Kirjat, päivitys 11.4.

Jatketaan sitten parin uusintaviikon jälkeen uudella kirjaesittelyllä, eli nyt paneudutaan autonomisen Suomen ensimmäisten vuosikymmenten historiaan erään ajanjakson keskushahmon henkilöhistorian kautta. Esittelyssä Kristiina Kalleisen teos “Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä. Viikon kuluttua olisi sitten vuorossa huhtikuun keskustalainen aihe, tällä kertaa Matti Korhosen muistelus toimittajavuosistaan, teos Toimittajan tie. Ja jos mahduttaisi vielä ylimääräisen aiheen kuun vaihteeseen, 26.4. voisi katsoa lyhyesti Yhdysvaltojen uuden presidentin elämäntarina, tuolloin olisi esittelyssä David Haganin teos Joe Biden – mies vallan huipulta.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto
Kristiina Kalleinen: “Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
RT-print (paino), Suomalaisen kirjallisuuden seura 2001
345 sivua

Kun VTT Kristiina Kalleinen (s. 1959) kirjoitti väitöskirjaansa, joka tarkasteli kenraalikuvernöörin asemaa ja merkitystä Suomen asioiden esittelyssä vuosina 1823 – 1861, hänen huomionsa kiinnittyi erityisesti 1840-luvun osalta Lars Gabriel von Haartmanin aktiiviseen kirjeenvaihtoon Suomen kenraalikuvernöörin A.S. Menšikovin kanssa. Kun väitöskirjatyön edetessä von Haartmanin panos aikakauden merkittävien asioiden hoitoon ja päätöksentekoon osoittautui merkittäväksi, Kalleisesta alkoi tuntua siltä, että von Haartman ansaitsisi tulla tutkituksi tarkemmin. Lisäksi von Haartmanin elämän ja toiminnan kautta oli mahdollista valaista vähän tutkittua Suomen historian aikakautta Venäjään liittymisen ja vuoden 1863 valtiopäivien välillä.
Tätä ajanjaksoa on poliittisen historian piirissä pitkälti pidetty “valtiollisen yön” aikana, mikä käsitys perustuu perinteiselle “poliittisen” määrittelylle, minkä raameihin muunlainen poliittisuus kuin parlamentaarinen puolue-, valtiopäivä-, etujärjestö- tai yhdistystoiminta ei mahdu. Se onkin kiistatonta, että näitä ilmiöitä ei tutkittavana ajanjaksona esiintynyt, mutta kysymys onkin mitä suurimmassa määrin siitä, miten “poliittinen” jäsentyy.
1800-luvun alkupuolen yhteiskuntaa tarkasteltaessa tuo poliittinen jäsentyy toisin kuin myöhemmällä ajanjaksolla. Säätyläisten avioliittopäätös oli usein (ei aina, mutta usein) poliittinen, virkanimitykset olivat mitä suurimmassa määrin poliittisia, päätös ryhtyä kääntämään Suomen kauppaa ja elinkeinoja pois Ruotsista ja vastaavasti suunnata ne Venäjän suuntaan, oli paitsi talouspoliittinen, myös poliittinen, jne.
Kalleinen alkoi tutkia von Haartmanin elämää ja toimintaa, ja sitä, millainen ihminen löytyy “hänen hirmuisuutensa” julkikuvan takaa. Ja vuonna 2001 julkaisi teoksen “Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä, joka ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia -sarjan numerolla 815.

Lars Gabriel von Haartman syntyi syyskuun 23. päivänä Ranskan suuren vallankumouksen vuonna 1789 n. 9.000 asukkaan Turussa Gabriel Erik Haartmanin ja Fredrika Lovisa von Mellin toiseksi lapseksi. Fredrika Lovisa oli Turun apteekkarin Lars Henrik von Mellin ja Hedvig Dorothea von Akenin tytär, jonka kanssa avioitumalla Gabriel toi sukuun aatelista verta. Gabriel Erik Haartman, vuodesta 1810 von Haartman, oli Turun akatemian lääketieteen professori, sittemmin hallituskonseljin talousosaston finanssitoimituskunnan puheenjohtaja.
Lars Gabrielin syntymää edeltäneenä vuonna perheeseen oli syntynyt Lovisa Dorothea, vuonna 1790 syntyi Hedvig Margaretha ja vielä 1792 Carl Daniel. Sisarussarja jäi pian tämän jälkeen äidittömäksi, sillä vain muutamia päivä Carl Danielin syntymän jälkeen Fredrika Lovisa menehtyi lapsivuodekuumeeseen. Lapsivuodekuume oli keskenmenon lisäksi yleisin nuorten naisten kuolinsyy aina 1800-luvun loppuun saakka.
Lapsivuodekuumeen hoitokeinot olivat vähäiset, eikä Gabriel Erikilläkään ollut keinoja nuoren vaimonsa pelastamiseen, vaikka yksi hänen hoitamansa professuurin erikoisaloista oli nimenomaan synnytysoppi. Hänet oli vuonna 1783 nimitetty Turun Akatemiaan anatomian, kirurgian ja obstetriikan professoriksi, mistä hän siirtyi vuonna 1789 Akatemian varsinaiseksi lääketieteen professoriksi. Näiden virkojen lisäksi hänet oli uonna 1782 nimitetty myös Turun kaupunginlääkäriksi, ja muutamia vuosia professoriksi nimittämisensä jälkeen hänen valvontaansa uskottiin myös Turun lääninsairaala.
Neljä alle viisivuotiasta jäi siten äidittömäksi siinä iässä, missä äitiä eniten yleensä tarvitaan. Vanhemman, etenkään äidin, varhainen menetys ei voi olla vaikuttamatta lapsen kehitykseen, ja Daniel Rancous-Laferrieren tunnettu analyysi äitinsä lapsena menettäneen Leo Tolstoin sielunelämästä tuntuu Kalleisen mielestä useassa kohden sopivan myös von Haartmaniin. Äidin kuolema juuri tässä vaiheessa voi synnyttää vihaa ja katkeruutta, sillä kuolema on jotain, mitä pieni lapsi ei voi ymmärtää: tämä saattaa kokea vain tulleensa äitinsä hylkäämäksi.
Kalleinen esittää kysymyksen, lienevätkö syntyminen Ranskan suuren vallankumouksen vuonna 1789 ja äidin menetys varhaisessa lapsuudessa vaikuttaneet siihen, että L.G. von Haartman omien sanojensa mukaan vihasi “mullistuksia siitä lähtien, kun tulin maailmaan”.

Lars Gabrielilla oli jonkin aikaa kotiopettaja, sitten hän siirtyi veljensä Carl Danielin kanssa täysihotoon opiskelemaan majuri de la Mylen rustholliin Maanpäähän. Siellä Lars Gabriel tutustui Carl Fredrik Richteriin ja sittemmin “Ispoisten kartanon erakon” maineen saaneeseen Johan Petter Winteriin, jonka kanssa syntynyt ystävyys säilyi vuosikymmeniä eteenpäin.
Vaikka säätyläiset yleensä avioituivat samansäätyisten kanssa, nahkatehtailijan poika Richteriä ei aatelittomuutensa häirinnyt, vaan tämä avioitui vuonna 1812 L.G. von Haartmanin sisaren Hedvig Margarethan kanssa. Mahdollisesti nimenomaan ystävystyminen von Haartmanin veljesten kanssan auttoi omalta osaltaan Richteriä pääsemään muuten erittäin säätytietoisen von Haartman -perheen piiriin.
Vuonna 1804 Lars Gabriel ja Carl Daniel palasivat kotiin valmentautuakseen ylioppilastutkintoon, jonka he suorittivat 31.1.1805 kanslianeuvos H.G. Porthanille. Gabriel Erik toivoi pojistaan lääkäreitä, ja sellaisin evästyksin nämä lähetettiin Upsalan yliopistoon opiskelemaan. Pian Lars Gabriel ilmoitti isälleen, ettei lääkärinammatti ollut hänelle sopiva: hän oli päättänyt hakeutua poliittiselle uralle ja jättää lääketieteen opiskelun Carl Danielin harteille. Niin opiskeluaineet vaihtuivat tilastotieteeseen ja historiaan.
Jo vuonna 1807 Lars Gabriel palasi Turkuun opiskelemaan, missä kuunteli Mathias Caloniuksen luentoja siviilioikeudessa ja Franz Mikael Franzenin (sittemmin Carl Daniel von Haartmanin appi) siveysopin ja luonnonoikeuden luentoja.
Se ei ole tiedossa, miksi von Haartman palasi Turkuun – myöhempi senaatin kamreeri J. G. von Bonsdorff arvelee sen johtuneen Caloniuksen suuresta maineesta – mutta toisin kuin Upsalassa, siellä hän tunsi itsensä eristetyksi. von Haartmanin mielestä Turun yliopisto-opiskelijat eivät olleet hänen vertaisiaan sosiaaliselta asemaltaan, ja niinpä tätä ilmeisesti pidettiin ylimielisenä ja syrjäänvetäytyvänä. Tällainen asenne oli kuitenkin puolustuskeino, von Haartmanilla kun omien sanojensa mukaan ei ollut muuta asetta arvostelua vastaan kuin kylmyys ja arvokkuus.

Vuoden 1808 kevättalvella venäläiset marssivat Suomeen, ja vaikka pian sen jälkeen Suomessa vannottiin uskollisuudenvala keisarille, ei opiskeleva nuoriso siihen pohjimmiltaan yhtynyt.
Uusi vuosi oli alkanut von Haartmaninkin osalta juhlin ja tanssiaisin, sillä omien sanojensa mukaan hän oli “tanssin ja tyttöjen ystävä”. Helmikuun lopussa hovioikeudenasessori R.H. Rehbinderin luona pidetyt tanssiaiset keskeytyivät viralliseen tietoon venäläisten marssista Suomeen. Hauskanpito vaihtui yleiseen pelokkuuteen ja hiljaiseloon. Lars Gabrielin ja hänen opiskelutovereidensa sydän sykki edelleen entiselle hallitukselle.

Turun akatemian rehtoriksi syksyllä 1808 tullut Gabriel Erik von Haartman luettiin alusta lähtien venäläisiin myötämielisesti suhtautuviin tullen nimitetyksi lähetystöön, joka lähti syksyllä Pietariin keisarin luokse kreivi Carl Erik Mannerheimin johtamana.
Tästä alkoi Gabriel Erik von Haartmanin valtiollinen ura, joka jatkui hänen kuolemaansa saakka. Keisarillisena suosionosoituksena hänet samoin kuin muutamia muita Turun akatemian professoreja kohotettiin aatelissäätyyn vuonna 1810.
Pietarissa olonsa ajan G.E. von Haartman käytti tehokkaasti solmien suhteita merkittäviin henkilöihin ja tutustuen olosuhteisiin sekä vakuuttuen siitä, että Suomi tulisi pysymään Venäjän yhteydessä. Kalleinen pitää todennäköisenä, että tämän mielessä oli Lars Gabrielin hankkiminen Pietariin Tukholman sijasta diplomaattista uraa aloittamaan. Näin tapahtuikin, sillä Lars Gabriel tuli 23.12. nimitetyksi Venäjän ulkoasiainkollegion aktuaariksi.

Alkuaikoina Lars Gabriel seurusteli lähinnä Pietarissa oleskelevien ruotsalaisten ja suomalaisten kanssa, joista yksi merkityksellisimmistä tuli olemaan Turun akatemian kanslerinsihteeri Carl Johan Walleen. Suomesta Pietariin saapunut saapunut siirtokunta kokoontui enimmäkseen Robert Henrik Rehbinderin kodissa. Rehbinder oli nimitetty vuonna 1809 myös Suomen asioita keisarille esittelemään määrätyn “valtakunnan yleisesittelijän” Mihail Speranskin apulaiseksi, ja vuonna 1811 tämä siirtyi Suomen asioiden valtiosihteeriksi uuteen Suomen asiain komiteaan.
Tämän suomalaisen siirtokunnan piirissä von Haartman ryhtyi siis perehtymään Suomen asioiden ja suomalais-venäläisten suhteiden hoitoon sekä omaksui todennäköisesti silloin niitä toimintatapoja ja näkökantoja, joita itse myöhemmin omassa toiminnassaan noudatti ja seurasi.
Valtiosihteeri Rehbinderillä, jonka oikeaksi kädeksi von Haartman ajan mittaan tuli, oli hallinon hoidossa konservatiivinen näkökulma, minkä mukaan uudistusintoilu merkitsi valtiomiehen ensimmäisten edellytysten puuttumista. Mitään ongelmia ei ratkaistu laukkaamalla muodin mukaan suoraa päätä uudistuksiin “kuin eskaaderi rakuunoita”.
Työskentely ulkoasiainkollegiossa ei ollut kunnianhimoiselle nuorelle miehelle tyydyttävää. Vuoden kuluttua Pietariin saapumisestaan von Haartman sai lisäksi viran Suomen asiain komissiossa, jonka tehtäväksi oli määrätty keisarille esiteltävien Suomen asioiden valmistelu. Myöskään uudessa virassa työskentely ei tyydyttänyt von Haartmania, tämä kun ei omasta mielestään voinut komissiossa tehdä paljoakaan.
Muutos asioihin tuli vasta, kun Pohjolan Alkibiades -“lempinimen” saanut Ruotsin kuninkaan palveluksessa aiemmin toiminut Gustaf Mauritz Armfelt saapui Pietariin toukokuussa 1811. Ja tämän myötä von Haartmanin ura lähti nopeaan nousuun. Ja paitsi Armfeltin siipien suojiin, von Haartman pääsi lopultakin myös valtakunnansihteeri Mikhail Speranskin suosioon. Walleen oli saanut kanslerinvirastaan virkavapautta ja hankkinut von Haartmanin sijaisekseen.

Syksyllä 1811 perustettuun Suomen asiain komiteaan L.G. von Haartman nimitettiin kansliapäälliköksi ja toimitussihteeriksi, joka olisi valtiosihteerin estyneenä ollessa tämän sijainen ja siis asioiden esittelijä keisarille. Valtiosihteeriksi nimitettiin vain vastahakoisesti virkaan suostunut R.H. Rehbinder ja puheenjohtajaksi oikeutetusti G.M. Armfelt – olihan Amfeltin osuus komitean johtosäännön laatimisessa ollut oleellinen, Speranski oli laatinut lopullisen tekstin Armfeltin luonnoksen pohjalta.
Heti alusta saakka, jo ennen kuin komitean johtosääntö oli vahvistettu, Armfelt hoiti asioita itsenäisesti ja suosikkiasemansa turvin. Hän kyllä piti arvossa Rehbinderiä ja Walleenia, mutta nämä olivat hänen mielestään vielä liian kokemattomia.

Turun akatemian kanslerinsihteerin tehtäviään Lars Gabriel von Haartman ryhtyi hoitamaan ilmeisen mielellään. Niin hänen kuin monen muunkin mielestä Suomesta puuttui päteviä hallitusmiehiä, ja niinpä akatemian tehtäväksi osoitettiinkin sellaisten kouluttaminen. Laatimassaan muistiossa eri tiedekuntien tarvitsemista parannuksista von Haartman kiinnitti huomiota erityisesti käytännöllisen, praktisen harjoittelun merkitykseen monilla aloilla. Akatemian tehtäväksi hän näki virkamiesten kouluttamisen sekä oikean ilmapiirin tekemisen.

von Haartman oli saavuttanut nopeasti arvostusta Speranskin silmissä ja itse piti tätä niin hyvänä päällikkönä kuin toivoa saattaa. Niinpä järkytyksen on täytynyt olla melkoinen, kun Speranski huhtikuussa 1812 joutui keisari Aleksanteri I´n epäsuosioon ja karkotettiin Siperiaan. Kuukautta myöhemmin Speranskin tilalle nimitettiin G.M. Armfelt, joten von Haartmanin virkaura ei tästä vaihdoksesta tullut kärsimään, pikemminkin päinvastoin.
Myös kanslerina Armfelt herätti toisinaan närkästystä omavaltaisella ja itsenäisellä, muut sivuuttavalla toimintatyylillään, jota edes hänen sihteerinsä ei hyväksynyt. Armfeltin kuoltua elokuussa 1814 von Haartman totesi Suomelta nyt puuttuvan vaikutusvaltainen ja ylivoimainen puhemies valtaistuimen juurelta. von Haartmanin mielestä hän itse oli menettänyt ainoan todellisen hvyäntekijänsä ja Suomi puolestaan suojelusenkelinsä.

Uutta kansleria etsittäessä von Haartmanin osuus oli merkittävä yliopistonasioita suuriruhtinaalle esittelemään määrätyn R.H. Rehbinderin rinnalla. Konsistorin ja von Haartmanin ensimmäinen ehdokas ruhtinas Rumjantsov kieltäytyi kohteliaasti, koska oli menettänyt hallitsijan luottamuksen, mitä suomalaiset eivät tienneet.
Suomalaiset Pietarissa olivat jo aiemmin pohtineet mahdollisuutta pyytää kansleriksi keisarin veljeä Nikolai Pavlovitšia, mitä nyt ryhdyttiin ajamaan. Helmikuussa 1816 keisari lähetti piispa Jacob Tengströmille käskyn tulla viipymättä Pietariin. Tengström lähti välittömästi matkaan, ja sai vaivatta keisarin ja leskikieisarinnan suostumuksen suuriruhtinas Nikolain nimitykselle Turun akatemian kansleriksi.
Tästä alkoi Lars Gabriel von Haartmanin vuosikymmeniä kestänyt palvelus suuriruhtinas Nikolai Pavlovitšin, sittemmin keisari Nikolai I, alaisuudessa.

von Haartmanin kiintymys Ruotsia sekä Suomen ja Ruotsin yhteistä historiaa kohtaan oli muuttunut nopeasti Ruotsin-kammoksi sekä reaalipoliittiseksi näkemykseksi Suomen asemasta ja suhteesta Venäjään. Walleen totesi eräässä yhteydessä, että “Ruotsi välitti meistä yhtä paljon kuin Kiinan asukkaista”. Rehbinder totesi muistelmissaan, että venäläisten sotaonni heti alussa oli Suomelle suureksi eduksi, koska maa säästyi tuholta ja sai sittemmin entistä paljon edullisemman aseman. Lisäksi Ruotsin väitettiin suhtautuvan Suomeen karsaasti eikä von Haartmaniakaan miellyttänyt ruotsalaisten suhtautumis- ja ajattelutapa.
G.M. Armfelt oli jo vuonna 1812 katsonut, että Suomi geopoliittisen asemansa takia voi muodostaa suojamuurin Venäjän luoteisrajalle ja siten hyödyttää keisarikuntaa, ja Armfelt myös piti välttämättömänä sulattaa yhteen Suomen ja Venäjän edut. Hän ei kuitenkaan tarkoittanut instituutioiden eikä lakien yhteensulattamista. Vastaavasti Rehbinder myöhemmin selitti seuraavansa Suomen asioiden hoidossa keskitietä toisaalta vapauden ja lakien puolustamisen, toisaalta Venäjälle tehtävien myönnytysten välillä.
Näistä lähteistä oman oppinsa ammensi myös von Haartman.

von Haartmanin varsinaisessa virkapaikassa eli Suomen asiain komiteassa von Haartmanin ja Rehbinderin välit eivät ilmeisesti olleet erityisen hyvät, mutta von Haartman oli silti Rehbinderin oikea käsi. Walleen ei juuri pitänyt von Haartmaninsta, ja totesi eräässä Rehbinderille kirjoittamassaan kirjeessä tämän olevan “ylpeä kuin riikinkukko”. Suhteet komitean jäseniin olivat siten korrektit mutta varautuneet, eikä komitean jäsenten kirjeistä puutu silloin tällöin lausuttuja teräviä kommentteja von Haartmanista.

Lars Gabriel von Haartmanin isä Gabriel Erik oli kuollut Turussa elokuussa 1815. Lars Gabrielin äitipuoli Fredrika Sofia avioitui vuonna 1817 postitirehtööri Gustav Wilhelm Ladaun kanssa.
Ladau oli aikanaan etenkin ylimmän virkamiehistön keskuudessa sangen vihattu mies, ns. mustan kabinetin johtaja ja perlustraation eli kirjetarkkailun perustaja Suomessa. Nimityksen postitirehtööriksi Ladau oli saanut vuonna 1810, ja hän oli innokkaasti ajanut Suomen postilaitoksen muuttamista Venäjän postilaitoksen mallin mukaiseksi, mitä monet ja erityisesti G.M. Armfelt vastustivat.
Hallituskonseljiin (vuodesta 1816 lähtien senaatti) tultuaan Ladaun erityisen tarkkailun ja vihamielisyyden kohteena oli ns. Willebrandin liiga. Nimitys juontuu siitä, että Turun ja Porin läänin entisen maaherran E.G. von Willebrandin tyttäristä Vendla Sofia Willebrand oli naimisissa kreivi Carl Erik Mannerheimin kanssa, toinen vuonna 1816 Viipurin läänin maaherraksi nimitetyn C.J. Walleenin kanssa ja kolmas serkkunsa, Suomen asiain komitean jäsenen A.F. Willebrandin kanssa.

Vuonna 1819 tapahtuneella hallitusvirastojen muutolla seitsemän vuotta aiemmin pääkaupungiksi korotettuun Helsinkiin oli toivottu saatavan aikaan ilmapiirin rauhoittumista ja akateemisen nuorison keskittymisen opintoihinsa, mutta tulos oli lähes päinvastainen. Toisaalta Suomen asiain komitean piirissä Pietarissa toivottiin vuonna 1816 Keisarilliseksi Suomen senaatiksi nimetyn hallituskonseljin ja hallitusvirastojen Helsinkiin siirtymisen parantavan hallituksen eli senaatin sisällä vallitsevaa “huonoa henkeä”, sillä erityisesti Rehbinderin mielestä Turussa vallitseva poliittinen ilmapiiri aiheutti suuren osan senaatin tuolloisista sisäisistä ristiriidoista ja epäjärjestyksestä. Vaikka virkamiesten liian vilkkaan seuraelämän oli katsottu häiritsevän yliopiston tieteenharjoitusta, Turun palon jälkeen vuonna 1827 myös yliopisto määrättiin siirtymään Helsinkiin lähemmäs vallanpitäjien valvontaa, lähemmäs Pietaria ja kauemmas Ruotsista.
Lienee ymmärrettävää, että Turussa ei pidetty hallitusvirastojen Helsinkiin muutosta. Eikä siitä pitänyt myöskään läänin maaherra, Louhisaaren kartanon isäntä kreivi C.E. Mannerheim, joka oli ollut muuttoa vastaan koko sydämestään. Maaherra Mannerheim piti kuitenkin arvossa keisari Aleksanteria, joten muuton tapahduttua maaherrakin antoi sille siunauksensa ja toivoi, että yksimielisyys ja vaivannäkö isänmaan hyväksi vallitsisi uudessa pääkaupungissa toimivien virkamiesten kesken.
Mannerheimin oma elo Turussa muuttui ikäväksi ja hiljaiseksi virkatovereiden muuton jälkeen vuonna 1819. Tilanne kuitenkin muuttui jo pian, sillä helmikuussa 1820 Mannerheim nimitettiin senaatin talousosaston jäseneksi samoin kuin myös J.A. Ehrenström. C.J. Walleen nimitettiin samaan aikaan oikeusosaston jäseneksi ja kaksi vuotta myöhemmin prokuraattoriksi.

Kymmenen vuotta Porvoon valtiopäivien jälkeen ylin suomalainen virkamiehistö oli yhä yleisemmin sitä mieltä, että jokin muutos olisi saatava aikaan Suomen asioiden hoidossa. Suomen asiain komitea Pietarissa haluttiin poistaa siten, että vain valtiosihteeri jäisi esittelemään asioita keisarille virastonsa avustamana. Lisäksi hallituskonselji, nyt Keisarillinen Suomen senaatti, oli erityisen tyytymättömyyden kohteena. Näitä ja muita asioita korjaamaan toivottiin kutsuttavaksi koolle valtiopäivät uutta perustuslakia säätämään, mihin keisari Aleksanteri suhtautui periaatteessa myönteisesti, mutta samalla epäilevästi.
Aloitteentekijä valtiopäiväasiassa keisarin suuntaan lienee ollut Rehbinder, joka tammikuussa 1819 oli ottanut asian esille. Aloite oli säilytettävä ehdottoman salaisena, mistä syystä Rehbinder lähetti von Haartmanin tiedottamaan asiasta henkilökohtaisesti mm. C.J. Walleenille. von Haartmanin suhtautuminen moderniin perustuslaillisuuteen oli kielteinen, mutta hän kannatti hallitsijan koolle kutsumia valtiopäiviä, joiden tehtävä oli vain antaa suostumus esitettyihin uudistuksiin. Sellaista perustuslaillisuutta, missä säädyt “sekaantuivat” hallituksen asioihin, hän ei voinut sietää.
Walleen oli ottanut vuonna 1816 eron Suomen asiain komiteasta ja saanut lähes välittömästi nimityksen Viipurin läänin maaherraksi ja tullut aateloiduksi. Rehbinderin tiedonannon saatuaan hän laati helmi-maaliskuussa laajan muistion parannuksista, joita seuraavilla valtiopäivillä tulisi tehdä Suomen valtiosääntöön ja hallintoon liittyen.

Keisarin tyytyväisyyttä von Haartmanin toimintaan osoittaa se, että tämä sai valtioneuvoksen arvonimen ja nimityksen Suomen asiain komitean varsinaiseksi jäseneksi. Komitea sai toisenkin uuden jäsenen, Carl Gustaf Mannerheimin, maaherra Mannerheimin pojan ja Sophie Mannerheimin veljen, joka sittemmin virkatyönsä ohella teki arvokkaan tieteellisen elämätyön hyönteistutkijana. Noista ajoista alkoi C.G. Mannerheimin ja L.G. von Haartmanin läheinen suhde, joka tuli kestämään koko heidän elämänsä ajan.

Lähteet eivät kerro, milloin varsinaisesti Sophie Mannerheimin ja Lars Gabriel von Haartmanin suhde oli alkanut, mutta helmikuusta 1820 lähtien on säilynyt heidän välisensä kirjeenvaihto, josta molemminpuolinen rakastuminen käy selvästi esille. Bonsdorffin mukaan von Haartman sairastui Turussa ollessaan tammi-hlemikuussa 1820 ja joutui viipymään siellä kauemmin kuin oli ollut tarkoitus. Kahdeksantena helmikuuta Lars Gabriel kosi ja sai Sophien myöntävän vastauksen, mutta ei ehtinyt pyytää Sophien vanhemmilta tämän kättä, vaan joutui tekemään sen kirjeitse Pietariin palattuaan.
Sophie Mannerheimin ja Lars Gabriel von Haartmanin häät pidettiin syyskuun 19. päivänä, ja nuoripari vietti myös kuherruskuukauden, jota varten von Haartman oli anonut virkavapaata.

Kuherruskuukauden jälkeen von Haartmanin viranhoito jatkui normaalisti. Vuodenvaihteessa nuoripari matkusti Helsinkiin, ja uskollinen raportoija Ehrenström kirjoitti Rehbinderille 5.1.1821, että helsinkiläisissä seurapiirijuhlissa “Suomen asiain komitean jäsen, Turun läänin varamaaherra” ja tämän nuori vaimo aikaansaivat uudenlaista “henkevyyttä ja lennokkuutta” henkisesti ei kovin korkeatasoisessa helsinkiläisseurapiirissä.
Prokuraattori Walleen, joka myös joutui seuraelämän pyörteisiin, kyllästyi siihen pian. Kirjeissään Rehbinderille hän valitti seuraelämän olevan kuolettavan ikävää sekä olevansa kyllästynyt tapaamaan samoja ihmisiä ja syömään samaa ruokaa. Ja naisistakin arvokkain eli kenraalikuvernöörin puoliso oli Walleenin mukaan “inhottavin kaikista Jumalan tai perkeleen luomuksista”. Mutta seuraelämä nyt kuitenkin kuului virkamiesten velvollisuuksiin.

Virkaan kuuluvien arkirutiinien ohella von Haartmanin varamaaherrakauteen liittyi muutamia kysymyksiä, joiihin ratkaisua etsittiin vielä pitkään. Erityisesti kysymys vankeinhoidon järjestämisestä sekä siihen liittyen kysymys köyhäinhoidosta ja irolaisuudesta olivat sellaisia, jotka häntä askarruttivat pitkään.
Ongelmaksi 1820-luvun alussa oli noussut se, että hyvät satovuodet olivat aiheuttaneet viljan hinnan alenemisen, mistä syystä jotkut palkolliset eivät olleet ottaneet laillisen suojelun antavaa työtä, vaan tekivät taksvärkkityötä. von Haartman vaati näiden palauttamista laillisen suojelun piiriin.
Kun irtolaisuudesta oli aiempina vuosisatoina tehty rangaistavaa, oli perimmäinen syy siihen ollut työvoimapula. Varattoman henkilön oli joka vuosi solmittava vuoden mittainen työsopimus jonkun täysivaltaisen henkilön kanssa eli oltava laillisen suojelun piirissä, muutoin hän joutuisi pakkotyöhön tai sotapalvelukseen. 1800-luvulle tultaessa työvoimapula väistyi ja muuttui liikaväestöksi.
von Haartmanin kiinnitettyä huomiota köyhäinhoitoon ja irtolaisuuteen senaatti oli asettanut tammikuussa 1821 komitean, joka pyysi asiasta maaherrojen lausuntoja. Vuotta myöhemmin valmistunut komiteamietintö noudatti lähes sanatarkasti maaherra von Haartmanin antamaa lausuntoa. Senaatin lausunto ja esitys asiasta seurasi komiteametintöä, ja asetus muuttorajoituksista julkaistiin huhtikuussa 1822. Muuttokysymyksessä von Haartman oli pitänyt lähtökohtana ajankohdan käsityksen mukaan liberaalia katsantokantaa, minkä perusteella jokaisella vapaalla yhteiskunnan jäsenellä on periaatteessa oikeus asettua uuteen seurakuntaan.
von Haartman kuului jäsenenä myös ns. tullitariffikomiteaan vuoden 1820 alusta lähtien. Komitea kokoontui 43 kertaa vuosien 1820 ja 1821 aikana saaden aikaan ehdotuksen, jonka toteutuminen olisi merkinnyt askelta kohti liberaalimpaa tullipolitiikkaa Venäjäån ja Suomen völisessä kaupassa. Venäjän finanssiministeri E. Gurjev kuitenkin sai torjutuksi tämän ehdotuksen, ja Suomen oli lopulta tyydyttävä huomattavasti vaatimattomampaan lopputulokseen kuin alus perin oli tarkoitettu. Vuonna 1822 annetulla asetuksella muutettiin Suomesta tullitta Venäjälle vietävien tavaroiden luetteloita siten, että toisaalta vapaasti tai alkuperäistodistuksella vietävien tavaroiden luetteloa kasvatettiin, mutta toisaalta tullitta vietävien tavaroiden piiristä poistettiin eräitä merkittäviä tuotteita. Lisäksi käyttöön otettiin ns. limiittijärjestelmä, eli eräitä tuotteita sai viedä tullitta tiettyyn rajaan saakka.

Sophien ja Lars Gabrielin onni murskaantui alkuvuonna 1822 Sophien yhtäkkiseen kuolemaan. Alkuvuoden kirjeenvaihdon perusteella Sophie oli onnellisesti raskaana, joten voidaan olettaa kuoleman aiheutuneen keskenmenosta.
Lars Gabriel von Haartman oli raskaan iskun musertama. Uutisen ehdittyä Helsinkiin Mannerheimien kotiin Sophien vanhemmat olivat suunniltaan järkytyksestä ja surusta.
Siunaustilaisuus pidrettiin Turun tuomiokirkossa 21.2, jolloin von Haartman oli niin voimaton, että hänet piti kantaa rappusia ylös kirkkoon. Vaasan hovioikeuden perisidentin todistuksen mukaan von Haartman oli hautajaisissa koko ajan kahden henkilön tukema ja itsekin muistutti ruumista. Siunaustilaisuuden jälkeen ruumis kuljetettiin Louhisaareen, missä se laskettiin perheen hautakammioon nykyiselle Askaisten hautausmaalle.

Lars Gabriel lähti Helsinkiin, missä asettui appivanhempiensa luokse asumaan. C.E. Mannerheim joutui siten huolehtimaan paitsi vaimostaan myös vävystään, jonka suru oli rajaton.
von Haartman ei osannut päättää, mitä haluaisi: se, mitä hän halusi aamulla, saattoi olla jo illalla muuttunut joksikin muuksi. Viikkojen kuluessa Mannerheim alkoi jo väsyä vävynsä voimattomuuteen todeten, että tämä oli vielä nuori ja tämän kohtalo voi vielä muuttua, kun sen sijaan hän itse, oli vanha eikä koskaan saisi takaisin suuresti rakastamaansa tytärtä. Hänen alkoi olla vaikea sietää vävynsä hysteerisiä temppuja (“konster”), ja eräässä kirjeessään hän sanoi epäluuloisuuden, ylpeyden ja itserakkauden hallitsevan von Haartmania suuressa määrin.
Mutta päättämättömyys vain jatkui. von Haartmanin piti lähteä Pietariin, mutta lähtikin kohti Turkua, minne saakka ei kuitenkaan pystynyt matkustamaan. Hän joutui kääntymään takaisin ja saapui Helsinkiin niin huonossa kunossa, että näytti olevan kuolemaisillaan. von Haartman koki voimakasta ahdistusta ja masennusta eikä kyennyt vaivattomasti eroamaan läheisistään vaimonsa kuoleman jälkeen. Sophien menetys ajoi von Haartmanin sairastelukierteeseen, jonka voi ajatella olleen ainakin osaksi, ehkä jopa suurimmaksi osaksi, psykosomaattista.
21.6. von Haartmanille myönnettiin ero varamaaherran virasta. Samalla hänet vapautettiin Suomen asiain komitean toimitussihteerin virasta ja nimitettiin komitean varsinaiseksi jäseneksi siten, että hän saisi virkavapautta marraskuuhun saakka, jolloin hänen tulisi palata Pietariin.

von Haartmanin toinen Pietarin-kausi sisälsi monenlaisia Suomen kannalta merkittäviä muutoksia. Merkittävimmät näistä olivat kenraalikuvernöörin vaihtuminen, keisari Aleksanteri I´n kuolema ja Suomen asiain komitean lakkautus.
Kirjeet Suomeen syksyn 1823 ja talven 1824 aikana kertovat koti-ikävästä ja elämän synkkyydestä. Loka-marraskuussa 1823 von Haartman odotti kenraalikuvernöörin A.A. Zakrevskin saapuvan pääkaupunkiin, mutta tämä antoi odottaa itseään. Asiat Pietarissa ja myös Suomessa tuntuivat junnaavan paikoillaan, ja suureksi syyksi siihen von Haartman näki “herrojen hallitsijoiden” rajoittuneisuuden: hänen mielestään nämä keskittyivät pisteen asettamiseen i´n päälle.
Uuden kenraalikuvernöörin von Haartman tapasi lopultakin joulukuussa, ja ensiarviot olivat myönteisiä, von Haartman oli hyvin tyytyväinen tämän ajattelutapaan. Venäjän kielen taidosta oli nyt hyötyä, sillä Zakrevski ei osannut vieraita kieliä. Toisin kuin edeltäjänsä Fabian Steinheil, Zakrevski jäi asumaan Pietariin käyden Suomessa vain tarvittaessa ja tarkastusmatkoillaan.
Zakrevskin, siviiliasioiden hoitamiseen aiemmin perehtymättömän sotilaan, nimitys herätti pelkoja ja aavistuksia keisarin mahdollisesti muuttuneesta asennoitumisesta Suomea kohtaan. Zakrevski piti kuitenkin laillisuutta suuressa arvossa. Hän ymmärsi Suomen lakien olevan privilegioita, jollaisten antaminen ja säilyttäminen voimassa riippui keisarin tahdosta. Siten ei voinut olla mahdollista, että hän olisi omasta tahdostaan ryhtynyt “venäläistämään” Suomea. Virkaansa Zakrevski pyrki omien sanojensa mukaan hoitamaan sekä Suomen että Venäjän edut huomioon ottaen eli siten, että “heilläkään [suomalaisilla] ei olisi huonoa ekä minun isänmaani jäisi ilman hyötyä”.

von Haartman nimitettiin edustajaksi komissioon, jonka tehtävä oli neuvotella Ruotsi-Norjan hallituksen edustajan kanssa rauahnsopimuksessa sovittujen molemminpuolisten korvausten suorittamisesta. Konventio allekirjoitettiin 17.7.1824, minkä jälkeen von Haartman pääsi lähtemään Suomeen kesälomalle. Käyntinsä aikana hän sai Askaisista ostamansa Lempisaaren kartanon asuttavaan kuntoon, ja saattoi kutsua Winterinkin vierailulle syyskuun lopulla.
Kartanon kirjastokin alkoi olla kunnossa, sillä von Haartman oli syksyn 1823 ja kevään 1824 aikana toimittanut kirjallisuutta Pietarista käyttäen välikätenään Mannerheimien kotiopettajana Louhisaaressa toiminutta maisteri Alexander Blomqvistia, C.G. Mannerheimin läheistä nuoruudenystävää. Kirjallisuuden joukossa olivat laajasti edustettuina historia, valtio-oppi, filosofia ja taloustiede.
Tämän ystävien ja sukulaisten parissa vietetyn ajan jälkeen tuntui raskaalta palata Pietariin, missä monet asiat odottivat hoitajaansa. Tuona aikakautena vallinnut seurustelupakkokin tuntui nyt von Haartmanista ärsyttävältä ja sai tämän kirjoittamaan Walleenille: “Luuletko, että täällä saa olla poissa typerästä ´sobranjesta´ [kokoontuminen, illanvietto] ilman, että pidetään pöyhkeänä otuksena, joka haluaa eristäytyä muista.”

Huolimatta ensimmäisistä myönteisistä kommenteista uudesta kenraalikuvernööristä von Haartman alkoi pian aistia uudenlaisen ilmapiirin olevan syntymässä. Maalis-huhtikuussa 1824 von Haartman kirjoitti Walleenille, että hänestä näytti siltä kuin Suomen poliittisessa asemassa olisi tapahtumassa muutos, mutta “kukapa tietää mitään varmuudella tässä pimeyden maassa”. Masennuksesta kärsivän von Haartmanin mielessä Venäjästä oli tullut “pimeyden maa”, missä hän ei viihtynyt.
Vuodenvaihteessa 1824-25 von Haartman oli alkanut elätellä toivetta päästä johonkin virkaan Suomessa, pois Pietarista, missä ei viihtynyt. Viitteitä siitä, mihin virkaan hän olisi Suomessa halunnut, ei lähteissä ole. Mutta jottei urakehitys olisi pahasti katkennut, viran olisi täytynyt olla joko senaatissa, tai jonkin läänin tai keskusviraston johdossa.
Yhtä vähän Pietarissa viihtyi C.G. Mannerheim, ja he seurustelivatkin enimmäkseen toistensa kanssa. Zakrevskin myötä kenraalikuvernööriä ympäröivässä seurapiirielämässä oli tapahtunut muutos sotilashenkilöitä siviilivirkamiesten kustannuksella suosivaan suuntaan, joten ei voine pitää ihmeenä, että suomalaissiirtokunta alkoi tuntea entistä suurempaa viihtymättömyyttä Pietarissa. Toisaalta Helsingin seurapiirit saivat uutta puhtia kenraalikuvernöörin ja tämän puolison vierailuista.

Päinvastoin kuin olisi toivonut, von Haartman nimitettiin tammikuussa 1825 valtiosihteerin apulaiseksi. von Haartman oli menestyksettä yrittänyt torjua nimitystä, koska se sitoisi hänet entistä lujemmin Pietariin. Rehbinder ja Zakrevski olivat ilmeisesti kuitenkin sitä mieltä, että tuossa tilanteessa von Haartmanista olisi eniten hyötyä Pietarissa, eivätkä sen takia ryhtyneet toimenpiteisiin tämän muualle siirtämiseksi.
Rehbinder oli aiemmin joutunut kohtaamaan uuden poliittisen tilanteen Pietarissa yksin Turun akatemian asioiden viivyttäessä von Haartmania Suomessa. Tuolloin marras-joulukuun vaihteessa aiemmin samana vuonna edesmenneen keisari Aleksanterin veljen, Puolan varakuningas Konstantinin, arveltiin nousevan valtaistuimelle, vaikka todellisuudessa tämä kieltäytyi vastaanottamasta kruunua. Tästä tietämättä suomalaiset määrättiin vannomaan keisarille uskollisuutta venäläisen, yleisvaltakunnallsien kaavan mukaan, joka ei antanut mitään vahvistuksia Suomen erityisoikeuksille.
Konstantinin edelleen kieltäytyessä vastaanottamasta kruunua ja upseerisalaliiton (ns. dekabristikapinan) paljastuttua Nikolai nousi valtaistuimelle vahvistaen samana päivänä keisari Aleksanterin käyttämällä kaavalla Suomen uskonnon, lait ja säätyprivilegiot, ja Suomen luterilaisia asukkaita varten toimitettiin erillinen kaava uskollisuudenvalaa varten.
Suomen asioiden hoidon kannalta oli merkittävää, että Rehbinder oli tuntenut Nikolain jo pitkään toimiessaan Turun akatemian kanslerinsihteerinä. Joulukuisen dekabristikapinan jälkeen suomalaisia rauhoitti hieman se, että Nikolai lupasi noudattaa Aleksanterin Suomen-politiikkaa, vahvisti Rehbinderin aseman valtiosihteerinä sekä määräsi Suomen asiain komitean työskentelemään entiseen tapaan.
Maaliskuussa 1826 komitea kenraalikuvernöörin tahdosta ja esittelystä kuitenkin lakkautettiin, tilalle perustettiin valtiosihteerinvirasto (VSV), jolloin valtiosihteeri jäi yksin esitelemään asiat keisarille ilman komission kollegiaalista tukea. Komitean lakkauttamista vastaan ei Rehbinderillä sen enempää kuin von Haartmanillakaan ollut mitään, olivathan he itsekin sitä suunnitelleet kaavailtaessa vuoden 1819 valtiopäiviä. Mutta kysymys oli nyt toimintatavasta, siitä, että kyseinen toimenpide tehtiin kenraalikuvernöörin aloitteesta ja vahvistettiin tämän esittelyssä keisarille, mistä johtuen Suomen asema Rehbinderin mielestä kävi yhä vaarallisemmaksi. Loppujen lopuksi ainoana hyvänä puolena muutoksessa Rehbinder ja von Haartman pitivät sitä, että asioiden käsittely nopeutui.

Maaliskuussa 1827 von Haartman sairastui vakavasti ilmeisesti maksatulehdukeen, minkä aiheuttajaksi lääkärit katsoivat pitkäaikaiset surut. C.G. Mannerheim, joka ei itsekään ollut mitenkään rautaisessa kunnossa, joutui hoitamaan välillä vaikeaakin potilasta lähes yötä päivää. Pietariin saapui venäläisten lääkäreiden tueksi myös Carl Daniel von Haartman. Huhtikuun puolivälissä Lars Gabriel oli siinä määrin toipunut, että Carl Daniel uskalsi lähteä takaisin Suomeen.
von Haartmanille myönnettiin pitkä virkavapaus. Ensin hän matkusti Lempisaareen, missä hänen terveytensä koheni niin nopeasti, että hän lähti virkistäytymään ulkomaanmatkalle.
Lokakuussa von Haartman sai Müncheniin Mannerheimilta tiedon Turkua kohdanneesta tulipalosta. Hänen mielestään oli hyvä, ettei hän ollut jäänyt kotiin, sillä olisi tullut hulluksi surusta kaupunkia kohdanneen onnettomuuden takia. Akatemian Helsinkiin muutosta hän ei halunnut lausua mielipidettä, koska kaikki riippuisi “hengestä”, ei muutosta sinänsä.
von Haartman kiersi Eurooppaa. Avoimin ja kriittisin silmin tehdyillä vierailuilla tehdaslaitoksiin, sairaaloihin ja vankiloihin oli epäilemättä merkittävä vaikutus hänen myöhempiin toimiinsa Suomessa, sillä hän piti matkallaan jatkuvasti silmällä ja etsi ideoita, joita voisi soveltaa myöhemmin Suomessa.
Ei pelkästään teknologia sinänsä, vaan myös sen vaikutukset yhteiskuntaan olivat von Haartmanin kiinnostuksen kohteena, hän kun piti yleisesti ottaen siveellisyyttä ja ahkeruutta suuressa arvossa. Birminghamissa von Haartman oli huomaavinaan, että raskas työ tyhmistää, ja silkkikehräämössä hän havaitsi vaihtelevien taloussuhdanteiden aiheuttavan vihamielisyyttä tehtaanomistajan ja työntekijöiden välillä, koska työntekijät tunsivat asemansa siten uhanalaiseksi.

Keväällä 1829 von Haartman sai Lontooseen tiedon, että hänen sisarpuolensa Sophie Margaretha von Haartman oli kesällä avioitumassa vuoritoimen yli-intendentti Nils Gustaf Nordenskiöldin kanssa. Kenties Nordenskiöldin liittyminen tällä tavalla von Haartman -sukuun aiheutti sen, että hän oli vuodesta 1830 lähtien Sophie Margarethan nuoremman sisaren Anna Charlottan huoltaja tämän avioitumiseen vuonna 1834 saakka: Anna Charlotta vihittiin tuolloin kaartinkapteeni Casimir von Kothenin kanssa. von Kothen ja Nordenskiöldien perhe olivat siitä lähtien ystävyyssuhteissa toisiinsa.

Elokuussa 1829 von Haartman saapui Pietarin satamaan, mistä jatkoi kohti Suomea. Kotiin palattuaan hän jatkoi ennen matkaansa alottamaansa kälynsä Eva Wilhelmina “Minette” Mannerheimin kosiskelua. Professori Lars von Haartmanin mukaan L.G. von Haartman oli jo ennen lähtöään Euroopan kiertueelleen kiinnittänyt huomionsa nuoreen hovineitiin, joka ei tuolloin vielä osannut päättää omasta suhtautumisestaan. Muutamista von Haartmanin syksyllä 1830 Minettelle kirjoittamista kirjeistä saakin sen vaikutelman, että vielä palattuaankin von Haartman voutui taivuttelemaan Minetteä ja halusi vakuuttaa tämän omista syvistä tunteistaan.
Lopulta Minette myöntyi, ja häät vietettiin loppuvuodesta 1830. Avioliiton onnellista alkua varjosti se, ettei Minetten terveys ollut hyvä, mistä von Haartman joutui alusta saakka jatkuvasti olemaan huolissaan.

Kotiin palatessaan von Haartman oli virallisesti edelleen valtiosihteerin apulainen, mutta ei käytännössä. Niinpä hänen oli nyt alettava etsiä uutta virkapaikkaa, ja hän kääntyi asiassa kenraalikuvernööri Zakrevskin puoleen. Yhteydenotto tuottikin tulosta, sillä helmikuussa 1830 keisari nimitti von Haartmanin talousosaston jäseneksi.
Talousosaston varapuheenjohtaja A.H. Falck havahtui siihen, että senaattiin oli tullut liian paljon saman suvun jäseniä: von Haartman ja Richter olivat langoksia ja postitirehtööri Ladau von Haartmanin äitipuolen aviomies. Saattaa olla, että Ladau alkoi tuntea Willebrandin-Mannerheimin liigan olevan senaatissa liian vahvasti edustettuna ja halusi asiantilaan muutosta.
Sekä Ladau että Falck olivat molemmat Zakrevskin luottomiehiä, eikä siten ole ihmeteltävää, että Falck pyysi Zakrevskilta von Haartmanin ja Richterin nimittämistä maaherroiksi. Richter siirrettiin ainoastaan senaatin oikeusosastoon, von Haartman nimitettiin huhtikuussa 1831 Turun ja Porin läänin maaherraksi.
Ympyrä oli sulkeutunut: von Haartman oli jälleen maaherrana Turussa ja avioliitossa kreivi Mannerheimin tyttären kanssa.

Lähes koko 1830-luku oli Suomessa katovuosien aikaa. Aivan kuin siinä ei olisi ollut riittävästi vastusta, levisi vuosikymmenen alussa maahan sekä Venäjän suunnasta että Keski-Euroopasta koleraepidemia.
L.G. von Haartmanin tullessa merkittävään asemaan Turun ja Porin läänin maaherraksi maan taloudellinen tila ei siten ollut erityisen hyvä. Kolmena ensimmäisenä vuotena vuodentulo pohjoisissa lääneissä oli erittäin heikko ja lisäksi kulkutaudit alkoivat raivota muuttaen tilanteen entistä huolestuttavammaksi. Niilläkin, jotka asuivat eteläsiessä Suomessa, oli jatkuva huoli vuodentulosta.
Maaliskuussa 1832 von Haartman kirjoitti Winterille: “Ilma on äärimmäisen huolestuttava. Pellot ovat täysin mustia. Meitä on uhkaamassa kauhistuttava kato.”
Kuolleisuuden on katsottu olleen suurempi kuin 1860-luvun suurina nälkävuosina. Turun kaupunginlääkärinä ja koleralääkärinä toimi Carl Daniel von Haartman, mutta tuolloiset hoitomenetelmät olivat tehottomia: koleraan Turussa sairastuneista 375 henkilöstä peräti 234 kuoli.
Liikennekielto Itämeren maakunnista oli voimassa muutaman kuukauden ajan, kunnes karanteeniasemat saatiin kuntoon. Vasta tammikuun 1832 aikana koleran aiheuttamat toimenpiteet lakkautettiin Turussa. Koleraa esiintyi vilä tämän jälkeenkin useaan otteeseen myös seuraavilla vuosikymmenillä.

Kolera koitui kenraalikuvernööri Zakrevskin kohtaloksi. Tämä oli vuodesta 1827 lähtien ollut myös Venäjän sisäministeri, ja tämän katsottiin epäonnistuneen koleranvastaisessa taistelussa.
Zakrevski vetäytyi yksityishenkilöksi, ja joulukuussa 1831 Suomen uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitettiin kenraaliadjutantti, vara-amiraali ruhtinas Aleksandr Sergejevitš Menšikov. von Haartman ei viivytellyt, vaan lähetti välittömästi Menšikoville ranskankielisen kirjeen, missä pyysi lupaa käydä tämän kanssa kirjeenvaihtoa samaan tapaan kuin oli tehnyt Zakrevskin kanssa koskien erityisiä ja luottamuksellisia asioita. Vastaus von Haartmanille sisälsi luvan tällaiseen kirjeenvaihtoon “mittaamattomalla mielihyvällä”.
Kirjeenvaihto jatkuikin välittömästi vuodenvaihteen ja seuraavan vuoden alun aikana koskien pääasiassa koleratilannetta.

Kenraalikuvernöörin vaihtuminen aiheutti muutoksia myös Suomen virkamiesten asemassa. Vuodesta 1816 saakka Menšikovin tunteneen Alexander Armfeltin ura lähti nopeaan nousuun, hänet nimitettiin keväällä 1832 Pietariin valtiosihteerinvirastoon “toistaiseksi” ja 1834 vakituisesti tuon vuoden joulukuussa ministerivaltiosihteerin tittelin saaneen Rehbinderin apulaiseksi. Tähän Rehbinder ei ollut tyytyväinen, hän kun oli epäillyt Armfeltin motiiveja aina siitä lähtien kun tämä oli toiminut Zakrevskin adjutanttina.
Menšikovin kanssa hyvin toimeentuleva Armfelt joutui toimimaan pitkän aikaa eräänlaisena välittäjänä Rehbinderin ja Menšikovin välillä, nämä kun eivät tulleet erityisen hyvin toimeen keskenään. Armfelt oli täysin vakuuttunut siitä, että Suomen asiat olisivat hyvin niin kauan kuin Menšikov olisi maan kenraalikuvernöörinä. Hän ei kuitenkaan ollut sokea tämän ominaisuuksille, vaimolleen Sigridille hän kirjoitti joulukuussa 1831 Menšikovin olevan “ovela kettu”.
Toinen, jonka ura lähti nousuun Menšikovin myötävaikutuksella, oli Moskovan henkivartijarykmentissä palveleva everstiluutnantti Casimir von Kothen, jonka Armfelt esitteli Menšikoville vuonna 1833 von Kothenin palattua kapinoivaa Puolaa rauhoittamasta. von Kothen nimitettiin välittömästi kenraalikuvernöörin adjutantiksi, ja tuosta lähtien von Kothenia voi pitää “kenraalikuvernöörin miehenä”, jopa tämän ystävänä.
Myös C.G. Mannerheimin ura lähti nousuun, sillä hänet nimitettiin Menšikovin neuvoteltua asiasta Rehbinderin kanssa vuoden 1852 alussa Vaasan lääänin maaherraksi, ja kaksi vuotta tämän jälkeen maaherraksi Viipurin lääniin. Mannerheimin nimitys Vaasaan oli ilmeisesti seurausta Pohjois-Suomen läänejä tuolloin koetelleista katovuosista, joihin kiinnitettiin huomiota korkeimmallakin taholla.
Huolimatta siitä, että Mannerheim tuli viettämään lähes koko loppuelämänsä Viipurissa, ei hän siellä erityisemmin viihtynyt. Jo nimitystään seuraavana vuonna hän haikaili takaisin Vaasaan, koska tuossa “kafferimaassa” eli Viipurin läänissä hän ei koskaan tulisi tuntemaan mitään todellista tyydytystä virkatoimiensa hoidosta. Maaherrana Mannerheim sai kuitenkin paljon positiivista aikaan, hänen aloitteestaan mm. perustettiin Viipurin poliisilaitos vuonna 1836.

L.G. von Haartmanista tuli kenraalikuvernöörin neuvonantaja erityisesti kansantaloudellisissa, mutta myös muissa asioissa. Omissa elämäkerrallisissa muistiinpanoissaan von Haartman mainitsi henkiseksi oppi-isäkseen sveitsiläisen historioitsijan ja talousmiehen Jean Charles Sismondin. Sismondi arvosteli vapaata kilpailua ja taloudellisen individualismin oppeja sekä vaati valtion suojelusta työväelle, koska ennusti koneiden käytön ja tehdasteollisuuden vievän häikäilemättömään pääomavaltaan ja kansan proletarisoitumiseen. Sismondin perusnäkemyksen “valistus ja hyve ovat elinkeinojen aivan kuten kaikkien inhimillisten yritysten korkein päämäärä” von Haartman tunsi erityisesti omakseen.

Menšikovin virkakauden alussa muotoutui kohtuullisen nopeasti se ylin virkamiesjoukko, joka tuli hoitamaan Suomen asioita yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Monet Suomen ylimpään virkamieheistöön kuuluvista olivat jollain tavalla sukulaisuussuhteessa keskenään – myös ruhtinas Menšikov ja Alexander Armfelt olivat tavallaan sukulaisia: heillä oli yhteinen sisarpuoli. Armfeltin isällä G.M. Armfeltilla oli ollut suhde Menšikovin äidin kanssa, ja tästä suhteesta syntyi tytär Katharina.
Kaartinkapteeni Casimir von Kothen avioitui vunna 1834 von Haartmanin sisarpuolen hovineito Anna Charlottan kanssa. von Haartmanin sisar Hedvig Margareta oli naimisissa vuonna 1834 nimityksen senaattiin kansliatoimituskunnan päälliköksi saavan Lars Gabrielin lapsuudentoverin C.F. Richterin kanssa, josta vuonna 1840 tuli Turun hovioikeuden presidentti.
Merkittävään asemaan nousi sittemmin myös von Haartmanin toisen sisarpuolen Sophie Margarethan aviomies vuoritoimen yli-intendentti Nils Gustaf Nordenskiöld, tutkimusmatkailijana tunnetun Nils Adolf Fredrik Nordenskiöldin isä, ja nuorempi Nordenskiöld puolestaan avioitui vuonna 1863 C.G. Mannerheimin tyttären Anna Maria Mannerheimin kanssa.
Näin oli siis muodostunut neliö A. Armfelt – L.G. von Haartman – C.G. Mannerheim – C. von Kothen, joka 1840 luvun alusta 1850-luvun puoliväliin saakka merkittävissä määrin “hallinnoi” Suomea ja hoiti sen suhteita venäjään. Myös ministerivaltiosihteeri R.H. Rehbinder luonnollisestikin kuului tähän kuvioon kuolemaansa vuonna 1841 asti.

Menšikovin perusasennoitumisen Suomeen Kalleinen kuvaa olleen, ettei maasta saanut kuulua mitään, sen enempää positiivista kuin negatiivistakaan. Hänen varsin hyväksi osoittautuvan näkemyksensä mukaan keisarin ja tämän muiden neuvonantajien korviin ei saanut kantautua Suomesta mitään, mikä olisi kiinnittänyt maahan tarpeetonta huomiota ja saattanut siten uhata sen asemaa.

Vuoden 1827 Turun palon jälkeen, yliopiston muutettua Helsinkiin, akatemiatalo otettiin lääninhallituksen ja hovioikeuden käyttöön. Rakennuksen kolmannessa kerroksessa sijaitsi myös maaherran virka-asunto, jonne von Haartman asettui. Pari ensimmäistä vuotta lääninhallitusta ja maaherraa työllistivät erityisesti koleraan ja vuodentuloon liittyvät asiat.

Minette kärsi jo tuolloin tuberkuloosista. Sairaus vain paheni vuosien aikana aiheuttaen suurta huolta sekä von Haartmanille että Minetten muille omaisille. Itsekin sairasteleva von Haartman olisi todennäköisesti tarvinnut tuon tuostakin puolisonsa hellää hoivaa, jota tämä ei aina oman sairautensa vuoksi voinut antaa.
Lapsia perheeseen ei pitkään aikaan syntynyt, minkä voi arvella olleen von Haartmanille suuri pettymys. Aviopuolisoiden lämpimään keskinäiseen suhteeseen lapsettomuus ei ilmeisesti vaikuttanut.
Sekin on mahdollista, että lapsettomuus oli siinä määrin vapaaehtoista kuin se tuohon aikaan voi olla: ehkä von Haartman pelkäsi joutuvansa kokemaan saman, minkä oli kokenut Sophien menehtyessä keskenmenon seurauksena. Tuolloin hän oli menettänyt sen, minkä koki olleen itselleen tärkeintä elämässä sekä joutunut vuosikausien sairastelun ja masennuksen kierteeseen.
Todennäköisesti osittain peerheen lapsettomuudesta johtuen, osittain vastuuntunnosta, Lars Gabriel adoptoi vuonna 1837 velipuolensa Georg Gabrielin pojan Victor Georg Gabriel von Haartmanin, jonka äiti Victorina Helene Ladau (siis Lars Gabrielin äitipuolen toisen aviomiehen G.W. Ladaun tytär) oli kuollut vuonna 1830 synnytykseen ja isä tuona vuonna 1837.
von Haartman oli siis nyt joka tapauksessa saanut perheen, jonka hyvinvoinnin puolesta tehdä työtä. Minette Mannerheimin ja Lars Gabriel von Haartmanin ikäero oli melko suuri, 19 vuotta, mutta ei tuon ajan mittapuun mukaan mitenkään poikkeuksellinen. 1800-luvulla etenkin säätyläisperheiden puolisojen ikäero oli suuri, sillä nuorten neitojen katsottiin haluavan ja tarvitsevan isällistä opastajaa, jota kunnioittaa ja katsoa ylöspäin.

Menšikov oli huomannut von Haartmanin talouskyvyt, ja kun katovuosien ja vähenevien valtiontulojen aiheuttamien ongelmien ratkaisua varten asetettiin vuoden 1834 alussa kaupan ja elinkeinojen kehittämiskomitea, sen puheenjohtajaksi tuli L.G. von Haartman, jonka perehtyneisyys kansantalouteen ja valtio-opillisiin kysymyksiin oli poikkeuksellista tuon aikakauden Suomessa. Tässä, samoin kuin muissa vuosikymmenen komiteoissa, viitoitettiin von Haartmanin johtamana valtion talouspolitiikan suuntaviivat senaatin valtiovarainpäällikön Lars Sacklénin (vuodesta 1837 aateloituna Sackleen) jäädessä von Haartmanin varjoon.
Vuoden 1834 komitean suositusten mukaan laaditun kauppasopimuksen perusteella Ruotsi mm. korotti kaksinkertaisiksi Suomen maataloustuotteiden tullit ja Ruotsista sai tuoda raakarautaa voin n. 60 % entisestä määrästä. Molemminpuoliselle yhdenvertaisuudelle perustuva kauppasopimus vahvistettiin vuonna 1838, mutta sen Suomea koskevat lisäartiklat tulivat olemaan voimassa kuusi vuotta. Määrätietoisen yrityksen irrottaa Suomi kaupallisesta riippuvuudesta Ruotsiin voi katsoa alkaneen tällöin. Koska Ruotsista tuotavan raakaraudan määrä väheni, sitä ryhdyttiin kiivaasti etsimään Suomesta kehittyvän kotimaisen teollisuuden tarpeisiin.

Suuriruhtinaskunnan sisäosien liikenneyhteyksien parantamiseksi toimi alkuvaiheessa erityisesti Viipurin läänin maaherra C.A. Ramsay, joka oli jo 1820-luvulta lähtien oli ollut innokas kanavahankkeen puoltaja. Vuonna 1834 olosuhteet näyttivät aiempaa suotuisammilta hankkeen toteuttamisen kannalta, ja niinpä Ramsay kääntyi helmikuussa asiassa kirjeitse Menšikovin puoleen.
Ramsay painotti Saimaan kanavan rakentamisen välttämättömyyttä sille osalle Suomea, joka oli kaikkein läheisimmissä kauppasuhteissa keisarikunnan kanssa. Kustannusten peittämiseksi Ramsay ehdotti mm. vankityövoiman käyttöä sekä töiden teettämistä päivätöinä.
Myös von Haartman piti tärkeänä, että ryhdyttäisiin tarkkoihin tutkimuksiin niillä seuduilla, jotka hyötyisivät eniten kanavasta. Kanavarakennukseen ei voinut muitta mutkitta ryhtyä, ensin oli selvitettävä, mitä mahdollisuuksia Itä-Suomella oli tulevaisuudessa elinkeinoelämän ja teollisuuden alalla. Asiaa ryhdyttiin alustavasti tutkimaan, ja kenraalikuvernööri itsekin hyvin kanavatöihin perehtyneenä seurasi valmisteluja kiinnostuneena.

Sekä edellä mainitussa komiteassa että muissa 1830-luvun komiteoissa käsiteltiin myös rahakysymystä sekä sitä, mille kannalle Suomen rahaolot oli järjestettävä. Tammikuussa 1836 valtiosihteeri Rehbinder lähetti von Haartamille kirjeen, jossa totesi senaatin talousosaston tehneen esityksen koskien Suomessa suurina määrinä vallalla olevaa ruotsalaista rahaa sekä ehdottaneen joitakin toimenpiteitä ruotsalaisen rahan rajoittamiseksi ja vähentämiseksi kierrosta. Tästä syystä hallitsija oli katsonut parhaaksi ennen päätösten tekemistä pyytää mielipide joiltakin valistuneilta ja isänmaallisilta miehiltä.
Koska Rehbinder tunsi von Haartmanin ajattelutavan ja pyrkimyksen edistää isänmaan parasta sekä oli vakuuttunut tämän täydellisestä asiantuntemuksesta asian suhteen, hän pyysi von Haartmania antamaan mielipiteensä senaatin ehdotuksesta sekä oman käsityksensä ruotsalaisen rahan asemasta Suomessa.
Antamassaan lausunnossa von Haartman ei kannattanut senaatin ehdottamia “pakkotoimenpiteitä” kuten ehdottomia kieltoja ja takavarikointeja, hänen mielestään senaatin olisi huolehdittava tarvittavista vaihtotoimenpiteistä “järkkymättömällä johdonmukaisuudella” sen sijaan että se ryhtyisi väkivaltaiseen takavarikoimiseen. Oli tehtävä ero valtionkassan menetysten ja kansantaloudellisen tappion välillä – edellisen suhteen oli otettava riski, mikäli oikeasti tahdottiin onnistua. Lisäksi operaatio oli toteutettava siten, että se olisi kansankin keskuudessa suosittu toimenpide, muuten sillä ei olisi mahdollisuuksia onnistua.
Lausuntonsa lopussa von Haartman kiinnitti vielä huomiota asian poliittiseen puoleen. Ruotsalaisen rahan käytöllä Suomessa voisi olla negatiivisia vaikutuksia pidemmän päälle Suomen ja Venäjän suhteisiin, mutta toisaalta senaatin ehdottama väkivaltainen ruotsalaisen rahan takavarikointi ei varmaankaan olisi omiaan parantamaan Suomen ja Ruotsin välejä.

Marraskuussa 1834 von Haartman valittiin Suomen Talousseuran puheenjohtajaksi. Samassa yhteydessä von Haartman oli tehnyt ehdotuksen maatalouskoulun perustamisesta, mistä seura sittemmin teki esityksen keisarille. Ehdotus hyväksyttiin elokuussa 1836, ja seura määrättiin laatimaan tarkempi ehdotus koulun organisaatiosta. Tätä varten asetettiin valiokunta von Haartman puheenjohtajana marraskuussa 1836, ja sen laatima organisaatioluonnos saapui senaatin käsittelyyn seuraavan vuoden huhtikuussa.
Seura oli löytänyt koulua varten Tammelan pitäjästä Mustialan maatilan, ja vuonna 1837 saatiin keisarin suostumus sen lunastamiseksi. Koulun hallintovaliokunnan ensimmäinen kokous pidettiin 1.4.1837 Mustialassa. Sen jäsenet olivat von Haartman, kreivi M.G. Armfelt (Alexander Armfeltin veli), kapteeni J. Brehmer ja kauppaneuvos A. Klingelin. Opiston johtajaksi hallintovaliokunta valitsi intendentti Sebastian Gripenbergin.
Pitkällisten valmistelujen jälkeen opisto avasi ovensa 1.11.1840. Mustialan maanviljelysopisto pysyi lähellä von Haartmanin sydäntä koko hänen elämänsä ajan, ja hän teki sinne säännöllisesti tarkastusmatkoja ja katselmuksia.

Suomen taloudellinen tilanne ei ottanut kohentuakseen. Niinpä Nikolai I´lle tyypillisen hallintotavan mukaisesti perustettiin maalis-huhtikuussa 1838 uusi komitea pohtimaan keinoja valtiontalouden kohentamiseksi. Komitean jäseniksi nimitettiin L.G. von Haartman, maaherra L. Sackleen, esittelijäsihteeri B.U. Björksten, kamarineuvos J.G. von Bonsdorff sekä päätullihallituksen kamreeri O.H. Holmbeg.
Erityisen merkittävää komitean antamassa lausunnossa on, että komitean enemmistö ehdotti valtiontalouden ongelmien ratkaisemiseksi valtiopäivien koollekutsumista. Tällä tarkoitettiin mahdollisuutta säätää uusia veroja, mitä ei voinut tehdä ilman valtiopäiviä. Vähemmistöön jäänyt von Haartman ei tätä ehdotusta kannattanut, eikä myöskään senaatti katsonut voivansa sitä hyväksyä.
Komitean pääehdotus oli tullitulojen lisääminen alentamalla tulleja eräiden tavaroiden kohdalla sekä leimapaperimaksun korottaminen. von Haartmanilla oli ollut useita omia ehdotuksia, joista senaatti hyväksyi suoraan vain yhdessä von Bonsdorffin kanssa tehdyn ehdotuksen sotilas- ja valtionrahaston yhdistämisestä. Muut von Haartmanin ehdotukset senaatti jätti hallitsijan päätettäväksi ehdottaen kuitenkin, että erityinen komitea asetettaisiin niitä pohtimaan, koska von Haartmanin ehdotukset eivät sen mielestä perustuneet riittäville tiedoille.
Saatuaan senaatin lausunnon komiteamietinnöistä ja siihen perehdyttyään Menšikov piti mahdollisena ainoastaan tullinalennuksia sekä leimapaperimaksun korottamista. Venäjän finanssiministeri E. Kankrin kuitenkin suhtautui torjuvasti kaikkiin alennusehdotuksiin, mistä syystä Menšikov kääntyi asiassa keisarin puoleen perustellen tullimaksujen alentamista salakuljetuksen vähentymisellä.
Menšikovin tässä yhteydessä esittämä lausunto oli merkittävä Suoen oikeuksien puolustus. Hän mm. katsoi Suomen olevan epätasa-arvoisessa asemassa verrattuna ulkomaihin, jotka kyllä joutuivat maksamaan tulleja, mutta jotka myös saivat niitä toisilta mailta itse. Suomi ei saanut mitään Venäjältä, koska Venäjän vienti Suomeen oli lähes kokonaan vapaata.
Riidan ratkaisemiseksi keisari määräsi asian käsiteltäväksi ministerikomitean, jonka ehdotuksen mukaan tulleja alennettiin viiden vuoden koeajaksi mm. kahvin, siirapin, sokerin, viinin ja paloviinan kohdalla. Ylellisyystuotteiden hinnan alenemisesta koitui se etu, että Suomen hintatasosta tuli hieman Venäjän hintatasoa alhaisempi, mikä houkutteli tänne venäläisiä matkailijoita.

Tuskin oli em. kysymys saatu päätettyä, kun Venäjällä 1.7. annetun rahauudistusmanifestin jälkeen Suomessa jouduttiin pohtimaan sen aiheuttamia mahdollisia seurauksia suuriruhtinaskunnalle. Tuolloin tehtiin alustava periaatepäätös siitä, että ruotsalainen raha olisi viimeinkin saatava vedetyksi pois liikenteestä.
Venäjän esimerkin mukaan rahauudistus oli toimeenpantava myös Suomessa, ja kuten luonnollista oli, jo valmiin suunnitelman tehneen von Haartmanin tehtäväksi annettiin tämän toteuttaminen. Nyt von Haartman sai ryhtyä sanoista tekoihin ja toteuttamaan raharealisaatiota: marraskuussa 1839 hänen alaisuuteensa asetettiin kaksi komiteaa, joista toisen piti selvittää ruotsalaisen rahan kursseja maksuja vastaanotettaessa sekä pohtia verotuskysymystä. Toisen, pienemmän ja ankarasti salassa pidettävän komitean tuli valmistella lopullista luopumista Ruotsin rahasta.
Verotuskysymyksen osalta päädyttiin uudistamaan verotusta siten, että epäyhtenäisyys maaverotuksessa poistettiin perustamalla ns. verorupla, joka oli yhtenäinen maatilojen verokyvyn mitta. Lisäksi supistettiin verona maksettavien luontaistuotteiden, veroparselien, lukumäärä neljään, kun niitä aiemmin oli ollut huomattavasti enemmän.
Raharealisaatiota suunniteltaessa kävi pian ilmeiseksi, ettei sitä voinut toteuttaa ilman samanaikaista Suomen pankin organisaation ja toiminnan uudistamista. von Haartmanin päästyä vallankahvaan alkoi 1840-luvun alussa taloudellisten uudistusten kausi, jonka primus motor hän itse oli.

von Haartman sai 1.5.1840 hoitaakseen senaatin valtiovaraintoimituskunnan eli finanssipäällikön tehtävät. Finanssitoimituskunnan alaisuuteen kuului hallinnollisesti suuri määrä erilaisia virastoja, joista vanhimpia olivat vuonna 1812 perustettu päätullijohtokunta sekä vuodesta 1810 toiminut luotsilaitos, jota johtamaan perustettiin vuonna 1850 Luotsi- ja majakkalaitoksen ylihallitus. Vaikka senaatin istunnoissa asiat ratkaistiin kollegiaalisesti eikä toimituskuntien päälliköillä ollut itsenäistä ratkaisuvaltaa, saattoi von Haartman finanssipäälliköksi tultuaan toimia lähes itsenäisesti raharealisaatiota toteuttaessaan.

Kesken varsinaisten virkatehtäviensä von Haartman joutui keskikesällä osallistumaan myös Keisarillisen Aleksanterin Yliopiston 200-vuotisjuhalllisuuksiin, riemujuhlaan ja promootioon, jossa seppeleensitojattarena toimi hänen veljentyttärensä Rosina von Haartman.
Näiden juhlallisuuksien yhteydessä L.G. von haartman vihittiin filosofisen tiedekunnan kunniatohtoriksi samoin kuin mm. lankonsa vuoritoimen yli-intendentti N.G. Nordenskiöld ja venäläisistä mm. P. Pletnjov. Viipurin hovioikeuden presidentti C.G. Mannerheim vihittiin lainopin kunniatohtoriksi samoin kuin mm. Turun ja Vaasan hoivoikeuksien presidentit, joista Turun hovioikeuden presidentti oli von haartmanin lanko C.F. Richter.

Maaherrana von Haartmanin täytyi oleskella paljon myös Turussa. Syyskauden 1840 hän vietti siellä ilmeisesti niin paljon aikaa kuin mahdollista hoitaen tehtävänsä sieltä käsin ja käyden Helsingissä vain asioiden ehdottomasti niin vaatiessa. Vasta marraskuun puolivälissä Turun ja Porin läänin virkaatekeväksi maaherraksi nimitettiin eversti Gabriel Cronstedt.

Mnisterivaltiosihteeri R.H. Rehbinder menehtyi maaliskuun alussa 1841 lyhyen sairauden jälkeen. Jo aiemmin oli mietitty, kuka Rehbinderin seuraaja tulisi olemaan, ja myös von Haartmanin nimeä oli pidetty esillä. Menšikov saattoi pitää von Haartmania liian kunnianhimoisena, juonittelemiseen taipuvaisena ja niin vahvana vastavoimana itselleen, että von Haartmania ei tehtävään kuitenkaan ajateltu. Niinpä A. Armfelt sai itselleenkin yllätykseksi – tai niin ainakin antoi ymmärtää – määräyksen hoitaa ministerivaltiosihteerin virkaa toistaiseksi. Koska Rehbinder oli jo keväällä 1839 itse olettanut Armfeltista tulevan seuraajansa, Kalleinen ei Armfeltin yllättymistä aivan aitona kuitenkaan pidä.
Vakinaiseksi Armfelt nimitettiin virkaan toukokuussa 1842.

Keväällä 1841 tehtiin päätös siitä, että von Haartmanista tulisi myös talousosaston varapuheenjohtaja. Valta keskittyi yhä enemmän yhden miehen käsiin. von Haartman itse ilmaisi tyytymättömyytnesä nimityksestä, koska “Helsingin ilmasto on vahiongollinen hänen terveydelleen”, mutta Kalleinen ei usko tämän kuitenkaan olleen erityisen vastahakoinen. Sinänsä pääkaupungin ilmastoa kyllä pidettiin yleisesti epäterveellisenä ja juomavettä likaisena. Pureva meri-ilma ja siitä johtuvat vilustumiset olivat myös valittelun aiheita. Ja koska Helsingin ilmanalaa pidettiin erityisen huonona keuhkotaudista kärsiville, se ei ollut ihme, ettei von Haartman ollut innostunut ainakaan tuomaan perhettään sinne talveksi.
von Haartman saattoi tarkoittaa myös henkistä ilampiiriä, joka Helsingissä saattoi olla hyvinkin erilainen kuin Turussa. Suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa ilmeisesti harrasteltiin monenlaista suhmurointia ja juoruilua, esim. Armfelt oli lohduttanut von Haartmania sanomalla tuntemalla varsin hyvin “rakkaan Helsinkini” maaperän ja maanmiestensä (compatriotes) luonteen ymmärtääkseen von Haartmanin vaikean aseman. Toisaalta hän oli vakuuttunut siitä, että von Haartmanin aseman ja älyn ylivoimaisuus eivät sallisi tämän välittää kateellisista ja mustasukkaisista ihmisistä.
Olihan se oikeasti epätodennäköistä, että kunnianhimoinen von Haartman olisi halunnut jäädä pysyvästi Turkuun maaherraksi, tämä kun oli edellisen vuosikymmenen puolella haikaillut sieltä pois. Asia erikseen on sitten se, että hän ja hänen perheensä viihtyivät hyvin Lempisaaren kartanossa, ja muuttaminen Helsinkiin väistämättä vähensi mahdollisuuksia kartanossa oleskeluun.

Huolimatta omasta väliin huonosta ja horjuvasta terveydestään von Haartmanin työkyky oli ilmiömäinen. Vaikka fyysinen terveys oli heikko, psyykkinen tahto oli luja, ja sen turvin hän pystyi viemään läpi 1840-luvun suuret uudistukset, joista ensimmäisinä olivat raharealisaation toteuttaminen, tulliuudistukset sekä Saimaan kanavan rakennustöiden alkuunsaaminen.
Toisaalta von Haartman vaikuttaa kärsineen vaivasta, jota nykyisin kutsutaan työnarkomaniaksi, ja oli joutunut eräänlaiseen noidankehään: liiallinen työnteko kävi terveyden päälle, mikä puolestaan aiheutti ahdistusta. von Haartmanin sairaalloisuus vaikuttaa usein olleen psykosomaattista ainakin siitä päätellen, kuinka nopeasti tämä aina virkosi hyviä uutisia kuullessaan.

Tammikuussa 1841 ryhdyttiin toteuttamaan rahanvaihtoa käytännössä. Suurin osa Sumessa liikkuneista ruotsalaisista seteleistä saatiin vaihdetuksi Tukholmassa vekseleihin ja hopeaan vuoden 1843 loppuun mennessä, mutta maan pohjoisosassa lunastus jatkui aina vuoteen 1850 saakka.
Vaikkain rahaoperaatio oli alkanut menestyksekkäästi, von Haartman ei silti aina tuntenut nauttivansa kenraalikuvernöörin täyttä luottamusta. Menšikov ei ollut innostunut senaatin esittämästä manufaktuurijohtokunnan intendentin viran perustamisesta ja yleensäkin tämä oli sangen kyllästynyt lisärahoitusta pyytäviin anomuksiin. Menšikovin mielestä sillä hetkellä enemmän kuin koskaan oli säästettävä valtionvaroja, jotta von Haartmanin menestyksellisesti aloittama rahauudistus voitaisiin viedä loppuun.
von Haartman loukkaantui, hänhän oli itse luonut resurssit ja säästöjä oli syntynyt, joten eikö hänellä ollut oikeus ehdottaa hyödyllisiä käyttökohteita. Hän työskenteli kuin härkä, mutta silti häneen ei oltu tyytyväisiä.
von Haartmanin ja Menšikovin väleissä on noista ajoista lähtien havaittavissa kiristymistä, joka vuosikymmenen loppupuolelle tultaessa kävi yhä ilmeisemmäksi. Näin tapahtui siitäkin huolimata, että von Haartman useasti toisti, kuinka Menšikovin kenraalikuvernöörinä toimiminen oli ensiarvoisen tärkeää Suomen kannalta, ja ylisti kaikin tavoin tämän ominaisuuksia.

Olennaista raharealisaation toteuttamiselle olivat von Haartmanin hyvät välit Venäjän finanssiministeri Kankriniin, sillä kenraalikuvernööri Menšikov ei tullut toimeen tämän kanssa. Kun Kankrin joutui terveydellisistä syistä vetäytymään eläkkeelle vuonna 1844, piti von Haartman sitä todellisena onnettomuutena “meille” eli Suomelle.
Joka tapauksessa von Haartmanin onnistumista raharealisaation toteuttamisessa niin hyvin ja nopeasti voi pitää yllättävänä ottaen huomioon kaikki vaikeudet ja yleisön epäilyt sekä raharealisaatiota että von Haartmania kohtaan.

Raharealisaation onnistuneen toteuttamisen yksi edellytys oli myös Suomen Pankin organisaation ja toiminnan uudistaminen. Kun Suomen Pankki vuonna 1812 perustettiin, sen tehtäväksi asetettiin maan elinkeinojen tukeminen. Siitä pankki pyrki huolehtimaan lähinnä myöntämällä rahastoistaan lainoja.
Aluksi lainananto kohdistui pääasiassa maanviljelykseen, ja ns. alkuperäisrahastosta annettiin luottojen säätyläisten omistamille tiloille. Valtio ja Suomen Pankki eivät juurikaan myöntäneet lainoja teollisuuteen ennen 1840-lukua, ja myönnetyt lainat menivät tuolloin usein kannattamattomiin kohteisiin pelkästään henkilösuhteiden perusteella. Pankin toiminta oli siten suhteellisen tehotonta.
Vuoden 1838 valtiontulojen lisäämiskomiteassa von Haartman lausui, että pankki oli pelkästään lainakassa ja saattoi saada todellista kansallista merkitystä vasta sitten, kun sen tehtäväksi annettaisiin hopean hankkiminen rahaliikenteeseen sekä osallistuminen tarpeellisiin vaihto- ja uudistustoimenpiteisiin. Lisäksi von Haartman oli sitä mieltä, että pankin tulisi saada entistä itsenäisempi asema suhteessa hallintoon ja valvontaan.
Raharealisaation yhteydessä vuonna 1840 aloitettiin siten myös Suomen Pankin uudelleenorganisointi, mihin von Haartman ilmaisi tyytyväisyytensä. Tuolloin määrättiin mm. setelinannosta, vaihtokonttoreista sekä otto- ja antolainauksesta. Samalla asetettiin komitea laatimaan pankille johtosääntöä, joka valmistui marraskuussa 1840. Pankin varojen jako rahastoihin säilytettiin.
Vaihtokonttorit perustettiin Turkuun, Vaasaan ja Kuopioon siten, että Turku oli vaihdon keskuspaikka. Tästä siis alkoi pankin haarakonttoreiden perustaminen. Seuraavat uudet konttorit perustettiin kaksi vuotta myöhemmin Ouluun ja Viipuriin.

von Haartmanin uudistama tullijärjestelmä tuotti selkeitä tuloksia. Kun vuosien 1831 ja 1840 välillä tullitulot olivat olleet 281.000 hopearuplaa, oli summa 1841-50 850.000 hopearuplaa. Tullien osuus verotuloista kasvoi 1840-luvulla huomattavasti ja kipusi jopa yli neljäänkymmeneen prosenttiin kaikista veroista. Tulleista oli tullut siten valtiontalouden uusi selkäranka maaveron sijaan jopa niin, että J.V. Snellman totesi vuonna 1862, että “riippuu tullitaksasta, pysyykö valtion koneisto käynnissä vai pysähtyykö se”.

Yksi tärkeistä kysymyksistä von Haartmanille oli Suomen metsienhoito. Markku Kuisma on tutkimuksessaan Metsäteollisuuden maa osoittanut von Haartmanin etsineen “kestävän kehityksen ohjelmaa”. J.V. Snellmania lukuun ottamatta kenelläkään ei toki ollut epäilyjä siitä, että metsät olivat Suomen ratkaiseva luonnonvara, sen sijaan erimielisyyttä oli metsien oikeasta käyttötavasta ja sen suhteesta kokonaiskehitykseen. Snellmanin mielestä metsien loppumista oli joudutettava eikä suinkaan jarrutettava, kuten von Haartman halusi tehdä. Metsälakikomitean sihteeri J.J. Nordström vastasi lehdistöpolemiikissa “Kuopion oraakkelille” ja nimitti tätä “valtionekonomiksi, metsänhoitajattareksi ja sahapatrunessaksi”. Snellman uskoi järkkymättä maatalouden ensisijaisuuteen.
Rautateollisuuden ja ruukinpatruunoiden intressien puolustaminen ei sanellut von Haartmanin toimintaa, tämä kun ei kuulunut niihin, jotka uneksivat Suomen teollistumisesta rautateollisuuden kehityksen vanavedessä. Toisaalta von Haartman ei Suomen karun ja kylmän ilmanalan vuoksi uskonut maatalouteenkaan, ja näistä syistä oli pikaisesti ja määrätietoisesti ryhdyttävä suojelemaan metsiä suuremmalta kulutukselta kuin mitä niiden kasvu salli.
Kuisman näkemyksen mukaan von Haartman oli oikeassa korostaessaan kestävää kehitystä ja metsävarojen keskeisyyttä Suomen talouden perustana, mutta väärässä uskoessaan tavoitteiden toteutuvan sahateollisuutta kuristamalla. Virhetulkintojen lähde palautui aikalaisten käsityksiin metsien riittävyydestä, tarkkoja ja luotettavia tietoja ei ollut. Toisaalta ei voitu nähdä tulevaisuuteen, jossa metsien käytön mullistavat puunjalostusmenetelmät sekä kuljetusmenetelmät loivat Suomelle vientiin suuntautuneen suurteollisuuden.
Ymmärrettävää on, että von Haartman samoin kuin muut metsälakikomitean jäsenet eivät aikalaisiltaan kiitosta metsälain uudelleenkirjoittamisesta saaneet.

Saimaan kanavan rakentamisen rahoitus oli tarkoitus kustantaa valtion liikkeelle laskemien 50 ruplan obligaatioiden avulla, joiden enssimmäinen erä laskettiin liikkeelle vuoden 1845 alussa. Kun valtion tulot alkoivat kasvaa jyrkästi vuonna 1849, saatettiin obligaatioiden myyminen lopettaa vuonna 1852. von Haartman hoiti tämänkin asian aikakaudelle tyypillisesti eli niin salassa kuin mahdollista: asiaa ei edes senaatissa käsitelty kuin hyvin vähäiseltä osalta.
Rahoituskysymyksen tultua periaatetasolla näin ratkaistuksi syyskuussa 1844 keisari käski senaatin ryhtymään toteuttamaan hanketta ja määräsi tarvittavan maa-alueen arvioitavaksi ja lunastettavaksi. von Haartman joutui kuitenkin laatimaan useita muistioita senaatille ja Pietarin viranomaisille rahoituskysymyksen käytännöllisen puolen ratkaisemiseksi vielä syksyllä 1844, mistä koitui suurta huolta ja vaivaa. Tämä ei ollut ainoa kerta, kun von Haartman valitti Pietarissa puututtavan yksityiskohtiin ja että häneen ei siellä luotettu. Menšikov oli kuitenkin aidosti kiinnostunut kanavarakennuskesta, joten hänen sekaantumisensa asiaan on siitä johtuen täysin luonnollista.
Kanavarakennukseen perehtyneen insinöörin saaminen mukaan kanavatöihin oli von Haartmanin mielestä välttänätöntä. Niinpä hän suositteli ruotsalaisen kapteeniluutnantti Nils Ericssonin (1854 lähtien aateloituna Ericson) hankkimiseksi neuvoa-antavaksi insinööriksi kanavatöihin.
Ankara työnteko vaati jälleen veronsa. Vuoden 1845 aikana sekä Lars Gabriel että Minette olivat useaan kertaan sairaana ja heikossa kunnossa. Touko-kesäkuun Lars Gabriel joutui viettämään lääkärin määräyksestä Turussa “kaivonjuonnissa” eli terveysvettä juoden todennäköisesti Kupittaan kylpylässä ja Lempisaaressa yrittäen sieltä käsin pitää langat käsissään.
Kesäkuun 16. päivää vuonna 1845 pidetään yleensä kanavatyön alkamispäivänä. Kuitenkin vasta heinäkuussa Ericssonin saapuessa paikan päälle Lauritsalaan työt toden teolla käynnistyivät.
Kanavarakennuksen tarvitsemaa suurta työmiesmäärää ei ollut saatavilla muualta kuin vankiloista. Niinpä keväällä 1845 von Haartman oli esittänyt laajassa muistiossa, että vankiloiden potemaa tilanpuutetta ja vankien toimettomuutta lieventäisi näiden käyttö kanavarakennuksilla.
von Haartmanin ja Viipurin läänin maaherra von Kothenin välit olivat kanavarakennuksen alkuvuosina hyvät, mutta sittemmin mielipiteet alkoivat olla yhä enemmän eriäviä. Luonnollista on, että von Kothen itse paikan päällä olevanva maaherrana ja töiden valvojana halusi oman osansa kanavarakennusken kunniasta, mutta todennäköisesti hän oli von Haartmanin mielestä liian kunnianhimoinen tässä suhteessa.
Kiistatta voi sanoa, että von Kothenille kuuluu vähintään yhtä suuri osa Saimaan kanavan rakentamisesta kuin von Haartmanille. von Kothen hoiti paljolti käytännöllisiä asioita paikan päällä, von Haartman ns. paperityön.

Yhteiskuntarauhan säilyttäminen, siveellisyys ja moraali olivat von Haartmanin johtoajatuksia nuoruudesta lähtien, mutta kun ikää tuli lisää, niistä tuli yhä tärkeämpiä tekijöitä hänen elämässään. Yksi syy siihen, että nämä elementit korostuivat 1840-luvun puolivälin jälkeen, oli niiden joutuminen entistä enemmän uhanalaiseksi yhteiskunnallisten muutosten alkaessa hitaasti mutta varmasti muuttaa yhteiskuntaa ja ihmisten välisiä sosiaalisia suhteita. Ajankohdan katsantokannalla radikaaliksi luokiteltu snellmanilainen herätys ja fennomanian synty uhmasivat von Haartmanin yhteiskuntakäsitystä sekä käsitystä suomen kielestä “perkeleen kielenä”, jonka tulevaisuuteen hän ei uskonut, vaan halusi Venäjä-yhteyden syventämiseksi edistää erityisesti venäjän kielen taitoa suomalaisen virkamiehistön keskuudessa.
von Haartmanin sen enempää kuin hänen kollegojensa negatiivista suhtautumista suomen kieleen ei tule samastaa suhtautumiseen Suomeen ja suomalaisiin; von Haartman katsoi toimivansa ja työskentelevänsä nimenomaan Suomen hyväksi ottaen huomioon Venäjän edut ja Suomen erityissuhteen Venäjään. Suomi oli osa suurta keisarikuntaa, mutta oma taloudellinen kokonaisuutensa, jonka hyvinvointia tuli vaalia.
Siinä, että von Haartman ja muu sivistyneistö eivät arvostaneet ns. tavallista kansaa, ei ole mitään yllättävää – eihän sitä arvostanut edes 1830-luvulla Kajaanin piirilääkärinä toiminut Elias Lönnrot, joka monissa kirjeissään suomi ankarasti kansan tapoja ja tottumuksia. Lönnrotin mukaan suomalaiset olivat laiskoja ja velttoja, nämä olivat toimissaan ennakkoluuloisia ja epärationaalisia, ja suomalaisten maanviljelystaidot olivat etenkin Pohjois-Suomessa olemattomat. Nämä olivat Lönnrotin mielestä suurempia syitä nälänhätiin ja köyhyyteeen Kainuussa kuin konsanaan pohjoinen ilmasto, ankara verotus tai Ruotsin rahan epäedullinen kurssi.
Tavallisen kansan arvostus sivistyneistön parissa nousisi, jos se olisi von Haartmanin sanoin “raitista, työteliästä ja jumalaapelkääväistä”.

Talouteen liittyviä asioita lukuun ottamatta von Haartmanin ajattelutapa johti yhä suurtemmassa määrin hänen ajautumiseensa omaan yksinäiseen paitsioonsa. Toiminnastaan ja teoistaan hän tunsi olevansa vastuussa vain Jumalalle, keisarille ja historialle. Johtamaansa senaattia hän ei juurikaan arvostanut. Usko oman mielipiteen ja arvostelukyvyn erehtymättömyyteen ei horjunut juuri koskaan.
Lähes ainoat henkilöt, joiden kanssa von Haartman oli lähemmässä yhteydessä ja joiden kanssa hänellä useissa – ei kaikissa – asioissa oli samanlainen katsantokanta, olivat C.G. Mannerheim ja C. von Kothen. Lunastettuaan sisaruksiltaan Louhisaaren kartanon Mannerheim asui siellä vähintään kesäisin vuodesta 1847 alkaen, minkä jälkeen hän ja von Haartman tapasivat toisiaan säännöllisesti – kartanothan ovat melko lähellä toisiaan. Langosten välit kuitenkin kiristyivät vähitellen, mutta erityisesti von Haartmanin ja von Kothenin välit huononivat tasaisen varmasti.

Yhteiskuntarauhan kannalta irtolaiskysymys oli ollut ongelma jo pitkän aikaa. Niinpä kun vankiloiden tilanahtaus sekä irtolaisuuteen ja köyhäinhoitoon liittyvät onglemat kärjistyivät 1840-luvulla, oli se pitkän kehityksen tulos. Kevättalvella 1839 von Haartman laati laajan muistion kerjäämisen lisääntymisestä ja tilattoman väestön kasvamisesta, joka 16.3. päivättynä lähti senaatille. Tämä von Haartmanin muistio oli sitä seuranneen köyhäinhoitokeskustelun tärkeimpiä vireillesaattajia, mutta asian ongelmallisuutta kuvaa se, ettei kysymykseen saatu ratkaisua vuosikymmeniin.
Pitkäaikaisesta keskustelusta oli seurauksena vuonna 1852 annettu asetus irtolaisten laillisesta suojeluksesta sekä ns. vaivaisenhoitoasetus. Mutta tämä asetus pikemminkin loi kuin poisti ongelmia. Kun aiemmin pelkästään talossa henkikirjoitettuna oleminen oli riittänyt suojelukseen, nyt suojeluksen ehdoiksi tulivat vakinainen asuinpaikka ja henkikirjoittautuminen jonkin isännän talouteen. Koska kaikille ei työtä riittänyt, eikä kaikkien ollut myöskään mahdollista saada nyt mahdolliseksi tullutta seurakunnan suojelua, irtolaisten määrä näytti lisääntyvän. Niinpä asetusta jouduttiin kiertämään eikä sitä voinut soveltaa kaikessa ankaruudessaan.
Aika ei ollut kypsä todelliselle uudistukselle. Vuoden 1852 vaivaishoito- ja irtolaisasetukset heijastelivat pyrkimystä yhteiskuntarauhan sekä patriarkaalisten holhous- ja alistussuhteiden ylläpitoon. Henkinen muutos tapahtui kuitenkin verrattaen nopeasti, sillä jo vuonna 1865 annetulla asetuksella irtolaiseksi voitiin todeta vain pahantapainen yksilö. Palveluspakko siis poistui.

Lars Gabriel ja Minette saivat kaksi lasta, Alexandra Sofia Lovisa Wilhelminan ja Carl August Gabrielin.
Tytär syntyi syyskuun 11. päivänä vuonna 1840 suuresti toivottuna ja odotettuna. von Haartman kirjoitti Armfeltille lokakuussa perheensä voivan hyvin sekä pikku tytön kovasti vahvistuneen ja olevan hyvin suloinen.
Hyvin iloinen perhetapahtuma oli myös pojan syntymä 29. elokuuta vuonna 1844. von Haartman kirjoitti sekä von Kothenille että Armfeltille: “Niin monien perhe-elämääni kohdanneiden onnettomuuksien jälkeen minulla on vihdoinkin poika.”
von Haartmanin kirjeistä heijastuu aito kiintymys perheeseen. Ristiriidan toisaalta merkittävien julkisten tehtävien ja toisaalta toiveen saada olla perheen seurassa välillä on täytynyt toisinaan olla suuri.

Minetten terveys ei vain kohentunut. Kesän 1846 alussa hän matkusti Ruotsiin saamaan hoitoja, tarkoituksena lienee ollut, että hänet olisi leikattu Tukholmassa. Minetten terveydentila ei hoidoista huolimatta parantunut (leikkausta ei tehty) siitä päätellen, että von Haartman heinäkuun alussa joutui pyytämään luvan matkustaa puolisonsa luokse, mikäli tämän tila entisestään huononisi.
Seuraavana vuonna Minette lähti kiertämään Eurooppaa. Kuten niin usein ennenkin puolisonsa ja perheensä poissaollessa von Haartman masentui. Armfeltille hän totesi heti Minetten lähdettyä “moraalisen rohkeutensa” vähenevän ja energiaa olevan aivan eri tavalla kuin silloin, kun hän oli onnellinen. Matkan ajankohtakin olisi voinut olla parempi: von Haartman huolestui entistä enemmän helmikuun 1848 vallankumousaallon lähdettyä vyörymään ympäri Eurooppaa kolera vanavedessään.
Minette palasi kuitenkin onnellisesti – ja vahvistuneena – kotiin.

von Haartmanin esittämien mielipiteiden ja käsitysten tietynlainen kärkevöityminen vuoden 1848 jälkeisenä aikana kuvastaa hänen maailmankatsomuksensa ja elämänfilosofiansa uhatuksi tulemista. Vaikka Ranskan vallankumouksen vanavedessä syntynyt liikehdintä ja kapinointi oli saatu raameihin, Suuresta vallankumouksesta peritty veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden iskulause jatkoi voittokulkuaan. Silti vielä seuraavan vuosikymmenen alussa alempien luokkien ja köyhälistön tyytymättömyyttä pyrittiin Suomessa ehkäisemään mm. uskonnollista kasvatusta tehostamalla, mihin pyrki etenkin ns. kansanvalistuskomitea.
Entiseen ei kuitenkaan ollut enää paluuta. Yhä äänekkäämmin eri puolilla Eurooppaa, mukaan lukien naapurimaa Ruotsi, vaadittiin perustuslaillista hallitusmuotoa, demokratiaa ja tasa-arvoa.
Nämä kaikki olivat asioita, joita monet muutkin kammoksuivat, mutta joita erityisesti von Haartman sydämestään inhosi ja vieroksui. Periksi hän ei silti antanut, vaan taisteli tuhoisana pitämäänsä kehitystä vastaan loppuun saakka.

Keväällä 1849 von Haartman perheineen sai korkeimmalta taholta tulleen suosionosoituksen: von Haartman lapsineen ja jälkeläisineen korotettiin siihenastisista senaatin talousosaston varapuheenjohtajana ja finanssitoimituskunnan päällikkönä tehdyistä huomattavista ansioista vapaaherralliseen säätyyn. Kesällä von Haartman lähetti valtiosihteerinvirastoon vaakunaehdotuksensa sekä siihen tulevan tekstin “metam non palmam” (päämäärä tärkeämpi kuin kunnia).

Tullikysymys ei ollut tuottanut 1850-luvun alkuun mennessä erityisongelmia von Haartmanin 1840-luvun alun uudistusten jälkeen, ja tullitulojen määrä oli jatkanut kasvuaan. Siitä huolimatta keisari päättäessään Venäjän ja Puolan välisen tullirajan poistamisesta määräsi, että Suomessa tulisi ryhtyä pohtimaan samanlaisen operaation toteuttamista. Tämä ei luonnollisesti suomalaisia ilahduttanut, ja ministerivaltiosihteeri Armfelt kääntyi asiassa todennäköisesti ainoan todellisen asiantuntijan eli von Haartmanin puoleen. Voi vain kuvitella, kuinka järkyttynyt von Haartman on tästä määräyksestä ollut, olihan tullihallinto ja silloinen järjestelmä hänen luomuksensa ja ikään kuin oma lapsensa.
Marraskuun alussa vuonna 1850 von Haartman lähetti pyydetyn lausunnon, jossa käsitteli asiaa perusteellisesti. Menšikoville erikseen lähettämässään kirjeessä hän totesi toivovansa, että lausunnossa esitetyt perustelut vakuuttaisivat kenraalikuvernöörin niin, että Suomi saisi säilyttää tullien kohdalla ne olosuhteet, jotka osoittivat maan poikkeuksellisen aseman. Samalla hän toimitti Menšikoville taulukon, josta kävi ilmi Suomen ja Venäjän kantamat erilaiset tullit.
Mietinnössään von Haartman taitavin ja maalailevin sanakääntein toi ilmi käsityksensä paitsi siitä, että tullirajan poistaminen loisi rannikolle vilkkaan salakuljetuksen, myös siitä, että tuo toimenpide merkitsisi Suomelle vahvistettujen etuoikeuksien ja oman hallinnon kumoamista. Perusteisiin kuului luonnollisesti myös se, että yhteinen tullitaksa aiheuttaisi iskun Suomen varallisuudelle ja kansallistaloudelle. Laajassa mietinnössään von Haartman muistutti myös edellisen Venäjän finanssiministerin Kankrinin mielipiteestä “jos otamme kaikki asianhaarat lukuun, on meille itsellemme siitä hyötyä, että erotamme itsemme Suomesta tullirajalla”. Ja varsinaisten asiaperusteiden lisäksi von Haartman näki vaivaa vakuuttaakseen hallitsijalle kaunopuheisesti, että tullirajan postaminen merkitsisi myös iskua Suomen kansan luottamukselle keisaria kohtaan.

Keisarin päätös oli, että ensi tilassa oli kuitenkin ryhdyttävä lähentämään Suomen ja Venäjän tullitaksoja, ja tähän työhön von Haartman välittömästi seuraavan vuoden puolella ryhtyi. Puolisonsa heikkenevän terveydentilan vuoksi hän ei voinut talven 1851 aikana matkustaa Pietariin, mutta maaliskuussa hänellä oli mahdollisuus keskustella tullikysymyksestä Helsingissä kruununperijä Aleksanterin kanssa.

Minetten terveydentila heikkeni entisestään aiheuttaen Lars Gabrielille suurta ahdistusta: “Palatessani löysin vaimoni, joka kärsii yhä enemmän. Voimani ehtyvät tuon edessä – ja vain vaivoin voin täyttää julkiset tehtäväni”; “sieluni on täynnä katkeruutta. Vaimoraukallani ei ole enää toivoa”.
Minetten heikentyvää tilaa surivat muutkin. C.G. Mannerheim kirjoitti Helsingistä kevään aikana Viipuriin C. von Kothenille useita kirjeitä, joissa kaikissa todettiin Minetten elämänlangan hiipuvan. Huhtikuun lopulla Mannerheim vieraili von Haartmanien kotona todetakseen Minetten voimien hupenevan päivä päivältä ja että lääkärit eivät uskoneet tämän elävän enää viikkoakaan. Talossa oli paljon surua, ja sinne tultuaan Mannerheim oli löytänyt vanhan äitinsä lohduttomasti itkemästä vuoteellaan ja veljensä Augustin koko yön valvoneena.
Toukokuussa oli kaikille jo selvää, että vapaaherratar Minette von Haartman makasi kuolinvuoteellaan. Silti vielä kesäkuun alussa Lars Gabriel kirjoitti tekevänsä viimeisen yrityksen saada “vaimoraukkansa” takaisin elinkelpoiseksi. Lars Gabriel oli puolisonsa kärsimyksistä äärimmäisen masentunut ja itsekin vanheni tuona aikana huomattavasti, jopa niin paljon, että Mannerheim pelkäsi von Haartmaninkin menehtyvän saman tien. Työskentely tuossa suuren surun ilmapiirissä oli Mannerheimille mahdollista vain suurin ponnistuksin.
von Haartmanin mainitsema yritys puolisonsa elinkelpoisuutensa palauttamiseksi saattoi tarkoittaa Minetten toiveen täyttämistä, tovieen päästä viettämään kesää maalle. Toive ehdittiin täyttää, mutta vain kolme päivää maaseudun rauhassa oltuaan vapaaherratar Eva Wilhelmiina Charlotta von Haartman, o.s. Mannerheim, lähti tästä maailmasta kesäkuun 8. päivänä vuonna 1851.

Isku oli raskas, vaikka sitä oli osattu odottaa. Minetten iäkäs äiti, vapaaherratar Mannerheim, oli nyt menettänyt molemmat tyttärensä, Carl Gustaf toisenkin sisarensa, August sisaruksistaan itselleen läheisimmän, ja Lars Gabriel oli saattanut hautaan kaksi rakastamaansa puolisoa. Pian yksitoistavuotias Alexandrina Sofia Lovisa Wilhelmina ja seitsemänvuotias Carl August Gabriel jäivät ilman äitiä.

Raihnainen ja masentunut von Haartman joutui pyytämään virkalomansa pidennystä syyskuun loppuun asti kerätäkseen voimiaan häntä kohdanneen iskun jälkeen. Virkavapaudesta huolimatta hän aikoi tuona aikana saada päviänpolttavan kysymyksen tullirajasta valmiiksi, mutta halusi keskustella ennen lopullisen lausunnon jättämistä kenraalikuvernöörin kanssa ja pyysi lupaa saada matksutaa syksyn aikana tässä tarkoituksessa Pietariin.
Luvan saatuaan von Haartman matksuti loppusyksystä 1851 Viipurin kautta Pietariin, missä hän tapasi sekä keisarin että kruununperijän, johon hän Armfeltin mukaan teki tullikysymysken osalta suuren vaikutuksen. Armfelt piti tapaamista hyvin merkittävänä: “Jos Haartmanin onnistuu lieventää kyseessä oleva toimenpide, on hän tehnyt isänmaalle suuren palveluksen ja Suomen velvollisuus on pystyttää hänelle muistopatsas”.
Vaikuttaa ilmeiseltä, että merkittävä osuus tullirajakysymyksen suotuisassa ratkeamisessa oli syksyllä 1851 ministerivaltiosihteerin apulaiseksi nimitetyllä Constantin Fischerillä. Tämä oli kouriintuntuvasti esittänyt keisarille Suomen maantieteellsien aseman ja sen aiheuttamat onglemat tullivalvonnalle. Olihan myös von Haartmanin lausunto tätä näkökohtaa korostanut, mutta ilmeisesti hallitsijaa oli ärsyttänyt tämän tapa korostaa Suomen valtiosääntöä ja Suomen oikeuksia: Fischerille keisari oli todennut von Haartmanin keppihevosena olevan tämän valtiosääntö.
Keisarin tyytymättömyys von Haartmania kohtaan ei kuitenkaan ollut pahaa laatua, mistä osoituksena se, että vuodenvaihteen 1851/52 tienoilla von Haartmanille myönnettiin korkea-arvoinen Aleksanteri Nevskin ritarikunnan ritarimerkki palkintona “vapaaherran uutterasta palveluksesta ja uupumattomista ponnistuksista hänen virkaansa kuuluvien velvollisuuksien täyttämisestä sekä hänen muusta hyödyllisestä toiminnastaan hänelle armossa erityisesti uskotuista tehtävistä”.
Tapauksesta Fisher antaa muistelmissaan kuvuaksen, missä von Haartman tuli hänen luokseen keppiinsä nojautuen ja pää rintaa vasten vaipuneena sohvalle lysähtäen. Kun Fisher sitten ilmoitti von Haartmanille keisarin myöntäneen tälle Aleksanteri Nevskin ritarinauhan, tämä pomppasi pystyyn, heitti keppinsä ja alkoi tarmokkaasti kävellä huoneessa edestakaisin todeten “Ahaa, aikana ei siis vielä ole lopussa”. Fisher oli varma, ettei kyse ollut teeskentelystä, se oli osoitus tahdonvoimasta.
Samankaltaisia von Haartmanin suuresta tahdonvoimasta kertovia kuvauksia on muutamia muitakin. Mutta paitsi tahdonvoimasta, Kalleinen arvelee kysymyksen olleen mahdollisesti myös keisarin osoittaman luottamuksen elähdyttävästä vaikutuksesta – von Haartman, jolle keisarin luottamus ja suosio oli elintärkeää, ei olisi kyennyt elämään ja toimimaan keisarillisen epäsuosion uhkaamana. Alexander Armfelt oli toinen ihminen, jonka huomiota von Haartman kaipasi – kenties siksi, että usein juuri Armfeltin kautta keisarilliset lämmittävät säteet osuivat tai olivat osumatta von Haartmaniin.
Lopputulos tullirajakysymyksessä oli, että von Haartman sai tammikuun puolivälissä kotiin palattuaan tehtäväkseen laatia yksityiskohtaiset määräykset Suomen ja Venäjän tullitaksojen lähentämisestä. Huhtikuussa 1852 julkaistiin uusi tullitaksa ja vuonna 1854 tulleja hieman korotettiin. Sittemmin Krimin sodan ja hallitsijanvaihdon seurauksena tullirajan poistamisajatuksesta luovuttiin lopulta kokonaan.

von Haartmanin välit lankoihinsa Mannerheimiin ja von Kotheniin alkoivat rakoilla pahasti 1850-luvun alussa, tarkemmin sanoen keväällä 1851 Minetten ollessa kuolinvuoteellaan. Kalleinen kysyy, olisiko niin, että Minetten kuoleman lähestyessä ja sen vihdoin saavuttua von Haartman alkoi suhtautua entistäkin välinpitämättömämmin ja ärtyisämmin läheisimpiinkin työtovereihinsa. Sattumaa tuskin on, että nimenomaan keväällä 1851 Minetten ollessa kuolinvuoteellaan Mannerheim ja von Kothen molemmat joutuivat epäilemään von Haartmanin ystävyyttä ja motiiveja itsnesä suhteen.
Mannerheim joutui toteamaan von Kothenille, ettei edelleenkään tuntenut von Haartmania, vaikka oli yli 30 vuoden ajan ollut tähän “läheisemmässä suhteessa kuin kukaan toinen”. Olihan Mannerheim ottanut asian puheeksikin von Haartmanin kanssa, jolloin tämä oli todennut, ettei halunnutkaan kenenkään oppivan tätä tuntemaan.
Kun von Haartman myöhemmin katsoi Mannerheimin johtaman yliopiston statuuttikomitean työn epäonnistuneen sekä joutui eri leiriin Mannerheimin ja von Kothenin kanssa kansanvalistuskomiteassa syyttäen näitä jopa yhteiskuntarauhaa horjuttavista ja anarkistisista mielipiteistä, ei ole ihme, jos hän tunsi yhä lisääntyvässä määrin olevan yksin vihamielisten voimien ympäröimänä. Krimin sodan sytyttyä von Haartman riitautui perusteellsiesti von Kothenin kanssa ruotujakoislaitoksen uudelleenperustamisesta, jota von Kothen intohimoisesti ajoi.

Turkin ja Venäjän välit alkoivat kiristyä vuoden 1853 alkupuolella. Pääneuvottelijaksi maiden välisiin neuvotteluihin nimitettiin Suomen kenraalikuvernööri A.S. Menšikov. Neuvottelut päättyivät epäonnistuneina. Sota Turkin ja Venäjön välillä syttyi syksyllä 1853.
Venäjän kannalta tilanne huononi ratkaisevasti, kun Ranska ja Britannia liittyivät maaliskuussa 1854 sotaan Turkin puolelle. Kenraalikuvernööri Menšikovin epäonnistuttua meritaistelujen johtajana hän joutui eroamaan Suomen kenraalikuvernöörin ja Venäjän meriministerin virasta keväällä 1855.
Uudeksi kenraalikuvernööriksi nimitettiin virkaa Menšikovin sijaisena vuoden alusta lukien hoitanut baltiansaksalainen kreivi Friedrich Wilhelm Rembert von Berg. Keisari Nikolai I menehtyi saman vuoden keväällä, ja valtaistuimelle nousi hänen poikansa Aleksanteri II.
Aikakausi alkoi toiveikkaasti ja jopa von Haartman totesi voivansa “kuolla vakuuttuneena siitä, että Suomi tulee olemaan onnellisempi kuin koskaan Aleksanteri II valtikan alla”.

Vuoden 1856 aikana von Haartman sai viimeisiä kertoja esiintyä Suomen johtohahmona, henkilönä, jota kuunneltiin ja jolla oli suurta merkitystä. Vieraillessaan Helsingissä maaliskuussa 1856 keisari Aleksanteri II saneli senaatin pöytäkirjaan uudistusohjelman, jonka toteuttamiseen senaatin tuli ryhtyä. Professori Osmo Jussila on tekemänsä jäljitystyön perusteella osoittanut von Haartmanin kyseisen uudistusohjelman “harmaaksi eminenssiksi”, jonka Armfelt valjasti tähän puuhaan.
Suurin osa von Haartmanin laatiman reformiohjelman asioista oli sellaisia, joista hän oli jo aiemmin kantanut huolta.Saaristolaivaston rakentaminen ja rannikoiden puolustus oli askarruttanut häntä sotavuosina, Saimaan kanavan rakennusprojekti oli olut hänelle merkittävä, eikä hän ollut koskaan torjunut rautateiden rakentamistakaan.
Jo edeltävinä vuosikymmeninä von Haartmanin osuus erilaisten käytännöllisiin ammattiin johtavien oppilaitosten perustamisessa oli ollut merkittävä. Metsäopiston perustamista von Haartman oli ehdottanut jo vuonna 1851, mutta silloin se oli kaatunut Menšikovin vastustukseen. Mutta nyt tilanne oli toinen: toukokuussa 1856 von Haartman lähetti asiaa koskevan muistion kenraalikuvernööri Bergille, joka pyysi Armfeltia esittelemään asian keisarille. Metsäoppilaitoksen perustamista ryhdyttiin pohjustamaan ja tutkimaan, ja vihdoin vuonna 1858 avattiin Hämeeseen Lammille Evon metsäopisto.
Saimaan kanava avattiin 7.9.1856. Kenraalikuvernööri Berg oli matkustanut Moskovaan keisarin kruunajaisiin, joten von Haartman sai kunnian avata kanava juhlallisesti liikenteelle. Sekä von Haartman että von Kothen saivat keisarilliset kiitosreskriptit kiitokseksi Saimaan kanavan hallinnosta ja suunnittelusta huolehtimisesta.

Vuoden 1856 loppupuolella alkoi olla selvää, että von Haartmanin valtakausi alkoi olla ohi. Hallitsijanvaihdos oli tuonut muutoksen siihen, millä tavalla suomalaisten virkamiesten haluttiin toimivan: oma-aloitteisia esityksiä ja muistioita ei enää toivottu, ei edes finanssipäälliköltä, joka mitä ilmeisimmin haluttiin pitää lestissään. Hävityn sodan jälkeen Aleksanteri II halusi tehdä eron edeltävään aikakauteen ja toteuttaa tarvitut uudistukset niin nopeasti kuin mahdollista – von Haartmanin moderata durant -periaate ei tässä tilanteessa enää ollut sovellettavissa. Asioiden hidas, rauhallinen ja perinpohjainen harkinta vaihtui aktiiviseen toimiliaisuuteen ja nopeampaan päätöksentekoon.
Sairasteleva von Haartman olisi jälkiviisaasti ajatellen tehnyt itselleen palveluksen, jos olisi vetäytynyt julkisten asioiden hoidosta vuoden 1857 alussa. Ensimmäisen kerran hän myös joutui kokemaan, ettei hänelle myönnetty virkavapautta siinä laajuudessa kuin oli pyytänyt.
Sairaudesta ja vastoinkäymisistä huolimatta von Haartman ei aikonut luovuttaa eikä erota, vaikka useissa Armfeltille kirjoittamissaan kirjeissä vihjailikin eroaikeistaan. Sitä hän ei kuitenkaan toteuttanut, ja joutui siten rämpimään polkunsa loppuun saakka, riitelemään toimintaa ja rahaa vaativan kenraalikuvernöörin kanssa sekä toteamaan jääneensä omine mielipiteineen senaatissa lähes yksin.

Maaliskuussa 1858 senaatissa sattuneessa välikohtauksessa, jossa Berg oli syyttänyt von Haartmania itsevaltaisesta menettelystä ja senaatin syrjäyttämisestä valtionvaroja koskevissa asioissa, senaatti oli äänestyksessä asettunut kenraalikuvernöörin kannalle. Tästäkään tapauksesta von Haartman ei osannut vetää tarvittavia johtopäätöksiä, vaan päätti odottaa, että hänen käskettäisiin erota.
von Haartmanille myönnettiin pyytämättä virkaero 29.4.1858. Iskua oli yritetty lieventää nimittämällä von Haartman tässä yhteydessä Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi, mutta tuskin von Haartman antoi sen hämätä itseään. “Jätän Suomen palvelun, mutta hylkään vastentahtoisesti univormun, jota olen pitänyt 18 vuotta”, kirjoitti von Haartman Armfeltille.
von Haartman lähti Helsingistä 1.6.1858 ilman, että yksikään viranomainen oli häntä saattamassa. Turussa kunniavartio tervehti entistä maaherraa, mutta muuten vallitsi hiljaisuus, myös Lempisaaressa: “Ei lähettejä, ei kuriirikellon kilinää, ja posti toi ainoastaan sanomalehtiä.”

Julkisesta elämästä vetäydyttyäänkin von Haartman jatkoi asioiden seuraamista ja kirjeiden lähettämistä Armfeltille Pietariin. Hänen apuaan ja tietämystään tarvittiin vielä vuoden 1858 aikana, kun keisari Aleksanteri II käski tiedustella tullikysymyksestä pitkällisen kokemuksen omaavan von Haartmanin mielipidettä vuoden 1859 kauppa-asetusta laadittaessa. Toisin sanoen, von Haartmania ei edelleenkään millään muotoa pidetty vanhuudenhöperönä tai edes liian vanhana pohtimaan tärkeitä taloudellisia kysymyksiä.

Vuoden 1859 alussa von Haartmanin analyysi maan silloisesta tilanteesta oli, että Suomi oli ajautumassa kaaokseen. Siinä von Haartman erehtyi, kysymys oli yhteiskunnan modernisoitumisprosessin alusta, mitä hän ei voinut hyväksyä. Uhkan patoaminen, mihin mm. von Haartmanin johtama kansanvalistuskomitea pyrki, heijasti modernisoituvaa yhteiskuntaa, missä yhä harvempi oli omaa tilaansa viljelevä isäntä ja yhä useampi joko maatalous- tai teollisuustyöläinen.
Toisaalta tietynlaisen “maailmanlopun odotuksen tunnelman”, joka von Haartmanin lausumista löytyy, on katsottu syntyneen maailmansuhteiden järkytyksistä hyvin varhaisessa lapsuudessa. Myöhemmät katastrofit vahvistavat tämän käsityksen mukaan varhaisen havaintovirityksen. Henkilökohtaisia katstrofeja, menetyksiä, von Haartmanin elämässä oli enemmän kuin riittävästi.

Vapaaherra Lars Gabriel von Haartman jätti tämän maailman Lempisaaren kartanossa joulukuun 16. päivänä vuonna 1859. Tuona päivänä kivut olivat olleet kovat kello kolmeen saakka iltapäivällä. Lars Gabrielin veljen Carl Danielin mukaan Lars Gabrielin voimien “täydellisen uupumisen kautta tuli helpotus ja kivut lakkasivat niin, että kuolema saapui klo 5 iltapäivällä sen jälkeen, kun von Haartman oli siunannut lapsensa ja ystävällisesti hyvästellyt väkensä ketään unohtamatta”.

Lars Gabriel von Haartman laskettiin 27.12.1859 oman toiveensa mukaan molempien puolisoidensa viereen Mannerheimien hautakammioon Louhisaaren kartanon kappelin läheisyyteen nykyiselle Askaisten hautausmaalle.

Sanomalehdissä von Haartmanin kuoleman jälkeen ilmestyneet nekrologit olivat pidättyväisiä ja välttivät muiden kuin faktatietojen kertomista. Helsingfors Tidningar totesi, että “toivomme, että puolueeton ja yksityiskohtainen elämänkuvaus tästä Suomen ehkä huomattavimmasta valtiomiehestä ei anna odottaa itseään liian kauaa”.

Kristiina Kalleisen teos “Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” on merkittävä jo tietokirjana 1840- ja 1850-luvun Suomesta, ja erityisen paljon uutta kirja tuo aiemmin suhteellisen vähän tunnetun suurmiehemme Lars Gabriel von Haartmanin henkilökuvaan – teoksessa päästään laajaa kirjeenvaihtoa tutkimalla syvälle jo eläessään lempinimen “hänen hirmuisuutensa” saaneen valtiomiehen yksityisiin tuntoihin. Teos on paitsi dramaattinenkin elämäkerta, myös käsiteltävän ajanjakson suomalaisen yhteiskunnan rakenteiden ja toiminnan kattava kuvaus.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

No niin, nyt alkaa olla jo oleellista muutosta positiiviseen suuntaan noissa tartunnoissa. Kanta-Hämekin on palannut takaisin muutaman viikon takaiseen, jolloin jo oikeasti mietittiin, aletaanko siirtyä pikku hiljaa leviämisvaiheesta takaisin kiihtymisvaiheeseen. Ja kun tähänastinen rokotustahtikin on väestöön suhteutettuna tätä kirjoitettaessa kolmanneksi ripeintä, eiköhän tästä vielä hyvä tule.
Sinänsä myönteisestä kehityksestä huolimatta HUS-alue ei vieläkään ole saanut lukemia tyydyttävälle tasolle, ja suhteellinen rokotusmäärä laahaa siellä kolmanneksi viimeisenä. Ilmeisesti alun perin on tehty päätös, että rokotetta toimitetaan sen mukaan, paljonko vanhimpia ikäluokkia asuu missäkin maakunnassa, jolloin voimakkaat kasvukeskukset jäävät vähän mopen osille. Kun pääkaupunkiseudulle muuttaa jatkuvalla syötöllä nuorempaa väkeä, siellä senioriväestön suhteellinen osuus on pieni, ja siitä johtuen tämä nyt sitten menee näin. Jos mitään tasapainottavaa ei oteta käyttöön, taitaa vielä mennä hetki, ennen kuin koko maan tilanne palaa koronaa edeltävään aikaan.
No, nyt joka tapauksessa aletaan jo valmistautua avaamaan valtakuntaa. Kun ei alkuperäiselle vaalipäivälle taida enää olla odotettavissa yhtätoistatuhatta tartuntaa niissä velmuimmissakaan laskelmissa. Joten jos nyt jokainen omalta osaltamme yritämme pitää huolen siitä, ettei tässä asiassa enää minkään sortin takatalvi pääse yllättämään, vai mitä?

Jos haluatte vielä tarkastella rokotusten etenemistä maakunnassamme…

Rokotukset/Kanta-Häme

…ja ne maakunnan muut ajankohtaiset aiheeseen liittyen seuraavasta.

Khshp

Kun tuossa edellä oli faktaa Suomen autonomian ajan alkupuolelta, jos lopuksi piipahtaisi fiktion puolella, tosin autonomian loppupuolen teemoissa, sortovuosiksi kutsutulla ajanjaksolla. Timo Koivusalo yritteli Pekko aikamiespoika -sarjan sekä muutaman taiteilijamuotokuvan lisäksi aikoinaan myös noihin vuosiin sijoittuvaa draamaa ja ohjasi leffan Kaksipäisen kotkan varjossa. Pekko-sarjan lukemia katsojamäärät eivät tavoittaneet, mutta elokuvan soundtrack on hyvinkin kestänyt aikaa, tunnetuimmasta sävelmästä saattaa muodostua jopa jonkinasteinen klassikko.

Tapio & Leppilampi

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute teemumiettinen@suomi24.fi

Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret

Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Heräävä maailma
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: “Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä

Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti

Koski, Markku: “Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008

Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Müller, Thomas: Ihmispeto
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika

Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Rekola, Esko: Viran puolesta
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta

Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – “kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa

Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Tuikka, Timo J: “Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä

Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin

EtusivuKirjatKirjat, päivitys 11.4.