Kirjat, päivitys 28.2.

Kuntavaalit lähestyvät, ja jos alkuperäisessä aikataulussa pysytään, pian ehdokaslistat lukitaan. Jos joku teistä on vielä miettimässä lähtemistä Keskustan ehdokkaaksi, nyt alkaa olla aika tehdä päätöksiä. Olettehan löytäneet vaaliteemamme eli tiedättehän, millä teemoilla Keskusta vaaleihin on menossa?

Vaaliteemat

Kyllähän se vähän näyttää vaikealta sellaisen veret seisauttavan vaalivoiton ottaminen näissä vaaleissa, mutta ei tässä kiekkkoa suosiolla vastustajalle anneta. Kuten kokenut pelimies asian muotoilee, kun ykkösketjuun halusi päästä, valinta oli Suomen Keskusta.

Suomenmaa

Kuten joukkueemme tuoreen vahvistuksen kotikaupungissa silloin tällöin on tapana todeta: Nyt Tepsii!

No juu, eiköhän sitten vähitellen luistella tämänkertaiseen pääaiheeseen eli kirjaesittelyyn Kalle Virtapohjan teoksesta Kaihari & Kekkonen. Sitten 10.3. olisi vuorossa Kullervo Rainion filosofinen teos Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja. Ja jos 19.3. päästäisi vakuutusetsivät irti, silloin olisi tarkoitus ottaa tarkasteluun Christian Rönnbackan teos Kävikö käry?

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Keskustalainen
Kalle Virtapohja: Kaihari & Kekkonen
Print Best (paino), Maahenki 2019
288 sivua

Juna oli ollut myöhässä. Tamperelaisseurue oli saapunut lahtelaishotelliin yli kaksi tuntia määräajan jälkeen. Ja kun matkalaiset lopulta iltakymmenen jälkeen olivat päässeet respaan, vastaanottovirkailija oli ilmoittanut, että kun kello oli ollut paljon, eikä seurueen ilmaantumisesta ollut ollut varmuutta, varattu huone oli annettu kolmen kajaanilaisurheilijan ryhmälle.
Pettymys oli ensimmäinen tunne. Sitten epäusko. Eihän tämä nyt näin sentään voi mennä. Ja sitten matkanjohtajalta alkoi tulla tekstiä.
Siinähän seisoivat Suomen parhaat urheilijat. Tampereen Pyrinnön huippumiehiä. Tiesikö virkailija, että Pyrintö voitti Pariisin olympiakisoista enemmän mitaleita kuin Ruotsi? Siinä olivat aiempi olympiavoittaja Ville Tuulos, joka Pariisista otti pronssia kolmiloikasta; Antwerpenin kisojen komiloikan olympiahopeamitalisti, joka oli lähellä mitalia Pariisissakin; Suomen nopein mies Reijo Halme, ja vielä seiväshyppääjä Aarne Sirén.
Voisi virkailija sanoa ainakin sen, mikä huone tamperelaisille oli ollut varattuna. Ja virkailijalta huoneen numero lipsahtikin. Mutta samalla myös epävarma vetoomus, etteivät menisi siihen aikaan vieraita häiritsemään.
Hetkessä matkanjohtaja oli hotellihuoneen ovella. Eikä jäänyt siihen ovelle empimään.

Vaativan koputuksen jälkeen huoneesta alkoi kuulua kolinaa. Pian oven avasi pitkä hoikka mies, jolla ei näyttänyt olevan hiuksia laisinkaan.
Matkanjohtaja vaihtoi nopeasti sävellajia ja pyysi useampaan kertaan anteeksi selittäen, että siinä oli nyt sattunut hirvittävä erehdys. Hän oli henkilökohtaisesti varannut huoneen Tampereen Pyrinnön olympiamiehistölle. Mutta pyrintöläisille sopisi kyllä, jos myös kajaanilaiset jäisivät huoneeseen.
Pitkä mies käsitti tilanteen ylimääräisiä miettimättä. Hän komensi kaksi urheilijatoveriaan ylös sängyistä, ja sitten alettiin tehdä järjestelyjä. Kolmelle kahdeksasta arvottiin lattiapaikka.

Olihan se ensitapaaminen. Jollaisesta ei automaattisesti arvelisi syntyvän erityisen lujaa ystävyyttä. Varsinkin kun matkanjohtaja ja pitkä kaljupää olivat niin erilaisia ihmisiä, että todennäköisyys heidän ystävystymiselleen oli korkeintaan prosentin luokkaa.
Nimittäin, matkanjohtaja Kalle Flinck oli vain kansakoulun käynyt punikki, kajaanilainen kaljupää Urho Kekkonen puolestaan valkokaartiin kuulunut oikeustieteen ylioppilas, suojeluskuntalainen ja Akateemisen Karjala-Seuran jäsen. Kalle oli kaupunkilainen, Urho maalaispoika. Eroja oli paljon.
Silti heistä tuli elinikäiset ystävät. Luottoystävät.

Kun Tampereelta löytyi laatikollinen Urho Kekkosen (1900 – 1986) ystävälleen Kalle Kaiharille (1899 – 1989, vuoteen 1935 Flinck) lähettämiä kirjeitä, Kauppaneuvos Kalle Kaiharin Tukisäätiö ja Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiö päättivät kirjoituttaa aineiston pohjalta kirjan. Tehtävään valittiin urheilutoimittaja Kalle Virtapohja, joka tunsi aiheeseen henkilökohtaistakin kiinnostusta – Virtapohjan isoisä Veikko Virtapohja (Strömbäck) oli Tampereen Pyrinnön kestävyysjuoksija, joka valittiin varajäseneksi seuran johtokuntaan syksyllä 1938 kokouksessa, jossa Kaihari valittiin johtokuntaan keilaajana. Lisäksi Urheilutoimittajain Liiton puheenjohtajana Virtapohja sai kahdesti jakaa Suomen Urheilugaalassa kauppaneuvos Kaiharin ja presidentti Kekkosen lahjoittaman Kultaisen Kiekon vuoden parhaalle urheilijalle.
Virtapohjalla oli kuitenkin hyvin vähän tietoja tästä Tampereen suurmiehestä Niinpä kirjoitustyön edetessä kirjaprojekti alkoikin tuntua jossain määrin myös henkilökohtaiselta tutkimusmatkalta. Eikä myöskään valmis työ, teos Kaihari & Kekkonen, Virtapohjan uteliaisuutta kokonaan poistanut – vaikka paljon vastauksia Virtapohjassa heränneisiin kysymyksiin antoikin.

Räjähdys repi postitalon ovisyvennyksestä suojaa hakeneen Kalle Flinckin jalkineita ja housuja. Jaloissa ei tuntunut kipua, vaikka kranaatin sirpaleet ja paineaalto veivät jalat alta. Šokkivaikutus suojasi haavoittunutta. Mutta huhtikuussa 1918 Tampereen keskustan kivinen katu oli kova, kostea ja kylmä. Tässäkö tämä oli?
Vain muutama hetki aiemmin komppanianpäällikkö Seppi oli saanut kaupungintalon portailla kuolettavan osuman ja käskenyt viimeisillä voimillaan yhden plutoonan päällikkönä ollutta Kallea ottamaan komppanian miehet komentoonsa – tai sen, mitä komppaniasta oli jäljellä.
Siitä oli seurannut sekasortoinen vetäytyminen Hämeenpuiston suuntaan. Mutta vetäytyminen katkesi jo postitalon kohdalla.

Huuto ja ampuminen jatkuivat, mutta Kallen kohdalta sota oli ohi. Haavoittunut punakaartilainen sai ensiapua Hämeenpuiston ja Puutarhakadun kulmassa olleessa sidontapaikassa. Sen jälkeen hän joutui vankina Raittiusyhdistys Taiston talolle. Häntä hoidettiin myös Suomen Punaisen Ristin sairaalaksi muutetulla Johanneksen koululla.
Sairaalassa alkoi iäisyydeltä tuntunut odotus. Sitten valkoiset tulivat tutkimaan ja mittaamaan haavoittuneiden syyllisyyttä. Kalle siirrettiin kasarmille, minne koottiin 10.000 punavankia.
Kallen ahdistavaa tilannetta helpotti 12-vuotias pikkuveli Arvo, joka onnistui jonkin kerran tuomaan Kallelle leipää piikkilanka-aidoista huolimatta. Samalla Kalle sai tietää, että äiti, isä ja sisarukset olivat säilyneet elossa Aleksanterinkirkon suojissa. Se tieto piristi. Vähän myöhemmin Kalle siirrettiin Jyväskylään.
Kalle kirjoitti vankilasta kirjeitä äidilleen. Ja äiti vastasi selvästikin poikaansa piristävällä tavalla.

Jyväskylässä vankeja käytettiin ratatöissä. Pönttövuoren tunneli oli juuri valmistunut, ja sitä viimeisteltiin vielä tuohon aikaan. Kalle kuului siihen ryhmään, joka pääsi Leppälahden ahteen maastoleikkausta rakentamaan ja vahvistamaan. Periaatteessa se tarkoitti, että raskasta työtä tehneille vangeille ainakin yritettiin antaa edes vähän parempaa ruokaa. Kaikki aliravitut vangit eivät kuitenkaan jaksaneet tehdä raskasta ruumiillista työtä.
Kuulusteluissa Kalle kertoi toimineensa vain miliisijoukoissa, mutta hän myönsi liittyneensä punakaartiin omasta vapaasta tahdostaan. Mutta hänen onnekseen talonmies Alfred Kari kirjoitti Kallen liittyneen pakotettuna punakaartiin, todistajina höylääjä H. Aaltonen ja suutari Theodor Lagerlund.
23.7. Kalle tuomittiin avunannosta valtiopetokseen. Rangaistuksena oli ehdollinen kolmen vuoden kuritushuonetuomio. Vankikortin mukaan Kalle laskettiin ehdonalaiseen vapauteen seuraavana päivänä.

Kalle Flinckin kotikaupunki Tampere oli rakennettu Tammerkosken partaalle. Aikanaan kosken kuohut valjastettiin energianlähteeksi, ja tehtaiden piippuja nousi niin paljon, että kaupunkia alettiin jo varhain kutsua Suomen Manchesteriksi.
Tehtaat tarjosivat työtä vähän koulutetuille työntekijöille. Työpaikoilla oli kysyntää, sillä kaupunkia ympäröivältä maaseudulta tuli tasaisena virtana tilattomia, maankiertäjiä, kaupustelijoita ja muita vähän koulutettuja ihmisiä.
Tehtaiden henkilökunnasta alettiin huolehtia, sillä terveet tuöntekijät olivat tuottavampia kuin sairaat. Tampereen lääkärikunta alkoi kasvaa, kun monille tehtaille palkattiin omat lääkärit.

Kun Tampereen porvaristo vaurastui, porvareilla alkoi vähitellen olla omia harrastuksia. Kaupungin ensimmäinen urheiluseura oli vuonna 1875 perustettu Tampereen Metsästysseura. Tampereen Pyrintö perustettiin vuonna 1896. Kolme vuotta myöhemmin neljä nuorukaista, peltiseppä Kalle Viitanen, valaja Väinö Riipinen, terästyöntekijä Emil Wasenius (myöh. Tulos) ja kultaseppäoppilas Oskar Karlsson (Kinos), lähti Pyrinnöstä omille teilleen ja perusti Tampereen yrityksen. Se oli ensimmäinen työläisurheiluseura Tampereella.
Yritykseen liittyi aktiivista väkeä. Se oli yksi niistä seuroista, jotka olivat perustamassa Suomen Voimistelu- ja Urheiluliittoa (SVUL) sekä SVULin Pohjois-Hämeen piiriä. Siitä kehittyi Pyrinnön ohella yksi kaupungin suurseuroista. Seurojen välinen kilpailu nosti tulostasoa ja seurojen toiminnan laatua.
Tampere oli suomalaisen urheiluelämän varhaisia keskuksia Helsingin ja Turun ohella. Ensimmäiset Kuninkuuskilpailut ja yleisurheilun mestaruuskilpailut järjestettiin Tampereella vuonna 1907. Kisojen yhteydessä myös pelattiin jalkapalloa ja painittiin. Sattumalta kisat alkoivat samana lauantaina 3. elokuuta, jolloin Kalle Flinck täytti kahdeksan vuotta.

Kun Kalle oli lapsi, hänelle tuli tutuksi Valtionrautateiden henkilökunnan vuokra-asunnoiksi rakennettu massiivinen nelikerroksinen kerrostalo, Toralinna. Osoitteessa Tammelan puistokatu 39 sijainnut punatiilinen linnamainen rakennus tunnettiin kahdesta asiasta. Ensinnäkin se oli rautatieläisten talo. Mutta ennen kaikkea se tunnettiin monien urheilutähtien kotitalona.
Antiikkisen kiekonheiton olympiavoittaja Verner Järvinen asui perheineen Toralinnassa. Kun tämä oli olympialaisissa mukana vielä 38-vuotiaana ja katsoi muiden suomalaisurheilijoiden alkoholinkäytön perään, nuoremmat alkoivat kutsua holhoavaa Verneriä Isä Järviseksi. Nimi tuli sitten yleisesti tunnetuksi Tahko Pihkalan lehtikirjoitusten kautta.
Kun Isä Järvinen ilmaantui kiekkoineen Rienan kentälle tekemään useinkin tuntikausia kestäviä harjoituksiaan, hän määräsi aina jonkun pojistaan kiekkonsa palauttajiksi, mitä tehtävää nämä inhosivat. Isä ei tiennyt vielä mitään intervalliharjoituksista, mutta sitähän kiekonpalauttaja juuri toteutti. Lyhyitä toistuvia vetoja rennosti juosten.
Joskus myös muut kuin omat pojat olivat Isän kiekon palauttajina. Yksi näistä pojista oli Kalle, joka oli suorastaan lumoutunut Tampereen kuuluisimman urheilijan otteista. Kallelle kiekon palauttaminen Isä Järviselle oli suuri kunniatehtävä.

Toralinnassa asuivat lapsineen myös Manu ja Pauliina Leppänen. Heidän tyttärensä Aune Ester oli vauhdikas tyttö, joka ei pitänyt Werner Järvisen tavasta komentaa omia poikiaan. Eikä Aune ymmärtänyt, mitä hienoa oli juoksuttaa kiekkoa tuolle viiksekkäälle äijälle, joka piti poikiaan aivan liian kovasa kurissa.
Kun punaiset perustivat Tampereella naiskomppanian helmikuussa 1918, myös Aune meni mukaan. Porkkanaksi riittivät 10 markan päiväpalkka, ruoka ja vaatteet. Ne lienevät olleet tärkeimmät syyt Aunen punakaartiin liittymiseen.
Aune oli miliisijoukoissa, aivan kuten Kallekin. Pääosa Aunen ajasta punakaartissa meni ampumaharjoituksissa. Antautumisen jälkeen hän joutui Tampereen kasarmille, vankileirille.
Kun ensimmäisiä vankeja alettiin päästää vapaaksi, Aunen isän vetoomus teki tehtävänsä ja Aunekin pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Hänen asiaansa käsiteltiin oikeudessa samana päivänä kuin Kallenkin. Aune kertoi olleensa neljä päivää miliisinä, muut ajat olivat kuluneet ampumaharjoituksissa Teretin talolla. Siinä oli ollut Aunen kapina.

Antwerpenin lähestyvät olympialaiset olivat yleisenä puheenaiheena vuonna 1920. Suomi osallistui kisoihin ensimmäisen kerran itsenäisenä kansakuntana, tosin työläisurheilijat oli erotettu SVULista. He perustivat Työväen Urheiluliiton (TUL) vuonna 1919 ja kehittivät omat kilpailunsa. Porvareiden olympiakisoihin he eivät voineet osallistua, siitä TULin johtoporras piti huolen.
Kallella ei ollut kiinnostusta murehtia TULin urheilijoiden jäämistä pois olympiajoukkueesta, hän sai oman kultansa jo ennen kisoja. Kalle Flinck meni naimisiin Aune Leppäsen kanssa 29. toukokuuta 1920.

Perhe alkoi kasvaa nopeasti. Eila Tuulikki syntyi vuonna 1922, Anja Maj-Liisa vuonna 1924 ja Pirkko Onerva vuonna 1926.
Vaikka tyttäret olivat Kallelle tärkeitä, hänen arvomaailmansa oli 1920-luvun miehen arvomaailma. Kun perheeseen syntyi vuonna 1929 poika, Kallen kerrotaan juosseen kirkkopuistossa huutaen “Poika tuli! Poika tuli!”

Paavo Nurmi voitti kolme kultamitalia Antwerpenin olympialaisissa. Nurmen hienot saavutukset saivat myös Flinckin innostumaan juoksemisesta. Seuraavana kesänä hän pinkoi 1.000 metriä alle kolmen minuutin. Ja pari vuotta myöhemmin tonni painui jo aikaan 2.47,5. TULin laulu-, soitto- ja urheilujuhlilla Vaasassa Flinck juoksi 800 metrillä kolmanneksi.
Vuonna 1923 Flinck matkusti Emil Elon kanssa Paavo Nurmen kannustusjoukoissa Tukholmaan todistamaan, kuinka tämä kukisti Edwin Widen maililla ja juoksi hurjan maailmanennätyksen 4.10,4.
Se oli Flinckille ihmeellinen matka. Turkulainen suurjuoksija tuli matkan aikana tutuksi. Samalla oman suorituskyvyn rajat tulivat täysin selviksi. Paavo Nurmen tasolle Flinck ei koskaan nousisi.

Flinck oli kehittynyt jo nuorena eteväksi biljardinpelaajaksi. Vähitellen hän pääsi sellaiseen maineeseen, että häntä haastettiin pelaamaan yhä kovempia pelaajia vastaan tai aina vain suuremmalla tasoituksella. Tampereelta ei tuolloin löytynyt parempaa biljardinpelaajaa.
Lääkäri “C.M.” haastoi Flinckin. Ja hävisi 20.000 silloista markaa, nykyrahassa n. 6.600 euroa. Koska lääkärillä oli sillä kerralla mukanaan vain 800 markaa, tämä kirjoitti lopuista veloistaan spriireseptejä. Tohtori “J:lo” hävisi kerran 50.000 mk (16.000 e) ja kirjoitti 80 pirtureseptiä. Flinck vei reseptit Uno Hagbergin apteekkiin.
Hagbergin apteekissa oli pieni tulipalo tammikuussa 1925, kun siellä käsiteltiin spriitä. Tämän jälkeen siellä luultavasti kiristettiin pirtureseptien vastaanottamista. Flinckin oli aika kehittää muita tulonhankkimiskeinoja.
Kaksi helsinkiläistä urheilukaveria, solmiotehtailija Karl A. Ebb ja paitatehtailija Emil Elo olivat jo jonkin aikaa kannustaneet Flinckiä ryhtymään kauppiaaksi. Pankista ei entiselle punavangille lainaa annettu, joten Ebb ja Elo antoivat luotolla myytäväksi paitoja ja solmioita, kun Flinck avasi ensimmäisen “paitakauppansa” 1.4.1926.

Flinck laajensi toimintaansa myös musiikkipuolelle. Hän perusti yhdessä Vilho Kasperi Niemen kanssa äänilevyjen ja gramofonien erikoisliikkeen nimeltä K. Flinck & Kumppanit vuonna 1929. Grammari oli vielä tuohon aikaan suuri uutuus. Legendaarisia iskelmiä oli jo levytetty savikiekoille, mutta kasvu oli alalla vasta alkamassa. J. Alfred Tanner levytti Kulkurin valssin, ja Dallapé kävi Saksassa saakka tekemässä levytyksiä.

Tampereen Yrityksen Aarne Sirén hyppäsi seivästä 351 cm vuonna 1932. Bambuseipäillä oli hintaa sen verran, että seiväshyppääjällä oli harjoituksissa hyvä olla kaveri, joka otti seipään vastaan. Flinck alkoi avustaa Siréniä ja vähitellen hänen silmänsä harjaantui lukuisten harjoitushyppyjen jäljiltä sen verran hyvin, että hän saattoi alkaa neuvoa Siréniä. Sitten Flinck päätti itsekin kokeilla hyppäämistä aiempaa tavoitteellisemmin.
Kesällä 1926 Flinck voitti TULin mestaruuden omalla ennätyksellään 350. Hän halusi nousta Suomen parhaaksi seiväshyppääjäksi. Nyt ero oli enää hyvin pieni.

Vuosi 1927 oli useammallakin tavalla merkityksellinen Flinckin tulevaa elämänuraa ajatellen. Yrityksen puheenjohtaja N. Hallila lähti kesken puheenjohtajakautensa Amerikkaan, joten toukokuussa Yritys tarvitsi uuden puheenjohtajan. Seuran paras seiväshyppääjäå valittiin toukokuussa johtamaan omaa seuraansa. Lisäksi Flinck valittiin TULin liittokokoukseen Yrityksen edustajana.
Ja tuona vuonna Flinck hyppäsi uuden TULin ennätyksen 355. Sinä vuonna se oli SVULin ja TULin yhdistetyn tilaston kolmanneksi paras tulos. Vuonna 1928 Flinck pääsi tulokseen 361 ja vuonna 1929 meni jo 371.

TULin sisällä poliittiset jännitteet kasvoivat. Työläisurheilussa oli kansainvälisesti kaksi leiriä, sosialidemokraattinen SUI ja Moskovasta johdettu kommunistinen PUI. Jälkimmäinen järjesti spartakiadeja, eräänlaisia työläisolympialaisia, mihin TUL otti tiukan kielteisen kannan.
Todennäköisesti jännitteet olivat yksi syy siihen, että Flinck päätti luopua Yrityksen puheenjohtajuudesta syksyllä 1928. Vuosikokouksessa valittiin uudeksi puheenjohtajaksi H. Kauppinen. Flinck valittiin varapuheenjohtajaksi. Lisäksi hänet valittiin Yrityksen yleisurheilu- ja talviurheilujaostoihin. Viimeisinä puheenjohtajatöinään hän hankki seuransa voimistelijoille ja nyrkkeilijöille yli sadan neliön harjoitussalin Kauppakadun ja Maariankadun kulmasta.

Flinck harrasti myös luistelua. Hän löi vetoa siitä, että pystyisi vuoden harjoittelulla luistelemaan 500 metriä alle 50 sekunnin. Hän alkoi harjoitella määrätietoisesti tamperelaisten luistelijoiden kanssa ja nousi muutamassa kuukaudessa kevättalvella 1931 TULin pikaluistelijoiden kärkikaartiin.
Toiset työläisolympialaiset järjestettiin Itävallassa helmikuussa 1931. Valintoja tehneet TULin urheilujohtajat eivät olleet täysin vakuuttuneita Flinckin näytöistä, joten tämän kohdalla esitettiin toive, että kaverin voisi valita kolmantena edustajana. Mutta ei voitu, rahanpuutteen takia. Flinck maksoi tuossa tilanteessa itse oman kisamatkansa oman seuransa Tampereen Yrityksen kautta ja pääsi näin mukaan kisoihin. Hän saavutti pronssia kolmella matkalla eli 500, 1.500 ja 5.000 metrin matkoilla. Suomi sai näillä matkoilla kolmoisvoitot.

Alppihiihto, tai laskettelu, tuli Suomeen 1930-luvun alussa. Se oli vauhtia rakastavalle Flinckille aivan vastustamaton laji.
Pujottelun toi Kanadasta Suomeen Eino Penttilä, joka voitti Salpausselän kisoissa maastohiihdossa pikamatkan ja 50 km vuonna 1928. Sen jälkeen hän lähti Kanadaan, missä tutustui pujotteluun. Penttilä oli aloitteellinen, kun Suomen ensimmäinen pujottelukilpailu käytiin Puijolla maaliskuussa 1934.
Vuonna 1934 Sallassa järjestettiin syöksykilpailu, jossa Flinck sijoittui neljänneksi. Garmisch-Partenkirchenin olympiamatka vuonna 1936 oli kertakaikkisen hieno kokemus.
Kalle Kaihari liittyi Tampereen Hiihtoseuraan. Hänet valittiin vuonna 1937 seuran johtokuntaan ja varapuheenjohtajaksi. Hän oli keskeisessä roolissa, kun Hiihtoseura alkoi puuhata omaa hiihtomajaa. Sopiva paikka löytyi Kaukajärven takaa, oikeastaan Pitkäjärven yläpuolelta.

Porvarillinen hiihtoväki näytti arvostavan Kaiharin pioneerityötä laskettelijana ja hiihtomajan rakentajana. Helsingin Sanomissa oli pieni uutinen, minkä mukaan Kaihari valittiin SVULin liittohallitukseen Suomen Hiihtoliiton edustajana valitun kotkalaisen poliisimestari Eino Havaksen varamieheksi loppukesällä 1942. Se oli merkittävä luottamuksen osoitus Kaiharille.
Työväen Urheiluliitossa Kaihari ei koskaan edennyt yhtä pitkälle. Nyt hänestä näytti tulevan hiihtomiehenä Jukka Rangellin johtaman SVULin liittohallituksen varajäsen.
Hiihtomaja oli se työnäyte, jolla Kaihari ansaitsi joidenkin hiihtopiirien luottamuksen. Hiihtomaja on sittemmin vaihtanut omistajaa useammankin kerran. Tänäkin päivänä se seisoo Kisapirtti-nimisenä jyhkeänä hirsirakennuksena tukevasti paikallaan.

Työväen Urheiluliiton valtionapu oli ollut useamman vuoden 250.000 mk. Vuodelle 1931 sen avustusta leikattiin 220.000 markkaan, kun SVULin valtionapu pysyi ennallaan 300.000 markassa.
Joulukuussa 1931 valtion budjettikeskustelun yhteydessä TULin vuoden 1932 valtionapu joutui entistä vakavammin vaakalaudalle, sillä Kokoomuksen Martti Pihkala, joka oli tullut tunnetuksi lakonmurtajajärjestö Vientirauhan johtajana, oli Maalaisliiton Albin Mannerin kannsutamana tehnyt ehdotuksen, että urheilumäärärahoista myönnettäisiin avustusta vain sellaisille liitoille, jotka sallivat jäsenensä ottaa osaa olympiakisoihin. Samanaikaisesti oli käsiteltävänä myös miljoonan markan avustuksen myöntäminen raha-arpajaisten tuotosta Suomen olympiakomitealle Los Angelesin kisamatkaa varten.
Kiista kärjistyi lopulta niin, että Työväen urheiluliitolta evättiin valtionapu kokonaan vuosina 1932-34.

Kalle Flinck nousi näiden liittoriitojen keskiöön joulukuussa 1931 ilmestyneen SVULin Pohjois-Hämeen piirin Los Angeles -lehden artikkelin seurauksena. Flinck näki, että suomalainen urheilu pitää yhdistää saman kattojärjestön alle. Hän alkoi puhua tästä urheilun yhdistämisen tarpeesta Urho Kekkoselle, joka johti vuoden 1929 alusta porvarileirin yleisurheilijoita SVULin urheilujaoston puheenjohtajana. Los Angeles -lehden myynnillä kerättiin varoja yleisurheilijoiden hintavaa olympiamatkaa varten. Flinckillä oli visio, että TULin ja SVULin urheilijat voisivat edustaa rinta rinnan Suomea olympiakisoissa.
Flinckin lisäksi Tampereen Yrityksen entiset seuraesikuvat J. (Hannes) kivistö ja A.F. Launis antoivat lehteen porvariyhteistyön aloittamista tukevia lausuntoja.

Tampereen Yrityksen kuukausikokoukseen kerääntyi peräti 170 seuran jäsentä käsittelemään Flinckin, Kivistön ja Launiksen kannanottoja “Tampereella ilmestyneessä porvarillisessa tilapäisjulkaisussa” nimeltä Los Angeles. Flinck päätettiin erottaa seuran jäsenyydestä vuodeksi. Kivistö ja Launis selvisivät puolen vuoden erottamisella. Kolmikon saamat kilpailukiellot olivat saman mittaiset.
Samalla seura otti yksimielisesti kantaa yhtenäisyyskysymykseen. Päätöksen mukaan seura ei voi kannattaa yhteistoimintaa, koska se on “työläisurheilun luonteen ja terveen kehityksen vastaista”.

Arvo Flinckistä, Kallen veljestä, tuli 1930-luvun alussa Tampereen Yrityksen puheenjohtaja. Tietynlainen sovinnon ele nähtiin Yrityksen 35-vuotisjuhlassa vuonna 1934, kun Kalle Flinck kutsuttiin seuran kunniajäseneksi neljän muun henkilön kanssa.

Kekkonen noteerasi urheilun yhteistoiminta-ajatuksen. Se ei ole tiedossa, mikä Flinckin merkitys asiassa oli, ehkä tämän valmius yhteistyöhön porvariurheilijoiden kanssa vaikutti Kekkoseen, ehkä Kekkonen otti vaikutteensa toisaalta.
Siitä voimme Virtapohjan mukaan kuitenkin olla melko varmoja, että Kekkonen oli kommentoinut Flinckille tämän sukunimeä, jossa välillä näkyi c-kirjain, välillä ei. Kekkonen oli niin intohimoinen suomalaisuusmies, ettei hän vilpittömin mielin voinut kuunnella sellaista miestä, jolla oli ruotsinkielinen nimi.
Vähitellen Kalle Flinck käsitti, mitä oli tehtävä, jos halusi olla tämän pitkän kaljupään ystävä. Ja olihan hän kauppiaana nimensä suomentamista muutenkin miettinyt. Liian monet yhdistivät hänen nimensä edelleen punavankileirille. Nimen suomentamiseen oli siis useampikin syy.
Mutta mikä sitten olisi hyvä nimi? No, Kalle oli hankkinut kesäpaikan, jonka lähellä olevan lahden nimi oli Kaiharinlahti. Joten sieltä se nimi löytyi. Kalle Flinckistä tuli Kalle Kaihari syyskuussa 1935.
Ja johan parani Kekkosen kuulo, kun Kaihari puhui.

Moni porvarillinen urheilujohtaja haukkoi henkeään lukiessaan, mitä Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja, kesällä eduskuntaan noussut ja syksyllä oikeusministeriksi leivottu Urho Kekkonen puhui eduskunnan puhujapöntöstä joulukuussa 1936: SVULin ohella myös TUL on ansainnut valtion tukea toimintaansa.

Kalle Kaiharin ura urheilujohtajana oli monipolvinen ja harvinaisen värikäs. Toimittuaan 1930-luvulla TUL-seura Tampereen Yrityksen puheenjohtajana ja tultuaan valituksi vuonna 1934 seuran kunniajäseneksi Kaihari siirtyi porvarileiriin.
Kaihari kilpaili 1930-luvulla autourheilussa, pikaluistelussa ja laskettelussa eli lajeissa, joissa oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja sitten tulivat entiselle biljardihaille helposti omaksuttavat palloilulajit tennis ja keilailu.

Kaihari nousi Tampereen Pyrinnön puheenjohtajaksi vuonna 1945. Samana vuonna käynnistyi yksi seuran historian merkittävimmistä projekteista. Seura hankki maanviljelijä Arvo Lähteeltä 1,22 hehtaaria maata oman urheiluopiston rakentamiseksi Hämeenkyrön Pinsiöön Iso-Lehmijärven rannalle. Pyrinnön puolesta kauppakirjan kirjoittivat Into Harju ja Erkki Virtanen.
Pyrinnön Urheilumajasäätiö perustettiin Pyrinnön yleisen kokouksen päätöksellä 15.1.1947. Säätiön hallituksen puheenjohtajaksi valittiin kauppaneuvos Lauri Haarla, joka johti säätiötä vuoteen 1964 saakka. Tässä majaoperaatiossa oli keskeisessä roolissa myös Pyrinnön puheenjohtaja Kaihari.
Maja vihittiin näyttävästi 18.8. vuoden 1947 Tampereen Kalevan Kisojen yhteydessä. Ratinan stadionilta lähti juhlaviestiä viemään Pyrinnön entinen suurjuoksija Väinö Sipilä, ja seuran nuoret edustajat kuljettivat viestiä, kunnes 10-ottelun olympiavoittaja Paavo Yrjölä toi viestin perille Pisniöön. Rovasti K.H. Seppälä piti vihkiäispuheen ja lehtori Väinö Teivaala kiitti erityisesti Kaiharia yrityksen alkuunpanijana ja vauhdittajana.
Oman dramatiikkansa voi nähdä siinä, että kattojärjestö SVULin onnittelut toi puheenjohtaja Ahti Kaskela, armoton Kekkosen vastustaja, ja erikoisliitto SULin onnittelut toi puheenjohtaja Urho Kekkonen.

Yksi Kalle Kaiharin urheilujohtajauran huipennuksista oli yleisurheilujoukkueen johtaminen Lontoon olympiakisoissa vuonna 1948. TULin yleisurheilijat osallistuivat ensimmäisen kerran kesäolympialaisiin Lontoossa.
Suomen joukkue saavutti yleisurheilussa yhden kultamitalin. Sen toi Työväen Urheiluiliiton kaikkien aikojen ykkösyleisurheilija, Oulunkylän Tähden keihäänheittäjä Tapio Rautavaara.

Kalle Kaihari palkittiin Suomen Urheiluliiton kultaisella ansiomerkillä vuonna 1945. SULin hallituksessa hän oli vuonna 1948. Hän toimi SULin liittovaltuustossa 1951-58 ja siitä ajasta puheenjohtajana vuodet 1953-56. Hänen seuraajakseen liittovaltuuston puheenjohtajana tuli Kekkosen ystäväpiiriin kuulunut maisteri Lauri Miettinen. Kaihari jatkoi Miettisen kaudella liittovaltuustossa jäsenenä ja vielä vuonna 1958 varapuheenjohtajana.

Alkuvuodesta 1966 syntyi valtava kalabaliikki, mihin syynä olivat Pyrinnön puheenjohtajan Eero Kivelän ja kunniapuheenjohtaja Kaiharin tulehtuneet välit.
Kekkosen luottomies Kaihari alkoi kysellä Pyrinnön kiertopalkintojen perään. Mihin oli kadonnut keihäänheiton ensimmäisen maailmanennätysmiehen Hannes Kivistön seuralle kymmenen vuotta aiemmin lahjoittama kiertopalkinto? Entä missä olivat Kaiharin lahjoittamat kymmenen henkilökohtaista palkintoa, pienet kynttilänjalat? Ja missä Kaiharin lahjoittamat sekuntikellot?
Riitahan tuosta syntyi. Sen historialliset juuret juontavat ilmeisesti Kivelän ja Kaiharin jännitteísiin aseveliyhdistyksessä. Kivelä oli vahva vaikuttaja tamperelaisissa kokoomuspiireissä. Häntä on kuvattu suoraviivaiseksi toimijaksi sen jälkenn, kun hän oli päätöksensä tehnyt. Nopealiikkeinen Kaihari puolestaan saattoi vaihtaa mielipidettään useampaan kertaan. He olivatkin luonteensa puolesta hyvin erilaisia. Kaiharin asema Tampere-säätiön puolueettomana mutta maalaisliittolaiseksi leimattuna puheenjohtajana liittyi oletettavasti näihin kiistoihin kokoomuslaisen Kivelän kanssa.
Kunniapuheenjohtaja Kaihari erotettiin Pyrinnöstä vuonna 1966 sinettinä pitkäaikaisille riidoille Kivelän kanssa. Myös Kivelän puheenjohtajuuden lähtölaskenta tuli tämän riidan myötä aloitetuksi. Tämä jätti puheenjohtajan tehtävät kaksi vuotta myöhemmin.

Kun talvisota syttyi, Kaihari oli jo täyttänyt neljäkymmentä vuotta. Häntä pidettiin yli-ikäisenä rintamalle, sen sijaan hän osallistui Tampereella väestönsuojelutehtäviin ja piti kirjaa ilmahälytyksistä.
Marsalkka C.G.E. Mannerheimin aloitteesta perustettiin Suomen Aseveljien Liitto 4.8.1940. Sen puheenjohtajaksi valittiin kenraalimajuri Paavo Talvela.
7.8. päätettiin perustaa Tampereen aseveliyhdistys. Sen oli tarkoitus olla epäpoliittinen järjestö, vaikkakin sen avainpaikoille tuli kapungin sosialidemokraatteja ja porvareita. Yhdistyksen kantavia voimia oli koko sen toiminnan ajan sosialidemokraattinen piirisihteeri Erkki Lindfors, joka toimi yhdistyksen sihteerinä.

8.2.1941 Tampereella pidettiin kokous, jossa päätettiin rakentaa talkoilla kymmenen taloa ahdinkoon joutuneille aseveljille. Kauppias Kaihari otti aloitteen ja ilmoitti rinta pystyssä lahjoittavansa ensimmäisen talon.
Ensimmäisessä varsinaisessa vuosikokouksessa 23.2. tehtiin päätökset Asevelikylästä. Aseveljet lupautuivat rakentamaan talkootöinä niin monta taloa kuin tamperelaiset teollisuus- ja liikelaitokset sekä yksityiset kansalaiset lahjoittaisivat.

Kaihari kävi kolkuttelemassa isokenkäisten tamperelaisten ovia ja alle kahdessa kuukaudessa hän oli kerännyt listalleen 19 taloa. Muut keräsivät samassa ajassa seitsemän taloa. Pienten tarkennusten jälkeen päätettiin rakentaa 23 taloa. Asevelikylän talojen piirustukset tilattiin arkkitehti Alvar Aallolta, jonka suunnitelmien mukaan talojen puuosat valmisti A. Ahlströmin talotehdas Varkaudessa.
Sopiva alue löytyi Nekalan kaupunginosasta. Kyläaluetta rajoittavat Jokipohjantie, Saviniementie, Seppäläntie ja Asevelitie.

Jatkosodan alkaessa myös Kaihari pukeutui armeijan harmaisiin. Talvisotaan hän oli ollut yli-ikäinen, mutta hän oli joutunut kutsuntoihin heti talvisodan päätyttyä ja hänet määrättiin astumaan palvelukseen 5.4.1940.
Kaihari oli hankkinut ennen talvisotaa komean amerikanraudan, Mercuryn. Se otettiin nyt puolustusvoimien käyttöön. Kaiharista tuli majuri Erik Lagerlöfin autonkuljettaja, joka toimi myös autolähettinä.
Kaihari ylennettiin sodan aikana alikersantiksi. Lisäksi hänelle myönnettiin 2. luokan vapaudenmitali syyskuussa 1941.
Kaihari siirrettiin Tampereelle Pirkka-Hämeen suojeluskuntapiirin tehtäviin tammikuun lopussa 1942 ja kotiutettiin kokonaan 5.5.1942.

Asevelikylän rakentamiseen kului 80.000 talkootuntia. Niistä merkittiin Kaiharille 2.600 tuntia. Kylä vihittiin juhlallisin menoin, sillä tasavallan presidentti Risto Ryti suoritti kylän virallisen vihkimisen 5.9.1943.
Kylään asettui asumaan 26 perhettä, joista yhdeksän oli sankarivainajien perheitä, viisi oli sotainvalidien perheitä ja muita aseveliperheitä oli 12. Yhteensä kylässä oli 158 asukasta, aikuisia 44 ja lapsia 114. Kylän viihtyisyyttä lisäsivät yhteiskäyttöön tarkoitetut sauna-pesutupa sekä mankelirakennus.

Kaiharille oli henkilökohtaisesti iso asia, että tasavallan presidentti J.K. Paasikivi oli myöntänyt hänelle kauppaneuvoksen tittelin. Kun Tampereen Paasikivi-seura perustettiin, Kaihari oli yksi sen perustajista. Hän toimi seuran hallituksessa yli kahden vuosikymmenen ajan vuosina 1962-85.

Kaihari oli myös mesenaatti, joka lahjoitti mm. lukuisia kiertopalkintoja. Mm. Tampereen parhaan urheilijan palkitseminen on Kaiharin käynnistämä traditio.
Kaihari lahjoitti yhteistyössä presidentti Kekkosen kanssa Kultaisen Kiekon Urheilutoimittajain liitolle vuonna 1975. Kultainen Kiekko oli suomalaista käsityötä ja kokonaan 18 karaatin kultaa. Voittajille omaksi jaettavat pienoiskiekot olivat Kaiharin mukaan hopeisia, mutta kullattuja. Ensimmäinen Kultainen Kiekko annettiin huhtikuussa 1975 Riitta Salinille, joka oli voittanut 400 metrion juoksussa Euroopan mestaruuden uudella maailmanennätysajalla Rooman EM-kisoissa edellisenä syksynä. Kultaista Kiekkoa on tuon jälkeen jaettu vuosittain urheilutoimittajien äänestyksessä Vuoden urheilijaksi valitulle urheilijalle.
Toisen Kultaisen Kiekon Kekkonen ja Kaihari lahjoittivat vuonna 1977 Työväen Urheiluliitolle. Sen lahjoituksen tarkoituksena oli osoittaa Työväen Urheiluseurojen Keskusliitolle (TUK), että tasavallan presidentti suosittelee työläisurheilun rivien suoristamista ja yhdistämistä. Pian tämän jälkeen TULin puheenjohtaja Matti Ahde saikin TULin ja TUKin sopimaan jälkimmäisen sulautumisesta Työväen Urheiluliittoon.
Samoihin aikoihin TULin Kultaisen Kiekon kanssa Kekkonen ja Kaihari lahjoittivat kolmannen kultakiekon Sotainvalidien kiertopalkinnoksi.

Vuoden 1981 lopulla Kaihari kirjoitti Urheilutoimittajain Liitolle lahjoittaneensa kolme kiloa painavan antiikkihopeaisen tarjottimen vuoden parhaalle naisurheilijalle. Ensimmäiseksi tarjottimeen on kaiverrettu vuoden 1981 parhaan naisurheilijan Hilkka Riihivuoren nimi.
Kauppaneuvos oli lisäksi lahjoittanut Urheilutoimittajain liitolle 50.000 markan suuruisen Kalle Kaiharin rahaston. Rahaston korkotuotoista oli tarkoitus käyttää vuosittain n. 500 mk esim. rannekellon tai muun vastaavan muistoesineen hankintaan. Tämä tulisi luovuttaa vuoden parhaalle naisurheilijalle henkilökohtaisena palkintona.
Kaihari nimesi ensimmäiseen rahaston hallitukseen Matti Salmenkylän, Voitto Raatikaisen ja Kauko-Aatos Leväahon. Kalle Kaiharin rahaston ensimmäiset stipendiaatit olivat Reetta Meriläinen ja Marjut Svahn. Kumpikin sai 2.000 markan apurahan.
Kalle Kaiharin rahaston sääntöjen mukaan rahaston kotipaikaksi tuli Helsinki. Tarkoituksena oli tukea Urheilutoimittajain Liitto ry´n jäseninä olevia varttuneempia urheilutoimittajia, jotka saivat pääasiallisen toimeentulonsa urheilusta kirjoittamalla tai sitä selostamalla. Säännöt sanoivat, että tarkoitustaan toteuttaakseen rahasto myöntää apurahoja ja ostaa vuosittain parhaan naisurheilijan palkinnon.
Vaikka tarkoitus oli säilyttää pääoma koskemattomana, rahaston velvoite ostaa parhaan naisurheilijan palkinto ja inflaatio alkoivat yhdesssä syödä pääomaa. Tämä Urheilutoimittajain Liiton rahasto kuivui 1990-luvulla olemattomiin.

Kaihari halusi palkita erikseen Tampereen parhaan yleisurheilijan. Tähän tarkoitukseen hän lahjoitti kuvanveistäjä Evert Porilan kiekonheittäjäpatsaan. !970- ja 80-luvun vaihteessa palkittiin kolmesti peräkkäin moukarinheittäjä Harri Huhtala, joka oli joka vuosi parantanut moukarinheiton Suomen ennätystä. Kolmas valinta vuonna 1981 perustui SE-tulokseen 76,76.
Kauppaneuvos Kalle Kaiharin urheilutoimittajien rahastosta on jaettu apurahoja tamperelaisille urheilutoimittajille vuodesta 1981 alkaen. Ensimmäiset 2.500 markan stipendit TAPin toimitusjohtaja Pekka Terho ojensi freelancer Pekka Seppäselle ja Aamulehden Pekka Mikkoselle.

Urheilijoiden Ammattienedistämissäätiö perustettiin Münchenin olympiakisojen jälkihuumassa. Siitä puhuttiin joskus “UKK-säätiönä”, toisinaan taas Kekkosen säätiönä. Oikea lyhennys on luonnollisesti joko URA tai URA-säätiö.
Kyse oli siitä, että amerikkalaisilla oli yliopistojärjestelmänsä, joka antoi mahdollsiuuden lähes ammattimaiseen valmentautumiseen. Neuvostoliitto ja Itä-Saksa puolestaan maksoivat urheilijoille upseerin palkan, ja tehtävänä oli urheilla isänmaan puolesta. Tässä välissä oli Suomi, joka näytti putoavan kehityksen kyydistä.
Kaihari lahjoitti säätiölle pohjaksi 10.000 markkaa (nykyrahassa 12.900 euroa) ja keräsi sen jälkeen itse kaikkiaan 230.000 mk. Toinen aktiivinen kerääjä oli Olavi J. Mattila. Parin kuukauden urakoinnin jälkeen koossa oli 600.000 markkaa. Silloin puuhamiehet saattoivat todeta, että tavoite toteutuu, mutta tavoitteena ollut miljoonan markan kerääminen saataisiin maaliin vasta vuoden 1973 puolella.
Kun Kaihari täytti 80 vuotta, hän sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että UKK-säätiön, eli Urheilijoiden Ammattienedistämissäätiön perustaminen oli hänen urheilutekonsa.

Kaiharin ja Tampereen kaupunginjohtaja Erkki Lindforsin suurin yhteinen kaappaus oli Yhteiskunnallisen korkeakoulun siirto Tampereelle.
Yhteiskunnallinen korkeakoulu oli jäänyt Helsingin yliopiston varjoon. Sillä ei ollut Helsingissä kasvamisen edellytyksiä. Jos se aikoisi kasvaa, sillä olisi kaksi vaihtoehtoa, Turku ja Tampere. Tampereella syntyi voimakkaampi imu, ja niin alkoi keskustelu YKK´n siirtymisestä Tampereelle.
Korkeakoulun opettajat vastustivat muuttoa pois pääkaupunkiseudulta. Heillä tuntui olevan jopa maan hallituksen tuki. Tampere oli leimallisesti työläiskaupunki. Siellä ei ollut entuudestaan korkeakoulua eikä edes tieteellistä kirjastoa. Kaupunginjohtaja Lindfors otti kritiikin vakavasti ja kokosi porvareista iskuryhmän hoitamaan asian.
Tamperelaiset tarvitsivat kuitenkin vielä vahvempaa apua. Kaupunginjohtaja Lindfors, jonka oli ollut vaikea sulattaa Kekkosen lähentymistä venäläisten kanssa rauhan tultua, päätti nyt kuitenkin turvautua tähän oljenkorteen. Hän pyysi kauppaneuvos Kaiharia puhumaan hankkeesta tuolloiselle pääministerille.
Tapaaminen sovittiin kello kymmeneksi. Kaupunginjohtajan autonkuljettaja Eero Niemi lähti matkaan Lindfors ja kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja Lauri Santamäki kyydissään. Reitti kulki Pälkäneen kautta, ja siellä Plassarinkadulla auto vajosi pohjaansa myöten savisilmäkkeeseen.
Kaupunginjohtaja (sd) ja valtuuston varapuheenjohtaja (kok) toimivat kuten aseveljet toimivat. He työnsivät hakoa ja halkoa takapyörien alle, ja kuljettaja polki kaasua. Moottori huusi ja kura lensi, mutta auto ei irronnut.
No, sitten paikalle sattui kuorma-auto, jolla hinattiin henkilöauto kovalle tielle. Mutta nyt aikaa oli kulunut niin paljon, että vain reipas ylinopeus voisi viedä tamperelaiset ajoissa tapaamiseen. Mutta kuljettaja Niemi pelkäsi ratsiaa ja ajokorttinsa menetystä.
Kaupunginjohtaja Lindfors hyppäsi henkilökohtaisesti kuljettajan paikalle, ja sitten mentiin. Järjettömän kaahaamisen jälkeen kaupunginjohtaja kaarsi savisen ja höyryävän limusiinin Valtioneuvoston linnan eteen. Kello oli kahta minuuttia vaille kymmenen.
Kaikki hikoilu ja kiroilu kannatti. Pääministeri Kekkonen järjesti vuoden 1956 budjettiin viiden miljoonan markan (nyk. 159.000 euroa) määrärahan Yhteiskunnallsien korkeakoulun siirtämiseksi Tampereelle. Sen päätöksen tehdessään Kekkonen tosin suututti ne maalaisliittolaiset, jotka olisivat mieluummin käyttäneet nekin rahat perusteilla olleen Oulun yliopiston hyväksi.

Tampereen uusi korkeakoulutalo vihittiin käyttöön vuonna 1961. YKK´ssa oli kuitenkin vasta kaksi tiedekuntaa. Yliopistostatus edellytti kolmea. Ja kolmannen perustaminen edellytti rahaa. Kaihari laittoi 10.000 markan pesämunan, ja vähitellen saatiin kerättyä rahat taloudellishallinnollisen tiedekunnan perustamiseksi. Sen seurauksena YKK muuttui Tampereen yliopistoksi vuonna 1966.
Sitä ennen järjestettiin YKK´n ensimmäinen promootiotilaisuus vuonna 1965. Lindforsin tai Kekkosen nimeä promovoitavien listalta oli kuitenkin turha hakea. Kekkonen tiesi kyllä, että hänellä oli professorikunnassa muutamia vannoutuneita vastustajia, mutta toisaalta hän tiesi myös tehneensä hyvinkin oman osuutensa sen hyväksi, että YKK siirrettiin aikanaan Tampereelle, joten loukkaantunuthan hän oli.
Kymmenessä vuodessa ajat muuttuivat ja Kekkonen vihittiin Yhteiskunnallisen tiedekunnan kunniatohtoriksi Tampereella vuonna 1975. Ja viisi vuotta myöhemmin oli Kaiharin vuoro. Hänet promovoitiin Tampereen yliopiston taloudellishallinnollisen tiedekunnan kunniatohtoriksi. Tampereen kaupunki tarjosi Kaiharin kunniaksi illalliset, joille osallistui yliopiston johtoa, kaupungin johtoa ja tasavallan presidentin puolesta adjutantti Lasse Wächter.

Kauppaneuvos Kalle Kaihari oli Maalaisliiton organisaation ulkopuolella merkittävin tukihenkilö tasavallan presidentti Urho Kekkoselle. Poliittista tukea Kekkonen sai Kaiharilta jo 1940-luvulla. Vuoden 1956 vaaleissa Kaihari varmisti monen urheilijan tuen Kekkoselle ja vuoden 1968 presidentinvaaleissa hän itse suostui valitsijamiesehdokkaaksi. Kun Kekkonen valittiin jatkokaudelle vuonna 1974 edellisvuonna säädetyllä poikkeuslailla, Kekkonen tarvitsi Kaiharia edelleen ilmapuntariksi.
Kun Kekkonen syksyllä 1957 hahmotteli virkamieshallitusta, hän tarjosi toisen sosiaaliministerin salkkua ensin Kaiharille. Mihin hämmentynyt Kaihari: “Anna armoa!” Kekkonen rauhoitteli, ettei hallitus kuitenkaan kovin pitkäaikäinen tule olemaan, kyllä Kaihari sosiaaliministerinä menisi. Mutta Kaihari ei ottanut tarjousta vastaan.

Kaihari oli myös kulttuuri-ihminen. Ja toimi mesenaattina urheilun lisäksi myös tuolla saralla. Yksi Kaiharin hiljaisuudessa tekemistä lahjoituksista oli 100.000 markkaa (nyk. 17.200 euroa) Tampereen Taiteilijaseuralle taiteilijakodin perustamista varten vuonna 1944. Kirjailijoista hän ihaili varsinkin Lauri Viitaa ja Väinö Linnaa, jonka kanssa hän myös ystävystyi.
Tampereen teatteripiireissä Kaihari tunnettiin aitona teatterin ystävänä. Itse asiassa, hän suorastaan rakasti teatteria. Tämä lämmin suhde oli syntynyt jo ennen kansalaissotaa Työväentalolla, missä Kaihari oli tutustunut Tampereen Työväen Teatterin nimekkäisiin näyttelijöihin ja ohjaajiin.
Olihan Kaihari itsekin mukana näytelmissä, niistä oli muistin sopukoihin jäänyt mm. seuraavat vuorosanat: “Ja niin se totta on kuin tässä nähdähä, että toisen kuolo auttaa toista leipähän.”

Vuonna 1986 Kaihari perusti Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiön. Sen tarkoituksena on tukea ja kannustaa taiteiden, tieteiden ja muun henkisen kultttuurin harjoittamista.
Kalle Kaiharin Kulttuurisäätiön palkinto tamperelaisesta kulttuuriteosta on jaettu vuosittain vuodesta 1986 lähtien. Ensimmäisenä palkittiin taidemaalari Jukka Remes vuonna 1986. Seuraava taidemaalari, joka palkittiin, oli Teemu Saukkonen vuonna 2002. Musiikin parista on löytynyt suhteellisen usein palkittavia sen jälkeen kun sellotaiteilija Pauli Heikkinen palkittiin vuonna 1987. Uuteen suuntaan kurotettiin vuonna 1988, jolloin Aamulehden lupaava kulttuuritoimittaja Matti Apunen palkittiin erityisesti elokuva-alan kirjoituksistaan.

Lahjoittaminen oli kauppaneuvos Kalle Kaiharin tapa olla olemassa. Mahdollisesti hän kärsi alemmuuskompleksista, hänellä kun ei ollut samanlaista koulutusta tai kielitaitoa kuin monilla niistä vuorineuvoksista, kenraaleista ja pääjohtajista, joiden kanssa hän vietti paljon aikaansa.
Lahjoitusten tekeminen oli tietenkin kaunista, kun itsellä oli vara tehdä niitä lahjoituksia. Mutta kyse saattoi olla myös sisäsyntyisestä toimintatavasta. Voidakseen hyväksyä itsensä Kaiharin täytyi lahjoittaa.
Lahjojen auttamisessa kyse ei ollut pelkästään vähäosaisten auttamisesta. Kaihari antoi lahjoja myös Kekkoselle, joka kiitoskirjeissään muistutti monesti, että lähetyksestä oli lasku jäänyt puuttumaan. Että jos Kalle sen laskunkin vielä toimittaisi.

Ystäviä jo 57 vuoden ajan. Näin kertoi Aamulehti, joka julkaisi 28.10.1981 haikean artikkelin. Tuossa artikkelissa Kaihari kertoo tienneensä, että on vain ajan kysymys, milloin presidentti luopuu tehtävistään. Tekstissä todetaan lisäksi, ettei Kaihari kiistä olleensa presidentille purkautumiskanava, henkilö, jonka kanssa voi puhua vapaasti ja rentoutua.

Kaihari sanoi olevansa kiitollinen siitä, mitä sai Kekkoselta. Tietenkin se oli vastavuoroista, kuten hän kertoi toimittaja Raimo Seppälälle vuonna 1982: “Tavallisena kansalaisena hänkin on saanut minulta. Hän tutustui punakaartilaiseen, ja alkoi ajatella monesta asiasta paljon laajemmin. Hän huomasi, että työläisetkin ovat ihmisiä, joilla on ajatuksia.”

Arvo Poika Tuominen pohdiskeli Kalle Kaiharin 70-vuotispäivien merkeissä, mikä mies on Kalle Kaihari. Hän ei juurikaan käyttänyt aikaa esitellessään urheiluhullun Kallen, hänen oma alueensa oli politiikka. Puheessaan hän luonnehtii Kallea mm. seuraavasti: “Poliittisessa armeijassa häntä on vaikea sovittaa mihinkään komppaniaan, rykmenttiin tai pataljoonaan. Jos hänet sinne on sovitettava, niin häneen soveltuu parhaiten määritelmä: erillinen yksikkö, Kalle Kaihari. Tosiasia on, että hän on kiinnostunut politiikasta, seuraa sitä jopa tarkastikin ja osallistuukin siihen, mutta aivan omalla erikoislaatuisella tavallaan. Hän ei pyri eduskuntaan, ei kaupunginvaltuustoon, eikä mihinkään näkyvään asemaan poliittisella kentällä. Päinvastoin hän torjuu sellaiset tehtävät ja asemat mikäli niitä hänelle tarjotaan.”

Kirjan lopuksi Virtapohja pohdiskelee, mikä mahtoi olla Kalle Kaiharin paras viesti tasavallan presidentti Urho Kekkoselle? Yksi parhaista puheluista oli varmasti marraskuun viidennentoista päivän soitto vuonna 1961. Siinä oli ollut Honka-liittoa, noottikriisiä, eduskunnan hajottaminen ja monenlaista muuta vääntöä. Ja sitten Kaihari soitti Kekkoselle kuulleensa Aamulehden päätoimittaja Jaakko Hakalalta, että oikeuskansleri Olavi Honka vetäytyy presidenttikilpailusta.
Ja olihan sekin hienoa aikaa, kun Kaihari toimi välittäjänä tamperelaisen Kansan Lehden päätoimittajan Vilho Halmeen kirjoittaessa Kekkoselle rungon puheeseen, jonka presidentti piti Hakaniemessä Helsingin työväentalolla Paasikivi-seuran kokouksessa 25.9.1964. Puheen otsikko oli “Miten, miksi, minne”. Puhetta oli kuuntelemassa mm. Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Zaharov. Puhe onnistui ja sai hyvän vastaanoton. Ne olivat juuri niitä hetkiä, jolloin Kallen ja herra tasavallan presidentin yhteistyö oli parhaimmillaan.
Mutta kyllähän Virtapohja näkee kaikkein parhaimpana se, kun Urho tuli Tampereelle katsomaan Hakametsän hallin rakennsutyömaata, ja sitten mentiin Lavajärvelle saunomaan. Tai kun Urho tuli katsomaan Ratinan stadionin työmaata. Ja sitten mentiin Lavajärvelle saunomaan.
No, mitäs jos maistetaan vähän savustettua lampaanviulua!

Kalle Virtapohjan teos Kaihari & Kekkonen on kattava selostus Kalle Kaiharin elämästä ja toiminnasta sekä vähän Urho Kekkosenkin, mutta lisäksi se on tarkka henkilökuva Kaiharista ihmisenä sekä tämän henkilökohtaisista suhteista Kekkoseen, ja myös Kekkosen henkilökohtaista puolta avataan. Teos on merkittävän urheilukirjan lisäksi myös herkkä ja värikäs elämäkerta, joka ei päästä lukijaa pitkästymään.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Alkaa olla pian jo vuosi siitä, kun Suomi meni koronan takia enemmän tai vähemmän kiinni. Silloin se tapahtui kertarysäyksellä, muutos aiempaan oli hyvin suuri. Ei mikään ihme, jos se tuntui pelottavalta silloin.
Taas on jotain samankaltaista leijumassa ilmassa. Tosin nyt on ennestään rajoituksia päällä, eivätkä seuraavat rajoitukset aivan niin tiukkoja ole kuin vuosi sitten, eli seuraava muutos ei ole ihan niin raju kuin viime keväänä. Tosin ajatus siitä, kuinka tiukkoihin rajoituksiin saatetaan joutua myöhemmässä vaiheessa, saattaa aiheuttaa lisähuolta. Eli taas tilanne mahdollisesti stressaa jonkin verran?
Siinäkin mielessä tilanne on hieman samankaltainen kuin viime maaliskuussa, että jälleen on uusi virusmuunnos saapunut maahamme. Nimittäin, jos muistatte vuoden takaisista jutuista, se alkuperäinen, eläimestä ihmiseen siirtynyt virus oli S-tyypin koronavirus, ja se, mikä hieman myöhemmin lähti voimakkaasti leviämään, oli L-tyypin virus. Ja kun toinen virus oli helpommin leviävä kuin alkuperäinen, sehän syrjäytti kevään aikana originaalin tykkänään. Jos se S-virus olisi ollut ainoa, tartuntamäärät olisivat jääneet jonkin verran pienemmiksi.
Eli taas ollaan aiempaa tarttuvamman variaation kanssa tekemisissä. Joka tulee syrjäyttämään vanhan viruksen parin kuukauden kuluessa, sehän on evolutionaalinen luonnonlaki. Jollei tartuntamäärien kehitystä kuvaava käppyrä ihan lehmän häntää muistuta. Muissa skenaarioissa brittivirus tulee nopeasti vallitsevaksi, kehityskulusta riippumatta. Siis myös siinä tapauksessa, että tartuntamäärät lähtisivät kohtalaisen nopeaan laskuun, siinäkin tapauksessa uusi muunnos on pian vallitseva – heikommin tarttuva joutuu joka tapauksessa alakynteen uuteen tulokkaaseen nähden.
Toisin sanoen, muunnoksen yleistymisellä on vain välillinen vaikutus epidemian kehitykseen. Jos koronatoimet ovat onnistuneita, kokonaismäärät laskevat, ja se on se, millä on merkitystä, ei se, kuinka suuri osuus tartunnoista on brittivirusten aiheuttamia – niillä lukemilla ei oikeasti ole niin suurta merkitystä kuin millaisen käsityksen uutisoinnin perusteella saattaa saada. Sinänsä helpommin tarttuvan viruksen yleistyminen kyllä aiheuttaa lisähaasteita koronantorjunnalle, mutta ei se siitä mahdotonta tee.

Niin, kyllähän ne tartuntamäärät ovat olleet aiempaa suurempia. Joten kireämmät toimet ovat ihan perusteltuja. Eli taas sukelletaan, vähän viime kevään malliin. Mikä ei tietenkään ole ilahduttava ajatus.
Jos muistatte viime keväältä, miltä uusi tilanne tuntui, eikö se kuitenkin mennyt niin, että ne ensimmäiset viikot olivat kuitenkin ne pelottavimmat, kun mentiin kohtu tuntematonta, vai mitä? Ja kun niiden rajoitusten kanssa oli vähän aikaa pelattu, se alkoi tuntua jonkin sortin tottumiskysymykseltä sinänsä?
Toisin sanoen, jos nyt ajattelette tätä tulevaa maaliskuuta, eikö viime kevään kokemusten perusteella tunnukin siltä, että juuri tuo siirtymävaihe tulee olemaan se kaikkien pelottavin jakso? Eli jos muutaman viikon jaksatte sinnitellä, sen jälkeen taitaisi mennä taas helpommin?
Ihan käytännön neuvona, jos joku puhekumppani löytyy, nyt kannattaisi ehkä vaihtaa ajatuksia aiheesta, vaikka muutaman kerran viikossa parin viikon ajan. Siinä saa kummasti perspektiiviä aiheeseen, kun kuulee toisenkin mielipiteen asiasta, ja vertaistuen vaikutushan on aina suuresti positiivinen. Lisäksi siinä joutuu itsekin miettimään asioita oikeasti, eivätkä ajatukset jää niin helposti kieppumaan mitään ikävää ja loputonta silmukkaa. Tulee sellainen pehmeämpi lasku.
Jos taas puhekumppania ei kovin helposti löydy, siinä tapauksessa kannattaa kuunnella, mitä itsellä on sydämellä. Yrittää käydä dialogia omien ajatusten kanssa. Haastaa omat ajatukset, ei jättää siihen ensimmäiseen pessimismin puuskaan. Olla kärsivällinen ja puhua itselle kauniisti. Niin kuin toivoo toistenkin itselle puhuvan.

Ja muistetaan nyt, ettei se ole mikään automaatio, että muutaman viikon jälkeen joudutaan entisestään kiristämään rajoituksia. Meistä se nyt riippuu. Jos saamme nämä tartuntamäärät laskuun, se on se kivuttomin tapa, vaikka aiempia jonkin verran kireämpien rajoitusten noudattamisesta vähän ahdas olo nyt tulisikin.
Mehän menemme joka tapauksessa kohti valoa. Muistatteko, kuinka viime keväänä puhuttiin siitä, millainen olo kansalle olisi tullut, jos maaliskuun kamaluudet olisivatkin iskeneet marraskuussa? No, tässä me olemme nyt, pian tulee kevätpäivän tasaus kohdalle. Sitten päivä on jo yötä pidempi.
Niin, vuoden kierto on sellainen. Ja miten se vuorokauden kohdalla menikään? Muistattehan, että se vuorokauden kaikkein pimein hetki on ennen auringon sarastusta. Juuri ennen sarastusta.

Josko tähän vielä viesti puheenjohtajaltamme. Jos joku ei ole kolumnia bongannut, linkitetään tähän jo kesäisen lämpimiä ajatuksia.

Annika Saarikko

Oman maakunnan tilanteen näette edelleen tutulta sivulta.

Khshp

Ja rokotusten etenemistä voitte seurata seuraavasta.

Rokotukset/Kanta-Häme

Kun valoa kohti joka tapauksessa on kulkumme nyt, ei kai tässä kannata maisemaa omilla ajatuksillaankaan synkentää, vai mitä? Jos nyt yritetään jaksaa sekä itseä että kaveria, josko se osaltaan vielä lisäisi sitä valonkin määrää.

Jope Ruonansuu

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

 

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute teemumiettinen@suomi24.fi

Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää

Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Heräävä maailma
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle

Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Markku: “Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja

Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit

Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Müller, Thomas: Ihmispeto
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla

Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Rekola, Esko: Viran puolesta
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto

Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – “kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen

Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Tuikka, Timo J: “Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta

Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin

 

Lue seuraavaksi

Sähköautot eivät hintansa ja tekniikkansa takia pitkään aikaan ole ”joka miehen” autoja. Sen takia polttomoottoreihin tulee kehittää ympäristöystävällisiä polttoaineita.
9.2.2021 / Blogi
Kuntavaaleihin on vielä noin kaksi ja puoli kuukautta aikaa, eikä yhtään ääntä ole annettu. Myöskään vaalien voittajia ja häviäjiä ei vielä voida julistaa, vaikka sitä lehdistö jo markkinoi. Keskusta tarvitsee pärjätäkseen näissä vaaleissa monipuoliset ja kattavat ehdokaslistat kunnissa. Se on meidän kaikkien yhteinen savotta.
9.2.2021 / Blogi
Alle kilometrin mittaisilla matkoilla kävely on suosituin kulkutapa. Näistä matkoista 65 % tehdään jalan. Yhden-kolmen kilometrin matkoista kävellään 20-30 % ja 3-5 kilometrin matkoista 15 %. Alle kilometrin matkoista henkilöautolla tehdään kuitenkin edelleen neljännes ja kahden kilometrin matkoista yli 50 %.
16.12.2020 / Blogi
EtusivuKirjatKirjat, päivitys 28.2.