Kirjat, päivitys 23.6.

Se on sitten loppuosa Diane Hennacy Powellin teoksen Kuudes aisti tiivistelmästä. Ja kuten aiemmin jo kertaalleen tuli ilmoiteltua, seuraavaksi aiheeksi on tullut valittua Kaj Dahlin ja C.J. Gardnerin kirja Suomen kartanoita, tällä hetkellä arvioitu aikataulu olisi 6.7.

Sitä odotellessa, otetaan tähän öinen kartanokierros eräässä tunnetussa suomalaisessa kartanossa.

Louhisaari

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto II
Diane Hennacy Powell: Kuudes aisti – Aivojen yliaistilliset mahdollisuudet
Alkuteos The ESP Enigma – the Scientific Case for Psychic Phenomena 2009
Suomentaja Tero Valkonen
Otava (paino), Atena 2010
298 sivua

Tiivistelmä 2/2, kirjan sivut 73 – 298.

Siinä missä telepatia tarkoittaa oman tietoisuuden yhdistämistä toisen tietoisen olennon tietoisuuteen, selvänäköisyys eli kaukokatsominen on etäisten tai kätkettyjen kuvien näkemistä aivan kuin käytössä olisi yliaistillinen kaukoputki, periskooppi tai kamera. Selvänäköisyys on tarinoiden mukaan auttanut öljyn, malmisuonien, kätkettyjen aarteiden ja kadonneiden ihmisten löytämisessä.
Telepatiaa muistuttavat kokemukset (esim. kun ajattelee jotain samalla hetkellä kuin joku toinen) ovat yleisempiä ilmiöitä kuin se, että näkee yliaistillisesti, mitä on suljetun oven takana, kirjekuoren sisällä tai toisessa maassa. Kertomukset selvänäköisyydestä eivät kuitenkaan ole harvinaisia. Useissa maissa tehdyt tutkimukset osoittavat, että noin 30-50 % ihmisistä uskoo kokeneensa jotain telepaattista, kun taas noin joka viides kertoo kokeneensa jotain selvänäköisyyden kaltaista.

Selvänäköisyyskokemuksia on ainakin kahdenlaisia. Joillekin kuvat nousevat tiedostamattomasta samaan tapaan kuin telepaattiset ajatukset. Kuva voi nousta omia aikojaan ja salamannopeasti, tai se voi kehittyä ajan kuluessa henkilön keskittyessä siihen. Toiset selvänäköisyyskokemukset puolestaan liittyvät ns. ruumiistapoistumiskokemuksiin. Tällaisen kokemuksen aikana ihmisistä ei enää tunnu, että tietoisuus on sidottu ruumiiseen, ja heidän näkemänsä visuaalinen perspektiivi olisikin mahdoton, jos tietoisuus olisi ruumiissa. He voivat nähdä jotain kaukaista, tai sitten fyysisesti mahdottomasta kulmasta (esim. katonrajasta) jotain lähellä olevaa.

Yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista selvänäkijöistä oli ”nukkuva profeetta” Edgar Cayce, jonka suku oli mainekasta kentuckylaista tupakanviljelijäväkeä, ja Edgarin isoisä paikallisesti tunnettu meedio. Monen selvänäkijän kyvyt ilmaantuvat aivovaurion jälkeen, ja Cayce koki juuri tällaisen onnettomuuden. Hän putosi kolmevuotiaana aidanpylvään päältä lankulle, josta törröttävä naula meni aivoihin saakka. Hänen ei kerrottu vammautuneen tapahtuman yhteydessä vakavasti.

Cayce teki vuodesta 1901 alkaen yli 14.000 selvänäkötutkimusta, jotka perustuivat yksinomaan potilaan nimeen ja osoitteeseen. Hän kertoi näyistään sihteerilleen ollessaan itsetuotetussa ruumiistapoistumistilassa. Hänen tutkimuksistaan yli 9.400 koski lääketieteellisiä diagnooseja ja hoitosuosituksia.
Alun perin Cayce halusi elää tavallista elämää ammattivalokuvaajana, joten hänen tutkimukensa olivat ensimmäisten kymmenen vuoden ajan pelkkä harrastus. Hänen harrastuksensa auttoi kuitenkin niin monia, että siitä tuli hänen ”kutsumuksensa”, joka jatkui koko hänen loppuelämänsä. Hän ei koskaan saanut tutkimuksistaan taloudellista hyötyä, mutta muut hyötyivät hänen pörssiennustuksistaan sekä hyviä öljynporauspaikkoja koskevista suosituksistaan.

Charles Tart puolestaan teki Kalifornian yliopistossa psykologina työskennellessään kuuluisan tutkimuksen ruumiistapoistumiskokemuksista ja selvänäköisyydestä. Hänen koehenkilönsä oli Neiti Z, joka sanoi kokevansa useita ruumiistapoistumiskokemuksia viikossa. Tart vei neidin laboratorioon voidakseen tutkia ilmiötä.
Neiti Z kykeni lukemaan viisinumeroisen luvun, joka oli hänen katseensa ulottumattomissa. Neiti ei olisi voinut nousta katsomaan numeroita, sillä hänet oli kiinnitetty EEG-laitteeseen aivoaaltojen mittaamista varten. Mikä tahansa fyysinen liike olisi härinnyt tuloksia.
Neiti Z sanoi, että hänen tietoisuutensa irtosi ruumiista ja nousi sen verran korkealle, että hän kykeni lukemaan numerosarjan. Tart tiesi numerot, joten Neiti Z olisi saattanut selvittää sen myös telepatian avulla, mutta neidin kuvaus sopii hyvin yhteen ruumiista poistumiseen littyvien kaukokatsomistapausten kuvauksiin.

Kaukokatsomista ovat tutkineet Stanfordin tutkimuskeskuksessa (Stanford Research Institute, SRI) myös Russell Targ ja Harold Puthoff, kaksi entistä laserfyysikkoa, sekä Edwin C. May, entinen ydinfyysikko. Yhdysvaltojen hallitus rahoitti SRI´n tutkimuksia paljon kylmän sodan aikana, koska Yhdysvaltojen tiedustelupalvelu oli huolissaan neuvostoliittolaisesta yliaistillisten ilmiöiden tutkimuksesta. USA olisi joutunut rakaisevasti alakynteen, mikäli yliaistilliset ilmiöt olisivat osoittautuneet todellisiksi eikä maalla olisi ollut omaa ohjelmaa.
Osa tutkimuksista julkaistiin vuonna 1995.

SRI-tutkimuksista suurin osa tehtiin siten, että meediot oivat Faradayn häkissä. Taustalla oli hypoteesi, jonka mukaan yliaistillisiin kykyihin liittyisi elektromagneettista aktiviteettia, joten häkkien avulla haluttiin kokeilla, haittaisiko elektromagneettisen säteilyn estäminen telepatiaa ja selvänäköisyyttä. Se tuntui kuitenkin itse asiassa auttavan, mikä on sopusoinnussa myöhemmän löydöksen kanssa, jonka mukaan yliaistilliset kyvyt ovat suurimmillaan silloin, kun Maan elektromagneettinen aktiviteetti on pienimmillään.
Syy tähän ei ole selvä, mutta on mahdollista, että aivojen sähköinen toiminta on koherentimpaa silloin, kun elektromagneettista taustahälyä on vähemmän. Ja aivotoiminnan koherenssi, jota voi lisätä esim. meditaatiolla, tuntuu edesauttavan yliaistillisia kykyjä.

SRI-tutkimuksia tehtiin alussa Ingo Swannin ja Pat Prcen avulla. Swann oli yliaistillisista kyvyistä tunnettu newyorkilainen taiteilija, joka kirjoitti teoksen nimeltä Natural ESP. Price oli Kalifornian Burbankissa toiminut ja sittemmin eläkkeelle jäänyt poliisipäällikkö, joka oli käyttänyt yliaistillisia kykyjään vuosien ajan rikosten selvittämisessä.
Swann pitkästyi nopeasti SRI´n ensimmäisiin kokeisiin, joissa hän kuvaili kuvia, jotka oli kätketty kirjekuorien sisään toiseen huoneeseen. Hän onnistui vakuuttamaan SRI´n tiedemiehet siitä, että pystyisi huomattavasti parempaankin, kuten esimerkiksi katsomaan paikkoja kaikkialla maailmassa ilman että kenenkään tarvitsisi toimia paikan päällä välittäjänä. Hän esitteli taitoa tiedustelupalvelulle, ja tutkijat saivat helposti rahoitusta – juuri tällaisesta kyvystä armeija oli erittäin kiinnostunut.

Sekä Swann että Price oppivat kuvailemaan tarkasti kaukaisia paikoja ilman välittäjähenkilöä – riitti, että heille kerrottiin paikan pituus- ja laveyspiiri tai osoite. Maantieteelliset koordinaatit esitettiin usein varmuuden vuoksi vielä binäärikoodina, siis ykösten ja nollien sarjana.
Yhdessä kokeessa Price piirsi kuvan salaisesta atomipommilaboratoriosta Siperian Semipalatinskissa pelkän pituus- ja leveyspiiritiedon pohjalta. Hänen piirustuksissaan näkyi aiemmin tuntemattomia rakennuksia, joiden olemassaolo kyettiin myöhemmin varmistamaan satelliittikuvista.
Velä tätäkin kiinnostavampi oli Pricen kuvaus venäläisten yrityksestä koota paksuista metallilevyistä tehty halkaisijaltaan kaksikymmenmetrinen pallo. Price näki, miten metalli taipui valamisprosessissa. Rakennustyö tapahtui Semipalatinsin suojatussa laboratoriorakennuksessa, joten tapahtumahetkellä sitä ei voinut varmistaa. Projektia kuitenkin kuvattiin vuosia myöhemmin Aviation Week lehdessä, jossa kerrottiin venäläisten yrittäneen rakentaa metallinpaloista halkaisijaltaan 19-metristä palloa, mutta projekti ei onnistunut. Tarkoituksena oli vangita ja varastoida energiaa ydinenergiaan perustuvista räjähdyksistä, mutta projektiin liittyi ongelmia, jotka Price oli onnistunut kuvailemaan.

Tutkijat miettivät, kuinka pitkälle kaukokatsoinen mahtoi toimia. Asiaa tutkiakseen he määräsivät vuonna 1973 Swannin piirtämään Jupiterin juuri ennen NASAn Pioneer 10 -aluksen ohilentoa. Swann piirsi Jupiterin ympärille renkaan, mitä pidettiin virheenä, kunnes NASA löysi sen.

Myös erästä toista tulosta pidettiin ensi alkuun virheenä. Pricen piirustus paloaltolaisesta kohteesta muistutti sitä jonkin verran, mutta oli kuitenkin – hänelle epätyypillisesti – epätarkka.
Vuosia myöhemmin Targ luki artikkelin paikan historiasta. Artikkeli sisälsi kuvan, joka oli aivan samankaltainen kuin Pricen piirtämä. Paikka oli toiminut vedenkäsittelylaitoksena viisikymmentä vuotta ennen koetta.
Pricen kuva sisälsi myös menneisyyden rakennelmia. Targin mielestä ainoa johdonmukainen selitys oli, että kaukokatsominen ei rajoitu nykyhetkeen.

Targin ja Puthoffin alkuperäisistä kokeista puuttuivat verrokit, joiden avulla olisi voinut tutkia, millaisia tuloksia saataisiin ihmisillä, joilla ei ole yliaistillisia kykyjä. Verrokit ovat yleensä psykologisissa kokeissa välttämättömiä, jotta voidaan todistaa, että ilmiöitä tapahtuu pelkkää sattumaa todennäköisemmin.
Kun kokeessa sitten käytettiin verrokkeina henkilöitä, joilla ei pitänyt olla yliaistillisia kykyjä, monilta heistä kuitenkin sellaisia löytyi.

Psykologi Brenda Dunne ja tekniikan emeritusdekaan Robert Jahn tekivät Princetonin yliopistossa 25 vuoden kuluessa kaikkiaan 411 kaukokatsomiskoetta. He totesivat Targn ja Puthoffin tavoin, ettei kohteen ja katsojan välisellä etäisyydellä ollut merkitystä. Tulokset kuitenkin huononivat vuosien myötä, kun koehenkilöt kyllästyvät kokeisiin ja saivat vähemmän palautetta tarkkuudestaan.
Tarkkuuden väheneminen ajan myötä on ollut yksi syy sihen, miks tiedemiehet ovat suhtautuneet ilmiöön skeptisesti. Tiede vaatii toistettavuutta, ja tiedemiehet olettavat, että todelliset ilmiöt joko pysyvät vakaina tai paranevat harjotuksen myötä.
Mutta koska yliaistilliset ilmiöt ovat yleisempiä luovilla ihmisillä, yliaistilliset kyvyt voivat hiipua aivan kuten luovuuskin, jos ihmisiä kehotetaan tekemään laboratoriossa rutiininomaisia ja samanlaisina toistuvia tehtäviä.

