Olen kehitysvammaisen 32-vuotiaan poikani omaishoitaja ja edunvalvoja. Siinä tehtävässä on aika tavalla kiinni ympäri vuorokauden. Perheemme olemme me kaksi. Olen toiminut yrittäjänä 36 vuotta ja sitä ennen 9 vuotta
matemaattisten aineitten opettajana yläasteella ja lukiossa.
Kuntavaaleissa olen ollut ehdokkaana kolmena kautena ja yhden kauden tarkastuslautakunnan jäsenenä sekä teknisen lautakunnan jäsenenä sinä kautena, kun se päätettiin lopettaa ja poliisineuvottelukunnan varajäsenenä, missä sain olla kerran kokouksessa mukanakin.
Nyt olen koonnut voimieni rippeitä puolisoni kuoltua kolme vuotta sitten 73 vuotiaana ja äitini puoli vuotta sitten 94 vuotiaana.
Priorisointi heikentää heidän hoitamisensa tasoa, mikäli terveys pääsee romahtamaan tasolle, missä pitää päästä kalliiseen erikoissairaanhoitoon.
Koulu- ja opiskeluolosuhteet ovat muuttuneet sekaviksi. Vieläkään ei pahan korona-ajan aikaisesta etätoiminnasta ole haluttu päästä eroon! Koulut pullistelevat oppilaita ja on aiheutettu päivittäinen kaaos, missä ei voi opiskella. Opiskelijat ovat kotona ja yrittävät selvitä yksin oppimateriaaleista ja
he saavat tiedot kursseista ja niiden muutoksista, jos saavat. Tämä kaikki viivästää valmistumista sekä tuottaa huonoa tulosta. Mahdollisuus opiskelijaelämään toisten kanssa puuttuu kokonaan.
Nuoret uupuvat!
Meillä on ankara ilmasto, mikä asettaa vaatimukset katujen huoltotöille, mitä ei saa siirtää pientaloasukkaiden tehtäväksi. Tontteja kaavoitettaessa on otettava huomioon paljon huolellisemmin se, että kiinteistöjen huoltotehtävät sekä esimerkiksi lumen sijoittelu talvisin voidaan pystyä tekemään. Uutta kaavoitusta suunniteltaessa on pidettävä huoli siitä, ettei jo olemassaolevalle
rakennuskannalle aiheuteta vahinkoja.