Joko–tai Suomi

Suomesta on tullut maa, jossa asiat jaetaan mustaan ja valkoiseen. Keskusteluissa ei ole enää sävyjä, vain ääripäitä. Jos ei valitse puolta, leimataan välinpitämättömäksi. Jos valitsee, on jonkun mielestä väärällä puolella.

Silti suurin osa suomalaisista elää aivan muualla kuin ääripäissä. He tekevät työnsä, hoitavat lapsensa, maksavat laskunsa ja yrittävät elää rauhassa. He eivät huuda somessa eivätkä kaipaa jokaisesta asiasta ideologista taistelua. He haluaisivat vain keskustella ilman, että jokainen mielipide muuttuu kannanotoksi.

Arki näyttää tämän hyvin.

Jos kehuu kouluruokaa, on “järjestelmän puolustaja”. Jos sitä kritisoi, on “hyvinvointivaltion vihollinen”.

Kun asuu maalla, on “takapajuinen”.

Jos asuu kaupungissa, on “elitisti”.

He, jotka syövät lihaa, ovat “ilmastopahiksia”.

Jos ei syö lihaa, on “ituhippi”.

Välimuotoja ei tunnu olevan, vaikka juuri siellä suurin osa ihmisistä elää.

Viime aikojen poliittinen keskustelu on tehnyt vastakkainasettelusta entistä näkyvämpää. Päätöksiä tehdään usein tavalla, joka ei tunnu tunnistavan koko maan erilaisia arjen todellisuuksia. Se näkyy myös Etelä‑Pohjanmaalla. Kun puhutaan palveluista, liikkumisesta tai arjen turvallisuudesta, moni huomaa nopeasti, ettei keskustelu aina heijasta sitä, miten tavallisen ihmisen elämä oikeasti rakentuu vaikkapa Ilmajoella, Kauhavalla tai Kurikassa. Moni kokee, ettei heidän arkeaan nähdä eikä kuulla. Turhautuminen kasvaa hiljaa.

Silti juuri nämä ihmiset pitävät tämän maan koossa. He elävät todeksi arvoja, kuten kohtuullisuutta, yhteisöllisyyttä ja vastuunkantoa. Arjen tekoja, jotka eivät nouse otsikoihin, mutta joiden varassa Suomi seisoo.

Viime aikoina erityisesti hyvinvointialueella on tehty isoja päätöksiä, ja osa niistä tullaan käsittelemään uudelleen. Näissä ratkaisuissa tarvitaan viisautta ja kykyä katsoa samaan aikaan tulevaan ja koko maakuntaa, ei vain yksittäistä kohtaa kartalla. Etelä‑Pohjanmaan väestö ikääntyy, sairastavuus vaihtelee kunnittain ja palvelujen tarve kasvaa eri tahtiin eri puolilla aluetta. Siksi päätöksissä on punnittava kokonaisuutta: ikärakenne, sairastavuus, alueelliset palvelut, työpaikkojen sijoittuminen ja taloudelliset realiteetit. Kun nämä tekijät huomioidaan tasapainoisesti, syntyy ratkaisuja, jotka vastaavat arjen todellisuuteen, eivät mustavalkoisiin mielikuviin.

Vielä kun valtiovarainministeriö ja sosiaali- ja terveysministeriö ymmärtäisivät sen, että hyvinvointialueilla on oltava aitoa päätösvaltaa omiin asioihinsa eikä tilanne jatkuisi nykyisellään. Rivien välistä on luettavissa, että aluepäättäjät ovat olleet puun ja kuoren välissä. Pelottelemalla ja uhkailemalla oman alueen joutumisesta arviointimenettelyyn ja siitä seuraavasta päätäntävallan menettämisestä, aluevaltuutetut on pakotettu tekemään päätöksiä, joilla pahimmassa tapauksessa uhataan ihmisten terveyttä.

Arjen arvot eivät ole huutoa, vaan hiljaista työtä. Ne näkyvät siinä, että pidämme huolta omasta kylästä, perheestä ja ympäristöstä. Rakentaen eikä repien. Ihmisillä on oltava aito mahdollisuus päättää asioistaan ja olla niitä tehdessään myös keskellä. Olla kohtuullisia, harkitsevia ja tavallisia ilman, että heitä vedetään väkisin mustaan tai valkoiseen. Olisi hienoa syödä ruisleipänsä ilman, että se tulkitaan kannanotoksi. Se olisi pieni, mutta merkittävä askel kohti vähemmän kärjistynyttä Suomea.

Alina Lehto

Etelä-Pohjanmaan Keskustanaisten pj

Suomen Keskustanaisten varapj