Kuukauden Vaihtoehto

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Hannu Mäkelä: Eino Leino - Elämä ja runo
Otava 1997
295 sivua


Kun tuossa viime vuonna naputteli noita taiteilijamuotokuvia, tuli jälkiviisaasti mieleen, että olisihan siihen sarjaan voinut ottaa myös Eino Leinon. Paitsi että merkittävä kirjoittaja oli kyseessä, tämä tuli mainittua useammassakin yhteydessä muissa kirjaesittelyissä. No, kun tätä sarjaa vielä tällä kertaa muutamalla tiivistelmällä jatkaa, nyt on aika korjata vahinko.
   Hannu Mäkelän elämäkerta Eino Leino - Elämä ja runo oli ensimmäinen kattava kokonaisesitys Suomen ehkä tunnetuimman runoilijan elämästä vuoden 1932 ja L. Onervan Leino-elämäkerran jälkeen. Aiheeseen Mäkelä tosin oli tarttunut jo vuonna 1995 julkaistessaan kaunokirjallisen teoksen Mestari - Eino Leinon elämä ja kuolema, mistä hän voitti Finlandia-palkinnon. Kuten Mäkelä toteaa, tunnettu kirjoittaja oli siihen mennessä jäänyt henkilönä varsin tuntemattomaksi.

   Armas Eino Leopold Lönnbohm syntyi 6.7.1878. Hänen lapsuudenkotinsa Hövelö sijaitsi Paltamon pitäjän Paltaniemen kylässä, lähellä Kajaania. Hänen vanhempansa olivat komissionimaanmittari Antti Lönnbohm (alkujaan mustonen) sekä Anna Emilia (Emilie), o.s. Kyrenius.
   Eino oli nuorin kymmenestä eloon jääneestä lapsesta. Vaikka hänellä oli siskoja ja veljiä, vaikuttaa lapsuusaika silti yksinäiseltä. Johtuuko kuopuksen asemasta?
   Isä, ankara hahmo, oli useimmiten maata mittaamassa matkoillaan, mutta lempeä äiti oli aina pikku-Einon vierellä. Eino oli äidin poika, aina. Aina kun jotain ikävää sattui, löytyi turvaksi äiti, jonka selän taakse Eino piiloutui maailman pahuudelta.

   Einon kotona oli kirjoja. Eino oppi nopeasti lukemaan, ja kirjojen kautta avautui uusi maailma.
   Eino luki Topeliuksen Talvi-iltain tarinoita ja Maamme-kirjaa sekä Åbergin ja Mellinin kertomuksia Suomen sodista. Luki niitä myös ääneen sokealle ruotimummolle, joka hartaana kuunteli ja lisäsi tapahtumiin omia muistojaan.
   Myöhemmin Eino ajatteli itseään myös noidanlapsena Strindbergin sanoin: "Noidanlapset eivät kasva, ne saavat vain suuren pään ja huutavat". Eino piti tuosta ilmaisusta, suuripäinen, toisteli sitä kirjeissään ja kirjoituksissaan.
   Eino halusi pois, maailmalle, opintielle. Lapsuusmuistot olivat äidistä huolimatta voittopuolisesti kaipaavia ja haikeita. Sitä tarkoittaa myös Einon runoilijanimi. Leina, leini, leino. Alakuloista, suruisaa, onnetonta, voimatonta. Haikea Eino oli vanhemmitenkin. Leinon tapauksessa nimi oli enne.
   Nimeä ehdotti Einon vanhin veli O.A.F. Lönnbohm jo kuultuaan uuden poikalapsen syntymästä. Hilda-sisar puolestaan oli toivonut pikkuveljelleen nimeä Leino Jalmari.
   Mutta silloin kun Eino otti Leino-nimen käyttöönsä, tämän nimen antoi Kasimir-veli, joka oli ottanut Leinon jo aiemmin omaksi runoilijanimekseen. Kun Eino 12-vuotiaana näytti veljelleen kirjoittamaansa runoa Kajaanin linna, tämä luki sen tarkasti, innostui, muutti muutamia kohtia ja huudahti sitten: "Onneksi olkoon, Eino Leino!"
   Saman tien Kasimir toimitti runon Hämeen Sanomiin, missä vanhin veli työskenteli päätoimittajana. Runo julkaistiin 26.9.1890.
   Tuosta päivämäärästä Eino Leino aina laski koko kirjailijantyönsä alkaneen.

   Seitsemänvuotiaana Eino halusi opintielle, pois kotiseudulta. Hänet lähetettiin Ouluun äidin sisaren Olga Kyreniuksen luokse. Kokemusta, lukeneisuutta ja kielitaitoa kun Olgalla oli, hän oli muitakin sisarenpoikia opettanut. Kaksi vuotta myöhemmin Eino aloitti Kajaanin alkeiskoulun asuen tuon ajan serkkunsa Emmi Mustosen luona.
   Oulun jälkeen Kajaani ei tuntunut kovin kummoiselta. Ouluhan oli huomattavasti suurempi kaupunki, lisäksi siellä oli vilkas satama, josta purjehdittiin maailman ääreen. Jonkinlaista kaukokaipuuta koko elämänsä ajan tunteneeseen, rauhattomaan Einoon Oulu teki säväyksen. Ja alkeiskoulun jälkeen Eino palasikin Ouluun kouluun.

   Eino oli saanut solmittua etäiseen isäänsä orastavat ja lähes aikuismaiset välit, kun tämä menehtyi sairauteensa 17.1.1890. Kuolema oli yllätys, isä oli peitellyt tautiaan. Einon kirjoittajauralle tapahtuma lienee antanut sykäyksen, isän kuolemasta kertovia runoja on useita. Niitä hän myös luetti varsinkin Kasimir-veljellään, joka oli kesällä palannut Pariisista Suomeen.
   Mäkelän mukaan isä-runot eivät ole varsinaisesti vaikuttavia, koskettavia kyllä. Näyttäisi kuin Eino ei lopulta itsekään olisi tiennyt, mitä oikein ajatella. Hän, äidin poika, oli menettänyt isän, jonka hän oli juuri ollut löytämässä.

   Kesän 1890 jälkeen tapahtui odotettu muutos. Eino pääsi Hämeenlinnan lyseon oppilaaksi. Vanhin veli O.A.F. oli tehnyt sen minkä oli luvannut, ottanut pienimmät pojat, Artturin ja Einon huostaansa isän poismenon jälkeen.
   Hämeenlinnassa Einoa kohtasivat toisenlaiset olot ja kokemukset. Jo itse ilmasto ja luonto oli toinen - lempeämpi, lauhkeampi ja "ikäänkuin inhimillisempi". Samalla se vaikutti kuin satukirjalta, jonka Eino oli joskus lukenut, hän ei ollut aiemmin nähnyt edes omenapuuta, ja Hämeenlinnassa kasvoi jopa pähkinäpuita. (Eino asui Hämeenlinnassa ensin Grönroosin talossa, nyk. os. Linnankatu 11, sittemmin Olga Bergrothin talossa, nyk. os. Niittykatu 1.)
   Hämeenlinnassa koulutalokin odotti juhlallisena, katonrajassaan tervehdys Labor improbus omnia vincit eli itsepäinen työ voittaa kaiken. Oppitalon otsake jäi Einon mieleen, sitä hän siteerasi ja toteuttikin toimissaan. Voi sanoa, että siitä tuli yksi hänen elämäänsä kannattavista ohjenuorista.
   Koulussa muut oppilaat ihmettelivät Einon menestystä, tämän kun ei koskaan nähty keskittyvän opintoihinsa. Mäkelän mukaan tuo piirre, Eino näytti aina tekevän jotain muuta kuin työskentelevän, säilyi läpi elämän. Vain tuotannon valtava määrä kertoo sen, mitä Eino Leino itse asiassa elämässään teki: todella paljon työtä. Huvimeininkiin liittyvät jutut vain muistetaan helpommin.
   Toisaalta on todettava, että Einon oli helppo oppia. Monet ovat kertoneet hänen ilmiömäisestä muististaan: kerran luettu, nopeastikin vilkaistu ja läpi kahlattu jäi mieleen sekä löytyi kun tarvittiin.
   Eino luki aina paljon, harjoitti näinkin muistiaan. Oulun aikana seikkailukirjat, Hämeenlinnassa myös ruotsin-, saksan- ja ranskankielinen kirjallisuus, kirjailijoista mm. Emile Zola ja Guy de Maupassant. Myös šakkia Eino oppi pelaamaan ja oli jopa šakin Suomen mestari vuonna 1906.
   Hämeenlinnan-vuosien aikana Eino myös aloitti kääntäjän uransa. Ensin kääntyi Runeberg, sitten Topelius, Dante, Anatole France... Ruotsin opettaja, maisteri Artur Siegberg, joka kehotti Einoa kokeilemaan kääntämistä, oli enemmän kuin hämmästynyt tämän taidoista, olihan poika käännösten valmistuessa vasta 15-vuotias. Kääntämisestä Eino saikin tarpeellisen kakkosammatin itselleen.
   Toukokuussa 1895 Einosta tuli ylioppilas. Luokan priimuksena. Hän oli uuden elämän alussa, ja vauhti ja tunnelmat olivat sen mukaiset.

   Hämeenlinnan priimus siirtyi Helsingin yliopistoon. Kaupunkiin olivat jo aiemmin kotiutuneet myös O.A.F. ja Kasimir.
   Kääntäjän työt jatkuvat Helsingissä. Siellä Eino tapasi myös toisen kääntäjän töitä tekevän, Otto Mannisen. Alkunsa sai luja ystävyys, yksi niistä muutamasta, jotka kestivät läpi Einon koko aikuisen elämän.
   Suurella päättäväisyydellä Eino sukeltautui osakuntaelämään. Nuoren Suomen klubissa hän tapasi jo ennestään tutuksi tulleen Pekka Halosen, jonka kanssa tuli yhä paremmin juttuun. Vielä viimeisinä vuosinaan Eino oli pidetty ja odotettu vieras Halosenniemessä Tuusulanjärven rannalla.

   Eino Leinon elämään sopii Mäkelän mukaan lause "Juuri kun kaikki näytti niin hyvältä..." Useampaankin kohtaan.
   Syksyllä 1895 Einon elämä hymyili. Alku akateemisessa maailmassa oli lupaava, odotukset olivat suuria. Kasimir-veljen jalanjälkiä näytti olevan helppo kulkea.
   Sitten vuoden 1895 lopulla Einon äiti kuoli. Eino suri syvästi, niin syvästi, ettei kokemuksesta ole jäänyt samanlaisia runoja kuin isän kuolemasta.
   Jäljellä oli sentään vielä Hövelö. Eino oli kuvitellut, kuinka veljekset aina kokoontuisivat sinne olemaan, senkin jälkeen kun vanhemmat olisivat poissa. Illoin istuskelisivat ja muistelisivat, vanhempiaan ja menneitä aikoja.
   Mutta ei se niin mennyt. Kaarlo-veli tosin otti Hövelön hoitaakseen, mutta luopui sitten paikasta. Vähitellen koko paikasta ei jäänyt muuta kuin nimi ja maisemat.
   Mäkelä miettii, aavistiko Eino, että tulisi kaipaamaan äitiään läpi elämän. Hän näkee Einon myös etsineen äitiään, tai oikeastaan sitä rakkautta ja luottamusta, jota äidiltään sai, mutta suhteissaan tämä kohtasi vain tavallisia ihmisiä. Sitä selkää, jonka taakse paeta pahaa maailmaa, niin kuin lapsena, sitä suojaa ei enää löytynyt.

   Eino Leino lähetteli kustantamoille runokokoelmiaan. Ja lopulta tärppäsi. Maaliskuun lauluja ilmestyi kirjakauppoihin huhtikuun alussa vuonna 1896. Teoksesta oli otettu 1.000 kappaleen painos ja teos myös huomattiin.
   Leino itse oli jo ollut kyllästymään päin koko teokseen, hän oli muokannut sitä jo kolmen vuoden ajan ja saanut erinäisiä hylkäyskirjeitä kustantamoilta. Eikä materiaali yleisönkään kannalta aivan uutta ja ihmeellistä ollut, osa runoista oli julkaistu jo aiemmin lehdissä. Ja olihan lähes sama kokonaisuus osallistunut Pohjalaisen osakunnan kirjoituskilpailuun, missä oli sijoittunut jaetulle kolmannelle tilalle. Leino jakoi kolmannen sijan Ilmari Calamniuksen (Kianto) kanssa, ja kummastakin heistä tuli sittemmin kirjailija.
   Vaikka esikoiskokoelma ei mestariteoksen maineeseen päässytkään, oli Leino nyt ihan oikea runoilija. Vielä siinä vaiheessa hänet tunnettiin Kasimirin pikkuveljenä, mutta häntä pidettiin ihmelapsena, jonka kehitystä sopi seurata. Ja kirjoittajamainettahan Leinolla kasvattivat myös käännöstyöt.

   Kokoelma Yökehrääjä ilmestyi vuonna 1897. Tuosta kokoelmasta löytyy jo sitä Leinoa, jonka suuri yleisö tuntee, ja siitä paremmasta päästä.
   Kokoelmasta löytyy häivähdyksiä Kalevalasta, muinaisen Suomen maailmasta. Ja Leino itse on kuin se Ilmarinen, josta kirjoittaa, "seppojen suvun kuningas".
   Runous ja kirjallisuuden maailma veivät Leinoa yhä nopeammin ja omistavammin mukanaan. Yliopiston luentosalit jäivät, yhtenä syynä tentin hylkäys. Leino ei vain saanut mennyksi uudelleen tenttimään, aikaa ei tuntunut löytyvän, se kaikki tuntui jo niin turhalta. Kun sitä muutakin tekemistä oli. Vuoden 1898 alussa Eino perusti Kasimirin kanssa uuden kirjallisen aikakauslehden Nykyaika.
   Suunnitelma vei tekijänsä kokonaan. Työtä, aikaa ja vaivaa kului, ja rahaakin. Lehti ilmestyi, eli lyhyen ajan, kuoli sitten tilaajien puutteeseen.
   Nykyajan lopettamisesta tuli lopullinen niitti yliopistounelmille. Kasimir pelastautui Maaseututeatterin johtajaksi, Eino pääsi Päivälehteen vakituiseksi teatteri- ja kirjallisuusarvostelijaksi.
   Eino Leino oli optimistinen, vaikka käsittikin yliopistouran olevan nyt ohi. Kaikki tuntui hoituvan, kirjallisuudesta tuli hänen elämänsä koko sisältö.

   Ensimmäisen ulkomaanmatkansa Leino teki keväällä 1898, Berliiniin.
   Kaikki uusi kiinnosti Leinoa. Maailma, josta oli kuullut, mutta jota ei kuitenkaan täysin voinut käsittää, myös sen runous.
   Ja olihan matkaan muitakin syitä. Leino lähti myös sydänsurujaan pakoon. Oli ihastunut Anni Swaniin, jonka Otto Manninen voitti omakseen. Mikä ei siinä vaiheessa enää ystävysten välejä häirinnyt.
   Mutta verta vuotavaa sydäntä oli käytävä hoitamassa. Suomessa onnellinen nuoripari oli muistuttamassa tuosta tappiosta, siksi ulkomaille.
   Berliinissä maailma aukeni uutena, huumasi ja huimasi. Sai kirjoitushalutkin jälleen palaamaan. Pari "kummallista kuukautta", jotka eivät koskaan haihtuneet mielestä. Kuin "olisi koko maailma ollut vain suuri linnunlaulu, puisto ja taivas jumalien yrttitarha, josta he huvikseen heittelivät kuolevaisten syliin onnen kultaisia omenoita".
   Kun Leino palasi Berliinistä, syntyi kokoelma Sata ja yksi laulua.

   Sata ja yksi laulua sai sekalaisen vastaanoton. Mutta myöhemmin siitä tuli klassikko.
   Teoksen aloitti kolmiosainen Hymni, jonka viimeisenä osana on Hymyilevä Apollo. Myöhemmin Leino muutti koko kokoelman sennimiseksi ja kolmannen osan uudeksi nimeksi tuli Aurinkolaulu.
   Jo Hymyilevä Apollo olisi riittänyt Leinon elämäntyöksi, mutta myös monet pienet runot ovat täynnä yksinkertaisen uutta, suvereenia otetta.

   Leino oli siis aloittanut Päivälehdessä myös teatterikriitikkona. Tutustuttuaan teatterimaailmaan hän oli kiinnostunut, jopa innostunut. Näyttämön lumous alkoi vaivata häntä, jopa niin, että omatkin tekstit alkoivat hakea näytelmämuotoa.
   Leinon ystävä, näyttelijä ja ohjaaja Kaarle Halme, auttoi Leinoa. Yhdessä he suunnittelivat komediaa, jolle Leino kehitteli työnimeä Amppeli ja Tomppeli.
   Matkalla teos muuttui, myös sävyiltään. Lopulta valmistui näytelmä Johan Wilhelm. Suomalaiseen teatteriin näytelmää ei otettu, mutta Halme esitytti teosta kiertueella.
   Kyllä Leino Suomalaiseen teatteriinkin pääsi, vuonna 1900 ilmestyneellä teoksella Sota valosta. Kuten Johan Wilhelm, myös tämä teos sai osakseen sekä ruusuja että risuja. Todennäköisesti osa kritiikistä johtui teatteriarvostelija Leinon kärkkäästä tavasta antaa palautetta silloin kun teatterikappale ei miellyttänyt - Leinon tielle oli jo siihen mennessä osunut loukattua teatteriväkeä.
   Mutta Leino ei lannistunut. Topeliuksesta kaikin tavoin pitävä Leino teki seuraavaksi suomennoksen Topeliuksen näytelmästä Regina von Emmeritz.

   Draamaa Leino teki rinnakkain lyriikan kanssa. Samoihin aikoihin kuin ensimmäiset näytelmät ilmestyivät myös runokokoelmat Ajan aalloilla ja Hiihtäjän virsiä.
   Hiihtäjän virsiä sisältää vakavoituvan, itseään etsivän Leinon syvimpiä tunteita: "Latu vitkaan vie./ Vai vääräkö lie?/ Niin pitkä on yksin hiihtäjän tie."
   Minkä verran Leino osasi aavistaa tulevia? Ainakin jälkeenpäin runo vaikuttaa enteelliseltä: "Joka ilta ma mietin: Kai huominen uus/ tuo lohdun ja loppuvi rauhattomuus!/ Yö loppuu, mut murheet ne palaa."
   Tuolloinkin Leinon mielialojen muutokset olivat usein jyrkkiä. Hän saattoi masentua pitkäksikin ajaksi ilman näkyvää syytä. Leinon sävyä Mäkelä kuvaa apeaksi, mutta kestävyyttä etsiväksi ja onnesta haaveilevaksi. 22-vuotias varhaisvanha Leino oli jälleen nimensä veroinen, kun kirjoitti klassiset säkeensä "Minä lapsena vanhaksi vanhenin./ En nuor´ole koskaan ollut./ Toki kerran ma keväästä haaveilin,/ mut haavehet nuo oli hullut."
   Ja kun vuonna 1901 ilmestyi Pyhä kevät, sama tunnelma jatkui. Kuten runossa Aleksis Kivi: "Syntyi lapsi syksyllä -/ tuulet niin vinhasti vinkui -/ tuult´oli koko elämä,/ nähnyt ei kesää, ei kevättä,/ eli vain syksystä jouluun."
   Tuossa kokoelmassa on myös Hymni tulelle, yksi Leinon keskeisistä tunnustuksista. Runo huipentuu säkeisiin, jotka Leino sai myös hautakiveensä: "On elon aika lyhyt kullakin./ Siis palakaamme lieskoin leimuvin,/ tulessa kohotkaamme korkealle!/ Maa maahan jää, mut henki taivahalle."
   Leino tahtoi palaa, ja pian hän todella syttyikin, ja ne lieskat näkyivät kauas. Leino rakastui. Ensimmäistä "suurta" kertaa.

   Keväällä 1902 Leino tapasi Freya Schoultzin. Alun ihastus syveni nopeasti tunteeksi, jota oli vaikea pitää hallinnassa. Leinon synkentynyt mieli muuttui, äkkiä hän oli taas voimakas ja iloinen.
   Muutos näkyi myös kirjallisissa töissä. Tosin muutoksia oli tullut jo ennen Freyaa. Leino oli ryhtynyt kirjoittamaan Päivälehteen pakinoita nimimerkillä Mikko Vilkastus.
   Mikko Vilkastus ei esiintynyt pakinoissa Leinon alter egona, vaan tuttuna, joka saapuu Leinoa tapaamaan, ja jota Leino kaupungilla näkee. Pakinoissa on pelottomuutta, mutta suoraan hyökkäykseen niissä ei käydä. Pakinoissa Vilkastus/Leino on nuori, taistelunhaluinen ja voitokas. Tämä mies menee eteenpäin, ja Freyan on täytynyt uskoa siihen. Tulevaisuus oli kuuluva heille.

   Leino nosti aina vain tasoaan. Kangastuksia ilmestyi syksyllä 1902. Teos sai entistä paremmat arvostelut, soraäänet olivat totuttua vähäisemmät. Kalevalan mitta on entistä taidokkaammin mukana, vanha runomitta oli alkanut elää ja Lieno käytteli sitä miten itse tahtoi.
   Tähänkin kokoelmaan sisältyy useita Leinon keskeisistä ja tunnetuimmista runoista. Kuten Lapin kesä: "Lapissa kaikki kukkii  nopeasti,/ maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin."
   Juuri Lapin kesän säkeissä näkyy Leinon tapa toimia riimittelijänä. Leino kirjoitti nopeasti, mikä toisinaan saattoi johtaa riimipulaan, minkä Leino taas ratkaisi toisinaan väkivaltaisesti: "Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta/ ja suuri surkastua alhaiseen?/ Miks meillä on niin monta mielipuolta?/ Miks vähän käyttäjiä kanteleen?"
   Sinänsä, Lapin kesä kestää myös tuon lievän väkivallan. Siinä missä aikakauden teknisesti onnistuneempia runoja on kadonnut, Lapin kesä ei.
   Ja onhan kyseisessä kokoelmassa niitä muitakin tunnettuja Leinon runoja. Kuten Jumalien keinu: "Kuka keinussa jumalien keinuu/ ei hällä elon aika pitkä ole." Muita kokoelman runoja ovat esim. La Tricoteuse, Minun tieni, Ei ne kaikki kuollehia ja Väinämöisen laulu.

   Kangastuksia on nykyisin kiistatta eräs merkittävimpiä suomalaisia runoteoksia. Mutta ilmestyessään se oli vain yksi arvostettu teos, josta ei välttämättä klassikkoa odotettu. Eino Leino oli tuolloin tunnettu, mutta mielipiteitä jakava taiteilija.
   Leino oli helppo maalitaulu. Leinon avoimuus, boheemit elintavat, tapa sanoa asiat halki ja poikki, tekivät hänestä kiitollisen kohteen arvostelijoille. Arvostelua tuli  myös entisiltä ystäviltä. Esim. Maila Talvio, itsekin kirjailija, oli ottanut nuoren Eino Leinon siipiensä suojiin tämän saapuessa Helsinkiin, mutta kun tämä ei enää oppilaan asemassa jaksanut, Talvio pettyi runoilijaan, ja antoi sen kuulua, myös nimimerkkinsä Rouva Suurisuun äänellä.
   Ymmärrystäkin tuli, varsinkin nuorilta runoilijoilta. Volter Kilpi kirjoitti Kangastuksia-teoksesta Valvojaan, ja kyseinen artikkeli on Mäkelän mukaan ensimmäinen kunnollinen kritiikki, jonka Leino sai osakseen.

   Kesä 1903 oli Leinon kesistä se kaikkein valoisin. Hän oli yhä rakastunut ja kuin huumaantunut onnestaan. Ja tuona kesänä hän oli myös "absoluuttisen raitis" viettäessään aikaansa Otto Mannisen huvilalla. Päivisin oli monenlaista aktiviteettia, yöt kuluivat usein kirjoittaessa, tuo kesä ei ollut nukkumista varten. Noiden öiden aikana syntyivät Helkavirret, yksi toisensa jälkeen.
   Tuon kesän aikana Leino kirjoitti kyllä muutakin, mutta satunnaisesti. Yksi klassikko syntyi runokirjeenä Freyalle, nimittäin Nocturne, Leinon kenties rakastetuin runo: "Ruislinnun laulu korvissani,/ tähkäpäiden päällä täysikuu,/ kesäyön on onni omanani,/ kaskisavuun laaksot verhouu,/ en ma iloitse, en sure, en huokaa,/ mutta metsän tummuus mulle tuokaa..."

   Vuosi 1904 toi mukanaan yhä kasvavaa poliittista levottomuutta niin muualla Venäjällä kuin myös Suomessa. Leino seurasi kehitystä valppaasti ja kirjoitti siitä myös pakinoita. Kärkeviäkin, varsinkin, kun Päivälehti lakkautettiin ja sen työtä jatkamaan perustettiin Helsingin Sanomat.
   Leinon liityttyä uuden lehden kirjoittajakuntaan hän käytti vielä kerran vanhaa nimimerkkiään Mikko Vilkastus. Mutta uusi aika tarvitsi uuden äänen, niinpä Mikko Vilkastus jäi. Tilalle tuli uusi nimimerkki, edeltäjäänsä karskimpi Teemu.
   Teemu piti tapanaan hyökätä yleistä taantumusta vastaan, missä sitä vain näki. Osansa parodiasta ja satiirista saivat myös suomettarelaiset. Leino halusi vaikuttaa suoraan yhteiskunnalliseen toimintaan, sana oli hänen aseensa. Tuossa tuli väkisinkin tallottua muutamien varpaille, Talvion lisäksi äänekkäitä ja pitkävihaisia vastustajia olivat mm. V.A. Koskenniemi, Eino Kalima, Kyösti Wilkuna ja Jalmari Finne.
   Myös runoudessa nakyi merkkejä samasta halusta vaikuttaa. Leino julkaisi kokoelman Simo Hurtta, alaotsikoltaan runoja isonvihan ajoilta.
   Leinoa kiinnostivat yleensäkin ympärillään näkemänsä asiat, muukin kuin varsinainen politiikka. Vuonna 1904 hänet jopa valittiin Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajaksi, missä virassa hän toimi yhden kaksivuotiskauden.
   
   Eino Leino ja Freya Schoultzin häät pidettiin 10.9.1905. Häämatkalla he kiersivät Eurooppaa. Ensin he matkustivat Norjan Kristianianiaan (nyk. Oslo), sitten Kööpenhaminaan ja Berliiniin. Ja sitten oli edessä Pariisi.
   Leino palasi Pariisista "suuresti virkistyneenä".  Kuumeinen työtahti jatkui ja niin myös elämä. Myös seuraelämä, mikä näkyy erityisesti miellyttäneen Freyaa. Teatterissa käytiin ahkerasti.
   Leino julkaisi paljon, kokosi laulullisista runoistaan valikoimaa ja kirjoitti romaanin Tuomas Vitikka. Ja suomensi, sillä kertaa Goethe tuli aiempaa läheisemmäksi. Leinolta kustannettiin kaikki, mitä hän kirjoitti.

   Syksy 1905 ei kuitenkaan ollut enää Leinon onnellisinta aikaa. Leinolla tunteet vaihtelivat usein äkisti, hän oli taipuvainen maanis-depressiivisiin kausiin, mitkä vuorottelivat melko ennustamattomasti. Mutta sillä kertaa oli tullut muutos, depressiivisyys lisääntyi; synkkää aikaa ei enää seurannut ilo ja innostus, vaan kaikki madaltui.
   Tyttären syntymä oli iloinen asia. Eya Helka peri "isän ulkonäön ja äidin älyn", kuten sanotaan. Mutta avioliitto alkoi natista.
   Vuonna 1907 suhde oli jo kriisissä. Leinon suhde runoilija L. Onervan kanssa alkoi olla jo melko julkinen, eikä Leino itse enää peitellyt mitään.
   Hilja Onerva Lehtinen oli tutustunut Leinoon jo ennen kuin tämä avioitui Freyan kanssa. Itse asiassa, Leinon tunteneille avioliitto Freyan kanssa oli ollut yllätys, Leino ja L. Onerva kun olivat olleet jo jonkin aikaa melko läheisiä.

   Vuosi 1908 oli Leinon elämässä irtioton vuosi. Hän selvitti tilannettaan lähtemällä ulkomaille, Roomaan.
   Leino oli uupunut paitsi omaan tilanteeseensa, myös pienen Suomen henkiseen ilmapiiriin. Suomi ja perhe jäivät, mutta yksinäiseksi hän ei itseään tuntenut. Perässä tuli jonkin ajan kuluttua myös L. Onerva.
   Leino oli vapaa mies, joten siltä osin pysyvämpi yhteiselämä olisi voinut Italiassa alkaa. Mutta Onerva ei halunnut Leinoa pysyväksi elämäntoverikseen. Ja Leinon lisäksi nuori säveltäjä Leevi Madetoja oli alkanut osoittaa kiinnostusta runoilijatarta kohtaan. Myöhemmin Onervasta ja Madetojasta tulikin aviopari.
   Mäkelä on miettinyt, miksi näin. Ehkä Onervaa pelotti hänen ja Leinon luonteiden samankaltaisuus synkkyyspuuskiin saakka. Ehkä myös kahden taiteilijan itsekkyys. Saattaa olla, että kaksi kirjailijaa lukee toisiaan vaikeammin. Kysymys jää edelleen avoimeksi. Se tiedetään, että Leinon mielestä he olisivat kuuluneet yhteen, hän ei olisi halunnut luopua Onervasta.
   Leinon tarkoitus oli jäädä ulkomaille useaksi vuodeksi. Onerva ei sitä halunnut, ja hän saikin rakastuneen Leinon palaamaan Suomeen.
   Suomeen ei kuitenkaan palannut sama mies joka sieltä lähti.

   Leino hankki "kapan, kepin ja hatun", kuten Onerva varusteita kutsui, otti ammattinsa virka-asun. Hän oli nyt poeetta, runoilija, itsenäinen, irrallinen, vapaa mies, joka on kotonaan ei-missään, siis missä tahansa. Myös Suomessa.
   Näin alkoi Leinon elämän uusi vaihe, boheemikausi, ulkoisten tunnusmerkkien vaihtamisella. Sisällä oli kyllä sama mies, mutta sitä hän ei halunnut näyttää, ei enää.
   Helsinki näyttäytyi Leinolle nyt toisena kuin ennen. Comfort-elämä, Solidar-elämä, vossikat ja ajurit, portieerit, sikarit, ja viina.
   Leino oli julkinen boheemi ja täytti nyt uuden virkansa tunnusmerkit sillä ahkeruudella, mitä hän aina sovelsi töihinsä. Ja jatkoi myös oikeita kirjallisia töitään.
   Sitten naamiosta alkoi tulla yhä enemmän todellisuutta. Ulkoinen olemus alkoi kasvaa kiinni sisäiseen. Pilapiirtäjät kiittivät, Leinosta tuli karikatyyrinomainen hahmo.

   Leino rakenteli Tehtaankadulle poikamiestaloutta, joka ei oikein ottanut toimiakseen. Onervan laatiman elämäkerran mukaan Leino ei kyennyt hoitamaan arkielämän ensimmäistäkään pikkuasiaa: "Hän on luotu hoideltavaksi, palveltavaksi, puetettavaksi ja pestäväksi, siliteltäväksi, maaniteltavaksi ja helliteltäväksi kuin lapsi ikään. Naisten huollettavaksi hän on syntynyt."
   No, vaikka Onerva olikin jälleen Leinon hylännyt, olihan sitä muuta naisseuraa, joka runoilijaa halusi huoltaa. Jopa seurapiiridaameja. Joiden tunnetta "vaaraan" antautuminen lienee kiihdyttänyt.

   Leino perusti myös oman ulkoilmanäyttämönsä, Helkanäyttämön, millä hän tahtoi tuoda Kalevalan lähemmäs tavallista ihmistä. Kun ensi-ilta koitti, yleisön uteliaisuus oli suurta.
   Mutta alkuinnostus ei kestänyt pitkään. Kalevalan teksti ja näytelmien monologinomainen muoto eivät tuntuneet vetoavan suureen yleisöön. Arvostelijat puolestaan moittivat esitystä liiallisesta kankeudesta ja raskaasta yksitotisuudesta. Yritelmä kuihtui kokoon, Helkanäyttämö toimi ainoastaan kesällä 1912.

   Kun Leinon äidin sisar Olga Kyrenius kuoli, samalla jäi avoimeksi Leinon tyttären kohtalo. Tapahtumahetkellä Eya Helka oli Maalahdella Artturi Lönnbohmin perheessä. Kun Eyan vanhemmat olivat eronneet, tyttö oli jäänyt isänsä vastuulle.
   Tytön tulevaisuuteen liittyi myös muu Leinon tulevaisuus, sitenkin, että noihin aikohin Onerva viimein avioitui Madetojan kanssa. Myös rahahuolet synkensivät Leinon mieltä.
   Kun Eya sai aikanaan koulunsa käytyä, Freya otti viimein hänet luokseen Pariisiin. Siellä tyttö oppi ranskan ja ruotsin kielen. Kun Eya palasi vuonna 1939 Suomeen, hänen täytyikin opetella suomen kieli uudelleen.

   Einon ja Freyan eron jälkeen Eyasta oli huolehtinut Olga. Tämän poismenon jälkeen Eya sai uuden huolenpitäjän, kun Eino meni toisen kerran naimisiin. Leinon toinen puoliso oli Aino Kajanus, kapellimestari Robert Kajanuksen tytär, Leinon pitkäaikainen ihailija.
   Mäkelä näkee Leinon kauniiden vaimojen muistuttaneen jotenkin toisiaan. Kaikille tuntui olevan tärkeää se, että Leinolla oli kuuluisuutta ja asema, johon he elämänsä liittäisivät, ei mieheen. Myöskään Eino Leinon ja Aino Kajanuksen liitto ei kestänyt pitkään.
   Tuon eron jälkeen Leinolla ei ollut enää mitään kotia muistuttavaakaan. Tuon jälkeen hän oli kiertolainen, "kirjaton, karjaton mies".

   Vuodenvaihteessa 1914 Leino tutustui Hella Wuolijokeen. Tämän mies Sulo oli tullut tutuksi jo aiemmin, yhteisillä ryyppyreissuilla.
   Kun maailmansota puhkesi vuonna 1914, se vaikutti Leinon elämään käytännön tasolla. Ystävät kaikkosivat ympäriltä ja ravintoloista, rahat loppuivat. Kun sitten Hella osui paikalle, sillä kertaa tämä sai pakotettua Leinon mukaansa Luopioisiin, Kukkianjärven Ahonsaarelle. Äkkiä Leino löysi itsensä junasta, joka oli täpötäynnä sotaa pakenevia. Hämeenlinnassa jäätiin pois ja siitä alkoi hevosmatka kohti Puutikkalan kylää ja Kukkiaa.
   Kun Leino saatiin saareen, sieltä tämä ei päässyt itsekseen pois. Muutos oli ankara, mutta Leino kesti sen. Raittiilla tasaisella maalaiselämällä oli puolensa. Leino huomasi jopa pitävänsä siitä. Puhdasta ilmaa, vettä, kalaa. Joskus Hauhon puolelta Wuolijokien kartanosta voita.
   Ja kyllähän, silloin kun Hellan silmä vältti, Leino ja Sulo hankkivat myös sahtia. Ja vähän terävämpääkin. Mutta kokonaisuutena terveellinen elämänvaihe tuo Leinolla oli. Hella sai ilokseen huomata, kuinka Leinon nenä alkoi hiljakseen tulla näkyviin sulavien poskipäiden välistä.

   Noihin aikoihin Leino hahmotteli tuntojaan eläinhahmon kautta. Mesikämmen vuodelta 1914 oli Leino itse, Nalle, joksi hänen lähipiirinsä risti runoilijan.
   Teoksessa Mesikämmen-Nalle, kidutettu sirkuseläin, tahtoo vapauteen pois sirkuksesta, katkaisee kahleensa, hyökkää yleisön kimppuun, muuttuu murhaajaksi. Ja pääsee kuin pääseekin pakoon, lopulta synnyinseudulleen. Löytyy vanha Matti, joka hyväksyy. Sellaisena kuin Nalle on.
   Nalle saa rauhan. Kuolee, pääsee kotiin. On jälleen yhtä suuren luonnon kanssa.
   
   Vuonna 1916 Leino julkaisi kaksi merkittävää teosta, Helkavirsien toisen osan ja vertauskuvallisen eläintarinan Musti. Muitakin hankkeita oli, hän suostui uuden Sunnuntai-lehden päätoimittajaksi.
   Sunnuntain toimitussihteeri oli L. Onerva. Teosofisen lehden ympärille kerääntyi kaikenlaista hengen ja kulttuurin asioista kiinnostunutta väkeä. Leino oli mukana myös kirjoittajana, nimimerkillä. Mikko Vilkastuksen ja Teemun jälkeen lukijoille esittäytyi kanttori Sepeteus, sen muutoksen oli jo ikäkin saanut aikaan.
   
   Muutakin merkittävää tuona vuonna tapahtui. Leino kohtasi Aino Kallaksen marraskuun lopulla. Heidän välilleen syntyi ensin jännite, sitten suhde. Siitäkin huolimatta, että Kallas oli aluksi hyvin varautunut ja torjuva, ja surullinen siitä, kuinka nuoresta uljaasta runoilijasta oli kehkeytynyt rappeutunut vanhus.
   Mutta Leinon tuo tapaaminen ryhdisti. Hän raitistui ja lopetti boheemielämäön. Ja teki vaikutuksen Kallakseen. Muutkin huomasivat muutoksen, esim. Leinon ystävä Felix Nylund kertoo, kuinka liikalihavuus oli poissa, samoin kuin kaksoisleuka, eikä runoilija enää pelehtinyt naisten kanssa.
   Kallasta Mäkelä pitää yhtenä kolmena Leinon suurista rakkauksista. Ensimmäiset olivat olleet Freya ja Onerva, ja kolmas siis Kallas. Kuten Onerva, myös Kallas oli naimisissa toisen miehen kanssa. Kallas empi miehensä Oskar Kallaksen, virolaisen vaikuttajan, ja Leinon välillä. Ehkä muuten hän olisi voinut ottaakin miehestään eron, mutta tämän kanssa hänellä oli myös lapsia. Mäkelä arvelee, että Kallas tiesi, ettei suhteesta voisi tulla lopulta mitään.

   Sisällissota oli Leinolle vaikea paikka. Hän oli kaikkea sotaa vastaan, ja varsinkin sisällissotaa, joka jakoi saman kansan ihmiset kahteen jyrkkään leiriin. Henkilökohtaiset ystävätkin olivat kuka milläkin puolella. Esim. Hella Wuolijoki kirjoittaa, kuinka Leino oli venäläisliittolaismielinen, Sulo Saksan voiton puolella, Hellan itsensä kanta oli Venäjän häviö ja Englannin voitto. Sulo odotti Saksan voitosta itsenäisyyttä, Leino pelkäsi siitä maailmansivistysken romahdusta.
   Kun sitten Sulo oli vangittu, Leino ei käynyt tätä tapaamassa kertaakaan. Hella antoi sen anteeksi vasta Leinon kuoleman jälkeen, vaikka Sulo itse leppyikin nopeasti.
   
   30-vuotista taitelijajuhlaansa Leino vietti 26.9.1920. Hän oli 42-vuotias, mutta sairastelu sekä tekemisen ja menemisen tiivis tahti olivat jättäneet pysyvät jälkensä. Kun Kallas oli seurannut miestään tämän saatua ensin Viron, sitten Britannian suurlähettilään viran, Leinolta olivat jälleen kadonneet elämän edellytykset, tervyttä myöten.
   Leino oli sairastellut, ollut parantoloissa, etsinyt uusia asuinpaikkoja. Moni ystävä oli kuitenkin pysynyt tukena, myös Onerva.
   Viimeisen kerran Leino ja Kallas tapasivat Juhani Ahon hautajaisissa vuonna 1921. Kallas näki vielä Leinon, tämän "epätoivoiset silmät", jotka jäivät loppuiäkseen hänen mieleensä.

   Leinon elämä oli aaltoliikettä. Toisinaan hän piristyi vielä vanhoilla päivilläänkin. Esim. keväällä 1921, kun hän uudisti tuttavuutensa Aino Suitsin, ystävänsä Gustavin suomalaissyntyisen puolison, kanssa.
   Kun Leino alkoi haaveilla matkasta Viroon, Aino Suits päätti auttaa häntä. Suits lupasi pitää huolta runoilijasta ja tuoda tämän kunnialla takaisin Suomeen. Lupaus tyynnytti maaherra Jalanderin ja Leinolle myönnettiin passi.
   Vastaanotto Virossa oli myönteisempi kuin edes Suits oli osannut odottaa. Leino hämmästyi, hänelle ikään kuin palautettiin Virossa se ihmisarvo, joka kotimaassa oli riistetty, siellä kun lautakunnat eivät hänelle tukea myöntäneet, ja yleinen arvostuskin oli ollut hiipumaan päin.
   Leino innostui ja päätti ottaa Viron kansalaisuuden. Kirjoitti jopa "Suomen Tasavallan ensimmäiselle kansalaiselle, korkeasti kunnioitetulle Kaarle Juhana Ståhlbergille" pyytäen tätä vapauttamaan hänet Suomen kansalaisuudesta.
   Mutta kansalaisuuden vaihto ei onnistunut. Lopulta Leino palasi Suomeen. Rahat loppuivat.
   Paluumatkalla Leino oli synkkä mies laivan kannella. Niin synkkä, että Suits ei päästänyt Leinoa koko matkan aikana silmistään.
   Myöhemmin Leino kertoi Suitsille: "Sinä pelastit minut kerran, tiedät kyllä, silloin laivalla."

   Leino oli masentunut. Sitten hän kerran osallistui tuttavansa Taavi Laitisen kanssa illanviettoon. Istuutuen sohvalle, kahden Laitisen veljentyttären väliin. Siinä sitten viettivät rattoisaa iltaa.
   Viehättäviä tyttöjä kun olivat, Leino kääntyi tumman tytön puolelle, kosi, ja sai rukkaset. Sitten hän kysäisi toiselta, blondilta. Tämä katsoi Leinoa, ja suostui.
   Hän oli Hanna Laitinen, hänestä tuli Leinon kolmas vaimo.

   Leino oli kunnian mies, hän ei voinut muuttaa kosintaansa pilaksi. Vaikka Suits ja Onerva olivat kauhuissaan. Kun Onerva näki Leinon Ahon hautajaisissa, hän ei tiennyt, kumpaa surisi enemmän, vainajaa vai sulhasta.
   Ja kun häät alkoivat lähestyä, Leinokin alkoi olla kauhuissaan. Hääpäivänä Leino ei halunnut nousta vuoteestaan lainkaan.
   Sulhanen kuitenkin pakotettiin matkaan ja häät sujuivat hyvin. Ja Leinokin piristyi, vähäksi aikaa. Mutta avioliittoa kesti vain viikon päivät. Sitten Leino muutti jälleen Suitsien luokse.
   Sitten Suitsien luokse muutti myös Hanna. Olivathan he virallisesti naimisissa. Vielä Leinon kuollessakin.
   Leino muutti Maukosen lepokotiin. Missä omistaja, neiti Maukonen ihastui Leinoon. Halusi tämän kanssa naimisiin, selvästikin mielenterveytensä menettäneenä.
   Leino lähti karkuun. Sillä kertaa joutui jättämään myös Suitsin pois elämästään.

   Leino, jonka terveys reistaili pahemman kerran, ajautui Grankullan parantolaan. Siellä hänellä oli paitsi mahdollisuus kirjoittamiseen, myös seuraa, Felix Nylund ja Ernst von Wendt.
   Parantolassa Leino kehitteli uuden puolueenkin. Leino haaveili, kuinka tuo puolue menisi pidemmälle kuin muut, kaataisi kaiken tyhmyyden. Nimeksi tuli Nuorkommunistinen puolue. Lyhyt puolueohjelma sisälsi kolme kohtaa.
   "I. Vapaus juoda ja syödä, mitä vapaa kansalainen Suomen tasavallassa tahtoo.
   II. Jokaisen Suomen miehen ja naisen vapaus rakastaa vapaasti ilman vuosisataisia ennakkoluuloja.
   III. Jokainen saa tulla autuaaksi omalla tavallaan."
   Yhdeksän nimettyä henkilöä muodostaisivat "kaikkivaltaisen hallituksen", maa kun tarvitsi "valistunutta harvainvaltaa". Nuo henkilöt olisivat "I. August Ramsay. II. Hannes Ryömä. III. Santeri Alkio. IV. Sölve Tundström. V. Jean Sibelius. VI. Georg von Wendt. VII. Mannerheim. VIII. Koskelainen. IX Bertel Gripenberg."

   Puoluetta ei perustettu, mutta Leino pääsi jälleen jaloilleen. Ja tekstin tasokin nousi. Vuonna 1924 ilmestyi Shemeikan murhe, etevintä Leinoa pitkään aikaa.
   Leino muutti pois Helsingistä, Tuusulanjärven rantamille. Rantatien taiteilijakolonna olikin kasvanut tasaisesti. Seudulla Leino tunnettiin ja häntä autettiin. Enää hän ei ollut yksin.
   Kuitenkin rauhaton kulkija Leino oli. Kuten Shemeikan murheeseen sisältyvässä Löysäläisen laulussa todetaan: "Maantietä matkaa/ kirjaton, karjaton mies./ Kruununkin kyyti/ liika ois hälle kenties,/ outoja hälle kun on/ isänmaa, kotipaikka ja lies,/ puolue, perhe ja muu,/ verot, verka ja velka ja ies."
   Vuoden vaihtuessa, jolloin alkavan verovuoden olinpaikka oli ilmoitettava, Leino usein istahti junaan ja ajeli ympäriinsä, ettei olisi olinpaikkaa, missä hänet olisi verotettavaksi otettu. Leino itse sanoi aina silloin liikkuvansa virkamatkoillaan.

   Huhtikuussa 1924 Leino oli siinä kunnossa, että jaksoi lähteä matkalle, josta oli pitkään haaveillut. Hän lähti käymään kotiseudullaan, Paltaníemen mailla. Näkemään vanhoja paikkoja ja Kaarlo-veljen.
   Leino oli jonkin aikaa miettinyt muistelmiensa julkaisemista. Hän oli yrittänyt monilla eri tyylilajeilla saada asiaa liikkeelle, kokeillut, ja taas jättänyt sikseen. Hän arveli, että tuttujen paikkojen näkeminen saattaisi auttaa asiaa, niin että oikea muoto ja lause viimein löytyisi.
   Matka kotiseudulle muodostui vaikuttavaksi kokemukseksi. Vanha Leinokin jo nuortui, otti käyttöönsä valokuvan, joka oli otettu hänen ollessaan kymmenvuotias. Siitä hän teetti kopioita, joita lähetteli ystävilleen ja tuttavilleen.
   Käynti vanhempien haudalla Paltaniemen kirkon lähellä hiljensi Leinon. Ja kotitalon näkeminen.
   Vanhuuttaan vaipuva ja sammaloituva alarakennus, sen kapea päätykamari, siellä Leino oli nähnyt ensimmäisen kerran isänsä "Auringon lempeän siunaavan silmäluonnin". Lehdot, joissa Leino liikkui, tutut kivet. Jokainen aidanseiväs vieläkin Lienoa tuttavana tervehti.
   Mutta ne olivat vain muistoja. Ja myös todellisuus oli siinä. Haikeus valtasi Leinon: "Mielialani, joka ei alunpitäenkään ole ollut kovin kaukana elegisestä, yrittää nyt aivan rintaa riuduttavaksi painautua".

   Leino ei jaksanut itse kirjoittaa kuin aivan lyhyitä lappuja ja kirjeitä, muistelmateoksen kirjoittaminen olisi ollut aivan ylivoimainen urakka. Mutta sitten löytyi maisteri Valve, taiteilijanimeltään V. Arti. Hänelle Leino alkoi sanella muistelmiaan.

   Leino löysi itselleen vielä vanhoillakin päivillään naisseuraa, monet hakeutuivat tarkoituksella tämän luokse. Kaava tuntui olevan, että kun runoilija nähdään, seuraa säikähdys: onpa se vanha ja lihava. Sitten hämmennys, jopa arkuus. Mutta kun Leino alkaa puhua, hänen olemuksensa muuttuu - se nuori Leino, johon tytöt ovat mielikuvissaan runoilijan tuotantoa lukiessaan ihastuneet, on yhä läsnä, Leinon sanoissa. Vanha mies on jälleen uljas leijona.

   Elämänsä viimeisenä vuotena Leino sai pitkästä aikaa lähes pelkästään myönteistä palautetta kirjastaan. Muistelmateos Elämäni kuvakirja oli ilmestynyt, ja siitä todella pidettiin, kriitikotkaan eivät moittineet. Ja se oli Leinolle uutta. Kirjan ilmestyminen toi hänelle tunteen siitä, ettei hän sittenkään ollut elänyt turhaan. Kirjailija hänkin oli, ja nyt vihdoin tunnustettu.
   Ystävälleen Ossi Sténille Leino mietti, kuinka vastatuulta kestää kyllä, mutta myötätuuli saattaa olla runoilijalle se vaarallisin. Mutta ei hän liene voinut olla siitä pahoillaan. Kuten L. Onerva kirjoittaa: "Kohtalon oikku on, että Suomen suurin lyyrikko saavuttaa vasta tällä viimeisellä proosateoksellaan täydellisesti sen kansan rakkauden ja myötätunnon, jota hän niin kauan on odottanut ja kaivannut runoilijana. Se ilahduttaa häntä sanomattomasti ja kirkastaa hänen elämänsä illan."
   Myös lyyrikkona Leino sai tuolloin mieltä lämmittävää palautetta. Santeri Alkio lähetti hänelle kirjeen, missä kertoi, että Sosialidemokraatissa oli nimimerkki yksi joukosta (Uuno Kailas) kirjoittanut Leinosta artikkelin Suurin runoilijamme. Leino itse ei kirjoitusta ollut lukenut, mutta luotti Alkion kertomaan. Ja totesi tunteneensa "joitakin kummallisia liikkeitä siinä vanhassa tupakkakukkarossa, jota sydämeksi kutsutaan".

   Runoilijan kuolemassa halutaan nähdä usein jotain merkityksellistä. Mutta Mäkelän mukaan Leino vain kuoli, ehtyi, uupui pois. Henki jaksoi, ruumis, kulunut ja koeteltu ei. Runoja Leino kirjoitti loppuun saakka.
   Vielä vuoden 1926 tammikuun alkupäivinä Leino kävi esiintymässä ja saneli Sténille Elämäni kuvakirjan toisen osan jatkolukuja. Loppiaisen hän vietti mukavasti, mutta tunsi sitten itsensä huonovointiseksi. Lääkäri pistäytyi. Leino itse ei ollut huolissaan, vaikka hänen vointinsa hitaasti huononikin. Naureskeli ja vitsaili vain, entiseen tapaansa.
   Kuume nousi. Sitten tulivat kivut ja kouristukset. Mutta sairaalaan Leino ei halunnut.
   Sitten Leinon tila alkoi huonontua nopeasti. Hän sai rauhoittavia lääkkeitä, sillä kouristukset vapisuttivat käsiä ja jalkoja. Eivätkä ne loppuneet, ennen kuin liikuntakyky alkoi kokonaan lamaantua. Lääkäri antoi kamferiruiskeen, mutta ei antanut paljoakaan toiveita potilaan toipumisesta.
   Sunnuntaina 10.1.1926 kello kolme aamuyöllä Leino nukkui rauhallisesti pois.

   Leinon poismeno laukaisi äkkiä tunteiden padon, jota Elämäni kuvakirja oli jo jollain lailla liikutellut. Eino Leinosta tuli Poeta Reipublicae Finlandiae, Suomen valtakunnan runoilija. Välittömästi.
   Leino sai valtiolliset hautajaiset. Kenraaliluutnantti Lauri Malmbergin komentamat suojeluskuntalaiset tulivat kunniavartioon. Havutettu arkku vietiin hevosella kunniasaatossa Jokelan asemalle ja sitten Helsinkiin. Hautajaisissa olivat paikalla kaikki jotka pääsivät, presidenttiä ja valtioneuvostoa myöten. Arvi Järventaus, Sana, piti koskettavan siunauspuheen, ylioppilaat seisoivat vartiossa arkun ympärillä.
   Vanha kirkko. Nuori Suomi.
   Je sen oma runoilija, Eino Leino.

   Mäkelä toteaa, että murhe oli aitoa, ja että kyllä Leino olisi sen käsittänyt. Ehkä hämmästynytkin. Eihän hän kunnian vuoksi teoksiaan kirjoittanut, mutta kyllä hänkin joku halusi olla, sentään ihminen tasavertaisena toisten joukossa. Saattaa olla, että enempäänkin hän tähtäsi, sanojensa kuolemattomuuteen, ehkä. Olihan hän Virosta palattuaan kirjoittanut: "Uskokaa nyt, hyvät herrat, hetken ministerit - teistä ei puhuta kymmenen vuoden perästä. Meistä puhutaan sadankin vuoden perästä."
   Parhaaksi muistomerkikseen Eino Leino sai paitsi omat runonsa, myös ne ihmiset, jotka häntä ja hänen runouttaan hyvällä muistivat ja tahtoivat hänen teoksiaan julkisesti nostaa. Ensimmäisenä heidän joukossaan oli luonnollisesti L. Onerva, joka näki vuosien vaivan Leino-elämäkertansa kanssa.
   Elämään jäivät myös Leinon kirjeet Onervalle. Todistamaan siitä, kuinka juuri tälle hän aina yritti ilmaista todellisimman minänsä. Kuten Kajaanissa 5.9.1924 päivätyssä kirjeessä.
   "Mutta minä en saa koskaan sanotuksi, mitä kuitenkin koko ajan tahdon sanoa Sinulle: M.R.S. Suomeksi: Minä rakastan Sinua."
   Mutta kyllä Onerva sen tiesi ja käsitti. Vuosien myötä aina vain paremmin.

   Hannu Mäkelän Eino Leino -elämäkerta tuo esille päähenkilöstä koko kuvan vahvuuksineen ja heikkouksineen. Kerronta on ymmärtävää ja myötäelävää, mutta silottelematonta. Kirjassa on lukuisia katkelmia Leinon teksteistä, jotka havainnollistavat lukijalle runoilijan kirjoittajantyyliä. Jos on Eino Leinon tuotannossa hehkua, jotain sellaista on myös tässä elämäkerrassa.

   Otetaan tähän loppuun vielä pari linkkiä. Kun Panu Rajala julkaisi oman näkemyksensä Eino Leinosta, Yleisradio pyysi tältä muutaman tärpin aiheesta.

Eino Leino

   Vesa-Matti Loiri on tunnetuin Eino Leinon tekstien levyttäjä. Lapin kesä on hänen tulkinnoistaan se tunnetuin, mutta on niitä muitakin edustavia tulkintoja taiteilijalla. Myös Löysäläisen laulu etsiytyi aikoinaan jossain määrin radioaalloille.

Löysäläisen laulu


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Mikko-Olavi Seppälä ja Riitta Seppälä: Aale Tynni - Hymyily, kyynel, laulu
WSOY 2013
489 sivua


Aale Tynni (1913 - 1997) kasvoi yli 50-vuotisen uransa aikana runotytöstä maineikkaaksi lyyrikoksi ja arvostetuksi suomentajaksi. Aale Tynnin tytär Riitta Seppälä ja tämän poika, Tynnin tyttärenpoika Mikko-Olavi Seppälä ovat koostaneet runoilijasta elämäkerran Aale Tynni - Hymyily, kyynel, laulu käyttäen materiaalina suvun kirjeenvaihtoa, julkaistuja haastatteluja sekä Tynnin itsensä kirjoittamaa, julkaisematta jäänyttä muistelmateosta.

   Keski-Inkeri, missä Aale Tynni syntyi, oli Pietarin ylimystön kesänviettopaikka. Siellä olivat Tsarskoje Selon ja Pavlovskin keisarilliset palatsit sekä lukuisat ruhtinashovit. Niiden seassa suomalaiset viljelivät maata ja louhivat kalkkikiveä. Monet tosin alkoivat erikoistua muihin ansioihin, kuljettivat metsän antimia ja maitoa hoveihin tai Pietariin saakka.
   Inkerinsuomalaiset jakautuivat kahteen pääheimoon. Karjalan kannakselta olivat äyrämöiset ja Savosta savakot. Aalen äiti Lilja Piipponen oli äyrämöinen, isä Kaapre Tynni savakko.

   Vallankumous marraskuussa 1917 sekoitti tilanteen myös Inkerissä, missä ryhdyttiin järjestämään oloja uuden bolševikkihallinnon mukaisesti, tosin osittain tämä tapahtui Suomen sisällissodan sinne viskaamien punapakolaisten johdolla. Kaapre jätti Inkerin ja muu perhe seurasi perässä. Kaapre oli Neuvostoliitossa merkitty mies, eikä Aale perhetaustansa vuoksi koskaan katsonut voivansa matkustaa Neuvostoliittoon. 1990-luvulla Inkerin-matka jäi tekemättä korkean iän ja matkan oletetun vaivalloisuuden vuoksi.
   Perheen asettumista Suomeen helpotti olennaisesti se, että Kaaprella oli loppututkinto Helsingin yliopistosta ja opettajan pätevyys myös Suomessa. Työsarkaa hänellä riitti Inkerin ja Venäjän pakolaisten auttamisessa.
   Perhe asettui muutaman välivaiheen jälkeen silloiseen Helsingin maalaiskuntaan pääradan varteen Mosabackaan eli Tapanilaan. Kaapre oli saanut töitä Helsingin kouluista, ja paikallisjuna vei kätevästi keskustaan niin perheen isän kuin kouluja käyvät vanhimmat lapsetkin. Reino pääsi Suomalaiseen normaalilyseoon, Martta Tyttölyseoon. Aale aloitti koulunkäyntinsä Mosabackassa syksyllä 1920.
   Aalen ensimmäisen kouluvuoden jälkeen perhe muutti Boxbackaan eli Pukinmäelle, lähemmäs kaupunkia. Tynnit onnistuvat saamaan aseman lähettyviltä peltopalstan, minne kesällä 1921 siirrettiin Kannakselta purettu pieni venäläinen hirsihuvila, jonka nimeksi tuli Oma kontu. Siellä oli Tynnien koti kuuden vuoden ajan.

   Pukinmäellä Aale ei mahtunut kansakouluun, joten kauden 1921-22 hän kävi kotikoulua vanhempiensa ohjauksessa. Hän oli innokas lukija ja ahmi isosiskojensa perässä C.G. Starbäckin romaaneja, jotka sijoittuivat Ruotsin keskiaikaan. Aale eläytyi tarinoihin ja ihastui palavasti romaanihenkilöihin. Ensimmäinen kirjallinen rakkautensa hänellä oli Niilo Bonpoika Sture, lempeä ja ylevämielinen ritari.
   Kahdeksanvuotislahjaksi Aale sai ensimmäisen päiväkirjansa, jota ryhtyi täyttämään tarinoilla, näytelmillä ja runoilla. Hänen ensimmäinen runonsa oli synkkä balladi, joka kertoi nuoresta kauniista neidosta, joka hukuttautui, koska tämän ystävä oli neidon unohtanut.
   Runoja syntyi kuin liukuhihnalta. Ne kertoivat yleensä kauniista neidoista, jotka joko kuolivat hylätyn rakkautensa vuoksi, tai sitten leijona söi nämä kesken aamukävelyn.
   Lapsena Aale oli pitelemätön, itseään välittömästi ilmaiseva. Minkäänlaista kritiikinpelkoa hänellä ei ollut, myöskään itsekritiikki ei toiminut. Mutta vanhempi veli Reino oli kova pilkkaamaan Aalen runoja, mikä sai tämän salaamaan kirjoittamisensa. Myöhemmässä elämässään Aale olikin hillitty ja pidättyväinen.
   
   Kun seitsemäs lapsi syntyi, Oma kontu kävi ahtaaksi. Vuonna 1927 Tynnit tekivät velkaa ja hankkivat Sinivuorentien päästä "Pukinmäen kauneimmalta paikalta Pukinmäen kauneimman huvilan".
   Tontti oli iso ja toi lisätuloja Kaapren opettajanpalkkaan. Takapihalle rakennettiin pikkuhuvilaksi kutsuttu talo, johon otettiin vuokralaisia.
   Tynnien emigranttiperheessä seurattiin kiinteästi paitsi Inkerin asioita, myös Suomeen asettuneiden inkeriläisten edistymistä eri aloilla. Jokainen inkeriläinen ylioppilas oli juhlan aihe. Usea heistä oli Kaapren entinen oppilas. Vuonna 1935 isä riemuitsi, kun Eino Jamalainen väitteli lantun ruskotaudista ja suoritti ensimmäisenä inkeriläisenä tohtorin tutkinnon.

   Lilja ja Kaapre Tynni kannustivat lapsiaan opiskelemaan mahdollisimman pitkälle. Opettajapariskunnan kaikki seitsemän lasta laitettiin oppikouluun.
   Opettajista suurin vaikutus Aaleen oli Hilje Vilkemaalla, joka oli Aalen suomen ja historian opettaja keskikoulun kolmannella ja neljännellä luokalla.
   Vilkemaan, eli Vilkkarin, johdolla luettiin kirjallisuutta ja keskusteltiin. Oppilaat lukivat yhteiskuntaoppia ja tutustuivat pasifismiin sekä monenlaisiin asioihin, mitkä eivät koulukurssiin edes kuuluneet. Luettuihin kirjoihin kuuluivat mm. Pelon voittaminen ja Tahdon kasvattaminen. Aalesta tuli naisasian, raittiuden ja pasifismin kannattaja.
   Naisliike opetti, että nainen ei ollut vain miehensä holhokki, vaan kotitalouden valtiatar, ja kotitalous oli yhteiskunnan sydän. Vuoden 1929 avioliittolaki itsenäisti aviovaimon antaen tälle holhoojanoikeuden lapsiinsa ja oikeuden omaan omaisuuteensa. Tyttönorssit pääsivät nauttimaan naiskasvatuksesta, mikä teki heistä uuden perheenemäntäihanteen airuita.
   Tyttöjen tarkkaan lukema Naisten Ääni oli Suomalaisen Naisliiton äänenkannattaja, Vilkemaan lehti, jonka toimituskuntaan kuuluivat myös mm. Helle Cannelin (Kannila), Elsa Hästesko (Heporauta) ja Lucina Hagman. Vilkkarin tyttökerho liittyi Naisliittoon sen Helsingin osaston nuorisokerhona.
   Raittiusaate kytkeytyi elimellsiesti naisliikkeeseen, ja näiden harrastusten puitteissa pääsi solmimaan myös kansainvälisiä yhteyksiä. Myös näytteleminen jatkui tyttökerhon puitteissa, esitettäväksi valittiin mm. Moliéren Oppineita naisia sekä Minna Canthin Kotoa pois.
   Tyttökerho toimi opintopiirin tavoin syventävien esitelmien ja keskustelujen tyyssijana.  Esim. syyskuussa 1933 Aale valmisti sinne esitelmän psykoanalyysistä.
   Kerho suunnitteli monipuolista yhteiskunnallista ja kultturiohjelmaa, mutta suuret suunnitelmat hautautuivat opiskelun ja muun opiskelijaelämän viedessä neitojen kaiken ajan. Vilkkarin kerho jäi, kun tyttönorssit löysivät toisensa yliopistoelämästä ja "valtasivat" Ylioppilaiden Raittiusyhdistyksen. Opettajaa ei siinä enää tarvittu.
   Yhteys Vilkkariin ei kuitenkaan katkennut kokonaan. Tämä seurasi kiinteästi Aalen runoilijanuraa ja piti häneen harvakseltaan yhteyttäkin. Suomalaisen Naisliiton 50-vuotisjuhlissa huhtikuussa 1957 Vilkkari ja tytöt tapasivat jälleen. Viimeisen tervehdyksen opettajaltaan Aale sai 15.4.1972, jolloin 84-vuotias Vilkemaa myönsi oman stipendirahastonsa elämäntyöpalkinnon Aale Tynnille "suuriarvoisen mittavasta ja välkehtivästä runoilijantyöstä".

   Ilmari Jäämaan toimittama ja WSOY´n julkaisema Nuori voima -lehti oli nuorten kulttuurinharrastajien yhdysside. Nuoren Voiman Liitto oli Elina Vaaran aloitteesta 1920-luvun alussa perustettu järjestö, jossa toverikritiikin kautta kehitettiin taitoja. Aale lähestyi Nuorta Voimaa jo vuoden 1927 vaiheilla, muttei saanut nimimerkillä Tuovi Tapio lähettämiään runoja julki.  Joukossa oli runo Intiaanipäällikkö, mitä Aale  piti siihenastisista runoistaan parhaana. Runossa intiaanipäällikkö ajaa takaa valkoisen miehen mukaan lähtenyttä vaimoaan: "Lennä, ratsu! Karkurit saavutamme kerta!/ Tomahawki päällikön janoo kurjain verta!"
   
   Aale oli saanut runokärpäsen pureman. Leinon ja Koskenniemen runsivat kaikki, nyt elettiin tulenkantajarunouden jälkimainingeissa ja Uuno Kailaan valta-aikaa. Ja Kailas oli Aalelle läheisin runoilija. Synkät minuuden probleemit ja maailmantuska puhuttelivat ahdistunutta teiniä, ja mitallisen runon edellyttämä rytmitaju tuntui olevan hyppysissä luonnostaan.

   Helsingin toverikuntaliitto järjesti vuosittain kirjoituskilpailun. Seitsemäntoistavuotias Aale Tynni innostui ottamaan osaa vuoden 1931 kilpailuun, missä runoja arvioivat Lauri Pohjanpää ja Mika Waltari. Tynnin vapaamittainen runo oli nimeltään Paholainen on kuollut.
   Tynnin runo sai toisen tilan Suomalaista Yhteiskoulua käyvän ikätoverin, Saima Harmajan Huhtikuun jälkeen. Saman vuoden lokakuussa Tynni hyväksyttiin Nuoren Voiman Liiton jäseneksi viiden runon sikermällä.
   Myöhemmin, julkaisseena runoilijana Tynni sanoutui määrätietoisesti irti vapaamittaisista runokokeiluistaan: "Sisimmässäni en oikeastaan silloinkaan hyväksynyt tätä runomuotoa enkä myöhemmin ole koskaan voinut sen kanssa ystävystyä, vaikka pidän suuressa arvossa eräitä sen käyttäjiä. Luovuinkin siitä sangen pian."

   Tynni ei kokenut nuoruusaikaansa onnen ajaksi, ei nuorena eikä myöhemminkään. Kahdeksantoistavuotiaana hän oli lukenut lapsipsykologiaa ja sisäistänyt ajatuksen, että nuoruus on oikeastaan hyvin onneton ikäkausi, silloin kun muistaa paljon helpommin ja kauemmin ikävät asiat kuin iloisemmat. Vanhemmiten taas muistetaan hyvät asiat paremmin. Lohduttavaa, ensinnäkin siksi, että tietää olotilan menevän ohi, ja toisekseen, niin kauan kuin jaksaa olla onneton, tietää olevansa nuori.
   Vuonna 1932 Tynni kirjoitti ilottomasta ihmisestä, joka tuottaa iloa muille: "Sellaiset ihmiset ovat kuin aurinko, joka kaikkialla ympärillään herättää versovaa ja puhkeavaa elämää. Mitäpä silloin merkitsee, vaikka auringon sisin onkin sammunut ja kuollut - kaikkialle, minne sen säteet sattuvat, puhkeavat kukat, ilon kukat, pienet tähtikukat, siniset, punaiset, keltaiset, valkeat - miten kaunis on sellaisen ihmisen elämä!"

   Syksyllä 1932 Tynni aloitti opintonsa Helsingin yliopistossa. Naisylioppilaille tyypilliseen tapaan hän kirjoittautui filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteelliseen osastoon. Hän oli päättänyt opiskella kotimaista kirjallisuutta ja suomen kieltä, estetiikkaa sekä käytännöllistä filosofiaa.
   Tynni hakeutui vanhojen koulutovereidensa seuraan. Tyttönorssista kirjoittaneet itsevarmat neidot kulkivat ryppäänä ylioppilaskirjastossa ja toisinaan yliopiston kirjastossa herättäen kirjaston virkailijoiden huomiota.
   Tynnin tapaisille kirjallisuuden harrastajille oli olemassa erityisiä nuorten kirjallisuuskerhoja. Mika Waltarin johdolla perustettu Kerho 33 järjesti avoimia esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia kokoontuen alkuun Nuoren Voiman Liiton (NVL) huoneessa Kluuvikadun Elannon talossa - samassa paikassa kuin NVL´n Panu-kerho. Tynni kuulosteli ja tarkkaili niitä kriittisen välimatkan päästä.

   Tynni löysi yliopistomaailmasta henkisen kodin Ylioppilaiden raittiusyhdistyksestä (Yry), missä hän vietti suurimman osan vapaa-ajastaan. Hän liittyi yhdistykseen heti fuksisyksynään 1932. Yryläisten partiot kiersivät kouluissa esittelemässä toimintaansa abiturienteille ja vetivät koulujen raittiusseuroissa toimineita mukaan.
   Kerhohuone sijaitsi Vanhan ylioppilastalon toisessa kerroksessa. Siellä tavattiin eri aineiden opiskelijoita, seurusteltiin, pelattiin koronaa, valmisteltiin yhteisiä illanviettoja ja juhlia. Yryssä vaadittiin täyttä raittiutta ja keskusteluilloissa ruodittiin alkoholikysymystä eri näkökulmista.
   Yryn puitteissa saattoi tehdä lähes mitä tahansa. Eräässä jäsenillassa järjestettiin hypnoottinen istunto, opintokerhoissa syvennyttiin mm. antiikin kieliin ja kirjallisuuteen, ja kesäretkillä kierreltiin Helsingin merialueilla. Vuoden 1934 uudenvuodenvalvojaisissa Tynni laitettiin esittämään gruusialaista ennustajaeukkoa.
   Tynni asemoitui Yryn akutta myös yhteiskunnallisesti. Yry ja sitä myöten Tynnikin liittyivät liberaalia oikeistoa ja osakuntia edustavan Suomalaisen Ylioppilaan piiriin. Fasismin ja sosialismin välisessä tilassa ryhmä vastusti vallassa olevan Akateemisen Karjala-Seuran ja marginaalisemman Akateemisen Sosialistiseuran sanelupolitiikkaa ja korosti itsenäistä ajattelua.
   Syksyn 1937 ylioppilaskunnan edustajiston vaaleissa Tynni oli liberaalien raittiussiiven ehdokkaana Yryn omalla listalla. Listavaalissa hänen nimensä oli vasta neljäntenä Kauko Pirisen jälkeen, joten läpimenon vaaraa ei ollut. Kampanja oli suunnattu erityisesti AKS´aa vastaan. Vaaliohjelmassa luki: "Ei pidä mennä herrojen kanssa marjaan, herrat syö marjat".

   Tynnin pääaine oli kotimainen kirjallisuus, ja pro gradu -tutkielmansa hän kirjoitti kotimaisen kirjallisuuden professori Viljo Tarkiaiselle. Professori oli antanut seminaarityölle aiheen "Sapphon mitta suomenkielisessä runoudessa". Tutkielma kasvoi talven ja kevään 1935 mittaan laudaturtyöksi.
   Kyse oli antiikkisesta runomitasta, jota oli kreikkalaisen Sapfon jälkeen uudistanut roomalainen Horatius. Kristillinen hymni- ja virsirunous oli viljellyt Sapfon mittaa omana mukaelmanaan, ja uusimmalla ajalla mitta esiintyi vainajien kunniaksi laadituissa ns. hautarunoissa.
   Laajan aineiston kampaaminen paljasti, että Sapfon mitta oli harvoin ollut käytössä. Runomitan vaikutuksia suomalaiseen runouteen oli vaikea täsmällisesti osoittaa, koska siitä oli erilaisia mukaelmia ja koska heksametri päättyi samalla tavoin adoniseen säkeeseen.
   Mitan horatiuslaista muotoa oli viljellyt Eino Leino, ja nelidaktyylisen mukaelman oli kehittänyt V.A. Koskenniemi. Parhaat alkuperäisellä Sapfon mitalla kirjoitetut supmalaiset runot olivat Tynnin mukaan siihen mennessä olleet Otto Mannisen Sapphon laulu (1925) ja Uuno Kailaan Vaeltajan oodi (1926).
   Tynnin mukaan runoilijoiden saavuttamat tulokset jättivät kaikkineen toivomisen varaa, mutta mittaa ei ollut syytä hylätä, päinvastoin sitä oli harjoitettava aiempaa enemmän: "Milloin runoilija on pystynyt rytminsä täysin hallitsemaan ja myöskin oivaltanut, millaista sisällystä se runolta edellyttää, syntyy runo, joka ei voi jättää kylmäksi kriitillistäkään lukijaa, syntyy runo, joka on korkea ja kirkas kuin antiikin taivas".
   Laudaturtyölle tuli mittaa 140 sivua. Tiedekunta hyväksyi työn kesäkuussa 1935.

   Opinnäyte oli merkinnyt kattavaa tutustumista suomenkieliseen taidelyriikkaan. Tynnin tulevan suomentajantyön kannalta merkityksellistä oli, että hän joutui opinnäytteessään perehtymään lyriikan suomentamisen ajassa muuttuviin periaatteisiin, runokielen muuttumiseen.
   Gradu myös houkutti analysoimaan siihenastisen runouden saavutuksia ja antoi samalla amhdollsiuuden muodostaa omia näkemyksiä. Erittäin kuvaavaa tulevan runoilijan ja suomentajan esteettisille lähtökohdille on, että tämä tutkielmassaan suomi sentimentaalisuutta, rytmillistä haaprointia , sanonnan hämäryyttä sekä sananlyhennyksiä - toisin sanoen Tynnin ihanteena oli jo tuossa vaiheessa ajatuksen kirkkaus sekä rytmillinen ja kielellinen puhtaus.

   Tynni ei viettänyt kesälomia, vaan ryhtyi välittömästi suomen kielen sivulaudaturin tekoon. Suomen kielen professori Martti Rapola antoi aiheeksi selvittää sanojen arvo ja arvata esiintymisen 1500 - 1800 -lukujen ns. vanhassa kirjasuomessa.
   Tynni kampasi läpi mm. kaikki vanhat raamatunkäännökset, lakikokoelmat, Gananderin ja Lönnrotin teokset sekä Suomettaren vuosikerrat laatien jokaisesta vastaan tulleesta sanasta kortin. Työ valmistui loka-marraskuussa 1935.
   Raamatun perusteellinen tuntemus loi vankan pohjan niille tuoreille näkökulmille, joita Aale raamatunkertomuksiin liittyvissä runoissaan sittemmin viljeli.

   Tutkinnosta vielä puuttuvana sivuaineena Tynni suoritti keväällä 1936 kansantaloustieteen approbaturin. Valinta tarjosi yhteiskunnallista yleissivistystä, mutta taustalla vaikutti myös se kokeneen opiskelijan tieto, että siinä oppiaineessa approbaturin sai suoritettua verraten kevyellä kirjatentillä.

   Aale Tynni valmistui filosofian kandidaatiksi runsaan neljän vuoden opintojen jälkeen ja sai maisterin arvon lokakuussa 1936. Opinnot olivat sujuneet mallikelpoisesti, joten Tynni jakoi usean vuoden ajan tietämystään suomen kielen fukseille syksyisillä opintoneuvontakursseilla, joilla konkarit neuvoivat opiskeluun liittyviä niksejä ja eri tenttien järkevimmän suoritusjärjestyksen.
   Maisterinakaan Tynni ei jättänyt yliopistoa. Hän sai vuonna 1938 suomen kielen opettajan pätevyyden ja jatkoi samalla latinan opintojaan professori Edwin Linkomiehen johdolla.

   Tyttönorssit olivat innostuneet vuonna 1934 käymään yliopiston puhetekniikan tunneilla. Perinteikäs oppiaine tarjosi tuleville opettajille tärkeitä retorisia valmiuksia ja esiintymistaitoa. Harjoitteet johtivat siihen, että Tynni sai teatterikärpäsen pureman. Harrastus pääsi valloilleen Yryssä, jossa kevätkauden päätteeksi 1935 koottiin kiertueryhmä.
   Yryläisiä näyttelemisen harrastajia rekrytoitiin myös Ylioppilasteatteriin, myös Tynni. Tynnin jäsenkortin allekirjoittivat syyskuussa 1936 teatterin uusi puheenjohtaja Jouko Paavola sekä taloudenhoitaja, tuttu yryläinen bassolaulaja Armand Lohikoski. Paavola niitti 1950-luvulla mainetta Turun Kaupunginteatterin johtajana. Lohikoski puolestaan ryhtyi sittemmin ohjaamaan Pekka Puupää -elokuvia.
   Tynni odotti kunnon rooleja vuoteen 1937 saakka, jolloin opettajantyöt alkoivat häiritä harrastustoimintaa ja teatteri oli jätettävä. Hänen huomattavimmaksi roolityökseen Ylioppilasteatterissa jäi Robert Kiljanderin komedian Sanny Kortmanin koulu opettajahahmo, iäkäs neiti Kauppila. Ensi-ilta oli marraskuussa 1937. Esitys myös radioitiin ja lähetettiin tammikuussa 1938.

   Tynni kirjoitti myöhemmin, että kun hän piti tärkeänä yleensä mennä naimisiin, hän aikoinaan otti "sen joka silloin oli tarjolla: älykkään miehen, etevän tutkijan alun, jolla oli paljonkin arvokkaita eetillisiä ominaisuuksia". Mikään suuri rakkaus ei ollut kyseessä.
   Tämä eettinen ja älykäs tutkijan alku oli yryläinen Kauko Pirinen, pari vuotta Tynniä nuorempi historioitsija, joka oli kotoisin maalaistalosta Pohjois-Karjalasta Enon Revonkylästä. Kaukon opinnot etenivät samaa vauhtia kuin Aalen. Hän luki historiaa, arkeologiaa ja latinaa. Kaikkein pitkäjänteisimmin Kauko opiskeli Linkomiehen tähtioppilaana klassista latinaa sekä Aarno Maliniemen johdolla keskiajan paleografiaa.
   Yleisen historian laudaturtyön Kauko kirjoitti Herman Gummerukselle ja Suomen historian laudaturin Jalmari Jaakkolalle. Pro gradu hyväksyttiin samassa tiedekuntaneuvoston kokouksessa kuin Aalenkin kesäkuussa 1935 ja kandidaatintutkinto myönnettiin keväällä 1936. Saman vuoden joulukuussa 21-vuotias maisteri siirtyi Valtionarkiston palvelukseen.
   Aalen ja Kaukon kirjeenvaihto alkoi vuonna 1935 kaveripohjalta. Heitä yhdistivät Yry ja alituinen lukeminen.
   Nuoret lähentyivät, seurustelivat. Mutta Aale ei tahtonut kiinnittyä. Niinpä Kaukolle ilmoittautui muutamakin morsiankandidaatti. Mutta Aaleen Kauko oli rakastunut, palavasti.
   Kun satuprinssiä ei ilmaantunut, Aale antoi Kaukolle periksi. Myöhemmin 1970-luvulla Aale kirjoitti tuosta seurusteluajasta todeten Kaukon olleen hänen mielestään lapsenomaisen avuton monissa asioissa. Aale oli hoivaillut ja lohdutellut Kaukoa äidin tavoin, ja kun toinen oli kiintynyt niin lujasti, ei Aale enää ollut hennonut jättää tätä. Oli yrittänyt kyllä, monta kertaa, mutta aina palannut takaisin. Ja lopulta olivat menneet naimisiin, vaikka kaikki Aalen vaistot olivat siitä varoittaneet.

   Runoilijana Tynni astui julkisuuteen toukokuussa 1937, jolloin Suomalainen Ylioppilas julkaisi runon Ilo. Tuolloin WSOY oli jo saanut runokokoelman, mitä talossa oli tarkasteltu suurella mielenkiinnolla.
   WSOY ei kuitenkaan kaksin käsin runonippuun tarttunut, syksyn kirjat kun oli jo sovittu. Kehottivat Tynniä yrittämään uudelleen seuraavana vuonna, jos ei saisi sitä ennen kustannussopimusta muualta.
   Tynni hioi tekstejään ja lähetti ne kustantamoon uudelleen. 23.3.1938 allekirjoitettiin kustannussopimus. Teos Kynttiläsydän julkaistiin saman vuoden lokakuussa. Teosta markkinoitiin arvovaltaisessa seurassa Otto Mannisen ja Lauri Viljasen uusien runokokoelmien rinnalla.
   Kynttilänsydäen teemana on riittämättömyyden ja epävarmuuden tunne sekä halu heittäytyä virran vietäväksi, syvyyksiin tai korkeuksiin. Runosta toiseen esiintyy ailahteleva sydän ja sen vastavoimana luonnonvoima, useimmiten tuntematon Jumala, jota puhutellaan rukouksin tai uhmaten. Runojen kirjoittamisaikaan vuonna 1937 Tynni oli ankarasti yrittänyt muodostaa elämänkatsomusta. Ystävälleen hän oli kirjoittanut: "Minusta tuntuu, kuin kävisin koko ajan Jumalan kanssa salaista sotaa, enkä kuitenkaan tiedä, onko minun vastustajani todellinen vaiko varjo."
   Runoissa on myös toinen, sinä, jonka viluisia käsiä kynttilän liekki ei pysty lämmittämään tai joka ei pysty kaikesta hellyydestään huolimatta valloittamaan ajopuuna heittelehtivää sydäntä. Entä jos en olekaan se mitä toivot, vihjaistaan jo tässä kokoelmassa, kuten läpi Tynnin 1940-luvun.
   Kotona oltiin iloisia. Ylpeä Kaapre-isä asteli Suomalaiseen Kirjakauppaan, jonka näyteikkunaa koristi Aalen suurikokoinen kuva, ja vaati potrettia itselleen. Kun somistusta sitten aikanaan vaihdettiin, Kaapre saikin tyttärensä kuvan.
   Myös arvovaltaiset kriitikot pitivät teoksesta. Tynni nostettiin lupaavaksi ja omaääniseksi uudeksi nimeksi. Hänet myös kutsuttiin Valvoja-Ajan avustajaksi kirjoittamaan kirja- ja teatteriarvosteluja, mikä ura jatkui vuoteen 1942 saakka. Suurteokseensa Elävä kansalliskirjallisuus professori Rafael Koskimies laati ylistävän luvun Tynnin ensimmäisistä kokoelmista.
   Runokokoelma toi mukanaan julkisia esiintymisiä, alkaen radiohaastatteluista. Marraskuussa Aale kutsuttiin lausumaan omia runojaan Seurahuoneella pidetyillä kustantajan kirjakauppiasillallisilla. Ja illalliset poikivat osallistumisen karjalaisten kirjailijoiden esiintymiskiertueelle.

   Syksyllä 1939 Suomi neuvotteli sotilastukikohdista Neuvostoliiton kanssa ja mobilisoi joukkoja. Tynni suoritti asiaankuuluvan ensiapukurssin oppien sitomaan haavoja ja lastoittamaan murtuneita raajoja. Kotirintamatyökseen hän ryhtyi toimittamaan opiskelutoverinsa Matti Kuusen kanssa isänmaallisen kirjallisuuden valikoimia. Kuusi ja Tynni uurastivat ylioppilaskunnan kirjastossa valmiiksi laajan runovalikoiman Kansa kalliolla, mihin saatiin kohottava esipuhe V.A. Koskenniemeltä.

   Aale ja Kauko menivät naimisiin 21.7.1940 kaikessa hiljaisuudessa Enon kirkossa. Todistajina olivat Kaukon isä ja kirkonkylässä asunut serkku.
   Häitä ei sen kummemmin juhlittu. Aalen vanhemmat kutsuivat sukulaiset jälkikäteen kahvikesteille Pukinmäelle.

   Aalesta tuli Aale Pirinen, huolehtiva aviovaimo, Tytteli, joka kutsui epäkäytännöllistä puolisoaan Putteliksi. Lempinimet oli napattu Topeliuksen sadusta. Kirjailijanimi oli edelleen Aale Tynni.

   Aale Tynnin toinen kokoelma Vesilintu ilmestyi jouluksi 1940. Siinä missä esikoiskokoelma oli valmistunut pidemmän ajan kuluessa sekä ankaran valinnan ja muokkauksen tuloksena, Vesilinnun runot tulivat sykäyksittäin, ne pulppusivat sikerminä.
   Kriitikot pettyivät hieman, odotukset olivat esikoisteoksen jälkeen olleet melkoisen korkealla. Klassisen muotopuhtaina tiiviit runot jatkoivat 1930-luvun lyriikan linjaa, mutta samalla oli otettu askel Elina Vaaran ja Saima Harmajan pehmeään maalailuun. Harmaja-vaikutteet Tynni itsekin allekirjoitti.

   Tynnin painavin anti Valvoja-Ajalle oli kirjallisuusessee Edith Södergranin runous, joka ilmestyi vuoden 1941 lopulla. Tynniin teki vaikutuksen Södergranin ympäristöstä piittaamaton kilvoittelu. Psykologisointia kaihtamatta hän arvioi sairauden leimanneen runoilijan tuotantoa. Ekstaattisten näkyjen takana oli latenttia erotiikkaa. Tynnin mukaan Södergranin parhaissa myöhäistuotannon runoissa oli surumielistä onnen kaipuuta, harvinaisen älyllistä itsetarkkailua, pehmeää rytmiikkaa ja kristillistä mystiikkaa.

   Aale ja Kauko saivat pojan kesäkuussa 1942. Poika sai nimekseen Matti, Kaukon jatkosodassa kaatuneen veljen mukaan.
   Toinen lapsi, tyttö, syntyi loppiaisena 1944. Hän sai nimekseen Riitta.

   Aale Tynnin kolmas runokokoelma Lähde ja matkamies ilmestyi toukokuussa 1943. Kustantaja nimitti häntä "kärsimyksen ja riemun runoilijaksi", jonka aiheala oli nyt laajentunut ja elämännäkemys syventynyt. WSOY nosti jo ilmoituksissaan esiin lapsiaiheiset runot, "jotka henkivät lyriikassamme ennen näkemätöntä raikkautta, veikeyttä ja lyyrillistä suloa".
   Nimi Lähde ja matkamies merkitsee suunnilleen samaa kuin "Elämä ja kuolema" tai "Lapsi ja sota". Viimeksi mainitut leimaavat koko kokoelmaa.
   Keskeisinä metaforina ovat tällä kertaa aurinko ja kuu. Aurinko on mahtava ruhtinas sekä ilo ja rohkeus. Aurinkoon verrataan vauvan kasvoja, ja auringon hoiviin äiti laittaa poikaansa. Kuu puolestaan on ylpeä rouva, johon liittyvät pahuus ja sairaus, noidanlyhty ja valheen verkot. Äiti on ollut kuun palvelijana saaden kalpeat huulet ja sairaan sielun. Kuu on myös sodanjumala Marsin kilpi ja maan kaipauksen kohde.
   Kokoelman lapsirunot saivat jakamattoman ihailun osakseen. Niitä pidettiin uutena aluevaltauksena paitsi Tynnin tuotannossa myös suomalaisessa ja eurooppalaisessa lyriikassa yleensäkin.
   Toinen uusi avaus, keskiajasta aiheensa noutaneet balladit, jakoi mielipiteet. Mutta joka tapauksessa, tässä oraalla näyttäytynyt suunta sulkeutui Tynnin seuraavissa kokoelmissa, mutta avautui sittemmin uudelleen ja tuli 1960-luvulta lähtien suorastaan keskeiseksi.

   Suomentajan uransa Tynni aloitti antologioilla.  Elsa Enäjärvi-Haavion toimittama Eestin runotar (1940) työllisti yhdeksän kääntäjää. Tynnin osalle tuli yhteensä kuusi Artur Adsonin ja Valmar Adamsin runoa. Hän käänsi ajan tavan mukaan ns. rytmi edellä aadakseen kielen "laulamaan" alkutekstin lailla. Suomennoksen kieliasussa ei välttämättä tarvinnut tavoittaa samaa luontevuuden astetta kuin alkuperäisissä runoissa.
   Henrik Ibsenin runodraamasta Brand Yrjö Jäntti totesi työn antaessaan, että jos sen pystyy kääntämään, sitten kääntää jo mitä hyvänsä. Kasimir Leinon aikoinaan tekemä käännös oli ehtinyt jo viidenkymmenen vuoden ikään. Tynni oli sopiva henkilö paitsi osaamisensa ja luotettavuutensa, myös temperamenttinsa vuoksi - hänen runojensa tinkimättömässä eettisesä kilvoittelussa oli paljon samaa kuin pappi Brandin tahdonvoimassa.

   Paitsi käännöstöitä, muitakin tilaustöitä Tynni teki. Maaliskuun alussa vuonna 1944 oli tarkoitus järjestää Minna Canthin satavuotisjuhla ja Tynniltä tilattiin juhlaruno.
   Runoa ei tahtonut syntyä, ainakaan annetussa aikataulussa. Lopulta Kauko patisti Aalea käymään runon kimppuun ja kirjoittamaan väkisin jotain. Ja lopputulos oli sitten lähetettävä, oli se millainen tahansa.
   Niin Tynni teki. Tuloksena oli kirjoittajan itsensä mielestä kelvoton tekele. Mutta pakko mikä pakko.
   Tynnin juhlakantaatti Runo ja elämä käsittelee kirjailijan yhteiskunnallisen osallistumisen vaatimusta ja jännittyy runoilijaa jäytävän ihanteen sekä todellisuuden, ruonon vuortenhuippujen ja ihmiselämän rotkojen väliselle ristiriidalle. Runo julkaistiin kokoelmassa Lehtimaja, mutta jätettiin pois Kootuista runoista.

   Syksyllä 1944 maan alle ja vankiloihin päätyneet kommunistit nousivat esiin myös runoudessa ja ottivat paikkansa eturivissä. Vasemmistolaisista kirjailijoista Elvi Sinervo, Arvo Turtiainen ja Hella Wuolijoki olivat istuneet vankilassa jatkosodan aikana. Kansandemokraattiseen rintamaan ilmoittautui tuolloin paljon uusia kasvoja, myös entisiä isänmaallisia hurmahenkiä.
   Kirjallisuuden kentällä Kirjailijaliiton johtoa vastaan singottiin uusiutumisvaatimus. Liiton johtokunnan jäsen Lauri Haarla teki omat johtopäätöksensä sodan lopputuloksesta ja ampui itsensä lokakuussa 1944.  Vasemmistolaisten kirjailijoiden Kiila-ryhmittymä piti välttämättömänä puheenjohtaja V.A. Koskenniemen eroa. Runoilija oli professorina, kriitikkona ja johtokuntien jäsenenä aktiivinen kirjallisuuspoliitikko, jolla riitti vastustajia muuallakin kuin vasemmiston leirissä.
   Kiilan kanssa ryhdyttiin ajatusten vaihtoon ja Haarlalta vapautunut paikka annettiin Wuolijoelle. Kirjailijaliiton johtokunta päätti kuitenkin pitää paikkansa vuosikokoukseen asti.
   Sodanjälkeisessä jäsenvyöryssä myös Aale Tynni otettiin Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi maaliskuussa 1945. Saman vuoden lokakuussa liittoon oltiin valitsemassa uusi johtokunta.
   Kirjailijaliiton vuosikokous pidettiin Adlonin kupolisalissa 10.10.1945. Heti aluksi Koskenniemi jättäytyi oma-aloitteisesti johtokunnasta.  Johtokunnan jäsen Mika Waltari vetäytyi pois vastuusta jättääkseen paikkansa "nuorille" mainiten nimeltä itseään vanhemman Jarno Pennasen.
   Sitten äänestettiin. Johtokuntaan valittiin uusina Ilmari Turja, Yrjö Soini, Aale Tynni sekä Artturi Leinonen. Toisin sanoen, vasemmisto ei saanut läpi ainoatakaan ehdokasta. Kokouksen päätteeksi Pennanen julisti Kiilan jäsenten eroavan Kirjailijaliitosta ja perustavan oman liittonsa.
   Kriisi kuitenkin hellitti kuukauden kuluttua, kun vanhoista johtokunnan jäsenistä Ensio Rislakki (Valentin) antoi paikkansa Pennaselle. Ja seuraavassa vuosikokouksessa lokakuussa 1946 Lauri Viljasen tilalle nousi työläiskirjailija Olavi Siippainen.

   Tynni työskenteli yhä sivutoimisena opettajana, mutta sodan päättymisen jälkeen myös WSOY työllisti häntä yhä enemmän. Kesällä 1946 Tynnin kustantaja Yrjö Jäntti keskusteli Tynnin ja kustantamon kirjallisen johtajan Martti Haavion kanssa runoista ja kirjallsiuuspolitiikasta. Tynni oli julkaisemassa uutta kokoelmaa, joka sai nimen Lehtimaja.
   Lehtimajaa leimaa selvästi sodanjälkeisen ajan ilmapiiri. Isänmaalliset ajanrunot eivät jääneet huomaamatta vastapuolella. Kiilan piiri oli leimannut Tynnin porvarilliseksi runoilijaksi jo ennen sota-aikaa, ja nyt tämä oli itse heittänyt taisteluhaasteen. Esim. Jarno Pennanen kyllä kehui eräitä Tynnin yksittäisiä runoja, mutta myös pahoitteli kirjailijan maailmankatsomuksen ahtautta.
   Tynni itse arvosti Pennasta. Pennasen poismenon aikoihin vuonna 1969 elettiin radikaalivasemmiston nousun aikaa, ja Tynni kirjoitti Pennasesta muistorunon, jossa Pennanen saa tuonpuoleisessa keskustella surrealisti André Bretonin kanssa, kumpikin kun oli perimmältään yksilöllisyyden lipunkantajia.
   Vasemmiston esittämä ideologinen kritiikki jäi kuitenkin kehumisten varjoon. Lisäksi isänmaallinen esiintyminen lisäsi Tynnin ansioita, kun Suomalaisuuden Liitto syksyllä 1947 myönsi hänelle Johannes Linnankoski -palkinnon.
   Sodanjälkeisen ajan polarisaatio oli viskannut Tynnin kirjallisuuden kentän oikeaan lohkoon. Ja rohkealla esiintymisellään hän kohosi esiin, hankki vihamiehiä, ja, mikä vielä merkittävämpää, voimakkaita tukijoita.

   Aalen ja Kaukon kolmas lapsi Annikka syntyi joulukuussa 1946. Perhe oli juuri muuttanut maaseudulta ahtaampaan ja pimeämpään kerrostaloasuntoon, missä Aale oli sidottu suurimmaksi osaksi päivää pienen lapsen kanssa. Lapset mekastivat, muutto ja univaje rasittivat.
   Tässä tilanteessa poikkeuksellisen intensiivinen luovuudenpuuska sai Tynnin tolaltaan. Hän kirjoitti muutamssa viikossa melkoisen sikermän runoja. Myöhemmin, vuonna 1974, Tynni kuvasi haastattelussa tunteneensa noiden viikkojen aikana tekevänsä jotain poikkeuksellista, hän muisti jopa sanoneensa  tentevansa kuin tekevänsä päätyötään. Kyseisen kokoelman kirjoittamisajasta Tynni totesi: "Tämän kokoelman kirjoittamisaikana oli minulla jollakin tavalla koko ajan salaperäinen, mystinen tunto, joka itse asiassa koskaan ei ole minusta täysin poissa, että maailmassa on paljon jotakin sellaista, joka ei ole järjellä, ainakaan meidän järjellämme, selitettävissä, että on voimia, mitä ne sitten lienevätkin."
   Purkauksenomaiset runot julkaistiin syksyllä ja kokoelma sai nimen Soiva metsä.

   Soiva metsä oli poikkeuksellinen arvostelumenestys, ja useat arvioijat ilmoittivat kritiikin laskevan aseensa teoksen edessä. Lisäksi teokselle myönnettiin keväällä 1948 valtion kirjallisuuspalkinto. Tynnille se oli toinen ja samalla viimeinen.
   Aale Tynni oli runoilijana kohonnut korkeuksiin. Ja uudet voitot odottivat.

   Noihin aikoihin Tynniä hämmensi voimakas, kirjoituspuuskaa seurannut puoli vuotta kestänyt masennusjakso. Hän ei tuntenut vetoa boheemielämään, ja terveellisillä elämäntavoilla sekä tarkalla vuorokausirytmillä hän pyrki osaltaan estämään mielenterveytensä järkkymisen. Huoli heijastui myös lapsiin, joiden elämän säännönmukaisuudesta hän piti tarkasti kiinni.
   Tynni totesi 1970-luvulla haastattelussa, kuinka hän on aina elänyt jyrkänteen reunalla ja pitänyt tärkeänä tasapainon säilyttämistä. Myös sen takia hän oli työllistänyt itsensä ja elänyt tavallista elämää. Kirjoitusvaiheessa hän joutui "kokonaan kuohuksiin", mutta ne vaiheet eivät olleet erityisen pitkiä.
   Tynni nousi masennuksesta naisverkoston ja levon avulla. Naispuolisia taiteilijoita ja toimittajia yhdistävä kirjallis-taiteellinen Minna Canthin seura perustettiin vuonna 1946. Seuran tehtävästä käytiin perustavassa kokouksessa vääntöä, mikä purkautui naisten yhteiskunnallista osallistumista ajaneiden naisasianaisten siirtymiseen samaan aikaan perustettuun Minna Canthin liittoon taiteellisesti suuntautuneiden jäädessä seuraan.
   Seurassa Tynni tutustui moniin hauskoihin, vahvoihin naisiin. Kevätkaudella 1947 hän lausui seuran vuosijuhlassa runojaan ja osallistui Marjaniemeen suuntautuneeseen kevätretkeen.
   Tynni pysyi seuran toiminnassa elämänsä loppuun saakka, puheenjohtajana hän toimi neljännesvuosisadan ajan.

   Tynnin urheiluaiheinen runo Hellaan laakeri kirjoitettiin vuonna 1947 SVUL´n Suomen Suurkisojen yhteydessä järjestettyihin kulttuurikilpailuihin, joihin monikaan nimikirjailija ei osallistunut. Kun ensimmäisenä ratkaistavan laulusarjan kilpailutöitä ei alkanut kuulua, kilpailuraati otti suoraan yhteyttä kilpailijoihin. Raadin jäsen Huugo Jalkanen soitti Tynnille ja kehotti tätä osallistumaan, ja velvollisuudentuntoinen runoilija vastasi haasteeseen. Hänhän oli Sapfo-gradunsa ansiosta kreikkalaisen hymnirunouden tuntija. Sillä kertaa tilaustyö sattui sopivaan hetkeen, Soivan metsän runoryöppyyn, jaksoon, jolloin joka päivä syntyi uusia runoja.
   Hellaan laakeri jännittyy taivaan ja maan välille. Runo sijoittuu antiikin Kreikkaan, yhdistää Soivan metsän laakeripuu-tematiikkaa ja Lehtimajan taistelevaa isänmaallisuutta.
   Marssilaulusarjan ykkönen oli P. Mustapään Viestinviejä, hymnisarjan vei Tynnin Hellaan laakeri. Tämän jälkeen järjestettiin hymnin sävellyskilpailu, jonka voitti Aarre Merikanto. Nämä ratkesivat keväällä, muut sarjat kesällä.

   Kesän 1948 Lontoon olympialaisten taidekilpailut lähenivät. Sinne piti lähettää enintään yhdeksän pienimuotoista teosta. Taidekilpailuja oli järjestetty olympialaisten yhteydessä vuodesta 1912 alkaen, ja Suomi oli saanut niistä aiemmin yhden mitalin Urho Karhumäen voittaessa Berliinissä 1936 epiikan kultamitalin romaanillaan Avoveteen.
   Uutta varteenotettavaa taidetta ei tahtonut löytyä. Sitten Jalkasella välähti. Taidekomissiollahan oli oikeus ilmottaa Lontoon kilpailuihin viimeisen olympiadin tai nelivuotiskauden aikana julkaistuja teoksia. Niinpä olympialaisiin päätettiin lähettää kaksi aiemmin Suurkisoissa palkittua runoa, Tynnin Hellaan laakeri sekä Heikki Asunnan urheilumarssi Kestä ja voita.
   Lontoon olympialaisten taidekisojen tulokset julkaistiin ennen varsinaisten urheilukilpailujen alkamista. Suomi voitti yhteensä neljä mitalia. Arkkitehtuurin asemakaavasarjan voitto meni Yrjö Lindegrenille Varkauden urheilukeskuksen suunnittelusta, pronssia vei Ilmari Niemeläinen Kemin urheilukeskuksen suunnitelmallaan. Musiikin orkesteri- ja kuoroteosten sarjassa hopeaa sai Kalervo Tuukkanen sävellyksellään Aleksis Kiven runoon Karhunpyynti.
   Suurimman huomion keräsi kuitenkin kirjallisuuden lyriikan sarjan kultamitali ja sen voittaja Aale Tynni.

   Kun tieto taidekilpailujen tuloksista tuli, Tynnin kesäsuunnitelmat menivät uusiksi. Nyt tuli kutsu Lontoon olympialaisiin muun kisajoukkueen kanssa.
   Taidekilpailujen mitalit jakoi 8.8.1948 Victoria and Albert Hallissa järjestetyn konsertin yhteydessä Kansainvälisen olympiakomitean ruotsalainen puheenjohtaja Sigfrid Edström, joka piti taidekilpailuja kasvavana osana olympialaisia. Siinä hän tosin huomasi pian erehtyneensä, Lontoon taidekisat jäivät nimittäin viimeisiksi.
   Olympiavoitto teki Tynnistä tunnetun kirjallisuuspiirien ulkopuolellakin, hetkeksi jopa kansallissankarin. Suomeen palattuaan hän oli yleisömagneetti siinä kuin keihäänheiton voittanut Tapio Rautavaara, johon hän matkan aikana tutustui. Myöhemmin Rautavaara sävelsi ja levytti Tynnin lastenrunon Kertun syntymäpäivä.
   Kustantajan kannalta oli harmillista, että Tynniltä ei ilmestynyt olympiakesän jälkeisenä syksynä uutta teosta. Uusi runokokelma ehti julkisuuteen vasta seuraavana keväänä. Runoantologia oli kyllä ollut tekeillä, mutta kaukana valmiista.

   Olympiavoitto ei unohtunut, vaan pysyi osana Tynnin julkista kuvaa ja muistetaan edelleen. Se toi runoilijalle myös uusia kutsuja ja tehtäviä. Esim. kun vuonna 1952 tuli Helsingin vuoro järjestää olympialaiset, Tynni lausui Hellaan laakerit avajaisissa ja sai kilpailuihin lippuja sukulaisille jaettavaksi asti.
   Olennainen piirre Aale Tynnin julkisuuskuvassa on, että se 1940-luvun lopulla idealisoitui ja erkani itse kirjailijasta. Tynni oli liittynyt elimellisesti kirjalliseen perinteeseen, samalla hänen rakkaus- ja äitiysrunojaan arvostettiin siveellisesti puhtaina. Ei Aale Tynni sentään Suomi-neitoa tarkoittanut, mutta valtavan kauas tästä "kultamitalivaimon" kuva ei jäänyt.
   Ihminen Aale Tynni silti vain oli. Tuohon kuvaan tulikin väistämättä säröjä.

   Kauko laski myöhemmin Aalen erkaantuneen hänestä keväällä 1947, jolloin runoilija oli masennuksen alhossa tajunnut, ettei rakasta miestään.
   Uusi rakkaus oli lähellä. Tynni oli tutustunut Martti Haavioon eli runoilija P. Mustapäähän. He viihtyivät toistensa seurassa, kokivat sukulaissieluisuutta ja rakastuivat.

   Martti Haavio oli papin poika Varsinais-Suomesta, kävi Turun klassillisen lyseon ja opiskeli kansanrunoutta Helsingin yliopistossa. Nuorena maisterina Haavio työskenteli WSOY´n kustannusvirkailijana, liittyi tulenkantajien runoilijaryhmään ja julkaisi kaksi kokelmaa. Kirjailijanimi P. Mustapää viittasi Pyhään Mauritiukseen, tummaihoiseen sotapäällikkö-pyhimykseen, jonka hahmon Haavio oli laittanut merkille Tallinnassa Mustapäiden killan ovessa. Haavion puoliso Elsa Enäjärvi-Haavio oli kirjallisuuskriitikko ja miehensä tavoin kansanrunoustieteen dosentti.
   Haavio tunsi Suomen heimon omakseen ja tuli heimotyön kautta välillisesti tekemisiin Tynnin kanssa. 1930-luvulla Haavio keräsi Inkeristä kansanrunoutta ja osallistui Inkerin asian tunnetuksi tekemiseen.
   Vuonna 1946 Haavio nimitettiin WSOY´n kirjalliseksi johtajaksi. Runoilija hän teki vuonna 1945 menestyneen paluun kokoelmallaan Jäähyväiset Arkadialle. Haavio ei kuitenkaan jättänyt tiedemaailmaa, vaan työskenteli samaan aikaan kansanrunousarkiston johtajana, kunnes hänestä tuli vuonna 1949 Helsingin yliopiston kansanrunoudentutkimuksen professori. WSOY´n kirjallisena johtajana hän jatkoi vuoteen 1951.

   Tynni ja Haavio tapasivat ensimmäisen kerran kunnolla vasta kesällä 1946, kun tämä piipahti kustantamon johtajan Yrjö Jäntin kanssa. Tuo tapaaminen oli merkityksellinen sekä Haavion että Tynnin kannalta. Se aloitti ystävyyden ja luottamuksellisen suhteen.
   Martti kertoi myöhemmin Aalelle rakastuneensa tämän runoihin jo ennen kuin oli tavannut niiden kirjoittajan. Ja tuossa tapaamisessa tunneside vahvistui. Aalen tapa puhua, ajatukset ja arvomaailma miellyttivät välittömästi Marttia, ja pian Aale valloitti miehen koko olemuksellaan. Aikanaan runoilijat löysivät syvän yhteyden ja inspiroivat toisiaan.
   Aale ja Martti olivat pidättyväisiä ja moraalista tarkkoja, joten rakastuminen hämmensi heitä. Aale muisteli myöhemmin, kuinka hän ja Martti olivat onnellisia, kun saivat olla yhdessä. He olivat joutuneet virtaan, mutta uskottelivat yhä itselleen, että uivat täysin vapaasti. Tulevaisuutta he eivät ajatelleet, he eivät nähneet yhteistä tulevaisuutta.
   Elsasta ja Martista tuli Aalen ja Kaukon perheystäviä. Martti luetti tieteellistä tekstiään Kaukolla, joka tarkasti keskiaikaista surmavirttä selvitelleen tutkimuksen Piispa Henrik ja Lalli (1948) käsikirjoituksen. Tunnettuina äiteinä Aale ja Elsa esiintyivät rinnakkain aikakauslehden palstoilla lastensa kanssa.

   Vuoden 1948 aikana Elsa alkoi kiusaantua miehensä pihkaantumisesta nuoreen naisrunoilijaan, joka kaiken lisäksi sai runoillaan miehen mielenrauhan järkkymään. Lopulta Elsa otti Aalen puhutteluun.
   Kesken yhteisen kävelymatkan Elsa vei keskustelun Aalen ja Martin väleihin. Hän kehotti Aalea lopettamaan tapaamiset, ne kun saivat Martin levottomaksi.
   Kävelyn päätteeksi Aale ja Elsa erosivat ystävällismielisissä tunnelmissa. Aale oli todennut, ettei ensinnäkään halunnut tuoda toisille harmia, eikä toisekseen aikonut purkaa omaa avioliittoaan.
   Suhde olisikin saattanut kuivua siihen. Mutta sitten parin päivän kuluttua Elsa soitti Aalelle. Martti oli "järkyttyneessä tilassa", joten Elsa näki, että Aalen ja Martin oli sittenkin syytä jatkaa tapaamisiaan.
   Aale ja Martti jatkoivat tapailuaan.
   
   Runokokoelma Ylitse vuoren lasisen ilmestyi vuonna 1949. Tynnin kirjoittaessa runojaan satuaiheet veivät ajatukset. Ja satuaiheiden takaa kuulsi uusi elementti: rakastuminen.
   Tynnillä ilo ja tuska olivat aiemminkin sekoittuneet, mutta sillä kertaa katkeransuloisuus tai kutsumuksen ja olosuhteiden ristiriita uhkasi saattaa mentaaliset rajat ja sovinnaisen tervejärkisyyden koetteelle. Kuolema väijyy useassa runossa, runo Kuollut on jopa kirjoitettu arkussa makaavan vainajan näkökulmasta.
   Salaiset kohtaamiset ja koti, tai rakkaus ja rakkaudettomuus, asettuvat vastakkain varsinkin linturunoissa. Ratkaisevan esteen muodostavat lapset.
   Pitkäsäkeisissä runoissa rytmi polveilee ja puikkii usean nousuaseman kautta, ottaa rohkeasti vapauksia, mutta pysyy kuin pysyykin mitassa. Pitkiin säkeisiin liittyvät myös pitkät runojalat. Vuolasta tyyliä sävyttävät sana- ja lausetoistot, joiden silmukoista rytmi ottaa vauhtia ja jotka sitovat säkeitä toisiinsa pitemmiksi rytmisiksi kuljetuksiksi. Nuo säkeet ja säkeistöt ovat ikään kuin tanssikuvioita, joihin liittyvät kertaukset, lyhemmät ja pidemmät säkeet, pysähdykset ja pyörähdykset. Tynni onkin itse myöntänyt tehneensä niistä tietoisesti "jollakin tavalla tanssillisia".
   Toisinaan toisto saa jonkinlaisen suggestiivisen loitsun luonteen, kuten runossa Myrsky ("oi rauha, rauha, rauha") tai Lasinen vuori ("Valhetta, valhetta, valhetta on/ kaikki laulut maan"). Jälkimmäistä runoa Tynni avasi vuosikymmeniä myöhemmin eräässä radiohaastattelussaan.
   Tynnin mukaan Lasinen vuori ei ole elämänkatsomusruno. Kuten runossa yleensäkin, pitäisi aistia tunnetila eikä kuunnella niinkään sanoja. Lasisessa vuoressa kaikki sanat pitäisi ymmärtää päinvastoin. Runossa on "suuren kauneuden näky, johon ei oikein tahdo uskoa, jota yrittää torjua, ettei vain erehtyisi". Mutta runon loppu tarkoittaa, että tuo tunnetila ja näky on niin voimakas, että sitä on mahdoton vastustaa.
   Myös tämä kokoelma jakoi mielipiteitä, mutta voittopuolisesti vastaanotto oli positiivinen. Teoksesta otettiin toinenkin painos, ja jälkeenpäin katsoen teos onkin monen mielestä Tynnin tuotannon korkein huippu, ja joka tapauksessa sisältää tukun hänen arvostetuimpia ja pidetyimpiä runojaan.
   Sitäkin erikoisempaa on huomata, että teos jäi tyystin ilman kirjallisuuspalkintoja. Tynnin kolme edellistä ja seuraavakin kokoelma palkittiin, mutta tätä teosta ei. Voi olettaa, että taustalla piili moraalinen närkästys seurustelusuhteesta, joka oli melko hyvin tiedossa. Teosta luettiin normeja rikkovana seireenilauluna. Eikä sitä idealisoidulle "kultamitalivaimolle" sallittu.

   Aalen ja Martin seurustelun katkaisi Elsan heikentynyt terveys. Elsassa todettiin syöpä, jota ei saatu talttumaan. Aale ja Martti käsittivät ilman keskusteluja, ettei seurustelu käynyt päinsä.
   Elsa kuoli 24.1.1951. Hautajaiset pidettiin kuusi päivää myöhemmin.
   Mannerheimin hautajaiset 4.2. liittivät Aalen ja Martin jälleen yhteen. Aale seurasi tapahtumaa yliopistolla, ja samassa luentosalissa ikkunan ääressä sattuivat olemaan Martti ja tämän tytär Marjatta. Muutama sana vaihdettiin.
   Kahden viikon kuluttua Martti soitti Aalelle. Kysyi, eiköhän heidän olisi tavattava.
   Aale oli samaa mieltä.

   Aalen ja Martin suhde lämpeni. Erään kerran Martti sai kysytyksi, eikö Aale ollut koskaan ajatellut jättävänsä kaiken ja ottavansa Martin. Tuosta käynnistyi Piristen pitkä avioeroprosessi.
   Aale pyysi mieheltään eroa, mutta tämä reagoi voimakkaasti. Kauko syöksyi neuvottelemaan psykiatrin kanssa. Tämä neuvoi lakipykälät, joilla Kauko voisi viedä Aalelta kaikki lapset.
   Kauko ei psykiatrin neuvoista perustanut. Hän tyytyi anomaan Aalea pysymään liitossa ja lupasi hyväksyvänsä tämän seurustelun Martin kanssa, kaveripohjalta.
   Aale ei pystynyt tekemään radikaalia ratkaisua. Oman kertomansa mukaan hän pelkäsi jättää lapsiaan"niin poikkeavan ja epäkäytännöllisen miehen" haltuun. Eikä oikein hennonut jättää Kaukoa itseäänkään. Empatia sai Aalen jäämään paikoilleen vielä neljäksi vuodeksi.
   Viimeiset vuodet kyseessä oli kulissiliitto. Kauko siirtyi yhteisestä makuuhuoneesta nukkumaan yksin työhuoneeseensa. Kodin jännittynyt ilmapiiri rassasi Aalea, joka alkoi kärsiä migreenistä.
   Lapset sen sijaan eivät huomanneet mitään merkillistä. Riitoja tai välienselvittelyjä ei heidän kuulten käyty. Heidän muistoihinsa jakso jäi turvallisena ja onnellisena aikana.

   Joulukuussa 1956 julkistettiin Yleisradion suuren yleisökilpailun tulos. 7.500 radiokuulijaa äänesti kauneimmasta suomalaisesta runosta. Ensimmäinen oli Aleksis Kiven Sydämeni laulu, toiseksi tuli Eino Leinon Elegia, kolmas oli Tynnin Kaarisilta. Kun äänet laskettiin kirjailijakohtaisesti, Tynni oli saanut kahdeksanneksi eniten ääniä. Edellä olivat Leino, Koskenniemi, Kivi, Kaarlo Sarkia, Uuno Kailas, Saima Harmaja ja Lauri Pohjanpää.
   Syksyllä 1956 Tynni nimitettiin Kirjailijaliiton varapuheenjohtajaksi. Siihen mennessä hän oli aina onnistunut kieltäytymään tuosta tehtävästä, johon liittyi edustusvelvollisuuksia. Mutta sitten varapuheenjohtajana hän hoiti toimensa kiitosta keräävällä tavalla.

   Suomalainen sotienjälkeinen modernismi sysäsi myös nuorempia naisrunoilijoita marginaaliin, ja monet heistä alkoivat kirjoittaa myös lapsille. Mitallinen, loppusointuja käyttävä ja yleensä rytminen runous löysi turvapaikan lastenkirjallsiuudesta. Samalla lastenkirjallisuus alkoi itsenäistyä arvostetuksi osaksi kirjallisuuden kenttää.
   Aalea kannusti lastenkirjailijaksi ennen muita Martti, joka oli omakohtaisesti eläinsatujen ja aapisten kirjoittajana havainnut, kuinka merkittävästä toimeentulon lähteestä oli kysymys.
   Lastenkirjailijana Aalen tärkein inspiraation lähde olivat kuitenkin omat lapset. Osa lastenlorukokoelmastakin oli alun perin perheen sisäisiä opetusrunoja. Kokoelma Kerttu ja Perttu ja muut talon lapset ilmestyi vuonna 1953.
   Opetuslorut saivat innostuneen vastaanoton, ja niille toivottiin jatkoa. Arvioissa todettiin, että Max ja Moritz sekä Jörö-Jukka olivat astuneet 1950-luvulle.
   Jatkoa seurasikin jo seuraavana vuonna, Kissa liukkaalla jäällä. Tapaturmantorjuntayhdistyksen tilaamassa kirjassa eläimet joutuvat varomattomuuttaan erilaisten onnettomuuksien uhreiksi ja lapsia opastetaan pienillä loruilla.
   Aale ja Martti löysivät aapis- ja lukukirjojen tekijöinä yhteisen työsaran. Syksyllä 1955 molemmat julkaisivat lapsille vielä omilla tahoillaan, mutta kustantajan ilmoituksissa kirjoja markkinoitiin yhdessä.
   Aapisia myytiin satojatuhansia kappaleita, ja ne olivat sekä kirjoittajille että kustantajalle merkittävä tulonlähde. Vuoteen 2000 mennessä sekä Satuaapisesta että Kultaisesta aapisesta oli otettu kuusitoista painosta. Ne ovat Aale Tynnin laajimmalle levinneet teokset.
   Vuonna 1956 Aale sai valmiiksi Heikin salaisuudet, kirjan esikouluikäisen pojan seikkailuista Jokke-peikon ja kotieläinten kanssa. Mielikuvituselämä loppuu, kun Heikki menee kouluun. Television nukketeatteriversio Heikin salaisuuksista tehtiin vuonna 1961 ja sitä näytettiin uusintana vielä 1970-luvun Pikku Kakkosessa.
   Lorujen teko jatkui Kotiliesi-lehdessä. Aale riimitti lehteen vuosien 1957-1960 aikana sarjakuvaa Nappula, lelukaupan iloinen rumpali, jonka piirsi Yhtyneitten Kuvalehtien graafikko Asmo Alho, joka muistetaan parhaiten samassa lehdessä ilmestyneestä, Mika Waltarin loruilemasta sarjakuvasta Kieku ja Kaiku. Nappulaa ilmestyi n. sadan stripin verran.
   Nappulan tarina loppui vuoden 1960 viimeiseen Kotilieden numeroon. Yhtä hämärää kuin yhteistyön alku on myös sen päättyminen. Kyllästyikö Aale, Alho, Kotilieden toimitus vai lukijat, jää arvailujen varaan. Oli miten oli, enää Aale ei tarvinnut Nappulan tuomaa nappulaa toimeentulonsa turvaamiseen, hän avioitui vuonna 1960 Martin kanssa.

   Keväällä 1956 Aale oli ottanut ratkaisevan askelen ja ilmoittanut Kaukolle haluavansa avioeron. Lapset olivat kasvaneet, nuorinkin oli yhdeksänvuotias. Aale oli myös järjestellyt talousasioitaan ja onnistunut hankkimaan perheelle uuden satakolmekymmentäneliöisen asunnon.
   Lapsille avioeron mahdollisuus tuli yllätyksenä. He eivät olleet kuulleet riitelyä, eivätkä olleet osanneet huolestua siitäkään, etteivät vanhemmat enää liikkuneet yhdessä eivätkä edes keskustelleet - isähän oli aina töissä.
   Kauko ei edelleenkään halunnut luopua. Eroprosessi menikin vaikeaksi. Ensin kaikki asettuivat saman katon alle Aalen uuteen asuntoon Vuorimiehenkadulla.
   Sitten, kun lapset tulivat koulusta 9.10.1956, he tyrmistyivät nähdessään uudet järjestelyt. Eteinen oli katkaistu seinällä, sieltä pääsi enää vain saliin, olohuoneeseen ja vierasvessaan. Huoneisto oli jaettu kahdeksi puolikkaaksi. Lapset saisivat pitää molemmat vanhempansa, he saisivat liikkua vapaasti koko huoneistossa ja heillä olisi avaimet kumpaankin osaan. Mutta vanhemmat eroaisivat.
   Päivisin koulun jälkeen lapset olivat yhdessä äidin puolella. Iltaisin Annikka siirtyi isän puolelle. Kuunteli väliseinän läpi toisten puhetta ja naurunhelinää. Aale kommunikoi Kaukon kanssa vain kirjelappusten välityksellä.
   Kun lokakuussa 1958 tuli kaksi vuotta väliseinän rakentamisesta, Aale haki avioeroa. Eron perusteeksi hän esitti lain määräämän kahden vuoden erillään asumisen sekä jo sitä edeltäneet riitaisat ja jännittyneet välit. Avioeron saaminen tilanteessa, missä toinen osapuoli vastusti eroa, oli tullut mahdolliseksi vasta vuonna 1948. Tällöinkin oli osoitettava välien rikkoutuminen.
   Kauko ei suostunut myöntämään, että erillään asuminen olisi johtunut välien rikkoutumisesta. Syynä oli Aalen pitkäaikainen seurustelu toisen miehen kanssa. Kauko vaati Matin ja Annikan huoltajuutta, Riitta saisi päättää itse.
   Panokset kasvoivat ja peli kävi kovemmaksi. Aalelle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin osoittaa Kauokon kyvyttömyys huolehtia lapsista. Aale olisi ottanut eron jo vuonna 1952, mutta psykiatri Aito Ahto oli tuolloin varoitellut Kaukon "masokistisista ja sadistisista taipumuksista". Lisäksi avioliitto oli aiheuttanut Aalelle migreenin, joten avioero pitäisi myöntää jo terveydellisistä syistä.
   Jutun käsittely pitkittyi. Myös Martin oli tultava raastupaan tunnustamaan osallisuutensa "kodin särkemiseen". Kaukon asianajaja Helvi Sipilä (kyllä, tuo tuleva YK´n apulaispääsihteeri ja presidenttiehdokas) summasi kuulemisen jälkeen ongelmien ilmaantuneen vasta Martti Haavion myötä kesällä 1947.
   Kuudennen ja viimeisen istunnon lausunnossaan Aale kielsi itsellään olleen mitään fyysistä suhdetta Marttiin ennen 1950-luvun puoliväliä. Samalla hän kysenalaisti Kaukon motiivit taistella avioerolapsista, tämä kun oli hakenut Helsingin yliopistosta kirkkohistorian professuuria, ja teologisessa tiedekunnassa tunnettiin suurta ennakkoluuloa eronneita kohtaan.
   Raastuvanoikeus langetti päätöksensä toukokuun lopulla vuonna 1959. Matti meni isälle, Riitta ja Annikka äidille. Kauko tuomittiin maksamaan tytöille elatusmaksut, oikeudenkäyntikuluista riitapukarit saivat vastata kumpikin omalta kohdaltaan. Lapset viettäisivät heistä eroon joutuneen vanhemman huollossa yhden lomakuukauden ja enintään kolme päivää kuukaudessa kouluvuoden aikana.
   Kauko ei tyytynyt tuomioon. Vanhempiensa ja sisarensa kehotuksesta hän riitautti asian hovioikeuteen, ja kun päätös ei siellä muuttunut, vielä Aalen ja Martin avioitumisen jälkeen Annikan huollon ja elatusmaksujen osalta korkeimpaan oikeuteen asti.

   Vuosien piina oli ohi. Väliseinällä halkaistu koti oli taakse jäänyttä elämää, mutta jäi kummittelemaan kaikkien perheenjäsenten mieleen. Aalen runoihin se putkahti monia kertoja.
   Matti ja Kauko jäivät Vuorimiehenkadun asuntoon. Kauko nimitettiin syksyllä 1960 kirkkohistorian professoriksi.

   Vaikka Kauko taistelikin oikeudessa raivokkaasti, koko kuva se ei henkilöstä ollut. Kirjoittajat kuvaavat Kaukoa ystävälliseksi, hyväntahtoiseksi ja vastuuntuntoiseksi isäksi, joka rakasti vaimoaan ja lapsiaan. Lapset eivät milloinkaan tätä epäilleet. Toisaalta hän oli myös poissaoleva ja jätti Aalen hoidettavaksi kaikki käytännön asiat ja kasvatuskysymykset. Kotitaloustyöt olivat hänelle täysin vieraita, hänen taitonsa riittivät ainoastaan veden keittämiseen. Aalekin totesi myöhemmin, ettei hänellä olisi ollut kerrassaan mitään Kaukoa vastaan, jos he eivät olisi olleet naimisissa keskenään.
   Rakkaudestaan huolimatta Kauko ei ymmärtänyt Aalea. Hän ei osannut päästää irti ja hoitaa avioeroa sivistyneesti. Eron jälkeen yhteys Aaleen katkesi totaalisesti.

   Kauko solmi uuden avioliiton vuonna 1962 seurakunnan nuorten aikuisten piirissä tapaamansa kirjastonhoitaja Sylvi Melinin kanssa ja sai vielä kaksi lasta.
   Uutteran, kaiken tietävän ja hajamielisen tiedemiehen maine nousi aikaa myöten legendaarisiin mittoihin. Valtionarkisto pysyi professori Pirisen henkisenä kotina. Eläkkeelle jäätyään hän työskenteli siellä päivittäin aina viimeiseen elinpäiväänsä saakka. Nuoremmat ja vähäisemmät saattoivat selän takana lopulta kutsua häntä arkiston "päivystäväksi haamuksi".

   Avioeroprosessin ja Nappulan tekemisen aikana Tynnillä oli työn alla myös melkoinen kirjallinen suurtyö, jo vuonna 1947 ideoitu länsimaisen lyriikan valikoiman toimittaminen. Mukaan piti liittää Maailmankirjallisuuden kultaisissa kirjoissa julkaistut runosuomennokset, mutta muuten Tynni sai vapaat kädet käydä läpi eri aikojen ja kielialueiden runotta sekä valita itsenäisesti käännettävät. Hanke pysyi pitkään sivutyönä, vasta vuonna 1956 se nousi tärkeimmäksi. Antologian Tuhat laulujen vuotta esipuheen Tynni päiväsi heinäkuussa 1957.
   Rytmi edellä kääntäminen johti siihen, että Tynni tuli uudistaneeksi romaanisten kielten sumennostradition, joka oli aiemmin nojannut kankeaan germaanisperäiseen runomittaan. Esim. ranskalaisia runoja oli suomennettu joko jambi- tai anapestimitalla. Nyt Tynni ei tuijottanut lainkaan runojalkoja, vaan käytti surutta jambia, anapestia, trokeeta ja daktyyliä samassa runossa. Hän tarkkasi tavulukua ja iskuja, seurasi alkutekstin oikkuja mitan kaavan asemesta.
   Teos herätti poikkeuksellisen paljon huomiota ja keskustelua. Maailmanlyriikan monet katvealueet tulivat nyt ensimmäisen kerran suomenkielisten lukijoiden saataville.
   Monet pyrkivät arvioimaan, missä kohdin suomentaja oli onnistunut paremmin ja missä jäänyt rutiinisuoritukseen. Miltei kaikki arvostivat trubaduurilyriikan, sonettien ja balladien suomennoksia sekä 1700-luvun ja pääsääntöisesti 1800-luvun runoilijoiden osuutta. Sen sijaan modernin lyriikan kohdalla tehtiin varauksia. Tynni oli esim. jättänyt sivistyssanoja kääntämättä sekä ymmärtänyt väärin Gottfriedi Bennin ja Rainer Maria Rilken vaikeaselkoisten runojen perimmäiset merkitykset.
   Antologiallaan Tynni tuli pahoittaneeksi monen vanhemman kollegansa mielen. Toimitustyössään hän oli punninnut paitsi omia myös toisten suomentajien aikaisempia käännöksiä. Niistä hän kelpuutti vain pienen osan mukaan. Myös tekijänoikeudelliset ongelmat nousivat esiin. Modernistisukupolvi puolestaan suhtautui uudistuksiin myönteisesti, myös he, joiden suomennoksen Tynni oli uusinut.
   Tuhat laulujen vuotta oli kustannuksiltaan ja myyntihinnaltaan kallis, ja sitä markkinoitiin aarteena jokaisen runonharrastajan kotikirjastoon Teos onkin osoittanut kestävänsä hyvin aikaa. Antologian uusi, lisätty laitos ilmestyi vuonna 1974. Noihin aikoihin Tynni arvioi antologian merkitystä: "Vaikka tästä kirjasta oli niin tavaton kohu ja niin paljon minulle itselleni ikävyyttä, niin sen jälkeen koko vanhempi runoilijapolvi modernisoi kielensä. On nähtävästi niin, että suuret kohut ja ikävyydet ovat välttämättömiä silloin, kun jotain uutta tapahtuu. Liukumalla ei ilmeisesti päästä vaiheesta toiseen."
 
   Tynni haki 1950-luvulla uutta suuntaa ja opiskeli runouden modernismia. Hän esitteli Minna Canthin seurassa niin Eliotia kuin modernin runon teoriaa ja historiaa antiikista nykypäivään. Harrastuksen jäljet näkyivät hänen omassa kirjoittamisessaan, ja ne johtivat käännöksiin. Suuntautumisen merkittävimmät maamerkit ja eräänlaiset päätepisteet olivat runokokoelma Maailmanteatteri (1961) sekä sen rinnakkaisteos, ranskalaisia modernistirunoilijoita esittelevä antologia Tulisen järjen aika (1962).

   Tynni harrasti teatteria koko ikänsä. 1960-luvun alussa hän innostui itsekin yrittämään näytelmätekstiä.
   Uuteen aluevaltaukseen oli parikin syytä. Ensinnäkin runosuoni pulppusi melko voipuneesti. Toisekseen hänellä oli tuolloin näytelmiä käännettävänään. Lisäksi on muistettava, että yleensäkin suomalaisia kirjailijoita rohkaistiin noihin aikoihin kokeilemaan siipiään myös teatterissa. Myös muutamat muut lyyrikot, kuten Paavo Haavikko ja Eeva-Liisa Manner, olivat jo ryhtyneet kirjoittamaan teatterille.
   Kansallisteatterin pienen näyttämön lausuntaillat 1960-luvun alussa toivat runouden näyttämölle. Maaliskuussa 1963 Tynnin runoille omistettiin kokonainen ilta, jossa lausui neljä näyttelijää Aino-Inkeri Notkolan johdolla ja lopuksi runoilija itse.
   Tynni lähetti näytelmän Muuttohaukat tuttavalleen, Suomen kansallisteatterin johtajalle Arvi Kivimaalle, joka hyväksyikin sen Kansallisteatterin ohjelmistoon. Näytelmä putosi kuitenkin pois vuoden ohjelmistosta, kun Inkeri Kilpisen sairaalafarssi Tuntematon potilas veti yleisöä.
   Ensi-ilta pienellä näyttämöllä koitti lopulta tammikuussa 1965. Arvostelumenestystä siitä ei tullut, mistä Tynni kimmastui. Hän syytti arvostelijoita suomalaisten näytelmien sorsimisesta, mikä ei saanut vastakaikua. Kotimainen dramatiikka oli tuolloin nousussa, joten Tynnin purkauksen nähtiin olevan aiheeton. Näytelmäkirjailijaliitto kiirehti sanoutumaan irti Tynnin puheenvuorosta, mihin tämä vastasi eroamalla liitosta.

   Uusi näytelmäteos antoi odottaa itseään, ja lopputulos oli tekijälle aluksi edellistäkin suurempi pettymys. Sillä kertaa aihe olli poimittu kansallisesta historiasta, nuijasodasta. Aihe tuli Martilta, joka oli silmäillyt Fredrik Cygnaeuksen runodraamaa Claes Fleming tider (1851) ja ehdotti teoksen muokkaamista teatterille. Aale tutki teosta, mutta ymmärsi pian, miksi kyseinen lukudraama oli jäänyt teatterissa esittämättä.
   Aalen mielenkiinto kuitenkin heräsi ja hän ryhtyi sommittelemaan omaa näytelmää. Keväällä 1971 valmistunut käsikirjoitus sai nimen Kaarle-herttuan lahtipenkki.
   Kivimaa luki tekstin, osoitti ongelmakohtia ja totesi, että näytelmä olisi vaikea toteuttaa. Kivimaan aloitteesta Aale muokkasi näytelmää ja antoi sille uuden nimen Rautamarskin aika. Mutta näytelmää ei Kivimaan aikana otettu näyttämölle.
   Saattaa olla, että käsikirjoitus valmistui väärään aikaan. Näytelmässä tukeuduttiin vanhempaan historiantutkimukseen, jossa Klaus Flemingiä pidettiin kansallisena suurmiehenä ja Jaakko Ilkkaa rettelöitsijänä. Historiantulkinta kääntyi juuri 1970-luvulla päälaelleen, samaan asentoon kuin se oli ollut radikaalissa fennomaanisessa luennassa: nuijamies Jaakko Ilkka olikin kansallissankari, Fleming taas hirmuhallitsija.
   Rautamarskin aika sai kantaesityksensä vuonna 1991 Porin Teatterin johtajan Kari Suvalon tartuttua tekstiin. Näytelmän ohjasi Seppo-Ilmari Siitonen. Huolekas ja tekstille uskollinen toteutus koettiin isänmaalliseksi juhlaksi, jonka arvokkuutta lisäsi ensi-illassa kirjailijan läsnäolo.
   Esitys sai hyvät arviot ja Tynni kiitti ohjaajaa "eloisasta ja aidosta" lopputuloksesta. Kirjoittajalle oli erityinen ilo nähdä ja kuulla kuvittelemiensa henkilöiden saavan elämän, alkavan puhua ja toimia "niin oivallisessa, huolellisesti tutkitussa miljöössä".

   William Shakespearen Sonetit oli pitkään suomeksi kirjoittamaton klassikko. Renessanssin englannin valtavan rikas sanasto ja sonetin kaava haastoivat kääntäjän. Shakespearen näytelmät aikoinaan kääntänyt Paavo Cajander oli 1900-luvun alussa käynyt käsiksi myös sonetteihin, mutta ei ehtinyt saada työtä päätökseen.
   Tynni selvitti huolellisesti runojen taustat ja varusti käsikirjoituksen huomautuksilla. Teos ilmestyi vuonna 1965, ja alkuteksti ladottiin rinnan suomennoksen kanssa.
   Tynni oli väljentänyt aiempia periaatteitaan eikä pyrkinyt täydellisesti välittämään runon kaikkia osa-alueita. Hän tinki riimeistä. Aiemmin hän oli harkinnut kääntäjän kompromissejaan tapauskohtaisesti runo runolta, mutta sillä kertaa hän omaksui yhtenäisyyden nimissä systeemin: soneteista jätettiin loppusoinnut pois kahta viimeistä säettä lukuun ottamatta.
   Useimmat kriitikot arvostivat käännöstä huolellisesti toteutettuna kulttuuritekona. Mutta tunnontarkka työskentely ei enää riittänyt kaikille. Osa nuorista halusi Saarikosken tyyliin räväkkää kielenkäyttöä. Lisäksi arvioissa näkyy myös lukkiutuneita asenteita.

   Tynnin oma runous muuttui 1960-luvulla perinpohjaisesti. Hän palasi syksyllä 1967 julkaistulla runokokoelmalla Balladeja ja romansseja takaisin mitalliseen runoon.
   Mikä sai Tynnin palaamaan sidottuun mittaan?  Yksiselitteistä vastausta ei tiedetä. Tynnin jälkeenjääneissä papereissa on paljon hylättyjä runokonsepteja nimenomaan 1960-luvulta. Kirjoittaminen sinänsä sujui, mutta rima oli korkealla ja ilmaisun etsiminen nähtävästi työn takana.
   Tynni itse kertoi vuonna 1968: "Vapaarytmiset runoni ovat aina olleet tietoisesti sepitettyjä ja niissä olen nähnyt vaivaa. Tunsin nimittäin silloin niin kuin nytkin mitallisen ilmaisun itselleni luontaisemmaksi. Aluksi oli kysymys mieltymyksestä; myöhemmin asia kai lähinnä johtuu harjaannuksesta."
   Balladeja ja romansseja merkitsi Tynnille itsensä löytämistä. Läpi 1970- ja 1980-luvun hän puhui mitallisen runon puolesta, opetti runomittoja ja tuntui vähättelevän omaa vapaamittaista kauttaan.
   Kirjan vastaanotto polarisoitui vahvasti. Nuoret vasemmistolaiset teilasivat teoksen historiaan ja kohtalonuskoon ahtautumisena. Varttunut lukijapolvi puolestaan oli iloinen mitallisen ruonouden paluusta.
   Nuori kirjailija Hannu Mäkelä, jonka Väinö-isä oli laatinut oppikirjoja yhdessä Aalen ja Martin kanssa, luotasi Parnasso-lehdessä Aale Tynnin koko tuotantoa ja tunnustautui sen ihailijaksi. Hän osoitteli, kuinka Paavo Haavikko oli saanut vaikutteita Tynniltä, soinnuttelun mestarilta. Ja muistutti, ettei runoilijan vapaus mitasta rajoitu, elleivät taidot sitä rajoita.

   Aalen ja Kaukon lapsista Matti päätti ryhtyä runoilijaksi. Klassikkoja enemmän häneen vetosi romanttinen, päihteidenkäyttöä ja hampparielämää ihannoinut boheemikirjallisuus. Hän liittyi "Pimppikseen" eli Primulan jengiin, notkui myös Vanhalla sekä Keskuskadun "Putki-Nissenissä", missä tutustui Ateneumin taidekoulun liepeillä hengaaviin siipeilijöihin.
   Kansankorkeakouluissa sai oppia koulutodistuksiin katsomatta. Hauholla sijaitsee Kristillis-yhteiskunnallisen Työkeskusliiton (nyk. Suomen Setlementtiliitto) ylläpitämä Viittakiven opisto, missä Matti urakoi lukuvuonna 1963-64 muun kurssiohjelman lomassa keskikoulun oppimäärän matematiikassa ja suomen kielessä. Yhteisiin kursseihin kuului yhteiskunnallisia aineita, englantia, filosofiaa ja psykologiaa. Vähemmistöryhmiä käsittelevän kurssin harjoitustyönsä Matti teki romaneista. Mutta opiston kiinnostavin anti oli kirjallisuuskerho.
   Hauhon jälkeen Matti jatkoi Tampereella Yhteiskunnallisessa Korkeakoulussa (YKK) kirjallisuustieteen parissa. Hän aloitti opintonsa laaja-alaisesti psykologian, filosofian, suomen, historian ja kirjallisuuden parissa.
   Runoilijana alku oli lupaava. Toukokuussa 1965 Matti vei nimiinsä YKK´n oppilaskunnan Arvi Emil Jänneksen kirjoituskilpailun runosarjan voiton. Samaan aikaan Matin runot seuloutuivat neljänsadan lähetyksen joukosta  nuorten antologiaan Ryhmä 65.
   Matin runojen vauhdikas beat-tunnelma, letkeä jätkämäisyys sekä herkkä lyyrisyys herättivät vastakaikua ja odotuksia. Hän sai uusia runoja ja kritiikkejä julki tamperelaisissa ja helsinkiläisissä opiskelijalehdissä.
   Toisen lukuvuoden alkajaisiksi Matti liittyi Tampereen Ylioppilasteatteriin. Hän myös osallistui runokilpailuihin, mutta sillä erää ilman menestystä.

   Kolmantena opiskeluvuonna Matin ryyppääminen oli yltynyt. Kun hän sitten kesällä matkusti Englantiin tavoitteenaan parantaa kielitaitoaan, hän joutui psykoosiin. Lopulta hänet saatiin takaisin Suomeen ja sairaalahoitoon Veikkolaan.
   Veikkolassa Matti toipui sen verran, että pääsi takaisin Hauholle Viittakiven kursseille. Runot palautuivat Tammelta bumerangina, ilman kommentteja. Matti alkoi epäillä, josko hänestä ei sittenkään olisi lyyrikoksi.
   Jonkin ajan kuluttua Matti joutui jälleen hoitoon, sillä kertaa Bembölen Diakonissalaitokseen. Siellä hän hakkasi hätääntyneenä kirjoituskonetta, suolsi tekstiä itsemurha-aikeistaan ja pelostaan, että hänet suljetaan terveenä mielisairaalaan.
   Aale oli prepannut Mattia ja tämän runot olivat hioutuneet. Valoa toi kustannussopimus, minkä Matti solmi WSOY´n kanssa. Kustannussopimus allekirjoitettiin mielisairaalassa. Esikoiskokoelma Kesä rehahti vauhtiin ilmestyi syksyllä 1968, jolloin kirjailija oli siirretty Lapinlahden mieleisairaalan suljetulle osastolle.
   Marraskuussa 1968 Matti pääsi kotihoitoon Aalen ja Martin luokse Kauppiaankadulle. Hän oli aina joutunut peilaamaan kirjoittamistaan äitinsä runoihin. Kauppiaankadulla asuessa vertailuasetelma kävi konkreettiseksi. Matti asui palvelijanhuoneessa ja naputti kirjoituskonetta kilpaa toisessa huoneessa työskentelevän äitinsä kanssa. Äidin hahmo on muutenkin Matin runoissa läsnä, ja hänellä on myös suoria viittauksia äitinsä runoihin.
   Matin äitirunot kuitenkin kalpenevat Aalen poikarunojen rinnalla. Pojan hahmo esiintyy Aalella kolmannesta kokoelmasta aina viidenteentoista ja viimeiseen saakka. Etualalle poika nousi kokoelmassa Pidä rastaan laulusta kiinni (1969).
   Teoksen nimi tulee runosta Pahat unet, jonka pohjana on Matin mielisairaus. Hamlet-sitaatin "voisin elää - ellei näitä pahoja unia olisi" jälkeen runossa kysytään: "Mikä on sinun, nuorukainen,/ joka rannalla harhailet?/ Olet kerännyt houretta kimpun/ ja tuskaa sylillisen." Myllärinpojan balladi puolestaan on lohduton versio Saapasjalkakissasta - poika hukkaa kaiken ja palaa konnuilleen, missä myllyt jauhavat tyhjää.

   Matti ei toipunut enää kokonaiseksi ihmiseksi. Vuoden 1970 alussa hän joutui taas mielisairaalaan ja sai sähköšokkihoitoa. Sitten vapaat ja hoitojaksot vuorottelivat.
   20.2.1971 Matti kiipesi vintin luukusta Vuorimiehenkadun entisen kotitalonsa katolle ja putosi sieltä Kasarmikadulle pysäköidyn auton päälle. Kuolemaa pidettiin itsemurhana, mutta lehtikirjoittelu onnistuttiin välttämään.
   Äiti valitsi pojan kuolinilmoitukseen raamatunlauseen psalmeista: "Sulillansa hän sinua suojaa, ja sinä saat turvan hänen siipiensä alla." Hautajaisvieraille jaettiin helmikuussa päivätty Matin viimeiseksi jäänyt runo, jonka tapahtumanäyttämönä on Katajanokan Lorelei-kapakka.
   Aale oli kirjoittanut pienestä pojastaan runoja jo raskausaikana. Nyt oli muistorunon aika.
   Runo sai nimen Musta kivi.

"Oi sinua nuorukainen,
jota itkin kauan:
miten vaaleat kasvosi iloa hohtivat
_ _

ja sitten tuska, tuska ja ahdistus,
ja lopuksi loitolla ihmiset ja maa,
sinä yksin jäisellä katolla
Jumalan kanssa kahden."

   Aikanaan Aale jaksoi syventyä poikansa kirjalliseen jäämistöön. Hän toimitti Matin jälkeenjääneistä papereista kokoelman Tuulen muotoinen, jonka WSOY julkaisi joulukuussa "vaeltajan ja etsijän muistikirjana".

   Toinen suuri menetys kohtasi Aalea kaksi vuotta myöhemmin. Kun hän aamulla 4.2.1973 nousi keittämään aamukahvia, Matti jäi petiin. Mies oli sairastanut flunssaa pari päivää, valitellut vatsakipua ja pysytellyt vuoteessa.
   Aale palasi kahvitarjottimen kanssa, mutta Martti ei herännytkään. Tämä makasi rauhallisen ja levollisen näköisenä kuin nukkuen.
   Aale hätääntyi. Hän haki paikalle naapurin tohtorin, joka ei pystynyt elvyttämään sydäninfarktin saanutta miestä. Aale lähti ambulanssissa saattamaan Marttia sairaalaan.
   Sairaalassa Martti todettiin kuolleeksi. Lääkärin mukaan kuoleman oli täytynyt tapahtua jo kotona, Martin omassa vuoteessa.
   Jotain selittämätöntä oli kuitenkin tapahtunut. Nimittäin, kun Martti oli nostettu paareilla ambulanssista sairaalan lattialle, hän oli avannut silmänsä ja katsonut Aaleen. Lääkärin selitys oli, että vainajallakin refleksit saattoivat jatkua pitkäänkin.
   Lääkäri ei kuitenkaan Aalea pystynyt vakuuttamaan. Jostain muusta oli kysymys, jostain aivan muusta: "Mutta katse oli tietoinen katse: pitkä, äärettömän kirkas, äärettömän hellä, hyvästelevä. Ja kuitenkin valoisa."

   Aale palasi kotiin. Soitti tyttärelleen Riitalle ja sisarilleen, ja nämä riensivät Aalen tueksi. Joka oli lohduton, joka itki suoraa huutoa.
   Kaksitoista kultaista vuotta olivat päättyneet. Juhlat olivat ohi.

   Aalen surutyön elämykset purkautuivat runoina. Kokoelma Tarinain lähde ilmestyi syksyllä 1974. Kansikuvaksi tuli Martin maalaus kahdesta linnusta, kaksoismuotokuva makuuhuoneen seinältä. Runoissa Aale muunteli Gilgameshista alkaen ikivanhoja myyttejä ja balladeja, jotka valittivat rakastetun poismenoa.
   Runoilijan menetykset ollivat kaikkien tiedossa, ja tätä kaipauksen kirjaa luettiin virittyneinä. Monet kokivat kirjoittajan runouden muuttuneen, mutta muutos lienee ollut suurempi ajassa ja arvostuksissa. Merkittävä käänne vastaanotossa olo, että Aale Tynni tuotiin positiivisessa mielessä esille mitallisen runouden "viimeisenä" taitajana.
   Runoilijan surutyö toi lohtua lukijoille heidän omassa surussaan. Lohtua se toi myös runoilijalle itselleen.

   Aale vaali voimakkaasti Martin muistoa, asetti tämän valokuvan jokaiseen huoneeseen, kuunteli kerran toisensa jälkeen kirjallista äänilevyä, jolla mies lausui runojaan. Ja Aale koki yhteyden jatkuvan: "En tunne olevani Martin leski: olen jatkuvasti Martin vaimo. Näen hänet usein unessa, joka on yhtä selvää kuin valveillaolo." Aalella oli Martin lähdettyä kaiken aikaa tunne, kuin hänellä olisi suojelusenkeli, hän tunsi olevansa turvassa, ihan kuin joku olisi pitänyt huolta myös käytännön asioista. Joku oli aina lähellä, näkymättömänä.

   Aale paneutui Martin elämäntyöhön. Häntä oli pyydetty laatimaan jatko-osa Martti Haavion elämäkertaan. Mustapää-luentojen rinnalla syntyikin materiaalia, mitä Aale hyödynsi.
  Vuonna 1978 ilmestyi kaivattu jatko-osa, nimellä Olen vielä kaukana. Martti Haavio - P. Mustapää 20-luvun maisemassa. Seuraavia osia ei sitten enää tullut.
   Syntyi myös käsikirjoitus, jossa runojen tausta liittyi elimellisesti yhteiseen taipaleeseen. Tämä käsikirjoitus julkaistiin vasta vuonna 2005, Aale Tynnin ja Kauko Pirisen poismenon jälkeen, nimellä Kuva kaivattuni.

   Aale Tynnin ura jatkui vielä koko 1980-luvun. Erityisen vaativan suomennostehtävän eteen hän joutui 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Tyypilliseen tapaansa hän oli itse asettanut tämän tehtävän. Kyseessä oli Islannin muinaiseepos Edda.
   Tynnin Edda-suomennokset herättivät suurta huomiota. Niistä otettiin 5.000 kappaleen painokset ja ne nousivat myös kriitikoiden suosikkilistolle - painosmäärillä mitattuina ne olivat samassa sarjassa esim. Juice Leskisen laulutekstikokoelman kanssa. Ja myöhemmin otettiin vielä toinen painos.
   Menestys alkoi kasautua. Eddan tultua valmiiksi Tynni sai vuoden 1959 Pro Finlandia -mitalin jatkoksi Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan I luokan ritarimerkin sekä Suomen kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon. Joulukuussa 1982 Tynnille myönnettiin akateemikon arvonimi.
   Akateemikkonimityksen myötä Tynnistä tuli suomalaisen kirjamaailman grand old lady. Juhlakirjana ilmestyi vuonna 1983 Kaarina Salan ja Ritva Ahosen toimittama valikoima Valo ja varjo, jossa viisikymmentä Tynnin runoa saivat seurakseen Aune Mikkosen grafiikanlehtiä.
   Minna Canthin seuran ja WSOY´n yhteistuumin kevääksi 1984 järjestämä kunnianosoitus oli Eila Hiltusen veistämä juhlamitali, jota varten syntyi latinankielinen tunnuslause "magna fides avium" eli "lintujen ennusmerkit ovat luotettavia". Lause on peräisin kahdentuhannen vuoden takaa, Ovidiuksen runoelmasta Fasti. Siinä näkijä-runoilija on yhteydessä jumaliin ja noutaa heiltä alkutietoa Rooman valtakunnan ja sen perinteiden synnystä. Rooman perustaja Romulus sanoo veljelleen Remukselle: Ei tapella, annetaan ennuslintujen päättää puolestamme.

   Vuonna 1987 ilmestyi Vuodenajat, Aale Tynnin viidestoista ja viimeinen runokokoelma. Mnet runoista tarkastelivat karuin säkein elettyä ja kirjoitettua elämää sekä poismenneitä läheisiä.
   Kokoelmassa oli Katri-sisaren hautajaisiin sepitetty Kaunis sisareni, isän ja äidin muistorunot, välähdyksiä lapsuudenkodista  ja Hiidenveden kesistä. Martin muisto elää monissa runoissa. Kokoelma päättyy dialogimuotoiseen runoon Sadut, lyhyesti, eräänlaiseen synteesiin Tynnin elämästä ja runoudesta. Runo julistaa myös maailmankatsomusta: maa on rikkaampi kuin viisaudet ja kalleudet, se uusiutuu alati. Laulupuu versoo iloa.

   Viimeisenä palveluksenaan Tynni kirjoitti kirjan inkeriläisestä sukutaustastaan. Kirjoitusprosessi oli hidas ja vaivalloinen samaan tapaan kuin Martti Haavion elämäkerran kohdalla. Laajan aineiston käsittely ja rakenteen hahmottaminen tuottivat ongelmia.
   Lyhyisiin lukuihin jaoteltu teos pohjautui inkeriläislehtiin, Kaapren kirjalliseen jäämistöön, suvun kirjeisiin ja haastatteluihin. Tynni kuvaili etupäässä lähteiden pohjalta ja liitti joukkoon joitakin runoja.
   Aale Tynnin Inkeri Inkerini ilmestyi vuonna 1990 keskellä inkerinsuomalaisuuden nousukehitystä ja sai paljon huomiota. Ensimmäinen painos myytiin nopeasti loppuun ja toinen otettiin vielä saman vuoden puolella.

   Aalen kunto heikkeni 1990-luvun puolivälissä. Hän asui yksin isoa asuntoaan aina kevääseen 1996 saakka. Kun Riitta eräänä viikonloppuaamuna tuli tapaamaan äitiään, tämä löytyi vuoteestaan toispuoleisesti halvaantuneena. Aivoinfarkti vei liikuntakyvyn, mutta puhekyky, näkö ja muisti säilyivät kirkkaina.

  Kirjastonhoitajana työskennellyt ja runoja kirjoitellut Annikka kaipasi koko elämänsä ajan omaa perhettä, mutta ei löytänyt sopivaa kumppania vierelleen - Kauko Pirisen tai Martti Haavion veroista humanistitiedemiestä. Laajasta ystäväpiiristään huolimatta hän koki itsensä yksinäiseksi ja kärsi masennuksesta. Pettymystä lisäsi myös se, ettei hän ylittänyt lyriikallaan julkaisukynnystä.
   Lapinlahden psykiatrinen sairaala oli tullut perheelle tutuksi Matin hoitopaikkana jo 1960-luvulla, ja myös Annikka joutui näkemään paikan sisältäpäin 1970-luvun lopulta lähtien. Välillä hän pystyi opiskelemaan tehokkaasti ja työskentelemään, mutta toisinaan ahdistus paheni aina psykoosiin saakka.
   Äidin halvauksen jälkeen Annikan ote elämästä kirposi. Hän lähti tästä maailmasta elokuun viimeisenä päivänä vuonna 1996, neljäkymmentäyhdeksänvuotiaana. Äidin ääni ja kasetille lausumat runot saattelivat hänet rajan yli.

   Aale Tynni siirtyi ajasta ikuisuuteen kahdeksankymmentäneljävuotiaana lokakuussa 1997.

   Mikko-Olavi Seppälän ja Riitta Seppälän kokoama elämäkerta Aale Tynni - hymyily, kyynel, laulu on vahvasti myötäelävä kertomus, joka näyttää henkilön taiteen takaa, avaa runojen syntyprosessin sekä kuvaa kirjallisten piirien toimintaa. Teos on tietokirja merkittävästä runoilijasta, tämän tuotannosta ja yleensäkin jaksosta suomalaisen kirjallisuuden historiassa.

   Aale Tynnin runoutta on myös levytetty. Otetaan tähän loppuun se tunnetuin levytysten kohde, säveltäjän itsensä esittämänä. Lasinen vuori tunnetaan nykyisin parhaiten Eija Ahvon tulkintana, mutta seuraavassa alkuperäinen versio.

Lasinen vuori

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Seuraava päivitys 1.6. (pe)

Turussa syntynyt, mutta Humppilasta maailmalle lähtenyt suomalaisen rakentamisen merkkimies Armas Puolimatka. Syntymästä 100 vuotta 3.6.

Kuukauden Vaihtoehto I
Harri Raitis: Armas Puolimatka

Taide kuuluu kansalle, mutta miten kansa voi taiteen löytää ja miten sitä osaisi arvottaa?
   Aiheesta opasti taidekriitikko, kulttuuritoimittaja Otso Kantokorpi (20.2.1957 - 11.5.2018).

Kuukauden Vaihtoehto II
Otso Kantokorpi: Jynkkää menoa Punavuoressa