Kirjat, päivitys 16.2.

No niin, alkavat ne eduskuntavaalitkin sitten jo lähestyä. Niinhän se joulu jo meni, ja vaikka tunnetussa joululaulussa todetaankin, kuinka joulu on riemun raikkahin aika, ehkä se ei nyt kuitenkaan kauhian synkkä ja pimiä vappukaan kepulaista tänäkään vuonna odota. Vaikka kilpailijat levottomia taas toivovatkin, kyllä kai me lähdemme jälleen niitä gallupeja kellistämään, vai mitä? Olihan se mukava nähdä viime vaaleissakin näitä ilmeitä, eikö teistäkin?

Suomenmaa

Näissä tämän kevään vaaleissakin, pidetään tuo, eikö niin, toverit?

Ja nyt sitten niihin kirjaesittelyihin. Kun alkujaan hahmotteli helmikuulle keskustalaispäivityksen lisäksi kolme muuta kirjaesittelyä, nyt ehkä kannattaa tehdä ensimmäiset kirjavaihdot tälle listalle. Tulihan sitä maininneeksi uudenvuodenpäivityksessä, että suunnitelmissa oli mm. Al Capone -elämäkerta osana rikosteemaista kolmikkoa, mutta aikataulujen laahatessa ei näissä olosuhteissa oikein kannata pitää suunnitelmasta kiinni. Otetaan helmikuulle yksi päivitys vähemmän ja vaihdetaan päittäin vaihtoehtopäivitykset toukokuun kanssa, eli rikosjuttujen kolmikkoa aion yrittää seuraavan kerran vasta vaalien jälkeisenä aikana.
Näyttää siltä, että Regis Genten viimevuotisen teoksen Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari  voi jo ottaa täysimittaiseen käsittelyyn tällä sivulla tässä vaiheessa, joten yritetään saada julkaistua esittely teoksesta ensi perjantaina 24.2. Ja jos seuraavalla viikolla saisi lisättyä tiivistelmän perään seuraavan, silloin olisi vuorossa toinen henkilökuva, Yhdysvaltain presidentin Joe Bidenin varahenkilöstä, ja käsittelyssä Kamala Harrisin teos Totuuden puolella  .
Katsotaan jälkimmäisen kohdalla tarkempaa aikataulua sitten ensi kerralla. Nyt tämänkertaiseen kirjaesittelyyn, Veikko Pirilän muistelmateos Sainpahan sanottua.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Keskustalainen
Veikko Pirilä: Sainpahan sanottua
WSOY 1982
382 sivua

Opetusneuvos Veikko Pirilä (1914 – 1995), mies pakinoitsijanimimerkin Aaretti takana, ennätti toimia yli neljänkymmenen vuoden ajan lehtimiehenä eri tehtävissä päätoimittajan pestiä myöten. Kun Pirilä lopulta vuoden 1980 syyskesällä eläköityi päätoimittajan tehtävästä – jatkaen vielä tuonkin jälkeen Aarettina omalla palstallaan – hän sai WSOY´ltä Werner Söderström -mitalin, sekä kustantamon johdolta pyynnön ryhtyä kirjoittelemaan muisteluja lehtimiesuransa varrelta.
Pirilä jäi miettimään asiaa. Ei hän ollut tullut aiemmin ajatelleeksi, että muistelmatkin voisi julkaista. Ja kun siinä oli työn alla Ilkka Oy´n historian toisen osan kirjoittaminen, ei hän ihan heti aktiivisesti muistelemaan ryhtynyt.
Siinä Ilkan historiatyön yhteydessä Pirilä tuli uudelleen paneutuneeksi ja ikään kuin samastuneeksi lukuisiin Ilkkaan liittyviin tapahtumiin ja omakohtaisiinkin kokemuksiinsa niin Ilkassa kuin Maalaisliitto-Keskustapuolueen poliittisessa toiminnassakin, Pirilän mieleen palautui joukko yksityiskohtia, henkilökohtaisia muistoja, mieleenjääneitä kokemuksia sekä havaintoja lehtityöstä ja politiikasta. Niinpä hän sitten arveli, että voisihan niitä yrittää koota yksiin kansiin. Ja vuonna 1982 Pirilä julkaisi muistelmateoksensa Sainpahan sanottua.

Veikko Pirilä oli ilmajokelainen – tai ilmajokinen, kuten alkuasukkaat siellä sanovat – mutta samalla tavallaan kolmen pitäjän mies. Hän syntyi Laihialla, vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Ilmajoella, ja eläköitymistään edeltävät puolitoista vuosikymmentä kasvattivat hänet kauhavalaiseksi, mihin hänet jo entuudestaan sitoivat kouluvuosien muistot ja omalta luokalta löytynyt elämänkumppani.
Kolme eri työjaksoa Pirilä oli Vaasassa, mutta ei oikeastaan koskaan tuntenut itseään varsinaiseksi vaasalaiseksi. Mukanaolo mieskuoro Pohjan Miehissä oli häntä eniten Vaasaan yhdistävä side. Sen sijaan perheen kesähuvila Vaasan saaristossa, Vestervikissä, muodostui koko perheelle mieluisaksi kodiksi vaellusvuosina yhdeksäntoista kesän aikana.
Seinäjoki oli Pirilän työpaikka 20 vuoden ajan. Pirilöiden kotikin oli seillä viitisentoista vuotta. Se oli tuttu jo poikavuosilta saakka, kun lapsuudenkodista oli sinne matkaa vain alun toistakymmentä kilometriä. Ja tulihan Seinäjoki luonnollisestityössä hyvinkin läheiseksi. Kahden vuosikymmenen ajan Pirilä sai läheltä seurata nousevan kaupungin kehitystä Etelä-Pohjanmaan uudeksi keskukseksi ja nähdä oman lehtensä suorittavan kaupungin nousun myötä voitollisen nousunsa suomenkielisen maakunnan ykköslehdeksi.

Veikon isä Vilho Pirilä oli syntynyt Rinta-Pirilän kuusilapsisen perheen vanhimpana vuonna 1885, äiti Hilma oli omaa sukua Seppi-Huikku Koskenkorvan Huikulasta ja syntynyt vuonna 1883. Elämäntyönsä maatalouden parissa he suorittivat pääasiassa osaksi Vilhon kotitilasta Rinta-Pirilästä, osaksi Ala-Pirilästä lohkotulla Vettenrannan tilalla vuodesta 1916 aina vuoteen 1944 asti, jolloin Veikon isoisä 85-vuotiaana luovutti Rinta-Pirilän Veikon vanhempien omistukseen.

Veikko on siis syntynyt Laihialla. Tosin hän oli vasta pariviikkoinen, kun vanhemmat muuttivat takaisin vanhaan kotipitäjäänsä Ilmajoelle.
Noihin aikoihin aloitti Santeri Alkio talonpoikaisväestön poliittisen herätystyön. Laihiasta tuli uuden poliittisen aatteen keskus, pitäjässä syntyi maaseudun väestön etuja valvova puolue, Maalaisliitto.
Tuohon valistuneiden laihialaisten talonpoikien joukkoon tunsivat vanhemmatkin kuuluvansa. Vanhempien aatteellinen herääminen loi pohjan Veikon poliittiselle ajattelulle sitä saakka, kun tämä itse kiinnostui yhteiskunnallisista ja poliittisista asioista joskus 1930-luvun alun kiihkeinä vuosina.

Veikon lapsuudenkodin rientoihin kuului keskeisenä suojeluskunta- ja lottatoiminta. Niissä mukana oleminen edellytti aktiivista osallistumista. Veikolle ja muille pojille siihen liittyi mieluisana lisäpuuhana ampumaharrastus. Suojeluskunnalta sai Sakon ”pystykorvan”, ja pojat itse latasivat panokset.

Kumpikin aateperintö, suojeluskuntatyö ja maalaisliittolaisuus, oli Veikolla eväinä myös tämän irtautuessa ensimmäisen kerran kodin piiristä poliittisesti kuumassa vuosikymmenen vaihteessa.

Veikko kävi kansakoulun Ilmajoella. Lukiota ei paikkakunnalla siihen aikaan ollut, sen hän kävi Kauhavalla.

Lapuanliikkeen aallot yrittivät lyödä Veikonkin koulun yli, mutta ei siitä ihmeempiä siinä opinajossa koitunut. Jälkeenpäin Veikko onkin ihmetellyt, miksi liikkeen kehityksen mukana kouluissa virinnyt lapuanliikkeen nuorisotoiminta, joka myöhemmin kiinteytyi sinimustaosastoksi, ei saanut jalansijaa Kauhavalla, vaikka naapurikoulu Lapuan Yhteiskoulu oli kuohuvan koululaisradikalismin keskuksia.
Toisaalta niinä vuosina lukion poikien enemmistö taisi olla maalaisliittolaisista kodeista, mutta oikeistolaisistakaan kodeista lähteneet lukioluokkien kaverit eivät olleet asiasta mitenkään ylenmäärin innostuneita.
Veikko arvelee ratkaisevan tekijän olleen opettajakunnan maltillinen asenne. Hyvin suurella kunnioituksella hän muisteli koulun poikien valvojaa, pastori-kansanedustaja Martti Rantasta.
Rantanen saavutti kaikkien kuulijoidensa jakamattoman kunnioituksen oikeudenmukaisena, rehtinä ja joviaalina isähahmona, jonka kirkkohistorian ja dogmatiikan tunnit muodostuivat useinkin suurten maailmankatsomuksellisten linjojen hahmotteluksi, todelliseksi yhteiskunnalliseksi valistukseksi ja elämään valmentautumiseksi.
Rantanen oli Kokoomuksen kansanedustaja, joka oli alusta lähtien varsin lähellä lapuanliikkeen johtoa ja joka eduskunnassa ainakin aluksi ymmärsi pitkälle liikkeen pyrkimyksiä, Koskaan hän ei kuitenkaan yllyttänyt lukiolaisia lähtemään mukaan toimintaan, pikemminkin varoitteli innostumasta liikaa.
Kun sitten Mäntsälän kapinan alkaessa levisi myös Kauhavalle huhuja, kuinka monista kouluista lukioluokkien oppilaita oli lähtenyt tai lähtemässä Mäntsälään, tuli Rantanen pikavauhtia kesken eduskuntatyön Kauhavalle, otti kokoon lukiopojat ja piti puhuttelun, jossa ehdottomasti ja jyrkästi varoitti osallistumasta tuohon toimintaan.
Rantanen itse ei tuolloin ollut vieraantuntu liikkeen toiminnasta. Silti hän halusi varoittaa poikia lähtemästä tielle, jonka määränpäästä ei kukaan noin päivinä ollut varma ja joka ei missään tapauksessa ollut koulupoikia varten. Tätä lukion pojat arvostivat.

Vähän nolommin asiat menivät Veikon vanhemmalla veljellä, joka opiskeli tuolloin Kurkijoen maamiesopistossa ja joka vuosikurssinsa mukana suuntasi Mäntsälään.
Kuultuaan presidentin radiopuheen velipoika pysähtyi miettimään, missä hän oikeastaan oli. Puheen jälkeen hän kysyi kapinaesikunnan eräältä johtajalta, tutulta ilmajokiselta Iivari Koivistolta, eikö suojeluskuntalaisten olisi nyt toteltava ylipäällikköä, tasavallan presidenttiä.
Koivisto kehotti lähtemään. Hänkin olisi muuten lähtenyt, mutta johtoon kuuluvana ei voinut.
Niin useat Kurkijoen opistolaset palasivat kapinapolultaan saman tien takaisin koulutielleen.

Veikko arveli tuon tapahtuman kuvaavan Mäntsälän tilannetta laajemminkin. Kuten myöhemmissä tutkimuksissa selvisi, ainakin suojeluskuntalaisista mukana olleista huomattava osa lähti kapinajohtajien väärentämien käskyjen perusteella ja siinä käsityksessä, että toimivat ylipäällikkönsä Ukko-Pekan tieten ja suostumuksella.

Syksyllä 1933 yksi Helsingin yliopiston uusista opiskelijoista oli Veikko Pirilä. Akateeminen Karjala-Seura (AKS) oli juuri selviytynyt voittajana taistelussa ylioppilaskunnassa. Siitä eronneiden nuorten akateemisten ryhmä oli perustanut oman seuransa, Kärki-seuran. Kumpaakaan seuraan Pirilä ei liittynyt.
Pirilä ihmettelee, että jälkeenpäin AKS on kuvattu niin verenhimoiseksi porukaksi. Itse hänellä oli aivan toisenlaisia kokemuksia.
Kyllähän Piriläkin kävi poliittisia väittelyjä AKS-porukoiden kanssa, mutta eivät nämä toisin ajattelevaa oikeasti painostaneet eivätkä mitenkään syrjineet. Pirilä itse jopa valittiin jo toisena osakuntavuotenaan osakunnan isännäksi.

Myös sitä Pirilä ihmettelee, kuinka 1930-luvusta on sittemmin piirretty niin väkivaltainen kuva. Hänen mielestään lapuanliikkeen merkitystä on suuresti liioiteltu, sen toimintahan loppui jo kevättalveen 1932, jotten melko lyhyen ajan liike mellasti laittomuuden tiellä.
Lapuanliikkeen raunioille pykättiin kyllä Isänmaallinen kansanliike (IKL), mutta vaikka se ei hyväksynytkään parlamentaarista järjestelmäämme, parlamentaarisen toiminnan kautta se tyytyi muutosta yrittämään. Sen toiminnan Pirilä näkee olleen käytännössä enemmänkin yliäänekästä oppositiotoimintaa, joka sekin sotavuosina muuntui kansalliseksi yhteistyöksi.

1930-luku nyt kuitenkin oli se kymmenluku, joka rakensi Suomen nuoren tasavallan sekä ulkonaisesti että erityisesti sisäisesti vahvaksi kestämään vuosikymmenen lopussa iskun, jota voi hyvällä syyllä pitää Suomen ihmeenä.

Tällä tavalla Pirilä näki lapsuutensa ja nuoruutensa Suomen. Hän oli ylpeä siitä, mihin valkoiset ja punaiset yhdessä, suomalaisina, noina itsenäisyytemme aamun vuosikymmeninä kykenivät.

Pirilä tuli harjoittelijaksi sanomalehti Ilkkaan keväällä 1937. Sihteereiden ja harjoittelijoiden hommaa oli hoitaa STT´n uutismateriaalin käsittely ja tekstin purku parlografin rullalta. Niihin oli tallennettu radiosta säätiedot ja päivällä annetut uutiset. Illan STT´n uutiset saatiin liuskoille kirjoitettuina STT´n Vaasan toimistolta.

Pirilän oma työpäivä oli varsin yksioikoinen. Aamulla oli oltava työmaalla viimeistään silloin, kun toimituspäällikön tehtävää hoitava toimitussihteerin tittelillä työskentelevä Aarne Mattila saapui, käytännössä n. kello 9. Työpäivä jatkui, kunnes Mattila lähti lounastauolle, mikä tapahtui yleensä kello 13 tienoilla.
Kesällä tuli kuvaan mukaan leppoisa kahvituokio Ståhlin kahvilassa, Hartmanin talon terassilla. Tapana oli, että Ilkan, Vaasan ja Vasabladetin toimittajat kerääntyivät vaasalaisten suosimaan kahvilaan iltaåäivän aikana epäviralliseen ”istuntoon”.
Kun lehdet tehtiin sivumääriltään pieniksi, keskikesällä 4-, 6- tai 8-sivuisina, ei siinä valtavan paljon juttuja naputeltu. Se otettiin vastaan, mitä STT ja maakunnan avustajat lähettivät, postissa ja puhelimessa.
Siinä jäi kesäisin keskipäivisin aikaa harrastella työpaikkaliikuntaakin. Ilkan tontilla olikin erinomainen tila kuulantyöntöä, kiekonheittoa ja hyppyjäkin varten.

Ei lehtimiehen työ silti millään tavoin joutilaiden puuhaa ollut. Vapaata jäi kyllä puolenpäivän aikoihin, mutta se työpäivä päättyi vasta aamuyön puolella, silloin, kun lehti tuli painosta.
Lisäksi toimitustyövoimaa oli sidottu työhön jokaisena arkipäivänä. Vanhemmat toimittajat vuorottelivat sunnuntaisin, mutta nuoremmille ei edes sitä mahdollisuutta jäänyt.

Vanhemmat työtöverit varoittelivat tulevasta: pahinta, mitä harjoittelija voi tehdä, on valittaa Mattilalle työvuorojen pituudesta tai vapaa-ajan puuttumisesta. Mattila odottaa aina tätä saadakseen pitää tulokkaalle vanhan lehtimiehen puhuttelun. Pirilä päätti, ettei valita.
No, kesään kuului sentään juhannus, jolloin lehti oli pari päivää ilmestymättä. Tuolloin Pirilä pääsi käymään tapaamassa ensi kerran sinä kesänä Tampereella opiskelevaa morsiantaan.
Sen jälkeen kesän 7-päiväiset työviikot jatkuivat, kunnes joskus elokuun alkupäivinä päätoimittaja Artturi Leinonen toimituksen kahvipöydässä yhtäkkiä, ikään kuin tapahtuneeseen havahtuen, kysyi Mattilalta: ”Koska tuolla pojalla on vapaapäivä, kun se on aina täs pöyräs?”
Mattila tyrmistyi. Harjoittelijalla siellä mitään vapaapäiviä ole.

Tämä tapahtuma aiheutti sen, että Pirilä komennettiin runsaan viikon lomalle. Minkä oli omastakin mielestään ansainnut.
Mattila ei kantanut kaunaa. Päinvastoin, myönsi Pirilän lomansa ansainneen.
Pirilälle jäi tosin se vaikutelma, että Mattila oli pettynyt, ettei ollut tilaisuutta pitää sitä perinteistä harjoittelijan puhuttelua: kertomaan siitä, mitä toimittajan velvollisuuksiin kuuluu, mitä ei.

Tuohon aikaan toimittajan työ ei ollut samalla tavalla vaativaa kuin myöhemmin erikoisosastoineen ja erikoistoimituksineen. Kilpailua kyllä oli vastaavalla tavalla kuin nykyisinkin. Lehdet eivät kuitenkaan kilpailleet sisältönsä monipuolisuudella, vaan uutisaineiston määrällä ja tarkkuudella.
Vähäisimmänkin sellaisenkin uutisen poisjäänti, jonka kilpailija sai, koettiin todellisena tappiona. Tässä suhteessa lehtien sisällön rajoittuneisuudesta huolimatta lehden lukija ja tilaaja oli yhtä vaativa ja pikkutarkka kuin myöhemminkin, ehkä vaativampikin, koska päivän lehdessä oli hyvin rajallinen määrä uutisainesta.

Oli yksi erityisaihe, jolle jokainen eteläpohjalaisessa päivälehdessä työskentelevä törmää väistämättä: hevoset. Vuosikymmenten ajan olivat hevosasiat keskeinen aihe Ilkan ja Vaasan muutenkin usein outoja muotoja saaneessa levikkikilpailussa.
1930-luvun lopussa, jolloin Pirilä aloitteli lehtimiesuraansa, pääpaino saattoi olla ravikilpailuja painotetummin hevosjalostusasioissa. Etelä-Pohjanmaa oli tunnettu hevoskasvatusmaakunta: talossa kuin talossa kasvatettiin kantakirjahevosia ja hevosnäyttelyt muodostivat hyvin merkittävän sekä runsaasti väkeä liikkeelle saavan tapahtuman jokaisessa pitäjässä.
Kyse ei ollut mistään mitättömästä ”villityksestä”, kantakirjahevosten kasvatus, varsan kasvatus kuului maatalousvaltaisen maakunnan elinkeinotoiminnan erityispiirteisiin. Kantakirjatamma oli pääoma, jolla oli merkittävää taloudellistakin merkitystä. Kantakirjaoriiden kohdalla asia oli luonnollisesti sitäkin merkittävämpää, toisaalta niitä ei joka talon tallista löytynytkään.

Päivälehtien tuli seurata tarkoin kantakirjanäyttelyjä, myös tamma- ja varsanäyttelyjä, valtion orinäyttelyistä puhumattakaan. Kaikkien kantakirjaan merkittyjen hevosten nimiluettelot oli saatava seuraavan päivän aamulehteen. Ja se homma oli konstikkaampi kuin urheilukilpailujen tulosluettelon hankinta .
Kantakirjaan merkityistä hevosista kirjattiin kaikki ”henkilötiedot”: sukuselvitykset, koetulokset ja arvostelupisteet. Sama koski varsanäyttelyjä. Orinäyttelyt olivat luku erikseen, ne muodostivat tässä lehtien välisessä hevoskilvassa eräänlaisen vähintään maaottelutasoon ellei jopa EM-tasoon verrattavan maakunnallisen kansanjuhlan, jonka selostuksessa ei saanut olla kirjaimenkaan virhettä. Hevosten väri- ja muut ulkoiset yksityiskohdat ilmaistiin tietyillä kirjainlyhenteillä.
Pohjalaiset hevosmiehet ovat aina osanneet käyttää omaa värikästä ja ilmaisultaan kirjaimellisesti väkevää kieltä, joten jos yhdenkin tamman korkeusmitoissa, juoksuajoissa tai vetosuorituksessa oli virhe taikka jos jonkin orin värimerkintä oli huonon puhelinkuuluvaisuuden tai latojan virheen vuoksi saanut vääriä kirjaimia, pohjalaisisäntä tuli hyvin äkkiä puhelinlankoja pitkin pistämään koko toimituksen matalaksi.

Kuvien käyttö ennen sotia ei sanomalehdissä vielä ollut yleistynyt – paitsi kantakirjanäyttelyjen kohdalla. Ainakin orinäyttelyissä kirjoihin merkityistä oriista oli oltava kuvat, joka ainoasta.
Kun sitten sotien jälkeen kuvauskohteeksi otettiin myös kantakirjoihin merkityt tammat, muodostui toimituksissa näyttelypäivien iltoina tilanne, joka lähenteli kaaosta ja katastrofia. Muutaman kymmenen oriiden kuvien valmistaminen laatoiksi aiheutti iltaöinä silloisissa teknisissä olosuhteissa ongelmia, mutta kun monikymmenpäisten tammalaumojen kuvalaatat ilmestyivät puolenyön lähestyessä toimitussihteerin pöydälle, se merkitsi painajaista.
Oli löydettävä pienistä, tavallisesti 1,5 palstan laatoista oikea hevonen annettuun tekstiluetteloon. Ja jos kuvatekstit ja tammojen nimet pääsivät sekaantumaan, ne olivat korjattavissa ainoastaan julkaisemalla seuraavana päivänä tammankuvat uudelleen.

Tämä kilpailuhullutus – jos Pirilältä kysyttiin, hullutus se oli – oli oikea ongelma myös sen vuoksi, että toimitukset joutuivat käyttämään erittäin rajoitetuista palstoistaan usein kokonaisen sivun tällaiselle hevosnäyttelylle, jonka uutisarvoa toimittajan oli usein vaikea ymmärtää. Pirilä tiesi kyllä, että sellainen heppahöperyys herätti – ansaittua – hilpeyttä muualla maassa, eikä vähiten tietystikään toimittajapiireissä, mutta kun lehdet olivat lukijoidensa houkuttelemiseksi sille tielle lähteneet, ei siitä ollut paluuta kuin luonnollista tietä.
Viimein hullutus päättyi, kun hevosjalostustoiminta lamaantui 1950-luvulla yhteiskunnan murroksen myötä.

Saman tien voi todeta, että eteläpohjalaisten lukijoiden urheiluvietti on vaatinut maakunnan lehdistöltä myös poikkeuksellisen laajaa ja monipuolista urheiluosastoa. 1930-luvulla, jolloin urheilutoimitus oli enemmän tai vähemmän tilapäisvoimien hoidossa, pääpaino oli painilla. Elettiin Etelä-pohjanmaan painin suuruuden aikaa ja yömyöhälle jatkuvien painikilpailujen ottelutulosten hankinnassa oli käytettävä kaikki keinot.
Seurojentaloihin ei ollut puhelimia, joten parhaat avustajat toimitus sai ”sentraalisantroista”, puhelinkeskusten hoitajista, jotka toimivat eri tavoin viestittäjinä painisalien ja toimitusten väillä, he kun tiesivät, mistä toimitus milloinkin löytää paikallisen kunnallispampun, kirkkoherran tai nimismiehen: ”Näytti menevän juuri sinne ja sinne”. Paikallistuntemuksensa perusteella he saattoivat suoraan osoittaa toimittajan oikeaan osoitteeseen.

Pirilä kuului siihen joukkoon, jolla oli kyseenalainen onni kantaa armeijan varusteita seitsemän peräkkäistä kesää. Kun hän oli nauttinut kolme lykkäysvuottaan, hän astui asevelvollisuutta suorittamaan vuonna 1938. Tuo ikäluokka pääsi siviiliin elokuussa -39, joutuakseen muutama viikko myöhemmin kertausharjoituksiin Karjalan Kannakselle.

Välirauhan aikana Pirilä toimi Raumalla, Länsi-Suomi-lehdessä. Lehti oli poliittisesti kokoomuslainen, mutta kun Pirilän tehtävät olivat uutistoimittajan työhön kuuluvia, ei siinä kyse aatteellisesta karkuruudesta ollut.
Ilkassa Vaasassa Pirilän toimittajakauden ankarin piina oli ollut joutuminen ottamaan vastaan puhelinsoittoja jostain rantaruotsalaisalueelta. Ruotsin kieli ei ollut ollut Pirilän vahvimpia puolia koskaan, ja joutuminen jutustelemaan jonkun närpiöläisen kanssa oli joka kerran melkoinen šokki.
Raumalla törmäsi vastaan sama ongelma. Vaasassa saattoi närpiöläisen soittaessa pyytää avuksi muutamaa suomenruotsalaisten murteita hallitsevaa kaveria, mutta kun Raumalla koko suullinen viestintä tapahtui tuolla merkillisellä ”giälellä”, oli se opittava, jotta sai jotain tolkkua kuunnellessa niitä raumlaissi jaarituksi. Suomen kielellä siinä talossa ei selvinnyt, vaikka kirjoittaminen sentään sallittiin suomeksi.

Pirilän myönteinen, henkilökohtainen kokemus raumalaisista vahvistui jatkosodan vuosina raumalaisen yksikön mukana pitkällä tiellä Korpiselästä Vieljärven, Prääsän, Petroskoin ja Käppäselän kautta Karhumäkeen. Raumalaisyksikön miehet olivat osittain raumalaisia satamamiehiä, osittain lähikylien maanviljelijöitä. Porukka huokui omalaatuista, raumalaisesta huumorista kumpuavaa elinvoimaa, ja pysyi yhtenäisenä ja hengeltään ehyenä. Siellä Pirilä näki, kuinka valkoiset ja punaiset olivat nyt samanarvoisia suomalaisia.
Pirilän mieleen jäi hyvin voimakkaana vähäinen ”juhlahetki” kesken etenemis- ja hyökkäysvaiheen, joskus ennen Petroskoin valtausta. Ylipäällikön päiväkäskyllä määrättiin, että kaikille rintamajoukoissa mukana oleville oli annettava ylennys. Pirilän yksikössä palveli punakaartissa vuonna 1918 taistellut, talvisodassa korpraaliksi nimitetty, rehti ja nurkumatta tehtävänsä suorittava satamatyömies. Kun Pirilä sai ilmoittaa tälle komppanian koossa ollessa ylennyksestä alikersantiksi, koki hän tehtävän itselleen poikkeuksellisen mieluisaksi. Liikuttuneena ylennyksen otti vastaan myös tämä kolmen sodan veteraani.

Vuoden 1946 alussa Pirilä siirtyi takaisin Vaasaan. Ilkan toimituksessa oli vapautunut toimitussihteerin tuoli ja Pirilä tuli kutsutuksi entiselle työmaalleen.
Uusi tehtävä oli mieluisa ja muutto Vaasaan samoin. Siitä huolimatta, että Rauma oli ollut hyvä paikka.

Vähäinen harrastelu poliittisten pakinayritelmien puitteissa johdatti syksyllä 1953 lähettämään paperit joensuulaisen maalaisliittolehden Karjalan maan hakiessa päätoimittajaa. Päätoimittaja Leinosen myönteinen arviointi – Pirilän tietämättä annettu – johti sitten Pirilän valintaan. Pirilä aloitti Joensuussa 2.1.1954.

Harjoitteluaikaa ei päätoimittajalle jäänyt. Eduskunnan hajottaminen ja valmistautuminen vuoden 1954 talvivaaleihin vaativat välittömästi poliittisia kannanottoja. Vaalitaistelusta muodostui poikkeuksellisen raju yhteenotto nimenomaan Maalaisliiton ja sosialidemokraattien välille. Kävihän SDP talvivaaleihin Väinö Leskisen tunnushuudon ”Maalaisliitto murskaksi” merkeissä.
Maalaisliitto menestyi vaaleissa hyvin, ja voitollinen oli vaalitulos myös Pohjois-Karjalassa, joten ensimmäisen vaalitaistelun kokemus oli siinä mielessä myönteinen. Päätoimittajan uran avaus vaalitaistelun muodossa oli myönteinen sikälikin, että siinä pääsi nopeasti tutustumaan sekä maakuntaan että maakunnan ihmisiin.
Tuolloin sanotusta Pirilä on valmis myöntämään, että tuon vuoiskymmenen kovat vaalitaistelut totuttivat käyttämään kenties liiankin kovaa kieltä poliittisessa keskustelussa. Sen Pirilä saattoi hyvin havaita, että ainakin sikäläiselle sos.dem. lehden päätoimittajalle, vanhalle kunnallismiehelle I. Kosuselle oli ylivoimaisen vaikea ymmärtää, että maalaisliittolaisen lehden toimituksessa rohjettiin ”rinnustella” toisaalta johtavan kunnallismiehen, toisaalta kaupungin johtavan kokoomuslehden päätoimittajan kanssa ikään kuin tasaveroisena osapuolena. Kaupungissa vallitsevan kunnallispoliittisten voimasuhteiden mukaan sekä sosialisti- että kokoomuslehden päätoimittaja kumpikin edellytti, ettei pienen maalaisliittolaislehden tule yrittää korottaa ääntään myöskään valtiollisten vaalien yhteydessä.

Poliittisen keskustelun sävystä eikä tasosta Pirilän mieleen jäänyt Joensuusta kovinkaan mieluisia muistikuvia. Mutta muuten Joensuu ja Pohjois-Karjala jättivät mieluisan muiston. Monesti Pirilä ajatteli, että jos hän olisi itse tullut perheineen Joensuusta Vaasaan, ei hän varmastikaan olisi niin lyhyen ajan kuluessa voinut sopeutua uusiin olosuhteisiin kuin Joensuussa tapahtui.
Ihmiset olivat ystävällisiä ja avuliaita. Vierasta ei otettu vastaan vieraana, vaan kuin vanhana ystävänä. Vieraanvaraisuus maaseudulla liikkuessa oli aina melkein hämmentävää – ei niin kiirettä emännällä, ettei tulijaa olisi kahvitettu. Useimmiten kuitenkin piti käydä oikealle aterialle.
Aivan poikkeuksellinen on Pirilän perheen muisto saapumisestaan Joensuuhun. Vasta muutaman päivän kaupungissa oltuaan Pirilät saivat eräänä sunnuntaipäivänä puhelinsoiton: ”Täällä Kosti Aaltonen, naapurilehden tirehtööri. Kaupungin lehtimiehet ovat täällä syntymäpäiväkahvilla, miksei uutta tulokasta näy?” Eivätkä auttaneet selittelyt siitä, että oltiin vielä outoja: ”Täällä tutustutaan eikä olla outoja.” Ja sinne Veikko puolisonsa kanssa meni, ja kyllä, siellä tutustuttiin.
Maan johtaviin sanomalehtitalousmiehiin kuuluvan naapurilehtiyhtiön arvostetun toimitusjohtajan huomaavaisuus kilpailevan naapurin uutta tulokasta ja tämän perhettä kohtaan oli ele, joka hämmensi länsirannikolta tullutta. Eikä tämä sydämellisyys tuon kerran varaan jäänyt: kovasta kilpailusta ja useista kyseenalaisistakin kilpailumenetelmistä huolimatta tämä Joensuun lehtikuningas oli henkilönä aina mitä veljellisin kollega.

Joensuussa vietetyt 4,5 vuotta antoivat joka tapauksessa arvokkaan kokemuksen poliittisen taistelun kovuudesta. Samalla ne tutustuttivat poliittista vastuuta lehdessä kantavan päätoimittajanoviisin siihen sisäiseen peliin ja kähmintään, jota ilmeisesti kaikissa lehtiyrityksissäkin harrastetaan – puolue-elämän tapaan.

Kun Artturi Leinoselle alettiin etsiä seuraajaa tämän lähestyessä jo 70. ikävuottaan, tiettävästi tämä itse halusi, etä seuraajaa haettaessa otettaisiin huomioon sanomalehtialan kokemus. Näin päädyttiin – Leinosen suosituksesta – vuoden 1958 toukokuun viimeisenä päivänä päätoimittaja-asiassa ratkaisuun, joka kohdistui Pirilään.
Ilkan perinteet, lehden kahden päätoimittajan luoma arvovalta, olivat luoneet Ilkalle imagon, joka poikkesi tavanomaisesta maakuntalehden leimasta. Pirilällä ei voinut olla yhtäkään syytä edes miettiä hänelle tarjotun tehtävän vastaanottamista.

Toisaalta Pirilä ymmärsi, että myös hänen ottamansa vastuukin oli poikkeuksellinen. Hän tiesi, että Santeri Alkion ja Artturi Leinosen työn jatkajalta ehkä vaadittaisiin vastaavanlaista näyttöä. Väkisinkin tuntui, että mantteli, jonka Pirilä oli perintönä saanut, oli liian iso ja painava.
Tervetulopakinassaan Aaretti-nimimerkillään Pirilä vakuutti, ettei yritäkään sovitella saappaanjälkiään edeltäjiensä jalanjälkiin, vaan yrittää hipsutella sitä mukaa kuin säärimitta antaa myöten.

Pirilän aikana Ilkka muutti Vaasasta Seinäjoelle, mitä hanketta jo Leinosen aikana oli kartoitettu. Seinäjoki ja paikallinen liike-elämä olivat myönteisellä tavalla tukemassa lehden siirtymishanketta. Niillä tahoilla ymmärrettiin, mitä merkitsi 7-päiväisen aamulehden sijainti elintilastaan kamppailevalle nuorelle kaupungille niin arvovaltatekijänä kun ulospäin suuntautuvana tiedotus- ja suhdekanavana.
Osoittautui kutienkin, että paikkakuntalaiset eivät uuden tulokkaan sijoittumisen merkitystä heti oikein arvioineet. Ennakkoluulot, nimenomaan poliittiset, olivat vahvat. Ilkkaa oli totuttu pitämään pelkästään maatalousväestön ja Maalaisliiton asianajajana. Paikallinen väki näki tulokkaan poliittisena vastapuolena, eikä Seinäjoen asema 1960-luvun alussa ollut vielä muotoutunut sellaiseksi maakuntakeskukseksi, että lehden merkityksen oikein ymmärtämiselle olisi ollut edellytyksiä.
Pirilä pitääkin oikeastaan omituisena sitä, että Ilkan paikallisina puolestapuhujina toimivat kuuluivat aivan toisiin poliittisiin ryhmiin kuin mitä lehti edusti. Kaupungin johtoportaissa oli lisäksi sellaisia kaukonäköisiä ja ennakkoluulottomia sekä myös riittävästi arvovaltaa omaavia kunnallismiehiä, jotka rohkenivat kaikissa sopivissa yhteyksissä kertoa poliittisille kannattajilleen ja kaikille seinäjokelaisille, kuinka Seinäjoen tuleva kehitys riippuu Ilkan menestymisestä, ja kuinka vastaavasti Ilkan menestyminen on riippuvainen kaupungin kehittymisestä.

Kaikkia Ilkassa Pirilän tyyli ei miellyttänyt. Ensimmäisen myllykirjeen päätoimittaja Pirilä sai lokakuun 1960 lopussa. Maakansan (nyk. Suomenmaa) päätoimittaja Pentti Sorvali moitiskeli Pirilää, kun tämä oli paheksunut Maakansan julkaisemaa kirjoitusta, missä puututtiin mm. kansanedustaja Ehrnroothin Yhdysvalloissa antamaan Suomen ulkopoliittista linjaa raskaasti arvostelemaan lausuntoon. Kun nimimerkki Lakimies väitti, että eduskunnan enemmistö edustaisi samaa mm. Ehrnroothin ja Tuure Junnilan ulkopoliittista linjaa ja että valtionpäämies olisi näin ollen joutumassa ulkopoliittiseen ristiriitaan eduskunnan enemmistön kanssa, Pirilä piti tätä käsitystä sekä tosiasioiden vastaisena että vallitsevassa tilanteessa – ”yöpakkaskauden” kuohunnan vaiennuttua – ajankohdaltaan harkitsemattomana ja yliampuvana.
Kun kevättalvella 1963 Pirilä palautti mieliin Ilkan perinteisesti myönteisen kannan SDP´n ja Maalaisliiton ”työläisten ja talonpoikien” yhteistyölle, siitä seurasi kerrassaan voimakas vastareaktio. Maakansa ryöpytti ajatusta hyökkäämällä SDP´n ulkopoliittista linjaa vastaan. Mihin Pirilä puuttui epäämällä Maakansalta oikeuden puhua koko Maalaisliiton nimissä.
Pirilä saattoi havaita joutuneensa puolueen sisäpiirien tarkkailulistalle. Asiaa ei helpottanut sekään, että hän oli lujasti puheenjohtaja V.J. Sukselaisen takana, ja tuolloin oli jo tiedossa, että tämä yritettäisiin suistaa tehtävästään kesän 1964 puoluekokouksessa.

Ilkan hallintoneuvosto meni sitten erottamaan Pirilän äänin 16-14. Pirilä myöntää, ettei hän minkään yllättävän päällekarkauksen uhriksi joutunut, hän oli toiminut aktiivisena ja kantaa ottavana osapuolena. Henkilökohtaisia tavoitteita hän ei kuitenkaan myönnä omanneensa. Hänen kannanottojensa ainoa perusta oli Ilkan paras – ja politiikan osalta puolueen paras.

Erottamispäätöstä seuraavana sunnuntaina kokoontui Seinäjoen paristakymmenestä pitäjästä osakkaita keskustelemaan toimenpiteistä, ja lähimpien päivien ja viikkojen aikana eri puolilla maakuntaa pidetyt kansalaiskokoukset vetosivat Ilkan johtoelimiin erottamispäätöksen peruuttamiseksi.
Lopulta toimikunta päätyi esittämään hallintoneuvostolle, että Pirilä kutsuttaisiin takaisin Ilkan päätoimittajaksi. Hallintoneuvoston kokouksessa enemmistö hyväksyikin toimikunnan suosituksen äänin 17-11.

Poliittisen lehden päätoimittajan virkaetuihin kuulunee yleisestikin jakaa ”syyllisyyttä” jonkun poliitikon epäonnistumisesta. Pirilänkin kokemus osoittaa, että kun joku edustajaehdokas ei pääse eduskuntaan tai istuva kansanedustaja putoaa, haetaan syy huonoon vaalimenestykseen poliittisen äänenkannattajan ja erityisesti sen päätoimittajan osoittamasta ”puolueellisuudesta” ehdokkaan esilläpitämisestä.
Erityisesti vuoden 1970 eduskuntavaalien jälkeen Pirilä koki kohtuuttomaksi sen syyteryöpyn, jota erään pudonneen ehdokkaan itsensä ja tämän kannattajien toimesta kohdistettiin Ilkkaan ja henkilökohtaisesti sen päätoimittajaan. Kyseinen ehdokas kun ei, syystä tai toisesta, käyttänyt Ilkassa kaikille ehdokkaille tarjottua puheenvuoroaan – kukin ehdokas sai esiintyä vuorollaan neljä kertaa, mutta kyseinen ehdokas käytti kirjoitusvuoronsa vain kerran, ja silloinkin useiden kehotusten jälkeen. Sen jälkeen Pirilä kantoi ehdokkaan äänestysalueilla sensorin mainetta, kun oli kuulemma estänyt asianomaisen kirjoitusten julkaisemisen lehdessään. Kostoksi itse lavastamastaan ”vainosta” ehdokas vieläpä lopetti Ilkan tilaamisen.

Yleisesti on ollut tunnettua, etteivät eteläpohjalaisen kansanedustajan ja ministerin Eino Uusitalon välit Pirilän kanssa olleet niitä kaikkein lämpimimpiä. Olihan siihen muutamakin tapahtuma syynä, eräs näistä oli Uusitalon ehdotus Suomen toisesta itsenäisyyspäivästä.
Myöhemmin on käynyt ilmi, että puheen kätilönä on ollut muitakin, Uusitalon lähipiiriin kuuluneita. Tämä kuitenkin sai kantaa siitä vastuun ja tuntea nahoissaan sen ryöpyn, minkä puhe sai aikaiseksi julkisessa sanassa. Tietenkin jotkin keskustalehdet yrittivät selitellä sitä parhain päin.
Pirilä itse piti oikeutenaan ja velvollisuutenaankin siirtää selittelyt sivuun. Uusitalo nyt kuitenkin oli syyllistynyt, ehkä hyvää tarkoittaen, anteeksiantamattomaan harkitsemattomuuteen. Otsikolla ”Harkitsematon ehdotus” Pirilä tuomitsi Ilkan pääkirjoituksessa Uusitalon puheen, todeten, että ehdotuksen tekijän perimmäisiä tarkoituksia oli vaikea ymmärtää.
Muutamaa päivää myöhemmin pidetyssä Etelä-Pohjanmaan piirin syyskokouksessa Uusitalo itse myönsi puheeseensa kohdistuneen arvostelun oikeutetuksi ja omien sanvalintojensa olleen puutteellisia ja virheellisiä. Uusitalon selkeä anteeksipyyntö riitti kokousväelle eikä laajempaa keskustelua halutta virittää.
Pirilä hämmästyikin, kun Uusitalo pian hivuttautui irti ”syyllisyydestään”, selittäen ensin, että hänet oli ymmärretty väärin, ja pian sen jälkeen, että häntä oli tulkittu tahallisesti väärin ja laitettu hänen suuhunsa sanoja, joita hän ei ole sanonut. Kolme kuukautta poliittisen tapaturmansa jälkeen Uusitalo totesi puheensa sanoman olleen ”oikea ja hyvä”.
Uusitalon puheen hyvyydestä oli myös puolueen eduskuntaryhmä eri mieltä, jos kohta Uusitalon syrjäyttäminen ryhmän puheenjohtajuudesta tapahtui toki muistakin syistä, mm. arveluttavista kannanotoista valtiosääntöuudistuksessa. Äänin 18-17 ryhmä siirsi Uusitalon hyllylle ja valitsi tilalle Mikko Kaarnan.
Uusitalon itsenäisyyspäiväpuhe ja Ilkan siitä esittämä arvio aikaansai Uusitalon lähikentällä voimakkaan käymistilan Ilkkaa vastaan. Tätä taustaa vasten Pirilä pitää ymmärrettävänä se virheellisen käsityksen, että Uusitalo olisi – myöhemminkin – ollut porttikiellossa Ilkan palstoilla.

1800-luvulla julkaistiin Turun WiikkoSanomissa lukijan kirje, joka – hieman tiivistäen – sisälsi senaikaisen lukijan avion lehden merkityksestä: ”Kaikista korkeimman valistuksen keksimistä keinoista jaloin ja etuisin on sanomalehtikirjallisuus. […] Se on vääryyden ja petoksen ilmoittaja ja julkisuudella rankaisija, yhtaikaa se on kaiken, mitä hyvää, rehellistä ja jaloa löytyy, kiittäjä ja toimellisesti palkitsija. se on kansan suu, julkisuuden ahjo, mielten kenttä, sivistyksen näyte, valtion tulkki, seurojen keskus, kaiken mitä ihmisyyden alalla ilmestyä taitaa, mitta ja osoittaja. Ota sanoma pois, silloin olet ottanut sen aseen, jolla kansa voi osoittautua mitä hän on ja mitä hän toimii ja tekee.”

Pirilän mukaan arviointi on lehdistömme aatehistoriallista taustaa vasten tarkasteltuna hyvinkin ymmärrettävissä. Nykypäivän sanomalehteä lukevan on hyvä pitää mielessään, että sanomalehti oli pitkälle 1900-luvun puolelle ensisijaisesti yhteiskunnallisen, sivistyksellisen ja taloudellisen sanoman saattaja. Se todella oli ”kansan suu” sekä ”mielten kenttä ja sivistyksen ahjo”. Se oli voimallinen ase kaikissa niissä pyrinnöissä, joilla suomalaisten kansallisuustunnetta viritettiin, ja joilla luotiin pohjaa valtiolliselle itsenäisyydellemme.
Lehdistömme ensimmäinen tehtävä oli totaalisesti kansallinen, sanan laajassa merkityksessä. Sen uutistehtävä – käsitteen nykyaikaisessa mielessä – oli pitkään vasta toissijainen.

Pirilä kysyy, mikä tuossa lukijan kirjeessä tarkalleen ottaen on vanhentunutta. Onko mikään muu kuin kieliasu? Hänen mielestään ei ainakaan saisi olla. Lukijan vaatimustaso on muuttunut yhteiskunnan muutoksen mukana, mutta eiköhän tänä päivänäkin sanomalehden tehtävä ole hyvän kiittäjän ja vääryyden ilmoittajan tehtävä.

Päivälehti on lukijansa ikkuna ympäristöön. Vaikkei päivälehti enää nykyaikana olekaan lukijoidensa mielipidettä suoranaisesti muokkaava ja johdatteleva, jokainen lukija saa päivittäin tietonsa perusannoksen omasta lehdestään.
Tässä mielessä lehden tekijän vastuu siitä, mitä lukijalle tarjotaan, on yhä edelleen keskeinen. Toisaalta on lukijalle pyrittävä tarjoamaan tosiasiat mahdollisimman objektiivisina ja jätettävä lukijalle itselleen arvioitavaksi niiden merkitys, toisaalta on lehden kyettävä suorittamaan uutisten ja tietojen valinta siten, että materiaali on mahdollisimman monipuolinen ja että se antaa aineksia myös tapahtumien kriittiselle arvioinnille.
Toimittajan tehtävä ei ole peitellä salata ja silotella asioita. Peruslinjana voi pitää sitä, että toimittaja on eräänlainen vahtikoira viranomaisten ja julkisen vallan toimien suhteen ja yksityisen kansalaistoiminnan valpas valvoja. Totuutta ei pidä muuntaa, mutta on aina syytä tarkkaan harkita, mikä on yleisen edun kannalta tarpeellista ja myönteistä asioihin puuttumista. Sensaatioiden metsästäminen ja kielteisten ilmiöiden tarkoitushakuinen paisuttelu sitä tuskin ovat.

Pirilä ei innostunut puheista ”puoluelehdistöstä”. Kyllähän Keskustapuolueen Suomenmaata voitiin hänenkin mielestään pitää puoluelehtenä siinä mielessä, että puolueella on ollut keskeinen vastuu sen taloudesta, mutta muuten se oli harhaanjohtavaa puhetta.
Pirilä näki meidän poliittisen lehdistömme tunnustavan poliittisen värinsä joko avoimemmin tai peitellymmin, mutta yleisesti ottaen ei ole ollut puolueiden määräysvallan alaisena. Ei poliittisesti sitoutuneenkaan sanomalehden toimittajan tarvitse ottaa puolueen määräyksiä lehden toimituksellisen sisällön suhteen, ja harvoin sitä on taidettu tyrkyttääkään. tietenkin puolueet käyttävät lehdistönsä palstoja, runsaastikin, poliittisessa tiedotustoiminnassaan, mutta kyllä lehdille silti jää täysi täysi harkintavalta käyttää tai jättää käyttämättä tätä materiaalia.

Eikä sitoutumattomuus Pirilän mielestä sellaisenaan takaa poliittista tasapuolisuutta. Mikään päivälehti ei pysty – eikä se voi olla tarkoituskaan – toimimaan ottamatta kantaa myös poliittisiin tapahtumiin. Jokaista kannanottoa sävyttää tekstin kirjoittajan mielipide.
Itse asiassa Pirilä näkee juuri sitoutumattoman lehdistön näyttäneen tien lehtien uutisosastojen politisoitumiselle, mitä kehitystä hän piti kielteisenä journalistisena kehityksenä. Uutiset eivät enää kerro pelkästään faktoja, vaan pyrkivät lukijakuntansa poliittiseen(/ideologiseen) manipulointiin. Tällainen piilottelu ja asenteellisuus saattaa olla paljon enemmän riippumattoman lehden lukijaa manipuloiva kuin avoin, mutta vain selkeästi poliittisissa osastoissa esitetty kantaa ottava mielipide.
Pirilän nuoruuden aikana ensimmäinen toimitusharjoittelijan päähän taottu sääntö oli, ettei uutistoimittajalla saa olla selostettavasta asiasta mielipidettä. Sittemmin se sääntö on aktiivisesti unohdettu.

Sanomalehtikirjoittajan terävimpänä aseena Pirilä piti nimenomaan pakinaa, ja siis myös poliittista pakinaa. Poliittinen pakina on hänen mielestään poliittisen keskustelun suola ja mauste.
Poliittisessa pakinassa kirjoittaja voi todistella tosiasioita laajemmin, värikkäämmin, ”pintaa syvemmälti”. Hän saa tilaisuuden sanoa asiansa napakammin, puhuttelevammin, tuttavallisemmin ja tarvottaessa häijymmin: lyhyesti sanoen hän voi ilmaista ajatuksensa niin että hänen sanomansa jää mieleen.
Pahin virhe, mihin poliittinen pakinoitsija voi syyllistyä, on tietoisen valheen tarjoaminen. Valheestaan kiinni jäänyt pakinoitsija on kaikkien vastapuolten herkullisin maalitaulu, eikä naurunalaiseksi saatettu pakinoitsija saa sympatioita lukijaltakaan.
Silti pakinoitsijan on, ainakin muihin kirjoittajiin verrattuna, helpompi valikoida faktoja ja käsitellä sitä, mitä hän haluaa korostaa ja unohtaa sen mikä hänen motiivinsa kannalta on toisarvoista tai haitallistakin. hänellä siis on valinnanmahdollisuus pyrkiessään saamaan asiat näyttämään sellaisilta kuin niiden haluaa näyttävän. Taikka toisenlaisilta kuin miltä ne hänen vastapuolensa mielestä näyttävät.
Missään tapauksessa ei poliittinen pakina olekaan tarkoitettu dokumentiksi, johon sisältyisi koko totuus kaikkine asiaan vaikuttavine tekijöineen. Se on aina valikoiduista aineksista koottu tosiasioiden kokoelma, pakinoitsijan lukijalleen tarjoama tietopaketti.

Poliittisen pakinan alueella toimittaja saa tilaisuuden, ja voi olla parhaimmillaan. Pirilän mielestä poliittisen pakinoitsijan avu on itsenäisyys ja omintakeisuus. Hänellä tulee olla rohkeutta ja tahtoa seurata omaa vakaumustaan. Ellei hänellä tätä rohkeutta ole, hänen olisi parempi pysytellä vaikkapa pääkirjoituksen tekijänä. Tällöin hän ei ainakaan henkilökohtaisesti joudu lukijoidensa silmissä propagandistiksi.

Lehdistön työt ja vastuuta koskeviin mietteisiin Pirilä haluaa liittää lopuksi muutaman ajatuksen lehdistön eettisistä ja historiallisista arvoista.
Sanotaan, että totuus on julkisen elämän moraalin ja etiikan mittapuu. Vaikka totuuden määritteleminen ei olekaan aina yksiselitteinen, on vapaan sanomalehden aina pyrittävä noudattamaan todistajan valan velvoitusta kertoa ”totuus asiassa mitään salaamatta tai siihen lisäämättä”.
Lehdistön vapaus on vastuuta. Sillä on, ja sillä täytyykin olla, koko yhteiskunnan kannalta muitakin tärkeitä tehtäviä kuin uutispalvelu. Sanomalehden on nähtävä vastuunsa siinä, että se voi opastaa lukijaansa; sillä on yhteiskuntaa luova ja lukijaansa valistuneesti ohjaava tehtävä, jos se muistaa oikein tätä tehtäväänsä käyttää.
Toisaalta on tärkeä muistaa, että lehden tehtävä ei ole lukijoiden mielipiteen yhdenmukaistaminen. Tärkeintä on luoda faktoihin pohjaavilla tiedoilla pohja lukijoiden mielipiteen muodostukselle. Lehden on uskallettava sallia myös lukijoidensa kriittinen keskustelu siitä, miten näitä perustietoja käytännössä edistetään ja vaalitaan. tämä koskee niin poliittista kuin kaikkea yhteiskunnallista ja kko inhimillistä tietoa.
Juhlasaarnassaan eduskunnan 75-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa keväällä 1982 arkkipiispa Mikko Juva kohdisti kansanedustajiin vetoomuksen, joka Pirilän mielestä sopii yhtä hyvin lehtimiehille: ”Kansan on jatkuvasti saatava tietää totuus vallasta, sen kanavista, käytöstä, ilmenemismuodoista, rajoituksista, seuraamuksista ja lainalaisuuksista. Liian usein valtaa omaavat ja valtaa käyttävät pyrkivät salaamaan juuri tämän, oman vallan luonteen ja vaikutuskanavat.”
Saman asian oman aikansa sanakääntein esitti Santeri Alkio Ilkan näytenumerossa teesinään: ”Kunnia oikeudelle – kaikki totuudelle. Oikeutta kansalle – vapautta isänmaalle.”
Samalla tavalla ajatteli myös Veikko Pirilä: ”Oikeus, totuus ja vastuuntunto kelvatkoon tämänkin päivän lehtimiehen eettisiksi tunnusmerkeiksi.”

Veikko Pirilän muistelmateos Sainpahan sanottua on sivistynyttä ja toisia arvostavaa, mutta anteeksipyytelemätöntä suoraa puhetta mediamaailmasta, politiikasta ja kanssakulkijoista. Kaiken kokeneen veteraanin näkemyksiä menneestä, silloisesta nykyhetkestä ja tulevasta – punaisena lankana ajatus siitä, että kaikki hyvä vanhasta säilytettäköön ja uudistuksia tehtäköön siellä, missä kehitettävää on. Nykykeskustalainen (Pirilä inhosi termiä kepulainen) voi löytää jotain tuttua teoksen kuvaamasta 1980-luvusta, jolloin radikaalit uudistajat saivat Pirilän ja muut perinteisemmän menon kannattajat hermoilemaan, miten puolueen nyt käy, joten jos haluaa tehdä vertailua puolueemme menneistä vuosikymmenistä, Pirilän muistelmat antavat perspektiiviä myös siihen.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Koronasta ei taida oikein raportoitavaa olla tällä erää, joten ei kai tässä kannata ylimääräisiä veistellä, mennään suoraan tilastoihin. Nehän eivät enää ihan samalta näytä kuin vielä viime vuoden puolella, mutta jos vielä haluatte seurata kehitystä.

THL

Niinhän se tämän hetken suurempi huolenaihe on tunkenut kollektiiviseen tietoisuuteen jo viikkoa vajaan vuoden ajan. Ainakaan kovin paljon parempia uutisia ei vieläkään valitettavasti ole näkyvissä, mutta jos haluatte seurata tilannetta ja jos edelleen on mahdollisuuksia osallistua avunantoon:

Yleisradio

Kotiliesi

Niinhän sitä synkkyyttä maailmassa riittää, mutta toivottavasti jokaisella silmiin osuu myös jotain muuta. Toivon mukaan leipää ja lämpöä on riittänyt itse kullekin myös tänä talvena.

Arja Koriseva

 

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä

Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta

Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan

Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset

Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli

Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen

Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas

Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus

Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo

VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin