Kirjat, päivitys 18.12.

Tällä kertaa on vuorossa annos suomalaista varhaishistoriaa eli esittelyssä Mikko K. Heikkilän teos Heinien herrat. Sitten vuoden vaihtumisen aikoihin olisi sitten tarkoitus suuntautua lähitulevaisuuteen, tammikuussa kun on se presidentinvaali. Joten jos tuolloin puolueemme tukeman, kansanliikkeen ehdokkaan Olli Rehnin ajatuksia, joita ehdokas on viimevuotiseen kirjaansa Onnellisten tasavalta  merkinnyt.

Nyt ei muuta kuin hyvät joulut ja parempaa uutta vuotta. Älkää nytkään tonttuilko liikaa, ja sitten tammikuussa äänestäkää viisaasti.

Mutta nyt, ennen tiivistelmää, olisiko sopiva kohta herkistyä hetkeksi?

Katri Helena (sanat Turkka Mali)

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto
Mikko K. Heikkilä: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
AS Pakett (paino), Warelia 2022
312 sivua

Kun Mikko K. Heikkilä kirjoitti väitöskirjaansa maakuntanimen Satakunta etymologiaa eli alkuperää käsittelevää lukua, Satakunnan ja Hämeen Henrikkinä ja Heikkilänä hänen huomionsa kiinnittyi mm. siihen seikkaan, että tunnetun perimätiedon mukaan Lalliksi kutsutun maatilan isännän toimesta Köyliössä surmansa saanutta piispa Henrikiä kutsutaan Piispa Henrikin surmavirressä mm. Hämehen Heinrichiksi ja herra Heinärickiksi (eikä Henrikiksi), joka lähti kastamaan pakanoita ”Hämehen maallen ristimättömällen, pajkallen papitomallen” tunnetuin seurauksin, ja jonka ruumiin ”härkä Suomeh[e]n [= Varsinais-Suomeen] wetäwi”.
Häme siis liittyy Henrikiin siitä huolimatta, että Köyliö (siinä missä esim. Kokemäkikin) on koko historiallisen ajan kuulunut maakunnallisesti (Ala-)Satakuntaan eikä Hämeeseen. Väitöskirjassaan Heikkilä pohtii, merkitseekö tämä sitä, että Köyliö oli osa Hämettä vielä silloin, todennäköisesti 1100-luvulla, kun ”herra Heinäricki” koki väkivaltaisen kuoleman, ja että maakunta(nimi) Satakunta olisi sitä nuorempaa perua.

Vaikka piispa Henrikistä oli kirjoitettu paljon ja pitkän ajan kuluessa – mm. akateeminen väitöskirja jo vuonna 1737 – paljon oli vielä jäänyt sanomatta. Myös Heikkilä löysi aiheesta uutta kerrottavaa, myös vuonna 2006 julkaistun väitöskirjansa, Kuka oli herra Heinäricki – piispa Henrikin arvoitus, jälkeen. Tämän ja useiden tieteellisten artikkeleiden jälkeen Heikkilä julkaisi vuonna 2022 teoksen Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne.

Heikkilä esitti jo vertaisarvioidussa artikkelissaan Historisk Tidskrift för Finland -aikakauslehdessä (3/2013), että Köyliössä surmansa saanut kirkonmies Heinärikki ja Uppsalan hiippakunnan neljäs piispa eivät ole yksi ja sama historiallinen henkilö. Sitä vastoin Uppsalan piispa Henrik ja Ruotsin kuningas Eerik Pyhä (Eerik IX Pyhä) eli Eerik Jedvardinpoika (Erik Jedvardsson eli joko Sankt Erik tai Erik den helige) olisivat yksi ja sama historiallinen henkilö, joka kirkkopoliittisista syistä tietoisesti jaettiin kahdeksi pyhimyspersoonaksi 1200-luvun jälkipuoliskolla.

Hypoteesille Heikkilä on löytänyt useammankin perusteen. Ensinnäkin toinen toisensa parina esiintyvät Ruotsin kuningas Eerik ja Uppsalan piispa Henrik muodostavat pyhimysparin, jollainen olisi historiallinen harvinaisuus. Toiseksi heidän nimensä muistuttavat suuresti toisiaan sekä kirjoitettuina että äännettyinä.
Kuningas Eerikin nimi kirjoitetaan 1100-, 1200- ja 1300-luvulta peräisin olevissa lähteissä joko Hericus, Ericus tai Henricus. Piispa Henrikin nimi kirjoitetaan 1200-luvulta lähtien yleensä Henricus tai Hẽricus.
Nimien (H)e(n)ricus ja Henricus sekoittumisesta muutoinkin on todisteita. Sekoittumista edesauttoi nimien parhaimmillaan/pahimmillaan lähes identtinen kirjoitus- ja äänneasu: Hericus [e:rikus] (= Ericus = Erik) mutta Hẽricus [Henricus] (= Henricus = Henrik).
Kolmanneksi huomionarvoista on, että nimiltään toisiaan suuresti muistuttavien kuningas (H)e(n)rikin ja piispa Henrikin väitetään olleen toistensa aikalaisia, molempien sanotaan vaikuttaneen samaan aikaan Ruotsin ja erityisesti Uppsalan tuomiokirkossa. Eerikin kuninkuus näyttää kestäneen n. kaksi vuotta (2.2.1157 – 17.5.1159), ja juuri kaksi vuotta Henrikin väitetään toimineen Uppsalan piispana ennen Suomeen tuloaan kesällä.
Lisäksi kuningas Eerik Pyhä on inhimillisen tietämiskyvyn rajoissa varmuudella historiallinen henkilö, kun taas piispa Henrikin historiallisuus on epävarmaa. Piispa Henrikiä ei ole pystytty identifioimaan keneksikään todistettavasti historialliseksi henkilöksi.
Neljänneksi Pyhän Eerikin legendan mukaan kunnigas Eerik oli kirkollisina juhla-aikoina selibaatissa elänyt harras kristitty aviomies, joka rakennutti kirkkoja, uudisti ja laajensi jumalanpalvelusta sekä asetti Jumalan sanan palvelijoita (pappeja) Uppsalan kirkkoon ja Suomeen tekemänsä sotaretken yhteydessä pappeja myös Suomeen – mitkä lienevät olleet piispan tehtäviä jo 1150-luvun Ruotsissa.
Jos Uppsalan tuomiokirkossa kerran oli samaan aikaan myös (Henricus-niminen) piispa, olettaisi kyllä hänen eikä kuninkaan parannelleen jumalanpalvelusta ja asettaneen papit tehtäviinsä.

Koska latinan kielestä tulevan sanan legenda merkitys on aikojen kuluessa muuttunut, Heikkilä käy lyhyesti läpi sanan vuosisatojen mittaisen evoluution, jotta lukija tietäisi, mistä puhutaan, kun puhutaan legendasta.
Keskiajalla sanan legenda, luettava, (lat. legere = lukea) merkityksenä oli ”pyhimysteksti, joka sisälsi useimmiten lyhyen kuvauksen pyhimyksen elämän tärkeimmistä vaiheista sekä suppean kokoelman hänen ihmeitään”. Legenda oli ”tarkoitettu luettavaksi pyhimyksen liturgisen kunnioituksen yhteydessä”.
Objektiivisuuteen pyrkivää historiankirjoitusta legendat eivät sanan nykymerkityksessä olleet, mutta eivät myöskään fiktiokirjallisuuttakaan.

Edellä esitetyn jälkeen pelkällä olankohautuksella ei voi sivuuttaa sitä, että Pyhän Henrikin(!) legenda antaa ymmärtää Kuningas Eerikin(!) kastaneen suomalaisia pakanoita kristinuskoon Suomeen suuntautuneella ristiretkellään. Pyhän Eerikin legenda puolestaan kertoo kuningas Eerikin(!) toimittaneen Suomeen tekemällään sotaretkellä monenlaista kristinuskoon kuuluvaa, siitäkin huolimatta, että hänen mukaan kerrotaan olleen myös piispan, Henrikin.
Heikkilä pitää erittäin huomionarvoisena, että Pyhän Henrikin pyhimysasemaa propagoivassa Pyhän Henrikin legendassa ei lainkaan kerrota legendan päähenkilön eli Henrikin kastaneen suomalaisia, mikä olisi ollut enemmän kuin odotuksenmukaista. Itse asiassa sen enempää Pyhän Eerikin kuin Pyhän Henrikin legandassakaan piispa Henrikin ei kerrota tehneen Suomessa yhtään mitään kuningas Eerikin Suomessa oleskelun aikana. On huomiota herättävää, että kastamisesta vastasi kuningas, kun läsnä väitetään olleen myös piispan.
Tämä onkin yksi – ei ainoa – vahva aihetodiste sen puolesta, että kuningas Eerik oli ”siviiliammatiltaan” pappisvihkimyksen saanut korkea-arvoinen kirkonmies ja että pyhimyshenkilöt kuningas Eerik ja hänen hiljainen ristiretkiseuralaisensa Uppsalan piispa Henrik ovat todellisuudessa yksi ja sama historiallinen henkilö.
Ja huomattakoon, ettei 1400-luvulla laaditussa Pyhästä Henrikistä kertovassa Henrikin elämäkerran osalta laajennetussa Legenda novassa enää sanota kuningas Eerikin edes kastattaneen saati kastaneen ihmisiä – mikä ei olisikaan enää sopinut kuvioon. Kiusallisuus on huomattu ja siihen on reagoitu muutoksin.
Huomattakoon vielä, että kuningas Eerikin kerrotaan sekä Pyhän Eerikin että Pyhän Henrikin legendassa ottaneen hiljaisen seuralaisensa Suomeen suuntautuneelle ristiretkelleen nimenomaan Uppsalan (tuomio)kirkosta, eli juuri siitä kirkosta, joka oli kuningas Eerikin maallisen ja hengellisen toimivallan alainen sekä johon hänet myös haudattiin.
Heikkilä ei usko kyseessä olevan sattuma. Kuningas Eerik ja piispa Henrik ovat kuin kolikko, jolla tunnetusti on kaksi puolta.

Tämä Heikkilän hypoteesi ratkaisee useita Uppsalan väitettyyn piispa Henrikiin ja Ruotsin kuningas Eerikiin liittyviä arvoituksia, kuten piispa Henrikin väitetyn englantilaisuuden ja kuningas Eerikin englantilaisen patronyymin Edvardsson (Edwardinpoika), josta Upplannin murteessa äännelaillisesti kehittyi j-alkuinen Jedvardsson.
Heikkilän hypoteesi selittää myös sen, miksi kuningas Eerikin valtakauden väitetään useissa keskiaikaisissa lähteissä, kuten esimerkiksi jo Pyhän Eerikin legendan vanhimmassakin säilyneessä versiossa, kestäneen (miltei) kymmenen vuutta, kun oikeasti hänen kuninkuusaikansa näyttää kestäneen vain runsaat kaksi vuotta; Eerik lienee toiminut 7-8 vuotta Uppsalan piispana ennen kuninkaaksi valituksi tulemistaan. Sitä aiemmin (1140-luvulla) Jedvardsson oli vaikuttanut Länsi-Götanmaalla, minne säilytti vahvat yhteydet elämänsä loppuun saakka.
Pyhän Eerikin legendan vanhimmassa säilyneessä versiossa mistään piispa Henrikistä ei vielä puhuta mitään, mutta jo siinäkin kuningas Eerikin kerrotaan parannelleen jumalanpalvelusta ja kukistaneen uskon ja valtakunnan viholliset.

Eerik Jedvardinpoikaa Ruotsin kuninkaana edeltäneen kuningas Sverkerin vanhin elossa ollut lapsi oli alaikäinen, kun tanskalainen vallantavoittelija Magnus Henriksson murhautti kuningas Sverkerin 25.12.1156. Tämä lienee edesauttanut Eerikin tulemista valituksi alkuaan ehkä virkaatekeväksi hallitsijaksi.
Samainen Magnus surmasi myöhemmin myös Eerikin ja toimi sitten lyhyen aikaa Ruotsin kuninkaana, kunnes Sverkerin em. poika Karl kukisti Magnuksen Örebrossa vuonna 1161 käydyssä taistelussa nousten Ruotsin seuraavaksi kuninkaaksi (Kaarle VII Sverkerinpoika).

Vanhin varsin tarkasti ajoitettavissa oleva piispa Henrikin mainitseva lähde on originaalina säilynyt Uppsalan hiippakunnan siihenastisten piispojen kronologinen luettelo, jonka järjestyksessään neljännen piispan kohdalla lukee suomennettuna ”pyhä Henrik marttyyri kuollut ja haudattu Suomeen · Turun kirkossa”.
Piispaluettelo on kirjoitettu joko vuonna 1290 tai 1291, sillä sen viimeinen merkintä on vuodelta 1290 eikä luettelon laatija ole ollut tietoinen Uppsalan arkkipiispaksi valitun Turun entisen piipan Johanneksen äkillisestä kuolemasta syyskuussa 1291. Saman kirjoittajan samaan aikaan laatimassa Ruotsin siihenastisten (kristittyjen) kuninkaiden luettelossa mainitaan kahdentenatoista Eerik Pyhä, joten sekä piispa Henrik että kuningas Eerik mainitaan yhden ja saman kirjoittajan Uppsalassa viimeistään vuonna 1291 kirjoittamassa tekstissä.
Pyhän Eerikin legenda ja Pyhän Henrikin legenda, joissa molemmissa piispa Henrik mainitaan, ovat todennäköisesti piispaluetteloa vielä hieman vanhempia, mutta ne eivät ole yhtä tarkasti (vuoden tarkkuudella) ajoitettavissa.

Se, että Suomessa kuollutta ja Suomeen haudattua Henricusta viimeistään 1290-luvun alussa pidettiin pyhimyksenä myös Uppsalan arkkihiippakunnassa, todistaa, ettei kyseinen Henricus tuolloin ollut mikään äskettäin keksitty fiktiivinen henkilöhahmo. Pyhän Henrikin pyhimyskultin on siten täytynyt alkaa hyvän aikaa ennen 1290-lukua.
Tämän perusteella 1100-luvun puolimaissa eläneeksi väitetyn Henrikin historiallisuutta ei voi historiatieteellisin perustein pitää lähtökohtaisesti mitenkään epätodennäköisenä.

Suomen Henrikin suomenkielisen nimen ensiesiintymät ovat Michael (Mikael) Agricolan Rucouskirian kalenterissa vuodelta 1544, heti vanhimman tunnetun suomenkielisen kirjallisuuden ajoilta. Päivämäärän 20. tammikuuta (= piispa Henrikin muistopäivä (kuolinpäivä) = historiallisen henkilön muistopäivä) kohdalla kalenterissa lukee Heyneriki Bispa, joka nykyortografian mukaisesti kirjoitettuna olisi Heinärikki Pi(i)spa, ja päivämäärän 18. kesäkuuta (= Pyhän Henrikin reliikkien translaation eli siirron vuosijuhla = pyhimyspersoonan juhlapäivä) kohdalla pyhē hērikin iuhla (= pyhän henrikin juhla).
Kun otamme huomioon, että Agricola muutoin kirjoitti ruotsin tai tanskan kielen sanasta (biskop >) bisp lainatun piispaa merkitsevän suomen kielen sanan teoksissaan joko pispa tai pijspa, epäsuomalainen kirjoitusasu Bispa viittaa (pyhimys)kalenterin fraasin < Heyneriki Bispa > muodostuneen ja vakiintuneen aikana ennen kuin suomen kieltä alettiin suuremmassa määrin kirjoittaa – siis keskiajalla.
Uuden testamentin suomennoksensa alkupuheessa vuonna 1548 Agricola kirjoittaa piispa Henrikin nimen muodossa S. (= Sanctus = Pyhä) Henricki.

Piispa Henrikin surmavirren varsinaissuomalaisessa, viimeistään 1710-luvulta peräisin olevassa ”hämäläis-suomalaisille kyllin tutussa” (ns. Palmskiöld-Sjögrenin) versiossa Henrikin nimi kirjoitetaan Heinirichi (= Heinirikki; vrt. Heyneriki) ja vuonna 1739 kopioidussa eteläpohjalaisessa (ns. Heikkilä-Törnuddin) versiossa Heinäricki, joka vastaa tarkasti Agricolan vuonna 1544 käyttämää varsinaissuomalaista nimimuotoa.
Nimen äännerakenne on siis HeinVrikki, jossa V merkitsee mitä tahansa vokaalia.

Jo nuo kaksi HeinVrikki-nimen sisältävää traditiohaaraa tarjoavat historiatieteellisessä tutkimuksessa arvokkaan moninkertaisen todistuksen, ja kun niihin vielä lisätään ns. Reiniuksen version Heinericko, ei nelitavuisen nimimuodon vanhuutta ole aihetta epäillä.

Kumpi yhtä varhain (v. 1544) todenetusita suomenkielisistä nimimuodoista on kielessämme vanhempi, kolmitavuinen Henrikki vai nelitavuinen HeinVrikki?
Molemmat nimimuodot on lainattu germaanisesta miehennimestä Heinrich/Henrik. Niiden iän suhteessa toisiinsa paljastaa lainaoriginaaliin sisältyvän sanansisäisen äänneyhtymän [nr] kohtelu nimiä suomen kielen äännerakenteeseen sopeutettaessa.
Äänneyhtymä [nr] oli pitkään suomen kielelle täysin vieras. Toisin sanoen, suomen kielessä ei ole vanhastaan esiintynyt ainoatakaan äänneyhtymän [nr] sisältävää sanaa. Koska [nr] oli suomenkielisille vieras ja siten vaikeasti äännettävä, se halkaistiin vokaaliepenteesillä (vrt. heleppo).
Suomen kielessä epenteettinen vokaali on liki järjestään laadultaan sama kuin sitä edeltävä täysvokaali. Täten nelitavunen nimimuoto Heinirikki on omaksuttu suomen kieleen aiemmin kuin tavua lyhyempi Henrikki.

Nimimuotojen Heinärikki, Heinirikki ja Heinärikko taustalla on mannergermaaninen miehennimi Heinrich (lat. Heinric(h)us), eikä sen englantilainen muoto Henry (~ Herry ~ Harry; lat. Henricus). Ja huomattakoon, että muinaisenglannissa ei edes esiintynyt diftongia [ei].
Huomattakoon vielä, että piispa Henrikin nimissä Turussa todennäköisesti 1520-luvulla valmistetuissa rahoissa lukee Heinrichus eikä Henricus tai Heinricus.
Paavali Juustenin Suomen piispainkronikan käsikirjoituksessa Henrikin nimi on kirjoitettu sekä Henricus että Heinricus.

Arkaainen nimimuoto HeinVrikki paljastaa suurella todennäköisyydellä, ettei piispa Henrik ollut englantilainen toisin kuin lagendalähteiden perusteella on laajalti oletettu. Kuningas Erik Jedvardssonin englantilainen patronyymi sen sijaan viittaa hänen olleen englantilaista syntyperää.
Nimeen Heinärikki sisältyvä ei-diftongi paljastaa Heinärikin olleen kotoisin nimenomaan Ylä-Saksan murrealueelta, sillä Ala-Saksassa kyseinen diftongi monoftongiutui varhain e-äänteeksi.

Henrikin nimen arkaaiset kansanomaiset muodot Heinärikki ja Heinirikki (muinaisyläsaks. palautuva Heinrich) sekä pitkälti keskiaikainen ruotsalainen Pyhän Henrikin juhla- ja markkinapäivä Hindersmäss(a) (esim. Ruotsin Örobrossa Henrikinmessu, Hinderiks mässa) viittaavat Heinärikin vaikuttaneen Pohjolassa jonkin verran aiemmin kuin kuningas Eerik, joka eli ja vaikutti Länsi-Götanmaalla ja Sveanmaalla 1140- ja 1150-luvulla.
Muinaisruotsin säännöllinen äänteenmuutos [ei] -> [e:] on tapahtunut ennen nimimudon Eerikki Suomessa tutuksi tulemista.

Kirkonmies Heinrichin kaikkein vanhin kansanomainen suomenkielinen nimi lienee ollut Heinirikki, mutta Heinärikki lienee lähes yhtä vanha ja se syntyi, kun suomalaisille vieraan nimen alkuosa assosioitui suomen kielen appellatiiviin heinä, joka on monikossa perusmuotoa lukuun ottamatta aina heini-alkuinen.
Heikin eli Henrikin tammikuisen päivän yhdistyminen kasanperinteessä nimenomaan heinään (esim. ”Heikki heinät jakaa”) on ilmeisesti nimestä Heinärikki juontuva ja muisto tästä arkaaisesta nimimuodosta.

Miksi Heinärikin ”virallinen”, latinalaistettu nimi keskiaikaisissa lähteissä sitten on Henricus eikä Heinricus?
Yksi syy on ilmeinen: siinä muinairuotsissa, jota puhuttiin keskiaikaisen Ruotsin valtakunnan keskusseuduilla, ei ollut diftongia [ei]. Toisena syynä Heikkilä pitää sitä, että Henric(us) oli Uppsalan piispa Henrikin eli Kuningas Henrikin (= Erik Jedvarssonin) ihan oikea nimi.
Nimistä Heinirikki/Heinärikki ilmenee myös, ettei Heinärikki vaikuttanut Pohjolassa satoja vuosia ennen Eerik Pyhää. Nimittäin, siinä tapauksessa olisi Heinirikin asemesta käytetty joko muotoa Haimirikki tai Heimrikki (muin.yläsaks. Haimrich, kodin herra -> Heimirich -> Heimrich -> Heinrich).

Heinärikki ei siis liene ollut englantilainen (anglicus), kuten Pyhän Henrikin legendassa ja siihen perustuvassa Legenda novassa sekä Suomen piispainkronikassa väitetään.
Englantilaistaustainen lienee sen sijaan ollut Uppsalan piispa ja Ruotsin kuningas Henricus Jedvardsson (Henry Edwardson). Anglosaksisesta patronyymistään päätellen hän tai hänen isänsä on ollut anglosaksi eikä normanni. Hän lienee vaikuttanut ensin vuosia Länsi-Götanmaalla.

Turun hiippakunnassa jonkun Naantalin birgittalaisluostarin birgittalaismunkin toimesta laaditussa Legenda novassa, jonka Vadstenan birgittalaisluostarissa säilyneen kopion kirjoittamisen terminus ante quem eli myöhäisin mahdollinen ajankohta on vuosi 1495, ja monissa myöhemmissä kirjallisissa lähteissä tavattaan myöhäiskeskiaikaisen kirjallisen tradition mukaan piispa Henrik sai surmansa Köyliössä/Satakunnassa 20. tammikuuta) vuonna 1151 tultuaan (Varsinais-)Suomeen kuningas Eerikin kanssa edellisvuoden (siis 1150) kesällä ja oltuaan Uppsalan neljäntenä piispana vuodesta 1148 lähtien.
Pyhän Eerikin legendan mukaan kuningas Eerik puolestaan surmattiin Uppsalassa vasta 18. toukokuuta vuonna 1160, kymmenentenä hallitusvuotenaan.

Jo Agricolan (k. 9.4.1557) aikana Suomi käsitti koko Turun eli Suomen hiippakunnan, johon kuuluivat yhtä lailla pääkaupunki Turku, vasta perustettu Helsinki, jo vanha Viipuri kuin Kemin Lappikin.
Agriclan sanoin ”Teme coco hijppakunda Somen maxi cutzutan […] ia tesse Turussa ombi maakunnan Eme kirko ja pijspan Stoli ja Istuin.” Agricolan ilmauksiin kuuluivat myös ”temen Somen hijppakunnan ia maan asuvaiset”.
Toisin sanoen, Suomi ei ole vasta 1800-luvulla keksitty, kuten nykypäivän politiikkaa painottavien historiantutkijoiden toimesta julkisuudessa usein virheellisesti yleisölle väitetään. Turun keskiaikainen hiippakunta Ruotsin valtakunnassa oli nykyisen Suomen suora esimuoto.
Turun hiippakunnan ajan kuluessa tapahtuneen maantieteellisen laajenemisen myötä alun perin vain nykyistä Varsinais-Suomea tarkoittanut Suomi laajeni käsittämään hyvin paljon suuremman alueen.

Yritys Henrikin kuolinvuoden määrittämiseen voi kuitenkin olla vasta 1400-luvulta, sillä se perustuu 1) vuonna 1153 pidetyn Linköpingin kirkolliskokouksen väärään ajoitukseen vuoteen 1148 ja 2) oletukseen, että englantilaiseksi uskottu Henrik tuli (Roomasta) Ruotsiin paavin englantilaissyntyisen legaatti ja kardinaalipiispa Nicholaus Breakspearin seurueessa ja nimitettiin Legenda novan mukaan tuolloin Uppsalan piispaksi.
Kyseinen väärä ajoitus (vuosi 1148) Linköpingin kirkolliskokoukselle esiintyy (yhtä hieman myöhempää lisäystä lukuun ottamatta) vuosien 1413 – 1425 välillä todennäköisesti Strängnäsissä Sveanmaalla laaditussa kronikassa Annales 266-1430.
Linköpingin kirkolliskokouksen väärä ajoitus puolestaan perustunee (sinänsä oikeaan) muistitietoon, että kokous pidettiin kuningas Sverker vanhemman aikana jokunen vuosi ennen kuningas Eerikin (liki kymmenvuotiseksi muistetun) valtakauden alkamista, Pyhän Eerikin kuolinvuodeksi väitetyn vuoden 1160 toimiessa ruotsalaisessa annalistiikassa yhtenä keskeisenä kiintopisteenä.
Väitteessä Henrikin saapumisesta Ruotsiin Roomastakorkea-arvoisen brittiläissyntyisen kirkonmiehen, Uppsalan ensimmäisen piispan Siwarduksen, seurueessa saattaa sinänsä piillä totuuden siemen.

Näin ollen vuosilukua 1151 Henrikin kuolinvuotena ei voi pitää historiallisesti luotettavana, vaan ennemminkin myöhempänä, aitona yrityksenä ajoittaa merkittävän henkilön kuolinvuosi hänen tunnetun kuolinpäivämääränsä (20.1.) lisäksi.
Huomattakoon, että Suomeen tehdyksi väitetyn ”ensimmäisen ristiretken” lähihistoriassamme pitkään suosiossa ollut ajoitus vuoteen 1155 ja piispa Henrikin väkivaltaisen kuoleman ajoitus vuoteen 1156 (20.1.1156) perustuu sekin 1) Turun piispainkronikan tietoihin, 2) Linköpingin kirkolliskokouksen (oikeaan) ajoitukseen vuoteen 1153 ja 3) niiden pohjalta tehtyyn yksinkertaiseen laskutoimitukseen.

Jos Henrikin kuolinvuosi olisi tiedetty (uskottu tiedetyn) jo varhain, miksi sitä ei sitten kerrota Pyhän Henrikin legendassa niin kuin kunnigas Eerikin kuolinvuosi kerrotaan Pyhän Eerikin legendassa?
Linköpingin kirkolliskokouksen oikea vuosiluku 1153 virheellisen vuosiluvun 1148 asemesta ilmoitetaan marginaaliin korjattuna todennäköisesti Vadstenassa 1430-luvun alussa kirjoitetusssa (viimeistellyssä) kronikassa Annales 916-1430. Kyseisen kronikan merkinnät vuosien 916 ja 1290 välillä ovat peräisin 1300-luvun jälkipuoliskolla laaditusta dominikaaniannaalin muokatusta redaktiosta.

Piispa Henrikin kuoleman ajoituksen vuoteen 1151 mahdollistava Linköpingin kirkolliskokouksen virheellinen vuosiluku 1148 lienee edellä esitetyn perusteella ollut otettavissa Turun piispainkronikkaan viimeistään vuodesta 1425 alkaen.

Koska Turun piispainkronikkaan sisältyvät hiippakunnan piispojen elämäkertatiedot Köyliössä kuolleesta ja Nousiaisiin haudatusta Pyhästä Henrikistä Magnus Olavinpoikaan eli Maunu Tavastiin lienee siis laadittu viimeistään 1450-luvulla. Ja koska Linköpingin kirkolliskokousken virheellinen vuosiluku on ollut omaksuttavissa viimeistään vuodesta 1425 alkaen, piispa Henrikin kuolinvuoden määritys(yritys) lienee tehty noin vuosien 1425 – 1455 välisenä aikana. Köyliössä kuolleeksi piispa Henrikin tiesivät siis jo keskiajan turkulaiset
Turun hiippakunnan piispana oli ”teoiltaan ja nimelään suuri” Magnus (Maunus) Tavast (piispana vuosina 1412 – 1450), jonka roolin Pyhän Henrikin kultin edistäjänä tiedetään olleen muutoinkin merkittävä.

Turun piispainkronikan sekä vuosien 1438 ja 1495 välisenä aikana laaditun Legenda novan tiedot Henrikin nimittämisestä Uppsalan neljänneksi piispaksi kuningas Eerikin suostumuksella vuonna 1148 ovat kronologisessa ristiriidassa niitä selvästi vanhemman Pyhän Eerikin legendan antmien tietojen kanssa, joiden mukaan kuningas Eerik sai surmansa 18.5.1160, kun meneillään oli hänen kymmenes hallitusvuotensa. Eerikin valtakuasi olisi siten alkanut vasta ajanjakson 19.5.1150 – 18.5.1851 aikana.

Herra Heinärikki ei ehkä ollut kuningas Erik Jedvardssonin täysi aikalainen eikä hän milloinkaan liene toiminut Uppsalan piispana. Hän ei siten myöskään liene tullut Suomeen kuningas Eerikin mukana tämän väitetyn sotaretken yhteydessä.
Ensimmäiseksi Suomeen suuntautuneeksi ristiretkeksi perinteisesti kutsuttu kuningas ja piispa Eerikin johtama sotaretki lienee sinänsä historialli(spohjai)nen tapahtuma, mutta se tehtiin todennäköisesti vasta huhti-toukokuussa 1159, eikä se vielä johtanut edes Länsi-Suomen pysyvään Ruotsiin liittämiseen.
Sotaretken ajankohta selittää, miksi Uppsalan piispa Henrikin (= Erik Jedvardssonin) sanotaan Suomen keskiaikaisessa piispainkronikassa tulleen Suomeen kesällä johdettuaan Uppsalan kirkkoa kaksi vuotta. Erik Jedvardsson oli Suomeen kirkkopoliittisesti motivoidulle sotaretkelle tullessaan todella ollut kuninkaana vuoden tarkkuudella ilmaistuna kaksi vuotta.
Pyhän Henrikin legendassa selostetut Uppsalan piispa Henrikin kuolemansa jälkeen Suomessa (ja Ruotsissa) teekmät ihmeet ovat itse asiassa herra Heinärikin ihmeitä.

Henrikin ruumista sanotaan säilytetyn Topo(i)sten tilalla Nousiaisissa ennen sen hautaamista viereen Nousiaisiin rakennettuun puukirkkoon. Henrik liitettiin Nousiaisten keskiaikaisen kivikirkon vieressä sijaitsevaan Topo(i)sten piispan palkkamaatilaan (colonia Topos jn Nowsis) todistettavasti jo Suomen sydänkeskiajalla. Tämä ilmenee piispa Maunun vuosien 1412 ja 1415 välisenä aikan laatimasta asiakirjasta, josta ilmenee myös, että Nousiaisten kirkko – joko kivikirkko tai sitä edeltänyt puukirkko – sijaitsi jo tuolloin nykyisellä paikallaan Nous(u)mäellä Topo(i)sten tilan vieressä.
Paikannimistöntutkija Johanna Halonen-Hyrkkö on äskettäin kiinnittänyt huomiota siihen, että useiden Turun hiippakunnan todistettavasti varhaiskeskiaikaisten kirkonpaikkojen läheisyydessä on niin ikään todistettavasti keskiaikaan palautuva ns. kantatalo, jonka nimi, esim. Katila, näyttää viittaavan vuosina 1266 – 1286 Turun hiippakunnan piispana toimineeseen ruotsalaiseen Catillukseen eli Kettiliin.
Näin on mm. juuri Nousiaisissa, missä aivan lähellä Pyhän Henrikin jykevää kivikirkkoa on kokonaista kolme vanhaa maatilaa, joiden nimiin kätkeytynee kolmen 1200-luvulla Suomen/Turun piispana toimineen miehen nimi: Topoinen (Thomas, Tuomas, Suomen (lähetys)piispana n. 1220 – 1245), Rauvola (Ra(n)gvaldus, Suomen/ Turun piispana n. 1258 – 1266) ja Katunpää (Catillus, Turun piispana 1266 – 1286).

Samoin Kokemäen Ylistarossa sijaitseva ns. Piispa Henrikin saarnahuone on ollut Ketala/Ketara-nimisen kuntatilan mailla. Kyseinen Suomen vanhin nykyisin olemassa oleva puurakennus on varmuudella keskiaikainen, sillä sen vanhimmat puuosat ovat 1470-luvulta.
Koska rakennuksen hirsiä todistettavasti on vuosisadasta toiseen vaihdettu uusiin sitä mukaa kun vanhat hirret ovat lahonneet, eikä rakennuksessa siten ole juurikaan samanikäisiä hirsiä. Piispa Henrikin saarnahuone voi aivan hyvin olla vanhempi kuin sen vanhin nykyinen osa.
Jos rakennus olisi vasta 1470-luvulta, siitä ei olisi ehtinyt tulla ylimuistoisen vanhaa ja siten piispa Henrikin yöpymis- ja saarnapaikaksi valittavaksi sopivaa ennen pyhimyskultit 1500-luvun kuluesa päättänyttä uskonpuhdistusta eli reformaatiota. Heikkilä arvelee rakennuksen palautuvan ainakin piispa Catilluksen aikaan, siis vuosiin 1266 – 1286.

Olisiko Nousiaisten naapuriptäjästä Mynämäestä kotoisin ollut piispa Maunus Tavast (Maunu II Tavast) voinut erehtyä ja sekoittaa englantilaiseksi väitetyn Henrikin englantilaiseen Tuomaaseen 1410-luvulla? Henrikin historiallisuuden kannalta sillä ei ole merkitystä, koska Merttelästä kotoisin ja vuosina 1291 – 1308 piispana toiminut Maunus (I) ongelmitta erotti piispa Henrikin ja piispa Tuomaan toinen toisestaan, kuten hänen 7.11.1295 oikeaksi todistamansa piispa Tuomaan kirje vuodelta 1234 ja hänen sinettinsä aihe, Pyhä Henrik, todistavat.
Lisäksi tunnetaan vuodelta 1340 peräisin oleva asiakirja, josta ilmenee, että Topoinen-nimellä tuntemamme Turun piispan palkkatilan vanha nimi on ollut yksinkertaisesti Nousia(inen). Mikään ei siis estä kyseisen kirkon entisen maatilan, Topoisen, palautumista piispa Tuomasta ja 1220-lukua edeltävään aikaan, vaikka sen nykyinen nimi lieneekin piispa Tuomaasta tullut.
Sen sijaan edellä mainitut kolme nimeltään piispallista tilaa ovat lisätodiste sen puolesta, että Nousiainen on Suomen kirkkoinstituution kehto.

Nousiaisten kirkon kuuluisan sarkofagin kuvituksessa noin vuodelta 1429 piispa Henrikin ruumis kannetaan paareilla maakellarista sisään kirkkoon sarkofagiin haudattavaksi. Piispa Henrikin alkuperäiseksi hautapaikaksi on historiallisissa lähteissä mainittu Nousiaisten myöhäiskeskiaikaisen kivikirkon ja sen mainitun sarkofagin paikan lisäksi Nousiaisten Moisio Nummen kylässä, vanhemmassa tutkimuskirjallisuudessa nimensä perusteella myös Nousiaisten kivikirkon vieressä sijaitsevan Topoisten tilan jo vuonna 1712 mainittu Kalmopelto (nyk. Kalmamäki).
Arkeologisissa tutkimuksissa on sittemmin selvinnyt, että Kalmamäki on rautakautinen (polttokenttä)kalmisto eikä nimellä siten ole lähtökohtaisesti mitään tekemistä nimenomaan piispa Henrikin kanssa.

Väite Moisiosta Henrikin alkuperäisenä hautapaikkana on dokumentoitu vasta vuonna 1741, kun taas Henrikin hautakirkon paikka Nousiaisissa on ilmoitettu hänen alkuperäiseksi hautapaikakseen viimeistään vuoteen 1616 mennessä kirjallisen muodon saaneessa kertomuksessa. Turun piispainkronikassa on tieto, että vuonna 1370 kuollut Turun piispa Johannes Pietarinpoika koristi Pyhän Henrikin haudan Nousiaisissa. Johannes Messenius ajoittaa tapahtuman noin vuoteen 1369.
Koska haudan koristaminen ei merkitse samaa kuin vainajan hautaaminen tai maallisten jäännösten translaatio eli siirto, pyhän piispa Henrikin hauta sijaitsi siis mitä ilmeisimmin Nousiaisten kivikirkon paikalla ennen vuotta 1369, mutta oliko näin Heinärikin kuolinvuodesta lähtien?

Nousiaisten kirkon restaurointitöiden yhteydessä vuonna 1967 tehdyissä kaivauksissa kirkon lattian alta löytyi vaikka mitä luista sormuksiin ja napeista rahoihin. Pyhän Henrikin sarkofagin alta löytyi kuningas Maunu Eerikinpojan aikainen raha, joka on vuosien 1320 ja 1340 väliseltä ajalta. Koska juuri Maunu Eerikinpojan (kuninkaana vuosina 1319-1364) aikaiset rahat ovat ”arkeologeille erinomaisia ajoittavia löytöjä” ja koska nykyisen, noin 1420-luvulla rakennetun Nousiaisten kivikirkon paikalla oli myös kirjallisten todisteiden perusteella (puu)kirkko vuoteen 1340 mennessä, vaikuttaa vahvasti siltä, että Pyhän Henrikin hauta(kirkko) sijaitsi sarkofagin sittemmin osoittamalla paikalla viimeistään 1330-luvulla.
Eikä mikään estä sen sijainneen samassa paikassa 1100-luvulta lähtien.

On täysin mahdollista, että tammikuussa surmatun Heinärikin ruumista todella säilytettiin kevääseen saakka jonkinlaisessa ulkorakennuksessa. Haudan kaivaminen routaiseen maahan ei ole aivan helppoa eikä ruumis kylmässä säässä ala heti näkyvästi maatua.
Vainajan hautaamisen lykkääminen säiden mahdollistamissa rajoissa saattaa viitata siihen, ettei seudulla vielä ollut kirkkoa, mikä puolestaan viittaisi Heinärikin toiminta-ajan Suomessa jääneen Turun piispainkronikan kertoman mukaisesti varsin lyhyeksi. Mikäli alueella olisi ollut kirkko, olettaisi Heinärikin ruumiin tulleen haudatuksi maahan kirkon lattian alle jo talven aikana.
Sekin on mahdollista, että Heinärikkiä ei haluttukaan haudata nopeasti, koska ei ollut alusta lähtien selvää, mihin hänet haudattaisiin – lähtöseudulleen vai toiminta-alueensa muodostaneeseen Lounais-Suomeen.

Surmavuoden keväällä Heinärikin ruumis lienee joka tapauksessa haudattu maahan, lumihan sulaa etenkin aukeilta mailta jäiden lähtöä aiemmin. Oliko paikka sama, jossa myöhäiskeskiajalta lähtien on sijainnut Nousiaisten kivikirkko ja sen sisällä oleva sarkofagi, vai onko myös Nousiaisten pitäjässä aikoinaan (varhain) tapahtunut Heinärikin luiden translaatio paikasta X tunnetulle, sarkofagin osoittamalle paikalleen, jää avoimeksi.
Tähän likeisesti liittyy se, missä päin Nousiaisia 1200-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä Nousiaisissa ollut piispankirkko sijaitsi, Moisiossa Nummen kylässä vai nykyisen kivikirkon paikalla Topoisissa. Moisiosta on kalmiston lisäksi löydetty varhaiskeskiaikaisen kirkon jäännökset sekä monumentaalihauta.

Heikkilän mukaan voisi ehkä ajatella, että Heinärikki kyllä haudattiin Nousian, sittemmin Topoisten, maatilan maille myöhäiskeskiaikaisen kivikirkon ja sen sarkofagin paikalle Hirvijoen äärellä olevalle Nous(u)mäelle, mutta jonkin verran myöhemmin rakennettu Suomen (lähetys)hiippakunnan ensimmäinen piispankirkko Sancta Maria rakennettiinkin Moision maille, mistä piispanistuin siirrettiin Aurajoen rannalle Koroisiin. Heinärikin haudan päälle olisi Pyhän Henrikin pyhimyskultin synnyn ja voimistumisen myötä sittemmin rakennettu Henrikin hautakirkko, joka aluksi oli puinen.

Merkittävä osa suullisesta Henrik-traditiosta lienee 1100-lukua myöhemmältä ajalta, mutta Heikkilä pitää hyvin epätodennäköisenä, että koko perimätieto Henrikistä olisi keksitty alusta loppuun – miten todellisuuspohjaa täysin vailla oleva yksityiskohtainen perimätieto olisi pystytty luomaan? Ja jos piispa Henrik olisi 1200-luvun lopulla luotu fiktiivinen henkilö, siinä tapauksessa olettaisi hänen suomenkielisen nimensä olevan arkaaisen herra Heinirikin/Heinärikin asemesta 1200-lukulainen herra Hen(t)rikki (vrt. Hendric v. 1281 ja Henric Hactissanpoyca Sääksmäellä v. 1340).

Entäpä sitten Köyliö ja Lalli? Köyliönjärven keskellä sijaitsevalta Kirkkosaarelta eli Saarelta on paikallistettu ja tutkittu kolme rautakautista ruumiskalmistoa, joista nuori myöhäisrautakautinen ruumiskalmisto on rikaslöytöinen. Kyseinen viikinki- ja ristiretkikauteen ajoittuva kalmisto on rikkaimpia kaikista tunnetuista Suomen rautakautisista kalmistoista. Tämä indikoi Köyliön olleen varsin keskeinen rintamaa ja kulttuurialue myöhäisrautakaudella.
Köyliönjärven kirkkosaarella oli etabloitunut piispankartano (Kjulogård) säilyneiden asiakirjojenkin mukaan jo vuonna 1365. Satakunnan historian tunteneen historioitsija Seppo Suvanto on todennut, vuosien 1368 ja 1372 kirjeiden osoittavan selvästi, että Köyliön kartano oli piispan satakuntalaisen lampuotiläänin keskus.

Historioitsija, Uppsalan yliopiston oikeustieteen ja valtiotieteen professori Johannes Messeniuksen piispa Henrikiä, Lallia ja Köyliötä koskevien 1610-luvulla tekemien muistiinpanojen kirjallisista lähteistä ainakin yhden täytyy olla 1500-luvun puoliväliä edeltävältä ajalta, koska siinä Lallille muinoin kuuluneen köyliöläisen maatilan kerrotaan edelleen kuuluvan piispa Henrikin seuraajille eli Turun piispoille.
Väite, että piispa Henrikin murhaajille (huom! monikko) koitui teostaan jokin heidän kiinteään omaisuuteensa kohdistunut tuntuva rangaistus, on luettavissa jo Uppsalan arkkipiispa Jaakobin 22.5.1478 päivätystä kirjeestä, joten tämäkin Henrik ja Lalli -tradition haara on ikivanha.
Em. kirjallisen lähteen ajoittumisen 1500-luvun puoliväliä edeltävään aikaan voi puolestaan päätellä siitä, että koko Köyliön keskiaikainen piispankartano niin sanotusti peruutettiin Ruotsin kruunulle vaiheittain vuosien 1546 ja 1550 välisenä aikana osana Ruotsin kuningas Kustaa (I) Vaasan valtakunnassaan toteuttamaa uskonpuhdistusta. Tuolloin 1540-luvulla Köyliön kartano (Kjulogård) siis lakkasi olemasta piisa Henrikin seuraajien omistama.
Toisessa Messeniuksen muistiinpanossa puolestaan Viipurin kirkko on eksplisiittisesti vasta pitäjänkirkko, eikä siten vielä tuomiokirkko, joka siitä tuli vuonna 1554.

Vanhimman tuntemamme köyliöläisen Henrik ja Lalli -muistiinpanon laatimisen ehdoton terminus ante quem on siis vuosi 1550, hyvin todennäköisen terminus ante quemin ollessa vuosi 1546, eikä vasta 1610-luku, mikä on uusi, ja todennäköisesti merkittävä, tutkimustulos.
Koska kyseinen 1500-luvun puoliväliä edeltävältä ajalta peräisin oleva lähde sisältää jo kaikki myöhemmissäkin lähteissä esiintyvät keskeiset väittämät Lallista ja Lähteen (vedestä kohoavasta) Pyhän Henrikin (ja Pyhän Fabianuksen) kappelista, voimme nyt ensimmäistä kertaa inhimillisesti tarkastellen varmasti todeta, että kansankertomus Heinärikistä ja Lallista on sekä Köylössä että Nousiaisissa varmuudella ikivanha ja varmuudella säilynyt vuosisadasta toiseen keskeissisällöltään muuttumattomana.

Kahdessa eri professori Messeniuksen käyttämässä lähteessä esiintyvä Lallin latinalaistettu nimimuoto Lalles viittaa moninkertaisen todistuksen myötä siihen, että Pyhän Henrikin murhaajan nimi oli myös liturgisessa käytössä jo aikana, jolloin jumalanpalvelusket vielä pidettiin enimmäkseen latinaksi, siis viimeistään 1530-luvulla.
Piispa Henrikin murhaajan ja/tai tämän maatilan nimen ensimaininnat ovat Köyliön pitäjän ja Kokemäen pitäjän rajapaikkauetteloissa vuosilta 1486 ja 1488. Niissä mainittu Lallis bolstadh, jonka tarkoite on rajamerkiksi hyvin sopiva suurehko kivi, tarkoitti keskiajan ruotsin kielessä Lallin (= henkilön- ja/tai tilannimi) maiden rajaa eikä Lallin asuntoa, jollaiseksi se myöhemmin sanan bolstad merkityksen muuttumisen myötä käsitettiin.
Kyseisen paikannimen, ja sitä myötä Lalli-nimen, täytynee olla ensiesiintymäänsä vanhempi, sillä rajana ei voi toimia paikka, jonka sijaintia kukaan ei tiedä ja josta kukaan ei ole kuullutkaan. Näin ollen Lalli oli yleisesti tunnettu ainakin Köyliössä ja Kokemäellä viimeistään 1480-luvulla.

Eräs (aihe)todiste Heinärikin ja Lallin historiallisuuden puolesta on se, että jos Heinärikki olisi täysin fiktiivinen henkilö eikä häntä siten olisi surmattu jääpeitteisellä Köyliönjärvellä lähellä nykyistä Kirkkokaria, olisi ollut koko lailla mieletöntä rakentaa hänelle ja Pyhälle Fabianukselle omistettu puinen kappeli paikkaan, karille, jossa rakennuksen seinät 1500-luvulta alkaen useiden, eri vuosisadoilta olevien aikalaistodistusten mukaisesti kohosivat (melkein) suoraan vedestä, kun paljon sopivampi paikkoja kappelille olisi löytynyt lähistöltä.
Kyseinen paikka täytyi siis keskiajalla tietää niin merkittäväksi, että sille oli välttämättä rakennettava kappeli, vaikka sen ”seiniä syvät vedet huuhtovat” ja vaikka veneet kiinnitetään sen ”seinään kiinnitettyihin renkaisiin”.
Mitä taas tulee Heinärikin kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin, huomattakoon, että sekä Pyhän Henrikin (latinankielisen) legendan että Piispa Henrikin (suomenkielisen) surmavirren mukaan Lallin veritekoa edelsi ja siihen johti Heinärikin tulevaa murhaajaansa raivostuttanut kiivas toiminta. Että surmatyö tapahtui jäällä ja että murhaaja murhatyönsä jälkeen palasi kotiinsa käy ilmi jo Pyhän Henrikin legendasta, mistä on myös pääteltävissä, että Henrikin surmaamishetkeä edelsi takaa-ajo, aivan kuten Surmavirsi kertoo.

Heinärikin ja Lallin historiallisuuden todennäköisyys on siis varsin suuri. Se taas on eri asia, oliko Heinärikki (Uppsalan) piispa ja oliko hän Ruotsin kuningan (H)e(n)rik Jedvardssonin aikalainen. Ehkä oli, ehkä ei.
Kun suuri määrä toisistaan riippumattomia (aihe)todisteita viittaa samaan suuntaan – kuten on asianlaita Henrikin ja Lallin tapauksessa – niiden yhteenlaskettu painoarvo on sivuuttamaton eikä tutkimustuloksen luonnetta spekulatiiviseksi voi moittia.

Oliko siis Köyliönkartano Piispa Henrikin surmavirressä mainitun Lallin kotitilan jatkaja? Lalli on voinut olla paikallinen suurtilallinen, sellaiseksi häntä on väitetty jo 1600-luvun alun kirjallisista lähteistä alkaen. Lisäksi tunnetaan vielä satoja vuosia vanhempi nonverbaalinen todiste, nimittäin Turun tuomiokirkon restaurointitöiden yhteydesä löydetty ns. kallolaite, leukaluun ympärille jäykällä kankaalla ja muilla täytteillä luonnollisen kallon näköiseksi rekonstruoitu palvontaesine.
Kallolaite on todennäköisesti 1300-luvun alusta. Kallolaitteessa on kuvattu ritariasuinen mies, joka on juuri katkaissut miekallaan vaatetuksestaan päätellen mitä ilmeisimmin pappissäätyyn kuuluneen polvistuneen miehen pään.
Kulta- ja hopealangalla kirjottu kuvaus kallolaitteen kankaassa esittää todennäköisesti piispa Henrikin surmaa, sillä juuri päänsä menettäneen miehen rukousasennossa olevista käsistä puuttuu sormia, ja Pyhän Henrikin 1200-luvulta peräisin olevassa legendassahan piispansurmaajan kerrotaan katkaisseen Henrikin sormen.
Vaikuttaa siis siltä, että Henrikin surmaaja todellakin käsitettiin vanhimmassa tavoitettavissa olevassa Henrik-perinteessä rivitalonpoikaa mahtavammaksi henkilöksi, että muisto asiantilasta sälyi kansanomaisessa Henrik ja Lalli -perinteessä, ja että kuvaesityksissä piispa Henrikin jalkojen alle 1410-luvulla vääntelehtimään päätyneen Lallin status laski sitä mukaa kuin Henrikin glooria kasvoi.

Voi aiheesta kysyä, miksi juuri Köyliössä sijaitsi keskiajalla suuri piispankartano ja miksi sen päärakennus sijaitsi juuri Köyliönjärven saarella, mikäli kertomuksilta kirkonmies Henrikin murhasta Köyliössä Lalli-nimisen paikallisen miehen toimesta puuttuvat kaikki todellisuuskytkennät.

Piispa Henrikin jäistä järvistä murhapaikkaa lähimpänä kuivan maan alueena pidettiin siis inhimillisen tietämiskyvyn puitteissa varmasti Kirkkokarina nykyisin tunnettua veden ympäröimää maa-aluetta Lähteenkylän edustalla viimeistään 1420-luvun alussa. Muutoin Turun hiippakunnan taivaalliselle suojelijalle Pyhälle Henrikille vuotuisena (talvi)muistopäivänään 20.1. ja ikivanhalle yleiskristilliselle pyhimykselle Pyhälle Fabianukselle vuotuisena muistopäivänään 20.1. omistettua Lähteen eli Pyhän Henrikin saaren kappelia ei mitä todennäköisimmin olisi rakennettu moiselle paikalle aivan (silloiseen) vesirajaan.
Ennen Köyliönjärven pinnan laskua Kirkkokari oli pinta-alaltaan niin pieni, että kappelin rationaalisesti ajatellen niin äyttömällä rakentamisella juuri sille on täytynyt olla vahva symbolinen merkitys. Se on vahva aihetodiste Köyliönjärvellä tapahtuneeksi väitetyn kirkonmiehen surmatyön historiallisuuden puolesta.

Vallitsevan käsityksen mukaan Pyhän Henrikin legendassa nimeä Köyliö ei mainita missään kohdassa. Mutta tämän tulkinnan Heikkilä haastaa.
Legendassa nimittäin ilmoitetaan kahden parantumisihmeen tapahtumapaikaksi Kyru, minkä on oletettu tarkoittavan Hämeekyröä (ruots. Tavastkyro). Nimi Kyru on kirjoitettu legendan eri käsikirjoituksissa myös muodoissa Kiru, Kyrio ja Keeru, ja kielentutkija Heikkilä on kiinnittänyt huomiota viimeksi mainittuun nimimuotoon – se nimittäin osoittaa ensitavun vokaalin olleen pitkä toisin kuin nimissä (Hämeen)kyrö ja (Tavast)kyro [(tavast)tšyro].
Nimimuoto Keeru esiintyy kahdessa käsikirjoituksessa, molemmat vieläpä kotimaisia Turun hiippakunnasta, lisäksi nimimuoto Kyrio muistuttaa nimeä Köyliö. Ei siten ole itsestään selvää, että Kyru merkitsee Hämeenkyröä.
Pyhän Henrikin legendan käsikirjoitusten nimimuodot Kyru, Kiru, Kyrio ja Keero viittaavat suomenkieliseen kantamuotoon Keyry tai Keyriö, jotka muistuttavat suuresti Köyliötä ja sen varhaissuomalaista kantamuotoa Keyliö. Varsinaissuomalainen äänteenmutos ey->öy tapahtui Lounais-Suomessa vuoteen 1366 mennessä. Keskiaikaisen suomen kielen paikannimen Keyry/Köyry, Köyliö latinannoksia olisivat hyvin voineet olla juuri Kyru, Kiru, Kyrio ja Keero.
Kyrun lukeminen Köyliöksi on Heikkilän mielestä astetta vähemmän rohkeaa kuin sen varaukseton tulkitseminen Hämeenkyröksi, kuten ennen vuonna 2016 ilmestynyttä Heikkilän tutkimusta oli tehty. Hämeenkyröstä kerätty Henrik-traditio onkin määrältään varsin vähäistä verrattuna esim. Kokemäkeen, Köyliöstä nyt puhumattakaan, joten Heikkilä pitää mahdollisena,ettei Henrikin toiminta-alue ehtinyt ulottua niin kauas sisämaahan Varsinais-Suomesta kuin Hämeenkyrö on.
1400-luvulla laaditussa Legenda novassa Henrikin kuolinpaikaksi ilmoitetaan Satakunnan maakunta.

Paikallisen perimätiedon mukaan piispa Henrik nousi maihin ja saarnasi Mynämäen Mynälahden Pyhärannassa (Pøhæranta v. 1373) sekä Piispa Henrikin ladossa lähellä Pyhe-nimistä kylää (suom. pyhä, Pyhä v. 1792, 1799, ruots. Helgo, Pyhäjoki v. 1536). Olipa perimätiedossa todellisuuspohjaa tai ei, nimi Mynämäki on joka tapauksessa etymologisesti kiinnostava. Nimittäin, lounaissuomalanen nimiperhe Mynälahti, Mynämä(ki), Mynäjärvi ja Mynäjoki on Suomessa aivan uniikki, ja nimenosan Mynä alkuperä on hämärän peitossa.
Inhimillisesti varmaa on vain se, että nimi Mynämäki palautuu aiempaan muotoon Mynämä, jossa jälkitavu -mä on paikkaa ilmaiseva (nimistön) johdin-mA (huom. esim. Mynäjoki eikä Mynämäjoki, vrt satama, valkama, Kokema -> Kokemäki, Längelmä -> Längelmäki). Selitystä vailla on siis vain nimenosa mynä.
Paikannimen vanhin kirjallinen esiintymä Mynemedh vuodelta 1567 osoittaa, että nimi on alkuaan ollut monikollinen Mynämät (vrt. iltamat, sanomat) ja kehittynyt siitä lounaismurteille ominaisen sananloppuisen t´n kadon ja yleissuomalaisen kolmannen tavun δ´n kadon kautta nyyiseen muotoonsa seuraavasti: Mynämät -> Mynämäδ (vrt. Mynemedh) -> Mynämä -> Mynämäki.
Nimen vanhin tunnettu kirjoitusasu Mynemedh mahdollistaa myös sen, että Mynä palautuisi aiempaan muotoon Myne (vrt. sukunimi Munne(k) eli Munkki sekä piestä: pieksee -> Pieksemäjärvi -> Piexeme v. 1575 -> Pieksämäki).
Äänteellisesti samanlaisten eli Mynä- ja Myne-aluisten paikannimien muutoin täydellinen puuttuminen Suomen paikannimistöstä viittaa Lounais-Suomen Mynä-nimiperheen olevan laina-alkuperää.

Mynämäen ruotsikieliselle nimelle Virmo löytyy sentään joitain samansointisia vertailukohteita suomalaisesta paikannimistöstä kuten Virmajoki ja Virmasvesi. Nimiin sisältynee suomen kielen sana virma = nopea, vireä, vilkas, raisu; vimma, kiihko, paha tapa.
Etymologiaa tukee Mynäjoen lähdejärven Mynäjärven vieressä sijaitsevat Vimmanmäki ja Vimmansuonoja. Mynäjoen aiempi nimi lienee siten ollut Virmajoki.

Heikkilällä on hypoteesi munkkien varhaisesta toiminnasta Mynämäessä (~ mynälahden alueella) ja hän näkee sen saavan vahvan lingvistisen todisteen juuri nimestä Mynämä(ki), jonka otaksuu tarkoittavan Munkkipaikkaa/Munkkilaa (vrt. Paimion keskiaikainen kirkontila Munkkila (Munkila v. 1477) ja suomen kielen yleisnimi pappila). Heikkilä olettaa, että nimen Mynämä vartalo Mynä on lainattu varhaiskeskiyläsaksan munkkia merktisevästä sanasta seuraavasti: (lat. monacus ~ monicus = munkki ->) muinaisyläsaks. munih -> keskiyläsaks. münech [myneχ] -> varhaissuom. Mynelahti = Mynälahti (Munkkilahti); vrt. Munkinlahti ja Munkkiniemi) -> Mynä-mä-t (Munkkipaikka eli Munkkila) -> suom. Mynämäki.
Suomessa on myös useita sanan luostari sisältäviä paikannimiä, joten oletus munkkia merkitsevän sanan sisältymisestä nimeen Mynämäki on sopusoinnussa entuudestaan tunnettujen onomastisten tosiasioiden kanssa. Munkkien oleskelu/toiminta alueella X on siis todistettavasti ollut omiaan jättämään jälkensä alueen X paikannimistöön.

Ja jos Heikkilän hypoteesin mukaisesti nimeen Mynämä sisältyy munkkia merkitsevä germaaninen yleisnimi, erisnimen todistusvoimaisen äänneasun (Mynä, ei sitä vanhempi Munik(k)i eikä nuorempi Mynk(k)i perusteella nimeäminen lienee tapahtunut juuri 1100-luvulla, mikä sopii erinomaisesti puheena olevaan aikatasoon.
Tässä yhteydessä kannattaa huomata myös läheisen Maskun pitäjän nimi (Maska/Masko/Masku), jonka ensimaininta on jo vuodelta 1232 ja joka saattaa sisältää mennergermaanisen henkilönnimen Masco. Ruskon pitäjän Merttelän kylän nimeen (Maertila v. 105) sisältynee niin ikään mannergermaaninen henkilönnimi Merti(n) (<- Martin <- lat. Martinus).

Koska 25.1.1291 virkaansa valittu Turun hiippakunnan ensimmäinen suomalaissyntyinen piispa Maunu oli kotoisin juuri Merttelästä, nimi kuuluu samaan aikatasoon kuin Masku ja Mynämäki. Muistettakoon myös, että Aurajokilaaksosta kaarinan Ravattulan Räntämäeltä löydettiin äskettäin rakennusajankohdaltaan 1100-luvulle ajoittuvan kirkon rauniot.
Eihän Aurajokilaaksossakaan vielä hiljattain vallinneen käsityksen mukaan pitänyt olla niin varhain kirkkoa, mutta olipa kuitenkin. Mynämäen ”munkkila” olisi sitä paitsi mahdollisesti ollut pikemminkin muutaman jostain eurooppalaisesta (sisterssiläis)luostarista (katolista) lähetystyötä Varsinais-Suomeen tekemään tulleen/lähetetyn yläsaksalaisen mynän eli munkin yhdyskunta ja sen majapaikka kuin luostari sanan konventionaalisessa merkityksessä.

Mynämäen Saaren (maatilan) ilmeinen kuuluminen Nousiaisten kirkkoherra Vilhelmille on epäsuora todiste myös Mynämäen kuulumisesta Nousiaisiin vielä vuoden 1232 tienoilla. Merenlahdella sijainnut Saari ei mataluutensa vuoksi liene ollut niitä entisiä pakanallisia kulttipaikkoja, jotka paikalliset olivat vapaaehtoisesti luovuttaneet katoliselle kirkolle ja jotka paavin suostumuksella virallisesti siirtyivät katlisen kirkon omistukseen vuonna 1229
Heikkilä olettaa Mynäjoen suun edustalla sijainneen Saaren aiemman nimen olleen Mynäsaari (= Munkkisaari) todistaen (ylä)saksalaisten munkkien aktiviteetista paikalla 1100-luvulla. Pelkkä saari ei olisi ollut (luonto)nimenä kyllin erotteleva alueella, jolla oli useampiakin saaria. Saari-niminen kirkontila sen sijaan oli 1200-luvulla riittävän erotteleva nimi.
Mynämäki lienee kuulunut aluksi Nousiaisten kirkkopitäjään, ja Mynämäen kirkon alkuperäinen nimikkopyhimys on sama kuin Lundin tuomiokirkon alkuperäinen isäntä, Pyhä Laurentius. Lundin tuomiokirkon vanhimpaan osaan kuuluva krypta vihittiin Johannes Kastajan kunniaksi 30.6.1123, ja Johannes Kastaja oli Maskun kirkon nimikkopyhimys.
Näin ollen on monia syitä olettaa, että Suomen lähetyshiippakunta, keskuksenaan Nousiaisissa sijainnut taivaan kuningatar Neitsyt Marialle omistettu piispankirkko kappeleinaan (huom.) paavin kaupungin Rooman suojeluspyhimyksen Pyhän Laurentiuksen Mynämä, Munkkila, ja Herran edelläkävijän Johannes Kastajan Masku, perustettiin tanskalaisen Lundin arkkihiippakunnan keskuksesta Lundista käsin. Hyvin todennäköinen aikahaarukka on 1123 – 1191.

Nimet Heinärikki ja Hainirikki osoittavat, että kyseinen kirkonmies (Heinrich) oli saksalainen, yläsaksan murrealueelta, eli saman kielimuodon saman aikatason puhuja, josta nimi Mynämäki lienee lainattu. Keskiaikaisista saksalaisista dokumenteista selviää, että nimen Heinrich (He(i)nricus) kantajat olivat keskiajalla vahvasti edustettuina kunininkaiden, keisareiden, ruhtinaiden, (arkki)piispojen, apottien ym. halltisevan yhteiskuntaluokan edustajien keskuudessa, mikä indikio, että herra Heinärikkikin on melko todennäköisesti ollut ylhäistä syntyerää.
Mynämän eli Munkkilan ilmeisesti johtava hengenmies Heinrich eli Heinärikki oli ilmeisesti aikakauden kirkollisen tilanteen sisterssiläiseksi osoittama munkki, jonka muiden sisterssiläismunkkien tapaan lienee täytynyt olla pappisvihitty. Benediktiiniläisestä sääntökunnasta haarautuut sisterssiläinen luostarisääntökunta perustettiin vuonna 1098 Ranskassa (latinaksi) Cisterciumissa (ransk. Cîteaux), mistä luostarijärjestön nimi, ja vahvistettiin vuonna 1119.
Saksan vanhin sisterssiläisluostari oli Vetus Campus (Kloster Kamp), joka perustettiin yläsaksan murrealueen puolelle kuuluvassa Kölnissä arkkipiispa Friedrichin toimesta 31.1.1123 vuonna 1115 perustetusta itäranskalaisesta Morimondin sisterssiläisluostarista tulleiden kahdentoista munkin toimesta Morimondin tytärluostariksi.
Munkit tulivat Morimondista Kölniin Morimondin luostarin apotin Arnulfin/Arnoldin johdolla vuoden 1122 puolella. apotti Arnuff/Arnold oli aiemmin ollut palvelussuhteessa Kölnin tuomiokirkkoon.
Campuksen ensimmäinen apotti Heinrich oli puolestaan Arnulfin/Arnoldin veli. Kummankin nimi ovat mannergermaanisia (saksalaisia), eivät ranskalaisia. Saksalaisten munkkien osuus Morimondissa olikin korkea.
Heinärikin kannalta sattumaa tai ei, mutta joidenkin sisterssiläisten harjoittama lähetystyö Pohjois-Euroopan pakanoiden parissa juontaa juurensa juuri Morimondin sisterssiläisluostariin. Pohjois-Eurooppaan lähetystyöhön värvätyistä munkeista tunnetaan useita esimerkkejä.

Heikkilä ajoittaa Heinrichin siirtymisen Keski-Euroopasta Pohjolaan myös tunnettujen tapahtumien perusteella. Ensimmäiseksi Lateraanikonsiiliksi kutusttu kirkolliskokous päättyi Roomassa 6.4.1123. Paavi Calixtus II´n Lateraanikonsiilin ytheydessä vihkimä tuore ruotsalaisten/svealaisten (ja todennäköisesti Uppsalan hiippakunnan ensimmäinen) piipa Siwardus matkasi Bremenin seudulle saakka Hampuri-Bremenin uuden, samaisen Lateraanikonsiilin yhteydessä vihityn arkkipiispan Adalberon mukana ja ajtkoi sieltä os´letettavasti paluumatkalta tai jo menomatkalla Roomaan) luontaisen matkareitin muodostaneen Rein-joen varrelta Kölnistä mukaan otetun Morimondin sisterssiläisluostarista tulleen pappismunkki Heinrichin sekä ilmeiesti joko Kölnistä tai Bremenistä piispan seurueeseen liittyneiden alasaksalaisten pappien Theodericin ja Godescaldin/Godescalcin kanssa Tanskan valtakuntaan Lundiin
Lundissa kaikki neljä piispa Siwarduksen johdolla toimivat Tanskan pyhimyskunigas Knutin (k. 1086, kanonisoitu 1101) nimissä Lundin tuomiokirkolle laaditun antedateeratun maatilojen luovutuslahjakirjan todistajina, mikä lienee tapahtunut Lundin tuomiokirkon kryptan 30.6.1123 arkkipiispa Ascerin toimesta suoritetun vihkimisen yhteydessä, jolloin Lundin tuomiokirkolle tiedetään todellsiuudessa lahjoitetunkin maatiloja.
Suomen tulevan suojeluspyhimysken, Heinärikin, nimi saattaa siis sittenkin olla tallentunut aikalaislähteeseen, jonka Necrologium Lundenseen sisältyvä säilynyt kopio lienee vuodelta 1145. Lahjakirjan Lundissa todistaneista em. neljästä papista kolme oli nimistään päätellen saksalaisia. Ja lahjakirjan kirjaintyyppi muistuttaa Saksassa Reininjuoksun alueella (kuten Kölnin ympäristössä) 1100-luvulla käytettyä kirjaintyyppiä.

Lundista, jossa oli sekä tuomiokirkko että benediktiiniluostari, Uppsalan vastanimitetty piispa Siwardus ja pappismunkki Heinrich lienevät jatkaneet ensin Linköpingin hiippakuntakaupunkiin ja/tai läheiseen Vretan benediktiiniluostariin, ja ainakin Siwardus sieltä edelleen piispaksi (Vanhaan) Uppsalaan.
Heikkilän tietojen mukaan Heinrichiä ja Siwardusta ei mainita Necrologium Lundensen Memoriale Fratrumissa, mikä indikoi, etteivät he kuolleet Tanskan valtakunanssa. Alun perin Brittein saarilta kotoisin kotoisin olleen Benediktiläisen Uppsalan piispa Siwarduksen tiedetäänkin virastaan karkotettuna palanneen vuoteen 1134 mennessä Saksaan Bremenin arkkihiippakunnan palvelukseen ja kuolleen Oldenburgin lähellä sijaitsevan Rasteden benediktiiniluostari apottina Bremenin arkkihiippakunnassa Hartwig I´n arkkipiispuusaikana (1148-1168).
Heinrich ilmeisesti kuoli Suomessa (Köyliössä) ja näyttää olevan historiallinen Heinärikki. Näin ollen Heinärikki olisi todella tullut Roomasta Ruotsiin Brittein saarilta kotoisin olleen korkea-arvoisen kirkonmiehen, paavin vihkimän Uppsalan piispa Siwarduksen, seurueessa.

Heikkilä uskoo Heinrichin lähteneen tai lähetetyn jonain kesänä 1130-luvun alussa Reunan sisterssiläisestä luostarista Linköpingin hiippakunnasta Itä-Göötanmaalta niin ikään Lundin arkkihiippakuntaan kuuluneeseen Varsinais-Suomeen Findian lähetysalueen johtavaksi kirkonmieheksi (~ lähetyspiispaksi).
Itä-Götanmaan kuninkaana oli vuosina 1130 – 1131 Tanskan silloisen kuninkaan Nilsin poika Magnus, jonka tanskalaisnen historioitsija Saxo Grammaticus kertoo olleen innokas kristinuskon harjoittaja, inhonneen kaikkea pakanallista ja tehneen ainakin yhden sota-/ryöstöretken Ruotsin pakanoita vastaan.
Pyhän Borvidi legendassa – ruotsalaisista pyhimyslegendoista todennäköisesti vanhimmassa – mainitaan eteläisessä Södermanlandin maakunnassa, siis Linköpingin lähettyvillä, 1120-luvun alussa vaikuttanut pappi Henricus. Koska häntä ei legendassa identifioida vuonna 1134 Fotevikin taistelussa kaatuneeksi kaimakseen Sigtunan piispa Henricukseksi, ei liene mahdotonta, että tämä ”viisas ja kunnianarvoisa pappi” Henricus olisi ollut juuri herra (eli pappi) Heinärikki, jos kohta kyseinen pappi Henricus saattoi hyvin olla myös sama henkilö kuin Botvidin puisen hautakirkon vuonna 1129 vihkinyt Uppsalan(!) piispaksi legendassa väitetty Henricus.
Joka tapauksessa kyse on kuningas Henrikiä eli Eerikiä yhden sukupolven verran edeltäneesstä ajasta.

Toisin kuin esimerkiksi (Vanhan) Uppsalan ja Linköpingin tuomiokirkko sekä Sigtunan vanhimmat kirkot, Nousiaisten tuomiokirkko – ja piispanistuimen siirtojen myötä myös Räntämäen Koroisten ja Turun Unikankareen tuomiokirkko sekä Räntämäen eli Maarian pitäjän pitäjänkirkko – oli Neitsyt Marialle pyhitetty. Tämä(kin) yksityiskohta voi olla merkityksellinen, sillä Pohjolan(kin) sisterssiläisluostarit ja niiden kirkot oli järjestään pyhitetty juuri Neistsyt Marialle, mutta dominikaanien konventit eivät.
Lundin tuomiokirkkokin oli alun perin pyhtetty vain Pyhälle Laurentiukselle, mutta Neitsyt Maria lisättiin sen toiseksi – itse asiassa ensinmainituksi – suojeluspyhimykseksi vuonna 1145. Uppsalan ensimmäisen arkkipiispan, sisterssiläisen Stephanuksen vunna 1176 vihkimä Pyhän Botvisin hautakirkkokin on Neitsyt Marialle ja Botvisille pyhitetty. Bremenin tuomiokirkko on omistettu Pyhälle Pietarille.
Nousiaisten Sancta Marian piispankirkko saattoi siten hyvin olla sisterssiläisen kirkonmiehen perustama, varsinkin, kun piispankirkko vaikuttaa olleen olemassa ennen vuoteen 1220 mennessä piispaksi valitun Tuomaan virkakauden alkamista.

Neitsyt Marian ja Pyhän Henrikin välillä oli keskiajan Suomessa muutoinkin vahva kohtalonyhteys. Nousiaisissa oli Marian kirkko, joka oli Henrikin hautakirkko. Lisäksi Nousiaisissa sijaitseva Kaiselan kylä ilmoitetaan Pyhän Henrikin legendassa erään (varhaisen) Pyhän Henrikin ihmeen tapahtumapaikaksi. Kokemäellä puolestaan oli Marian kirkko ja on edelleen piispa Henrikin saarnahuone, joka jo 1600-luvun alussa oli hyvin vanha.

Ylipäätään se, että Suomen hiippakunnan ensimmänen (tunnettu) piispanistuin sijaitsi samalla paikkakunnalla kuin hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi mainitun Henrikin (väitetty) hauta, on Heikkilän mukaan aihetodiste Henrikin historiallisuudesta. Tätä aihetoditetta vahvistaa vielä se historian professori Kirsi Salosen huomauttama tosiasia, ettei minkään muun paikkakunnan väki edes yrittänyt väittää oman pitäjänsä kirkkoa Pyhän Henrikin hautapaikaksi, vaikka se olisi ollut sille taloudellisesti kannattavaa pyhiinvaelluksista saatavien tulojen muodossa.
Pyhän Henrikin hautapaikasta vallitsi siis kaiken aikaa yksimielisyys.

Mikäli herra Heinärikin väkivaltainen kuolema Köyliönjärven jäällä tapahtui tammikuun 20. päivänä 1130-luvn alussa, se on Heikkilän tietojen mukaan Suomen historian vanhin sekä verrattain tarkasti sekä ajotettavissa että paikannettavissa oleva taphtuma.
Juliaanisen kalenterin päivämäärä 20.1. 1130-luvulla vastaa nykyisin käytössä olevan gregoriaanisen kalenterin päivämäärää 27. tammikuuta. Murha vaikuttaa siis tapahtuneen Suomen talven kylmimpänä aikana, joten on täysin uskottavaa, että lumi oli silloin maassa ja Köyliönjärvi jäässä. Toisaalta Surmavirressä esitetty epäilys, ovatko järvet ja joet vielä jäätyneet, on myös järkeenkäypä, kun otetaan huomioon, että noin vuosina 950 – 1350 elettiin keskiajan lämpökautta, jota seurasi merkittävästi kylmempi aikakausi, pikku jääkaudeksi kutsuttu.
Tiedoista Suomen alueen ilmastosta eri aikakausina saamme myös todisteen Piispa Hnerikin surmavirren laatimisen ajankohdasta. Surmavirsi ei voine olla ainakaan 1300- ja 1400-luvun taitetta myöhemmältä ajalta, sillä mikäli se oliis sepitetty vasta ns. pikku jääkauden aikana, siihen ei varmaankaan olisi sisällytetty säettä, jossa esitetään epäilys, ovatko Suomen järvet ja joet tammikuussa jäässä, sellainen säe kun olisi pikku jääkauden oloissa ollut varsin epäuskottava.

Heinrichin murha Köyliössä olisi saattanut tulla laajemminkin tunnetuksi, jollei Pohjolassa samoihin aikoihin mutta hieman aiemmin olisi levinnyt suuremman luokan murhauutinen – prinssi Knut Lavardin murha Haraldstedissa Tanskassa 7.1.1131, ja siitä Tanskassa seurannut monivuotinen sisällissota, jonka mainingeissa Ruotsikin sai uuden kuinkaan, Sverker vanhemman, ja jonka pyörteissä yhden hengenmiehen väkivaltainen kuolema Suomessa ei ylittänyt tuolloista kansainvlistä uutiskynnystä.
Tanskan ”Nuutista” tuli väkivaltaisen kuolemansa siivittämänä kanonisoitu pyhimys vuonna 1170. Heinärikin jälkimaine oli pitkälti samankaltainen.

Mutta entä muut tapauksen päähenkilöt, Lalli ja hänen vaimonsa? Suorasanainen kansanperinne on ollut horjuvalla kannalla siitä, kuka Henrikiltä ja tämän palvelijalta/palvelijoilta kestityksen evännyt nainen Lallin talossa oli asemaltaan ja mikä hänen nimensä oli. Oliko hän Lallin vaimo, talon emäntä, akka vai piika ja oliko hänen nimensä useassa lähteessä mainittu Kerttu (Gertrud) vai Kirsti kuten köyliöläisessä myöhäisperinteessä, vai oliko hän nimeltään tuntematon tai ainakin mainitsematon?
Vaikka Kerttu Lallin vaimon tai piian nimenä yhtäältä on traditiossa todistettavasti varhainen ja laajasti tunnettu, Köyliöstä Viipuriin, useimmat muistiinmerkityt kertomukset, joukossaan kaikkein vanhimmat tunnetut, kuitenkin vaikenevat kyseisen naisen nimestä, mutta pitävät häntä Lallin vaimona, kun taas murhatun kirkonmiehen ja tämän murhaajan nimestä vallitsee täysi konsensus.
Yhtäältä Heinärikki, Heinirikki jne. sekä Lalli, Lalloi jne. ovat yhden ja saman henkilönnimen rinnakkaismuotoja/nimivariantteja, eivät eri nimiä kuten esimerkiksi Kerttu ja Kirsti.

Heikkilä on tullut tulokseen, että Lallin vamon nimeä ei kerrottu Surmavirren kantamuodossa, ja simen Kerttu hän arvelee selittyvän seuraavasti: Kerdoi (kertoi, kertasi, toisteli, hoki) kelwtoin emende, suitzi (savutti) suuta kundotointa, keytti (liikutti) kielde kelwotoinda, liikutti lihan (käytti) pahinda. Nykysuomeksi tuo voisi tarkoittaa: ”Talon kelvoton emäntä lateli suustaan solvauksia Heinärikille.”
Sana kerdoi voitiin ääntää paitsi kirjoitusasussaan, myös ”kertoi”, jolloin se tuli olemaan homofoninen nimen Kerttu lounaismurteisen oi-päätteisen nimivariantin Kertoi (<- Kerttoi <- Kerttu; vrt. Lalloi) kanssa, kunhan kantanimi Kerttu ensin oli omaksuttu suomen kieleen. Ensimmäinen tieto naisennimestä Gertrud Suomesta on Vehmaalta vuodelta 1331, jolloin nimen kantaja oli jo oikeustoimikelpoinen ja siten aikuinen. Ulvilassa oli Pyhän Gertrudin kilta jo vuonna 1347.
Sen jälkeen kun nimet Kerttu ~ Kerttoi ~ Kertoi olivat tulleet (Länsi-)Suomeen, Surmavirren säkeen oli mahdollista alkaa tulkita sisältävän kyseisen naisennimen – ja näin Lallin talon kelvoton emäntä oli saanut nimen, Kerttu. Nimen Kerttu sopivuutta lisäsi sen rimmaaminen sanojen kelvotoin ja emäntä kanssa.

Mistä sitten sai alkunsa viimeistän 1670-luvulla alkuns asaanut oletus, että Kerttu (Gertrud) olisikin ollut Lallin piika eikä vaimo? Pyhimysnimen Kerttu lainauduttua suomen kieleen säe <Kerdoi kelwotoin emende> oli mahdollista tulkita jopa neljällä eri tavalla: ”Kertoi talon kelvoton päänainen”; ”Kerttu, talon kelvoto päänainen”; ”Kertoi talon isännän kelvoton vaimo”; ”Kerttu, talon isännän kelvoton vaimo”. Viimeisestä vaihtoehdosta suorasanaisesa kerronnassa käytettäessä ja sanan vaimo merkityksen toisin tulkiten kehittyi ”Kerttu, talon isännän kelvoton vaimo” (= nainen), josta edelleen tarinan naispuolisen konnan statuksen laskiessa ”paha vaimo pannahinen” jne. kehkeytyi ”Kerttu, talon isännän kelvoton piika”.

Entä oliko Lall(o)ilan kelvoton emäntä (”Kerttu”) Lallin vaimo vai äiti? Sana emäntä voi merkitä joko talon ”päänaista” eli naispuolista haltijaa – joka ei automaattisesti ole yhtä kuin Lallin aviovaimo – tai talon isännän aviopuolisoa. Jälkimmäisessä merkityksessä tulkittuna ”Kerttu” oli Lallin vaimo, ensimmäisessä merkityksessä joko vaimo tai äiti.
Toinen surmavirressä esiintyvä ambivalentti säe on <paha waimo pannahinen>. Sana vaimo tarkoitti nimittäin vanhassa suomen kielessä useimmiten naista. Kyseinen naishenkilö saattoi siis yhtä hyvin olla Lallin (avio)vaimo kuin äiti.

Oliko ”Kerttu” siis Lallin puoliso vai äiti? Vain kahdessa toisiaan muistuttavassa versiossa kaikesta tuunetusta suullisesta, kirjallisesta ja kuvallisesta Henrik-traditiosta Lalloilan paha emäntä on Lallin äiti. Näissä tämä ilmenee säkeistä ”poikaisemi/pokaisenj nuorembami/nuorempanj”, jotka ”wanha naara” lasui ”Lalli cuin tuli kotihin”.
Säe ”poikaisemi nuorembami” ei ole Surmavirren sisällön koheesion kannalta kriittinen, sllä sitä edeltävät säkeet ”Lalloi cuin tuli kotihin, walehteli wanha naara” ja sitä seuraava säe ”Kävi tässä” ”ruokaruotzi syömä sacxa” muodostavat koherentin kokonaisuuden sitä ilmankin, joten se voi olla myöhempi lisäys. ”Kettu” oli siten todennäköisesti Lallin puoliso
Lallin vaimon marginaalinen rinnakkaisnimi Kirsti esiintyy useassa kalevalamittaisessa runolaulussa miehille turmiota tuottavan piian nimenä, ja kirsti tunnetaan myös yleisnimenä ilkeän ihmisen merkityksessä.

Siinä missä pyhimyspiispa Henrikin nimen tausta on tiedossa, hänen väitetyn surmaajansa Lallin kantaman nimen alkuperä on ollut hämärän peitossa. Ehkä eniten ja pisimpään tutkimuskirjallisuudessa esillä ollut etymologiointiehdotus nimelle Lalli on sen yhdistäminen latinankieliseen (pyhimys)nimeen Laurentius, jonka tunnetuin jatkaja suomen kielessä on Lauri, varhaisemmassa muodossaan Lauris, ja jsota nimistöömme on tullut myös mm. Lauritsa.
Heikkilän mukaan Laurentiuksesta ei kuitenkaan päästä uskottavasti suoraan Lalliin, vaan selitys edellyttää sekä vähintään yhtä välimuotoa että esimerkkinä Lallille toimineiden Olli- (< Olle < Olof/Olaf > Olavi) ja Kalli-tyyppisten (< Kalle < Karl) -lli-päätteisten arkisten nimimuotojen esiintymistä suomen kielessä jo Henrik ja Lalli -kertomuksen syntyhetkellä, siis huomattavan varhain.
Latinankielisissä 1500- ja 1600-luvulta peräisin olevissa lähteissä esiintyvän nimimuodon Lalles sananloppuinen s-kirjain ei todista yhteydestä nimeen Laurentius, koska Lalles ei ole latinaa sen enempää kuin Lalle, Lallen, Lalli, Lalloi tai Lallo, vaan loppu-s selittyy tyypilliseksi kansnakielisen, tässä tapauksessa suomenkielisen, nimen latinannokseksi, sillä maskuliinisukuisten yleis- ja erisnimien perusmuodon lopussa on latinassa useimmissa tapauksissa -s.

1500-luvulla Lalli oikeasti oli kehittynyt yhdeksi Laurin lempinimistä, mutta siis vasta silloin. Heikkilän tietojen mukaan Lalli ei 1500-luvullakaan kuitenkaan koskaan esiinny henkilön etunimenä/kutismanimenä, vaan ainoastaan lisänimenä/talonnimenä – siis kyllä Matti Lalli(la)sta, mutta ei Lalli Mattilasta.
Tämä puhuu Laurin ja Lallin myöhäsyntyistäkin yhteenkuuluvuutta vastaan ja siten siten Heinärikin väitetyn murhaajan kristillisåeräistä nimeä vastaan siinäkin tapauksessa, että Lalli olisi vasta sydänkeskiajalla murhaajalle annettu keksitty nimitys.

Henrikin surmaajan uskonnollisesta vakaumuksesta emme voi varmuudella tietää. Sekä Surmavirren että muun sitkeän kansanomaisen perinteen todistus on kuitenkin yhdenmukainen: sen mukaan Lalli oli (paikallisesti merkittävä) pakana. Harras (katolinen) kristitty hän ei ainakaan ollut, mutta tuskin myöskään henkilö, joka ei ennen Heinärikin vierailua olisi tiennyt mitään kristinuskosta tai kirkonmiehistä.
Mikäli Lalli oli paikallisesti merkittävä pakanallinen talonisäntä, lähetyssaarnaaja Heinärikki saattoi mennä Lallin taloon nimenomaan yrittämään Lallin (ja sitä kautta tämän perhekunnan) käännyttämistä, sillä lähetyssaarnaajat pyrkivät ensimmäiseksi käännyttämään nimenomaan kunkin alueen vallasmiehiä.

Heikkilä kiinnittää nimessä Lalli huomionsa äänneasun suomen kielessä herättämiin mielleyhtymiin. Nimeen Lalli sisältyvät monet l-äänteet tekevät siitä äännesymboliikaltaan huomttavan pehmeän.
Suomen kielessä joko esiintyvät tai ovat todistettavasti esiintyneet sellaiset sekä keskenään että lallin kanssa äänteellisesti samankaltaiset yleisnimet kuin lalli (humalainen, juoppo; heittiö, hulttio), lallo(i)nen (karhu), lallukka (pullea olento; nahjus; heinäkasa), lella/lellu(kka) (vetelä maa, suo; pehmeä (esim. karhunpentu); lihava (ihminen)) ja vaikka lällä (nahjus; vetelä aine).
Heikkilä näkee niiden olevan johdettavissa sanavartalosta lalla, jonka alkuperäinen merkitys näyttäisi olleen ”vetelä, pehmeä”, josta yhtäältä on merkityksen ”hyllyvä” kautta päästy merkitykseen ”paksu, lihava” ja toisaalta merkityksen ”veltto” kautta merkitykseen ”nahjus, laiska” ja siitä edelleen merkitykseen ”hulttio”.
Mitä tulee sanaan lalli merkityksessä hulttio, ei voi poissulkea mahdollisuutta, että tämäkin lalli-sana on juoppolallin tavoin piispa Henrikin kelvottoman murhamiehen erisnimestä kehittynyt yleisnimi.

Pyhän Henrikin legendan ja Piispa Henrikin surmavirren ynnä muun Henrik ja Lalli -perinteen antamien todisteiden perusteella Heikkilä pitää melko todennäköisenä, että erisnimellä Lalli on etymologinen eli sanahistoriallinen yhteys yleisnimeen lallV, jonak merkityskiä ovat esimerkiksi ”vetelys; pöyheä heinäkasa; karhu”.

Silmiinnpistävää ja merkillipantavaa on, että monissa lallV-sanoissa yhdistyvät merkitys ”heinäkasa” ja ”karhu” sekä se, että juuri heinä ja karhu yhdistävät Heinä-rikkiä ja ”karhunkaataja” Lallia myös Henrik ja Lalli -traditiossa.

Mitä ilmeisimmin Pyhän Henrikin legendaa nuorempaa mutta kuitenkin jo hyvän aikaa ennen keksiajan päättymstä syntynyttä Lalliin kytkeytyvää perinnettä edustaa vuosina 1753 – 1755 laadittuun Euran pitäjänkuvaukseen eli pitäjänkertomukseen sisältyvä selostus hänen hukkumiskuolemastaan hiirten ahdistelemana Köyliönjärvestä noin 20 kilometriä luoteeseen sijainneeseen Harjavallan (sittemmin kuivatettuun) Hiirijärveen.
Kuten jo tuleva akateemikko Martti Haavio osoitti, kyse nimittäin lienee nimen Hiirijärvi alkuperän selitykseksi valjastetusta yleiseurooppalaisesta keskiaikaisesta nk. Mäuseturm-tarinasta, jossa paha ihminen saa surmansa hiirten ahdistamana.

Heikkilän mielestä seuraavien Heinärikkiin ja Lalliin likeisesti liittyvien asioiden faktapohjaa voi oikeutetusti pitää hyvinkin todennäköisenä: 1) saksalainen 2) hengenmies 3) nimeltä Heinrich koki 4) 1100-luvulla 5) nykyisen Lounais-Suomen alueella 6) väkivaltaisen kuoleman 7) talvella 8) vakaveden jäällä 9) suomalaisen miehen kädestä.
Tuo vakavesi oli hyvin todennäköisesti Köyliönjärvi ja Heinärikin surmaaja paikallisesti merkittävä talonpoika. Nuo edellä luetellut kohdat ovat historiallisten henkilöiden Heinärikin ja Lallin henkilöyden ja elämänvaiheiden ydin.

Mikä oli Heinärikin murhan todellinen motiivi? Siihen taitaa olla mahdotonta saada oikein varmaa vastausta. Joitain murhamotiiveja lienee kuitenkin mahdollista sulkea pois.

Anakronisten eli jälkikäteisten murhamotiivihypoteesien välttämiseksi on ensiarvoisen tärkeä tiedostaa, että historiallisen Heinärikin toiminta Suomesa ajoittuu 1100-luvun alkupuoliskolle tai puoliväliin, ei 1200-luvun lopulle, mihin mennessä maallinen ja kirkollinen esivalta olivat jo etabloituneet Länsi-Suomeen.

Lallin väkivallantekoa on tutkimushistoriassa yleisesti pidetty suomalaisen talonpojan väkivaltaisena reaktiona katolisen kirkon ja Ruotsin vallan mukanaan tuomaa verotusta vastaan. Pyhän Henrikin legendassa taas piispa Henrik langettaa murhaan syyllistyneelle Lallille kirkonrangaistuksen, mnkä johdosta Lalli, murhmies jo entuudestaan, surmaa myös piispa Hnerikin.
Suomea koskievissa keskiaikaisissa (1300-luvun) asiakirjoissa on kyllä paljonkin todisteita toistuvista ja ankaristakin kirkollista verotusta koskevista kiistoista kirkonmiesten ja kansan syvien rivien välillä sekä niissä käytetyistä kirkonrangaistuksista, mutta 1100-luvun alkupuoliskon ja puolivälin tilanteessa kirkolliset ja maalliset verot sekä kirkonrangaistukset olivat Suomessa mitä ilmeisimmin vasta useamman sukupolven päässä olevaa tulevaisuutta (1200-lukua), joten ne eivät mitenkään selittäne Heinärikin murhaamista.

Heikkilä pitää todennäköisempänä, että Heinärikki murhattiin, koska hänen Köyliössä kristinuskoa julistaessaan ja/tai talosta kestitystä pyytäessään katsottiin jollain tapaa loukanneen Pohjolassa iät ja ajat lainsäädännössä arvossaan pidettyä kotirauhaa.
Legenda novan mukaan Hemrik surmattiin Satakunnan maakunnassa – johon Köyliö kuuluu – jonne hän oli vähän aiemmin tullut nimenomaan julistamaan kristinuskoa pakanoille, ei organisoimaan kirkon instituutioita. Myös Henrikin murhaaja oli 1400-luvulla laaditun Legenda novan mukaan Satakunnasta eikä esimerkiksi Nousiaisista.
Mitä Henrikin murhan väitettyihin motiiveihin tulee, Surmavirren ja Pyhän Henrikin legendan kertomuksella murhaan johtaneilla tapahtumilla on se yhteinen piirre, että Lalli vs. anonyymi mies ei niistä kummassakaan noin vain murhaa Henrikiä, vaan hänellä on ainakin omasta mielestään syy vihata tätä.

Tarkemmin eriteltyinä Heinärikin kuolemaan johtaneet varsinaiset tapahtumat lienevät kulkeneet jotakuinkin seuraavasti.
Rekikelien tultua ja talven pahimman pimeyden helpottaessa johtava lähetyssaarnaaja, mahdollisesti lähetyspiispa, Heinrich lähti palvelijansa, ajurinsa ja tulkkinsa (1-3 henkilöä) kanssa jo pitkälle kristillistyneestä pohjoisesta Varsinais-Suomesta (Nousiaisista tai Mynämäestä) lähetysmatkalle ainakin osaksi vielä pakanallisiin muinaisen Hämeen lounais- ja länsiosiin (Ala-Satakuntaan) päämääränään alueen keskuspaikka Kokema (Kokemäki).
Joko menomatkalla Kokemäelle tai paluumatkalla Kokemäeltä Heinrich pysähtyi Köyliönjärven itärannalla (Karhilassa, Yttilänottassa tai niiden läheisyydessä) paikalliseen enemmän tai vähemmän pakanalliseen taloon pyytämään suunruokaa ja tarjoamaan hengenravontoa. Talon isäntä sen enempää kuin muukaan miesväki ei ilmeisesti olut kotona Heinrichin saapuessa.
Syystä tai toisesta talonväki koki kotirauhansa tulleen loukatuksi ja kehkeytyi verbaalisena aggressiona alkanut konflikti. Surmavirsi kertoo talon emännän ensin käyttäneen kelvotonta kieltä taloonsa tulleelle Heinärikille ja myöhemmin suorastaan uhanneen Lallin (paloittelu)murhaavan Heinärikin tämän saamistaan solvauksista hermostuneena otettua omavaltaisesti ruokaa, toki maksua vastaan, mutta emänän tahdon vastaisesti.
Tämän kannalta mielenkiintoinen yksityiskohta Pyhän Henrikin legendassa on kohta, jossa Henrikin kerrotaan nuhdelleen murhamiestä (Lallia) ja kiivailleen tälle, minkä vuoksi tämä vihasi Henrikiä ja siksi tappoi hänet julmasti.
Voi hyvin perustein arvella, että nämä kaksi kertomusta palautuvat samaan historialliseen ainekseen, köyliöläisessä (Lalli-nimisessä) maalaistalossa syntyneeseen konfliktiin – Heinrichille ei osoitettu Lallin talossa vieraanvaraisuutta, minkä johdosta Heinrich kiivaili Lallilassa. Tappouhkauksen saatuaan Heinrich poistui/pakeni palvelijoineen talosta Köyliönjärven jäälle, mitä pitkin ajamalla pääsisi nopeimmin etenemään. Häntä/heitä lähdettiin miesporukalla ajamaan takaa reenjalasten lumeen jättämiä jälkiä seuraten.
Heinrich, muttei hänen palvelijansa, surmattiin Köyliönjärven jäälle lähellä nykyistä Kirkkokaria. Surmaajat ryöstivät surmatulta Heinrichiltä ainakin päähineen (mahdollisesti karhunnahkaisen turkislakin) ja jättivät ruumiin järven jäälle – sehän ei talvella, satavaan lumeen peittyvänä, alkaisi edes haista ja painuisi jäiden sulaessa järven pohjaan, jolleivät haaskaeläimet, kuten Legendan mainitsema korppi, jo sitä ennen söisi ruumista. Täten ruumista ei tarvitsisi haudata.
Surmaajien lähdettyä teiehensä Heinrichin kristityt kannattajat noutivat tämän ruumiin järven jäältä ja kuljettivat sen reellä haudattavaksi Nousiaisiin.

Heinrichin surmasta ei vlttämättä koitunut surmaajille mitään seuraamuksia, sillä katolisella krikolla tuskin oli vielä silloin Suomessa kirkonrangaistusten langetus- aati toimeenpanovaltaa. Todennäköisimmin Turun piispa Catilluksen eli Kettilin piispuuskaudella 1266 – 1286 eli sukupolvia myöhemmin smaisen Lall(o)ilan maat kuitenkin (pakko-)otettiin piispansurmaajan jälkeläisiltä Köyliöön perustetun Saaren piispankartanon omistukseen.

Koska piispa Henrikin kohtalona oli jo 1200-luvun lopulla laaditun Pyhän Henrikin legendan mukaan joutuminen ryöstömurhan uhriksi, lienee historiallisesta Heinärikistä puhuttaessa syytä nostaa keskusteltavaksi myös se realistinen mahdollisuus, että Heinärikin arvokas päähine (turkislakki), sormus, hyvä hevonen, komea reki ja ulkomaanvaluutta lienevät olleet hyvää ryöstösaalista, mikä saattoi madaltaa kynnystä hänen surmaamiseensa.
(Rystö)murhaan syyllistyneenä tekijä olisi ollut legendan kertoman mukaisesti rikollinen murhamies, ja siten jälkipolvien näkökulmasta (postuumin) kirkonragaistuksensa ansainnut.

Heikkilän kirjan julkaisuhetkellä, lähemmäs 750 vuotta pyhimyspiispa ja marttyyri Henrikiä koskevien ensimmäisten kirjallisten mainintojen jälkeen, Suomessa on Pyhän Henrikin kirkko ja Henrikin koulu Nousiaisissa; Pyhän Henrikin ja Neitsyt Marian tuomiokirkko, Suomen kansallispyhättö, Turussa; Pyhän Henrikin tie, Lallin koulu, Lallin patsas ja Lallintalo (eli Lallis) Köyliössä; Pyhän Henrikin katedraali Helsingissä; Piispa Henrikin saarnahuone ja rintakuva Kokemäellä ja niin edelleen. Mikään toinen Suomen historiallisen ajan traditio ei yllä samaan eikä mitään toista suomalaista traditiota ole tutkittu yhtä kauan. Henrik ja Lalli painivat aivan omassa sarjassaan.
Henrikin ja Lallin henkistä perintöä 2000-luvunkin Suomessa ovat myös sana juoppolalli, hippa etsintä- ja takaa-ajoleikin nimenä sekä lukuisat Heikkiset ja Heikkilät. Ja tietysti kaikkien Heikkien ja Henrikkien nimipäivä 19. tammikuuta.
Ja mainittakoon vielä, että Köyliön Kirkkokari, joka oli pyhiinvaelluskohde ainakin myöhäiskeskiajalla, on jälleen ollut sitä 1950-luvun alusta lähtien.

Mikko K. Heikkilän teos Heinien herrat on tavallaan jopa dekkarinoloinen tutkimus tunnetusta mutta tietyn salaperäisyyden säilyttäneestä aiheesta, joka avaa lukijalle vähitellen, mitä, missä ja milloin oikeastaan tapahtui, minkä lisäksi kirja perehdyttää lukijan tutkijan työn ja menetelmien saloihin. Voi sanoa, että teos on historiaa – ja varsinkin varhaishistoriaa – harrastavalle todellinen toiveiden täyttymys.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta

Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinen herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies

Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin

Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit

Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit

Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Man-saaren tarinoita
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan

Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä

Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema

Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja

Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta

Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin