Kuukauden Vaihtoehto

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Timo Vilén: Ragnar Granitin Nobel-ura
Hansaprint (paino), Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013
390 sivua


Riihimäkeläissyntyisen fysiologin Ragnar Granitin (1900 - 1991) tieteellinen ura huipentui vuonna 1967 Nobel-palkintoon silmän värinäköä ja verkkokalvon toimintaa koskevista tutkimuksista. Tämä palkitseminen on  aiheena Timo Vilénin väitöskirjalle sekä väitöskirjan pohjalta tehdylle teokselle Ragnar Granitin Nobel-ura, mutta siten, että keskiössä ja tarkastelun kohteena on Nobel-palkinnon myöntämisprosessi - Granitin elämäkerta ei siis ole kyseessä.

   Eli ennen kuin mennään Granitin itsensä toimiin, käydään aluksi läpi yleistä tieteen palkitsemisjärjestelmästä. Aloitetaan tarkastelemalla Nobelin palkintoa osana tieteen palkitsemisjärjestelmää.
   Tieteen palkitsemisjärjestelmä on laaja käsite, joka pitää sisällään jopa tuhansia erilaisia palkintoja, kuten kunniatohtorin arvonimiä, jäsenyyksiä tieteellisissä seuroissa, mitaleja ja sen sellaista. Nuo ovat siis niitä kaikkein yleisimpiä palkintomuotoja.

   Kunniatohtorin arvot ovat yliopistojen tapa palkita ja sitoa itseensä ansioituneita tutkijoita sekä toisinaan myös yhteiskunnallisia ja kulttuurisia vaikuttajia. Kunniatohtoreilla on usein jokin side nimenomaiseen yliopistoon, mutta toisinaan kunniatohtoreiksi on kutsuttu myös henkilöitä, jotka eivät ole millään erityisellä tavalla kytkeytyneet kyseiseen yliopistoon, mutta jotka yliopisto syystä tai toisesta haluaa sitoa itseensä. Nimittäin, myöntämällä kunniatohtorin arvoja yliopistot eivät pelkästään anna, vaan myös saavat itselleen jotain - ne ikään kuin lainaavat kentän tunnetun toimijan mainetta, joka näin muuttuu kyseisen instituution omaksi pääomaksi.
   Vaikka kunniatohtorin arvoon ei kuulu rahallista hyötyä, sen sisältämä kulttuurinen pääoma voi kyllä olla muutettavissa taloudelliseksi pääomaksi paremman palkan, tutkimusrahoituksen jne. muodossa. Sinänsä näitä ei voi tarkkaan järjestykseen sijoittaa - lisäksi eri aikakausina eri opinahjojen arvostus saattaa jonkin verran muuttua - mutta kyllähän käytännössä esim. Oxfordin ja Harvardin kaltaisten yliopistojen myöntämät kunniatohtorin arvot ovat eri levelillä kuin vähemmän tunnettujen yliopistojen myöntämät kunnianosoitukset.
   Sinänsä myös pienempien ja vähemmän nimekkäiden yliopistojen myöntämillä arvonimillä on tiettyä vaihtoarvoa rajatummilla, paikallisilla kentillä. Ja kyllähän ne saajalleen saattavat merkitä paljonkin, ja täydestä syystä, edustaahan kunniatohtorin arvo joka tapauksessa kaikkein arvokkainta yliopiston yksittäiselle tutkijalle myöntämää kunnianosoitusta.

   Näkyvän paikan tieteen palkitsemisjärjestelmässä ottavat myös erilaiset kansallisten tiedeakatemioiden sekä tieteellisten seurojen myöntämät jäsenyydet. Kunniatohtorin arvojen tavoin tieteellisten seurojen ja akatemioiden jäsenyyksiin ei kuulu rahallista arvoa, mutta niiden symbolinen arvo voi toisinaan olla sitä luokkaa, että moni tutkija olisi valmis vaihtamaan suurehkonkin rahapalkinnon esim. Royal Societyn kaltaisen yhteisön jäsenyyteen.
   Royal Societyn Fellowksi valittu tutkija saa oikeuden käyttää nimensä edessä kirjainyhdistelmää FRS (Fellow of the Royal Society) tai ulkomaiden kansalaisten ollessa kyseessä ForMemRS (Foreign Member of the Royal Society). Jos mieleen tulee rinnastus aatelisarvoon, osuva rinnastushan se on, myös tieteen kentällä on omat aatelisensa.
   Kaikkien tiedeakatemioiden ja seurojen asema kentällä johtuu niiden eksklusiivisuudesta eli siitä, että jäsenyyksiä on verrattain vähän suhteessa kentän toimijoiden lukumäärään.

   Suurelle yleisölle tuttuja ovat myös erilaiset palkinnot, joita myönnetään yleensä tutkijan aikaisemmista saavutuksista, mutta toisinaan myös tulevia, odotettavissa olevia saavutuksia silmällä pitäen - tällöin kyse on kuitenkin enemmän apurahasta kuin palkinnosta.
   "Kaikkien palkintojen äitinä" on tapana pitää Royal Astronomical Society of Londonin jakamaa kultamitalia, joka jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1824 englantilaiselle matemaatikolle Charles Babbagelle. Sittemmin erilaisten palkintojen lukumäärä on lisääntynyt siten, että jo vuonna 1969 laskettiin kaikilla ihmiselämän eri aloilla olevan kaikkiaan 2.228 eri palkintoa. Vuonna 2007 erialisten palkintojen määrä oli jo n. 23.000, joista n. 1.000 voitiin lukea kuuluviksi biolääketieteen alaan.
   Rahalliselta arvoltaan palkinnot voivat olla vain muutamia satoja euroja, tai toisessa ääripäässä yli miljoona euroa, kuten rahallisesti maailman toiseksi arvokkain palkinto, Templeton prize, joka myönnetään "elämän hengellistä ulottuvuutta" parhaiten edistäneelle yksilölle.
   Rahan lisäksi palkintojen mukana seuraa aina myös symbolista pääomaa, joka on kentän kannalta kaikkein arvokkainta ja joka ei välttämättä ole missään loogisessa suhteessa palkinnon rahalliseen arvoon. Esim. Laskerin palkinto, joka jaetaan lääketieteen saralla, oli pitkään summaltaan huomattavasti pienempi kuin monet muut vastaavat palkinnot (2010-luvun alussa sen arvo oli jo n. 250.000 US dollaria), mutta sitä on tapana pitää yhtenä kaikkein arvostetuimmista lääketieteen saralla jaetuista palkinnoista. Ja vastaavasti edellä mainitun Templeton prize -palkinnon voittaminen ei välttämättä ole erityinen meriitti tieteen kentällä, vaikka rahasumma voi palkinnon voittajaa ilahduttaakin.

   Kaikkien tieteen saralla myönnettyjen palkintojen asettaminen järjestykseen on mahdoton tehtävä, mutta ensimmäisestä sijasta ei ole epäilystäkään: mikään muu palkinto ei arvostuksessa vedä vertoja Nobelin palkinnolle. Mikään muu palkinto ei myöskään ole yhtä tunnettu kuin Nobelin palkinto, johon vetoamalla voi peruskadunmiehellekin thdä ymmärretyksi, että jokin tutkimuksenala on tärkeä, tai että palkinnonsaaja on merkittävä tieteentekijä, ellei suorastaan nero.
   Palkinnon mukana seuraavalla suurella rahasummalla on ollut epäilemättä osuutta Nobelin palkinnon arvostukseeen, mutta myös palkinnon kansainvälisyys, eksklusiivisuus, sekä viime kädessä yleensä oikeina pidetyt valinnat ovat tuoneet palkinnolle sen maineen. Itse asiassa Nobelin palkinnoista on tullut enmmän kuin pelkkä palkinto: siitä on tullut eräs maailman tunnetuimmista brändeistä, nimi, joka on omiaan herättämään mielikuvan luotettavuudesta ja laadusta.

   Nobelin palkinnosta on sen yli satavuotisen historiansa aikana tullut instituutio, jonka perustan muodostaa Alfred Nobelin lokakuun 27. päivänä 1895 allekirjoittama testamentti. Testamentissaan Nobel määräsi perustettavaksi viisi nimeään kantavaa palkintoa: kemian, fysiikan, fysiologian tai lääketieteen, kirjallisuuden sekä rauhan palkinnon.
   Testamentissa puhutaan siis nimenomaan fysiologian tai lääketieteen palkinnosta, ei lääketieteen palkinnosta, joksi sitä usein näkee kutsuttavan. Sitä ei tiedetä varmaksi, miksi Alfred Nobel päätyi juuri tähän sanmuotoon, mutta on otaksuttu, että Nobel olisi pitänyt juuri fysiologiaa kokeellisena lääketieteenä par préfence ja siksi tahtonut korostaa sen asemaa käytännölliseen lääketieteeseen nähden.
   Aikalaistensa tavoin Nobel lienee myös lukenut fysiologiaan kuuluviksi monia nykyisin lähinnä biologian alaan luokiteltavia aloja. Tämä on ollut myös plkinnonjakajien tulkinta, sillä palkintoja on myönnetty myös biologeille samoin kuin kemisteille ja fyysikoillekin.
   Toinen Nobelin testamentin tunnettu ilmaus on, ettei ehdokkaiden kansallisuuteen tule palkintoja jaettaessa kiinnittää minkäänlaista huomiota. Tämä testamentin kohta osoittautui erittäin merkittäväksi, sillä Nobelin palkinnon alun alkaen saama julkisuus perustui rahasumman lisäksi suuressa määrin myös siihen, että kyseessä oli ensimmäinen aidosti kansainvälinen tiedepalkinto.
   Testamentissa todetaan myös, että palkinto tulee myöntää aikaansaannoksista, jotka "eniten ovat hyödyttäneet ihmiskuntaa". Nobel itse ei määritellyt, millä tavoin ihmiskunnalle  koituva hyöty täsmällisemmin tulisi ymmärtää, joten tämänkin määritteleminen on jäänyt palkinnonjakajille.
   Fysiologian ja lääketieteen tapauksessa hyödyllisenä on pidetty yhtä hyvin tieteellistä perustutkimusta kuin käytännöllistä lääketiedettäkin. Tästä huolimatta palkinto on yleensä myönnetty juuri perustutkimukselle, jossa hyöty on samaistettu lähinnä tieteenalan yleistä kehitystä jouduttaneisiin havaihtoihin.
   Päänvaivaa palkinnonjakajille on aiheuttanut myös testamentin ilmaus "palkinnon jakamista edeltävän vuoden aikana". Ensinnäkin tieteellisen työn tulokset täytyy julkaista vertaisarvioidussa julkaisussa, mikä jo itsessään on aikaa vievä prosessi. Toiseksi kansainvälisen tiedeyhteisön on ennen palkinnon myöntämistä voitava ottaa kantaa palkitsemisen perusteena oleviin havaintoihin eli havaittava ne kestäviksi, mikä saattaa toisinaan viedä vuosikausia.
   Edeltäväksi vuodeksi on alettu tulkita se vuosi, jona tukholmalaisprofessorit itse ovat todenneet ko. tutkimusten pysyvän ja täyden arvon. Viive palkitsemisen ja alkuperäisen havainnon välillä on näin ollen ollut parikymmentä vuotta, toisinaan pidempikin.
   Jossain määrin hämmentävä on myös Nobelin testamentissaan käyttämä ilmaus upptäckt. Fysiikan kohdalla Nobel kirjoittaa, että palkinto tulee antaa merkittävästä havainnosta (upptäckt) tai keksinnöstä (uppfinning). Kemian palkinto puolestaan tulee myöntää  havainnosta (upptäckt) tai aikaisempien havaintojen merkittävästä parantamisesta (förbättring). Lääketieteen tai fysiologian alan palkinto taas annetaan pelkästään havainnosta (upptäckt).
   Kemian ja fysiikan palkintojen valintakriteereihin puuttumatta voi todeta, että havainnon on lääketieteessä tulkittu tarkoittavan äkillistä ja merkittävää uuden tiedon lisääntymistä pikemminkin kuin pitkään jatkunutta tiedon kumuloitumista. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että palkinto on yleensä myönnetty  yksittäisille tutkimuksille, jotka ovat edesauttaneet jonkin ydinkysymyksen ratkaisemista tai ohjanneet tieteellistä tutkimusta uusille urille. Sitä vastoin palkintoa ei yleensä ole myönnetty  elämäntyölle.
   Itse asiassa - ja tämän ymmärtäminen on oleellista - Nobelin tiedepalkintoja ei niinkään myönnetä maailman parhaille tutkijoille kuin maailman parhaille tutkimuksille ja havainnoille. Nobelistien ja maailman parhaiden tutkijoiden välille ei kannata automaattisesti laittaa yhtäläisyysmerkkiä, olkoonkin, että niin medialla on tapana tehdä.

   Sekin kannattaa huomioida, että testamentissa mainittujen - usein suhteellisen tulkinnanvaraisten - eksplisiittisten kriteereiden  lisäksi valintaprosessia ohjaa myös joukko implisiittisiä, kirjoittamattomia ja käytännön muovaamia, periaatteita. Esimerkistä käy rotaatioperiaate eli ajatus siitä, että fysiologian tai lääketieteen palkintoa jaettaessa tulee tasapuolisesti huomioida lääketieteen eri aloja. Tämä tarkoittaa, ettei palkinnon myöntäminen saman lääketieteen haaran edustajalle vuosi toisensa perään yleensä voi tulla kysymykseen.
   Myöskään kaikki edellä mainitut eksplisiittiset kriteeritkään eivät suoraan pohjaudu Nobelin testamenttiin, vaan on jälkeenpäin lisätty ohjaamaan palkinnonjakajien työtä. Eräs tällainen on vuonna 1968 kirjattu palkintojen jakamista koskeva sääntö. Palkinnot oli tosin jo aiemminkin jaettu useamman tutkijan kesken, mutta vasta tuolloin määriteltiin eksplisiittisesti, että palkinnon sai jakaa korkeintaan kolmen henkilön kesken (jollekulle puolet ja kahdelle muulle neljäsosa tai jokaiselle kolmasosa).
   Vaikka kriteerin tarkoitus oli alun perin helpottaa valintaprosessia, on se sittemmin osoittautunut ongelmalliseksi, valtaosa merkittävistä tutkimuksista kun tehdään nykyisin suurissa tutkimusprojekteissa. Kolmen tutkijan muodostaman joukon valitseminen on usein vaikeaa, toisinaan jopa niin vaikeaa, että jokin havainto on helpompi vain jättää palkitsematta, vaikka se kaikkien mielestä olisi palkinnon arvoinen.
   Enemmistö tapauksista onnistutaan toki ratkaisemaan, mutta Vilén ei pidä liioiteltuna sanoa, että komitean kannalta on huomattavasti helpompi löytää hyviä tutkimuksia kuin tutkimusten suorittamisesta vastanneita hyviä tutkijoita.

   Se elin, joka yli sadan vuoden ajan on vastannut fysiologian tai lääketieteen Nobelin palkinnon jakamisesta, on Tukholman Karoliinen instituutti, tarkemmin ottaen instituutin Nobel-komitea sekä sen Nobel-toimikunta (Nobelförsamlingen). Nobel-säätiöllä sen sijaan ei ole lainkaan tekemistä nobelistien valinnan kanssa.
   Alun alkaen Nobel-komiteaan kuului kolme jäsentä, joista yksi oli instituutin rehtori, mutta vuodesta 1961 lähtien komiteassa on istunut sihteerin lisäksi viisi jäsentä, joista jokainen voidaan valita 3 + 3 vuodeksi. Tämän lisäksi komitea voi täydentää rivejään ad hoc -jäsenillä, jotka usein ovat - mutta joiden ei tarvitse olla - Karoliinisen instituutin jäseniä. Myös komitean käyttämillä asiantuntijoilla on vuodesta 1934 lähtien ollut oikeus ottaa osaa komitean kokouksiin.

   Komitean vuodenkierto alkaa syyskuussa, jolloin se lähettää rajatulle joukolle kansainvälisen tiedeyhteisön jäseniä kirjeen, jossa vastaanottajaa pyydetään asettamaan ehdokkaita Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon saajiksi. Palkinnon alkuaikoina kutsun sai tavallisesti n. 500, toisen maailmansodan jälkeisenä jaksona n. tuhat ja nykyisellään 2.500 - 3.000 tutkijaa.
   Nobel-komitean lähettämä kutsu on luottamuksellinen, ja sama pätee varsinaisiin palkintoehdotuksiin, joiden oletetaan olevan laadittuja ilman asianomaisen kandidaatin tietämystä. Ehdottajiksi kutsutaan vorotellen maailman eri lääketieteellisten tiedekuntien, organisaatioiden ja akatemioiden jäseniä siten että eri maat ja lääketieteen alat tulevat vuorollaan edustetuiksi, toiset useammin ja toiset harvemmin oman painoarvonsa mukaan. Poikkeuksen periaatteesta muodostavat seuraavat ryhmät, joiden edustajilla on joka vuosi oikeus tehdä ehdotuksia Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinnon saajiksi:
   1. Aikaisemmat fysiologian tai lääketieteen nobelistit
   2. Nobel-komitean ja kollegion jäsenet
   3. Ruotsin kuninkaallisen tiedeakatemian lääketieteellisen osaston ruotsalaiset ja ulkomaiset jäsenet
   4. Pohjoismaisten lääketieteellisten tiedekuntien professorit.

   Takaraja, mihin mennessä ehdotusten on saavuttava Nobel-komitealle, on helmikuun 1. päivä. Kaikki ennen tätä saapuneet ehdotukset huomioidaan, myöhemmin saapuneet puolestaan siirretään käsiteltäviksi seuraavan vuoden nobelisteja valittaessa. Palkinnon alkuaikoina myöhässä tulleet ehdotukset hylättiin, mutta kun myöhästyneiden ehdotusten määrä kasvoi, päätettiin siirtyä nykyiseen käytäntöön.
   Vain valtuutetuilta tulleet ehdotukset hyväksytään. Muilta tulleet ehdotukset jätetään huomioimatta. Myös silloin ehdotus jätetään huomioimatta, jos ehdottaja ehdottaa itseään - näitä ehdotuksia tuli varsinkin alkuaikoina huomattavia määriä.
   Jotta ehdotus voidaan hyväksyä, siinä täytyy viitata johonkin selväpiirteiseen havaintoon. Tullakseen hyväksytyksi ehdotuksen on myös oltava laadittu kutsukirjeen mukana seuraavalle viralliselle lomakkeelle, muuten sitä ei virallisesti huomioida - sinänsä epävirallisina mielipiteinä sellaisillakin ehdotuksilla saattaa olla oma merkityksensä.
   Ehdotuksia Nobel-komitealle lähetettiin vuosien 1901 - 1960 aikana keskimäärin hieman yli sata vuodessa. Vuosittainen vaihtelu on kuitenkin ollut suurta, määrät ovat liikkuneet välillä 23 - 183 ehdotusta.

   Kun kaikki saapuneet ehdotukset on käyty läpi, komitean sihteeri valmistelee muistion, joka sisältää listan kandidaateista, heidän ehdottajistaan sekä lyhyen maininnan komitean ehdotuksen perusteluista. Muistion kopio toimitetaan tämän jälkeen kollegion jäsenille, joilla on myös mahdollisuus tutustua Nobel-komitean hallussa oleviin alkuperäisiin ehdotuksiin.
   Ensimmäisessä, alustavassa vaiheessa tarkoituksena on seuloa ehdotusten joukosta ne, joissa viitatut työt komitean jäsenten mielestä parhaiten vastaavat Nobelin palkinnolle asetettuja kriteerejä. Nämä ehdokkaat otetaan erityistutkinnaksi (särskild prövning) kutsuttuun laajaan ja seikkaperäiseen evaluointiin, joka muodostaa koko arviointiprosessin ytimen. Kaikki erityistutkinnan läpäisseet ehdokkaat jatkavat eteenpäin, muut ikään kuin raukeavat eikä niitä enää tarkastella.
   Osasta tutkijoita laaditaan suppeampi valmisteleva esitys (förbererande utredning), jonka tehtävänä on selvittää, pitäisikö kyseinen tutkija ottaa erityistutkintaan vai ei. Tuo seula läpäistään hyvin harvoin, valmistavan selvityksen tarkoituskena on hieman kärjistäen ilamistuna pikemminkin legitimioida, miksi jotain tutkijaa ei pidä ottaa erityistutkintaan.
   Kun alustavat selvitykset huhtikuun loppuun mennessä ovat valmistuneet, komitea tekee lopullisen päätöksen erityistutkintaan valittavista tutkijoista. Tuon listan komitea toimittaa kollegiolle, jolla on oikeus halutessaan vielä täydentää listaa. Ehdokkaiden arviointi alkaa välittömästi ja komitea pyytää tapauskohtaisesti valittuja asiantuntijoita arvioitamaan ehdokkaita sekä näiden tutkimuksia.

   Asiantuntijoiden työstämät raportit ovat perusteellisia ja sisältävät kandidaatin julkaisuihin sekä alan tutkimuskirjallisuuteen perustuvan kriittisen arvioinnin palkintoon ehdotetuista töistä ja niiden merkityksestä. Jokainen raportti pitää sisällään myös arvion siitä, missä määrin puheena olevan työn merkitys oikeuttaisi pitämään sitä palkinnonarvoisena (prisvärdig), mikä on erityistutkinnan ohella arviointiprosessin avainkäsitteitä.
   Käytössä on arviointiasteikko, eräänlaiset liikennevalot. Palkinnonarvoinen tarkoittaa vihreää valoa eli sille raportin kirjoittaja suosittelee palkinnon myöntämistä. Oranssia valoa näytetään tutkimuksille, jotka ovat potentiaalisesti palkinnon arvoisia, mutta joiden suhteen kaivataan lisänäyttöä tai lisäselvityksiä siitä, keitä palkintoon pitäisi sisällyttää; tällaisista tutkimuksista käytetty ilmaisu on ei toistaiseksi palkinnonarvoinen (icke f.n. prisvärdig). Punaista valoa taas vastaa arvioitsijoiden käyttämä ilmaus ei palkinnonarvoinen (icke prisvärdig).
   Viimeksi mainittu arvio tarkoittaa usein kuoliniskua kandidaatin Nobel-uralle: tällaisen arvion saanutta tutkijaa ei yleensä enää tarkastella, vaikka tämä myöhemmin saisi enemmänkin ehdotuksia.

   Palkinnonarvoisen, ei toistaiseksi palkinnonarvoisen ja ei palkinnonarvoisen lisäksi käytössä on kaksi harvinaisempaa ilmaisua.
   Ei kuulu palkinnon alaan (faller utom området) rinnastuu punaisiin valoihin. Se ei periaatteessa ota kantaa puheena olevien tutkimusten palkinnonarvoisuuteen, mutta tarkoittaa kuitenkin, ettei mainittuja tutkimuksia niiden tutkimusalasta ja palkinnon kriteereistä johtuen voi tarkastella lääketieteen palkintoluokassa. Tosin joskus kyseessä lienee ollut taktikointia:  koska biokemian alaan kuuluvia potentiaalisia ehdokkaita on ollut suhteellisen paljon, komitean fysiologijäsenten intresseissä on saattanut olla siirtää osa tällaisista ehdokkaista kemian Nobel-komitean arvioitavaksi.
   Oranssiin valoon puolestaan rinnastuu ilmaisu odotetaan (bör avvaktas), joka alkaa yleistyä 1950-luvun loppua lähestyttäessä. Tällainen arvio tarkoittaa, että asianomaisia tutkimuksia pidetään periaatteessa tai de facto palkinnonarvoisina, mutta että komitea syystä tai toisesta on katsonut parhaaksi vielä lykätä palkitsemista.

   Viimein syyskuun alussa lisäjäsenillä ja asiantuntijoilla täydennetty Nobel-komitea ryhtyy asettamaan selvitystyön kohteena olleita tutkijoita ja näiden töitä järjestykseen. Ensin äänestetään kunkin ehdokkaan palkintokelpoisuudesta em. asteikkoa käyttäen. Komitean enemmistön kanta voittaa ja tasatilanteessa komitean puheenjohtajan ääni ratkaisee. Vähemmistöön jääneillä on mahdollisuus kirjauttaa pöytäkirjaan enemmistön kannasta poikkeava mielipiteensä. Sinänsä kirjaus ei vaikuta tutkijan palkinnonarvoisuuteen, mutta se enteilee, ettei mielipiteen esittäjä todennäköisesti tule asettumaan kyseisen ehdokkaan taakse ratkaisevassa äänestyksessä.
   Tavallisesti komitean enemmistö omaksuu lausunnonkirjoittajan kannan, mutta itsestäänselvyys tämä ei ole: toisinaan asiantuntijan palkinnonarvoiseksi arvioimasta tutkijasta saattaa komitean äänestyksessä tulla ei toistaiseksi palkinnonarvoinen tai jopa ei palkinnonarvoinen. Vastaavasti myös ei toistaiseksi palkinnonarvoinen tai jopa ei palkinnonarvoinen saattavat komitean käsittelyssä muuttua palkinnonarvoisiksi.
   Kun kaikki erityistutkinnassa olleet ehdokkaat viimein on arvioitu, seuraa lopullinen äänestys, jossa keskitytään - periaatteessa - pelkästään palkinnonarvoisiksi todettuihin kandedaatteihin.

   Syyskuun loppupuolella Nobel-komitea on vihdoin valmis esittelemään Karoliininsen instituutin kollegiolle raportin, joka sisältää yhteenvedon erityistutkintaan valituista tutkijoista, luonnehdinnan heidän palkinnonarvoisuudestaan sekä ehdotusken senvuotisiksi fysiologian tai lääketieteen Nobelin palkinnon saajiksi. Ehdokkaita on yhdestä kolmeen, ja jos komitea ei ole ollut yksimielinen, sisältyy ehdotukseen myös vaihtoehtoinen, komitean vähemmistön kannattama ehdotus.
   Jos ehdotuksia on vain yksi, kollegio todennäköisesti - mutta ei välttämättä - päättää kokouksessaan myöntää palkinnon komitean ehdottamille tutkijoille. Jos taas komitean mielipiteet ovat menneet ristiin, on äänestyksen lopputulos epäselvempi. Enemmistön ehdotus on tällöinkin vahvoilla, mutta toisinaan saattaa hyvin pienenkin vähemmistön ehdokas selviytyä äänestyksestä voittajana. Ja vaikka kollegio periaatteessa käsitteleekin vain komitean ehdottamia tutkijoita, on sillä myös oikeus myöntää palkinto listan ulkopuoliselle ehdokkaalle - tai jättää palkinto kokonaan jakamatta.

   Lopullisen päätöksensä kollegio tekee lokakuun 18. päivänä (tai sen tienoilla) yksinkertaisella lippuäänestyksellä, jonka tulos on lopullinen ja vailla valitusoikeutta. Välittömästi äänestyksen jälkeen palkinnonsaajat myös paljastetaan tiedotusvälineille, jotka usein ennättävät kertomaan uutisen valituille jo ennen Karoliinisen instituutin virallista yhteydenottoa.
   Juhlallinen palkintojenjakoseremonia siihen kuuluvine gaalaillallisineen järjestetään kaikille tieteen ja kirjallisuuden nobelisteille Tukholmassa joulukuun kymmenentenä päivänä, Alfred Nobelin kuolinpäivänä.

   Ragnar Granit syntyi metsänhoitaja Arthur Granitin ja Albertina "Bertie" Malmbergin esikoisena. Koulutiensä hän aloitti Vibergska småskolanissa ja kymmenvuotiaana hänet hyväksyttiin oppilaaksi Helsingin ruotsalaisen normaalilyseon latinalinjalle. Fysiikasta ja kemiasta ei puhuttu sanaakaan, mutta sitäkin enemmän kirjallisuudesta ja taiteista, Granit itse kirjoittaa muistelmissaan.
   Monien koulu- ja opiskelutovereidensa tavoin myös Granit osoitti vahvoja kirjallisia taipumuksia. Jo kouluaikoinaan hän osallistui kirjailija Gunnar Björlingin vetämään modernistiseen kirjallisuuspiiriin, ja vuosina 1923-24 ja 1926 hän toimi Studentbladetin päätoimittajana.
   Quosegon, Elmer Diktoniuksen luotsaaman modernistisen kirjallisuuslehden ensimmäisessä numerossa vuonna 1928 Granit toimi avustajana. Olof Enckellin mukaan taitavana ja ennakkoluulottomana kynänkäyttäjänä tunnetulle Granitille myös tarjottiin lehden päätoimittajan paikkaa, josta tämä kuitenkin kieltäytyi. Granit oli lopullisesti siirtymässä tieteelliselle kentälle, olkoonkin, että aina 1920-luvun puoliväliin saakka hänen tärkeimmän viiteryhmänsä muodosti Studentblatedin ja uusmaalaisen osakunnan ympärille ryhmittynyt "nuorten idealistien piiri".

   Kirjoitettuaan ylippilaaksi Granit hakeutui  Helsingin yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä, joka tarjosi parhaan perustan toimia psykologina - tieteenala, josta Granit ensisijaisesti oli kiinnostunut. Ensin oli kuitenkin suoritettava lääketieteen pakollisena alkututkintona ollut filosofian kandidaatin tutkinto, jonka aineyhdistelmäksi Granit valitsi teoreettisen ja käytännöllisen filosofian, kemian ja estetiikan yhdistelmän.
   Granitin muodon ja värin aistimuksia, ns. väritransformaatiota käsitellyt väitöskirja Farbentransformation und Farbenkontrast. Experimentelle Beiträge zur Theorie der Transformation valmistui vuonna 1926 Granitin ollessa vielä lääketieteen kandidaatti. Lisensiaatin tutkinnon hän suoritti vuonna 1927 ja samana päivänä hän sai myös lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvonimen.
   Vaikka Granitin väitöskirja vielä oli luonteeltaan hahmopsykologinen, oli hän kuitenkin alkanut erkaantua psykologian tarjoamista selitysmalleista. Ymmärtämättä vielä miten elektronisia laitteita voisi käyttää hyväksi silmän fysiologian tutkimuksessa, Granit tuli havainneeksi mielenkiintoisen ilmiön, minkä hän tulkitsi johtuvan vastakkaisuudesta näkökentän keskeisen ja perifeerisen näön välillä. Tämän prosessin hän sijoitti hypoteettisesti verkkokalvolle, jonka jo vuosikaudet oli tiedetty olevan todellinen "hermostollinen keskus" ilman että kukaan olisi kuitenkaan ottanut tehtäväkseen asian perinpohjaista selvittämistä.
   Verkkokalvon toiminnan ymmärtäminen puolestaan edellytti perehtymistä elimistön hermostolliseen toimintaan. Tällä alalla paras asiantuntemus löytyi Oxfordin yliopiston fysiologian laboratoriosta, jonne Granit haki Helsingin yliopiston pientä matka-apurahaa. Stipendi myönnettiinkin ja vuoden 1928 alussa Granit saattoi matkustaa puoleksi vuodeksi Oxfordiin, fysiologi sir Charles Sherringtonin laboratorioon.

   Sosiaalinen kanssakäyminen Sherringtonin laboratoriossa työskennelleiden tutkijoiden välillä näyttäisi säilyneen kirjeaineiston perusteella olleen vilkasta, eikä pelkästään laboratoriossa, vaan myös sen ulkopuolella. Tehtiin erilaisia päiväretkiä, seurattiin soutukilpailuja läheisellä joella sekä kokoonnuttiin sunnuntaisin Sherringtonin ja tämän vaimon kotiin nauttimaan teestä, seurustelusta ja sään salliessa myös tenniksestä.
   Kaiken tämän seurauksena kehittyi Sherringtonin ympärille kerääntyneelle nuorten tutkijoiden joukolle voimakas ryhmäidentiteetti; kaikki he hahmottivat oman paikkansa kentällä nimenomaan Sherringtonin kautta ja kaikki he yrittivät vastata opettajansa odotuksiin kehittämällä edelleen tämän ajatuksellista perintöä - klassinen esimerkki sosiaalisen verkoston identiteettiä luovasta vaikutuksesta.

   Oli Granit jo aiemminkin opintomatkoja tehnyt, mutta vasta Oxfordissa hänen kansainvälinen tutkijanuransa toden teolla alkoi. Oxfordissa hän pääsi perehtymään elektroniputkivahvistajaan, minkä käyttö tuli merkitsemään kumousta hermostollisten prosessien tutkimuksessa. Oleskelu Sherringtonin laboratoriossa liitti Granitin myös osaksi Sherringtonin ympärille ryhmittynyttä nuorten tutkijoiden verkostoa.

   Mahdollisuuden pidemmän Oxfordin matkan rahoittamiseksi tarjosi Rockefeller-säätiö, joka oli juuri alkanut tukea suomalaistenkin tutkijoiden opintomatkoja. Mutta sitten Granit sai tarjouksen, joka tuli lykkäämään Oxfordiin siirtymistä lähes kahdella vuodella.
   Amerikkalainen miljonääri Eldridge R. Johnson oli perustanut Philadelphiaan omaa nimeään kantavan tutkimusinstituutin, jonka johtajaksi oli juuri valittu Detlev "Det" Bronk, äskettäin Cambridgestä palannut nobelisti Edgar Adrianin työtoveri. Bronk tahtoi tarjota Granitille paikkaa yhtenä instituutin kolmesta lääketieteellisen fysiikan fellow-tutkijoista. Ajatus Granitin kutsumiseksi oli peräisin Rockefeller-säätiön Alan Greggiltä, ja myös Sherrington sekä Granitiin Englannissa tutustunut Adrian olivat suositelleet häntä.
   Kesällä 1929 salaisesti kihlautuneella Granitilla ja hänen tulevalla puolisollaan Marquerite "Daisy" Bruunilla ei ollut erityistä halua emigroitua Yhdysvaltoihin. Bronkin tekemä ehdotus antoi Granitille kuitenkin sellaisen tilaisuuden kykyjensä mittaamiseen, että Granit ja hänen vastavihitty vaimonsa matkustivat lokakuussa 1929 New Yorkiin - häämatkalle, kuten Granit itse kirjoittaa.

   Johnson Foundationilla sai alkunsa joukko verkkokalvon synapseja ja näiden merkitystä näköaistille käsitelleitä tutkimuksia, jotka antoivat lisävahvistusta Granitin olettamukselle, että verkkokalvon hermostollinen solukerros todellakin oli yhteydessä näkemistapahtumaan ja että psykofyysiset ilmiöt voitiin muuntaa neurologisiksi.
   Ensimmäisen vuoden jälkeen Granit teki päätöksen jatkaa vielä toisenkin vuoden, vasta sitten hän hakisi Rockefeller-säätiöltä stipendiä Oxfordiin.  Mutta fysiologian laitoksen esimiehen, professori Carl Tigerstedtin äkillinen kuolema loppukesällä 1930 asetti Granitin suunnitelmat uuteen valoon.
   Yrjö Reenpäästä tehtäisiin laitoksen uusi johtaja ja Tigerstedtin seuraajaksi valittaisiin apulaisprofessori Dodo Rancken. Granitille puolestaan tarjottiin Ranckenilta vapautuvaa apulaisprofessuuria sekä seitsemän vuotta myöhemmin, Ranckenin eläköityessä, fysiologian toista professuuria.
   Pian kuitenkin kävi ilmi, ettei Rancken halunnutkaan ottaa vastaan professuuria, vaan tarjosi sitä Granitille. Ottaako siis vastaan professuuri, vai jatkaako kiertelevän dosentin elämää vapaana opetusvelvollisuudesta ja hallinnollisista tehtävistä? Sherringtonin laboratorio sekä Granitin tieteellinen ohjelma painoivat lopulta vaakakupissa enemmän, ja niin Granit kieltäytyi tarjouksesta, jonka enemmistö suomalaisen tiedekentän toimijoista kiitollisuudella olisi hyväksynyt.

   Sherringtoniin ja Greggiin lienee tehnyt suuren vaikutuksen, että Granit oli valmis hylkäämään professuurin voidakseen palata Oxfordiin vaatimattoman stipendin turvin - se kertoi, että Granit oli vakavasti otettava tutkija, jonka uraan kannatti panostaa. Myös toinen Sherringtonin oppilas, John Fulton, oli vähän aiemmin löytänyt itsensä samanlaisesta tilanteesta: hän oli toistaiseksi hylännyt Yalen yliopiston fysiologian professuurin voidakseen palata Sherringtonin ja tämän ryhmän luokse jatkamaan työskentelyään stipendiaattina.
   Molemmat esimerkit todistavat Sherringtonin ja hänen tutkimusryhmänsä vahvasta vetovoimasta. Ja samanaikaisesti ne kertovat paljon siitä tutkijayhteisöstä, jonka jäseneksi Granit 1920- ja 1930-luvun vaihteessa oli tullut.

   Philadelphiassa Granit oli saanut tilaisuuden perehtyä neurofysiologian alan uusimpaan elektroniseen tekniikkaan ja Oxfordiin palattuaan hän ryhtyi tutkimaan ruotsalaisen Frithiof Holmgrenin vanhoja havaintoja verkkokalvon sähköisestä reagoinnista valaistukseen. Silmän sähköisiä liikkeitä rekisteröivän omatekoisen vahvistimen avulla Granitin onnistuikin jakaa verkkokalvon sähköinen vastepotentiaali - elektroretinogrammi (ERG) - kolmeen komponenttiin, joista kahdella oli positiivinen ja yhdellä negatiivinen varaus. Vain nopeampaa kahdesta positiivisesta komponentista vastasi näköhermon sähköinen purkaus, mistä Granit päätteli verkkokalvon hermostollisen kerroksen olevan asiassa osallisena.
   Granit oli nyt tullut löytäneeksi itselleen tutkimusohjelman, jonka parissa hän tuli viettämään seuraavat kymmenen vuotta. Lähtökohdan tälle myöhemmin Nobelin palkinnon arvoiseksi arvioidulle ohjelmalle muodosti eräs Sherringtonin keskeisimmistä havainnoista: hermosignaalien vaikutus hermoliittymän (synapsin) kautta seuraavaan hermosoluun voi olla sekä aktivoivaa että estävää. Estävä vaikutus välittyy erityisten estävien hermosoluliitosten (inhiboivien synapsien) kautta, ja eräänä Granitin tavoitteena oli näyttää toteen, että yllä kuvailtu negatiivinen komponentti olisi yhteydessä näköhermon estämis-efektiin.
   Vuonna 1934 Granit havaitsikin, että jos preparaattina käytettyä sammakon silmää valaistiin uudelleen sammumisimpulssin ollessa vielä käynnissä, näköhermon impulssi estyi. Näin oli ensimmäisen kerran tullut kokeellisesti todistetuksi, että verkkokalvon solut pystyivät toimimaan myös ärsykettä estävästi, aivan kuten Sherrington aiemmin oli osoittanut olevan muuntyyppisten hermosolujen kohdalla.

   Suomessa tieteen rahoitus oli 1930-luvulla melko heikoissa kantimissa, ja erityisen huonossa asemassa oli perustutkimus, jonka antamaa välitöntä hyötyä oli vaikea mitata, mutta joka kuitnekin edellytti suuria laitehankintoja. Esim. kun yliopiston fysiologian laitoksen perusmääräraha oli vuonna 1937 8.000 markkaa, nousivat Granitin tutkimuksissaan tarvitseman spektrilaitteen kustannukset yli sadantuhannen markan. Kalliiksi tulivat myös erilaiset mittauslaitteet, eikä tultu toimeen myöskään ilman teknisiä erityisasiantuntijoita, jotka vastasivat laitteiden huollosta ja korjauksesta.
   Kun rahoitusta ei valtion taholta riittävässä laajuudessa ollut odotettavissa, Granit kääntyi alkuvuodesta 1936 Rockefeller-säätiön puoleen. Kyse oli n. 1.000.000 silloisen markan suuruisesta apurahasta, jota Granit kaavaili käytettäväksi laitehankintoihin sekä assistenttien palkkaamiseen.
   Säätiön lääketieteellisen osaston johtajaksi vähän aiemmin noussut Alan Gregg suhtautui myönteisesti Granitin tukemiseen. Säätiö kuitenkin edellytti, että Suomen valtio ottaisi vastattavakseen neljäsosan haetusta kokonaissummasta. Tämä oli hyväksi havaittu tapa painostaa paikallisia toimijoita lisäämään tukeaan tieteelliselle tutkimukselle, Rockefeller-säätiön tekemät tarjoukset olivat yleensä sen suuruisia, ettei niistä käytännöllisesti katsoen voinut kieltäytyä. Silloinen valtiovarainministeri Väinö Tanner lupasi välittömästi järjestää asian, ja niin Granitilla oli käytössään kokonainen miljoona.

   Granit saattoi nyt laajentaa tutkimusohjelmansa koskemaan värinäkemisen probleemia. Värinäkemisen teoreettisen perustan loi aikanaan Isaac Newton, joka muun muassa osoitti, että valkoinen valo hajoaa prismassa sateenkaaren kaikkiin väreihin. Newton myös selitti kappaleiden värien johtuvan siitä, että ne heijastavat valkoisesta valosta joitain spektrin komponentteja enemmän kuin muita.
   Newtonin maanmies Thomas Young pohdiskeli kysymystä siitä, miten silmä voi välittää niin suuren määrän erilaisia väriaistimuksia. Youngin oletuksena oli, että näköhermon täytyi koostua kolmentyyppisistä, väriherkkyydeltään erilaisista säikeistä - tai kuten nykyisin sanottaisiin, reseptoreista. Näiden eri aallonpituuksille herkkien säikeiden vuorovaikutus tuottaisi kaikki värisävyt, minkä saksalainen Hermann von Helmholtz myöhemmin psykofysiologisia metodeja apuna käyttäen vahvisti.
   Samoihin aikoihin myös Ewald Hering oli kehitellyt oman kilpailevan teoriansa (vastaväriteoria). Youngin ja Helmholtzin tavoin Hering otti lähtökohdakseen kolmentyyppisten reseptoreiden olemassaolon, mutta hänen mukaansa väri-informaation välittyminen aivoihin tapahtui kuitenkin vastaväripareina (tumma-vaalea, punainen-vihreä sekä sininen-keltainen).

   Vuosien 1936-37 aikana Granitin onnistui yhdessä Carl Magnus Wreden ja Anders Munsterhjelmin kanssa elektroretinogrammin avulla osoittaa, että Young-Helmholtzin teoria piti periaatteessa paikkansa: verkkokalvon piti sisältää spektrin eri väreille herkkiä säikeitä, joiden sähköinen impulssiherkkyys jakautui kolmeen erilliseen ryhmään sinisen, vihreän ja punaisen värin alueella. Tämä tutkimus ei vielä kuitenkaan perustunut yksittäisten hermoimpulssien rekisteröintiin, eikä Granit tässä vaiheessa myöskään vielä tiennyt, millä tavoin tällainen yksittäisen solun tasolle viety tutkimus voitaisiin toteuttaa.
   Päästäkseen käsiksi yksittäisiin näköhermoihin tai niiden emosoluihin verkkokalvon hermosolukerroksessa Granit kääntyi Gunnar Svaetichin puoleen. Svaetich oli perehtynyt mikroelektroditekniikkaan ja hänen avullaan valmistettiin terävästä hopeisesta neulasta äärimmäisen pieni mikroelektrodi, joka oli lasikapillaariputkella eristetty kaikkialta muualta paitsi aivan terävimmästä kärjestään. Tällä tavoin valmistetun mikroelektrodin sähköisesti johtava pinta oli niin pieni, että sammakon verkkokalvolle asetettuna sillä saattoi saada kontaktin vain yhteen soluun.
   Mikroelektrodin avulla Granitin onnistui yhdessä Svaetichin kanssa osoittaa, että sammakon näköhermo sisältää eri väreille erikoistuneita hermosäikeitä, joista saatavien impulssien taajuutta vertailemalla aivot voivat saada tietoa eläimen näkemien esineiden väreistä. Tämä vuonna 1939 tehty tutkimus toimi ensimmäisenä näyttönä Young-Helmholtzin värinäköteorian neurologisesta perustasta, samalla kun se myös osoitti, että verkkokalvo toimii itsenäisenä näköinformaation jäsentäjänä värien näkemisessä.

   Edellä mainittuihin tutkimuksiin huipentui Granitin työskentely Suomessa. Suurimman osan tutkimustensa sadosta hän korjasi kuitenkin Ruotsissa, minne hän loppukesällä 1940 siirtyi. Hän oli saanut kutsun tulla professoriksi sekä Harvardiin että Tukholmaan, joista hän valitsi jälkimmäisen.

   Ruotsiin muuttonsa jälkeen Granit vielä jatkoi silmän ja verkkokalvon tutkimuksiaan täydentääkseen Helsingissä saavuttamiaan tuloksia. Tukholmassa hän myös muotoili valmiiksi uuden väriteoriansa, joka muutamista puutteistaan huolimatta tarjosi selityksen värinäkemisen probleemille.
   Tämän vuonna 1943 Nature-lehdessä esitellyn nk. dominaattori-modulaattori -teorian mukaan on olemassa kolmenlaisia valolle herkkiä hermosoluja. Toiset hermosolut, verkkokalvon tappisolut, ovat erittäin herkkiä tietyille kapeille aallonpituuksille reagoiden vain joko siniseen, vihreään tai keltaiseen (ja myös punaiseen) valoon. Tällaisia soluja, joiden avulla voimme havaita erityisesti kromaattisia eroja, Granit kutsui modulaattoreiksi.
   Toiset solut taas eivät ole erityisen erottelevia värin suhteen, vaan reagoivat samalla tavalla kautta koko spektrin. Näitä soluja Granit kutsui dominaattoreiksi.
   Heikossa valaistuksessa dominaattoreita ohjaavat sauvasolut, mutta voimakkaammassa valaistuksessa ne ottavat vastaan signaaleja kaikilta solutyypeiltä, mikä mahdollistaa valon voimakkuuden ja harmaaskaalan eri tasojen havaitsemisen.

   Jo edellisenä vuonna Granit oli alkanut kirjoittaa silmän elektrofysiologisia tutkimuksia käsittelevää englanninkielistä monografiaa. Se oli lähinnä yhteenveto Granitin siihenastisista tutkimuksista ja lisäksi ensimmäinen silmän elektrofysiologisille tutkimuksille kokonaan omistettu teos.
   Oxford University Pressin kustantamo teos valmistui vuonna 1943, mutta sen julkaisu siirtyi siirtymistään Britanniassa vallinneen paperi-, työvoima- ja energiapulan takia. Ruotsissakin teoksen olisi voinut painaa, mutta Granitille oli tärkeää, että kirja oli painettu nimenomaan Oxfordissa.
   Sensory Mechanisms of the Retina julkaistiin vihdoin vuonna 1947. Se on kestänyt erinomaisesti aikaa ja jo tuoreeltaan se ymmärrettiin neurofysiologian alan klassikoksi. Monissa Granitin saamissa Nobel-ehdotuksissa vedottiin suoraan mainittuun teokseen, ja kun palkinto vuonna 1967 myönnettiin, olivat perusteena edelleen ne tutkimukset, joiden tuloksia Granit mainittuun kirjaan oli tiivistänyt.
   Palkinnon saadessaan Granit oli tosin jo 25 vuoden ajan omistautunut lihasten hermostollisen säätelyn tutkimiseen. Näitä tutkimuksia on toisinaan pidetty vähintäänkin yhtä tärkeinä kuin Granitin silmän elektrofysiologisia tutkimuksia, ja Granitille ehdotettiinkin Nobelin palkintoa myös hänen hermostollista säätelyä koskeneista tutkimuksistaan.
   Granitin instituutissa työskennellyt Kai-Otto Donner päätyy kuitenkin päinvastaiseen arvioon: vaikka lihasten hermostollista säätelyä koskevat tutkimukset olivatkin merkittäviä, kokonaisuutena tarkastellen ne olisivat vain rakentaneet Sherringtonin ja tämän koulun valamalle pohjalle, kun taas silmän tutkimukset loivat perustan kokonaiselle uudelle tutkimusalalle.
   Granit itse näyttäisi arvostaneen enemmän myöhäiskautensa töitä: vaikka hänen Nobelin palkintonsa perustui merkittävään keksintöön, koki hän myöhempien töidensä kautta ymmärtäneensä paremmin suuria kokonaisuuksia.

   Granitille kesällä 1940 perustettu neurofysiologian professuuri lienee ollut yksi nopeimmin synnytetyistä professuureista Ruotsissa, se kun perustettiin vajaassa puolessa vuodessa, kiitos Granitin ruotsalaisten verkostojen ripeän ja määrätietoisen toiminnan. Granitin professuuri oli ensimmäinen laatuaan Ruotsissa ja Karoliinisen instituutin historian toinen tutkimusprofessuuri - ensimmäinen oli perustettu kolme vuotta aiemmin biokemisti Hugo Theorellille.
   Granitin uusi työpaikka, Karoliinisen instituutin neurofysiologinen instituutti sijaitsi vanhassa bakteriologian laitoksessa. Kuudesta huoneesta sekä sekalaisesta joukosta muita tiloja koostunut instituutti oli melko kaukana Granitin unelmainstituutista, mutta tämän oli annettu ymmärtää, että myöhemmin rakennettaisiin uusi, tilavampi instituutti.
   Uuden instituutin viralliset avajaiset pidettiin keväällä 1948 ruotsalaisten vieraiden sekä Granitin ystävien Detlev Brinkin ja nobelisti lordi Adrianin läsnä ollessa. Molemmat tutkijat olivat maidensa tärkeimpiä tiedevaikuttajia ja siten omiaan alleviivaamaan paikalle kokoontuneelle ruotsalaiselle akateemiselle eliitille Granitin edustaman uuden tutkimusalan tärkeyttä sekä tämän asemaa kansainvälisellä kentällä.

   Granitin uusi neurofysiologinen Nobel-instituutti oli juuri sellainen unelmainstituutti kuin mitä Granit aina oli toivonut, se oli kooltaan, sijainniltaan ja varustelultaan kaikin puolin ihanteellinen. Se oli myös ensimmäinen Granitin edustamalle haaralle kokonaan omistettu tutkimuslaitos maailmassa ja toimi siten esikuvana monille myöhemmin perustetuille laboratorioille.

   Ensimmäisen Granitia koskevan Nobel-ehdotuksen teki Stephen Polyak, joka oli Yhdysvaltojen johtavia näön fysiologisia tutkijoita. Hän oli muutamia vuosia aiemmin julkaissut vaikutusvaltaisen teoksen verkkokalvon fysiologiasta ja Granitin verkkokalvon toimintaa koskeviin ehdotuksiin hän myös viittasi ehdotuksessaan.
   Ehdotettuja tutkijoita oli tuona vuonna, 1946, kaikkiaan 37. Eniten ehdotuksia (10) sai hieman nurinkurisesti edellisvuoden nobelisti Alexander Fleming, penisilliinin keksijä. Nämä ehdotukset olivat saapuneet edellisvuonna myöhässä, joten ne oli omaksutun käytännön mukaisesti siirretty käsiteltäviksi  vuonna 1946.
   Gaston Ramon ja Wendell M. Stanley saivat 7 ehdotusta kumpikin, Bernardo Houssay 5 ehdotusta. Houssay oli yksi Nobel-komitean erityistutkintaan valitsemista tutkijoista, esim. Ramon sitä vastoin ei.  Tämä havainnollistaa sitä, ettei Nobelin palkittuja valita "äänten" perusteella, vaan komitealla on oikeus valita lähempän tarkasteluun ne kandidaatit, joiden tekemät työt sen kulloisenkin tulkinnan mukaan parhaiten täyttävät Nobelin testamentissa annetut kriteerit.

   Granitin tutkimuksista raportin laati Ulf von Euler, jonka valinta asiantuntijaksi tarjoaa valaisevan esimerkin Nobel-komitean tavasta suhtautua kysymykseen esteellisyydestä: von Euler oli toiminut aktiivisesti Granitin Ruotsiin saamiseksi, Granit puolestaan oli toiminut yhtenä asiantuntijoista, kun von Euler 1930-luvun lopulla oli valittu Karoliinisen instituutin professuuriinsa.
   Kysymystä esteellisyydestä on vaikea välttää, mutta koska kaikkien komitean jäsenten odotettiinkin ajavan omien suosikkiensa etua - ja koska ehdokkaat tuon tuostakin olivat komitean jäsenten tuttavia - ei asetelma sinällään anna aihetta ihmettelylle. Sitä paitsi Ruotsin kokoisesta maasta oli likipitäen mahdotonta löytää täysin esteetöntä tutkijaa, ja koska kandidaattien arvioiminen oli määrätty Karoliinisen instituutin professoreiden tehtäväksi, oli asetelma näiltäkin osin annettu.
   19´n sivun mittaisessa raportissaan von Euler keskittyy tarkastelemaan kolmea Granitin tutkimusten osa-aluetta. Ensinnäkin verkkokalvon sähköisen vastepotentiaalin eli elektroretinogrammin (ERG) eri komponentteja ja niiden suhdetta näköhermon aktiviteettiin selvitelleitä tutkimuksia. Toiseksi fotooppista ja skotooppista näkemistä käsitelleitä tutkimuksia. Ja kolmanneksi värinäkemisen probleemiin liittyneitä tutkimuksia.
   Jokaisella mainitulla osa-alueella olivat Granit ja hänen tutkimusryhmänsä onnistuneet korvaamaan aikaisemmat, suuressa määrin subjektiivisiin ja epätäydellisiin havaintoihin olettamukset kokeellisesti todistetuilla faktoilla sekä integroivalla selitysmallilla. Itsestään selvästi Nobel-tasoisina täytyi von Eulerin mukaan pitää Granitin verkkokalvon sähköisen vastepotentiaalin eli ERG´n eri komponentteja ja niiden suhdetta näköhermon aktiviteettiin selvitelleitä töitä. Yhtä lailla Nobel-tasoisia olivat Granitin havainnot elektroretinogrammin ja näkö-purppuran kvantitatiivisista suhteista sekä dominaattori- ja modulaattorielemnttien löytäminen verkkokalvolta.
   Vaikka Granitin ansiot olivat perustutkimuksessa, korosti von Euler kuitenkin myös Granitin havaintojen kliiniselle lääketieteelle avaamia näkymiä. Tämä olikin perusteltua, sillä voittaakseen komitean ja kollegion kliinikkojäsenet puolelleen Granitin puolestapuhujien täytyi korostaa hänen tutkimustensa käytännöllistä hyötyä.
   Nobel-komitea yhtyi kokonaisuudessaan von Eulerin arvioon ja julisti Granitin tutkimukset palkitsemisenarvoisiksi yhdessä kuuden muun tutkijan kanssa: Carl ja Gerty Corin, Herman J. Mullerin, Peyton Rousin, J.H. Northropin ja W.M. Stanleyn. Mainituista Rous oli ollut ehdolla palkintoon aina vuodesta 1926 saakka eräiden syöpäsolujen leviämistä koskeneiden havaintojensa johdosta. Komitean asiantuntijoiden Rousin tutkimuksista langettamat arviot olivat olleet myönteisiä, mutta palkintoon saakka ne eivät olleet riittäneet. Ehkä niiden ajateltiin olevan turhan vanhoja palkitsemisen kannalta, mutta asian tulkinnanvaraisuudesta kertoo, että Rousille myönnettiin palkinto viimein vuonna 1966, 55 vuotta alkuperäisten havaintojen jälkeen.
   Mullerin tutkimuksia käsittelevän raportin laati Folke Henschen, komitean pian eläkkeelle jäävä puheenjohtaja. Raporttiin nojautuen komitea päätti yksimielisesti ehdottaa Mullerin palkitsemista. Kollegio äänesti komitean tekemän ehdotuksen mukaisesti ja päätti myöntää vuoden 1946 palkinnon Hermann J. Mullerille röntgensäteilyn ja mutaatioiden välisen yhteyden löytämisestä.
   Vaikkei Granit sillä kertaa Nobelia saanutkaan, kyllä hänelläkin oli täysi syy olla tyytyväinen. Palkintoa harvoin myönnettiin ensikertalaiselle, ja von Eulerin antamalla myönteisellä arviolla tulisi joka tapauksessa olemaan suuri merkitys Granitin Nobel-uralle. Ensimmäisellä lausunnolla, oli se sitten myönteinen tai kielteinen, oli usein tapana muodostua suuntaa-antavaksi myöhempiä vuosia ajatellen.

   Vuoden 1947 alussa Sherrington ilmoitti Granitille ehdottavansa tätä Nobelistiksi seuraavissa valinnoissa. Vilénin mukaan on helppo ymmärtää, kuinka äärimmäisen imartelevalta tämän on taytynyt tutnua Granitista: maailmassa ei yksinkertaisesti ollut ketään toista, jonka mielipidettä ja vaivannäköä Granit olisi arvostanut enemmän. Nobelin palkintoa ei välttämättä silläkään kerralla tulisi, mutta sillä tuskin oli merkitystä. Tärkeintä oli, että Sherringtonin kaltainen tutkija oli valinnut Granitin, ja tämän voi olettaa merkinneen enemmän kuin sen, yhtyisivätkö ruotsalaiskollegat Sherringtonin mielipiteeseen vai eivät.
   Tällä kertaa Granitia koskevan raportin kirjoitti tämän kollega Yngve Zotterman, joka oli harvoja elektrofysiologiaan perehtyneitä ruotsalaisia tutkijoita ja siten erinomaisesti varustettu ymmärtämään Granitin näöntutkimuksia.
   Zotterman aloittaa raporttinsa korostamalla Granitin pitkää uraa värinäön tutkimisen parissa. Tämähän oli tärkeä argumentti, sillä vaikka tutkijat saattoivatkin toisinaan "törmätä" merkittäviin havaintoihin, Granitille oli luonnollisesti eduksi, että lopputulokseen oli päästy pitkällisen ja määrätietoisen työskentelyn kautta.
   Zottermanin mukaan Granitin tutkimustoiminnan alkua leimasi psykofysiologinen tutkimusote, kunnes Granit Oxfordin vuosiensa aikana perehtyi Sherringtonin ajatteluun sekä Adrianin ja tämän työtovereiden menetelmiin, jotka muodostuivat ratkaiseviksi hänen myöhempää uraansa ajatellen. Näin Zotterman tulee liittäneeksi Granitin osaksi traditiota, jonka Nobel-komitea jo vuonna 1932 oli legitimoinut myöntäessään palkinnon Sherringtonille ja Adrianille. Samalla Zotterman tulee liittäneeksi Granitin osaksi piiriä, jonka jäsen hän itsekin oli: Zotterman oli Adrianin oppilas ja tämän työtoveri eräissä niissä tutkimuksissa, joiden johdosta palkinto Adrianille oli myönnetty.
   Zottermanin lausunnosta käy epäsuorasti ilmi myös se, että osa komitean jäsenistä näyttäisi edellisvuonna puuttuneen siihen, että Granitin tulokset oli saatu tekniikalla, jonka kehittelemisessä Granitilla oli ollut vain toissijainen rooli. Näinhän asia oli, mutta kuten Zotterman muistutti, Granit ei ollut ehdolla minkään yksittäisen tekniikan kehittämisestä, vaan niistä perustavanlaatuisista havainnoista, joita tämä mainittua tekniikkaa sekä muita apuvälineitä käyttämällä oli saavuttanut.
   Nobel-komitea yhtyi Zottermanin arvioon ja totesi Granitin em. tutkimukset palkinnonarvoisiksi. Saman arvion sai kolme muutakin tutkijaa, argentiinalainen fysiologi Bernardo Houssay sekä yhdysvaltalaiset biokemistit Carl ja Gerty Cori.
   Noin puolet komitean jäsenistä äänesti sen puolesta, että palkinto tulis jakaa Corin pariskunnan ja Houssayn kesken. Toinen puoli kannatti palkinnon myöntämistä yksin Granitille.
   Tällaisissa tapauksissa komitealla oli periaatteessa kolme vaihtoehtoa. Ensinnäkin se saattoi esitellä kollegiolle sekä enemmistön että vähemmistön ehdotuksen. Toisekseen komitea saattoi yrittää saada jäsenenssä asettumaan yhden ehdokkaan taakse neuvottelemalla sekä erilaisia herrasmiessopimuksia solmimalla. Ja kolmas vaihtoehto oli, että komitea valitsee jonkun kärkikaartin ulkopuolisen kompromissiehdokkaan, jolla uskottiin olevan mahdollisuudet läpimenoon kollegiossa. Tuolla kerralla komissio päätyi keskimmäiseen vaihtoehtoon ja ehdotti lopulta yksimielisesti palkinnon jakamista Corin pariskunnan ja Houssayn kanssa. Komitea äänesti Nobel-komitean ehdotuksen mukaisesti ja vuoden 1947 Nobelin palkinto myönnettiin Carl ja Gerty Corille sekä Bernardo Houssaylle elimistön sokeriaineenvaihduntaan liittyvistä tutkimuksista.

   Vaikka komitean päätös oli yksimielinen, ei se yksinkertainen ollut. Komitean käyttämä sanamuoto oli hyvin poikkeuksellinen, sillä vaikka erimielisyydet komitean sisällä olivat tavallisia, ei komitean ehdotuksiin kuitenkaan ollut tapana jättää viittauksia muista keskustelun kohteena olleista tutkijoista, mutta sillä kerralla myös Granitin nimi mainittiin. Maininta oli sen verran poikkeuksellinen, että Vilén ei voi olla ajattelematta, että komitean päätöslauselma oli näiltä osin suunnattu Granitille itselleen. Maininta oli eräänlainen lohdutuspalkinto, samanaikaisesti kun se oli myös näkyvä todiste siitä, että komiteassa istuneet Granitin läheiset kollegat todella olivat kamppailleet tämän palkitsemisen puolesta.

   Vuonna 1948 Sherrington ehdotti jälleen Granitia. Sillä kertaa Granitia ehdotti myös tämän läheinen ystävä ja Sherringtonin piirin jäsen Pat Liddell. Sherringtonin tavoin Liddellkin viittasi ehdotuksessaan Granitin uuteen teokseen, ja ilmeistä on myös, että Sherrington ja Liddell olivat keskustelleet ehdotuksistaan ennen niiden lähettämistä.
   Granit oli jälleen niiden tutkijoiden joukossa, jotka Nobel-komitea valitsi erityistutkintaan. Sillä kertaa Granitin asiantuntijaksi valittiin Lundin yliopiston fysiologian professori Georg Kahlson, Granitin ystäviä hänkin.
   Rapotissaan Kahlson kirjoittaa, että Granitin tutkimukset olivat paitsi yksiselitteisiä ja toistettavia, myös saavuttaneet yleisen hyväksynnän. Granitin modulaattori-dominaattori-teoriasta hän lausuu, että Granitin suuruus ei ollut niinkään siinä, että tämä oli luonut teorian; Granitin suuruus oli siinä, että tämä oli onnistunut ratkaisemaan erään aistinfysiologian keskeisimmistä ongelmista, sen, miten verkkokalvon solut osallistuvat värien havainnoimiseen, sekä sen, mikä oli elektrofysiologisten tapahtumien osuus näköaistimusten välittymisessä.
   Komitea yhtyi asiantuntijana toimineen Kahlsonin arvioon ja totesi Granitin tutkimukset värinäön alalla yksimielisesti palkinnonarvoisiksi. Kuitenkin komitea oli päätymässä toiseen, tuolloin Granitia "ristiriidattomampaan" tutkijaan, sveitsiläiseen Paul Herman Mülleriin. Müller oli 1930-luvun lopulla havainnut, että dikloori-difenyyli-trikloorietaani -yhdistelmää (DDT) voitiin käyttää tehokkaana hyönteismyrkkynä hävittämään hyttysiä ja moskiittoja sekä torjumaan niiden levittämä tauteja. DDT itsessään oli keksitty jo vuonna 1874, mutta Müller oli ensimmäinen, joka oivalsi sen käyttökelpoisuuden hyönteismyrkkynä.
   Koska DDT´n ihmiskunnalle lupaama hyöty tuntui tuolloin ilmeiseltä, komitea päätti yksimielisesti ehdottaa Müllerin palkitsemista. Kollegio äänesti komitean ehdotuksen mukaisesti, ja niin vuoden 1948 Nobel myönnettiin ensimmäistä kertaa ehdolla olleelle Müllerille siitä oivalluksesta, että DDT´a voitiin käyttää kasvituholaisten hävittämiseen sekä malarian ja keltakuumeen tapaisten tartuntatautien torjuntaan.

   Vuonna 1949 Granitia ehdotettiin jälleen. Sherringtonin epävirallisen (tämä oli hukannut saamansa virallisen lomakkeen) ehdotuksen lisäksi tuli kaksi ehdotusta. Ehdottajat olivat Edgar Adrian ja Bernardo Houssay, kahden vuoden takainen nobelisti, joka ehdotti Granitin palkitsemista tämämn värinäön fysiologiaa koskevista tutkimuskista sekä erityisesti modulaattori-dominaattori-teorian keksimisestä.
   Kenelläkään toisella vuonna 1949 ehdotetuista 57 tutkijasta ei ollut takanaan yhtä nimekkäitä ehdottajia kuin Granitilla. Erityistutkintaan valituista 16 tutkijasta kenelläkään toisella ei ollut osoittaa Granitin veroista Nobel-uraa. Kolmena edeltävänä vuotena Granit oli todettu palkinnonarvoiseksi, ja kun myös Haldan Keffer Hartline oli viimein saatu ehdokkaaksi, oli lähtöasetelma Granitin kannalta kaikin puolin otollinen - Hartlinen ehdokkuudesta oli muodostunut suoranainen edellytys Granitin palkitsemiselle, hän kun oli ennen Granitia johtanut sähköisiä impulsseja verkkokalvolle, vaikka häntä ei Granitin veroisena tutkijana sinänsä pidettykään.
   Ulf von Euler valittiin Granitin ja Hartlinen asiantuntijaksi, mutta von Eulerin lisäksi pyydettiin kaksikon tekemiä tutkimuskia käsittelevää lausuntoa myös Herbert Gasserilta, viiden vuoden takaiselta Nobelin palkinnon saajalta. Menettely oli poikkeuksellinen, sillä vaikka komitea toisinaan joutuikin turvautumaan Karoliinisen instituutin ulkopuolisiin asiantuntijoihin, ei sillä kuitenkaan ollut tapana pyytää ulkomaisia tutkijoita arvioimaan Nobel-ehdokkaita.
   Gasserin pyytäminen asiantuntijaksi voidaankin tulkita yritykseksi vastata Granintin palkitsemista vastaan esitettyihin epäilyihin. Komitean asiakirjoista nähdään, että Granitin kriitikot olivat vedonneet juuri eräiden amerikkalaistutkijoiden esittämiin näkemyksiin, ja tässä katsannossa Gasserin lausunto sai edustaa amerikkalaisen tai laajemmin kansainvälisen kentän mielipidettä.
   Lopputulos oli kuitenkin päinvastainen kuin mitä Granitin kannattajat olivat laskeskelleet, tuosta taktikoinnista seurasi voimakas vastareaktio. Lopulta komitean yksimieliseksi ehdotukseksi tuli, että palkinto jaettaisiin portugalilaisen Egas Monizin ja sveitsiläisen Walther Rudolf Hessin kesken. Palkinto myönnettiin Hessille tiettyjen aivoalueiden roolia sisäelinten säätelyä käsitelleissä tutkimuksissa sekä Monizille sittemmin lobotomiana tunnetuksi tulleen hoitomenetelmän kehittämisestä.

   Seuraavan kerran Granit oli ehdokkaana vuonna 1951. Kyllähän häntä edellisenäkin vuonna ehdotettiin, mutta tuon vuoden ainoa ehdotus tuli myöhässä ja se meni seuraavan vuoden käsittelyyn. Sinä vuonna olikin sitten neljä ehdottajaa Granitin takana.
   Granitin kannalta ongelmallsita tuon vuoden asetelmassa oli se, ettei Hartlinea ehdotettu. Tässä tilanteessa Granitin palkitsemisen puolesta kampanjoinut Göran Liljestrand toimitti komitean sihteerille - siis itselleen - Hartlinea koskevan ehdotuksen viimeisenä mahdollisena päivänä.
   Erikoiseksi tilanteen teki se, että samana päivänä myös komitean puheenjohtaja, patologian professori Hilding Bergstrand toimitti komitealle oman ehdotuksensa. Bergstrandin ehdokas oli Max Theiler, Rockefeller-instituutin viruslaboratorion johtaja, jonka palkitsemisen puolesta Bergstrand edellisenä vuonna oli kampanjoinut yhdessä kolmen muun komitean jäsenen kanssa. Tuona vuonna Theiler ei ollut saanut ainuttakaan ehdotusta, ja niin jäi Bergstrandin tehtäväksi huolehtia siitä, että hänen edellisvuotinen suosikkinsa pääsisi mukaan.
   Näin olivat vuoden 1951 Nobel-kilpailun rintamalinjat tulleet näkyviksi jo hyvissä ajoin ennen ratkaisevaa kokousta. Osa komiteasta tulisi Liljestrandin johdolla ajamaan Granitin palkitsemista, osa tulisi Bergstrandin johdolla yrittämään palkintoa Theilerille, ja osa - etupäässä komitean kemistit - tulisivat edellisvuodestakin päätellen puhumaan oman suosikkinsa puolesta. Erityistutkintaan valittiin yhteensä 23 tutkijaa Granit, Hartline ja Theiler mukaan lukien.
   Zotterman laati jälleen raportin Granitista. Raportissaan Zotterman paneutui kysymykseen miksei Granitia ollut palkittu siihen mennessä ja listaa neljä syytä.
   Ensinnäkin Granitin käyttämien tutkimusmenetelmien ymmärtäminen edellytti käsitystä nykyaikaisista, verrattain sofistikoituneista elektronisista rekisteröitymismetodeista. Suuri osa komitean jäsenistä oli näistä autuaan tietämättömiä  eikä Zottermanin mukaan pystynyt ymmärtämään, mistä Granitin tutkimuksissa pohjimmiltaan oli kysymys.
   Toisekseen edellytti verkkokalvon tapaisten monimutkaisten synaptisten järjestelmien ymmärtäminen modernin neurofysiologian perusteiden tuntemista ja oli siten useiden komitean jäsenten käsittämättömissä.
   Kolmanneksi oli erityisesti vanhemman polven neurofysiologeilla huomattavia vaikeuksia seurata Granitin vallankumouksellisia tutkimuksia. Tämä oli johtanut väärinkäsityksiin ja perusteettomiin syytöksiin, joilla Granitin palkitsemisen vastustajat nyt yrittivät ratsastaa.
   Neljänneksi merkitystä oli myös sillä seikalla, että Granit oli Karoliinisen instituutin jäsen ja neurofysiologisen Nobel-instituutin johtaja. Tästä johtui, että Granitin ehdokkuutta oli jouduttu harkitsemaan vielä tavanomaistakin huolellisemmin. Ja tästä johtui myös, että Granitin ehdottaminen - muista ehdokkaista poiketen - edellytti käytännössä täysin yksimielistä komiteaa.
   
   Bergstrand kirjoitti lausunnon Theilerista, lähinnä referoi aiempia Theilerista  tehtyjä raportteja sekä korosti tämän keksinnön, keltakuumeen vastaisen turvallisen ja tehokkaan rokotteen merkitystä. Tämä olikin erinomaisen painava argumentti, ja oli myös linjassa Nobelin alkuperäisen tahdon kanssa. Olennaista oli myös, ettei Theilerin palkitseminen herättänyt suurempia kielteisiä reaktioita.
   Theilerin kaikinpuolisesta ongelmattomuudesta myös lienee johtunut, että komitean enemmistö asettui lopulta kannattamaan hänen palkitsemistaan. Kaksi professoria tosin katsoi, että palkinto olisi annettava Selman A. Waksmanille streptomysiinin löytämisestä, mutta kollegio äänesti komitean enemmistön mukaisesti ja myönsi palkinnon Theilerille tämän keltakuumetta ja sen vastaista taistelua koskevista tutkimuksista.

   Loppuvuodesta 1951 kysymys Granitin Nobelin palkinnosta asetettiin niin sanotusti lepäämään. Hänen Nobel-uransa oli tosin alkanut lupaavasti, mutta viimeistään vuosi 1949 oli näyttänyt, etteivät edes voimakas kansainvälinen tuki, ylistävät asiantuntijalausunnot sekä hänen palkitsemisensa puolesta sinnikkäästi kamppailleet kollegat olleet riittävästi silloin, kun osa instituutin professoreista asettui vastustamaan palkitsemista.
   Ehdotuksia Granit kyllä sai seuraavinakin vuosina ja seuraavien kymmenen vuoden aikana hänet myös valittiin kolmeen otteeseen erityistutkintaan. Palkitsemiselle ei kuitenkaan ollut edellytyksiä, ja niinpä  Granit tuli vuodesta 1951 eteenpäin avustamaan ahkerasti Nobel-komiteaa joko varsinaisena tai asiantuntijajäsenenä.

   Aika kului. Granitin palkitsemisesta tuli Karoliinisen instituutin kollegion jäsenten välejä hiertävä kiistakysymys. Kerta toisensa jälkeen toistui sama näytelmä: Granit valittiin erityistutkintaan, mutta koska asiasta ei päästy yksimielisyyteen, päätettiin palkitsemista lopulta lykätä epämääräiseen tulevaisuuteen. Tilanteen kiusallisuutta lisäsi, että joka kerran kun Granit oli kilpailemassa palkinnosta, hän oli estynyt  toimimasta komitean asiantuntijana.
   
   Vuonna 1967 Granit oli ehdolla yhdessä Hartlinen ja George Waldin kanssa. Tuolloin kolmikon palkitsemisen puolesta puhui yllättävä henkilö - Carl Gustaf Bernhard, joka takavuosina oli ollut innokkaimpia Granitin palkitsemisen lykkääjiä. Bernhard myös johti puhetta, kun Karoliinisen instituutin kollegio 18.10. kokoontui lopulliseen istuntoonsa.
   Istunto oli ohi puolessa tunnissa. Ja istunnon tuloksena kollegio päätti myöntää vuoden 1967 Nobelin palkinnon Granitille, Hartlinelle ja Waldille silmän fysiologisiin ja kemiallisiin prosesseihin liittyvistä perustavanlaatuisista havainnoista.

   Granitin vaiheita ajatellen oli sattuvaa, että tieto Nobelin palkinnosta tavoitti hänet juuri Oxfordista, jonne Granit vaimoineen oli juuri saapunut vierailevan professorin roolissa. Olihan Granit monesti aiemminkin jännittänyt, joko se Nobel tulisi, mutta sillä kerralla tunnelma oli erityinen. Joka aiempi kerta hän oli saanut kuulla komitean päätyneen muihin ehdokkaisiin jo hyvissä ajoin ennen kollegion lopullista kokousta. Sillä kertaa sellaista viestiä ei ollut tullut, joten hänen oli täytynyt tietää, että sillä kerralla komitean oli täytynyt ehdottaa häntä kollegiolle.

   Granitin palkitsemisen ajankohta (Granit oli juuri eläköitynyt) on saanut osan Granitin tieteellisestä urasta kirjoittaneista olettamaan, ettei palkinnon myöntäminen Granitille aikaisemmin yksinkertaisesti ollut mahdollista. Ja itse asiassa, juuri näin Granitkin on palkinnostaan sanonut.
   Mutta fakta on, ettei ollut olemassa mitään muodollsita estettä, minkä perusteella Granitia ei olisi voinut palkita aiemmin. Esim. Hugo Theorell ja sittemmin myös Ulf von Euler saivat palkintonsa ollessaan vielä virassa ja Theorell lisäksi toimiessaan Granitin tavoin Nobel-instituutin johtajana.
   Väärin olisi myös olettaa, että Karoliinisen instituutin jäsenet jonkinlaisiin esteellisyyssyihin vedoten olisivat pidättäytyneet arvioimasta kollegojensa töitä. Esim. Theorellin asiantuntijana - myös palkitsemisvuonna - toimi hänen entinen opettajansa ja uskollinen tukijansa Einar Hammarstein.
   
   Granitin tuttavat päivittelivät, kuinka Nobel myönnettiin Granitille "liian myöhään". Ja tilastollisesti Granitin Nobel-ura olikin poikkeuksellisen pitkä, olkoonkin, että useimmat Granitia onnitelleista eivät tienneet, miksi se oli niin pitkä. Osa onnittelijoista näyttäisi tosin arvanneen, että Granitin läheinen suhde Nobel-instituutioon oli tavalla tai toisella liittynyt asiaan.
   Luonnollisesti useimmat Granitin ruotsalaisista kollegoista olivat hyvin perillä palkinnon taustoista - Granitin palkinnosta oli huhuttu pitkään, ja Tukholman ulkopuolellakin moni lienee myös ollut tietoinen siitä, millainen kiistakysymys asiasta Karoliinisen instituutin sisällä oli muodostunut.
   Granitin entinen oppilas, Upsalan yliopiston kliinisen fysiologian professori Gunnar Ström sähkötti aisaan liittyen: Inger ja minä olemme onnellisia siitä, että olet (viimeinkin) saanut palkintosi". Ja vieläkin ytimekkäämmin itseään ilmaisi neurologian emeritusprofessori Nils Antoni sähkeessään: "Viimeinkin! Hurraa!"

   Kaikkein paljastavin on kuitenkin palkinnon vuonna 1955 saaneen Hugo Theorellin Granitille osoittama kirje. Onniteltuaan ensin kollegaansa hän toteaa seuraavaa:

"Osin sen tähden, että kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että se oli hyvä palkinto (siitä huolimatta, että ruotsalaisuutesi puhui Sinua vastaan). Osin myös sen tähden, että tiedän itse miten hermoille käyvää on joutua hiillostetuksi tuolla tavalla - ja Sinun tapauksessasihan se tuli kestämään poikkeuksellisen pitkään johtuen olosuhteista, jotka itse hyvin tunnet."

   Timo Vilénin teos Ragnar Granitin Nobel-ura kertoo kaiken oleellisen menettelytavoista ja mekanismeista Nobel-prosessiin liittyen, sekä teorian tasolla että esittelemällä useammankin Nobel-voittajan Nobel-uran lyhyesti. Toisaalta teos on osittain kuivahko tiedejuttu, mutta toisaalta kulissien takana on tapahtunut monta vääntöä, joista on seurannut monenlaista draamaa.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Vaihtoehto II
Heli Rintala: Liian ihmeellinen maailma?
Myllylahti 2016
248 sivua


Toimittaja Heli Rintala oli lapsensa vuoksi tutustunut Aspergerin oireyhtymään usean vuoden ajan ja arveli jotain aiheesta jo tietävänsä, kun alkoi kirjaa aiheesta kirjoittaa. Hän ei kuitenkaan ollut koskaan oikeastaan pysähtynyt kysymään asperger-ihmiseltä itseltään, miten tämä näkee maailman ja itsensä. Mutta kirjaa varten hän halusi sen tehdä, haastatella eri-ikäisiä ja eri elämäntilanteissa eläviä aspergerikkoja. Antaa näiden kertoa elämästään neuronormaaleille, omin sanoin ja sensuroimatta.
   Mitä useampia ihmisiä Rintala haastatteli, sitä useammin hän huomasi omien käsitystensä olleen pelkkää pintaa, ulkopuolisten usein kaavamaisia havaintoja siitä, miten kummallisesti tai ei-toivotusti aspergerikot toimivat ja ympäristönsä kokevat. Haastatteluja tehdessään hän sai tutustua herkkiin ja tunteellisiin, älykkäisiin, lahjakkaisiin ja nokkeliin sekä omaperäisesti ja luovasti ajatteleviin ihmisiin.
   Kansaneläkelaitos ja lääketiede määrittelevät Aspergerin oireyhtymän edelleen sairaudeksi, vammaksi ja häiriöksi, jolla on oirekuvasto. Aspergerikot itse puolestaan pitävät tapanaan käyttää käyttöjärjestelmävertausta: neuronormaaleilla on Windows, aspergerikoilla Linux - nämä systeemit eivät todellakaan keskustele keskenään, mutta ei se silti sitä tarkoita, etteikö kumpikin niistä toimisi.
   Rintalan teos Liian ihmeellinen maailma? ilmestyi vuonna 2016, jolloin Aspergerin oireyhtymä -nimike oli edelleen käytössä. Vuonna 2018 tämä muuttui siten, että alettiin puhua vain autisminkirjon eri tasoista ja virallisissa yhteyksissä Aspergerin oireyhtymä -diagnoosi jäi historiaan. Vuonna 2016 ilmestyneessä Rintalan kirjassa edelleen kuitenkin puhutaan Aspergerin oireyhtymästä, kuten puhekielessä vielä nykyisinkin, ja tässä tiivistelmässä käytän tietoisesti tuota vanhaa nimikettä erotuksena muista autisminkirjolla olevista, yksinkertaisuuden vuoksi.

Aspergerin oireyhtymän diagnostisiin kriteereihin kuuluvat vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, intensiiviset ja neuoronormaalien mielestä usein hyvinkin erikoiset kiinnostuksen kohteet sekä kaavamaiset käyttäytymismallit.
   Aspergerikoilla saattaa olla vaikeuksia ymmärtää toisten ihmisten tunnetiloja, sanatonta viestintää ja kirjoittamattomia sääntöjä. Siitä johtuen väärinkäsitykset sosiaalisissa tilanteissa ovat yleisiä.
   Aspergerikot ymmärtävät tekstin tai puheen usein kirjaimellisesti. He itse saattavat puhua hyvin muodollista kirjakieltä. He voivat käyttää paljon pikkutarkkoja lauserakenteita, jolloin he saattavat kuulostaa kuin olisivat opetelleet puheensa ennakkoon ulkoa. Monesti he ilmaisevat itseään sisällöllisesti hyvin suoraviivaisesti.
   Aspergerikon voi olla vaikea analysoida, yhdistää ja järjestää aistimuksiaan. Tämän vuoksi hänen on hankala käsitellä eri aistien kautta samanaikaisesti tulevia viestejä. Monet aspergerikot eivät halua ilman erityistä syytä katsoa keskustelukumppaniaan silmiin, se kun vie osan huomiosta silloin kun haluaa keskittyä vain kuuntelemiseen.
   Aspergerikoilla saattaa olla kuulo-, haju-, näkö- ja/tai kosketusaistien yli- tai aliherkkyyttä. Tämä voi ilmetä esim. hyvin rajoittuneena ruokavaliona, tai yliherkkyytenä äänille tai kosketukselle.
   Oireyhtymä vaikuttaa usein stressinsietokykyyn ja vuosikausirytmiin. Unihäiriöt ovat tavallisia. Pitkään jatkuneiden, kumuloituvien ärsykkeiden aihetutama stressi tai voimakkaat tunnetilat voivat johtaa aspergerikoilla erilaisiin tunteenpurkauksiin.
   Aspergerikoilla on usein ongelmia oman toiminnan ohjaamisessa. He ovat varsin usein hienomotorisesti kömpelöitä. Oman kehon hahmottamisen vaikeus näkyy pienestä lähtien leikeissa, peleissä ja askarteluissa. Usein kouluikäiset kokevatkin liikunta-, käsityö- ja kuvaamataidon tunnit vaikeiksi.
   Oireyhtymään liittyy varsin usein myös kriteeristön ulkopuolisia liitännäisoireita. Noin 80 % asperger-piirteisistä on myös ADHD- tai ADD-piirteitä, noin puolella Tourette-piirteitä.
   Aspergerin oireyhtymän aiheuttamat haasteet arkielämälle vaihtelevat lievistä voimakkaasti toimintakykyä haittaaviin.

   Monet aspergerikot ovat lahjakkaita, älykkäitä ja omaperäisiä ajattelijoita. Heillä on usein äärimmäisen hyvä keskittymiskyky ja he ovat monesti huolellisia sekä pikkutarkkoja.
   Aspergerikot ovat hyvin usein rehellisiä ja oikeudenmukaisia. Varsin monella on erinomainen muisti. Monet heistä ovat erittäin tunneherkkiä ihmisiä, mikä saattaa jopa rajoittaa heidän harrastuksiaan ja muuta sosiaalista elämää.
   Aspergerikkoa auttaa, mikäli hänen elämänrytminsä on säännöllinen ja muutoksia pyritään ennakoimaan ajoissa. Hän voi kokea äkilliset muutokset ja yleisen hälinän hyvinkin ahdistavana.

   Aspergerikon kykyprofiili voi vaihdella vähäisistä taidoista huippuosaamiseen. Esim. koulussa kympin oppilaana loistava voi kotona oppia vasta aikuisiässä laittamaan television tai pyykkikoneen päälle. Monilla aspergerikoilla onkin vaikeuksia oman toimintansa ohjauksessa.
   Toiminnan ohjauksen puutteet näyttäytyvät vaikeutena suunnitella ja toteuttaa tekemisiään sekä hahmottaa asioiden syy-seuraussuhteita. Ja usein oman toiminnan ohjauksen ongelmat liittyvät myös kokonaisuuksien hahmottamiseen. Aspergerikko juuttuu yksityiskohtiin niin, ettei hahmota suurempaa kuvaa. Hän ei myöskään aina kykene soveltamaan oppimiaan asioita toisissa yhteyksissä.
   Viimeaikaiset tutkimukset antavat kuitenkin näyttöä myös siitä, että autismin kirjoon kuuluvien hyvä kyky hahmottaa yksityiskohtia ei automaattisesti tarkoita, että heidän olisi vaikeampi ymmärtää kokonaisuuksia.

   Erityiskoulut alkavat olla Suomessa historiaa. Pääosa aspergerikkolapsista integroidaan osaksi kotikunnan yleisopetusta. Käytännöt vaihtelevat sen suhteen, miten integrointi eri kunnissa toteutetaan.
   Perusopetuslaissa puhutaan kolmiportaisesta tuesta: yleisestä, tehostetusta ja erityisestä tuesta. Tukimuotoja ovat esim. tukiopetus, osa-aikainen erityisopetus, tulkitsemis- ja avustajapalvelut sekä erityiset apuvälineet. Yleistä tukea annetaan oppilaalle ensisijaisesti omassa opetusryhmässä ja koulussa.
   Tehostettua tukea annetaan silloin kun yleinen tuki ei riitä. Sitä annetaan oppilaalle, joka tarvitsee säännöllistä tukea tai samanaikaisesti useita tukimuotoja.
   Tehostettua tukea annetaan muun opetuksen yhteydessä joustavin opetusjärjestelyin niin kauan kuin oppilas sitä tarvitsee. Joskus riittävän tuen saaminen edellyttää siirtymistä toiseen opetusryhmään tai kouluun.
   Jos tehtostetusta tuesta ei ole oppilaalle riittävästi apua, ryhdytään valmistelemaan pedagogista selvitystä moniammatillisessa yhteistyössä oppilaan, huoltajien ja koulun kanssa. Opetuksen järjestäjä tekee selvityksen perusteella kirjallisen arvion oppilaan erityisen tuen tarpeesta. Ennen eritysitä tukea koskevan päätöksen tekemistä on kuultava oppilasta ja tämän huoltajaa.
   Kun erityisen tuen päätös on tehty, oppilaalle laaditaan henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma HOJKS. Sen laatimisessa voivat olla mukana oppilaan lisäksi esim. huoltajat, opettaja, avustaja ja mahdollisesti muut yhteistyötahot.
   Monet aspergeriset lapset hyötyvät suuresti siitä, jos heillä on mahdollisuus päästä heti ensi luokilla joko asperger-lapsille tarkoitettuun tai muuhun pienryhmään. Tällaisessa ryhmässä he saavat rauhallisemman opiskeluympäristön sekä erityisopettajan ja mahdollisesti avustajan/avustajien tuen opiskelulleen.
  Apua ja tukea koulunkäyntiin voi saada myös valtakunnallisesta erityisen tuen palveluverkostosta VALTERIsta. Siihen kuuluu useita eri puolilla Suomea toimivia valtion yleissivistäviä erityiskouluja.
   Täytyy kuitenkin muistaa, että kaikki aspergerikko-oppilaat eivät tarvitse koulutyöhönsä lainkaan tukitoimia, vaan pärjäävät mainiosti yleisopetuksessa. Ja toisinaan voi riittää, että aspergerikko saa tarvitsemansa tukitoimet yleisopetusryhmässä.

   Niin koulussa kuin päiväkodissakin aspergerista lasta auttavat rutiinit, ennakointi, kuvien käyttö kommunikoinnin tukena sekä päivän ja opetuksen selkeä rakenne. Kun hän pystyy jäsentämään ja ennakoimaan, mitä seuraavaksi tapahtuu, kaikki ei tunnukaan kaaokselta. Myöhemmin struktuuria voi vähitellen purkaa.
   Uusimpien tutkimusten mukaan autismin kirjoon kuuluvat henkilöt eivät erityisesti opi toistamalla, kuten aiemmin on luultu. Toisto nimittäin näyttäisi haittaavan opitun tiedon soveltamista. Tehokkaampaa on pitää taukoja opiskelun lomassa.
   Useimmille aspergerikoille pakottaminen ja painostaminen ovat myrkkyä. Sellaisissa tilanteissa aspergerikko menee helposti lukkoon. Asioiden rauhallinen perusteleminen, suullisten ja kirjallisten sopimusten tekeminen sekä kompromissit toimivat paremmin. Aspergerikkolapsen on helpompi ymmärtää asia, jos kieltojen sijaan kerrotaan, miten täytyy toimia.

   Aspergerin oireyhtymän vuonna 1944 ensimmäisenä kuvannut itävaltalainen lastenlääkäri Hans Asperger luuli, että oireyhtymä ilmenee vain pojilla. Tutkimusten ja ajan myötä on kuitenkin havaittu oireyhtymän olevan yhtä yleinen sekä tytöillä että pojilla.
   Aspergerin oireyhtymän diagnostiset kriteerit ovat yhä varsin poikalähtöisiä. Tyttöjen oirekuvasto poikkeaa siitä jonkin verran. Siksi tytöt saavat diagnoosin usein huomattavasti vanhempina kuin pojat.
   Aspergeristen tyttöjen on kuvattu olevan erittäin herkkiä. He ilmaisevat tunteensa usein hyvin voimakkaasti. Aikuisten lohdutukset eivät useinkaan auta, kun aspergerinen tyttö on murheen ja epätoivon alhossa. Jotkut taas kääntävät pahan olonsa sisäänpäin, he voivat olla itseensä sulkeutuneita ja masentuneita.
   Asperger-tytöt eivät yleensä ole kovin kiinnostuneita samanikäisten tyttöjen seurasta, vaan pitävät tyttöjen leikkejä usein ikävystyttävinä ja tyhminä. He pitävät enemmän poikien toiminnallisista touhuista.
   Hieman vanhempina asperger-tytöt ovat ikäsitensä seurassa hiljaisia tai eristäytyvät muista kokonaan, koska pelkäävät toimivansa ja käyttäytyvänsä väärin. Enimmäkseen aspergeriset tytöt ovat passiivisia: he hyväksyvät muiden lähestymisen, mutta eivät itse tee aloitetta.
   Asperger-tytöt pakenevat mielellään todellisuutta luontoon tai omaan fantasiamaailmaansa. Heillä on jo varhain laaja sanavarasto, ja he nauttivat lukemisesta ja kirjoittamisesta. Heillä voi myös olla intuitiivinen kyky ymmärtää eläimiä ja toimia niiden kanssa.
   Asperger-tytöillä on todettu verrokkeja enemmän syömisongelmia. Suurin osa anorektikoista on naisia, ja joidenkin tutkimusten mukaan heistä peräti 23 prosentilla esiintyy samaan aikaan jokin autismin kirjon häiriö.

   Synestesia on tunnettu lääketieteessä jo ainakin kolmensadan vuoden ajan. Synestesiassa aistiärsyke aiheuttaa havainnon jossain toisessa tai useammassa aistissa. Synesteetikko voi kokea musiikin abstrakteina kuvioina ja kirjaimella voi olla väri. Yleisimpiä ovatkin musiikki- ja kirjainsynestesia.
   Kyky aitoon synestesiaan on arviolta yhdellä 25.000´sta. Joidenkin tutkimusten mukaan synestesiaa esiintyy jopa kolminkertaisesti autismin kirjon henkilöillä.

   Aspergerikot saattavat näyttäytyä helposti yllättäviä raivokohtauksia tai muita tunnekuohuja saavina henkilöinä. Mutta todellisuudessa, jos aspergerikko hermostuu näkyvästi, kyllä hän on saanut sitä ennen ympäristöstään kuormittavia ärsykkeitä jo jonkin aikaa, se vain ei ole ulospäin näkynyt. Kun ärsykkeitä tulee riittävästi, jossain vaiheessa tullaan pisteeseen, missä aspergerikko ei enää pystykään ottamaan vastaan enempää informaatiota. Hän alkaa stressaantua, ja jos tilanne pitkittyy, hän räjähtää.
   Tilannetta on verrattu usein hiilihappojuoman ravisteluun. Kun pullon korkki ravistelun jälkeen avataan, sieltä läikkyy jonkin verran yli.
   Monet aspergerikot kokevat, että rauhoittuakseen ja toipuakseen heidän on saatava olla yksin turvalliseksi kokemassaan paikassa. Joku rauhoittuu musiikkia kuuntelemalla, toinen nukkumalla, kolmas suihkussa. Raivokohtauksen jälkeen aspergerikko on usein häpeissään, nolo ja hyvin väsynyt.

   Monet aspergerikot ovat aistiyliherkkiä. Heidän hermostonsa ei useinkaan pysty valikoivasti vaimentamaan ulkomaailmasta tulevia ärsykkeitä. Ja kun aistiärsykkeen vaimennusta ei tapahdu, aspergerikko ei totu esim. häiritseviin ääniin, vaan ärsykkeen häiritsevyys saattaa kasautua. Aspergerikko voi kokea hankalaksi esim. paitojen niskalaput, sukkien saumat tai välkkyvät loisteputkivalot. Aistiyliherkkyyksiin paneudutaan etenkin SI-terapiassa
   SI-terapia on sensorisen integraation menetelmää soveltavaa terapiaa, jossa kuntoutetaan lapsen aistitiedon käsittelyyn liittyviä pulmia kuten yli- tai aliherkkyyksiä. Terapiavälineinä käytetään esim. keinuja, kiikkuja, suuria renkaita ja kookkaita tyynyjä tai palikoita. Terapiamenetelmää voivat käyttää siihen koulutuksen saaneet toiminta- ja fysioterapeutit.

   Jos aspergerikon elämä onkin rasittavaa ja aspergerikot uupuvatkin monissa tilanteissa helposti, aspergerikot myös kokevat saaneensa oireyhtymältä ominaisuuksia, joita neuronormaaleilla ei ole. Ja jos älykkyysosamäärää aletaan mittailla, pöljimmätkin aspergerikot vetävät sinne keskiarvon kohdalle, ja useimmat selvästi yli.
   Noin kolmanneksella aspergerikoilla on erityisen hyvä muisti. Varsinkin näköhavaintojen muistaminen on heillä erinomaisella tasolla, heidän kohdallaan voi jo puhua ihan oikeasti valokuvamuistista.
   Toiset aspergerikot ovat malttamattomia ja luovuttavat helposti, kun taas toiset ovat äärettömän kärsivällisiä. Nämä ominaisuudet voivat myös vaihdella samalla henkilöllä hänen kiinnostuksestaan riippuen.
   Myös huolellisuuden suhteen aspergerikoissa esiintyvät molemmat ääripäät, erittäin huolimattomat ja tosiaalta liioitellun huolelliset. Jälkimmäiset voivat saavuttaa menestystä pikkutarkkuutensa vuoksi esim. matemaattis-teknisissä ja tutkimusluonteisissa tehtävissä.

   Asperger-nuori käy läpi samat nuoruusiän kehitysvaiheet kuin ikätoverinsa, mutta usein heitä hitaammin. Hitaamman sosiaalisen kypsymisen vuoksi nuoren lähestymisyrityksiin voi liittyä pakonomaisuutta ja vaikeuksia hyväksyä torjutuksia tulemista. Monet aspergerikot kokevatkin vaikeaksi löytää itselleen kumppania.
   Monet aspergerikot voivat myös kokea ahdistusta hellien tunteiden ilmaisemisesta sanallisesti tai koskettaen, mitä voi kutsua tunne-elämän yliherkkyydeksi. Sillä pyritään suojelemaan omaa minää yhteydeltä toisiin ihmisiin.

   Aspergerikko kokee maailman eri tavalla kuin muu väestö, joten mahdollisen terapian tulee olla hänelle räätälöityä. Kaikki perinteiset terapiamuodot eivät välttämättä sovi aspergerikolle.
   Lääkehoidossa on otettava huomioon aspergerikon yliherkkyydet ja neurologiset erityispiirteet, joiden vuoksi lääkkeet voivat aiheuttaa voimakkaitakin reaktioita ja sivuvaikutuksia.
   Rintala toteaa, että parasta lääkettä ja mielenterveyden hoitoa onkin usein se, jos aspergerikko saa uppoutua omiin mielenkiinnon kohteisiinsa ja vetäytyä stressaavien tilanteiden jälkeen rentoutumaan itselleen mieluisalla tavalla.

Vilja, 13 vuotta, (kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet on muutettu), kysyy haastattelijalta, onko tämä koskaan miettinyt, mikä on tämän elämän tarkoitus. Kun toinen vastaa, Vilja kuuntelee rauhallisesti ja keskeyttämättä, vaikka joskus kuunteleminen onkin niin vaikeaa.
   Vilja on tyttö, joka nauttii elämänkatsomukseen, maailmankaikkeuteen, uskontoon, ihmissuhteisiin ja psykologiaan liittyvistä syvällisistä keskusteluista. Niiden aikana hän ei keskeytä eikä puhu päälle.
   Kun saman kysymyksen esittää Viljalle, hän sanoo tuntevansa, että hän elää vain muiden toiveiden mukaan. Hän toimii niin, että muut olisivat tyytyväisiä. Hän ei usko, että muut hyväksyisivät häntä, jos hän olisi sellainen kuin on. Hänen pitäisi olla sosiaalisempi, reippaampi ja virkeämpi kuin hän on. Silloinkin kun hän on väsynyt ja haluaisi olla omissa oloissaan.
   Jos Vilja saisi päättää, hän tekisi monet asiat toisin kuin nyt on tapana tehdä. Esim. tarkoista kellonajoista hän luopuisi kokonaan. Lukujärjestyksistä ja päiväohjelmista. Asiat pitäisi saada tehdä silloin kun itsestä siltä tuntuu.
   Vilja ajattelee, ettei hänellä ole koskaan ollut huoletonta lapsuutta. Hän ei muista aikaa ilman jännittämistä ja aikatauluja. Aina on pitänyt mennä ja toimia. On pitänyt olla kuten muut sanovat.
   Ja aina jossain on raksuttanut tuo kello.

   Viljalla on taipumus nähdä asiat dramaattisempina kuin ne ovat. Hän huomaa vääryyttä sielläkin, missä sitä ei välttämättä ole.
   Joskus äiti selittää Viljalle: kotitaloustehtävän epäonnistuminen samaan aikaa kun työpari oli sairaana olisi voinut sattua kenelle tahansa. Ei se symboloi Viljan surkeaa ja epäonnistunutta elämää.
   Mutta ei Vilja sitä usko. Hän on jumittunut ajatukseen, että taivaltaa yksin epäonnisten tähtien alla.

   Kun Vilja oli pieni, kotona hänen "suuriin linjoihinsa" ja huolettomuuteensa suhtauduttiin kärsivällisesti. Vilja oli se hajamielinen professori, joka unohtaisi vaikka päänsä jonnekin, ellei se olisi hartioiden välissä kiinni.
   Kun vuosienkaan päiväkoti-, koti- ja kouluharjoittelujen jälkeen takki ei löytänyt paikkaansa naulakosta, jääkaapin ovi repsotti tytön jäljiltä apposen auki, vaatteet olivat tytön yllä miten sattuu, vanhemmat alkoivat miettiä, missä vika.

   Yläkouluun siirtyessään Vilja alkoi jo tarkemmin huolehtia asioistaan. Kun alakoulussa kaikki kokeet tulivat häenlle aina täytenä yllätyksenä, yläkoulussa Wilma-palvelu helpotti koulutehtävien hallintaa. Nykyisin Vilja huolehtii itse läksynsä ja kokeensa, kun ne voi tarkistaa netistä.
   Teini-Vilja on huomattavasti alakouluikäistä siistimpi ja järjestelmällisempi. Ei pukeutuminen edelleenkään varsinaisesti kiinnosta, mutta nykyisin Vilja sentään vilkaisee ennen lähtöään peiliin. Oma huone on edelleen kuin pommin jäljiltä, mtta Viljaa se ei haittaa, hän sanoo viihtyvänsä erinomaisesti tavarakaaoksen keskellä.

   Alakoulussa Vilja hakeutui mieluummin poikien seuraan kuin tyttöjen, tyttöjen jutut kun kuulostivat niin tyhmiltä. Tosin pojat eivät erityisemmin halunneet tyttöä joukkoonsa. Viimeiset alakouluvuodet Vilja eristäytyi lähes kaikista koulun oppilaista.
   Yläkouluun Vilja lähti puhtaalta pöydältä ja toivoi löytävänsä sieltä jonkun hengenheimolaisen. Ensin näyttikin lupaavalta, mutta pian hän totesi, ettei jaksa tiivistä ystävyyttä ja jatkuvaa yhdessä olemista. Tyttöjä oli liikaa, ja nämä puhuivat liikaa.

   Kuitenkin oppitunteja ja kouluaineita Vilja rakastaa. Hän tekee läksynsä niin hyvin kuin osaa ja paiskii paljon töitä kokeiden eteen. Oppiminen ja uusista asioista selvän ottaminen ovat Viljalle selvästi erittäin tärkeitä ja mieluisia asioita. Kaikki lukuaineet todistuksessa ovatkin kiitettäviä.
   Mutta koulunkäynti on myös rasittavaa. Nimenomaan metelin takia. Luokkakaverit mölyävät isoissa, kaikuvissa tiloissa.
   Kun koulupäivä on ohi, Vilja on yleensä niin väsähtänyt, ettei haluaisi tehdä muuta kuin levätä omassa huoneessaan YouTuben äärellä. Aina vanhemmat eivät sitä ymmärrä.

   Vilja rakastaa eläimiä. Hän on taitava tutustumaan arkoihinkin kissoihin tai koiriin. Hän saa ne luottamaan itseensä. Hän uskookin ymmärtävänsä eläimiä syvemmin kuin monet muut. Eräällä erämaavaelluksella hän jopa silitteli pitkään maassa hyppelevää käpylintua ilman että tämä säikkyi yhtään.
   Vilja on empaattinen myös ihmisiä kohtaan. Toiset sanovat, että liiankin empaattinen. Hän asettaa hyvin helposti muut itsensä edelle.

   Varsinkin alle kouluikäisenä Viljan oli vaikea kestää epäonnistumisia. Pienikin kritiikinpoikanen sai hönet aivan pois tolaltaan.
   Enää Vilja ei suhtaudu arvosteluun yhtä vakavasti. Oikeastaan hän toivoisi, että ihmiset puhuisivat aina totta. Mieluummin hän kuulisi ikävätkin asiat päin naamaa sen sijaan että valehdeltaisiin tai puhuttaisiin selän takana.

   Yläkouluun mentyään Vilja on muutamia kertoja vaipunut lamaannuttavan ja syvän alakulon valtaan. Iloisesta tytöstä tulee silloin hymytön.
   Vilja kuvailee, kuinka hänen sisällään on silloin jäytävä, raskas ja kaivertava tunne, joka ei hellitä eikä katoa, vaikka joskus Vilja nauraisikin ja vaikuttaisi iloiselta.
   Vähitellen Vilja on päässyt hilautumaan lohduttomuuden laaksostaan hieman ylöspäin. Kirjan mennessä painoon hän ei ollut saanut lähetettä terapiaan.

Helena, 40 vuotta, koki elämänsä sietämättömäksi jo kuusivuotiaana. Kahdeksanvuotiaana hän yritti itsemurhaa ensimmäisen kerran.
   Helena oli jo silloin ahdistunut. Hänen mielestään maapallo ja sen eliöstö ovat tuhoon tuomittuja. Ihmiset ovat parasiitteja, loisia, jotka tuhoavat koko planeetan. Helena ei myöskään tuntenut kuuluvansa muiden joukkoon. Hän oli tullut pisteeseen, jossa ei enää nähnyt, minne jatkaa.
   Kolmannen itsemurhayrityksen jälkeen, 14-vuotiaana, Helena hakeutui psykiatriselle osastolle. Hän oli väsynyt ja halusi vain nukkua. Hän viipyi osastolla kaksi viikkoa ja sai lääkityksen.
   Helena sanoo, ettei ole olemassa muuta paikkaa kuin psykiatriset sairaalat, minne aspergerikot voisivat mennä nukkumaan, lepäämään ja lataamaan akkujaan. Hän arvelee, että monella aspergerikolla olisi sellaiselle paikalle käyttöä. Eikä sen tarvitsisi minkään muunkaan sortin sairaala olla.

   Vaikka Helenan lapsuus oli erittäin turvaton ja hänelle sattui jo lapsena traumaattisia asioita, hän on nyt neljän lapsen tasapainoisen tuntuinen äiti.  Hän itse sanoo, että lapset ovat ainoa syy, miksi on vielä elossa. Nämä ovat tuoneet hänelle kaiken, mitä hänellä on. Elämän tekee elämisen arvoiseksi jo se, kun toinen ihminen hymyilee hänelle aamulla.
   Toiseksi pelastajakseen Helene mainitsee alakouluaikaisen opettajansa, joka ainakin yritti ymmärtää Helenaa ja auttaa häntä.
   Ja muutama vuosi sitten Helena löysi uuden rakkauden.

   Helena sai diagnoosinsa vasta 25-vuotiaana. Hän olisi mielestään säästynyt monelta, jos olisi tiennyt asian jo aiemmin. Nyt hän oli vain se omituinen muita kartteleva lapsi, joka ei leikkinyt koskaan. Leikkiminen kun tuntui tyhmältä. Mieluummin sitä olisi lukenut kirjaa tai pelannut backgammonia.
   Koulukaan ei tukenut Helenan lahjakkuutta. Kun muut oppilaat veivät opettajalleen kukkakimpun, hän ihmetteli. Epäkäytännöllisiähän ne kukat olivat. Helena itse vei opettajalleen kunnon nokkoskimpun, niistä kun pystyi tekemään vaikka terveellisen keiton. Mutta opettaja arvosti enemmän kukkia.
   Muutenkaan koulu ei oikein sujunut. Esim. kuukaudet Helena oppi vasta 26-vuotiaana.

   Helenan pelastukseksi muodostui muutaman ymmärtävän aikuisen lisäksi hänen loppumaton tiedonjanonsa. Koska hän koki olevansa muiden ihmisten seurassa ulkopuolinen, hän päätti ottaa ihmisluonnosta selvää. Viisivuoitaana lukemaan oppinut Helena kahlasi läpi hyllymetreittäin kirjoja, jotka käsittelivät psykologiaa, astrologiaa, esoteeristakin kirjallisuutta.
   Syy näin intensiiviseen ihmisen psyyken opiskeluun on Helenalle selvä. Hänen mielestään ihmiset ovat mielenkiintoisia. Ja hän itse utelias. Hänen ensimmäiset sanansakin olivat kuulemma "mitä" ja "miksi". Hän onkin mielestään varsinainen turhan tiedon pankki, hän kun muistaa kaiken lukemansa. Joskus hän toivookin, että voisi sulkea osan asioista pois.

   Helena muistaa, kuinka hän jo kuusivuotiaan istui parvekkeen kaiteella ja katseli tähtiä. Hän lähetti sinne toiveen: "Hakekaa minut pois! En kuulu tänne!"
   Helena ei vieläkään koe päässeensä selvyyteen siitä, miksi hän elää ja on täällä.
   Mutta hän tietää, että ilman hänen apuaan muutama ihminen olisi kuollut. Olisiko siinä riittävä syy hänen olemassaoloonsa?
   Ehkä siinä on.

Olli, 9 vuotta, hämmentyy helposti. Vaikka hän tekee joka ilta samat iltarituaalit, hän voi silti unohtua iltaisin kuljeksimaan huoneesta toiseen poissaolevan oloisena.
   Olli on silloin jossain välitilassa, koska hän ei tiedä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Eikä Olli halua pyytää apua. Äidin tai isäpuolen kysymyksiin hän vastaa vain jotain ylimalkaista.
   Olli ei kuitenkaan ole hätääntynyt. Hän on vain neuvoton ja vähän kummissaan, kunnes aikuiset ohjeistavat hänet seuraavaan tehtävään.
   Myöskään koulussa Olli ei pyydä keneltäkään apua. Vaikka häneltä kysyttäisiin suoraan, onko jokin hätänä, hän vastaa kaiken olevan hyvin.

   Olli saattaa helposti myös valehdella. Hän ei kuitenkaan keksi tarinoita tai livauta valkoisia valheita siksi, että saisi jotain etuutta tai pelastautuisi pulasta. Hän vain sanoo niin silloin jos ei tiedä tai muista jotain asiaa.
   Olli saattaa joskus lapsiporukassakin sanoa haluavansa olla yksin. Mutta todellisuudessa hän nauttii siitä, että voi leikkiä muiden seurassa. Kun vain osaisi mennä mukaan.

   Koulussa matematiikassa Ollin opintoja eritytettiin luokkatasoa ylöspäin, koska oman luokan tehtävät olivat pojalle turhauttavan helppoja. Matematiikkahan on erittäin selkeää. Siinä ei ole sumeita vaihtoehtoja tai epäselviä johtopäätelmiä. Tehtävä joko on oikein tai sitten ei.
   Ollin todistuksessa kaikki aineet olivatkin vähintään hyviä, suurin osa kiitettäviä.

   Aina asiat eivät ole menneet Ollin kohdalla niin sujuvasti kuin nyt. Pikkulapsena hän saattoi alkaa kirkua hysteerisesti, jos toinen housunlahje oli pidempi kuin toinen tai jos kasvoihin roiskui kastiketta. Ja kun äiti vei nelivuotiasta Ollia aamulla rattikelkalla päiväkotiin, kelkkaan asettautumista edelsi sellainen määrä erilaisia rituaaleja, että usein he olivat myöhässä. Kaatuessaan Olli itki enemmän likaantuneita käsiään kuin kipua tai säikähdystä.
   Mutta nyt Olli on oppinut todella paljon hallitsemaan tunteitaan.

   Olli on hyvin verbaalinen aspergerikko. Hänellä on pienestä lähtien ollut erittäin laaja sanavarasto. Hän myös ymmärtää sarkasmia ja vitsaileekin.

   Ollia tuntuvat huolestuttavan myös maailman asiat. Hän on kysynyt, onko totta, että maailmassa on niin köyhiä lapsia, ettei näillä ole ruokaa. Jos näin on, mikseivät ne kaikki tule Suomeen?
   Olli osaa asettautua toisen ihmisen asemaan. Hän on myös erittäin oikeudenmukainen ja tasapuolinen. Hän aloittaa usein kysymyksensä: "Onko oikein, että...?
   Ollin äiti vahvistaa: vahvin kielto Ollille on huomauttaa, että teosta tulee toiselle paha mieli. Se estää Ollia toimimasta väärin.

   Olli myöntää olevansa melko iloinen, mutta myös helposti suuttuva - etenkin silloin, jos kiusataan. Hän on "vähän" onnellinen, "jonkin verran" rauhallinen ja älykäs.
   "Nokkelakin kyllä olen", Olli tietää vahvuutensa.

Heli Rintalan teos Liian ihmeellinen maailma? on käytännönläinen kirja Aspergerin syndroomasta ja vähän muutenkin autismista jo teoriaosuudenkin osalta, ja aspergerikkojen haastattelut antavat täsmällisen kuvauksen aspergerikkojen arjesta. Monenlaisten aspergerikkojen arjesta.
   Mikäli aihe syystä tai toisesta kiinnostaa, autismiliiton sivuilta löytyy lisätietoa. Ja nettistestillä voi halutessaan (alustavasti!) kokeilla, onko itsellä taipumuksia aspergerisuuteen.


-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 1.1.2020.

Millainen on vasemmiston tulevaisuus? Analyysiä tekemässä koko SDP´n terävin kärki.

Kuukauden Vaihtoehto I
Pirjo Alijärvi: Vasemmiston tulevaisuus


Vuonna 1998 Posti-Tele hajotettiin erillisiksi yhtiöiksi. Puikoissa oli tuolloin Pekka Vennamo. Miten meni noin niin kuin kaverin omasta mielestä?

Kuukauden Vaihtoehto II
Pekka Vennamo: Pekka, posti ja Sonera

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Nyt ei muuta kuin leppoisaa joulunodotusta, hyviä joulunpyhiä sekä onnea ja menestystä tulevalle vuodelle.

Sting