Seurakuntavaalien mentyä…

Seurakunnat ja sen henkilökunta ja luottamushenkilöt ovat haasteiden edessä. Jäsenmäärä seurakunnissa vähenee vuosi vuodelta. Lapsia kastetaan myös entistä vähemmän, pidetään sijaan nimiäisiä, joiden jälkeen seurakunnan jäsenyyttä ei lapselle synny. Kun jäsenmäärä ja sen seurauksena verotulot vähenevät joudutaan miettimään, miten seurakunta toimii nyt ja miten jatkossa. Nyt omistetaan paljon seiniä ja tuotetaan laajalti palveluita.

Tulevaisuudessa joko seinät vähenevät tai palvelut kapenevat tai molempia, riippuen miten nopeaa on jäsenmäärän lasku ja verotulojen leikkaantuminen. Joudutaan siis miettimään, myydäänkö kiinteistöjä, leikataanko palveluja vai uudistutaanko niin, että erot seurakunnista muuttuvat liittymisiksi. En tiedä onko tämä mahdollista, mutta yrittää kannattaa. Seurakuntien on keskityttävä sekä perinteiden vaalimiseen, joka pitää osan jäsenistä tiukasti kirkossa kiinni, että uudistumiseen, joka houkuttaa eronneita takaisin ja estää uudet erot. Nyt erotaan pääasiassa rahan takia, päästään 1-2%:n kirkollisverosta ja euroissa säästetään keskimäärin satasia vuodessa, ehkä 600-700 euroa, riippuen vuosituloista.

Lapsiin kohdistuvat palvelut vaativat uutta suuntaa. Syntyvyyden laskettua noin puoleen vuosikausien totutusta ja alle kouluikäisten käyttäessä pääasiassa kuntien tuottamia palveluita on seurakunnan perinteisten päiväkerhojen aika ohi. Tarvitaan sijaan koko perheille suunnattuja palveluita, joissa perheet kohdataan kokonaisina. Olkoon sitten äiti-lapsi -piirejä tai isä-tytär/poika -kohtaamisia tai koko perheen tilaisuuksia, mutta muuta kuin päiväkerhoja on tarjottava.

Diakonian tarve on kasvanut koronan, sodan ja osaa kohtaavan köyhyyden muodossa. Kirkon tulee tarjota palveluitaan myös vaikkapa Ukrainan pakolaisille luovalla tavalla. Diakonia siis on nosteessa. Normaalit toimitukset, hautaukset, vihkimiset, rippikoulut ja kasteet ovat toki palvelukorissa ja siinä myös pysyvät, mutta eivät sinänsä tuo uusia jäseniä tai estä eroja, ollessaan ihmisten mielissä itsestäänselvyyksiä. Kirkon on myös kohdattava ihmiset siellä missä massat liikkuvat, ei pelkästään tarjota palveluita omissa tiloissaan, joihin on vasiten tultava. Osa tulee, iso osa ei juuri koskaan, ehkä kauneimpia joululauluja lukuun ottamatta.

Kun on mietittävä tiukassa paikassa, leikataanko palveluita vai luovutaan osasta omaisuutta, kallistun jälkimmäiseen. Kirkkoja ei myydä, mutta seurakunnilla on paljon rakennuksia ja maaomaisuutta, joista voi luopua, jos uhkana on palveluleikkaukset laajemmassa määrin. Pientä säätöä palvelukorissa voi aina tehdä, mutta iso kuva on syytä säilyttää ja sitä myös kehittää.

Itse näen, että jos nykytrendi jatkuu vuosia, kirkko siirtyy kohti brittiläistä tai amerikkalaista mallia, joissa pappi on palkkalistoilla ja ehkä joku muukin, mutta enin osa palveluista tuotetaan vapaaehtoisvoimin. Tähän ei kirkko kyllä hevin taivu menettämättä nykyistä, kuitenkin melko vahvaa rooliaan yhteiskunnan palveluntuottajana.

Otetaan mekin roolia seurakunnan puolesta, ollaan sitten jäseniä, ei-jäseniä, luottamushenkilöitä tai kirkon palkkalistoilla. Kaikkia tarvitaan ja kirkkoakin tarvitaan niin nyt kuin jatkossa.

Timo Silván
Hausjärvi