Peruskoulu kuntoon – miten? Osa II
Edellisessä blogissani avasin ratkaisuehdotusteni arkkua niistä toimenpiteistä, joilla minun mielestäni on peruskoulun tavoittelemille asioille nostattava vaikutus (https://www.suomenmaa.fi/pirjo-ala-hemmila/peruskoulu-kuntoon-miten/). Kuten lupasin, jatkoa seuraa, sillä kyseessä on niin tärkeä asia, että nyt on syytä avata kaikkien arkut ja alkaa niistä kehittelemään parhaimmat, toteutettavissa olevat ja vaikuttavimmat teot.
Lasten ja nuorten mielenterveyteen liittyvät asiat pohdituttavat meitä varmasti kaikkia. Usealla meistä on siihen on selityksiä, ratkaisuja ja varmasti selitykset ja ratkaisut osuvat ainakin jonkun yksilön kohdalla maaliin. Lähden tuolta ennaltaehkäisevästä päästä eli vanhemmuuden tukemisesta. Varoitan heti, että en todellakaan ole sitä mieltä, että lasten ja nuorten mielenterveysongelmat johtuvat puutteellisesta vanhemmuudesta, mutta olen tunnistavinani joukon lapsia ja nuoria, joiden elämässä läsnä oleva, huomioiva ja rajat asettava terve aikuinen hyvinkin vahvistaa kasvua hyvään.
Olen ollut aistivinani, että vieläkin viestitämme monilla teoillamme, että koulu hoitaa asioita, joissa kuitenkin vastuu on yhteinen, kodin ja koulun. On eri asia, mikäli lapsella ja nuorella on erityinen tilanne, missä kodin tukea ei juuri nyt ole olemassa. Se on aina omien toimenpiteittensä tie ja nyt tässä en mene siihen. Puhun lähinnä siitä, että millaista viestiä viestitämme, mikä on kodin vastuu hyväksi ihmiseksi kasvattamisessa, silloin kun koti on ja siellä vähintään yksi aikuinen. Mielestäni yksi kodin ja koulun yhteisellä vastuulla oleva asia on vastuun kantamiseen ohjaaminen. Tässä kuten, kaikessa kasvatuksessa, on huomioitava ikätaso ja yksilölliset erot, mutta jos vastuun kantamisen taidot eivät kehity, ollaan vaikeuksissa.
Vastuun kantamiseen ohjaaminen käy osalta aivan luonnostaan, lähes huomaamatta, mutta huomio siihen kiinnittyy viimeistään silloin, kun jokin mättää. Vastuuta tulee oppia kantamaan niin monista asioista: tehtävistä, joita on annettu tehtäväksi (kotona ja koulussa), aikataulut (kotona ja koulussa), vastuu sanoista ja teoista toista kohtaan (kotona ja koulussa) ja vastuu siitä, mitä vastuuttomuudesta seuraa. Jos koulussa tapahtuvien asioiden suhteen vastuun kantamista tulee saada potkittua ikätasolle, koti peesaa ja auttaa kiinnittämällä tähän erityistä huomiota ja päinvastoin.
Vastuun kantamisen ohjaamisessa tässä yhteistyössä kodin ja koulun välillä on hyväksi, kun molemmilla on yhteinen käsitys, miksi tämä taito on lapsen parhaaksi, mikä on ikätasolle tavoiteltavaa ja millä keinoin tähän voidaan tukea. Ja nyt saa nauraa, mutta en ole vielä törmännyt parempaan konkretisointiin, mistä oikein on kysymys, kuin Opetushallituksen 90-luvulla toteutetussa Terve itsetunto -projektissa, jossa Ben Furman, Tapani Ahola ja Harri Hirvihuhta kehittivät Vastuunportaat-menetelmän. Sen tuotoksena on muun muassa yksi kuva, miten ohjata vastuun kantamiseen.
Ratkaisuehdotukseni: Vastuunportaat -huoneentauluksi joka kotiin ja oppilaille kotitehtävä kertoa, mistä siinä oikein on kysymys.
Tämä on Peruskoulu kuntoon – sarjan toinen osa. Kymmenen muuta ehdotusta jäljellä.
Pirjo (Pilkku) Ala-Hemmilä
Peruskoulu kuntoon -miten?
Koska keskustelu peruskoulusta on jo hyvässä vauhdissa, hyppään kyytiin ja tuon siihen yhden näkökulman, jonka toivon osaltaan innostavan pohdinnan jatkamiseen. Taustani tähän aiheeseen lähtee työkokemuksestani perusopetuksessa. Ensin 18 vuotta luokanopettajana ja sitten yläkoulun ja lukion opona 11 vuotta. Luokanopettajan taitoja sain harjoitella taas viime vuonna täällä Tampereella, Lielahden supermahtavassa koulussa.
Olen opetussuunnitelmatyöhön hurahtanut Päijät-Hämeessä seudullisessa yhteistyössä ja pidän nykyistä opetussuunnitelmaa aivan fantastisena työvälineenä kaikille koulussa toimiville, mutta vain aivan liian laajana ja taitojen ohjaamisen osalta toteuttajien kontolle, ratkaistavaksi jätettynä.
Opetussuunnitelma sanana on harhaanjohtava. Suunnitelma viittaa siihen, että se on suuntaa antava ja muutettavissa. Opettajalle se on kuitenkin sitova, eikä sitä opettaja voi muuttaa. Opetussuunnitelma on normi, vähän niin kuin työsopimus, jota on noudatettava. Eli, mitä opetussuunnitelmassa on, sitä pitää opetuksessa toteuttaa.
Olen erityisen ihastunut opetussuunnitelman laaja-alaisen osaamisen taitoihin. Taidot on luokiteltu seitsemään eri lohkoon: ajattelu ja oppimaan oppiminen, kulttuurinen osaaminen, vuorovaikutus ja ilmaisu, itsestä huolehtiminen ja arjen taidot, monilukutaito, tieto- ja viestintäteknologinen osaaminen, työelämätaidot ja yrittäjyys sekä osallistuminen, vaikuttaminen ja kestävän tulevaisuuden rakentaminen. Peukutan, sillä jos jokin näistä taidoista puuttuisi, olisi se melkoisesti elämää hankaloittavaa kelle tahansa meistä. Ongelmallista on vaan se, että näiden taitojen perusteellinen avaaminen, miten taitoja systemaattisesti harjoitellaan ja arvioidaan, tehdään edistymistä näkyväksi oppilaalle, on jätetty yksittäisen kunnan opetussuunnitelmatyön perusteellisuuden varaan tai jos kuntatasolla sitä ei ole aukaistu, yksittäisen koulun ja opettajan varaan.
Taitojen opettaminen tapahtuu osana oppiaineiden opettamista. Väitän, että niinkin perustavaa laatua olevat taidot, kuin oppimaan oppimisen taidot, ovat jääneet kunkin pedagogin oman ajattelun varaan. Olen hyvin vakuuttunut siitä, että meillä on erittäin ammattitaitoisia opettajia, jotka kykenevät loistavasti kehittämään omaa ohjausajatteluaan. Mutta miksi emme tekisi tätä hieman helpommaksi ja selvemmäksi leikkaamalla sisällöistä rönsyt pois ja antamalla oppimaan oppimisen taitojen opettamiseen yhteiset askeleet. Miten ohjaan oppilasta asettamaan tavoitteita omalle oppimaan oppimisen taidoilleen? Miten teen näkyväksi hänen edistymistään näissä taidoissa? Mistä nämä taidot koostuvat? Itse ajattelen, että yksi näistä taidoista on esimerkiksi aloittamisen vaikeuden voittaminen. Miettikää, mikä taito! Jos se olisi taidoista vahvimpia, mikään ei olisi mahdotonta. Kysy keneltä tahansa opettajalta ja hänellä on heti nippukaupalla hyviä tapoja, miten oppilas autetaan alkuun, aloittamaan. Mutta miksi nämä taitojen osa-alueet ei ole aukikirjoitettuja niin, että jokainen oppilaskin tietää, mitä hänen kannattaa itsessään vahvistaa ja missä hän on jo edistynyt. Jokainen huoltaja pystyisi tunnistamaan, mikä este juuri meidän nuorukaisellamme on nyt ylitettävänä, jolloin taidon edistymistä voidaan tukea yhdessä. Toisella se voi olla sinnikkyys, toisella puuttuvat toistot, itsesäätely, kyky päästä epäonnistumisen pelon yli, luottamus omaan kykyyn oppia uusia asioita, lukeminen, pähkäily tai vaikka nälkä. Alkuopetuksessa näiden taitojen ohjaaminen ja tarkastelu on erityisen näkyvää. Oma huomioni on, että näiden taitojen ohjaus on tarpeellista kaikenikäisille oppijoille, aina siihen asti, kunnes taidot ovat täysimittaisesti käytössä. Kokemukseni mukaan noin lukion ja ammatillisen koulutuksen kolmannelle vuosiluokalle asti. Vähintään. Ensimmäinen ratkaisuehdotukseni: oppimaan oppimisen taitojen portaat näkyväksi huoltajille, oppilaille ja opettajille esiopetuksesta toiselle asteelle.
Tämä on Peruskoulu kuntoon – sarjan ensimmäinen osa. Yksitoista muuta ehdotusta jäljellä.
Pirjo (Pilkku) Ala-Hemmilä
MITÄ YHTEISTÄ ON HUIPPU-URHEILULLA JA KESKUSTAN JÄRJESTÖTOIMINNALLA?
Tiesin, että ei voi olla huono julkaisu, kun huippu-urheilun arviointiryhmän loppuraportissa oli Karl-Erik Michelsenin nimi. Ja niin siinä kävi, että hääpäivämme aterian valmistelu sai hieman kärsiä kun raportti vei minut suurelle ajatusmatkalle, kuten mikä tahansa muukin taideteos voisi viedä. Hyvin pian huippu-urheilun korvasin ministereillä ja kansanedustajilla, kilpaurheilun maakunta- ja kuntapäättäjillä ja lajiliitot keskustan piireillä, joissa omanlaisensa toimintakulttuuri on muodostunut omien tavoitteiden, toimintaympäristön ja toimijoiden mukaan. Suosittelen! ( Suomalainen huippu-urheilu tarvitsee luottamusta – Huippu-urheilun arviointiryhmän loppuraportti, OKM julkaisuja 2022:25) Onneksi raportti ei ollut liian pitkä, nyt käsitteiden korvaaminen omilla oli yhtä hauskaa kuin lukea Juhani Ahon Rautatien Matti ja Liisa korvattuna omalla ja puolison nimellä. En yritäkään rakentaa tässä loogisesti etenevää arviointia vaan enemmänkin hyppelehtivää hämmästelyä, hieman ajatusteni tahtiin.
Keskustan omilla lajiliitoilla, piireillä ja yhdistyksillä, onko meillä yhteinen visio onnistuttu sanoittamaan omanlaisiksi, alueille sopiviksi tavoitteiksi? Tavoitteista tiedämme, että mikäli ne eivät ole riittävän konkreettisia tai uskottavia, ne eivät anna arkipäivän järjestötyöhön innostusta eivätkä toisaalta mahdollisuutta juhlia tavoitteiden saavuttamista. Vaaleihin on helppo asettaa tavoitteita, kun niissä pärjätään luvuilla. Numero on niin selkeä asettaa ja selkeä tarkastella, mutta eikö meillä ole paljon muitakin tavoitteita muuttaa yhteiskuntaa kuin paikkamäärät? Paikat toimivat kyllä välineinä muutokseen mutta jo nyt olen saanut vahvistusta jäsenistöltä täältä Pirkanmaalta, että ei pelkästään vaalikoneistona toimiminen ole innostavaa, vaikka se osan meistä sytyttääkin!
Millaisia tuloksia toiminnallemme tavoittelemme? Onko yhteinen tavoitteemme olla esimerkiksi kautta koko Suomen olla vaikuttamassa siihen, että julkiset toimijat hankinnoissaan määrittelevät sellaiset kriteerit, joilla lähellä toimivat yritykset, palveluntuottajat, järjestöt, säätiöt, ruuan tuottajat ovat aidosti hankintakilpailussa mukana? Onko toiminnastamme syntynyt jo riittävän hyviä tuloksia vai tulisiko järjestöverkostoa hyödyntää niin, että Pirkanmaalla toteutetaan maakunnallisille ja kunnallisille päättäjille täsmäkoulutus juuri näihin asioihin, ja se on koko verkoston käytettävissä. Mielellään miltei valmiilla valtuustoaloiteliitteellä. Usein syvemmälle asioihin mennessä, tulee hallita ja tulkita lakeja ja asetuksia. Pieni puute aloitetekstissä ja hyvä asia voi jäädä pitkäksi aikaa toteuttamatta, kun sen sijaan hyvin rakennettu aloite tukee myös viranhaltijoiden työtä. Jos järjestönä onnistumme tukemaan kunnissa ja alueilla tehtävää hirvittävän laaja-alaista vaikuttamistyötä, niin saamme näiden järjestömme kilpa-ja huippu-urheilijoiden arkea nostettua omalta osaltamme merkityksellisemmäksi, korkeatasoisemmaksi ja innostavammaksi.
Jos emme saavuta toiminnallamme tavoittelemiamme tuloksia, tulokset eivät tyydytä, niin onko itsestään selvää, että muutamme toimintaa? Vai tuleeko harmiteltua olosuhteita ja seliteltyä onnettomilla yhteensattumuksilla? Toiminnan muuttaminen voi olla tietenkin raskasta, mutta tässäkin voisi toteuttaa menestyneen kilpapyörävalmennuksen periaatteita, että jos teemme yhdessä asiassa muutoksia, joka edistää tavoitetta 1%:lla, viiden asian jälkeen voidaan jo juhlia näkyviä muutoksia. Ja jos etsimme ja löydämme muutoksen paikat yhdessä, verkostona, voi kehittämisen paikkoja ja askeleita tapahtua monissa asioissa samanaikaisesti. Huippu-urheilun arvioinnin loppuraportissa kaikkien toimijoiden yhteistyön edellytyksenä korostetaan avoimuutta ja luottamusta, vastuun jakoa ja osaamisen hyödyntämistä. Resurssit voivat olla erilaisia eri kunnissa, piireissä ja muihin puolueisiin verrattuna puoluetoimistoissa. Siksikin verkostomme, toimintakulttuurimme ja sosiaalisen pääoman lisääminen vaikka pienin, mutta täsmällisin askelin on innostavaa. Resurssi Pirkanmaalta käytettävissänne!
Pirjo (Pilkku) Ala-Hemmilä
TALKOOIHMINEN?
Oletko sinä ihminen, joka löydät itsesi, mitä kummallisimmista paikoista ohjaamassa liikennettä, pystyttämässä makkarakojua, telttaa, keittämässä kahvia, vetämässä kokousta tai keskusteluita ja värkkäämässä someilmoituksia, ilman palkkaa. Oletko katoavaa lajia? Vai nouseeko uusia häärääjiä kaiken aikaa lisää ympärillesi?
Kuinka moneen yhdistykseen, järjestöön, vapaamuotoiseen talkooporukkaan sitä on ajan kuluessa kuulunut? Moni homma hoidetaan porukalla, ilman korvausta ja tunteja laskematta. Erilaisen vapaaehtoistyön merkitys Suomessa on huikea. On vaikea kuvitella, miten lasten ja nuorten liikuntaharrastukset mahdollistuisivat ilman valtavaa vapaaehtoisten armeijaa.
Monelle sairastuessa se tärkeä tuki ja apu löytyy yhdistyksestä, joka jakaa juuri kyseisen sairauden kanssa kamppailevien kokemuksen, tiedon, asiantuntemuksen ja apuvälineiden ja -kanavien oikea-aikaisen löytämisen.
Järjestöt vaikuttavat yhteiskuntaan monin tavoin. Joillakin keskeinen päämäärä on vaikuttaa juuri siihen, miten asioista päätetään ja millaisella arvopohjalla. Toisilla vaikuttaminen on henkilökohtaisempaa, yksilöön ja hänen läheisiinsä. Tämän työn tuotto on valtavaa ja erittäin merkityksellistä. Siksi nouseekin huoli, onko talkoilu ja yhdessä yhteiseen hyvään tähtäävä tekeminen häviämässä?
Näyttää siltä, että jäsenyyksiä kyllä on, mutta yhdistysten sijaan kuntosaleille, Musti- ja Mirri- ja H&M -liikkeisiin. Samaan aikaan pitkän linjan yhdistysaktiiveja kuolee ja uusia ei samaan tahtiin liity tilalle. Olemmeko ohittamassa yhdistysjäsenyyksien aikaa? Miten selviämme ilman sitä? Ainakin yhteiskunnalle tämä tulisi hirvittävän kalliiksi, jos kaikki tai edes osa vapaaehtoistyöstä joudutaan korvaamaan julkisin varoin tehtävällä työllä. Sivutuotteena monesta yhteisöä lujittavasta tekemisestä tulisi kliinisempää, ulkoistettua.
On selvää, että emme voi menettää kallisarvoista yhdessä tekemistä! Toimintatapoja on kaikessa hyvä tarkastella aika ajoin. Yhdistyksiin kuuluu kokoukset ja ne eivät saa sekoittua seurailtoihin, joissa vapaasti seurustellaan tärkeistä ja kevyemmistä asioista. Kokous virallisen asemansa johdosta alkaa ja päättyy ja pitää sisällään päätökset asioista. Kokoukseen osallistuja haluaa hoitaa kokouksen sopivan tiiviinä, niin että on täysin selvää, missä kohdin voi tarvittaessa poistua ja homma on kuitenkin hoidettu. Vapaamuotoisempi keskustelu voidaan sijoittaa sovitusti ennen kokouksen alkua tai sen loputtua tai kokonaan toiseen aikaan. Pidetään uudet aloittelevat aktiivit kiinnostuneena mukana, pitämällä velvollisuusaika lyhyenä ja vapaaehtoisen ajanvieton, keskustelun, tekemisen aika suurena.
Merkityksellisyyden tunne on tärkeä koossa pitävä voima. Se voi syntyä itse asiasta mutta myös yhdessä tekemisen ilosta tai hyvästä mielestä, jonka saa kun jokin asia valmistuu, tulee maaliin tai on voinut olla avuksi ja iloksi muille. Tätä ei osaa tavoitella, ellei siitä ole kokemuksia. Siksi uskonkin, että tässä on syy, miksi niin moni meistä löytää itsensä helposti usealla paikalla hääräämästä; kun on päässyt makuun merkityksellisyydestä, sitä haluaa lisää.
Avoimet tilaisuudet, joissa on selkeä teema, houkuttavat osallistumaan, kun tietää, mistä siellä suunnilleen puhutaan. Olemmeko tilaisuuksiin osallistujille onnistuneet tekemään jotenkin selväksi, miten toimintaan pääsee mukaan vai jääkö järjestävä taho suljetuksi piiriksi?
Miten hankitaan ensimmäinen talkookokemus? Usein kysymällä pääsetkö mukaan. Yleinen kutsu on yleinen eikä kosketa minua. Mutta ensimmäinen talkookokemus voi tulla myös järjestetysti. Hyviä kokemuksia on työpaikoilla järjestetyistä vanhusten ulkoilutuspäivistä. Niistä on moni saanut niin hyvän mielen, että kipinä on syttynyt. Lukion tai ammatillisen koulun opiskelija saattaa innostua, mikäli tarjolla omien opintopisteiden keräämiseen on vapaaehtoistyön kurssi, jossa voi käydä tekemässä eri järjestöille ja yhdistyksille tarvittavia talkoohommia. Kipinä SPR:n toimintaan voi lähteä siitä ja pitää koukussaan monia vuosia.
Järjestetään helppoja kokeiluja ja pelastetaan yhteiskunta mukavalla, merkityksellisellä yhdessä tekemisellä!
Pirjo Ala-Hemmilä
Hyväksytkö koulukiusaamisen?
Väitän, että jos somekommentoijilta kysyttäisiin, mitä mieltä ovat koulukiusaamisesta, kaikki tuomitsisivat. Miten niin sama käytös olisi sitten sallittua muualla kuin kouluympäristössä? Julkisessa keskustelussa, somessa, työpaikoilla, perheissä, luottamustehtävissä?
Ministeri vierailee kutsuttuna yleisötapahtumassa, lausuu valtiovallan tervehdyksen ja toivottaa ihmisille mukavaa yhteistä tapahtumaa. Someen tulee vierailusta julkaisuja eri sivustoilla, yksityisissä ja ryhmissä. Yhdessä ryhmässä vierailun hyväntahtoinen kuvaus saa runsaasti kärkevää kommentointia. Yksi jättää lukijoille paljon arvailtavaa kommentoidessaan, että jos olisi itse ollut paikalla, olisi saattanut sanoa pahasti. Toinen arvioi poliitikon ulkonäköä. Kolmas osoittaa, että ei halua olla missään tekemisissä tapahtuman kanssa, jossa esiintyy (tämän ministerin edustaman) poliittisen ryhmän edustajia. Neljäs kertoi olevansa tyytyväinen kun ei tarvinnut olla paikalla kuuntelemassa. Viides lisää kommentointeihin syytöksen ministeriä kohtaan, jonka todenperäisyyttä ei kai mitenkään voi tarkistaa.
Yle ja Erätauko-säätiö ovat vetäneet loistavaa Hyvin sanottu! -hanketta, jossa on juhlistettu erilaisten ajatusten väriä, moninaisuuden tuottamaa uutta luovaa ja kunnioittavaa puhetta. Valtaosa suomalaisista kaipaa tällaista keskustelua vaikeistakin asioista. Samalla lähes neljäsosa meistä pelkää sanoa oman mielipiteensä tai ajatuksensa, koska pelkää muiden reaktioita. Politiikassa on hyvin välttämätöntä sanoa, miten asioita haluaisi muutettavan. Ja on erittäin tärkeää, että mahdollisimman monenlaiset näkökulmat asioiden ratkaisemiseksi tulevat kuulluiksi. Mitä kinkkisempi ongelma, sitä enemmän näkökulmia olisi hyvä olla. Epäselvät, hankalat asiat on otettava puheeksi, muuten ne eivät selviä. Miten asioiden ajattelee muuttuvan ihminen, joka ei halua antaa arvoa, kunnioittavaa kuuntelua muiden ajatuksille ja työlle?
Edellä mainitsemaani somekeskusteluun tuli kommentti, jossa vedettiin yhtäläisyysmerkki koulukiusaamisen ja tuon somekommentoinnin välille. Kirjoittaja sanoi, ettei yhtään ihmettele koulukiusaamisen jatkuvan, kun aikuisetkaan eivät osaa käyttäytyä. Itse tein joskus, ainakin itseäni ällistyttävän havainnon, että niissä aikuisissa, jotka olivat erityisen tuohtuneita siitä, miten on mahdollista, että koulukiusaamista ei saada loppumaan, oli hämmästyttävän paljon niitä, jotka itse hyvin helposti viestittivät muille aikuisille koulukiusaamisen kanssa samanlaista asioita: en halua, että tulet tänne, en pidä sanomaasi arvossa, ulkonäkösi ei ole oikeanlainen, arvaa vaan, mitä haluaisin tehdä sinulle, levittelen sinuun liittyviä juoruja tosina. Kuten tässä somekeskustelussa. Väitän, että jos kommentoijilta kysyttäisiin, mitä mieltä ovat koulukiusaamisesta, kaikki tuomitsisivat. Miten niin sama käytös olisi sitten sallittua muualla kuin kouluympäristössä? Julkisessa keskustelussa, somessa, työpaikoilla, perheissä, luottamustehtävissä?
Kannustetaan puheeksi ottamiseen, avoimeen rakentavaan keskusteluun, toisten ajatusten ja mielipiteiden kunnioittamiseen. Juhlistetaan erilaisuutta, ollaan armollisia epäonnistumisille ja ollaan avuksi silloinkin kun toinen ei osaa sitä pyytää. Arvostelu on turhaa, arviointia voi ja kannattaa tehdä. Meistä suomalaisista voi hyvinkin tulla maailman parhaiten keskusteleva kansa. Se alkaa jokaisesta kohtaamisesta. Kehutaan toisiamme, kriitikkoja löytyy riittävästi kunkin sisältä. Näillä elämäntaitojen perusperiaatteilla uskon, että olemme lähempänä koulukiusaamisen loppumista kuin sen lisääntymistä.
12.12.2022
Ilmastoteko: kaksi miljardia puuta pitäisi kaataa!
Viime aikoina on käyty kärjekästä keskustelua hiilinielujen ”romahduksesta”. Itse en kaikkea usko, mitä eri yhteyksissä metsien kasvun pienenemisestä on ”totena” puhuttu. Lisäksi tietyiltä tahoilta on suomalaisia peloteltu EU:lta tulevilla miljardien laskuilla hiilinielutavoitteisiin liittyen. Tosiasia on, että Suomen metsien vuotuinen kasvu on ollut hakkuita ja muuta poistumaa suurempi jo monen vuosikymmenen ajan. Mielestäni tämä negatiivinen uutisointi on edesvastuutonta asioiden hoitoa ja epäisämaallista toimintaa, omaan jalkaan ampumista.
Suurin uhka Suomen metsien tulevaisuudelle, niin hiilivaraston kuin hiilinielunkin osalta on nuorten metsien hoitamattomuus: meillä on noin miljoona hehtaaria hoitamattomia taimikoita ja nuoria metsiä.
Tämä on kova haaste! Mikäli haluamme turvata hyvät ja elinvoimaiset tulevaisuuden metsät, joissa on riittävät hiilivarastot ja -nielut, tulisi tämä miljoona hehtaaria nuoria metsiä hoitaa kuntoon mahdollisimman nopeasti. Tämä tulisi tiedostaa kaikissa organisaatioissa.
Taimikonhoidossa ja nuorten metsien harvennuksissa poistettavien puiden määrä on noin 2000 runkoa hehtaarilta, karuilla mailla ehkä vähemmän, viljavilla mailla enemmän. Kun miljoona hehtaaria laitetaan kasvukuntoon, se vaatii noin kahden miljardin puun kaatamista! Näin saamme nuoriin metsiin puustolle kasvutilaa ja turvaamme tulevillekin sukupolville tuottavat ja elinvoimaiset metsät, monimuotoisuutta ja sosiaalista kestävyyttä unohtamatta.
Suomessa on metsäammattilaisia koulutettu 160 vuotta ja metsäntutkimusta on tehty yli sata vuotta. Meillä on suurelta osin hyvin ja vastuullisesti hoidetut metsät, joita kehtaa esitellä aivan mille kansakunnalle tahansa.
Itse olen hoitanut metsiäni alle kymmenvuotiaasta, noin kuudenkymmenen vuoden ajan, ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävästi. Olen ylpeä siitä, mitä olen saanut metsässä aikaan: puuston määrä sekä kasvu ovat kolminkertaistuneet, samalla siis hiilivarasto ja -nielu kolminkertaistunut.
Näistä syistä koen meitä metsänomistajia vastaan kohdistetun syyttelyn ja asioiden vääristelyn epäasiallisena ja loukkaavana, sekä koko metsäsektorin aliarvioimisena.
Matti Äijö
metsätalousinsinööri
metsätalousyrittäjä
8.2.2023
