Kirjat, päivitys 10.11.

Se on sitten marraskuun ensimmäisen vaihtoehto-tiivistelmän vuoro, eli nyt katsaus italialaiseen menoon ja esittely Anton Montin kirjasta Minne menet, Italia? Seuraava marraskuinen esittely olisi tarkoitus julkaista tiistaina 22.11. jolloin olisi vuorossa Hallie Rubenholdin teos Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–
Kuukauden Vaihtoehto I
Anton Monti: Minne menet, Italia?
Livonia Print (paino), S&S 2019
190 sivua

Italialaiset suuntaavat joka vuosi 14. elokuuta maalle, rannoille ja vuoristoon. Kaupungit tyhjenevät. Nimittäin, seuraavana päivänä vietetään ferragostoa, italialaista keskikesän juhlaa. Se on perinteinen juhlapäivä, jonka nimi tulee antiikin Rooman ajoilta. Keisari Augustus perusti vuonna 18 eaa. ”Feriae Augustin” (Augustuksen lepo) eli sadonkorjuun jälkeisen lomakauden.
Samana päivänä yli kaksituhatta vuotta myöhemmin, 14. elokuuta vuonna 2018, Genovan satamakaupungin asukkaat todistivat jotain aivan uskomatonta. Lähes 90 metrin korkeudessa Sampierdarenan ja Corniglianon kaupunginosien yläpuolella kulkeva yli kilometrin pituinen modernistinen moottoritiesilta sortui osittain.
Ponte Morandina tunnetun sillan 150 metrin mittainen osa tuli alas henkilö- ja kuorma-autoineen. Kaiken kaikkiaan 43 ihmistä menehtyi. Lähes 600 ihmistä evakuoitiin sillan alapuolella olevista taloista, jotka jouduttiin purkamaan,
Eräässä kuvassa vihreä kuorma-auto, jonka moottori on vielä käynnissä, on pysähtynyt juuri muutamaa metriä ennen sillan sortumakohtaa. Tästä kuorma-autosta tuli tragedian symboli. Monien mielestä tuo ajoneuvo kuvasti myös Italian nykytilaa.

Morandi-silta rakennettiin vuonna 1967. Se oli uskomattoman uskalias arkkitehtoninen luomus ajalta, jolloin Italian talous oli kovassa kasvussa, maata modernisoitiin ja kaikkialle rakennettiin teollisia laitoksia, moottoriteitä ja siltoja. Italia oli matkalla agraarisesta yhteiskunnasta yhdeksi maailman suurimmista teollisuusvaltioista. Italia oli elokuvataiteen ja musiikin suurvalta. Maan tähdet Marcello Mastroiannista Sophia Loreniin olivat tunnettuja kaikkialla maailmassa.

Vuonna 1957, kymmenen vuotta ennen kuin Morandi-silta otettiin käyttöön, italialainen kirjailija ja lehtimies Guido Piovene julkaisi kirjan, joka perustui vuosina 1953-56 kerättyyn haastattelumateriaaliin. Piovene oli kirjaa edeltänyttä radio-ohjelmaansa varten matkustanut maalta kaupunkeihin, kulutusyhteiskunta oli tuloillaan, ja kulttuuri, moraali ja arvot olivat murroksessa.
Piovene näki selvästi, mitä Italiassa oli tapahtumassa. Ensin radio-ohjelmassaan ja sitten kirjassaan Piovene kuvasi agraarisen menneisyyden viimeisiä rippeitä ja modernin teollisen yhteiskunnan ensimmäisiä merkkejä.

Nykypäivän Italiassa vastaava matka olisi hyvin erilainen. Italian ja italialaisuuden määrittäminen ei ole enää yhtä helppoa kuin 1950-luvulla. Itse asiassa, oliko se edes silloin?
Piovenen kuvaamat alueelliset erot ja erityispiirteet ovat syventyneet. Ongelmat ovat monimutkaistuneet. Toisilla menee hyvin, toisilla yhä huonommin. Näin on tietysti aina ollut, mutta ei samassa mittakaavassa kuin nykyisin. Absoluuttisessa köyhyydessä elävien italialaisten määrä on kasvanut rajusti viimeisen vuosikymmenen aikana.

Kaikista pahinta – ja uutta – on kutienkin se, että tulevaisuuteen ei enää suhtauduta toiveikkaasti. Vaikeimpinakin aikoina, kuten heti toisen maailmansodan jälkeen, kun maa oli raunioina ja teollisuus oli kärsinyt vakavia vahinkoja, italialaiset ryhtyivät töihin ja jälleenrakensivat maan nopeasti yhdessä.
Tänä päivänä italialaiset eivät välttämättä edes jaa yhteistä näkemystä siitä, mikä on maan tilanne, mitä italialaisuus tarkoittaa, kuka on italialainen ja mitä maalle pitäisi tehdä.

Erityisen rajusti Italia on muuttunut vuonna 2007 alkaneen finanssikriisin jälkeen. Kriisi muutti pysyvästi maata ja sen asukkaita. Samoina aikoina alkanut sosiaalisen median yleistyminen on myös vaikuttanut ratkaisevasti italialaisiin, heidän tapaansa kommunikoida ja suhtautua muihin. Iloisen kaduilla kaikuvan puheen ja naurun tilalle on tullut yön pimeinä tunteina kumpuava vihainen kirjoittelu, joka yhdellä painalluksella saavuttaa miljoonia ihmisiä.

Väestön samanaikainen väheneminen, vanheneminen ja siitä johtuva yhteiskunnan rakenteen muuttuminen on keskeinen tekijä uuden Italian muodostumisessa. Vanhat käsitykset Italiasta murtuvat myös italialaisten omissa ajatuksissa. Suomalais-italialainen Anton Monti kertoo kirjassaan Minne menet, Italia? niistä muutoksista, jotka ovat tapahtuneet Italiassa viimeisten vuosien aikana, ja samalla kirjan tarkoitus on purkaa niitä myyttejä, joita usein toistetaan, kun puhutaan Italiasta.
Tarkastellessaan Italiaa Montilla on ollut tärkeänä lähteenä vuosittain julkaistava arvovaltaisen CENSIS-instituutin raportti, joka kuvaa italialaisen yhteiskunnan tilaa ja italialaisten tuntoja. Raporttia on laadittu vuodesta 1967 lähtien, siis samasta vuodesta jolloin Morandi-silta otettiin käyttöön, joten se antaa hyvän käsityksen kehityksestä myös historiallisessa perspektiivissä.
Italia on syvien ristiriitaisuuksien maa, kuten sekä tilastot että yhteiskunnalliset havainnot todistavat: raskaasti velkaantunut maa, jossa asuu erittäin säästäväisiä kansalaisia; maa, jossa avoliitot ja uudet perhemuodot yleistyvät samaan aikaan kuin niiden vastustajien lukumäärä kasvaa; katoavien eläinlajien maa, jonne saapuu ilmastonmuutoksen vuoksi täysin uusia lajeja. Jokaisessa asiassa tuntuu aina olevan kaksi puolta. Juuri Italian ristiriitaisuudet usein synnyttävät väärinymmärryksiä ja myyttejä.

Niin, Morandi-silta siis sortui. Todennäköisesti siitä syystä, että sen rakenteiden huoltoa ja ylläpitoa oli vuosikymmenten aikana laiminlyöty.
Ajan saatossa sillan rakenteet vanhenivat ja väsyivät. Ehkä tämä huomattiin, ehkä joitain sillan kohtia väliaikaisesti paikattiin, mutta sillan rakenteellisiin ongelmiin ei puututtu. Sillasta, sen monimutkaisista rakenteista, ei loppujen lopuksi pidetty huolta kokonaisuutena.
Monti pelkää, että tämä kuvastaa paitsi siltaa myös koko Italiaa.

Italia elää parhaillaan historiallisen murroksen vuosia. Monet asiat ovat jo muuttuneet. On kuitenkin myös suhteellisen pysyviä asioita, jotka muuttuvat hitaasti, jos ylipäätään muuttuvat lainkaan.
Kaiken lisäksi nämä muuttumattomat aisat ovat niitä harvoja, jotka yhdistävät italialaisia: ruoka ja juomat. Ruoan suhteen italialaiset ovat suorastaan konservatiivisia. Suurten kauppaketjujen osuus elintarvikkeiden myynnissä on Italiassa Euroopan pienin.
Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka ihmisten elämän rytmi, perhemallit ja kommunikaatiovälineet muuttuvat suuntaan, joka ehkä suosii suuria marketteja ja verkkokauppoja, pienten perinteisten kivijalkakauppojen merkitys on edelleen suuri. Usein nämä pienet kaupat ovat maahanmuuttajien omistamia tai pitämiä.

Italialaisen vähittäiskaupan rakenne on omiaan pitämään elintarvikkeiden tarjontaa laajana. Pienet tuottajat, joiden tuotteilla ei ole asiaa suurten kauppojen hyllyille, koska eivät pysty tarjoamaan sellaisia volyymejä, joihin suurten kauppaketjujen toiminta perustuu, löytävät tiensä markkinoille näiden vaihtoehtoisten jakelukanavien kautta. Myös maataloustuotteiden hankinta suoraan tuottajilta, esim. kuluttajien ruokapiirien kautta, on suhteellisen yleistä.
Vielä 1970-luvun alkupuolella Italiassa kulutettiin lähes yksinomaan paikallisia tuotteita, joita ostettiin pienistä kaupoista. Päivittäinen kaupassakäynti oli melkoinen seikkailu. Lähes jokaista tuoteryhmää kohti oli oma erikoiskauppa, mikä tarkoitti vierailua vähintään neljässä eri kaupassa.

Murrosta kohti uutta kulutusmallia edesauttoi 1960-luvulla tapahtunut television yleistyminen, joka mainonnan avulla toi monet tuotteet ihmisten olohuoneisiin. Italian elintarviketeollisuuden mahdit, kuten Barilla ja Ferrero, listautuivat pörssiin 1960-luvulla ja valmistautuivat uusiin haasteisiin. Barillan menestys perustui merkittävään muutokseen, kun italialaisperheet 1960-luvulla asteittain luopuivat itse tehdyn tuorepastan kuluttamisesta ja korvasivat sen pakatulla teollisella kuivapastalla.
Siirtyminen kotitekoisesta ja herkullisesta mutta aikaa vaativasta tuorepastasta kaupasta ostettuun kätevään kuivapastaan kertoo myös suuresta naisen asemaa koskevasta muutoksesta, joka tapahtui 1960-luvulla. Naiset hakeutuivat yhä useammin töihin, ja etenkin työläistaustaisten naisten panosta tarvittiin kasvavassa teollisuudessa.

Konservatiivisuus ruoka-asioissa näkyy siinä, että italiassa noudatetaan edelleen tiettyjä sääntöjä. Tiettyinä päivinä syödään tiettyä ruokaa. Tämä pätee juhlapyhien lisäksi erityisesti perjantaihin, jolloin perinteisesti syödään kalaruokia.
Lihansyöntikielto perjantaisin oli vielä joitain vuosikymmeniä sitten hyvinkin tiukka sääntö. Lisäksi oli hygieniaan liittyviä aspekteja, esim. vielä 1970-luvulla tuoreen sianlihan saatavuus oli kesäisin rajallista.
Toiset tavat taas liittyvät vuodenaikoihin: talvella jäätelöä ei ollut saatavilla, ja ikäihmisten silmissä jäätelön syönti talvella näyttää edelleen kummalliselta. Samanlaiset tavat liittyvät myös viiniin: kesäisin juodaan valkoviiniä ja talvisin punkkua. Se on oikeastaan sääntö, joka kulkee sen edellä, kumpi viini sopii paremmin tietyn ruoan kanssa.

Perinteisten sääntöjen noudattaminen ruokailutottumuksissa näkyy kaikkialla. Usein säännöt ovat sellaisia, ettei niihin löydy järjellistä selitystä, mutta silti niitä noudatetaan orjallisesti.
Pastatyyppejä ja kastikkeita ei noin vain yhdistellä. Pennepastan tarjoaminen pestokastikkeen kanssa tuntuisi hyvinkin oudolta. Pestoahan käytetään ainoastaan spaghettien, lingviinien, trofien ja trenette-pastan kanssa. Arrabiatapastaan kuuluvat aina pennet, eikä mikään muu pastatyyppi.
Yhdistelmiä on lukematon määrä, ja jokainen italialainen tuntee ne. Usein ne perustuvat pelkästään tapoihin, mutta myös selviä gastronomisia syitä löytyy.
Pastan ja kastikkeen yhdistelmiä ei noin vain keksitä. Kaikki pastaruoat ovat jo olemassa eikä uusia kukaan kaipaa. Italialaiset hämmästyvät, jos heille tarjotaan pastakastiketta, jossa on kanaa – kana ja pasta eivät kuulu samalle lautaselle. Ankka- ja sorsakastikkeita on kyllä olemassa, mutta pastan kanssa tarjottaviin kanakastikkeisiin kukaan ei Italiassa ole törmännyt.

Italialaiset kauhistelevat ulkomaalaisten todella outoja tapoja, jotka rikkovat heidän noudattamiaan sääntöjä. Kuuluisin ikiaikaisen hämmästyksen aihe on tietystikin pizzan ja ananaksen yhdistäminen. Se on aina säännöllisin välein ulkomailla asuvien italialaisten keskustelussa toistuva aihe. Pizza on pizza ja ananas on hedelmä. Niiden yhdistäminen yksinkertaisesti tuntuu italialaisen mielestä älyttömältä.
Toinen seikka, joka hyvin usein paljastaa italialaisen silmissä ulkomaalaisen, on parmesaanin käyttö kala- tai äyriäispastan kanssa. Monti on nähnyt, kuinka tarjoilija on kieltäytynyt tuomasta juustoa asiakkailleen sanomalla, ettei suostu siihen, että hänen keittiönsä tekemä ruoka pilataan. Ja sitten on vielä muistettava, että Italiassa ketsuppi kuuluu ainoastaan ranskalaisiin – eikä missään tapauksessa pastaruokiin.

Myös cappuccino on tehokas väline vierasmaalaisen paljastamisessa. Sääntö on yksinkertainen: cappuccinoa ei saa juda kello 12 jälkeen, eikä sitä varsinkaan voi juoda ruokailun päätteeksi. Turistien suosimissa paikoissa Italiassa näkee silloin tällöin sellaistakin, että ihmiset syövät pyöreitä pizzoja keskellä päivää. Turistit eivät tiedä, että pyöreää pizzaa voi syödä ainoastaan ilta-aikaan. Päivällä syödään kaupasta mukaan otettavaa palapizzaa.
Monti kuitenkin lisää, kuriositeettina, että myös italialaiset syövät kotona pakastepizzoja, ja Italian suosituin pakastepizza on juuri se sama saksalainen pizza, joka löytyy jokaisesta suomalaisesta ruokakaupasta.

Viinin kulutus on Italiassa laskenut tasaisesti vuosien saatossa. Ennätysvuonna 1922 italialaiset joivat viiniä 122 litraa henkilöä kohti.. Vielä vuonna 1975 luku oli 104 litraa. Mutta tällä hetkellä kulutus on alle 60 litraa.
Myös viinin jakelu on muuttunut. Vielä 1970-luvulla viini ostettiin irtotuotteena viinikaupoista, joissa se kaadettiin asiakkaan tuomiin isoihin kanistereihin. Vielä siihen aikaan monet lisäksi valmistivat maaseudulla viininsä itse.
Meidän ajallemme tyypilliset viinipullot olivat silloin harvinaisia ja niitä hankittiin lähinnä lahjoiksi merkkipäivien tai pyhien yhteydessä. Markettien merkityksen kasvun myötä, 1980-luvulla, yleistyivät isot kruunukorkilliset pullot. Seuraavalla vuoiskymmenellä siirryttiin jo klassisiin viinipulloihin.
Samaan aikaan, kun kulutus laski, kuluttajat suuntasivat kohti parempia viinejä. Viini ei ollut enää yhtä arkipäiväinen tuote kuin edellisillä vuosikymmenillä.

Italialaisen viinin viime vuosien varsinainen menestystarina on ollut Prosecco, jonka kulutus maailmalla on kasvanut räjähdysmäisesti. Tuotantomäärät ovat valtavia ja viinitarhat valloittavat yhä laajempia alueita. Vuonna 2014 Proseccon määrällinen myynti ylitti ensimmäisen kerran ranskalaisen šampanjan, tosin liikevaihdolla mitattuna hintavampi ranskalainen piti toki edelleen pintansa Proseccoon nähden. Proseccoa on juotu kaikkialla Italiassa aperitiivina jo 1980-luvulta, mutta sen kysyntä ei koskaan ollut mitenkään verrannollinen nykyiseen tilanteeseen.
Näin viinin kulutuksen laskun aikoina Prosecco saattaa olla suosittu myös siitä johtuen, että sitä ei Italiassa pidetä suoranaisesti viininä, vaan viiniä kevyempänä juomana.

Proseccon valtava kysyntä on aiheuttanut uusien viinitarhojen leviämistä kaikkialle Valdobbiadenen kukkuloiden alueella, myös sellaisiin paikkoihin, jotka eivät sovellu viininviljelyyn. Tämän seurauksena eroosio ja maankulutus ovat saaneet erittäin suuren mittakaavan. Muiden muassa The Guadian ja The Telegraph uutisoivat tammikuussa 2019, että jokaista Prosecco-pulloa kohti kuluu 4,4 kiloa maa-ainesta, 11-kertaisesti yleiseen viinintuotantoon verrattuna.

Asiat muuttuvat ja tietysti – kaikesta vastarinnasta huolimatta – myös italialainen ruoka uudistuu. Jokaisella vuosikymmenellä on jotain uutta.
Yksi tuote, joka on saavuttanut maailmanmaineen ja on nykyisin kaikkialla saatavilla, on ollut rucola, joka Italiassa oli aina 1980-luvulle saakka hyvinkin marginaalinen tuote. Rucolaa ei viljelty eikä sitä saatu kaupoista. Yleensä ihmiset kävivät hakemassa sitä peltojen reunoilta, missä se kasvoi villinä. Se oli vain eräänlainen ajanviete.
Jostain syystä rucolan suosio alkoi kuitenkin nousta. Ilmeisesti se johtui eräänlaisesta nostalgiailmiöstä. Jokaisella oli kaukainen mummo, joka kävi keräämässä rucolaa pellon reunalta, ja kun mummoa eikä taitoa kerätä rucolaa enää ollut, löytyi markkinarako.

Italialaisten ruokailutottumukset sekoittuvat maan historiaan ja sitä kautta myös muuhun maailmaan. Eräs hämmästyttävä tarina on kapakalan saapuminen Italiaan.
Kapakala on suosittu ruoka monissa Italian maakunnissa sekä etelässä että pohjoisessa. Erityisen suosittua se on Veneton alueella, jossa erittäin tunnettu paikallinen ruokalaji on baccalà alla vicentina eli kapakala Vicenzan tapaan.
Kapakala valmistetaan turskasta, eikä turska ole Välimeren kala. Eli, miten tämä ruoka on löytänyt tiensä Italiaan?

Kuivattu kala oli erittäin pitkän säilyvyytensä vuoksi suosittu muona viikinkien aluksilla. Myöhempien aikojen viikingit eli normannit valloittivat vuonna 1061 Sisilian arabeilta. Arabit olivat tuoneet Sisiliaan riisin ja nyt normannit toivat mukanaan kuivatun kalan. Se jäi paikallisiin ruokailutottumuksiin ja levisi sieltä koko Italiaan niin, että 1500-luvulla Napoliin, Venetsiaan ja Genovaan tuotiin suuria määriä kuivattua kalaa Norjasta. Venetsialaisilla oli kauppareitti, joka vei Lofoottien saariryhmälle, josta tuli kalan päähankintapaikka.
Vuosisatojen ajan Italiassa noudatettiin pääsiäistä edeltävää neljäkymmentä päivää kestävää paastonaikaa, jolloin lihansyönti oli kiellettyä, kun taas kala oli sallittua. Paaston aikana kapakalalla oli merkittävä rooli. Luonnollisesti tämä kaikki näkyi myös Norjassa ja erityisesti Lofooteilla, missä Italialla on aina ollut tärkeä taloudellinen merkitys. Kapakalan vienti Italiaan on edelleen joillekin norjalaisille paikkakunnille tärkein elinkeino. Norjan kuivatun kalan viennistä lähes 80 % suuntaa italiaan.

Kapakalaan liittyy myös ihmisten ja kansojen välinen solidaarisuus. Kun Sisilian Messinan kaupunki, jossa kapakala oli erittäin suosittu ruoka, tuhoutui vuonna 1908 maanjäristyksessä, Norjan valtio, joka oli tietoinen kaupungin merkityksestä norjalaisille kalastajille, toimitti välittömästi humanitaarista apua paikkakunnalle ja lahjoitti messinalaisille muun muassa suuria määriä kapakalaa.
Tämäkin tarina vahvistaa vanhan viisauden: tie sydämeen käy vatsan kautta.

Italian monimuotoisuudet ovat niin monimutkaisia, että on täysin mahdotonta määritellä niiden moninaisia syitä ja seurauksia. Asiat nivoutuvat toisiinsa ja muodostuvat solmun, jota on mahdotonta avata.

2.500.000 – 3.000.000 italialaista puhuu äidinkielenään jotain muuta kieltä kuin Italiaa. Eikä tämä luku sisällä ulkomailta muuttaneita siirtolaisia, vaan koskee ainoastaan niitä niin kutsuttuja ”historiallisia kielivähemmistöjä”, joiden edustajat ovat asuneet Italiassa vuosisatoja ja joissakin tapauksissa vuosituhansia. Näillä kielillä on lain takaama virallisen vähemmistökielen asema.

Pohjois-Italian Etelä-Tirolissa (Alto Adige) on n. 300.000 saksankielistä asukasta, ja saksa on alueen virallinen pääkieli. Samalla seudulla asuu myös 55.000 ladinin retoromaanista kieltä äidinkielenään puhuvaa italialaista.
Etelä-Tiroli liitettiin osaksi Italiaa vuonna 1919. Fasismin aikana saksankieliseen vähemmistöön kohdistettiin toimia, joiden tarkoitus oli tehdä alueesta kulttuurisesti italialainen. Sukunimiä ja paikkakuntien nimiä muutettiin italiankiliseen asuun, alueelle rakennettuihin valtiollisiin teollisuuslaitoksiin tuotiin työntekijöitä italiankielisiltä alueilta.
Toisen maailmansodan jälkeen alueen erityisluonne tunnustettiin. Paikalliset kuitenkin kokivat, että italialaistamisprosessi jatkui demokratiasta huolimatta.
Vastarintaa esiintyi aluksi pääosin rauhanomaisin ja laillisin keinoin. Pian se kuitenkin johti suoranaiseen terroriin, jonka tarkoitus oli irrottaa Etelä-Tiroli Italiasta ja liittää se Itävaltaan.
Vuodesta 1950 hyökkäykset kiihtyivät. Niiden kohteiksi joutuivat Italian valtion muistomerkit, voimalat, sillat, rautatiet ja infrastruktuuri yleensä.
Vuodesta 1964 iskut kohdistuivat ja suoraan sotilaisiin ja poliiseihin. Iskut päättyivät asteittain 1970-luvun aikana, kun italian valtio antoi alueelle laajennetun autonomian.
Usein, kun muistellaan Italian 1970- ja 1980-luvun poliittisen väkivallan vuosia, unohtuu, että toisen maailmansodan jälkeen ensimmäiset terroristiset iskut tapahtuivat paljon aiemmin ja juuri Etelä-Tirolissa, joka nykyisin on Italian vaurain maakunta.

Friulissa Slovenian rajalla puhutaan sloveniaa (70.000 ihmistä) ja kroatiaa, myös friulin omalla kielellä (600.000 puhujaa), joka on ladinin sukulaiskieli.
Toisen maailmansodan jälkeen Italia joutui luovuttamaan Istrian ja Dalmatian alueita Jugoslavialle. Alueella asui mittava italiankielinen väestö, joka joutui evakuoitavaksi Italian alueelle. Ennen evakuointeja ja alueiden luovuttamista Istriassa käytiin verisiä välienselvittelyjä eri väestönosien välillä.
Myös Triesten kaupungin asema oli pitkään kiistanalainen ja kaupunki pysyi brittiarmeijan hallussa aina vuoteen 1954, jolloin se virallisesti palautettiin Italian valtion hallintaan.
Aluekiistat Italian ja Jugoslavian välillä saatiin päätökseen vasta Osimon sopimuksella vuonna 1975, mihin mennessä sodan aiheuttama katkeruus oli jo osittain haihtunut. Friulin erityisyyttä kuvaa, että kylmän sodan aikaan oli Berliinin lisäksi toinenkin kaupunki, jonka läpi kulki vastaava raja. Tämä kaupunki on italialaisittain Gorizia, jugoslaavien mukaan Nova Gorika. Kaupungin läpi kulkeva muuri purettiin vuonna 2004, jolloin Slovenia liittyi Euroopan unioniin.

Lännessä Ranskan kulttuurinen ja kielellinen vaikutus on näkyvä. Valle d’Aostan vuoristoisessa maakunnassa, missä sijaitsee Monte Bianco (Mont Blanc). Ranska on italian ohella virallinen kieli. Ranskaa ja sukulaiskieliä puhuu Valle d’Aostan, Piemonten ja yllättäen myös eteläisen Calabrian alueella yhteensä 150.000 ihmistä.
Etelä-Italiassa Adrianmeren rannikolla asuu albanialaisperäinen väestö, johon kuuluu 80.000 italian albaania. Nämä edustavat albanialaisen siirtolaisuuden ensimmäistä aaltoa ja ovat asettuneet Italian eteläosiin 1400-luvun lopulla.
Calabrian maakuntaan on asettunut kreikankielinen väestö, johon kuuluu 12.000 ihmistä. Sardiniassa vähintään miljoona puhuu sardin kieltä äidinkielenään. Ja 20.000 kuuluu katalaania puhuvaan vähemmistöön, joka on asettunut Algheron kaupunkiin ja sen ympäristöön. Algheron siteet Kataloniaan ovat erittäin vahvat, ja esim. Katalonian alueen hallituksella on edustusto kaupungissa.

Italian lain mukaan virallisen kielen asema on sidoksissa määrättyyn hallinnolliseen alueeseen asettumiseen, mistä johtuen romanikielellä ei ole virallista asemaa, vaikka Italiassa romaniväestöä on asunut jo vuosisatojen ajan. Viranomaistulkinnan mukaan romanit ovat kiertolaisia. Romaneista 70.000 omaa Italian kansalaisuuden, muttei oikeutta omaan viralliseen kieleen.

Myös poliittiset mullistukset ja rajojen siirtämiset ovat osa Italian historiaa. Italian kansallissankari Giuseppe Garibaldi syntyi Nizzassa, joka nykyisin kuuluu Ranskalle. Nizzan kreivikunta ja Savoiji, jotka sijaitsivat tulevan Italian kuningaskunnan rajoilla, luovutettiin yhteisellä sopimuksella Ranskalle vuonna 1860, ja vastavuoroisesti Ranskan poliittisesti kontrolloimat Italian sisäalueet (mm. Toscana) liitettiin Sardinian kuningaskuntaan, jonka pääkaupunki oli Torino ja josta oli tulossa Italian kuningaskunnan perusta.

Sveitsissä sijaitsee italiankielinen kantoni ja italia on yksi Sveitsin virallisista kielistä. Lisäksi Sveitsissä sijaitsee Italian eksklaavi Campione d’Italia, joka on siis italialainen kunta, joka on täysin Sveitsin ympäröimä.
Italian rajojen sisällä puolestaan on San Marinon itsenäisen valtion edustama enklaavi. Pienen kaupunkivaltion itsenäisyys johtuu pääosin siitä,, että 1800-luvulla Italian itsenäistymisprosessin aikaan sanmarinolaiset antoivat turvapaikkoja niille italialaisille, jotka taistelivat maansa yhdistämisen puolesta. Tästä historiallisesta perinnöstä johtuen Italia ei ole koskaan vaatinut San Marinon liittämistä Italiaan.
Italian sisällä on myös toinen enklaavi, Vatikaanin kaupunkivaltio, joka on elävä osoitus kahdentuhannen vuoden historiasta ja monimutkaisesta suhteesta Italiaan, mistä ehkä paras moderni todistus on ”Vatikaanin vankeutena” tunnettu aikakausi (1870 – 1929). Tuolloin paavit eivät poistuneet Vatikaaninalueelta vastalauseena sille, että Italian valtio oli miehittänyt Rooman tehdäkseen siitä pääkaupunkinsa ja siten lopettanut paavien maallisen vallan. Paras symboli tästä maallisen vallan menettämisestä oli paavin virallisen palatsin – Quirinale-palatsin – siirtyminen ensin Italian kuninkaiden ja sitten maan tasavallan presidenttien käyttöön.

Roomassa sijaitsee myös Maltan ritarikunta, jonka päämaja nauttii ekstraterritoriaalisesta asemasta. Ritarikunnan päämaja on tunnettu Aventino-kukkulalla sijaitsevasta portista, jonka avaimenreiästä turistit – ja joskus myös roomalaiset – käyvät katsomassa Pietarin kirkon kupolia.
Ritarikunta on osittain virallisesti tunnustettu kansainvälisoikeudellinen toimija, mutta se ei ole valtio, koska sillä ei ole maa-alueita, missä se voisi harjoittaa suvereniteettia. Ritarikunnan omistamilla autoilla on kuitenkin omat rekisterikilvet ja ritarikunta painaa omia virallisia postimerkkejä.

Merkittävin Italian monimuotoisuuteen ja ristiriitaisuuteen vaikuttanut tekijä on luonnollisesti se, että maa on vuosisatojen ajan ollut jakautunut myös poliittisesti ja sen eri osat ovat kehittyneet erillään toisistaan ollen usein enemmän riippuvaisia eurooppalaisen politiikan käänteistä kuin omasta alueellisesta tai valtiollisesta tahdostaan tai toiminnastaan. Kaiken lisäksi italialaiset ovat vuosisatojen ajan – erityisesti keskiajalla – sotineet toisiaan vastaan.

Pitkästä historiasta huolimatta Italia on nuori kansallisvaltio. Italialaisen poliittisen yhdistymisen prosessin käynnistämisen jälkeen kaikki näkivät italialaisten kesken vallinneet valtavat kulttuuriset, kielelliset ja etniset erot. Pohjoisitalialaiset kuvasivat yhdistymisen aikana etelän asukkaita lähestulkoon eri ”rotuun” kuuluvina, käyttäen usein hyvinkin voimakkaita ja rodullistavia ilmaisuja kuvaamaan tätä oletettua asiaintilaa.
Eteläitalialaiset historioitsijat puolestaan muistuttavat, että heidän synnyinseutunsa oli ennen Italian yhdistymistä huomattavasti pohjoista teollistuneempi ja maastamuutto oli täysin tuntematon käsite. Yhdistymisen jälkeen etelän teollisuus ja infrastruktuuri romutettiin pohjoisen eduksi, minkä jälkeen miljoonat muuttivat pois Etelä-Italiasta.
On myös todettu, että Molempain Sisiliain kuningaskunnan varojen siirtyessä Italian kuningaskunnan holviin ne edustivat yli pulta valtion kokonaiskassasta. Poleemisesti on puhuttu valtionvarojen ryöstöstä ja kolonialismista.

Historiallista perua olevat alueiden väliset erot ovat yhä olemassa, ja Montin mukaan ne itse asiassa ovat lisääntyneet jatkuvasti yhtenäisen Italian 160 vuoden aikana, ja vauhti on kiihtynyt viimeisen vuosikymmenen aikana.

Valmispitsojen, pastakastikkeiden tai muiden Italiaan liittyvien elintarvikkeiden mainoksissa kuvataan usein italialaista suurperhettä nauttimassa ruoasta ja juomasta pitkän pöydän ääressä. Lapsiparvi leikkii, bambinot ja bambinat hymyilevät, nonnon ja nonnat, mammat ja papát, kaikki keskustelevat sulassa sovussa iloisesti nauraen.
Todellisuudessa italialaisessa ravintolassa törmää sunnuntaina päivällisaikaan hieman erilaiseen näkymään. Pöydän ääressä istuu neljä isovanhempaa, yksi keski-ikäinen pariskunta ja pariskunnan ainut lapsi.
Ja italialaisten mieliala on nykyisin enemmänkin synkänpuoleinen kuin iloinen. Vakavanpuoleiset ilmeet kuvaavat Italian nykyistä väestöllistä todellisuutta. Italia on ainoa kehittynyt eurooppalainen teollisuusmaa, jossa väestö vähenee. Euroopan ulkopuolisista teollisuusmaista Japani jakaa saman demografisen kohtalon Italian kanssa.
Hedelmällisyysaste Italiassa on 1,49. Jotta väestö ei vähenisi, luvun pitäisi olla vähintään 2.

Italian tilanteesta tekee ainutlaatuisen se, että tämä kehitys on ollut vallalla jo neljän vuosikymmenen ajan. Lisäksi lähes kaikki muut maat, jotka ovat samassa tilanteessa, mukaan lukien Suomi, ovat paikanneet väestömäärän pienentymistä maahanmuutolla. Italiassa tämä ei ole onnistunut.

Italian väestö kasvoi aina 1970-luvulle saakka melko tasaisesti. Vuonna 1981 kasvu pysähtyi. Monti pitää erikoisena, että juuri 1980-luvun alkupuolella Italiassa päättyi ylipolitisoitunut ja väkivaltainen kymmenen vuoden kausi, ns. lyijyn vuodet. Samalla maan taloudellinen tilanne helpottui ja Italian talous kasvoi voimakkaasti. 1981 oli myös vuosi, jolloin valtion velka aloitti huiman kasvunsa.
Se, että väestönkasvu pysähtyi juuri kun kaikki ulkoiset edellytykset olisivat antaneet aihetta olettaa sen kasvavan, on hyvin kiinnostavaa. Rahaa virtasi, julkista taloutta rahoitettiin oikein voimalla ja poliittisen epävarmuuden aika oli päättynyt. Silti syntyvyys pysähtyi.

Italialaiset elävät nyt pitkään. He ovat Euroopan pitkäikäisin ja keskimäärin vanhin kansa. Ero miesten ja naisten elinajanodotteessa on italiassa maailman pienimpiä. On helppo ymmärtää, mikä on tällaisen väestörakenteen vaikutus julkiseen talouteen, kun väestö ikääntyy, siirtyy joukoittain eläkkeelle ja aktiiviväestö vain pienenee.

Yleisesti hyväksytty selitys sille, miksi italialaiset eivät tee lapsia, on, että tulevaisuus on näyttäytynyt lisääntymisiässä oleville synkkänä ja toivoa vailla erityisesti työn ja toimeentulon kannalta.
Italia on euroalueen toiseksi suurin teollinen maa, joten väittämä tuntuu melko yllättävältä. Varsinkin, jos huomioidaan, että Italian teollisuus on melko työvoimaintensiivistä.

Italiassa on siis töitä. Ongelma on kutienkin se, että valtaosa tavoista tehdä työtä ovat epävarmoja. Työntekijät ovat yksinyrittäjiä, loputtomien määräaikaisuuksien ketjussa olevia, työntekijöitä, jotka toimivat yrityksissä, joiden taloudellinen asema on epävakaa.
Monti ei pidä sattumaan sitä, että teoriat työn prekarisoitumisesta ovat lähtöisin juuri Italiasta, missä tämä ilmiö on kestänyt jo vuosikymmenten ajan. Lisäksi maan perusturva on rakennettu melko monimutkaisella tavalla. Perusturvan piiriin pääseminen vaatii paitsi erittäin kurjia oloja myös aloitteellisuutta.

Lisäksi kulttuurisesti Italiassa on ollut vallalla – erityisesti miesten keskuudessa – eräänlainen haluttomuus kantaa vastuuta tulevaisuudesta ja halu jatkaa lähes ikuista nuoruutta. Perheen perustaminen on saanut jäädä.

Syy demografian kriisille on siis varmasti taloudellinen ja yhteiskunnallinen, mutta se ei välttämättä johdu pelkästään kurjuudesta, vaan se voi paradoksaalisesti johtua myös kasaantuneen rikkauden varjelemisesta ja nauttimisesta. Toisin sanoen, mukavan elämän halu johtaa kutistuvaan väestöön.

Italialaisten asenteissa on tapahtunut viime vuosien aikana selvä muutos. Samalla kun perinteiset perhemallit ovat menettäneet vetovoimansa, yhä useampi taas takertuu vanhoillisiin arvoihin, juuri niin, että edes perinteisten arvojen puolestapuhujat eivät useinkaan itse noudata omia oppejaan. Tilanne näkyi selvästi, kun Veronassa keväällä 2019 järjestettiin konferenssi, jossa vastustettiin aborttia, naisten oikeuksia, uusia perhemalleja ja ”poikkeavia” seksuaalisuuden muotoja.
Merkittävimmät poliitikot, jotka kävivät puhumassa haltioissaan olevalle yleisölle, olivat Legan johtaja Matteo Salvini ja Fratelli d’Italia -puolueen johtaja Giorgia Meloni. Salvini on eronnut puolisostaan ja on sittemmin kunnostautunut seurustelemalla itseään huomattavasti nuorempien naisten kanssa. Meloni puolestaan elää evoliitossa, suhdemuodossa, jota konferenssissa siis vastustettiin. Molemmilla on lisäksi lapsia, jotka konferenssiin osallistuneiden mielestä ovat avioliiton ulkopuolella syntyneitä.
Ei näissä henkilökohtaisissa valinnoissa Montinkaan mielestä mitään vikaa ole, mutta sitä hän ihmettelee, miten ne ovat sovitettavissa niiden arvojen kanssa, joita kyseiset poliitikot väittävät noudattavansa.

Italialaisten ajattelumalli näyttäisi menevän tällä hetkellä usein siten, että alussa todetaan, että yhteiskunnallisissa normeissa tapahtunut muutos liberaalimpaan suuntaan on ollut oikeutettu. Esim. naisten aseman parantuminen ja näiden oikeuksien lisääminen koetaan positiivisena asiana. Ja tämän jälkeen sitten lisätään, että asioita on viety liian pitkälle. Tässä esimerkkitapauksessa vaikka todetaan, että miehet ovatkin nyt alisteisessa asemassa naisiin nähden.

Italialaiset miehet siis elävät maassa, jossa tasa-arvo on ollut kasvussa ja perinteiset roolit ovat muuttuneet , mikä herättää heissä suurta epävarmuutta ja turvautumista perinteisiin arvoihin. On varmasti aiheellista kysyä, viekö tämä kaipuu italialaista yhteiskuntaa takaisin entiseen maailmaan. Kun tarkastellaan italialaisten viimeaikaisia poliittisia valintoja, on mahdollista epäillä, että tämä suhtautumistapa voi ajan saatossa muuttua myös käytännön poliittisiksi päätöksiksi.

2010-luvun aikana avioliittojen määrä on laskenut Italiassa noin 20 prosenttia. Erityisesti ovat vähentyneet kirkossa solmitut avioliitot. Siviilivihkimiset ovat yleistyneet. Tällä hetkellä puolet vihkimisistä suorittavat viranomaiset, eivätkä enää papit, kuten maan tapoihin pitkään kuului. Tämä varmasti kertoo myös jotain tavasta, jolla liittoon suhtaudutaan.
Perinteiset italialaiset kirkkohäät olivat suuri tapahtuma, jota seurasivat tuntikausia kestävät juhlapäivälliset, joissa syötiin kymmeniä eri ruokalajeja satojen vieraiden kanssa. Avioliitto oli elinikäinen sitoumus. Nykyisin avioliiton solmiminen on melko askeettinen virallinen toimitus, jota juhlitaan ainoastaan lähipiirissä, melkein tiedostaen sen prekaarista luonnetta.
Avioliittojen määrä on laskenut ja solmituista avioliitoista yhä useampi on toinen avioliitto. Italialaiset eroavat yhä enemmän – erojen määrä on kaksinkertaistunut kymmenen vuoden aikana – ja menevät uusiin naimisiin.
Samalla eron jälkeen uuden liiton solmineiden ihmisten keski-ikä on ollut voimakkaassa kasvussa. Väestömuutos näkyy myös avioliittotilastoissa. Perinteisen avioliiton rinnalla Italiassa ovat olleet vahvassa kasvussa avoliitot, joiden määrä on kaksinkertaistunut.
Silti nuorten ja keski-ikäisten yksinelävien määrä on kasvanut eniten. Perinteinen italialainen perhe, la famiglia, jonka kriisi on alkanut jo yli neljäkymmentä vuotta sitten, on muuttamassa Italian sinkkujen maaksi.
Tämä kaikki vaikuttaa luonnollisesti myös Italian talouteen ja sitä kautta sillä on myös lähes välittömiä heijastuksia Italian politiikkaan.

Italian valtiontalous on pitkään aiheuttanut huolta – erityisesti ulkomailla. Usein uutisotsikoissa kirjoitetaan siitä, miten Italia on mahdollisesti luisumassa kohti kreikan kohtaloa, miten se on Euroopan sairas mies tai miten Italian ajautuminen vakaviin taloudellisiin vaikeuksiin voi aiheuttaa koko euroalueen romahtamisen.
Italiassa asiaan ei ole suhtauduttu yhtä huolestuneesti, ja tilanne onkin huomattavasti monivivahteisempi kuin pintapuolisesti ajattelemalla voisi asian käsittää. Italian talous on samaan aikaan huomattavasti heikompi ja huomattavasti vahvempi kuin muiden suurten Euroopan maiden talous.

Italia on Saksan ja Ranskan jälkeen euroalueen kolmanneksi suurin talous, ja teolliselta tuotannoltaan se on euroalueen toiseksi suurin maa Saksan jälkeen. Italian teollinen tuotanto ei ole vieläkään palautunut vuoden 2007 talouskriisin seurauksista, mutta silti sillä on edelleen vahva asema Euroopassa ja maailmalla. Kun vielä huomioidaan Italialle ominainen melko suuri harmaan talouden osuus, voi todeta Italian olevan maailmanlaajuisella tasolla todella merkittävä taloudellinen ja teollinen tekijä.

Italian talous on pääpiirteiltään melko erikoinen. Maassa ei ole käytännössä lainkaan raaka-aineita, joten sen talous perustuu raaka-aineiden hankintaan ulkomailta, niiden muuttamiseen lopputuotteiksi maan rajojen sisällä sekä raaka-aineista jalostettujen lopputuotteiden myyntiin ulkomaille.
Italia ei pysty kilpailemaan uusien teollisuusmaiden kanssa työn hinnalla, joten saadakseen voittoa sen on lisättävä lopputuotteiden arvoon jotain ainutlaatuista. Italialaisten tuotteiden lisäarvo on pääosin juuri niiden italialaisuus: kyky luoda jotain ainutlaatuista, toimivaa ja arvokasta.

Italialaiset vaatteet, huonekalut, urheiluautot ja design-tuotteet ovat pitkään olleet maailmanlaajuisesti tunnettuja ja arvostettuja. Näiden tuttujen tuoteperheiden lisäksi on myös moninainen valikoima teollisuuden koneita ja laitteita, joita viedään ympäri maailmaa ja joita eri alojen toimijat arvostavat. Ihmiset ympäri maailmaa ovat valmiita maksamaan italialaisista tuotteista hyvää hintaa, joskus ehkä enemmän kuin kilpailijamaiden vastaavanlaisista tuotteista.

Valtaosa Italian tuotannollisesta toiminnasta tapahtuu vauraassa pohjoisessa, jonka maakunnat ovat tulotasoltaan Saksan rikkaampien alueiden tasolla. Etelässä teollinen tuotanto on muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta vaatimatonta. Etelässä onkin maakuntia, joiden tulotaso on samalla tasolla kuin Kreikassa.

Italiassa on Euroopan maista eniten yrityksiä. Suurin osa niistä kuuluu pk-sektoriin, ja hyvin usein ne ovat perheyrityksiä. Italian teollisuuden selkäranka on siis lukemattomissa pienissä yrityksissä, jotka ovat erikoistuneet tiettyihin hyvin spesifisiin erikoistuotteisiin, joiden markkinat ovat maailmanlaajuiset.
Yleensä nämä yritykset muodostavat alueellisia ryppäitä eli klustereita, joissa toimivat rinta rinnan lopputuotteen valmistajat, alihankkijat, tuotannossa tarvittavien koneiden ja laitteiden valmistajat sekä yritykset, jotka ovat erikoistuneet juuri näiden tiettyjen tuotteiden myyntiin ja markkinointiin.
Tällaisia alueellisia klustereita on viranomaisten arvion mukaan Italiassa n. 200. Niille, kuten koko Italian teollisuudelle, on ominaista työvoimaintensiivinen tuotanto, suhteellisen alhainen pääomien tarve, vahva horisontaalinen ja vertikaalinen integrointi, määrällisesti rajallinen tuotantokapasiteetti sekä kyky innovoida tuotteita niitä valmistamalla.

Kiinnostavana Monti pitää sitä, että klusterit sijaitsevat alueilla, joissa on vuosisatojen perinne juuri näiden teetettyjen tuotteiden valmistamisessa. Bellunossa sijaitsee Italian silmälasiteollisuuden klusteri, ja sieltä on kotoisin Luxottica, joka hallitsee lähes kokonaan merkkikehyksien ja -aurinkolasien maailmanmarkkinoita. Yhtiön brändipalettiin kuuluu esim. kaikkialla tunnettu Ray-Ban. Yritys on viime vuosien aikana siirtynyt ulkomaalaisomistukseen ja ottanut nimekseen EssilorLuxottica, mutta tuotanto jatkuu edelleen Italiassa.
Luxottican menestyksen salaisuus oli yrityksen perustajan Leonardo Del Vecchion oivalluksessa, että silmälasit ja muoti ovat yhdistettävissä. Siihen saakka silmälasit olivat kuuluneet lähinnä terveydenhuollon piiriin, ja niitä oli uusittu ainoastaan näön sitä vaatiessa tai silmälasien hajotessa. Del Vecchio siirsi silmälasiteollisuuden näön tarpeista ulkonäön aikakauteen. Del Vecchio, jonka omaisuuden Forbes arvioi olleen viime kesän poismenon aikoihin 24,1 miljardin dollarin arvoinen, oli Italian suurin veronmaksaja.

Toscana tunnetaan kenkä- ja nahkatuotteiden valmistuksesta. Ehkä tunnetuin tämän klusterin edustaja on Firenzessä vuonna 1921 toimintansa aloittanut Gucci. Elintarvikeklustereita on mm. Parmassa ja Napolin seudulla, ja niiden tuottamia elintarvikkeita löytyy lähes jokaisesta suomalaisesta päivittäistavarakaupasta. Sassuolossa ja Faenzassa tuotetaan kaakeleita, joilla päällystetään saniteettitiloja ympäri maailmaa. Pesarossa tehdään laatuhuonekaluja. Fabrianossa on tuotettu paperia jo 1200-luvulla, ja Suomessakin Fabrianon paperilla on taiteilijoiden keskuudessa erityisasema.

Vaikka Italian teollinen tuotanto on euroalueen toiseksi suurin, se ei ole toipunut siitä syvästä kriisistä, mihin se vuonna 2007 ajautui. Teollisen tuotannon volyymi on 22 % alempi kuin vuonna 2007 ja 14 % alempi kuin vuonna 2000. Tämä johtuu siitä, että Italian teollisuus on ensin (1990-luvun loppupuolella) joutunut kohtaamaan globalisaation haasteet ja pian sen jälkeen erittäin pitkäkestoisen taantuman, joka alkoi jo vuonna 2007.

Veneton maakunnassa, joka oli eräänlaisen 1970-luvulla syntyneen pienteollisuuden ihmeen kotipaikka, eli ns. Benetton-tuotantomallin synnyinsija, on nykyisin tuhansia tyhjiä teollisuushalleja – jopa kokonaisia hylättyjä teollisuusalueita. Ne kuuluivat juuri niille yrityksille, jotka ajattelivat kilpailevansa aasialaisia valmistajia vastaan tuotteiden hinnalla.
Siitä huolimatta, että Italian vienti taas vetää, vaikkakaan ei enää yhtä voimakkaasti kuin pari vuosikymmentä sitten, italialaisten perheiden ostovoima oli vuonna 2018 edelleen alempi kuin vuonna 2008. Samalla kun kotitalouksien ostovoima on laskenut, perheet ovat nostaneet jo ennestään korkeaa säästöastettaan. Kotimainen kysyntä on siis käytännössä ollut pysähdyksissä kymmenen vuoden ajan ja taantunut 20 vuoden takaiselle tasolle. Väestön määrän supistuminen on entisestään pienentänyt kotimaista kysyntää ja bruttokansantuotteen kokonaismäärää.

Vuodesta 2000 vuoteen 2017 italialaisten keskipalkka on noussut ainoastaan 1,4 %. Tämä kertoo siitä, että Italia on pyrkinyt lisäämään työn tuottavuutta alentamalla palkkoja. Koulutuksen ja tutkimuksen määrärahoja on jatkuvasti leikattu sekä julkisella että yksityisellä puolella, ja Euroopan ja Yhdysvaltojen yliopistot sekä yritykset ovat täynnä italialaisia huippututkijoita, jotka eivät ole löytäneet töitä kotimaassaan, vaikka ovat erittäin arvostettuja ja kysyttyjä ulkomailla.

Italialainen talouselämä ei ole edes pitkän taantuman jälkeen kyennyt uudistamaan maan tuotantorakennetta ja hyödyntämään niitä voimavaroja, joita maassa on. Perinteiset ja markkinoilla jo entuudestaan vahvan aseman saaneet yritykset pärjäävät. 2000-luvulla perustetut yritykset ovat kärsineet eniten, eikä Italia ole onnistunut levittäytymään uusille aloille, jotka ovat syntyneet viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtuneen teknologisen vallankumouksen seurauksena. Tulevaisuutta ajatellen kokonaisuus on erittäin huolestuttava.

Väestörakenteen muutos näkyy myös työelämässä, ja se saattaa olla ainakin osittainen selitys sille, miksi tuotanto ei uudistu. 25-34-vuotiaiden osuus koko työvoimasta on laskenut lähes kolmanneksen. Ainoastaan koulutuettujen nuorten osuus on kasvanut, mutta sekin vain 10 %. 55-64-vuotiaiden osuus työvoimasta on kasvanut räjähdysmäisesti kaikissa työntekijäryhmissä, myös koulutetun työelämän piirissä.
Nuoria on vähän, mikä on este työelämän uudistumiselle. Lisäksi nuorilla on vaikeuksia löytää tiensä työelämään, siitä huolimatta, että heitä on yhä vähemmän. Nuorisotyöttömyys on kasvanut jatkuvasti, ja vielä huolestuttavampaa on se, että pitkään on ollut kasvussa niiden nuorten osuus, jotka ovat täysin passivoituneet sekä jättäytyneet työnhaun ja opiskelun ulkopuolelle. Nuorten osuus työelämässä on kasvanut ainoastaan huonosti palkattujen ja osa-aikaisten töiden parissa.

Italian yritysmaailmassa on edelleen aivan ehdottomia maailmanluokan tekijöitä, muuten emme voisi selittää tuotannon suurta, vaikkakin supistunutta, määrää. Viime vuosina on kutienkin nähty sekin, kuinka monet perinteiset italialaiset yritykset ovat siirtyneet ulkomaalaisomistukseen: Sanpellegrino-mineraalivesi, Bertolli-oliiviöljy, Ferrettin valmistamat huvijahdit, Poltrona Fraun huonekalut, Pendolino-junat ja Pirelli-renkaat.
Myös kuuluisassa italialaisessa muotiteollisuudessa kato on ollut huikea: Krizia, Bulgari, Gucci, Bottega Veneta, Valentino, Gianftanco Ferré ja Versace. Kaikki nämä ovat siirtyneet joko luksustuotteisiin erikoistuneisiin ranskalaisiin konserneihin, tai öljyntuottajamaiden tai kiinalaisten omistamiin sijoitusrahastoihin. Muutamat muotialan toimijat sentään sinnittelevät edelleen italialaisomistuksessa, näistä ehkä tunnetuimmat ovat Moncler, Tod’s, Armani ja Prada.

Italialaiset yritykset ovat kärsineet myös maan pankkijärjestelmän vaikeuksista, ja rahoituksen saaminen on ollut välillä hyvinkin vaikeaa. Tämäkin on jarruttanut kehitystä. Silti Montin mielestä Italian kehnolle suoriutumiselle talouden saralla suurin syy on ollut strategisen kokonaisvision puute.

Kaikki tietävät jatkuvasti paisuvan Italian valtion velan. Vuonna 2019 se oli yli 2.400 miljardia euroa. Ja se on yksi maan suurista ongelmista.
Harvat kutienkin tietävät, että italialaiset kotitaloudet ovat vuosikymmenten ajan lukeutuneet maailman säästäväisimpiin. Italialaisten kotitalouksien nettovarallisuus – ilman omistusasuntojen arvoa – on 4.400 miljardia euroa, ja summa on ollut kasvussa. Jos otetaan huomioon myös kiinteistöomaisuus, italialaisperheiden varallisuuden arvo on 9.900 miljardia.
Kun saksalaiset, ranskalaiset tai suomalaiset pahoittavat mielensä Italian valtion velasta, italialaiset muistuttavat, että valtion velka on merkittäviltä osin kotimaista ja että kotitalouksien säästöt ovat huomattavasti suurempia kuin näissä maissa, joista tullaan saarnaamaan italialaisille taloudenpidosta.

Niin, jos huomioidaan yksityistalouksien säästöaste, ei julkisen talouden velka lopulta näytäkään niin pahalta kuin yleisesti arvioidaan. Mutta paradoksaalisesti juuri tämä onkin se Italian talouden suurin ongelma.
Italialaisten rahat ovat pankkitileillä, valtion obligaatioissa, vakuutuskissa ja kiinteistöissä. Rahat eivät suuntaudu pörssiin tai yrityksille, vaan matalan tuoton kohteille. Usein rahat vain makaavat pankkitileillä.
Kotitaloudet ovat siis hyvin konservatiivisia ja välttävät kaikkia riskejä. Varallisuus on niin laajalle levinnyttä, että harvat poliitikot uskaltavat puhua sen verottamisesta. Sama on tilanne kiinteistöveron kanssa.

Ainoa varteenotettava yritys luoda dynamiikkaa Italian talouteen kiinteistö- ja omaisuusveron kautta tapahtui Mario Montin puolitoista vuotta kestäneen pääministerikauden aikana vuosina 2011 – 2013. Montilla oli tähän varaa, hän kun ei ollut vaaleilla valittu poliitikko, vaan asiantuntija, jonka Italian presidentti Giorgio Napolitano oli kutsunut apuun, kun Italian talous oli loppuvuonna 2011 ajautumassa kohti täydellistä romahdusta.
Monti pystyi hädän hetkellä toteuttamaan myös eläkereformin. Montin kauden jälkeen sitten palattiin vanhaan tilanteeseen, jossa kiinteistö- ja omaisuusvero muuttuivat jälleen kirosanoiksi ja eläkereformikin pyrittiin kumoamaan, kuten sitten osittain tapahtui vuonan 2019.
Huimasti velkaantunut valtio ja erittäin varakas kansa: italialainen ristiriita.

Italian valtion velka on kasvanut jo niin suureksi, että edes reipas talouskasvu ei riitä kattamaan velasta aiheutuvia korkomenoja. Eräiden arvioiden mukaan italialaisen julkisen velan vuotuiset menot ovat 2,8 % maan bkt´sta. Tämä tietysti turhauttaa italialaisia, varsinkin, kun valtaosa alkuperäisestä velasta on vuosikymmeniä vanhaa.
Velka kasaantui pääasiallisesti 1980-luvulla ja sen jälkeen sen kasvu on johtunut lähinnä korkomenoista. Turhautumista on lisännyt se, että Italia on tehnyt lähes kaikki siltä vaaditut julkisen talouden leikkaukset ja saanut valtion koneiston huippukuntoon.
Velka ei pienene ja keinot sen pienentämiseksi ovat olemattomia, koska Italian julkisen talouden ongelma ovat korkokulut, eivät suinkaan ylisuuret menot. Italian valtion julkisen talouden primäärisaldo (tulojen ja menojen erotus ennen koronmaksua) on ollut jo kaksi vuosikymmentä ylijäämäinen, ainoana tapauksena Euroopassa, ja se on yhtä vuotta lukuun ottamatta ollut joka vuotena Euroopan paras. Silti velka on vain kasvanut.
Tämä asetelma on myös suuresti vaikeuttanut julkisten investointien tekemistä vaikkapa rapistuvaan infrastruktuuriin, ympäristöön ja koulutukseen.

Italiassa vallitseva ristiriita julkisen velan ja yksityisen säästön välillä on selitetty sillä, että italialaisilla ei ole yhteisöllisyyden tunnetta. Yhteinen asia ei kiinnosta, jokainen yrittää parhaansa mukaan individualistisella tavalla selviytyä itse. Tämä taas on omiaan viemään harmaaseen talouteen ja veronkiertoon.
Vaikuttaa siltä, että italialaiset eivät koe Italian olevan investointien arvoinen maa. He uskovat, että jokainen euro, joka on alitettu yhteiseen kassaan, todennäköisesti päätyy ainakin osittain jonkun poliittisen tahon taskuun.
Näistä lähtökohdista on helppo ymmärtää, kuinka vaikeaa on Italian talousasioiden kuntoon saattaminen, sekä millaista nopeasti epäsuosioon johtavaa poliittista päättäväisyyttä se vaatisi.

Toukokuussa 2019 pidetyissä europarlamenttivaaleissa Legan kannatus kaksinkertaistui vuoden takaisiin parlamenttivaaleihin nähden saaden 34,3 % äänistä. Vastaavasti hieman maltillisemman hallituskumppanin Viiden tähden liikkeen kannatus laski 15,6 prosenttiyksikköä päätyen 17, 1 prosenttiin. Käytännössä siis hallituspuolueiden yhteenlaskettu kannatus pysyi ennallaan, mutta hallituksen sisäinen tasapaino kääntyi päälaelleen.
Perinteiset maltilliset puolueet olivat jo aiemmin menettäneet kannatustaan, ja pian kansan vihan kohteeksi joutui myös Euroopan unioni, jota maassa on perinteisesti aina arvostettu, ja kuten nykyisin on tapana, myös siirtolaiset ja näitä tukevat henkilöt. Myös asiantuntijat ja ”mahtavat professorit” – i professoroni, kuten Legan johtaja Matteo Salvini ivallisesti näitä kutsuu – ovat joutuneet kansan vihan kohteeksi. Italialaisessa poliittisessa debatissa kuulee usein sanottavan jopa, että koulutus tai asiantuntemus ovat haittatekijöitä päätöksenteossa tai asioiden kommentoinnissa.

CENSIS-raportin mukaan italialaisten viha ja epätoivo eivät enää kanavoidu joukkoprotesteihin ja vaikkapa mellakoihin. Esim. Ranskassa niin tapahtuu säännöllisin väliajoin, kuten join aika sitten ns. keltaliivien toimesta. Italialaiset ovat nyt eristäytyneet toisistaan, he suhtautuvat toisiinsakin epäillen, eivätkä usko kollektiivisen muutoksen mahdollisuuteen.
Viha ja epätoivo näkyvät jatkuvasti sosiaalisessa mediassa, jossa oletetusta valtavirrasta poikkeavia ajatuksia tai käytäntöjä esittävät ihmiset – ja erityisesti naiset – joutuvat silmittömän verbaalisen vihan kohteeksi. Maassa on ollut myös satunnaisia väkivaltaisia tekoja, joista pahimmat ovat johtaneet myös murhiin, ja ovat olleet ns. ”yksinäisten susien” toteuttamia. Niissä vihamotiivit ja avoin uusfasismi ovat sekoittuneet hoitamattomiin mielenterveysongelmiin. Sinänsä poliittisväritteinen väkivalta ei edelleenkään ole lähelläkään sitä tasoa kuin joitain vuosikymmeniä sitten, ainakaan toistaiseksi.

Puolet italialaisista on sitä mieltä, että poliitikkojen välillä ei ole eroja ja että he kaikki puoluekantaan katsomatta ajavat ainoastaan omaa etuaan. Enemmistö ei usko siihen, että Italia olisi muuttumassa poliittisesti parempaan suuntaan – siitä huolimatta, että vallassa oli tutkimuksen toteuttamishetkellä kansan suosima täysin uusi populistinen hallitus, joka ajoi voimakkaita muutoksia.

Poliittista kantaansa italialaiset eivät enää muodosta ensisijaisesti puolueen poliittisen ohjelman, sen ideologian tai sen poliittisten edustajien asiantuntemuksen perusteella, vaan he äänestävät tiettyä puoluetta ainoastaan sen johtavan poliitikon henkilökohtaisten ominaisuuksien vuoksi, ja nämä ominaisuudet ovat jotain aivan muuta kuin osaaminen.
Niinpä poliitikkojen täytyy olla jatkuvasti esillä ja äänessä. Johtavat poliitikot näkyvät päivittäin useilla televisiokanavilla ja sanomalehtien palstoilla, he myös kiertävät tiiviisti maata eräänlaisessa jatkuvassa vaalikampanjassa, jossa otetaan kantaa asioihin vaalitaistelun hengen mukaisesti hyökkäämällä voimakkaasti vastustajia vastaan, lupaamalla mahdottomia asioita ja mielistelemällä äänestäjiä usein ristiriitaisilla lausunnoilla. Luonnollisesti tämä vaikuttaa negatiivisesti myös esim. ministereiden työn laatuun, näiden fokus kun on kokonaan julkisuudessa eikä pitkäjänteisessä työssä.

Julkisten tietojen mukaan sisäministeri Matteo Salvini oli ensimmäisten 11 kuukautensa aikana ollut ministeriössään paikalla 17 päivää. Uutista hän on kommentoinut toteamalla pystyvänsä hoitamaan tehtäviään käymättä ministeriössä. Ministerikautenaan Salvini osallistui hyvin harvoin sisäasiainministereiden yhteiseurooppalaisiin kokouksiin, joissa määritellään yhteiset linjaukset juuri Salvinille tärkeissä teemoissa, kuten siirtolaisuus tai turvapaikanhakijoiden jakaminen eri maiden kesken.

Italiassa vuoden 2018 parlamenttivaalit voittivat siis Lega ja Viiden tähden liike (Movimento Cinque Stelle, M5S). Puolueet edustavat populismin kaksia, hyvin erilaisia kasvoja. Yksinkertaistaen: rikkaassa Pohjois-Italiassa kouluttamattomat suhteellisen hyvin toimeentulevat työläiset äänestivät Legan voittoon ja etelässä nuoret koulutetut työttömät ja prekaarit äänestivät voittoon niiden tähden liikkeen. Puolueet osasivat antaa vastauksia, ainakin ääneen lausuttujen poliittisten lupusten muodossa, niille ihmisille, jotka olivat pettyneet vanhaan vasemmistoon.
Lega lupasi voimakasta verojen alentamista tasaveron muodossa, mikä kriittisten äänten mukaan on tulonsiirto köyhiltä rikkaille; eläkeuudistuksen, joka mahdollistaisi eläkkeelle siirtymisen aiempaa aiemmin; 600.000 laittoman siirtolaisen karkottamisen; laillisen itsepuolustuksen määritelmän laajentamista; helpotuksia yksityisten henkilöiden aseiden hankinnoissa. Pohjoisen suhteellisen hyvin toimeentulevat työläiset eivät siis halunneet ”elättää” köyhän etelän ihmisiä, puhumattakaan siirtolaisista, jotka lisäksi ”uhkasivat italialaista elämäntyyliä ja turvallisuutta”.
Etelän köyhät, prekaarit, työttömät ja nuoret, joilla ei ole tulevaisuudennäkymiä, menivät sankoin joukoin Viiden tähden liikkeen taakse yksiselitteisesti siitä syystä, että puolue esitti sen tärkeimpänä vaalitavoitteena perustulon käyttöönoton. Perustulon vaatimus vetosi myös suureen määrään vasemmiston äänestäjiä, joista monien tutkimusten mukaan yksi kolmasosa siirtyi Viiden tähden liikkeen taakse. Lähes saman verran vasemmiston entisistä äänestäjistä jätti äänestämättä.
Viiden tähden liike ajaa perustulon lisäksi uutta energiapolitiikkaa, joka perustuu uusiutuviin lähteisiin fossiilisten sijaan. Se haluaa uudistaa italian liikenneinfraa korvaamalla autoilu raideliikenteellä, julkisilla liikennevälineillä ja pyöräilyllä. Se tavoittelee vihreää taloutta, joka ei enää perustuisi aineelliseen kasvuun vaan laatuun. Politiikan saralla M5S ajaa päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja poliittisten mandaattien rajaamista kahteen kauteen sekä suoraa demokratiaa ja kansanäänestyksiä. Liike ei halua erota Euroopan unionista eikä se kyseenalaista euron käyttöä, mutta se haluaa tasa-arvoisemman Euroopan, jossa olisi paremmat sosiaaliset oikeudet. Lisäksi liike on ehdottanut, että Italiaan perustettaisiin valtiollinen investointipankki, joka sijoittaisi uusiin energiamuotoihin, maan infrastruktuuriin ja uuteen talouteen.

Vuoden 2018 vaalien jälkeen kävi selväksi, ettei ollut mahdollista muodostaa hallitusta, jolla olisi yhtenäinen ideologinen tausta. Oikeisto ja vasemmisto olivat jääneet syrjään. uudet populistiset puolueet, joiden intressit olivat lähes vastakkaisia, päättivät muodostaa yhdessä hallituksen. Hallitukselle ei kirjoitettu poliittista ohjelmaa, vaan solmittiin yksityisoikeudellinen sopimus osapuolten välillä, johon oli kirjattu ne tavoitteet, joita osapuolilla oli ja jotka eivät avoimesti loukanneet toisen osapuolen intressejä.
Hallituksen pääministeriksi valittiin täysin tuntematon juristi Giuseppe Conti, jonka tehtäväksi tuli valvoa notaarin lailla sopimuksen täyttymistä ja ratkaista mahdollisia ristiriitoja hallituspuolueiden välillä. Hallituksen poliittinen johto ei kuitenkaan ollut Contin käsissä, vaan Salvinilla ja Di Maiolla.

Hallituksen alkutaival oli selkeästi Salvinin dominoima. Salvini hallitsi suvereenisti mediaa ja nosti puolueensa kannatusta hallituskumppaninsa kustannuksella. M5S, joka on edelleen suhteellisen koematon vallanharjoittaja, antoi Salvinille periksi monissa kysymyksissä, jotka olivat osa liikkeen identiteettiä. Tämä näkyi puolueen kannatuksen laskuna ja Legan kannatuksen nousuna.
Hallituspuolueiden välinen nokittelu vahvisti molempien asemaa, koska se loi tilanteen, missä opposition poliittinen liikkumatila oli viety lähes kokonaan pois. Kun hallitus esitti jotain liian oikeistolaista, M5S esitti vastalauseensa omalle hallitukselleen, ja kun Viiden tähden liike sitten esitti jotain liian vasemmistolaista, Lega esitti vastalauseensa omalle hallitukselleen. Monet kommentaattorit ovat puhuneet teatterista, mutta kyllä tilanne kuvasi oikeasti hallituspuolueiden erilaisuutta.
Yli vuoden ajan keskinäinen nokittelu hyödytti hallituspuolueita, kunnes se muuttui avoimeksi riidaksi ja kaatoi hallituksen elokuussa 2019.

Salvini päätti kyseenalaistaa hallitusyhteistyön Viiden tähden liikkeen kanssa ja pääministeri Contin pätevyyden. Hän ehkä ajatteli, että mielipidetiedustelujen luvut ja somessa saavuttama huippusuosio olisivat hallituskriisin kautta realisoitavissa parlamenttivaaleissa. Salvini ei ilmeisesti ymmärtänyt, että italialaiset tukivat hallitusta kokonaisuutena, joka myös hieman piti raameissa hänen yksinvaltiuteen tähtääviä pyrkimyksiään, ja takasi samalla poliittista vakautta.

Vuonna 2019 oli kulunut vuosi Morandi-sillan romahtamisesta. Italialaiset valmistautuivat jälleen viettämään ferragostoa. Sortuneen sillan pystyyn jääneet osat on räjäytetty. Vanhan sillan tilalle rakennetaan uusi. Sen ensimmäinen pilari on jo pystyssä.
Uusi silta on tähtiarkkitehti Renzo Pianon suunnittelema. Piano nousi maailmanmaineeseen vuonna 1971, kun hän voitti yhdessä Richard Rogersin kanssa Pariisin Pompidou-keskuksen suunnittelukilpailun. Sen jälkeen hän on suunnitellut lukuisia näyttäviä rakennuksia eri pulilla maailmaa.

Uuden sillan rakennusprojekti on herättänyt toivoa Italiassa. Kyetäänkö Italiassa kaikista vaikeuksista huolimatta sittenkin rakentamaan jotain uutta, joka nousee raunioista?

Kun Salvini kertoi kansalle, että Lega vetäytyy hallituksesta, ja vaati uusien vaalien järjestämistä, kansa tyrmistyi. Ilmoitusta oli edeltänyt koko Legan eliitin hilluminen Adrianmeren rannalla. Porukka oli esiintynyt mojitot käsissään uimahoususillaan aurinkovarjojen alla ja Salvini oli toiminut dj´n hommissa, ja sellaista. Eräässä kohua herättäneessä videossa Salvini soitta tatuoitujen nuorten miesten ympäröimänä Italian kansallislaulun teknoversiota tiikerikuosibikineihin pukeutuneiden nuorten naisten tanssiessa ympärillä. Näytelmä oli Italiankin mittapuun mukaan melko erikoinen.
Välittömästi sen jälkeen, kun Salvini oli ilmoittanut kaatavansa hallituksen, hänen somekanavansa täyttyivät tuhansista viesteistä, joissa pettyneet kansalaiset haukkuivat häntä itsekkääksi, vain omaa etuaan ajavaksi valehtelijaksi ja petturiksi. Yhden vuorokauden aikana Salvini menetti 10.000 Facebook-seuraajaa.

Salvinin päätös julistaa sota omaa hallitustaan vastaan on llmeisesti melko tyypillinen esimerkki siitä, kuinka valta voi sumentaa ihmismielen. Politiikan yksi perusasioista on se, että parlamentin voimasuhteet ratkaisevat, ja Legalla oli vain 17 % edustajista. Salvini ei voinut yksin hajottaa hallitusta, eikä päättää siitä, milloin vaalit pidetään.
Tuntemattomasta juristista oli tullut Italian suosituin poliitikko, ja pääministeri Conti ryhtyikin kasaamaan uutta hallitusta. Salvini oli tehnyt kardinaalimunauksen ja ajautui umpikujaan. Hän näyttäytyi tämän tarinan suurena häviäjänä.
Koko kriisin synnyttäminen ja hoitaminen oli harvinaisen amatöörimäistä: siinä ei ollut huomioitu parlamentin voimasuhteita, instituutioiden ja perustuslain aikatauluja, ja vaikuttaa siltä, että oli unohdettu yksinkertainen perusfakta, että italiassa parlamentin hajottaa tasavallan presidentti, joka myös päättää vaalien ajankohdasta.
Italian presidentti Sergio Mattarella pahastui siitä, että perustuslain vaatimuksia ei noudatettu. Lähtökohtahan on, että ensin etsitään uutta parlamentaarista enemmistöä ja vasta viimeisenä ratkaisuna parlamentti hajotetaan ja määrätään uudet vaalit.

Poliittinen näytelmä hämmensi italialaisten suurta enemmistöä. Mieliin palasivat jälleen kerran monet epäilykset poliitikoiden motiiveista, jotka liittyvät ehkä enemmän henkilökohtaisen hyödyn tavoitteluun kuin kansakunnan etuun. Monet kansalaiset ilmoittivat taas kerran, että he eivät tule koskaan äänestämään.
Markkinat kuitenkin suhtautuivat uuteen tilanteeseen toiveikkaasti: Italian valtion velkakirjojen korko oli elokuun 2019 lopulla ennätysalhaalla. Alemmalla tasolla kuin koko Italian tasavallan historian aikana. Ehkä markkinat halusivat tukea Contin yritystä muodostaa uusi hallitus?

Niin, minne menet, Italia? Anton Monti ilmoittaa yrittäneensä piirtää kirjallaan kartta nykypäivän Italiasta. Vastata kysymykseen Italian suunnasta. Italian suunta kun joka tapauksessa tulee vaikuttamaan jokaisen Euroopan kansalaisen suuntaan. Ja harvinaisen pätevää analyysiä kirjoittaja teoksessaan nykypäivän Italiasta tekeekin. Ja siinä sivussa tekee selkoa italialaisesta mentaliteetista ja italialaisuudesta yleensä, asiallisesti ja kaunistelematta, mutta myötätuntoisella otteella.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Syksy se etenee, mutta koronaluvutkin taitavat olla melko stabiilit tällä hetkellä. Kovathan ne lukemat ovat, mutta taannoinen nousu on ainakin toistaiseksi pysähtynyt. Saa sitten nähdä miten tämä tilanne pysyy tämän päivityksen aikana, THL kun julkaissee kahdetkin viikon lukemat tällä jaksolla.

Niin, omikron on siis vallannut pelikentän totaalisesti muilta varianteilta, se on nyt jyrännyt jo kauemmin kuin aiemmat muunnokset yhteensä. Alavariantteja on kyllä muutama putkahtanut, mitkä ovat vaikeuskerrointa jonkin verran lisänneet, ja niitä saattaa vielä jokunen tulevaisuudessakin tulla. Mutta kovin radikaalisti erilaisia ne eivät siis ole, eli taudin tarttuessa niiden kanssa on pärjännyt vähintään siinä kuin originaali-omikroninkin kanssa. Tulevaisuus sinänsä on avoin, mutta eivät asiantuntijat asian suhteen varsinaisesti pessimistejä ole.

Lääkärilehti

Tilannetta voi seurata THL´n sivuilta kuten tähänkin saakka.

THL

Ja ne Ukraina-linkit:

Yleisradio

Kotiliesi

Niin, syksy synkkenee, mutta ei vielä kylmene. Jotkut meteorologit vähän jo muistelevat talvikautta 2019-20, jolloin lunta ei etelässä paljoa maassa näkynyt. Saa nähdä, onko jotain vastaavaa tulossa. No, siinäkin tapauksessa lunta tullee paikoin lumitykeillä ja ainakin halleissa riittää jäätä, talviurheilukautta tuskin niissäkään olosuhteissa perutaan. Ja sähkölaskujen kannalta jos joskus, niin tänä talvena se ns. terminen talvi voisi kaiketi yleisön mielestä jäädä vähemmälle.

Hector

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia

Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus

Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä

Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta

Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?

Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus

Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta

Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin

Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura

Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin