttaa siihen, mitä elämässä tapahtuu.

   Äkillinen kriisi saattaa saada ihmisen kyseenalaistamaan elämänkatsomuksensa. Kun vuoden 2004 tsunamin iskettyä kirkon edustaja osallistui mukana olleiden suomalaisten hengelliseen tukemiseen, tämä kuvasi kokemustaan hyvin vahvoin sanoin, joissa tuon kokemuksen tuottama elämänkatsomuksellinen kriisi oli vahvasti läsnä.
   Myös elämänarvot voivat muuttua kriisitilanteessa. Jos läheinen on vaarassa tai menehtynyt, silloin niin työ, asema kuin urakin menettävät merkitystään, ja vastaavasti ihmissuhteiden merkitys korostuu. Jos taas onnettomuus ei ole uhannut ihmisten terveyttä, taloudelliset menetykset korostuvat.
   Arvojen muutokseen ei liity tuskaa tuottavia ristiriitoja, mistä syystä ne ovat usein melko pysyviä. Arvot saattavat muuttua vuosiksi eteenpäin, joskus muutos pysyy jopa koko loppuelämän.

   Äkillisen kriisin sattuessa ensin halutaan palata aikaan, jolloin kaikki oli vielä hyvin. Pian on pakko todeta, että se ei ole mahdollista. Sitten halutaan vain unohtaa ja jatkaa eteenpäin. Ja joskus tuo näennäisesti onnistuukin.
   Joskus saattaa tuntua siltä, että läheinen, jonka kuolemasta poliisi kävi ilmoittamassa, astuu pian ovesta sisään, ja kaikki on taas niin kuin ennenkin. Ihmismieli siinä säätelee, minkä verran ihminen pystyy ottamaan vastaan. Äkillinen muutos saattaa olla liian suuri. Mieli taistelee sitä vastaan palaamalla muutosta edeltävään tilaan.
   
   Traumaattisessa kriisissä on tyypillistä, että sen aikana ihminen ei pysty vaikuttamaan omiin ajatuksiinsa ja tunteisiinsa. Yleensä ihmistä pelottaa kaikki, mihin hän itse ei pysty vaikuttamaan. Ja erityisesti pelottavat oman mielen hallitsemattomat reaktiot. Siksi kriisin kohdatessa me tarvitsemme erityisen paljon tietoa ja ulkopuolista tukea. Tieto ihmisen psyykkisistä reaktioista ja niiden etenemisestä tuo ennustettavuutta ja turvaa kriisin keskellä.

   Sopeutumisprosessissa on neljä vaihetta: šokkivaihe, reaktiovaihe, työstämis- ja käsittelyvaihe sekä uudelleen suuntautumisen vaihe.

   Šokki on automaattinen reaktio, mihin ei tahdolla pysty vaikuttamaaan. Sille on ominaista vahva epätodellisuuden tuntu.
   Šokkireaktion merkityksen käsittää, jos ymmärtää, mitä tapahtuu, jos se ei toimi. Nimittäin, jos kestämätön tieto tunkeutuu mieleen sellaisenaan, se pirstoo ihmisen koko psyykerakenteen. Tätäkin kyllä esiintyy, mutta ilmiö on harvinainen, kahdella ihmisellä tuhannesta tuo mielen suojamekanismi ei toimi.
   Šokissa tiedonkäsittelyprosessi lakkaa toimimasta. Kokemukset tallentuvat ilman tiedon muokkautumista. Šokille ovat ominaisia voimakkaat aistivaikutelmat, jotka jättävät niin voimakkaan muistijäljen, että tuottavat itsensä mieleen uudelleen. Nämä flashbackit  voivat ilmetä millä aistialueella tahansa. Ne sammuvat yleensä muutaman vuorokauden kuluessa.
   Šokkitilan kokeneet kuvaavat olotilaa unenomaiseksi. Äänet kuuluvat kaukaa ja tapahtumat tuntuvat etäisiltä. Ihminen ei reagoi puheeseen kovinkaan herkästi, mutta siitä huolimatta kuullut sanat tallentuvat mieleen, ja tallentuvatkin tarkasti. Ja kun tilanne on ohi, nuo sanat palautuvat mieleen ja antavat tapahtumalle tunnesisällön. Pelastustapahtumassa tämä on erityisen tärkeää tietää: šokissa olevat pelastettavat muistavat pelastajien ensimmäiset sanat ja käytetyn äänensävyn erittäin tarkasti.
   Šokissa psyykkiset reaktiot ovat poikkeuksellisia. Toisinaan olo on tunteeton ja turtunut. Toisinaan koetaan yllättävän voimakkaita tunteita. Tunnereaktioiden poikkeavuus saattaa tuntua hämmentävältä.
   Henkilöt, jotka taistelevat oman tai toisen elämän puolesta, kuvaavat olotilaansa täysin kirkkaaksi. Tilanteessa on täysin selvää, mitä pitää tehdä, ja kaikki voimavarat ovat tulleet käyttöön. Ihminen löytää vaihteen, josta aiemmin ei ollut edes tiennyt mitään.
   Šokkitilassa valtaosa ihmisistä pystyy toimimaan hyvin tarkoituksenmukaisella tavalla. Kun tilanne on ohi, siinä vaiheessa puolestaan on tyypillistä kyvyttömyys tehdä päätöksiä. Siksi on tärkeää, että auttajat pystyvät jatkuvasti, hetki hetkeltä, arvioimaan järkytyksen kokeneiden ihmisten päätöksentekoa ja toimintakykyä. Autettavien puolesta tehdään kaikki, mihin nämä itse eivät pysty, mutta vain se - avuttomuuden tunnetta ei tilanteessa pidä tukea.

   Tapahtuman jälkeen ihminen kaipaa tietoa, jotta voi jäsennellä tapahtuneen.  Hänelle on pyrittävä antamaan kaikki tieto, ja mahdollisimman nopeasti. Omaisille tulee antaa tieto hienotunteisella tavalla, mutta kaikki oleellinen tulee kertoa.
   Kun ihmiselle palautetaan hallinnan tunne, häntä on autettava ennakoimaan tuleva käymällä läpi mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä seuraavaksi pitää tehdä. Häntä on autettava myös valmistautumaan seuraavaan hetkeen ja seuraavien päivien reaktioihin.
   Auttajan tulee eläytyä autettavan tilanteeseen, kokemukseen ja tunteisiin. Ja samanaikaisesti auttajan täytyy säilyttää oma levollisuutensa.
   Auttajan tulee pidättäytyä kannanotoista, ne sulkisivat autettavan psyykkisen tilan. Sama koskee lohduttamista ja omista kokemuksista kertomista, uhri kokee niiden merkitsevän, ettei auttaja itse enää kestä tilannetta. Uhrit ovat erittäin herkkiä tunnistamaan auttajan reaktioita. Pahimmillaan tilanne voi oikeasti mennä siihen, että uhri alkaakin lohduttaa auttajaa.
   Tärkeintä on läsnäolo. Auttaja korkeintaan esittää jonkin yksinkertaisen kysymyksen. Autettavan tulee saada puhua tapahtumasta ilman johdattelua, käydä sitä läpi uudestaan ja uudestaan. Sitä kautta tämä pyrkii käsittämään, mitä on tapahtunut.
   Koskettaminen voi tuoda turvallisuutta. Sillä on mahdollista ilmaista myötätuntoa paremmin kuin sanoilla. Koskettamista on kuitenkin vältettävä silloin kun autettava on väkivallan uhri, ja aivan ehdottomasti silloin kun tämä on raiskauksen uhri.
   Tilanteessa varmistetaan, että autettavalla on riittävästi sosiaalista tukea. Varmistetaan, että joku on pian tulossa tapaamaan häntä. Sekä kerrotaan, milloin seuraavan kerran ollaan yhteydessä ja mitä jatkoapua on saatavilla.

   Siirtymä šokista reaktiovaiheeseen tapahtuu yleensä vähitellen. Hetkittäin uhri on tietoinen tapahtuneesta, sitten tämä jälleen palaa šokkivaiheeseen. Vähitellen tietoisten vaiheiden kesto pitenee. Ja jossain vaiheessa tietoisuudesta sitten tulee pysyvä olotila.
   Lähes jokaisella on syyllisyydentunteita. Muidenkin syyttämistä esiintyy, mutta vähemmän kuin voisi kuvitella.
   Aluksi avuttomuuden tunne ja lohduttomuus ovat yleisiä, usein iskevät myös pelot ja ahdistuneisuus. Myös muissa kuin kuolemaan johtaneissa tilanteissa myös suru ja kaipaus ovat yleisiä tunteita.
   Usein tulevat myös häpeäntunteet. Mietitään, mitä muut ajattelevat, varsinkin, jos toinen on menehtynyt. Erityisen yleisiä häpeäntunteet ovat, jos toinen on lähtenyt oman käden kautta. Mitä muut ajattelevat itsemurhan tehneen läheisestä puolisona, vanhempana, sisaruksena tai ystävänä. Tällöin häpeään sekoittuu myös epäonnistumisen tunnetta, toinen tuntee, ettei ollut puolisona/vanhempana/sisaruksena riittävän hyvä.
   Myös katkeruutta muita kohtaan voi esiintyä, muut kun saavat jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. Kateudentunteita voi olla vaikea sietää, mutta luonnollisia ja ymmärrettäviä tuntemuksia nekin ovat.   
   Reaktiovaiheessa ulkopuolisen psykologisen avun tarkoituksena on auttaa ihmistä kohtaamaan tapahtunut ja siihen liittyvät tunteet. Tavoitteena on tehdä kokemusten käsittelystä turvallisempaa ja päästä purkamaan jumeja.

   Kun siirrytään kriisin työstämis- ja käsittelyvaiheeseen, kriisiprosessin luonne muuttuu. Kun ensin oltiin valmiita puhumaan ja puhuminen tuntui auttavan, usein n. viikon kuluttua mieli alkaa sulkeutua. Ihminen alkaa kaivata yksinoloa, joka tuntui aluksi melko mahdottomalta. Nyt hän haluaa käsitellä kokemusta omassa rauhassaan.
   Järkyttävään tapahtumaan aletaan saada etäisyyttä. Tuossa vaiheessa tulee usein syyllinen olo. Niinkö helposti on toisen unohtamassa?
   Etäisyyden saaminen tapahtumaan ja unohtaminen ovat kuitenkin kaksi aivan eri asiaa. Etääntyminen tapahtumasta edistää suruprosessia. Muistot läheisestä eivät siinä katoa minnekään. Jäljelle jäävät ikävä ja kaipaus.
   Työstämis- ja käsittelyvaiheessa prosessi hidastuu. Alussa prosessi on niin nopea, että jokainen päivä tuntuu erilaiselta. Kun prosessi hidastuu, päivät tuntuvat samanlaisilta. Aletaan pelätä, ettei itsessä enää tapahdu mitään, ja ettei koskaan tulla toipumaan tapahtuneesta.
   Tässä vaiheessa monilla on muisti- ja keskittymisvaikeuksia. Toinen hankala piirre on voimakas ärtyneisyys. Monet asiat alkavat äkkiä ärsyttää. Itsensä hillitsemiseen joutuu käyttämään huomattavasti voimavaroja. Kyky olla joustava häviää. Muut alkavat tuntua ärsyttäviltä. Siinä alkaa helposti eristäytyä. Sekä uhrin itsensä että lähipiirin täytyy tietoisesti työskennellä yhteyden säilyttämiseksi.

   Viimeisessä vaiheessa, uudelleen suuntautumisen vaiheessa, ihminen lopulta kääntää katseensa menneisyydestä tulevaan. Kokemus on muuttanut persoonallisuutta ja tulevaisuus näyttää osin erilaiselta. Toisaalta tulevaisuudesta saattaa löytää myös tuttua ja turvallista, jos vaikkapa hakeutuu entisten harrastusten pariin.

   Ihmiset reagoivat kriiseihin eri tavoilla. Yksittäisistä persoonallisuuspiirteistä itsearvostuksen taso on merkittävä tekijä. Jos luottaa itseensä, stressitekijät kääntyvät myönteisiksi haasteiksi. Jos itsearvostus on vähäinen, ihminen lamaantuu helposti.
   Ihminen selviää kriisistä sitä varmemmin, mitä laajempi ja monipuolisempi sosiaalinen verkosto hänellä on. Esim. jos pienen lapsen vanhemmista toinen menehtyy, vanhemmalla ei ole tilaa käsitellä omaa suruaan, koska vauvan hoito vaatii osansa, jos hänellä ei ole ympärillä ketään, joka voisi auttaa tilanteessa.
   Pääsääntöisesti pitkät sairauslomat eivät ole suositeltavia. Työssä on monesti paljon kuntouttavia tekijöitä, mitkä edesauttavat saamaan etäsiyyttä asioihin. Työ tuo paitsi muuta ajateltavaa usein myös sosiaalista tukea työtoveeiden taholta. Tosin on nuistettava, että tuossa vaiheessa työkyky ei ole ennallaan, joten töihin olisi paras palata lyhennetyn työajan kautta.

   Joskus kriisiprosessi ei kuitenkaan etene niin kuin pitäisi. Jos prosessi juuttuu johonkin vaiheeseen, mitä silloin olisi tehtävä?
   Mietittäessä hoitotoimenpiteitä on eroteltava kaksi ryhmää.
   Ensimmäisessä ryhmässä ovat ne, jotka ovat olleet mukana onnettomuudessa ja selvinneet, tai silminnäkijänä. Silloin otetaan käyttöön terapia, missä puheen lisäksi käytetään tekniikoita, millä tavoitetaan myös fyysiset tuntemukset.
   Toisessa ryhmässä ovat ne, jotka ovat menettäneet äkillisesti läheisensä. Menetyksen ja surun käsittelyssä saattaa olla apua terapiasta. Jos menetykseen liittyy jotain erityisen traumaattista, ensin on pyrittävä hoitamaan nämä kokemukset, mihin tarvitaan traumojen hoitoon kehitettyjä erityismenetelmiä.
   Kriisi- ja traumaterapioilla pyritään purkamaan kokemuksen säilöytynyttä ahdistusta, edistämään kokemuksen sisällyttämistä omaan persoonallisuuteen sekä korjaamaan kokemuksen tuottamia kielteisiä minäkuvaan liittyviä uskomuksia.
   Trauman läpikäynti tapahtuu yksilöllisesti. Terapiassa pitää pystyä luottamaan terapeuttiin, jonka on kestettävä tuskaa, kauhua ja muita voimakkaita tunteita.

   Kaikki järkyttävän tapahtuman kokeneet eivät syystä tai toisesta halua välittömästi sen enempää fyysistä kuin psyykkistäkään apua. Jotkut voivat toimia myös uhkaavasti tai itselleen vahingollisella tavalla.
   Mikä tähän sitten on syynä? Syynä voi olla esim. päihtymys, paniikkireaktio tai dementia. Voimakkaat kivut saavat yleensäkin reagoimaan ulkomaailman ärsykkeisiin poikkeuksellisen väkivaltaisella tavalla.
   Jos autettava ei vaikuta olevan suostuvainen yhteistyöhön, tätä tulee lähestyä rauhallisesti neuvotellen, ei missään tapauksessa minkään sortin äkkirynnäköllä. On kuunneltava, mitä autettava sanoo. Joskus on apua siitä, että käyttää autettavan omaa puhekieltä, vaikka tämän käyttämä sanasto ei olisikaan itsellä jokapäiväisessä käytössä. Huumoria noissa tilanteissa ei pidä käyttää, ja vielä vähemmän on syytä suoraan naureskella toiselle.
   Auttajan on itse pysyttävä rauhallisena. Omat tunteet on hillittävä. Jos se on mahdotonta, on paras poistua paikalta ja pyytää lisävoimia. Sankarillinen asenne ei noissa tilanteissa ole mitenkään suotava.

   Lasten reaktiot onnettomuustilanteessa ovat usein sidoksissa vanhempien tai muiden huoltajien reaktioihin. Jos aikuiset pysyvät rauhallisina ja johdonmukaisina, lapsi voi kokea olevansa turvassa.
   Kouluikäinen lapsi pystyy itsekin rauhoittamaan itseään ja keksimään selviytymisstrategioita. Esim. mielikuvat turvallisista aikuisista ja näiden antamista ohjeista voivat auttaa selviämään vaarallisesta tilanteesta.
   Ulkopuolisen ensiapua antavan auttajan onkin yritettävä rauhoittaa tarvittaessa aikuiset, jotta nämä puolestaan pystyvät auttamaan lasta kriisitilanteessa ja sen jälkeen.

   Äkilliset muutostilanteet ja erilaiset onnettomuudet voivat johtaa kriisiin myös työyhteisön. Tuolloin johdon ja esimiesten toimintatapa on ensiarvoisen tärkeä. Jonkun on otettava vastuu myös psyykkisen kriisin johtamisesta.
   Työpaikalla tulee luoda suunnitelmia, joiden avulla kaaosta voi jäsentää ja hallita. Suunnitelma liitetään osaksi työsuojelusuunnitelmaa sekä työterveydenhuollon toimintasuunitelmaa. Kun työpaikoilla harjoitellaan onnettomuustilanteisiin varautumista, niihin tulee liittyä myös psyykkisen ensiavun osuus.
   Erilaisissa yhteisöllisissä kriiseissä on havaittu, että ensi vaiheen tiedotus on syytä hoitaa suullisesti ja kirjallisilla tiedotteilla. Niissä voi kertoa tilanteeseen liittyvät faktat ja antaa tietoa siitä, miten tilannetta tullaan hoitamaan. Tiedotteen avulla kerrotaan kriisireaktioista, saatavilla olevasta avusta sekä ihmisen omien selviytymiskeinojen vahvistamisesta.
   Jokaisessa työyhteisössä on ihmisiä, joiden luokse on helppo hakeutua saamaan apua. Näillä keskusteluvaikuttajilla tulisi olla ajankohtaista tietoa tilanteen kulusta sekä avun ja tuen mahdollisuuksista. Sitten se varsinainen kriisin jälkipuinti tehdään tehtävään koulutetun ammattilaisen johdolla.
   Kriisitilanteessa tapahtuu usein lähentymistä ja yhteinen kokemus vahvistaa yhteenkuuluvuutta. Yhteiset tilaisuudet ja työpaikkakokoukset antavat ikään kuin virallisen luvan puhua, työstää ja surra tapahtunutta. Yhteisöllisten selviytymiskeinojen lisäksi huomioidaan ja vahvistetaan jokaisen omia yksilöllisiä keinoja selviytyä. Painetta yhdenmukaisuuteen pitäisi kriisitilanteissa välttää.

   Jos koulussa tapahtuu jotain järkyttävää, kriisityö käynnistyy välittömästi. Järkyttävän tapahtuman käsittely tulisi aina pyrkiä aloittamaan opettajista. Opettajille on ensin annettava mahdollisuus omien tunteiden käsittelyyn. Kriisin tapahtuessa opettajan tehtävä on taata oppilaiden turvallisuus, tilanteen selvittäminen mahdollisuuksien mukaan ja oppilaille tukena oleminen.
   Jokelan koulun kriisiapu suunniteltiin yhteistyössä kunnan sivistystoimen ja terveydenhuollon, koulun edustajan sekä SPR´n psykologien valmiusryhmän kanssa. Kriisi-istunnot aloitettiin koulun henkilökunnan tapaamisilla. Seuraavaksi järjestettiin oppilaiden kriisi-istunnot kouluasteittain ja -ryhmittäin. Vanhemmille järjestettiin erikseen tiedotus- ja keskustelutilaisuus, missä kriisipsykologin pitämän alustuksen jälkeen kunnan sivistystoimen edustaja tiedotti koulun alkamisesta ja terveydenhoitotoimen edustaja kertoi erityispalveluista.

   Kun ollaan tukena itsemurhan tehneen läheiselle, on syytä tiedostaa, että ratkaisulle on harvoin yksi yksittäinen selittävä tekijä. Yleensä taustalla on usean tekijän kasautuminen. Osa on pitempiaikaisia altistavia tekijöitä, osa ajankohtaisia laukaisevia tekijöitä. Itsemurha on lähes aina pitkän kehityksen lopputulos.
   Itsemurha herättää omaisissa usein syyllisyyttä, häpeää sekä vihaa vainajaa kohtaan. Tuntuu, että on pakko löytää selitys itsemurhalle. Häpeäntunne voi eristää perheen toisista. Vihan taustalla on usein hylätyksi tulemisen tunne.
   Omainen voi tuntea myös helpotusta, jos on joutunut elämään pitkään yhtäjaksoisesti itsemurhan uhan alla. Tällöin tunteet voivat olla hyvinkin ristiriitaisia. Helpotuksen tunnetta ei ole helppo hyväksyä.
   Itsemurha voi lisätä lähiomaisen itsemurhariskiä. Siksi tilanteessa ammattiapu on omaiselle äärimmäisen tärkeää. Ammattiauttajan tulee selvittää, tuliko teko yllätyksenä, ja varsinkin, ajattelevatko omaiset, että sen olisi voinut estää.
   Yleensäkin läheisen mahdolliset itsemurha-ajatukset olisi ongittava esille. On oikeasti vihdoin hylättävä se vaarallinen harhaluulo, että aiheesta kysyminen lisäisi toisen itsemurhariskiä - SE - EI - SITÄ - LISÄÄ!! Asia on tarkalleen päinvastoin, kysyminen purkaa mahdollista itsetuhoista latausta.
   Tärkeintä, mitä ympäristö voi tehdä, on jotenkin ilmaista tukensa. Karu ja kömpelö toteutus on parempi kuin jättää kokonaan väliin. Kun osanotto on aito ja vilpitön, se on siinä. Muuta ei tarvita.

   Kun toinen tarvitsee kriisiapua, auttaja voi olla kuka tahansa meistä. Usein tuossa tilanteessa mieleen nousee kysymys "osaanko toimia oikein?"   
   Itseltä ei pidä vaatia, että epävarmuutta ei saa kokea. Tärkeintä on aina se, että osaa kohdata apua tarvitsevan. Auttajan on hyvä olla itselleen armollinen ja sallia tilanteen herättämät tunteet. Ja muutenkin itsestä on huolehdittava myös silloin kun huolehtii toisesta. Jos itsessä huomaa uupumisen merkkejä, tulisi hakea tukea myös itselle.
   Muuten siinä on pian kaksi apua tarvitsevaa nipussa.

   Hädän hetkellä on asiantuntijoiden laatima käytännönläheinen opas sekä ammattilaisiksi aikovien että rivikansalaisten käyttöön. Paitsi että teos kertoo mitä pitää tehdä, tärkeää on myös se, että kirja pyrkii madaltamaan taviksen henkistä kynnystä tarttua tarvittaessa toimeen.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Elaine N. Aron: Erityisherkkä ihminen
Alkuteos The Highly Sensitive Person 1999 (ensimmäinen laitos 1996)
Suomentanut Sini Linteri
Otava (paino), Nemo 2013
246 sivua


Elaine N. Aron on yhdysvaltalainen psykologi, joka aikoinaan lanseerasi termin Highly Sensitive Person, joka suomen kielelle käännettynä sai virallisen muodon tunne- ja aistiherkkä ihminen. Yleisesti puhekielessä käytetään kuitenkin termiä erityisherkkä ihminen. Aron, itse erityisherkkä, julkaisi aiheesta kirjan The Highly Sensitive Person, ja oikeastaan vasta tämän julkaisun jälkeen alettiin yleisesti ymmärtää, mistä erityisherkkien ihmisten kohdalla on kyse. Suomeen teos tuli vasta vuonna 2013 nimellä Erityisherkkä ihminen, minkä jälkeen myös meillä on aihe nostattanut isompaa keskustelua.

   Teokseen Aron haastatteli useampaakin itsensä erityisherkäksi kokenutta henkilöä, jotka halusivat selvittää, ovatko he erityisherkkiä. Eräs haastatelluista, Kristen, oli lapsena poissaolevan oloinen. Hänet lähetettiin testeihin, joiden perusteella diagnosoitiin "ongelmia ärsykkeiden seulonnassa". Ja tämän diagnoosin tuloksena oli sitten lapsi, joka kuvitteli olevansa jollain tavalla viallinen tapaus.
   No, kyllähän diagnoosi suppeassa mielessä osui oikeaan. Erityisherkät näet vastaanottavat paljon informaatiota vivahteista, jotka muilta jäävät huomaamatta.
   Väenpaljoudessa oleskelu on ei-erityisherkälle normaalia, mutta erityisherkkä alkaa pian kokea sen häiritsevänä. Jos tavis oleskelee tuntitolkulla ostarilla, hän kyllä kokee jalkojensa olevan maitohapoilla - mutta jos kaverit ehdottavat joraamista iloisessa seurassa illalla, kyllä ne koivet alkavat nopeasti toipua. Erityisherkällä näin ei kuitenkaan tapahdu, he kaipaavat ostarireissun jälkeen rauhallista koti-iltaa - he ovat tilanteessa ylivirittyneitä, joten heillä ajatukset eivät jaksa lähteä kulkemaan tavisten reittiä.

   Suurin osa ihmisistä huomaa huoneeseen saapuessaan kyllä ihmiset, mutta vain, sanotaanko vaikka että... yleisellä tasolla. Sen sijaan erityisherkkä huomaa myös tunnelman, mahdolliset ystävyys- ja vihasuhteet.
   Erityisherkän saattaa olla vaikea ajatella, että hänellä olisi jokin uskomaton kyky, päänsisäisiä kokemuksia kun on vaikea vertailla. Se, minkä erityisherkkä huomaa helposti, on, että hän sietää vähemmän kuin muut. Sitä hän ei välttämättä huomaa, että hän myös kuuluu ryhmään, joka on usein osoittanut luovuutta, oivalluskykyä ja välittämistä.

   Herkkyys tarkoittaa, että ihminen on myös varovainen ja sisäänpäin suuntautunut. Että tarvitsee tavallista enemmän yksinoloa.
   Enemmistö ei tätä kuitenkaan aina ymmärrä. Tavikset näkevät erityisherkät ujoina, arkoina, heikkoina - ja mikä pahinta, epäsosiaalisina.
   Leimautumisen pelossa erityisherkkä pyrkii olemaan kuin muut. Ja tällöin hän ylivirittyy ja ahdistuu. Mikä puolestaan leimaa erityisherkät neuroottisiksi. Ensin näin ajattelevat muut, ja sitten erityisherkät itse.
   Stressaavassa tilanteessa erityisherkkä reagoi voimakkaammin. Ja jos tätä reaktiota pitää osana perustavanlaatuista vikaa, se kasvattaa stressiä entisestään. Ja sitten alkaa tulla toivottomuuden ja arvottomuuden tunteita.

   Kuulo, näkö ja muut viidestä perusaistista eivät ole erityisherkällä sen terävämpiä kuin muillakaan. Vaikuttaa siltä, että ero taviksiin johtuu jostain, mitä tapahtuu matkalla aivoihin tai perillä aivoissa. Erityisherkille on tyypillistä, että nämä lajittelevat asiat n. kymmeneen eri kategoriaan siinä missä tavikset kahteen tai kolmeen.
   Erityisherkkä on tavista intuitiivisempi, mikä tarkoittaa, että erityisherkkä, sen jälkeen kun on poiminut aisteillaan tietoja, käsittelee niitä osittain tai kokonaan tiedostamattomasti. Lopputuloksena hän "vain tietää" asioita, ymmärtämättä itsekään, miten. Tällöin puhutaan kuudennesta aistista.
   Myös kuudes aisti voi erehtyä siinä kuin muutkin aistit - mutta se osuu oikeaan tilastollisesti niin usein, että erityisherkillä on taipumus olla visionäärejä ja keksijöitä tai intuitiivisia taiteilijoita. Sekä tavanomaista tunnollisempia, varovaisempia, harkitsevampia ja viisaampia ihmisiä.

   Asiat, mitkä aiheuttavat tavikselle kohtalaista virittyneisyyttä, aiheuttavat erityisherkälle voimakasta virittyneisyyttä. Ja tällainen virittyneisyys saa luonnollisesti ihmisen uupumaan. Kukaanhan ei halua ylivirittyä.
   Erityisherkkä toimii kuin palokunta. Palokuntahan reagoi usein vääriin hälytyksiin. Mutta sillä kerralla, kun hälytyksen aiheuttaa suurpalo, on hyvä, jos palokunta on paikalla. Kyllä myös erityisherkkyydestä on ollut geneettistä hyötyä.
   On huomattu, että myös eläimissä on erityisherkkiä, ihan banaanikärpäsiä myöten. Vaikuttaa siltä, että ihmiset hyötyvät tästä piirteestä enemmän kuin muut lajit. Erityisherkät kun tekevät enemmän sitä, mikä erottaa meidät muista - kuvittelevat mahdollisuuksia. Erityisherkät miettivät enemmän ratkaisuja ongelmiin, koska herkempinä aistimaan he kärsivät niistä enemmän.

   Aron ei halua vetää yhtäläisyysmerkkejä virittyneisyyden ja pelon välille. Kyllähän pelko virittyneisyyttä aiheuttaa, mutta myös ilo, uteliaisuus ja suuttumus.
   Kuitenkin erityisherkkä päättelee usein, että noissa tuntemuksissa on kyse pelosta. Sitten kiihtyneisyys lisääntyy. Ja sitten erityisherkkä alkaa vältellä tilannetta. Vaikka tilanteeseen jääminen ja siihen totuttelu olisivat mahdollisesti auttaneet häntä rauhoittumaan.

   Charles on erityisherkkä, mutta onnellinen. Aron kysyi häneltä, minkä neuvon hän antaisi muille erityisherkille. Charles vastasi tähän: "Käytä riittävästi aikaa siihen, että pakotat itsesi osallistumaan maailman menoon - kenenkään ei pitäisi pelätä herkkyyttä."

   Tavallisesti erityisherkkä reagoi muutokseen vastustamalla tai yrittämällä heittäytyä ajopuuksi, vaikka kärsii siinä samalla. He vain eivät ole hyviä itse ohjaamaan muutosta. Edes muutosta positiiviseen päin.
   
   On olemassa kaksi erilaista erityisherkkyystyyppiä. Jollain on vain keskivahva varmistusjärjestelmä, mutta erityisen heikko lähestymiskäyttäytymisen järjestelmä. Silloin tämä voi olla hyvin rauhallinen, hiljainen ja tyytyväinen yksinkertaiseen elämään.
   Jollain on vahvempi varmistusjärjestelmä ja myös lähestymiskäyttäytymisjärjestelmä on melko vahva. Tämä erityisherkkä voi olla yhtäältä hyvinkin utelias, mutta toisaalta varovainen. Rohkea mutta ahdistunut, helposti kyllästyvä mutta helposti ylivirittyvä. Hänelle tuottaa päänvaivaa miettiä, haluaako hän rauhallista elämää, vai haluaako kokea uutta huolimatta siitä, että tietää olevansa jälkeenpäin uupunut.

   Samaan tapaan kuin ongelmallisia vanhempia on kahdenlaisia - ali- tai ylisuojelevia - on kaksi pääasiallista tapaa, kuinka erityisherkät epäonnistuvat huolehtiessaan itsestään. Itseään voi painostaa osallistumaan liikaa ulkomaailmaan, ja voi myös vetäytyä liiaksi pois - ylisuojelemalla itseään, kun oikeasti kaipaisi ulos maailmaan muiden tavoin. Ja tuo "liikaa" tarkoittaa enemmän kuin oikeasti haluaisi, enemmän kuin mikä tuntuu hyvältä.

   Jotkut erityisherkät jäävät sivustaseuraajiksi kuvitellessaan, ettei erityisherkkä voi olla mukana maailman menossa ja selvitä siitä. He tuntevat olonsa liian erilaiseksi, liian haavoittuvaksi, jopa liian vialliseksi.
   Ja kyllähän myös Aron on sitä mieltä, ettei erityisherkkä pysty osallistumaan samalla tavalla kuin rohkea tavis, johon erityisherkkä saattaa itseään verrata. Mutta hän myös toteaa, että siitä huolimatta moni erityisherkkä on löytänyt tavan menestyä maailmassa omilla ehdoillaan.

   Jos erityisherkkä lapsi haluaa kokeilla jotain uutta, mutta samalla pelkää sitä, Aron auttaisi sitä lasta. Nimittäin, jos lapsen annetaan pitää tuo pelko, siitä tulee signaali, että tämä haluaa vääriä asioita ja että hän ei maailmassa tule normaalisti selviämään. Arveluttavan tuntuisissa tilanteissa erityisherkän kannattaakin miettiä, mistä hänelle on aikoinaan tuo kielteinen ajattelutapa tullut.
   Moneen asiaan osallistumista oppii ensin sietämään, ja myöhemmin jopa pitämään siitä. Mutta vain lähtemällä mukaan.
   Joillakin mukana olemisen yrittäminen menee liiallisuuksiin. Aron ei sitä ihmettele, yhteiskunnan kilpailutilanne kun on sellainen kuin on. Kuka tahansa kärkikahinoiden ulkopuolelle jäänyt voi tuntea olonsa arvottomaksi ja tuottamattomaksi sivusta seuraajaksi. Samoja tuntemuksia voi tulla uran lisäksi myös vapaa-aikaan ja perhe-elämään liittyen.

   Eräs tekijä, mikä saattaa saada erityisherkän vaatimaan itseltään liikaa, on intuitio. Jotkut saavat luovia ideoita ja haluavat myös ilmaista niitä. Jos noita ideoita alkaa ryöpytä, kaikkien esille tuominen ei käytännössä oikein ole mahdollista.
   Ihminen pakotetaan tekemään valintoja, asettamaan jotain etusijalle. Erityisherkät ovat usein tunnollisia ja heillä on taipumus asettaa itsensä useissa tilanteissa viimeisiksi, tai ainakin taka-alalle. Ainakaan he eivät suo itselleen yhtään muita enempää vapaa-aikaa tai mahdollisuuksia oppia uusia taitoja. Mutta oikeasti erityisherkät tarvitsevat joskus kumpaakin muita enemmän.

   Jos erityisherkkä on liian vähän menossa mukana, tämän on hyvä tietää, että erityisherkkää ja tämän hienovaraista suhtautumista kyllä tarvitaan maailmassa. Jos taas erityisherkkä on pakottautunut olemaan liikaa mukana, tämän on hyvä muistaa, että oma tekemisen tasokin on paremmalla tolalla sitten kun saa vähän ladattua itseään välillä.
   Erityisherkkä tarvitsee keskimääräistä enemmän lepoa. Jos univelan merkkejä alkaa näkyä, silloin erityisherkkä on vähän pakko laittaa lomalle, minkä aikana tämän on saatava nukkua juuri niin paljon kuin haluaa.
   Jos erityisherkkä alkaa tuntea itsensä masentuneeksi tai tasapainottomaksi, tämän pitäisi pakottaa itsensä suunnittelemaan jotain, mistä tulee hyvänolon tunne. Muut eivät saa määritellä, mikä toisesta on hauskaa. Sopiva vaihtoehto voi olla hyvän kirjan lukeminen, puutarhassa tonkiminen  tai rauhassa tehty ja syöty kunnon ateria kotona. Ja hyvää tarkoittavien tavisten, jotka yrittävät kammeta erityisherkkää tekemään jotain kehittävää, on tärkeää muistaa, että varsinkaan kymmenen eri harrastuksen mahduttaminen samaan aamupäivään ei yleensä vastaa erityisherkän ajatusta akkujen lataamisesta.
   Varsinaisen latausloman lisäksi erityisherkkä kaipaa keskimääräistä enemmän ns. lepoaikaa, eli aikaa pelkkään rentoutumiseen. Siis päivän tapahtumien pohdintaan ja ihan haaveiluun. Joillekin tärkein levon muoto on transsendenssi, siis intensiivinen, syvällinen mietiskely, tai rukous tai jooga.

   Aron listaa kirjassaan keinoja ylivirittyneisyyden hallintaan. Eräs keino on tarkkailu, missä katsotaan itseä ulkopuolisen silmin ja vaikkapa kommentoidaan itseä rauhoittavassa sävyssä, kolmannessa persoonassa.
   Voi myös opetella pitämään tilanteesta, mistä ei luonnostaan pidä. Laajentunut ja hyväntahtoinen mieli, joka on avoin koko maailmalle, on vastakohta tiukasti rajoittuneelle ja ylivirittyneelle mielelle. Sellaisessa tilanteessa, mistä ei vain pysty pitämään, on välttämätöntä, että vallitsevassakin mielentilassa pystyy kuitenkin rakastamaan itseään.
   Musiikki on vähän luku sinänsä. Musiikillahan on osaavasti käytettynä melkoisen suuri vaikutus myös vähemmän herkän tapauksen mielentilaan, joten erityisherkän mielenhallinnassa täytyy panostaa kulloiseenkin tilanteeseen sopivien sointujen löytämiseen, muuten siinä voi tajunta alkaa laajentua entisestään. Ylivirittyneenä ei kannata täräyttää soimaan niitä voimakkaita tunteita herättäviä säveliä, joista saa alivirittyneenä uuden startin turhan harmaalta näyttäneeseen päivään.

   Kun tavis kohtaa erityisherkän, hän yleensä sekoittaa herkkyyden ujouteen. Siksi erityisherkkä on usein joutunut kuulemaan, kuinka hän on liian ujo. Aron on kuitenkin tavannut useita erityisherkkiä, jotka ovat tuskin koskaan ujoja.
   Ujoushan on tila, ei jatkuvasti olemassa oleva piirre. Edes krooninen ujous ei sellainen ole. Ja myös tavista voi ujostuttaa eri tilanteissa.

   Tutkimuksissa on osoitettu, että tavatessaan erityisherkän ihmiset pitävät heitä ujoina. Ujous puolestaan liitetään ahdistuneisuuteen, vaivautuneisuuteen, estoisuuteen ja arkuuteen. Ainakin Aronin kotimaassa jopa mielenterveyden ammattilaiset ovat arvioineet erityisherkän älylliset kyvyt ja mielenterveyden huonommiksi, vaikka nämä eivät mitenkään ujouteen liity. Vain ne, jotka tuntevat ujon henkilön hyvin, valitsivat myönteisiä kuvauksia.
   
   No, ujoutta tai ei, joskus erityisherkälle voi sosiaalisissa tilanteissa tulla vähän vaikeampi olo. Mitä silloin pitäisi tehdä?
   Jos on pakko jutustella jonkun kanssa, ensin kannattaa päättää, onko kuunteleva vai puhuva osapuoli. Jos on kuuntelija, silloin kyllä riittää, että välillä tarttuu kiinni johonkin ja esittää pari yksityiskohtaista kysymystä.
   Jos taas haluaa osallistua aktiivisemmin, helpointa on, jos saa toisen tenttaamaan ja itse on alussa kysymyksiin vastaileva osapuoli. Pelkkä sään kehuminen tai haukkuminen ei vielä anna toiselle tarttumapintaa, mutta jos siihen saa kytkettyä jotain muuta... Esim. jos kotona odottaa lemmikkiboa, voi aloittaa keskustelun sanomalla "Kamala sää, kuristajakäärmeeni inhoaa tällaista ilmaa". Sitten toisen on helppo aloittaa jutustelu ja itse mennä siihen mukaan.

   Myyntityö ei ole tavanomainen ura erityisherkälle, mutta muutkin kuin varsinaiset kaupparatsut joutuvat elämässään osallistumaan myyntityöhön. Esimerkiksi myymään työnantajalle idean. Ja sitä ennen luonnollisesti osallistumaan työpaikkahaastatteluun.
   Varsinaisessa myyntitapahtumassa, missä raha vaihtaa omistajaa, erityisherkkä tuntee usein syyllisyyttä siitä, että ottaa "niin paljon".

   Se ei välttämättä yllätä ketään, että puhuminen julkisesti tuntuu erityisherkästä pelottavalta, mutta se voi olla uutinen, että vaikeaa se ei muulla tavalla useinkaan ole. Itse asiassa, moni erityisherkkä on varsin pätevä esiintyjä sen jälkeen kun kerran on itsensä puhujakorokkeelle saanut.
   Erityisherkillä on tapana valmistautua puhetilaisuuteen perusteellisesti. Lisäksi erityisherkkä kokee usein, että hänellä on sanottavana jotain, mitä toiset eivät ole huomanneet. Ja kun muut sitten osoittavat arvostuksensa, seuraava kerta onkin aikanaan huomattavasti helpompi.
   Jos luette poliitikkojen ja stand-up -koomikoiden elämäkertoja, saatatte havaita, että useat näistä ovat kokeneet itsensä varsin ujoiksi persoonallisuuksiksi. Jotka sitten ovat voittaneet ujoutensa.

   Aron pitää tärkeänä, että erityisherkkien täytyy pysyä hyvin edustettuina heihin perinteisesti liitetyissä ammateissa opetus-, lääke- ja oikeustieteen, taiteen sekä uskonnon alueilla, sekä neuvonantajina muillakin aloilla. Hän pitää huolestuttavana nykykehitystä, missä näilläkin aloilla vähemmän herkät meinaavat ottaa koko homman haltuunsa. Tästä seuraa, että näihinkin ammatteihin liittyviin sosiaalisiin kysymyksiin vastataan kovapintaisemmilla tavoilla, jolloin vain laajentuminen ja hyöty korostuvat.
   Aron näkee erityisherkkien vaikutuksen vähentyneen osittain siksi, että nämä ovat menettäneet itsetuntonsa Ja samaan aikaan ammatit, joissa aiemmin oli erityisherkkien suurempi edustus, ovat menettäneet aiempaa arvostustaan, kun ovat jääneet paitsi erityisherkkien hillitympää ja arvokkaampaa panosta.
   Onhan se sinänsä loogista, että kun maailma muuttuu kaiken aikaa monimutkaisemmaksi ja yhä enemmän ärsykkeitä sisältäväksi, vähemmän herkät menestyvät paremmin. Mutta Aron epäilee, että ilman erityisherkkiä hekään eivät välttämättä porskuta pitkään. Koska erityisempää herkkyyttä nyt vain tarvitaan  tietyillä paikoilla ihan oikeasti.

   Erityisherkkää ei ehkä kuitenkaan pitäisi tukea taloudellisesti enempää kuin muitakaaan. Aron ennemminkin selvittäisi, missä kohden kutsumusta ohjaava polku risteää sen kanssa, mistä maailma on valmis maksamaankin jotain. Erityisherkän pitäisi siis päästä tienaamaan jollain, minkä tekemistä tämä rakastaa.
   Toinen vaihtoehto on mm. Albert Einsteinin käyttämä tapa. Hän oli onnellinen tylsästä työstään patenttitoimistossa, se kun salli vapaasti ajatella sitä, millä oikeasti oli hänelle merkitystä. Joskus työ voi olla vain tapa tienata, ja tällöin vapaa-aika on varattu kutsumuksen tavoitteluun.

   Tienaamisesta puheen ollen, myös Suomessa on tehty tutkimuksia, minkä perusteella introvertit ja hiljaiset näyttäisivät ansaitsevan vähemmän kuin suulaat ja ekstrovertit tapaukset. Mutta ainakin Yhdysvalloissa tilanne muuttuu selvästi, jos tilastoja aletaan tutkia vähän tarkemmin.
   Kyllä osa erityisherkistä on päässyt ihan hyväpalkkaisiin töihin, kuten pankkiireiksi ja hallintoviranomaisiksi. Toisaalta erityisherkkiä on muita enemmän myös kotiäiteinä ja -isinä. Mikä luonnollisesti laskee keskiarvoa tuloissa. Sitä paitsi, on tutkittu, että herkkyydestä on etua lasten kasvattamisessa.

   Lähes kaikilla erityisherkillä on taiteellinen puolensa, jota nämä mielellään joko ilmaisevat itse, tai ainakin näyttävät syvän arvostuksensa taidetta kohtaan. Taiteilijan kohdalla on oma hankaluutensa siinä, että suuren työn valmistuttua, kun sitä esitellään yleisölle, erityisherkkä taiteilija on varsin erityisherkässä mielentilassa. Ei siis pitäisi olla yllättävää, jos taiteilijalla alkaa jossain vaiheessa kuppi kädessä kallistua.
   Nimenomaan erityisherkkien taiteilijoiden on syytä pohtia taiteilijaa ympäröivää mytologiaa. Aron itse muistaa erään kirjoittamisen opettajan listanneen koko joukon kuuluisia kirjailijoita ja kysyneen, mitä yhteistä näillä oli keskenään. No, oikea vastaus oli, että jokainen oli yrittänyt itsemurhaa.
   Aron näkee tässä kirjaimellisesti kuolemanvakavan tilanteen. Useinhan taiteilijan julkinen arvostus on noussut, kun tämä on joko diagnosoitu kaheliksi tai tämä on tehnyt itsemurhan.

   Työyhteisössä erityisherkkä ei yleensä mielellään juonittele eikä vehkeile. Ja jo se voi tehdä hänestä muiden silmissä epäilyttävän.
   Erityisherkkä ymmärretään helposti väärin. Jos hän on vain välttämättömimmän ajan työtovereiden seurassa eikä juurikaan näille avaudu, hän saattaa luoda varautuneen, ylimielisen tai kummallisen vaikutelman. Hän saattaa vaikuttaa myös välinpitämättömältä tai heikolta.
   Usein nämä mielikuvat ovat kuitenkin täysin aiheettomia, pelkästään muiden heijastamia piirteitä.

   Aron on saanut vaikutelman, että rakastuessaan erityisherkkä rakastuu tavista tulisemmin. Ja sehän voi olla hyväkin asia. Nimittäin, rakastuminen lisää kyvykkyyden tunnetta ja laventaa minäkäsitystä. Rakastuneena ihminen tuntee olevansa suurempi ja parempi kuin muulloin. Toisaalta kannattaa huomata myös, että osa syistä, joiden takia erityisherkkä rakastuu jymäkämmin, liittyy vain vähän rakkauden kohteeseen.
   Joskus erityisherkät vakuuttavat, etteivät rakastu lainkaan. Aron vertaa tuota väitettä siihen, että sanotaan, ettei aavikolla sada milloinkaan. Mutta, vaikka maapallolla onkin kolkkia, missä sadetta ei tule edes joka vuosi, kyllä niissäkin paikoissa joskus sataa. Ja silloin kun niissä paikoissa sataa, silloin näkymä on hetken aikaa melkoinen, silloin maisema muuttuu ja rajusti. Ja kun harvoin rakastuva erityisherkkä rakastuu, silloin kannattaa pitää varansa.

   Erityisen tulinen rakkaus on tavallisesti yksipuolista, myös taviksilla. Aron epäilee, että tunteen voimakkuus saattaa johtuakin juuri siitä, ettei saa vastakaikua. Nimittäin, jos suhde pääsisi kehittymään ja toiseen pääsisi tutustumaan syvemmin, tunteetkin aikanaan tasaantuisivat. Toisaalta taas erityisen tymäkkä rakastuminen voi tuntua kohteesta jopa pelottavalta, mikä puolestaan voi tuoda omat haasteensa suhteen onnistumiselle.
   Aron näkee parhaana suojana liian kiihkeää rakastumista vastaan pysymisen mukana ympäröivässä maailmassa. Kun on uskaltautunut mukaan menoon ja ihastunutkin muutaman kerran, siinä suhtautuu realistisemmin toiseen, oivaltaa, ettei kukaan ihan täydellinen ole. Lisäksi jotkut ihmiset auttavat villimminkin rakastunutta pysymään suhteellisen rauhallisena ja herättävät tässä turvallisuutta.

   Eräs herkemmin rakastumiseen altistava syy voi olla epävarmuus omasta arvosta. Naispuoliset opiskelijat, joiden itsetunto oli koetilanteessa saatu ensin laskemaan, olivat kiinnostuneempia mahdollisesta mieskumppanista kuin ne, joiden itsetunto oli ennallaan. Aronin mukaan tämä on syynä siihen, miksi ihmiset yleensäkin ovat herkempiä rakastumaan eron jälkeen, jolloin itsetunto on kärsinyt kolauksen.
   Erityisherkillä on taipumusta huonoon itsetuntoon, jo senkin takia, että eivät vastaa yhteiskunnan ihanteita. Joskus he tuntevat olevansa onnekkaita, jos edes joku haluaa heidät. Aron pitää tärkeänä, että erityisherkkä kehittää itsetuntoaan ja tulkitsee elämäänsä uudelleen herkkyyden valossa. Nimittäin, ei tuo herkkyys ihmisestä viallista tee, vaan itse asiassa monikin voi erityisherkkään hurmaantua - eikä tuosta herkkyydestä huolimatta vaan nimenomaan tuon herkkyyden ansiosta.

   Tutkimuksissa on todettu, että parit ovat suhteeseensa tyytyväisempiä, jos he tekevät yhdessä asioita, jotka he määrittelevät "jännittäviksi", ei pelkästään miellyttäviksi. Erityisherkästä voi kuitenkin tuntua, että ihan normaalielämässäkin on ihan riittävästi ärsykkeitä. Ja että kotona pitäisi olla ennen kaikkea rauhallista.
   Aronin mielestä myös erityisherkän kannattaisi kehitellä jotain. Jos vuoristorata ei ihan nappaa, onhan niitä muitakin tapoja saada adrenaliini koholle. Myös mielentilaan sopiva konsertti tai teatteriesitys, tai kumppanin kanssa käyty syvällinen keskustelu edellisyön unista tai uuden runokirjan lukeminen yhdessä takan äärellä voivat olla ihan inspiroivia ja yhteiseloa vankentavia vaihtoehtoja, joilla saa tunteet liikkeelle sopivan rauhallisesti.

   Myös erityisherkät ovat saattaneet lapsena elää perheessä, missä aikuisilla on suuria ongelmia, oloissa, missä taviksellakin olisi tekemistä. Silloin erityisherkkä on saattanut lapsuudessaan saada huomattavia psyykkisiä vaurioita.
   Tällöin erityisherkän olisi oltava kärsivällinen itsensä kanssa ihan läpi elämän. Toipuminen onnistuu omalla tavalla ja usein joidenkin sellaisten ominaisuuksien avulla, joita ei edes olisi ilman ongelmia.
   Ei kannata unohtaa niitä etuja, joita erityisherkän lapsuuteen liittyy, jopa häiriintyneissä perheissä. Erityisherkkä on todennäköisesti ennemmin vetäynyt sivuun ja miettinyt asioita kuin kietoutunut sotkuihin kokonaan. Hän saattaa tietää vaistomaisesti, mistä apua on mahdollsita löytää. Parhaassa tapauksessa erityisherkälle voi vaikeuksien vastapainoksi kehittyä hyvät sisäiset voimavarat.

   Eheyden tavoittelu on kuin kiertymistä kohti päämäärää, jatkuvaa yritystä päästä sitä lähemmäs erilaisten ajattelu- ja puhetapojen kautta. Vaikkei perille saakka pääsekään, käsitys siitä, mitä keskellä on, selvenee koko ajan.
   Jos ihminen oikeasti kiertelee sen kaikkein olennaisimman ympärillä, ylimielisyydelle ei jää tilaa, koska matkalla tulee törmänneeksi monenlaisiin kokemuksiin itsestään. Kyse on siis eheyden, ei täydellisyyden, tavoittelusta. Oikeasti eheys pitää sisällään myös epätäydellisyyden.
   Tunnollisissa erityisherkissä on yhtä paljon epämiellyttäviä piirteitä ja epäeettisiä impulsseja kuin kaikissa muissakin. Kun niitä kieltäytyy noudattamasta, kuten oikein on, osa painuu pinnan alle, mutta eivät ne kokonaan katoa.
   Aronin mukaan on parempi tunnustaa epämiellyttävät ja moraalittomat puolet sekä pitää niitä silmällä kuin heittää ne etuovesta ulos, niillä kun on sen jälkeen tapana pujahtaa takaovesta heti kun silmä välttää. Suurimmassa vaarassa sortua moraalisesti arveluttaviin tekoihin ovat yleensä ne, jotka ovat itse täysin varmoja siitä, etteivät koskaan tee mitään väärää, ne, jotka ovat täysin omahyväisiä ja joilla ei ole lainkaan käsitystä siitä, että heilläkin on oma pimeä puolensa - eikä näin ollen siitä, millainen se pimeä puoli on.
   Ihmisellä on paremmat mahdollisuudet käyttäytyä moraalisesti, jos hän tuntee omat varjopuolensa. Lisäksi sen puolen voimat tuovat persoonallisuuteen eloa ja syvyyttä, silloin kun ne liitetään siihen tietoisesti. Tunnollinen ja miellyttämishaluinen erityisherkkä kohtaa varjossaan vahvan ja juonikkaan erityisherkän ja saa tältä jotain. Aronille ihanteellista olisi, jos näistä muodostuisi tehokas työpari, jossa kumpikin täydentäisi ja hillitsisi toisen taipumuksia.

   Erityisherkille psyykkisen elämän eheys on keskeistä, koska usein nämä asiat ovat heille muutenkin tärkeitä. Mutta jos erityisherkkä pitää niistä kiinni siten että sulkee kaiken muun ulkopuolelle, hänestä tulee varsin yksipuolinen tapaus.
   Joskus henkisyyden painoarvon vähentäminen voi olla henkisyyden kannalta paras ratkaisu, ja joskus hyödyllisintä psyykelle on vähentää psykologista vatvomista. Aron arvelee, että eheyteen pyrkiminen täydellisyyden sijasta saattaa olla ainoa tapa, millä viestin saa menemään perille.

   Elaine N. Aronin teos Erityisherkkä ihminen on upea avaus aiheesta. Kirjalle on ollut kysyntää, ja niinpä Aron on jatkanut kirjoittamista - tämä ensimmäinen on yleisteos aiheesta, sittemmin on ilmestynyt kirjoja elämän eri puolista erityisherkän näkökulmasta tarkasteltuna.
   Aron on tehnyt laajan tutkimuksen aiheesta ja tuntee muutenkin psykologian kentän. Niinpä kirjan faktapuoli on kunnossa ja esityksen kattavuus on laaja, mitään olennaista tuskin on jäänyt pois. Teos on asiallista tieteellistä tekstiä, mutta empaattisella ja humaanilla otteella kirjoitettuna.

   Mikäli aihepiiri kiinnostaa, Suomessakin on nykyisin erityisherkillä oma yhdistyksensä, vuonna 2013 perustettu HSP - Suomen erityisherkät ry. Alla linkki sivustolle.
   Sivustolla voi myös testata, onko itsellä erityisherkän persoonallisuuden piirteitä.

Erityisherkät

   Jos tähän vielä toinenkin linkki... Erityisherkkyys on nimettynä yksilöitynä asiana uusi, mutta ainahan erityisherkkiä ihmisiä on ollut. Neljä ruusua -yhtye levytti 1990-luvun alussa kappaleen Hei! jonka tekstissä käytännössä viitataan vetäytyvään henkilötyyppiin. Eiköhän tuo luonnehdinta sovellu myös vetäytyvän luonnetyypin erityisherkkiin, joten jospa omistaisi seuraavan linkityksen mahdollisille niille tätä sivustoa lukeville erityisherkille, jotka saattaisivat saada sisältöä elämäänsä kokeilemalla aiempaa aktiivisempaa osallistumista.
   
Neljä ruusua

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 29.10.

Onko Suomi tasa-arvoinen maa? Entä politiikassa?

Kuukauden Vaihtoehto I
Eveliina Talvitie: Keitäs tyttö kahvia

Kuinka rauhaa rakennetaan? Prosesseissa mukana ollut kertoo.
 
Kuukauden Vaihtoehto II
Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää