Kuukauden Vaihtoehto

Puoluekokous2018 2 yläkuva iso 7.jpg
Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Kuukauden Vaihtoehto

Kuukauden Vaihtoehto I
Kirsi-Klaudia Kangas: Afrikka valitsi minut
Otava (paino), Aikamedia 2018
246 sivua


Lähetystyöntekijä Pertti Söderlund on asunut lähes koko elämänsä ajan Afrikassa, ja niinpä häntä sanotaankin valkoiseksi afrikkalaiseksi. Ja vaikka hän on lähetystyöntekijä, hänen elämäänsä on kuulunut muutakin, paljon muutakin, kuin saarnaamista kirkoissa. Koko värikkään elämäntarinansa hän on kertonut ensin dokumentaristi Mauri Päiviselle ja sittemmin toimittaja Kirsi-Klaudia Kankaalle. Ensin mainitun kanssa syntyi dokumenttielokuva Afrikka valitsi minut, jälkimmäisen kanssa samanniminen elämäkertateos.

   Toukokuussa 1956 Suomen lipun alla purjehtiva valkoinen laiva oli ankkuroitunut sataman ulkopuolelle redille Ceylonin, nykyisen Sri Lankan, koillisrannikolle. Merikapteeni Aarne Yrjölä odotti lupaa päästä ankkuroimaan Ebeneser tamilialueeseen kuuluvan Trincomaleen satamaan. Laivaa oli pakko korjata, sen runko oli alkanut vuotaa pahasti siitä kohdasta, mistä oli poistettu vanhan kaikuluotaimen anturi.
   Valkoisen laivan asukkaisiin kuului myös lapsiperheitä. Mukana matkassa oli Söderlundin pariskunta pienen Pertti-poikansa kanssa. Pertti oli ollut vain puolentoista vuoden ikäinen, kun pitkä merimatka Åke-isän ja Pirkko-äidin kanssa alkoi.
   
   Laivaväellä oli voimakas halu kertoa evankeliumia vieraille kansoille, se oli syy matkaan lähtemiselle. Ennen kaikkea matkalaiset olivat lähetystyöntekijöitä. Jokaiselle aikuiselle oli myös annettu rooli laivan miehistössä. Vaikka merielämä oli useimmille ennestään täysin tuntematonta, aluksella oli kapteeni, matruusi, sähkömiehiä, konemiehiä, konemestareita, jungmanneja sekä siivoojia, messityttöjä, sairaanhoitaja, opettaja ja keittäjä.

   Åke Söderlund sai erään kerran tehtäväkseen soutaa maihin Trincomaleehen ostamaan torilta vihanneksia. Samalla hän voisi tiedustella satamamestarilta ankkuripaikan vapautumisen aikataulua, satamassa kun oli siihen aikaan vuodesta tungosta.
   Soudellessaan Åke näki kannella jonkun Yrjölän lapsista. Kannelle näytti karanneen myös Söderlundien reilun parin vuoden ikäinen Pertti-poika. Pojan vilkkaus ja juoksentelu olivat aiheuttaneet laivaväelle erinäisiä sydämentykytyksiä.
   Sitten Åke näki Pertin putoavan mereen. Hän oli niin etäällä, ettei millään ehtisi ajoissa apuun, eikä kannella näkynyt ketään. Hän huusi niin lujaa kuin jaksoi, ja konemestari Altti Viljanen kiirehti paikalle. Ja hyppäsi vaatteet päällä veteen.
   Mereen hypännyt konemestari ei ensin havainnut laivan ympärillä aallokkoa kummempaa. Sitten pieni pää pulpahti pintaan hänen lähellään. Altti tarrasi välittömästi pikkumiestä niskasta. Lapsi puolestaan räpytteli silmiään, katsoi miestä ja totesi täysin rauhallisesti: "Altti-setä".
   Vettä valuva poika kertoi järkyttyneelle äidilleen, että oli vain käynyt uimassa. Hän ei osannut surra aiheuttamaansa huolta. Kuunneltuaan torut ja saatuaan kuivia vaatteita ylleen hän oli jo viilettämässä marakatin perässä.
   Pertti-poika oli vähällä jäädä surulliseksi merkinnäksi lähetyslaivan historiassa. Kukaan ei vielä tuolloin voinut arvata, mitä tuosta merestä pelastetusta lapsesta aikuisena tulisi. Jo lapsena näkyville nousseista luonteenpiirteistä olisi kuitenkin vuosikymmenten kuluessa enemmän hyötyä kuin haittaa.

   Vuonna 1943 rakennettu Ebeneser upposi syyskuisena myrsky-yönä vuonna 1983 Jaavanmerellä. Laivalla tuolloin olleet kuusitoista aikuista ja kolme lasta pelastautuivat Borneolle vietettyään yli kaksikymmentä tuntia pelastusveneessä.
   Söderlundien työskentely laivalla kesti kolme vuotta. Laivan uppoamisen aikoihin he olivat asuneet jo kaksikymmentäviisi vuotta Afrikassa. Silti uutinen haaksirikosta kosketti Perttiä, ja varsinkin Åkea ja Pirkkoa, voimakkaasti. Laivalta alkoi Söderlundin perheen ura lähetystyössä, ja se jatkuu jo kolmannessa polvessa.

   Pertin ensimmäiset selvät muistikuvat ovat Ceylonilta. Åkelle ja Pirkolle syntyi lokakuussa 1956 Trincomaleen sairaalassa toinen lapsi. Kolmea ikävuottaan lähestyvälle Pertille Anne-sisko oli heti suuren ihailun ja ihmetyksen kohde. Pertti olisi mielellään kanniskellut vauvaa ympäri laivaa ja esitellyt sille piilopaikkoja, mutta aikuiset olivat asiasta eri mieltä.
   
   Pertti joutui usein kyyhöttämään leikkikaluineen valjaissa laivan kannella yhdessä marakatin kanssa. Siellä nämä kaksi kaverusta olivat turvassa ja poissa aikuisten jaloista. Marakatti toimi marakattien tavoin ja yritti aikansa kuluksi etsiskellä pojan vaaleasta hiuspehkosta mahdollisia syöpäläisiä syötäväksi.

   Kun Anne oli vielä aivan pieni, hän sairastui sitkeään ja kivuliaaseen mahatautiin. Huolestuneet vanhemmat alkoivat jo uupua, kun tuskaisesta itkusta ei tullut öisinkään loppua.
   Vauvan tauoton itku ärsytti kolmevuotiasta Perttiä. Lopulta tämä meni sisaren vuoteen viereen ja laittoi kätensä vauvan pään päälle. Ja sitten sanoi sanat, jotka oli kuullut isänsä sanovan sairaiden puolesta rukoillessaan: "Be healed in Jesus name!" (Ole terve Jeesuksen nimessä!)
   Vauvan kivut loppuivat välittömästi. Lapsi nukahti rauhalliseen uneen. Pertti palasi tyytyväisenä leikkiautojensa pariin. Eikä ollenkaan ymmärtänyt, miksi vanhemmat olivat tapauksesta hämmästyneitä.

   Suomenruotsalaista sukua oleva Åke oli tullut uskoon Längelmäellä kuusitoistavuotiaana. Hän oli nähnyt niihin aikoihin selkeän näyn, missä joukko mustaihoisia ihmisiä viittoi häntä tulemaan luokseen. Tämän jälkeen elämäntehtävä lähetystyössä oli nuorelle miehelle selvä. Hän ei olisi voinut olla onnellinen Suomessa, vaikka elämä siellä olisi ollut monin verroin helpompaa. Pirkko oli yhtä selvästi tietoinen kutsumuksestaan jo ennen avioliiton solmimista.
   Lähetystyö oli avautunut Söderlundeille Ebeneserin kautta, mutta nyt Åke alkoi etsiä omaa kenttäänsä ja tapaansa tehdä työtä. Hän tiesi, että kansa, jonka hän oli nähnyt näyssä, ei asunut Ceylonilla eikä Intian Madrasissa (nyk. Chennai), missä perhe myös oleskeli lyhyen ajan. Häntä kutsui kansa, joka asui Afrikassa.
   Åke oli yhteydessä Suomen Vapaaseen Ulkolähetykseen (SuVUL), joka oli helluntailaisten lähetysjärjestö. Sen päättäjät suhtautuivat Söderlundien Keniaan muuttoon hyväksyvästi. Kuukausittaisen kannatusmaksun ottivat huolehtiakseen Nokian helluntaiseurakunta, Helsingin Saalem sekä joksikin aikaa myös Toijalan ja Viialan seurakunnat.
   Söderlundit muuttivat Afrikkaan heinäkuussa 1958. Perhe lensi Ceylonilta Bombayhin (nyk. Mumbai), mistä matka jatkui Kenian pääkaupunkiin Nairobiin. Tämä lento määritti Pertin koko loppuelämän suuntaa. Taakse jäivät lopullisesti Eurooppa ja Aasia.
   Itä-Afrikan maat olivat hyvin korruptoituneita. Tähän tottuminen ja oikean suhtautumistavan opetteleminen vei Åkelta ja Pirkolta aikaa. Lahjuksen antaminen olisi usein nopeuttanut esim. jonkin virallisen paperin hankintaa, eikä se maan tavan mukaan olisi ollut edes suuri rikos. Åke opetti kanssaan tekemisissä olleet pastorit ja viranomaiset siihen, ettei häneltä lahjuksia herunut. Yleensä hän selvisi tilanteista tuttavallisella diplomatialla.

   Söderlundit asettuivat alueelle, joka tunnettiin nimellä Got Kokech eli Nälkämäki. Koti oli vaatimaton maja, jonka seinät oli valettu savesta ja lehmän lannasta.
   Samanlaisissa sähköttömissä rakennelmissa asui tuolloin alueen tavallinen kansakin. Lähes jokainen perhe asui köyhyysrajan alapuolella. Ja juuri näin Åke ja Pirkko halusivat asua - lähellä kansaa ja kansan tavalla. Asenteessa oli nuoruuden ihanteellisuutta, mutta myös niukkojen rahavarojen sanelemaa realismia. Afrikkalaiset tosin vakuuttivat valkoisille naapureilleen, että näiden ei tarvinnut asua köyhästi ansaitakseen hyväksyntää. Nälkämäellä tarvittiin pikemminkin mallia siitä, kuinka köyhyydestä pääsisi pois.

   Oltuaan Afrikassa yhtäjaksoisesti neljä vuotta Söderlundit saivat viettää vapaavuoden Suomessa. Tämä oli silloin tapana Suomen Vapaan Ulkolähetyksen kirjoissa olevilla läheteillä.
   Oli loppukesä vuonna 1960 ja Pertin oli aika aloittaa koulu syksyllä. Uusi koti löytyi Nokialta Aaroninkorven alueelta. Se oli omakotitalo metsän keskellä. Taiteellisilla taipumuksilla varustettu Pirkko teki kodista pian kauniin ja viihtyisän.
   Pertillä ja Annella riitti ihmettelemistä siistissä ja kylmässä Suomessa, jota heidän vanhempansa kutsuivat kotimaaksi. Ihmiset olivat afrikkalaisiin verrattuna hiljaisia ja pidättyväisiä. Keniassa elettiin paljolti kaduilla ja pihoilla äänekkäästi yhdessä suvun, naapureiden ja kotieläinten kanssa. Suomalaiset taas viihtyivät omissa oloissaan.
   Juuri kun perhe oli kotiutunut, oli aika alkaa suunnitella paluuta Keniaan. Suku, seurakuntalaiset, koulutoverit ja leikkikaverit hyvästeltiin haikeasti vuoden 1961 maaliskuussa. Pertti ei suorittanut ensimmäistä luokkaansa loppuun, mutta tarkoitus oli, että poika aloittaisi koulun alusta Keniassa.

   Söderlundit asettuivat asumaan Kenian runsasväestöisimmälle alueelle Nakurun kaupunkiin. Nakurulaiset kristityt olivat saaneet seitsemän kuukautta aikaisemmin profetian, että kokoustoimintaa varten saataisiin pian suuri teltta. Juuri sellaisen Åke toi mukanaan Suomesta. Muutama vuosi myöhemmin Suomesta tuli lahjoituksena vielä suurempi, viidensadan hengen teltta, sekä Land Rover peräkärryineen. Kokousmatkojen seurauksena itäiseen Keniaan syntyi paljon uusia seurakuntia. Åken työkenttä sijaitsi pääasiassa laajan hautavajoaman eli Rift Valleyn alueella.
   Koulussa Pertin parhaimpiin kavereihin kuuluivat tuolloin sisäministerinä toimineen Daniel arap Moin pojat. Moin perhe asui Söderlundien naapurustossa. Yhdessä pojat rakentelivat laudankappaleista pyssyjä ja vilistivät pihoilla sotaleikeissä. Leikkikavereina oli lisäksi intialaisia, italialaisia, englantilaisia ja goalaisia lapsia. Ja oli Pertillä hyviä kavereita myös suomalaisten lähettien lasten joukossa.

   Pirkko luki iltaisin lapsilleen. Suosituimmat kirjat olivat sveitsiläisen Johanna Spyrin kirjoittamat Heidi-kirjat. Ne kertovat Alpeilla isoisänsä kanssa asuvasta orpotytöstä. Liikuttava tarina teki Perttiin suuren vaikutuksen. Eräänä päivänä hän ilmoitti äidilleen: "Minä olen päättänyt ottaa isona vaimokseni samanlaisen tytön kuin Heidi. Ja hänen nimensäkin pitää olla Heidi."
   Pertti ahmi myös englantilaisia seikkailukirjoja kuten Enid Blytonin Famous Five -sarjaa (suom. Viisikko) ja saman kirjoittajan Secret Seven -kirjoja (suom. SOS (Salainen Osasto Seitsemän)). Hän ihaili suuresti Hurricane-sarjakuvalehden lihaksikasta Typhoon Tracy -sankaria. Lisäksi hän luki Tex Willer-, Beano- ja Valiant-lehtiä, joita isä osti hänelle vähistä rahoistaan.
   Sinänsä, taisipa Åke itsekin viihtyä noiden lehtien parissa palatessaan rasittavilta kokusmatkoilta. Hän oli hankkinut myös lp-levyjä, joita kuunnellen hän rentoutui. Näitä olivat esim. Francis Goyan kitaramusiikki, Texas Jim Robertsonin country ja The Golden Gate Quartetin musta gospel. Poika oppi pitämään samantyylisestä musiikista.
   Åke oli vapaa persoona, joka ei antanut lähetystyöntekijästä vallalla olleiden ennakko-odotusten kahlita itseään. Hän saarnasikin keran aiheesta "Elä äläkä vain ole olemassa".

   Perttiä harmitti se, etä hän tuotti vanhemmilleen jatkuvasti pettymyksiä koulumenestyksessä. Hän kaipasi kovasti olla heille ylpeyden aihe edes jossain asiassa ja saada tunnustusta. Tuon ajan suomalaisen kasvatustavan mukaan lapsia ei kehuttu, etteivät he olisi ylpistyneet.
   Italialaissyntyinen luokkatoveri Attilio osasi maalata ja piirtää erinomaisesti, mutta tämän vanhemmat eivät moista taitoa arvostaneet. Pertti keksi hyvän idean ja pyysi Attiliolta yhden tämän maalaamista maisemista. Kotona hän kertoi äidilleen, että se oli hänen tekemänsä. Itsekin kuvataidetta harrastanut Pirkko ilahtui tavattomasti lapsensa luovuuden yllättävästä puhkeamisesta. Äiti laittoi maalauksen kehyksiin ja seinälle vieraillekin esiteltäväksi.
   Pertin omatunto alkoi kuitenkin muistuttaa valheesta. Oma nimikirjoitus Attilion maalauksen alalaidassa poltti kuin tuli. Niinpä hän eräänä päivänä itkua tuhertaen tunnusti äidille valehdelleensa. Selitykseksi hän kertoi totuudenmukaisesti, että oli vain halunnut osoittaa olevansa jossain asiassa hyvä.
   Pirkko ymmärsi poikansa motiivit ja antoi anteeksi. Hän vakuutti lohduttavasti, että Pertillä olisi varmasti joitakin muita kykyjä ja lahjoja.
   Tapaus oli kasvavalle pojalle hyvä opetus totuuden, anteeksiannon ja armon merkityksestä.

   Pertti kaipasi lähetysmatkoilla ollutta isäänsä usein kipeästi, mutta ei osannut puhua asiasta tälle suoraan. Hän kapinoi ja teki kiellettyjä asioita monesti vain saadakseen isän huomiota edes selkäsaunan muodossa.
   Isänikävä sai kymmenvuotiaan pojan kerrran väittämään, että olisi kyllästynyt perheeseensä. Kun väite ei heti herättänyt riittävästi huomiota, Pertti uhkasi lopulta muuttaa pois kotoa. Åke kuunteli uhoamista muutaman päivän ajan ja lupasi sitten viedä pojan sinne, minne ikinä tämä halusi muuttaa.
   Pertti pakkasi tavaroitaan matkalaukkuun ja hyppäsi isän valkoisen Peugeotin kyytiin. Åke käynnisti auton ja kyseli huvittuneena ajo-ohjeita. Tiukkailmeinen poika näytti jonkin suunnan täsmällistä päämääräänsä tietämättä. Kenialaisen maaseudun vaatimattomat kylät vaihtuivat matkan edetessä sattumanvaraisesti toisiin yhtä vaatimattomiin kyliin.
   Auton sisällä Pertin uho alkoi pikku hiljaa laantua. Pienen muuttajan leuka väpätti ja kyynelet valuivat valtoimenaan pitkin poskia. Poika pyysi, ettei enää ajettaisi pidemmälle. Pyysi anteeksi, että oli ollut hankala. Ja kertoi, että oli mukava päästä ajelulle isän kanssa kahdestaan.
   Loppupäivä kului isän ja pojan yhteisellä autoretkellä. Uhoilusta huolimatta isä oli Pertille ehdoton auktoriteetti ja miehen malli. Isä tuntui tietävän kaiken ja loi läsnäolollaan turvallisuutta. Tuon automatkan aikana he juttelivat monenlaisista asioista kuin mies miehelle.
   Tapauksen jälkeen isä vietti enemmän aikaa Pertin kanssa. Hän alkoi ottaa Perttiä mukaan kokousmatkoilleenkin. Poika oli erityisen ylpeä päästessään isän apuriksi. Isä antoi hänelle mahdollisuuden lukea puhujapöntöstä muutamia Raamatun jakeita ja sanoa lukemastaan jotain. Vanhemmilta opittu lapsenusko oli itsestään selvää ja vailla epäilyksiä.

   Pitkään vireillä ollut Kenian itsenäistyminen tapahtui joulukuun kahdestoista vuonna 1963. Samana vuonna Söderlundien lapsiluku kasvoi kolmeen. Perheeseen syntyi maaliskuussa 1963 Pertin ja Annen suureksi ihastukseksi tyttövauva Seija.

   Kenian itsenäistymisen jälkeen suomalaisten työn tuloksena syntyneet seurakunnat järjestäytyivät herätysliikkeeksi, jonka nimeksi tuli Full Gospel Churches of Kenya (FGCK), Kenian täyden evankeliumin kirkko. Åke oli yksi aloitteentekijöistä.
   Organisaation johtoon asettui alusta lähtien kenialaisia kristittyjä. FGCK on näistä vuosista kehittynyt lähes puolentoista miljoonan jäsenen kirkkokunnaksi, joka tekee hengellisen työn lisäksi monipuolista avustus-, valistus- ja opetustyötä.

   Åke oli vahva persoona ja hänellä oli reipas huumorintaju, josta aivan kaikki eivät pitäneet. Eikä hän välittänyt olla erityisen hurskaskaan. Hän katsoi televisiosta Bondeja, kuunteli muutakin kuin hengellistä musiikkia ja luki sarjakuvia. Lisäksi hän oli avoimen kiinnostunut Safari-rallista ja nopeista autoista.
   Suusta suuhun kulkiessaan kielteiset asiat helposti paisuivat ja muuttivat muotoaan. Osa lähettitovereista tuli suoraan juttelemaan asioista, joista olivat eri mieltä, tai tarkistamaan huhujen todenperäisyyttä. Lähes aina tämä johti yhteisymmärrykseen.
   Perttiä ristiriidat loukkasivat tavattomasti jo lapsena. Hän vaistosi isänsä mielipahan, vaikka tämä koettikin mennä vaikeista asioista yli huumorilla. Se, että jotkut eivät tuntuneet pitävän hänen isäänsä edes oikeana lähetystyöntekijänä, aiheutti nuoressa miehessä alemmuuden tunnetta. Sen tunteen kanssa Pertti joutui kamppailemaan vielä aikuisenakin.

   Vuonna 1967 oli jälleen aika palata vähäksi aikaa Suomeen. Söderlundit hyppäsivät Mombasassa norjalaisen rahtilaivan Frierfjordin kyytiin.
   Nuori Pertti oli vähitellen astumassa omaan vielä tuntemattomaan miehuuteensa. Mitä elämällä olisi annettavana valkoiselle pojalle, jolla oli afrikkalainen mieli ja maailmankäsitys, mutta pohjoismaiset geenit ja juuret?

   Merellä vietettyjen viikkojen aikana Pertti horjui erilaisten kulttuurien välimaastossa tarkkailijana. Hän ei ollut enää Afrikassa, ei vielä Euroopassa, ei enää lapsi, mutta ei vielä aikuinenkaan. Kuinka rakentaa kaikesta tästä sisäisesti ja ulkoisesti ehjä tulevaisuus?

   Kouluun Pertti palasi Nokialla. Hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi, vaikka muutama vanha tuttu edellisen käynnin ajoilta vielä löytyikin. Vuoden 1969 kevätlukukauden keskiarvo oli 6,42, millä poika tosin ei paljoakaan hävinnyt luokan keskiarvolle. Käytösnumero oli täysi kymppi.
   Lokakuussa 1969 Söderlundit palasivat Afrikkaan.

   Pertin nuorella elämällä ei ollut selkeää suuntaa. Eikä tavoitteita. Hän vietti aikaa pyssyjen kimpussa ja ajeli autolla tai moottoripyörällä ystävänsä Wambogon kanssa.
   Pertti kaipasi tehdä omat valintansa itsenäisesti oman arvomaailmansa pohjalta. Mikä se maailma oli, sitä hän ei vielä tarkalleen osannut määritellä.
   Pertti oli tuotu Afrikkaan nelivuotiaana. Muutto oli vanhempien tahto, ei hänen. Aikuisuuden kynnyksellä hän joutui suurten valintojen eteen. Jäisikö hän Afrikkaan vai palaisiko esi-isiensä maahan, Suomeen?
   Vähitellen Pertillä kypsyi päätös jättää perhe ja palata synnyinmaahan Suomeen. Hän halusi opiskella itselleen hyvän ammatin ja nauttia aikanaan kunnon palkasta. Hän halusi ottaa selvää, kuka hän oikeastaan oli.

   Sinä iltana, jolloin Pertin päätös Suomeen muutosta varmistui, lähetysasemalle ryntäsi joukko ryöstäjiä. Hyökkäys oli lähellä koitua Åken ja koko perheen kuolemaksi.
   Rosvojukon hajottaessa ikkunoita ja ovia Pertti vapisi vierastalon sängyn alla pelosta ja vihasta, kasvot verta vuotaen. Silloin hänen mieleensä muistui yhtäkkiä Raamatusta yksi jae: "Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu."
   Pertti huusi hiljaa sydämessään koko voimallaan apua Jumalalta: "Jos pelastat meidän perheen tästä tilanteesta, lupaan palvella sinua Afrikassa koko loppuelämäni!"
   Samassa suuri rauha ja lepo valtasivat Pertin mielen. Hän käsitti ihmeekseen voivansa antaa anteeksi hyökkääjille, vaikka mitä tapahtuisi. Kaikki viha ja kauhu olivat poissa.
   Tämän tapahtuman jälkeen Pertti ei enää koskaan voinut epäillä Jumalan olemassaoloa.
   Pertti on jälkeenpäin todennut, että ilman tuota kokemusta hän ei enää olisi Afrikassa.

   Pertissä syntynyt erikoinen rakkaus afrikkalaiseen kansaan sai unohtamaan uhmakkaan Suomeen muuton. Hän päätti keskittyä opettelemaan lähetystyötä isänsä rinnalla. Heidän välillään syntyi uudenlainen yhteys myös inhimillisellä tasolla. He kulkivat yhdessä maakunnissa rohkaisemassa uusia seurakuntia, kuuntelemassa ihmisten huolia ja opettamassa Raamattua.

   Samana vuonna tapahtui toinenkin Pertin uskoa suuresti vahvistanut tapaus.
   Nakurun kaupunkiin saapui eräs amerikkalainen pastori pitämään karismaattista kokoussarjaa, jota järjestämässä oli useita seurakuntia katolisia myöten sekä kristittyjä liikemiehiä. Eräänä iltana mukana oli myös Pertti.
   Vähän ennen tilaisuuden alkua eräs mies kantoi ehkä kahdeksanvuotiaan poikansa istumaan ensimmäiselle riville aivan Pertin eteen. Pojan jalkojen tilalla oli vain jonkinlaista nahkasykeröä, jalat olivat jääneet kehittymättä ilmeisesti polion takia.
   Pastori aloitti puheensa. Mutta sitten hän keskeytti. Hän sanoi Jeesuksen antaneen juuri silloin erään tehtävän. Ja pastori käveli vammaisen pojan eteen, ja kysyi, tahtoisiko tämä peläta jalkapalloa.
   Pertti tunsi myötähäpeää. Hän oli nähnyt tilanteen, jossa joku uskossaan itsevarma saarnamies oli yrittänyt nostattaa rampoja puoliväkisin ylös, mutta epäonnistunut surkeasti.
   Tämä pastori nuhteli Saatanaa yrityksestä pilata pojan elämä. Sitten hän käski Jeesuksen nimessä jalkoja kasvamaan.
   Pertti seurasi lähietäisyydeltä, kuinka muodottomien nahkasykeröiden sisälle alkoi muodostua lihaksia ja luita. Reisien jälkeen poika sai vähitellen polvet ja sääret, varpaat ja kynnet. Pertti jopa kosketti pojan jalkoja todetakseen, ettei kyseessä ollut huijaus.
   Poika nousi pastorin kehotuksesta varovaisesti seisomaan. Seisoi hetken ja potkaisi sitten paikalle tuotua palloa. Alkoi kävellä ja lopulta juosta onnellisena. Pojan isä hyppi ja huusi ilosta yleisön kanssa.
   Tapauksella oli pari-kolmesataa silminnäkijää.

   Vuonna 1972 syntyi Pekka vanhempiensa iltatähdeksi, Åke ja Pirkko olivat tuolloin jo nelikymppisiä. Isosiskot saivat hoivailla pientä sydämensä kyllyydestä, minkä kouluilta kerkisivät.
   Pertistä velivauva oli toki hauska, mutta hänen suhteensa Pekkaan muodostui suuren ikäeron takia erilaiseksi kuin Anneen ja Seijaan. Olisihan Pertti 19-vuotiaana voinut itsekin periaatteessa olla jo isä. Moni kavereistakin oli maan tavan mukaan avioitunut nuorena.
   Ja kyllähän Pertti oli toivonut itselleenkin tyttöystävää, ja kyllähän hänelle oli esitelty toinen toistaan kauniimpia, kainosti hymyileviä suklaan värisiä tyttöjä. Isät olivat lupailleet, että morsiamen hinnastakaan ei olisi niin väliä, jos sukuun saataisiin valkoinen mies. Mutta ei Pertti oikeasti harkinnut afrikkalaista vaimoa, kulttuurierojen vuoksi. Afrikkalaisen vaimon mukana olisi maan tavan mukaan nainut koko suvun monenlaisine velvollisuuksineen.

   Pertti oli edelleen Suomen kansalainen. Tarkan pohdinnan jälkeen hän oli päättänyt mennä aseelliseen varusmiespalvelukseen. Hän oli joutunut kokemaan traumaattisen ryöstön ja usein muutakin fyysistä uhkaa. Joten hän oli päättänyt oppia puolustamaan itseään ja synnyinmaataan tarpeen vaatiessa kaikin tavoin.
   Lyhyet inttilomat Pertti vietti Annen luona Helsingissä. Anne oli täysi-ikäiseksi tultuaan halunnut kokeilla siipiään vanhempiensa synnyinmaassa.

   Pirkolla oli Suomessa jo lapsuudesta tuttu ystävätär Anja Joensuu, jolla oli puolisonsa Paavon kanssa neljä suunnilleen samanikäistä lasta kuin Söderlundeillakin. Pirkko ja Anja päättivät tavata perheineen Joensuiden kotona kevättalvella 1975 erään Söderlundien Suomen-vierailun aikana. Joensuiden tytär Heidi ystävystyi heti Annen kanssa ja tämä kutsui uuden ystävänsä käymään luonaan Helsingissä.
   Sitten kävi niin, että armeijasta lomalle tullut Pertti oli Annen kämpässä, kun joku soitti ovikelloa. Kun Pertti avasi oven, hän näki vaalean kaunottaren, joka sanoi veikeästi hymyillen: "Moi, minä olen Heidi."
   Pertti käsitti heti, että siinä oli se oikea. Heidi ei ihastunut siilitukkaiseen sotilaspukuiseen mieheen yhtä nopeasti, mutta laittoi illan aikana merkille, että keskusteleminen aiheesta kuin aiheesta sujui Pertin kanssa luontevasti.
   Pertin ja Heidin ensitapaamisesta virisi tiivis yhteydenpito ja sitten seurustelu. Perttiä huvitti todeta, että hänen lapsena tekemänsä päätös tulevan vaimon nimestä oli oikeastaan ollut profetia.
   Kun Heidikin tunsi lähetystyön kutsumuksekseen ja kun tuleva appiukko lupasi tyttärensä käden Pertille, asia oli selvä.

   Lokakuussa 1978 Daniel arap Moi valmistautui antamaan virkavalansa presidenttinä. Åke oli vaalinut kauan sitten naapurina Nakurussa syntynyttä ystävyyttä Moin kanssa ja tuore presidentti saikin tiedon, että Pertti ja Heidi eivät olleet saaneet anomiaan  työlupia Keniaan. Näin oli käynyt parille muullekin suomalaiselle lähetille noihin aikoihin.
   Presidentti kutsui Åken puheilleen ja lupasi ensi töikseen hoitaa kaikille tarvitseville suomalaisläheteille työluvat kuudeksi vuodeksi eteenpäin. Ovet Keniaan olivat Pertillä ja Heidillä yli vuoden odottelun jälkeen vihdoin auki.

   Vuoden 1980 alussa Pertti sai tietää tulevansa isäksi. Heidi hehkui tyyntä onnea ja odotti malttamattomana vauvan ensimmäisten potkujen tuntemista. Åke ja Pirkko ottivat vauvauutisen innostuneesti vastaan. Vauvoja oli sukuun tulossa tuplasti, sillä myös Anne odotti miehensä Arin kanssa Suomessa esikoistaan.
   Kolme kuukautta ennen synnytystä Pertti näki unessa, että hänelle ja Heidille syntyi tyttö, jolta puuttui jotain. Mitä lapselta oli puuttunut, sitä Pertti ei aamulla pystynyt muistamaan. Hän kuitenkin kertoi unestaan Heidille. Samassa unessa hän oli nähnyt, että Anne synnytti poikavauvan.

   Kun Daisy Helen syntyi, Pertti näki heti, että tytön oikea käsi ulottui vain muutaman sentin kyynärpään alapuolelle ja naapnuora oli kietoutunut kaulan ympäri kaksinkerroin. Hän muisti silloin unensa, joka oli ollut kuin elokuva kaikesta siitä, mitä nyt tapahtui.

   Tohtori Barnet halusi yhdessä Pertin, Heidin ja sairaanhoitajan kanssa rukoilla ja kiittää lapsesta, joka oli juuri tällaisenaan Jumalan lahja. Herkkä ja koskettava hetki kantoi tuoreita vanhempia pahimman järkytyksen yli.
   Väsynyt isä meni sairaalan majataloon yksin pohtimaan sitä tosiasiaa, että heidän esikoisensa syntyi vammaisena. Hänen oli vaikeaa ymmärtää tai hyväksyä tilannetta. Onneksi lapsi kuitenkin oli pirteä ja muuten täysin terve.
   Heidi pelkäsi, että lapsi ei synnyttäisi hänessä ilon tunteita. Mutta kun Pertti vähän myöhemmin palasi sairaalaan, haki tyttärensä hoitajilta, riisui moninkertaiset kapalot ja antoi lapsen äidin syliin kehottaen tätä katsomaan pienokaista, pelko osoittautui turhaksi. Nuoren äidin sydämen täytti valtava hellyys, suojelunhalu ja rakkaus, kun hän näki pienokaisensa, joka heilutti pikkuruista puolikasta kättään kuin turvaa hakien.
   Puolisoiden itku vaihtui iloon esikoisen syntymästä.

   Vuonna 1983 odotettiin perheenlisäystä. Laskettu aika oli heinäkuussa.
   Huhtikuussa Heidi alkoi kuitenkin tuntea vointinsa huonoksi ja hänellä oli kova päänsärky. Hänellä todettiin malaria.
   Lapsi oli syntymässä lopulta jo, kun Heidi oli vasta seitsemännellä kuulla raskaana. Pikkuruinen kuollut poika syntyi yhdessä aamuauringon kanssa. Sydän särkyneenä Pertti otti pienen vainajan hellästi syliinsä. Poika näytti vain nukkuvan.
   Pertti näki, että vauva muistutti isoisäänsä Åke Hermania. Lapsen nimi oli päätetty jo aikaisemmin, se oli Roy Herman.
   
   Heidi oli edelleen heikossa kunnossa. Hän lensi keväiseen Suomeen vanhempiensa hoiviin toipumaan yhdessä Daisyn kanssa. Pertillä ei ollut aikaa surra, hän palasi työhön monenlaisten vastuutehtävien, kiireen ja avunpyyntöjen keskelle. Keniassa oli alkanut sadekausi.
   Pertti kaipasi kipeästi perhettään. Hän hautasi oman kipunsa lapsen kuolemasta pariksikymmeneksi vuodeksi mielensä pohjalle.

   Kakamegassa Victorianjärven koillispuolella oli alkamassa Kenian vesiministeriön ja Suomen ulkominsteriön yhteinen Länsi-Kenian vesihuoltohanke. Sen toteutti YIT´n ja Finnconsult Oy´n muodostama Kefinco-työyhtymä. Hankkeeseen liittyvää yhteisötoimintaa johtamaan etsittiin viideksi vuodeksi henkilöä, joka tuntisi paikallsita kulttuuria ja kieltä. Ulkoministeriöstä oli oltu yhteydessä LKA´han ja Saalemiin, joista Pertti oli häneltä itseltään kysymättä alustavasti luvattu tähän tehtävään.
   Pertti sai kuulla asiasta vasta, kun Kefincosta otettiin yhteyttä. Tieto oli hänelle šokki.
   Söderlundien sydämet olivat Daisyn syntymän myötä avautuneet vammaisille, joita Keniassa hävettiin ja pidettiin piilossa usein epäinhimillisissä oloissa. Vammaisuuden uskottiin johtuvan henkien kostosta vanhempien väärän teon takia, tai siitä syystä, että joku oli kironnut lapsen. Monen vammaisen kohtalona oli elää piilossa sekä kuolla vailla hoitoa ja ihmisarvoa liian varhain. Söderlundit kokivat voimakasta halua tehdä jotain tämän unohdetun kansanosan eteen.
   
   Saalem-seurakunta ja LKA eivät voineet omien tilanteidensa ja linjaustensa takia osallistua Söderlundien suunnitelmiin. Pertti ymmärsi, että hänen siirtymisensä Kefincolle olisi tässä vaiheessa LKA´lle helppo ratkaisu päästä ulos hankalasta tilanteesta.
   Pertti ja Heidi pohtivat vaikeaa tilannettaan ja rukoilivat viisautta. Vammaistyöhön ei tullut LKA´lta tukea, eivätkä Söderlundit halunneet palata Suomeen, mitä väläytetttiin toisena vaihtoehtona.
   Kefincon vesiprojektin johtajia kävi neuvottelemassa Pertin kanssa henkilökohtaisesti ja pyytämässä töihin. Ja lopulta Söderlundit päättivät hypätä uuteen elämänvaiheeseen viideksi vuodeksi, vaikka päätös olikin heille vaikea.

   Hankkeen ideana oli innostaa kyläläiset yhdessä ottamaan vastuu puhtaan veden saannista. Kaivoja käyttävät taloudet maksoivat pienen summan rahastoon, josta tarvittaessa rahoitettiin varaosien hankinta.
   Kokemuksen kautta Pertti näki parhaaksi kouluttaa yhdessä tiiminsä kautta jokaiselle kaivolle huoltaja. Näitä olivat esim. paikalliset polkupyöräkorjaajat, joilla oli jo valmiiksi teknistä tajua ja kulkuneuvo. He saivat työkalut ja opetusta kaivojen huoltoa varten.
   Jokaisen huoltajan vastuulle annettiin lähiseudulta kolmisenkymmentä kaivoa. Varaosia toimitettiin kylien kauppoihin tai toreille myytäviksi.
   Pertti koulutti tiiminsä kanssa myös satoja naisia kaivojen huoltajiksi, vaikka varsinkin muslimimiehet vastustivat sitä aluksi. Kun he lopulta alkoivat ymmärtää, millaista etua läheltä saatavasta puhtaasta vedestä oli talouksille, he suorastaan tarjosivat vaimojaan koulutettaviksi. Sairaudet vähenivät, ja naisille jäi enemmän aikaa lastenhoitoon, siivoamiseen, ruoanlaittoon, polttopuiden hankintaan ja maatöihin. Naisten tyytyväisyys, asema ja arvostus kohenivat tämän myötä.

   Daisy sai vihdoin kaipaamansa sisaruksen, kun Söderlundeille syntyi toinen tytär, Jamie Sylvia, vuoden 1985 elokuussa Suomessa. Heidi matkusti jo pari kuukautta ennen synnytystä Daisyn kanssa vanhempiensa luokse. Hänestä oli mukava ajatella, että hän voisi ennen ja jälkeen synnytyksen levätä rakkaiden sukulaistensa ympäröimänä. Pertti lensi perässä ja ehti kameroineen juuri sopivasti mukaan synnytykseen.
   Lokakuussa 1988 syntyi vielä tytär, Ellen Nathalie. Pertti oli mukana synnytyksessä. Ja videokamera.

   Vastasyntynyt tytär sylissään Pertti päätti antaa enemmän aikaa perheelleen. Hän oli hätkähtänyt huomattuaan Daisyn ja Jamien vieraantuneen hänestä. Työ, seurakunta ja autot olivat vieneet liikaa aikaa.
   Pertti ei halunnut toimia oman isänsä tavoin, mutta oli huomaamattaan ajautunut samaan. Ehkä häneen oli myös vaikuttanut afrikkalainen miehenmalli, mihin lasten hoitaminen ei kuulunut. Silti suuri lapsiluku oli ja on edelleen afrikkalaismiehille tärkeä asia.   

   1980-luvun puolivälissä Åken ja Pirkon vuodet Keniassa alkoivat olla ohi. Åke oli antanut parhaat vuotensa Kenialle, mutta hänelle oli vielä auennut uusi menestyksekäs hengellinen työ Ugandassa. Työtä riittäisi siellä myös muutamassa LKA´n rakennusprojektissa.

   Kefinco-projekti päättyi Pertin osalta sovitusti vuonna 1988. Pertti ja Heidi palasivat vammaisasioiden pariin. Pertillä oli kunnianhimoinen hanke, Daisy Centre, koulu vamamisille lapsille. Mutta LKA ja Söderlundien oma seurakunta eivät vieläkään olleet lämmenneet ajatukselle. Suomalaiset olivat varovaisia suurten hankkeiden rahoittamisessa kehitysmaissa, sillä muutamat sellaiset olivat rauenneet nieltyään ensin paljon avustusrahoja. Pertti muuttui viikko viikolta uupuneemmaksi, ahdistuneemmaksi ja masentuneemmaksi.
   Sitten, paljon myöhemmin, syksyllä 1992, tapahtui ihme. Masennukseen vaipunut Pertti sai puhelun eräästä helsinkiläisestä asianajotoimistosta. Asianajajan nimettömänä pysyttelevä asiakas halusi lahjoittaa hankkeelle 500.000 markkaa.
   Lahjoitus jo näkyi jo seuraavana päivänä yhdistyksen tilillä. Joten totta se oli.
   Daisy Centren rakennusprojekti alkoi uudelleen.

   Pertti ja Heidi aloittivat vammaistyön Kakamegassa jo ennen kuin Daisy Centre avattiin. He etsivät vammaisia lapsia ja kertoivat näiden huoltajille valmistumassa olevasta koulusta. He myös olivat yhteistyössä erään peruskoulun kanssa, jossa oli yksi huonokuntoinen luokka vammaisille. Söderlundit remontoivat luokkahuoneen ja tuottivat Suomesta seuraavana vuonna Keniaan merikontillisen käytettyjä hyväkuntoisia pyörätuoleja ja muita apuvälineitä. Niistä riitti jaettavaa monille Kakamegan alueen vammaisille. Länsi-Keniassa laskettiin tuohon aikaan olleen jopa sataviisikymmentätuhatta eri tavoin vammaista ihmistä.
   Daisy Centren rakennukset valmistuivat Pertin valvonnassa kesäkuussa 1995 siihen vaiheeseen, että siellä saatettiin aloittaa koulunpito aluksi kahdelletoista oppilaalle. Vähitellen oppilaita tuli lisää.
   Daisy Centren ja Kakamegan helluntaikirkon virallisia avajaisia juhlittiin syyskuun lopulla vuonna 1998.

   Pertti ymmärsi jo ennen Kakamegan kirkon ja koulun vihkiäisiä, että hän oli Heidin kanssa nyt tehnyt sen, mitä varten he olivat asuneet kaupungissa kaikki nuo vuodet. Seurakunnan perustaminen oli ollut yksi tärkeimmistä projekteista. Pertille tuotti iloa katsella rakkaita seurakuntalaisia, jotka kokoontuivat uuden kirkkonsa suojissa.

   Kun Pertin isä Åke kuoli, Pertin elämässä aktivoitui uudelleen suru oman poikavauvan menettämisestä, vaikka tapahtumasta oli jo aikaa. Pertti ja Heidi olivat alusta saakka kertoneet tyttärilleen avoimesti, että näillä oli ollut myös veli. Roy oli jollain tavalla ollut läsnä perheen elämässä koko ajan, eikä häntä ollut unohdettu.
   Royn kohtalo alkoi toden teolla vaivata Perttiä vuonna 2007, jolloin hän työnsä puolesta osallistui Nairobissa järjestettyyn pariviikkoiseen traumakoulutukseen. Yhdysvalloista ja Britanniasta tulleet kokeneet psykologit auttoivat Perttiä muistamaan vuosien takaiset hirveät hetket.
   Pertti kirjoitti kaikki tunteensa ja kysymyksensä kirjeeksi Jumalalle ja naulasi sen puuristiin, joka oli tuotu luokkaan. Näin tekivät muutkin kurssilaiset omien kipukohtiensa kanssa. Monet heistä olivat joutuneet kokemaan erittäin traumaattisia asioita. Sen jälkeen kurssilaiset rukoilivat yhdessä ja polttivat kirjeet.
   Vihdoin Pertti sai vapautuksen taakasta, jota ei ollut tietoisesti edes käsittänyt kantaneensa.

   Pertti Söderlundin elämä on ollut lievästi sanottuna värikästä, ja Kirsi-Klaudia Kangas on saanut koostettua tämän elämäntarinan kirjaksi, joka on sekä dokumentti afrikkalaisesta elämänmuodosta että kertomus uskosta ja tahdosta, jotka ovat vieneet uskomattomalla tavalla valtavienkin vaikeuksien yli. Eräs niistä tarinoista, joissa todellisuus on toisinaan fiktiota ihmeellisempää.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto II
Leymah Gbowee ja Carol Mithers: Meissä on voimaa
Alkuteos Mighty Be Our Powers 2011
Suomentaja Kirsi Luoma
Otava (paino), Like 2012
309 sivua


Vuoden 2011 Nobelin rauhanpalkinto jaettiin kolmen henkilön kesken. Yksi heistä oli  arabikevään voimanainen Tawakel Karman, kaksi muuta voittajaa löytyi Liberiasta. Toinen näistä oli Liberian tuore presidentti Ellen Johnson Sirleaf ja toinen liberialainen aktivisti Leymah Gbowee (s. 1972), joka perusti sisällissodan repimässä maassa liikkeen, joka lopulta pakotti maan rauhaan. Miten kaikki kävi, siitä kertoo Gboween kirja Meissä on voimaa.

   Alkuvuonna 1989 Leymah, hänen sisarensa Josephine ja kaksi serkkua olivat valmistuneet lukiosta samanaikaisesti. Sen kunniaksi Leymahin ja Josephinen vanhemmat järjestivät suurimmat juhlat, mitä niillä kulmilla oli koskaan nähty.
   Pieneen taloon saapui suuri määrä vieraita. Niin suuri, että juhlat levisivät naapurustossa asuvan isoäidin luokse ja siitä edelleen naapurustoon. Mutta ei se ketään häirinnyt.
   Vaikka kortteli sijaitsi maan pääkaupungissa, talorykelmä Old Roadilla lähellä Spriggs Paynen lentokenttää muistutti tavallaan kylää. Asumukset olivat niin lähekkäin, että omalta kuistilta saattoi haistaa, mitä ruokaa naapurissa tehtiin. Lapsia näkyi aina kuljeksimassa hiekkaisilla poluilla ja pelailemassa siellä, missä oli avointa tilaa.
   Leymahin vanhemmat olivat kasvaneet köyhissä oloissa, mutta sinä iltana kaikki saattoivat nähdä, miten hyvin he olivat elämässä pärjänneet. Kaksi tytärtä oli valmistunut Monrovian parhaisiin lukeutuvasta yksityiskoulusta ja jatkaisi pian yliopistoon. Juhlien ruoka- ja juomatarjoilu oli niin ylenpalttinen, että siitä puhuttaisiin vielä pitkään.
   Leymah rakasti lapsuudenkotiaan. Ei Old Roadin asuinalue mitenkään ylellinen ollut, ei siellä ollut päällystettyjä jalkakäytäviä eikä asunnoissa ilmastointia. Mutta taloissa oli televisio, kylpyhuone ja uudenaikainen keittiö. Alue ei ollut slummia, siellä ei ollut kodittomia eikä kerjäläisiä. Yhteishenki oli vahva, ja omasta jaettiin muille.
   Leymah ja hänen neljä sisartaan kulkivat alituisesti oman kodin ja isoäidin talon välillä. Oikeastaan tämä oli isotäti, mutta oli kasvattanut sisarusten äidin ja tytöt käyttivät hänestä nimitystä Ma. Kuten muutkin perinteiset kätilöt, Ma auttoi synnytyksessä naisia, joilla ei ollut varaa lääkäriin.
   Valmistujaisiltana Leymah oli tyytyväinen myös itseensä. Hän oli ollut hieman ujo ja epävarma varhaisnuori sekä tuntenut jäävänsä vuotta vanhemman Josephinen varjoon. Lukiossa Leymah kuitenkin pääsi oikeuksiinsa. ujous kaikkosi, kun hän nousi puhumaan, ja hänet valittiin opiskelijahallitukseen. Hän kävi puhumassa kaupungin eri kouluissa ja sai nimensä parhaiten menestyneiden opiskelijoiden luetteloon. Myös pojat alkoivat osoittaa kiinnostustaan ja Leymah käsitti näyttävänsä kauniilta: hän oli pitkä ja hoikka, ja hänellä oli pitkät hiukset, joita hän piti niskassa palmikolla.
   Lukion loppuessa Leymah oli jo riittävän itsevarma. Hän oli ylpeä voidessaan sanoa, että menisi yliopistoon opiskelemaan biologiaa ja kemiaa. Samalla hän tiesi elämän muuttuvan aina vain paremmaksi. Häntä odottivat kiehtovat älylliset seikkailut, ja hän valmistuisi pitkäaikaiseen unelma-ammattiinsa, lääkäriksi.
   Leymah katseli elämäänsä kauas tulevaisuuteen. Opiskelua, töitä, avioliitto, lapsia. Jonain päivänä hän kenties asuisi  hulppeassa ilmastoidussa tiilitalossa Payne Avenuella.
   Leymah oli seitsemäntoista ja pystyi mihin tahansa. Pian hän valloittaisi maailman.

   Maa, jossa Leymah asui, oli Liberia, maa, josta oli vuonna 1822 tullut siirtokunta, johon asettui asumaan Yhdysvalloista tulleita entisiä orjia ja muita mustia sekä Uuteen maailmaan matkalla olleilta orjalaivoilta vapautettuja afrikkalaisia. Liberia itsenäistyi vuonna 1847, mutta yhteys Yhdysvaltoihin säilyi vielä pitkään elintärkeänä.
   USA oli esikuvana Liberian perustuslaille, ja pääkaupunki nimettiin Yhdysvaltojen presidentin James Monroen mukaan. US-dollari pysyi virallisena valuuttana 1980-luvulle saakka ja oli haluttua kaikkialla vielä senkin jälkeen, kun maassa oli siirrytty käyttämään Liberian dollaria. Leymah ja hänen ystävänsä varttuivat katsellen Dallasia ja he kannattivat Los Angelesin koripallojoukkue LA Lakersia.
   Liberiassa esivanhempien syntyperä määräsi ihmisen sosiaalisen aseman. Poliittisen ja taloudellisen eliitin muodostivat orjalaivoilta ja Yhdysvalloista tulleet uudisasukkaat. Orjalaivoilta tulleita kutsuttiin kongolaisiksi, Yhdysvalloista tulleita puolestaan liberianamerikkalaisiksi. Nämä ryhmät katsoivat olevansa sivistyneempiä ja arvokkaampia kuin aluetta ennestään asuttaneet afrikkalaisheimot.
   Tämä eliitti perusti suuria plantaaseja, jotka toivat mieleen Yhdysvaltojen etelävaltiot, ja pitivät vallan tiukasti käsissään. Ja he tekivät alkuperäsikansoille saman minkä toiset olivat tehneet heille Amerikassa. He perustivat omat koulunsa ja kirkkonsa, ja tekivät muut heidän palvelijoikseen. Leymah kuvaa tilannetta, että se olisi sama kuin jos joku menisi vieraaseen taloon, ottaisi vastaan tarjotut ruoat ja juomat, minkä jälkeen ahdistaisi isäntäväen nurkkaan sanoen: "Tämä huone on nyt minun."

   Leymahin valmistujaisten aikoihin joukko aseistettuja kapinallisia tuli Norsunluurannikon puolelta rajan yli Nimban maakuntaan Pohjois-Liberiaan. Kapinallisten johtaja Charles Taylos uhosi heidän syrjäyttävän presidentti Doen.
   Leymahin vanhemmat eivät olleet millänsäkään. Nimban maakunta oli kolmen tunnin ajomatkan päässä, ja sissiryhmä oli pieni. Hallitus kyllä hoitaisi ongelman.
   Seuraavina kuukausina Leymahin koululuokka luokka hajaantui kuka minnekin. Josephine kirjoittautui kristilliseen collegeen opiskelemaan laskentaa ja liikkeenjohtoa. Maaliskuussa 1990 Leymah aloitti opinnot Liberian yliopistossa.
   Toukokuussa perhe muutti Paynesvilleen, yhteen Monrovian esikaupungeista. Ma jäi asumaan omaan taloonsa ja Leymahin isä antoi perheen talon vuokralle.
   Hallitus ei kuitenkaan ollut nujertanut Taylorin johtamaa kapinallisjoukkoa. Sissit hyökkäsivät yhä uusiin kohteisiin, valtasivat alueita, etenivät etelään, Monroviaa kohti. Leymahin vanhemmat kuitenkin kieltäytyivät näkemästä vaaraa.
   Leymahin sisaren Genevan poikaystävä toimi oppositioliikkeessä, joten Geneva tiesi, kuinka syvästi monet vihasivat Doeta. Eikä hän ollut yhtä luottavainen. Hän vaati perhettä lähtemään maasta.

   Heinäkuussa eräänä aamuna kaukaa alkoi kuulua outoja jysähdyksiä. Eräs sukulaismies tunnisti äänen. Kapinalliset olivat siellä.
   Pian jysähdykset lakkasivat. Kun kello tuli 17, Leymah sulki silmänsä ja kuvitteli kuulevansa minä hetkenä tahansa autojen lähestyvän tietä pitkin. Vanhemmat ja Geneva palaisivat kotiin. Radiossa kerrottaisiin, ettei mitään vaaraa ollut.
   Mutta ilta kului. Tuli seuraava aamu. Eikä kukaan palannut.
   Ovelle alkoi ilmaantua Leymahin vanhempien ystäviä, jotka hekin työskentelivät hallinnon palveluksessa, kuten Leymahin isäkin. Sissit olivat vallanneet heidän asuinalueensa. Ei aikaakaan, kun talossa oli yli kolmekymmentä henkeä.
   Kului päiviä. Leymah joutui ottamaan vastuun talosta. Hän ei pelännyt, hän oli vihainen. Hän oli tyttö, joka ei ollut koskaan ennen joutunut kantamaan vastuuta eikä tekemään tärkeitä päätöksiä. Tuo rooli ei olisi kuulunut hänelle.

   Kuudentena päivänä äiti ja Geneva tulivat kotiin linkuttaen ja yltä päältä mudassa. He olivat joutuneet työmatkalla keskelle sissien ja Liberian armeijan välistä tulitaistelua. He olivat joutuneet jättämään auton ja juosseet lähellä olevaan taloon, johon he jumiutuivat päiväkausiksi. Taistelujen tauottua he olivat taivaltaneet kotiin pitkää kiertotietä suon halki.
   
   Eräänä iltapäivänä saapui pakettiauto, jossa liehui Yhdysvaltojen lähetystön lippu. Leymah tunsi kuljettajan, jolla oli mukanaan kaksi Yhdysvaltojen merijalkaväen sotilasta. Isä oli lähettänyt nämä hakemaan perheensä.
   Ei ollut aikaa miettiä, mitä pakata mukaan. Kaikki nappasivat tavaran sieltä, toisen tuolta. Leymah oli onnellinen päästessään lähtemään, ja niin varma siitä, että palaisi pian takaisin, ettei edes kääntynyt vilkaisemaan taloa sieltä lähdettyään.

   Kun auto saapui kaupunkiin, Geneva ilmoitti menevänsä asumaan Josephinen luo. Amerikkalaissotilaat veivät muun seurueen Pyhän Pietarin seurakunnan tiloihin Sinkorin kaupunginosaan. Siellä seisoi koruton kaksikerroksinen seurakuntatalo, jonka alakerrassa oli toimistotiloja ja yläkerrassa kappeli sekä makuusaleja. Itse kirkko oli lyhyen matkan päässä.
   Samassa pihapiirissä oli myös jokunen pienempi betonitalo, jossa asuivat mm. piispa ja kirkon varainhoitaja. Varainhoitajan perhe oli paennut Guineaan, ja hän majoitti Leymahin perheen luokseen.
   Seuraavien viikkojen aikana isän onnistui tulla tapaamaan perhettään yhden kerran. Hänen täytyi pysytellä Yhdysvaltojen lähetystössä. Hänen mielestään perheen kannatti jäädä toistaiseksi seurakunnan tiloihin, sillä hänen tietojensa mukaan Taylorin joukot olivat soluttautuneet Paynesvilleen.
   Vähitellen elämä kaupungissa seisahtui. Koulut sulkivat ovensa, eikä sähköä enää tullut. Ruokaa oli yhä vaikeampi löytää.

   Yhtenä aamuna, kun Leymah kulki serkkunsa kanssa kadulla, he näkivät kaksi teini-ikäistä poikaa, joilla oli farkut ja punaiset teepaidat. Niihin aikoihin liikkui huhu, minkä mukaan punainen teepaita oli kapinallisten "univormu".
   Äkkiä poikien taakse jyristeli avolava-auto. Auto pysähtyi jarrut kirskuen ja sieltä hyppäsi sotilaita. He ampuivat toisen pojan. Toinen poika säntäsi pakoon sotilaat kannoillaan.
   Huuto juuttui Leymahin kurkkuun. Hän ei ollut koskaan nähnyt ketään tapettavan.
   Seitsemäntoistavuotias ei yleensä pohdiskele kuolemaa, eikä varsinkaan omaansa. Nyt kuolema kuitenkin väijyi kaikkialla, ja Leymah käsitti, että hänen oma vuoronsa saattoi olla milloin tahansa.

   Kerran Leymahin äiti näki resuisen miehen tonkimassa roskaläjiä. Tämä oli etsimässä öljypalmun pähkinöitä. Eli niillä, koskapa muuta syötävää ei ollut.
   Siinä Liberiassa, jonka Leymahin äiti tunsi, ajatus oli mieletön. Hän kävi kaatamassa muutaman kupillisen riisiä muovipussiin ja antoi pussin miehelle.
   Kun mies lähti astelemaan pois, sotilaita täynnä oleva lava-auto jyristeli hänen rinnalleen ja pysähtyi. Sotilaat kysyivät, mitä miehellä oli mukanaan. Ja sitten, kuka riisin oli antanut.
   Sotilaiden levittämän huhun mukaan kapinalliset jakoivat riisiä tullessaan uusille alueille voittaakseen asukkaat puolelleen. Jos jollain oli hallussaan kallisarvoista "kultapölyä", hän oli automaattisesti epäilyksen alainen.
   Leymahin äiti yritti puuttua tilanteeseen, mutta ei saanut sanaa suustaan. Sotilaat riuhtaisivat riisipussin miehen kädestä ja ampuivat tämän siihen paikkaan.
   Äiti itki yhä, kun Leymah palasi kaupungilta. Hän hoki hokemistaan tappaneensa ihmisen.
   Sotilaat edustivat samaa hallitusta, jota äiti tuki. Hallitusta, jonka leivissä isä oli.

   Enää kukaan ei voinut aliarvioida Tayloria. Tämä oli viettänyt aikaa Burkina Fasossa ja Libyassa hankkimassa sotilaskoulutusta. Taylorin NPFL-sisseille virtasi aseita liittolaisilta Burkina Fasosta ja Norsunluurannikolta. NPFL jakoi niitä eteenpäin kaikille, joita hallituksen joukot uhkasivat.
   Maaseudulla Taylorin joukot värväsivät lapsisotilaiksi poikia, joista moni oli menettänyt vanhempansa sodassa. Heistä muodostettiin omia yksiköitään, joita kutsuttiin pienten poikien joukko-osastoiksi. Nämä lapset vuorostaan nimittivät Tayloria isäpapaksi.
   Ulkomaalaiset alkoivat paeta maasta. Neljä yhdysvaltalaista sotalaivaa ankkuroi Liberian rannikon edustalle. Merijalkaväki evakuoi Yhdysvaltojen kansalaisia, muttei yrittänyt puuttua tilanteeseen. Sitten Irak hyökkäsi Kuwaitiin ja Yhdysvaltojen huomio kääntyi toisaalle.

   Myöhemmin Leymah ja perhe pääsivät suurlähetystöön isän luokse. Siellä oli ruokaa, ja nälkiintynyt perhe söi vatsansa pullolleen. Parhaiten Leymah muistaa kuitenkin olohuoneen vieressä seisoneen vaalean sohvan, joka oli iso ja pehmeä. Hän makasi sohvalla tuntikausia ja antoi vallan turtumukselle, jota oli jo alkanut tuntea nähdessään sotilaiden tekemiä raakuuksia.
   Leymah antoi turtumuksen kasvaa kasvamistaan, kunnes se täytti hänet kokonaan ja työnsi sivuun kaiken muun. Leymahin silmät pysyivät suljettuina, samoin hänen mielensä, ja hän liukui pois toiseen maailmaa. Tyhjään. Seesteiseen.
   Perhe viipyi lähetystössä kolme viikkoa. Isä sanoi, ettei voinut jättää työtään, mutta syyskuun ensimmäisellä viikolla hän hankki perheelleen liput ghanalaiseen rahtilaivaan, joka saapui evakuoimaan muiden Länsi-Afrikan maiden kansalaisia Liberiasta.
   Leymah luuli olevansa matkalla Sierra Leoneen, mutta päätyikin Ghanaan. Hän ei saanut yhteyttä isäänsä, eikä tämä tiennyt moneen kuukauteen, mitä hänen perheelleen kuului tai missä kaikki edes olivat.
   Monroviassa lähetystön muurien ulkopuolella väkivalta paheni pahenemistaan. Myöhemmin isä kertoi, että tehtyään työnsä hän oli vain istunut asunnossaan ja tuijottanut ikkunasta merelle.
   Leymahin ja perheen uusi koti oli Buduburamin pakolaisleiri. Ankea 60 hehtaarin suuruinen alue, joka oli aiemmin toiminut rukousleirinä, sijaitsi syrjässä muusta asutuskesta 50 kilometrin päässä Ghanan pääkaupungista Accrasta. Aluksi pakolaisia oli vain muutama sata, mutta ennen pitkää leirillä asui 50.000 liberialaista. Leymah muutti perheen kanssa keskeneräsieen betonitaloon, jossa ei ollut kalusteita, ikkunalaseja eikä juoksevaa vettä.
   Viikot ja kuukaudet vierivät. Leymah nousi joka aamu varhain paistamaan donitseja, joita myymällä sai hankittua hieman lisätuloja. Geneva meni töihin leirin pienelle klinikalle hoitamaan potilaskortistoa. Leirillä avattiin myös koulu, ja Leymahin nuorin sisar Fata alkoi käydä oppitunneilla.
   Josephine oli viidennellä kuulla raskaana. Hän voi pahoin ja oli alamaissa. Hän ikävöi aviomiestään, joka oli vieraan maan kansalaisena lennätetty pois Monroviasta.

   Joka iltapäivä kokoonnuttiin kuuntelemaan radiosta uutisia kotimaasta. Pian Leymahin tulon jälkeen Prince Johnson miehineen oli vanginnut presidentti Doen ja kiduttanut tämän kuoliaaksi. Kidutus oli kestänyt kuusi tuntia, ja kaikki saivat tietää tapahtumien yksityiskohdat, koska teloitus oli kuvattu videolle ja kasetteja kaupiteltiin Monrovian kaduilla.
   Aluksi leirillä juhlittiin. Pakolaisleirillä tiedettiin, millaisiin hirmutöihin Doe tukijoineen oli syyllistynyt. Kenties tilanne nyt paranisi?
   Monroviaan saapui Lansi-Afrikan talousyhteisön Ecowasin rauhanturvajoukkoja, jotka asettivat uuden hallituksen. Sitä johti professori Amos Sawyer, joka oli palannut maanpaosta.
 
   Taistelut kuitenkin jatkuivat. Taylor sai haltuunsa yhä laajempia alueita.
   Taylor oli kuitenkin menettänyt suosiotaan maasta paenneiden liberialaisten keskuudessa raakalaismaisten otteidensa takia. Esimerkiksi maanpaossa elävien liberialaisten perustama järjestö ACDL oli sanoutunut irti hänestä.
   Taylor hallitsi kaikkea pääkaupungin ulkopuolella. Liberian puuteollisuus, timantti- ja rautamalmikaivokset sekä Margibin maakunnassa sijaitseva iso Firestonen kumiplantaasi olivat hänen määräysvallassaan. Ulkomaiset yhtiöt olivat valmiita maksamaan toimiluvista Taylorin vaatiman hinnan. Ja rahoilla ostettiin lisää aseita.
   Prince Johnsonin miehet kävivät yhä sotaa Tayloria vastaan. Ja Monroviassa mellastivat nuoret taistelijat, jotka ryöstivät kaiken, mikä irti lähti.

   Toukokuussa 1991 Monroviaan saapuivat Ecovasin rauhanturvajoukot, joista käytetään nimitystä Ecomog. Muodostettiin uusi väliaikaishallinto, ja taistelut lakkasivat. Leymah palasi Liberiaan.
   Melkein heti perille päästyään Leymah käsitti tehneensä virheen. Olihan hän kuullut, että tilanne kotimaassa oli kammottava, mutta silti näkymät olivat odotettua hirveämmät.
   Perheet elivät rakennusten raunioissa. Ilkivallan kohteeksi joutunut John F. Kennedyn sairaala oli kiinni. Leymahin yliopisto oli tuhottu. Kaupungissa elettiin ilman juoksevaa vettä ja toimivia käymälöitä.
   Isä oli edelleen asunnossaan Yhdysvaltojen lähetystössä, mutta ei voinut ottaa Leymahia sinne asumaan. Josephinen libanonilaismies oli palannut Liberiaan ja vuokrasi pientä asuntoa kaupungin keskustassa alueella, joka oli säästynyt suhteellisen hyvin tuholta. Sieltä Leymah sai käyttöönsä huoneen. Kun kaupunkiin palasi pari hänen ystäväänsä, he majoittuivat kaikki samaaan huoneeseen.
   Väkeä palaili vähitellen. Tulijat raivasivat raunioita ja yrittivät päästä uuden elämän alkuun. Libanonilaiset kauppiaat availivat liikkeitään, joissa myytiin jo unhoon vaipuneita ylellisyyksiä: kenkiä, vaatteita, parfyymeja ja kosmetiikkaa.

   Leymah kävi katsomassa vanhaa kotitaloa. Seinät olivat vielä pystyssä, mutta sisältä kaikki oli joko viety tai tuhottu.
   Kun ihmiset olivat palailleet alueelle ja huomanneet omaisuutensa kadonneen, he kiersivät tyhjissä asunnoissa ja veivät mitä oli jäljellä. Naapurin nainen oli pukeutunut hienosti, selvästikin kaupungille menossa - jaloissaan Leymahin Dexter-saappaat.
   
   Leymah oli unelmoinut paikasta, jota ei enää ollut. Hänen kotinsa oli mennyttä. Hänen rakastamansa ihmiset olivat poissa - osa paennut muualle Liberiaan tai ulkomaille, osa kuollut.
   Leymah kuvailee tilannettaan krijoittaen, että kun ihminen paiskataan niin äkisti viattomuudesta pelon, tuskan ja menetysten täyttämään maailmaan, on kuin sydämestä ja mielestä leikattaisiin veitsellä paloja kuin kinkusta siivuja. Lopulta jäljellä on pelkkää luuta.
   Tyttö, joka oli laulanut ja tanssinut valmistujaisjuhlissaan vajaat kaksi vuotta aiemmin, oli tyystin kadonnut.

   Monroviassa Leymah tapasi Danielin, joka oli ollut samalla leirillä Ghanassa. Hän myös muisti, mitä tästä oli puhuttu.
   Daniel oli tullut leirille vaimonsa ja lapsensa kanssa, ja vaimo oli sairastunut. Heidän elämäänsä oli ilmaantunut avulias nainen, joka oli ostanut vaimolle antibiootteja ja hoitanut häntä. Sitten tämä nainen ja Daniel olivat aloittaneet suhteen. Jonkin ajan kuluttua Leymah näki yhä sairasta naista, mutta Daniel ja tämä auttaja olivat häipyneet. Leymah päätti olla varuillaan tuon koijarin kanssa.
   Erään kerran palatessaan kotiin Leymahin huonetoverit söivät voileipiä, joita oli iso kassillinen. He eivät olleet nähneet aikoihin sellaista ruoan paljoutta. Daniel oli käynyt tuomassa leivät Leymahille.
   Pian Leymah huomasi istumassa ravintolassa Danielin kanssa. Heidän jutellessaan Daniel katsoi tarkkaan Leymahin kasvoja ikään kuin huoneessa ei olisi ollut ketään muuta.
   Sitten Leymah sairastui malariaan. Hän tarvitsi lääkettä, mutta koko Monroviassa oli vain muutama lääkäri. Ystävät veivät Leymahin sitten klinikalle.
   Leymahilla ei ollut aavistustakaan, miten hän lääkärilaskun maksaisi. Mutta sitten hän kuuli, ettei laskua ollutkaan. Joku mies oli hoitanut laskun hänen puolestaan. Daniel jälleen.
   Ja niin se alkoi.

   Miksi Leymah retkahti niinkin huonomaineiseen tapaukseen kuin Daniel?  Jälkikäteen hän löytää valinnalleen useitakin syitä.
   Osittain kyse oli varmaankin taloudellisesta turvallisuudesta. Kun lähes kaikki Leymahin tuntemat ihmiset olivat työttömiä, Daniel työskenteli Yhdysvaltojen suurlähetystön logistiikkavastaavana ja ansaitsi 800 USD kuussa (kymmeniätuhansia Liberian dollareita).
   Asiaan vaikutti myös seksi, joka heillä kahdella oli intohimoista ja kiihkeää. Ja sitten oli tietenkin sota, mitä ilman Leymah olisi opiskellut ja asunut kotona vanhempiensa turvissa eikä olisi sinnitellyt omillaan muiden yhtä eksyksissä olevien nuorten kanssa kaupungissa, missä mikään ei toiminut.
   Ja Leymahilla oli menossa kapinavaihe. Hän oli kyllästynyt olemaan kiltti tyttö, joka huolehti sukulaisten täyttämästä talosta vanhempien poissa ollessa, uskaltautui vaarallisille kaduille hankkimaan syötävää koko joukolle ja kanniskeli nälkäisiä lapsia selässään. Hän nyt kuitenkin oli vasta 19-vuotias ja halusi välillä nauttiakin elämästä.

   Daniel olisi halunnut olla kaiken aikaa yhdessä, mutta yhtenä iltapäivänä Leymah sanoi hänelle pitävänsä seuraa eräälle ystävälle, jonka veli oli kuollut. Kun Leymah tuli kotiin, Daniel väitti nähneensä hänet autossa valkoisen miehen kanssa. Ja löi.
   Ensin Leymah pelästyi, sitten hän raivostui. Ja sitten hän ei tiennyt, mitä olisi pitänyt ajatella, kun Daniel alkoikin rakastella pyydellen yhä uudelleen anteeksi tekoaan. Ja hokien vain rakastavansa Leymahia niin paljon.
   Pian Leymah sai selville, että Daniel oli toisiaan seurannut häntä hänen käydessään ulkona ystäviensä kanssa. Hänen täytyisi tehdä siitä loppu.
   Mutta kaksi viikkoa myöhemmin Leymah huomasi olevansa raskaana.

   Kuten Leymah sai myöhemmin oppia perheväkivallasta, raskaus ei koskaan ratkaise mitään, useimmiten se vain pahentaa tilannetta. Daniel alkoi kontrolloida häntä yhä tiukemmin, kun hänestä nyt "oli tullut Danielin".
   Daniel ei pitänyt siitä, että Leymahin ystävät kävivät heillä. Kun kotiin tarvittiin ruokaa, Leymahin oli odotettava, että Daniel ehtii kotiin, jotta he voisivat mennä ostoksille yhdessä.
   Josephinelle Leymah kertoi olevansa onneton. Danielin lyönneistä hän ei kertonut kenellekään.

   Liberiassa kapinaliike jakautui ryhmiin, laajeni ja voimistui. Maanpaossa elävä journalisti Alhaji Kromah kehotti muslimeja aloittamaan jihadin Charles Taylorin NPFL´ää vastaan. Yhdysvaltojen kouluttama erikoisjoukkojen upseeri Albert Karpeh liittoutui Kromahin kanssa, ja näin syntyi uusi kapinallisryhmittymä Ulimo.
   Sotilaallisten ryhmien välillä oli eroja. NPFL veti puoleensa nuorukaisia, jotka  tahtoivat kostaa sukulaistensa kuoleman tai rikastua. Prince Johnsonin miehet olivat varttuneempia, ja heidän joukossaan oli paljon entisiä sotilaita.
   Taylor oli esillä eniten, ja hänestä muodostui hyvin ristiriitainen miellikuva. Taylor oli kapinallisjohtaja, joka kuulosti vakuuttavalta ja järkevältä kansainvälisissä uutisohjelmissa, mutta kannusti sissejään sonnustautumaan mitä ihmeellisimpiin asuihin pelon lietsomiseksi. Taylorin joukot olivat pelottavan villejä ja arvaamattomia, ja heidän komentajansa toimittivat heille runsain määrin sokeriruokoviinaa, marihuanaa ja amfetamiinia.
   Syksyllä 1992 Taylor päätti vallata pääkaupungin ja hyökkäsi. Ecomog vastasi kranaateilla, ohjuksilla ja raskaalla tyksitöllä. Yhtäkkiä sota riehui kaikkialla.

   Leymahin poika Joshua syntyi helmikuussa 1993 vanhassa varastossa, jonka ruotsalaiset avustustyöntekijät olivat muuttaneet ensiapupoliksi. Äiti ja Josephine olivat mukana synnytyksessä, ja Leymah oli varma, että äiti kutsuisi hänet sen jälkeen kotiin. Afrikassa on tapana, että kun nainen on synnyttänyt, sukulaiset vievät hänet kotiin ja pitävät hänestä huolta. Jokainen vahtii vauvaa vuorollaan niin, että tuore äiti saa levätä ja toipua rauhassa.
   Leymah tahtoi kotiin, hän tahtoi olla äidin ja Man kanssa. Hän tahtoi, että nämä hössöttäisivät ja toisivat hänelle teetä ja paprikakeittoa. Mutta isän käytyä katsomassa Leymahia ja Joshuaa, äiti poistui sanaa sanomatta. Leymah lähti kotiin Danielin luokse.
   Se satutti. Leymah ajatteli, että vanhemmat vihasivat häntä. Ja sitten alkoi suututtaa.
   Hänhän oli ollut niin kunnollinen, ja nyt vanhemmat tekivät noin. Ja vaikka Leymah olisi syyllistynyt maailman hirveimpään rikokseen, hän oli silti näiden lapsi.
   Daniel näki, kuinka pahalta Leymahista tuntui. Hänen kaltaisensa miehet tahtovat aina uskotella naiselle, ettei kukaan muu kaipaa tätä, ja Daniel käyttikin kärkkäästi tilannetta hyväkseen.

   Leymah jumaloi lastaan, jota hän alkoi kutsua Nukuksi tämän lempituttipullon merkin mukaan.
   Silti Leymah oli hyvin yksinäinen. Geneva oli palannut Monroviaan, mutta hoiti omaa tytärtään, jonka isän kanssa oli mennyt kihloihin Buduburamissa. Ja nyt mies oli Yhdysvalloissa.
   Vain Josephine kävi säännöllisesti Leymahin luona, ja hänen vierailunsa olivatkin Leymahin ainoa henkireikä.

   Eräänä yönä Leymah ryntäsi ulos makuuhuoneesta yöpaita riekaleina. Hän nappasi mukaansa Raamatun ja lukkiutui kylpyhuoneeseen. Ja pyysi, että Jumala opastaisi häntä osoittamalla jonkin kohdan.
   Kirja aukeni kohdasta Jesaja 54. "Nyt Herra kutsuu sinua, hylättyä vaimoa, joka on toivonsa menettänyt. Sinä onneton, myrskyn piiskaama, sinä jota kukaan ei lohduta! Malakiitilla minä peitän sinun seinäsi, minä lasken sinun perustuksesi safiireista..."
   Ovi pamahti auki. Daniel katsoi avonaista kirjaa, luki jakeet ja nauroi vasten Leymahin kasvoja. Väitti, että kirjoitus oli kirjoitettu naiselle, joka ei pysty saamaan lapsia, ei Leymahille.
   Leymah ei kuunnellut. Malakiitilla minä peitän sinun seinäsi, minä lasken sinun perustuksesi safiireista.
   Seuraavien kymmenen vuoden aikana Leymah palasi noihin jakeisiin yhä uudestaan. Hän tiesi, että siinä oli hänen lupauksensa.

   Vähän myöhemmin Josephinen mies sai työkomennuksen Alankomaihin, ja koko perhe muutti sinne. Samoihin aikoihin Leymah huomasi olevansa jälleen raskaana.
   Leymah oli menettämässä suurimman lohtunsa. Hän ei pystynyt menemään lentokentälle hyvästelemään Josephinea, vaan jäi kotiin itkemään. Ja hän itki monta päivää. Hän oli suunnattoman väsynyt ja surullinen.
   Kaksi lasta. Nyt hän olisi todellakin ansassa.

   Tytär Amber syntyi huhtikuussa 1994. Noihin aikoihin Daniel menetti työpaikkansa jäätyään kiinni korruptiosta. Leymah yritti ansaita muutaman dollarin tekemällä leivonnaisia myyntiin. Daniel oli jatkuvasti äkäinen, koska ei pystynyt elättämään perhettään, kuten miehen olisi hänen mielestään kuulunut.
   Sinänsä hyvä isä Daniel osasi omalla tavallaan olla. Hän kantoi mielellään Nukua harteillaan ja katseli pojan pelaavan palloa. Kaikki mitä poika teki, oli isän silmissä jännittävää. Amberia Daniel kohteli aina kärsivällisesti ja hellästi.

   Kun sota oli vaihteeksi laantunut, oli aika miettiä myös normaalielämän asioita. Leymah sai tietää Unicefin, terveysministeriön ja Mother Patern -nimisen terveystieteisiin keskittyneen collegen yhteishankkeesta, jossa koulutettiin sosiaalityöntekijöitä auttamaan sodan traumatisoimia ihmisiä.
   Ohjelmassa oli aluksi muutama kuukausi luokkaopetusta Mother Paternissa. Osa opetuksesta oli räjäyttää Leymahin tajunnan.
   Kerran kun oppitunnin aiheena olli avioliitto ja perhe-elämä, opettaja puhui perheväkivallan kierteestä. Siitä, kuinka väkivaltaisissa suhteissa romanttista kuherrusvaihetta seuraa aina lyöminen, sitten anteeksipyyntö ja uusi kuherrusvaihe.
   Tuohan päti täydellisesti Leymahiin. Hehän puhuivat hänen elämästään.
   
   Kerran keskusteltiin traumoista ja siitä, kuinka tullakseen sosiaalityöntekijäksi henkilön täytyy "oppia muutokseen" eli käsitellä omat kipupisteensä ennen kuin pystyy auttamaan muita. Leymah alkoi ensimmäistä kertaa oivaltaa, kuinka huonolla tolalla hänen asiansa olivat.
   Vähä vähältä Leymah ryhtyi laittamaan kampoihin. Kun yhtenä päivänä Amberilla oli vähän kuumetta, Daniel vaati Leymahia jäämään kotiin. Leymah ei suostunut, ja kun hän palasi kotiin, Daniel löi häntä. Mutta seuraavana päivänä Leymah meni jälleen.
   Aamuisin Leymah tunsi heti herätessään, että hänen elämällään oli jokin tarkoitus. Kurssilaisille maksettiin pientä palkkiota, joten hän toi samalla rahaa perheelleen. Sekin tuntui hyvältä.

   Sitten alkoi kenttäjakso. Leymah työskenteli Sierra Leonesta tulleen pakolaisryhmän kanssa. Sierra Leone oli ollut sisällissodassa vuodesta 1991, ja kun Liberiassa oli tuolloin suhteellisen rauhallista, pakolaisia hakeutui myös sinne. Monrovialaisessa pakolaiskeskuksessa asui viitisenkymmentä naispuolista pakolaista, Leymahin oli määrä työskennellä heistä kahdenkymmenen kanssa.
   Leymahin tehtävä oli opettaa pakolaisille, miten suojautua hiviltä ja muilta sukupuolitaudeilta. Hän huomasi kuitenkin heti, että pakolaiset tarvitsivat paljon muutakin: vaatteita, ruokaa sekä muovia, jolla peittää ikkuna-aukot näiden sijoituspaikassa, eräässä keskeneräisessä rakennuksessa.
   Leymah kirjoitti kaiken raporttiinsa. Luterilaisella maailmanliitolla oli oma avustusosastonsa, ja yksi Leymahin kollegoista lähetti hänet sen johtajan puheille. Opastaen vaatimaan sinnikkäästi sitä mitä tarvitsee. Toinen kyllä väittäisi, ettei heillä ole tarvittavaa, mutta se ei pidä paikkaansa.

   Miehen nimi oli Tunde. Ja kuten kollega oli uumoillutkin, Tunde totesi, ettei voi auttaa.
   No, Leymah kävi ruinaamassa, useammankin kerran. Neljännellä kerralla hän sai haluamansa.
   Tuon jälkeen Tunde ryhtyi kutsumaan Leymahia työpaikalleen. Ja ennen pitkää hän alkoi käydä tapaamassa tätä.
   Leymah piti Tundesta. Tämän kanssa oli mukava jutella, ja tapaamiset toivat vaihtelua eristyneeseen kotielämään.
   Tunde oli naimisissa ja hänellä oli kaksi lasta. Hänellä oli myös tyttöystävä. Ja sen seurauksena loputtomasti ongelmia.
   Tunde teki selväksi olevansa kiinnostunut Leymahista. Kun Leymah sitten kertoi olevansa varattu, heistä tuli ystävät.
   Joskus Tunde toi pieniä lahjoja Nukulle. Hän oli niin rauhallinen, kärsivällinen ja ymmärtäväinen, että Leymah uskalsi puhua hänelle suoraan. Myös Danielin väkivaltaisuudesta.

   Leymah jatkoi työskentelyä sierraleonelaisten kanssa. Hän kyseli naisilta näiden elämästä, ja nämä halusivat kuulla hänen elämästään. Nämä myös huomasivat Leymahin katkeruuden, mutta eivät käsittäneet sitä. Leymah puolestaan ei käsittänyt, miksi sierraleonelaiset eivät olleet katkeria ja vihaisia.
   Sierraleonelaiset  nauroivat edelleen. Olivat edelleen toiveikkaita. Ja unelmoivat paluusta Sierra Leoneen. Kun Leymah ihmetteli tätä keskustellessaan erään kovia kokeneen kanssa, tämä kysyi, mitä sitten pitäisi tehdä. Antaa vihulaisten voittaa?
   Sanat painuivat syvälle Leymahin sisimpään. Vaikka hän eli väkivaltaisessa parisuhteessa, hänellä oli kaksi tervettä lasta, lämmin vuode ja katto pään päälle. Näihin pakolaisiin verrattuna hänellä oli monta syytä olla kiitollinen.
   Naisen sanat kätkivät myös toisen opetusken, mutta sitä Leymah ei vielä tuolloin käsittänyt. Hän oli rämpinyt eteenpäin päivästä toiseen ja yrittänyt kestää tilannettaan parhaansa mukaan. Hän ei voinut muutakaan, ei hän nähnyt vaihtoehtoa.
   Sen sijaan tämä toinen käsitti, että tämän omassa murhenäytelmässä oli kyse jostain suuremmasta. Jostain, mikä kosketti koko maata. Se oli poliittinen.
   Nuo sanat säilyivät Leymahin mielessä, mutta hän ymmärsi niiden merkityksen vasta paljon myöhemmin.

   Leymah tuli vähitellen yhä vahvemmaksi. Ja mitä vahvemmaksi hän tuli, sitä enemmän Daniel perääntyi. Leymahista alkoi tuntua siltä, että hän voisi lopettaa suhteen.
   Niin olisi voinut ehkä tapahtua, ellei Daniel olisi erään riidan päätteeksi ottanut Leymahia väkisin. Hän ei ollut enää aikoihin koskenut Leymahiin, joten ehkäisy oli vähitellen jäänyt. Muutamaa viikkoa myöhemmin Leymah huomasi kehossaan raskauden tunnusmerkit.
   Suunnanmuutos jäi jälleen tekemättä.

   Kesällä 1995 Taylorin johtama NPFL ja muut sodan osapuolet olivat allekirjoittaneet jälleen yhden rauhansopimuksen, joka oli järjestysnumeroltaan kolmestoista. Siinä sovittiin perustettavaksi valtioneuvosto, jossa seitsemän eri ryhmittymää jakaisi vallan keskenään. Taylorin saapuessa Monroviaan kokovalkoisessa asussa väkijoukot hurrasivat siinä toivossa, että maahan olisi saatu viimein kestävä rauha.
   Mutta kävi niin kuin aina ennenkin. Uusi hallitus pirstoutui pian vieläkin pienenmpiin ryhmiin, joista kukin kahmi itselleen mahdollisimman paljon poliittista valtaa päästäkseen käsiksi rikkauksiin. Keväällä 1996 oltiin jo siinä tilanteessa, että puolueet kinastelivat keskenään radiossa, ja kaduilla alkoi näkyä yhä enemmän nuorten miesten muodostamia joukkioita.
   Ihmisten puheista kuulsi väsymys. He olivat oleet Guineassa, Sierra Leonessa ja Ghanassa. Enää he eivät lähtisi minnekään. He vain eivät kerta kaikkiaan jaksaisi lähteä taas kerran, palata taas kerran.

   Leymah, Daniel ja lapset lähtivät. Ikivanhalla nigerialaisella rahtilaivalla, nimeltään Bulk Challenge.
   Oli tarkoitus mennä jälleen Ghanaan. Mutta perillä tuli tieto, ettei Ghana enää ota pakolaisia. Alus käännytettiin takaisin merelle.
   Kodittoman laivan matkaa seurattiin mediassa ympäri maailmaa. Kansainväliset vetoomukset laivan puolesta voimistuivat voimistumistaan. Viimein alus päästettiin Takoradin satamaan Ghanaan ja pakolaiset otettiin leirille.

   Ghanassa Leymah perheineen asui Danielin vanhempien luona. Tuon suvun silmissä hän oli pelkkä nolla. Danielin äiti uskoi, että Leymah oli jotenkin onnistunut noitumaan hänen poikansa niin, että tämä oli ottanut vastuulleen lapset, jotka eivät edes olisi olleet hänen. Ja mikä pahinta, myös Daniel oli alkanut epäillä. Kun tämä oli ensin ollut viikkokausia poissa, ja kun yhden kerran on seksiä, toinen onkin yhtäkkiä raskaana.
   Leymah tiesi, että se tyttö, joka hän oli ollut seitsemäntoistavuotiaana, ei olisi ikimaailamssa sietänyt sellaista kohtelua. Mutta kuinka itsevarmuus ja tahdonvoima voivat haihtua sillä tavoin?
   Sodasta se ei johtunut. Vaan väkivaltaisesta parisuhteesta. Leymah tunsi ilmiön, olihan hän opiskellut aihetta sosiaalityön tunneilla.
   Mutta itselleen Leymah ei voinut mitään. Sota oli riistänyt häneltä kodin, sukulaiset, tulevaisuuden, elämän peruspilarit. Tuntui kuin kohtalo olisi määrännyt, että Leymahin piti pysyä siellä, elää siinä väkivaltaisessa suhteessa, kärsiä ja synnyttää lapsia.

   Leymahin kolmas lapsi Arthur saapui kesäkuussa 1996, kaksi kuukautta ennen aikojaan. Hän oli aivan pikkuruinen ja painoi vain 1.130 grammaa. Hiukset olivat melkein yhtä pehmeät ja suorat kuin valkoihoisella lapsella. Hän itki lakkaamatta ja näytti hamuavan koko ajan syötävää suu ammollaan kuin linnunpoikanen. Leymah antoi hänelle lempinimeksi Tipu.
   Sitten heitä oli Danielin äidin nurkissa neljä. Leymah oli lasten kanssa kotona. He olivat hänen koko maailmansa.
   Leymah ei ollut halunnut tulla raskaaksi, mutta vaikka raskaus olikin ollut vastentahtoinen, ei se sitä tarkoittanut, ettei lastaan rakastaisi. Leymahilla oli jotain, minkä vuoksi nousta ylös aamuisin: kaikki se, mitä hän sai lapsiltaan, ja se, mitä hän itse tunsi heitä kohtaan.

   Mutta vaikka lapset toivatkin iloa ja tarkoituksen elämään, Leymah vajosi masennukseen ja yhä syvemmälle omaan maailmaansa. Jälkeenpäin ajatellen hän oli kuin huumeessa.
   Koska Leymah ei pystynyt muuttamaan mitään, hän rakenteli fantasioita, joissa kaikki oli toisin. Daniel oli hellä ja huolehtivainen mies, joka herkästi huomioi Leymahin. Hänellä oli hyvä työpaikka, joten talous oli turvattu. He asuivat omassa kodissaan. Daniel oli kärsivällinen ja kohteli lapsia lempeästi. Leymah ei suostunut näkemään todellisuutta, ja siksi hän ei myöskään suojellut lapsiaan.
   Danielille oli kova pala, että Nuku oli alkanut olla itsepäisempi, eikä enää totellut häntä. Danielin äidin mukaan Nukun sisällä asui demoni, joka pitäisi manata kirkossa ulos.
   Yhtenä iltapäivänä Danielin sisar valitti, jälleen kerran, että Nuku oli kerjännyt ruokaa tuijottamalla häntä anelevasti hänen syödessään. Leymah löi kiivastuksissaan poikaansa. Ja löi uudelleen. Jatkoi lyömistä, kunnes Nuku oli lattialla ja suojasi käsivarsillaan kasvojaan.
   Lopulta Nuku alkoi itkeä. Ja kysyi, uskoiko äiti noita ihmisiä ja tappaa hänet tyhjän takia.
   Leymah lyyhistyi poikansa viereen ja he kumpikin itkivät. Sen koommin Leymah ei ole lapsiaan lyönyt.

   Amberin ja Nukun koulussa opettajana toimiva nainen oli saanut tietää Leymahin sosiaalityön opinnoista. Hän halusi Leymahin itselleen töihin.
   Leymah alkoi unelmoida ottavansa työn vastaan ja hankkivansa asunnon ilman Danielia. Hän lähtisi uudelleen opiskelemaan. Menisi Liberiaan ja palaisi muutaman kuukauden kuluttua takaisin Ghanaan menestyneenä naisena.
   Leymahin mitta oli lopultakin tullut täuyteen. Parissa päivässä hän pakkasi omat ja lastensa tavarat.
   Daniel ei ollut kotona, kun Leymah lähti lapsineen. Hän ei sanonut hyvästejä.

   Leymah oli jälleen kotona. Hän heittäytyi vanhempiensa armoille tietämättä, miten jatkaa eteenpäin. Hän oli 26-vuotias, pennitön ja lyöty, ja hänen vastuullaan oli kolme avutonta pikkulasta. Ja pian lapsia olisi neljä. Vähän aiemmin, yhtenä onnettomana yönä patjalla...
   
   Liberiassa kukaan ei halunnut puhua kahdesta menneestä vuodesta. Niin synkkiä ne olivat olleet. Loppuvuonna 1996 sodan osapuolet olivat allekirjoittaneet jälleen yhden rauhansopimuksen, mutta siinä vaiheessa maa oli jo raunioina.
   Talouden tukijalat - laivojen rekisteröinti, puun- ja kumintuotanto, rautamalmin ja timanttien louhinta - olivat romahtaneet. Sähköä ja juoksevaa vettä ei ollut vieläkään. Tiet olivat kulkukelvottomia, sairaalat ja koulut kiinni. Yhdysvaltoja ja Nigeriaa lukuun ottamatta kaikki ulkomaat olivat sulkeneet lähetystönsä. Yli 80 % väestöstä eli köyhyysrajan alapuolella.
   Heinäkuussa 1997 Liberiassa järjestettiin presidentinvaalit. Taylor voitti ne ylivoimaisesti.
   Taylorin tukijat lauloivat: "Hän tappoi äitini, hän tappoi isäni. Mutta silti äänestän häntä."
   Eivät liberialaiset hulluja olleet. Heidän voimansa vain olivat kerta kaikkiaan lopussa. Kun Taylor oli kerran tuhonnut maan, pankoon sen myös takaisin kuntoon. Olihan hän hirviö, mutta kenties hän palaisi ihmiseksi, jos saisi tahtonsa lävitse. Tärkeintä oli saada sota loppumaan.
   Leymahin isä jätti työnsä valtion leivissä sinä päivänä, jolloin Taylor astui virkaansa. Hän sanoi, ettei pystynyt jäämään sellaisen rikollisen palvelukseen.

   Päivät kuluivat. Leymah jämähti kotiin. Isä oli saanut uuden työn seurakunnan turvallisuuspäällikkönä, ja tyttären toimettomuus sai hänet suunniltaan. Tämä vaati Leymahia tekemään jotain, menemään töihin tai aloittamaan opiskelun, jotain.
   Yhtenä iltana Leymah meni äitinsä kanssa haravoimaan pihaa luumupuiden alta. Äkkiä äiti sanoi hyvin hiljaa: "Leymah. Mitä sinä oikein tahdot elämältä?"
   Leymah olisi mielellään välttynyt tuolta tilanteelta. Hän myönsi, ettei tiennyt.
   Äiti sanoi tietävänsä, ettei Leymah ollut sellainen kuin isä sanoi. Hän tiesi, että tämä pystyy parempaan. Ja antoi lupauksen, että jos Leymah päättää kohentaa elämäänsä, hän vyöttää kupeensa.
   Kyynelet tulvivat Leymahin silmistä. Nimittäin, jos afrikkalainen nainen sanoo noin, se tarkoittaa, että tämä on valmis tekemään ja antamaan kaikkensa toisen hyväksi.

   Mutta ennen kuin ihminen kykenee muutokseen, jonkin täytyy liikahtaa hänen sisällään. Äidin sanojen olisi pitänyt merkitä uutta alkua, mutta Leymah ei vielä ollut valmis. Hänen surunsa ja itseinhonsa kasvoivat edelleen. Hän näki edessään pelkkää pimeyttä.
   Leymahilla olisi pian neljä lasta, mutta ei aviomiestä, koulutusta, tuloja eikä taitoja. Mitä järkeä siinä kaikessa oli? Ehkä hänen elämänsä ei ollut elämisen arvoista. Ehkä oli aika jättää sille hyvästit. Jos hän kuolisi, ihmiset säälisivät hänen lapsiaan ja pitäisivät heistä parempaa huolta kuin mihin Leymah itse kykeni.

   Sitten eräänä aamuna Leymahin äiti meni katsomaan, miksei Nuku ollut noussut vuoteesta, vaikka kello oli jo melkein yksitoista. Ja näki pojan makaavan sängyssä hievahtamatta, silmät auki.
   Poika tunnisti tulijan. Ja kysyi tältä, missä he olivat.
   Liberiassahan he. Miksi poika sellaista kysyi?
   Poika osoitti vuoteen ylle ripustettua moskiittoverkkoa. Ghanassa hän oli aina nukkunut verkon alla, mutta Liberiassa sitä oli käytetty harvoin. Sillä kertaa Leymahin äiti oli laittanut verkon, koska taloa ei ollut myrkytetty, kuten yleensä.
   Sitten poika osoitti Leymahin isän kenkiä, jotka tämä oli potkaissut jaloistaan ja jättänyt lähistölle. Nuku oli luullut kenkiä Danielin kengiksi.
   Nuku oli luullut, että he olivat vielä Ghanassa. Eikä ollut halunnut nousta.
   Kun Leymah kuuli tämän, hän purskahti itkuun. Mitä hän olikaan tehnyt?
   Leymah oli viettänyt monta kuukautta käpertyneenä itseensä, sepittänyt itselleen tarinoita ja tukahduttanut tunteensa. Nyt oli tullut herätys todellisuuteen, raju herätys.
   Leymah ei enää ollut seitsemäntoistavuotias tyttö, joka saattoi jäädä piehtaroimaan omaan suruunsa. Hän oli kaksikymmentäkuusivuotias nainen, jolla oli lapsia huollettavanaan. Hänen täytyi lakata syyttelemästä tilanteestaan vanhempiaan, Danielia, yksinhuoltajuutta, sotaa. Hänen täytyi lakata vihaamasta itseään, läytää jälleen voimansa ja ottaa ohjat omiin käsiinsä.
   Leymahin lapset olivat joutuneet kärsimään niin paljon. He ansaitsivat parempaa.
   Ja Leymah oli ainoa, joka sen heille voisi antaa.

   Tärkeintä oli löytää työpaikka. Leymah muisti Tunden, Luterilaisen maailmanliiton avustustyön johtajan. Yhtenä vuoden 1997 marraskuisena aamuna Leymah lähti käymään tämän työpaikalla.
   Tunde otti Leymahin lämpimästi vastaan.

   Tunde ei ollut eronnut vaimostaan, mutta he elivät asumuserossa. Pian hän alkoi vierailla Leymahin luona. Hän oli kohtelias ja suhtautui kohteliaasti Leymahin vanhempiin, eikä edes Leymahin isällä ollut hänestä pahaa sanottavaa.
   Joinain iltoina Tunde vei Leymahin ajelulle, mutta useimmiten he vain istuivat kuistilla juttelemassa - elämästä, politiikasta, ajankohtaisista tapahtumista ja urheilusta. Myöhemmin Tunde kertoi rakastuneensa Leymahiin juuri siksi, että tämän kanssa hän pystyi puhumaan mistä tahansa. Leymahiin taas vetosi Tunden rauhallinen ja vakaa olemus. Tunde oli lempein Leymahin koskaan tapaama henkilö. Hän ei milloinkaan edes korottanut ääntään. Hänen rohkaisemanaan Leymah vapautui vähitellen käsityksestä, että olisi tyhmä ja kelvoton.
   Kun Leymah helmikuussa 1998 synnytti tytön, Tunde tuli tapaamaan häntä klinikalle kädet täynnä ostoskasseja, joissa oli enimmäkseen makeisia. Vastasyntynyt nukkui rauhallisesti, kunnes joku osaston vauvoista alkoi parkua. Silloin tyttö katsahti ylös kärsimättömän ja kopean oloisena ikään kuin tivaten, kuka häntä rohkeni häiritä. Jolloin hoitajat naureskelivat tytön olevan varsinainen prinsessa.
   Prinsessasta tuli tytön ensimmäinen lempinimi. Oikea nimi oli Nicole Lucy. Leymah oli nimennyt tytön  Tunden äidin ja lempiserkun Nicholasin mukaan. Myöhemmin tyttöä alettiin kutsua Puduksi, Leymah oli vitsaillut kirjeessään Josephinelle, että tyttö oli kuin ylpeä pikku puudeli.
   Tunden silmät kostuivat kyynelistä. Heistä tuli rakastavaisia melko pian Prinsessan syntymän jälkeen.

   Tunde löysi Leymahille täydelliseltä tuntuvan työpaikan. Liberian luterilaisen kirkon ja Luterilaisen maailmanliiton yhteistyössä järjestämä Traumatyön ja sovinnonteon projekti (THRP) saattoi hyvinkin kaivata Leymahin kaltaista ihmistä. Leymahin äiti sattui tuntemaan hanketta johtavan pstori Bartholomew Bioh Colleyn ja puhui tälle. BB, joksi kaikki kutsuivat pastoria, lupasi antaa Leymahille tilaisuuden.
   Vapaaehtoisena traumatyöntekijänä Leymah sai ensikosketuksensa rauhanrakentamiseen. Hänelle rauhanrakennus ei merkitse taistelun lopettamista asettumalla vastapuolten väliin. Hänelle se merkitsee sodan uhrien tervehdyttämistä ja vahvistamista. Heidän palauttamistaan niiksi ihmisiksi, joita he aikoinaan olivat. Rauhanrakentamisessa ihmisille opetetaan, että konflikteja voi ratkaista tarttumatta aseeseen. Siinä korjataan yhteiskuntia, joissa aseisiin on tartuttu, ja tehdään niistä paitsi ehjiä, myös aiempaa parempia.
   Vaikka Leymah oli sitoutunut vapaaehtoistyöhön vain kahtena päivänä viikossa, hän alkoi käydä toimistolla päivittäin. Ja meni sinne joka kerran intoa puhkuen.

   Leymah yritti koko ajan oppia uutta, ja THRP´n henkilökunnasta tuli hänelle ennen pitkää kuin toinen perhe.
   Sihteeri Vaiba, jota Leymah oli aluksi pitänyt ynseänä ja virallisena, alkoi pian poimia Leymahin matkan varrelta autokyytiin. Hän tutustui ja ihastui Leymahin lapsiin ja jopa kutsui Amberin joskus viettämään viikonloppua luokseen.
   Valkoihoinen sosiaalityöntekijä Jill oli lämmin ja äidillinen hahmo. Hän alkoi istua Leymahin kanssa yhdessä lounaalla ja sunnuntaijumalanpalveluksissa. Hän houkutteli Leymahin lempeillä kysymyksillään kertomaan Danielista, Ghanasta ja jopa siitä, mitä Leymah muisti sodan alkuajoista. Ne olivat muistoja, jotka Leymah yritti yleensä karkottaa mielestään.
   Jillin kanssa Leymah ei kuitenkaan koivin kauan saanut työskennellä. Kun entinen kapinajohtaja Roosevelt Johnson pakeni Yhdysvaltojen lähetystön suojiin, puhkesi taistelu. Kaikki yhdysvaltojen kansalaiset evakuoitiin, Jill muiden mukana.

   Kun Leymah oli saanut työpaikan, hän saattoi jatkaa opiskelujaan. Opiskelun alettua päivät olivat pitkiä. Aamupäivän Leymah työskenteli THRP´n toimistolla. Sitten hän ajoi bussilla oppitunneille ja istui siellä alkuiltaan. Äiti hoiti Leymahin lapsia päivisin, Leymah öisin. Leymahin vanhemmilla ei ollut generaattoria, joten Leymah teki kotitehtäviään lyhdyn tai kynttilän valossa.
   Rankkaahan se oli, mutta hienoa. Oli hienoa oppia uutta, pinnistellä aivoja niin kuin yliopistossa niinä muutamina viikkoina ennen sotaa. Kun Leymah sai hyviä arvosanoja ja Tunde kehui hänen tekstejään, hänen itseluottamuksensa kasvoi. Ja töissä Leymahin koulutus jatkui, BB oli päättänyt tehdä hänestä ikioman kehitysprojektinsa.
  Totta kai sota oli paha, mutta miksi se oikeastaan alkoi? Liberia oli sekaisin, mutta miten siihen tilaan oli jouduttu? BB kehotti Leymahia ajattelemaan, kuinka eliitit olivat sortaneet alkuperäisväestöä vuosisatojen ajan. Keillä on valta ja miten he sitä käyttävät?
   BB´n kehotuksesta Leymah luki yhteiskunnallista muutosta käsitteleviä kirjoja. BB halusi Leymahin ymmärtävän sekä taloutta että politiikkaa.
   Yksikään opettaja ei ollut aiemmin haastanut Leymahia sillä tavoin ja tämä tunsi aivojensa ikään kuin valaistuvan.

   BB antoi Leymahin vastuulle uuden sodan traumatisoiman ryhmän. Se koostui vammautuneista entisistä lapsisotilaista. Leymahin piti auttaa heitä sopeutumaan yhteiskuntaan.
   Leymah alkoi pitää työpajoja ja yritti saattaa lapset sosiaalipalvelujen piiriin. Hän kokeili myös erilaisia projekteja, kuten kasvimaan pitoa, mitkä ehkä auttaisivat näitä elättämään itsensä nyt kun sota oli ohi.
   Joskus pojat työskentelivät viisikin päivää hyvin yhdessä ja suunnittelivat tulevaa, ja Leymah ehti jo ajatella, että he olivat saavuttaneet edistystä. Sitten hän saikin yhtäkkiä päin naamaa jonkin murhanhimoisen kommentin.
   Erään keran tuli tavallista kovempaa sanaharkkaa. Eräs pojista ryntäsi Leymahin viereen ja kohotti nyrkkinsä kuin lyödäkseen. Jotenkin Leymah pystyi olemaan hätkähtämättä. Ja tuijotti poikaa silmiin. Kylmästi. Uhmakkaasti.
   Poika räjähti hurjaan nauruun. Totesi, että jos Leymah olisi kantanut asetta, "siitä olisi tullut kunnon tappaja". Ei edes värähtänyt. Tuo nainen oli kenraali.

   Sinä päivänä, kun pojat alkoivat kutsua Leymahia Kenraaliksi, he alkoivat oikeasti puhua hänelle. Hän oppi vähitellen näkemään, mitä poikien pelottavan ulkokuoren taakse kätkeytyi.
   Poika, joka oli rehvastellut iäkkäiden naisten raiskaamisella, oli littynyt sisseihin kaksitoistavuotiaana kuvitellen, että se tekisi hänestä miehen. Nyt häneltä oli amputoitu toinen jalka ja hänen äitinsä oli hylännyt hänet. Oli tokaissut, ettei ollut synnyttänyt jalkapuolta lasta.
   Josephilla oli vain yksi jalka. Hän tiesi, missä hänen äitinsä oli. Hän ei kuitenkaan suostunut palaamaan kotikyläänsä ennen kuin pystyisi elättämään itsensä. Hän haaveili suutarin ammatista, mutta veti päivät pitkät kokaiinia ja marihuanaa. Eikä pystynyt lopettamaan - jos hän lopetti, hän alkoi muistaa kaikenlaista.
   Leymah tapasi myös poikien vaimoja ja Tyttöystäviä, jotka olivat yhtä rajuja kuin pojat. Cleo oli viimeisillään raskaana, mutta potki ja hakkasi nyrkillä miestään ja puhui vielä tätäkin karkeammin. Oli vain pakko olla niin kuin ne, tyttö selitti Leymahille.
   Myös Cleo oli taistellut sisällissodassa. Jotkut tytöt olivat tarttuneet aseisiin suojellakseen itseään raiskaukselta. Väkivalta oli ainoa kieli, jota he ymmärsivät. Ja kuitenkin...
   Leymah kuuli tyttöjen puhuvan lapsilleen yhtä hellästi kuin hän itse puhui omille lapsilleen. Nämä tytöt toivoivat jälkeläisilleen parempaa elämää kuin olivat itse saaneet, aivan kuten Leymahkin.
   Leymah saattoi nähdä tytöissä nuoremman itsensä. Särkyneet unelmat, saman raivon.

   Oliko Leymahista jotain apua noille nuorille? Kyllä. Hän hankki näiden lapsille ruokaa ja vaippoja. Kun nämä sairastuivat, Leymah vei nämä lääkäriin.
   Toisiksi ihmisiksi Leymah ei kuitenkaan pystynyt nuoria muuttamaan. Hän ei pystynyt edes hankkimaan niitä verrattaen vaatimattomia rahasummia, joilla nämä olisivat mahdollisesti voineet muuttaa elämänsä suunnan. Kuutisensataa Yhdysvaltojen dollaria olisi auttanut Josephin suutarin uran alkuun, mutta kukaan ei ollut halukas rahoittamaan tätä hanketta.

   Toukokuussa 1999, oltuaan vapaaehtoisena traumatyöntekijänä vuoden, Leymahista tehtiin kuukausipalkkainen työntekijä. Hän tienasi 100 USD kuussa, ja niin hänellä oli ensimmäistä kertaa elämässään vakinaiset tulot. Hän vuokrasi rahoillaan edullisen kolmion.
   Uusi koti oli tarkoitettu Leymahille ja lapsille, sillä he olivat sopineet Tunden kanssa, että tämä pitäisi oman asuntonsa. Lopulta asukkaita oli kahdeksan, mukana sisar Geneva ja tämän tytär Leemu.
   Geneva oli viettänyt Nigeriassa kaksi vuotta odottaen, että hänen sulhasensa saisi päätökseen opintonsa Yhdysvalloissa. Sitten tulikin tieto, että tämä olikin vienyt vihille toisen. Geneva palasi Liberiaan ja meni jälleen töihin John F. Kennedyn sairaalan arkistoon.
   Geneva rakasti Leymahin lapsia. Leymah näki sen sisarensa silmistä, kun tämä syleili lapsia ja jutteli näiden kanssa. Geneva oli Mammie, joksi lapsetkin häntä kutsuivat.
   Kun Leymah toimi kodin ulkopuolella, Geneva hoiti lapsia. Seuraavat seitsemän vuotta he kaikki olivat riippuvaisia Genevasta. Tunde alkoi kutsua tätä leikillään Päälliköksi. Ilman Genevaa mikään, mitä Leymah teki, ei olisi ollut mahdollista.

    Loppuvuodesta 1999 Länsi-Afrikan rauhanrakennusverkosto Wanep alkoi houkutella aktiivisesti naisia mukaan toimintaansa ja Leymah kutsuttiin Ghanassa järjestettävään konferenssiin.
   Saapuminen Accraan herätti voimakkaita tunteita. Leymah oli tullut tuohon kaupunkiin kahdesti aiemminkin - molemmilla kerroilla meritse, sairaana ja köyhänä. Sillä kertaa hän tuli suihkukoneella ja ajoi taksilla hyvään hotelliin. Kun hän astui hotellin aulaan, olo oli varsin epätodellinen. Oliko hän tosiaan siellä? Oliko se tosiaan hän?
   Konferenssin puheita kuunnellessaan Leymahille alkoi valjeta, miten olennaisia suunnittelu ja strategioiden laatiminen ovat rauhanrakennuksessa. Hän halusi jonkun selittävän paitsi sen, mitä strategioita voi käyttää, myös miksi. Toisin sanoen teorian valintojen takana.
   Leymah kulutti valtaosan päivärahoistaan ostamalla jokaisen tarjolla olevan kirjan ja pamfletin. kokouksessa käytyjen keskustelujen monimutkaisuus huimasi, mutta samalla kaikki oli valtavan mukaansatempaavaa.
   Leymahin työ THRP´ssä oli keskittynyt lähinnä särkyneiden ihmiskohtaloiden ja yhteisöjen korjaamiseen, mutta eikö olisi järkevämpää estää niitä alun perin särkymästä?

   Hizkias Assefa on kirjoittanut, että todelliseen sovintoon vaaditaan neljä ulottuvuutta. Ihmisen on päästävä sovintoon ensinnäkin Jumalan, toiseksi itsensä, kolmanneksi ympäristönsä ja neljänneksi väärintekijänsä kanssa. Leymah oli itse hyödyntänyt tätä ajatusta pitäessään traumatyöhön liittyviä työpajoja ja havainnollistanut periaatetta omalla tavallaan.
   Jos Leymah oli yhä vihainen häntä vahingoittaneelle henkilölle eikä ollut pystynyt antamaan tälle anteeksi, hän oli yhä kahlehdittuna tähän. Se menneisyyden henkilö, joka jarrutti Leymahia, oli Daniel. Joten nyt kun hän oli jälleen Ghanassa...
   Leymah löysi Danielin. Tämä järkyttyi Leymahin nähdessään. Joka jutusteli ensin niitä näitä, ja sitten kysyi, tiesikö toinen, miksi hän oli tullut.
   Daniel pudisti päätään.
   Leymah sanoi tulleensa päästämään Danielista irti.
   Daniel oli luullut Leymahin tehneen sen jo vuosia aiemmin. Mutta ei Leymah niin ollut sisimmässään tehnyt. Siellä syvällä oli ollut vielä paljon vihaa. Ja siksi hän oli tullut sanomaan, että antaa Danielille anteeksi.
   Daniel oli hetken hiljaa. Sitten hän sanoi: "Kiitos."

   Lokakuussa 2000 Leymah matkusti Ghanaan toiseen Wanepin konferenssiin. Siellä hän tutustui Nigeriasta kotoisin olevaan Thelma Ekiyoriin, vaihtoehtoiseen riidanratkaisuun erikoistuneeseen juristiin. He ystävystyivät, ja sittemmin Leymahille ei enää riitänyt Thelman kutsuminen ystäväksi - tätä nykyä Thelma on Leymahille sisar, kaksoissisar.
   Vuoden 2000 konferenssin aikana Thelma kertoi Leymahille suunnitelmastaan  perustaa Wanepin tapainen rauhanverkosto pelkästään naisille. Ajatus oli rohkea ja ajoitus täydellinen. Kansainvälisesti tunnustettiin yhä laajemmin, että naiset olivat jääneet syrjään rauhanprosesseista ja neuvotteluista.

   Kesällä 2001 Leymah oli saanut suoritettua kaksivuotisen tutkintonsa ja valmistunut. Heti tämän jälkeen THRP teki hänestä täysipäiväisen työntekijän ja kaksinkertaisti kuukausipalkan kahteensataan Yhdysvaltojen dollariin.
   Sitten Leymah kuuli uutisia Thelmasta. Wanep oli myöntänyt tälle määrärahan naisverkoston perustamiseen, ja Leymah kutsuttiin Accrassa pidettävään perustamiskokoukseen.
   Wipnetin perustamiskokouksessa virtasi valtava energia. Jo pelkästään oleminen niin suuressa naisjoukossa tuntui voimauttavalta. Ja hauskaa siellä oli, huumori kukki ja olo oli onnellinen.
   Wipnet auttoi Leymahia kokoamaan palaset yhteen. Traumoja ei kyetä parantamaan niin kauan kuin väkivalta jatkuu, joten aivan ensimmäiseksi on saatava aikaan rauha. Kestävää rauhaa ei saada neuvoteltua ilman naisia, ja toisaalta naisista on rauhantekijöiksi vasta heidän purettuaan sisältään tuskan, joka estää heitä tunnistamasta omia voimavarojaan. Pelkkä tunteiden vapauttaminen ei tuo muutosta, mutta Wipnet kanavoi tuon uuden energian poliittiseen toimintaan.

   Kun Thelma vuorostaan saapui Liberiaan, hän päätti julkistaa Wipnetin perustamisen ja Leymahin nimityksen koordinaattoriksi tilaisuudessa, jonka Liberian naisten aloite (LWI) oli järjestänyt yhden johtohahmonsa, Etweda "Sugars" Cooperin, kotona. Leymahia ei järjestössä tunnettu ja uutinen saikin nyreän vastaanoton. Syrjässä seisova Leymah oli itkun partaalla - eihän hän ollut sitä asemaa tavoitellut eikä ollut halunnut kiilata kenenkään edelle.
   Äkkiä Leymah tunsi jonkun tarttuvan hänen käsivarteensa. Se oli Sugars. Sugars ei ollut pelkästään LWI´n aktivisti vaan oikeastaan koko Liberian naisliikkeen äiti. Hän oli ollut toistuvasti pidätettynä oppositiotoimintansa vuoksi. Hän oli jyrkkä feministi ja LWI´n naisjoukon radikaalein. Hän vastusti kiivaasti kaikenlaista julmuutta ja oli kaikkien niiden vihollinen, jotka riistivät heikompiaan. Ja nyt hän veti Leymahin sivummalle.
   Sugars komensi Leymahia kuivaamaan silmät ja lopettamaan hölmöilyn. Leymah ei osannut kuin totella säikähtäneenä. Sugars totesi tälle, että jos nuo toiset haistavat pelon, Leymahia käytetään hyväksi koko tämän loppuiän ajan.
   Leymah yritti sanoa, ettei ollut varma, oliko hänestä tehtävään. Sugars totesi ykskantaan tuntevansa ne miehet, joiden kanssa Leymah oli ollut tekemisissä. Siellä tämä ei olisi pärjännyt, jos tässä ei olisi ollut ytyä. Joten Sugars oli valmis antamaan tukensa Leymahille. Kun tämä menee takaisin joukkoon eikä enää arkaile.

   Leymah jatkoi edelleen THRP´ssä, muttei enää omistautunut sille. Todellisen tarmonsa hän suuntasi Wipnetiin. Joskus hän otti tyynyn ja peiton mukaan Wipnetin toimistolle niin että saattoi työskennellä myöhään ja yöpyä siellä. Kerran toimistolla yöpyessään hän näki merkillisen unen.
   Leymah ei tiennyt, missä hän oli. Kaikkialla oli pimeää. Hän ei nähnyt kasvoja, mutta hän kuuli äänen, joka sanoi - joka käski: "Kokoa naiset rukoilemaan rauhan puolesta!"
   Ääni kaikui yhä Leymahin korvissa, kun hän heräsi vapisten. Kello oli viisi aamulla. Mitä oikein oli tapahtunut?
   Leymahista tuntui kuin hän olisi kuullut Jumalan äänen. Mutta miten se olisi ollut mahdollista? Hän ryyppäsi ihan liikaa. Makasi sellaisen miehen kanssa, joka ei ollut hänen aviomiehensä, vaan vieläpä edelleen virallisesti naimisissa toisen naisen kanssa. Leymah ajatteli, että jos Jumala puhuisi Liberiassa jollekin, hän ei se joku olisi.
   Kun Leymah sinä aamuna tuli seurakuntatalolle, hän veti Vaiban sivummalle ja kertoi unestaan. Vaiba haukkoi henkeään. BB´lle oli kerrottava.
   BB kuunteli kertomusta. Myös seurakunnan evankelista sisar Esther oli kuulolla. Ja sanoi, että heidän täytyi rukoilla.

   Tavallaan siitä unesta ja tuosta hetkestä alkoi kaikki. Kaikki neljä polvistuivat kuluneelle ruskealle matolle ja sulkivat silmänsä.
   Leymahin unesta syntyi Kristillisten naisten rauhanaloite. Huhtikuussa 2002 parikymmentä luterilaista naista paikallisista seurakunnista alkoi kokoontua toteuttamaan Leymahin saamaa kehotusta. Pian sana levisi ja mukaan alkoi tulla lisää eri seurakunnissa toimivia naisia.
   Tiistaisin kokoontuva alati kasvava naisjoukko alkoi vaatia toimintaa pelkän rukoilun sijaan. Monroviaan oli tulossa heinäkuussa Kirkkojen maailmanneuvoston lähetystö. Kristillisten naisten rauhanaloitteen naiset päättivät, että lähetystön saapuessa he vaatisivat julkisesti konkreettisia toimia rauhan aikaansaamiseksi.
   
   Leymah oli mukana, kun Kristillisten naisten rauhanaloitteen edustajat tapasivat Kirkkojen maailmanneuvoston lähetystön. Mukana oli myös muuan Asatu Liberian naisten poliisiyhdistyksestä. Hän oli muslimi.
   Asatu pyysi tilaisuudessa puheenvuoron. Hän lupasi viedä viestin musliminaisten keskuuteen. Hekin keksisivät jotain, ja ponnistelisivat kaikki yhteisvoimin rauhan saamiseksi Liberiaan.
   Se oli sävähdyttävä hetki. Asatu oli ojentanut kätensä ikiaikaisen jakollinjan yli. Suurin osa Liberian muslimeista on mandingoja. Vaikka ennen sisällissotaa kristityt ja muslimit olivat tulleet enimmäkseen hyvin toimeen keskenään, monet liberialaiset ei-muslimit kuitenkin olivat vierastaneet mandingoja. Asatun esittämä yhteistyö oli jotain uutta ja mullistavaa.

   Wipnetin edustajat alkoivat kiertää kolmena päivänä viikossa tapaamassa Monrovian naisia. He välittivät kaikille sisarilleen saman viestin: Liberian naiset, havahtukaa vaatimaan rauhaa!
   Aina kaikki ei sujunut helposti. Kun naiset ovat joutuneet kärsimään miltei niin kauan kuin pystyvät muistamaan, he alkavat jossain vaiheessa luoda katseensa maahan, eivät eteenpäin. Mutta kun ponnisteluja jatkettiin, naiset vähitellen alkoivat nostaa katsettaan ja kuuntelemaan. Kukaan ei ollut aiemmin puhunut heille niin.
   Lentolehtisiä jaettiin. Koska kaikki eivät osanneet lukea, niihin tehtiin myös havainnollistavia piirroksia. Kysymyksiin vastailtiin kärsivällisesti tunti tunnin jälkeen. Ja viikko viikolta tiedostavien määrä näytti kasvavan.
   Joulukuussa 2002 rauhankampanja lopetettiin. Se lopetettiin marssiin Tubman Boulevardia pitkin kaupungintalolle. Heitä oli kaksisataa naista, ja kulkueessa vuorottelivat kristityt kietaisuhameissaan ja muslimit päähuiveissaan. He lauloivat kulkiessaan: ensin virsi, sitten muslimilaulu, sitten taas virsi. Väkijoukot kääntyivät tuijottamaan. Ja kuuntelemaan kulkueen rauhanvaatimusta.

   Liberiassa oli määrä pitää presidentinvaalit vuonna 2003, mutta niiden toteutuminen näytti epätodennäköiseltä jälleen yhden verisen sisällissodan riehuessa. Tulitaukoa ei ollut odotettavissa.
   Wipnetin toimistolla Asatu ehdotti, että naiset antaisivat oman julkilausumansa. He laativat kannanoton, jossa tuomittiin kaikkien osapuolten väkivalta ja esitettiin yksi ainoa vaatimus: "Liberian naiset tahtovat maahan heti paikalla rauhan!" Mutta miten viesti saataisiin maanlaajuisesti julki?
   Asatu tunsi paikallisen sanomalehden Enquirerin päätoimittajan. Naisjournalistien yhdistyksen puheenjohtajalla Janet Johnsonilla oli radio-ohjelma Radio Veritasissa, katolisen kirkon radiokanavalla.
   Seuraavana aamuna julkilausuma oli etusivun uutinen Enquirerissa. Siinä missä harvalla liberialaisella oli puhelin, kaikki seurasivat radiota, ja nyt suuri osa Monroviaa kuuli kannanoton sekä kutsun Wipnetin tuleviin kokouksiin.
   Yhtäkkiä Wipnet oli huomion keskipisteessä. Päätettiin hyödyntää tilaisuutta ja antaa uusi julkilausuma. Ilmoitettiin joukkokokouksesta 11.4. kaupungintalon edustalla.

   Huhtikuun 11. päivän aamuna kaupungintalon rappuset olivat valkoisenaan. Paikalla oli kenties jopa tuhat naista. Osanottajien joukossa oli kaupungin uskonnollisia johtajia. Väkijoukon seassa oli myös Taylorin kannattajia ja sotilaita. Kaikkialla näkyi tiedotusvälineiden edustajia.
   Wipnet oli poliittisesti sitoutumaton, ja vaatimukset olivat yksinkertaiset ja selkeät. Hallituksen ja kapinallisten oli julistettava tulitauko viipymättä ja ilman ehtoja. Hallutuksen ja kapinallisten oli aloitettava neuvottelut. Liberiaan oli saatava ulkopuolisia joukkoja rauhoittamaan tilannetta.
   Taylorille annettiin kolme päivää aikaa vastata vaatimuksiin. Jos vastausta ei siihen mennessä tulisi, naiset järjestäisivät istumamielenosoituksen.
   Kun Taylor ei vastannut, ryhdyttin sanoista tekoihin.

   Kyse oli tietoisesta provokaatiosta. Taylor oli julistanut, ettei kukaan nolaisi häntä, ja niinpä Wipnetissä tekisivät juuri niin. Järjestettäisiin niin näyttävä mielenosoitus, että Liberian naisten vaatimukset olisi pakko ottaa huomioon. Paikaksi valittiin kalatorin läheinen kenttä, joka oli paikassa, minkä ohi lähes jokainen monrovialainen kulki vähintään kerran päivässä.

   Aamulla 14.4. Leymah oli kentällä jo kun vielä oli pimeää. Hän oli paikalla ensimmäisenä. Taivaan valjetessa hän katseli ympärilleen hermostuneena - jotta mielenosoituskella olisi jotain vaikutusta, osallistujia tarvittaisiin vähintään muutama sata.
   Viimein saapui yksi naisryhmä. Sitten toinen. Aurinko nousi.
   Äkkiä Leymah kuuli dieselmoottorin äänen. Bussijono lähestyi tietä pitkin. Joukossa kuorma-autoja, jotka oli lastattu täyteen naisia.
   Pian kentällä oli sata ihmistä. Kolmesataa. Viisisataa. Tuhat naista. Tuhatviisisataa.
   Jotkin valtion virastot olivat antaneet protestipäivän vapaaksi. Kansalaisjärjestöt, joilla oli naisiin liittyvää toimintaa, olivat vaatineet työntekijöitään osallistumaan mielenosoitukseen. Paikalla oli myös yliopisto-opiskelijoita ja -opettajia. Kaksituhatta naista.
   Wipnetin työntekijät jakoivat T-paitoja ja julisteita. Kokosivat naiset yhteen istumaan rauhan puolesta.
   Pian ilmoitettiin, että Charles Taylor oli lähtenyt kotoaan ja ajaisi kohta ohi. Ilman erillistä päätöstä naiset nousivat, siirtyivät tien varteen ja seisoivat kasvot presidentin saattuetta kohti kannatellen valtavaa banderollia: "LIBERIAN NAISET TAHTOVAT RAUHAA! NYT!"
   Taylor hidasti mielenosoitusken kohdalla, muttei pysähtynyt. Leymah tiesi, että tämä oli nähnyt heidät. Nähnyt, kuinka paljon heitä oli.
   Iltapäivän kääntyessä illaksi Taylorin saattue ohitti joukon uudelleen. Naiset olivat edelleen paikalla kyltteineen.

   Taylor ei reagoinut. Oli aika lisätä kierroksia.
   Naiset tunkivat parlamenttitalolle ja täyttivät sen parkkialueen niin, ettei kukaan päässyt sinne eikä sieltä pois. Sinä päivänä satoi kaatamalla, ja he vain seisoivat liikkumatta. Paikallinen media videoi ja valokuvasi joukkoa. Lopulta kiusaantunut parlamentin puhemies tuli paikalle. Naiset ilmoittivat hänelle, että Taylorilla oli kolme päivää aikaa tavata heidät.
   Lopulta tuli ilmoitus, että Taylor ottaa ryhmän vastaan 23.4.

   23.4. koolla oli yli kaksituhatta naista. Sovittiin, että Leymah hoitaisi puhumisen.
   Taylor kuunteli ilmeettömänä. Kun Leymah oli lopettanut, presidentti esitti periaatteellisen suostumuksensa rauhanneuvotteluihin, mutta lisäsi, että ehtojen olisi oltava samat kapinallisille.
   Mielenosoittajat jatkoivat, sillä kertaa kapinallisjohtajia painostaen.

   Askel askelelta kohti rauhaa. Mutta miten nuo neuvottelut saisi menemään loppuun saakka? Miten sotijat saisi kuuntelemaan järjen ääntä? Mitä ei vielä ollut kokeiltu?
   Kerran jutellessaan erään toimittajan kanssa Asatu vitsaili: "Voihan olla, että jossain vaiheessa me naiset ryhdymme seksilakkoon!" Ensin lohkaisu nauratti kaikkia.
   Mutta sitten jollain syttyi lamppu.

   Sitten radiosta kuului julistus, joka hätkähdytti. Naiset kieltäytyisivät seksistä, kunnes äijät lopettaisivat sotimisen.
   Lakko aloitettiin. Pääkaupungissa osa naisista antoi periksi. Jotkut palasivat kentälle mustelmilla. Maaseudulla naiset pärjäsivät paremmin. Lakko jatkui muodossa tai toisessa muutaman kuukauden. Sen suora käytännön merkitys jäi vähäiseksi, mutta liike sai todella paljon mediahuomiota.
   Naiset olivat kentällä joka päivä. He eivät suostuneet häipymään, eivät suostuneet pitämään kärsimystään näkymättömissä. Jos heitä ei heti vakavasti otettukaan, viimeistään sinnikkyys sai päät kääntymään.

   Lopulta tuli ilmoitus siitä, että Taylorin ja kapinallisten väliset rauhanneuvottelut alkaisivat 4.6. Ghanassa. Välittäjäksi oli nimitetty Nigerian entinen presidentti, kenraali Abdulsalami Abubakar.
   Taylor saapui Ghanaan. Ja oli yhteistyöhaluisen oloinen: "Jos presidentti Taylor väistyy, hyvät maanmieheni, toisiko se rauhan? Jos niin on, silloin väistyn."
   Mutta sitten koko yritys meni reisile. Kolme kuukautta aiemmin YK´n alainen Sierra Leonen sotarikostuomioistuin oli kaikessa hiljaisuudessa nostanut Tayloria vastaan syytteen. Kun Taylor nyt oli Ghanassa, tuo syyte julkistettiin ja Ghanaa kehotettiin pidättämään Taylor. Joka jätti valtuuskuntansa neuvottelemaan puolestaan, kiiruhti lentokentälle ja livahti takaisin Liberiaan ennen kuin Ghanan viranomaiset ehtivät huomata.
   Uutisen saavutettua Monrovian siellä puhkesi paniikki. Ihmiset linnoittautuivat koteihinsa, ja Taylorin "pojat" jyristelivät maastureillaan pitkin katuja. Jos presidentti pidätettäisiin, he tappaisivat kaikki ja polttaisivat kaiken.
   Ja naiset istuivat jälleen. Päivästä toiseen.

   16.6. rauhanneuvottelut palasivat Accraan. Seuraavana päivänä neuovtteluihin osallistuneet kaksi sissiryhmää ja Taylor allekirjoittivat tulitaukosopimuksen. Sen ehdoissa sanottiin, että Liberiaan perustettaisiin väliaikaishallinto ilman Tayloria. YK ilmoitti tarjoavansa tukea ja joukkoja. Yhden iltapäivän ajan Wipnetin naiset olivat onnellisia.
   Mutta melkein saman tien Taylor perui erolupauksensa. Tulitauko raukesi. Seurasi hillitöntä tappamista ja raiskaamista sekä kiivaita katutaisteluja.
   Neuvotteluosapuolet pysyivät Accrassa. Ja niin pysyivät myös Wipnetin naiset. Jotka katsoivat vierestä, kuinka sotaherrat viettivät lomaa ja kansainvälinen yhteisö maksoi viulut.

   Leymah seurasi netistä tilannetta Liberiassa. Erään kerran hän näki videon, joka sai hänet suunniltaan.
   Kaksi pientä poikaa oli ollut pesemässä hampaita ulkona, kun ohjukset osuivat. Heistä oli jäänyt jäljelle pelkät tossut. Tossut, jotka olivat samaa kokoa kuin Arthurilla. Leymah tunsi niin suunnatonta epätoivoa, ettei itku tuonut siihen edes pientä helpotusta.
   "Mitä minun sitten pitäisi tehdä? Antaisinko heidän voittaa?" Leymahin korviin kantautui ääni lähes vuosikymmenen takaa. Sierraleonelainen nainen, jolla oli vain yksi rinta.
   Äkkiä Leymah tunsi suurempaa raivoa kuin koskaan ennen elämänsä aikana. Jos hänellä olisi ollut ulottuvillaan kalašnikov, hän olisi mennyt neuvotteluhuoneeseen ja teurastanut kaikki.
   Leymah antoi määräyksen hakea leiriltä naisia. Paljon.
   He menisivät nyt sisälle neuvottelusaliin.

   Maailma kutistui Leymahin mielessä tuohon yhteen hetkeen. Hän tiesi, mitä hänen täytyi tehdä. Neuvottelusali oli sinä päivänä täynnä.
   Leymah johdatti naisjoukon hotellin aulaan ja istuutui lattialle kokoussalin pääsisäänkäyntinä toimivan lasioven eteen. Sisään lappoi lisää naisia, kunnes heitä oli kaksisataa. Aula peittyi valkoisten teepaitojen mereen sekä kyltteihin, joissa luki mustin kirjaimin "SEIS LIBERIAN KANSAN TEURASTAJAT JA MURHAAJAT!"
   Naiset istuutuivat neuvottelusalin ovelle ja menivät käsikynkkään vieruskavereidensa kanssa. Kukaan ei poistuisi neuvottelusalista, ennen kuin rauhansopimus olisi allekirjoitettu. Salissa olijat olivat nyt Wipnetin panttivankeja.
   Kenraali Abubakar sai Leymahin lähettämän paperilapun. Sitten Abubakarin ääni kuului hotellin äänentoistojärjestelmästä: "Hyvät naiset ja herrat, kenraali Leymah joukkoineen on piirittänyt kokoussalin."
   Aulaan säntäsi välittömästi turvamiehiä. He ilmoittivat pidättävänsä Leymahin. Tämä kuulemma häiritsi oikeuden toteuttamista.
   Leymah tunsi järkensä sumenevan. Oliko tuo tosiaan puhunut oikeudesta?
   Leymah ilmoitti tekevänsä pidättämisen helpoksi. Hän riisuutuisi alastomksi.
   Leymah otti huivin päästään. Vieressä Sugars seurasi esimerkkiä. Seuraavaksi Leymah riisui kietaisuhameensa, jonka alta paljastuivat sukkahousut.
   Leymah oli suunniltaan epätoivosta. Joka ikinen instituutio, jonka tehtävänä hän oli kuvitellut olevan suojella ihmisiä, oli osoittautunut läpimädäksi. Nuo neuvottelut olivat olleet hänen viimeinen toivonsa, mutta nyt nekin olivat kariutumassa.
   Uhkaaminen alastomaksi riisuutumisella on väkevä ase Afrikkalaisessa yhteiskunnassa. Afrikkalaisessa perinteessä pidetään hirvittävänä onnettomuutena, jos ihminen joutuu näkemään naimisissa olevan tai iäkkään naisen paljastavan tahallaan ruumiinsa. Jos äiti on todella kiukkuinen lapselleen, hän saattaa rangaista tätä ottamalla esiin rintansa ja läymäyttämällä sitä.
   Se, että nämä miehet joutuisivat näkemään naisen riisuutuvan alasti, lähentelisi kuolemanrangaistusta. Miehet syntyvät naisen emättimestä, ja kun naiset paljastaisivat itsensä, on kuin sanoisivat: "Otamme nyt takaisin elämän, jonka teille annoimme."
   Aulassa levisi pelko.

   Kenraali Abubakar vetosi Leymahiin, ettei tämä jatkaisi. Leymah ja Sugars lopettivat. Mutta Leymah totesi, että neuvottelijat pysyvät salissa. Saavat nääntyä sinne ilman vettä ja ruokaa, jotta kokisivat, mitä tavalliset liberialaiset kokevat.
   Kenraalin takana syntyi hälinää. Yksi sissipäälliköistä työntyi ovesta ja yritti loikkia tiellään olevien naisten yli. Naiset työnsivät miehen takaisin. Minkä jälkeen tämä kohotti jalkaansa ikään kuin potkaistakseen.
   Kenraali Abubakarin ääni oli jäätävä: "Uskallapas!"
   Hetken hiljaisuuden jälkeen kenraali totesi, että jos toinen olisi oikea mies, ei tappaisi oman maansa kansalaisia. Mutta koska näin ei ollut, naiset kohtelivat tätä kuin nulikkaa. Ja lopuksi: "Uskallakin lähteä tästä salista ennen kuin olemme neuvotelleet rauhan näiden naisten kanssa."
   Sissipäällikkö perääntyi.

   Ei, Liberian sota ei päättynyt sinä heinäkuun päivänä, kun naiset valtasivat hotellin aulan Accrassa. Mutta silloin rauhanprosessi lähti liikkeelle, oikeasti liikkeelle. Neuvottelut eivät enää muistuttaneet sirkusta, vaan niiden ilmapiiri muuttui vakavaksi. Ne myös etenivät ilman uusia viivytyksiä.
   4.8. Liberiaan saapui länsiafrikkalaisia rauhanturvajoukkoja, joita vastaanottivat katujen varsilla itkevät ja hurraavat kansanjoukot. 7.8. nigerialaiset rauhanturvaajat pysäyttivät Monrovian lentokentällä Taylorille osoitetun lähetyksen, kymmenen tonnia kalašnikoveja ja sinkoja. Jos aseet olisivat päässeet perille, presidentti olisi hyvinkin voinut jatkaa vielä taistelua. 11.8. Charles Taylor erosi presidentin virasta ja suostui lähtemään Nigeriaan maanpakoon.
   14.8. kapinalliset lopettivat Monrovian piirityksen ja maahan saapui yhdysvaltalaisia joukkoja afrikkalaisten rauhanturvaajien tueksi. 15.8. ensimmäinen kansainvälinen avustuslaiva kiinnittyi satamaan. Itkevät ja gospeleita laulavat naiset rynnivät hylsyjen peittämän sillan yli ja alkoivat etsiä syötävää.
   18.8. allekirjoitettiin Accran rauhansopimus, jossa sovittiin väliaikaishallinnon perustamisesta Liberiaan. Sen johtoon nimitettiin liikemies Gyude Bryant, jolla ei ollut sidoksia sodan osapuoliin.
   
   Leymah ei itse ollut paikalla kun kaikki tämä tapahtui. Hän oli kuvitellut neuvottelujen vielä kestävän, joten hän ja Sugars olivat lähteneet Norsunluurannikolla järjestettävään Länsi-Afrikan naisjohtajien kokoukseen.
   Presidentti Bryant soitti Leymahille aamukahdelta. Ilmoitti, että oli tapahtunut jotain mahtavaa. Ja että se on tapahtunut Leymahin ja muiden naisten ansiosta.
   Leymah polvistui hotellihuoneen matolle ja rukoili.

   Kun Leymah ja Sugars palasivat Liberiaan, lentokentällä oli vastassa iso naisjoukko. Kaikki lauloivat Wipnetin teepaidoissa "Tahdomme rauhaa - ei enää sotaa!"
   Lentokentällä kaikki nyökkäilivät Leymahille ja Sugarsille, koskettelivat ja hymyilivät, kun nämä kulkivat turvatarkastuksen läpi.
   "Nämä olivat ne rauhannaiset! Nämä olivat ne naiset, jotka tekivät hienoa työtä. Kiitos teille, äidit. Kiitos."

   Leymah Gboween muistelmateos Meissä on voimaa on yksityiskohtainen kuvaus sodan runtelemasta yhteiskunnasta ja siinä elävistä ihmisistä. Ihmisistä, jotka kokevat iloa, surua, kauhua, apaattisuutta ja lopulta toivoa.
   Mainittakoon, etten tällä kertaa varsinaisesti tehnyt tiivistelmää aivan koko kirjasta. Vaikka rauha saatiin solmittua, vielä oli "jälkihoidon" aika - miten rauha saataisiin vakaammalle pohjalle? Eli mikäli Liberian myöhemmät vaiheet kiinnostavat, myös niistä kirjassa kerrotaan. Samoin Leymahin elämäntarina jatkuu, ja myös traagisia käänteitä on jatkossakin.
   Leymah Gboween elämäntarina on uskomaton, ja siitä kertova kirja unohtumaton lukukokemus.
   
-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Vaihtoehto III
Frantz Fanon: Poliittisia kirjoituksia
Alkuteos Pour la révolution africaine. Écrits politiques 1964
Suomentaja Eetu Viren
Suomen yliopistopaino (paino), Tutkijaliitto 2017
239 sivua


Frantz Fanon (1925 - 1961) oli Martinique´lla syntynyt psykiatri, joka työskenteli algerialaisessa sairaalassa sekä toimi vuonna 1954 alkaneen Ranskan ja siitä irtautuvan Algerian välisen sodan aikana Algerian kansallisen vapausrintaman FLN´n riveissä. Suomessa hänen kirjallisesta tuotannostaan tunnetaan parhaiten vuonna 1961 ilmestynyt Les dammés de la Terre, joka julkaistiin nimellä Sorron yöstä vuonna 1970.
   Fanon oli mukana myös FLN´n lehdistöosastolla ja El Moudjahidin toimituksessa. Näistä lehtikirjoituksista julkaistiin vuonna 1964 kokoelma Pour la révolution africaine. Écrits politiques, joka ilmestyi pari vuotta sitten Tutkijaliiton Paradeigma-sarjassa suomenkielisenä laitoksena nimellä Poliittisia kirjoituksia. Otetaan kokoelmasta tähän lyhyesti muutama keskeinen näkemys.

   Kansalliset vapaussodat esitettiin usein ikään kuin ne olisivat kolonialistimaiden sisäisten ristiriitojen ilmauksia. Mutta vaikka vuonna 1954 alkanut Ranskan-Algerian sota sijoittui samaan historialliseen kontekstiin kansallisten vapautusliikkeiden samanaikaisen ja peräkkäisen heräämisen kanssa, Fanon näki siinä tiettyjä erityispiirteitä.
   Algeria oli olut siirtokunta, joka oli julistettu osaksi emämaan, Ranskan, aluetta. Se oli elänyt sellaisen poliisi- ja sotilasvallan alaisuudessa, jolle Fanon ei löytänyt vertaista mistään siirtomaasta. Tämä selittyy pitkälti sillä, että Algeria ei käytännössä lainkaan laskenut aseitaan vuoden 1830 jälkeen ennen itenäistymistään. Mutta ennen kaikkea Ranskassa tiedettiin hyvin, mikä merkitys Algerialla oli sen siirtomaajärjestyksessä, eikä Fanon uskonut minkään muun selittävän maan itsepintaisuutta kuin varmuus siitä, että Algerian täysi itsenäistyminen johtaisi nopeasti koko Ranskan imperiumin romahtamiseen.
   Asevelvollisiin turvautuminen, useampien aselajien liikekannallepano, upseerien ja aliupseerien kutsuminen palvelukseen, kansalle säännöllisesti esitetyt vaatimukset uhrauksista, verot ja palkkatason jäädyttäminen olivat sitoneet koko Ranskan kansakunnan mukaan tähän siirtomaavallan palauttamissotaan. Fanonin mielestä yleinen innokkuus, jolla Ranskan työläiset ja maalaiset olivat osallistuneet sotaan Algerian kansaa vastaan, oli murskannut pohjan väitteeltä, että olisi olemassa todellinen Ranska, joka olisi vastakkainen juridiselle Ranskalle.
   Fanon näki kaikkien ranskalaisten käyneen tietoisesti Algerian sotaa. Muutamien individualistien esittämät kritiikit ainoastaan toivat esille joitain menetelmiä, mitkä "nopeuttavat Algerian menettämistä". Mutta siirtomaavallan palauttamista itseään, aseellista hyökkäystä, ei ollut tuomittu.

   Oli puhuttu ranskalaisten harjoittamasta algerialaisten kidutuksesta. Tunnetut henkilöt, joukossa muutamia ranskalaisia, olivat tuominneet nuo toimet.
   Ranskalaiset, jotka nousivat kapinaan kidutusta vastaan tai valittivat sen laajuutta, toivat väistämättä mieleen kaunosielut, joista eräs filosofi puhui. Heidän maanmiestensä Lacosten ja Lejeunen antamaa nimitystä "väsyneet intellektuellit" Fanon piti hyvin osuvana. Ei ole mahdollista samaan aikaan tahtoa Ranskan vallan säilyttämistä Algeriassa ja tuomita tämän säilyttämisen välineitä.

   Fanon kiinnitti huomiota siihen, kuinka suureksi vuoden 1956 ensimmäisen neljänneksen aikana hulluuden partaalla olevien poliisien määrä oli paljastunut.
   Perhepiirissä esiin nousseet ongelmat (tappouhkaukset vaimolle, lasten pahoinpitelyt, painajaiset, jatkuvat itsemurhauhkaukset) ja poliisien tekemät ammatilliset virheet (tappelut kollegojen kanssa, välinpitämättömyys palveluksessa, epäkunnioittava asenne esimiehiä kohtaan) olivat useissa tapauksissa pakottaneet poliisit turvautumaan lääketieteelliseen hoitoon, siirtämiseen toisiin tehtäviin, tai useimmiten palauttamiseen Ranskaan.
   Jatkuva hälytystila, mihin FLN ranskalaispoliisit pakotti, näytti selittävän poliisien ärtyisyyttä. Tai oikeastaan poliisit selittivät itse hyvin nopeasti, mistä oli kyse.
   Ranskalaispoliisit löivät rajusti lapsiaan, sillä he luulivat olevansa yhä tekemisissä algerialaisten kanssa. He uhkasivat vaimoaan, koska "koko päivän uhkailen ja toteutan uhkauksia". He eivät nukkuneet, koska he kuulivat uhriensa huutoja ja valitusta.
   Eli, oliko kyse katumuksen kiduttamista miehistä? Olivatko poliisien tunnustamat kidutukset poikkeuksia? Oliko kiduttava poliisi ristiriidassa ryhmänsä ja järjestelmänsä arvojen kanssa?
   Kiistettyään kidutuksen olemassaolon Algeriassa ranskalaiset käyttivät kaksinaista argumenttia. Ensin väitettiin, että kyse oli poikkeustapauksista. Mutta kun todistuskertomukset lisääntyivät, kun kidutus paljastui yhä vähemmän poikkeukselliseksi, kaikki vastuu sysättiin Ranskan armeijassa olleille ulkomaalaisille aineksille.
   Fanon kiinnitti erityistä huomiota jälkimmäiseen argumenttiin. Hänen mukaansa tuo argumentti osoitti samaan aikaan Ranskan viranomaisten kyynisyyden ja yhä lisääntyvän mahdottomuuden juonia, piilotella ja valehdella.
   Suurin osa Ranskan armeijasta lähtevistä karkureista oli ulkomaalaisia legioonalaisia. Koska Ranskan poliisimetodit kuvottivat heitä, he hylkäsivät nuo rivit. Kun heitä kuulusteltiin ennen kotimaahan palauttamista, he olivat yksimielisiä: Ranskan joukkojen julmuus ja sadismi olivat hirvittäviä.
   Fanon muistutti, että kidutusta harjoittavia sotilaita esiintyi vasta talvesta 1955 lähtien. Miltei vuoden ajan ainoastaan poliisit kiduttivat Algeriassa.

   FLN sai haltuunsa tarkempia tietoja ranskalaisten käyttämistä menetelmistä. Lukuisia todistuskertomuksia julkaistiin ja merkittävä tekniikoiden skaala kirjattiin ylös.
   Yksi käytetty menetelmä oli sellainen, että kuulusteltavalle pidätetylle ei esitetä ainuttakaan kysymystä, sillä kyseisellä tutkinnan hetkellä kuulustelijat eivät tiedä, mihin suuntaan kuulustelun tulee edetä, eikä epäilty saa huomata näiden tietämättömyyttä. Kuulusteltavan vastarinta murrettiin käyttämällä menetelmää, jota kutsuttiin "lämmittelyksi esimerkin avulla".
   Muutama jeeppi lähtee poliisin päämajasta ja kaappaa sattumanvaraisesti kadulta tai yleensä pikemminkin ympäröivistä kylistä kymmenen algerialaista. Heidät kidutetaan yksi toisensa jälkeen kuoliaaksi epäillyn läsnä ollessa, sillä poliisia kiinnostaa vain epäilty. Arvioidaan, että viiden tai kuuden murhan jälkeen todellinen kuulustelu voi alkaa.
   Toisessa menetelmässä ensin kidutetaan epäiltyä. Tämän voimien murtamiseen vaaditaan useampia sessioita. Ainuttakaan kysymystä ei esitetä. Kuudennessa tai seitsemännessä sessiossa epäillylle sanotaan vain: "Sinua kuunnellaan". Kuulustelua ei ohjata mihinkään suuntaan. Epäillyn täytyy yleisesti ottaen sanoa kaikki, minkä hän tietää.

   Kun ranskalaiset intellektuellit toistivat kuorossa, että "Algeriassa on tällä hetkellä käynnissä valtava yritys ihmisyyden viemiseksi koko Ranskan nuorisolta" tai valittivat, että ranskalaiset varusmiehet "oppivat siellä fasismia", on Fanonin mukaan syytä huomata, että ainoastaan näiden rikosten moraaliset vaikutukset ransakalaisten sieluun kiinnostivat näitä humanisteja. Kidutukseen kiinnitettiin huomiota, koska se uhkasi tiettyä ideaa Ranskan kunniasta.
    Fanonin mukaan vaikutti siltä, että moraalisen saastumisen pelko oli täysin turha. Ei sairaita poliiseja heidän tunnonvaivansa haitanneet. Jos nämä säilyttivät työlleen ominaisen rytmin toimistojensa tai työhuoneittensa ulkopuolellakin, se johtui siitä, että nämä kärsivät työuupumuksesta. Nämä poliisit eivät vaatineet niinkään moraalista rauhoittelua, vaan mahdollisuutta päästä uudelleen kiduttamaan.

   Vielä 1900-luvun alussa kolonialistiset hallitsijat saattoivat loputtomiin esittää maidensa pyrkimysten olevan korkean sivilisatorisia. Pakkoluovutukset, ryöstöt, työntekijöiden riisto sekä kansojen suuri kurjuus perinteisesti lakaistiin maton alle ja kiistettiin. Sen seurauksena hetkellä, jolla kyseiseltä alueelta vetäydyttiin, kolonialistien oli pakko paljastaa todelliset kasvonsa. Itsenäisyysneuvotteluissa oli ennen kaikkea kyse taloudellisista eduista: pankit, valuutta-alue, raaka-aineiden etsintäluvat, suostumus niiden hyväksikäyttöön jne. Sivilisatorisesta tehtävästä, evankelisesta tai kulttuurisesta, ei Fanon enää nähnyt merkkejä.
   Miehittäjän todelliset oikeudet määritettiin tuolloin täydellisesti. Emämaasta peräisin oleva vähemmsitö, yliopistolähetykset, tekninen tuki, ääneen lausuttu ja vahvistettu ystävyys siirrettiin toiselle sijalle. Kaikin puolin selvää oli, että merkittäviä olivat todelliset oikeudet, jotka miehittäjä pyrki viemään kansalta tietyn itsenäisyyden murusen hintana. Nimellisen suvereenisuuden hyväksyminen ja todellisen itsenäisyyden kaikinpuolinen kieltäminen on kolonialistimaiden tyypillinen tapa suhtautua entisiin siirtomaihin.
   Enää 1950-luvulla kansoille ei riittänyt, että kolonialistimaa oli tunnustanut kansan eliitin arvon. Kansat halusivat, että asiat muuttuvat oikeasti ja heti. Näin taistelu käynnistyi uudelleen vääjäämättömän väkivaltaisesti.
   Siinä vaiheessa miehittäjä raivostui ja laittoi kaiken voimansa peliin. Se, mikä oli saatu aikaan pommituksilla, muunnettiin vapaiden neuvottelujen tulokseksi. Entinen miehittäjä puuttui asioihin, kiihkeänä velvollisuuksistaan, ja ryhtyi uudelleen sotaan itsenäistyneessä maassa.
   Kaikki entiset siirtomaat Indonesiasta Panamaan, jotka olivat halunneet kiistää väkisin tehdyt sopimukset, olivat huomanneet joutuvansa kestämään uutta sotaa ja kenties suverenisuutensa joutuvan hyökkäyksen kohteeksi ja silvotuksi.
   Asennetta, että vanhan siirtomaan tulee pysyä taloudellisen sorron kahleissa, ei Fanonin mielestä ole omaksuttu ilkeydestä tai pahantahtoisuudesta. Se, että siirtomaakansat hallinnoisivat itse omia resurssejaan, vaarantaisi entisen miehittäjän taloudellisen tasapainon. Lisäksi imperialistisille valtioille asiaan kuuluu tärkeä kysymys vaikutusalueista.

   Kesällä 1960 Fanon ei enää pitänyt kolonialismia Afrikan tärkeimpänä vihollisena. Tuolloin hän näki maanosan vapautuvan lyhyellä aikavälillä. Uutena suurena uhkana Fanon näki ideologian puutteen.
   Afrikassa itsenäisyyden saavuttavat maat olivat yhtä epävakaita kuin niiden uudet porvaristot tai uudistuneet ruhtinaat. Kansalliset porvaristot, joita perinteisen siirtomaavallan uhka ei enää painanut, näyttivät äkkiä löytävän itsestään suuria haluja. Ja koska näillä ei vielä ollut poliittista kokemusta, nämä alkoivat hoitaa asiaa kuin omaa liiketointaan. Käyttivät lahjontaa, uhkailua, jopa kirjaimellista uhrin nylkemistä.
   Tyytymättömät työläiset joutuivat edelleen yhtä säälimättömän kohtelun alaiseksi kuin siirtomaa-aikana. Ammattiyhdistykset ja poliittiset oppositiopuolueet oli ajettu miltei maan alle. Kansa, joka oli antanut kaikkensa kansallisen vapaustaistelun vaikeina hetkinä, kysyi kädet ja vatsa tyhjinä, kuinka todellinen sen voitto oikeastaan oli.

   Frantz Fanonin kirjoituksista koottu kokoelma Poliittisia kirjoituksia kuvaa hyvin 1950-luvun ja 1960-luvun alun tilannetta Afrikassa sekä auttaa ymmärtämään maanosan myöhempiä vaiheita. Teksteistä löytyy sekä vahva filosofinen ote että vallankumouksellista retoriikkaa. Ei liene yllättävää, että Fanonin ajatukset ovat löytäneet kaikupohjaa myös nykyajan ns. eron politiikan ilmenemismuodoista, kuten radikaalista feminismistä. Ja postkoloniaalisessa tutkimuksessa Fanonin kirjoitukset ovat luonnollisesti olleet keskeisesti esillä.

   No niin, jos tähän vielä muutama linkki Afrikkaan liittyen. Aika näyttää, joko tässä tulevat viimeiset linkkipäivitykset tälle kirjasivustolle, vai vieläkö sinnittelisi puoluekokouksen yli. Tällä hetkellä mieliala tuntuisi olevan 65-35 jatkon suhteen, mutta koska tilanne ei enää tänä kesänä satavarma ole, ei nyt enää mitään luvata uskalla. Katsotaan sitten myöhemmin, vieläkö tässä jää syksyksikin tälle estradille.

   Afrikka on innoittanut useampaakin artistia, vuonna 1982 julkaistiin jopa kaksi Africa-nimistä kansainvälistä hittiä. Viime vuonna poismenneen ranskattaren Rose Laurensin kappale pääsi listoille ympäri Eurooppaa, myös meillä Suomessa.

Africa/ Ranska

   Kahdesta vuonna 1982 julkaistusta Africa-hitistä se vieläkin suurempi menestys tehtiin Amerikan mantereella. Asialla oli yhdysvaltalainen yhtye Toto

Africa/ USA

   Jo 1970-luvulla Italiassa laulettiin Afrikasta, hyvällä menestyksellä. Tosin Juha Vainion Pohjois-Suomeen lokalisoimaan tekstiin levytetty versio oli meidän maassamme se tutumpi juttu.
   Kuten seuraavasta klipistä voi nähdä, italoiskelmän "vanhempi valtiomies" Salvatore "Toto" Cutugno on edelleen 2010-luvullakin ollut iskussa.

Africa/ Italia

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Sivun seuraava päivitys 12.8.

Maailma muuttuu, mutta edelleen monista perinteistä pidetään kiinni. Millainen on hääperinteiden kulttuurihistoria?

Kuukauden vaihtoehto I
Tiina-Emilia Kaunisto: Siksi tahdot


Kauneutta on tavoiteltu vuosisatojen ajan. Joillekin se on ollut siunaus, joillekin myös kirous.

Kuukauden Vaihtoehto II
Sari Savikko: Kohtalona kauneus


Yli puolet elämästään hän hallitsi muinaista Egyptin valtakuntaa. Hän oli satumaisen rikas ja painatti kasvonsa roomalaisten kolikkoon. Hän ei ollut kaunotar, mutta lumosi aikansa roomalaisia mahtimiehiä. Hänen samettista ääntään kuunneltiin sielläkin, missä hän oli saanut vihamiehiä. Egyptiläisille hän oli jumalatar, ja hän tiesi sen itsekin.
   Yli kaksituhatta vuotta sitten yksi nainen veteli Rooman valtakunnan lankoja sekä Julius Caesarin että Marcus Antoniuksen lävitse. Elämä, jonka päätyttyä tarut ja legendat syntyivät, ja jäivät elämään.
   Egyptin viimeisten faraoiden aika. Maailmanhistorian kauniit ja rohkeat.

Kuukauden Vaihtoehto III
Stacy Schiff: Kleopatra