Kirjat, päivitys 27.4.

Se on sitten ensimmäinen osio Florian Huberin teoksesta Lupaathan tappaa itsesi. Jos tämän ottaisi samalla jaotuksella kuin kirjassa on, eli nyt Demminin pikkukaupungin vaiheita toisen maailmansodan loppuhetkillä ja sen jälkeen. Jos tästä yrittelisi jatkoa viikon ja kahden jälkeen, tuolloin olisi tarkoitus käsitellä ensin samaa ajanjaksoa koko Saksan osalta, ja kahden viikon kuluttua sitten selvitellä, miten saksalaiset kokivat Adolf Hitlerin kahdentoista vuoden natsihallinnon.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto
Florian Huber: Lupaathan tappaa itsesi
Alkuteos Kind, versprich mir, dass du dich erschießt 2015
Suomentaja Heli Naski
Atena 2016
301 sivua

Tiivistelmä 1/3, kirjan sivut 1 – 78.
DEMMIN

Irene Böcker oli 23-vuotias, kotoisin Stettinistä ja pakomatkalla perheensä kanssa. Mutta nyt, huhtikuun lopussa vuonna 1945, perheestä ei ollut paljon jäljellä. Hänen miehensä Werner-Walter oli ollut kateissa edellisestä syksystä. Vanhemmistaan, apestaan ja kälystään hän oli eksynyt edellisenä päivänä ilmahyökkäyksen jälkeen Anklamissa, yhdellä niistä paikkakunnista, joiden läpi he olivat kulkeneet.
Nyt jäljellä oli vain Irenen kaksivuotias poika Holger. Häntä Irene ei saanut päästää läheltään.

Aivan yksin nuo kaksi eivät kuitenkaan olleet, sillä Löcknitzissä, muutama kilometri Stettinistä länteen, heidän seuraansa oli liittynyt iäkäs lääkäri vaimoineen. Irenessä, kuten monissa aiemmin suojattua elämää eläneissä naisissa, heräsi hämmästyttävä eloonjäämisvietti. Se ohjasi hänet jäädyttämään tunteensa kaikkein välttämättömimpiä lukuun ottamatta, ja lisäksi hän kykeni liittoutumaan vieraiden ihmisten kanssa.
Päiväkirjassaan Irene kutsui lääkäriä tohtori P´ksi, ja tästä tuli seuraavina päivinä hänen tärkein tukensa. Irene varautui jopa siihen, ettei kenties enää tahtoisikaan jatkaa elämäänsä, ja kantoi siksi kaulassaan nuoraan kiinnitettyä vesitiivistä pikku pussia.

Aamunkoitteessa he tulivat Demminiin. Se merkitsi heille vain yhtä uutta, samantekevää nimeä pakomatkalla. Maisemaa hallitsevan tiilenpunaisen kirkontornin ympärille levittäytyvä kaupunki ei merkinnyt Irene Bröckerille mitään, hänen marssinsa määränpää oli jossain kaukana lännessä, minne venäläiset sotilaat eivät tulisi.
Irene oli menettänyt ajantajunsa täysin. Hän kaipasi kipeästi lepoa. Demminin piti olla vain taukopaikka, jossa he hengähtäisivät tovin.
Kaupunki oli kuitenkin pussinperä: länteen päin mennessä matkalla oli kolme jokea.

Muutaman sadan metrin päähän oli majoittunut Wehrmachtin sotilaan Gustav Adolf Skibben yksikkö. Skibbe oli syntynyt 53 vuotta aiemmin itäpreussilaisessa Elbingin kaupungissa. Hän oli joutunut tähän sotaan myöhään, juuri ennen kuin rintamalle alettiin lopulta lähettää vanhoista miehistä ja Hitler-Jugendin pojista koottuja Volkssturm-joukkoja.
Vielä muutama kuukausi sitten Skibbe oli toivonut selviytyvänsä sodasta perheensä parissa. Täydellisen liikekannallepanon aikana armeija kuitenkin kävi siviiliväestöä läpi yhä tiuhemmalla kammalla, ja Skibbekin komennettiin mukaan. Joulukuussa 1944 hän liittyi armeijaan, ja vajaat kaksi kuukautta myöhemmin hänen synnyinkaupunkinsa Elbing tuhoutui rajuissa pommituksissa. Seuraavat viikot Skibbe vietti taistelujen ulkopuolella enimmäkseen Berliinin ympäristössä ja maaliskuun 14. päivästä lähtien Demminissä.

Demmnissä Skibben yksikkö majoittui entiselle ulaanien kasarmille Jarmener Straßelle. Skibbeltä ei jäänyt huomaamatta hermostunut, aavisteleva tunnelma, joka oli vallannut näinä maaliskuun puolivälin päivinä sekä kaupungin vakituiset asukkaat että seillä olevat pakolaiset. Huomaamatta ei jäänyt myöskään ihmisten kasvava epäluulo sotaväen joukkoa kohtaan.

Marie Dabs, syntyperäinen demminiläinen, laivakapteenin tytär ja turkisliikkeen omistajan Walter Dabsin vaimo, oli tottunut pakolaisiin. Useimmat jatkoivat eteenpäin länttä kohti, mutta pian näiden tilalle tunkivat jo seuraavat.
42-vuotias Marie Dabs oli asunut miehensä sotaväkeen joutumisesta lähtien lastensa Nannin ja Oton kanssa kolmestaan perheen asunnossa liikkeen takana Luisenstraßella. Asutusvirasto välitti heille Memelin alueelta tulleen vanhan pakolaisnaisen, joka valitti jatkuvasti ja omi keittiön itselleen. Mummo paistoi ja käristi loputtomiin, varsinkin iltaisin. He antoivat tämän käyttöön Oton huoneen, jonka eukko sai nopeasti ikävään kuntoon.
Kun vanharouva lähti jonkin ajan kuluttua yhdessä tyttärensä kanssa etäämmälle länteen, Nannin vasta sisutettuun huoneeseen muutti kaksi nuorta siskosta toisesta pakolaisperheestä.

Marie piinasi itseään kysymällä, mikä heitä itseään odotti. Asiaa perusteellisesti pohdittuaan hän päätyi monet kerrat siihen, että lähtisi lasten kanssa kaupungista. Dabsien perheystävät patistivat sähkeitse Marieta ja lapsia tulemaan heidän maatilalleen Flensburgin lähistölle. Marie olikin jo pakannut matkalaukkunsa.
Marie kuitenkin myöntyi viranomaisten ja upseerien pyyntöön jäädä ja olla sulkematta liikettään, sillä liikkeessä myytiin turkisten ja miesten asusteiden lisäksi virallisella luvalla sotilasasusteita ja kunniamerkkejä, ja niiden kauppa kävi näinä viikkoina poikkeuksellisen hyvin. Eräs Wehrmachtin kenraali osti koko kunniamerkkivitriinin tyhjäksi selittäen, että häneltä olivat kunniamerkit päässeet loppumaan monien taisteluiden vuoksi.
Marie vaistosi rintaman olevan jo hyvin lähellä.

Marie uskoi kuitenkin Demminin poliisipäällikköä, joka lupasi henkilökohtaisesti viedä hänen perheensä turvaan, mikäli he joutuisivat pakenemaan. Siihen saakka hänen täytyisi vuorostaan majoittaa asuntoonsa poliisipäällikön SS-upseeriystävän vaimo ja lapsi.
Tähän oljenkorteen Marie Dabs tahtoi takertua. Hän luotti vieläkin ennemmin esivaltaan kuin sisäiseen ääneensä.

Siihen mennessä Demminiläiset olivat tienneet sodasta vain sen, mitä kerrottiin sanomalehdissä, radiossa ja elokuvanäytösten viikoittaisissa Die Deutsche Wochenschau -uutiskatsauksissa – tai sen, mitä muut kertoivat.
Vaikka ilmahälytyssireenit ajoivatkin ihmiset toisinaan kellariin, pommikonelaivueet lensivät aina Demminiä pidemmälle, Stettiniin tai Berliiniin. Joinakin öinä asukkaat näkivät kattoikkunoistaan itäisen horisontin hehkuvan, kun Anklamin kaupunki paloi. Muutaman kerran amerikkalaiskoneet olivat pommittaneet Tutown sotilaslentokenttää kymmenen kilometriä Demministä itään, mutta itse Demminiin ei ollut koskaan pudonnut ainuttakaan pommia. Se oli kuin saari keskellä sotaa.

Ursula Strochschein asui vanhempiensa kanssa vanhassakaupungissa Luisenstraßella lähellä Dabsin turkisliikettä. Hän oli aiemmin vieraillut täysin raunioiksi pommitetussa Hampurissa ja järkyttynyt pahasti näkemästään. Hän tiesi, millainen kohtalo oli pakolaisilla, joiden kaupungit ja ylät venäläiset olivat vallanneet ja joita nyt virtasi Demminiin vielä runsaslukuisammin kuin ennen.

Lauantaina, huhtikuun 28. päivänä, tohtori Wilhelm Damann teki kierroksen Frauenstraßella sijaitsevassa Stadtknabenschulessa, tummanpunaisessa tiilirakennuksessa, jossa oli suippo harjatorni. Wehrmacht oli perustanut sinne sotilassairaalan, ja käytävillä makasi haavoittuneita ja kuolevia. Aiemmin aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret olivat kuunnelleet juhlasalissa mieltäylentäviä elämänviisauksia päättötodistus kädessä, nyt siellä leikattiin luoteja ja sirpaleita aikuisuuden kynnyksellä olevien nuorten nahasta ja amputoitiin heiltä raajoja.
Tänään Damann kutienkin näki, että juhlasalia tyhjennettiin haavoittuneista. Kun hän astui ovesta Frauenstraßelle, se oli täynnä saksalaisia sotilaita, jotka kaikki suuntasivat Peenebrücke-sillalle päin. Tätä virtaa vastaan puskevat ihmiset kantoivat laatikoita ja laukkuja, jotka olivat täynnä avatuilta armeijan varikoilta ja varastoista haettuja elintarvikkeita. Alasajo oli käynnissä.

Wehrmacht ei salannut sitä, että se aikoi luopua kaupungista ja räjäyttää länteen vievät sillat perässään. Epäilijöillä ja empijöillä oli nyt viimeinen tilaisuus. Muut olivat valmistautuneet tähän hetkeen jo ajat sitten. Kansallissosialistisen puolueen NSDAP´n ja sen järjestöjen johtohenkilöt, piirineuvos, pormestari, lyseon rehtori, hallintoviranomaiset ja viranhaltijat jättivät taakseen sen, mitä heillä ei ollut aikomustakaan pelastaa.

Marie Dabs näki, että nyt oli jotain suurempaa tekeillä. Turkisliikkeestä oli vain muutama askel suurelle torille, ja Marie juoksi raatihuoneelle etsimään poliisimestaria, tämähän oli luvannut auttaa heitä. Mutta raatihuoneen edessä hän näki jotain käsittämätöntä: kuorma-auton lavalla istui kaupungin koko poliisikunta, ja vieressä seisoi poliisipäällikkö, joka huusi: ”Jos tahdotte mukaan, nouskaa kyytiin!”
Ilman lapsiako – älä nyt helvetissä! Niinpä Marie Dabs jäi torille, kun poliisien kyyti lähti, ja samalla meni hänen viimeinen toivonsa päästä ajoissa pois Demministä.

Sillä hetkellä Marien valtasi epätoivo kahden asian vuoksi. Toinen oli poliisipäällikön petos. Marie oli viimeiseen saakka sokeasti uskonut tämän lupauksiin. Niiden rikkominen tuntui kerta kaikkiaan uskomattomalta, koska lipettiin lähtivät poliisipäällikön lisäksi myös kotikaupungin muut poliisit, jotka olivat ylipuhuneet hänet jäämään.
Marie ajatteli myös korkea-arvosta SS-upseeria, jonka vamon ja lapsen hän oli majoittanut ja joka oli silloin tällöin itsekin poikennut heille illalliselle. Mies oli puhunut vähän mutta tiennyt paljon, ja sitten eräänä päivänä hävinnyt perheineen.
Ja sitten oli sen kenraali, joka oli ostanut Marielta koko kunniamerkkivitriinin ja vannonut, etteivät venäläiset pääsisi Oderin yli. Myös kaikki puolueen ihmiset olivat levittäneet toivoa eivätkä olleet halunneet kuullakaan paosta. Kaikki olivat itse haihtuneet.

Mutta vielä näiden petostakin pahempaa oli, että hän, Marie Dabs, oli halunnut uskoa noita kaikkia enemmän kuin itseään. Vaikka hän oli vaistonnut, mitä hänen ympärillään tapahtui ja että nyt oli kaikki pelissä, hän oli antanut yhä uudelleen rauhoitella itseään ja viitannut kintaalla totuudelle – kunnes oli liian myöhäistä,

Marie palasi tyrmistyneenä turkisliikkeeseen ja kutsui lapset luokseen, He pakkasivat yhdessä pakoa varten. Pieneen matkalaukkuun ruokatarvikkeita, konjakkia ja savukkeita vaihdon välineiksi. Suurempaan matkalaukkuun parempia vaatteita, untuvapeitto ja lasten pienet valokuva-albumit. Arvoesineet, joita ei voinut ottaa mukaan, he piilottivat kellariin.
Viimeinen katse tuttuihin huoneisiin liikkeen valkoisiksi maalattuihin kaappeihin vaatetelineisiin paitoineen, solmioineen ja hattuineen sekä valkoiseen kaappiin, jossa olivat turkit ja muhvit.

Samana päivänä Gustav Skibbe kirjasi sotapäiväkirjaansa, että hänen yksikkönsä luopuisi asemapaikastaan. Ei lopputaistelua Demminissä. Wehrmacht jätti kaikki asemansa.
Skibbe pakkasi itseään ja aseveljiään varten mitä pystyi. Se ei ollut järjestelmällinen vetäytyminen, vaan ”hätäinen pako”. Ensimmäiset matalalennot, ensimmäiset kuolleet.
Niin sota lopulta sittenkin tuli Demminiin. Oli huhtikuun 29. päivä.

Kun Irene Bröker ja hänen kumppaninsa olivat poistumassa Demministä, he kuulivat SS´n sulkeneen kaupungin sillat. Irene kirosi sotaväkeä, joka oli varannut länteen veivät päätiet sotakalustolleen. Siksi Irene oli Stettinin jälkeen joutunut käyttämään hitaampia väyliä. Hän uskoi, että jos he olisivat päässeet etenemään suoraan länteen, he olisivat voineet jo olla Mecklanburgissa, jossa he olettivat englantilaisten olevan. Turvassa.

Demminiä kutsutaan kolmen virran maaksi. Kaupunki sijaitsee niemimäisellä kielekkeellä Peenen itärannalla, joka työntyy siinä kohdassa mutkalle. Ilmasta katsottuna Peene kiertää puoliympyrän muotoisena, mustavihreänä kaarena Demminin vanhaakaupunkia, joka sijaitsee pienellä kumpareella.
Peeneen laskee kaksi sivujokea, Trebel ja Tollense, molemmat voimakkaasti polveilevia pieniä jokia. Demmnissä ja sen ympärillä Peene, Trebel ja Tollense muodostavat vaikeasti hahmottuvan verkoston sivuhaaroneen, turvekaivantoineen, syvänteineen ja ojineen, lammikoineen ja suoniittyineen. Sijainti tässä kolmen joen risteyksessä tarjoaa Demminille vesireitin Itämerelle, ja se olikin aikoinaan varsin merkittävä satamakaupunki.

Demmin, kolmen virran maa, huhtikuun lopulla 1945. 15.000 asukasta, joitakin tuhansia pakolaisia. Sillat suljettu, omat sotilaat valmistautuivat räjäyttämään ne. Peenen mustanvihreä nauha katkaisi pakotiet länteen.
Ilmasta katsoen oli selvää, että he kaikki olivat ansassa.

Huhtikuun 25. päivästä lähtien 2. Valko-Venäjän rintaman 65. armeija oli edennyt viimeisellä tukialueellaan Stettinistä Etu-Pommerin ja Mecklenburg-Strelitzin läpi länsliittoutuneiden demarkaatiolinjalle. Sen tehtävänä oli valloittaa neljässätoista päivässä Saksan alue Berliinistä pohjoiseen aina Demmin-Malchin-Waren-linjalle saakka. Se kohtasi saksalaisten hupenevan XXXII armeijakunnan, suureksi osaksi tuhotun flaamilaisten SS-legioonalaisten divisioonan ja muutaman surkealla tolalla olevan Volkssturmin yksikön.
Vaikka nämä taistelujoukot eivät olleet enää läheskään siinä kunnossa, etä olisivat pystyneet lyömään neuvostopanssarivainut ja -yksiköt, ne tekivät vastarintaa ja aiheuttivat huomattavia tappioita. Neuvostoliittolaisilla ei ollut mitään syytä olettaa taisteluiden ja tappamisen loppuneen, niinpä he kiihdyttivät etenemistahtiaan, jotta perääntyvillä saksalaisilla ei olisi tilaisuutta muodostaa Itämeren rannikolle uutta puolustuslinjaa.

Puna-armeijan raskaat panssarivaunut ja rynnäkköpanssarivaunut vyöryivät ripeästi luoteeseen pitkin maanteitä ja ylittäen niittyjä, jotka olivat monien ojien ja kanavien vuoksi vaikeakulkuisia. Ne kulkivat pienten ja vähäisten etupommerilaisten paikkakuntien läpi.
Seuraavana aamuna, huhtikuun 30. päivänä, puna-armeijan oli määrä vallata Demmin ja ajaa vihollinen oikopäätä pidemmälle luoteeseen.

Siihen mennessä neuvostosotilaat olivat taistelleet kolme vuotta ja kymmenen kuukautta, tarkemmin sanottuna 1.409 päivää sodassa johon kansallissosialistinen saksa oli heidät kesäkuun 22. päivänä vuonna 1941 pakottanut. Saksan koko idän sotaretki oli alun perin suunniteltu alempiarvoisen rodun – venäläisten ali-ihmisten – tuhoamissodaksi. Jo ennen ensimmäistä laukausta saksalaisjohto oli antanut joukoilleen kansainvälisen oikeuden vastaisia käskyjä, jotka suorastaan vaativat tekemään rikoksia vihollisen sotilaita, vankeja ja siviilejä vastaan. Myös sen vuoksi taisteluja käytiin alusta alkaen molemmin puolin niin julmasti ja armottomasti, ettei vastaavalle ollut vertaa historiassa.
Ensimmäisestä päivästä lähtien itärintamalla koettiin ennennäkemättömiä tappioita. Saksalaisten puolella kuolleita oli keskimäärin 2.100 päivässä, neuvostoliittolaisia kuoli päivittäin keskimäärin 14.100. Huhtikuun 1945 loppuun mennessä oli kuollut vähintään 20 miljoonaa Neuvostoliiton kansalaista, ja heidän kuolemansa olivat aiheuttaneet saksalaiset, joiden kaupunkeihin ja kyliin puna-armeija nyt puolestaan vyöryi.
Neuvostosotilaat tuskin tiesivät mainittuja lukuja, mutta joka ainoalle oli käynyt selväksi, että saksalaiset olivat marssineet sotaan joko ottaakseen heidät orjiksi leireille tai heittääkseen heidän ruumiinsa hautaan. Monet olivat menettäneet sukulaisia, perheenjäseniä, lapsia ja ystäviä, ja lisäksi he olivat sotineet yhteen menoon vuodesta 1941 ilman päivääkään lomaa.
2. Valko-Venäjän rintaman sotaneuvosto lausui huhtikuun 16. päivänä vuonna 1945: ”On koittanut aika tuhota lopullisesti fasismin peto, jotta se ei enää milloinkaan voi uhata kotiseutuamme uudella sodalla.”

Huhtikuun 30. päivänä 1. Valko-Venäjän rintaman sotilaat näkivät tämän päämäärän kirjaimellisesti silmiensä edessä. Sinä aamuna he aloittivat Berliinissä, kaksisataa kilometriä Demministä etelään, hyökkäyksen valtiopäivätaloon, jonka katolle neuvostokomentajat tahtoivat ennen toukokuun 1. päivänä pidettävää Moskovan voitonparaatia sirppi ja vasara -kuvioisen punalipun.
Tykistö ja kranaatinheittimet tulittivat taukoamatta valtiopäivätaloa ja hallintokorttelia, johon oli ahtautunut vielä noin kymmenentuhatta ihmistä. Siinä oli kaikki, mitä kolmannen valtakunnan ytimessä oli jäljellä sen eliitistä: sekalainen ja hajanainen joukko kaikkeen valmiita puolustajia ja epätoivoisia apujoukkoja, Waffen-SS-miehiä, Hitler-Jugendin poikia ja ja Volkssturmin väkeä, hallintovirkamiehiä ja puolueen edustajia.
Samaan aikaan syvällä valtakunnankanslian alla sijaitsevassa bunkkerissa Führer ja valtakunnankansleri Adolf Hitler valmistautui hovinsa kanssa omalla tavallaan viimeiseen näytökseen.

Edellisenä yönä Hitler oli sanellut sihteerilleen jälkimaailmaa varten kaksi testamenttia, poliittisen ja yksityisen. Niissä hän kirjautti paperille näkemyksensä, joita hän oli kuluneina vuosina selostanut lähipiirilleen loputtomina, kehää kiertävinä monologeina.
Kamppailustaan rauhan hyväksi. Kansainvälisen juutalaisyhteisön syyllisyydestä sotaan ja tuhoon. Omien ihmisten petturuudesta.
Sitten Hitler tuli valtakuntansa edessä olevaan loppuun. Hänelle ei tulltu mieleenkään vastata kahdestatotista vuodestaan Führerinä ja Saksan valtakunnan sotapäällikönä oikeuden, liittoutuneiden, maailman tai saksalaisten itsensä edessä. Ja vielä vähemmän hän aikoi tehdä tiliä oman omantuntonsa kanssa.
ainoaksi vaihtoehdoksi jäi itsemurha. Muuta ei vointu edes harkita sellaisen elämän jälkeen, johon oli kuulunut sekä syvää alennsuta että suunnatonta valtaa, Monet olivat ennsutaneet Hitlerille tätä askelta jo kauan sitten. ”Malliesimerkki potentiaalisesta itsemurhantekijästä” oli ers häntä paennut luonnehtinut vuosia aiemmin.
Kukaan ei sitä tiennyt paremmin kuin Hitler itse, joka oli kehitellyt suunnitelmiensa epäonnistumisen varalta jos jonkinlaisia itsemurhafantasioita ja pohtunut itsemurhamenetelmiä sekä slloin tällöin myös puhunut asioista muille. Hänen epäonnistumisensa olisi kaiken loppu – eikä pelkästään hänelle, vaan myös hänen kansalleen, tästä perikadosta oli tultava totaalinen.
Niinpä Hitler päätti poliittisen estamenttinsa kehotuskeen jatkaa taistelua sillä mielellä, että ”alueesta tai kaupungista luopuminen on mahdottomuus”. Hitler tahtoi saksalaisten taistelevan antautumatta täydelliseen tuhoon saakka, joten hän lykkäsi itsemurhaansa viimeiseen asti

Edeltävinä viikkoina Demmin oli täyttynyt täyttymistään ihmisistä, mutta nyt vanhakaupunki tyhjeni kuin yleisestä käskystä. Ursula Strohschein tarkkaili sitä yhä huolestuneempana. Muutama sotilas jakoi vielä varastolla säilykepurkkeja kaupunkiin jääneille asukkaille, ennen kuin armeija poistui Kahldenbrücken yli. Kaikki yrittivät parhaansa mukaan päästä kotiin.
Pian kadut olivat autioita. Ei enää sotilaita, vain vähän pakolaisia, eikä juuri enää demminiläisiäkään.

Ursula seisoskeli neuvottomana ja epämääräisen odotuksen vallassa pihalla muiden talonsa asukkaiden kanssa. He käsittivät, ettei kukaan auttaisi heitä. Eikä vaikuttanut rauhoittavalta, että jopa venäläiset ja puolalaiset pakkotyöläiset, jotka oli majoitettu vastapäisellä tontilla olevaan piharakennukseen, odottivat neuvostosotilaita aivan yhtä kauhuissaan kuin he itse.
Demminiin jääneet eivät voineet muuta kuin odottaa. Adolf Hitlerin kaksitoistavuotisen valtakauden jälkeinen aika alkoi Demminissä lyhyellä maailman seisahtumisella. Ne, jotka olivat vielä kaupungissa, ehtivät kysyä itseltään, oliko jääminen ollut viisasta.

Kolme massiivista räjähdystä repi hiljaisuutta ja teki kaupungin rauhasta lopun. Nämä päivän ensimmäiset räjähdykset kuuluviat pitkälle ympäröiviin kyliin. Samalla puna-armeijan panssarivaunut etenivät kaupungin etelä-ja itälaidalle, ja jauhaminen ja rahina lähestyivät.

Puolipimeässä kaupungin kellareihin kerääntyi sodan loppuvaiheen yhteen heittämiä ihmisiä. Lapsia ja äitejä, tätejä ja isovanhempia, nuoria naisia ja vanhoja miehiä. Perheiden mukaan lyöttäytyi ystäviä ja sukulaisia, joiden talossa ei ollut kellaria. Lisäksi tuli pakolaisia, joita NSDAP oli majoittanut demminiläisiin koteihin. Moneen kellariin ahtautui jopa parikymmentä ihmistä – tai vieläkin enemmän – jotka tuskin tunsivat toisiaan.
Kuultuaan tarinoita neuvostomiehittäjistä nuoret naiset olisivat mieluiten muuttuneet näkymättömiksi, mutta ainoaksi keinoksi jäi naamioituminen. He likasivat kasvonsa noella, piirsivät hiiltyneillä tikuilla ryppyjä silmiensä ympärille ja kietoivat kasvojensa ympärille repaleisia huiveja näyttääkseen vanhoilta ja rumilta.

Kaikki demminiläet eivät kuitenkaan ryömineet maan alle. Eräät olivat päätyneet toiseen ratkaisuun ennen kaupungin valtausta ja oman maailmansa loppumista.
Ennen kuin 71-vuotias sairaskassan johtaja, hänen vaimonsa ja heidän aikuinen tyttärensä hirttivät itsensä, samalla tavalla kuolivat myös molemmat lapsenlapset, toinen kaksi ja toinen yhdekänvuotias. Eräs Wehrmachtin yliluutnantin nuori vaimo, joka oli yksin kolmevuotiaan lapsensa kanssa, pakottautui pujottamaan pojalle köyden kaulaan ja hirttämään tämän ennen kuin hirttäytyi itse.
Niinä tunteina hirttäytyivät myös vanha poliisi vaimoineen sekä ylikonstaapelin vamo ja hänen kaksi aikuista tytärtään. Vain tilanomistajan vaimo ja tytär Waldbergin lähiöstä Peenen länsipuolella sekä eräs 47-vuotias puuseppä valitsivat toisen tavan. He ampuivat itseään päähän.
Nämä 21 itsemurhaa – jos lasten osalta puhutaan juridisen kielenkäytön mukaisesti ”laajennettuna itsemurhana” – on kirjattu Demminin maistraatin kuolinrekisteriin.

Tuolloin huhtikuun 30. päivänä vuonna 1945 ennen puna-armeijan marssia Demminiin alkoi jotain ennennäkemätöntä. Nämä 21 itsemurhaa olivat alkusoitto.

Kun 1. Valko-Venäjön ritnaman miehet työntyivät Berliinin sydämeen, heidän 2. Valko-Venäjän rintaman toverinsa seisoivat Demminin edessä. Aamupäivällä 30. panssariprikaatin ensimmäiset joukot saapuivat kaupungin eteläosaan Vorwerkin pieneen kaupunginosaan, jonka Tollensenjoki erottaa vanhastakaupungista.
Sinä päivänä he olivat ottaneet kahdenkymmenen kilometrin amtkalal Demminiin 805 vankai. Kolmen saksalaisen ilmatorjuntatykin asema, jonka oli tarkoitus pidätellä noita valtavia teräskolosseja, ammuttiin toimintakyvyttömäksi. Lapsenkasvoisten sotilaiden uumiit makasivat vielä päiviä myöhemmin tienvarressa.
Puoliltapäivin oanssarivaunut juuttuivat pienen Tollensejoen rannalle, jonka silta oli räjäytetty. Venäläispioneerit ryhtyivät rakentamaan väliaikaista siltaa vajaat kaksikymmentä metriä leveän joen yli.

Vähän myöhemmin venäläiset etenivät myös idästä. Heidän reittinsä tuntumassa, hylätyssä huvilassa hautausmaan luona, pikku Holgerin äiti Irene Böcker, tohtori P. ja tämän vaimo olivat tienneet aamusta lähtien, että heidän pakonsa oli epäonnistunut ja että he jäisivät venäläisten jalkoihin.
Huvilaan tuli venäläissotilas, joka selitti kangertelevalla saksalla olleensa ensimmäisessä maailmansodassa saksalaisten sotavankina. Myöhemmin hän ilmaantui yhä uudelleen huvilassa olevien luokse ja hoivasi pikkupoikaa.
Venäläissotilas kuitenkin varoitti, etteivät kaikki sotilaat olleet hyviä, että heitä tulisi vielä paljon ja että huvilan väen pitäisi piiloutua.

Irene näki venäläisten lentokoneiden kiertelevän kaupungin yllä. Keskusta oli paksun savun peitossa. Kun hän katsoi vintin ikkunasta, hän erotti korkealle lyövät liekit.

Gustav Skibbe oli juuri ja juuri ehtinyt livahtaa Peenen länsirannalle ennen kuin hänen toverinsa räjäyttivät sillat. Kun Skibben joukot tulivat Hafenbrückelle, venäläiset olivat tulleet sinne Tollensebrückeltä Samaan aikaan kaupunkia tulitettiin Tutowista käsin. Saksalaiset eivät voineet tehdä muuta kuin hätäisen perääntymisen, Gnoieniin saakka.
Kuvaus tästä jäi Skibben viimeiseksi merkinnäksi Demministä. Gustav Skibbe ei nähnyt kaupunkia enää koskaan.

Kun Wehrmacht ja SS kerran olivat sotilaallisista syistä säästäneet Demminin lopputaistelulta, muutamat asukkaat keräsivät rohkeutensa ja viittaisvat kintaalla pelotteluille. Joistakin ikkunoista roikkui seipäistä lakanoista ja pyyheliinoista häthätää kyhättyjä valkoisia lippuja.
Pappilassa kirkkoherra Busken tytär Maria ja tämän molemmat pojat olivat odottaneet sodan alusta asti perheen isää, joka oli kutsuttu asepalvelukseen. Maria Buske itse työskenteli Punaisessa Ristissä.

Viime päivinä pappilasta oli tullut pakopaikka. Kirkkoherran kolmen ja puolen huoneen yksityisasuntoon oli ahtautunut 18 henkeä, joukossa seitsenlapsinen pakolaisperhe Stettinstä. Busken perhe oli yrittänyt lähteä kaupungista viime hetkellä, mutta sieltä ei enää päässyt pois.
Maria ja lapset kyyhöttivät kellarissa. Myös sinne tunkeutui laukausten kaiku. Laukaukset ammuttiin Treptower Straßella, jota pitkin ensimmäiset venläisjoukot saapuivat Vorwerkin kaupunginosasta Demminiin.
Ampuja ei ollut Wehrmacht, eikä myöskään SS, Volkssturm tai Werwolf aloittamassa lopputaistelua, vaan yksittäinen siviili. Gerhard Moldenhauer oli demminiläinen lehtori, johon opettajakollega Wilhelm Damann oli tutustunut Treptowe Straßen numerossa 16. Silloin Moldenhauer oli vastustanut Hitleriä.
Moldenhauer oli liian älykäs uskoakseen kolmannen valtakunnan huijauskeen, mutta toisaalta liian kunnianhimoinen ja liian nuori voidakseen tai halutakseen pysyä erillään. Rouva Moldenhauer ja heidän kolme lastaan, varsinkin tytöt, olivat Hitleristä innoissaan.
Hitlerin noustessa valtaan vuonna 1933 Moldenhauer oli joutunut saman valinnan eteen kuin miljoonat saksalaiset: mennäkö mukaan ja vaientaa oma sisäinen ääni vai jättäytyäkö syrjään vakaumuksensa vuoksi. Tästä kysymyksestä riippuivat oma tulevaisuus ja perheen sopusointu sekä toisaalta sisäinen rauha ja itsekunnioitus, mikäli pysyi uskollisena itselleen.
Toisin kuin kollegansa Damann, joka erotettiin virastaan kansallissosialistien valtaannousun jälkeen, Mldenhauer oli päättänyt panostaa ”uuteen aikaan” sekä olla vastustamatta olosuhteiden painetta ja perheensä odotuksia. Natsipuolueeseen liittyminen avasi hänelle uran kolmannen valtakunnan koululaitoksen palveluksessa.

Huhtikuun 30. päivänä vuonna 1945 koko Moldenhauerin perhe istui puolilta päivin talonsa kellarissa. Gerhard Moldenhauer otti aseensa ja ampui perätysten vaimonsa ja kolme lastaan. Sitten hän lähti ylös.
Matkalla yläkerroksiin Moldenhauer tapasi naapurinsa, iäkkään rouva Renterin, ja sanoi: ”Olen juuri ampunut vaimoni ja lapseni, nyt tahdon tappaa vielä muutaman venäläisen!”

Opettaja tulitti asuntonsa ikkunasta muutaman kerran venäläisten etujoukkoa. Taistelu oli lyhyt ja kiivas. Ennen kuin sotilaat ehtivät taloon, Moldenhauer ampui itseään päähän.

Kun Wilhelm Damann kymmenen vuotta myöhemmin kirjoitti Dammanin taphtumista, hän etsi selitystä entisen kollegansa toivottomaan tekoon. Hän ei maininnut vihaa eikä pelkoa venäläisiä kohtaan, ei myöskään demminin puolustamiseta hinnalla millä tahansa. Damannin mielestä teon juuret olivat syvällä Moldenhauerin elämässä ja menneisyydessä – itsensä pettäminen oli sattuntu kipeästi Moldenhaueriin tappion hetkelä: ”Ymmärrän hänen toimineen kuin uhkapeluri, joka oli pannut kaiken yhden kortin varaan ja näki hävinneensä. Luultavasti hän myös häpesi.”

Lokakuun 23. päivänä vuonna 1944 saksalaisille oli koittanut todellisuus, johon kansallissosialistien propaganda oli heitä valmistanut kauheilla iskulauseilla ”bolsevistis-mongolialaisista joukoista”. Sinä päivänä Wehrmachtin sotilaat onnistuivat valloittamaan pienen Nemmersdorfin kylän Itä-Preussissa vielä kerran takaisin puna-armeijalta. Siellä he törmäsivät venäläisten surmaamiin saksalaisiin siviileihin.
Paikalle osuneiden Wehrmachtin sotilaiden ensimmäisissä raporteissa puhuttiin paristakymmenestä kuolleesta – naisista, lapsista ja vanhuksista. Berliinin propagandakoneisto lähetti viipymättä paikalle kuvaajia ja aloitti suuren sensaatiokampanjan.

Seuraavina päivinä valtakunnan väki sai nähdäkseen karmivan sarjan lähikuvia runnelluista saksalaisten ruumiista. Kuva tarkennettiin aina paikkakunnan nimikylttiin, joten pian melkein kaikki olivat kuulleet Nemmersdorfista. Tavoitteena oli tehdä saksalaisille selväksi, mikä kansaa odottaisi venäläisten hyökätessä maahan.
Kuvat todellakin syöpyivät ihmisten mieleen, mutta ne eivät ninikään lietsoneet vihaa ja fanaatista vastaritnahenkeä ”venäläispetoja” kohtaan, vaan ennen kaikkea saattoivat siviiliväestön silmittömän pelon valtaan. Vaikka natsihallinnon poliittiset johtajat kielsivt viimeiseen saakka väestön evakuoinnin, Itä-Preussissa alkoi pakolaisvirta, joka kolme kuukautta myöhemnim oli paisunut massiiviseksi joukkopaoksi.

Lopulta venäläissotilaita virtasi Demminiin. Baustraßella pappila oli katuosuutensa ainoa vielä asuttu rakennus, ja sinne majoittui neljä venäläisupseeria ja kaksikymmentä sotilasta. He kuuluivat kommandojoukkoon, jonka oli määrä rakentaa väliaikainen silta Peenen yli.
Kirkkoherran vamo Maria Buske ja hänen perheensä joutuivat poistumaan toisesta kerroksesta. He saivat kuitenkin jäädä taloonsa.

Vaikka sotilaat veivätkin ensimmäisessä kotietsinnässä Marian rannekellon ja vihkisormuksen, pappilaan majoittunut vihollinen muuttui niinä tunteina ystäväksi. Kommandojoukon sotilaiden ansiosta venäläisten ensimmäinen vyöry kilpistyi pappilan ovelle.
Norbert Buske kirjoittaa teoksessaan Das Kriegsende in Demmin: ”Eteiseen laitettiin yhdysupseeri vartioon. Hn ajoi toverinsa, jotka tahtoivat hakea meiltä naisia, ulos sanomalla: Upseerien majapaikka. Isälläni oli vielä hiukan tupakkaa, ja hän antoi sitä vartijalle tämän pitkän vahtivuoron aikana.”

Taistelun melske oli levinnyt Demmeniin kuin pieni ukkosrintama. Ikkunat olivat helisseet, muutama ruutu oli hajonnut siellä täällä. Kaikkien pelkäämää hävitystä ei kuitenkaan ollut tullut. Monet perheet palasivat kellareistaan asuntoihinsa. jotkut uskalsivat jo toivoa, että sodan tuhoilta säästynyt Demmin selviytyisi rauhanomaisesti tästäkin.

Frauenstraßella punaisen poikakoulun vieressä ja joutsenlammen yläpuolella asui Schlösserin suurperhe, johon kuuluvat isoisovanhemmat, isovanhemmat ja äiti kaksine poikineen. Isä oli olltu sodan alusta lähtien rintamalla. Muutama viikko sitten oli tullut tieto hänen kaatumisestaan Itä-Preussissa maalsikuussa.
Kymmenvuotias Karl Schlösser oli pojista vanhempi. Hän oli varttunut puna-armeijaa peläten, hän oli sisäistänyt kertomukset siitä, kuinka venäläiset leikkaavat lapsilta kielen irti. Mutta nyt kaikki entinen oli hajoamassa.
Ei ollut enää isää, ei kotia eikä koulua, eikä tästä aamusta lähtien enää koko hänen tuntemaansa maailmaa. Ihmiset hänen ympärillään puhuivat ”romahduksesta” mutta eivät tappiosta. Eivät siitä, että he olivat hävinneet sodan. Aivan kuin jokin salaperäinen käsi olisi vetänyt maan heidän jalkojensa alta.

Ammuskelun päätyttyä Schlösserit olivat palanneet ylös. Karl seurasi ikkunasta, kuinka venäläissotilaat hiipivät aitojen viertä pitkin. Kyyryssä, varovasti, ääneti. Varautuivat väijytykseen, kuten jokaisessa Saksan kaupungissa.
Hajaantuneita saksalaissotilaita etsivät puna-armeijan etujoukot haravoivat kadun talo talolta. He potkaisivat oven toisensa jälkeen sisään.

Kun venäläiset tulivat Schlösserien taloon, Karl hämmästyi. Heidän luokseen makuuhuoneeseen astui kaksi aivan nuorta miestä. Jotka eivät näyttäneet murhapolttajilta, eivät hyväksikäyttäjiltä ja raiskaajilta, jollaisten kuva oli painunut hänen mieleensä julisteista, sanomalehtien sivuilta ja keskusteluista. Nämä vaikuttivat pikemminkin koulupojilta, jotka olivat vetäneet ylleen savenväriset univormut. Aseistaan venäläiset näyttivät lähinnä ottavan tukea.
Siinä venäläiset nyt seisoivat, aivan yhtä neuvottomia kuin Schlösserin perhe. Hämillisiä katseita puolin ja toisin. Kukaan ei puhunut, yhteistä kieltä ei ollut. Ne vaivaantuneet mykkyyden hetket painuivat ikiajoiksi Karl Schlösserin muistiin.
Myös sen vuoksi, mitä sitten tapahtui: ”Toinen sieppasi äitini ja vei hänet pois, ja toinen vartioi sillä välin ovea kiväärin kanssa.” Viereisessä huoneessa venäläissotilas kävi Magdalena Schlösserin kimppuun ja raiskasi hänet.

Toukokuun ensmmäisen päivän vastaisena yönä Demminin kohtalo ratkesi. Vähäisiä etujoukkoja lukuun ottamatta yksikään venäläisyksikkö ei ollut pysytnyt ylittämään Peeneä, joten nyt sadat Demminiin jumitetut venäläissotilaat parveilivat etsimässä kelloja, koruja, viinaa ja naisia.
He löysivät varastot, he löysivät tislaamon, ja jotkut kaatoivat sisäänsä kaiken, mikä maistui väkevältä ja haisi pontikalta. Voitto natseista oli lähellä, ja voitonriemua lisäsi vielä työn päivän juhlatunnelma. Sinä yönä Demminissä paloivat ensimmäiset talot.

Marie Dabs vietti lastensa Oton ja Nannin sekä muutaman muun kaupungsta paenneen kanssa yönsä paljaan taviaan alla, syvällä Devener Holzin kuusia ja pensaita kasvavassa ryteikössä. Hän muisteli lapsuutensa onnellisia päiviä. Sitä, kuinka oli kuljeskellut vanhempiensa kanssa sunnuntaisia Devener Holzissa valkoinen neulemekko yllä ja olkihattu päässä.
Nyt he omistivat enää vain yllään olevat vaatteet. Myös suuri matkalaukku, jossa alsten valokuva-albumit olivat, oli jäänyt johonkin.

Marie oli viimeiseen asti kieltäytynyt uskomasta, että kaikki oli vaarassa ja käytännössä jo menetetty. Hän ei huomannut alkaneensa itsekin toistella puolueen vastuuhenkilöiden, viranomaisten ja armeijan hänelle syöttämiä valheita. Nyt hän makasi pimeässä metsässä kylmänkosteilla sammalilla mukanaan se vähä, mitä hänelle oli jäänyt.

Aamuun mennessä tulipalot olivat levinneet vanhassakaupungissa laajoille alueille. Vieri vieressä seisovat historialliset ristipalkkitalot tarjosivat liekeille yhä uutta poltettavaa. Vesijohdoista ei tullut enää vettä. Ne, joilla oli vielä muutama ämpärillinen, yrittivät suojella omaa taloaan levittämällä ikkunalaudoille ja kattopalkeille märkiä pyyhkeitä – taistelivat kosteilla rievuilla liekkimerta vastaan.
jotkut epäilivät tahallista sytyttämistä, jopa tuhopolttoja keskiaikaisen esikuvan mukaan ja venäläisen sodanjohdon käskystä rangaistukseksi valtauksen yhteydessä käydyistä lyhyistä taisteluista Toiset uskoivat, että venäläiset olivat tarkoituksella sytyttäneet kaupungin tunnettujen kansallissosialistien taloja, mutta että palot olivat riistäytyneet hallinnasta. Niitäkin oli, jotka kysyivät, olivatko asialla ylipäätään olleet venäläiset, kun kaupungin polttamiseen kerran ei ollut minkäänlaista sotilaallista syytä.

Tuli raivosi useita päiviä yhteen menoon. Ainakin puolet, mahdollisesti jopa kolme neljäsosaa Demminin taloista tuhoutui täysin.
Useimmat asukkaat, jotka olivat päättäneet pysyä kaupungissa ja kestää miehityksen, joutuivat nyt pakenemaan tulta. Pakkaamiseen ei ollut aikaa. Onnekkaat pääsivät olkilatoihin tai heinäparville. Muut kävivät pitkäkseen puolivalmiisiin panssariestekaivantoihin, joita he itse olivat joutuneet kaivamaan muutama päivä sitten. Jotkut taas asettuivat turvekaivantoihin tai olkipaalien väliin, tai nukkuivat rapsipellolla paljaalla maalla.

Toukokuun ensimmäinen oli alkanut kuin mikä tahansa säteilevä kevätpäivä. Karl Schlösser ei kuitenkaan nähnyt perheensä talossa enää pilkahdustakaan auringonvaloa. Sinne laskeutui yö keskellä kirkkainta päivää. Savu tuprusi paksuina pilvinä Frauenstraßen palavista taloista ja pimensi taivaan.
Isoisä ilmaantui portaikosta: ”Meidän kaikkien täytyy lähteä täältä heti.” Puiset kattotuolit olivat syttyneet palamaan.

Karl ja hänen nuorempi veljensä, isovanhemmat ja isoisovanhemmat juoksivat talosta mukanaan vain yllään olevat vaatteet. Ainoastaan Karlin äiti Magdalena Schlösser oli pakannut valmiiksi pienen matkalaukun. Siinä oli hieman evästä, ja muutama partaterä.
Yöllä, venäläissotilaan raiskattua hänet, hän oli päättänyt jotain.

He juoksivat. Ohi punaisen koulun, joka ei ollut vielä syttynyt tuleen. Polkua pitkin joutsenlammelle, sen rantaa pitkin laitumien välistä. Lopulta he ryntäsivät Tannen-metsikön läpi, jonka toisessa reunassa he tulivat kaupungin rajalle ja sen jälkeen avoimelle pellolle, jonka vakojen ja heinätukkojen väliin he asettuivat.
Ensin he tunsivat helpotusta päästyään kaupungista pakoon. Pois palavien talojen, ryöstelevien sotilaiden ja paniikissa olevien ihmisten luota, pois siitä huudosta ja parusta. Tänne näkyi vain savupylväs kuusien yllä.
Yhtäkkiä Karl näki äitinsä seisovan edessään. Äiti piti kädessään partaterää, jonka oli pakannut ennen pakoa: ”Nyt me pääsemme taivaaseen isäsi luo!” Magdalena Schlösser tahtoi surmata heidät, Karlin ja muut, ja lopuksi itsensä. Hän tahtoi lopettaa heidän kaikkien painajaismaisen elämän keskellä peltoa.
Karlin isoisä astui Magdalenan luokse ja komensi tätä alasaksan murteellaan. Hän tarttui Magdalenan käsivarsiin ja otti partaterän väkisin.
Sittemmin he eivät koskaan puhuneet tästä. He olivat välttyneet kohtalolta, joka iski parhaillaan demminiläisiin hirvittävällä voimalla.

Marie Dabs, hänen lapsensa ja muut kolme heidän seurassaan ollutta nousivat aamunkoitteessa jalkeille jäsenet kylmästä kankeina Devener Holzin tiheikössä vietetyn yön jälkeen. He harhailivat päämäärättömästi esikaupunkilähiöissä ja menivät lopulta tohtori Emil Melzerin talolle. Melzer oli heidän vanha tuttunsa, joka oli majoittanut taloonsa koko joukon pakolaisia.
Tohtorin talon puutarhassa he näkivät pakolaisnaisen kaivamassa ja lapioimassa. He ihmettelivät, miksi toinen oli puutarhatöissä näin kummalliseen aikaan, ja kysyivät pahaa aavistamatta, mitä nainen puuhasi niin tarmokkaasti.
He saivat vastauksen, jota Marie ei voinut koskaan unohtaa: ”Tämä on viimeinen minun lasteni kolmesta haudasta, ja nyt sain sen luotua umpeen! Menen kohta itsekin. Meillä on takanamme kauhea yö. Talossa makaa verissään vielä monta naista ja lasta!”
Talossa he kohtasivat Emil ja Marie Melzerin, jotka olivat juuri lähdössä. Pariskunta näytti olevan hulluuden partaalla. Melzereillä oli mukanaan pakkaus myrkkyä.

Nyt Marie Dabsilel valkeni, mitä lähiössä oli täytynyt tapahtua yöllä heidän palellessaan Devenetr Holzissa. Hän oli syvästi järkyttynyt, mutta samalla nämä hirveät teot saivat hänet tuntemaan niihin outoa vetoa. Yhtäkkiä hänkin saattoi kuvitella pystyvänsä sellaiseen, mitä oli aina pitänyt täysin mahdottomana: ”Pyysin heitä antamaan myrkkyä meillekin, mutta se riitti vain heille kahdelle. He lähtivät pois.”
Tohtori Melzer ja hänen vaimonsa lojuivat kuolleina päiväkausia Devener Holzin reunassa.

Kauemmas, pois esikaupunkilähiöstä. Kaupungin ulkopuolelle lähelle Eichholzia, missä Marie Dabsin isä omisti niittyalueen ja kanalan Trebeljoen rannalla. He olivat kerran sopineet tapaavansa seillä, mikäli venäläiset miehittäisivät Demminin.
Seillä oli jo paljon muita pakolaisia. Isä majoitti heidät ruokonipuista tehtyyn majaan yhdessä Wockersinin pariskunnan ja näiden kaksitoistavuotiaan pojan kanssa.

Myös herra Wockersin piti Demminissä turkisliikettä. Hän oli aina ollut etäinen kilpailija ja vähäpuheinen ihminen. Myös tässä äärimmäisessä hätätilanteessa hän pysyi sulkeutuneena ja vaitonaisena. Vietettyään yön majassa Wockersinit nostivat selkäänsä täpötäydet reppunsa ja poistuivat ääneti.
Aikaisin seuraavana aamuna Marie kuuli isältään, ”että kaikki kolme olivat menneet Trebeljokeen”.

Muutaman tunnin sisällä Marie Dabs oli useita kertoja todistanut ihmiselämän äärimmäisimpiin kuuluvaa tekoa, itsemurhaa. Luottavaisesta elämänasenteestaan huolimatta hän itsekin oli ollut vähällä ajautua siihen.
Häneen oli tarttunut tunnelma joka veti valtavasti ihmisiä tuhoon.

Huhtikuun viimeisestä päivästä toukokuun kolmanteen vuonna 1945 Demministä tuli ennennäkemättömän itsemurha-aallon näyttämö. Joukoittain naisia, miehiä ja lapsia virtasi kuolemaan. Syntyperä, ammatti tai yhteiskunnallinen asema ei noudattanut mitään kaavaa. Silloin kuoli vauvoja, vanhuksia ja kaikenikäisiä siltä väliltä, toimihenkilöitä siinä kuin sekatyömiehiäkin. Toukokuun alussa Demminin hautausmaalle kaivetuissa joukkohaudoissa lepää lisäksi kymmeniä anonyymejä vainajia, joiden nimiä ja hämärän peitossa olevaa taustaa kukaan ei enää pystynyt selvittämään. Oli kuin kuolemanhalu voisi vallata yhtäkkiä kenet hyvänsä.
Oli ihmisiä, jotka päättivät toteuttaa aikeensa yksin, mutta usein nämä olivat yksineläjiä. Usein avioparit ja perheet päättivät kuolla yhdessä. Hukuttautuminen oli Demminissä yleisin itsemurhatapa, koska kaupunki sijaitsee niemellä kolmen joen ympäröimänä, lisäksi Demminin ympäristössä oli kymmeniä turvekaivantoja, vesihautoja, lampia ja tekoaltaita.
Muutamissa tapauksissa eloonjäämisrefleksi vei voiton epätoivoisista yrityksistä. Se johti tapauksiin, joita Lotte-Lore Martens seurasi näköalajyrkänteeltään Tollensen yltä: ”Lapset eivät vielä osanneet uida, mutta osa naisista osasi. Siksi joitakin naisia jäi henkiin. Kuinka he ovat mahtaneet kestää tapahtuneen?”
Ampuma-aseen omistajilla oli helpompaa. Jotkut hankkivat myrkkyä: sinihappoa tai Veronalia, mutta aina annos ei ollut riittävä aikuiselle. Epävarmempi itsemurhakeino oli ranteiden auki viiltäminen – ensimmäisestä päivästä lähtien Demminin sairaalaan tuli ihmisiä, joiden ranteesta oli viilletty jänteet ja pienet suonet, mutta joiden valtimoihin ei ollut osuttu. Lopulta monille jäi ainoaksi vaihtoehdoksi hirttäytyminen.

Perjantaina toukokuun 4. päivänä tulipalot olivat suureksi osaksi sammuneet. Maan tasalle palaneista rauniokasoista kohosi vielä ohuita savukiehkuroita. Niiden takaan näkyi jälleen kirkontornin siluetti. Torni ei ollut palanut, vaan näytti hämmästyttävän vahingoittumattomalta. Monet demminiläiset, jotka olivat pysytelleet viime päivät kaupunkia ympäröivillä pelloilla, metsissä ja ladossa, pitivät tätä merkkinä, että he voisivat uskaltautua takaisin koteihinsa.
Taistelevat joukot olivat jatkaneet matkaansa väliaikaisten siltojen yli. Miehittäjien voitonuho oli hiipunut.

Ursula Strochschein kompuroi kytevässä kivimurskassa pitkin vanhankaupungin katuja isänsä kanssa. Hän ei löytänyt enää mitään lapsuutensa kotiseutuun kuuluvaa, ei yhtään asuintaloa, ei edes katosta. Hänen isänsä onnistui kuitenkin järjestämään perheelle majapaikaksi vahingoittumattoman asunnon Anklamer Straßella. Mutta se oli, kuten Ursula käsitti, kuolleiden koti: hylätty hammaslääkärin vastaanotto oli kuulunut tohtori Endersille, joka oli löydetty vaimonsa kanssa ammuttuna.

Joissakin tulen tuhoamissa taloissa oli hirttäytyneiden ja itsensä ampuneiden hiiltyneitä jäänteitä. Niinpä moni sai tietää vasta kotiin palatessaan sukulaisensa, naapurinsa tai ystävänsä itsemurhasta.
Jäänteet kuopattiin venäläisten upseerien komennossa kiireesti puutarhoihin ja pihoille. Venäläiset määräsivät nostamaan ruumiit joista ja kanavista, ennen kuin niistä tulisi taudinlähteinä vaara eläville.

Kun vainajia alettiin haudata joukkohautoihin toukokuun 6. päivänä, hautausmaan puutarhurin tytär Marga Behnke alkoi pitää kirjaa Demminin itsemurhantekijöistä. Jo ensimmäisen päivän aikana hän kirjasi 34 vainajaa. Hänen äitinsä lisäsi satunnaisesti jonkin nimen tai vuosiluvun eri käsialalla.
He kirjasivat vainajan nimen ja asuinpaikan, mikäli ne olivat tiedossa, ja viereen mahdollisimman tarkasti kuolinpäivän ja -tavan. Silloin kun näitä kaikkia ei pystytty saamaan selville, kuten monien hukkuneiden kohdalla, henkilöllisyys jouduttiin kuittaamaan maininnalla tuntemattomasta naisesta, miehestä, tytöstä tai pojasta. Näissä tapauksissa Marga Behnke merkitsi muistiin pienimmätkin tuntomerkit, kuten nimikirjaimet nenäliinasta, punaisen puseron tai puuttuvan etusormen. Hänelle ei riittänyt pelkkä anonyymi kuolema ja unohdus, joita hän kohtasi sadat kerrat.
Tämän vainajaluettelon 28 suvulle äiti ja tytär Behnke kirjasivat heinäkuun 15. päivään mennessä yli 600 ihmistä, joista useimmat olivat tehneet itsemurhan tai olivat aikuisten itsemurhan yhteydessä surmattuja lapsia.

Samaan aikaan Demminissä alkoi tapahtumien virallinen kartoitus. Jo toukokuun 19. päivänä henkikirjoittaja Sorge avasi väliaikaisen toimistonsa, sillä historiallisesta raatihuoneesta oli jäljellä pelkkä paljas, ontto julkisivu. Vuoden 1945 kuolinrekisteri oli palanut maistraatin tilojen mukana.
Kun Sorge ryhtyi uudelleen työhön, hän tuosta syystä aloitti Demminin kuolemantapausten kirjaamisen aivan alusta. Hänen puheilleen jonotettiin, kun aviomiehet ja vaimot, äidit ja isät, pojat ja tyttäret, sedät ja enot, sisaren- ja veljentyttäret, anopit ja isoäidit tulivat ilmoittamaan virallisesti omaistensa kuolemasta. Toisinaan henkikirjoittajan luokse tuli myös vainajan naapureita tai ystäviä, joskus taas yhteyttä ottivat ihmiset, joilla ei ollut mitään havaittavaa yhteyttä vainajaan.
Kahdessa viikossa kirjausten määrä nousi satoihin. Jotkut kuitenkin tekivät ilmoituksensa vasta viikkoja tai kuukausia kuolemantapauksen jälkeen.

Henkikirjoittaja Sorge kuunteli koko kesän ja aina pitkälle syksyyn saakka tarinoita lohduttomista kuolemista Demminissä. Monissa tapauksissa tänne jääneiden ahdinko vaikutti vielä synkemmältä kuin murhenäytelmä itse.

Lomakkeessa ei ollut tilaa kuolemantapausten olosuhteille ja tapahtumien kululle, saati sitten taustoille ja syille. Henkikirjoittaja Sorge vaikuttaa kuitenkin olleen sitä mieltä, etteivät lomakkeen tiedot riittäneet kuvaamaan sodan loppuvaiheen poikkeuksellisia tapahtumia Demminissä. Ensimmäisinä päivinä hän saattoi kirjoittaa viimeisen tiedon eli kuolinajankohdan perään selventävän lisäyksen, kuten ”kuolinsyy itsemurha (hirttäytyminen)”.
Pian Sorge alkoi lisätä lomakkeen vasempaan reunaan alaviitteitä. Ensimmäisinä päivinä hän tyytyi kirjoittamaan ”itsemurha”, mutta seuraavina viikkoina hän tarkensi merkintöjään: ”itsemurha hirttäytymällä”, ”itsemurha myrkyllä”, ”äiti surmasi”, ”vanhemmat surmasivat myrkyllä”. Välilä hän korvasi kuollut-sanan ilmauksella ”löydetty kuolleena” selventääkseen tapahtuman luonnetta.
Näillä sanankäänteillä henkikirjoittaja Sorge raotti byrokraattisen kaavamaisuuden verhoa ja avasi näkymän noiden päivien tapahtumiin.

Lokakuun 19. päivänä henkikirjoittaja Sorge allekirjoitti viimeiset hänelle ilmoitetuista itsemurhatapauksista, joiden juoksevat numerot olivat 926 ja 92. Vainajat olivat lääkintöneuvos Herbstin vaimo ja nuorin poika. Siihen mennessä hän oli kuunnellut, kirjannut ja todistanut oikeaksi melkein kaksisataa samantapaista kuvausta. Niitä seurasi enää muutama kirjaus, joissa on toisen henkikirjoittajan allekirjoitus.

Jatkuu…

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Hetki lyö
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Best, Nicholas: Viisi päivää jotka vavisuttvat Eurooppaa
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset

Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Doyle, Arthur Conan: Haudantakainen elämä
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, jan: Uusien ideoiden Suomi
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta

Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
Herpen, Marcel H van: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Hovi, Tuomas: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Illies, Florian: Rakkautta vihan aikaan
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kajo, Markus: Kettusen kirja

Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies

Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korkki, Jari: Kohti liittokuntaa – Antti Kaikkonen ja Suomen puolustuksen uusi asento
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Lenkillä mietittyä
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot

Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Smittenin murha
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit

Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Math Mathonwynpoika
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Olsen, Gregg: Äitimme oli sarjamurhaaja
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy

Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Juha: Synnyin Talvisotaan
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kunnan ja vähän muittenkin kanssa elämässä ja tekemässä
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä

Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sadinmaa, Kai: 10 käskyä kirkolle
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita

Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Silver, Minna: Tutankhamonin salaisuudet
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Sydow, Max von: Kirppusirkus
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa

Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Uusma, Bea: Naparetki
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Kriisien keskellä
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja

Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin