Matti Vanhanen

Keskusta.fi / Etelä-Häme / Suomeksi / Kirjat / Matti Vanhanen
Tiivistelmä teoksesta Ulkopolitiikkaa on julkaistu aiemmin kesällä 2016, Suomen tie maailmassa keväällä 2007 ja kesällä 2016, Se on ihan Matti alkuvuonna 2006 sekä Vaikeita valintoja syksyllä 2003.

Matti Vanhasen kotisivut

Kuukauden Keskustalainen
Matti Vanhanen: Ulkopolitiikkaa
Nurmiprint (paino), omakustanne 2016
116 sivua


Matti Vanhanen on sitten puolueemme presidenttiehdokas vuoden 2018 presidentinvaaleihin, kuten Seinäjoen puoluekokousta seuranneet lienevät huomanneet. Vaaleihin ehdokkaamme aikoo lähteä ulkopolitiikka edellä, joten tässä vaiheessa lienee syytä vilkaista Vanhasen uusinta teosta, Ulkopolitiikkaa. Pari aiemmin tällä sivulla julkaistua Vanhas-esittelyä löytyy Kuukauden Uusinta -sivulta.

   On uutisoitu, että Ruotsin ns. allianssipuolueet kannattavat Ruotsin NATO-jäsenyyttä. Se on suuri muutos Ruotsin sisällä. Samoin on muuttunut kannatus kansan keskuudessa, ruotsalaisista jäsenyyttä kannattaa jo yli 40 % eli kannatus on noussut samalle tasolle vastustuksen kanssa.
   Käymiensä keskustelujen perusteella Vanhanen ei pidä mahdollisena, että NATO-jäsenyyttä haettaisiin pienen enemmistön turvin. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Ruotsi hakeutuu sotilasliiton jäseneksi vasta siinä vaiheessa, jos SDP sen hyväksyy.
   Vanhanen keskusteli aiheesta myös naapurimme veljespuolueen edustajien kanssa. Ruotsin Keskustapuolue selittää NATO-kannatustaan sillä, että puolueessa koetaan yhteistyön olevan jo laajaa, mutta siitä huolimatta he eivät itse pääse vaikuttamaan järjestön päätöksentekoon. Suunnanmuutos tuntuu puolueessa olevan syvemmällä kuin esim. Venäjä-peloissa.
   Kun Vanhanen palasi eduskuntaan, hän huomasi selvän muutoksen Suomen poliittisessa henkisessä ilmapiirissä. Ensinnäkin, yhä vähemmän on ihmisiä, joilla on käytännön kokemusta toimimisesta Venäjän tai Neuvostoliiton kanssa. Toiseksi, Venäjään on selkeästi alettu ottaa välimatkaa. Ja kolmanneksi, Venäjästä kiinnostuneita on yhä vähemmän.
   Vanhasen mielestä nyt on sopiva hetki kirjoittaa ulkopolitiikasta. Asemamme hän näkee olevan muutoksessa, joten nyt hän toivoo monipuolista harkintaa. Historiamme aikana meillä on muutosten aikoina usein ollut kyky käyttää tilanne hyödyksemme. Tätä samaa taitoa tarvitaan myös nyt.

   Suomen ulkopolitiikasta suuri osa tähtää siihen, että yhteiselomme suuren naapurimaamme kanssa sujuisi hyvin sekä palvelisi kummankin osapuolen hyvinvointia ja turvallisuutta. Tilanne on sikäli hyvä, että Suomen ja Venäjän välisistä asioista eivät lopulta voi päättää muut kuin kummankin maan johto.
   Jotta Suomen ja Venäjän välillä voisi pysyä vakaus, sama vakaus on oltava koko Itämeren alueella. Vakauden voi saavuttaa joko keskinäisellä luottamuksella tai voimatasapainolla. Suomen tie on ollut hakea keskinäistä, yhteisiin etuihin perustuvaa luottamusta, toisin kuin ne maat, jotka ovat hakeneet turvaa NATO-jäsenyydestä.
   Itä-Ukrainan tilanteen muututtua jäätyneeksi konfliktiksi Venäjä ryhtyi pommittuksillaan tukemaan Syyrian hallitusta. Molempiin operaatioihin Venäjä osallistuu omilla säännöillään tekemättä yhteistyötä muiden tahojen kanssa.
   Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen NATO on laajentunut askel askeleelta itään. Vuonna 2007 Venäjän presidentti Vladimir Putin piti puheen kansainvälisessä konferenssissa. Puhetta Vanhanen nimittää "Nyt riittää!" -puheeksi. Viesti oli selvä, Venäjä aikoo puskea takaisin.
   Putinin edeltäjän Boris Jeltsinin kaudesta, samoin kuin Putinin ensimmäisestä kaudesta, syntyi lännessä kuva siitä, että Venäjä olisi palannut laajentumisvaiheesta jälki-imperialistiseen kauteen. Nyt on nähty, että kuva oli väärä.

   Vanhanen kiinnittää huomiota Venäjän ja Ukrainan suhteen historiallisuuteen. Venäjähän itse asiassa aloitti kasvunsa nimenomaan Ukrainasta nykyisen Venäjän suuntaan. Ja paljon myöhemmin pitkä neuvostohistoria johti siihen, että maiden teollinen rakenne sotateollisuutta myöten on vahvasti toisiinsa sidoksissa. Ukrainassa on miljoonia venäjänkielisiä, jotka pitävät itseään venäläisinä. Ukraina myös on ollut riippuvainen Venäjältä ostamastaan, usein markkinahintaa halvemmasta kaasusta, ja siirtomaksuista, joita se saa sen läpi EU-maihin kulkevasta kaasusta.
   Venäjä oli hakenut Ukrainaa osaksi Venäjän tulliliittoa ja Euraasian unionia. Ukrainassa on ollut voimakasta halua myös kumppanuussopimukseen EU´n kanssa. Ukrainassa olisikin ollut halua allekirjoittaa sopimus EU´n kanssa jo vuonna 2012, mutta tällöin unioni lykkäsi allekirjoitusta vaalivilpin sekä Julia Tymošenkon vangitsemisen takia.
   Puolitoista vuotta myöhemmin presidentti Viktor Janukovytš allekirjoitti Venäjän tarjoaman vaihtoehdon, mihin sisältyivät 15 miljardin dollarin laina ja alennus kaasun hinnasta. Tämän jälkeen presidentti syrjäytettiin.
   
   Turkin kohdalla Vanhanen näkee, että järkisyyt puhuisivat sen puolesta, että maan neuvotteluja EU-jäsenyydestä pitäisi oikeasti jatkaa. Nythän jäsenprosessi on käytännössä pysäytetty. Tosin nyt, kun turvapaikanhakijat ovat vyörymässä unionimaihin, olemme hattu kourassa Turkin puheilla kysymässä, voisiko asioita hoitaa yhdessä.
   Turkki itse pitää kahta miljoonaa pakolaista, eikä suuremmin valita meille. Vanhasen mielestä sen lisäksi se voisi olla jopa ratkaiseva tekijä niin diplomaattisesti kuin sotilaallisesti Syyrian kriisin ratkaisemisessa. Mutta EU´n kyky toimia erilaiset arvot omaavan tahon kanssa tuntuu olevan heikko.
   Vanhanen muistaa, kuinka joskus puhuttiin kahden erilaisen maan rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, keskinäisestä yhteistyöstä ja luottamuksesta. Aikoinaan Suomen ja Neuvostoliiton välillä oli kyse oikeasti isoista eroista, mutta silti pragmaattinen yhteistyö oli mahdollista. Vanhanen näkee EU´n ja Turkin keskinäisten erojen olevan tuota pienemmät, ja ihmettelee, että nyt olemassa olevat eroavaisuudet aiheuttavat moisia vaikeuksia.

   Usein sanotaan ettei Putinin vuoden 2007 puhetta otettu tosissaan. Mutta kyllä se Suomessa otettiin.
   Vanhasen mukaan Suomi tunnisti hänen pääministeriaikanaan sen, että Venäjä vahvistaa sotilaallista potentiaaliaan modernisoimalla armeijaansa. Suomessa nostettiin systemaattisesti puolustusbudjettia, koko muun läntisen Euroopan trendistä poiketen. Ei siksi, että olisimme miettineet Venäjän toimia Suomea kohtaan, vaan yksinkertaisesti siksi, että lähellämme sotilaallinen potentiaali lisääntyi.
   Vaikka Keskustaa on usein leimattu kielteisessä tarkoituksessa Neuvostoliiton tai Venäjän suhteen, Vanhasen mukaan Keskusta on aina ollut nimenomaan realisti suhteessa naapuriin niin sen positiivisissa kuin negatiivisissakin aikeissa. Ei Venäjän kanssa pärjää, jos sen intressien taustoja ei pyri ymmärtämään, ilmoita sille selkeästi omaa käsitystään ja pyri hakemaan järkevää ratkaisua.

   Toimiessaan Venäjän presidenttinä Dmitri Medvedev linjasi, että Venäjän kansalaisten hengen ja kunnian turvaaminen missä tahansa on Venäjän kiistaton ensisijainen tehtävä. Tuo periaate kirjattiin vuonna 2009 lakiin, joka antaa Venäjän asevoimille oikeuden toimia ulkomailla. Sama periaate on kirjattu myös voimassa olevaan sotilasdoktriiniin. Medvedevin mukaan on myös alueita, joissa Venäjällä on etuoikeutettuja intressejä, mikä tarkoittaa Venäjän naapureita, joiden kanssa Venäjällä on erityisiä historiallisia siteitä.
   Muillakin suurvalloilla on oppi suojata kansalaisiaan kaikkialla, erityisesti Yhdysvallat pitää tästä tiukasti kiinni. Vanhanen näkee Venäjän periaatteen olevan kuitenkin hieman erilainen, käytännössä pidemmälle viety.
   Venäjä sisällyttää tarvittaessa oppinsa piiriin kuuluviksi myös venäläistä alkuperää olevia henkilöitä, jotka eivät kuitenkaan ole maan kansalaisia. Vaikka he eivät ole juridisessa mielessä venäläisiä, Venäjä haluaa toisinaan esiintyä myös heidän asianajajanaan. Tuon Vanhanen näkee ongelmana, siihen liittyen Venäjä näkee itsellään oikeuden toimia tavalla, jota muut pitävät kansainvälisen oikeuden vastaisena. Vanhanen muistuttaa, että noilla kansallisuuskysymyksillä on taipumusta kärjistyä ja niitä on myös helppo lietsoa - puolin ja toisin.

   Venäjän ymmärtämiseksi on ymmärrettävä myös maan sisäisen turvallisuuden haasteet. Venäjän eteläinen raja on aina vuotanut enemmän tai vähemmän, ja venäläisillä on vuosikymmenten ajan ollut konflikteja erityisesti Afganistanin ja Tšetšenian suunnalla. Kun Venäjän eteläpullella terroristijärjestöt voimistuvat, kyllä Venäjällä tiedetään niiden levittäytyvän myös maan rajojen sisäpuolelle, jos kanavia siihen löytyy.
   Halu vaikuttaa Syyrian konfliktiin lähtee Vanhasen mielestä osittain tästä. Kun Venäjä puhuu ja toimii terrorismia vastaan, ne asiat pitäisi lännessäkin noteerata. Jos Suomessakin on järkevää antaa viranomaisille valtuuksia seurata viestiliikennettä, kuten Vanhasen mielestä on, miksi samat puheet Venäjällä tulisi automaattisesti tyrmätä?
   Kun Vanhanen tuli pääministeriksi vuonna 2003, hän muistaa, kuinka Venäjä selvästi viestitti länteen, että siellä halutaan EU-yhteistyöstä tasavertaista kumppanuutta sen sijaan, että Venäjä olisi EU´lle pelkkä objekti. Mehän saimme vuoteen 2006 mennessä vietyä asiaa eteenpäin siten, että Suomen puheenjohtajavuotena pohjoisen ulottuvuuden poltiiikka muutettiin EU´n ja Venäjän yhteiseksi politiikaksi. EU´ssa ei kuitenkaan tunnuta omaksuttavan tätä ajattelutapaa, useimpien mielestä Venäjä ajattelee keskeisistä arvoista eri tavalla kuin me.
   Kansainvälisissä neuvotteluissa eri keskusjohtoisten maiden kanssa läntiset  delegaatiot aluksi nostavat esiin ihmisoikeuksiin liittyviä ajankohtaisia ongelmia. Vanhanen on huomannut, että kuviosta on muodostunut rutiininomainen, koska varsinaisten neuvottelujen ilmapiiriä ei haluta kokonaan tärvellä.
   Me korostamme moniarvoisuuden merkitystä, mutta toisaalta emme siedä sitä, jos muilla on erilaisia arvoja kuin meillä. Tuo on dilemma, joka on Vanhasta askerruttanut, ja johon hän ei ole löytänyt ratkaisua.
   Venäjällä rakennetaan meihin nähden erilaista sivilisaatiokäsitystä, jota venäläiset itse pitävät perusteltuna. Venäjä hakee arvojensa juuria ja pyrkii sovittamaan niihin nykyaikaista tieteen ja tekniikan maailmaa. Tällaisessa ajattelussa venäläiset eivät jaa kanssamme kaikilta osin samoja arvoja, eivätkä myöskään näe siinä mitään outoa.
   Venäjällä nopea elintason nousu ja sisäisen järjestyksen pito sekavan 1990-luvun jälkeen ovat taanneet maan johdolle vahvan aseman. Elintason noususta on tultu elintason leikkaamiseen ja nyt Vanhasen mielestä vaikuttaakin siltä, että isänmaallisuudesta on muodostunut uusi vahvaa valtaa tukeva peruste.

   Ukrainan kriisin Vanhanen näkee olevan osa tätä Venäjän käyttäytymisen muutosta. Vanhanen seurasi Minskin sopimuksen alla ja sen jälkeen kehitystä tiedotusvälineistä, ja teki siitä muutaman havainnon.
   Vanhanen haluaa kiinnittää huomiota Yhdysvaltojen ja Venäjän ulkoministereiden tapaamiseen Minskin sopimuksen aikoihin. Tapaamisessaan he korostivat tarvetta yhteistyön lisäämiseen erityisesti ISIL-järjestön uhkaa ja ebola-epidemiaa vastaan. ISILin osalta ulkoministerit puhuivat erittäin sensitiivisestä ja keskinäistä luottamusta edellyttävästä tiedustelutietojen vaihtamisesta.
   Tuossa tapaamisessa Yhdysvaltojen ulkoministeri John Kerry myös luetteli ehtoja, joiden toteutuessa USA voisi harkita Venäjä-pakotteitaan uudelleen, ts. USA ryhtyi rakentamaan exit-politiikkaa välittömästi. Kerryn luettelemat ehdot olivat panttivankien ja vankien vapauttaminen sekä joukkojen ja kaluston vetäminen. Ja samassa yhteydessä Kerry totesi tietävänsä, että monet näistä toimenpiteistä olivat parhaillaan toteutumassa - mutta vielä oli raskasta kalustoa poistettava ja raja-alueen valvontakin varmistettava. Vanhanen haluaa kiinnitettävän huomiota siihen, että Krimistä ei keskusteltu, ja kysyy, oliko USA jo etsimässä muotoiluja, jotka mahdollistaisivat jatkossa liikkumavaraa pakotteiden suhteen. Joka tapauksessa, kokonaisuutena Kerryn muotolut viestivät enemmän lähentymistä kuin erimielisyyksiä.
   Moni kysyy, mikä olisi ollut pakotteiden vaihtoehto. Vanhanen vastaa: diplomatia. Hän tukee johdonmukaisesti tehtyjä pakotepäätöksiä, mutta hän myös miettii, mitä pitää tapahtua, jotta pakotteista voisi irrottautua.
   Nykytilanteen ja kylmän sodan ajalla on Vanhasen mukaan suuri ero. Takavuosikymmeninä tasapainoa idän ja lännen välille haettiin asevarustelulla ja diplomatialla. Nyt ministerimme eivät juuri tapaa naapurimaan kollegoja, ja liike-elämän täytyy katsoa tarkasti, ettei rangaistuksen uhalla mene pakotelakeja rikkomaan. Maitotuotteita ei meiltä saa viedä Venäjälle, mutta USA ja Ranska harjoittavat salaista diplomatiaa Venäjän kanssa Syyrian kriisin ratkaisemiseksi. Mikähän tasapaino tässä on?

   Vanhanen tapasi kesällä 2014 - selvästi ennen Minskin sopimusta - useita entisiä Venäjän ministereita ja yhden nykyisen. Hän tulkitsi näiden mielipiteitä seuraavasti.
   Epäluottamus lännen ja Venäjän välillä sai ratkaisevan sysäyksen ohjuspäätöksestä. Epäluottamus on syventynyt siinä kun Venäjän mielestä EU ei ota esim. kaupallisissa ja taloudellisissa asioissa Venäjän taloudellisia intressejä riittävästi huomioon.
   Ukrainan kriisi on palapeli, minkä ratkaisun voisi koota osista, jotka ovat Ukrainan neutraliteetti ja jonkin tasoinen federaatiomalli Ukrainan sisälle.
   Venäjä tahtoo olla tasavertainen, ero 1990-luvun heikkouden aikaan halutaan tehdä selväksi.

   Mistä tässä kriisissä oikeastaan on kyse Vanhasen mielestä? No, ennen kaikkea siitä, että Ukraina hoiti omat asiansa erittäin huonosti, mikä mahdollisti ulkopuolisten sekaantumisen sen asioihin. Se, että valtion sisäiset asiat menivät niin solmuun, että lopputuloksena on vallankaappaus torilla ja sisällissota, antoi sekä osalle ukrainalaisista että Venäjälle mahdollisuuden kaapata Krim.
   Ukrainan toimet eivät Vanhasenkaan mukaan silti oikeuta Venäjän toimintaa. Se on rikkonut kansainvälistä lakia ja liittänyt Krimin itseensä ilman Ukrainan suostumusta.
   Olkoot Ukrainaan liittyvät tulevaisuuden ratkaisut mitä hyvänsä, täytyy noin suuren maan kyetä olemaan keskellä Eurooppaa oma itsensä ja sen täytyy kyetä normaaliin kanssakäymiseen jokaiseen ilmansuuntaan.
   Vanhasen mukaan ylivoimaisesti tärkein oppi tapauksesta on, että omasta maasta on pidettävä huolta. On pidettävä oma talous vahvana ja toimintakyky kaikilla keskeisillä sektoreilla riittävänä. Erityisesti ruoka, energia ja keskeiset muut talouden tuotantopanokset ovat avainasemassa. Lisäksi oman puolustuksen ja yhteistyösuhteiden muihin on oltava riittäviä. Toisin sanoen oman maan on oltava niin vahva, ettei taloudellinen tai muu häirikointi olisi järkevää.
   Oman maan vahvuuteen liittyy myös demokratian syvyys.  Oikeusvaltion ja demokratian juurten on oltava niin vahvat, että tarvetta tai mahdollisuutta Ukrainan kaltaiseen sisäiseen sekamelskaan ei ole olemassa.

   Vanhanen muistuttaa, että Venäjällä on pitkä suurvaltapolitiikan ja diplomatian kokemus ja taito. Se, mitä venäläiset tekevät Ukrainassa ja Syyriassa, on varmasti mietittyä. Kriisien jälkeen haetaan aina ratkaisua, ja nyt ratkaisuksi haetaan jotain sellaista, mikä ylläpitää Venäjän vaikutusvaltaa sen lähialueilla. Eli Venäjällä haetaan mielellään jotain Ukrainaa laajempaa ratkaisua viittaamalla pitkiin rauhan kausiin Wienin ja Jaltan konferenssien jälkeen. Niissä piirrettiin suurvaltojen toimesta karttoja ja vaikutusvaltakarttoja uusiksi.
   Nykyaikaan tuotuna kyse olisi Vanhasen mielestä, ei niinkään rajoista, vaan pikemminkin yhteisymmärryksestä siitä, miten venäläisten mielestä keskeiset toimijat toimivat alueilla, missä useammalla on taloudellisia, poliittisia ja sotilaallisia intressejä valvottavanaan.

   Mikäli Venäjä haluaa, se pystyy toteuttamaan myös Itämeren alueella tai arktisella alueella toimia vaikutusvaltansa kasvattamiseksi. Vanhanen näkee Suomen olevan mahdollisen kriisin sattuessa ketjun kolmantena lenkkinä. Välissä on tapauksesta riippuen joko arktinen tai Itämeren alue.
   Jos kriisi Suomen ja Venäjän välillä kärjistyisi aseelliseksi, Vanhasen mukaan se todennäköisimmin tapahtuisi ketjussa, missä alkuperäisen konfliktin olisi laajennuttava Itämerelle. Kyseessä olisi ensisijaisesti riski NATOn ja Venäjän välillä.
   Vastuu alueemme vakaudesta on ensisijaisesti alueen valtioilla. Suomen ja Ruotsin roolia Vanhanen ei halua vähäteltävän. Meidän valinnoillamme on suuri vaikutus alueen vakauteen.
   Vanhanen pitää tärkeänä löytää tapa palata keskinäiseen luottamukseen ja kaikkia hyödyttävään laaja-alaiseen yhteistyöhön. Ukrainan kriisin alkuvaiheissa Yhdysvaltojen entisen presidentin Jimmy Carterin presidenttikauden aikainen neuvonantaja Zbigniew Brzezinski puhui "Suomen mallista" ratkaisuna Ukrainan kriisiin, ts. Ukraina ei hakeutuisi NATOn jäseneksi, mistä NATOn ja Venäjän välillä olisi yhteisymmärrys.
   Vanhanen ei kannata etupiiriajattelua. Hän haluaa löytää tavan, missä keskinäinen luottamus ja yhteistyöstä koituvat edut koetaan sellaisiksi, että kovaa turvallisuutta ei tarvitse miettiä. Positiivisena merkkinä Vanhanen näkee sen, että ympäristösuojeluyhteistyö Itämerellä ja erityisesti Suomenlahdella on jatkunut Ukrainan kriisistä huolimatta.
   EU - ja Suomi sen osana - etsii omavaraisempaa energiahuoltoa, myös ilmastosyistä. Fossiiliset polttoaineet istuvat huonosti kehitykseen, jossa päästöjä halutaan vähentää. Juha Sipilän hallituksen energiaomavaraisuustavoitteet ovatkin todella kunnianhimoisia. Energiayhteistyön Venäjän kanssa on oltava kumpaakin hyödyttävää, mutta ei kumpaakaan elintärkeällä tavalla sitovaa. Sellainen menettely houkuttelee hakemaan yhteisiä etuja.
   Keskinäisriippuvuuden alalla on tapahtumassa paljon sellaista, mikä vähentää Venäjän roolia. Turvallisuuspolitiikan kannalta tuo on kaksipiippuinen asia, se kun ohentaa sitä luonnollista yhteistyötä, minkä puitteissa kanssakäyminen on ollut aktiivista.
   Vanhanen toivoo EU´n ja Venäjän hakevan välilleen luonnollista sidettä tavallisista asioista - ja ihmisten välisestä yhteydenpidosta. Matkailu, nuorten opiskelijavaihto, yritysten verkostoituminen, kulttuurirajojen rikkominen kulttuurisuhteilla jne. ovat aloja, jotka voisivat yhdistää Eurooppaa henkisesti Euroopaksi. Viisumivapautta Vanhanen ei halua Suomessakaan pidettävän minkään sortin mörkönä.
   Osa Itämeren vakautta on ollut Suomen ja Ruotsin omaehtoinen ja vapaaehtoinen pysyttäytyminen sotilasliittojen ulkopuolella. Vanhanen näkee, että Itämeren sotilaspoliittinen kartta olisi dramaasttisesti erilainen, jos Suomi ja/tai Ruotsi liittyisi NATOon.

   Mietittäessä mahdollista puolustusliittoa Suomen ja Ruotsin välillä Vanhanen kirjoittaa edustavansa sitä ajattelua, että sodan ja rauhan kysymyksissä on oltava äärimmäisen täsmällinen. Vapaaehtoisessa yhteistyössä Ruotsin kanssa emme voi koskaan olla varmoja siitä, että naapurin voimavarat ollisivat hädän hetkellä käytössämme. Tämä jäisi aina poliittisen harkinnan varaan. Kuten EU´n kohdalla, myöskään tässä ei saa rakentaa vääriä illuusioita itselle.
   Puolustusliittoon kuuluvat sopimukset ratkaisisivat nuo ongelmat. Mutta täytyy muistaa, että sotavoimaa tarvitaan siinä vaiheessa, jos on epäonnistuttu ulkopolitiikassa. Siitä johtuen kahden välisen maan välinen sotilasliitto edellyttää Vanhasen mielestä yhteistä ulkopolitiikkaa. Ja ainakaan tällä hetkellä hän ei siihen usko.
   Tämä ei tarkoita, etteikö meidän pidä ja kannata lisätä yhteistyötä, merkittävästikin, Ruotsin kanssa. Se lisäisi varmuutta poliittiseen ja sotilaalliseen yhteistyöhömme mahdollisen kriisin sattuessa. Silloin yhteistyö ei perustu muodolliseen valtiosopimukseen, vaan yhteisten suurten etujen synnyttämään poliittiseen tahtoon.
   Maidemme hallitukset pitivät vuonna 2009 ensimmäisen yhteisen istunnon Hämeenlinnassa. Vanhasen oma kokemus on, että Suomi merkitsee Ruotsille hyvin paljon, enemmän, kuin kansalaismielipide meillä on koskaan ymmärtänyt. Hän pitää hyvin mahdollisena, että tulevaisuudessa vuoden 2009 yhteiskokouksen symboliikka kuvaa 2000-luvun alkupuolen tiivistyneen yhteistyön käännettä.
   Tulevaisuuden yhteistyön lopputulosta Vanhanen ei nyt ryhdy ennustelemaan. Hänen mielestään yhteistyö kannattaa yleensäkin nähdä enemmänkin reittinä ja menetelmänä mahdollisesti syvempään ja sitovampaan yhteistyöhön. Ja tämä koskee sekä yhteistyötä Ruotsin kanssa että EU-yhteistyötä.
   Varsinkin uuden teknologian kehittämisessä yhteistyö voi tuoda merkittäviä tuloksia. Sama koskee verkkosodankäynnin estämisen keinoja. Lisäksi tiivistyvä yhteistyö noussee esille, kun mietitään seuraavia hävittäjiä, Ruotsillakin saattaa olla meille sopiva vaihtoehto tuotannossa. Vanhanen toivoo, että päätöksiä tehtäessä mietitään myös yhteistyökokoonpanon mahdollisuutta. Ja toinen kehitettävä yhteistyöala saattaisi Vanhasen mukaan liittyä laivastojen hankintoihin sekä korjaustelakoihin.

   Yhdysvaltojen merkitystä meidän ei Vanhasen mielestä tule nykyisessä tilanteessa vähätellä. Sillä on ollut ja on edelleen keskeinen asema Itämeren alueen vakaudessa. Tällä hetkellä on etenemässä NATOn valmiussuunnitelma (Readiness Action Plan). Osana tätä Baltian maihin on sijoitettu pieniä joukkoja NATOn puitteissa Saksasta ja Britanniasta sekä lisäksi kahdenvälisesti Yhdysvalloista. Yhdysvaltojen panos on tiettävästi komppania maata kohden, eli kysymys on lähinnä lipun näyttämisestä. Puolustusmateriaalia on myös varastoitu Baltian alueelle.
   NATOn jäsenenä Suomi olisi maa, joka vastaa merkittävästä osasta Venäjän vastaista rajaa sijaiten Venäjän toiseksi tärkeimmän kaupungin vieressä. Joten, lisäisikö NATO-jäsenyys ulkopoliittista vapauttamme ja liikkumatilaamme, vai rajaisiko se sitä?
   Puolustusliiton jäsenenäkään emme voisi ajatella, että jäsenyys korvaisi puolustuksemme, emmekä voisi laiminlyödä oman puolustuksemme suorituskykyä, vaikka jäsenyys ei välttämättä käytännössä pakottaisikaan Suomea nostamaan puolustusmäärärahoja. Myöskään ammattiarmeijaan ei olisi pakko siirtyä, ilman asevelvollisuutta emme voisi pitää suorituskykyämme riittävänä järkevin kustannuksin.
   NATOn jäsenenä Suomen tulisi useimmiten valmistautua yhteiseen päätöksentekoon meistä kaukana olevien kriisien ratkaisemiseksi. Vanhanen arvelee, ettei silläkään ole merkitystä, onko jokin operaatio NATO-operaatio vai onko mukana toiminnassa jokin halukkaiden koalitio - niihinkin olisi osallistuttava samoin edellytyksin.
   Jos NATO-jäsenyyttä sitten haettaisiin, periaatteessa se onnistuisi ilman kansanäänestystäkin, mutta jäsenyyden kanssa elettäessä olisi tärkeää saada kansalta mandaatti. Myöskään muut jäsenmaat eivät kaivanne jäseniä, joilla ei ole halua osallistua operaatioihin tai jotka saattaisivat jopa estää oman kansalaismielipiteensä takia järjestön päätöksentekokyvyn. Ja sitä kansanäänestystä ei pitäisi tehdä "blancona", vaan sen taustalla pitäisi Vanhasen mielestä olla valtiojohdon perusteltu esitys, johon kansalaiset ottavat kantaa.
   Vanhanen pitää tärkeimpinä seikkoina jäsenyyden vaikutusta poliittiseen asemaamme, vaikutusta Venäjään ja valmiuttamme kansainvälisiin sotaoperaatioihin. Tätä pitäisi verrata toiseen vaihtoehtoon, eli tukeutumista omaan puolustukseen ja yhteistyön lisäämiseen.
   Vanhanen pitää täysin mahdollisena kehityskulkua, missä huolehdimme kunnolla oman puolustuksemme voimavaroista, tiivistämme asteittain yhteistyötä sotilaallisella puolella Ruotsin ja muiden EU-maiden kanssa, kehitämme NATO-rauhankumppanuutta, emme ole allergisia Venäjä-yhteistyölle sekä pidämme transatlanttista suhdetta. Päämääränä tuossa olisi vahvistaa Itämeren alueen vakautta, joka koostuu useista elementeistä - se palvelisi myös sekä Venäjän että NATOn etuja.
   Tämänhetkinen NATO-yhteistyömme rakentuu kumppanuuden perusteella. Nopean toiminnan valmiuksien  ylläpito ja jatkuva harjoittelu yhdessä NATO-joukkojen kanssa kehittää omaa puolustuskykyämme - ja mikä tärkeää, yhteistoimintakykyämme.
   NATOn näkeminen vain vastablokkina Venäjälle olisi Vanhasen mielestä vahingollisinta, mitä valtiojohto voisi kansalleen tehdä tässä keskustelussa. Jos vastakkainasettelua haetaan, silloin pitäisi ajatella myös sitä, että samalla pyrimme ensi-iskun kohteeksi. Vanhanen puoltaisi jäsenyyttä, mikäli NATO olisi kehittynyt tai edes kehittymässä maailmanlaajuiseksi ja tunnustetuksi kansainväliseksi kriisinhallintajärjestöksi, mikä ei tällä hetkellä ole näköpiirissä.

   Nyt kun Suomi on EU´n jäsen, Vanhanen haluaa pohdittavan, mitä tapahtuisi, jos jokin jäsenmaa joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Vanhanen itse on varma, että unionin toimielimet olisivat välittömästi koolla. Jos kyseessä olisi NATO-maa, NATO luonnollisesti kokoontuisi ja päättäisi omista toimenpiteistään. Vanhanen uskoo, että siinäkin tapauksessa EU linjaisi myös diplomaattiset ja taloudelliset toimet. Luultavasti tilanteessa mentäisiin äärimmäisiin taloudellisiin pakotteisiin ja käynnistettäisiin laaja diplomaattinen toiminta tilanteen ratkaisemiseksi.
   Vanhanen pitää luultavana, että hyökkäyksen kohteeksi joutunut maa vetoaisi keskinäisen avunannon lausekkeeseen (joka taas on kytketty YK´n peruskirjan artiklaan 51) ja esittäisi, että Eurooppa-neuvosto päättäisi jäsenmaiden ryhmittämisestä yhteiseen puolustukseen, minkä alla kaikki diplomaattiset, taloudelliset ja jäsenmaiden sotilaalliset toimet suunniteltaisiin.
   Vanhasella ei  ole vastausta siihen, miten Suomi tai muut EU-maat menettelisivät, mutta siitä hän on varma, että sodan syttyessä Eurooppa-neuvoston soikea pöytä olisi yksi pääareenoista, missä mekin olisimme kantamassa vastuuta perussopimuksen artiklasta, jossa olemme sitoutuneet velvollisuuteen antaa apua.
   EU on usein joutunut kriisitilanteissa päivittämään toimintaansa. Mikäli sotilaallinen kriisi joskus osuisi jonkin EU-maan kohdalle, sellainen kriisi luultavasti pakottaisi EU´n muutamassa päivässä ratkaisemaan, millä tavalla unioni unionina ja jäsenmaat toisilleen vastaavat perussopimuksen antamasta suunnasta. Itse asiassa, juuri kriisit ovat muokanneet unionin todellsita toimintaa enemmän kuin perussopimusmuutokset. Finanssikriisi ja vähän myöhemmin joidenkin euromaiden velkakriisi muokkasivat sekä yhteistoimintakykyä että tosiasiallista yhteisvastuuta nopeasti. Viime aikoina olemme nähneet, kuinka maahanmuuttokriisi on johtanut solidaarisuuspäätöksiin, mutta valitettavasti myös äänestyksillä näytettyyn avoimeen poliittiseen ristiriitaan.

   Moni Suomessa miettii, mitä Venäjä saa ympäristössään tehdä, ennen kuin se johtaa meillä johtopäätökseen, että luottamus ei enää riitä. Se raja on veteen piirretty ja Vanhanen toivoo tulkitsijalta nyt kärsivällisyyttä. Tulkitsijan on näet ymmärrettävä, että Venäjä omia viestejään lähettäessään haluaa sanoa, että älkää enää levittäytykö meidän rajallemme, ja antaa ennakkomakua vastatoimista. Jotta Venäjä olisi tässä uskottava, sen onkin oltava niin arvaamaton kuin se tällä hetkellä on.
   Venäjä ei pysy ennallaan. Se muuttuu. Me vain emme tiedä sen suuntaa. Vanhanen haluaa Suomen toimivan Venäjä-suhteissaan siten, että se voi saada Venäjällä arvostusta johdonmukaisuudestaan,  kulloinkin vallitsevista suuntauksista riippumatta.
   Venäjällä kyllä tiedetään, ettei suurin osa suomalaisista - ei myöskään poliittisesta johdosta - ole innostunut Suomen NATO-jäsenyydestä. Pitäessämme itsemme sotilasliiton ulkopuolella pyrimme vahvistamaan lähialueemme vakautta ja ennakoitavuutta. Vanhanen toivoo, että Venäjällä kuitenkin tiedostetaan myös se, että sen oma toiminta vaikuttaa suomalaisten käsitykseen siitä, mitä liittoutumattomuudella on saavutettavissa ja mitä ei.
   Viimeisten vuosien politiikallaan Venäjä on tuupannut pallon pyörimään. Ruotsissa mietitään. Ja Suomessa tutkaillaan, millaiseksi naapurimme Venäjä muuttuu.

   Matti Vanhanen on tapansa mukaan julkaissut itsensä näköisen kirjan, jossa hän menee suoraan asiaan ja pysyy asiassa. Ulkopolitiikkaa on tiivis ulkopoliittinen analyysi, missä kartoitetaan maailmanpoliittista tilannetta asiantuntevasti ja ilman turhia kärjistyksiä. Kirjallinen puheenvuoro on tarkoitettu avaamaan keskustelua aiheesta, ja tästä on hyvä lähteä liikkeelle myös vaaleihin keskittymistä ajatellen.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Kuukauden Keskustalainen
Matti Vanhanen: Suomen tie maailmassa
Gummerus (paino), Maahenki 2005
134 sivua


Matti Vanhasen kirja Suomen tie maailmassa on kirjoitettu viime presidentinvaaleja varten, tämä kirja oli se varsinainen vaalikirja Se on Matti -kirjan ollessa ennen kaikkea juhlakirja 50-vuotispäivän tiimoilta. Presidenttiä Vanhasesta ei ainakaan sillä kertaa tullut, mutta koska hän jatkaa pääministerinä, linjanvedot kiinnostanevat yhtä lailla. Osa vaalikirjasta käsittelee nimenomaan Vanhasen ohjelmaa presidenttinä, mutta mukana on paljon teemoja, jotka kannattaa käydä läpi mietittäessä Vanhasen toisen hallituksen suuntautumisia.
   
   Yksi Vanhasen kirjan suurista teemoista on, millainen Suomen asema on nykymaailmassa. Aiheeseen keskitytään kirjassa perusteellisesti, seuraavassa aiheen pääkohdat lyhyesti.

   Vanhasen mukaan nykyaikainen ulkopolitiikka perustuu luottamukseen. Siis siihen, että tiedetään, mitä toinen ajattelee, ja siihen, että osataan ennakoida toisen reaktiot erilaisissa mahdollisissa tilanteissa. Tämä edellyttää sitä, että jokainen maa kertoo toisille omista aidoista kannoistaan ja pyrkii yhteistyöhön toisten kanssa niissä toiminnoissa, missä se on mahdollista.
   Tuoreena pääministerinä Vanhanen kuuli paljon skeptisiä arvioita Suomen ja Ruotsin välisestä yhteistyöstä. Yhteistyö on kuitenkin ollut juuri sillä tasolla, millä sen toisilleen tärkeimpien kumppaneiden kesken tuleekin olla. Vaikka Suomi pyrkiikin körmyyttämään Ruotsia urheilussa, isoissa asioissa moiset elkeet täytyy jättää pois.
   Aiemmin kansainvälinen politiikka oli enemmänkin nollasummapeliä, missä toisen voitto oli toisen häviö. Sotien voittajat sanelivat tiukkoja määräyksiä hävinneille. Nykyisessä maailmassa asiat ovat paljolti toisin. Maailma on ylikansallisempi kuin ennen. Lisäksi armeijoiden kasvanut tuhovoima on nostanut kynnystä aloittaa sota, joten sotilaspoliittinen sanelukin on vähentynyt.
   Suomella on pitkä menneisyys puolueettomana maana. Kylmän sodan aikana puolueettomuus oli itsestäänselvyys. Emme halunneet itäiseen sosialistiseen leiriin, eikä NATO-jäsenyyskään tuntunut realistiselta. Puolueettomuus oli väline, jolla Suomi säilytti sekä taloudellisen että yhteiskuntajärjestelmänsä.
   Päättäjille ei suoda toista arvausta, jos ensimmäinen menee kovin pahasti vikaan. Vanhsen mukaan Suomen politiikkaa suhteessa Neuvostoliittoon ohjasi terve varovaisuus. Budapestin, Prahan ja Afganistanin opetukset olivat ilmeisiä. Urho Kekkosen oli voimakkainkin keinoin puolustettava idänpolitiikkansa linjaa kotimaan kamaralla. Niihin aikoihin ei olisi ollut mitään suojaa vakaumuksesta, että kyllä se sosialismi pian romahtaa. Eikä Neuvostoliiton romahduskaan mikään itsestäänselvyys ollut, vaikka joistakin nyt siltä tuntuu - eihän kommunistinen Kiinakaan ihan ole kurjistunut vieläkään, pikemminkin on viemässä  länsimaista työpaikatkin parempaan talteen.
   Nyt, kun kylmä sota on ohi, vanhalla puolueettomuuspolitiikalla ei ole enää samanlaista käyttöarvoa kuin ennen. Nyt olemme puolemme valinneet. Se on Euroopan Unioni.
   Niin jokaisen jäsenvaltion kuin koko EU´n toiminnassa ensisijaista on ulkopolitiikan hoito. Jos ulkopolitiikan normaalikeinot pettäisivät ja EU joutuisi turvautumaan aseisiin, unioni olisi epäonnistunut tehtävässään pahasti. Ulkopolitiikan hoidosta kirjassa on myös konkreettinen esimerkki.
   Vuodenvaihteen 2004/2005 molemminpuolin venäläiset sotilaslentokoneet loukkasivat Suomen ilmatilaa. Vanhanen otti asian esille vieraillessaan Venäjällä. Venäjän pääministeri Mihail Fradkov ja Vanhanen siirtyivät pieneen huoneeseen puhumaan kahdestaan suurempien delegaatioiden jäädessä jatkamaan keskenään. Fradkov pyysi saada kutsua pääesikunnan päällikön paikalle. Päällikkö selvitti omalta puoleltaan, mitä oli tapahtunut. Lopuksi lyötiin kättä päälle sotilaan kanssa pääministeri Fradkovin vahvistaessa tapahtuman. Ja kuten nyt on tunnettua, yhtä onnetonta poikkeusta lukuun ottamatta häiriköinti loppui siihen.

   EU´n painoarvosta huolimatta myös YK on merkittävä toimija Suomen kannalta. Se on ainutlaatuinen maailmanlaajuinen organisaatio, jolla on omat vahvat keinonsa vaikuttaa turvallisuuteen. Suomenkin on oltava edelleen aktiivinen YK´ssa. Lisäksi EU on saatava toimimaan yhtenäisesti. Vanhasella on tuntuma, että YK´n painoarvo omassa ulkopolitiikassa on laskenut tuntuvasti. Nyt olisi aika palauttaa sen keskeinen merkitys. Suomella on paljon annettavaa siinä osaamisessa, mitä meillä on siviilihallinnan ja kansalaistoiminnan saralla.

   Tuotantomme kilpailukyky ja yritystemme asema globaalissa kilpailussa on asetettava etusijalle. Kilpailukykyä ei voi kestävästi nostaa repimällä kansalaisten sosiaalista turvaverkkoa. Toisaalta turvaverkkoa ei saada rahoitettua ilman kilpailukykyä. Suomi on jo aiemmin tehnyt lukuisia rakenteellisia uudistuksia, joita monet EU´n jäsenmaat vasta harkitsevat. Suomi onkin positiivinen esimerkki siitä, kuinka kilpailukyky ja kunnollinen sosiaalisen suojelun taso voidaan yhdistää dynaamisella tasolla.
   Tuleen ei Vanhasen mielestä silti saa jäädä makaamaan. Joissakin maissa niin on tehty ja lopputulos on ollut surkea. Esim. Etelä-Amerikassa sijaitsevan Uruguayn vauraus oli vielä 1950-luvulle tultaessa aivan maailman kärkitasoa. Talous kuitenkin romahti lyhyessä ajassa ja työttömyys jämähti noin 30 % tasolle. Vasta 2000-luvulla Uruguayssa on alkanut näkyä voimakkaita kasvun merkkejä.
   Suomalaisten tulisi olla kiinnostuneita esim. vientiluvuista, suomalasiten patenttien lukumäärästä jne.

   Suomen turvallisuus on luonnollisesti aivan perusasioita, mistä sekä presidentin että hallituksen on ehdottomasti huolehdittava. Ilman turvallisuutta on vaikea rakentaa mitään pysyvämpää.
   Olennainen tekijä Suomen turvallisuuspolitiikassa on aina ollut uskottava maanpuolustuskyky. Se säilyy jatkossakin turvallisuuspolitiikan peruspilarina. Suomi ei jatkossakaan tule olemaan turvallisuuden vapaamatkustaja, maamme säilyy jatkossakin turvallisuuden tuottajana. Yleisellä asevelvollisuudella on edelleen tärkeä rooli maanpuolustustahdon ylläpitäjänä. Vanhasen ensimmäinen hallitus sai läpi myös idean maakuntajoukoista, joilla aktivoidaan reserviläisiä.
   Pohjan sille ajatukselle, että Suomi on turvallisuuden tuottaja, antavat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusratkaisut sekä pitkään jatkunut vakaa ja ennustettava peruslinja. Toinen perusta syntyy uskottavasta puolustuskyvystä ja sen taustalla olevasta poikkeuksellisen vahvasta maanpuolustustahdosta. Kolmas peruste on aktiivinen osallistuminen kansainväliseen politiikkaan, mikä on tehnyt Suomesta kansainvälisen yhteisön arvostetun jäsenen.
   Taannoin presidentinvaalikamppailun yhteydessä Kokoomus kävi keskustelua Suomen kärsimästä turvallisuusvajeesta, mikä oletettavasti edellyttäisi turvallisuuspoliittisten perusratkaisujen arvioimista uudelleen. Vanhanen ihmettelee, mistä moinen turvallisuusvaje on saattanut yhtäkkiä ilmaantua ikään kuin puun takaa. Eduskuntahan käsitteli vasta pari vuotta sitten valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon, jonka osana tehtiin kattava analyysi Suomen turvallisuusympäristöstä. Johtopäätös oli, että Suomen lähialue on vakaampi kuin ennen. Meihin ei kohdistu sotilaallista uhkaa. Lisäksi yhteistoiminta turvallisuuden alalla on kehittynyt ennätysmäisesti. Selonteon mukaan uhkina ovat lähinnä terrorismi, ympäristöuhat jne. mutta nekään eivät kohdistu erityisesti Suomeen. Vanhasen mukaan puolustusvajeella pelottelu oli selväti vain vaalitaktista populismia.

   Sotilaallinen liittoutuminen ei Vanhasen mielestä ole Suomen kannalta ajankohtaista. Tähän käsitykseen yhtyi Vanhasen I hallitus, presidentti ja edellinen eduskunta. Vanhasen mukaan NATO-jäsenyyden tulee säilyä Suomen valinnanmahdollisuuksien joukossa. Näin ollen puilustusvoimiemme tulee olla NATO-yhteensopivat. Euroopan Unionilla ei ole konkreettisia valmiuksia toimia sotilasliittona, vaikka Unioninkaan sotilaalliset kyvyt eivät ole mitättömiä.
   Euroopan omassa intressissä on pitää Yhdysvallat myös poliittisesti kiinnostuneena Euroopasta. Muutoin markkinoiden virta siirtää helposti USA´n kiinnostusta kohti Tyynenmeren ja Aasian alueita, joissa on suuri talouskasvun potentiaali. Vanhanen myöntää, että Yhdysvallat ei ole läheskään aina oikeassa, mutta toteaa samalla myös, että erityistä hajurakoa ei moraalisessa ylemmyydentunnossa kannata Yhdysvaltoihin pitää.
   Kesällä 2005 Suomessa käytiin Vanhasen mielestä varsin erikoinen keskustelu siitä, kuinka Suomi olisi NATOn jäsenenä jotenkin paremmassa asemassa myös terrorismin torjunnan suhteen. Asiantuntijoiden toimesta nämä väitteet sentään torjuttiin nopeasti. NATO ei ole ensisijainen toimija kansainvälisen terrorismin vastaisessa toiminnassa. Eri maiden turvallisuuspoliisit ovat verkottuneet tiiviisti, vaihtavat tietoja ja auttavat toisiaan. NATO-jäsenyydellä ei olisi tälle toiminnalle minkäänlaista merkitystä.

   Vanhasen kokemuksen mukaan venäläiset arvostavat suoraa puhetta. Venäläiset tietävät, että me emme muodosta uhkaa. Vanhasen kokemuksen mukaan venäläisten kanssa saa aina neuvotteluissa pragmaattisia tuloksia. Esimerkiksi EU´n kanssa on usein vaikeampi saada erityistarpeillemme ymmärrystä.
   Tämä ei kuitenkaan sulje sitä pois, etteikö edelleen tarvitsisi varautua pahimman vaihtoehdon varalle. Sotilaallinen puolustuskykymme täytyy pitää riittävänä. Kuitenkin täytyy muistaa, että tärkeä osa turvallisuudestamme pidetään yllä siviilitoimin. On esim. varauduttava siihen, että suuri joukko suomalaisia joutuu hätään kaukana ulkomailla, kuten Thaimaan katastrofissa joulukuussa 2004.

   Pitäisikö Suomen siis liittyä NATOon vai ei? Tästä on käyty vilkasta semanttista keskustelua. Aika ajoin kaikenkarvaiset oppimestarit sanavalintoihin perustuvia arvauksia siitä, onko suhteemme NATOon muuttunut vai ei. Nämä jorinat ovat Vanhasen mukaan saivartelua pahimman kaavan mukaan. Vanhanen ei kannata kiertoilmaisujen käyttämistä. Jos suhtautuminen jäsenyyden hakemiseen muuttuu, Vanhanen on valmis ilmoittamaan asian selkokielellä ja perustelemaan kantansa.
   Tällä hetkellä kaikkein olennaisinta Vanhasen mielestä on tiivis yhteistyö NATOn kanssa kriisinhallinnassa. Jos NATOon olisi perusteltua liittyä, kansanäänestys olisi aivan välttämätön. Kansan tuki tarvittaisiin, jotta tiedettäisiin, että Suomen kansa olisi valmis osallistumaan jäsenyyden velvoitteisiin.

   Vaikka ulkopolitiikka on periaatteessa enemmän presidentin toimialaa, myös hallituksella ja pääministerillä on tärkeä rooli Suomen hoitaessa suhteitaan ulkovaltoihin. Vanhanen ottaa kirjassaan lähempään tarkasteluun Suomen välit Venäjän ja Yhdysvaltojen kanssa.

    Vanhanen toteaa olevan Suomen edun mukaista, että Venäjällä on aito demokratia, markkinatalous ja oikeusvaltio. Presidentti Vladimir Putinin aikana Venäjän järjestelmä on keskittyneempää kuin aiemmin. Vanhanen ei kuitenkaan halua alkaa mestaroida yksittäisillä toimilla. Venäjä on tällä hetkellä sitoutunut yhteiseen eurooppalaiseen arvopohjaan ETYJin ja Euroopan Neuvoston kautta. Fakta on kuitenkin se, että Venäjällä on suuria ongelmia, eikä niitä voi selvittää ilman määrätietoista hallintoa.
   Vanhasen mukaan on rehellisesti myönnettävä, että meillä ei ole varmuutta siitä, mihin suuntaan Venäjä on tulevaisuudessa menossa. Kuitenkin se ainakin näyttää todennäköiseltä, että Venäjästä on tulossa Suomen suurin kauppakumppani. Ja tämähän olisi luonnollinen olotila. Olisihan se erikoista, jos suuresta ja kehittyvästä naapurista ei kasvaisi Suomen merkittävintä yksittäistä talouskumppania. Tiivistyvät taloudelliset suhteet vahvistavat muutakin vuorovaikutusta maidemme välillä.
   Vaikka esim. Viroon investoidaan tällä hetkellä Suomesta enemmän kuin venäjälle, Vanhasen mukaan nimenomaan Venäjän talous tulee tulevaisuudessa olemaan Suomen elinkeinoelämän menestyksen avain. Ne yritykset, jotka ovat sijoittaneet Venäjälle varhaisessa vaiheessa ovat tehneet oikean ja rohkean liikkeen.

   Yhdysvaltojen tämänhetkinen vaikutusvalta maailmassa on kiistaton. 11.9.2001 oli eräs nykyhistorian vedenjakaja. Iskujen kohteena ei ollut pelkästään USA, vaan koko läntinen maailma. Vanhasen mielestä USA ansaitsee myös Suomen tuen taistelussaan terrorismia vastaan.
   Vanhasen mukaan on kuitenkin täysin ymmärrettävää myös se, ettei Suomi keväällä 2003 halunnut osallistua Irakin vastaiseen sotaan. Suomessa katsottiin, että sotatoimet olisivat edellyttäneet YK´n turvallisuusneuvoston selkeämmän valtuutuksen. Vanhasen mukaan oli virhe, ettei Yhdysvallat hakenut laajempaa kansainvälistä yhteisymmärrystä sotatoimien välttämättömyyden suhteen. Siten oltaisiin saatu paremmat edellytykset jälleenrakentamiselle. Nyt USA on suurissa vaikeuksissa Irakissa, kun miehitykseen ei kunnolla varauduttu. Toisaalta kehitys Irakissa on ottanut askelia myös eteenpäin maan saatua parlamentin, legitiimin hallituksen sekä perustuslain. Suomi on antanut jälleenrakennusapua Irakiin ja kouluttanut irakilaispoliiseja Jordaniassa.
   Suomen intresseissä on, että USA pysyy sitoutuneena Eurooppaan. Ei niinkään tasapainottaakseen Venäjää, vaan läsnäolon tekee olennaiseksi arvaamaton maailma. Lisäksi, ilman Yhdysvaltojen panosta YK´ssa, kehitysmaiden auttamisessa, ilmastopolitiikassa ja kauppapolitiikassa ei oikein ole käytössä riittäviä muskeleita.
   Vanhasen tavoitteena on pitää asialliset välit Yhdysvaltoihin. Hän näkee olevan mahdollista rakentaa USA-suhdetta sen positiivisen yhteisen historian varaan, mikä meillä on Yhdysvaltojen kanssa. Muistettakoon esimerkiksi, ettei USA missään vaiheessa toisen maailmansodan aikana julistanut sotaa Saksan rinnalla taistelleelle Suomelle, toisin kuin esim. Iso-Britannia.

   Myös muut maat ovat enemmän tai vähemmän tärkeitä Suomen kannalta. Vanhasen mielestä nyt olisi jo aika kääntää Kiina-ilmiö tuonniksi ja vienniksi Suomea hyödyttävällä tavalla. Myös Japani, Intia, Etelä-Korea ja moni Kaakkois-Aasian maa muodostavat kasvavia ja kehittyneitä markkina-alueita.

   Suomella on huippuosaamista välittäjän hommissa. Martti Ahtisaari on neuvotellut rauhan mm. Acehiin, Harri Holkeri Pohjois-Irlantiin. Myös Elisabeth Rehn ja Pekka Haavisto ovat kunnostautuneet. Toivottavaa olisi, että tulevaisuudessakin suomalaiset profiloituisivat samalla tavoin, uusia tekijöitä tarvitaan.
   Suomi voisi Vanhasen mukaan hakea järjestelmällisemmin roolia keskeisenä maailmanpoliittisena välittäjänä, ei pelkästään olla puolueeton tarkkailija, minne kiistan osapuolet voivat kasvojaan menettämättä tulla neuvottelemaan keskenään. Meitä kuunnellaan, jos teemme itsemme hyödyllisiksi pragmaattisella tavalla. Vanhanen ottaisi tähän välineeksi määrätietoisen satsauksen rauhanvälitystoiminnan kehittämiseen Suomen toimesta.

   Suomella on kannettavanaan omalta osaltaan vastuunsa maailmasta. Ensisijaisesti me vaikutamme maailman kehitykseen ottamalla vastuuta omista teoistamme. Suomen oman toiminnan on oltava kestävää. Toisaalta voimme ojentaa auttavan kätemme maailmalle.  Tämä tapahtuu mm. suojelemalla heikkoja kriisitilanteessa, vahvistamalla ihmisoikeuksia ja antamalla kehitysapua.
   Me olemme omassa yhteiskunnassamme sisäistäneet, että koko yhteiskunta voi huonosti, jos sen heikoimmat jäsenet ovat vailla yhteiskunnan tukea ja suojaa. Ja tämä samahan pätee myös maailmanlaajuisesti.
   Maailman vähäosaisimpia ovat erityisesti kehitysmaiden naiset ja lapset. Suomi voisi tehdä enemmän myös puututtaessa naisiin ja lapsiin kohdistuviin ihmisoikeusloukkauksiin.
   Kriisinhallinta on myös siviilikriisinhallintaa. Kun televisiossa puhutaan kriisinhallinnasta, kuvana näytetään useimmiten naamiopukuisia sotilaita. Kriisinhallinnassa on kuitenkin kyse myös siviiliväestön auttamisesta.
   Kehitysavun määrässä viralliseksi tavoitteeksi on sovittu 0,7 % bruttokansantuotteesta, tämän saavuttamiseen Suomikin on sitoutunut. Vanhasen mielestä mikään prosenttiosuus ei voi olla itseisarvo. Olennaista on, että apu käytetään kunnolla - autetaan mieluummin muutamaa tahoa niin että tuntuu, eikä räiskitä pieniä rippeitä jokaiselle.
   Suomella on vastuunsa myös ympäristöstä. Vanhasen mukaan meillä ei ole varaa odotella lopullista tietoa siitä, onko esim. lämpeneminen ihmisen toimista aiheutunutta vai ovatko heilahtelut normaalia vaihtelua. Tässäkin asiassa Suomella on mahdollisuus toimia suunnannäyttäjänä.

   Suomen tie maailmassa on tuttua ja totuttua vanhasmaista pohdiskelua ja perusteiden esittämistä. Vanhanen haluaa tuoda näkemyksensä esille tiiviisti ja selkokielellä, ja tämän hän on oppinut ilmeisesti jo toimittaja-aikoinaan, tässäkin kirjassa kirjoittajan ajatuksia on helppo seurata. Ajatukset on jäsennelty selvästi ja tuotu esiin tiivistetysti, asiassa pysytään kaiken aikaa. Koska tämän kevään eduskuntavaaleihin Vanhaselta ei uutta vaalikirjaa ilmestynyt, tämä teos on edelleen tuoreinta pääministeriämme. Eikä se siis vielä ole sisällöltään pätkääkään vanhentunutta.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----

Vaalikuukauden Keskustalainen
Timo Laaninen: Se on ihan Matti
Karisto (paino), Maahenki 2005
224 sivua


Pääministeri Matti Vanhanen täytti 50 vuotta 4.11.2005. Jonkinlainen juhlakirja oli paikallaan. Hallintotieteiden maisteri Timo Laanisen - Vanhasen tuttu jo 1970-luvulta lähtien - kirjoittama Se on ihan Matti on kirjoitettu siis ennen kaikkea juhlakirjaksi. Toki teos on myös vaalikirja, mikä meillä myönnetäänkin huomattavasti pienemmällä kursailulla kuin esimerkiksi Niinistön tai Halosen leirissä äskettäin ilmestyneiden teosten osalta, mutta ensisijaisesti kirja on siis juhlakirja. Se varsinainen vaalikirja, Vanhasen itsensä kirjoittama Suomen tie maailmassa, ilmestyi joulukuussa.
   Se on ihan Matti keskittyy luonnollisesti päähenkilöönsä. Siinä rinnalla, kirjan marginaalissa, esitellään myös tärkeät tapahtumat meiltä ja muualta Vanhasen syntymävuodesta 1955 lähtien. Kirjan kuvitus on onnistunut ja yleisvaikutelma on helppolukuinen ja siisti. Kirjan sisältö on toki tärkein, ja siinäkin kaikki on kohdallaan. Pitkän linjan tekstintekijä Laaninen on onnistunut työssään hyvin.

   Matti syntyi Jyväskylässä. Tosin Matin ollessa alle vuoden ikäinen Vanhaset muuttivat Somerolle, ja pian uudelleen Jyväskylään. Matin ollessa alle kaksivuotias tuli muutto Espooseen, ja Espoota Matti pitääkin varsinaisena kotikuntanaan.
   Espoo oli tuohon aikaan huomattavasti eri näköinen kuin nykyisin. Nopea lähiörakentaminen pääsi kunnolla vauhtiin vasta myöhemmin. Vanhaset asuivat maaseudulla Laajalahdessa. Asuntona oli puuhuvila, ja sen pihasta avautuivat kalliot, metsä, sekä louhitut juoksuhaudat ja betonibunkkerit. Lasten mielikuvitusta ruokkiva ympäristö siis.
   Lähellä asui muitakin lapsia ja näiden kanssa lähiseutu tuli Matillekin tutuksi. Kilpailuja kehitettiin vaikka raakojen omenoiden syönnistä. Nämä kilpailut Matti voitti suvereenisti, ilmekään ei värähtänyt. Ja synnynnäistä pokerinaamaahan Matti on hyödyntänyt myöhemmin mm. politiikassa.

   Matti on ollut pienestä pitäen kiinnostunut tähtitieteestä ja yhteiskunnallisista asioista. Jo 11-vuotiaana hän piti koulussa esitelmän Jupiterista. Ja ennen rippikouluikää hän ennakoi, että EFTA hajoaa, jos Britannia pääsee EEC´n jäseneksi. Lisäksi hän esitteli kouluaikoinaan luokkatovereilleen mm. kirjailija Teuvo Pakkalan elämänvaiheita. Kyseinen kirjailija oli oivaltanut, että lapset olivat aikuisten pienoiskuvia, joiden psyykkisessä rakenteessa tulevat elämänvaiheet olivat jo idulla. Pakkala kirjoitti köyhistä ihmisistä, kuten mm. aikalaisensa Juhani Aho, Santeri Ivalo ja Santeri Alkio.

   Miksi espoolaisnuoresta tuli keskustalainen? Toki Keskustapuolueen tiedotuspäällikön poikana Matti sai paljon keskustalaisia vaikutteita, mutta ei tämä ainoa - eikä edes tärkein - syy ollut.
Matille tärkeitä asioita olivat mm. luonnonsuojelu, aluepolitiikka, vapaakauppa, ulkopolitiikka, kansanperinne jne. Keskusta yhdisti useimpia näitä aiheita. Talouskysymyksissä Matti oli markkinatalouden ja vapaakaupan kannalla, joten vasemmistolaisuus ei hänelle käynyt. Espoolaisena Matti ei ollut tyytyväinen oman kotikuntansa lähiörakentamiseen, yleensäkin vain Keskustapuolueen ajatukset kaupunkien rakentamisesta erottuivat hänen mielestään edukseen.

   Matti on tunnettu raittiusmies. Absolutismi juontaa juurensa kouluajoilta, koulun huume- ja tupakkavalistuksesta. Kun huumeet ja tupakka olivat boikotoitavien listalla, alkoholin välttäminen alkoi tuntua loogiselta jatkolta. Harrastuksetkaan eivät vetäneet ryyppäämään. Viimeinen niitti tuli siitä, kun Matti sanoi ääneen tehneensä päätöksen välttää alkoholia: päätöksestä tuli periaate.

   Opiskeluaikoinaan Matti oli edelleen kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Hän meni mukaan opiskelijapolitiikkaan ja pian hänet valittiin kouluneuvostoon. 1970-luvulla Teiniliitossa oli kaksi rintamaa, yleisdemokraatit ja porvarit. Keskustanuoret olivat jonkin aikaa osa yleisdemokraatteja, kunnes kannatuksen lisääntyessä irtosivat omaksi ryhmäkseen.

   Ensimmäinen merkittävän valtakunnallisen järjestön puheenjohtajuuskin tuli jo 1970-luvulla, Matti oli Varusmiesliiton johdossa 1977-79. Hän kirjoitti laajan tavoitepaperin, minkä pohjalta ryhdyttiin valmistelemaan periaateohjelmaa. Järjestön ohjelma muuttui Vanhasen aikana maanpuolustukselle myönteisemmäksi. Kaudella järjestettiin mm. ensimmäiset varusmiesten kulttuuripäivät. Lisäksi kerättiin 10.000 nimen adressi varusmiesten sosiaalisten etujen kehittämiseksi. Adressi luovutettiin armeijan ylipäällikölle, tasavallan presidentti Urho Kekkoselle. Tämä jäikin sittemmin ainoaksi kerraksi, kun Vanhanen pääsi henkilökohtaisesti tapaamaan Kekkosta.

   Jo nuorena tuli otettua tuntumaa myös itänaapurin edustajien neuvottelutyyliin. Keskustanuorten puheenjohtajana (1980-83) Vanhanen joutui välillä koviinkin neuvotteluihin. Noihin aikoihin Neuvostoliiton nuorisojärjestöjen kautta yritettiin murtaa Suomen puolueettomuuspolitiikkaa. Eräässä kirjan esimerkissä Vanhanen oli 1980-luvun alussa johtamassa suomalaisnuorten ryhmää ns. poliittisessa seminaarissa Tbilisissä. Isännät olivat kutsuneet mukaan myös suomalaisedustajan, joka ei ollut mahtunut Suomessa sovittuihin kiintiöihin. Kyseessä oli selvä poliittinen välistäveto, Neuvostoliitossa yritettiin päättää, ketkä suomalaiset osallistuvat seminaariin. Suomalaiset boikotoivat tapahtumia koko viikon, seminaaria ei järjestetty lainkaan. Paluumatkalla neuvoteltiin sitten lyhyt kommunikeia, missä puolueettomuus oli taas vakiintuneessa muodossa. Kuten Vanhanen oli arvellut, Neuvostoliiton edustajilla oli huoli tuloksista, ja paperi laitetaan kuntoon vaikka väkisin, jos aika käy tiukille.
   Komsomol-kamppailuissa omat rivit tiivistyivät ja erinäisiä yhteistyösuhteita syntyi. Esim. Eero Heinäluoma oli noiden vuosien aikana eräs Vanhasen läheisimmistä yhteistyökumppaneista neuvotteluissa.
   Nuoruuden kokemuksista oli mahdollisesti hyötyä keväällä 2005, jolloin Vanhanen selvitteli pääministerivierailullaan Venäjän lentokoneiden Suomenlahdella tekemiä rajaloukkauksia. Tuolloin Vanhasen ilmekään ei värähtänyt, kun Venäjän pääministeri Mihail Fradkov kutsui Venäjän pääesikunnan päällikön paikalle selvittämään asiaa.

   Vanhanen on aina ollut nimenomaan matalan profiilin puurtaja, poliittiset pikavoitot ovat olleet melko harvinaisia. 1970-luvulla monet loikkasivat suoraan koulun penkiltä mukaan valtakunnalliseen nuorisopolitiikkaan, mutta se ei ollut Vanhasen tyyli. Hän aloitti kunnallispolitiikassa.
Espoossa Keskusta oli takavuosikymmeninä pieni puolue. Odotettavissa oli, ettei monikaan keskustalainen pääse valtuustoon. Vanhanen aikoi päästä, ja ryhtyi hommiin.
   Keskustalaiset julkaisivat omaa lehteä ennen vuoden 1980 vaaleja. Lehteen kerättiin ilmoituksia ja lehden valmistumisen jälkeen organisoitiin mittava talkoovoimin toteutettu jakeluverkosto. Ja oma lehtihän painettiin omalla koneella, keskustalaiset hankkivat offset-painokoneen. Yleensäkin kyseinen kampanja kelpaisi vieläkin kampanjoinnin oppikirjoihin.
   Vanhanen sai luottamusta yli puoluerajojen ja meni valtuustoon. Siitä alkaen hän on tiennyt, miksi hän on politiikassa mukana.
   Valinnan jälkeenkään asenne ei muuttunut - jalkatyö ja hankkeiden organisointi jatkui edelleen. Eräänkin kerran Vanhanen kiersi Vanhan Lahnuksentien talosta taloon ja keräsi nimet kirjeeseen, missä esitettiin muutoksia tien parannussuunnitelmaan. Vanhanen piirsi itse uuden linjauksen ja esitys menikin sellaisenaan läpi.

   Johannes Virolaisen tyyli ei enää 1970-luvulla ollut nuorille mieleen. Nuoret ja Virolainen ottivat vuosien aikana yhteen erinäisiä kertoja. Vaikka Virolainen monesti pääsikin niskan päälle, hän ei silti halunnut piestä vastapuolta sen enempää, pikemminkin rohkaisi yrittämään uudestaan. Näin nuoret karaistuivat ja oppivat tekemään töitä saavuttaakseen tavoitteensa. Virolainen tulikin Vanhaselle vuosien mittaan yhä läheisemmäksi.
   Vuoden 1981 presidentin esivaalissa Vanhanen oli Ahti Karjalaisen kannalla. Tuolloin NKL ei tiennyt Karjalaisen alkoholiongelmasta, eikä myöskään välirikosta Kekkosen kanssa. Karjalainen oli sentään vielä 1980-luvun alussa vahvasti puoluetyössä mukana: vuoden 1980 kunnallisvaalitunnus "Elämän voima" oli Karjalaisen ideoima. Eikä Karjalainen ollut myöskään Neuvostoliiton tahdoton myötäilijä, vielä vuonna 1982 työvaliokunnan kokouksessa hän esitti toiveen puolueen aktivoitumisesta lännen suuntaan.
   Virolainen voitti esivaalin ja Vanhanen suostui tämän valitsijamiesehdokkaaksi. Vuoden 1981 presidentinvaaleissa Vanhanen valittiinkin Virolaisen valitsijamieheksi, yhden äänen erolla.

   Poliittisessa toiminnassaan Vanhanen on ollut realistinen idealisti. Hän ei ole niellyt kaikkea, mitä puoluejohto on esittänyt, vaan on toiminut monessa asiassa uudistajana. Välillä on täytynyt kritisoida puoluetta voimakkaastikin, esimerkiksi 1980-luvun alussa ympäristöasioissa Keskustapuolue oli pahasti tahriintunut puolue, jonka oli syytä liittoutua Vihreiden kanssa ja ottaa näistä oppia. Sittemmin Vanhanen on ollut törmäyskurssilla mm. Osmo Soininvaaran kanssa, varsinkin hajautettuun yhdyskuntarakentamiseen liittyvissä asioissa. Kirjassa esitellään Vanhasen nämä puolet tarkemmin, kantaa otetaan mm. ydinvoimaan, aseteollisuuteen, keskusvirastoihin jne.
   Taannoin jonkin verran porua aiheuttaneesta omakotitalojen rakentamisen suosimisesta kirjassa todetaan, ettei Vanhanen yritä pakottaa eri ihmisiä samaan muottiin, vaikka toivookin, että jokaisella, joka haluaa asua omakotitalossa, olisi siihen mahdollisuus.
   Hajautettu yhdyskuntarakenne on helpointa toteuttaa pienissä taajamissa ja maaseudulla, suurissa kaupungeissa on omat rajoittavat tekijänsä, niitä ei voi rakentaa kokonaan uudelleen. Silti, niissäkin on mahdollista soveltaa mallia osa-alueittain.

   Vanhaselle omakotitalo oli itsestäänselvyys. Ja sellaisen hän rakensi jo kolmekymppisenä, kahdeksassa kuukaudessa. Ja kun perhe kasvoi, rakennettiin toinenkin talo, sellaiseen paikkaan, missä ala-aste oli sopivan matkan päässä.
   Merjan Matti löysi Alkio-opistolta, missä oli puhumassa juhlissa. Juhlan juontajana toiminut Merja esitteli puhujan Mikko Vanhalaksi. Matti totesi, ettei Mikko Vanhala päässyt paikalle, mutta jos Matti Vanhanen kelpaa... Häät vietettiin 1985 Lepsämän nuorisoseuran talolla.

   Perheellisen täytyi yrittää. Vanhanen ei halunnut panostaa pelkkään politiikkaan - mm. kieltäytyi Väyrysen kysyttyä poliittiseksi sihteeriksi ulkoministeriöön - vaan halusi jotain muutakin. Töitä löytyi Vantaalaisesta Kehäsanomista, ensin toimittajana ja sitten päätoimittajana. Vanhasesta tuli nopea ja sujuva kirjoittaja, mistä on myöhemmin poliitikkona ollut etua.
   Lehtimiehen ura päättyi eduskuntavaaleihin 1991.

   Vuoden 1991 eduskuntavaaleihin valmistautuminen oli niin Keskustalle kuin Vanhasellekin helppoa. Puolue oli oppositiossa, ja puolueen kannatus alkoi kohentua Paavo Väyrysen vanavedessä 1988 presidentinvaaleissa, missä Väyrynen kiilasi vielä tammikuussa gallupeissa kakkospaikkaa pitäneen Kokoomuksen Harri Holkerin ohi. Viimeinen silaus menestykselle saatiin, kun sujuvasanainen uusi puheenjohtaja Esko Aho loisti TV-tenteissä ja imuroi Keskustalle ratkaisevat äänet.
   Vanhanen oli muutamaan otteeseen pyrkinyt eduskuntaan jo ennen 1991 vaaleja, mutta kannatus ei ollut riittänyt. Kiertäessään Uudellamaalla Vanhanen oli kuitenkin tehnyt tärkeää pohjatyötä ja saanut tehtyä verkostoja. Kun vielä Virolainen lopetti parlamentaarikon uransa, kaiken piti näyttää enemmän kuin hyvältä. Yllätyksenä voitaneen pitää Väyrysen ehdokkuutta Uudellamaalla, hänhän oli muuttanut Keminmaalta Tuusulaan ja piti luontevana ryhtyä keräämään etelän ihmisten ääniä. Suuri osa Virolaiselta jääneistä äänistä lieneekin mennyt Väyryselle (yht. 22.709 ääntä), mutta toisaalta vahva vetusri nosti jopa neljännenkin ehdokkaan vaalipiiristä eduskuntaan. Vanhanen oli Väyrysen ja Tero Mölsän jälkeen kolmas, ja meni kevyesti läpi. Neljäs läpi päässyt oli Pekka Viljanen.
   Ura kansanedustajana lähti käyntiin. Vanhanen pääsi saman tien ympäristövaliokuntaan, jopa sen varapuheenjohtajaksi, sekä suuren valiokunnan jäseneksi. Omalta eduskuntaryhmältäänkin hän sai vaalikauden ensimmäisessä kokouksessa tärkeän - ja työlään - luottamustehtävän, ryhmän piiskurin toimen. Vanhasen oli huolehdittava, että ryhmän jäsenet ovat paikalla äänestyksissä. Lama-ajan päähallituspuolueessa homma oli jopa niin raskas, että Vanhanen sai lopulta apulaispiiskurin.
   Vaalikausi 1991-1995 oli monella tapaa haasteellinen. Laman lisäksi piti ratkaista mm. jäsenyys Euroopan Yhteisössä/ Unionissa. Vanhanen oli mennyt eduskuntavaalikampanjansa aikana lupaamaan, että hän vastustaa jäsenyyttä, kuten muutkin keskustalaiset - tuolloin Paavo Lipponen oli lähes yksin liputtamassa jäsenyyden puolesta - ja äänestikin jäsenyyshakemuksen jättämistä vastaan. Vasta kun eduskunnan enemmistö ratkaisi jäsenyyshankkeen etenemisen, Vanhanen otti toisen suunnan. Realiteetti oli se, että jäseneksi liitytään, täytyi keskittyä miettimään, miten tilannetta päästäisiin parhaiten hyödyntämään. Väitteet takin kääntämisestä ovat siis liioiteltuja.
   Toinen vaikeahko asia oli kannan ottaminen ydinvoiman lisärakentamiseen. Vanhanen muistetaan vieläkin ponnesta, joka sen hankkeen kaatoi. Vanhanen kuitenkin muistuttaa, että vastustajat voittivat äänestyksen siksi, että kyseessä oli yhteistyöhanke, jossa ei irtopisteitä kerätty. Profiili pysyi matalana vielä äänestyksen jälkeenkin. Vanhanen itse jätti samppanjavastaanotonkin kokonaan väliin. Juhlimisintoa ehkä himmensi sekin, ettei ydinvoimakanta niin ehdoton ollut, kummassakin vaihtoehdossa oli omat puolensa, noin 60-prosenttisesti vastustamisen eduksi. Niinpä myöhempi päätös lisärakentamisesta ei ollut Vanhaselle mitenkään kova paikka.

   Eduskuntavaalit vuonna 1995 olivat jo vaikeammat. Helpommalla pääsivät EU´n vastustajat, Vanhasen ja monen muun liittymisen puolesta äänestäneiden piti tehdä enemmän töitä. Lisäksi, kun Vanhanen oli kaatamassa ydinvoimahanketta, sekin vaikutti. Samanaikaisesti EU´n puolesta ja ydinvoimaa vastaan olevien keskustalaisten määrä ei ollut kauhean suuri. Lisäksi lama painoi päälle, ja Ahon hallitus oli joutunut tekemään monia ikäviä päätöksiä.
   Vanhanen suuntasi kampanjansa kylmän rauhallisesti uusille kohderyhmille. Se kannatti, ehdokas meni jälleen läpi, tosin rimaa hipoen. Jossain vaiheessa näytti siltä, että ääniä ei tule tarpeeksi, ja Vanhasilla alettiin miettiä uusia kuvioita, lähinnä paluuta päätoimittajaksi. Lopulta Vanhanen kiri vaalipiirissään toiseksi lisäten lopulta edellisten vaalien äänimääräänsä yli kuudellasadalla ja pääsi suoraan läpi. Myös kolmanneksi jäänyt Mölsä pääsi eduskuntaan, kun ääniharava Väyrynen päätti jatkaa europarlamentissa. Enempää kansanedustajia Keskusta ei vaalipiiristä saanut, Väyrysen kannatuksesta suli neljän vuoden aikana noin 13.000 ääntä, ja tämä joutui tyytymään vain vähän yli kaksinkertaiseen äänimäärään Vanhasen kannatukseen verrattuna.
   Keskusta menetti kuitenkin 11 kansanedustajapaikkaa ja Vanhasen seuraavat kahdeksan vuotta menivät oppositiossa. Työtä sielläkin riitti, mm. työreformin parissa. Hanke toi luultavasti Keskustalle lisäkannatusta vuoden 1999 vaaleihin, mutta se myös sai SAK´n lähtemään liikkeelle pelottelemaan ihmisiä työreformin vaikutuksilla, jos Keskusta pääsee hallitukseen. Vaikka Keskustan kulttuurissa keskusteluasiakirja on lähinnä pohja keskustelulle, SAK ja SDP lukivat asiakirjaa kuin työehtosopimusta, missä pilkuilla ja alaviitteillä on aina tarkka merkitys. Toisaalta, olihan hankkeessa ammattiliittojen kannalta omat riskinsäkin, työreformin läpivieminen olisi saattanut heikentää työntekijöiden halua liittyä ammattiliittoon, minkä kylkiäisenä kassoihin usein liitytään. Onhan villi ja vapaa "Loimaan kassa" jo tehnyt pahaa jälkeä ay-liikkeen kannalta. Yhteentörmäyshän siitä syntyi.

   Ministerin paikkoja ei oppositiosta käsin tullut, mutta muuten Vanhasen ura oli nousujohteinen. Vaali vaalilta kannatus kasvoi ja ovet aukenivat Keskustassa lopulta puoluejohtoon. Vuonna 2000 Vanhanen valittiin varapuheenjohtajaksi. Vaaleissa oli tavallista enemmän pelissä, Ahon lähdettyä Harvardiin pitämään välivuotta varapuheenjohtajasta tuli käytännössä myös puheenjohtaja siksi ajaksi. Eniten ääniä sai Anneli Jäätteenmäki, toiseksi tuli Maria Kaisa Aula ja kolmanneksi Vanhanen.
   Aho tarvitsi sijaisen myös eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtajan paikalle. Tämä paikka meni Vanhaselle. Tässä yhteydessä Vanhanen pääsi tekemään yhteistyötä Paavo Lipposen kanssa, kun Nizzan sopimusta sorvattiin EU´n hallitustenvälisessä konferenssissa HVK´ssa. Ratkaisevien neuvottelujen aikaan Vanhanen oli puhelinkontaktissa Lipposen kanssa sen varmistamiseksi, että hallitus sai tarvittaessa eduskunnalta lisävaltuuksia.
   Tällä luottamuksellisella kontaktilla saattoi olla merkitystä kesäkuussa 2003.

   Hämeenlinnan puoluekokouksessa 15.6.2002 äänestettiin puheenjohtajasta Esko Ahon luopuessa. Vanhanen sai 120 ääntä ja sijoittui neljänneksi. Tulos oli melkoinen selkäsauna, jollaista Vanhanen ei ollut odottanut. Niin pienikö hänen kannatuksensa oli?
   Tulokseen oli syynsä. Anneli Jäätteenmäen kannattajat junttasivat puolueväkeä ehdokkaansa taakse. Lupasivat valita Vanhasen varapuheenjohtajaksi, jos Jäätteenmäki voittaa ensimmäisellä kierroksella puheenjohtajuuden. Siinä vaiheessa junttaajat eivät tienneet, suostuuko Vanhanen varapuheenjohtajaehdokkaaksi, mutta mitäs pienistä.
   Vanhanen mietti, pyrkiikö varapuheenjohtajaksi, mutta suostui. Paula Lehtomäen kannatus oli vahvin, mutta Vanhanen tuli toiseksi aivan kannoilla, eroa 64 ääntä. Toisin sanoen, vaikka puheenjohtajakisassa ei mainittavaa menestystä tullutkaan, tulkinta, minkä mukaan Vanhasen kannatus puolueessa olisi vielä tuolloin ollut heikko, on täysin väärä. Media tietysti noteeraa puheenjohtajavaalien tuloksen suhteettoman paljon suuremmalla painoarvolla kuin varapuheenjohtajien valinnan, mutta tärkeä mittari tämänkin vaalin tulos on.
   Sattumalla on politiikassakin usein suuri merkitys, Vanhasen tapauksessa varsinkin.
   Jos Vanhanen olisi valinnut toisin, hänen valintansa Keskustan johtoon seuraavana vuonna ei olisi ollut mitenkään selvä. Päätöksestä suostua varapuheenjohtajavaaliin muodostui harvinaisen merkittävä.
Myös Vanhasen tavalla kilpailla puheenjohtajuudesta saattoi olla tulevia tapahtumia ajatellen merkitystä. Tukiryhmää kampanjaa varten ei kerätty, eikä kentälle muodostunut erikseen Vanhasen kannattajien ja vastustajien ryhmiä.
   Vanhasen kirjan Vaikeita valintoja kohta, missä väläytetään mahdollisuutta Lipposen jatkoon pääministerinä myös siinä tapauksessa, että keskusta voittaa vaalit, sai aikaan keskustelua. Kun sitten vaalit voitettiin vuonna 2003, kentältä oli tullut selkeät ukaasit, että pääministerin paikka kuuluu Keskustalle. Tämä selkiytti neuvotteluasetelmia: Keskustalle oli selvää, että neuvotteluissa otetaan pääministerin salkku vaikka väkisin.

   Vuoden 2003 vaalivoiton jälkeen käydyissä hallitusneuvotteluissa Jäätteenmäki otti lähimmiksi adjutanteikseen puoluesihteeri Eero Lankian ja Vanhasen. Ykkösvaihtoehtona hallituspohjaksi oli punamulta, ja tiiviimmät neuvottelut kolmikko kävi SDP´n ryhmän (Paavo Lipponen, Jouni Backman ja Eero Heinäluoma) kanssa. Lopulliseksi hallituspohjaksi tuli Keskusta, SDP ja RKP. Myös Vasemmistoliitto ja Vihreät olivat harkinnoissa mukana, mutta Keskusta pelkäsi, että SDP saisi liikaa tukea vasemmalta, ja SDP taas muisti ydinvoimahankkeen käsittelyn aikaisen vihreän kapinan.
   Keskusta sai ne ministerinsalkut, mitkä halusi. Media taas ilkkui Keskustan jääneen salkkujaossa alakynteen. Vaikutelma oli toki sellainen, että Keskustan ministerit muodostaisivat kakkosketjun, kun nimikkeet olivat toinen sosiaaliministeri, toinen opetusministeri sekä toinen sisäministeri. Poliittinen vaikutelma olisi ollut aivan toinen, jos heti olisi puhuttu peruspalveluministeristä, kulttuuriministeristä sekä alue- ja kulttuuriministeristä.
   Vanhanen sai puolustusministerin salkun. Omasta pyynnöstään.

   Jäätteenmäen hallitus jäi lyhytikäiseksi. 18.6.2003 Jäätteenmäki antoi eduskunnalle pääministerin ilmoituksen Irak-jupakasta. Pari viikkoa aiemmin oli käynyt ilmi, että Jäätteenmäki oli saanut ennen vaaleja tasavallan presidentin neuvonantaja Martti Manniselta vaalikeskusteluissa esittämänsä tiedot Suomen ja Yhdysvaltojen suhteista Irakin kriisissä. Jäätteenmäki kiisti itse pyytäneensä salaisia asiakirjoja, Manninen taas väitti, että Jäätteenmäki oli ollut aloitteellinen asiassa. Poliittinen taistelu oli hävitty, ja Jäätteenmäki joutui eroamaan pääministerin paikalta.
   Jäätteenmäen seuraajasta ei tarvinnut keskustella. Matti Vanhanen oli selvä valinta.
   Suurelle yleisölle Vanhasen valinta saattoi olla yllätys. Joku olisi ehkä miettinyt ministeri Mauri Pekkarista tai varapuhemies Seppo Kääriäistä. Kuitenkin Vanhanen oli jo Keskustan puheenjohtajistossa ja eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtaja. Jälkimmäinen asema oli tuonut hänelle kokemusta Suomen EU-politiikan teosta ja tehneet hänestä erään Keskustan parhaista EU-asiantuntijoista. Näin hänellä oli aivan riittävät edellytykset ryhtyä johtamaan pääministerinä Suomen EU-politiikkaa.
   Ja lisäksi Vanhanen oli imagoltaan tasaisen harmaa, luotettava ja asiallinen. Irak-kriisin jälkeen tällainen imago oli valttia.
   Julkisuuteen on välittynyt kuva, minkä mukaan Vanhanen olisi ottanut pääministerin toimen vastaan vastahakoisesti. Kuva ei ole aivan oikea, mutta eihän tilanteessa pelkkiä ilonaiheitakaan ollut. Yhteistyökumppani ja ystävä Jäätteenmäki, joka oli ollut vahvasti mukana tekemässä Keskustan vaalivoittoja kunnallisvaaleissa 2000 ja eduskuntavaaleissa 2003, joutui luopumaan pääministeriydestä tavalla, joka kosketti Vanhasta syvältä. Lisäksi parin kuukauden tiivis työrupeama Vanhasen ajaessa itseään sisälle puolustusministeriön toimintaan meni vaihdon myötä harakoille. Juuri olisi ollut kesälomakin alkamassa.

   EU-politiikassa Vanhasen pääministeritesti oli perustuslakisopimusta koskevien neuvottelujen käyminen Suomen puolesta. Suomi veti yhdessä Itävallan kanssa parhaimmillaan 16 pienen ja pienehkön maan samanmielisten ryhmää. Tästä Vanhanen sai välillä kapinakenraalin tittelin.
   Yhteistyö kävi niin hyvin, että kun neuvotteluissa käytiin viimeiseen keskusteluun, kaksitoista muuta maata pyysi Vanhasta käyttämään kaikkien niiden puolesta yhteisen puheenvuoron. Liikuttava hetki Vanhasen mielestä, ehkä jopa tähänastisen poliittisen uran vaikuttavin.

   NATO-jäsenyydestä on puhuttu ja puhutaan näidenkin vaalien jälkeen. Juhlakirjassa Vanhanen kommentoi aihetta lyhyesti, enemmän asiaa aiheesta löytyy sitten siitä varsinaisesta vaaalikirjasta.
NATO-jäsenyys ei ole Vanhaselle mikään ideologinen kysymys. Turvallisuuspolitiikasta ratkaisut tehdään kylmän viileällä harkinnalla siitä, mikä on kansan etu. Siitä, miten jäsenyyteen mennään, jos sinne päätetään hakeutua, Vanhasella on selkeä käsitys: silloin perustellaan asia kunnolla käydään kunnon kansalaiskeskustelu, ja valtiojohto sitoo asemansa hankkeeseen voimakkaasti. Jäsenyyshanke olisi toteutettava valtiojohdon vedolla perustuen siihen arvioon, minkä se on tehnyt koko sillä vastuulla suomen asemasta, mikä valtiojohdolle kuuluu.

   Kirjassa on otteita pääministerin päiväkirjasta. Päiväkirjaa voi nykypäivän osalta lukea myös Vanhasen internet-sivuilla, mutta on niitä kiinnostavia asioita tapahtunut ennen kampanjaakin. Esim. lehdistön nostama kohu Tanja Karpelaan liittyen on käsitelty kirjassa sekä julkaisemalla otteita päiväkirjoista että "normaalitekstiä" käyttäen.
   Yksityisasiat pidetään yksityisinä, joten erityisempää selitystä, mitä oikeastaan Vanhasten perheessä on tapahtunut, ei kirjassa anneta. Entisenä toimittajana Vanhanen tuntee median logiikan: jos kielletään tai myönnetään jotain, pian ollaan pyytämässä kommenttia toiselta osapuolelta, ja sitten taas kerjätään uutta vastinetta. Se olisi loputon suo. Tapahtumia käsitellään enemmänkin pohtien median vastuuta.
   Vanhaselle annettiin tapauksen tiimoilta monenlaisia neuvoja. Eräs entinen Kokoomuksen kansanedustaja, sittemmin Iltalehden toimittaja, esitti järkähtämättömällä kokoomuslaisella logiikalla, että Vanhasen tulisi kohun takia luopua presidenttiehdokkuudesta. Ja olihan näitä neuvojia muitakin. Helsinkiläismedia vaikuttaa olleen vilpittömästi yllättynyt, kun Uudenmaan piirin vuosikokouksessa, missä Vanhanen ilmoittautui ehdokkaaksi, kentältä ei kuulunutkaan soraääniä. Raikuvat aplodit sieltä tuli. Kuten myös puoluevaltuuskunnalta sen kuitatessa ehdokasilmoituksen viikkoa myöhemmin.
   Myös suuri yleisö, siis muutkin kuin keskustalaiset, ymmärtävät Vanhasta hyvin. Kohun ollessa kovimmillaan 93 % vastaajista katsoi Aamulehden gallupissa, ettei Vanhasen tarvitse yksityiselämäänsä kommentoida.

   Monet ovat kysyneet, miksi pääministeri pyrkii presidentiksi. On epäilty, että Vanhanen lähtee vain velvollisuudentunnosta, ja tavoittelee lähinnä kakkostilaa eikä oikeasti edes halua vaihtaa pääministerin asemaansa presidentin virkaan. Vanhanen torjuu kirjassa tällaiset epäilyt.
   Presidentin virka on kaikkein arvostetuin tehtävä Suomen poliittisessa järjestelmässä. Vaikka pääministerin asema monessa asiassa onkin vahvempi kuin presidentin, maamme päämies on Suomen tasavallan presidentti. Valtaa on, se vain on erilaista kuin pääministerillä. Presidentti toimii ulkopolitiikan johtajana, tehtävässä, joka kiinnostaa Vanhasta. Presidentin rooli korostuu vaikeimmissa kriiseissä, täytyy muistaa, että presidentti on Suomessa armeijan ylipäällikkö, edelleen.
   Globalisaatio on monen mielestä vähintäänkin hämmentävä asia. Vanhanen toivoo, että kansalaiset ja yritykset saadaan ymmärtämään se, että globalisaatiossa saadaan ja annetaan. Porttien sulkeminen ja muutosten estäminen eivät ole Vanhasen mielestä oikea ratkaisu Suomellekaan. Presidenttinä Vanhanen panostaisi viennin ja kaupan edistämiseen täysillä.
   Vaikka sisäpoliittista valtaa ei presidentillä enää valtavasti ole, arvovaltaa on. Presidentti on Vanhasen mukaan arvojohtaja, jolla on oikeus ilmaista käsityksensä suurista, yli hallituskausien menevistä kehityslinjoista, jotka suomalaisten on ymmärrettävä pärjätäksemme maailmassa. Suomi ei kuitenkaan voi menestyä, jos kaikille suomalaisille ei anneta mahdollisuutta menestyä. Erityinen rooli presidentillä on toimia myös sisäisessä kehitystyössämme niiden ihmisten äänenä, joilla ei ole voimakkaita etujärjestöjä valvomassa etujaan. Presidentti voi mm. nostaa julkiseen keskusteluun epäkohtia, joita ympärillään näkee.

   Siinä ehkä suurehko osa niistä tärkeimmistä, mitä kirjasta löytyy, mutta edelleen paljon jää Matista tietämättä, jos ette lue kyseistä kirjaa. Tässä käsitellyistäkin asioista saa luonnollisesti vieläkin tarkemman kuvan lukemalla koko teoksen. Vaikea urakka kirjan lukeminen ei ole, sen verran helppolukuinen paketti on kyseessä, kuten alussakin tuli todettua. Laaninen pitkän linjan lehtimiehenä tietää, mitkä asiat kannattaa nostaa esiin ja miten ne kannattaa esittää suurelle yleisölle, ja se näkyy lopputuloksessa. Muutenkin Timo Laaninen on ollut juuri oikea valinta kirjoittajaksi, hän on ollut yhteistyössä Matti Vanhasen kanssa jo 1970-luvulta lähtien ja tuntee kirjan päähenkilön. Näin ollen odotukset juhlakirjasta olivat kovat. Silti kirjoittaja onnistui paitsi täyttämään odotukset, monessa kohdin jopa ylittämään ne.

-----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----     -----


Kuukauden Keskustalainen
Matti Vanhanen: Vaikeita valintoja
Gummerus (paino), Maahenki 2002
176 sivua


Anneli Jäätteenmäen ura Keskustan puheenjohtajana ja varsinkin pääministerinä jäi sitten lyhyeksi, joten näkemättä jäi, mihin hän olisi pääministerinä pystynyt. Nyt kun olemme siirtyneet Matti Vanhasen aikaan, lienee paikallaan vilkaista, mitä hän itse on kertonut itsestään. Suurelle yleisölle hän lienee jäänyt mieleen ollessaan kaatamassa kymmenisen vuotta sitten silloista ydinvoimahanketta sekä myöhemmin työreformin pääsuunnittelijana. Hakiessaan viime vuonna Keskustan puheenjohtajuutta hän kirjoitti ja julkaisi oman poliittisen ohjelmansa suuntaviivat kirjassaan Vaikeita valintoja.

   Kirja alkaa historiallisella katsauksella, minkä yhteydessä pohditaan, miksi Keskustan asema on nykyisenlainen.
   
   Kauan sitten silloisen Maalaisliitto/Keskustapuolueen asema nojasi neljään asiaan. Ensinnäkin se oli kannatukseltaan suuri puolue. Toiseksi, äskeiseen liittyen, sen peruskannattajakunta, maanviljelijät, olivat selvästi suurin ammattikunta Suomessa. Kolmanneksi presidentiltä tuli vahva tuki. Ja neljänneksi asema poliittisella kartalla oli ääripäiden välissä, keskellä.
   Vuoden 1970 vaaleissa Keskustapuolue putosi keskisuureksi puolueeksi (36 edustajaa). Muut kolme tekijää neljästä edellä mainitusta olivat vielä puolueen valtteina, mutta maanviljelijöiden määrä oli putoamassa hurjaa vauhtia.
   Vuonna 1981 presidentti Urho Kekkosen kausi päättyi. Samoin viljelijöiden määrä oli pudonnut entisestään. Ainoa neljästä valtista oli tuolloin poliittinen asema oikeiston ja vasemmiston välissä.
   Vuonna 1987 sitten oikeisto ja vasemmisto löysivät toisensa. Keskustapuolue putosi oppositioon. Tämä oli osittain puolueen omaa syytä, koska oli ollut jatkuvasti hallituksessa, vaalituloksista huolimatta, varsinkin 1970-luvun valta-asema ministerinpaikoilla mitattuna oli keinotekoisen voimakas. Lisäksi osa muista puolueista oli kokenut tulleensa Kekkosen aikana nöyryytetyiksi ja antoivat takaisin simputtamalla Keskustalaisia.

   1980-luku oli puolueemme taktiikan osalta SDP´n haastamisen aikaa. Tämä toi lisää kannatusta puolueelle, mutta toisaalta vaikeutti yhteistyötä sosialidemokraattien kanssa.
   1991 vaalit palauttivat Keskustan hallitukseen. Se oli jälleen kannatukseltaan suuri puolue. Vaikkei puolueen asema kartan keskellä ollut enää merkittävä seikka, vaikkei presidentti ollut keskustalainen, sekä vaikka viljelijät olivat suhteellisen pieni äänestäjäjoukko, suurimman puolueen asemalla oli edelleen mahdollista päästä hallitukseen.
   Keskusta voitti vaalit, koska kansa oli selkeästi kyllästynyt sinipunahallitukseen. Keskusta voitti omilla ansioillaan, vaikka SDP väittikin tuolloin vaalivoittoa väärin perustein saaduksi. Myöhemmin, hävittyään seuraavat eduskuntavaalit, Keskusta ei vastaavaan tyyliin alentunut, vaikka SDP tekikin ensin voitavansa estääkseen valtiontalouden vaatimien säästöjen toteuttamisen Esko Ahon hallituksen aikana, minkä jälkeen Paavo Lipposen hallituksen aikana hyväksyi säästöt ilman mainittavaa kitkaa.
   
   Ahon hallituksen niskaan on kiistatta kaadettu enemmänkin kuin sinne kuului. Edelleenkin väitetään silloisen hallituksen vieneen Suomea lamaan, vaikka talous olikin jo lähtenyt syöksyyn. Jopa Lipposen hallituksen säästöjä on yritetty ujuttaa Ahon meriittilistalle. Huomionarvoista on mm. että varsinkin eläkeläisten parissa kiertää paljon edellä mainitun kaltaisia väitteitä.

   Lipposen hallitukset rakentuivat leveälle pohjalle. Tätä perusteltiin valtiontalouden tervehdyttämisen turvaamisella. Tämä perustelu on roskaa. Selustan turvaamiseksi niin iso ryhmittymä tarvittiin.
   Miksi Kokoomus otettiin hallitukseen eikä Keskusta? Koska hallituksen linjana oli jatkaa Ahon hallituksen aloittamia leikkauksia, Keskusta olisi ollut luontevampi valinta. Syyt olivat siis valtapoliittisia.

Vuonna 1995 SDP, Vihreät ja Vasemmistoliitto tekivät erään poliittisen historiamme suurimmista täyskäännöksistä suhteessa talouspolitiikkaan. Säästöjen vastustajista tuli leikkaajia.

   Eduskuntavaalien jälkeen keväällä 1999 entinen hallituspohja jatkoi. Tätä jatkoa perusteltiin mm. jatkuvuudella, mitä pidettiin tärkeänä syksyllä olleen Suomen EU-puheenjohtajuuden takia. Toisaalta olisi ollut aivan perusteltua kysyä, mitä jatkuvuutta sellainen on, kun hallitus on täynnä uusia ministereitä - yhtä suureen jatkuvuuteen olisi ollut mahdollista päästä, vaikka jokin puolue olisikin korvattu toisella.

   Viime vuosina on tehty muutamia suuria päätöksiä. Vanhanen muistuttaa, että suuret linjapäätökset ovat suuria linjapäätöksiä, eikä niitä pidä mennä heti muuttamaan, vaikka ne eivät itseä miellyttäisikään.
   Keskusta ei olisi halunnut Emua. Koska hankkeeseen kuitenkin osallistuttiin, ja koska kyseessä oli suuri kertaratkaisu, ei päätöstä ole syytä tällä erää muuttaa.
   Työreformista ay-liike sai aseen käymäänsä poikkeukselliseen puoluepoliittiseen kamppailuun. Ay-liike esitti ohjelmamme pilkuntarkkana työehtosopimuksena, kun taas Keskusta keskusteli ohjelmatasoisesti. Oli miten oli, Vanhanen lupaa, että se on nyt ainakin muutaman vuosikymmenen telakalla, koska työsopimuslaki säädettiin sellaisena, ettei työreformilla ole mahdollisuuksia  tulla toteutetuksi, ellei koko lakia aleta muokkaamaan uusiksi.

   Palataan vielä Paavo Väyrysen puheenjohtajuuden loppuvuosiin.
   Kevään 1987 eduskuntavaalien edellä solmittiin kuuluisa kassakaappisopimus. Vanhasen mukaan vastaavat sopimukset ovat sisältönsä puolesta aivan hyväksyttäviä, mutta tällaisten sopimusten teko edellyttää julkisuutta ennen vaaleja, jolloin äänestäjät pääsevät reagoimaan asiaan. Kunnon sopimuksen puolesta kannattaa vaaleissa taistella. Kassakaappiin niitä ei pidä vaalien ajaksi piilottaa. Poliittinen petos tosin tuolloinkaan ei ollut kyseessä, sellaisia ei Suomessa ole juuri nähty - ainoa mikä Vanhaselle tulee mieleen omalta ajaltaan on se tapa, miten Kokoomus ja RKP heti vuoden 1995 vaalien jälkeen avasivat yhdessä sovitun kansallisen tukipaketin. Ei Keskustankaan pidä pyyhkiä Lipposen hallituksen EU-työllä pöytää, vaan ottaa valittu linja lähtökohdaksi ja välttää tekemästä tarpeettomia äkkikäännöksiä.
   Kun Paavo Väyrynen sai 1988 presidentinvaaleissa Uudenmaan vaalipiiristä 48.000 ääntä, vielä vuoden 1991 eduskuntavaaleissa  tuli 22.000 ääntä - reilusti enemmän kuin muissa eduskuntavaaleissa poliittisen uransa aikana (ainakin toistaiseksi). Tämä on esimerkki siitä, kuinka yksi onnistunut kampanja saattaa poikia ääniä vielä myöhempiinkin vaaleihin.
   Kun Esko Aho haastoi ihan kunnolla vuoden 2000 presidentinvaaleissa hallituspuolueiden ehdokkaat, hänen kannatuksensa seuraavissakin eduskuntavaaleissa olisi saattanut olla huima. Kuitenkin kävi niin, että ensin kyseenalaistettiin useaan otteeseen Harvardin-matkan motiivit, ennen kuin lupa myönnettiin eduskunnassa laajalla enemmistöllä, ja sitten pankinjohtajakysymys vei ehkä jo loputkin kertyneestä poliittisesta pääomasta. Kun kyse on pienillä marginaaleilla ratkeavasta vallasta, käytetään näemmä monenlaisia keinoja.

   Nykytilanteessa Kokoomus ei näytä luottavan siihen, että sillä ja Keskustalla olisi yhteistä tehtävää. SDP  taas oli jo sillä tavoin valtaansa täynnä, että aloitti pyrkimykset muokata historiaakin aiempaa toisennäköiseksi. Tässä yhteydessä Vanhanen muistuttaa, että ainahan se on ollut niin, että itsenäiseen ajatteluun pystyvät poliitikot  nousevat ja laskevat.

   Kuten historiallisessa katsauksessa jo todettiin, Keskustan kannattajaryhmät ovat muuttuneet. Nykyisin yrittäjiä löytyy yhtä paljon kuin Kokoomukselta, ja lukumääräisesti yrittäjiä on jo yhtä paljon kuin viljelijöitä. Puolueemme onkin yrittänyt painostaa Kokoomusta tekoihin hallituksessa, mutta se ei silti ole pystynyt päätöksiin. Kuitenkin yrittäjyys olisi ollut se tehtävä, mikä olisi vahvimmin puoltanut yhteistyötä Kokoomuksen kanssa.

   Ennakoidessaan vuoden 2003 eduskuntavaaleja Vanhanen arveli, ettei hallitusneuvotteluista tule Keskustalle mitenkään helppoja. Kun hallituspohja on laaja, Keskusta ei pysty oppositiossa juonimaan muiden oppositiopuolueiden kanssa yhtä tehokkaasti kuin SDP 1991-1995, jolloin sosialidemokraatit pääsivät rauhassa tekemään suunnitelmia sekä Vasemmistoliiton että Vihreiden kanssa.
   Vaikka hallitusrintama olikin laaja ja pitkäaikainen, jo tuolloin Vanhanen piti selvänä, että pragmaattinen yhteistyö myös SDP´n kanssa olisi mahdollista. Vanhanen spekuloi jopa ajatuksella, että Lipponen jatkaisi pääministerinä, vaikka Keskusta olisi suurin puolue. Tämän vaihtoehdon mukaan ottaminen olisi saattanut avata jokusen lukon, mikäli hallitusneuvottelut olisivat menneet ihan kunnolla jumiin. Pääministerin salkku ei ole itseisarvo, vaikka se yksittäisistä salkuista painavin onkin, aivan siedettävä tulos on mahdollista saada ilman sitäkin, kuten historiakin jo osoittaa.

   Keskustaa kohdellaan eri tavoin kuin muita puolueita. Siinä missä muiden toimissa on kyse pätevyyden mukaan nimittämisestä, siinä Keskustan ollessa kyseessä puhutaan avoimesti poliittisista virkanimityksistä. Siinä missä muut tekevät alueellista kehittämistyötä, siinä keskustalaiset tekevät siltarumpupolitiikkaa ja vetävät kotiin minkä pystyvät. Ja kun muilla on käynnissä neuvotteluja, keskustalaiset ovat iltalypsyllä...
   Jos katsotaan, mitä aluepoliittisia päätöksiä Lipposen hallituksen ministerit ovat tehneet tuista tai tieliikenneinvestoinneista, on helppo ajatella, että jos Keskusta olisi tehnyt jotain vastaavaa, ministerimme oltaisiin haluttu istuttaa häpeäpenkille.
   Koska Keskustaan suhtaudutaan niin kuin suhtaudutaan, se on otettava huomioon. Toisin kuin Lipposen hallituksella, Keskustan ministereillä ei ole oikeutta hoitaa oman maakunnan asioita muulla tavoin kuin siten, että muut ministerit ovat tarkistaneet ja hyväksyneet hankkeet. Yksikin vähänkin oikeuttamaton kirjasto- urheilu- tai muu vastaava hanke tekisi valtavasti hallaa Keskustalle.
   Yksittäiset kansanedustajat voivat toki edelleen lobata entiseen tapaan, itse asiassa se on heidän tehtävänsäkin. Heillä kun ei ole suoraa päätösvaltaa asioihin, heidän tilanteensa on eri kuin ministereiden.

   Keskustaan yhdistetään siis kielteisimpiä poliittisia ilmiöitä. Tämä on omituista, koska Suomen Keskusta on mitä syvimmässä määrin demokraattinen ja todelliseen jäsenistöön nojaava kansanliike. Puolueella on enemmän jäseniä kuin muilla puolueilla yhteensä, ja puolueen jäsenäänestyksiin osallistuu enemmän jäseniä kuin muilla puolueilla yhteensä. Meidän puolueessamme junttausmeininki on siis ajatuksenakin mahdoton.

   Vanhanen nostaa esille Keskustan kolme vajaateholla ollutta mahdollisuutta.
   Jos Keskusta lisäisi puolueen ulkopuolisten ehdokkaiden hankintaa, tämä antaisi mahdollisuuden ottaa kampanjoinnissa huomioon laajempia kohderyhmiä, mikä taas tehostaisi mahdollisuuksia muokata puolueestamme uutta käsitystä uusille äänestäjäsukupolville.
   Jos Keskusta lisäisi naisehdokkaiden määrää, myös naisäänestäjien olisi aiempaa helpompaa valita keskustalainen ehdokkaakseen.
   Aiemmin, jolloin jako ei-sosialisteihin ja sosialisteihin  oli selvempi ja vasemmalle kallistuvia äänestäjiä oli 45 %, ja kun Maalaisliitto-Keskusta korosti eroa oikeistoon, potentiaaliksi jäi puolet ei-sosialistien äänimäärästä. Eikä tätä potentiaaliakaan pystytty viemään kokonaisuudessaan vaaliuurnille. Nyt vasemmistoon kytkeytyviä äänestäjiä on noin kolmannes ja perusjako on menettänyt merkitystä, joten tähänkin saumaan on mahdollista iskeä.

   Myös sähköverkkojen käytön lisääntyminen on tuonut muutoksia toimintaan. Nyt pitäisi esim. internetin kautta saada kerättyä laajoilta ryhmiltä tuoreet reaktiot eri asioihin, sekä välittää vastaanottajille tiedotteita uudella tavalla. Lisäksi kiinnostuneet äänestäjät pystyvät nykyisin hakemaan puolueesta tietoa aiempaa helpommin, eikä heidän tarvitse pelätä leimautumista puolueeseen tiedonkeruun yhteydessä.

   Tiedonsaanti ruohonjuuritasolta on puolueelle tärkeää. Puolueissa on aktiiveja, jotka haluavat nähdä asiat Keskustan kannalta myönteisinä, silloinkin, kun mopo on jo syvällä pöpelikössä. Viime presidentinvaaleissakin olisi ollut syksystä lähtien tärkeää saada kampanjan käänteistä ja yksityiskohdista välitöntä ja luotettavaa palautetta. Lisäksi kampanjaratkaisuja olisi ollut mahdollista testata etukäteen.

   Kuten jo on todettu, Keskustalla on siis yivoimainen jäsenmäärä verrattuna muihin puolueisiin. Tämä turvaa edes jonkinlaisen kannatuksen myös vaikeissa vaiheissa.
   Kunnallisvaaleissa muita suurempi ehdokasmäärä takaa käytännössä sen, että muut puolueet eivät yhä heikkenevillä organisaatioillaan pysty nujertamaan Keskustaa.
   Kuitenkin  jäsenmäärä on Keskustassakin laskenut huippuvuosista. Vanhanen arveleekin, että monessa piirissä jäsenmaksujen reaaliarvo on pudonnut puoleen vuoden 1980 tasosta. Tästä johtuen piiritoimistojen toimintaresurssit ovat pudonneet ja toimistot supistuneet liian pieniksi, niissä ei ole riittävästi henkilökuntaa kunnon tiimityön aikaansaamiseksi.
   Kokoomuksella ja SDP´lla riittää suurissa kaupungeissa varoja kaupunkikohtaisten työntekijöiden pitämiseen. Ne rahoittavat tämän kunnallisista luottamushenkilömaksuista kerättävillä puolueveroilla, joita suurten kaupunkien olosuhteissa kertyy 15-20 % valtuutettujen sekä kaikkien lautakuntien ja johtokuntien kokouspalkkioista. Isommissa kaupungeissa palkkiotkin ovat suurempia ja kokouksia pidetään useammin kuin pienillä paikkakunnilla.
   Onkin aivan naurettavaa väittää, että Keskusta puolustaisi pieniä kuntia oman asemansa turvaamiseksi. Päinvastoin, jos esim. Oulun ympäriltä kehyskunnat liitettäisiin Ouluun Keskusta olisi uuden suurkaupungin ylivoimaisesti suurin puolue. Pysyvästi.
   Myös Kuopion seudulla Keskusta olisi kärjessä, jos liitoksiin ryhdyttäisiin. Lisäksi Keskusta olisi ehkä suurin Jyväskylässä ja keskisuuri Lahdessa, jos näillä seuduilla aloitettaisiin liitokset.
   Keskusta siis vastustaa kuntien pakkoliitoksia, siitä huolimatta, että se niistä kiistatta hyötyisikin. Tavoitteemme on ottaa johtoasemat kaupungeissa muilla tavoilla.
   Kun Keskusta on jossain vaiheessa saanut muutaman lisäpaikan kaupungeissa, näiden kaupunkien kunnallisjärjestöillä on vihdoin taloudellisessakin mielessä mahdollisuus tehdä jotain. Positiivinen kierre on sitten jatkunut. paikallisuskottavuus on kasvanut huimasti. Yhä useammat haluavat lähteä puolueemme ehdokkaiksi ja tämän myötä saamme joukkoomme myös entistä näkyvämpiä ehdokkaita.
   Suurista kaupungeista Oulu on jo selkeästi keskustalainen (2000 kesk 24 % kok 19 % SDP 18 %) ja Kuopiossakin Keskusta on jaetulla kärkisijalla (2000 kesk 24 % SDP 24 % kok 23 %).

   
   Vanhasen mukaan Ahon ja Lipposen hallitusten tehtävät on voitu pelkistää seuraavasti: julkisen talouden tasapainottaminen säästöjen avulla, talouden kasvun käynnistäminen ensin vientiteollisuuden ja sitten kasvun tukeminen Tupo-menetelmällä sekä Suomen EU-jäsenyyden toteuttaminen ja EU-kauden aloittaminen.
   Nämä tehtävät ovat alistaneet muut tehtävät. Aho ne aloitti ja pääosin jo toteuttikin, Lipponen jatkoi niitä talouskasvuun nojaten. Nyt ne ovat itse asiassa jo sillä tavoin pulkassa, että niiden jatkon tulee hoitua rutiinilla liittämättä niihin enää suuria tunteita.
   Työllisyysasioihin hallitus ei ole juurikaan vaikuttanut erityisillä poliittisilla valinnoilla. Verotuksessa on ollut nähtävissä selvä poliittinen tahto käyttää koko kevennysvara vain tuloveron alentamiseen, muu laajasta verokentästä ja sen vaikutuksista on unohdettu.
   Viimeiset 12 vuotta yhteiskunnan dynaaminen kehittyminen on ollut yksityisen sektorin varaan. Jos informaatioteknologia ei olisi ottanut sellaisia harppauksia kuin otti, taloutemme tilanne olisi edelleenkin rajusti huonompi kuin se nyt on.
   Joten. Nyt on aika hakea hallitukselle TEHTÄVÄ sisältökysymyksistä. Suomalaisen yhteiskunnan säilyttäminen kilpailukykyisenä, innovoivana ja sosiaalisesti oikeudenmukaisena ei ole itsestäänselvää. Vasemmistolainen tyyli hoitaa asioita on joiltain osin jopa murentanut hyvinvointiyhteiskuntaa. Nyt on päätettävä, miten ihmisiä voitaisiin kannustaa yrittämään, miten yrittäjiä ja alueita saataisiin panostamaan innovatiivisuuden hakemiseen. Täytyy miettiä, kuinka paljon tavoitteiden saavuttamiseksi siedetään tuloeroja ja kuinka paljon tulojen jakamista. Lisäksi täytyy ratkaista, miten viihtyvyyttä ja hyvinvointia kasvatetaan kahlitsematta ihmisiä liikaa. Pelkkä sosiaaliturvan turvaverkko ja julkiset palvelut eivät riitä takaamaan ihmisten onnellisuutta.
   Keskustalainen hyvinvoinnin malli nojaa paljolti ihmisen omaan haluun kehittää itseään. Muita tärkeitä asioita ovat yhteisöllisyyden tasolla tunnettu vastuu sekä yhteiskunnan järjestäminen hoitamaan tätä.
   Tällä hetkellä ongelmia ovat liian nopea maan sisäinen muuttoliike, liian heikko yrittäjyysinto, lasten ja nuorten kasvatukseen liittyvät vaikeudet, uusien asuinalueiden vieraannuttava olemus, sekä koulutuksen voimavarojen riittämättömyys osaamisyhteiskunnan säilymisen edellytysten turvaamisessa.

   Vanhasen lista hallituskauden 2003-2007 hankeohjelmaksi on seuraava: hyvinvointipalvelujen ja kuntatalouden hanke; tasapainoisemman aluekehityksen hanke; perheiden, kasvatuksen ja hyvän elämän hanke; yrittäjyydellä töitä -hanke, sekä palkitsevan kannustavuuden hanke.

   Tarkastellaan ensin hyvinvointipalvelujen ja kuntatalouden hanketta. Media on jatkuvasti väittänyt, että pienet kunnat pitäisi lakkauttaa, jotta kuntatalous olisi positiivisemmalla tolalla. Kuitenkin monet vakaan väestökehityksen pikkukunnat ovat velattomia ja pärjäävät kohtuullisesti. Vaikeimmassa asemassa ovat muuttotappiokunnat, lisäksi nopeasti kasvavat kunnat saattavat olla lyhytaikaisissa vaikeuksissa muuttajien vaatimien lisäinvestointien kanssa - kasvukunnat tosin yleensä pärjäävät pitkässä juoksussa, koska muuttajat tuovat mukanaan lisää verotuloja. Taloudellisesti heikoimmassa asemassa ovat ne muuttotappiokunnat, missä asuu paljon pienituloisia ihmisiä, kuten maanviljelijöitä ja eläkeläisiä.
   Pitäisi olla selvää, että kuntia yhdistämällä liitosten mukana tulevien asukkaiden vaatimat palvelut eivät liitosten takia vähene, edelleen opettajia, lääkäreitä jne pitäisi pitää sama määrä töissä kuntalaisia varten.
   Muuttotappiokunnat ovat sikäli jopa epäoikeudenmukaisessa asemassa, että ne huolehtivat lapsesta tämän lapsuuden ajan ja satsaavat häneen noin miljoona vanhaa markkaa, ja sitten tämä menee muualle maksamaan veroja. Esimerkiksi jääkiekossa kasvattajaseura saa sentään jonkinlaisen korvauksen, jos oma pelaaja vaihtaa joukkuetta.
   Eräs tilannetta helpottava malli olisi kaksoiskuntalaisuuden hyvkäsyminen. monet suomalaiset asuvat jo nyt käytännössä kahdella paikkakunnalla. Heille pitäisi antaa oikeus osallistua myös kakkoskuntansa päätöksentekoon ja jakaa kunnallisveronsa kahdelle kunnalle. Tämä todennäköisesti kannustaisi muuttotappiokuntia etsimään keinoja osa-aikakuntalaisten sitomiseen kunnan elämään.
   Hallitus on liian pitkään rahoittanut veronkevennykset kiristämällä kuntataloutta. Vielä 1990-luvun alussa valtion osuus toiminnan rahoituksesta oli 44 prosenttia, nyt 21 %. Vastaavasti kuntien maksuosuus on kasvanut 42 prosentista 60 prosenttiin. Kuntien rahoitusosuuden kasvu saattaa johtaa perustuslakia loukkaavaan epäyhdenvertaisuuteen sosiaalisten perusoikeuksien toteutumisessa. Jos kunta joutuu nostamaan veroprosenttia lakisääteisten tehtävien hoitamisen takia, se ei enää päätä itsenäisesti verotusoikeutensa käyttämisestä.
   
   Sitten tasapainoisemman aluekehityksen hanke. Suomessa on tällä hetkellä noin 90 toiminnallista seutukuntaa. Useimmilla näistä on keskuspaikkakunta, yhden seutukunnan alueella saattaa olla useitakin kaupallisesti ja tuotannollisesti elinkelpoisia keskuksia. Kuitenkin hallitus on tähän mennessä tähdännyt vain alle 40 keskuksen alueverkkoon.
   Suomi on väestöllisesti niin pieni maa, että rajumpikaan keskittyminen ei tekisi liian suuria metropoleja, joten keskittyminen sinänsä ei ole vaarallista. Aluekehitysohjelmassa on kuitenkin määritettävä myös alemmanasteisen keskusverkoston eli kirkonkylien asema. Lisäksi aluekehitystä on ohjattava myös niille alueille, missä ei ole aluekeskusta.

   Perheiden, kasvatuksen ja hyvän elämän hanke pyrkii antamaan ihmisille lisää mahdollisuuksia muokata elämäänsä.
   Jos tarkastellaan suomalaisen urakaarta, havaitaan helposti monia haitallisiakin ohjausmekanismeja, mitkä lähes pakottavat ihmiset ensimmäisten omien valintojen jälkeen tiukkaan muottiin. Sen sijaan, että haetaan jostain lisää rahaa yhteiskunnan jaettavaksi, nykyiset resurssit olisi kohdennettava nykyistä järkevämmin ja näin antaa ihmisille enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Palkankorotusten sijaan ihmisille pitäisi antaa mahdollisuus jaksaa töissä pidempään, tämä olisi kansantaloudellekin huomattavasti hyödyllismpää. Nyt vaihtoehdottomuuden tunne tuhoaa liian usein ihmisten elämänilon ja jopa rampauttaa heidän työkykynsä tyystin, niin pitkäaikaistyöttömien kuin työpaikalla uupuvien työntekijöidenkin.
   Nuori voi valita itse alan, jota alkaa opiskella. Sitten häneltä karsiutuu paljon valinnan mahdollisuuksia.
   Nuori siis etsiytyy oppilaitokseen. Harvinaisempien alojen kohdalla tämäkin jo rajoittaa opiskelupaikkakuntien valintaa. Opiskeluputken jälkeen valitaan se paikkakunta, mistä löytyy töitä. Mitä harvinaisempi ala, sitä rajallisemmat ovat mahdollisuudet. Yleensäkin kasvukeskukset imuroivat osaajat, koska siellä usein on enemmän mahdollisuuksia työllistyä.
   Lastenhoidon mahdollisuudet ovat rajalliset, jos molempien vanhemmista on käytävä töissä, tällöin lapsi on usein pakko laittaa muualle hoitoon. Tähän pystyisi antamaan helposti käytännön vaihtoehdon. Yhteiskunnalle yksi hoitopaikka maksaa seitsemisensataa euroa. Yhteiskunnan kannalta sillä ei ole väliä, maksaako se summan sen kautta, että lapset viedään yhteiskunnan ylläpitämiin hoitopaikkoihin - vai maksaako saman summan nettona perheille, jotka haluavat hoitaa lapsensa itse, jos se taloudellisesti on mahdollista.
   Myös asumismuoto on usein pakollinen. Köyhän on asuttava kerrostalossa, koska muita vuokra-asuntoja ei useinkaan löydy. Jos rakentaminen olisi nykyistä pientalovaltaisempaa, mikä mahdollistuisi muuttamalla valtion asuntorahaston lainaehtoja omakotitaloja suosivampaan suuntaan - nythän omakotitalon rakentajilla ei ole mitään etua puolellaan. Omistusasuntopuolella pientalorakentamisen lisäys - myös pienten kerrostaloasuntojen - toimisi kysyntää purkavana väylänä, nykyisin rakennetaan liikaa kalliita asuntoja.
   Vanhasen malli yhdyskuntakehitykseksi on yksinkertainen. Maaseudulla jatketaan kuten tähänkin asti. Kaupungeissa ydinkeskustat pidetään asuttuina, ja niiden jälkeen alkaisi heti ja ilman välimuotoja omakotialueiden matto, mikä harvenisi sen mukaan, mitä kauempana kaupungin keskustasta oltaisiin.
   Rauhallisilla omakotialueilla luonnon lähellä lapset oppivat helpommin omatoimisuuteen ja vastuullisuuteen sekä tuntemaan luonnon vuotuisen kierron. Omakotialueillahan paikat ovat yleensä ihmisten eivätkä yhtiön omistuksessa, tämä lisää motivaatiota pitää paikat aktiivisemmin kunnossa ja rauhallisina.
   
    Yrittäjyyttä tulisi ohjelman mukaan tukea viidellä keinolla.
   1. Välillisiä työvoimakustannuksia keventämällä.
   2. Byrokratiaa karsimalla.
   3. Yrittäjäkoulutusta lisäämällä.
   4. Verotuksen kilpailukyvystä huolehtimalla.
   5. Sukupolvenvaihdosten tukemisen erityistoimilla.
   Nämä toimet pyrkisivät auttamaan yritysten perustamista ja kasvattamista muita työllistäviksi yrityksiksi, nimenomaan kahden kovan kynnyksen ylittämiseksi, mitä ovat yrityksen perustaminen ja ensimmäisen vieraan työntekijän ottaminen palkkalistoille. Koska työreformista luovuttiin, tähänkään ei pidä sisällyttää työreformiin kuulunutta paikallisen sopimisen lisäämistä.

   Ja sitten vielä palkitsevan kannustavuuden hanke.
   Yleensä kehitystä syntyy silloin, kun ihmiset hakevat itselleen jonkinasteista menestystä. Tällaiset ihmiset haluavat olla ahkeria. Sääntelyn purkaminen ja pääoma- ja yhteisöveroasteen pudottaminen olivat Ahon hallituksen käyttämiä kannustusmenetelmiä. Toimenpiteiden seurauksena yhteiskunnan saamat verotulot yrityksiltä kasvoivat muutamista miljardeista markoista kymmeniin miljardeihin.
   Menestyksemme riippuu paljolti siitä, että saamme kansalaisten kyvyt käyttöön. Korkea verotaso ei ole kannustava. Keskustan vanha perinteikäs pääfilosofia, köyhän asian ajaminen, pitää sisällään myös sen, että ihmisille annetaan mahdollisuus huolehtia itsestään ilman turvaverkkoihin tukeutumista, omatoimisuuden ja itsensä kehittämisen kautta.
   Jotta ihmisiä saadaan töihin, on saatava työpaikkoja, ja niitä saadaan tarpeeksi vain jos yrittäjyyttä tuetaan riittävästi. Lipposen pitkä kausi on valitettavasti ollut myös hukattujen mahdollisuuksien aikaa. Pitkä nopean talouskasvun aika olisi antanut mahdollisuuksia työllistävämmän politiikan tekoon, jos työttömyyden hoitoon yrittäjyyden tukemiseen oltaisiin kunnolla paneuduttu.
   Pohdittaessa tämän vaalikauden veropoliittista linjaa, on lähdettävä siitä, ettei edes keskituloisten verotusta pysty oleellisesti keventämään. Tämä liikkumavara on painotettava pienipalkkaisen työn kustannusten ja verotuksen keventämiseen. On pystyttävä kannustamaan ihmisiä pois itsepalvelusta palvelujen ostamiseen ja tarjoamiseen.
   Painotettakoon, että myös Vanhasen mielestä turvaverkko on pidettävä entisellään. Niin kauan kuin ihmiset joutuvat turvautumaan eri tukimuotoihin, heille on edelleen annettava samat mahdollisuudet. Yrittäjyyteen kannustaminen ei saa tarkoittaa yrittäjyyteen pakottamista.

   Lopuksi tärkeä kysymys: mikä on Suomen Keskustan linja ulkosuhteissa?
   Ihmisyys ja ekologinen tasapaino ovat edelleen asioita, joita Keskusta periaatteidensa mukaisesti on ajamassa. Markkinatalous ja globalisaatio ovat nykymaailmassa välttämättömiä, joten näiden yksioikoisen vastustamisen sijaan tulisi huolehtia siitä, että kansainväliset reilut pelisäännöt ohjaavat tapahtumia.
   Turvallisuusarkkitehtuuria muodostettaessa olisi syytä tehdä maailmanlaajuista yhteistyötä, Yhdysvaltojen ja Venäjän tulisi löytää toisensa yhteistyössä Euroopan kanssa. Eikä tämä tarkoita haaveilua jostakin tiiviistä liittokunnasta, emme me tarvitse mitään yhä laajenevaa Natoa kansainvälisen rauhan turvaamiseksi. Suomen linjan on oltava kansalliset edut turvaava linja, eikä Suomella edelleenkään ole tarvetta liittyä puolustusliittoihin. Lisäksi Nato-jäsenyys olisi suuri kustannuskysymys ja se sitoisi poliittisesti huomattavan tiukasti. Sopiva tapa verrata Nato-hyötyjä liittoutumattomuuteen olisi laskea, kuinka paljon aseistusta Suomi pystyisi hankkimaan jäsenmaksun hinnalla Naton ulkopuolella pysyen. Ja ilman kansanäänestystä Suomea ei Natoon saa viedä, se on Vanhasen selvä näkemys.

   Matti Vanhasen kirja Vaikeita valintoja on nyt ajankohtainen, koska kirjan kirjoittaja on tiukasti mukana päättämässä Suomen linjoista seuraavien vuosien aikana. Koska teos pyrkii nimenomaan antamaan käsityksen siitä, mikä on pääministerimme asiakysymyksellinen linja, otin kirjan sisällön esiin normaalia tarkemmin ja seikkaperäisemmin. Kuitenkin, kirja on niin täynnä yksityiskohtia, että myös tässä mainitsemattomia asiaoita siitä löytyy melkoinen määrä. Ei siis pidä kuvitella, että tämän selostuksen perusteella tietää Vanhasesta läheskään kaikkea, mitä saa tietää lukemalla kirjan.
   Vaikeita valintoja on kuvaava nimi. Kirjassa esitetään paljon vaikeita kysymyksiä ja todetaan monessa kohdin, ettei yhtäkkiä voida muuttaa ihan kaikkea. Kuitenkin tavoiteltu liikkeen suunta kirjasta löytyy helposti, kuten myös keinot, joilla Vanhanen haluaa päämääriin pyrkiä.
   Kirjan tyyli on melko raportinomainen, mikä toisaalta tekee siitä tiiviin. 176 sivua saattaa tuntua ohuelta, mutta asiaa niihin silti mahtuu. Mikäli aihe vähänkin kiinnostaa, tylsänä kirjaa ei pidä. Itse asiassa, politiikasta kiinnostuneesta se saattaa tuntua hyvinkin innostavalta.