Kuukauden Vaihtoehto

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Vaalikuukauden Vaihtoehto I
Terhi Laine, Susanna Hyväri ja Päivi Vuokila-Oikkonen (toim.): Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Livonia (paino), Tammi 2010
352 sivua


VTT Terhi Laine, VTT Susanna Hyväri ja TtT Päivi Vuokila-Oikkonen toimittivat vuonna 2010 julkaistun kirjan Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla, jota on ollut kirjoittamassa yhteensä 28 sotealalla työskentelevää ammattilaista. Teoksessa käydään läpi syrjäytymisen vastaisen työn ajatusmuotoja, käytäntöjä ja menetelmiä. Teoksen tavoite on kertoa, kuinka syrjäytymisilmiö kohdataan, kuinka siihen vastataan sekä kuinka sitä vastaan toimitaan sosiaali- ja terveysalalla.

Kirjan toimittajat tekevät aluksi yhteenvetoa siitä, mitä syrjäytymisellä tarkoitetaan.

   Syrjäytyminen on sivuun joutumista sosiaalisista suhteista, vaikuttamisesta ja vallan käytöstä, mahdollisuudesta osallistua työhön, kulutukseen ja yhteisölliseen toimintaan. Sekä yksilöt että ryhmät voivat syrjäytyä. Ihmisiä myös syrjäytetään, kun heidän mielipiteitään ja näkökantojaan ei kuulla tai heidän kansalaisuuttaan ja osallisuuttaan kyseenalaistetaan.
   Kielteiseksi mielletyt käsitteet kutsuvat esille niille vastakkaisia ilmaisuja. Termiä syrjäytyminen vastustetaan ja torjutaan yrittämällä löytää sitä lieventäviä tai sille vaihtoehtoisia merkityksiä. Ajatellaan, että merkityksiä pehmentämällä todellisuudesta ei synny liian synkkää kuvaa.
   Syrjäytymis-termiä välteltäessä puhutaan vähä- tai huono-osaisista, vaikeuksiin joutuneista ja heikommin toimeentulevista. Ja kokonaan omia keskusteluja on muodostunut erilaisten syrjäytymisen vastakäsitteiden, kuten osallisuuden ja voimaantumisen, ympärille.
   Syrjäytymisellä tarkoitetaan tavallisesti sekä syrjäytymistä tuottavaa prosessia että syrjäytynyttä asemaa. Syrjäytyminen tapahtuu joko vähittäisenä sivuun joutumisena tai rajuna pudotuksena keskeisistä elämänehdoista. Syrjäytynyt asema syntyy siitä, että huono tai heikko asema yhteiskunnassa vakiintuu pitkäaikaiseksi olotilaksi.

   Työntekijän ja asiakkaan luokittelut, määrittelyt ja tulkinnat kohtaavat toisensa. Sosiaali- ja terveysalalla tämä voi tarkoittaa kärjistetysti esim. sitä, ketä pidetään sopivana asiakkaana tai kenen tarpeisiin vastataan. Tätä valikointia tehdään eri tasoilla: palvelujärjestelmässä, yksittäisissä toimipisteissä, työtiimeissä ja kunkin työntekijän päivittäisessä toiminnassa. Sitä voidaan tehdä näkyvästi jakamalla asiakkaita eri ryhmiin, mutta myös käyttämällä syrjiviä käsitteitä.
   Pahimmassa tapauksessa käytetyillä sanoilla, puheilla ja teoilla suljetaan asiakas ulos palvelujärjestelmästä. Siis syrjäytetään. Myös toisen ammattikunnan edustajan tietämystä ja osaamista voidaan aliarvioida, minkä taustalla voivat olla tieteiden ja ammattien väliset hierarkiat ja valta-asemat.

   Syrjäytymisen vastustaminen tarkoittaa eriarvoisen yhteiskunnan muuttamista. Se edellyttää tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvon puolesta puhumista ja toimimista. Kirjoittajien mukaan tähän ei riitä yksittäisten ihmisten, eikä edes sosiaali- ja terveysalan asiakkaiden tai potilaiden ja ammattilaisten työ yhdessä, vaan tarvitaan monien eri yhteiskunnallisten instituutioiden, järjestelmien ja poliittisten liikkeiden yhteistoimintaa.

VTL Tarja Juvonen kirjoittaa etsivästä nuorisotyöstä.

   Etsivä työ voidaan määritellä ammatilliseksi työmenetelmäksi erilaisten syrjäytyneiden tai syrjäytymisvaarassa olevien asiakasryhmien parissa. Työn esikuva löytyy amerikkalaisista Street Work-, Street Gang Work- ja Street Corner Work -työotteista. Niissä työskentely kohdentui erilaisiin kadulla oleileviin jengeihin ja ryhmittymiin, tarkoituksena oli puuttua nuorten epäsosiaaliseen käytökseen, kuten rikollisuuteen ja päihteidenkäyttöön.
   Suomessa lähtökohtana työskentelylle on nuoriso-, terveys- ja sosiaalitoimen moniammatillinen yhteistyö. Myös järjestöt, kuten A-klinikkasäätiö, toteuttavat etsivää työtä lähinnä päihteidenkäyttäjien terveysneuvonnan yhteydessä. Opetusministeriön taannoisen linjauksen mukaan etsivän työn työparien tehtävänä on auttaa nuoria, "jotka ovat koulutuksen tai työmarkkinoiden ulkopuolella ja jotka tarvitsevat tukea tavoittaakseen julkisen sektorin palvelut tai ovat vaarassa syrjäytyä".

   Osa työntekijöiden tapaamista nuorista on kohtaamistilanteessa sekavia, vihamielisiä ja/tai päihtyneitä. Asiakaskontakteja tai -suhteita nuoriin ei synny, jos työntekijä ei pysty vakiinnuttamaan asemaansa kadulla, missä paikoitellen vallitsee voimakas epäluulo ylipäätään ulkopuolisia henkilöitä ja erityisesti viranomaisia kohtaan. Nuoreen sitoutuminen voikin joskus tarkoittaa ammatillisten käytäntöjen kyseenalaistamista.
   Nuoren puolelle asettuminen ja sitotuminen sekä nuoren kuunteleminen ovat etsivän työn perusperiaatteita. Etsivä työ pyrkii palauttamaan nuoren kadulta joko kotiin tai muihin turvallisiin olosuhteisiin. Juvonen kuvailee työntekijöiden tehtävän olevan "ikään kuin pehmustaa nuoren taivalta ja valintoja, olla nuoren kokemusten, tietämisen ja tunteiden peilauspintana".

   Sosiaali-, nuoriso- tai terveystoimen kohderyhmissä tiedetään olevan asiakkaita, joiden oletetaan tarvitsevan tukipalveluja eniten, mutta joita ei tavoiteta tavanomaisessa palvelutoiminnassa käytettävin työmenetelmin. Etsivä työ on perinteiseti täydentänyt palvelujärjestelmää luomalla kontaktin juuri näihin asiakkaisiin. Etsivän työn asiakkaat tarvitsevat lähes poikkeuksetta intensiivistä tukea palvelujärjestelmältä, mutta myös tukea palvelujen piirissä pysymiseen.
   Toisin kuin perinteisessä auttamistyön toimistokontekstissa, etsivän työn tekijöiden tulee aktiivisesti tehdä itsensä tunnetuksi nuorille, näyttäytyä ja olla tavoitettavissa paikoissa, joissa nuoret kokoontuvat. Työntekijän hyväksytyksi tuleminen edellyttää näillä nuorilla tunnetta siitä, että he itse ovat hyväksyttyjä juuri sellaisina kuin ovat. Kontaktien luominen nuoriin etsivän työn kaltaisen vapaaehtoisuuteen perustuvan työmenetelmän avulla ei ole helppoa saati nopeaa. Tutustuminen työntekijöiden ja nuorten välillä tapahtuu pikku hiljaa tunnustellen.
   Ongelmaksi etsivässä työssä muodostuu monesti asiakkaan siirtyminen kunnallisiin peruspalveluihin. Perinteinen kunnallinen palvelutoiminta ei useinkaan pysty pitämään etsivän työn asiakkaista "kiinni". Nuorelta, jolla usein on voimavaroja vain rajallisesti, vaaditaan liikaa ja vääriä asioita. Mikäli nuori ei kiinnity kunnallisiin peruspalveluihin, hän palaa todennäköisesti takaisin lähtöpisteeseen, etsivän työn asiakkaaksi.

   Mikä yhteiskunnan näkökulmasta näyttäytyy nuoren syrjäytymisuhkana, kuten erilaisten riskien ottaminen tai hyvinvoinnin puutteet, saattaa nuoren näkökulmasta näyttäytyä omaa itsenäisyyttä rakentavana elämisen ja olemisen tapana. Esim. nuoret, jotka ovat onnistuneesti omaksuneet rikollisen elämäntavan, eivät yleensä ole aidosti kiinnostuneita yhteiskunnan tarjoamista palveluista. Rikollisen toiminnan mukanaan tuoma taloudellinen riippumattomuus ja status, vaikkakin tilapäinen, päihittää vertailussa palveluiden tarjoaman valintahorisontin.
   Nykyisessä katulapsi-ilmiössä lasten ja nuorten kontaktit aikuisiin ovat harvoja tai vähäisiä. He ovat usein jääneet vaille huoltajiensa tai vanhempiensa huolenpitoa.
   On tutkittu taustatekijöitä, joiden vuoksi lapsi joko karkaa tai tulee ulosheitetyksi kotoaan. Tällaisia syitä ovat esim. fyysinen, psyykkinen tai seksuaalinen väkivalta kotona sekä muutoin epävakaat kodin olosuhteet.
   Nuoren sosiaalinen verkosto muuttuu kadulla. Perhe-, sukulais- ja naapurustosuhteet rapautuvat ja niiden merkitys vähenee. Katu voidaan nähdä paikkana, missä jo syrjäytyneet tai syrjäytymisvaarassa olevat nuoret kohtaavat ja muodostavat itselleen merkityksellisiä yhteisöjä, jotka saattavat olla sekä sosiaalisesti, kulttuurisesti että laillisuuden näkökulmasta yhteiskunnassa määrittyvän ja hyväksytyn normaaliuden ulkopuolella.

   Kontaktia nuoriin ylläpidetään aluksi tervehtimällä aina kohdattaessa. Jatkossa nuoriin pyritään tutustumaan syvällisemmin ja saavuttamaan heidän luottamuksensa. Jos nuoret ajan oloon kytkeytyvät ja liittoutuvat etsivän työn tekijöihin, voi työ muuttua etsivästä suunnitelmalliseksi tai jopa terapeuttiseksi. Tarvittaessa nuoria autetaan myös konkreettisissa käytännön ongelmissa esim. lainaamalla puhelinta akuuttien asioiden hoitamiseen, saattamalla virastoihin, neuvomalla vaikkapa kirjasto- tai Kela-kortin hankkimisessa tai tarjoamalla nuorelle lämpimiä vaatteita.
   Minkäänlainen nuorta alistava toiminta ei tule etsivässä työssä kysymykseen. Pakkotoimenpiteet julkisella paikalla todennäköisesti kostautuvat työntekijöille asiakasnuoren ja laajemminkin kadulla oleskelevien nuorten luottamuksen menettämisenä.
   Työskentelyn kontaktivaiheessa nuorta kohtaan on ilmaistava ehdotonta ja kärsivällistä sitoutumista. Nuoren kertomia, joskus ilmiselviäkin valheita ei tässä vaiheessa kannata kyseenalaistaa. Työntekijän on pystyttävä hyväksymään nuoren ongelmakäyttäytyminen ja ehkä hyvinkin epäsovinnainen elämäntapa. Kontaktin synnyttyä nuorta pitäisi huomioida ja tavata paljon, ottaa nuori lähelle. Alkaneesta vuorovaikutuksesta taannutaan ja etäännytään helposti takaisin "moikkailuasteelle", ellei nuoreen tässä vaiheessa panosteta.
   Syntyneen luottamuksen varassa voidaan ryhtyä käsittelemään nuoren elämäntapaa liittyviä ongelmia ja muutostarpeita. Työntekijöiden on huomioitava, millaiseen muutokseen nuoret ovat valmiita, ja toisaalta, millaista itsenäistä vastuuta omista toimistaan nuori on pystyvä ottamaan. Nuorten vastuullisuuden ja omatoimisuuden saavuttamiseksi saatetaan tarvita pitkäaikaista kumppanuutta ja tukemista.

TtL Eila Jantunen käsittelee vertaistukea masennuksesta kärsivien osallisuuden vahvistajana.

   Vertaistuki voidaan ymmärtää sosiaalisen tuen alakäsitteeksi tai erityismuodoksi. Se on sellaista sosiaalista tukea, jota toisilleen antavilla on jokin yhdistävä elämän kriisi tai muu haasteellinen elämäntilanne.
   Yksilön sosiaalisen tuen lähteet voi jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäisessä ryhmässä ovat perhe ja ystävät. Toisessa ryhmässä ovat ne tukiverkoston jäsenet, joiden kanssa ollaan tekemisissä vähemmän kuin perheen ja ystävien kanssa. Vertaiset ja vertaistukijat ovat osa yksilön itsensä valitsemaa ja muodostamaa sosiaalista verkostoa, koska luonnostaan he eivät kuulu sosiaalisen tuen verkostoon.
   Vertaistuki voi toteutua yksilöllisenä tai yhteisössä. Yksilöllinen vertaistuki on pääasiassa kahden henkilön välistä keskinäistä tukea. Yhteisöllinen vertaistuki on kollektiivista, ja se toteutuu vertaistukiryhmässä. Ryhmässä jäsenet toimivat keskenään kollektiivisesti yhteisten tavoitteiden suuntaisesti.
   Muiden auttaminen auttaa myös auttajaa. Toisten auttaminen voi vahvistaa auttajan omanarvontuntoa, itsensä hyödylliseksi ja tarpeelliseksi kokeminen kun on merkittävä kokemus jokaiselle. Lisäksi muita samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia auttamalla ihminen voi samalla syventää ymmärrystään omasta ongelmastaan.
   Antamisen ja vastaanottamisen ollessa tasapainossa vuorovaikutuksessa syntyy mielihyvän tunne, mikä on sekä psyykkinen että ihan fyysinen energisyyden tila. Vertaistukiryhmissä sekä auttajina että avun saajina olevat jäsenet kokevat voivansa paremmin kuin ne, jotka ovat pelkästään avun saajina.

   Ohimenevä masentuneisuus on erilaisiin pettymyksiin ja menetyksiin kuuluva luonnollinen tunnetila. Lievässä masentuneisuudessa ei useinkaan tarvita ammatillista puuttumista. Sairaudeksi määriteltävän masennuksen keskeisiä piirteitä ovat mielialan lasku, mielenkiinnon ja mielihyvän kokemisen menetys sekä energisyyyden väheneminen. Tavallisia ovat myös keskittymiskyvyn huononeminen, alentunut itsetunto, syyllisyyden ja avuttomuuden tunteet, pessimistiset tulevaisuudennäkymät sekä itsetuhoajatukset.
   Lääketieteessä masennustila luokitellaan lieväksi, keskivaikeaksi tai vaikea-asteiseksi eli psykoottiseksi masennukseksi. Pitkään jatkunut unettomuus, väsymys, vähäenergisyys ja kyvyttömyys tuntea mielihyvää voivat olla merkkejä vakavasta masennuksesta.
   Depression Käypä hoito -suosituksen (2004) mukaan masentuneen hoidon suunnittelussa on huomioitava masennuksen vaikea-asteisuus ja mahdollisuudet käyttää hoitopalveluja.  Masennuksen hoitoon käytetään pääasiassa lääkitystä, psykoterapiaa ja näiden yhdistelmiä, minkä lisäksi voidaan käyttää esim. kirkasvalohoitoa ja sähköhoitoa. Hoitoa annetaan ensisijaisesti perusterveydenhuollossa.

   Masentuneen itsetunto ja itsearvostus ovat heikkoja. Hän kokee olevansa muita huonompi ja vähäarvoisempi, mistä syystä masentuneet jättävät omat toiveensa huomiotta. Masentunut pyrkii helposti elämään muiden asettamien ehtojen mukaan, mikä ympäristössä saatetaan tulkita sopeutumiseksi, joustavuudeksi tai kiltteydeksi. Silti kyse on enemmänkin vaikeudesta ilmaista omia kokemuksia ja tunteita. Lisäksi heikko itseluottamus vaikeuttaa sosiaalisten suhteiden solmimista.
   Masentunut huomaa herkästi muiden reaktiot, jotka edelleen vahvistavat omaa erilaisuuden ja outouden kokemusta. Masentuneilla on kokemuksia vähättelystä, ylhäältä päin annetuista neuvoista ja ohjeista. Masennus ilmiönä hämmentää perheenjäseniä, tuttavia ja työtovereita, jopa ammattiauttajiakin. Muiden hämmennys puolestaan lisää masentuneen epävarmuutta, ja tämä alkaa välttää ajatustensa ja tunteidensa ilmaisemista.
   Mielenterveysasiakkaat, päihdeongelmaiset ja asunnottomat joutuvat usein leimaamisen kohteeksi. Näihin ryhmiin kuuluvien häpeän kokemukset ja identiteetit ovat kiinnostaneet myös tutkijoita, jotka ovat alkaneet puhua toiseuden kokemuksesta. Toiseudella he tarkoittavat yksilön samanaikaista kokemusta erilaisuudesta, ulkopuolisuudesta ja joskus myös eriarvoisuudesta.
   Leimat tulevat osaksi ihmisen sosiaalista identiteettiä. Tapa tuoda esiin leimaaville määrityksille vaihtoehtoisia määrityksiä itsestä on vastapuhetta. Vastapuhe on kommentointia, kirjoittamista tai leimatusta tavasta poikkeavaa tekemistä, ja sen tarkoitus on puhua itseä ulos toiseudesta ja tuoda itsestä yksilöllinen muille. Masentuneelle vertaistukiryhmä on yksi vastapuhetta mahdollistava foorumi.

   Vertaisryhmissä keskinäinen tuki toteutuu suurelta osin keskusteluina. Masentuneiden vertaistukiryhmässä keskustelua edistävät yksilöllisten valmiuksien lisäksi rakenteet ja vuorovaikutuksen ilmapiiri. Jokainen puhuu itsestään ja omasta puolestaan. Vertaisten kanssa otetaan esille itselle tapahtuneita asioita, ongelmia ja huolia, onistumisia ja tunteita, tai pohditaan omaa oloa laajemmin.

   Vastavuoroisuus oli masentuneiden vertaistukikokemuksissa keskeinen ilmiö ja normi, mihin sitoutumista kaikilta ryhmän jäseniltä odotettiin. Vastavuoroisuutta edistävinä tekijöinä pidettiin keskinäistä tasavertaisuutta ja kunnioitusta. Masennusta ja siihen liittyviä subjektiivisia kokemuksia ei mitätöity, kyseenalaistettu eikä vähätelty.

   Vertaistuki vahvistaa masentuneen voimaantumista ja valtaistumista sekä uuden identiteetin löytämistä. Sellaisia piirteitä, joita on totuttu pitämään heikkouksina tai jotka on totuttu kieltämään, aletaan pitää ihmisenä kasvun näkökulmasta arvokkaina.
   Oman avuntarpeen myöntäminen on monille masentuneille merkittävä kokemus. Ulospäin vahvalta näyttänyt sinnittelevä selviytyjä uskaltaakin kertoa työkavereilleen omasta masennuksestaan ja siihen saamastaan avusta. Tätä kautta on syntynyt yhteistä elämän haurauden ja haavoittuvuuden ymmärtämistä. Niin sanottu heikkous muuttuukin rohkeudeksi ja sen myötä valtaistumiseksi.

   Toipumisprosessin edetessä muiden ehdoilla toimimaan tottunut alkaa asettua itsensä puolelle. Usko omiin mahdollisuuksiin lisääntyy toipumisen myötä ja vertaistukiryhmä tukee yksilöiden uskoa mahdollisuuksiinsa. Kielteiset käsitykset itsestä alkavat vaihtua oman itsen ymmärtämiseksi.
   Tulevaisuuteen suuntautuva ajattelu on monelle masentuneelle merkki siitä, että voimavarat ovat lisääntyneet. Tulevaisuuteen liittyy toivoa ja suunnitelmia. Halukkuus osallistua lisääntyy. Voimavarojen lisääntyminen lisää myös vastavuoroisia ihmissuhteita ryhmän ulkopuolella ja näkyy aiempaa tietoisempina valintoina ja elämisen sisällön suunnitteluna.

   Vertaistukiryhmien kautta on mahdollisuus vaikuttaa masentuneiden kokemusasiantuntijuuden kartuttamiseen, siitä tiedottamiseen ja kokemusasiantuntijuuden hyödyntämiseen palvelujen kehittämisessä. Vertaistukitoiminnasta kerätyillä kokemuksilla on käyttöä sosiaali- ja terveysalan ammatillisessa työssä yhtä hyvin kuin kirkon diakoniatyössäkin. Osallisuutta vahvistavia kokemuksia aikaansaava vuorovaikutus soveltuu hyvin myös ammattilaisten ohjaamaan toimintaan. Kokemusasiantuntijuus haastaa mielenterveyspalvelujen ammattilaisia asiakaslähtöisten käytäntöjen aitoon toteuttamiseen.
   Jantusen mukaan vertaistukea ei pitäisi nähdä ammatillisten hoitomuotojen vaihtoehtona, vaan niiden rinnalla ja niitä täydentävänä mahdollisuutena. Masentuneen vertaistuesta saama hyöty näyttää olevan parhaimmillaan silloin kun vertaistoimijalla on henkilökohtainen hoitokontakti ja masennuksen vaikeusasteen mukainen hoito. Vertaistuella on oma roolinsa ja paikkansa masentuneiden kuntoutumisprosessissa osallisuuden ja sosiaalistumisen vahvistamisessa.

Sosionomi Tiina Häkkinen, VTL Heini Kapanen, FT Marjo Kolkka, YTM Marketta Peltonen, KM Tutta Tamminen-Vesterbacka ja YTM Suvi-Maaria Tepora käsittelevät artikkelissaan vammaisen ihmisen syrjäytymisuhkaa.

   Kirjoittajien näkemyksen mukaan on tavanomaista, että vammaispalvelujen saantia määrittää enemmän vammaisuus kuin varsinainen avun tarve. Monien vammaisten lasten vanhempien kokemus on ollut se, että vammainen lapsi tai nuori tulee kohdatuksi vammaisena tai ei tule kohdatuksi lainkaan. Vammaisten lasten ja nuorten asioiden hoitaminen tapahtuu vanhempien välityksellä. Heiltä vaaditaan monesti erityistä ponnekkuutta ja lapsen perusoikeuksien tuntemista, jotta he voivat taata lapsensa oikeuden olla ensisijaisesti lapsi.
   Aikuisen kehitysvammaisen tilanne on vielä haastavampi. Asioiden ajamisen ja kommunikaation tukemisen haaste on sitä suurempi mitä laajemmin toimintakykyä ja osallisuutta heikentävästä vammasta on kyse.

   Vammaisalalla tehtävän työn perustana on aina asiakkaan kohtaaminen ja kuuleminen. Asiakkaaksi voidaan mieltää vammainen henkilö tai koko perhe. Kohtaamistilanteissa työntekijältä edellytetään eina pysähtymistä asiakkaan näkökulman ja hänen tilanteensa ymmärtämiseen. Käytännössä asiakaslähtöisyys näkyy asiakkaan ja ammattilaisen välille syntyvänä aitona, tasa-arvoisena ja kahdensuuntaisena vaikuttamisena ja vuoropuheluna.
   Eettinen herkkyys on keskeinen osa ammatillista vuorovaikutusta. Se merkitsee ennen kaikkea taitoa asettua toisen ihmisen asemaan ja taitoa tarkastella asioita asiakkaan näkökulmasta. Eettiseen herkkyyteen kuuluu  myös kyky tunnistaa ja arvioida sitä, miten oikea oma tulkinta toisen tilanteesta on ja millaisia seurauksia omalla toiminnalla on toiselle ihmiselle.

   Kehitysvammaisten joukossa on henkilöitä, joilla on erityinen riski jäädä yhteisön vuorovaikutuksen ulkopuolelle. Näitä ovat esim. aisti- ja puhevammaiset henkilöt, joiden kanssa tavanomainen puheeseen ja kieleen perustuva ymmärrys ja vuorovaikutus eivät ole mahdollisia. Tämä johtaa helposti myös käsitykseen, ettei heillä ole omaan elämäänsä liittyviä toiveita ja mielipiteitä. Tasavertaisuuden toteutuminen kohtaamistilanteessa ei silloin ole itsestäänselvyys, ja siksi vuorovaikutukselle tulee antaa erityisen paljon aikaa.
   Monet vaikeimmin kehitysvammaiset ihmiset toimivat vielä aikuisinakin varhaisten vuorovaikutustaitojensa varassa. Lähi-ihmiset voivat kuitenkin omalla toiminnallaan tukea vaikeimmin vammaisen henkilön mahdollisuuksia osallistua ja toimia vuorovaikutuksen aktiivisena osapuolena ns. LOVIT-mallin mukaan.
   Mallin mukaan kommunikointia ja vuoroviakutusta tukee se, että toinen osapuoli
   L) on tilanteessa vastavuoroisesti LÄSNÄ
   O) ODOTTAA ja antaa tilaa aloitteille
   V) VASTAA toisen kommunikointiin
   I) mukauttaa ILMAISUAAN toisen kommunikointia vastaavaksi
   T) tarkistaa viestien TULKINNAN.
   Merkityksellistä on ymmärtää, että puhevammaisen henkilön kommunikointi on koko yhteisöä koskeva asia. Aiemmin ongelman ajateltiin koskevan vain henkilöä itseään, nyt ongelman katsotaan olevan yksi yhteisen vuorovaikutuksen osatekijä.

   Puhetta tukevasta ja korvaavasta kommunikoinnista käytetään yleisesti kansainvälistä lyhennettä AAC (augmentative (tukeva) and alternative (korvaava) communication). Lyhenne kuvaa menetelmän olevan puhetta, kommunikointia tukevaa, tai kommunikointitapana puheen korvaava, jolloin se on henkilön ensisijainen kommunikointikeino.
   Varsinaisia kommunikaatiota tukevia ja korvaavia menetelmiä voidaan nimetä lukuisia. Nämä voivat olla selkeästi omia kokonaisuuksiaan (esim. Bliss-kieli) tai monen eri menetelmän yhdistämistä yksilön lähtökohtien mukaan (esim. tukiviittomat ja PCS-kuvat).
   Ei-avusteisia puheen tukena käytettyjä menetelmiä on kommunikointi elein ja viittomin. Tähän sisältyvät eleilmaisu, ruumiin kieli, tukiviittomat (viestin merkityksen kannalta olennaisten sanojen viittominen) sekä yksilöllisesti helponnetut viittomat. Lisäksi käytetään viitottua puhetta (puhutun kielen sanatarkka kääntäminen viittomiksi) ja sormiaakkosviestintää (huuliltaluvun tukimenetelmä) sekä vinkkipuhetta (huuliltaluvun tukimenetelmä lapsilla, joilla on sisäkorvaistute). Kirjoittajat korostavat, että varsinainen viittomakieli ei ole AAC-menetelmä, vaan luonnollinen kieli, joka on puhutun kielen kaltainen.

   Person-Centered Planning eli yksilöllinen suunnitelmatyöskentely auttaa vammaista henkilöä osallistumaan tarvitsemansa tuen suunnitteluu ja toteuttamiseen. Hämeenlinnalainen Koulutuskeskus Tavastia (nyk. Ammattiopisto Tavastia) jalkautti menetelmän Englannista Suomeen ESR-hankkeessa vuosina 2004 - 2006.
   Yksilökeskeinen suunnitelmatyöskentely (YKS) on levinnyt Suomessa jo jonkin verran. Muun muassa Eteva-kuntayhtymässä YKS on valittu asiakastyön kehittämisen peruspilariksi.
   YKS´n taustalla on voimaantumisteoria (empowerment). Voimaantuminen näkyy vastuunottona omasta kehityksestä sekä haluna ja kykynä toimia tavalla, jonka kokee oikeaksi. Lisäksi voimaantuminen näkyy omien mahdollisuuksien luomisena, omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta huolehtimisena, osallistumisena tietoiseen muutokseen sekä kykynä asettaa päämääriä ja toimia niiden suuntaisesti.
   YKS eroaa perinteisistä tuki-, hoito- ja kuntoutussuunnitelmista, sillä siinä henkilö itse on suunnitelmansa keskipiste. Yksilökeskeisen suunnitelman otsikko on "Minun elämäni" ja se kirjoitetaan minämuotoon, vaikka usein varsinaisen kirjoittamisen tekeekin toinen henkilö. Tämä asettaa lähihenkilöt tärkeään rooliin vammaisen henkilön tulkitsijoina sekä tulkintojen kirjaajina.
   YKS´n tiedonhankinnan välineitä ovat kartat ja polut. Tietoa kootaan yhdessä vammaisen henkilön ja tämän lähihenkilöiden kanssa kuvien kautta, keskustelemalla ja havainnoimalla. Tiedon on tärkeää olla siinä muodossa, minkä henkilö itse ymmärtää: esim. symbolikirjoituksena, PCS-kuvina tai valokuvina. Saadusta tiedosta koostetaan suunnitelma kirjalliseen muotoon. Kartan avulla tarkastellaan henkilön historiassa olevia tärkeitä asioita ja käännekohtia. Polun avulla voidaan löytää asiakkaan vahvuuksia ja heikkouksia.
   Aineiston pohjalta tehdään omakohtaisen elämäntavan suunnitelma, johon muodostuu kuva siitä, kuinka ihminen haluaa tulla tuetuksi sillä hetkellä. Siihen kirjataan tälle tärkeitä ja merkityksellisiä asioita sekä tämän tapoja toimia jokapäiväisessä elämässä. Kehitettävistä asioista tehdään omakohtainen tulevaisuudensuunnitelma, joka auttaa tätä henkilöä pääsemään mukaan tavalliseen elämään ja toteuttamaan elämässään uusia asioita. Suunnitelmaan on tärkeää kirjata vastuut ja aikataulu, jotta asioiden eteenpäin meneminen saadaan varmistettua.
   Hyvin totetutettu YKS ehkäisee syrjäytymistä, koska se lisää tukea ja apua tarvitsevan ihmisen kuulluksi tulemista tämän omaan elämään liittyvissä valinnoissa, päätöksissä ja suunnitelmissa. Silti on pidettävä huolta siitä, ettei tapahdu syrjäytymistä palveluiden sisälle. Tämä tarkoittaa tilannetta, missä kehitysvammainen ihminen toimii vain ja ainoastaan kehitysvammaisille tarkoitetuissa ympäristöissä.
   Kirjoittajat kaipaavat palveluihin uudenlaista ajattelua ja osaamista. Myös luovuutta tarvitaan, jotta vältettäisiin tavanomaisimmat ratkaisut, jotka löytyvät palveluiden sisältä. YKS´n mahdollistuminen ja sen edellyttämä työskentelytavan muutos vaativat vahvaa linjausta palveluita toteuttavassa organisaatiossa.

   Tämän päivän sosiaalipolitiikassa ja sosiaalityössä puhutaan aktivoinnista, osallisuudesta ja syrjäytymisen ehkäisystä. Sosiaalinen osallistumattomuus nähdään syrjäytymisenä. Se sisältää työttömyyttä, harrastamattomuutta, kulttuurielämän ulkopuolisuutta jne. Vammaisen ihmisen kohdalla tämä kaikki toteutuu huomaamatta, jopa tuotettuna.
   Erilaiset osallisuutta ja kommunikaatiota tukevat menettelyt ovat avainasemassa hyvässä palvelutyössä, joka on luonteeltaan paljon monivivahteisempaa kuin perinteisessä asiakas-työntekijä-suhteessa. Usein on kyse asumispalveluista, joissa kehitysvammaisen henkilön arki toteutuu. Sen sujuminen edellyttää tavallisesti paljon tukea, mutta erityisesti ammatillisen osaamisen ytimeen näyttää muotoutuvan kyky toimia hyvin eri tavoin eri asioiden ja tilanteiden suhteen. On kyse siitä, kuinka auttaja asemoituu suhteessa apua tai tukea tarvitsevaan ihmiseen, sekä kuinka herkkä hän on aistimaan avun ja tuen tarpeen sävyjä.

Terhi Laine ja TtT Arja Suikkala käsittelevät artikkelissaan terveyskeskuspäivystystä osana matalan kynnyksen palvelujärjestelmää.

   Kun potilas ei saa tarvitsemaansa hoitoa terveyskeskuspäivystyksestä, hän voi tulla sinne uudestaan ja uudestaan. Tutkimusten mukaan terveyskeskuspäivystystä usein käyttävät potilaat eivät ole yksi yhtenäinen ryhmä. Yhteisenä nimittäjänä voi pitää sitä, että he hakeutuvat päivystykseen yli viisi, jopa 9 - 14 kertaa vuoden aikana. He käyttävät paljon myös muita terveys- ja sosiaalipalveluja, päihdeneuvontaa ja psykiatrista hoitoa. Lisäksi heillä on todettu olevan useita hoitojaksoja sairaalassa.
   Terveyskeskuspäivystyksessä kiireetöntä hoitoa tarvitsevilla potilailla on usein terveysriskikäyttäytymisen ja fyysisten oireiden lisäksi psyykkistä kuormittuneisuutta, katkonaisia työuria, taloudellisia vaikeuksia ja sosiaalisista suhteista syrjäytymistä. Osalla potilaista psykososiaaliset ongelmat ilmenevät fyysisinä oireina. Heillä on myös masentuneisuutta ja psykiatrisia sairauksia, mutta eivät useinkaan koe tarvitsevansa psykiatrista hoitoa. Ainakin osa näistä potilaista on ensisijaisesti sosiaalitoimen palveluiden tarpeessa, mutta he hakeutuvat terveyskeskuspäivystykseen useimmiten iltaisin tai viikonloppuisin hakemaan apua kokemiinsa fyysisiin oireisiin tai saadakseen keskustella jonkun kanssa.
   Terveyskeskuspäivystystä kuormittavat lisääntyvässä määrin potilaat, joilla on päihteiden käytöstä johtuvia ongelmia. Päihteiden käytön lisäksi asioinnin taustalla on usein monia elämäntilanteeseen liittyviä kuormitustekijöitä, kuten yksinäisyyttä sekä vakavia ja monimuotoisia ihmissuhdevaikeuksia. Lisäksi näiden potilaiden elämää saattavat varjostaa köyhyys ja asunnottomuus sekä niihin liittyvä avun tarve.
   
   Nykyisillä resursseilla ja palvelurakenteella henkilökunnan on vaikea keskittyä niiden potilaiden tilanteeseen, jotka vaativat perusteellista paneutumista. Tällöinhän pikainen ongelman tunnistaminen ei riitä. Tilanne vaatii palvelujärjestelmän, toimintamallien ja yksittäisen työntekijän osaamisen kehittämistä.
   Kirjoittajat haluaisivat arvioida työyksikön ja yksilötason nykyisen osaamisen ja määrittää tulevaisuuden tavoitteet. Tämän jälkeen he valitsisivat kehittämismenetelmät, joilla tuetaan päivystyksessä asioivien potilaiden palveluprosesseihin liittyvän syvällisen erotyisosaamisen kehittymistä. Terveyskeskuspäivystyksen työntekijät tarvitsevat koulutusta, missä käsitellään terveyseroja ja niitä kaventavia toimintatapoja.
   Terveyskeskuspäivystyksessä työntekijän tulee ymmärtää potilaan kokonaistilanne. Potilaan fyysisten oireiden hoitamisen lisäksi on huomioitava psykososiaaliset tekijät.
   Työ syrjäytymisvaarassa olevien ja syrjäytyneiden potilaiden kanssa edellyttää tasa-arvoista työntekijä-potilassuhdetta, potilaan hyväksymistä ja kunnioittamista sekä halua avun ja tuen tarjoamiseen. Työntekijän tulee kuunnella potilaan esille tuomia ongelmia sekä tuntea ja ymmärtää palvelujärjestelmän toimintaperiaatteet. Hänellä tulee olla taito kulkea potilaan rinnalla ja vaatia potilaan tarvitsemia palveluja. Tutkimusten mukaan asunnottomien kokemukset terveydenhuollosta tuovat kuitenkin esille työntekijän osoittaman myötätunnon puutteen ja epäkunnioituksen.
   Terveyskeskuspäivystyksen työntekijät neuvovat ja ohjaavat potilaita muihin palveluihin. Terveyskeskuspäivystyksessä palveluohjaus edellyttää huolellista potilaan tilanteen kartoittamista sekä jatkohoidon suunnittelua yhdessä potilaan ja tämän läheisten kanssa.
   Kirjoittajien mielestä terveyskeskuspäivystykseen voisi palkata myös erityistyöntekijän, esim. sosiaalialalta. Tämä työskentelisi niiden asiakkaiden kanssa, joilla on monia ongelmia ja mielenterveyden tai päihdetyön erityispalvelujen tarvetta. Erityisesti mielenterveys- ja päihdepotilaat sekä syrjäytymisvaarassa olevat nuoret hyötyisivät tällaisesta matalan kynnyksen palvelusta, mikä helpottaisi näiden pääsyä muihin palveluihin.

   Useat politiikkaohjelmat tähtäävät asiakaslähtöiseen matalan kynnyksen palvelujärjestelmään. Samanaikaisesti kunnat säästävät ja tehostavat toimintaansa. Yksittäinen terveyskeskuspäivystyksen työntekijä työskentelee tässä ristiriitaisessa kentässä. Kirjoittajat pelkäävät, että osaaminen ja toimintakäytännöt, joita tarvitaan työskenneltäessä kaikkein heikoimmassa asemassa olevien kanssa, voivat jäädä katveeseen.
   Kirjoittajat toivovat näkevänsä tulevaisuudessa yhä enemmän eri alojen yhteistyötä ja palveluketjujen toimivuutta. Joka tapauksessa avaimet poiskäännyttämisen torjumiseen löytyvät asiakkaan hyväksymisestä ja ihmisarvoisesta kohtaamisesta.

Otetaan lopuksi vielä muutama kirjasta löytyvä huomio syrjäytymisen vastaisen työn taloudellisiin reunaehtoihin liittyen.

   YTT Sakari Kainulainen valittaa Suomessa syrjäytymisen vastaiseen työhön suunnattujen resurssien vähäisyyttä. Esim. vuonna 2007 tuohon työhön Suomessa käytettiin 2,61 % kaikista sosiaalimenoista.
   Valtio ei juurikaan kohdista varoja suoraan syrjäytymsien vastaiseen työhön, sen roolina on edistää hyviksi katsomiaan asioita ohjelmallisella työllä, tarjoamalla erityisesti projektipohjaista kehittämisrahaa palavelurakenteen ja työtapojen uudistamiseen. Budjettivarojen kohdentamista heikentää edelleen se, että informaatio-ohjaukseen perustuva resurssien kohdentaminen ei mahdollista kovinkaan tarkkaa resurssien valtakunnallista suuntaamista. Valtion ja kuntien työnjaossa kunnilla on velvollisuus tuottaa kuntalaisten tarvitsemat palvelut.
   Valtion ja erityisesti poliitikkojen työ on paljolti ohjelmallista, puitteita raamittavaa ja vain vähäisessä määrin konkretiaa lähelle pääsevää työtä. Erityisesti suurten sanojen ja pienten tekojen ristiriita tulee näkyviin hallitusohjelmia sekä valtion keskeisintä syrjäytymisen vastaisen työn instrumenttia, budjettia, lukiessa.
   Konkreettinen syrjäytymisen vastainen työ näyttää paikantuvan kansalaisyhteiskuntaan: työksi, jota tehdään vaatimattoman julkisen tuen turvin ja enemmän auttamisen eetoksen voimin. Oletettavasti suurimman ja raaimman vastuun syrjäytymisen vastaisesta työstä kantavat syrjäytyneiden läheiset.
   Näyttää siltä, että syrjäytymisen vastaista työtä rahoitetaan pääosin projektiluontoisesti Raha-automaattiyhdistyksen tai muiden rahoittajien (esim. Euroopan sosiaalirahasto) kautta. Ja tuosta projektimuotoisesta työstä sitten seuraa pitkäjänteisyyden puuttuminen eri tasoilla. Painotuksista riippuen työmuodot hakeutuvat rahoittajien toiveiden suuntaisiksi, ja tämä työtapa ajaa syrjäytymisen vastaisen työn helposti marginaaliin.
   Suomesta on puuttunut uutta ajattelua siinä, kuinka julkinen hallinto voisi tehdä yhteistyötä kumppaneidensa kansalaisjärjestöjen kanssa. Nykyiset rahoitusjärjestelmät tuntuvat asettavan nämä tahot vastakkain, toistensa kilpailijoiksi. Mikäli hallitukset aidosti haluavat edistää rajoja rikkovaa monitoimijaisuutta, niiden tulisi muuttaa rahoitusjärjestelmänsä politiikkaohjelmiensa tavoitteita noudattaviksi.

   YTT Keijo Piirainen nostaa esiin Ira Malmberg-Heimosen väitöskirjan vuodelta 2005. Väitöskirja analysoi työvoimapolitiikan seurauksia ottaen huomioon useita yksilötason muuttujia. Se tutkii työllistymisvaikutusten ja mielenterveyden välistä suhdetta sekä tarkastelee työvoimapolitiikan vaikutuksia erityisesti sellaisiin työttömien ryhmiin, joiden työllistymismahdollisuudet ovat rajoittuneet.
   Tutkimuksen päätulos osoitti, että työvoimapolitiikan kovat toimenpiteet, kuten taloudelliset kannustimet ja sanktiot, lisäävät työllistymistä jonkin verran - mutta ainoastaan niiden ryhmien kohdalla, joilla on todellisia edellytyksiä työllistyä.
   Sen sijaan toimenpiteet, jotka pyrkivät lisäämään yksilöiden mahdollisuuksia sopeutua työttömyystilanteeseen, vaikuttavat huono-osaisimpien ryhmien mielenterveyteen positiivisesti. Näissä ryhmissä työvoimapolitiikan kovat toimenpiteet vaikuttavat kielteisesti sekä mielenterveyteen että työllistymiseen.
   Tutkimuksen mukaan työttömien yksilökohtaisten erojen tarkempi huomioon ottaminen tukee työvoimapolitiikan tuloksellista kehittymistä optimaaliseen suuntaan.

Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla on artikkelikokoelma, jossa tuodaan esille syrjäytymisen koko kuva. Kirjoittajat tekevät selkoa tilanteesta sekä esittävät kritiikkiä ja ratkaisuja, joten teos on edelleen pätevää luettavaa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Niina Junttila: Kaiken keskellä yksin
Tammi 2018
224 sivua


Kasvatuspsykologian apulaisprofessori Niina Junttila on aiemmin tutkinut lasten ja nuorten yksinäisyyttä Turun yliopistossa, ja häneltä on aiemmin ilmestynyt aiheesta teos Kavereita nolla. Viime vuonna häneltä ilmestyi kirja Kaiken keskellä yksin, jossa kaiken ikäiset ihmiset kertovat, miltä yksinäisyys tuntuu. Kirjaan on käytetty materiaalia seuraavista tutkimushankkeista, selvityksistä ja kyselyistä.
   HS: Helsingin Sanomien kanssa yhteistyönä vuonna 2015 kerätty "Suomalaisten yksinäisyyskysely", jonka johtajana toimi professori Juho Saari. Kyselyyn vastasi viikon aikana n. 30.000 suomalaista, joista n. 4.000 kirjoitti laajemmin omista kokemuksistaan sekä siitä, mitä yksinäisyys on heidän elämässään aiheuttanut.
   S24: Suomi24-keskustelusivuston yksinäisyysketjun kirjoituksia. Hankkeen johtajana toimi Juho Saari ja aineisto kerättiin kolmena eri ajankohtana vuosina 2008 - 2010.
   MTS: Suomen Mielenterveysseuran "Yhteisvastuu nuorista" -tutkimus- ja kehittämishankkeen osana vuonna 2011 kerätty aineisto. Kyselyyn vastasi yli 900 pääosin 12 - 14 -vuotiasta nuorta.
   Valtakunnallinen vertaistukikysely: Kansallinen vertaistukikysely toteutettiin vuonna 2016 yhteistyössä Raha-automaattiyhdistykseltä rahoitusta saaneiden järjestöjen kanssa tarkoituksena selvittää, mistä ja miten suomalaiset hakevat ongelmiinsa apua. Hankkeen johtajana toimi Juho Saari ja kyselyyn vastasi n. 750 ihmistä.
   SB/Yle: Toimittaja Sarita Blomqvistin Yleisradion nettisivujen kautta vuonna 2016 keräämä aineisto, jonka päätarkoituksena oli kartoittaa pitkäaikaisten yksinäisyyden kokemusten aiheuttamaa katkeruutta, kostonhalua ja mahdollista radikalisoitumista.
   YVK: Yhteisvastuukeräysken yksinäisyysaineisto on Kirkkopalvelujen vuonna 2011 keräämä kysely. Hankkeen johtajina toimivat professorit Krista Lagus ja Juho Saari. Avoimiin yksinäisyyttä koskeviin kysymyksiin vastasi n. 500 ihmistä.
   RAKKAUS: "Suomalaisten rakkauskysely" toteutettiin yhteistyössä Meidän Perhe- ja Vauva-lehden kanssa vuonna 2016. Vastuullisina tutkijoina toimivat Juho Saari, tutkimusprofessori Osmo Kontula, professori Niina Junttila ja dosentti Sakari Kainulainen. Vastauksia suomalaisten kokemasta rakkaudesta, parisuhteista ja yksinäisyydestä saatiin n. 3.000 eri-ikäiseltä, suurimmaksi osaksi parisuhteessa elävältä suomalaiselta.
   sp: Henkilökohtaisesti saadut viestit, kirjeet ja kertomukset, joiden käyttöön ihmiset ovat antaneet lupansa, mutta joiden osalta he eivät halua tulla tunnistetuiksi.

   Edelleen jotkut kysyvät, onko joku vielä nykyisinkin yksinäinen, kun kaikilla on netti ja kaikki mahdolliset sähköiset yhteydenpitovälineet. No, kyllä on, ja oikeastaan ihan yhtä moni kuin aiemminkin. Eihän laitteista itsestään seuraa saa, jos ei ole kavereita, joihin ottaa yhteyttä. Junttila toteaa, että se, että on olemassa mahdollisuuksia, joita itse ei kuitenkaan pysty hyödyntämään, on itse asiassa huomattavasti pahempaa kuin se, ettei noita näennäisiä yhteydenpitomahdollisuuksia olisi - silloinhan kyse ei olisi epäonnistumisesta sosiaalisten suhteiden luomisessa, vaan ainoastaan käytännön ongelmista niiden ylläpitämisessä.
   Yksinäisyyttä on kahta erilaista. Sosiaalisella yksinäisyydellä tarkoitetaan sitä, eteivät omat sosiaaliset verkostot vastaa sitä, mitä itse haluaisi. Emotionaalinen yksinäisyys on puutetta läheisestä, tärkeästä ja luotettavasta ihmisestä; se on kokemus siitä, ettei ole ketään, joka ymmärtäisi, joka kunnioittaisi, johon voisi luottaa ja joka säilyisi ystävänä huolimatta siitä, mitä ympärillä tai mitä itselle tapahtuu.

   Lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksessa tehdyn tutkimuksen mukaan lapsista on viimeisen neljännesvuosisadan aikana jonkinlaista yksinäisyyttä tuntenut joka viides. Heistä neljännes kertoo olevansa yksinäinen "aina".
   Myös aikuisten yksinäisyyden kokemukset ovat säilyneet yhtä yleisinä eli jossain elämäntilanteessa yksinäisyyttä kokee suomalaisista joka viides. Pidempiaikaiseksi eli useamman vuoden kestäväksi kokemukseksi se muodostuu joka kymmenennellä.
   Ainoa asia, mikä neljännesvuosisadan aikana on muuttunut, on yksinäisyyden vaikutus muuhun hyvinvointiin ja terveyteen. Yksinäinen ei enää ole pelkästään "omanlaisensa persoona", vaan pahimmassa tapauksessa hän on itsetuhoinen, ahdistunut, masentunut ja tipahtanut hyvinvointiyhteiskunnan ulkopuolelle, koska ei pärjää yhä vahvemmin sosiaalisiin suhteisiin perustuvassa informaatio- ja statusyhteiskunnassa.
   Kuuluminen johonkin sukuun tai yhteisöön ei enää takaa automaattisesti sitä, että kaikista pidetään yhtä lailla huolta. Ihmissuhteet on nyky-yhteiskunnassa rakennettava itse. Valinnan mahdollisuudet ovat aiempaa runsaammat, mutta sen mukana tulee myös vastuu näiden suhteiden rakentamisesta ja ylläpitämisestä. Ellei siinä onnistu, jää helposti irralliseksi ja ulkopuoliseksi.
   Yksinäisyys ei enää ole välttämättä sitä, että asuu kaukana muista, majakanvartijana tai poikamieserakkona tavaten ihmisiä korkeintaan kerran kuussa. Nyt yksinäisyys on myös sitä, että ympärillä on kaikki mahdolliset keinot verkostoitumiseen ja sosiaaliseen vuorovaikutukseen, mutta ei ketään, johon ottaa yhteyttä. Sitä, ettei oma puhelin soi, vaikka lataisi sen joka ilta uudestaan ja uudestaan. Sitä, ettei ole ketään, johon voisi luottaa, joka kuuntelisi ja joka pysyisi ystävänä, tai edes tuttavana, tapahtui sitten mitä tahansa.
   Yksinäisyys voi olla sitä, että liittyy kaikkiin mahdollisiin virtuaaliryhmiin ja lähettää kaveripyyntöjä julkkiksille, jotka saattaisivat ne hyväksyä ja joiden yleiseen levitykseen laittamia viestejä voisi sitten lukea ja kommentoida, ja siten tuntea kuuluvansa joukkoon, joka kertoo toislleen ajatuksistaan ja tunteistaan. Tosin todennäköisempää on, ettei kuvatun kaltaisissa ryhmissä kukaan itsestään mitään aitoa ja oikeaa jaa. Tai jos joku onneton niin erehtyy tekemään, hän vaikuttaa muiden silmissä vähintään oudolta ja tulee jäämään tykkäysten ulkopuolelle.

   Junttila arvelee, että useimmista työyhteisöistä lienee ainakin joskus löytynyt kollega, jonka seuraan kahvihuoneessa ei koskaan istuttu, jonka keskustelunavauksia ei noteerattu ja jota ei tämän kävellessä vastaan tervehditty. Yleisimmin syyn tällaiseen suhtautumiseen ja toimintamalliin selitetään olevan siinä, että kollega on "outo" ja hänen seurassaan koetaan vaivaantuneisuutta tai epävarmuutta.
   Junttila ei usko kovinkaan monen näistä kulmien alta katsotuista olevan yhtään sen oudompi kuin kukaan muukaan. Se nyt vain menee niin, että jos joku tulee kohdelluksi vähän outona ja erilaisena, tästä vähän kerrallaan tulee sellainen.

   Yksinäisyys on oikeaa, aivotoiminnan tasolla kuvattavissa olevaa kipua, joka tuntuu yhtä pahalta kuin mikä tahansa fyysinen kipu. Tätä on tutkittu ja tulos on aina ollut sama, meidän aivomme käsittelevät sosiaalista kipua samoin kuin fyysistä. Sanonta siitä, että yksinäisyys sattuu tai satuttaa, pitää siis täysin paikkansa myös silloin, kun kivun ajatellaan olevan vain jotain, mitä voi todentaa lääketieteellisin menetelmin.
   Yksinäisyyden kokemusten väheksyminen tai "ihan oma vika kun ei osaa olla" -asenne on varmin tapa lisätä yksinäisyyttä ja saada yksinäinen tuntemaan olonsa vieläkin huonommaksi. Eihän se liene yleisesti tapana, että kehottaisimme neliraajahalvaantunutta kävelemään itse, kun kerran muutkin niin tekevät. Silti yksinäisiä kehotetaan soittelemaan kavereilleen tai lähtemään ulos pitämään hauskaa. Tai ottamaan itseään niskasta kiinni ja hankkimaan niitä kavereita, koska "niin minäkin olen aina omat kaverini hankkinut".
   "Sitten, kun haluaisi mennä jonnekin ja patistaa itseään ja kysyy jotakuta mukaan, on se vaikeaa. Kaikilla on perhe ja ystäviä ja muuta menoa. Elämä. Minut sivuutetaan, vaikka juuri minä yritän huutaa apua. Mutta enhän minä voi sitä kenellekään sanoa." (HS)

   N. 60 % yksinäisistä koki oman jatkuvan yksinäisyytensä johtaneen siihen, että he mieluummin eristäytyivät omaan kotiinsa kuin lähtivät erilaisiin tilaisuuksiin, tapahtumiin, tai yleisesti oikein mihinkään. 40 % yksinäisistä pelkäsi omaa tulevaisuuttaan ja vastaava määrä kertoi yksinäisyyden johtaneen pelkoihin sosiaalisissa tilanteissa.
   Aloitekyvyttömyyttä yksinäisistä naisista koki noin puolet, miehistä 60 %. Masennusta eli yhtä yleisimmistä yksinäisyyden liitännäisyyksistä koki naisista yli puolet, miehistä yli 60 %. Yksinäisyyden koetut vaikutukset omalle psyykkiselle hyvinvoinnille, uskolle tulevaisuuteen ja sosiaaliselle pärjäämiselle ovat siis varsin yleisiä.
   "Minulla ei ole ketään, jolta saisin tukea, kun sairastun tai voin huonosti. Edes Suomen sosiaaliset turvaverkot eivät ole minua varten. Olenkin miettinyt elämääni ja tullut siihen tulokseen, että kun en enää jaksa fyysisesti tai psyykkisesti, minulla ei ole muuta realistista vaihtoehtoa kuin kuolla pois. Tapa on kuitenkin vaikea löytää, sillä en halua tuottaa tuskaa läheisilleni. Kuoleman pitää näyttää 100-prosenttisesti luonnolliselta tai onnettomuudelta. Minut on toistaiseksi vaikeina hetkinä pitänyt elossa se, että en ole keksinyt vielä aukotonta tapaa varmasti kuolla ja samalla olla tuottamatta tuskaa läheisilleni, jos he arvaisivat kuoleman itse aiheutetuksi." (YVK)

   Yksinäisyyden koettiin psyykkisen hyvinvoinnin lisäksi vaikuttavan myös muuhun elämään, erityisesti terveyskäyttäytymiseen ja taloudellisiin epävarmuustekijöihin. Naisista 13 % ja miehistä lähes viidennes kertoi yksinäisyyden aiheuttaneen heille taloudellisia vaikeuksia. Noin joka kymmenes ajatteli työttömyytensä olevan seurausta omasta pitkäaikaisesta yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksestaan.
   Välittävinä tekijöinä toimivat luultavasti pelot, epävarmuus ja luovuttaminen tilanteissa, mitkä oman jaksamisen kannalta tuntuvat ylivoimaisen vaikeilta. Työhaastatteluun ei ole helppo mennä, jos torjutuksi tulemisen pelko on voimakasta ja elämänmittaisten kokemusten vahvistamaa. Ilman uskallusta ei voi yrittää, eikä ilman yrittämistä voi onnistua. Luovuttaminen saa kaiken tuntumaan lähes sietämättömältä.
   "Käyn ulkona vain silloin, kun minun pitää kerran viikossa ostaa ruokakaupasta ruokaa, muuten välttelen ulkona käymistä jos mahdollista. En enää edes jaksa välittää omasta ulkonäöstäni, en meikkaa, en harjaa hiuksia, puen aina jotkut vaatteet päälle mitkä löydän. Minulle on aivan sama miltä näytän, koska kukaan ei kuitenkaan kiinnostu minusta." (YVK)

   Amerikkalainen psykologi William James kirjoitti 1800-luvun loppupuolella psykologian alan käsikirjan The Principles of Psychology, missä hän kuvasi silloisia psykologian peruskäsitteitä, mekanismeja, ilmiöitä ja tärkeimpinä pitämiään asioita. Jo tuolloin mukana oli myös ostrakismin eli torjutuksi tulemisen ja huomiotta jättämisen voimakas heikentävä vaikutus henkilön sekä senhetkiseen että tulevaan psyykkiseen terveyteen.
   Ostrakismi on väkivaltaan, kaltoinkohteluun ja kiusaamiseen verrattavissa olevaa, tahallaan tai tahattomasti tuotettua sosiaalista kipua. Mutta toisin kuin fyysisessä kiusaamisessa tai väkivallassa, tai verbaalisessa kiusaamisessa ja väkivallassa, satutetaan ostrakismissa tekemättä yhtään mitään. Kohdentamatta toiseen katseita, kosketusta, sanoja tai mitään muutakaan eli sulkemalla hänet täysin ulkopuoliseksi ja täten tuottamalla hänelle kokemus siitä, ettei hänellä ja hänen olemassaolollaan ole yhtään mitään merkitystä. Että hän on näkymätön, kuulumaton, tarpeeton ja turha.
   Aivan kuten William James jo 1800-luvulla kuvasi, kivun kokemuksena tämä saattaa satuttaa enemmän kuin pahimmatkaan fyysiset iskut. Jos fyysisiä iskuja satelisi, silloin sentään tietäisimme olevamme edes jonkinlaisen huomion arvoisia.

   Miksi ostrakismi ja yksin jääminen sitten satuttavat näin paljon? Evoluutiopsykologian piirissä ajatellaan, että kaikki tarpeet, jotka syntyvät jonkin havaitun, elämän jatkumisen kannalta olennaisen asian puutteesta, herättävät meissä varoitusmekanismin. Koska ihmisen on elääkseen saatava ravintoa, synnyttää ruoan puute nälän ja juoman puute janon. Elimistön lämpötilan laskeminen saa aikaan kylmyyden kokemuksen, nouseminen kuumuuden. Samoin käy, kun joutuu alkukantaisen selviytymisen ja suvunjatkamisen kannalta epäedulliseen tai suorastaan vaaralliseen tilanteeseen eli ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi.
   Puute yhteenkuuluvuudesta siis herättää elimistössämme varoitussignaalin, jonka tehtävänä on saada ihminen toimimaan, ja erilaisista varoitussignaaleista ehdottomasti tehokkain on kipu. Kiehuvan veden kosketus iholla saa aivomme reagoimaan automaattisesti, samoin käy ostrakismissa.
   Tarve yhteenkuuluvuudesta ja pelko sen menettämisestä saa ihmisen jopa kyseenalaistamaan omat aistihavaintonsa tullakseen hyväksytyksi muiden mukaan. Solomon Aschin 1950-luvulla toteuttamassa kokeessa 75 % koehenkilöistä vastasi tahallaan väärin - vain ja ainoastaan siksi, että muut heitä ennen vastanneet (jotka oikeasti eivät olleet tutkittavia vaan tutkijoita) olivat myös vastanneet väärin. Ainoastaan neljännes koehenkilöistä uskalsi olla muiden kanssa eri mieltä, vaikka kyse oli  niinkin vähäpätöisestä asiasta kuin kuvassa näkyvien janojen pituudesta.
   Kun kyse on jostain isommasta, esim. ulkopuolisen ja erilaiseksi koetun ihmisen hvyäksymisestä, on ryhmän luoma paine huomattavasti voimakkaampi. Silloin on helpompi toimia kuten muut, jättää joku toinen ulkopuoliseksi, kuin alistua riskiin siitä, että tulee eriävän mielipiteensä vuoksi itsekin ostrakisoiduksi.

   Yksi vakuuttavimmista ja koskettavimmista nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeen tutkimuksista on Edward Tronickin vuonna 1975 lapsipsykologian konferenssissa julkistama "Still face"- eli "Tyhjät kasvot" -tutkimus. Ensin noin vuoden ikäinen tyttövauva on äitinsä kanssa kasvokkain tapahtuvassa iloisessa vuorovaikutuksessa: kun vauva ilmehtii, äiti ilmehtii mukana, he toistavat toistensa ilmeitä, äänteitä ja eleitä, ja nauttivat silmin nähden toistensa seurasta.
   Sitten äitiä pyydettiin kääntymään hetkeksi pois ja palaamaan takaisin niin, ettei hän enää ota kontaktia lapseen. Toisin sanoen, äiti on fyysisesti edelleen läsnä, mutta psyykkisesti ulkopuolella. Suljettuaan ilmeensä äiti kääntyy takaisin lastaan kohti, mutta ei enää reagoi eikä ota katsekontaktia lapseen.
   Lapsen reaktio on nopea. Vaikka kyse on vauvasta, käy hän nopeasti läpi kaikki osaamansa hyvät asiat, ilmeet, eleet, temput ja äänensävyt, joilla aiemmin sai äidin mukaan elämäänsä. Lapsi osoittelee asioita, yrittää kumartua äitiä kohden, hymyilee, jokeltelee ja tekee parhaansa saadakseen äitinsä huomion takaisin.
   Mutta kun opitut taidot ja positiiviset keinot loppuvat, korottaa vauva ääntään yrittäen kirkumalla ja rajusti liikehtimällä herättää äidin huomion. Hän tekee kaikkensa sekä hyvässä että pahassa saadakseen huomion, mutta kun mikään ei auta, ahdistuu hän voimakkaasti ja alkaa epätoivoisena itkeä.
   Tässä kohdassa koe keskeytetään. Äiti palaa vuorovaikutukseen, lohduttaa pientä lastaan, ja hetken kuluttua vuorovaikutus on palautunut yhtä hyväksi kuin se oli ennen katkoa.
   Palautumisen kannalta olennaista on paitsi se, millainen vuorovaikutus äidin ja lapsen välillä on ollut ennen katkosta, myös se, kuinka kauan katkos kestää, eli kuinka pitkään lapsi joutuu kärsimään ostrakismista ja siitä aivoille aiheutuvasta kivusta. Tässä tapauksessa katkos oli parin minuutin mittainen, mutta joidenkin kohdalla se saattaa kestää koko lapsuuden, nuoruuden, aikuisuuden tai pahimmillaan koko elämän.
   Palautuminen vie sitä enemmän aikaa, mitä pidempään on ulkopuolisena ollut. Kymmenen vuoden "maastakarkotustuomion" jälkeen luottamusta muihin ihmisiin, vuorovaikutusta, keksinäistä kunnioitusta ja iloa on jo hyvin vaikeaa saada takaisin.
   HS-tutkimukseen vastanneista 40-60 -vuotiaista yksinäisistä aikuisista joka kolmas kertoi olleensa yksinäinen jo lapsuudestaan saakka. Yli puolet vastaajista kertoi yksinäisyytensä alkaneen teini-iässä. Vähän yli 10 % vastaajista kertoi, että yksinäisyys oli alkanut vasta aikuisena.
   Junttila toteaa, että jopa kymmenen vuoden maastakarkotus tuntuu lyhyeltä, jos sen suhteuttaa puolen vuosisadan yksinäisyyteen.
   "Yksinäisyys tuntuu todella suurelta surulta. Se on myös toivoton tunne, sillä tiedän, että minulla ei ole milloinkaan mahdollisuutta päästä tästä pois. Olen kokenut voimakasta yksinäisyyttä jo aivan pienenä lapsena. Sama tunne on seurannut minua läpi koko elämäni. Olen nyt 60-vuotias, edessä eläkkeelle jääminen, joka vain tulee pahentamaan tilannettani." (HS)

   Ostrakisoituna tuntee olevansa kuulumaton, näkymätön, huomaamaton, sosiaalisesti kelpaamaton, tarpeeton ja ulkopuolinen. Lisäksi oma usko siihen, että tilanne olisi kontrolloitavissa ja ainakin jollain aikavälillä muutettavissa, alkaa kadota.
   Kuten Tronickin "Still face" -testin pieni lapsi, myös aikuiset ihmiset pyrkivät ensin korjaamaan tilanteen prososiaalisilla aloitteilla ja jo kertaalleen katkenneen vuorovaikutuksen jatkamisen esim. kysymällä jotain, kommentoimalla keskusteluun, hymyilemällä muille, ehdottamalla jotain yhteistä tekemistä tai osoittamalla jotenkin muutoin, että olisi mielellään mukana ryhmässä ja sen keskusteluissa.
   Jos tämä ei toimi, turvaudutaan usein samoihin antisosiaalisiin keinoihin kuin "Still face" -testin lapsi. Ei ehkä ryhdytä kirkumaan ja huitomaan, mutta etsitään huomiota sellaisin keinoin ja toimin, joita muutoin tuskin käyttäisi. Tämä saattaa olla ostrakisoijan kyseenalaistamista, riidanhakuisuutta, itsensä korostunutta esille nostamista, yritystä muita mustamaalaamalla päästä pois ryhmän altavastaajan roolista tai jotain muuta.
   Jos nämäkään keinot eivät tehoa, kuten valitettavan usein käy, vaihtoehtoina ovat joko jatkaa taistelua vielä voimakkaammilla keinoilla tai piiloutua ja paeta. Voi erakoitua omaan kotiinsa kauas ihmisistä, joiden toiminnan on kokenut satuttavana ja omaa hyvinvointia uhkaavana. Voi pysyä poissa niiden ihmisten keskuudesta, joiden kanssa on jo liian kauan yrittänyt kaikkensa ja silti kerta kerran jälkeen todennut epäonnistuneensa.
   "En haluaisi satuttaa ketään, en edes itseäni, mutta vuosi vuodelta kasvava kipu ja viha ajavat ajatuksia vääjäämättömästi sinne suuntaan. Auttakaa, edes joku, välittäkää. Viiteentoista vuoteen en ole toista ihmistä koskettanut. Olen hylkiö. Jos maailma vihaa minua, niin minä vihaan takaisin." (SB/Yle)
 
   Ympäristö määrittelee paljon sitä, miten huomiotta jättäminen tai huomioiminen tulkitaan. Jos Helsingin ruuhkaisilla kaduilla joku tervehtii iloisesti jokaista vastaantulijaa, häntä pidetään yleensä ainakin jossain määrin outona. Jos taas pienellä paikkakunnalla jättää tervehtimättä vastaantulijoita, on kaikkien mielestä nokkava, outo tai muuten vain erikoinen.
   Junttila toteaa, että jos haluaa tehdä jonkun iloiseksi, siihen usein riittää se, ettei heti käännä silmiään pois vaan osoittaa huomanneensa kanssakulkijan. Pitkäaikaista yksinäisyyttä kokeneelle tervehdys, nyökkäys tai oven auki pitäminen voi pelastaa koko päivän. Joskus jopa viikon. Tai kuukauden. Tekijältään tuo suurteko vaatii vain muutaman sekunnin. Ja tekijällä alkaa silloin dopamiinitaso nousta, mistä seuraa tekijällekin parempi olo.
   "Tänään ollessani iltalenkillä yliopiston kohdalla vastaani tuli pyörällä mukavan näköinen vaalea, silmälasipäinen nätti neito. Hän vieläpä katsoi minua kovin mukavasti. Taisin kylläkin katsoa itsekin hymyillen ja pitkään. Minulla monesti sellaiset katseet saavat tuntumaan ihan sydämen pohjassa. Niin kävi taas, voi sydän parkani. Ettet taas turhaan tuntenut jotain, joka tavoittamattomissasi on. Pelkän katseen takia olen menettänyt hetkeksi tasaisen sykkeen." (YVK)

   Yksinäisyyden, kuten monien muidenkin sosiaalisista tai muista epäonnistumisista kertovien leimojen, pelätään tarttuvan. Työpaikalla omituisena pidetyn persoonallisuuden viereen ei mielellään istuuduta, eikä palavereissa ainakaan uskalleta tukea hänen muista poikkeavia mielipiteitä, koska silloin kasvaa riski joutua yhtä omituisen ihmisen rooliin. Edes hyvältä tuntuvaa ideaa ei uskalleta kannattaa, jos idean on saanut se työpaikan omituisin höpöttäjä.
   Mutta oikeasti tällainen tilanne on myös mahdollisuus. Niin perheissä, kouluissa kuin  työpaikoilla on mahdollista nousta ihmiseksi, jonka tarjoaman tuen, turvan ja kiintymyksen toinen ihminen muistaa koko lopun elämänsä, ja voi myöhemminkin palauttaa sen mieleensä synkkinä hetkinään. Se, että joku asettuu rinnalle ja on valmis kestämään kaiken sen pahan, minkä näkee toiselle tapahtuvan, saattaa olla suurin lahja, jonka ihminen voi toiselle antaa. Nimittäin, kyllä joku voi onnistua jossain kohdassa unohtamaan jopa satuttajansakin, antaa tämän vaipua menneisyyden hämäriin - mutta auttajaansa, ja sitä tunnetta, minkä tuolla hetkellä on kokenut, sitä ei unohda, se vain ei koskaan unohdu.

   Vuoden 2017 syyskuussa eduskunnan oikeusasiamiehen kanslia julkaisi erään ratkaisun. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies oli omasta aloitteestaan ottanut käsiteltäväkseen tapauksen, jonka osalta hän oli huolissaan muita voimakkaasti pelkäävän ja siksi omasta tahdostaan vuosikausia eristyksessä asuneen vangin sekä psyykkisestä että fyysisestä terveydestä. Mies halusi kärsiä rangaistuksensa mieluummin yksin eristyssellissä kuin osastolla muiden vankien kanssa, koska pelkäsi muita. Eikä pelko poistunut, vaikka vankilat ja muut vangit niiden mukana vaihtuivat.
   Mies pelkäsi siksi, että oli toiminut mielestään sosiaalisesti moraalittomasti ja vasikoinut asioita, joiden johdosta toinenkin oli joutunut vangituksi. Ei ilman syytä, rikos oli tämän toisenkin osalta tapahtunut, mutta ilman lausuntoa se ehkä olisi jäänyt huomiotta.
   Oikeusasiamies oli sitä mieltä, ettei vangin pelko ollut objektiivisesti toteen näytettävissä, ja ettei vankia tämän oman mielenterveyden järkkymisen vuoksi pitäisi pitää vuosikausia eristyksissä kaikista sosiaalisista kontakteista ja toimintamahdollsiuuksista, varsinkaan kun tämän sekä psyykkinen että fyysinen vointi oli huono. Vanki ei jaksanut enää huolehtia henkilökohtaisesta hygieniastaan, ei lähteä ulkoilemaan pienelle eristetylle pihalle, ei keskustella papin tai muiden hänen seurakseen tarjottujen henkilöiden kanssa, eikä oikein enää oman vartijansakaan kanssa.
   Vanki toivoi saavansa olla yksin, rauhassa, eristyksissä muista, koska pelkäsi tulevansa satutetuksi. Tällainen olotila ei välttämättä ole monellekaan yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta pitkään kokeneelle vieras.
    "Ei minulla ole selviytymisneuvoja. Itse vain vaivuin yksinäisyyteen. Annoin periksi, kun oli helpompi olla yksin kuin pettyä jatkuvasti. Mitä pieni lapsi osaa tehdä, kun kukaan ei huomaa että on yksin. Siinä vain kasvaa ympärille muuri ja sen sisällä voi kuvitella olevansa suojassa haavoilta." (YVK)
   Apulaisoikeusasiamiehen kannanoton tärkein asia Junttilan mielestä on sen tekemä ratkaisu siitä, kuinka ihmisiä, jotkaa kokevat tulevansa satutetuiksi ja jotka näkevät oman elämänsä turhana, tulisi kohdella: "Nähdäkseni voimakas pelko kaikkia muita vankeja kohtaan, halu eristäytyä kaikista sosiaalisista kontakteista, täydellinen kieltäytyminen ulkoilemasta ja kyvyttömyys tai haluttomuus oma-aloitteisesti huolehtia henkilökohtaisesta hygieniasta kertovat siitä, että henkilö tarvitsee apua. Tilannetta ei tule hoitaa sijoittamalla vanki erilleen muista, pitämällä häntä kuukausia ja jopa vuosia yksin sellissään ja jättämällä asia sen varaan, että vangille on tarjottu keskusteluapua ja ulkoilua, joista hän kuitenkin on kieltäytynyt. Ymmärrän, että auttaminen on erittäin vaikeaa, jos henkilö kieltäytyy yhteistyöstä, ei tunnista omaa hätäänsä ja vaatii saada olla yksin. Tästä huolimatta vankilan tulee löytää keinot tilanteen ratkaisemiseksi."
   Junttilan mielestä on erinomaisen hienoa, että apulaisoikeusasiamies päätyi ratkaisussaan siihen, että pitäisi ennemmin auttaa kuin eristää. Auttaa heitä, jotka ovat jo liian satutettuja siihen, että itse jaksaisivat enää yrittää tai edes ottaa vastaan sitä apua, jota tavalla tai toisella heille tarjotaan. Mutta samalla Junttila toivoo, että näiden keinojen löytymistä vaadittaisiin myös yhteiskuntamme muilta rakenteilta. Apulaisoikeuskanslerimme mukaan mukaan vankila on tällä hetkellä ainoa järjestelmä, jolla on kokonaisvastuu ihmisestä. Kaikissa muissa järjestelmissä vastuuta voidaan siirtää taholta tai pöydältä toiselle.

   Osa yksinäisistä on kestänyt ulkopuolisuutta jo niin kauan, että on siihen tavallaan jo tottunut, ja ympäröivä maailma on alkanut näyttäytyä ennemminkin pelottavana kuin houkuttelevana. Tämä tulee ilmi esim. selvityksessä, jossa nuorten hyvinvoinnista ja avunhakemisesta on kysytty sen jälkeen kun nämä ovat keskustelleet chatissa Me-säätiön rahoittaman ja Suomen Mielenterveysseuran ylläpitämän auttajaryhmän kanssa.
   Keskustelun jälkeen nuorilta kysyttiin, mistä he olisivat hakeneet apua siinä tapauksessa, ettei heillä olisi ollut mahdollisuutta käyttää kyseistä palvelua. Lähes 80 % nuorista oli sitä mieltä, että ilman matalan kynnyksen nettichattia he olisivat jääneet ongelmiensa kanssa yksin.
   Ideaali siitä, että sairastuessaan etsiytyy lääkäriin, ei näiden nuorten osalta pitänyt paikkaansa. Heidän todellisuuttaan oli ennemminkin se, että sairastaessaan käpertyy, sulkee kaikki yhteydet ulkomaailmaan ja muihin ihmisiin sekä voi aina vain huonommin ja huonommin.
   Näiden ihmisten osalta Junttila vielä tarkisti, onko näiden psykkinen hyvinvointi suhteessa niin paljon parempaa, etteivät koe tarpeelliseksi etsiä siihen apua ulkopuolisilta. Vastaus oli aivan päinvastoin. Vaikka nuoret vastaajat kokonaisuudessaan voivat todella huonosti (esim. itsetuhoisia n. 70 %), voivat yksin ongelmiensa kanssa jäävät nuoret vielä kaikkia muitakin huonommin.
   Huonoimmin voivista nuorista lähes kolmanneksella oli tarkat suunnitelmat itsensä tappamiseksi, yli 80 % koki valtavaa uupumusta ja yli 60 % koki tulevaisuutensa toivottomana. Omaa oloaan he kuvailivat muita useammin yksinäiseksi, ahdistuneeksi, masentuneeksi, surulliseksi, syrjityksi ja vihaiseksi. Verrattuna muihin, siis myös muihin huonosti voiviin, he kokivat olevansa vähemmän onnellisia, ymmärrettyjä ja rakastettuja, mikä tarkoittaa siis todellisia madonlukuja - käytännössä he eivät kokeneet itseään lainkaan ymmärretyiksi, onnellisiksi, saati sitten rakastetuiksi.

   Mennään hetkeksi hieman valon suuntaan. Ostrakismillehan on olemassa montakin vastavoimaa. Myötätunto, myötäilo, empatia, yhteisöllisyys, ystävyys, rakkaus. Näitä vastavoimia on lukemattomia, ja niin on myös tilanteita, missä niitä voi käyttää. Aina voi aloittaa vaikka katsomalla vastaantulijaa silmiin.
  Silmiinkatsomisen vaikutusta tutkiakseen Eric Wesselmann kumppaneineen toteutti erään kokeen keskellä yliopiston vilkasta kampusaluetta. Hetkellä, jolloin ihmisiä oli liikkeellä paljon ja heistä useimmilla kiire luennoille, kahvilaan, kotiin tai tapaamisiin, kulki muiden mukana tutkija, joka reagoi satunnaiseen, vieraaseen vastaantulijaan joko katsomalla silmiin, hymyilemällä ja nyökkäämällä, tai vaihtoehtoisesti "tuijottamalla hänen lävitseen", olemaan huomaamatta ihmistä, joka selkeästi tuli vastaan tai katsoi tutkijan suuntaan.
   Näiden satunnaisten kohtaamisten jälkeen ihmiset, joille tutkija oli joko hymyillyt tai joiden läpi hän oli katsonut, pysäytettiin, ja näitä pyydettiin täyttämään lyhyt sosiaalista koherenttiudentunnetta mittaava kysely. Opiskelijoille ei missään vaiheessa kerrottu, että he olivat osa koetta tai että heitä aiemmin ihmisvilinässä vastaan tullut tutkija olisi jotenkin liittynyt asiaan.
   Vaikka hymy oli tullut täysin tuntemattomalta ihmiseltä ja ollut yksi ainoa kohtaaminen monien muiden kontrolloimattomien kohtaamisten joukossa, oli sillä tilastollisesti merkitsevä yhteys siihen, miten ihmiset kyselyyn vastasivat. Hymyn saaneet kokivat sosiaalisen olemassaolonsa huomattavasti positiivisemmaksi kuin ne, jotka olivat valikoituneet ostrakismin kohteeksi.
   Kysely kohdennettiin myös ns. kontrolliryhmälle, eli joukolle opiskelijoita, jotka eivät olleet tutkijaa kohdanneet. Kontrolliryhmän tulos oli ostrakisoitujen ja hymyllä kohdattujen ihmisten välimaastossa.
   Toisin sanoen, tarkoituksellisella kohtaamattomuudella voi satuttaa, tahattomalla antaa asioiden jatkua entisellään, mutta kohtaamisella, varsinkin silloin kun se tehdään taiten ja tarkotuksella, on Junttilan mukaan jo yhteiskunnallisestikin merkittävä vaikutus.   

   Dopamiinin vaikutukset oloon, tunteisiin ja terveyteemme ovat tuntuvia. Esim. rokotusten on todettu sattuvan paljon vähemmän ihmisillä, joiden aivot on tunnetun kynätempun avulla huijattu reagoimaan hymyyn. Tuossa tempussa kynä asetetaan poikittain hampaiden väliin, niin syvälle suuhun, että suupielet pakottautuvat hymyn kaltaiseen ilmeeseen.
   Vaikka kyseessä on valehymy, se vaikuttaa aivojen dopamiinituotantoon. Kipu vähenee ja olo helpottuu.
   Sinänsä, kyllähän se paras vaikutus saadaan kuitenkin aidolla hymyllä. Junttila toteaa, että paras vaikutus kynätempulla saadaan siten, että vaikkapa kesken palaverin kaveri ensin nostattaa omaa mielialaansa tuolla kynätempulla, ja sitten hymyilee kynä suussa vieruskavereilleen.

   Miltä yksinäisyys sitten tuntuu? No, ihmiset reagoivat yksinäisyyteen eri tavoin. Toisille se aiheuttaa voimakasta pahaa oloa, riittämättömyyden tunnetta ja elämästä sulkeutumista. Ja joillekin halun selviytyä, näyttää muille paremmuutensa menestyksenä uralla, suurella joukolla joko todellisia tai näennäisiä ystävyyssuhteita, saavutettujen suoritusten tai kalliiden hankintojen määrällä.
   Parhaimmillaan yksinäisyys aktivoi tunteen siitä, että tarvitsee apua. Tarvitsee jonkun, joka voisi auttaa, välittäisi siitä, miltä tuntuu, koskettaisi, istuisi viereen tai olisi vain lähellä, tai edes puhelimen päässä.
   "Kaksikymppisenä sairastuin vaikeaan depressioon ja silloin tunsin hyvin suurta ja voimat uuvuttavaa yksinäisyyttä. Kukaan ei ymmärtänyt tilannettani eikä voinut auttaa. Sattui niin tuhottoman paljon, että muistan sen vieläkin kuin eilisen ja voin tuntea edelleen sen puristavan tunteen, kun on jopa vaikea hengittää. Silloin sitä vain toivoi, että joku olisi halannut lujaa. Ei olisi edes tarvinnut sanoa mitään, olisi ollut riittävää, että joku olisi ollut jakamassa tuskaa." (HS)

   Yksinäisyys satuttaa, rikkoo, salpaa hengen, saa olon vihaiseksi, surulliseksi, toivottomaksi ja merkityksettömäksi. Yksinäisyyteen liittyy suuri määrä moninkertaistuneita riskejä sairastua sekä psyykkisesti että fyysisesti ja ns. tipahtaa samasta veneestä, eli mahdollisuudesta osallistua yhteiskuntaan, kouluttautua, tehdä töitä, maksaa veroja, kasvattaa uutta sukupolvea ja huolehtia aiemmista sekä elää kaikin tavoin paitsi yhteiskunnallisesti myös ekologisesti kestävää kehitystä tukevalla tavalla.
   Verrattuna yksinäisyyttä vain harvoin tai ei koskaan kokeviin on yksinäisillä esim. 11-kertainen riski sairastua masennukseen. Ja n. viisinkertainen riski paniikkihäiriöille,  kuusinkertainen psykoosihäiriöille jne. Käytännössä on mahdotonta löytää sellaista mielenterveyden häiriötä - mukaan luettuna itsetuhoisuus, itsemurhayritysket ja niissä onnistumiset - mihin yksinäisyyttä ei olisi jo yhdistetty.

   Yksinäisyyteen ajavat usein tunteet siitä, ettei ole tarpeeksi hyvä, kelvollinen tai yhtä arvokas kuin muut. Yksinöäsyyteen voi johtaa häpeä jostain, joka ei millään tavoin ole ollut omaa syytä, mutta minkä muiden silmissä katsotaan sellaista olevan. Kuten häpeä omasta perheestä, häpeä jostain, mikä on tapahtunut ennen omaa syntymää, tai häpeä siitä, ettei ole onnistunut saamaan itselleen kumppania. Ettei ole saanut perhettä, jonka kanssa viettää joulut ja juhannukset; ei ketään, jolle soittaa, kun on jotain kerrottavaa; ei puolisoa, jonka kanssa voisi illalla vaikka vain istua sohvalla, tuijottaa samaa ruutua ja jutella siitä, mitä huomenna kaupassa pitää muistaa. Ei ketään, jonka seurassa tuntea, että on hyväksytty ja kuuluu merkityksellisenä jäsenenä johonkin ryhmään.
   "Häpeän yksinäisyyttäni ja sitä, että elän yksin enkä onnistu löytämään kumppania. Tunnen itseni muita huonommaksi ja osattomaksi. Tämä taas aiheuttaa katkeruutta ja itseinhoa, masennusta ja raivoa. Eristäydyn helposti kotiini. Liian yksinäisenä en pysty olemaan kenenkään seurassa, ihmisen tarve on liian suuri." (HS)
   "Ihan helvetin paha olla. Paha olla, vaikka mikään ei oikeastaan ole huonosti. On hyvä koulutus, hyvä työ, ulkoisestikin olen kaunis ja niin pois päin... mutta. Kun ei ole ketään. Ei ole ketään kuka soittaisi, ei ketään ketä kiinnostaisi. --- Mulla on vaan niin helvetin paha olla tässä yksinäisyydessäni, että mä en enää kauaa jaksa. Ja sitten jos katoaisin, niin tuskin kukaan edes ymmärtäisi miksi. ´Mutta sillähän oli kaikki niin hyvin.´" (S24)

   Tosin parisuhteen osalta häpeä saattaa sen puuttumisen sijasta syntyä myös siitä, ettei suhde olekaan sellainen, jota toivoi. Saattaa olla, että ulospäin täydellinen perhe täydellisine taloineen, puolisoiden työurineen ja lasten koulumenestyksineen tuottaa jopa enemmän yksinäisyyttä ja sen johdosta koettua häpeää kuin osattomuus. Yksinäisyys parisuhteessa on asia, mistä puhutaan liian vähän, mutta mitä liian monet silti kokevat.
   Osmo Kontulan mukaan yksinäisyyttä parisuhteissaan kokevat eniten ne, joiden odotukset joko omasta suhteestaan tai parisuhteista yleensäkin ovat korkealla. Mitä enemmän parisuhdetta odottaa, kaipaa ja toivoo, sitä helpommin se voi myös tuottaa pettymyksen. Erityisen suurta yksinäisyyttä kokevat ne, joiden mielestä parisuhde on yksi elämän tärkeimmistä asioista, mutta jotka silti syystä tai toisesta eivät sitä saavuta - ehkä juuri siksi, että lataavat parisuhteisiin liikaakin odotuksia. Kontulan mukaan parisuhteessa elävät naiset kokevat miehiä useammin yksinäisyyttä. Ja ilman parisuhdetta elävät miehet, erityisesti parisuhteessaan eron kokeneet ja siksi yksin jääneet miehet, ovat naisia yksinäisempiä.

   Jos häpeän tunne jatkuu pitkään, se alkaa syödä omanarvontuntoa ja näkemystä itsestä ihmisenä. Kun on jatkuvasti häpeissään siitä, millainen on, miten toimii ja miten muut tuohon toimintaan tai itseen ihmisenä reagoivat, voivat voimat jossain vaiheessa kerta kaikkiaan loppua kesken. Siltaa tunteeseen siitä, että yksinäisyys tekee ihmisestä merkityksettömän, rakentavat juuri häpeän, epäonnistumisen ja näiden peittelemisen pitkään jatkuneet kokemukset.
   Ja oleellinen merkitys on myös sillä, että yksinäinen ei suinkaan ole niin sokea, etteikö näkisi oman toimintansa ja omien tunteittensa toimivan itseään vastaan. Pahinta ei ehkä olekaan se, että huomaa tehneensä virheen, vaan se, että huomaa päivä päivän jälkeen toistavansa samaa virhettä täysin tietäen, kuinka pahalta se saa oman olon tuntumaan, mutta silti kerran toisensa jälkeen ajattelee, tuntee ja toimii juuri sillä tavalla, minkä tietää itseään eniten vahingoittavan.
   Pahimmillaan yksinäisyyden tunne on silloin, kun se saa ihmisen kyseenalaistamaan koko olemassaolonsa, merkityksensä ja tarkoituksensa. Silloin, kun tuntuu, että tapahtuu itselle sitten mitä tahansa pahaa, ei se ole asia, minkä kukaan huomaisi tai mistä kukaan ainakaan olisi pahoillaan.
   "Tunnen olevani epäonnistunut ja etten kelpaa kenellekään. Haluaisin tehdä itsemurhan, koska koen, ettei millään ole enää mitään väliä ja kaikilla olisi parempaa, jos minä en olisi heitä häiritsemässä." (HS)

   Tällä hetkellä psykologian alan tutkimuksissa puhutaan paljon resilienssistä. Sanatarkasti se tarkoittaa kimmoisuutena, ilmiönä sillä tarkoitetaan sitä, että jaksaa vastoinkäymisistä huolimatta nousta aina uudelleen, oppii sekä omista että toisten virheistä ja jatkaa eteenpäin lannistumatta, aiempaa vahvempana.
   Sosiaalinen resilienssi yleensä kehittyy sitä mukaa kuin lapsi kasvaa ja hänen sosiaaliset verkostonsa laajenevat. Suuri määrä vastoinkäymisiä ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita vahvaa resilienssiä. Jos tarkoittaisi, lapsuudessaan huonosti kohdellut olisivat tulevaisuutemme voimavaroja. Osa heistä toki onkin, mutta eivät todellakaan kaikki.
   Resilienssi vaatii paitsi pieniä tavanomaisia ja arkipäiväisiä sosiaalisia vastoinkäymisiä, myös perustavanlaatuisen kokemuksen siitä, että kelpaa, että on hyväksytty ja merkityksellinen ihminen. Ja kokemuksen siitä, että sillä, miten toimii, on sekä oman että muiden hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta merkitystä. Ilman perusluottamusta ei voi kasvaa vahvaksi, mutta vaikeaa se on silloinkin, jos on ollut ns. curling-vanhemmat ja on lapsuudesta saakka tullut varjelluksi kaikilta mahdollisilta, pieniltäkin vastoinkäymisiltä. Ja myös silloin kun vahvuudesta on tullut elämän ensisijainen päämäärä.
   Sosiaalinen resilienssi on siis hyvä ja toivottava ominaisuus, joka olisi suotavaa aivan jokaiselle. Mutta olemassaolevassa todellisuudessamme on pakko miettiä, mitä tapahtuu yhteiskunnassa, missä jokaisen tavoitteena on olla vahva, kestää siinä kuin muut ja olla välittämättä, jos joku satuttaa, sanoo pahasti tai jättää kokonaan huomioimatta. Jos menestymisen ja selviytymisen edellytyksenä on vahvuus, miten silloin käy herkkyydelle, ja uskallukselle myöntää, että nyt ei enää jaksa, nyt on joutunut kestämään jo liikaa ja liian kauan, että näin ei vain enää voi jatkua?
   Kestävimpienkin superpallojen kimmoisuus alkaa hapertua silloin, kun niitä on pitkään ja toistuvasti heitetty päin kovaa ja karkeaa seinää. Jos Junttilalta kysytään, kyllä yksinäisyyden ja ulkopuolelle sulkemisen suhteen kyky sietää ja olla välittämättä voisi monella meistä olla hivenen heikompikin.

   Erilaisissa silmänliike- ja aivotutkimuksissa on havaittu, että yksinäiset ihmiset tulkitsevat sosiaaliset tilanteet muita negatiivisemmin, näkevät mahdollisuuksien sijaan uhkia ja olettavat aiempien kokemustensa pohjalta epäonnistuvansa silläkin kertaa. Pitkäaikaisesti yksinäisten ihmisten syyselitysmallit ovat normaalien itseä kannattelevien sijaan itseä tuhoavia, eli nämä yksinäiset tulkitsevat omien sosiaalisten onnistumistensa johtuvan ulkoisista ja sattumanvaraisista syistä, ja vastaavasti omien sosiaalisten epäonnistumistensa johtuvan sisäisistä, pysyvistä ja kontrolloimattomista syistä. Ihminen, joka tulkitsee yksinäisyytensä johtuvan omasta tyhmyydestään, kelpaamattomuudestaan ja huonommuudestaan, ei etsiydy muiden seuraan, vaan vetäytyy entisestään.

   Kun kaikki asiat näyttävät menevän pieleen, kun kukaan ei tunnu välittävän tai edes huomaavan ja omat voimat on jo käytetty loppuun, voi oma elämänhallinnan tunne järkkyä pahemman kerran. Tämä näkyy eristäytymisen, ahdistuneisuuden ja masennuksen lisäksi usein jonkinlaisena yltiöpäisyytenä tai periksi antamisena sellaisissakin asioissa, mitkä aiemmin on hallinnut ilman ongelmia.
   "Suomalainen yksinäisyys" -tutkimuksessa vastaajat, jotka kokivat voimakkaita yksinäisyydentunteita, olivat muita useammin antaneet periksi myös muiden elämänalueidensa suhteen. Naisilla oli enemmän esim. lohtusyömistä, miehet taas esim. jämähtivät sohvalle. Ongelmat usein kasaantuvat ja alkavat painaa sen verran, ettei niitä enää yksin jaksa kantaa.

   Yleisin syy olla menemättä juttelemaan ihmiselle, jonka huomaa olevan yksin, on ajatus siitä, että tämä luultavasti haluaakin olla yksin, koska on jollain tavalla outo, erilainen ja vetäytyvä, eikä yleensä itse omasta aloitteestaan ota kontaktia muihin ihmisiin. Tästä on sitten helppo tehdä se johtopäätös, että yksinäisessä ihmisessä olisi jotain sellaista, minkä takia muut eivät tämän seurassa viihdy, ja siitä johtuen tämän seuraan ei itsekään kannata hakeutua.
   Jos tätä samaa ajatellaan yksinäisen näkökulmasta, syy siihen, miksi tämä ilmeillään ja käytöksellään mahdollisesti viestii muille haluavansa olla yksin, on se, että sosiaaliset tilanteet ovat ajan kanssa vähitellen muodostuneet hyvien mahdollsiuuksien sijaan uhkaaviksi ja pelottaviksi. Kun omat aivot ovat virittäytyneet ylivalppaustasolle, huomioimaan sosiaalisten tilanteiden vaarat ja mahdollisuudet tulla jälleen kerran torjutuksi, eivät omat eleet, ilmeet ja asennotkaan välttämättä ole avoimia ja keskusteluun kutsuvia.
   Syynä yksinäisyyteen ei siis ole se, että yksinäinen olisi "outo" tai erilainen, vaan se, että hänen oletetaan tai tulkitaan sellainen olevan. Kuten kauneus on katsojan silmissä, on myös erilaisuus.  Ja mitä enemmän omaan erilaisuuteen itse uskoo, sitä enemmän siihen uskovat myös muut.
   
   Erilaisuus ei tarkoita sitä, että olisi muita huonompi. Jos ajatellaan lähes ketä tahansa historiankirjoihin jäänyttä tiedemiestä tai taiteilijaa, eivät nämä ihan perinteisimmistä muoteista valettuja olleet.
   Esim. saksanjuutalainen Albert Einstein oli koko elämänsä muiden silmissä erilainen. Hän alkoi puhua hyvin myöhään ja vielä 7-vuotiaanakin halusi ensin muotoilla lauseet mielessään täydellisiksi, kuiskata ne vielä ääneen itselleen, ja vasta sitten, varmistuttuaan niiden oikeellisuudesta lausui ne keskustelukumppanilleen ääneen. Tapa häiritsi aikuisia suuresti, mutta vieläkin kummallisempaa se lienee ollut lasten keskuudessa. Einstein oli koulutovereiden keskuudessa kiusattu ja opettajien keskuudessa toisaalta kehittyneiden akateemisten taitojensa vuoksi pidetty, mutta toistuvien raivokohtaustensa johdosta vähemmän suosittu ja toivottu oppilas. Einsteinin menestyksekkääksi kääntynyttä elämää myöhemmin tutkineet ovat pääsääntöisesti yksimielisiä siitä, että nykydiagnosoinnin piirissä Einstein täyttäisi puhtaasti autismin kirjon laaja-alaisten oireiden kriteeristöä.
   Taiteilijoiden puolelta esimerkeiksi elämänsä aikana muiden silmissä oudon ja erilaisen leiman saaneista voisi nostaa vaikkapa oman kansalliskirjailijamme Aleksis Kiven. Irrallisuus elämästä, toistuvat mielialahäiriöt ja runsas alkoholin käyttö veivät Kiven Lapinlahden sairaalaan, missä tämä sai diagnoosit "verenvähyydestä", "juoppoudesta" ja "loukatusta kirjailijakunniasta".

   Erilaisia ajatusvääristymätyyppejä on paljon, ja niiden kaikkien yhteinen ikävä piirre on, että jatkuessaan ne vahvistavat ja ylläpitävät yksinäisyyttä, ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja kaikenlaista muutakin pahaa oloa. Joten, tähän lopuksi, jos ajatellaan, että jotain pitäisi tehdä... Mitä yksinäisyydestä kärsivän pitäisi yrittää, jos hän haluaisi alkaa irrottautua tuosta negatiivisesta jatkumosta?
   HelsinkiMission kokeneet terapeutit ja sosiaalipsykologit ovat Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskuksen (STEA) rahoituksella lähteneet kehittelemään Näkemys - yksinäisyyden oma-apuohjelmaa. Sen tarkoituksena on vähentää ihmisten hyvinvointia ja terveyttä haittaavaa yksinäisyyden kokemusta pohtimalla ja muuttamalla käsityksiä sekä itsestä että toisista. Ohjelma perustuu pitkälti omaehtoisesti läpikäytävään materiaaliin, mutta siihen sisältyy myös säännöllisiä kahdenvälisiä tapaamisia. Vaikka ohjelman pitäisi valmistua vasta tämän vuoden aikana, on se vaikuttanut juuri sellaiselta, mitä kansainvälisten meta-analyysien tekijät ovat peräänkuuluttaneet.
   Yksinäiset eivät ole omille ongelmilleen tai peloilleen sokeita, vaan pikemminkin jopa liian tarkkanäköisiä niiden suhteen. Moni yksinäinen tietää, miten haluaisi omia ajatuksiaan, tunteitaan ja toimintaansa muuttaa, mutta kokee, etteivät omat voimat tähän riitä. Junttilan mukaan se, että yksinäisyyttä ylläpitävien ajatusten ja tunteiden kerrotaan olevan yleismaailmallisia ja jopa yleisiä, ja että niitä on ajan kanssa ja työn kautta mahdollista oppia tunnistamaan, tulkitsemaan ja sitä kautta muuttamaan, on parasta apua yksinäiselle.
   Näkemys-ohjelman altistusharjoitusten tarkoituksena on tarjota ehdotuksia ja malleja sellaisista pienistä arjen askelista, joita erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa voi testata. Tarkoituksena ei ole muuttua yhden päivän aikana näkymättömästä huomion keskipisteeksi, vaan saada vähitellen kokemuksia ja tuntemuksia siitä, miltä tuntuu, kun joku katsoo silmiin, hymyilee, tervehtii tai vaihtaa kuulumisia. Jutustelee vaikka säästä tai siitä, että juna on taas myöhässä. Jostain, mistä on helppo puhua, ja tilanteissa, missä vuorovaikutukselta ei vaadita liikaa.
   Esimerkkeinä tällaisista harjoituksista Junttila mainitsee yhden hyvän teon tekemisen päivässä viikon ajan ja positiivisen palautteen antamisen jollekin toiselle. Hyvä teko voi olla niinkin pieni kuin oven avaaminen, kehua voi vaikka toisen iloisen väristä kassia. Tärkeintä on tehdä jotain positiivista ja painaa mieleen ne tunteet ja ajatukset, joita tuo teko herätti. Noihin hyviin tunteisiin on sitten jossain vaiheessa helppo jäädä koukkuun, koska ne tieteellisestikin todennettuina lisäävät aivoissamme mielihyvää tuottavaa dopamiinia ja oksitosiinia.
   Yksinäisyyteen liittyvien ajatusvääristymien tunnistamista ja uudelleenohjaamista ohjelmassa harjoitellaan esim. ketjuanalyysitehtävillä, joiden ensimmäiseen laatikkoon kirjataan jokin yksinäisyyttä aktivoinut tilanne (esim. "söin yksin lounasta työpaikalla"), toiseen laatikkoon uskomus tai syyselitys sille, mistä arvelee tilanteen johtuneen (esim. "työkaverini eivät pidä minusta, olen kaikkien mielestä tylsää seuraa"), kolmanteen se seuraus, minkä tapahtunut ja sen tulkinta sai aikaan (esim. "koen itseni yksinäiseksi") ja neljänteen jokin vastaväite tai kysymys, millä näkemyksen voisi kyseenalaistaa (esim. ystävieni mielestä olen kyllä mukavaa seuraa" tai "voiko tosiaan pitää paikkansa, ettei yksikään työkaverini pidä minusta?").
   Mitä enemmän tämänkaltaisia ketjuja ajattelee, sitä selvemmin niihin liittyvät vääristymät ja epäloogisuudet paljastuvat. Voi hyvin olla, että samankaltaiset tilanteet toistuvat päivästä päivään, mutta voi myös olla, että samankaltaiset vääristymät vaikuttavat riippumatta siitä, millaisesta tilanteesta on kyse. Jos esim. kokee olevansa epäonnistunut aina ja kaikkialla, ja sen johtuvan vain ja ainoastaan omasta itsestään, kyllä silloin tulkinnassa jotain vikaa on. Ja jos virhettä ei löydä itse, sitä voi lähteä pohtimaan terapeutin tai muun luotettavan ihmisen kanssa.

   Niina Junttilan teos Kaiken keskellä yksin on syvälle porautuva tutkimus suomalaisesta yksinäisyydestä, alaston totuus aiheesta. Yksinäisten tarinat ovat koskettavia, mutta kirjoittaja välttää tiukasti kaikkea sensaatiohakuisuutta. Tämä saattaa hyvinkin olla viime vuoden tärkein tietokirja.

   Jos tähän vielä lopuksi pari linkkiä. Jos tuntuu siltä, että musiikin terapeuttisista puolista olisi jotain apua, jos haluaa kuulla artistilta tämän pysyvän luona ja että kaikki on hyvin, noita voi ehkä kokeilla.

The Pretenders

Edu Kettunen

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys viikon 18 aikana.

Entisen puolustusvoimien komentajamme puheenvuoro turvallisuuspolitiikasta.

Vaalikuukauden Vaihtoehto I
Gustav Hägglund: Rauhan utopia

Käydään vielä kerran tuolla klassikko-osastolla. Ensi kerralla juttua ydinaseista ja rauhanliikkeistä.

Vaalikuukauden Vaihtoehto II
E.P. Thompson: Ydinaseeton Eurooppa

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Muistakaa europarlamenttivaalit. Puolueemme vaalisivustolle pääsette seuraavasta linkistä.

Europarlamenttivaalit

Myös Suomenmaasta löydätte tietoa ehdokkaistamme.

Suomenmaa