Kirjat, päivitys 12.5.

Se on sitten aika sukeltaa silkan fantasian maailmaan tutustumalla maineikkaaseen alan tekijään, kirjailija John Ronald Reuel Tolkieniin, eli nyt on aika esitellä Colin Duriezin teos Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien. Jos siitä sitten jatkaisi 20.5. käsittelemällä Kimmo Aaltosen toimittaman teoksen Maailmankaikkeus piirtyy kiviin, ja toukokuun keskustalaisen olisi tarkoitus olla vuorossa 27.5. jolloin käsittelyssä olisi Seppo Keräsen teos Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto II
Colin Duriez: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Alkuperäisteos J.R.R. Tolkien. The making of a Legend 2012
Suomentaja Jere Saarainen
Minerva 2012
248 sivua

Taru sormusten herrasta -teossarja lienee useimmille vähintään nimenä tuttu, samoin moni muistaa kirjailijankin nimen, jotkut ovat myös kuulleet kirjailijan kiinnostuksesta suomen kieltä kohtaan. Mutta millaisen elämän eli J.R.R. Tolkien (1892 – 1973), ja miten hän uppoutui luomaansa fantasiamaailmaan? Sitä tarkastellaan tässä tiivistelmässä, jonka aiheena on fantasiakirjallisuuteen eikoistuneen toimittaja-tietokirjailija Colin Duriezin kymmenen vuoden takainen tiivis elämäkerta Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien.

John Ronald Reuel Tolkien syntyi 3. tammikuuta vuonna 1892 Bloemfonteinissa eteläisessä Afrikassa. Hän oli englannin kansalaisten Arthur Reuel ja Mabel Tolkienin esikoispoika. The Bank of Africa oli tarjonnut Arthurille työtä pankin sivukonttorin johtajana Bloemfonteinissa Orange Free Statessa, noin tuhannen kilometrin pässä Kapkaupungista. Kulta- ja timanttiesiintymät olivat laajentaneet alueen pankkitoimintaa. Mabel, tyttönimeltään Suffield, oli muuttanut Arthurin perässä Afrikkaan hieman tätä myöhemmin. Häät pidettiin huhtikuussa 1891 Kapkaupungin anglikaanisessa katedraalissa.
Perhe asui pankin yläkerrassa Maitland Streetillä. Mabel kirjoitti esikoisestaan Englannissa asuneelle anopilleen: “Lapsi näyttää aivan keijukaiselta, kun hänet on puettu valkoisiin röyhelöihin ja valkeisiin kenkiin. Mielestäni hän näyttää ilman vaatteita vähintään haltialta.”

Mabel halusi varjella pienokaistaan maailman vaaroilta. Mutta eräästä lapsuutensa vaaratilanteesta Ronaldilla oli vielä viimeisinä vuosinaankin hataria muistikuvia.
Juoksennellessaan perheen suuressa puutarhassa leikki-ikäinen Ronald oli saanut provosoitua pitkässä heinikossa lymyilleen suuren ja karvaisen paikallisen lintuhämähäkin puraisemaan. Hän säntäsi itku kurkussa sisälle, missä lastenhoitaja kaikeksi onneksi imi tyynesti myrkyn pois.
Ronald muisti itkunsa ja juoksunsa, mutta hämähäkistä ei ollut jäänyt muistikuvaa. Tapahtuma on kuitenkin saattanut vaikuttaa hänen tarinoihinsa monista jättiläishämähäkeistä – esimerkiksi muinaisesta Ungoliantista, joka hotkaisi kitaansa alkuaikojen Keskimaan valon, sekä tämän jälkeläisestä Shelobista, jonka hobitit Frobo ja Sam kohtasivat vaarallisella matkallaan synkkään Mordoriin, Pimeyden Ruhtinaan valtakuntaan.
Muutamaa vaaratilannetta enemmän Mabel oli kuitenkin enemmän huolissaan lapsensa terveydestä painostavan kuumassa ilmastossa pölyisillä ruohoaavikoilla.

Pariskunnan toinen poika Hilary syntyi 17. helmikuuta vuonna 1894. Hän oli vankempaa tekoa kuin isoveljensä, jonka terveys heikkeni ankarissa olosuhteissa.
Myös lasten vanhemmat huomasivat, ettei jatkuva kuumuus tehnyt hyvää esikoiselle. Lopulta Arthur alkoi valmistella perheen Englannin-matkaa. Vaimon ja lasten oli tarkoitus matkustaa edellä ja Arthurin oli määrä seurata perässä myöhemmin.

Ronald muisti, kuinka hänen isänsä maalasi nimen A.R. Tolkien perheen matka-arkun kylkeen, kun Mabel ja pojat olivat lähdössä. Se oli Ronaldin viimeinen muistikuva isästään, ja hän säilytti arkun muistona noista ajoista. Hän esiintyi itse eräässä puoli vuosisataa myöhemmin kirjoittamassaan tarinaluonnoksessa The Notion Club Papers nimellä John Arthurson, John Arthurin poika.

Arthur sairastui reumakuumeeseen ja kuoli odottamattomasti, vain 39-vuotiaana. Hänet haudattiin Bloemfonteinin anglikaaniselle aautausmaalle.
Isänsä kuoleman jälkeen Ronald ei enää palannut eteläiseen Afrikkaan.

Mabelista tuli vähävarainen yksinhuoltaja, ja hän muutti lastensa kanssa Sareholen maaseudulle. Heidän uusi kotinsa Gracewell 5´ssä oli tyylikäs ja tilava paritalo, joka sijaistsi n. puolentoista kilometrin päässä Birminghamin tuolloisen keskustan eteläpuolella. Vaikka he asuivat aivan suurkaupungin liepeillä, talo sijaitsi keskellä Worchestershiren maaseutua. Seudulla liikkui vain hevosia rattaineen, ja se oli kuin “kauan sitten, kun maailma oli hiljaisempi, melua oli vähemmän ja vihreyttä enemmän” (Tolkienin kuvaus Keskimaan Konnusta Hobitissa).

Sareholen vanha mylly, korkeapiippuinen vanha tiilirakennus, teki Ronaldiin suuren vaikutuksen. Se kävi tuolloin höyrymoottorilla, mutta pieni joki virtasi yhä sen suuren siipirattaan ali. Mylly ja pelottava myllärin poika kiihottivat Ronaldin ja Hilaryn mielikuvitusta.
Ronald ja Hilary nimesivät myllärin hirvittävän pojan Valkomöröksi. Hilary on kertonut myös paikallisesta maanviljelijästä, Mustamöröstä, joka pelotteli seudun lapsia.

Ronald kertoo vuosia myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä, kuinka vanha mylläri ja tämän poika saivat hänet pikkupoikana kauhun ja ihmetyksen valtaan. Toisessa kirjeessään hän kertoi eläneensä varhaiset vuotensa “‘Shiren’ (‘Kontu’) esimekaanisessa maailmassa”. Hän kirjoitti myös olevansa oikeastaan itse hobitti, vaikkakin sellaiseksi turhan isokokoinen. Hobittien tapaan hän jumaloi puutarhoja, puita ja maatiloja, joilla ei käytetty koneita. Hänkin poltteli piippua ja piti yksinkertaisesta ruoasta.
Hobittien tapaan myöskään Ronald ei juuri matksutellut. Taru sormusten herrasta -trilogiassa hän kirjoitti Hobittilan myllystä Virran varressa, joka purettiin ja korvattiin tiilirakennuksella, joka saastutti maan ja ilman. Tolkienin Hobittia, Sormusten herran edeltäjää, varten laatimassa tarkassa Hobittilan kuvauksessa on paljon yhteneväisyyksiä kirjailijan lapsuudenmaisemiin Sareholen maalaisraitilla myllyn läheisyydessä.

Luultavasti Ronald kypsytteli samoihin aikoihin Sareholessa toistakin hänen teostensa keskeistä ajatusta. Hän alkoi uneksia toistuvasti suuresta tulvasta, vihreästä aallosta, joka vyöryisi maan yli. Lopulta unikuvat kehittyivät Keskimaan kuvitteelliseksi maailmaksi, mihin Kontukin kuului.
Ronald muokkasi unestaan fiktiivisen kertomuksen Númeronin tuhosta, joka muistutti muinaista kertomusta Atlantiksen vajonneesta valtakunnasta.

Mabel ja hänen May-sisarensa liittyivät roomalaiskatoliseen kirkkoon, vaikka hänen unitaristi-isänsä ja edesmenneen aviomiehen baptistisukulaiset vastustivat päätöstä ankarasti. Nämä lopettivat taloudellisen tukensa yksinhuoltajaäidille, ja perhe joutui aiempaa ahtaammalle. Äiti ja pojat muuttivat maaseutukodistaan kaupunkialueelle Moseleyhin, ja vuotta myöhemmin King´s Heathin aseman läheiseen kortteliin.
Uuden kodin takana kulki rautatie, ja pojat tottuivat vähitellen hiilivaunujen kitinään, joka syntyi, kun vaunuja vaihdettiin lyhyelle hiilivarastolle vievälle sivuraiteelle. Junat toivat satojen kilometrien päästä Etelä-Walesin kaivoslaaksoista hiilivaunuja Birminghamin kukoistavan teollisuuden tarpeisiin. Ronald luki vaunujen kylkiin kirjoitettuja sanoja: niissä oli walesiläisia paikannimiä, kuten Blaen-Rhondda, Maerdy, Nantyglo ja Tredegar.

Vuonna 1971 BBC´lle antamassaan haastattelussa J.R.R. Tolkien kertoi, kuinka merkittäviä junanvaunujen walesinkieliset paikannimet olivat hänen uransa kannalta. Näistä poikavuosien kokemuksista syntyivät myöhemmin tarinat Keskimaasta, joka oli hobittien, haltioiden ja synkempien olentojen, kuten peikkojen ja lohikäärmeiden, mielikuvitusmaailma.
Tolkien kertoi innostuksestaan: “Walesin kielen tyyli ja äänteet ovat aina viehättäneet minua enemmän kuin minkään muun kielen; vaikka törmäsin siihen aluksi vain hiilivaunuissa, olen aina halunnut tietää, mistä siinä on kysymys.” Tolkien kertoi myös, että hänen tarinansa syntyvät lähes aina nimistä, eikä toisinpäin.
Tolkienin kertoman mukaan nykyaikaisista kielistä aluksi wales ja myöhemmin suomi vaikuttivat eniten hänen kirjoituksiinsa, kuten Sormusten herra -trilogiassa.

Myöhemmin Tolkienit muuttivat koruttomaan asuintaloon Oliver Roadille, joka oli tuolloin lähes slummialuetta.

Kun Ronald oli 12-vuotias, hänen äitinsä Mabel menehtyi diabetekseen, johon ei vielä tuohon aikaan ollut hoitoa.

Ronald on kuvannut äitiään todella lahjakkaaksi, kauniiksi ja läykkääksi. Hän joutui katsomaan vierestä äitinsä kärsimyksen- ja suruntäyteistä elämää. Hän uskoo, että äiti kuoli, koska perheen nonkorformistikirkkoon (valtion kirkon alaisuuteen sopeutumattomat) kuuluneet sukulaiset “vainosivat” tätä roomalaiskatolisen vakaumuksen vuoksi.

Ronaldin ajatukset pyörivät jo nuoresta pitäen äidin ja isän ympärillä, ja vanhempien kuolema vaikutti syvällisesti hänen persoonallisuutennsa. Hän piti Arthurin Tolkieneja ja Mabelin Suffieldeja täysin eriluonteisina sukuhaaroina ja koki itse kuuluvansa enemmän Suffieldeihin. Suffieldin sukulaiset olivat hänen mielestään perienglantilaisia, ja sukuhaaran juuret olivat Worchestershiren Eveshamin alueella.
Ronald viehtyi suvun kotiseudun Länsi-Midlandsin murteisiin ja maastoon. Hänen äitinsä edusti kaikkea, mitä hän Suffieldeissa arvosti. Worcestershire ja vanha kotiseutu Sarehole olivat hänen henkinen kotinsa.
Tolkienin ja Suffieldin sukujen eroavaisuudet korostuivat entisestään Ronaldin mielessä sen jälkeen, kun hänen äitinsä kääntyi katolilaiseksi. Tolkienit olivat nonkonformisteja, kuten Suffielditkin, mutta äidin uusi uskonsuuntaus liittyi pojan mielessä perimmältään Englantiin ja Länsi-Midlandsiin sekä juonsi juurensa keskiajalle saakka. Ronaldin oma roomalaiskatolinen vakaumus kytkeytyi aina kiinteästi hänen äitiinsä.

Mabel siirsi testamentissaan lasten huoltajuuden isä Francis Morganille, sillä hän halusi poikien pysyvän roomalaiskatolilaisina.
Isä Francis kantoi velvollisuutensa lapsia kohtaan tunnolllisesti. Tosin käytännön syistä hän ei pystynyt majoittamaan näitä. Asumisjärjestelyt lutviutuivat siten, että Mabelin pikkuveli Will oli kuollut aiemmin samana vuonna, ja hänen leskensä Beatrice, poikien Bea-täti, suostui ottamaan pojat luokseen. Isä Francisille tämä sopi hyvin, sillä Bealla ei ollut vahvoja uskonnollisia mielipiteitä.
Isä Francis huomasi vasta vuosia myöhemmin, kuinka onnettomia pojat olivat tätinsä luona. Täti antoi pojille ruokaa ja yösijan, mutta suhtautui näihin melko kylmästi, mikä saattoi johtua hänen aviomiehensä äskettäisestä menehtymisestä.

Ronald ja Hilary oppivat tuntemaan Edgbastonin asuinalueensa perin pohjin. Stirling Roadin lähellä sijaitis Waterworks Road, joka oli nimetty paikallisen vesilaitoksen mukaan. Tietlä katsottuna horisontista erottui ensimmäisenä kaksi maamerkkiä, joita paikalliset kutsuivat “kahdeksi torniksi”.
Toinen torneista oli paikallisen viktoriaanisen vesilaitoksen sinisistä ja punaisista tiilistä uusgoottilaiseen tyyliin rakennettu savupiippu. Ja se toinen oli 1700-luvulla rakennettu kapea ja elegantti torni, jota paikalliset kutsuivat nimellä Perrot´s Folly, Perrotin hullutus. Tornin lähellä oli Humphrey Perrottin mökki, joka oli aiemmin sijainnut metsästyspuiston liepeillä.
Monet ovat arvelleet, että nämä tornit ovat olleet esikuvina Sormusten herran toisen osan kahdella tornille. Tolkien ei kuitenkaan koskaan kertonut kustantajalleen yksiselitteisesti, mihin kirjasarjan toisen osan kaksi tornia viittasivat, joten varmuutta asiasta ei ole.
Joka tapauksessa, Ronaldin lapsuudessa vesilaitoksen tornin lähistöllä kävi jatkuva hyörinä. Tornin vieressä sijaitsivat konehuone, höyrykattila ja työpajat. Toisinaan valtavasti savupiipusta purkautui jyskyttävien pumppujen sästyksellä mustaa savua – kuten Sarumanin Orthancista.

Ronaldin tiedonjano oli sammumaton, ja Edgbastonissa oli paljon kiinnostavaa tekemistä. Hän saattoi noihin aikoihin törmätä edgbastonilaiseen Drogoon, jonka nimeä hän lainasi myöhemmin Sormuksen herraansa.
Kirjassa Drogo Reppuli on Frodon isä ja Bilbon pikkuserkku. Ja Domesday Bookin mukaan Drogo Whitleyläinen toimi Edgbastonin kylän lordina pian normannivalloituksen jälkeen vuonna 1086.

West Midlandsin nimistö muistuttaa huomattavasti Tolkienin Konnun nimimaailmaa. Ronald tiesi esim. Sam Gamgee -nimisen henkilön (tohtori Joseph Sampson Gamgee). Tämän kuuluisan kirurgin leski asui toisella puolella katua Ronaldin Stirling Roadin -asunnosta katsottuna.
Paikalliset kutsuivat pumpulia nimellä Gamgee, sillä tohtori Gamgee oli aineen itse kehittänyt. Lisäksi Gamgee oli kuuluisuuksien Joseph Listerin ja Louis Pasteurin ystävä.
Tolkien on käyttänyt teoksissaan myös kotiseutunsa Hagle Roadilla sijainneen pubin nimeä. Oluthuone sijaitsi hänen ja Hilaryn koulumatkan varrella. Sormusten herrassa The Ivy Bush (Muratti) oli Frodon, Samin ja heidän ystäviensä lempimajatalo, joka sijaitsi Virranvarren tiellä Hobittilassa.

Kesälomien aikaan isä Francis keskusteli paljon poikien kanssa. Muutaman lomapäivän jälkeen vuonna 1907 hänelle selvisi, etteivät Ronald ja Hilary viihtyneet Bea-tätinsä luona Stirling Roadilla. Niinpä hän alkoi etsiä näille mieluisampaa asuinpaikkaa.
Isä Francisin mieleen tuli rouva Faulkner. Tämän aviomies oli viinikauppias, ja viinit kiinnostivat myös hengenmiestä, Francisin suku kun oli toiminut alalla.
Rouva Faulkner osallistui aktiivisesti seurakunnan toimintaan ja majoitti ihmisiä kotonaan Duchess Road 37´ssä. Hän järjesti musiikki-iltamia, joissa kävi säännöllisesti pappeja.
Kun pojat muuttivat uuteen majapaikkaansa alkuvuodesta 1908, Ronald tapasi Edith Brattin, joka osallistui musiikki-iltamien järjestämiseen. Hän oli lahjakas pianisti, joka asui kerrosta Tolkieneja alempana. Myös hän oli orpo.
Nuoret rakastuivat pian toisiinsa.

Edithin äiti Frances oli kasvattanut tyttärensä yksin. Ei ole tiedossa, mitä Edithille oli kerrottu tämän isästä. Mutta koska Brattin perhe tiesi isän nimen, luultavasti se oli myös Edithin teidossa.

Pian Ronald ja Hilary alkoivat juonitella yhdessä Edithin kanssa monenlaista rouva Faulknerin, Duchess Roadin “Vanhan Rouvan”, pään menoksi.
Pojilla oli Faulknerin valtakunnassa aina nälkä, joten he päättivät ottaa ohjat omiin käsiinsä. Edith sai sisäkön avulla salakuljetettua herkkupaloja keittiöstä. Ronald ja Hilary laskivat korin alas toisen kerroksen huoneestaan, ja sapuska laitettiin siihen. Ja silloin kun Vanha Rouva ei ollut kotona, pojat kävivät toisinaan Edithin huoneessa salaisella juhla-aterialla.

Juonittelu meni kaiken aikaa pidemmälle, ja Edith ja Ronald alkoivat tavata salaa Birminghamin teehuoneissa. Heidän suosikkikuppilassaan oli terassi kiireisen katutason yläpuolella. Heillä oli tapana heitellä tähystyspaikaltaan sokeria ohi kulkevien ihmisten hattuihin. Ja kun sokerikulho oli tyhjä, he vaihtoivat pöytää.
Ronald ja Edith sopivat oman merkkivihellyksen ja tulivat tempuissaan entistäkin rohkeammiksi. Kun Ronald kuuli vihellyksen nukkumaanmeno- tai heräämisaikaan, hän ryntäsi ikkunaan. Ulos kurkottautuessaan hän näki Edithin alemman kerroksen ikkunassa. Toisinaan he keskustelivat öisin tuntikausia. Noihin aikoihin Edith piti tapanaan kutsua Tolkienia Johniksi.

Edith oli saavuttamassa täysi-ikäisyyden, hänen 21-vuotispäivänsä oli parin kuukauden kuluttua, muutama viikko sen jälkeen, kun Ronald täyttäisi kahdeksantoista. He suunittelivat iltapäiväistä pöyräilyretkeä Lickey Hillsille.
Ronald ja Edith lähtivät matkaan eri aikoihin, tapasivat mäen päällä ja palasivat kumpikin omia aikojaan.

Rakastavaiset oli kuitenkin nähty yhdessä teellä. Ja lopulta tieto kulkeutui myös isä Francisille. Ronaldin huoltaja pelkäsi, että suhde Edithiin häiritsisi pojan keskittymistä Oxfordin-kokeisiin. Ja pian hänelle selvisi, että nuoret olivat tavanneet toisiaan jo pitkään. Hän päätti vaatia Ronaldia ja Edithiä lopettamaan salaisen yhteydenpitonsa.

Pian Ronaldilla oli kaksi huolenaihetta yhden sijaan. Hän ei enää saanut tavata Edithiä eikä myöskään saanut tavoittelemaansa stipendiä Oxfordiin. Ja Ronaldin elämä synkkeni entisestään tammikuussa 1910, kun hänen huoltajansa löysi veljeksille uuden asuinpaikan Edgbaston Roadin toiselta puolelta Highfield Road 4´stä.
Epätoivoinen Ronald päätti keskustella asiasta Edithin kanssa. He tapasivat salaa jalokiviliikkeessä, josta he ostivat toisilleen lahjat; Ronald antoi Edithille rannekellon tämän 21-vuotislahjaksi ja sai Edithiltä mustekynän 18-vuotislahjaksi.
Seuraavana päivänä Ronald ja Edith juhlivat Edithin syntymäpäivää kahvilassa. Edith kertoi Ronaldille aikovansa muuttaa Cheltenhamiin, joka oli lähellä hänen syntymäpaikkaansa – hänellä oli aikuisia ystäviä, jotka pyysivät häntä asumaan luokseen. Kummankin mielestä tämä oli hyvä suunnitelma.

Ronald ja Edith nähtiin jälleen yhdessä, ja jälleen tämä tuli isä Francisin tietoon. Tämä teki yksiselitteisen ratkaisun. Ronald ei saanut nähdä Edithiä eikä edes kirjoittaa tälle ilman lupaa ennen omaa 21-vuotispäiväänsä. Ronaldin huoltaja kaiketi pelkäsi Ronaldin epäonnistuvan Oxfordin kokeissa toistamiseen.

Ronald ei aikonut missään olosuhteissa kapinoida isä Francisin käskyä vastaan, sillä tämä oli ollut äidin kuoleman jälkeen Ronaldin tärkein aikuinen.
Edith piti elämästään Cheltenhamissa enemmän kuin oli uskonut. Ronald ei ottanut häneen yhteyttä, ja jonkin ajan kuluttua Edith meni kihloihin nuoren maanviljelijän, ystävänsä veljen George Fieldin kanssa.

Ronald sai toisella yrittämällä stipendin Oxfordiin, mutta hänen saavutuksensa King Edwardin koulussa eivät olleet olleet mainittavia. Hän olisi ansainnut suuremman stipendin, mutta harrastustoiminta häiritsi hänen valmistautumistaan. Hän osallistui pelaajana säännöllisesti rugbyotteluihin ja väittelyseuran toimintaan, upseerikoulutukseen sekä omistautui ennen kaikkea muinaisille kielille, liittyivätpä ne sitten reaali- tai mielikuvitusmaailmaan. Hänen rohkea ensipuheensa väittelyseurassa oli vetoomus naisten emansipaation puolesta aikana, jollooin naisilla ei vielä ollut äänioikeutta: “…tämä laitos antaisi tukensa militanttien suffragettien tavoitteille ja taktiikalle.”
Ronaldin ulosanti ei kuitenkaan aina ollut yhtä sujuvaa kuin hänen argumenttinsa.

Ronald oli alkanut vähitellen saada uusia ystäviä. King Edwardin koulun kirjastosta tuli Ronaldin kavereiden kohtaamispaikka. He rikkoivat koulun sääntöjä, jotka kielsivät ruoan ja juoman nauttimisen kirjastossa, ja salakuljettivat sinne teetä ja välipaloja. Vuosia myöhemmin kaveriporukka muisteli tonnikalapurkkia, jonka joku oli tuonut ja josta kukaan ei ollut pitänyt. Purkki joutui ylös hyllylle joidenkin kirjojen päälle ja jäi sinne, kunnes se muistutti olemassaolostaan sietämättömällä hajulla.
Kirjastossa syntyi Teekerho – nimi, jolla kaveriporukka aluksi kutsui itseään.

Ronald ystävystyi Christopher Wisemanin kanssa heidän pelatessaan rugbya yhdessä ja he kutsuivat toisiaan Suuriksi kaksosveljiksi. Wiseman oli lähtöisin tunnetusta birminghamilaisesta metodistiperheestä, mutta hän piti katolilaista Ronaldia hengenheimolaisenaan. He olivat molemmat kiinnostuneita brittiarkeologiasta, kuningas Arthurista, muinaisista kirjoituksista ja kielistä. He keskustelivat innostuneesti mistä tahansa asiasta.
Wiseman oli Ronaldia enemmän kiinnostunut modernista tieteestä (vaikka Ronaldin omat muodolliset kielentutkimukset olivatkin sinänsä hyvin tieteellisiä). Wisemanin mielestä tieteellisyys ja kristillinen vakaumus eivät olleet keskenään ristiriidassa.

Vuonna 1905 avattu Barrow´s Storesin kahvila olit tärkeä maamerkki kaupungin keskustassa. Siellä kokoontui Barrowin seura, joka käytti aluksi lyhennettä B.S. (Barrovian Society). Kun se myöhemmin yhdistyi alkuperäiseen Teekerhoon (Tea Club, T.C.), samanmielisten ystävysten yhteisön nimeksi tuli T.C.B.S.

Yksi Ronaldin ystävistä T.C.B.S.´n ydinjoukossa oli Rob Gilson. Hän oli Ronaldin ja Wisemanin tapaan liittynyt ryhmään jo sen alkuaikoina. Robert Quilter Gilson oli arvostetun King Edwardin rehtorin poika.
Gilson ei kuitenkaan ollut Ronaldin kanssa yhtä läheinen kuin Wiseman ja eräs toinen opiskelija, johon tämä tutustui hieman myöhemmin. Mainittu uusi läheinen ystävä oli Ronaldia pari vuotta nuorempi Geoffrey Bache Smith.

Yksi Ronaldin tärkeimmistä löydöistä King Edwardin ajan lopulla oli suomalainen kansalliseepos Kalevala. Vanhemmalla iällä hän viittasi Kalevalan maailmaan tarinassaan lohikäärmeensurmaajasta Túrin Turambarista, jossa päähenkilö nai tietämättään oman sisarensa.

Ronald jakoi ysätvänsä läheisimpiin ja vähemmän läheisiin. T.C.B.S.´n jöäsenistä Wiseman ja Smith kuuluviat selkeästi ensimmäiseen luokkaan ja myös Gilson liittyi myöhemmin heidän joukkoonsa.
Ronaldilla oli muitakin tärkeitä tuttavia T.C.B.S.´ssä, jotka kuitenkin jäivät luultavasti toiseen kategoriaan. Ryhmään kuului mm. monia opiskelukavereita King Edwardista: Sidney Barrowlough, Kenneth “Tea-Cake” Barnsley sekä veljekset Wilfred Hugh Payton (“Whiffy”) ja Ralph Stuart Payton (nuorempi Payton, jota siitä syystä kutsuttiin nimellä “The Baby”).

Ronaldin läheinen ystävä Vincent Throught oli erityistapaus. Hän kuului Ronaldin ja Wisemanin kanssa T.C.B.S.´n varhaisimpiin jäseniin. Hän sairastui syyslukukaudella 1911, kun Ronald aloitti opintonsa Oxfordissa. Throught matkusti pois Birminghamin savuisesta ilmasta Cornwalliin toipumaan, mutta kuoli yllättäen tammikuussa 1912 kahdenksantoistavuotiaana, vain muutama kuukausi klubin perustamisen jälkeen.

Koulukavereiden lisäksi myös opettajasuhteet olivat tärkeitä Ronaldin kehitykselle. Hänen luokanvalvojansa George Brewerton johdatti hänet (Geoffrey) Chaucerin, 1300-luvulla eläneen englantilaiskirjailijan pariin oikeaoppisella ääntämyksellä ja lainasi Ronaldille muinaisenglannin kieliopin. R.W. Reynoldsilta Ronald oppi kirjallisuuskritiikkiä.
Koulussa oli niin korkeatasoista klassisten kielten opetusta, että Ronald pystyi keskustelemaan ystäviensä kanssa kreikaksi tai latinaksi. Ja omien yksityisten “harrastustensa” avulla Ronald saattoi yllättää kuulijansa lisäämällä sekaan myös sujuvaa gootin kieltä tai muinaisenglantia.

Vuoden 1912 joululomalla Ronald odotti innolla 21. syntymäpäiväänsä. Muutaman viikon kuluttua hän viimein voisi ottaa yhteyttä Edithiin. Isä Francisin määräämä tapaamiskielto päättyisi, eikä tämä enää olisi Ronaldin huoltaja.
Ronald vietti osan lomasta Incledonien luona. Setä Walter, täti May (Ronaldin äidin sisar) sekä Marjorie ja Mary kuuluivat hänen lempisukulaisiinsa. Lomalla esitettiin perinteinen näytelmä, ja tällä kertaa se oli Ronaldin omaa käsialaa. Näytelmä oli nimeltään The Bloodhound, the Cher, and the Suffragette. Kertomus muistutti suosittuja Sherlock Holmes -tarinoita, mutta siinä näkyivät Ronaldin omat elämänkysymykset.
Näytelmässä esiintyi kadonnut perijätär Gwendoline Goodchild, joka asui samassa talossa köyhän opiskelijan kanssa. He olivat rakastuneet, ja perijätär voisi mennä pojan kanssa naimisiin täyttäessään kahden päivän kuluttua 21 vuotta. Ehtona oli, ettei tytön isä saisi löytää tätä ennen syntymäpäivää.
Näytelmässä Ronald esitti toista päähenkilöä, kuuluisaa the Bloodhound (Vainukoira) -nimellä tunnettua etsivää, oikealta nimeltään Sexton Q. Blake-Holmes, joka esiintyy muille päähenkilöille tutkijana, professori Joseph Quilterina. Ronald lainasi hahmolleen osan T.C.B.S.´n ystävänsä Robert Quilter Gilsonin nimeä.
Se ei ole tiedossa, perikö Edithin äiti mitään isältään, jota Edith oli liian nuori musitamaan. Kadonnut perijätär viitasi kuitenkin itsestään selvästi Edithiin ja köyhä opiskelija Ronaldiin. Vaikka Ronald tiesi voivansa ottaa vapaasti yhteyttä Edithiin, hän pelkäsi, ettei isä Francis suostuisi hänen aikomukseensa mennä naimisiin ensirakkautensa kanssa.

Oxfordissa opiskelemisen Ronald aloitti lokakuussa 1911. Hän sai valita oman erityisalansa, vertailevan filologian, joka tutkii historiallisesti kieliä ja kulttuureja sekä vertailee kieliä toisiinsa.
Perjantaina 3. tammikuuta vuonna 1913 Ronald viimein täytti 21 vuotta. Kevätlukukauden alkuun oli vielä viikko aikaa.
Kun vuorokausi vaihtui, Ronald ponkaisi punkastaan välittömästi ja alkoi kirjoittaa Edithille kirjettä.

Kirjeen sanoma oli yksinkertainen: Ronaldin tunteet eivät olleet sammuneet pakkoeron jälkeen ja hän pyysi Edithiä vaimokseen. Seuraavana päivnä Ronald lähetti kirjeen toiveikkaana matkaan.
Edith vastasi muutaman päivän kuluttua. Ronald sai tietää, että Edith oli kihloissa ystävänsä veljen, maanviljelijä George Fieldin kanssa. Tämä oli Edithin mukaan hyvä mies, ja Ronaldin nuoruudenrakkaus uskoi, että Fieldistä tulisi kunnollinen aviomies.
Edith kertoi epäilleensä pitkän eron aikana, ettei Ronald enää välittänyt hänestä. George oli ainoa Edithin tuntema nuori mies Cheltenhamin pienissä piireissä, ja hän koki, ettei kukaan muu huolinut häntä.
Edith kuitenkin vihjaisi, että Ronaldin kirjoittama rakkaudentunnsutus vaikutti hänen tuntemuksiinsa.

Ronald ymmärsi vihjeen ja tarttui toimeen. Lomaa oli vielä muutama päivä jäljellä.
Keskiviikkona, viisi päivää kirjeen lähettämisen jälkeen, Ronald matkusti junalla Cheltenhamiin.

Edith ja Ronald halusivat keskustella rauhassa, kävelivät maaseudulle ja istuutuivat rautatiesillan pilareille jutustelemaan. Lopulta Edith teki päätöksensä: maajussi ei saisi morsianta, Ronaldin matkaan hän halusi.

Ronald Tolkien palasi lomaltaan Oxfordiin sydän riemusta pakahtuen. Hän oli toistaiseksi valmistautunut kokeisiinsa kehnonpuoleisesti, mutta nyt lukemiseen löytyi uutta motivaatiota. Olihan hän nyt vastuussa yhteisestä tulevaisuudesta Edithin kanssa.
Mutta ei Tolkien siitäkään huolimatta ihmeisiin psytynyt. Hän yritti kuroa muutamassa viikossa kiinni siihen saakka laiminlyömänsä antiikintutkimuksen opinnot, mutta joutui tunnustamaan, että aika loppui kesken.
Kokeen tarkastaja kutsui Tolkienin latinankoetta “enimmäkseen lukukelvottomaksi” ja kreikkalaisen runouden kokeen yhteydessä hän nimitti Tokienin käsialaa “ruokottomaksi”. Ronald oli pettänyt sekä Edithin että oman luottamuksensa.
Peli näytti olevan menetetty.

Tolkienin tutorit kuitenkin tunnistivat tämän erinomaiset filologinkyvyt. He ehdottivat tälle siirtoa klassisten aineiden puolelta englannin kielen ja kirjallisuuden oppisuuntaan. Myös Tolkienin stipendiä suostuttiin jatkamaan, vaikka se olikin alun perin tarkoitettu klassisten aineiden tutkintoa varten.
Seuraavana eli kolmantena lukuvuotena Tolkien alkoi opiskella englannin kielen laitoksella. Nyt hän paneutui opintoihin kaikella tarmollaan. opinto-ohjelman ulkopuolinen toiminta ja “harrastukset” liittyivät yhä kiinteämmin hänen opintoihinsa.

4. elokuuta vuonna 1914 Saksa hyökkäsi Belgiaan ja Iso-Britannia julisti sodan Saksalle. Sitten useiden liittolaissuhteiden Euroopassa sodanjulistus seurasi toistaan. Alkoi ensimmäinen maailmansota.
Parin viikon kuluttua sodan syttymisestä Ronald matkusti Edithin luokse. Hänellä oli tämän kanssa paljon keskusteltavaa yhteisestä tulevaisuudesta. He yrittivät ymmärtää sodan seurauksia, mutta kumpikaan ei osannut aavistaa, miten maailma tulisi muuttumaan. Tuolloin monet arvelivat, ettei sota kovin kauan kestäisi.

Tolkienin mieli työskenteli kuitenkin yhtä vilkkaasti kuin aina ennenkin. Hän oli mielestään joutunut aiemmin lukemaan Oxfordissa melko pitkästyttäviä teoksia, mutta 700-luvulla elänen Cynewulfin runon Crist (Kristus) säkeet saivat hänet kiinnostumaan.
Katkelma muinaisenglannilla kirjoitetusta Cristista:

“Eala Earendel engla beorhtast
ofer middangeard monnum sended.”

Katkelman voi kääntää seuraavasti: “Terve, Earendel, enkeleistä kirkkain, lähetetty keskimaan päälle ihmiskunnan keskelle!”

Tolkienia kiehtoi nimi Earendel, jossa oli hänen makuunsa “jotain hyvin kaukaista, outoa ja kaunista – jotain, mikä oli muinaista Englantia kaukaisempaa”. Hänen mielestään muinaisessa englannissa oli vihjauksia kielen taustalla olevaan mytologiaan.
Saattaa olla, etttä Tolkien noihin aikoihin alkoi ajatella, että jokaisen kielen taustalla on oma muinainen mytologiansa. Hän alkoi myös uskoa – ja tämä on yhtä tärkeää – ettei ole olemassa mytologiaa ilman kieltä tai kieltä ilman mytologiaa. George Steiner on kuvannut nuoren Tolkienin oivallusta, kun tämä alkoi kehitellä omia kieliään: “Pian Tolkien sai suuren oivalluksensa: kieliopissa ei ole elämää ilman mytologista sisältöä, ilman yhdistelmää todellisesta ja kuvitteellisesta maailmasta, joka mahdollistaa ihmisten puheen kannalta elintärkeän yhdistelmän tiedonvälitystä ja salaisuuksia.”

Tolkien ei käyttänyt käsitettä mytologia tarkoittamaan epätotta, vaan uskottuja tai ainakin joskus uskottuja asioita. Kieli sisältää oman tapansa hahmottaa maailmaa. Elämänsä loppupuolella Tolkien kertoi, että häntä innoittaneet Crist-runon säkeet olivat “haltioituneita sanoja, joiden perustalle koko mytologiani lopulta syntyi”.

Viittaus salaperäiseen Earendeliin innoitti Tolkienin kehittelemään omaa mytologiaansa, josta kehittyi lopulta yhtenäinen kokoelma taruja ja kertomuksia. Ne selittivät jopa Keskimaan universumin synnyn. Hän ei vielä tiennyt, millainen maailmasta tulisi, mutta alkoi kirjoittaa Eärendil Merenkävijästä. Siitä hetkestä lähtien Tolkienin mytologia alkoi muotoutua.

Tarina Eärendelin elämästä ja matkasta on yksi Tolkienin varhaisimmista kaunokirjallisista katkelmista. Vuosien mittaan hän alkoi laajentaa tarinaa koko Keskimaan historiaksi, jota hän ei koskaan saanut valmiiksi. Eärendelin tarinan peruspilarit ovat kuitenkin selkeitä ja kertomus on merkittävässä osassa Silmarillionissa, keskeneräiseksi jääneessä laajassa tarinoiden ja selitysten kokoelmassa Hobitin ja Sormusten herran taustalla.
Eärendil on tärkeässä osassa Silmarillionin loppuratkaisussa. Hänen jälkeläistensä kautta Silmarillionin henkilöhahmot liittyvät myöhempien aikojen historiaan, erityisesti Sormusten herran tapahtumiin.

Britanniassa ei ollut yleistä asevelvollisuutta, joten periaatteessa värväytyminen oli täysin vapaaehtoista. Tolkien halusi kuitenkin osallistua ja ilahtui mahdollisuudesta käydä opintojensa ohessa upseerikoulutuksessa. Hänen oli ollut vaikeaa kieltäytyä opintojen keskeyttämisestä, ja mahdollisuus piristi häntä huomattavasti. Tolkienia ei haitannut osallistua edes sulkeisharjoituksiin läheisissä yliopiston puistoissa, viikoittaisille sotilasluennoille tai kartanluku- ja merkinantoharjoituksiin, joissa hän kävi vapaina iltapäivinään.

Sodan ilmapiiri kiihotti oudolla tavalla Tolkienin mielikuvitusta. Duriez arvelee osasyynä olleen tavallisen elämän merkityksen korostuminen. Myös Tolkienin fantasiamaailmassa korostuu tavallinen elämä, ja siksi Kontu ja sen puolustaminen ovat pääosassa Sormusten herrassa. Arkinen ja rauhaisa hyvä eämä edustaa inhimillisyyttä itsessään.
Vuosia myöhemmin Tolkien oli mielissään, kun kirjailija-toimittaja Charles Williams tulkitsi hänen tarinaansa tässä valossa. Tolkien kirjoitti, että Williams piti Sormusten herran keskeisinä teemoina “vapautta, rauhaa, tavallista hyvää elämää” eikä “taistelua, sotaa ja sankaruutta (vaikka niitäkin käsitellään ja selitetään)”.

Sota selkeytti myös T.C.B.S.´n toiminnan tarkoitusperiä. Koulun kaveriporukasta oli vähitellen muotoutunut kerho, joka yritti selvittää, mistä opiskelussa, runoudessa, taiteessa ja arkkitehtuurissa oli kyse.
Viikonlopun aikana, 12. ja 13. joulukuuta, neljä ystävystä kokoontui pieneen huoneeseen kaasuliekin ääreen ja keskustelivat piippujensa savun lomassa. Wisemanin mukaan silloin tapahtui ihmeitä.
Aina kun nelikko oli yhdessä, jokainen tunsi olevansa neljä kertaa yhtä älykäs kuin yksinään. Nelikko uskoi, että jokaisella heistä olisi jotain annettavaa maailmalle. Sen sisältö riippuisi jokaisen yksilöllisistä lahjoista.
Gilson oli parhaimmillaan arkkitehtuurissa ja kuvataiteessa. Runous oli Smithin ominta alaa. Wisemanista ei ollut selkeää käsitystä.
Tolkienille “Lontoon neuvonpito” avasi oven, joka antoi hänelle “äänen kaikenlaisten patoutuneiden asioiden ilmaisemiseen”. Silloin hän päätti ryhtyä runoilijaksi.

Nelikko tuli siihen tulokseen, että edessä olisi vaikea valinta, mikäli T.C.B.S.´n alkuperäinen henki haluttiin säilyttää. Ryhmä päätettiin puhdistaa muista jäsenistä. Niinpä heidän ystävänsä Paytonin veljekset, “Tea-Cake” Barnsley ja Sydney Barrowlough eivät enää kuuluneet kerhoon.

Tolkien osallistui oppiaineensa englannin kielen loppukokeeseen. 2. heinäkuuta vuonna 1915 hän luki nimensä läpäisseiden listasta. Hänen uransa oli vahvoissa kantimissa ja tulevaisuus näytti valoisalta. Nyt hän voisi mennä Edithin kanssa naimisiin.
Tolkien oli kuitenkin juuri värväytynyt armeijaan, ja sodassa kuoli enemmän ihmisiä kuin hän saattoi kuvitellakaan. Hän ei voinut kuin odottaa komennusta siihen mielettömyyteen.

25. – 26. syyskuuta vuonna 1915 Tolkien kokoontui muiden T.C.B.S.´n jäsenten – siis Smithin, Gilsonin ja Wisemanin – kanssa. Kaikki neljä olivat upseerikoulutuksessa.
Smith kirjoitti myöhemmin, että heillä oli kokouksessa paljon “mieluisia ja arvokkaita keskustelunaiheita, jotka leimaavat T.C.B.S.´n kokoontumisia”. He keskustelivat mm. Blackwellin myöhemmin vuonna 1915 julkaisemasta runokokoelmasta Oxford Poetry 1915, jossa oli runoja Smithiltä ja Tolkienilta sekä mm. Aldous Huxleylta ja Dorothy L. Sayersilta.
Nelikko ei vielä tiennyt, että tuo olisi viimeinen kerta, kun he kaikki neljä olivat koolla.

Kun Ronald meni naimisiin Edithin kanssa, he muuttivat viimein yhteen. Rouva Tolkienina Edith seurasi aviomiestään, joka komennettiin koulutukseen milloin mihinkin.
Häät vietettiin keskiviikkona 22. maaliskuuta vuonna 1916, kun Ronald oli palannut kahdeksan kuukauden sotilaskoulutuksesta. Pari valitsi hääpäiväkseen keskiviikon, sillä he olivat uusineet avioliittolupauksensa samana viikonpäivänä Cheltenhamissa kolme vuotta aiemmin.
Häät haluttiin pitää ennen kuin Ronald pian lähetettäisiin Ranskaan taistelemaan. Uutiset rintamalta kertoivat ennekuulumattomista uhriluvuista. Molemmille oli selvää, ettei Ronald välttämättä koskaan palaisi.

Tolkien keräsi rohkeutensa ja kertoi isä Francisille naima-aikeistaan. Tämä toivotti sydämellisesti siunausta ja onnea sekä kertoi voivansa vihkiä Ronaldin ja Edithin Birminghamin kappelissa. Tolkien kuitenkin kertoi, että häät oli jo sovittu pidettäviksi Warwickissa.

Avioparin henkilöhistoria vaikeutti avioliiton virallista rekisteröimistä. Edith käsitti virallisia asiakirjoja laatiessaan, että hänen täytyisi mainita isänsä nimi. Hän ei ollut kertonut Ronaldille olevansa avioton lapsi, hän oli sanonut ainoastaan, että hänen isänsä oli kuollut.
Edith kirjoitti hermostuneesti paperiin “Frederick Bratt”, joka oli hänen setänsä nimi. Kohdan “isän asema tai ammatti” hän jätti tyhjäksi.
Kun Edith vihdoin kertoi isästään aviomiehelleen, tämä suhtautui asiaan lempeän ymmärtäväisesti.

6. kesäkuuta vuonna 1916 Tolkien saapui Calais´n kaupunkiin Pohjois-Ranskan laakealla rannikolla. Tuohon aikaan Britannia oli voimakkaasti alueellisesti jakaantunut, mikä vaikutti myös ensimmäisen maailmansodan pataljoonien koostumukseen.
Lancashiren 11. fusilieeripataljoonan sotilaat olivat kotoisin pohjoisen kaupungeista, kuten Prestonista, Blackburnista, Burnleystä, Wiganista, Oldhamista ja Boltonista. Tolkien piti näitä työläisiä hengenheimolaisinaan, vaikka upseerina hänen täytyi pitää etäisyyttä miehistöön.
Muiden upseereiden tapaan Tolkienilla oli oma sotilaspalvelija, joka huolehti mm. pakkauksesta. Elämänsä loppupuolella Tolkien kertoi, että hobitti, joka matkusti Frodo Reppulin kanssa tuhoamaan sormusta, muistutti huomattavasti hänen palvelijaansa sodassa: “Minun Sam Gamgini on heijastuma englantilaisesta sotilaasta, niistä sotamiehistä ja sotilaspalvelijoista, joihin tutustuin vuoden 1914 sodassa ja jota arvostan enemmän kuin itseäni.”

Kolme T.C.B.S.´n jäsenistä oli länsirintamalla. Neljäs, Christopher Wiseman, palveli muualla, joko merellä tai satamassa. He pitivät yhteyttä toisiinsa niin usein kuin mahdollista.

Tolkien saapui Ranskaan juuri ajoissa ehtiäkseen Lancashiren 11. fusilieeripataljoonansa kanssa yhteen ensimmäisen maailmansodan suurimmista taisteluista, jonka uhriluku myös on yksi sodan suurimmista. Hyökkäys tunnetaan Sommen taisteluna.
Taistelut alkoivat heinäkuussa, ja kun ne päättyivät marraskuun puolivälissä, liittoutuneet olivat edenneet vain noin kahdeksan kilometriä, molemmilta puolilta menehtyi 300.000 sotilasta ja haavoittuneita oli kaksi kertaa niin paljon. Sommessa haavoittui muiden muassa vihollisjoukkojen korpraali Adolf Hitler, jonka myöhemmän kuvauksen mukaan taistelu muistutti “enemmän helvettiä kuin sotaa”.

Luutnantti Rob Gilson kaatui hyökkäyksen ensimmäisenä päivänä 1. heinäkuuta. Hän menetti henkensä pian komennettuaan pataljoonaansa ei-kenenkään-maalla. Kun Gilson odotti miehineen aamulla kello 7.30 annettua merkkivihellystä, he kuulivat lintujen laulavan, ja katselivat metsämaan ja läheisen pienen linnan puutarhan kukkaloistoa.
Gilson oli 22-vuotias. Hänen ruumistaan ei löydetty heti, joten hänet ilmoitettiin väliaikaisesti kadonneeksi.

Smith ja Tolkien eivät vielä tienneet ystävänsä kohtalosta tavatessaan usean kerran 6. ja 8. heinäkuuta välisenä aikana Tolkienin sijoituspaikassa Bouzinourtissa Albertin luoteispuolella. He tajusivat olevansa lähellä toisiaan, kun Smithillä oli lepojakso. Sen jälkeen Smith palasi eturintamaan, missä hän oli selviytynyt taistelun alkupäivien hirvittävistä koettelemuksista.

Myöhemmin G.B. Smith kirjoitti muille T.C.B.S.´n jäsenille katkelman menehtyneen ystävänsä muistoksi. Katkelma (julkaistu kirjassa kokonaisuudessaan) päättyy seuraavasti:

“Ja neljäs, joka makaa hiljaa
kaukaisessa hoitamattomassa haudassaan,
pirstoutuneen puun varjossa,
poistuu kovaonnisten urheasta seurasta,

mutta pysyy muistoissa iäti lähellämme,
sillä katsetta, sanoja, tekoja, ystäviä,
sitovat punokset joita kukaan ihminen ei voi katkaista,
hänen sydämeensä, ikuisesti, loppuun saakka.”

Tolkien osallistui ensimmäisen kerran taisteluun perjantaina 14. heinäkuuta. Tuolloin hän tiesi Gilsonin kuolleen kahta viikkoa aiemmin. Hän kohtasi juoksuhautojen labyrinttien rintamatodellisuuden, jota hän myöhemmin kuvasi “eläimelliseksi kauhistukseksi”.

Tolkien siirtyi pataljoonansa kanssa eturintamaan parin kilometrin pituisten viestintäkourujen halki. Siellä hän näki ensimmäistä kertaa viestimiehen urallaan kaoottisesti vedetyt kaapelit ja puoliksi liejuun hautautuneet rikkinäiset kenttäpuhelimet.
Osaa perinteisistä viestintämenetelmistä oli kielletty käyttämästä, joten Tolkienin täytyi tehdä luovia ratkaisuja. Hän oli pataljoonan viestiupseeri, joten hänen vastuullaan oli pitää yhteyttä prikaatin komentokeskukseen, joka sijaitsi parin kilometrin päässä rintaman takana. Viestintä oli elintärkeää, sillä se vaikutti suoraan sotilaiden selviytymismahdollisuuksiin.

Toisinaan juoksuhaudoissa oli lähes tunnistamattomiksi silpoutuneita ruumiita, jotka odottivat poisviemistä. Mätänevien ruumiiden löyhkä oli sanoinkuvaamaton. Kun kesä vaihtui syksyksi, jatkuva kylmä sade laajensi liejulätäkön valtamereksi, joka imi sisäänsä tuhansia pirstoutuneita ja ruhjoutuneita ruumiita.

Seuraavan kerran Tolkien joutui eturintamaan pian ystävänsä Ralph Paytonin kuoleman jälkeen. 22. heinäkuuta “Baby”, nuorempi T..B.S.´n Paytoneista, kuoli yöllisessä hyökkäyksessä. Payton johti Birminghamin ensimmäisen pataljoonan konekiväärimiehiä kukkulan päällä “High Wood -nimisessä paikassa, missä lojui Sommen taistelun ainoan ratsuväkihyökkäyksen jäljiltä hevosenruhoja.
Paytonin ruumista ei löydetty, mikä oli monen muunkin soitlaan kohtalo. Lähes koko pataljoona tuhoutui rynnäkössä, jossa Payton sai surmansa.

Toisin kuin jotkut ovat arvelleet, yksinkertaisia muistiinpanotuherruksia lukuun ottamatta Tolkien ei kirjoittanut juoksuhaudoissa tarinoita: “Se on huijausta. Siellä saattoi korkeintaan raapustaa jotain kirjekuoren taakse ja tunkea lappusen takataskuunsa. Kirjoittaminen ei ollut mahdollsita.”
Todennäköisesti Tolkien kehitteli tarinoita, aiheita ja ajatuksia päässään. Duriez arvelee osan kokemuksista vaikuttaneen Tolkienin myöhempiin kirjoituksiin paljon enemmän kuin voimme lukijoina ymmärtää.

Nykyaikaisen sodankäynnin muistot seurasivat Tolkienia mm. Sormusten herran luvussa Tie soitten poikki. Siinä Sam kompastuu kiiruhtaessaan eteenpäin. Hänen kätensä uppoaa suohon. Ponnahtaessaan pystyyn hän kiljaisee kauhusta nähtyään vedessä kuolleita kasvoja. Klonkku naureskelee hänen reaktiolleen ja muistuttaa, että kosteikkoa kutsutaan Kalmansuoksi. Alueella oli käyty kauan sitten suuri taistelu, jossa oli kuollut valtavasti ihmisiä ja haltioita.

Ennen Sommen taistelun päättymistä Tolkien sairastui. Kun tauti ei ottanut talttuakseen, hänet päätettiin kotiuttaa 18. marraskuuta, taistelun viimeisenä päivänä. Hänet kuljetettiin Birminghamin sotilassairaalaan.
Vain alle kuusi kuukautta aiemmin Ronald oli hyvästellyt Edithin muutaman kilometrin päässä New Street Stationilla. Nyt hän palasi miehenä, jota sodan traumat olivat muuttaneet pysyvästi.

29. lokakuuta T.C.B.S.´n G.B. Smith joutui tykistötulen keskelle. Hän sai kranaatinsirpaleen reiteensä ja oikeaan käsivarteensa.
Toisin kuin useimmat haavoittuneista, Smith pystyi itse raahautumaan sidontapaikalle odottamaan ambulanssia. Hän kuitenkin menehtyi muutaman päivän kuluttua, kun haavoittuneet raajat menivät kuolioon.
Tolkien menetti kolmesta läheisimmästä ystävästään kaksi, joista toinen oli ollut hänen tärkein ystävänsä.

Menetykset ajoivat Tokienia kirjoittmaaan mytologiaansa, sillä hän aikoi yhä saavuttaa ryhmän alkuperäiset tavoitteet. Hän kertoi myöhemmin: “Kiinnostuin keijukaistarinoista filologian myötä miehuuden kynnyksellä, mutta kiinnostus kasvoi täyteen kukoistukseensa sodan vuoksi.”
Tolkien ei enää puhunut pikkuruisista lastentarinoiden kukkaiskeijuista, vaan omituisten ja voimakkaiden olentojen vaarallisista valtakunnista. Ne taistelivat hirvityksiä ja pahuutta vastaan sekä toimivat ihmisille esimerkkinä rohkeudesta, hyveellisyydestä, hyväntahtoisuudesta ja uhrautuvuudesta.

Tolkien oli kokenut sodassa pahuuden tuhovoiman koko kauheudessaan. hänen mielikuvituksensa alkoi työstää näiden teemojen ympärille omaa maailmaansa. Jos T.C.B.S.´n teesit pitivät paikkansa, nämä runot ja tarinat muuttaisivat maailman valoisammaksi paikaksi. Muistot Gilsonista ja Smithistä puskivat häntä eteenpäin, ja toistaiseksi sodasta selvinnyt Christopher Wiseman seisoi hänen rinnallaan – vaikkakin meren toisella puolella. He pohtivat, mitä tekisivät pitääkseen T.C.B.S.´n hengen elossa sodan jälkeen.
Wiseman kirjoitti Tolkienille sairaalaan: “Jos tekstejäsi julkaistaan, ne hätkähdyttävät sukupolveamme syvällisemimin kuin kenenkään muun kirjoitukset tähän mennessä.”

Tolkien todettiin toistaiseksi kykenemättömäksi sotilaspalvelukseen, ja hänelle myönnettiin kuuden kuukauden loma, joka oli ensimmäinen monista vastaavista. Vaikka hänen kuumeensa lopulta laski, hän kärsi yhä jalkakivuista ja päänsärystä. Sitkeän taudin oireet palasivat monta kertaa oireettomien jaksojen jälkeen. Hän pystyi toimimaan kevennetyssä palveluksessa (poissa rintamalta) suurimman osan ajasta, ja hänet komennettiin Lancashiren kolmanteen (reservin) fusilieeripataljoonaan.

Kun Tolkien oli toipunut Great Haywoodissa muutaman viikon ajan Ranskasta palattuaan, hän alkoi luonnostella ja kirjoittaa kertomuksia, joista tuli myöhemmin osa Silmarillionia. Hän kirjoitti mm. tarinan The Fall of Gondolin (Gondolinin tuho). Kertomus kuului teokseen The Book of Lost Tales eli Kadonneiden tarujen kirja.
Taru kertoo hyökkäyksestä Gondolinin salaiseen haltiakaupunkiin, puolustajien sankaruudesta sekä Tuorin, Eärendilin ja muiden Keskimaan myöhemmin kirjoitettujen tapahtumien päähenkilöiden pakenemisesta.
Kun Sommessa oli taisteltu kahden ja puolen kuukauden ajan, panssarivaunut ilmestyivät rintamalle ensimmäistä kertaa. Todennäköisesti Tolkien sai vaikutteita tarinaansa tuoreista muistoistaan taistelusta ja uusista tappokoneista.
Tankkien käyttö vaikutti luultavasti Tolkienin kuvaukseen paholaismaisesta Melkosta (nimeksi tuli lopulta Melkot ja myöhemmin myös Morgoth). Melko käytti teknologista noituuttaan Gondolininin kauniin haltiakaupungin tuhoamiseksi.Hänen joukkonsa käyttivät hirvittäviä metallilohikäärmeitä ja liikkuivat “niin viekkaasti yhteen liitettyjen rautaisten koneiden avulla, että ne vyöryivät [—] yli ja ympäri kaikkien esteiden”.

The Fall of Gondolin (myöhemmin nimellä Tuor ja Gondolinin tuho) ja muut varhaiset tarinat näyttivät suunnan, mihin Tolkienin Silmarillioniin liittyvät kertomukset kehittyisivät seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana. Niissä on jo mukana monia taianomaisia olentoja, jotka esiintyvät myös Hobitissa ja Sormusten herrassa: örkit, lohikäärmeet, balrogit ja jalomieliset haltiat.

Tolkienin mukaan sotavuosien tarinat, kuten The Fall of Gondolin ja pian sen jälkeen kirjoitettu Berenin ja Lúthien Tinúvielin rakkaustarina, tulivat hänelle kuin annettuina eikä hän kehitellyt niitä tietoisesti. Hän ajatteli koko elämänsä ajan saaneensa tarinansa lahjaksi.

Tolkienin johtaessa väliaikaisesti etuvartioasemaa hänelle myönnettiin asunto. Sa saattoi olla hänen muistiinpanojensa “yksinäinen talo Roosin lähellä”. Näihin aikoihin Edith, joka saattoi vierailla siellä Ronaldin luona, innosti Ronaldia kirjoittamaan hienon tarinansa Lúthienista ja Berenistä, joka oli ensimmäinen tarina “sinne ja takaisin” -sarjasta (Hobitin päähenkilön Bilbo Reppulin kuvitteellinen teos, jossa on osioita Keskimaan muinaishistoriasta).
Tarina on peräisin Silmarillioin alkuajoilta. Se kertoo haltioiden, prinsessa Lúthienin ja Berenin välisestä rakkaudesta. (Tarinan myöhemmissä versioissa Beren kuvataan ihmisenä, ja Lúthien luopuu kuolemattomuudestaan mennäkseen tämän kanssa naimisiin.) Berenin täytyy leikata Morgothin rautakruunusta irti taikavoimainen jalokivi Silmaril voittaakseen Lúthienin omakseen.
Tarina oli Tolkienille henkilökohtaisesti niin tärkeä, että hän ja Edith käyttivät hahmojen nimiä Lúthien ja Beren toistensa hellyttelyniminä.

Tarina liittyi tositapaukseen, jossa rakastavaiset kuljeskelivat pienessä metsässä Roosin lähellä. Edith tanssi ja lauloi Ronaldille hemlokkien keskellä. Myös Beren tapaa tarinassa Lúthenin ensimmäistä kertaa tanssimassa salaisen haltiavaltakunnan metsässä hemlokkikedolla.
Tolkien käytti sanaa hemlock monista samannäköisistä valkokukkaisista sarjakukkaiskasveista, kuten koiranputkista. Kirjeessään pojalleen Christopherille vuodelta 1972 hän kertoo Edithistä: “Tuolloin hänen hiuksensa olivat korpinmustat, ihonsa kuulas, silmät kirkkaammat kuin olet koskaan nähnyt, ja hän osasi laulaa – ja tanssia.”

Edith synnytti pojan 16. marraskuuta vuonna 1917. Synnytys oli vaikea, ja sekä äidin että lapsen henki oli vaarassa.
Tolkien pääsi tapaamaan Edithiä vasta viikko lapsen syntymästä. Edith oli toipumassa synnytyksestä, ja isä Francis, jonka mukaan lapsi nimettiin, matkusti Birminghamista kastamaan lapsi John Francis Reuel Tolkieniksi. Kaikki Tolkienien lapset saivat nimen Reuel, joka oli yksi Ronaldinkin nimistä – se tarkoitti Herran ystävää.

Wiseman rohkaisi Tolkienia työstämään kokoelmaa G.B. Smithin runoista julkaisukuntoon tämän menehdyttyä taistelussa. Tolkienin entinen King Edwardin englanninopettaja R.W. Reynolds auttoi häntä projektissa.
Kesä- tai heinäkuussa 1918 Erskine MaDonald julkaisi Geoffrey Bache Smithin teoksen A Spring Harvest. Kokoelma koostuu 51 Smithin runosta, jotka tämä oli kirjoittanut vuoden 1910 ja kuolemansa vuonna 1916 välisenä aikana. Tolkien kirjoitti teokseen lyhyen esipuheen.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Tolkien käväisi Oxfordissa katsomassa uramahdollsiuuksia. Ja hänen muinaisenglannin tutorinsa löysikin sopivan tehtävän avustajana New English Ditionaryn (nyk. Oxford English Dictionary) toimituskunnassa omassa alaisuudessaan. Sanakirjan työstäminen oli erinomainen tapa kehittyä filologina, ja samalla Tolkien omaksui niitä taitoja, joita pystyi hyödyntämään omaperäisiesti luodessaan Keskimaan maailmaa ja sen mytologiaa.
Dictionary-hanke ei ollut erityisen rahakas, joten Tolkien otti sen rinnalle toisen työn yliopiston tutorina. Pienet opiskelijaryhmät kokoonutuivat tutorointitilaisuuksiin hänen kotiinsa St. John Streetille.
Toukokuussa 1920 Tolkien päätti työnsä Dictionaryn parissa. Seuraavaa työtä etsiessään hän mm. haki englannin kielen apulaisprofessoriksi Leedsin yliopistoon, missä ura sitten jatkuikin.

Tolkien tunsi pian olevansa Leedsissä kuin kotonaan. Englannin kielen laitosta laajennettiin nopeaan tahtiin professori George S. Gordonin johdolla. Gordon oli palannut Oxfordin yliopistosta koitseudulleen laajennusprojektia varten ja antoi Tolkienille vapaat kädet englantilaisen filologian oppisuuntauksen perustamiseksi englannin kielen laitoksen alaisuuteen. He halusivat, että kirjallisuuden ja filologian tutkijat voisivat työskennellä yhdessä.
Gordon toi Leedsiin Oxfordin englannin kielen laitoksen opinto-ohjelman, jossa opiskelijoiden oli mahdollista erikoistua keskiajan englannin kieleen ja kirjallsiuuteen tai modernimpiin kirjallisuussuuntauksiin. Nämä uudistukset innoittivat varhaiskypsää Tolkienia. Vaikka Yorkshiren opiskelijat vaikuttivat aluksi tylsiltä ja raskashenkisiltä, Tolkien huomasi pian näiden olevan ahkeria ja nopeita oppijoita. Aluksi englannin kielen erikoiskursseilla oli vain vähän osallistujia, mutta niiden suosio kasvoi nopeasti.

Lokakuussa 1920 Tolkienien perheeseen syntyi toinen poika, Michael Hilary Reuel Tolkien. Tuolloin Ronald alkoi kirjoittaa lapsilleen kirjeitä joulupukilta, joita hän kirjoitti ja kuvitti vuosittain vuoteen 1943 saakka. Myöhemmin kirjeet koottiin yhteen ja julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen. Ronald oli viimeiseen saakka perheihminen.
Syyskuussa 1924 Tolkienit saivat kolmannen pojan, Christopherin. Tämä sai nimensä T.C.B.S.´n Christopher Wisemanin mukaan.
Perheen neljäs lapsi, Priscilla Mary Reuel Tolkien, syntyi vuonna 1929.

Lokakuussa 1924 Tolkien sai Leedsin yliopiston englannin kielen laitokselta professuurin. Hän oli vasta 32-vuotias, mikä oli nuori ikä professorille.
Näihin aikoihin Tolkien kertoi nuorelle Johnille tarinoita, jos tämä ei jostain syystä saanut unta. Lopulta hänen tarinankerrontansa lapsilleen johti Hobitin kirjoittamiseen.

Tolkien alkoi jälleen kiinnostua Oxfordista. Hän tarkasti ulkopuolisena yliopiston kokeita ja oli ajtkuvasti yhteydessä Oxford University Pressiin sekä sen palveluksessa työskentelevään entiseen tutoriinsa Kenneth Sisamiin.
Alkuvuonna 1925 Tolkien kuuli, että muinaisenglannin professuuri oli avoinna. Hän päätti hakea paikkaa, vaikka tiesikin kilpailun olevan ankaraa. Ja lokakuussa 1925 hänet valittiin Rawlinsonin ja Bosworthin muinaisenglannin professoriksi Oxfordiin.

J.R.R. tolkien ja C.S. Lewis tapasivat ensimmäisen kerran 11.5.1926, kun Britanniassa oli meneillään yleislakko. Lewis oli aiemmin opettanut Oxfordissa vuoden pituisella määräaikaisella vakanssilla filosofiaa ja oli monta vuotta Tolkienia nuorempi.
Tapaaminen oli kuin toisesta maailamasta. Tolkien ja Lewis eivät keskustelleet juuri lainkaan suuresta lakosta. Tolkien puhui englannin kielen laitoksen opinto-ohjelmasta. Lewisia kiinnosti hänen näkökulmansa; Tolkien halusi tuoda laitoksen kielen ja kirjallisuuden opintoja lähemmäs toisiaan, mikä oli myös Lewisin tavoite.

Kun Tolkien ja Lewis ystävystyivät paremmin, Lewis sai nauttia Tolkienin laaja-alaisista “teknisistä harrastuksista” – tämän tarinoista, Keskimaan keksityistä kielistä ja kronologioista, genealogioista sekä niihin liittyvästä monimutkaisesta maantieteestä.

Tolkien todennäköisesti näytti tai luki Lewisille keskeneräiseksi jäänyttä runomuotoista käännöstään runosta Beowulf, jonka käännöksen hän oli kirjoittanut ollessaan Leedsissä. Hän luultavasti myös esitteli ystävälleen ensimmäistä kahdesta n. 30-vuotiaana kirjoittamastaan proosakäännöksestä samasta runosta, sillä osa käsikirjoituksen muutosehdotuksista muistuttaa Lewisin käsialaa. Tolkien otti muutosehdotukset huomioon lopullisessa versiossaan.
Tolkien yritti tuolloin yhtenäistää ajatustensa ja kertomustensa kirjoa. Hän luki tarinoitaan ensisijaisesti lapsilleen, ja vuosien aikana hän kertoi näille monenlaisia kertomuksia.
1920-luvulla fantasiakirjallisuudella ei ollut varsinaista aikuista lukijakuntaa. Tolkien oli osittain oikeassa letkauttaessaan Lewisille, että kirjallisuus on tarkoitettu miehille, jotka ovat iältään 30 ja 40 ikävuoden välillä.
Tolkien halusi palauttaa fantasian turvallisesta lastenkirjallisuuden kategoriasta takaisin aikuisten kirjallisuudeksi. Hänen rakastamansa tarinat, kuten Beowulf, olivat aikanaan kuuluneet aikuisten peruslukemistoon – niiden tuntemus ei ollut ollut häpeäksi kovapintaisimmillekaan sotureille.

Kesällä 1925 vähän ennen Oxfordin oppituolin vastaanottamista Tolkien alkoi kirjoittaa runomuotoista versiota Berenistä ja Lúthienista kertovasta tarinastaan. Siitä tuli yksi Silmarillionin keskeisistä kertomuksista, ja myös Aragorn laulaa tarinan lyhenneltynä Sormusten herrassa.
Kertomus on Sormusten herran tapaan sankaritarina, vaikkakin sitä lyhyempi. Tolkien kirjoitti tarinasta sekä proosallista että runomuotoista versiota, mutta yksikään runoversioista ei tullut koskaan valmiiksi.
A.N. Wilson kirjoittaa: “Vaikka säkeet ovat toisinaan teknisesti epätäydellisiä, ne ovat täynnä tyrmäävän kauniita osioita; ja keskeneräisenäkin kokonaisuutena se on yksi huomionarvoisimmista englanninkielisistä runoista 1900-luvulla.”
Berenin ja Lúthienin tarina toi läpi Keskimaan historian toivoa ja lohdutusta pimeyden voimia vastaan taisteleville haltioille ja ihmisille. Sormusten herrassa Aragorn ja monet muut saavat voimaa tästä toivon pilkahduksesta.

Duriez näkee J.R.R. Tolkienin tarinan alkaneen sanasta, joka ilmestyi kuin tyhjästä. Tämä sana oli “hobitti”.
Eräänä kesäpäivänä, luultavasti 1920-luvun loppupuolella, Tolkien istui kahden paperipinon ääressä. Toisessa pinoista oli tarkistamattomia koepapereita ja toisessa tarkistettuja. Tolkienin oman kertomuksen mukaan hänen edessään oli tyhjä paperi. Hän kirjoitti vaivihkaa paperille: “Maan kolossa asui hobitti.”
Tolkienilla ei ollut vielä minkään sortin aavistusta, mitä hobitit olivat. Nimet kuitenkin synnyttivät hänen mielessään tarinoita. Lopulta hän päätti selvittää, millaisia olentoja nämä salaperäisiet hobitit olivat. Hän arveli törmänneensä uuteen englannin kielen sanaan. Oliko hän siis keksinyt sanan hobitti vai vain löytänyt sen?
Tolkien alkoi kirjoittaa tarinaansa luultavasti vuonna 1930, mutta hänen vanhimmat lapsensa John ja Michael muistavat tämän kertoneen sen heille jo kaksi vuotta aiemmin. Todennäköisesti tarinasta oli erilaisia suullisia versioita, jotka Tolkien yhtenäisti kirjalliseen muotoon.
Aluksi tarina ei liittynyt Silmarillion-mytologiaan, ja Tolkien liitti sen fantasiamaailmaansa ja sen historiaan vasata kirjoitusprosessin aikana. Kertomuksessa hobitit tulivat osaksi Keskimaata ja muuttivat oleellisesti sen historiaa.

Hobitti julkaistiin 21. syyskuuta vuonna 1937 Tolkienin itsensä kuvittamana. Ensimmäinen painos oli 1.500 kappaletta. Jo saman vuoden joulukuussa otettiin uusi painos.

Toisen maailmansodan Tolkien halusi antaa oman panoksensa maalleen. Hän hoiti professuurinsa lisävelvollisuudet tunnollisesti, kun englannin kielen laitos tyhjeni oppilaista ja opettajista. Hänen vastuullaan oli muun muassa lyhyempien englannin kielen kurssien järjestäminen kadeteille.
Kun sota Saksaa vastaan oli alkanut näyttää väistämättömältä, Tolkien ilmoitti olevansa salaisen palvelun koodinmurtoryhmän käytettävissä ja osallistui joihinkin koulutuksiin. Duriezin mukaan Tolkien olisi voinut yhtä hyvin päätyä Bletchey Parkiin, jossa akateemikot, matemaatikot ja varhaiset tietokoneasiantuntijat, kuten Alan Turing, onnistuivat lopulta murtamaan natsien Enigma-salauksen.
Syystä tai toisesta salainen palvelu päätti kuitenkin pian sodan alettua, ettei Tolkienin salaustekniikan asiantuntemusta tarvittu. Tämä toimi silti osa-aikaisena ilmavalvojana.

Oxford Examination Schools muutettiin sotilassairaalaksi, ja Tolkienin oma Pembroke College oli osittain maatalousministeriön ja osin armeijan käytössä. Eräänä päivänä Tolkien kertoi huvittuneen oloisena lounaalla perheelleen rakennuksen aulaan ilmestyneestä lapusta. Jossa luki: “Tuholaiset: ensimmäinen kerros.”

Vaikka sota häiritsi elämää Oxfordissa ja opiskelijoita oli vähemmän, yliopisto jatkoi toimintaansa mahdollisimman normaalisti. Tolkien ja Lewis pitivät yhä luentoja, Tolkien ohjasi maisteri- ja tohtoriopiskelijoitaan, ja Lewis piti aamuisin ja alkuillasta tutor-tapaamisia kandidaattiopiskelijoille.

Vuonna 1949 Taru sormusten herrasta oli valmistumassa. Kun kirja oli viimeistelyä vaille valmis, Lewis sai konekirjoitetun version lainaksi. “Hän vastasi: “Olen tyhjentänyt täyden kupillisen ja tyydyttänyt pitkäaikaisen janoni [—] Kaikki tämän parissa käyttämäsi pitkät vuodet ovat oikeutettuja.”

Sormusten herran keskiössä on Lännen vapaiden kansojen sota Sauronia vastaan. Tolkienin mukaan sormus on Pimeyden ruhtinaan omalla teknologiallaan valmistama laite. Se on esine, joka pitää sisällään Sauronin voiman, jonka tämä itse sille antoi.
Sauron laittoi sydämensä ja sielunsa sormukseen. Sormuksen tuhoutuessa hänestä tulee vain voimaton haamu.
Sormuksen sota käydään niiden välillä, jotka halauvat päästä sen avulla valtaan, ja niiden, jotka kieltäytyvät sen käytöstä, sillä sen käyttö johtaa orjuuttamiseen, olivatpa sen haltijan aikeet kuinka hyviä tahansa.

Tolkienin kuvaus Keskimaan hyvän ja pahan välisestä taistelusta perustuu hänen kokemuksiinsa ja havaintoihinsa ensimmäisestä maailmansodasta. Hän tiesi, että tarina oli helppo liittää myös toiseen maailmansotaan, muttei tarkoittanut kertomusta yksinkertaiseksi allegoriaksi, missä sormus esim. edustaisi atomipommia, kuten jotkut ovat asian tulkinneet. Sen sijaan Tolkien piti toista maailmansotaa ja sormuksen sotaa koneiden taisteluna.
Tolkien kirjoitti pojalleen Christopherille, että meneillään oli “ensimmäinen koneiden sota”. Hän kirjoitti sodasta myös toisessa kirjeessään: “Yritämme voittaa Sauronin Sormuksen avulla. Ja (näyttää siltä, että) onnistumme siinä. Mutta siitä seuraa, kuten saat nähdä, että synnytämme samalla uusia Sauroneita ja muutamme hitaasti ihmiset ja haltiat örkeiksi.”

Vaikka Tolkien sai Sormusten herran lähes valmiiksi jo ennen vuotta 1950, ensimmäiset kaksi osaa julkaistiin vasta vuonna 1954 ja kolmas vuonna 1955.
Sodanjälkeisinä vosina Britannian julkaisutoiminta keskittyi erinomaisten itsenäisten toimijoiden, kuten Hobitin julkaisseen George Allen and Unwinin, ympärille. Osa kustantajista oli melko pieniä mutta asiansa osaavia, kuten C.S. Lewisin julkaisija Geoffrey Bles. Ala toimi hyvin eri tavalla kuin nykyisin, kun sitä pyörittävät ylikansalliset suuryritykset.
Sormusten herra julkaistiin todennäköisesti ainoastaan siitä syystä, että Tolkienin silloinen kustantaja ymmärsi sen arvon ja suostui julkaisemaan teoksen, vaikka sen odotettiin jäävän tappiolliseksi. Näin siitäkin huolimatta, että Hobitti oli menestynyt hyvin. Hobitti oli kuitenkin selkeä lastenkirja, ja tuohon aikaan fantasiakirjallsiuutta pidettiin sopivana lähinnä pikkulapsille. Sormusten herra ei kuulunut samaan kategoriaan eikä sopinut millekään aikakauden kustantajien valmiille lukijakunnalle.

No, miten vain. Marraskuussa 1952 allekirjoitetun julkaisusopimuksen mukaan Tolkien sai osuuden kaikista kirjan tuotoista tavanomaisen rojaltisopimuksen sijaan. Kustantaja George Allen and Unwin suostui sopimukseen, sillä siellä uskoivat kunnianhimoisen kirjan jäävän tappiolliseksi. Mutta niin siinä sitten kävi, että Tolkien ansaitsi sopimuksen vuoksi kirjansa avulla massiivisesti enemmän kuin olisi saanut tavanomaisista rojaltimaksuista.

Hobitin ensimmäinen brittipainos oli 1.500 kappaletta, ensimmäinen Sormuksen ritarien Britannian painos 3.000 kappaletta, ensimmäinen Sormuksen ritarien yhdysvaltalainen pokkaripainos (1965) 150.000 kappaletta, ensimmäinen Silmarillionin brittipainos 375.000 kpl, ensimmäinen Silmarillionin amerikkalaispainos niin ikään 375.000 kpl, ja ensimmäistä Silmarillionin Yhdysvaltojen pokkariversiota painettiin vuonna 1979 jo ennen julkaisua 2.515.000 kappaletta.

Jo vuonna 1954 Tolkien sai esimakua siitä, kuinka hänen fiktiiviset luomuksensa tulisivat jättämään hänen akateemiset saavutuksensa varjoonsa. Sormuksen ritarit oli julkaistu vähän yli kaksi kuukautta ennen kuin hän matkusti Belgiaan vastaanottamaan Liègen yliopiston kunniatohtorin arvonimen.
Tolkienin yllätykseksi hänet eisteltiin juhlassa sanoin “le createur de M. Bilbo Baggins” (herra Bilbo Reppulin luoja). Tolkien hämmentyi entisestään kuullessaan, etttä hänen tuotantonsa oli oppilaitoksessa “pakollista lukemistoa”.
Myöhemmin Tolkien sai yllättyä vielä monta kertaa omasta kuuluisuudestaan.

Colin Duriezin teos Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien on kirjailijaelämäkerta, joka pääsee valottamaan harvinaisen syväluotaavalla tavalla, kuinka päähenkilöstä tuli kirjailija – niinhän sitä sanotaan, että jos aikoo kirjailijaksi, tulee elää sellainen elämä, että siitä syntyy kirjailija, ja sellaisen elämän Tolkien todellakin eli. Kirja on tiivistä muttei niukkaa kerrontaa, jossa kulkevat elämän eri puolet toveruudesta, elämänilosta ja optimismista kauhuun ja menetyksiin, ja takaisin em. kaltaisiin onnellisempiin hetkiin, useampaankin kertaan.

Otetaan tähän loppuun vielä yksi linkki, sävelteokseen, jonka sanoitus on peräisin J.R.R. Tolkienilta. Edithin innoittama ja Ronaldin kirjoittama tarina vie tavallaan loppuun myös kertomuksen Ronaldista ja Edithistä.
Oxfordin Wolvercoten hautausmaalla on kaiverrettu teksti, joka viittaa tarinaan Berenistä ja Lúthienista. Kivessä lukee:

EDITH MARY TOLKIEN
LUTHIEN
1889-1971
JOHN RONALD
REUEL TOLKIEN
BEREN
1892-1973

Clamavi De Profundis

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Niinhän se koronatilanne edelleen elää, vähän ristiriitaisella tavalla. Toisaalta virus ei hirveästi enää rajoita normielämää, mikä parin vuoden kärvistelyn jälkeen on melko huikea juttu. Toisaalta tartuntoja edelleen todetaan, ja melko tavalla, ja myös siitä olisi vähitellen syytä päästä eroon. Muistetaan nyt kuitenkin, että riskiryhmäläisille virus on edelleen hengenvaarallinen, eli tietyntasoisen vastuullisuuden olisi edelleen syytä jatkua. Ja vaikka 64 % rokotuskattavuus kolmen annoksen osalta onkin kansainvälisessä vertailussa hyvä, kun kerran niitä rokotteita on maassamme saatavilla, olisi se täydennetty teho toivottavaa saada vieläkin suuremmalle porukalle. Jos olette huomanneet, ovat ne terveydenhuollosta vastuulliset jälleen vähän harmistuneen oloisia tilanteessa.

No juu, jos sitä tilannetta haluaa seurailla:

Khshp

THL

Niin, kun sitä NATOa aletaan sitten ihan käytännön tasolla käsitellä, saattaa joillakin tuntua tiettyä kihelmöintiä, myös epämiellyttävää sellaista. Onhan se selvää, ettei itänaapurimme tuosta ainakaan ilahdu, mutta jos nyt kuitenkin yritetään pitää ajatukset realistisissa raameissa eikä lähdetä minkään osapuolen höyrypäiden kelkkaan.
Jos nyt ajatellaan Venäjän asevoiman käyttöä, kyllä se vaikuttaa siltä, että vuoden 2014 operationaalisen menestyksen jälkeen Venäjällä kuviteltiin Ukrainan olevan yksi iso korttitalo, jonka saa helposti luhistumaan kevyelläkin tönäisyllä. On hvyin vaikea uskoa, että siellä olisi tähän ryhdytty, jos seuraukset olisi etukäteen tiedetty. Joten kyllä sillä suunnalla on nyt suhteellisen korkea kynnys enää mitään uutta rintamaa avata.
Kyllähän se Ukraina on Suomea suurempi maa niin pinta-alaltaan kuin väkiluvultaankin, joten jollekin saattaa tulla mieleen tehdä tiettyjä vertailuja – jos Venäjä Ukrainan kimppuun uskalsi hyökätä, miksei sitten Suomen? No, muistetaan nyt, että eihän Ukraina sotilaita niinkään tarvitse, vaan aseita, ja kouluttajia. Jos katsotaan koulutettujen sotilaiden reservejä, Suomihan on Euroopan mittakaavassa suurvalta, ja onhan suomalainen sotilaskoulutus maailmalla jopa erittäin arvostettua – myös venäläisten arvostamaa. Ja aseistus on aivan eri tasolla kuin Ukrainalla sodan alussa. Eli ei Suomen nykyinen pelotevaikutus mitenkään pieni ole, vaikka NATOssa emme ainakaan vielä olekaan. Onhan se sinänsä kova homma, ettei yhteenkään NATO-maahan ole valtiollinen toimija hyökännyt neljäänkymmeneen vuoteen eli Falklandin sodan jälkeen, mutta kun Suomi ei enää 1940-luvun jälkeen ole sodassa ollut, ei sekään ihan huono saavutus ole, vai mitä?
Niin, onhan sitä jotain hybridivaikuttamista odotettavissa. Saattaa olla, että joskus jotkut nettisivut ovat vähän aikaa nurin tai sähköt kokonaan poikki, mutta eihän se nyt niin ihmeellistä ole koskaan ollut. Jo ennen kuin Venäjä alkoi ärhennellä on sitä neuvottu varautumaan muutaman päivän sähkökatkoihin, niitä kun voi eri syistä tulla ilman Venäjän myötävaikutustakin.

Eli jos nyt pidetään edelleen jäitä hatussa ja katsotaan, mitä valtiojohto tekee. Jos uutistulva vyöryy yli niin ettei meinaa saada enää happea, ehkä kannattaa vähän rajoittaa sitä uutisaikaa. Myös tällä viikolla. Edelleen ne tärkeimmät saa tietoonsa ihan normiuutislähetystenkin perusteella.
Mutta joka tapauksessa, pidetään nuo vanhat linkit edelleen mukana.

Yleisradio

Kotiliesi

Niinhän sitä useat ovat huomanneet, että hyvä romaani saa katkaistua ikävät ajatukset ja mielen toisiin maailmoihin. Myös Tolkienin luoma maailma on piristänyt monia.

Enya

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute teemumiettinen@suomi24.fi

Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara

Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Heräävä maailma
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen

Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: “Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty

Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: “Hohto on mennyt herrana olemisesta”
koskinen, Anna-Kaisa: “Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä

Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema

Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat

Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia

Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – “kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: “Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja

Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä

Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin

 

Lue seuraavaksi

Keskustan Etelä-Hämeen piirin vuosikokous vaatii maan hallitukselta kiireellisiä vaikuttamistoimenpiteitä Euroopan komissioon ja parlamenttiin, jotta EU:n ilmastopakettiin esitetyt kiristykset eivät toteudu. Eräät suomalaiset europarlamentaarikot ovat nimittäin esittäneet hiilinielujen globaalin tavoitetason merkittävää korottamista. Tästä aiheutuisi Suomen metsätaloudelle merkittävät vahingolliset seuraukset: talousmetsien hakkuumäärää jouduttaisiin pudottamaan roimasti ja Suomen metsistä jouduttaisiin suojelemaan jopa yli 30 %.
12.5.2022 / Blogi
Venäjän hyökkäysota on muuttanut turvallisuusympäristöämme. Lisäksi elämme sota-ajan hintoja, joiden osalta on rehellistä sanoa, ettei kaikkea voida kompensoida. Tämä hallitus ei ole helppoa päivää nähnytkään
4.5.2022 / Blogi
Piirin vuosikokous Riihimäellä 29.4.2022 teki puoluekokousta varten myös henkilövalintoja.
4.5.2022 / Blogi
EtusivuKirjatKirjat, päivitys 12.5.