Psykokinesia tai kaukovaikuttaminen on esineeseen, prosessiin tai järjestelmään vaikuttamista mielellä. Se on tieteellinen termi, joka pitää sisällään voodoon, noituuden, parantavan rukouksen ja karman muuttamisen sanskritinkielisiä mantroja lausumalla. Psykokinesia yhdistyy myös maallisempiin asioihin, kuten siihen, että tuotetaan myönteisellä ajattelulla haluttuja vaikutuksia.
Psykokinesia kuuluu eri kategoriaan kuin muut yliaistilliset kyvyt. Telepatiassa, selvänäössä ja ennustamisessa tavoitetaan tietoa, joka ei ole satavilla tavallisin menetelmin. Toisin sanoen niissä on kysymys yliaistillisesta havaitsemisesta. Psykokinesia sen sijaan ei ole aistimista, vaan kykyä saada tietoinen pyrkimys toimimaan voimana ulkoisessa maailmassa.

Kun ihmiset ajattelevat psykokinesiaa, mieleen tulee yleensä esim. levitaation kaltaisia eksoottisia ilmiöitä. Todellisuudessa suurin osa psykokinesiaa tukevasta todistusaineistosta koskee hilitympiä ilmiöitä, kuten vaikkapa bakteerien lisääntymisnopeuden muuttamista laboatorioastiassa.

Psykokinesiatutkimus jakautuu kolmeen pääryhmään, joiden välillä todistusaineiston vahvuus vaihtelee. Yksi kategorioista on bio-psykokinesia, jolle on annettu myös nimitys ”henkinen vaikuttaminen etäisiin eläviin järjestelmiin”, ja sillä viitataan ihmisiin, eläimiin, kasveihin tai mikro-organismeihin vaikuttamiseen. Makro-psykokinesia on suoraan havaittava suuren mittakaavan vaikutus esineisiin, kuten pöydän nostaminen ilmaan ajatuksen voimalla. Mikro-psykokinesia on vaikuttamista satunnasiiin järjestelmiin tai tapahtumiin, joiden muutosten havaitsemiseen vaadtaan tilastollista analyysiä.

Sydänlääkäri Randolph Byrd jakoi 393 sanfranciscolaisen sairaalan sydäntautiosastolle määrättyä potilasta satunnaisesti kahteen ryhmään joista toisen puolesta rukoiltiin ja toisen ei. Rukoilijoille kerrottiin potilaiden etunimi ja diagnoosi, mutta varsinaista rukoiluohjetta ei ollut. Potilaat ja tutkijat eivät tienneet, keiden puolesta rukoiltiin.
Rukousapua saaneiden potilaiden antibioottitarve oli viidesosa verrokkiryhmästä, ja yksikään ei tarvinnut hengitysavannetta kurkkuunsa kun taas verrokkiryhmässä sitä tarvitsi kaksitoista potilasta. Rukousapua saaneita potilaita kuoli vähemmän, joskaan ero ei ollut tilastollisesti merkittävä.
Tämä tutkimus on vain yksi monista, joissa rukouksella todettiin olevan myönteinen vaikutus. Postiivisia vaikutuksia sisältäviä tutkimuksia on itse asiassa niin paljon, että lääkäri Larry Dossey, Prayer Is Good Medicine -teoksen kirjoittaja, on julkisesti todennut, että lääkärit, jotka eivät rukoile potilaidensa puolesta, epäävät näiltä hyödyllisen hoitomuodon.

Mutta kuten edellä kuvattu rukoustutkimusesimerkki osoittaa, rukouksen pyrkimykset ja lopputulokset eivät useinkaan ole kovin täsmällisiä, mistä johtuen tutkimustulokset eivät ole tieteen valtavirran silmissä järin vakuuttavia. Lisäksi rukouksen vaikutus voi tuntua todellista pienemmältä, sillä ystävät ja sukulaiset usein rukoilevat myös niiden potilaiden puolesta, jotka kuuluvat ”rukousta vaille” jääneiden ryhmään.
Olisi epäeettistä ja mahdotonta estää tällaiset ulkopuoliset rukoukset, joten ”rukousta vaille” jäävää ryhmää ei varsinaisesti ole, on van ryhmä, jonka puolesta rukoillaan vähemmän.

Jos rukouksella parantaminen määritellään psykokineaksi, asiaan liittyy pari ongelmaa. Joissakin tukimuksissa potilaat tiesivät, että heidän puolestaan rukoiltiin, mikä synnytti plasebovaikutuksen mahdollisuuden. Ja ainakin yhdessä tutkimuksessa samainen tieto aiheutti huonon reaktion, sillä potilaat uskoivat olevana todellista sairaampia, jos heidän puolestaan kerran rukoiltiin.
Ja koska rukous on hengellistä toimintaa, tiede ei voi täysin eliminoida vaihtoehtoista selitystä, jonka mukaan myönteiset tulokset ovat seurausta jumalallisesta väliintulosta.

Yksi tämän lajin pioneereista oli Leonid Vasiliev, joka teki tutkimuksia Venäjällä 1920- ja 1930-luvulla. Yksi hänen teoksensa julkaistiin englanninkielisenä käännöksenä Experments in Mental Suggestion vuonna 1963.
Vasilievin tutkimusmetodit olivat erittäin hienostuneita varsinkin ajankohta huomioon ottaen. Hän käytti Faradayn häkkejä ja muita laitteita, joiden tarkoituksena oli estää elektromagneettisen säteilyn vaikutus. Hänen tutkimustensa koehenkilöiden ja psyykkisiä käskyjä antavien ihmisten välimatka vaihteli kahdestakymmenestä metristä yli tuhantenviiteensataan kilometriin.
Tutkimusryhmä totesi, että psyykkiset viestit vaikuttivat hengitykseen, uni- ja valvetiloihin, liikkeeseen sekä ihon johtavuuteen.

Vasilievin tutkimukset innoittivat Texasin San Antoniossa sijaitsevan Mind Science Foundationin tohtori Wiilliam Braudia. Braud oli alkujaan skeptikko, mutta vakuuttui sittemmin ilmiöstä ja on sen jälkeen tuonut alalle merkittävän panoksen. Hänen teoksensa Distant Mental Influence sisältää useita hänen julkaistuja tutkimuksiaan, joista osa on tehty yhdessä tri Marilyn Schlitzin kanssa.
Koehenkilö ja vaikutukseen pyrkijä istuivat nojatuolissa, mutta koehenkilö oli hämärästi valaistussa huoneessa kiinnitettynä laitteeseen, joka mittasi hänen ihonsa sähkönjohtavuutta. Hiki lisää ihon sähkönjohtavuutta ja erilaiset tunnetilat voivat saada ihmisen hikoilemaan, joten ihon lisääntynyttä sähkönjohtavuutta pidetään merkkinä voimakkaammasta tunnetilasta. Vaikuttaja käytti mielikuvia ja muita tekniikoita, esim. muutti omaa tunnetilaansa, yrittäessään muuttaa matkan päässä olevan koehenkilön ihon sähkönjohtavuutta. Kokeita tehtiin 13 ja jokaisessa oli 10-40 istuntoa. 40 % kokeista oli menestyksekkäitä, kun pelkän sattuman perusteella menestyksen tilastollinen todennäköisyys olisi ollut 5 %
Tulokset olivat jo sinällään merkittäviä, mutta kaikkein kiinnostavimpia olivat osallistujien kommentit. Yksi koehenkilö kertoi, että hän sai erittäin voimakkaan vaikutelman siitä, että vaikuttaja tuli kokeen aikana hänen huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin vaikuttaja olisi kävellyt hänen tuolinsa taakse ja ravistanut sitä voimakkaasti. Kokemus tuntui niin todelliselta, että koehenkilön oli vaikea uskoa, ettei niin ollut oikeasti tapahtunut. Ja kävi ilmi, että vaikuttaja oli kuvitellut koehenkilön ravistelemista juuri kuvaillulla tavalla.

Kun tutkitaan ajatuksen vaikutusta yksittäisiin soluihin, ei tarvitse ottaa huomioon mahdollisia muita selityksiä, kuten jumallista väliintuloa, telepatiaa tai plasebovaikutusta. Yksi tämän lajin tutkijapioneereista oli N. Richmond, joka laittoi yksisoluisia tohvelieläimiä mikroskoopin hiusristikon alle. Mikroskooppisesta kentästä valittiin satunnaisesti jokin neljännes. Sen jälkeen koehenkilö yritti saada tohvelieläimen liikkumaan juuri sille neljännekselle, mikä onnistukin tilastollisesti merkitsevän usein.
Carroll Blue Nash, Philadelphiassa sjaitsevan St. Joseph’sin yliopiston biologian laitoksen entinen johtaja, valitsi satunnaisesti joukon yliopisto-opiskelijoita, joiden oli määrä pyrkiä vaikuttamaan ajatuksellaan bakteeristojen kasvuun, jonka nopeuttaminen ja hidastaminen onnistuikin heiltä tilastollisesti merkittävissä määrin.

Makro-psykokinesiaa epäilevät jopa monet parapsykologit, koska huijaustapauksia on niin paljon. Kuuluisin esimerkki todentamattomista kyvyistä on israelilaisen meedion Uri Gellerin tapaus: Geller taivutteli metallia 1960-luvulla television valvomattomissa olosuhteissa, mutta kun häntä sitten testattiin valvotuissa oloissa, hän ei pystynyt toistamaan suoritustaan. Oli totuus Gellerin suhteen mikä hyvänsä, tiedemiehet suhtautuvat makro-psykokinesiaan yleisesti ottaen epäluuloisesti.
Seuraavassa tutkimuksessa ei kuitenkaan ollut huijausmahdollisuutta. Ingo Swann muutti ajatuksellaan suprajohtavan kvantti-interferenssilaitteen (SQUID) lukemia. Laite oli haudattu rakennuksen alle ja suojattu elektromagneettisilta vaikutuksilta usealla metallikerroksella. Kun Swann tutki SQUIDin sisäosia kaukokatsomisen keinoin, hän kykeni piirtämään siitä erittäin tarkkoja kuvia, minkä lisäksi hän muutti sinikäyrälukemia, jotka olivat tavallisesti erittän vakaat. Aallon tiheys kaksinkertaistui, kun hän ”projisoi tietoisuutensa” SQUIDiin.
Swannin tekniikka, niin sanottu ”astraaliprojektio”, on itse aiheutettu ruumiistapoistumiskokemus. Aallon tiheys palasi normaaliksi, kun Swann lopetti, ja se pysyi varsin vakaana paitsi silloin, kun Swann toisti muutoksen, mihin hän luotettavasti kykeni. Mutta jopa tämä saattoi olla mikro-psykokinesiaa.

Princetoin mkro-psykokinesiatutkmukset saivat nimen PEAR (Princeton Engineering Anomalies Research). PEAR-tutkimuksissa käytettiin satunnaislukugeneraattoreita. Synnytetyt numerot jakautuvat satunnaisesti ja niiden jakauman kuvaaja on aina kellokäyrän muotoinen. Poikkeamat kellokäyrän muodossa tulkitaan tilastotieteessä merkeiksi siitä, että tiedot poikkeavat merkittävästi sattumasta, jota siis pidetään samana kuin satunnaisuutta.
Tutkijat ovat 1970-luvulta lähtien käyttäneet laitteita, jotka nojaavat radioaktiiviseen säteilyyn tai hajoamiseen, joka on tieteen tuntemista ilmiöistä satunnaisimpia. Juuri siitä syystä yksittäisten hiukkasten säteily radioaktiivisesta lähteestä on erinomainen kohde psykokinesiakokeelle.

PEAR-tutkimushenkilöitä pyydettiin muuttamaan satunnaisjakauman kuvaajaa siten, ettei se olisi enää kellokäyrä. Kahdentoista vuoden aikana tehtiin lähes 2,5 miljoonaa koetta, joista 52 prosentissa käyrät siirtyivät haluttuun suuntaan, joko oikealle tai vasemmalle.
Yritykset olivat menestyksekkäämpiä silloin, kun koehenkilöt katsoivat arkkityyppisiä, ritualistisia tai uskonnollisia kuvia samalla kun pyrkivät muuttamaan numeroita. Tällaiset kuvat aktivoivat ensisijaisesti aivojen oikeaa puolta, joka yhdistetään tiedostamattomaan ja intuitioon.
Vaikutus oli selvempi, mikäli käyriin yritti vaikuttaa kaksi toisilleen vierasta ihmistä yhden sijaan. Jos ihmisillä oli läheinen suhde, tulosten vaikuttavuus oli nelinkertainen yhden henkilön tuloksiin verrattuna.

Ihmisten yhteisen tahdon vaikutus satunnaislukuihn johti sarjaan kokeita otsikolla Global Consciousness Project. Tutkijat Dean Radin ja Roger Nelson pyrkivät selvittämään, pystyisikö valtaisa tietoisuuden koherenssi vaikuttamaan satunnaisuuden määrään maailmassa. He esittivät otaksuman, että tällaista koherenssia voisi esiintyä silloin, kun miljardit ihmiset keskittyvät samaan mediatapahtumaan.
Tutkijat näkivät dramaattisen muutoksen satunnaisjakaumien kuvaajissa, kun O.J. Simpsonin oikeudenkäynnin tulokset luettiin televisiossa. Samanlainen muutos tapahtui myös vuoden 1996 olmpialaisten avajaisten yhteydessä – niitähän katsoi samanaikaisesti noin kolme miljardia ihmistä.

Reilussa kymmenessä yliaistillisia ilmiöitä koskevassa tutkimuksessa on todettu, että yliaistilliset kyvyt ovat suurimmillaan silloin, kun vaihtelut maan geomagneettisessa kentässä ovat pienimmillään. Geomagneettinen kenttä vaihtelee jatkuvasti ja siihen vaikuttavat useat tekijät. Yksi näistä on Maan sulan ytimen liike. Toinen tekijä on radoillaan liikkuvien planeettojen magneettikenttä. Kolmas on ilmakehäämme tulevien latautuneiden aurinkohiukkasten vaihtelu.
Radin oli tutkinut ajatuksen vaikutusta kasinolla ja päätteli, että jos psykokinesia auttaa ihmisiä voittamaan uhkapelissä, odotettavissa olevan suhteen pitäisi muuttua uhkapelurien eduksi päivänä, jolloin geomagneettiset vaihtelut ovat pienimpiä. Hän totesi, että näin myös on.
Tietoisen pyrkimyksen voima osoittautui olevan sekä uhkapeli- että satunnaislukututkimuksessa noin kahden prosentin luokkaa – pieni prosenttiosuus oli tilastollisesti merkittävä, koska kokeiden määrä oli suuri. Koska vaikutus on pieni, me emme huomaisi sitä ilman tilastoanalyysejä, mutta se ei tarkoita, että kahden prosentin ero olisi merkityksetön. Muistakaapa kaaosteoria, eli kuinka perhonen yhdellä siiveniskulla tuhoaa meteorologin laskelmat…

Radin on arvellut, että tietoinen pyrkimys on yksi syy siihen, tutkijat voivat saada samoja ilmiöitä tutkiessaan vastakkaisia lopputuloksia. Tutkijat, jotka haluavat saada tietynlaisia tuloksia, voivat vaikuttaa lopputulokseen psykokinesian keinoin. Tämä voi päteä myös yliaistillisten kykyjen tutkimuksessa – skeptiset tutkijat itse asiassa saavatkin usein kielteisiä tuloksia, jotka vahvistavat heidän näkökantaansa, kun taas ilmiöihin uskovat saavat myönteisiä tuloksia.
Yksi mahdollinen tulkinta on se, että skeptikot saattavat tulkita tuloksia väärin tai järjestää kokeensa epäedullisesti, mutta Radinin mukaan sekä ilmiöihin uskovat että niihin skeptisesti suhtautuvat vaikuttavat tuloksiinsa tiedostamattomasti psykokinesian keinoin.

Global Consciousness Projectin tutkimukset antavat ymmärtää, että tiettyyn asiaan keskitetyllä tietoisuudella voi olla järjestävä vaikutus maailmankaikkeudessa, jolla on muutoin taipumus edetä kohti epäjärjestystä eli entropiaa. Elävillä järjestelmillä on itseorganisoiva vaikutus atomeihin, joista ne koostuvat, kun taas entropia ottaa vallan ruumiin maatuessa.
Global Consciousness Project (samoin kuin psykokinesia, synkronisiteetit ja telepatia) antaa ymmärtää, että me elämme maailmankaikkeudessa, jonka ilmiöt ovat kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Mystikot ovat puhuneet tästä jo vuosituhansien ajan, ja nyt myös moderni fysiikka todistaa sen.

Monet – mutta eivät kaikki – meediot ilmoittavat, että kun he keskittyvät yliaistilliseen tehtävään, heidän tietoisuutensa on heidän ruumiinsa ulkopuolella. Monet Virginian yliopiston psykiatrisen lääketieteen laitoksen jäsenet ovat sitä mieltä, että aivot ovat ainoastaan tietoisuuden suodatin, eivät niiden synnyttäjä. Ja tämä näkemys on itse asiassa ikivanha.
Itämaiset filosofit opettavat, että me elämme yhtenäisen tietoisuuden meressä, että henkilökohtainen tietoisuutemme on sekä ruumiissamme että sen ulkopuolella, ja että tietoisuutemme voi matkata pois ruumiista unien, ruumiistapoistumiskokemusten ja kuoleman yhteydessä. Toisin sanoen aivot eivät synnytä tietoisuutta.

Itämainen tietoisuuden malli poikkeaa radikaalisti vallisevasta avokeskeisestä mallista. Itämainen malli on säilynyt monista syistä, joista suurin osa perustuu kokemukseen, ei pelkästään uskomuksiin. Monet kirjoittajat ovat pyrkineet selittämään itämaista mallia tieteellisesti puhumalla siitä, millaisia yhteyksiä mystikkojen tietoisuuskokemuksilla on kvanttimekaniikkaan – ne kumpikin kuvaavat yhtenäisen maailmankaikkeuden, jonka kaikkia ulottuvuuksia me emme aisteillamme tavoita.
Mutta vaikka aivot eivät synnyttäisikään tietoisuutta, niillä on asemansa yliaistillisissa ilmiöissä. Yliaistillisia ilmiöitä käsittelevässä krijallisuudesa ei juuri ole puhuttu siitä, mitä aivoissa tapahtuu, mutta nykyisin me tiedämme jo useita tärkeitä seikkoja.

Ihmiset ilmoittavat usein ruumiistapoistumiskokemusten yhteydessä, että heidän ”minuutensa” tai tietoisuutensa keskus on fyysisen ruumiin ulkopuolella. Heillä on leijuva tai kelluva tunne, he kykenevät matkustamaan kaukaisiin paikkoihin ja näkemään ruumiinsa matkan päästä.
Näitä yhteisiä piirteitä lukuun ottamatta kokemuksissa esiitnyy suurta vaihtelua. Vain 7 % ihmisistä ilmoittaa nähneensä astraalilangan; sitä luonnehditaan hopeanväriseksi joustavaksi langaksi, joka yhdistää fyysisen ruumiin ja liikkuvan ”astraaliruumiin”. Jotkut ”näkevät tähtiä” ruumiistapoistumiskokemuksen yhteydessä ja tulkitsevat sen avaruusmatkailuksi, joten kokemuksiin liittyvän energiaruumiin nimeksi valittiin astral, jossa on sama juuri kuin tähteä merkitsevässä sanassa star. Kaikki eivät kuitenkaan koe astraaliruumista – jotkut kertovat olevansa ruumiistapoistumiskokemuksensa aikana ”puhdasta tietoisuutta” tai ”valopalloja”.

Ruumiistapoistumiskokemukset poikkeavat aistiharhoista siten, että niiden sisältö voidaan usein varmistaa. Ruumiistapoistumiskokemusten asiantuntija Carlos Alvardo varmisti kokemusten aikana nähdyt aukaiset tapahtumat kolmessa tapauksessa 61´stä. Vaikka prosenttiosuus on pieni, se antaa kuitenkin ymmärtää, että jotkut ihmiset todella näkevät asioita perspektiivistä, joka on heidän fyysiselle ruumiilleen mahdoton.
Alvardo arveli viiden tutkimuksen perusteella, että 10 % ihmisistä on kokenut yhden tai useamman ruumiistapoistumiskokemuksen. 49´n opiskelijoilla tehdyn tutkimuksen analyysi puolestaan paljasti, että jopa 25 % oli kokenut ruumiistapoistumiskokemuksen – opiskelijoiden osuus on siis 2,5-kertainen kaikkien ihmisten osuuteen verrattuna.

Ruumiistapoistumiskokemuksen voi aiheuttaa useilla tavoilla: lääkkeillä, huumeilla, meditaatiolla, itsehypnoosilla tai muilla astraaliprojektioon tähtäävillä psykologisilla tekniikoilla. sairaus, stressi ja kipu voivat saada aikaan ruumiistapoistumiskokemuksen. Powell on kuullut kertomuksia ihmisistä, jotka ovat kokeneet ruumiistapoistumiskokemuksen vakavan onnettomuuden jälkeen, ja tällöin kokemus esti näitä kokemasta sietämätöntä fyysistä kipua.
Ruumiistapoistumiskokemus voi myös ilmaantua pakokeinoksi ankarasta emotionaalisesta tuskasta, erityisesti, jos tuskan juuret ovat lapsuuden traumoissa. Lisäksi spontaani ruumiistapoistumiskokemus voi tapahtua ilman mitään yllä mainittuja alkuolosuhteita varsinkn, jos ihmisellä on aiemmin ollut useita vastaavia kokemuksia.

Charles Tart oli ensimmäisiä, jotka tutkivat aivojen muutoksia ruumiistapoistumiskokemusten yhteydessä. Hän mittasi neiti Z´n EEG´tä neljänä yönä laboratoriossaan. Neitiä neuvottin heräämään ruumiistapoistumiskokemuksen jälkeen, jotta Tart voisi panna ajan muistiin ja tutkia, oliko ruumiistapoistumiskokemuksen ja aivoaaltojen välillä korrelaatioita.
Tart totesi, että neiti Z´n uni-EEG oli kaiken kaikkiaan erittäin epätavallinen ja että ruumiistapoistumiskokemuksen aikaiset lukemat olivat erilaisia kuin tavallisen REM-unen yhteydessä. Neidin EEG oli ruumiistapoistumiskokemuksen aikana hajanainen, ja siihen kyllä liittyi joitakin unennäön piirteitä, mutta siitä puuttuivat nopeat silmänliikkeet, jotka yhdistyvät lähes aina uniin. Kokemuksen aikainen EEG antoi myös viitteitä hetkellisistä hereilläolotiloista.
Tunnettu uniasiaintuntija William Dement oli Tartin kanssa samaa mieltä siitä, että Neiti Z´n ruumiistapoistumiskokemusten aikainen EEG ei noudattanut mitään tunnettua kuviota.

Poikkeava aivokudos voi aiheuttaa paikallisesti epänormaalia sähköistä toimintaa, josta käytetään nimitystä halvaus- tai kohtaustoiminta. Tavallisessa EEG-kuvassa solut aktivoituvat vuorotellen tarkoin määrätyssä järjestyksessä. Mutta kun viereiset aivosolut aktivoituvat epilepsiakohtauksen aikana samanaikaisesti, se näkyy EEG-kuvassa suurina epätavanomaisina piikkeinä tai aaltoina.
Tavallinen EEG-mittaus ei valitettavasti aina paljasta halvaustoimintaa, koska syvällä kudoksessa tapahtuvien ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan syvemmälle painava laite.

Paikallinen halvaustyyppinen toiminta voi johtaa epätavanomaisiin kokemuksiin, joiden luonne vaihtelee alueen mukaan. Ohimolohkoiss atapahtuva halvaustyyppinen toiminta voi aiheutta déjà vu -tunteen, ja ohimolohkoepilepsia voi olla yhteydessä tulevaisuuden muistamiseen ja ruumiistapoistumiskokemuksiin.

Ruumiistapoistumiskkemuksen aikaisesta aivotoiminnasta saatiin lisätietoja, kun tiedemehet aiheuttivat sellaisen sähköisesti. Olaf Blanke ja hänen kollegansa Geneven yliopistosairaalassa tuottivat eräälle naiselle vahingossa ruumiistapoistumiskokemuksen ennen epilepsian vuoksi tehtävää leikkausta. Kun he kartoittivat sähköisesti tämän aivoja, tiettyyn kohtaan täydellä voimalal annettu ärsyke johti siihen, että potilas sanoi: ”Näen itseni makaavan sängyssä, ylhäältä päin, mutta näen vain jalat ja keskiruumiin alaosan.” Stimuloitu alue oli oikeanpuoleinen kulmapoimu, missä ohimo- ja päälakilohko kohtaavat oikeassa aivopuolikossa.
Blanken tutkimus toi Powellin mieleen magneettikuvausta yhyödyntäneen tutkimusken, jossa todettiin, että skitsofreniassa oikea kulmapoimu on vasenta suurempi, toisin kuin tavallisesti. Koska 42 % skitsofreniapotilaista ilmoittaa kokevansa ruumiistapoistumisia, kulmapoimujen epätavanomaisuus voi olla syy siihen, miksi skitsofrenia ja ruumiistapoistumiskokemukset esiintyvät usein yhdessä.
Epätavallinen kulmapoimu voi selittää myös Neiti Z´n tapausta, sillä tri Tartin tutkimuksessa todettin, että Neiti Z´lla saattaa olla skitsofrenia. Mutta vaikka Neiti Z olisikin skitsofreenikko, se ei silti poista sitä tosiasiaa, että neiti kykeni näkemään lukuja kaukaa ruumiistapoistumiskokemuksensa aikana.

Maineikas selkouniasiantutnija Stephen LaBerge pitää astraaliprojektiota yhtenä selkounen varianttina. Selkounesa ihmisen tietoinen mieli herää unen vielä jatkuessa, tunnistaa kokemuksen uneksi ja kykenee hallitsemaan sitä, mitä unessa seuraavaksi tapahtuu. Useimmilla ihmisillä on selkouni anakin kerran elämässään, mutta yli 20 % Yhdysvaltojen kansalaisista ilmoittaa kokevansa sellaisen vähintään kerran kuukaudessa.
Astraaliprojektiossa tapahtumat etenevät päinvastaisessa järjestyksessä, mutta lopputulos on sama. siinä tietoinen mieli pysyy hereillä samalla kun ihminen vaipuu uneen ja alkaa nähdä unta.

Kentuckyn yliopistossa työskentelevä tohtori Kevin Nelson ja hänen kollegansa haastattelivat 55 ihmistä, jotka olivat kokeneet kuolemanrajakokemuksen, ja totesivat, että monilla oli aiemmin ollut ruumiistapoistumiskokemuksia nukahtamisen yhteydessä. Ruumiistapoistumiskokemukset olivat erittäin samankaltaisia kuin kuolemanrajakokemukset.
Koska ruumiistapoistumiskokemukset tapahtuivat nukahtamisen yhteydessä, Nelson päätteli, että ruumiistapoistumikokemukset ovat valvetilan ja REM-unen sekoittumista.

Kuolemanrajakokemuksilla viitataan yleensä tapauksiin, joissa joku julistetaan kliinisesti kuolleeksi, mutta elvytetään sen jälkeen. Tyyppitapauksessa pulssi tai hengitys puuttuvat kymmenen-viidentoista minuutin ajan, mutta tila voi jatkua tunninkin. Hämmästyttävää kyllä, monet ihmiset eivät kuolemanrajakokemuksen jälkeen kärsi aivovaurioista, vaikka muulloin nämä lääketieteellsiet olosuhteet johtavat usein vakaviin kognitiivisiin häiriöihin. Itse asiassa joissain tapauksissa kerrotaan kognitiivisten tai yliaistillisten kykyjen jopa paranevan.

Elvytetyt kuolemanrajakokemuspotilaat pystyvät useimmiten kuvailemaan tarkasti sen, mitä tapahtui heidän ollessaan kliinisesti kuolleena. He muistavat, mitä toiset ihmiset sanoivat, mitä laitteita ja lääkkeitä käytettin, ketkä olivat paikalla ja miten ihmiset olivat pukeutuneet elvytyshetkellä.
Usein on niin, että kuolemanrajakokemuksen aikana paljastuneita asioita olisi voinut nähdä vain ruumiin ulkopuolella sijaitsevasta paikasta. Yksi tajuton potilas kertoi sairaalan henkilökunnalle aivan paikkansapitävästi, että sairaalan kolmannen kerroksen ikkunalaudalla oli tenniskenkä. Toinen tunnisti sairaanhoitajan, joka oli ottanut häneltä tekohampaat, ja laatikon, johon tämä oli ne pistänyt potilaan ollessa koomassa. Ja mikä vielä merkillepantavampaa, myös sokeat ihmiset ovat kertoneet kokemuksen aikana näkemistään asoioista paikkansapitävästi, ja tätä on tapahtunut jopa syntymästään asti sokeilla.

Kuolemanrajakokemuksiin yhdistyy olennaisesti myös limbinen järjestelmä, joka sijaitsee osittain ohimolohkossa. Limbinen järjestelmä on mukana muiden muassa sosiaalisten suhteiden luomisessa, pitkäkestoisessa muistissa, ihmisiin ja asioihin liittyvien tunteiden valitsemisessa ja REM-unessa. Jos vahvat tuskalliset tunteet aktivoivat limbistä järjestelmää, siitä voi seurata ruumiistapoistumiskokemus.
Ruumiistapoistumiskokemuksia tuottavat kemikaalit, kuten esimerkiksi ketamiini, vaikuttavat myös limbiseen järjestelmään, jossa on paljon glutamaatin reseptoreita. Niitä kutsutaan NMDA-reseptoreiksi, ja puuduttava ketamiini sitoutuu sinne. Ketamiini voi myös saada ihmiset näkemään tunneleita, valoja ja mystisiä olentoja, joiden kanssa he sitten kuvittelevat viestivänsä telepaattisesti.
PCP ja ilokaasu voivat vaikuttaa samalla tavalla. Näitä aineita kutsutaan dissosiatiiveiksi, koska ne dissosioivat mielen ruumiista.

K. Jansen on esittänyt teorian, että NMDA-reseptori on jotenkin mukana kuolemanrajakokemuksissa ja että niitä tuottavissa olosuhteissa elimistö erittää ketamiinin kaltaista ainetta. Jansen totesi, että kuolemanrajakokemuksiin mahdolisesti liittyvien neurokemikaalien tunnistaminen ei selitä ilmiötä pois, mutta voi olla avain ”oveen, jonka toiselle puolelle emme tavallisesti pääse; se ei missään tapauksessa olisi todiste siitä, että kyseistä paikkaa ei ole olemassa”.

Vielä 1950-luvulla tiedemiehet pitivät käpylisäkettä umpisuolen kaltaisena surkastunnéena elimenä, jolla ei ole enää käyttöä. Näkemys perustui osin siihen, että käpylisäke kalkkeutuu ihmisen vanhentuessa. Kalsiumin kertyminen käpylisäkkeeseen alkaa jo nuoruusiässä, ja ihmisen kuollessa käpylisäkkeestä peräti 33-76 % voi olla kalkkeutunut, mutta syytä tähän ei tiedetä.

Jotkut tiedemiehet olivat kuitenkin sitä mieltä, että käpylisäkkeellä täytyy olla jokin tärkeä tehtävä. Näkemys perustui kahteen asiaan.
Ensinnäkin käpylisäkkeen ympärillä on enemmän selkäydinnestettä kuin muissa aivojen osissa, mikä tarkoittaa, että käpylisäkkeen eritteet leviävät nopeasti muualle aivoihin. Toiseksi käpylisäkkeen veenkierto on erinomainen, kuutiosenttimetriä kohden kenties parempi kuin minkään toisen elimen munuaisia lukuun ottamatta. Elintä ei olisi varustettu näin hyvin kemiallisten signaalien lähettämiseen ja vastaanottoon, ellei se olisi aivojen ja ruumiin kannalta äärimmäisen tärkeä.

Todiste siitä, että käpylisäke oli muutakin kuin passiivinen osallistuja, tuli 1950-luvulla, kun Aaron Lerner sai selville, että se tuottaa melatoniinia, unta tuottavaa kemaillista välittäjäainetta. Melatoniinia syntyy käpylisäkkeessä tryptofaani-nimisen aminohapon pohjalta, ja sitä valmistetaan myös synteettisesti unettomuuden ja aikaerorasituksen hoitoon. Valo lopettaa melatoniinin tuotannon, ja sen tuotanto jatkuu pimeässä. Vaikka käpylisäke on syvällä aivojen keskellä, se on herkkä valolle, koska sillä on hyvät hermoyhteydet silmien verkkokalvoille.
Ja vaikka melatoniini on enisijainen käpylisäkkeen tuottama uneen liittyvä kemikaali, käpylisäke erittää myös arginiini-vasotosiinia, joka tuottaa matala-aaltoista unta. Kun arginiini-vasotosiinin vasta-aineita annettiin kissoille, niiden immuunijärjestelmä vähensi aivojen arginiini-vasotosiinipitoisuuksia ja kissat olivat suuremman osan nukkuma-ajastaan REM-unessa eli unennäkötilassa.

Käpylisäke on siis tärkein rauhanen, joka vastaa ihmisen siirtymisestä unitilaan tuottamalla melatoniinia ja argiinivasotosiinia. Näiden aineiden epätyypillinen erittyminen voi selittää, minkä vuoksi joillain meedioilla on hereillä ollessaan unitiloja vastaavia aivoaaltoja. Lisäksi käpylisäkkeen tuottamat epätavalliset määrät N-dimetyylitryptamiinia (DMT) ja pinoliinia voivat tuottaa ruumiistapoistumiskokemuksia ja muita yliaistillisiin kykyihin usein liitettyjä ilmiöitä.

Nykyinen todistusaineisto tukee ajatusta, että käpylisäke on mukana luomassa yliaistillisen informaation vastaanottamisen kannalta suotuisia tietoisuudentiloja, kuten unennäköä ja ruumiistapoistumiskokemuksia. Nämä tilat sallivat meidän vastaanottaa tietoa tiedostamattomasta, jonka todellisuusperspektiivi on laajempi, koska aivojen suodattimet eivät sihen vaikuta. Informaatiota ei tarvise välittää tiedostamattomaan. se on jo siellä.

Ei ole todistetia siitä, että tietoisuus olisi täysin rajottuntu ruumiiseemme. Itse asiassa on hyviä syitä uskoa päinvastaiseen. Tietoisuuden luonteesta käydään yhä kiivasta väittelyä, mutta kukaan ei ajattele tietoisuuden koostuvan materiasta. Ja tämä tarkoittaa, että tietoisuus on joko jonkinlainen energia tai jonkinlainen kenttä.
Energia määritellään kyvyksi tehdä työtä, mikä ei kuvaa tietoisuutta yhtä hyvin kuin kentän määritelmä. Kenttä on jokin, joka järjestää tai ohjaa sen alueella olevaa energiaa tai ainetta.

Toisin kuin aine, kentät eivät rajoitu yksinomaan ruumiiseen. Magnetistmi ja painovoima havainnollistavat sitä, että kentät ovat olemassa myös esineiden ympärillä, eivät vain niiden sisällä. Esim. magneettia ympäröivä kenttä panee sen lähistöllä olevat rautahiput tiettyyn järjestykseen. Maa puolestaan vaikuttaa kaikkeen painovoimakentässään, joka ulottuu niin pitkälle, että Kuu pysyy radallaan.

Jos tietoisuus on energiaa eikä kenttä, kallo ei ole riittävä suoja estämään sen vuotamista. EEG-mittauksessa mitattava elektromagneettinen energia ei rajoitu ihmisen kallon sisälle. Se ulottuu aivojemme ulkopuolelle ja heikkinee pikku hiljaa.
Olipa tietoisuus elektromagneettinen tai jokin muu kenttä, se luultavimmin ulottuu fyysisen ruumiin ulkopuolelle. Mutta se ei ulotu niin pitkälle, että se yksin selittäisi useimmat yliaistilliset kokemukset.

Kuolemanraja- ja ruumiistapoistumiskokemuksia koskevat tiedot nostavat keskustelun kokonaan uudelle tasolle, sillä ne antavat ymmärtää, että tietoisuus voi olla olemassa ruumiista irrallaan ja matkustaa toisiin paikkoihin.

Kuolemanrajakokemukset, joissa henkilö ehti kuolla ja elvytettiin sen jälkeen, ovat Powellin mukaan vahva argumentti sen puolesta, että tietoisuus on olemassa aivoista riippumatta. Avainkysymys on se, olisivatko kuolemanrajakokemuksen läpikäyneen henkilön saamat näkö- ja kuulohavainnot voineet olla tavoitettavissa yliaistillisesti heti sen jälkeen kun henkilö elvytettiin sen sijaan, että kysymys olisi tietoisuuden jatkumisesta aivokuoleman aikana. Ihmisillä on usein kuolemanrajakokemuksen jälkeen uusia yliaistillisia kykyjä, jotka saattavat auttaa heitä selittämään tapahtuneen.

On myös huomioitava mahdollisuus, että ihmisen aivot täyttäisivät kuolemanrajakokemuksen aikaiset tietoisuuden aukot. Aivomme eivät pidä aukoista informaatiovirrassa ja pyrkivät täyttämään ne. Avotursovauroita saaneet potilaat sepittävät asiota sen sijaan että kokisivat katkoksen tietoisuudessaan.
Meillä kaikilla on mustat pisteet kohdissa, joissa näköhermo kiinnittyy silmän takaosaan. Me emme kuitenkaan näe musta pisteitä näkökentässämme, vaan aivomme täyttävät ne lähiympäristöstä poimitulla informaatiolla, ja oikeanpuoleisella ohimolohkolla on tässä prosessissa osansa. Aukot täyttyvät automaattisesti ja tiedostamattomasti, joten me emme edes tajua niiden olemassaoloa, ellei jokin liikahda odottamatta sokeasta pisteestä näkökenttäämme.
Kuolemanrajapotilas voisi olla samaan tapaan tiedoton katkoksesta ja tavoittaa sitten tarvittavan informaation yliaistillisin keinoin, mistä olisi seurauksena harha keskeytymättömästä tietoisuudesta.

Näkyvässä maailmankaikkeudessa ihmiset ja esinet vaikuttavat olevan erillään sekä meistä että toisistaan. Me kuljemme halki kolmen tilaulotuvuuden sekä neljännen ulottuvuuden, ajan.
Ajassa liikkuminen tuntuu olevan mahdollista vain yhteen suuntaan, toisin kuin tilaulottuvuuksissa. Aika kulkee vain eteen- eikä koskaan taaksepäin – vaikka fyysikkojen mukaan mikään fysiikan laki ei suinkaan niin määrää.
Itse asiassa fyysikot ovat todenneet että meidän kaäsityksemme ajasta on harhaa. He ovat sanoneet myös, että maailmankaikkeudessa kaikki on vahvasti yhteydessä kaikkeen tai että näennäisen erillisten aisoiden välillä on piilotettuja suhteita. Lisäksi fyysikot ovat todenneet, että ulottuvuuksia voi olla enemmänkin kuin ne neljä, jotka me yleensä aistimme.
Henkilökohtainen käsityksemme todellsiuudesta poikkeaa suuresti siitä, milaisen todellisuuden fyysikot ovat kuvanneet, mutta se johtuu ensisijaisesti aivojemme ja aistinjärjestelmämme rajoittuneiuudesta.

Yliaistilliset ilmiöt antavat vihjeen siitä, että fyysikkojen abstrakti käsitys todellisuudesta ei ole yksinomaan matemaattisesti luotu malli, vaan jotain, mikä voi olla paljon lähempänä asioiden todellista luonnetta. Tämä siksi, että yliaistilliset ilmiöt ovat paljon enemmän mahdollisia fyysikkojen hahmottelemassa maailmankaikkeudessa kuin siinä, jonka me tietoisesti aistimme.

Carl Jung loi aikanaan käsitteen synkronisiteetti, ja se tarkottaa sellaista sattumaa, joka vaikuttaa merkitykselliseltä, koska se on niin epätodennäköinen, ettei tuntuisi voivan olla pelkkää sattumaa. Jung on kertonut tositarinaa ranskalaiskirjailija Émile Deschampsista.
Mies nimeltä de Fontgibu oli tasrjonnut Deschampsille luumuhyytelöä vuonna 1805. Kymmenen vuotta myöhemmin Deschamps näki luumuhyytelöä pariisilaisravintolan ruokalistalla. Kun hän yritti sitä tilata, kävi ilmi, että se oli loppu, koska viimeinen annos oli tarjoiltu herra de Fontgibulle.
Vunna 1832 Deschamps meni ystävänsä kanssa toiseen ravintolaan, näki listalla olevan luumuhyytelöä ja kertoi ystävälleen ruokalajiin liittyvän tarinansa. Ja sanoi, että jos herra de Fontgibu olisi paikalla, ”tilanne olisi täydellinen”. Ja lähes täsmälleen sillä hetkellä herra de Fontgibu astui sisään.

Hämmästyttäviä sattumia ilman syyn ja seurauksen suhdetta. Sattumilla ei näytä olevan kätkettyä mekitystä, mutta ne eivät näytä myöskään täysin mielivaltaisilta.
Monet meistä ovat kokeneet synkronisiteetteja tai kuulleet niistä, ne kun ovat todella yleisiä. Yksi selitys monille synkronisiteeteille on siinä, että ne ilmentävät maailmankaikkeuden perimmäistä yhtenäisyyttä.

Powell on vuosien kuluessa huomannut, että monet hänen kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tai skitsofreniasta kärsivistä potilaistaan kokevat huomattavan paljon synkronisiteetteja sairauden ollessa akuutissa vaiheessa, erityisesti, jos nämä kärsivät unenpuutteesta. Potilaat ilmoittavat kokevansa myös enemmän yliaistillisia ilmiöitä niinä aikoina, jolloin synkronisiteetteja on enemmän.
Powellin mukaan sekä synkronisiteetit että yliaistilliset ilmiöt ovat kuin ikkunoita maailmankaikkeuden yhtenäisyyteen, ja niitä ilmaantuu yhdessä samojen psykologisten ja fysiologisten olosuhteiden vallitessa.

Synkronisiteettien määrä lisääntyy eksponentiaalisesti niissä tietoisuuden tiloissa, joissa limbinen järjestelmä on erityisen aktiivinen. Limbinen järjestelmä kykenee liittämään tunteen ja merkityksen ihmisiin, eläimiin, numeroihin, väreihin, tapahtumiin ja niin edelleen. Kun siis limbinen järjestelmämme on tavallista aktiivisempi, myös ohimolohkomme aktivoituvat ja maailmasta tulee merkityksellisempi ja symbolisempi.
Jos satumme olemaan vainoharhaisia, symbolit ovat uhkaavia, mutta jos olemme kunnioituksen tilassa, symbolit voivat olla mystisiä tai hengellisiä. Ihmiset voivat myös kokea monenlaisia tunteiden ja symbolityyppien yhdistelmiä.

Powell on havainnut erään mielenkiintoisen yhteyden vallitsevan sisäisen todellisuutemme (tai ajatustemme) ja ulkoisen todellisuutemme (tai kokemustemme) välillä. Tavallista enemmän synkronisiteetteja sisältävät ajanjaksot eivät tunnu olevan pelkästään seurausta siitä, että olemme herkkiä symboleille, joista on tullut meille itsellemme merkityksellisiä. Kun limbinen jätjestelmämme on aktivoitunut, ajatuksemme tuntuvat lisäävän synkronisiteettien kokemisen todennäköisyyttä lähes samaan tapaan kuin magneetti vetää metallia puoleensa.
Powellin mukaan jotkin synkronisiteetit voivat olla tässä mielessä yksi variaatio psykokinesiasta, siis siitä, kun ajatuksemme vaikuttavat fyysiseen maailmaan.

David Bohm oli plasmafyysikko, joka teki myöhemmin yhteistyötä Albert Einsteinin kanssa. Bohm vertasi meidän todellisuutta koskevaa näkökulmaamme siihen, että katsoisi eri kulmista lähetettävää suoraa videokuvaa samasta kalasta tietämättä, miten kuvaus on järjestetty.
Videot vaikuttaisivat esittävän eri kaloja. Jos katsoisimme tarkkaan, huomaisimme, että kaikki kalat liikkuvat samalla tavalla ja samanaikaisesti, mutta eri suuntiin. Koska kalat eivät olisi parvissa, me saattaisimme tulkita imiöt pelkiksi synkronisiteeteiksi tai kalojen väliseksi yliaistilliseksi viestinnäksi. Tällaiset tulkinnat olisivat oman tietämättömyytemme tuotteita.
Bohm esitti, että me teemme samaan tapaan vääriä tulkintoja maailmankaikkeudesta, koska me emme tietoisesti näe todellisuuden syvempää tasoa, missä kaikki on yhtä ja yhteydessä kaikkeen.

Todisteita yhtenäisyyden puolesta ilmaantui ensimmäisen kerran, kun tutkittiin voimia, jotka pitävät atomia pienempiä hiukkasia yhdessä. Tiedemiehet tutkivat näitä voimia käyttämällä jättimäisiä kiihdyttimiä, joissa iskettiin atomia pienempiä hiukkasia toisiinsa valtavilla nopeuksilla.
Kun kaksi esinettä törmää toisiinsa meidän makroskooppisella tasollamme, ne hajoavat alkuperäisiä pienemmiksi kappaleiksi. mutta kappaleet sisältävät yhteensä saman verran materiaa. Kun atomia pienemmät hiukkaset törmäävät, palojen kokonaissumma on aluperäistä suurempi. Syy on se, että prosessissa vapautuva energia synnyttää hiukkasia. Uudet hiukkaset ovat olemassa alle sekunnin miljoonasosan, niin lyhyen ajan, että niitä kutsutaan virtuaalihiukkasiksi.

Virtuaalihiukkaset kiertävät atomia pienenmpien hiukkasten välissä ja katoavat yhtyesään vastaanottavaan hiukkaseen. Ja vaikka virtuaalihiukkaset vaikuttavat hämäriltä, niiden olemassaolo ei riko mitään fysiikan lakeja. Itse asiassa virtuaalihiukkaset synnyttävät maailmankaikkeuden suuret voimakentät hiukkasten välisellä verkkomaisella yhteistoiminnalla. Esim. atomin ydin pysyy koossa, koska siellä tapahtuu virtuaalihiukkasten välistä vaihdantaa – muussa tapauksessa ytimen yhtäläisesti varautuneet protont hylkisivät toisaan ja hojottaisivat ytimen.

Mitä syvemmin atomifyysikot uppoutuivat perushiukkastutkimukseen, sitä oudommiksi heidän löytönsä muuttuivat. Yksi nykyfysiikan suurimmista haasteista on ollut niin sanotun kaiken teorian löytäminen, teorian, joka selvittäisi nämä löydökset ja yhdistäisi kvanttimekaniikan Einsteinin yleiseen suhteellisuusteoriaan.
Kaikkein varteenotettavimpia ehdokkaita kaiken teoriaksi ovat olleet supersäieteoriat.

Powell käyttää monikkomuotoa aivan tietoisesti. Supersäieteorioita on enemmän kuin yksi, mutta ne on liitetty yhteen, sillä niitä yhdistää sama peruslähtökohta, jonka mukaan maailmankaikkeuden perimmäiset rakennuspalikat ovat pikkuruisia värähteleviä säikeitä eivätkä hiukkasia.
Sanaa säie ei pidä ymmärtää kirjaimellisesti. Kyseessä on vain meille tutusta fyysisestä maailmasta poimittu vertaus. Supersäieteorian säikeet ovat 0,0000000000000000000000000000000001 metrin mittaisia. Se tarkoittaa, että niiden koko on triljoonasosa (1 triljoona = miljardi miljardia) elektronista, joka on atomin ydintä kiertävä negastiivisesti varautunut hiukkanen.
Säikeiden päät voivat yhdtyä toisiinsa, jolloin ne muodostavat renkaan. Säikeet värähtelevät jatkuvasti, ja renkaita pitkin voi kulkea äärettömän monenlaisia värähtelyjä samaan tapaan kuin aalto kulkee lasson pyöreässä päässä.

Värähtelyn synnyttämien yhteyksien takana on fysikaalinen ilmiö resonanssi, jonka löysi hollantilaisfyysikko Christian Huygens vuonna 1665. Resonanssi on yhden värähtelevän kappaleen kyky saada toinen kappale värähtelemään tai vaikuttaa sen värähtelyyn.
Huygens löysi resonanssi-ilmiön tutkittuaan tuntikausien ajan kelloja, joissa oli heiluri. Hän laittoi heilurit heilumaan yhden kerrallaan huoneessa, joka oli täynnä kelloja, joissa oli heiluri. Vaikka heilurit liikkuivat eri tahtiin ja eri vauhdeilla, ne alkoivat ennen pitkää ja automaattisesti seurata ensimmistä Huygensin liikkeelle panemaa heiluria. Näin tapahtui, vaikka heilurit olisivat olleet laatikoissa.
Huygensin löytö oli aikoinaan järisyttävä, koska aiemmin oli ajateltu, että samanaikaisuus on vain sirkkojen, lintujen, kalojen, tanssijoiden ja muiden elävien olentojen ominaisuus. Koska heilurit eivät ole eläviä, niiden kyky asettua spontaanisti samaan rytmiin oli väkisinkin seurausta jostain fysiikan periaatteesta.

Supersäieteorioiden mukaan säikeet ovat niitä atomia pienempiä perusyksiköitä, joista koostuu kaikki, mukaan lukien geenit ja geeneihin koodatut ruumiilliset ominaisuudet. Resonanssin vuoksi me kaikki olemme potentiaalisesti reagoimiskykyisiä muille, joiden perusluonne on samankaltainen. Tämä tarkoittaa, että saman lajin edustajilla tapahtuu atomia alemman tason resonanssia, koska niillä on pitkälti samat geenit ja ruumiilliset ominaisuudet. Resonanssia tapahtuisi jossain määrin myös lajien välillä, sillä kaikilla eläimillä on paljon samoja geenejä.

Samankaltaisen reonanssivaikutus samankaltaiseen vaatii muutakin kuin saman resonoimistaajuuden. Tarvitaan myös väylä, joka yhdistää asiat toisiinsa. Värähtely synnyttää aallon, mutta vain silloin, jos aallolla on väylä, jota pitkin kulkea.
Ilma on ääniaaltojen väylä, joka mahdollistaa värähtelyn siirtymisen yhdestä ääniraudasta toiseen. Ääniraudan vaikutuksen ilmaan voi todeta viemällä käden värähtelevän ääniraudan lähelle. Toinen esimerkki samasta ilmiöstä ovat lammikon renkaat, jotka tarvitsevat vettä levitäkseen.

Ilmassa on kuitenkin niin paljon vastusta, ettei se voi toimia pitkän matkan päästä kappaleiden välisen resonanssin väylänä. Vastustus johtaa signaalin heikkenemiseen, mikä on yksi syy siihen, että matkapuhelinteknologia vaatii linkkitorneja kestävän palvelun takaamiseksi.
Mikä väylä siis mahdollistaisi sen, että ihmiset voivat resonoida keskenään pitkän matkan päästä? Todennäköisimpänä vaihtoehtona Powell pitää sitä samaa väyää, jota pitkin valo kulkee.

Valo on elektromagneettinen aalto, joten tiedemiehet olettivat, että tähtien valo tarvitsee väylän tai aineen, jota pitkin se kulke halki avaruuden. Tätä teoreettista ainetta kutsuttiin eetteriksi.
Vuonna 1887 suoritettiin ns. Mitchelson-Morleyn koe eetterin todentamiseksi, ja tulokset olivat järisyttäviä. Tiedemiehet totesivat, että avaruudessa ei ole vastusta tai kitkaa. Koska kaikkiin tunnettuihin aaltojen välittäjäaineisiin liittyi kitka, tulokset tulkittiin todisteiksi siitä, että eetteriä ei ole olemassa ja että avaruus on tyhjiö, täyttä ei-mitään.

Tulkinta muuttui, ku tiedemiehet tutkivat, mitä tapahtuisi, jos joltain alueelta poistettaisiin kaikki materia ja sen lämpötila laskettaisiin lähelle absoluuttista nollapistettä, joka on energialle matalin tila. Jäljelle jäi ns. nollapistekenttä, jonka olemassaolon olettivat ensimmäisen kerran Albert Einstein ja Otto Stern vuonna 1913.
Tidemiehet olivat olettaneet Mitchelson-Morleyn kokeen perusteella, että nollapistekenttä olisi tyhjiö, mutta he huomasivatkin vuonna 1948 suureksi hämmästyksekseen, että se sisälsi suunnattoman paljon energiaa. Itse asiassa energiaa oli niin paljon, että tunnettu fyysikko Rihard Feynman totesi: ”Yhdessä kuutiosenttimetrissä ilmaa on niin paljon energiaa, että sillä voisi keittää kaikki maailman valtameret.”

Nollapistekenttä yhdistyi alkuperäisen eetterin käsitteeseen sikäli, että siitä tuli kaikkialla läsnä oleva kenttä, joka toimii maailmankaikkeuden perustana. Tiedemiehet käyttävät tässä yhteydessä sanaa ”kenttä” tarkoittaen matriisia, joka yhdistää akiken.
Kentn käsite sai alkunsa James Clark Maxwellista ja Michael Faradaystä, jotkamäärittelivät kentän ellaiseksi häiriöksi ta ilmiöksi avaruudessa, jolla on kyky luda voima. Toisin sanoen avaruus voi ssältää informaatiota, joka järjestää tai ohjaa sitä, minkä kanssa se on tekemsissä.
Nollapistekenttä on kaikialla ja akikesa, koska maailamkaikkeutemme on ensisijaisesti tyhjä tilaa. Vaikka nökemämme kappaleet vaikuttavat eheiltä, ne ovat jotain ihan muuta. Nimittäin, atomista 99,999999999 % on tyhjää tilaa, joten atomin ydin vie atomista yhtä pajon kuin muurahainen jalkapallokentästä.

Nollapistekenttä on tyhjiön kaltainen vain siinä mielessä, että sillä ei ole vastusta eikä kitkaa. Tämä tarkoittaa, että nollapistekentässä kulkevat aallot eivät häivy ja katoa niin kuin renkaat lammen pinnalla. Nollapistekenttä on ihanteellinen kaava valolle, mutta se on ihanteellinen mys säikeitten väliselle resonanssille, sillä signaaleihin ei tule häiriöitä. Säikeiden värähtelykuviot voivat jatkua periaatteessa loputtomasti. koska nollapistekentässä ei ole kitkaa niitä pysäyttämään.

Säieteorioiden matemaattiset kaavat antavat ymmärtää, että ulottuvuuksia on paljonkin enemmän kuin ne neljä, jotka me aistimme. Teoriasta riippuen kaavat antavat ulottuvuuksien määräksi kymmenen, yksitoista tai kaksikymmentäkuusi. Keskinäisten yhteyksien mahdollisuuksien määrä moninkertaistuu lisäulottuvuuksien myötä.
Lisäulottuvuuksien taipumus lisätä yhteyksien määrää selittyy, kun katsomme, mitä tapahtuu siirryttäessä kaksiulotteisesta mallista kolmiulotteiseen.

Kaksi- ja kolmiulotteisen maailman eron näkee hyvin maailmankartoissa, jotka on piirretty leikatun ja litteäksi painetun pallon muotoon, mikä on ainoa tapa estää maiden muotojen ja kokojen vääristyminen, kun palloa kuvataan kahdessa ulottuvuudessa.
Kartan äärimmäinen oikea ja vasen reuna ovat maantieteellisesti sama paikka. Kolmiulotteisessa kartassa ne koskettavat toisiaan, ja katsoja voi nähdä, että ne ovat yksi ja sama paikka. Siirryttäessä kahdesta ulottuvuudesta kolmeen paikat eivät enää näytä sijaitsevan maailman vastakkaisilla laidoilla. Jos maapallo olisi tällaisten karttojen tapaan litteä, meidän pitäisi matkustaa yli 40.000 kilometriä itään päästäksemme paikkaan, joka on pallon pinnalla muutaman sentin päässä länteen.

On vaikea kuvitella, miltä kymmenen-, yksitoista- tai kaksikymmentäkuusiulotteinen maailmankaikkeus voisi näyttää. Lisäulottuvuuksien merkitys on kuitenkin siinä, että monet asiat, jotka vaikuttavat kolmessa tilaulottuvuudessa erillisiltä, voivat itse asiassa olla yhteydessä. Ne vain näyttävät olevan erillään, koska meidän kykymme aistia ulottuvuuksia on rajoittunut.

Kaikki maailmankaikkeuden aine syntyi ensimmäisinä alkuräjähdyksen jälkeisinä millisekunteina, mutta vain neljä prosenttia maailmankaikkeuden energiasta/aineesta on havaittavaa meille tai meidän laitteillemme. Muu energia/aine on ”pimeää ainetta” ja ”pimeää energiaa”.
Pimeä aine ei heijasta valoa ja on siis näkymätäntä, mutta tiedemiehet ovat selvillä sen olemassaolosta, koska sen painovoima vaikuttaa ulkoavaruudessa. Pimeän energian olemassaolon ajatus perustuu siihen, että maailmankaikkeudessa tuntuu toimivan painovoiman vastainen voima, jonaka ansiosta maailmankaikkeus laajenee eikä supistu.
Pimeän energian ja aineen oleellisin seikka on se, että tiedemiehet eivät edelleenkään ymmärrä, mitä ne ovat, mutta suurin osa aineesta on silti niitä. Powell mettii, että ehkäpä ne ovat osa matriisia, joka yhdistää kaiken, lisätodisteita kätketyille ulottuvuuksille, tai todisteita siitä, että tämä matriisi sisältää tuntemattomia voimia.

Kaaosteoria saa nimensä siitä, että sen kuvailemat järjestelmät vaikuttavat olevan epäjärjestyksen tilassa. Teoria kuitenkin osoittaa, että kaoottisten järjestelmien pohjalla on järjestys. Kuten tri Douglas Hofstadter aiheesta on lausunut: ”On käynyt ilmi, että järjestäytyneen kuoren alla voi piillä aavemainen kaaos, mutta syvällä kaaoksen sisällä on velä aavemaisempi järjestys.”
Teorian kehitti Edward Lorenz ja sitä ovat sittemmin laajentaneet monet muut. Lorenz oli meteorologi, joka yritti vuonna 1961 laatia sääennusteen tietokonetta käyttäen. Hänen säätilamallinsa käytti kahtatoista yhtälöä. Säästääkseen aikaa Lorenz pyöristi desimaalin ,506127 mutoon ,506 ja syötti sen koneeseen. Lopputulos oli aivan erilainen kuin se, joka syntyi käyttämällä lyhentämätöntä lukua.
Alkuperäisiin olosuhteisiin tehdyn pienen muutoksen aiheuttama suuri ero tuli tunnetuksi ”perhosvaikutuksena”, koska numeerisen muutoksen oletettiin olevan laskutoimituksen tuloksen kannalta yhtä mitätön kuin perhosen siiveniskun oletetaan olevan säälle. Vaikutus oli kuitenkin niin suuri, että sitä verrattiin perhosen aiheuttamaan pyörremyrskyyn.

Kaaosteorian toinen tekijä on peräisin siitä, kun Lorenz laati graafisen kuvaajan tutkimuksesta, jonka tulokset vaikuttivat alkuun täysin satunnaisilta. Graafi oli kaksinkertainen spiraali, jonka muoto pysyi ilman että se toisti samoja mittasuhteita. Se muistutti helmiveneen kuorta tai käpyä, jotka ovat molemmat logaritmisia spiraaleja.
Toinen luonnosta löytyvä järjestyksen muoto ovat fraktaalit, joissa sama muoto sisältyy itseensä aina vain uudelleen. Yksi esimerkki tästä on saniaisen oksa, jonka yksittäiset lehdet ovat samanmuotoisia kuin itse oksa.
Mutta vaikka luonnossa on fraktaaleja ja logaritmisia spiraaleja todella paljon, ihmiset osasivat aiemmin tunnistaa vain kaksi järjestyksen lajia. Toinne oli se, missä mikään ei muuttunut, ja toinen oli se, kun jokin toisti itsensä täsmällisesti. Kaksoisspiraalin kuvaaja ei ollut kumpikaan niistä, mutta se edusti silti järjestystä.

Lorenzin silmissä ensi alkuun kaoottiselta vaikuttanut tila oli itse asiassa järjestelmä, joka heijastui taakisin itseensä yhä uudelleen, samaan tapaan kuin toiisaan heijastavat peilit, jotka toistavat samaa kuvaa yhä vain pienempänä. Tällaisessa järjestelmässä syntyy takaisinkytkentää, mikä voi moninkertaistaa pienenkin särön tai häiriön, ja tämä selittää perhosvaikutuksen.
Tällainen takaisinkytkentä on hyvä esimerkki siitä, miten maailmankaikkeudessa kaikki liittyy kaikkeen. Se, että maailmankaikkeus toimii niin järjestäytyneesti näin monenlaisesta takaisinkykennästä ja monista yhteyksistä huolimatta, antaa ymmärtää, että maailmankaikkeudesaa on enemmän järjestystä kuin on yleisesti luultu. Syynä on se, että kaaosta luova takaisinkytkentä voi luoda myös resonanssia ja synkroniaa.

Sekä ennustamiskokemukset, mystikot että fysiikka antavat ymmärtää, että tulevaisuus on jo olemassa, ainkin jossain muodossa. Tästä nousee oleellinen kysymys: jos tulevaisuus kerran on jo olemassa, miten meillä voi olla vapaa tahto? Eli: tarkoittaako tämä, että meidän elämämme on kirjoitettu jo ennalta ja me emme voi siihen vaikuttaa?
Vastaus on: ei tarkoita.

Yksi tapa lähestyä tätä paradoksia on aloittaa olettamuksesta, että maailmankaikkeus on ajaton. Aivomme toimivat pääsäätöisesti siten, että me koemme ainoastaan ”nykyhetken” elävästi ja täysin.
Tätä voisi verrata siihen, että näkee valmiista, jo olemassa olevasta elokuvasta vain yhden kuvan kerrallaan. Jokaisen kuvan hetkenä, ”nykyhetkenä”, me käytämme vapaata tahtoamme, ja meidän elämämme koostuu saumattoamasta sarjasta ”nykyhetkiä”. Niinpä me koemme vapaan tahtomme koko ajan elämämme aikana, mutta jos voisimme katsoa elämäämme toisesta viitekehyksestä, näkisimme, että tulevaisuus on jo olemassa.

Vapaan tahdon käsitteen voi sovittaa jo olemassa olevaan tulevaisuuteen myös siten, että mieltää tulevaisuuden jo jossain määrin raamitetuksi mutta raamien sisällä yhä muokattavaksi. Me kaikki uskomme, että mennesiyys ja nykyhetki vaikuttavat tulevaisuuteen. Meillä on kuitenkin jonkin verran todisteita siitä, että vaikutussuhde voi toimia molempiin suuntiin.
Toisin sanoen tulevaisuus voi vaikuttaa nykyhetkeen. Ihmiset selittävät juuri tällä tavalla esim. enneunia niissä tapauksissa, kun tulevan tapahtuman lopputulos poikkesi ennustetusta positiiviseen suuntaan. Näissä tapauksissa ihminen käytti tulevaisuudesta saatua tietoa ja teki sen pohjalta onnistuneempia valintoja.

Syyskuun 11. päivän neljässä kaapatussa lentokoneessa oli selvästi vähemmän matkustajia kuin tavallsiena päivänä. American-lento 11´n täyttöaste oli 51 %, United-lento 175´n 31 %, American-lento 77´n 20 % ja United-lento 93´n 16 %. Yhdysvaltojen sisäisten lentojen täyttöaste on keskimäärin 71 %.

Morgan Robertson julkaisi vuonna 1898 romaanin Turhuus. Robetsonin kerrotaan hahmotelleen juonen jonkinlaisessa unenkaltaisessa tilassa. Romaanissa uppoamattomana pidetty laiva nimeltä Titan kokee haaksirikon. Titanin uppoama oli 70.000 tonnia, sen pituus oli 267 metriä, siinä oli 24 pelastusvenettä, mukana oli 3.000 matkustajaa ja se upposi huhtikuussa törmättyään 25 solmun vahdilla jäävuoreen.
Vuonna 1912 uppoamattomana pidetty Titanic lähti neitsytmatkalleen. Titanicin uppoama oli 66.000 tonnia, sen pituus oli 276 metriä, siinä oli 24 pelastusvenettä, mukana oli lähes 3.000 matkustajaa ja se upposi huhtikuussa törmättyään 23 solmun vauhdilla jäävuoreen.

On useita kertomuksia siitä, kuinka ihmisen näkemä ennusuni on pelastanut hänen henkensä. Mutta toistaiseksi meillä ei ole yhtään raporttia siitä, että ihminen olisi matkustanut menneisyyteen ja muuttanut siellä jotain – jos ajassa on takaisinkytkentäjärjestelmä, meillä on tällä hetkellä vakuuttavia todisteita vain siitä, että se saattaisi toimia nykyhetken ja tulevaisuuden välillä.

Useimmat meistä eivät usko voivansa saada yhteyttä tulevaisuuteen, mutta englantilaisen ilmailuteknikon John William Dunnen työ ennusunien parissa sai hänet uskomaan, että meillä kaikilla voi olla sellaisia kokemuksia säännöllisesti, me emme vain tunnista niitä. Hän sanoi tämän johtuvan siitä, että meillä on vahva ennakkokäsitys, jonka pohjalta ajattelemme ainoastaan menneisyyden vaikuttavan nykyhetkeemme ja näin ollen me emme noteeraa tai pyri tarkkailemaan tulevaisuuden vaikutusta nykyhetkeen. Hän uskoi, että unemme ovat kuvia menneistä ja tulevista kokemuskista.
Dunne argmentoi, että me yleensä unohdamme unemme, ellemme kirjoita niitä muistiin. Me myös analysoimme ne yleensä sen perusteella, mitä tiedämme menneisyydestä, mikä sisältää olettamuksen, että unet eivät sisällä enteitä tulevasta. Jos uni ei ole emotionaalisesti voimakas, me emme välttämättä muista tai tunnista tulevaisuuden tapahtumaa jo aiemmin unessa nähdyksi.
Dunne piti yksityiskohtaisia päiväkirjoja, joihin hän merkitsi sekä uniaan että todellisen elämän tapahtumia. Kirjoitettuaan päivän tapahtumat muistiin hän katsoi päiväkirjansa aiempia sivuja nähdäkseen, oliko tapahtumilla jonkinlaisia yhteyksiä uniin, joita hän oli nähnyt edeltävinä päivänä tai viikkoina. Näin hänen oli helpompi tunnistaa enneuni.
Dunne totesi, että enneunet olivat varsin yleisiä, joskin suuri osa materiaalista oli vähäpätöistä eikä olisi tavallisesti kiinnittänyt hänen huomiotaan.

Kun nykyfyysikot puhuvat luonnonvoimista, he viittaavat neljään näkymättömään mutta vahvaan ilmiöön, jotka ovat koko olemassaolomme taustalla: painovoimaan ja sähkömagneettisuuteen sekä atomien ytimessä vaikuttaviin vahvaan ja heikkoon vuorovaikutukseen. Kuhunkin voimaan liittyy kenttä, toisin sanoen kappaleen ympärillä oleva tila, jonka sisällä voima voi vaikuttaa toiseen kappaleeseen. Esim. Auringon painovoimakenttä pitää Maan kiertoradalla sen ympärillä.

Todisteet sen puolesta, että tietoisuus toimii voimakentän lailla, tulevat kvanttifysiikan tutkimuksista, jotka ovat antaneet ymmärtää, että aineellista maailmaa ei voi enää mieltää riippumattomaksi meidän tietoisuutemme vaikutuksista siihen. Tämä johtopäätös syntyi Thomas Youngin vuonna 1801 tekemästä kokeesta, jossa selvitettiin, kulkeeko valo hiukkasena suorassa lnjassa vaiko aaltoina, joka leviää.
Youngin kuuluaisassa kaksoisrakokokeessa pantiin valonlähteen eteen levy, jossa oli kaksi aukkoa muutaman millimetrin päässä toisistaan. Ensimmäisen levyn taakse pantiin toinen, johon kahdesta reiästä kulkeva valo hejastui. Toisessa levyssä näkyi, aivan odotetusti, kaksi valoläiskää. Kun aukkoja pienennettiin, myös valotäplät pienenivät.
Young pienensi reikiä entisestään. Silloin tapajhtui jotain odottamatonta: valotäplien koko ei enää pienentynyt, sen sijaan niistä tuli suurempia ja hailakampia. Sellainen ei olisi mahdollista, mikäli valo koostuisi hiukkasista, sillä hiukkaset kulkevat suorassa linajssa.
Kun Young vielä pienensi reikiä, hän alkoi nähdä vaaleita ja tummia juovia, samanlaisia kuin aallon interferenssikuviossa. Tämän jälkeen oltiin sitä mieltä, että valo on aalto.

Max Planck ja albert Einstein osoittivat sittemmin, että elektromagneettinen energia eli valo koostuu erillisistä energiapaketeista, kvanteista. Nimi on peräisin latinankielisestä ilmauksesta ”kuinka paljon” ja se on pohjana myös kvanttifysiikassa. Valopakettteja kutsutaan nimellä fotoni, ja ne käyttäytyvät kuin hiukkaset.
Valo alettiin mieltää sekä hiukkaseksi että aalloksi, ja tämä ominaisuus tunnetaan aalto-hiukkasdualismina.

Kaksoisrakokokeessa käytettiin fotonin paikantajia, jotka mittasivat toiselle levylle yksittäin lähetettyjä fotoneja. Paikantimet oli suunniteltu niin, että ne eivät olleet fotonin tiellä, sillä kokeen tarkoituksena oli nimenomaan fotonien radan määrittäminen.
Kun koe suoritettiin siten, että paikantimet evät olleet päällä, levylle ilmaantui aallon interferenssikuvio (fotonit kulkivat kuin aalto molempien aukkojen läp). Kun paikantimet pantiin päälle, fotonien havaittiin kulkevan vain yhden aukon läpi kerrallaan. Kun paikantimet pantiin jälleen pois päältä, mutta mitään muuta ei muutettu, interferenssikuvio ilmaantui jälleen.
Johtopäätös oli erittäin perustavanlaatuinen: valon käytös riippui siitä, mitattiinko sitä paikantimilla. Se tarkoitti, että valo on aina sekä hiukkanen että aalto, mutta me aistimme sen joko hiukkasena tai aaltona sen perusteella, miten me sitä tarkkailemme.

Fyysikko John Wheeler on ehdottanut, että koska havaitseminen vaikuttaa siihen, mitä kuvataan, meidän ei tulisi enää puhua havaitsijasta kuvatessamme tietoisuutemme asemaa maailmankaikkeudessa. Sen sijaan hän käyttää sanaa osallistuja, koska me emme voi havaita kvanttimaailmassa mitään vaikuttamatta siihen samalla.

Tietoisuuden kentät ovat kyllä erittäin paljon monimutkaisempia kuin muihin voimiin liitetyt, mutta medän ruumiimme ja aivomme ovatkin monimutkaisempia kuin muihin voimiin liittyvät magneetit, massiiviset kappaleet tai atomia pienemmät hiukkaset. Ihmisen tietoisuus kykenee katsomaan itseään ja käyttämään vapaata tahtoa, minkä vuoksi se on luonteeltaan erilaisen kuin muut voimat.
Mutta vaikka nämä piirteet ovat ominaisia vain tietoisuudelle, erot eivät tarkoita sitä, ettei tietoisuus olisi voima. Jokainen voima on omanlaisensa. Ajatellaan vaikka elektromagneettisten kenttien ja gravitaatiokentän eroa. Elektromagneettiset kentät voivat välittää erittäin monimutkaista informaatiota, kuten tv-uutislähetyksen tai matkapuhelinkeskustelun, kun taas painovoimakenttä ei tee juuri muuta kuin vetää pienempiä kappaleita kohti paljon suurempaa kappaletta.

Kertomuksen alkupuolella kuvattiin dualistien ja monistien välistä väittelyä tietoisuudesta ja aivoista. Powell uskoo dualistien olevan sikäli oikeassa, että aivot rakentuvat energiasta/ aineesta, kun taas tietoisuus ei vaikuttaisi olevan energiaa eikä ainetta vaan kenttä.
Erot energian, aineen ja kenttien välillä alkavat kuitenkin kvanttitasolla kadota. sillä tasolla energia ja aine ovat saman kolikon eri puolet, ja ne voivat muuttua toisikseen. Atomia pienempien hiukkasten kohdalla päädytään ennen pitkää pisteeseen, jossa niitä ei voi hajottaa enempää ja niiden törmäykset synnyttävät päinvastoin toisia hiukkasia, energiaa ja virtuaalihiukkasia. Virtuaalihiukkaset puolestaan synnyttävät energiaa ja kenttiä ilmaantuesaan olemassa oleviksi ja kadotessaan taaas.
Supersäieteoreetikkojen mukaan paras selitys näille havainnoille on se, että atomeja pienempi taso mielletään eri taajuuksilla värähteleviksi säikeiksi. Supersäieteoriassa atomeja pienempi taso on verkosto, jossa kaikki on suhteessa ja yhteydessä kaikkeen. Joko/tai-ajattelulle perustuva ymmärtäminen ei enää päde.
Toisin sanoen aineellisen maailman ja tietoisuuden väliset erottelut hämärtyvät. Kaikki voi pohjimmiltaan rakentua samasta. Tämä viimeinen väite edustaa eräänlaista neutraalia monismia.
Voi siis olla, että sekä monistit että dualistit ovat oikeassa. Kaikki riippuu siitä, mitä tasoa tarkastellaan.

Carl Jungin luoma kollektiivisen alitajunnan käsite syntyi oivalluksesta, että alitajuntamme pitää sisällään muutakin kuin henkilökohtaisen alitajunnan. Jung huomasi, että unissa, taiteessa ja päivittäisessä elämässä ilmenee universaaleja arkkityyppejä tai teemoja silloinkin kun kulttuurien vaihdantaan ei ole ollut mahdollisuutta. Jung uskoi, että nämä arkkityypit ovat osa perimäämme samaan tapaan kuin hanhet perivät vaiston lentää auramuodostelmassa. hän ei uskonut arkkityyppien perityvän geenien kautta, vaan hän uskoi meillä olevan tiedostamaton yhteys kollektiiviseen alitajuntaan.

Jungin luoma kollektiivisen alitajunnan käsite on tärkeä, koska se antaa yliaistillisten ilmiöiden tavoin ymmärtää, että meillä on mahdollisuus päästä käsiksi toisia aikoja tai paikkoja koskevaan tietoon. Jungin mukaan meillä on yhteys lajimme kollektiiviseen menneisyyteen, mutta hän ei selittänyt, millä tavoin se käytännössä totetuuu.
Resonanssin ajatus tarjoaa väylän, jonka kautta geneettisesti samankaltaiset saman lajin edustajat voivat olla yhteydessä toisiinsa. Ja kuten edellä ajan olemusta pohdittaessa todettiin, menneisyyttä koskevaan tietoon voi päästä käsiksi, koska se on olemassa samanaikaisesti nykyhetken kanssa.
Kollektiivinen alitajunta siis antaa ymmärtää, että me olemme tiedostamattomassa resonanssissa oman lajmme menneitten edustajien kanssa.

Koska aivomme ovat niin monimutkaiset, tiedemehet ovat ajatelleet, että suurin osa Jungin arkkityypeistä voidaan selittää ihmisaivojen perusviritysten pohjalta. Mutta jos me tarkkailemme lajeja, joilla on pikkuruiset aivot, näemme uskottavampia todisteita ”lajin yhteisten kokemusten varastosta”. Joidenkin eläinten toistaiseksi selittämätön kyky löytää kotiinsa tai tehdä muuttomatkoja antaa ymmärtää, että tällainen varasto on olemassa.

Monarkkiperhosten muutto on kuvaava esimerkki tästä, sillä koko muuttomatkaan tarvitaan useampi kuin yksi perhossukupolvi. Kanadassa Suurten järvien lähellä syntyneet monarkit matkustavat säännöllisesti yli kolmentuhannen kilometrin matkan talvehtiakseen Meksikossa. Ne kuolevat paluumatkalla Texasissa tai jossain muussa eteläisessä osavaltiossa. Niiden jälkeläiset jatkavat matkaa takaisin Kandaan. Perhoset tuottavat vuoden kuluessa kolmesta viiteen sukupolvea, joista viimeinen lentää talveksi Meksikoon.
Vaikka yksikään perhonen ei koskaan lennä koko kierrosta, muuttoreitti vaihtelee huomattavan vähän vuodesta toiseen. Powell itse on nähnyt tuhansien monarkkiperhosten laskeutuvan täsmälleen samoihin eukalyptuspuihin vuodesta toiseen.

Geneettinen koodi ei itsessään riitä selittämään monarkkiperhosten käytöstä. Myöskään niiden aivojen kytkennät eivät sitä selitä. Powell arvelee, että monarkkien käytöksessä saattaa olla kysymys resonanssista, aivan kuten identtisten kaksosten aavemaisilta tuntuvissa yhteyksissäkin. Monarkit saattavat olla yhteydessä kollektiiviseen alitajuntaansa resonoimalla aiempien sukupolvien monarkkien kanssa.

Ajatus siitä, että geneettisesti samankaltaiset olennot voivat tavoittaa resonanssin avulla menneisyyttä koskevaa tietoa, saattaa selittää sydänsiirtopotilaisiin liittyviä käsittämättömiä tarinoita. Jotkut sydämen vastaanottaneet olivat huomanneet lekkauksen jälkeisessä käytöksessään sellaisia muutoksia, jotka ovat myöhemmin paljastuneet sydämen luovuttajalle ominaisiksi.
Näitä tapauksia voi pyrkiä selittämään esimerkiksi siten, että luovutetut elimet olivat yhä resonanssissa menehtyneiden luovuttajiensa kanssa. Se antaa ymmätää – kuten monarkkiperhosten tapauskin – että geneettisest samankaltaisen olennon kanssa on mahdollista olla resonanssissa myös menneisyyteen. Elimet tuntuvat joko sälyttävän luovuttajansa piirteitä tai olevan yhteydessä luovuttajaansa, ja käyttäytymismallit alkavat tämän jälkeen vaikuttaa herkkään vastaanottajaan.
Kuvaukset antavat myös ymmärtää, etteivät aivot ole ainoa ruumiinosa, joka voi olla yhteydessä henkilökohtaisten kokemusten varastoon. Ne antavat ymmärtää, että ruumis on elevä hologrammi.

Holografisessa maailmankaikkeudesa kaikkea aika-avaruudessa olevaa koskeva informaatio sijaitsisi jokaisessa aika-avaruuden paikassa. (Jos rikkoo esineen, joka sisältää kolmiulotteisen hologrammikuvan, jokaisessa palasessa näkyy pienempi mutta tarkka kopio alkuperäisestä suuremmasta kuvasta.) Se voisi auttaa selittämään toisen monarkkien muuttoon liittyvän arvoituksen: perhosten reitti on niin tarkka, että ne tuntuvat suorastaan käyttävän karttaa. Ja samaan tapaan: kun meediot näkevät kaukaisia paikkoja fysikaalisten koordinaattien perusteella, missä on kartta?
Mikäli kyseessä on holografinen universumi, kartta voi olla joka paikassa.

Kaikissa soluissamme on sama geneettienn informaatio koko ruumiistamme, mutta solujen geenit aktivoidaan tai pannaan pois päältä kehityksen aikaan solun tyypistä riippuen. Tämä geenin toimintaan liittyvä valinta mahdollistaa sen, että eri solutyypit näyttävät erilaisilta ja vastaavat eri tehtävistä. Mutta solujemme yhteiset geenit mahdolssitavat sen, että ne ovat resonanssissa keskenään.
Tämä tarkoittaa, että me olemme eläviä hologrammeja: jokainen solumme sisältää infoa koko olennosta.

Muiden muassa akupunktiohoidot persutuvat holografiseen käsitykseen ihmisruumiista. Esim. korvassa sijaitsevat akupisteet vastaavat kehon eri osia. Itse asiassa sen kartta näyttää pieneltä korvaan piirretyltä ihmisen kuvalta.
Hermokirurgit ovat myös kartoittaneet useita aivojen alueita, jotka ovat yhteydessä fyysisten tuntemusten prosessointiin ja lihasten hallintaan, ja representaatiot näyttävät pieniltä miehiltä, joilla on suuret kädet ja iso pää.

Meidän kehoillamme on holografisia ominaisuuksia ja muistot varastoituvat aivoihin holografisesti, ja on mahdollista, että myös tietoisuutemme kentät ovat osa hologrammia, jota aivomme navigoivat. Jos tämä hologrammi pitää sisällään informaatiota maailmankaikkeudesta halki ajan ja tilan, se voisi selittää monia meedioiden ja mystikkojen kertomuksia.
Kun mystikot kokevat tajuntansa laajentuvan niin, että se ”täyttää koko aika-avaruuden”, Powell arvelee heidän tietoisuutensa täyttävän luultavimmin koko heidän tietoisuutensa kentän eikä koko maailmankaikkeutta.
Kaukokatsomisen voisi Powellin mielestä tulkita ilmiöksi, jossa ihminen näkee tietoisuutensa kentästä sellaisen osan, jonka aivot tavallisesti suodattavat pois, koska se ei ole nykyhetken kannalta relevanttia mutta tulee relevantiksi, kun ihminen osallistuu kaukokatsomiskokemukseensa.
Ruumiistapoistumiskokemuksen aikana ihmisen tietoisuus voi Powellin mukaan siirtyä sellaiseen tietoisuuden kentän osaan, josta asioita näkee eri kulmasta tai paikasta. Käy niin kuin unissa, eli ihmisen perspektiivi tai sijainti ei enää riipu kropan saamasta aisti-informaatiosta.

Jos me olemme kiinnostuneita mielen toiminnasta sekä monimutkaisesta yhteydestämme meitä ympäröivään maailmaan, emme voi enää olla piittaamatta yliaistillisista ilmiöistä, aivan kuten emme voi myöskään olla uskomatta, että avaruusalus on laskeutunut Kuuhun, vaikkemme kykenisikään ymmärtämään fysiikkaa, joka tapahtuman mahdollisti. Aikoinaan Albert Einstein kiteytti sen, kuinka tärkeää medän on tutkia itseämme koskevia käsityksiä.

”Ihminen on osa kokonaisuutta, josta me käytämme nimitystä ´maailmankaikkeus´[—] Hän kokee itsensä, ajatuksensa ja tunteensa muusta erilliseksi, mikä on eräänlainen tietoisuuden luoma optinen harha. Tämä harha on puolestaan meille eräänlainen vankila, jonka seurauksena meidän henklökohtaiset halumme ja välittämisemme liittyvät vain muutamiin meille lähimpiin ihmisiiin. Meidän tehtävämme on vapauttaa itsemme tästä vankilasta laajentamalla myötätuntomme piiri niin, että se sisältää kaikki elävät olennot ja koko luonnon.”

Diane Hennacy Powellin teos Kuudes aisti – Aivojen yliaistilliset mahdollisuudet on ennakkoluuloton ja innostuneesti kirjoitettu esitys edelleen suhteellisen tuntemattomasta ja kiistanalaisesta aiheesta. Hyvin on kirjoittaja tiivistänyt kompaktiin kokoon ja luettavuudeltaan asiallisen helpoksi alkuperäisen ilmeisen laajan tutkimustekstinsä. Mitä aihepiiristä myöhemmin selviää, saavatko nämä teoriat oleellisen vahvistuksen, sen tulevaisuus näyttänee. Tässä vaiheessa, pidetään mieli avoimena ja ollaan odottavalla kannalla.
Kuten Koomikko Steven Wright aihepiiristä omaan tyyliinsä muotoili: ”Kaikki ne jotka uskovat psykokinesiaan, nostakaa käteni pystyyn.”

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Hetki lyö
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Best, Nicholas: Viisi päivää jotka vavisuttvat Eurooppaa
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset

Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Doyle, Arthur Conan: Haudantakainen elämä
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, jan: Uusien ideoiden Suomi
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta

Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
Herpen, Marcel H van: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Hovi, Tuomas: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Huber, Florian: Lupaathan tappaa itsesi
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Illies, Florian: Rakkautta vihan aikaan
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen

Kajo, Markus: Kettusen kirja
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous

Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korkki, Jari: Kohti liittokuntaa – Antti Kaikkonen ja Suomen puolustuksen uusi asento
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Lenkillä mietittyä
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti

Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Smittenin murha
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lompolo, Juhani: Samurait
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen

Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Math Mathonwynpoika
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkilä, Timo: Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Olsen, Gregg: Äitimme oli sarjamurhaaja
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta

Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Juha: Synnyin Talvisotaan
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kunnan ja vähän muittenkin kanssa elämässä ja tekemässä
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Powell, Diane Hennacy: Kuudes aisti
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä

Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sadinmaa, Kai: 10 käskyä kirkolle
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0

Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Silver, Minna: Tutankhamonin salaisuudet
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Sydow, Max von: Kirppusirkus
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä

Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Uusma, Bea: Naparetki
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Kriisien keskellä
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja

Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin