Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Tiina Sarja: Kuka oikein tietää
Docendo 2016
235 sivua


Tekniikan tohtori, tiedeviestinnän maisteri Tiina Sarja tarkastelee teoksessaan Kuka oikein tietää tieteellisen tiedon syntyprosessia sekä tuon tiedon muokkautumista matkalla mediassa. Kun tieteessä syntyy keskenään ristiriitaisia tuloksia, mitä siitä pitäisi ajatella?

   Kun media etsii tieteen parista kiinnostavia aiheita, joista saa klikkiotsikoita, se tarttuu helposti erimielisyyksiin. Ja erityisen kova juttu on aina sellainen, joka kääntää vanhat asiat päälaelleen. Ja tätä materiaalia on aina saatavilla, uusi tieto on aina aluksi kiistanalaista, ja uusien löytöjen kritisoijia löytyy aina.
   Tiede ei ole olemukseltaan kasa löytöjä. Löydöistä yritetään kasata yhtenäisiä teorioita, joihin suurin osa tutkimustuloksista sopii. Yksittäinen poikkeava tulos ei muuta lukuisiin muihin tuloksiin perustuvia teorioita.
   Tieteen tekemisen hetkellä ei vielä tiedetä, mikä näkemys tulee voittamaan ja mitä myöhemmin tullaan pitämään varmana perustana muulle tiedolle. Jos todeksi uskomamme fakta osoittautuu fiktioksi tai osatotuudeksi, kyseessä on loppujen lopuksi varsin arkipäiväinen tapahtuma. Tiede perustuu jatkuvaan edistykseen ja siihen, että vanhoja totuuksia tarkastellaan kriittisesti.
   Tieteilijöiden erimielisyyksistä voi toisinaan muodostua jopa omia koulukuntia. Tieteellinen kiista voi heijastua ristiriitaisina tiedeuutisina. Pelkästä ristiriitaisesta uutisoinnista ei kuitenkaan voi päätellä, että kyseessä olisi aito tieteellinen erimielisyys, silä mediassa tieteellisen tiedon voivat haastaa myös muut kuin tieteilijät.
   Joskus kun näyttää siltä, että kaksi tutkimusta antaa keskenään vastakkaisia tuloksia, aiheeseen tarkemmin perehtyessä saattaakin huomata, että tutkimukset puhuvat jonkin verran eri asioista. Kaikkia taustalla vaikuttavia seikkoja ei popularisoituun tiedeartikkeliin yleensä voi tuoda, jolloin yleisölle saattaa välittyä kuva suuremmasta ristiriidasta kuin oikeasti on kyse.
   Tiedeuutisissa olisi olennaista kertoa myös, missä vaiheessa tutkimusta ollaan. Esim. hiirille tehdyt laboratoriokokeet eivät ole suoraan yleistettäessä ihmisiin. Usein sensaatio-otsikon takana onkin alustavia kokeita, jotka on alkuperäisessä tieteellisessä artikkelissa raportoitu vielä melko varovaisesti.
   Jos poikkeavan tuloksen takana on puutteellisesti tehty tutkimus, se ei useinkaan käy uutisesta ilmi. Toimittajan kun on yleensä hyvin vaikea sanoa tutkimusartikkelin perusteella, onko tutkimuksessa tehty jokin perustavaa laatua oleva virhe.
   Journalismin perusideaan kuuluu saada monenlaisia näkemyksiä esiin, mutta tiede ei ole samalla tavalla demokraattista. Tieteellisesti tutkittu tieto on painavampi argumentti kuin tietämättömän mielipide. Ja sekin on syytä pitää mielessä, että tiede kertoo yleisistä lainalaisuuksista, ei yksittäisestä ihmisestä ja tämän kokemuksista.
   Vaikka informaatiota kertyy tutkimuksen kautta käsittämättömällä vauhdilla, ihmiskunnan tietämys tai viisaus eivät näytä kasvavan vastaavalla tahdilla. Julkisessa keskustelussa tietoihin perustuva asioiden perustelu on menettänyt merkitystään, sen sijaan retoriikalla on entistä suurempi vaikutus siihen, ketä kuunnellaan.
   Maailma on kuitenkin liian monimutkainen selkeille totuuksille. Tieto ja totuus eivät myöskään muutu sen mukaan, mitä mieltä me itse olemme asioista. Tiede on kehittynyt, jotta voisimme mahdollisimman puolueettomasti ja kriittisesti etsiä totuutta.

   Tieteellinen tutkimus nielee huomattavan määrän yhteiskunnan ja yritysten varoja. Tilastokeskuksen mukaan tutkimus- ja tuotekehitystehtävissä työskenteli Suomessa vuonna 2014 yhteensä yli 77.000 henkilöä. Se maksoi 6,5 miljardia (6.500.000.000) euroa, mistä vajaat puolet maksoi yhteiskunta.
   Vaikka yhteiskunta rahoittaa tutkimusta talouskasvun ja innovaatioiden toivossa, on muistettava, että tiede ja tutkimus itsessään eivät tuota muuta kuin tietoa. Tieteeseen perustuvat innovaatiot, laitteet ja hyödykkeet syntyvät, kun muu yhteiskunta soveltaa tieteessä hankittua tietoa.
   Tiede myös luo eriarvoisuutta yhteiskuntaan ja lisää luokkaeroja, koska kaikilla ei ole pääsyä tieteellisen tiedon äärelle, tai koulutusta, minkä avulla tiedettä voisi ymmärtää. Ja rikkaat maat voivat kehittyä tieteen avulla entistä nopeammin, jolloin ero rikkaiden ja köyhien maiden välillä vain kasvaa. Toisaalta tieteen tulokset ovat sen verran julkista kamaa, että myös köyhemmät maat voivat käyttää länsimaiden tuottamaa tietoa hyväkseen. Niinpä kehitysmaat toisinaan ohittavat aiemmat kehitysvaiheet ja hyppäävät suoraan uudempaan teknologiaan.

   Ensimmäinen askel tutkimuksessa on aina kirjallisuuskatsaus. Jos etsii vastauksia, ensin pitää selvittää, onko joku muu jo tutkinut asian. Tämä vaihe kuuluu tehdä ensimmäisen kerran jo ennen rahoituksen hakemista tai tutkimusprojektin suunnittelemista.
   Tärkeintä on löytää olennaisimmat julkaisut. Tiedonhaku on tutkijan eräs tärkeimmistä taidoista ja sitä tutkijoille myös opetetaan. Tieteellisissä kirjastoissa on myös tiedonhakuun erikoistunutta henkilökuntaa  tutkijoita auttamassa.
   Tieteelliset lehdet ovat erittäin kalliita, mutta yliopistoilla niitä on yleensä kattavasti ja tutkijat saavat käyttää niitä ilmaiseksi. Se onkin yksi tekijä, mikä erottaa tutkijan ja taviksen tiedonhaun mahdollisuudet. Tavallinen ihminen harvemmin eksyy yliopistoille lukemaan tieteellisiä lehtiä, vaikka ne siellä ovatkin ihan jokaisen saatavilla. Tosin myös jokamiehen luettavissa olevien lehtien, ns. open access -verkkojulkaisujen, määrä lisääntyy jatkuvasti.  Tosin niiden ongelma on, että joukossa on huonolaatuisia verkkolehtiä ja jopa suoranaisia huijausjulkaisuja.
   Kun selviää, mitä muut asiasta maailmalla tietävät, selviää myös, mitä ei vielä tiedetä. Sen jälkeen tutkija voi muodostaa tutkimuskysymykset puuttuvien tietojen ympärille.
   
   Kokeiden tekeminen on monen tieteenalan sydän. Kun tutkija tekee kokeen, hän vertaa tulosta aina tilanteeseen, missä ei tehty koetta, eli verrokkiryhmään. Esim. lääketutkimuksessa se tarkoittaa, että verrokkiryhmän koehenkilöt saavat lumelääkettä oikean lääkkeen sijaan. Verrokkiryhmän puuttuminen onkin usein se ongelma, kun ihmiset tekevät johtopäätöksiä omiin kokemuksiinsa perustuen.
   Ja kun koe on onnistuneesti suoritettu, se täytyy toistaa riittävän monta kertaa, jotta tutkittavan ilmiön satunnainen vaihtelu tulee esiin. Ja koe tulee toistaa paitsi samassa koejärjestelyssä, myös muissa koejärjestelyissä, jotta havaintoa voi oikeasti pitää oikeana.
   Tieteelliset artikkelit kuvaavat kokeellisen osuuden yleensä hyvin tarkasti juuri sen takia, että eri tavoin tehtyjä tutkimuksia voisi verrata keskenään. Koejärjestelyjen tarkka kuvaaminen on tärkeää myös siksi, että julki tulisivat kaikki seikat, jotka vaikuttavat tuloksiin.
   On myös tieteenaloja, missä kokeita ei tehdä. Esim. historiaa tutkiessa täytyy kokeiden sijaan tutustua erilaisiin historiallisiin aineistoihin tieteellisillä menetelmillä, tai tehdä haastatteluja, jos aikalaisia vielä löytyy. Ja jos on mediatutkija, aineistona ovat erilaiset mediatuotteet.

   Kun kokeellisessa osiossa on saatu tuloksia, ne täytyy työstää sellaiseen muotoon, että ne alkavat kertoa johtopäätöksiä. Tilastolliset menetelmät ovat tavallinen keino saada jotain tolkkua sekaviin tuloksiin. Ne auttavat, jos tulokset ovat numeerisia ja niitä on paljon. Tilastolliset mallit perustuvat todennäköisyyksien laskentaan ja sopivat siis aineistoihin, missä on epävarmuutta ja satunnaisuutta. Tilastolliset menetelmät ovat luotettavia, jos aineisto on luotettava.
   Aina tilastolliset aineistot eivät ole tarpeellisia. Esim. laadulliset eli kuvailevat tutkimukset eivät niitä tyypillisesti käytä, ne kun selvittävät, miten asiat ovat, eivät kuinka paljon. Ja joskus tutkimuksen otos on niin pieni, ettei se ole tilastollisesti edustava. Lisäksi tulosten numeerinen ja määrällinen käsittely on mahdollista myös ilman tilastomatematiikkaakin.
   Laadullisessa tutkimuksessa tutkija yrittää jäsennellä ja järjestellä aineistoaan sekä saada siitä esiin ilmiöitä tai toistuvuutta, ei niinkään numeerisia vastauksia. Hän esim. luokittelee haastattelujen vastaukset erilaisiin tyyppeihin tai teemoihin.

   Ja sitten se tulosten tulkinta. Tulkinnan tarkoituksena on saada aineistosta yleistettyä ilmiöitä, riippuvuuksia ja syy-seuraussuhteita, jotka mahdollisesti pätevät koejärjestelyjä tai aineistoa laajemminkin.
   Tutkija vertailee kokeellisesta osasta saamiaan tuloksia tutkimuksen alussa tekemäänsä kirjallisuuskatsaukseen. Jos tulokset eivät ole linjassa aiempien tutkimustulosten kanssa, hän miettii syitä, mistä se saattoi johtua.
   Tutkija myös esittää syitä, mistä tutkimuksessa havaitut ilmiöt voisivat johtua. Tapana on, että valistuneet arvaukset seuraavat erillisenä varsinaisen tulosten esittelyn jälkeen, jotta tutkijan omat spekulaatiot erottuisivat selvästi havainnoista.
   Vanhat teoriat ja koulukuntien käsitykset vaikuttavat tulosten tulkintaan, koska uusi tutkimus rakentuu aina vanhan päälle. Kaikkia vanhoja tieteen rakennuspalikoita ei ole syytä kasata joka kerralla uudestaan.
   Tutkijat eivät yleensä ole änkyröitä. Jos useat tutkimukset ovat itsepintaisesti ristiriidassa teorian kanssa, tutkijat ääritapauksessa hylkäävät teorian. Tavallisempaa kuitenkin on, että teoriaa muokataan, ja joskus teoriasta löytyy jokin erikoistapaus. Yleensäkään tutkijat eivät heti hylkää teoriaa heti jos siitä löytyy jokin heikkous. Vasta uusi parempi teoria syrjäyttää vanhan, siihen saakka mennään parhaiten ilmiötä selittävällä teorialla.

   Tulosten tulkinnasta syntyvät johtopäätökset. Ne tiivistävät sen, mitä tutkimuksesta opittiin. Koska tutkimukset harvoin paljastavat mitään ehdotonta, tieteilijät muotoilevat johtopäätöksensä useimmiten muotoon "tulokset pätevät, jos..." Ja media sitten oikoo noita varauksellisia johtopäätöksiä, mikä toisinaan sitten luo virheellistä mielikuvaa siitä, että samasta aiheesta olisi saatu vastakkaisia tuloksia.
   Tulokset eivät yleensä anna tarkalleen niitä tuloksia, mitä on lähdetty hakemaan. Tavallisesti kiinnostavimmat tulokset tulevat sivutuotteena, yllätyksenä ja pyytämättä. Vastaukset eivät myöskään ole niin suoraviivaisia kuin tutkijat ovat toivoneet. Yleensä lopputuloksena on enemmän uusia kysymyksiä kuin vastauksia.
   Ristiriitainen tiedeuutisointi kuvastaakin sitä hetkeä, jolloin tutkijat eivät tiedä, mitä polkua pitäisi seurata, kun opastavat viitat ovat epäselviä ja hajanaisia. Tieteellinen keksiminen sillä hetkellä kiistanalaisista ja sekavista tuloksista näyttäytyy loogisena tarinana vasta tulevaisuudessa.

   Tutkijat julkaisevat tutkimustuloksiaan artikkeleina tieteellisissä lehdissä, väitöskirjoina, graduina, tutkimusraportteina, kirjoina, kansantajuistettuina artikkeleina, luentoina jne. Kuitenkin virallisia tieteellisiä julkaisuja ovat vain ja ainoastaan vertaisarvioidut kirjalliset julkaisut. Esim. Helsingin Sanomissa tai Tiede-lehdessä julkaistu artikkeli, asiallinenkaan, ei ole virallinen tieteellinen julkaisu, toisin kuin tieteellisessä lehdessä julkaistu vertaisarvioitu artikkeli.
   Tieteellinen kirjoittaminen on oma kirjoittamisen lajinsa, mitä opetetaan yliopistoissa opiskelijoille ja tutkijoille. Tutkijat eivät laita julkaisuihin kaikkia tutkimustuloksia, mitä ovat kyseisessä tutkimuksessa saaneet selville. Kirjoitus muodostaa yhtenäisen kertomuksen, missä uusi tieto täyttää vanhan tiedon aukkokohtia.
   Tieteelliset artikkelit noudattavat yleensä melko tiukkaa kaavaa. Otsikon ja kirjoittajaluettelon jälkeen seuraa lyhyt tiivistelmä koko tutkimuksesta. Varsinainen teksti jäsentyy vakiintuneiden otsikoiden alle: johdanto, menetelmät, tulokset, tulosten tulkinta, johtopäätökset ja lähteet. Kaava saattaa joskus kuitenkin olla turhan jäykkä, erityisesti sellaisissa tieteissä, joissa kokeellinen osuus ei ole niin selvä kuin luonnontieteissä. Toisaalta kaavamaisuus mahdollistaa sen, ettei artikkelia ole aina pakko lukea kokonaan, vaan siitä löytää helposti tarvitsemansa tiedon esim. käytetyistä menetelmistä.

   Vertaisarvioiduilla tieteellisillä artikkeleilla on erilainen status kuin tavallisella lehtiartikkelilla tai tieteellisen lehden muilla kirjoituksilla, ja vertaisarviointia pidetään tieteellisten julkaisujen laadun takeena.
   Julkaistavaksi hakevan artikkelin lukee ja kommentoi muutama saman alan tutkija, yleensä niin, että artikkelin kirjoittaja ja arvioija eivät paljastu toisilleen. Arvioinnin pohjana ja apuna on yleensä lehden valmis lomake, ja lisäksi arvioija voi kommentoida vapaamuotoisesti. Lopuksi arvioijan on päätettävä, suositteleeko hän artikkelia julkaistavaksi (yleensä muokkausehdotuksin) vai ei.
   Yleensä arvioinnista ei makseta rahallista korvausta, arviointi on enemmänkin tutkijoiden työllään maksama korvaus siitä, että myös heidän omat artikkelinsa vertaisarvioidaan. Kyse on siis ilmaistyöstä, mutta toisaalta näin raha ei myöskään tuo kysymyksiä arvioijien intressien puhtaudesta.
   Tieteellinen lehti, johon artikkeli on tarjottu julkaistavaksi, yleensä valitsee vertaisarvioijat. Jos vertaisarvioija edustaa eri koulukuntaa kuin artikkelin kirjoittajat tai on jostain muusta syystä eri linjoilla, hän ei välttämättä halua suositella artikkeliluonnosta julkaistavaksi. Tiede on tunnustanut ongelman ja sen takia vertaisarvioijia on aina enemmän kuin yksi, jolloin yhden vastustus ei epää julkaisua.

   Eri tieteenalat suosivat eri julkaisumuotoja. Esim. lääketieteen tutkijat julkaisevat tutkimuksiaan pääasiassa tieteellisissä lehdissä artikkeleina, kun taas humanististen teiteiden tutkijat kirjoittavat paljon kirjoja.
   Suomessa yliopistojen vuonna 2013 voimaan tullut uusi rahoitusmalli moninkertaisti julkaisutoiminnan merkityksen yliopistojen rahoituksen perusteissa. Vertaisarvioidusta julkaisusta saa eniten rahoitusta. Riippuen lehden saamasta julkaisufoorumin tasoluokasta käytetään lisäksi kertoimia yhdestä kolmeen. Muut julkaisut kerrotaan 0,1´llä, mikä tarkoittaa, että parhaasta julkaisusta saa 30-kertaisen määrän rahaa yliopistolle verrattuna heikoimpaan. Tämä kannustaa julkaisemaan kansainvälisissä vertaisarvioiduissa lehdissä ja kirjoittamaan monta lyhyttä artikkelia ennemmin kuin yhden pitkän ja kattavan, saati kirjan.
   Julkaisut määrittävät pitkälti tutkijan arvon. Tutkijan täytyy julkaista mahdollisimman paljon, mutta se ei yksin riitä. Julkaisujen pitäisi olla myös sellaisia, että toiset tutkijat viittaavat niihin omissa julkaisuissaan. Tosin pelkistetty viittausten laskeminen jättää huomiotta sen seikan, että artikkeleiden kirjoittajat saattavat viitata joihinkin artikkeleihin negatiivisessa mielessä.

   Julkaisutoimintaan ajaa tieteen hyve avoimuudesta ja tulosten jakamisesta tiedeyhteisön kesken. Avoin tiede on kuitenkin osittain harhaa. Kaikki eivät pääse käsiksi kaikkeen tuotettuun tieteeseen, sillä tieteellisillä julkaisuilla on julmetusti hintaa.
   Eräs suuri epäkohta tieteellisessä julkaisutoiminnassa onkin se, kuka käärii voitot tieteellisellä kirjallisuudella. Tutkijat antavat artikkeleita ilmaiseksi tieteellisille lehdille, jotka tekevät niillä taloudellista voittoa. Yliopistojen on pakko tilata tieteellisiä lehtiä, koska muun tutkimuksen seuraaminen kuuluu olennaisesti tutkimukseen. Myös tieteellisten kirjojen hinnat voivat olla jopa useita satoja euroja, koska niitä ei ole suunnattu yksityisille ihmisille, niitä ostavat vain tieteelliset kirjastot. Markkina on varma, joten hinnat voi pitää pilvissä.
   Yksi mahdollisuus kapinoida kaupallisuutta ja tutkijan nylkemistä vastaan ovat ns. open access -julkaisut, joita saa lukea netissä ilmaiseksi. Niistä osa on ihan oikeita tiedelehtiä vertaisarviointeineen. Tosin julkaistakseen open access -verkkolehdessä tutkija saattaa joutua maksamaan julkaisumaksun artikkelistaan, mikä voi jonkin verran karsia tarjontaa.
   Tämä on saanut myös huijarit hakeutumaan apajille. Huijausjulkaisut keräävät julkaisumaksuilla rahat pois kirjoittajilta, mutta niissä on silti varsin kirjavat käytännöt. Vertaisarviointia ei välttämättä ole, vaikka julkaisu niin väittäisikin. Kun ihmiset ovat testailleet julkaisujen laatua, läpi on mennyt suoranaisia satuilujakin.

   Suomi on aiemmin menestynyt korkean teknologian osaamisellaan, joka perustui korkeaan koulutukseen ja tieteen innovaatioihin. Valtiovalta haluaisi niiden pelastavan Suomen uudestaankin, mutta silti hallitus samanaikaisesti leikkaa rahoitusta koulutuksesta ja tutkimuksesta. Yliopistoväki on huolestunut, että sivistys ja pehmeämmät tieteet voivat jäädä sivuun, jos tiede palvelee vain talouskasvua ja teknologian kehitystä.
   Jos tutkija tekee yliopistossa tutkimusta ilman yhteyksiä ympäröivään yhteiskuntaan, pelkästä tiedonjanosta ja tieteen ehdoilla, kansa leimaa tutkimuksen herkästi turhaksi verorahojen tuhlaamiseksi. Näin on varsinkin silloin, jos tieteenala on muu kuin luonnon- tai lääketiede ja jos tutkimuksesta ei voi osoittaa välitöntä ja mieluiten rahallista hyötyä yhteiskunnalle.
   Yritykset rahoittavat tutkimusta, jonka ne arvelevat voivansa muuttaa joksikin myytäväksi ja sitä kautta liikevaihdoksi verrattain nopeasti. Kukin yritys saa luonnollisesti käyttää rahansa juuri siihen tutkimusalueeseen mihin haluaa, ilman yleishyödyllisyysvelvoitetta.
   Suurinta osaa yritysten tutkimuksessa saadusta tiedosta ei julkaista, vaan se jää muulta yhteiskunnalta piiloon. Yrityksiä ei voi velvoittaa julkaisemaan tutkimustuloksiaan, edes silloin, kun osasta tietoa voisi olla hyötyä muulle yhteiskunnalle yritystä itseään haittaamatta.
   Yritysten tekemä tutkimus ja kehitys eivät aina täytä tieteellisen tutkimuksen kriteerejä, eikä niin tarvitse ollakaan. Jos teollisuuslaitoksen tavoitteena on kehittää uusi tuotantoprosessi, ei sen tarvitse olla tieteellisesti todistettu, pääasia on, että se toimii.
   Jos yritys kuitenkin julkaisee tekemäänsä tutkimusta tieteellisissä julkaisuissa, sen täytyy noudattaa tutkimuksessaan tieteen periaatteita. Vaikka yritysten tieteellisiä julkaisuja pidetään usein epäluotettavina, tieteellisissä julkaisuissa tutkijan täytyy pitäytyä faktoissa ja tutkimuksen tulee olla tehty kuten artikkelissa kerrotaan. Vertaisarvioinnissa arvioijalle ei paljastu, kuka tutkimuksen on rahoittanut, joten arviointikriteerit eivät ole tiukemmat eivätkä väljemmät rahoituksesta riippuen. Ja jos vilpillistä tutkimusta jostain syystä tieteelliseen julkaisuun pääsee, väärät tulokset kyllä kumoutuvat tulevissa julkaisuissa, mikäli aihe on tiedeyhteisön ja tutkimusten rahoittajien mielestä kiinnostava.
   Tyypillinen tapa on myös laittaa yliopistotutkija kirjoittamaan artikkeli, jos tutkimus on tehty yrityksen ja yliopiston yhteistyönä. Silloin julkaisu vaikuttaa puolueettomammalta ja uskottavammalta kuin jos artikkelin olisi kirjoittanut yrityksen työntekijä. Silti rahoituslähteet pitää mainita tutkimusartikkelissa, joten kyse ei ole kummoisestakaan rahoituksen pimittämisestä.
   Miksi yritykset sitten rahoittavat yliopistotutkimusta sen sijaan että tekisivät kaiken itse? No, niillä ei välttämättä ole kaikkien tarvittavien alojen erikoisosaamista, joten tutkimuksesta osa kannattaa ulkoistaa. Pitkän tähtäyksen tutkimus onnistuu todennäköisesti paremmin siihen koulutuksen saaneelta tutkijalta kuin Pentti Perusinsinööriltä.
   Julkisin varoin tehtävä perustutkimus on pitkäjänteistä ja sen tarkoitus on hyödyttää yhteiskuntaa tai jopa laajemmin koko ihmiskuntaa. Se saattaakin toisinaan näyttää hyödyltään abstraktilta. Välittömän hyödyn sijaan se voi kasvattaa yleistä tietämystä ja sivistystä. Se voi olla myös niin pitkäjänteistä, että tieteen ulkopuoliset ihmiset löytävät  helposti epäoikeudenmukaista arvostelun aihetta. Kuitenkin kaikki muu tutkimus rakentuu perustutkimuksen päälle, joten sen arvostelua Sarja vertaa siihen, jos joku sanoo talonrakentajille, että säästäisivät rahaa ja jättäisivät sen kivijalan tekemättä, sitä kun ei asuessa tarvita.
   Sarja pitää ideaalina sitä, että yhteiskunnassa kaikki kolme tutkimuksen muotoa, perustutkimus, soveltava tutkimus ja kehittämistyö, voivat hyvin. Yliopistojen on saatava tehdä itsenäistä perustutkimusta, missä tutkimusaiheet määräytyvät tiedelähtöisesti ja minkä hyödyt eivät vielä seuraavana päivänä näy kassakoneessa. Siihen täydentävän lisän tuo yritys - yliopisto -yhteistyö, missä tutkimusaiheet päätetään yhdessä yritysten ja yliopistojen kesken, jolloin tutkimus hyödyttää kansantaloutta nopeammin. Tarpeellista on myös puhdas yritystutkimus, mikä palvelee lyhyen tähtäimen kaupallisuutta, sekä mihin tutkimusaiheet ja pitkälti myös rahoitus tulevat yrityksiltä.

   Suuryritysten tutkimuksia kritisoitaessa on muistettava, että yritysten työntekijätkin ovat tavallisia ihmisiä, jotka haluavat, että heillä palkka juoksee myös ensi vuonna. Perusteluja sille, miksi joku on toisen mielestä epäeettisessä työpaikassa, löytyy aina. Joko tuhlaat verovaroja tai olet myynyt itsesi yksityiselle rahalle, niin se aina menee.
   Niin kauan kuin kuluttajat haluavat halpoja mutta edistyksellisiä kapistuksia, yritykset niitä valmistavat ja tekevät tutkimusta niihin liittyen. Kuluttajat ostopäätöksillään ja yhteiskunnan sääntely voivat vaikuttaa siihen, millä eettisillä periaatteilla tuotanto ja tutkimus tapahtuvat. Yritysten etiikkaan vaikuttaminen suoraan on kuitenkin hankalaa.
   Kun puhutaan rahasta, aina ilmaantuu myös salaliittoteorioita. Niitä on helppo keksiä, mutta niiden kumoaminen on vaikeampaa. Varsinkin kun salaliittoja on oikeasti olemassa ja niitä paljastuukin joskus.
   Ruokateollisuus ilman muuta rahoittaa ravitsemustutkimusta. Kuitenkin rahoitusta tulee niin kasvirasva- kuin meijeriteollisuudeltakin. Ravitsemussuositusneuvottelukunnan jäsen Mikael Fogelholm kysyikin Image-lehden haastattelussa huhtikuussa 2016, miksi liha-, meijeri- ja virvoitusjuomateollisuus eivät ole onnistuneet lobbaamaan ravitsemustieteilijöitä, vaikka salaliittoteoreetikoiden mukaan margariiniteollisuus on ostanut paikkansa suosituksissa. Kovat eläinrasvat ja sokeripitoiset juomat taas eivät ole päätyneet suositeltavien elintarvikkeiden listalle, vaikka myös niitä valmistava teollisuus on varmasti yrittänyt vaikuttaa suositusten laatijoihin.
   
   Tutkijoita on perinteisesti käytetty asiantuntijoina mediassa. Viime vuosina Sarja näkee asiantuntijuuden kuitenkin kärsineen inflaation, asiantuntijaksi tuntuu pätevöittävän itseopiskelu ja suositun blogin pitäminen tai kokonaan toisella alalla nimekkäässä asemassa toimiminen.
   Perustelut ovat tieteessä usein niin monimutkaisia, että tieteen ulkopuolisella henkilöllä, kuten toimittajalla, ei ole ilman alan koulutusta mahdollisuutta perehtyä jokaiseen kiinnostavaan yksityiskohtaan. Asiaan perehtymistä ei myöskään ole se, että poimii tutkimustuloksista vain omaa kantaa tukevia artikkeleja ja jättää vastakkaiset tutkimustulokset huomioimatta.
   Yllättävänä tietona pidetään sitä, että tieteelliset tulokset eivät pädekään jokaiseen ihmiseen. Tiedettä se ei kuitenkaan yllätä, sillä tutkimuksilla selvitetään yleisiä lainalaisuuksia eikä suinkaan yksittäisen ihmisen asioita. Onhan se selvää, etteivät keskiarvotiedot jokaiseen yksilöllisesti päde.

   Tiedejournalismi kiinnostaa suomalaisia. Tiedebarometrin mukaan eniten kiinnostavat uudet tutkimustulokset ja keksinnöt, lääketiede sekä ympäristön tilaa koskeva tutkimustieto. Media muodostaakin pitkälti suuren yleisön kuvan tieteestä. Vaikka netin ja somen myötä jokainen voi nostaa kiinnostavia aiheita ja tutkimuksia keskusteluun, perinteisillä medioilla on edelleen paljon valtaa.
   Somessa ihmiset jakavat yleensä median tekemiä juttuja tieteestä. Harvinaisempaa on, että kukaan jakaisi linkin suoraan tutkimusartikkeliin ja kommentoisi sitä itse. Näin siitäkin huolimatta, että tiedebarometrin mukaan suomalaiset luottavat enemmän tieteeseen kuin mediaan. Medialla on siis äärimmäisen tärkeä mutta myös vaikea tehtävä tuoda tiedettä ihmisille kansantajuisessa muodossa.

   Somessa toimii useampikin julkkistieteilijä, jotka popularisoivat oman alansa tiedettä. Yhä useampi tutkija pitää blogia ja osallistuu aktiivisesti keskusteluun somessa. Niin populaarit kuin tieteelliset lehdet yrittävät markkinoida itseään somen kautta. Tutkijoita koulutetaan jatkuvasti oman tieteensä popularisoimiseen ja siihen, kuinka oma viesti saa jalansijaa.
   Laadukkaampia blogikirjoituksia ei voi tyylillisesti eikä sisällöllisesti erottaa lehtien kolumneista, eikä vastaavasti verkossa julkaistu kolumni lähtökohtaisesti eroa blogitekstistä. Molemmat esittävät kirjoittajan omia näkemyksiä, lisäksi kumpaakin voi kommentoida ja jakaa muissa sosiaalisissa medioissa.

   Medialla ja tieteellä on se perustavaa laatua oleva ero, että journalismi pyrkii selkeyteen ja tiede tarkkuuteen. Tieteelliset tekstit kertovat todennäköisyyksistä ja epävarmuuksista sekä asettavat ehtoja, milloin johtopäätökset pätevät. Tieteelliset tekstit päätyvät lähes aina siihen, että asiaa tulee tutkia lisää. Media puolestaan esittää tieteelliset tulokset usein faktoina, todisteina ja syy-seuraussuhteina. Ja vähän pakkohan median näin on toimia, valitettavan harva kun jaksaa lukea tiedejuttua, missä mistään ei tiedetä mitään varmaa, ja uutinen hautautuu monenlaisen jaarittelulta ja saivartelulta vaikuttavan alle.
   Kun toimittajat popularisoivat tiedettä, joskus voi käydä niin, että he ymmärtävät tai tulkitsevat tutkimuksen tulokset väärin lehtijuttuun. Yksi yleinen väärinymmärryksen muoto on, että toimittaja tekee tutkimustuloksista vääriä tai liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Ilman tieteenalan taustatietoja asioiden voi kuvitella pätevän laajemmin kuin mitä tutkija on artikkelissaan uskaltanut yleistää. Lisäksi tutkijan asettamat ehdot, varaukset ja todennäköisyydet tulosten pätemiselle saattavat jäädä uutisessa vähälle huomiolle tai toimittaja voi sivuuttaa ne kokonaan.
   Uutiskynnystä ei yleensä ylitä sellainen tutkimustulos, joka vahvistaa jo vallalla olevia käsityksiä. Siksi eriävät tulokset saavat suhteessa paljon palstatilaa niiden tieteelliseen painoarvoon nähden. Siksi tiede näyttäytyy ristiriitaisemmalta kuin se oikeasti on.

   Sarjan haastattelema terveystoimittaja ja journalismintutkija Ulla Järvi toivoo tiedetoimittajan aina kertovan, miten uusi tutkimustulos, josta tämä uutisoi, suhtautuu aiempiin tuloksiin ja suurempaan kokonaisuuteen. Tiedejutusta pitäisi käydä selväksi se, mitä aiheesta jo tiedetään ja mitä ei vielä tiedetä. Tutkimus pitäisi asemoida ja peilata suurempaan kokonaisuuteen yhdessä tutkijan kanssa. Jos tutkijalta edellytetään, että tämän tulee osata sijoittaa oma tutkimuksensa oikeaan kohtaan tämänhetkisen tietämyksen valossa, sitä pitäisi edellyttää myös toimittajalta. Toimittajan pitäisi myös pyytää tutkijaa kertomaan siitä.
   Järvi on huomannut monen mediatalon heikentävän tuotteitaan. Hänen mukaansa laadukkaille jutuille kuitenkin riittäisi lukijoita, koska huono journalismi nyt vain ärsyttää lukijoita. Lisäksi monet edelleen kaipaavat syventäviä juttuja.
   Osa ihmisistä haluaa lukea vain lyhyitä juttuja ilmaiseksi netistä. Järven mukaan silloin korostuu suomalaisten asiantuntijoiden ja tutkijoiden vastuu antaa haastatteluja ja tehdä yhteistyötä monenlaisten medioiden kanssa. Hän on kannustanut lääkäreitä antamaan materiaalia myös paikallisiin ilmaislehtiin, ihmisten välillä kun on eroa siinä, mistä nämä saavat tietoa. Maakuntalehti voi maksaa kolminumeroisen määrän euroja vuodessa, kun taas kaupunkilehti tulee ilmaiseksi. Julkisen terveydenhuollon pitäisi siis näkyä myös ilmaisjakelulehdissä, jolloin pienituloisillakin olisi mahdollisuus päästä käsiksi terveystietoon - muuten on vaarana, että ihmiset jakautuvat niihin, joilla on pääsy terveys- ja tieteelliseen tietoon, ja niihin, joilla ei ole siihen varaa.
   Eroa on myös siinä, kuinka hyvin eri ihmiset ymmärtävät tieteellistä tietoa, ja ero vain kasvaa, jos saatavuuskin on vaikeampaa. Netissä on kyllä monenlaista tietoa saatavilla ilmaiseksi, mutta nettitiedon haasteena on oikean ja älykkään tiedon suodattaminen höttösisällöstä ja epäluotettavasta keskustelusta. Medialukutaidon tärkeyttä ei siis voi kyllin korostaa.
   Ihminen asettuu luontaisesti paitsi pienemmän ja heikomman puolelle, myös innostuneemman henkilön puolelle. Järvi toivoo, että myös tieteentekijät osaisivat argumentoida kiinnostavasti ja innostavasti. Ja vinkkaa, että kyllä sitäkin voi opetella.
   Kyllähän toimittajakin voi paikata asiantuntijan kuivuutta. Mutta Järvi korostaa, että se vaatii taitoa. Kohuotsikko on helppo tehdä, jos vetää mutkia tarpeeksi suoriksi. Sen sijaan kunnollisen tiedejutun kirjoittaminen siten, että asian saa oikeisiin mittasuhteisiin, on jo haastavamppi homma.
   Nykyisin toimituksissa on hyvin vaikea erikoistua, ja mediatalot myös irtisanovat kallispalkkaisia kokeneita toimittajia. Järven mielestä on sääli, että toimittajat eivät nykyisin saa perehtyä riittävästi eri aloihin, koska sitä kautta erikoisaloja oppisi tuntemaan paremmin ja siten voisi syntyä parempia juttuja.

   No, kun nyt nettiin kuitenkin on tunkenut monenkarvaista toimijaa, mistä sitten tietää, voiko löytämäänsä artikkeliin luottaa?
   Sarjan mukaan helpointa on ensimmäiseksi katsoa, missä teksti on julkaistu. Jos julkaisija ei selviä helposti, saattaa olla, että kukaan ei halua ottaa vastuuta tekstin sisällöstä.
   Blogit ovat kirjoittajan omia näkemyksiä asioista, ja niihin tulee suhtautua eri tavalla kuin toimitusprosessin mediatalossa käyneisiin uutisiin. Jos blogin lukaisee nopeasti puhelimella sen enempiä ajattelematta,  myöhemmin ei kuitenkaan välttämättä enää muista, mistä jutun oli löytänyt. Jos blogiteksti oli uutisen kaltainen, saattaa olla, että se jää muistiin oikeana uutisena.
   Varsinaiset huijaus- ja valeuutissivustot ovat oma lukunsa. Ne perustelevat usein juttujensa todenperäisyyttä sillä, että valtamedia vaikenee asiasta. Mikä taas ei oikeasti ole todiste yhtään mistään. Useimmiten valtamedia vaikenee sellaisista sepustuksista, mitkä eivät ole totta. Lisäksi sinänsä paikkansa pitävä "uutinen" saattaa olla niin pieni yksityiskohta, että sitä ei uutiseksi siitä syystä nosteta - sellaisesta uutisen tekeminen kertoo siis melkoisesta paisuttelusta. Yksi keino onkin etsiä uutista myös muualta - jos uutinen on merkittävä, luultavasti se jostain muualtakin löytyy.
   Myös kaupalliset sivustot saattavat hämätä. Lukijoiden houkuttelemiseksi markkinointiin tähtäävä sisältö on tehty näyttämään tavalliselta lehtijutulta. Myös jotkin blogit voivat olla erittäin kaupallisia.
   Älyllisesti epärehellinen vaikuttamiskeino on muistuttaa esim. joidenkin hoitokeinojen vuosituhantisesta käytöstä. Kyllähän ihmiset tupakkiakin käryttelivät pitkään, ennen kuin huomattiin, että myrkkyhän se on.
   Joskus ei-tieteelliset tekstit tekeytyvät tieteellisiksi jäljittelemällä tieteellistä kirjoitustyyliä. Jos juttu vilisee käsittämättömiä termejä, ne on ehkä lisätty sinne ainoastaan tuomaan uskottavuuden tuntua. Sinänsä huono popularisointi tai kieliasu ei liity siihen, pitääkö asia paikkansa vai ei, mutta jotain julkaisun laatutasosta voi siitä päätellä. Jos tekstejä ei oikolueta edes vaikeiden termien selittämiseksi tai kielioppi- ja muiden virheiden korjaamiseksi, voi kyseenalaistaa, tarkistetaanko siellä faktojakaan.
   Niin. Ja paitsi julkaisija, ehkä myös kirjoittaja kannattaa selvittää. Sarjan mukaan kun se on aina hyvin epäilyttävää, jos nettijutuissa ei ole koskaan mainittu kirjoittajaa. Kuten myös se, että jos lopulta saa kirjoittajan selville, tästä ei sitten löydy muualta netistä juurikaan tietoja. Eli jos tuollaiseen sivustoon jossain törmäätte, muistakaapa sitten olla hyvin, hyvin varovaisia.

    Tiina Sarja on teoksessaan Kuka oikein tietää koonnut lukijoille käsikirjan kriittisestä ja analyyttisestä tavasta sekä etsiä että analysoida tietoa. Kirjailija tarkoitti teoksensa kaikille, jotka ovat kiinnostuneita virallisista ja vaihtoehtoisista totuuksista sekä siitä, kuinka ne ovat syntyneet. Kirjan tavoite on lisätä ymmärrystä ja vähentää vastakkainasettelua. Ja hyvin Sarja on tavoitteensa saavuttanut, kirja on kansantajuista ja havainnollistavaa tekstiä, helppoa luettavaa, joka sopii jokaiselle aiheesta kiinnostuneelle.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Hannu Lauerma: Hyvän kääntöpuoli
WSOY 2014
269 sivua


Lääketieteen tohtori, Psykiatrisen vankisairaalan vastaava ylilääkäri Hannu Lauerma (s. 1961) tietää, kuinka ihmismieli toimii ja tuntee myös sen pimeämmän puolen. Kirjassa Hyvän kääntöpuoli Lauerma käsittelee tämän lisäksi sitä, kuinka ihmismieleen pyritään vaikuttamaan.

   Nykyhetkeen liittyy usein arkisuus ja tulevaisuuteen epävarmuus. Mutta menneisyys... Sinne voi projisoida monenlaisia onneloita. Sehän onnistuu helposti näköalaa sopivasti rajaamalla, sillä sekä havaintomme että muistimme ovat tilanteen mukaan muokkautuvia.
   Ihmisen muisti muuntaa ja muokkaa ennen muuta omaelämäkerrallisia muistoja, mitkä puolestaan koostuvat ns. episodimuistoista. Koska näillä muistoilla on merkitystä muistajansa mielentasapainolle ja käsitykselle itsestään, muistikuvat muokkautuvat huomaamattomasti kulloisenkin muistelutilanteen vaatimusten mukaan. Esim. jos vaikka rankasta opiskeluajasta on selvinnyt kunnialla, tuosta ajanjaksosta muistaa jälkeenpäin useimmiten ne positiivisimmat hetket ikävämpien päivien jäädessä taka-alalle. Puhumattakaan siitä, kuinka aikuisena tuntuu, että lapsuuden kesien aikana aina paistoi aurinko, sadepäivä oli harvinainen poikkeus.
   Ihmiselle on ominaista myös hieman realistista suurellisempi käsitys omasta itsestään, mikä pitää meidät toimivina ja paremmalla tuulella. Tosin masentuneisuuteen taipuvaiset saattavat tulkita omaa menneisyyttään siten, että objektiivisesti ihan arvostettavatkin saavutukset olisivat melko mitättömiä sekä monet normaaliin elämään kuuluvat vaiheet ja teot noloja.

   On myös helpompi herättää vaikutelma älyllisestä olennosta esittämällä kritiikkiä nykymaailmasta kuin ihastelemalla sitä, kuinka hyvin asiat ovat. Tyytyväisyys ei oikein pue intellektuellia. Siksi nykymenon ja uusien asioiden paheksunta on arkisen toimiva normaalin itsetehostuksen keino ja pätevä keskustelunaloitus. Sellainen viittaa myös puhujan kokeneisuuteen.
   Ei siinä Lauermankaan mielestä sinänsä mitään, mutta siinä vaiheessa rutina menee kyllä jo tahattoman komiikan puolelle, jos kärjekästä ja jatkuvaa kritiikkiä suoltaa lähimmäinen, jonka kapasiteetti on näkyvästi ja tuntuvasti alta normaalin älyllisen suorituskyvyn. Yksinkertainen kriitikko, joka jonkin näkemänsä mallin seurauksena näkee ympärillään vain tyhmiä ihmisiä ja kamalaa tohelointia, on Lauerman mielestä tilanteesta riippuen joko huvittava, liikuttava tai karmaiseva intellektuellin karikatyyri.

   Netissä kiersi vuonna 2006 sepitteellinen tarinakooste siitä, kuinka eri asioita kohdattiin vuonna 1963 ja mitä vuonna 2006 tapahtui samassa tilanteessa. Otetaan tähän kohtaan kolme esimerkkiä.

   Ensinnä Jorma ja Matti tappelevat kunnolla koulun jälkeen.
   Vuonna 1963 porukkaa saapuu paikalle pällistelemään. Matti voittaa ja Jorma myöntää tappionsa. Pojat kättelevät ja ovat siitä lähtien parhaita kavereita. Ketään ei syytetä, tuomita eikä eroteta koulusta.
   Vuonna 2006 soitetaan poliisille, joka saapuu paikalle koirien kanssa. Pojat pidätetään ja erotetaan koulusta määräajaksi. Kumpikin saa syytteen, vaikka Jorma aloitti.

   Sitten pikku Ville ei pysy aloillaan luokassa vaan häiritsee kaiken aikaa.
   Vuonna 1963 Ville lähetetään rehtorin kansliaan, ja rehtori soittaa vanhemmille. Isä hakee Villen kotiin ja Ville saa kunnolla selkäänsä. Seuraavasta päivästä lähtien Ville istuu kiltisti luokassa eikä häiritse toisia. Ja isona Villestä tulee menestyvä lääkäri.
   Vuonna 2006 oppilashuolto on huolissaan Villen käytöksestä ja selvittää asiaa kolmen vuoden ajan. Lopulta Villellä todetaan ADHD ja opettajat ihmettelevät, miksei Villelle saatu koko peruskoulun aikana henkilökohtaista avustajaa. Mutta Villelle muistettiin sentään tehdä siirto erityisopetukseen, joten kunta sai Villen ansiosta enemmän rahaa valtiolta. Villestä tulee isona sosiaalitukien käytön ammattilainen.

   Ja kolmantena: Juhani parkkeeraa auton koulun pihalle, ja takapenkillä on kivääri kauniisti kotelossaan.
   Vuonna 1963 rehtori tulee paikalle, tutkii Juhanin asetta ja näyttää sitten omansa.
   Ja vuonan 2006 koulussa tapahtuu yleishälytys. Oppilaat lukitaan luokkiinsa. Rehtori soittaa paikalle ATARI-ryhmän, joka vie Juhanin pois. Tunnin kuluttua paikalla on Punaisen Ristin, kirkon sekä lasten- ja nuorisopsykiatrian kriisiryhmiä antamassa apua oppilaille ja opettajille.

   Niin. Vuonna 1963 Joren ja Masan normaalin ja tasapainoisen elämän tae oli siis rehti väkivalta. Nyrkkitappelut hävisi aina aloittaja, epäreilua nyrkkivaltaa ei esiintynyt. Aivovammoja ei sentään syntynyt, eikä kirurgiaakaan tarvittu kasvojen ja leukojen paikkailuun. Ja jos hammaslääkärille oli asiaa, maksun suoritti hävinnyt osapuoli, tai sitten eleltiin rehdisti ja iloisesti vajaahampaisena, mutta kaunaa kantamatta - olihan saatu kunnon opetus.
   Tarinoissa pysyvän ratkaisun myös lasten käytöshäiriöihin ja jopa tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriö ADHD´hen tuo remmi tai muu kättä pidempi, mielellään julkisesti käytettynä. Vuonna 1963 lasten ruumiillinen kuritus oli yleisesti hyväksytty ja laajalti suosittu menettely. Ja onhan valtaosa sitä kokeneista kehittynyt normaaleiksi veronmaksajiksi. Joten mikä onkaan arkikokemukseen perustuva johtopäätös?
   Johtopäätöstä tehtäessä Lauerma haluaa kysyä yhden kysymyksen: johtuiko hyvä lopputulos ruumiillisesta kurituksesta, vai tuliko hyvä lopputulos siitä huolimatta? Ja johtopäätöksen Lauerma tekee tutkimustulosten, faktojen pohjalta.
   Tutkimustulokset tukevat, ja erittäin vahvasti tukevatkin, jälkimmäistä vaihtoehtoa. Vaikka kuritettu lapsi usein kasvaakin normaalisti, kyllä jokainen mukulansa pieksäjä ottaa selkeän kehitysriskin. Tuloksena vanhempia opitaan pelkäämään, käsitys itsestä muodostuu kielteisemmäksi, ja taipumus käyttäytyä itse väkivaltaisesti voimistuu.
   Ja mitä tulee noihin ADHD-tapauksiin... No, lapsuudessa pahoinpidellyt ADHD-potilaat ovat aivan erityinen riskiryhmä, nyt aikuisina he kansoittavat vankiloita kroonistuneina väkivallantekijöinä.
   Nämä jutut kiersivät netissä vuonna 2006, ennen vuoden 2007 Jokelan koulusurmia ja vuoden 2008 Kauhajoen koulusurmia. Ehkä se nyt on jo kaikille selvää, että oli ampumaharrastus kuinka hyvä asia tahansa, kiväärien tuomiselle kouluun ei ole hyvä osoittaa erityistä suosiota. Rehtori olisi vaikeassa tilanteessa, jos hänen ratkaisuvallassa olisi suoda ase luotettavalle Juhanille sekä kieltää se Pekka-Ericiltä ja Matilta.
   Ulkomailta kopioidut kouluampumiset alkoivat Suomessa vasta 2000-luvulla, mutta vastapainoksi on todettava, että muun henkirikollisuuden vähenemisen vuoksi kokonaiskuolleisuus henkirikosten osalta on 1990-luvulta alkaen laskenut, samoin itsemurhakuolleisuus. Vaikka hyvinvointiyhteiskunnan ja sosiaalivaltion kehitys ei olekaan ollut jatkuvaa edistystä, on selvää, että kuvatuissa vuoden 1963 ratkaisuissa piili riskejä, jotka toteutuessaan johtivat siihen, ettei niitä kultautuvia muistoja kaikille koskaan syntynyt.
   Suomessa lapsen todennäköisyys kuolla henkirikokseen laskettuna sataatuhatta lasta kohden oli 1950-luvulla 18-kertainen verrattuna 2000-lukuun. Ja vielä 1990-luvulla lapseen kohdistuneen henkirikoksen todennäköisyys oli kaksinkertainen verrattuna 2000-lukuun.
   Lauerman mukaan on "kiehtovaa" nähdä, kuinka vaikea joidenkin on myöntää, että "holhoavaksi muuttunut" yhteiskunta on saanut aikaa paljon positiivista. Ja tuo holhoava on Lauermalla lainausmerkeissä siksi, että toisin kuin nyt, vuonna 1963 poliisi ihan aktiivisesti etsi ja löytäessään pidätti homoseksuaaleja, vankeja oli väestöön nähden nykytilanteeseen nähden yli kaksinkertainen määrä ja tahdosta riippumaton hoito psykiatrisissa sairaaloissa oli yleisempää. Väkevän alkoholin ostaminen edellytti erityistä henkilökohtaista korttia, eikä naisilla ollut kuin poikkeustapauksissa asiaa ravintolaan ilman miesseuralaista. Eikä miehilläkään ilman kravattia.

   Lauerma on kolumnistina käsitellyt useaan otteeseen asiantuntijoiden ja "asiantuntijoiden" eroja, ja aihe on esillä myös tässä kirjassa. Kun asiantuntijoihin vedotaan esim. oikeudellisissa yhteyksissä ja näiltä pyydetään lausuntoja, tarkastellaan yleensä oletetun asiantuntijuuden perusteita, kuten tehtävään liittyviä ammatillisia ja tieteellisiä ansioita sekä työkokemusta. Julkisessa keskustelussa asiantuntijaroolit muodostuvat kuitenkin melkoisen kirjavalla tavalla.
   Yksinkertainen, helposti omaksuttava ja tunteisiin vetoava lausunto on helpointa esittää vakuuttavasti. Todellisella asiantuntijalla on kuitenkin taakkanaan esim. sepelvaltimotaudin syntymisen kuvaamisessa loputtoman monimutkainen kokoelma keskinäisissä riippuvuussuhteissa olevia tekijöitä, jolloin iskevä julistaminen on vaikeaa.
   Keskusteluissa eräs retorisesti vaikuttava temppu on vaatia yllättäen jotain sellaista nimenomaista tutkimusnäyttöä, mitä ei vielä ole tai edes voi olla, ja sivuuttaa suvereenisti kaikki muu näyttö asiasta. Ja kyllä vieläkin teatraalisempia temppuja on nähty.
   Verisuonikirurgi Taija Somppi esitteli Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) pääjohtaja Pekka Puskalle TV-studiossa todistuskappaleenaan kalkkista verisuonitukosta ja kiisti kolesterolin osuuden verisuoniperäisessä kuolleisuudessa - aivan kuin asia olisi ollut uusi tai kalkkeuman koostumuksella voisi mitätöidä kolesterolin osuuden. Esityksen näyttävyys sai kuitenkin monen uskomaan uuteen ja vahvaan todistusaineistoon samaan aikaan kun asiantuntijakonsensus kolesterolin ja tyydyttyneiden rasvojen muodostamista ongelmista on vain vahvistunut.
   Akateeminen oppiarvo enempää kuin ammatillinen kokemuskaan ei sinänsä ole tae asiantuntijuudesta, joka edellyttää lisäksi mm. puolueettomuutta, kiihkottomuutta, vastakkaisen näkökulman huomioon ottamista, itsekritiikkiä sekä omien motiivien tarkastelua. Tärkeää on myös oman erityispätevyyden rajoitusten ymmärtäminen. Esim. erittäin teoreettinen solubiologian professuuri ei pätevöitä sydänsairauksien ja syövän hoitoon, vaikka näinkin on joskus annettu ymmärtää.
   
   Miten sitten valeasiantuntija on mahdollista tunnistaa? No, sellaisen ensiaijaisia suosituksia ovat usein mainesanat ja todentamattomissa olevat luonnehdinnat omalta yhtiöltä, kirjan kustantajalta, toimittajalta tai vastaavalta. Kuvaukset ovat joko itse keksittyjä tai itse hyväksyttyjä, tyyliin "Suomen johtava asiantuntija", "tunnettu ja tunnustettu", "alansa uranuurtaja" jne. Tuon tyyppiset luonnehdinnat kertovat vakuuttelun tarpeesta, itsekorostuksesta ja pyrkimyksestä auktoriteettipohjaiseen perusteluun rationaalisen perustelun kustannuksella.
   Tyypillistä on myös käyttää suojaamattomia arvonimiä tai ammattinimikkeitä. Esim. kun eräälle radioasentajalle, joka ilman koulutusta toimi psykoterapeuttina, huomautettiin oikeudettomasta esiintymisestä psykoterapeuttina, hän korjasi mainoksensa muotoon, missä hän on terapeutti, joka antaa psykoterapiaa. Siihen laki jätti mahdollisuuden.
   Tyypillistä kyseenalaista retoriikkaa ovat myös dramaattisesta parantumisesta tai muusta poikkeuksellisesta tuloksesta mainoksissa todistavat potilaat tai asiakkaat. Näytön tulisi kuitenkin perustua muihin seikkoihin kuin yksittäisiin kokemuksiin, koska on monia oireita ja sairauksia, jotka paranevat myös hoidosta huolimatta. Ja jos muistellaan vaikkapa homeopatiaa harjoittaneen, erikoistumattoman lääketieteen lisensiaatin Liisa Sulkakoskea, hänen kertomassaan on esiintynyt jopa sellainen tapaus, missä kuvattu kiitollinen potilas lopulta ilmoitettiin keksityksi hahmoksi, kun salassapidon ongelmaan kiinnitettiin aiheellista huomiota. Ja tämä Sulkakoski pääsi höynäyttämään katsojia vielä Yleisradion A-talk -ohjelmaan, missä luontaishoitojen onnellisena käyttäjänä esiteltiin porilainen Elisa Lindblom - joka ohjelman jälkeen paljastui erittäin hyvätuloiseksi kyseisen alan yrittäjäksi.
   Huijari saattaa vedota myös subjektiivisiin tuntemuksiinsa, kokemukseensa, todellisiin tai kuviteltuihin suhteisiinsa, sekä siihen, että "häneen luotetaan" eri tahoilla. Tuo viimeinen on kehäpäätelmä: vakuuttavat huijarit menestyvät juuri siksi, että jotkut luottavat heihin.
   Jos joku on oikeasti asiantuntija, hänen ilmoittelussaan ei esiinny superlatiiveja, muita ylisanoja eikä tulkinnallisia luonnehdintoja pätevyydestä. Hänellä on soveltuva ja virallisesti määritelty käytännön ammatillinen koulutus alalla, käytännön kokemusta siitä, ja, jos kyse on tutkimusten tulkinnasta, myös alaan liittyvä tieteellinen tutkijakoulutus ja siihen liittyviä julkaisuja.
   Varsinaisen asiantuntiajn erityinen kyky on osata arvioida epävarmuustekijöitä ja olla ottamatta kantaa asioihin, mihin perusteltua kantaa ei todellisuudessa voi ottaa. Tämä ei tarkoita ympäripyöreyttä niissä asioissa, missä selkeä kanta on mahdollinen tai mistä voi esittää todennäköisyysarvioita.
   Tieteellinen tieto on muuttuvaa ja itseään korjaavaa, mitä sen kritisoijat käyttävät joskus paradoksaalisesti tieteen arvon kiistämiseen. Kyse on kuitenkin perustellusta ja parhaaksi arvioitavasta tiedosta, jonka muuttuminen on usein tarkentumista tai kuvan täydentymistä uusilla elementeillä sen sijaan, että aiempi tieto todettaisiin varsinaisesti vääräksi. Siksi se useimmiten on sitä tietoa, johon on syytä turvautua.

   Lauermalla on pitkä kokemus vankeinhoidosta ja aihetta käsitellään myös tässä kirjassa. Onhan tarina vankiloista viiden tähden hotelleina kauhistelukeskustelun kestosuosikkeja, ja kuullaanhan kansan suusta usein vaatimus epämukavista oloista, harrastusmahdollisuuksien poistamisesta ja raskaasta pakkotyöstä. äärimielipiteenä on kuultu jopa niinkin erikoinen ajatus, vieläpä töissä käyvän juristin suusta, että vankiloihin ei pitäisi uhrata lainkaan terveydenhuollon resursseja.
   No, jos nyt kuitenkin pitäydytään faktoissa ja aloitetaan kysymyksellä, onko vankila viiden tähden hotelli. Niin, onhan sellissä suihku ja televisio sekä muualla talossa punttisali ja ohjattua toimintaa, mutta toisin kuin hotellista, vankilasta ei voi kävellä ulos heti kun haluaa. Normaalikuntoisen ihmisen oleellinen rangaistus on vapauden menetys. Vankila kyllä pysäyttää, kuten tarkoitus onkin.
   Onhan se väärin, jos vanhustenhoito on aliresursoitua, mutta ei se vanhusten tilannetta paranna, jos vankien olot huononevat. Vangin sinänsä ihan syötäväksi kelpaava sapuska tuotettiin pari vuotta sitten vähän yli seitsemällä eurolla vuorokaudessa, kun taas vanhainkodin ruokaan käytettiin yli 13 euroa päivässä ja varusmiehen jo yli 14 euroa. Ja jos ajatellaan vaikka sellaista ylellisyyttä kuin vankilan punttisali, mitä se vanhusten hoitoon kuuluu? Jos kaikki vankiloiden punttisalit roudattaisiin vanhusten laitoksiin, mitä nämä närkästyneet kuvittelevat dementikkojen ja hädin tuskin liikkumaan kykenevien seniorien niillä tekevän? Kyllä tuo vertailu on kuin vertailisi appelsiinia ja haarukkaa.
   Eikä se terveydenhuolto vankiloissa mitenkään ylellistä ole. Ensinnäkin kiireettömät operaatiot lykätään siviiliin, jos mahdollista, vankiloissa operoidaan vain kaikkein välttämättömin. Ja esim. hampaiden hoito on pitkälti pelkkää hampaiden pois kiskomista. Työ vankiloiden poliklinikoilla ja vankeinhoidon kahdessa sairaalassa on varsin kustannustehokasta. Lisäksi vankilat ovat Suomen suurin katkaisu- ja päihdehoitoyksikkö, vangeista 80-90 prosenttia on päihderiippuvaisia.
   Ohjaajien ja kouluttajien toiminta on vankiloissa tarpeen samasta syystä kuin terveydenhuollon. Jos elämän normaaleja rakennuspuita ei ole ollut siviilissäkään, eivät ne tyhjästä sellin yksinäisyyteen materialisoidu. Vaikkei vankila autakaan kaikkia, säälliseen elämään kuntoutuneiden osuudessa säästetään paljon, koska pääosa vangeista on nuoria.
   Rationaalinen suhtautuminen vankeinhoitoon ei tarkoita muiden vähäosaisten tai yleensä kenenkään muun unohtamista. Yleisen turvallisuuden, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta ei ole samantekevää, tullaanko vankilasta tuoreen HIV-tartunnan tai hoidolle vastustuskykyisen tuberkuloosin kanssa ja psyykkisesti entistäkin murtuneempina, vai sen verran autettuina, että vähemmän itsetuhoinen ja toisille vähemmän tuhoisa elämä sekä jopa veronmaksajan rooli ovat mahdolllisia.
   Työ-, opiskelu- ja kuntoutusmahdollisuuksien tulee vankeudessa valmentaa kohti normaalia elämää. Lauerman mukaan on realistista myös myöntää, että vankien joukossa on pieni ryhmä rikollisen elämäntavan tietoisesti valinneita, mutta tämän ryhmän erityispiirteiden ei pidä estää muiden kuntoutumista.
   Tulokset suomalaisessa vankeusjärjestelmässä näyttävätkin huomattavasti paremmilta kuin esim. vastaavat Yhdysvalloista, missä vankilaan paluu ja väkivaltarikokset ovat huomattavasti yleisempiä. Esim. Suomessa vapautuneista elinkautisvangeista henkirikoksen on uusinut ani harva.

   Hypnoosin maine paljolti viihteen värittämässä julkisuudessa on varsin kirjava ja osin kyseenalainen. Lauerma arvelee, että useimmilla suomalaisilla hypnoosiin liitettävät mielikuvat ovat peräisin Aku Ankasta. Niihin kuuluvat hypnoosihyrrät, kristallit ja heilurit sekä hypnoosin harjoittajat, jotka ovat kaheleita tiedemiehiä tai kiilusilmäisiä turbaanipäitä. Ja tämä kuvasto puolestaan on lähtöisin 1800-luvun populaarikulttuurista.
   Modernissa lääketieteellisessä ja kliinis-psykologisessa hypnoosissa meno on varsin toisenlaista. Yleisin ja yksinkertaisin hypnoosin muoto on sellainen etukäteen sovittu ja hypnoosiksi kutsuttu yhteistyö, missä potilas fyysisesti rentoutuneena keskittyy sanallisiin suggestioihin yhä syvemmästä rentoutumisesta, kunnes eläytyminen ja katseen kiinnittäminen yläviistoon johtavat silmien voimakkaaseen väsymisen tunteeseen niin että silmäluomet painuvat kiinni.
   Tässä tilassa eläydytään mielikuviin, joiden avulla tarkastellaan potilaan ongelmaa ja esimerkiksi luodaan itseään toteuttava ennuste tavoitteena jokin toivottu asia. Tila on usein unta muistuttava ja miellyttävä, ja siihen liitetään yleensä suggestio vastaisuudessa itse toteutettavan rentoutumisen helppoudesta.
   Useimmiten hypnoosi on vain toisen ihmisen sanallisessa ja sanattomassa ohjauksessa tapahtuva syvä ja miellyttävä rentoutuminen, joka lähtee lähinnä hypnotisoitavasta itsestään, ei hypnotisoijasta. Tuo kokemus ei ole mitenkään merkillinen, ja potilaan tai koehenkilön mielessä säilyy tietoinen kontrolli, jota joskus kutsutaan "valvovaksi minäksi".
   Pieni, mutta silti merkittävä osa ihmisistä kuitenkin päätyy hypnoosin avulla jopa hallusinoivaan tilaan, missä syntyviä unta vastaavia kokemuksia ei voi erottaa todellisuudesta. Tällaisille henkilöille voi tehdä pelkän hypnoosin avulla jopa suuren kirurgisen toimenpiteen täysin kivuttomasti. Tämä on yksi syy siihen, miksi hypnoosi ei yleensäkään ole mielekäs menetelmä lääketieteellisesti tai kliinis-psykologisesti kouluttamattoman henkilön käyttöön, eikä ole hyvä seuraleikki tai harrastusluonteisesti käytettävä itsetehostuksen väline.
   Eräs seikka, mikä vaikeuttaa hypnoosimenetelmien luonteen käsittämistä, on hypnoosiin pop-kulttuurissa liitetty mielikuva sen yleispätevästi suuresta mahdista ja mahdollisuuksista saattaa toinen ihminen nopeasti täydelliseen kontrollointiin. Suurentelu ja epärealistinen hehkutus yhdessä lavahypnoosiin liitettyjen banaalien taikatemppujen kanssa luovat puolestaan mielikuvan humpuukista ja tukevat olettamusta siitä, ettei hypnoositilaa lopulta edes olisikaan olemassa. Ja tuon saman väärän johtopäätöksen voi tehdä henkilö, joka ei itse ole reagoinut hypnotisointiyritykseen. Hypnoosin asiallista ja arkista, vaikuttavuudeltaan toteen näytettyä kliinistä käyttöä vaikeuttavat näin ollen sekä suurentelevat että mitätöivät mielikuvat.
   Hypnotisointi on erityisen helppo homma silloin jos kohde on hypnoosiherkkä. Siinä tilanteessa ei tarvitse osata mitään erityistä, silloin riittävät pelkkä normaali luottamusta herättävä kommunikointi ja kyky eläytyä rentoutumisen ohjaajan rooliin. Joillakin pikakurssitetuilla innokkailla tämä on sitten johtanut siihen, että nämä ovat kuvitelleet osaavansa enemmänkin, että heillä olisi laaja-alainen kyky auttaa ihmisiä monimutkaisissakin ongelmissa.
   Katteetonta itseluottamusta omaava hypnotisoija on suoraan sanottuna vaarallinen tapaus, silloinkin, kun tämä yrittää käyttää kykyjään toisten auttamiseen. Jos tämä yrittää hypnoositerapiaa pahoin traumatisoituneeseen ihmiseen, kokemus saattaa olla yhtä traumaattinen kuin alkuperäinen tilanne. Tämä puolestaan saattaa ajaa hypnotisoitavan itsemurhaan tai herättää voimakkaita raivontunteita. Lisäksi sopivin odotuksin liikkeellä oleva potilas voi kokea aivan todentuntuisia mielikuvia esim. kotona lapsuudessa tapahtuneesta insestistä, mitä ei oikeasti olisikaan tapahtunut. Kokeellisen hypnoositutkimuksen toistetuimpia havaintoja on ihmisen taipumus uskoa hypnoosissa "muistamansa" todeksi myös silloin kun se on vain fantasian luomaa unikudelmaa.
   Hypnotisoimisen kyky vastaa sitä, että osaa leikata veitsellä kudosta, eikä tämä kyky vielä riitä kirurgille, se riittää korkeintaan lihatiskin myyjälle. Kirurgin samoin kuin hypnoosia soveltavan lääkärin tai psykologin keskeistä ammattitaitoa on myös olla käyttämättä osaamiaan metodeja, jollei niistä ole odotettavissa hyvää hoitotulosta.
   Hypnoosia käytetään ennen muuta kivun, jännitystilojen, toimenpidepelon, ahdistuneisuuden eri muotojen, unettomuuden, psyykkisistä syistä johtuvien ruumiillisten oireiden, raskauspahoinvoinnin ja ärtyvän suolen hoitamiseen. Sillä on mahdollisuutensa myös lievän tai keskivaikean depression hoidossa. Sen sijaan psykoosit ovat painava syy olla käyttämättä hypnoosia.
   Joskus, mutta harvoin, saadaan poliisin esitutkinnassa hypnoosin avulla uutta tietoa todistajilta, joiden on ollut vaikea palauttaa mieleen havaintojaan. Tällaiseen tutkinnalliseen käyttöön liittyy kuitenkin rajoituksia ja virhelähteitä, joista on ehdottomasti oltava tietoinen, jos hypnoosia harkitaan käytettäväksi.
   
   Suomen henkirikoskuolleisuus on dokumentoitu muihin pohjoismaihin ja Länsi-Eurooppaan nähden selvästi korkeammaksi jo 1700-luvulta lähtien, ja 2000-luvulla asetelma on ennallaan. Koska ero on vanha, joskus tarjottu vuoden 1918 sisällissodan ja vuosina 1939-1945 käytyjen sotien raaistava tai traumatisoiva vaikutus eivät käy sen selityksiksi. Vailla näyttöä ovat monet muutkin yleisen tason selitysyritykset, joista klassisimpia ovat huono itsetunto ja puhumattomuus. Kulttuurinen itsekehun välttäminen ei tarkoita itsetunnon heikkoutta, ja sekin tiedetään, että väkivaltaan taipuvaiset miehet ovat usein myös verbaalisesti vuolaita ja aggressiivisia. Puhumaan opettamisen väkivaltaa ehkäisevästä vaikutuksesta ei ole näyttöä, vaan kyseessä on pelkkä teoria.
   Vaikka alkoholinkäyttö on lisääntynyt viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana, henkirikosten määrä väkilukuun suhteutettuna on vähentynyt. Yksi tekijä tähän saattaa olla sodanjälkeisten suurten ikäluokkien vanheneminen ja kypsyminen. Vaikutusta saattaa olla myös sillä, että keskimäärin 14 vuotta kestäviä elinkautistuomioita istuu suurempi joukko kuin ennen. Samoin vaikutusta saattaa olla ensihoidon ja erikoissairaanhoidon kehittyminen, sillä vain osa henkirikoksista tehdään vakaassa tappamistarkoituksessa.
   Tyypillisissä henkirikoksissa uhri ja tekijä muistuttavat toisiaan. Kyseessä on yleensä nuori tai keski-ikäinen, yksin asuva, työelämästä syrjäytynyt mieshenkilö, jolla on takanaan useampia tuomioita väkivalta- ja omaisuusrikoksista. Naisuhreista ansiotyössä on kuitenkin ollut jopa kolmannes. Heistä monet ovat parisuhdeväkivallan uhreja, jotka eivät ole kyenneet irtautumaan väkivallan tai sen kroonisen uhan värittämästä parisuhteesta.
   Suomessa alkoholin yhteys henkirikoksiin on poikkeuksellisen voimakas. Esim. Irlannissa alkoholinkulutus ylittää asukasta kohden kertyvällä kokonaiskulutuksella hienokseltaan Suomen vastaavan, ja Irlannissakin kulttuuriin kuuluu ryypätessä humaltuminen. Silti henkirikoksia tapahtuu Irlannissa väestöön suhteutetusti vain kolmannes siitä mitä Suomessa. Lisäksi Irlannissa 45 prosentissa henkirikoksia sekä tekijä että uhri ovat olleet selvin päin, Suomessa vain 18 %.
   Jokaisella alkoholi ei lisää aggressiivisuutta, väkivaltaisuudesta puhumattakaan. Tutkimustulokset viittaavat poikkeavuuksiin verensokerin säätelyssä, keskushermoston serotoniiniaineenvaihdunnassa ja hermoston monoamiiniryhmän välittäjäaineita hapettavan entsyymin aktiivisuudessa. Humalainen ihminen, jonka verensokeri on matala, on ärtyisä ja toimii usein harkitsemattomasti, mikäli normaalien pidäkkeiden kehittyminen on jäänyt puolitiehen. Eli porukan kiukkuisimman kannattaisi kokeilla vaikkapa tuoremehua välitankkauksena.
   Suomi on tulokkaiden ja uudisraivaajien asuttama, ja henkirikoksia tehdään eniten Itä- ja Pohjois-Suomessa. Pähkinäsaaren rauhan raja vuodelta 1323 jakaa Suomen länsieurooppalaiseen rauhaiseen etelään ja länteen sekä villiin itään ja rauhattomaan pohjolaan. Nimenomaan idässä ilta useammin päättyy siihen, että Lötkönen nitistää puukolla Pötkösen, ellei Pötkönen ehdi ensin. Tyypillinen syy on puoli pulloa viinaa, jonka omistusuhteista ilmenee näkemyseroja.
   Syy saattaa piillä Suomen asutushistoriassa, sillä Itä- ja Länsi-Suomi eroavat toisistaan geneettisesti enemmän kuin esim. Saksa ja Britannia. Vanhan valtakunnanrajan ylitti Ruotsin vallan aikana vuosisatojen mittaan koko joukko lainsuojattomia tai muutoin yhteisönsä kanssa konfliktiin joutuneita. Mitä vaikeampaa on ollut tulla toimeen rauhallisten länsisuomalaisten ihmisten kanssa, sitä kauemmas  on maan sisällä yleensä päädytty.
   Kyllähän myös sosiaaliset murrokset vaikuttavat. Esim. Etelä-Pohjanmaa oli jonkin aikaa erittäin väkivaltainen, kun siellä 1800-luvulla vaikutti häjykulttuuri, mikä oli seurausta siitä, että maata ei enää riittänyt jaettavaksi ja tervanpoltto oli loppunut. Maakunnan kuitenkin rauhoittivat körttiläisyys, muuttoliike sekä yhteiskunnallisen valvonnan tehostuminen Kauhavan ruman vallesmannin ja muiden varsin jämerien kurinpalauttajien kautta.
   Alkoholipolitiikan muutokset näyttävät korreloineen Suomen väkivaltatilastoihin. Mitattuna surmattujen määrällä suhteutettuna väestöön synkin vaihe oli kieltolain aika 1919 - 1931. Sodanjälkeistä levotonta aikaa seurasi 1950-luvun lopulta alkanut henkirikoshistoriamme rauhallisin vaihe, joka päättyi vuoden 1969 vapaamieliseen alkoholireformiin.
   Vuonna 2004 toteutetun alkoholiveron alentamisen ja tuontirajoitusten purkamisen seurauksena tilastoitu kulutus kasvoi edelleen, mutta alkoholiin nivoutuneen väkivallan määrän kasvua ei enää havaittu. Mahdollisina selityksinä Lauerma näkee nuorten ikäluokkien pienentyneen koon, ensihoidon ja erikoissairaanhoidon tehostumisen sekä elinkautisten vankeusrangaistusten yleistymisen.
   
   Kokonaisuutena on Lauerman mukaan todettava, että 2000-luvun faktojen valossa hokema suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta ei pidä paikkaansa. Suomea kauttaaltaan tarkasteltuna kansamme on kyllä väkivaltaisempi kuin pohjoismaiset ja länsieurooppalaiset väestöt, mutta maailmanlaajuisesti Suomi sijoittuu keskikastiin.
   Lauerma toivoo muistettavan muutama perusasia, kun puhutaan suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta. Henkirikosten yliedustus Länsi-Eurooppaan nähden vallitsee ainoastaan Itä- ja Pohjois-Suomessa. Surmaväkivalta on yleistä ainoastaan työelämän ulkopuolella olevien työikäisten päihdeongelmaisten miesten joukossa. Työssä käyvä suomalainen mies, jolla ei ole aiempaan väkivaltaisuuteen liittyvää päihdeongelmaa, ei ole sen todennäköisempi tappaja kuin hänen skandinaavinen tai länsieurooppalainen verrokkinsa. Kokonaisuutenakin suomalainen mies tappaa huomattavasti harvemmin kuin venäläinen, baltti tai vaikkapa Yhdysvaltojen kansalainen.

   Psykopatia tarkoittaa vaikeaa mielen poikkeamaa, psykopatologiaa. Psykopaattia ei yleensä ihan heti tunnista, hän on monin tavoin kuin täysin normaali ihminen. Psykopaatin erottaa normaaleista säälin ja myötäkärsimyksen puuttuminen, katumattomuus, suureellisuus, omahyväisyys, petollisuus ja manipulointitaipumus.
   Psykopaatilta puuttuvat sisäiset pidikkeet, mitkä saavat muut karttamaan petoksen ja väkivallan käyttöä sekä toisten vahingoittamista. Jos hänen kykynsä elämänhallintaan ovat hyvät, hän saattaa ulkoisten pidäkkeiden takia karttaa sellaisia rikoksia, joista todennäköisesti jää kiinni ja saa rangaistuksen. Toisin kuin pelkästään impulsiivinen, aggressiivinen ja usein päihtynyt tapaus, psykopaatti käyttää väkivaltaa suunnitelmallisesti ja nimenomaan välineenä kunnioituksen, statuksen tai sosiaalisten ja taloudellisten etujen hankkimiseen.

   Kun eräänä aamupäivänä Lauerma vastasi työpaikallaan puhelimeensa, toisessa päässä linjaa oli eläköityneeksi upseeriksi esittäytynyt mieshenkilö. Hän halusi psykiatrilta neuvoja, heillä kun "mehtästysseurassa ompi sykopaatti".
   Soittaja kertoi kuulleensa Lauerman esityksen siitä, kuinka psykopaatti tietyissä tilanteissa ahtaalle joutuessaan saattaa järjestää mieluummin joukkoitsemurhan kuin antaa omien loisteliaiden kulissiensa sortua. Nyt "sykopaatti" oli jäämässä kiinni taloudellisista väärinkäytöksistä metsästysseurassa. Soittaja mietti, pitäisikö "ottoo se kolomekasi mukkaan sinne kokkoukseen".
   Lauerman mielessä ehti käydä, että mies saattaisi pilailla. Mutta äänensävy ja puhetapa eivät siihen viitanneet. Lauerma ei sitten viitsinyt ottaa riskiä eikä todennut, ettei kukaan täysipäinen väkivaltaiseksi tiedetyssä Itä-Suomessa minnekään kokkoukseen iliman kolomekasia mene.
   Kun Lauerma tyytyi ihan asiallisesti kyselemään, oliko sykopaatilla ilmennyt väkivaltaisia taipumuksia tai ajattelun vainoharhaisuutta, hän sai ihan asialliset kieltävät vastausket: "Hullut mie kyllä tunnen, mie oon johtana esikuntakomppaniaakin". Tulivat sitten siihen tulokseen, että aseistautumisen riskit olivat hyötyjä suuremmat ja että sykopaatti hyvin todennäköisesti löytää itselleen sopivan tien konfliktin välttämiseen.
   Kyllähän Lauerma muutaman viikon seurasi lehdistöä sillä silmällä, mutta kaikesta päätellen selvittiin ilman että kolomekasia olisi käytetty.

   Suurin osa psykopaateista täyttää epäsosiaalisen, narsistisen tai epävakaan persoonallisuushäiriön diagnostiset kriteerit, mikä käytännössä tarkoittaa, että heidän elämänsä pyörteikkyys ja rikkinäisyys näkyy. Kuitenkin harvinainen menestyvä psykopaatti eli ns. valkokauluspsykopaatti on erilainen tapaus.
   Menestyvä psykopaatti saattaa olla esim. alistettuja laitoslapsia seksuaalisesti hyödyntävä ja näennäisesti selibaatissa elävä pappi tai verosuunnitteluun perehtynyt juristi, joka liikkuu harmaalla alueella suhteessa talousrikoksiin. Heidän raakuutensa ja petollisuutensa tulevat esille vain harvoin ja saattaa tuntua niin yllättävältä, ettei sitä kerta kaikkiaan haluta nähdä tai uskoa. Ihmistyyppi on harvinainen, mutta tällaisia henkilöitä on niin yritysjohtajissa ja poliitikoissa kuin poliiseissa, psykologeissa ja lääkäreissäkin.
   Psykopaattien suhteellista harvinaisuutta pitkää koulutusta edellyttävissä ammateissa selittää se, että pitkä peruskoulutus ja vielä pidempi ammatillinen rooli oppipoikana soveltuvat vain harvoin psykopaatille. Vaikka psykopatia voi liittyä rajattuun menestymiseen, sen nykyiseen määrittelyyn kuuluu kuitenkin niin paljon rikollisuuteen, hotittomuuteen ja pidäkkeettömyyteen liittyviä piirteitä, että näin määritellyistä psykopaateista hyvin harva etenee elämässään yhteiskunnan hyväksymällä puolella.
   Naisten psykopatiaa on aiemmin pidetty harvinaisena, mutta Lauerma arvelee kyseen olevan osin sen tunnistamisen vaikeudesta. Miehet ovat suoraviivaisempia ja alttiimpia avoimeen väkivaltaan, nainen sen sijaan manipuloi. Muutama sopiva sana humalaisessa seurueessa, niin Kallu puukottaa Jallun. Sitten Kallu on raudoissa ja Jallu laudoissa, mutta Pipsuli sipsuttaa kohti uusia kuvioita.
   Koska psykopaattisia piirteitä on osalla hyvin vähän, osalla hieman tai keskinkertaisesti ja vain pienellä joukolla persoonan kokonaisuutta hallitsevana piirteiden kasautumana, on keinotekoista jakaa ihmiset kahtia psykopaatteihin ja muihin. Yleisimmin hyväksyttyjen arvioiden mukaan varsinaisen psykopatian esiintyvyys väestössä on 1 - 2 %, mutta arviolta yhdellä kymmenestä on sopeutumiseensa merkittävissä määrin vaikuttava määrä psykopaattisia piirteitä ilman että heitä voisi kutsua psykopaateiksi. Vankien joukossa varsinaisia psykopaatteja arvioidaan olevan 15 - 25 % ja henkirikollisista n. joka kolmannen katsotaan olevan psykopaatti. He ovat yleisiä myös menestyneimpien talousrikollisten keskuudessa.
   Psykopaateilla on todettu puutteita autonomisessa reagoinnissa, kuten sydämen lyöntitiheyden ja ihon sähkönjohtavuuden muutoksissa stressitilan aikana. Autonomisen reagoinnin puutteen tai vähäisyyden vuoksi psykopaatit voivat tyynen tunteettomasti valehdella, ottaa riskejä tai tehdä väkivallantekoja.
   Psykopatia ei vähennä rangaistusseuraamiuksia, pikemminkin päin vastoin. Useita vakavia väkivaltarikoksia tehneet henkilöt määrätään harvinaisissa tapauskissa yhdistettyyn mielentilatutkimukseen ja vaarallisuusarvioon. Jos tällainen henkilö arvioidaan erityisen vaaralliseksi, vankilassa ilman ehdonalaiseen pääsemisen mahdolllisuutta suoritettava aika on oleellisesti pidempi kuin muutoin.

   Ääriliikkeille ominainen epärationaalisuus on psykiatrin koulutuksen pohjalta mielenkiintoista tarkasteltavaa, ja ääriliikkeisiin liittyvä tematiikka onkin kiinnostanut Lauermaa jo tämän varhaisnuoruudesta saakka. Hän kertoo tavanneensa koko joukon ihmisiä niin 1930-luvun oikeistoradikalismin kuin 1970-luvun laitavasemmiston piiristä. Ihmisinä päältä katsoen normaaleja ja monet jopa ihan mukavia tapauksia.
   Vuoden 1918 sisällisodan vaikutus näkyy ääriliikkeissä. Lapuanliike vaati sisällissodan "saattamista loppuun asti" niin että myös demokraattisesti toimiva vasemmisto murskattaisiin. Lauerma miettii, olisiko äärivasemmistolaisuus voimistunut 1970-luvulla niihin mittoihin, jos oikeisto ei olisi mellastanut aiemmin.
   Taisto Sinisalon tullessa radikaalimman kommunistisiiven johtoon monet, pääosin jo rauhoittuneet entiset oikeistoradikaalit olivat vielä johtavissa asemissa yhteiskunnan eri sektoreilla. Lauerma pohtii, oliko Neuvostoliitolla ja vallankumouksella pelottelu joillekin nuorille vasemmistoradikaaleille ennen muuta sisäisesti tyydyttävää tarjotessaan heille kokemuksen omasta voimastaan. Olihan edellinen sukupolvi, kapinan kohde, jo suvereenisti oman kovatekoisuutensa jo osoittanut, ja se saattoi olla joillekin kova pala. Siinä sitten kova pantiin kovaa vastaan ja porvarin piti nukkua huonosti.
   Pienessä maassa entiset äärioikean laidan kulkijat integroituivat luontevasti eri alojen osaajiksi, vaikuttajiksi ja auktoriteeteiksi. Välirauhansopimuksen yhteydessä lakkautetun Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) Perinneyhdistys on edelleen aktiivinen, kokouksia on vuosittain useita, ja niiden puhujina on nähty vielä 2010-luvulla kenraaliporrasta, professoreja ja yhteiskunnallisesti vaikutusvaltaisia johtajia.
   Esiinnyttyään lapuanliikkeen paidassa silloinen Kokoomuksen Nuorten Liiton puheenjohtaja Susanna Koski väitti sinimustaa "Kosolan paitaa" herännäisten körttipaidaksi, jollainen se körttipastoreiden mukaan ei todellakaan ole. Mistä tuo paitavalinta kertoo, pelkästä heikosta historian tuntemuksestako? Entä se, kun historian dosentti Jussi Niinistö selitti, kuinka hän luuli eduskunnassa käyttämäänsä ilmaisua "varmistimen poistamisesta" suomalaisten poikakirjojen sanonnaksi, eikä kertomansa mukaan tunnistanut sitä Saksan kansallissosialistien suhteellisen kuuluisaksi tekemäksi ilmaisuksi? Ja vastaavasti, kuinka paljon entisen Neuvostoliiton oloista tietävät ne nykynuoret, jotka ovat ottaneet sirppi- ja vasarakuvat käyttöönsä?
   
   Kasvava elintaso ja hyvinvointivaltion synty tyynnyttivät vähitellen 1970-luvun työväenluokan, ja samaan aikaan älykkötaistolaisiksi kutsutut varttuivat sekä löysivät paikkansa taiteen, tieteen, tuotantoelämän, opetuksen ja hallinnon parista. Ladalla ajavalta ja mökin rakentamista suunnittelevalta työläiseltäkin alkoi jo vaatia mielikuvitusta uskoa, että "riistäjät ruoskalla selkäämme soittaa" olisi enää ollut ihan silkkaa konkretiaa.
   Vasemmistoradikaaleja voi Lauerman mukaan syyttää lähinnä sinisilmäisyydestä ja arvostelukyvyn puutteesta, ei hirmuteoista. Vakavimmiksi tapauksiksi luettaneen eräät kiusaamiseksi katsottavat ilmiöt sekä se, että kirjailija Matti Rossi ilmiantoi Suomessa huhtikuussa 1975 vierailleen unkarilaisen kirjailijan Dénes Kissin Unkarin kirjailijaliitolle neuvostovastaisen mielipiteen esittämisestä. Eikä Kissin oman kertoman mukaan siitäkään erityisiä seurauksia tälle ollut. Jos tätä verrataan lapuanliikkeen saavutuksiin eli tuhotöihin työväentaloilla, vastustajien pahoinpitelyihin, surmatapauksista puhumattakaan, onhan siinä eroa.
   Mutta entä tulevaisuudessa? Onko odotettavissa jotain erityisen radikaalia, mikä voisi vaarantaa koko yhteiskuntajärjestyksen Suomessa?
   Lauerma pitää varsin epätodennäköisenä, että mikään kotimainen aatevirtaus voisi radikalisoida nuorisoa laajamittaiseen ja väkivallalla uhkaavaan poliittiseen toimintaan ilman voimallista yleismaailmallista kuohuntaa. Mutta jos muualla alkaa tapahtua, tilanne voi luonnollisesti muuttua. Syntyihän oikeistoradikalismikin ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Euroopassa, missä uudet kansallisvaltiot alkoivat kamppailla paikastaan. Ja vasemmisto radikalisoitui kylmän sodan ja ydinaseuhan pitkittyessä Euroopassa.
   Nykyisin eniten mentaalisia jännitteitä ja väkivallan aihioita Lauerma näkee kytkeytyvän maahanmuuttoon sekä mahdolliseen kulttuuriseen ja poliittiseen konfliktiin radikaalin islamin kanssa. Kovin suurta tilausta perinteisen äärivasemmiston nousulle Lauerma ei näe, ja kansallismielinen oikeistoradikalismi on hänen mielestään nykyoloissa altista siirtymään poliittisesti keskemmälle hyvätuloisten kansainvälistyessä. Suuria tunteita, äärinationalismia, rasismia ja siihen nivoutuvia pikkuporvarien aateluushaaveita kanavoitunee jatkossakin varsinaisiin radikaalin äärioikeistolaisiin pienryhmiin.

   Ja lopuksi vähän huumoria. Jo melko pieni lapsi osaa nauraa yllättäville ja hullunkurisille asioille, ja huumori keskeisenä osana ihmisen luontaisia valmiuksia ja kulttuuria on tuttua kautta historian. Aivojen kuvantamistutkimuksissa näkyy, että vitsiä kuuntelevalla henkilöllä toimivat ensin sanallista informaatiota nopeasti käsittelevän vasemman aivopuoliskon otsa- ja ohimolohkon assosiaatiot ja lopuksi huipennus käsitellään oikeassa otsalohkossa, mikä on se aivojen osa, millä on keskeinen asema kuvallisten ja siten kokonaisvaltaisten oivallusten synnyssä.
   Viiltävimpään huumoriin sisältyy kipua ja kärsimystä, ja se onkin keino käsitellä niitä. Monien suurten humoristien on sanottu olleen melankolisia ja vakavilta vaikuttavia persoonia.
   Diktatorisissa ja autoritaarisissa järjestelmissä johdon arvosteleminen on riskialtista, ja niissä moniselitteinen poliittinen huumori saattaa tarjota mahdollissuden kritiikkiin, mihin valvovien tahojen on vaikea puuttua. Esimerkkijutussa, kun 88-vuotias Gennadi oli huolestuneena pannut merkille sukupuolisen kykynsä heikkenemisen, vaikka hänen vanhempi  veljensä, 92-vuotias Arkadi, kertoi edelleen kiihkeistä öistä nuorten naisten kanssa, tälle vakuutettiin neuvostotieteen kehittäneen valmiin ratkaisukeinon tämän ongelmiin: "Kertokaa tekin sellaisia juttuja".
   Huumori on myös tehokas keino vesittää teennäinen juhlallisuus ja paatoksellinen julistaminen, mistä on paljon esimerkkejä esim. Väinö Linnan Tuntematon sotilas -klassikossa. Huumoria ylistää myös Yrjö Jylhä talvisota-aiheisessa runossaan Kiirastuli:

"Ilot pienet on täällä ja suuret surut
mut suuriksi tehdään ne pienetkin murut
ja surut ne pieniksi pilkataan
miesvoimin ne nuuskaksi nauretaan,
ne vuorenvaltavat surut."

   Eihän edes huumori loputtomiin ihmistä kannattele. Raskasmielinen Jylhä ampui itsensä Turussa 30.12.1956 - mutta kenties huumorin ansiosta vasta silloin.

   Huumori on ihmiselle sekä ase että suoja. Raakaa huumoria on toisen ihmisen parantumattomien heikkouksien pilkkaaminen ja ihmisen persoonan mitätöiminen huumorin keinoin. Vapauttava huumori puolestaan saattaa liittyä esim. jaettuun avuttomuuden kokemukseen ylivoimaisten ja kohtalonomaisten koettelemusten edessä, tai se voi suhteellistaa vaikeilta tuntuvia asioita ja siten lohduttaa suurestikin.
   Sadismin verhoaminen huumoriin on usein erityisen katalaa. Uhkausten ja loukkausten selittäminen huumoriksi on asosiaalisissa piireissä yleistä. Kannattaa huomata, että jos uhan tunne on oikeasti virinnyt ja sen aiheuttamista on syytä pitää tahallisena, laiton uhkaus on rikos, selittelyistä huolimatta.
   Tasapainoisessa ja lämpimässä muodossaan huumori on Lauerman mukaan kypsin ihmisen psyykkisistä puolustuskeinoista. Se auttaa meitä sietämään hankalia tilanteita ja tunteita, joista kaikkein vaikeimmat edellyttävät joskus mustaa huumoria. Lauerma muistuttaa kuitenkin siitä, että musta huumori voi kertoa jotain hyvin paljastavaa siihen jatkuvasti turvautuvasta, se kun on erityisen usein keino suojata itseään silloin kun sattuu turhan lujaa.

   Humoristisen käsittelyn piiriin sallittujen asioiden lista tuntuu nyky-Suomessa olevan vahvasti kapeutumassa. Eri ryhmiin kohdistuva huumori katsotaan entistä useammin loukkaukseksi tai jopa vihapuheeksi. Erään vanhan koulukunnan miehen esittämän synkän arvion mukaan huumorin kriminalisointi jatkuu, kunnes "jonain päivänä kuullaan syvällä syksyisessä metsässä maan viimeinen lohkaisu sammuvalla hirvinuotiolla, ja sen jälkeen jäljellä on vain virallisen suvaitsevaisuuden loputon pimeys."
   No, Lauerma itse on hieman optimistisempi. Hän toteaa, että huumori tunnetusti itää ja kasvaa sitkeimpien kasvien tavoin vallaten tarvittaessa alaa vaikka kivien väleistä ja asfaltin raoista.

   Niinpä. Huumori on vakava asia.

   Hannu Lauerman artikkelikokoelman muotoon kirjoitettu teos Hyvän kääntöpuoli sisältää asiallista ja tiedemiehen tiukalla rationaalisuudella kirjoitettua pohdintaa eräistä nykyajan ilmiöistä ja ajastamme yleensäkin. Kommentointi on periksiantamatonta muttei tosikkomaista, mukana on mustaa ja lakonista huumoria.
 
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 3.9.

No niin, syksyä odotellessa taitaa olla aika palata työpöydän ääreen. Ja eiköhän tuossa syksyn synkkenemistä odotellessa voisi käydä maamme historiaa läpi vähän erilaisesta näkökulmasta tarkastelemalla vanhoja rakennuksia - ja niiden asukkaita, jotka ovat jo vuosisatojen ajan kuuluneet kalustoon.

Kuukauden Vaihtoehto I
Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

Jatketaan maamme historian tarkastelua, liikutaan historian, antropologian ja maantieteen välimaastossa. Vilkaistaan niitä kansamme historian harvemmin avattuja aukeamia.

Kuukauden Vaihtoehto II
Kimmo Katajala: Manaajista maalaisaateliin

Millainen maailma oli kauan sitten? Entä noita kaukaisia aikoja aiemmin? Entä vielä kauempana menneisyydessä?
   Vielä on maailmassa mysteereitä jäljellä.

Kuukauden Vaihtoehto III
Jennifer Westwood: Muinaisten kulttuurien arvoitukset

Sivu Extra seuraavan kerran 27.8.

Otetaan kuukauden kirjojen lisäksi vielä ylimääräinen sivu ja sivutaan noita aihepiirejä vielä kulttuurihistorian kannalta tarkasteltuna. Ja huomatkaa päiväys, tätä en ala asennella samana päivänä kuin noita muita. Nimittäin, jos päivitys menee myöhäisemmän illan hommiksi, läpeensä linkitetyn sivun julkaisu ei valmistu ennen aamua, joten tehdään tämän sivun kohdalla varaslähtö.
   Kauhuelokuvan historia on käytännössä yhtä pitkä kuin elokuvan yleensä. Elokuvallisia painajaisia vuosien varrelta esittelemässä kaksi tamperelaisten elokuvakerhojen kasvattia.

Extra
Antti ja Asko Alanen: Musta peili