Kirjat, päivitys 18.5.

Sitten aloitellaan kertomusta maalaisliittolaisesta vaikuttajasta Juho Niukkasesta, eli nyt tiivistetysti alkuosa Timo Mikkilän teoksesta Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen. Jos sitten yrittelisi saada loppuosa kirjasta käsiteltyä noin puolentoista viikon kuluttua, eli yritetään palata sivulle joskus tämän kuun viimeisten päivien aikana.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Keskustalainen
Timo Mikkilä: Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen
Otava (paino), Edita 2018
317 sivua

Tiivistelmä 1/2, kirjan sivut 1 – 116.

Kun historiantutkija Timo Mikkilä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kokosi Maakansa-Suomenmaan satavuotishistoriaa, teosta Sitkeää tekoa, hän törmäsi mysteeriin: minne katosi Maalaisliiton vahvimpiin toimijoihin kuulunut Juho Niukkanen talvisodan jälkeen? Mikkilä ryhtyi availemaan asiakirjoja ja muita lähteitä, ja lopulta ”tapaus Niukkanen” alkoi vähin erin avautua.
Mikkilä tuumi, että tämä tapaus vaatisi kokonaan oman kirjansa, ja kun samaa mieltä oli moni muukin akateeminen henkilö, hän urakoi tämän projektinsa loppuun, ja vuonna 2018 julkaistiin perusteellinen poliittinen elämäkerta Niukkasesta, teos Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen.

Juho Niukkanen syntyi 27.7.1888 varakkaaseen kannakselaiseen talopoikaissukuun, ja hänen kotitilansa Jokirinne Kirvun pitäjän Apulassa oli suuri ja vanha sukutila. Myöhemmin tilalla toimivat myös mylly ja sahalaitos.
Juho peri isänsä Kustaa Juhonpoika Niukkasen itsellisen, herroja kumartamattoman itsetunnon. Kustaa Juhonpoika oli roteva ja kova työmies, joka teki Jokirinteen tilan työt poikiensa ja yhden rengin avustamana. Myöhemmin palkollisia oli enemmänkin.
Kustaa oli tullut Jokirinteen tilalle vävyksi. Juho Niukkasen äiti Maria oli omaa sukua Apunen. Tila oli ollut Marian suvun hallussa ainakin 300 vuotta.

Juho Niukkasen poliittinen ura alkoi ruohonjuuritasolla jo 1910-luvulla, jolloin hän kiersi ahkerasti Maalaisliiton asialla ympäri Viipurin läänin itäisen vaalipiirin kuntia ja kyliä perustaen vuonna 1906 aloittaneen Maalaisliiton paikallisosastoja, joita syntyikin toistasataa. Niukkanen oli eräänlainen kyläpäällikkö ja osallistui myös kotikuntansa nuorisoseuratoimintaan.
Puhemiehenä nuoren Niukkasen metodi oli tehokas ja yksinkertainen. Saavuttuaan johonkin kylään hän kutsui paikallisia vaikuttaja koolle, ja samalla perustettiin uusi Maalaisliiton paikallisosasto, ellei sellaista ennestään ollut. Myöhemmin Niukkanen sitten tuli tarkastamaan, oliko toiminta lähtenyt käyntiin.

Opillista sivistystä Niukkasella oli niukasti: kansa- ja veistokoulu sekä kansanopisto. Niukkasen isä Kustaa Juhonpoika oli sitä mieltä, että niillä pärjää, eikä herrojen koulutuksiin pitänyt hakeutua.
Nuori talollisen poika kuitenkin kiinnostui yhteiskunnallisista asioista, ja pian hän oli kotikuntansa Kirvun valtuustossa.

Vuoden 1916 joulukuun alussa santarmit tulivat vangitsemaan Niukkasta, joka kotikulmillaan värväsi ja valmensi nuoria miehiä, tulevia jääkäreitä, jotka olivat lähdössä Saksaan saamaan sotilaallista koulutusta. Niukkanen oli kuitenkin aivan sattumalta mennyt aamulla postijunalle Kirvun Sairalan asemalle, jossa oli äkännyt junasta ulos astuvat santarmiupseerin ja tämän vanavedessä kulkevat neljä tai viisi siviilipukuista miestä. Niukkanen oivalsi välittömästi, että häntähän nuo olivat tulleet etsimään.
Niukkanen katosi väkijoukkoon ja lähes villin lännen leffojen tyyliin irrotti läheisestä puomista erään tuttavansa hevosen, minkä jälkeen ratsasti täyttä laukkaa kotiin polttamaan tärkeimmät paperinsa. Kun hän oli selvittänyt äidilleen talon tärkeimmät työt, hän häipyi pakosalle lähitalon riiheen. Naapurin pojat pitivät vahtia pyssy kourassa.

Pimeänä loppuvuoden yönä Niukkanen aloitti kotitilallaan työskennelleen luumäkeläisen nuorukaisen Taavi Tainan kanssa taivalluksen kohti pohjoista. Imatralla Niukkanen sai Lauri Inkiseltä papinkirjan ja esiintyi tällä nimellä koko pakomatkansa ajan. Karkumatka suuntautui Hyrynsalmelle Hallan Ukon eli J.A. Heikkisen luokse. Heikkinen oli eduskunnan jäsen, johon Niukkanen oli tutustunut Maalaisliiton puoluekokouksessa.
Niukkasen ja Tainan matka tsaarinvallan alaisessa Suomessa jatkui kohti pohjoista. Välillä kaverukset poikkesivat mm. Muuruvedelle P.V. Heikkisen luokse. Myös Heikkinen oli kansanedustaja, sittemmin moninkertainen ministeri ja Maalaisliiton pitkäaikainen puheenjohtaja.
Muuruvedeltä matka jatkui Nurmekseen.

Niukkanen palasi takaisin Hallaan 18.12.1916. Niukkanen jäi Hallan Ukon seuraan Tainan lähtiessä komennuskunnan mukana Ruotsiin ja sieltä edelleen sotilaalliseen koulutukseen Saksaan. Näytti siltä, että jääkäreillä ei ollut paluuta kotimaahan, koska tsaari oli edelleen vallassa.
Myös Niukkanen mieli ulkomaille. J.A. Heikkisen kehotuksesta hän kuitenkin jäi oleskelemaan Hallaan. Heikkinen ennusti suuria mullistuksia Venäjällä ja oli sitä mieltä, että tällöin myös eduskunta joutuisi tekemään ratkaisevia päätöksiä. Tämän vuoksi Heikkinen katsoi, että tuore kansanedustaja Juho Niukkanen ei saanut lähteä maasta pois, vaikka mitään merkkejä eduskunnan kokoontumisesta ei sillä erää ollutkaan.

Maaliskuun vallankumous Venäjällä vuonna 1917 muutti koko poliittisen tilanteen kertaheitolla. Kirvulainen Juho Niukkanen oli pitänyt välikäsien kautta yhteyttä Viipurin Maalaisliittoa edustaneen Maakansan toimitukseen, jossa päätoimittajana oli Antti Juutilainen, eduskunnan jäsen hänkin.
Maaliskuun 16. päivänä puhelin soi Niittylahden kansanopistolla ja Juho Niukkasta pyydettiin puhelimeen. Soittaja oli Juutilainen, joka ilmoitti, että keisari oli syösty vallasta ja santarmit surmattu. Eduskunta kokoontuisi jo maaliskuun 18. päivänä, joten edellisen vuoden eduskuntavaaleissa eduskuntaan valitun Niukkasen pitäisi nyt kiirehtiä Helsinkiin.

Vuosian 1908-16 tsaarinvallan alaisessa Suomessa toimeenpantiin kuudet eduskuntavaalit, joissa myös Maalaisliitto oli mukana. Vuoden 1916 vaaleissa Maalaisliiton kannatus kasvoi koko maassa, ja Viipurin läänin itäisestä vaalipiiristä tuli valituksi viisi maalaisliittolaista kansanedustajaa. Kirvulainen tilanomistaja, paikallinen ja alueellinen Maalaisliiton puolueaktivisti Juho Niukkanen oli ensimmäistä kertaa mukana ja tuli heti valituksi.
Vaalien jälkeen eduskuntaa ei kutenkaan kutsuttu ihan heti koolle, vaan vasta tsaari Nikolai II´n tultua syrjäytetyksi. Kun senaatti ei koostunut suomalaisista, Suomessa ei itse asiassa ollut valtioelintä, joka olisi voinut ottaa vallankumouksen luomassa uudessa tilanteessa kantaa Suomen ja Venäjän suhteiden järjestämiseen.
Venäjällä tapahtunut vallankumous loi aluksi Suomessa eräänlaisen vapauden huuman, jossa faktat tahtoivat unohtua. Uskottiin, että oli syntynyt vapaa Venäjä, joka takaisi myös Suomelle vapauden, jopa itsenäisyyden. Eduskunnan puhemiehen Kullervo Mannerin ja senaatin varapuheenjohtajan Oskari Tokoin puheet huhtikuun 10. ja 20. päivänä vuonna 1917 eduskunnassa sisälsivät juuri tämän perusajatuksen: vapaa Venäjä ja vapaa Suomi tulevat elämään kansojen tulevassa veljesliitossa.

Ensimmäiset päivät ja viikot Helsingissä tarjosivat opinhaluiselle 28-vuotiaalle uusia elämäyskiä, jotka tämä kirjasi innostuneesti ja tarkasti koukeroisella käsialallaan mustakantiseen vihkoon Huhtikuun 3. päivänä vuonna 1917 eduskunnassa oli kansanedustajien valtakirjojen tarkastus ja seuraavana päivänä ensimmäinen täysistunto sekä puhemiehen vaali.
Puhemies Kullervo Mannerin juhlallinen vakuutus teki Niukkaseen vaikutuksen, samoin valtiopäivien juhlalliset avajaiset Nikolain kirkossa, nykyisessä Helsingin tuomiokirkossa, innostivat kirvulaista: ”Hyvin juhlallinen, soitto ja laulu mahtavaa, sosialistit istuivat uskontunnustuksen aikana.”

13.4. kansanedustaja Niukkanen kirjasi muistivihkoonsa: ”Kerenski eduskunnassa.” Jälkeenpäin hän raapusti tekstin viereen: ”Koko mies on pelkkä himphamppu.”
Niukkasen himphampuksi nimittämä Aleksandr Kerenski oli Venäjän keisarivallan kaataneen helmikuun vallankumouksen jälkeisen väliaikaisen hallituksen voimahahmo ja pääministeri, joka vieraili Suomessa eduskunnan avajaisissa.

Niukkanen alkoi muistiinpanoissaan pohtia yhä enemmän ”valtiollista pulmaa”, eli kenelle venäjän vallankumouksen jälkeen kuuluu Suomessa ylin päätösvalta. Ongelma oli sekä oikeusopillinen että käytännöllispoliittinen. Niukkasen oma kanta oli selvä: ”Sen on täytynyt siirtyä Suomelle ja sen lailliselle eduskunnalle.”
Asia ylimmästä päätösvallasta Suomessa selkiytyi vuoden 1917 heinäkuussa Niukkasen ounastelemalla tavalla. Hän itsekin pääsi ääneen ja totesi parlamenttiuransa neitsytpuheessa täysistunnossa heinäkuun 17. päivänä, että ylin poliittinen päätösvalta kuuluu eduskunnalle. Niukkanen myös toivoi, että tulevaisuudessa ”oman kansan eri luokat eivät käy toisiaan vastaan”.

Toisen puheensa aloitteleva kansanedustaja Juho Niukkanen piti eduskunnan täysistunnossa 30.11.1917 aiheen ollessa oman armeijan perustaminen. Sitä ennen Niukkasen himphampuksi tituleeraama Kerenski oli määrännyt eduskunnan hajotettavaksi ja uudet vaalit lokakuulle.
Seuraavaan eduskuntaan Maalaisliitto sai 26 paikkaa. SDP nousi suurimmaksi saadessaan 92 kansanedustajaa ja Suomalainen puoluekin oli Maalaisliittoa suurempi 32 edustajallaan.

Niukkanen näytti omaksuvan melko nopeasti kansanedustajan työt. Nuori edustaja osoittautui alusta alkaen asioista kiinnostuneeksi ja ahkeraksi. Niukkasen mukaan Maalaisliiton vanhat edustajat koettivat pitää hänet ”köyden takana nähdäkseen ensin, oliko tulokas kala vai lintu”. Esim. valiokuntapaikkoja ei heti liiennyt, aluksi nuori edustaja pääsi vain varamieheksi. ”Edustajan on ensin osoitettava ansaitsevansa luottamustehtäviä” kuului Maalaisliiton voimahahmoihin kuuluneen Kyösti Kallion opastus.
Niukkanen pääsi kuitenkin parlamentaarikon työssään hyvin liikkeelle. Esim. eduskunnan suureen valtiokuntaan valittiin kuusi maalaisliittolaista, ja melko nopeasti yksi heistä oli Juho Niukkanen. Myös Maalaisliiton keskushallitukseen Niukkanen tuli valituksi.

Niukkasen nopeaan urakehitykseen on syynsä. Ensinnäkin Niukkanen menestyi aina eduskuntavaaleissa hyvin ja vakiinnutti asemansa Viipurin läänin itäisessä vaalipiirissä alueen talonpoikien edustajana. Vaalipiirin laaja agraariväestö tunsi Niukkasen ahkeruuden ja toimeliaisuuden, kun tämä aiemmin oli kulkenut kylästä kylään perustaen uusia maalaisliittolaisia paikallisosastoja. Kylissä ja pitäjissä asui paljon viljelijöitä, ja heti Maalasiliiton perustamisesta (1906) lähtien puolue menestyi erittäin hyvin Karjalassa. Karjalainen agraariväestö palkitsi ahkeran Niukkasen vaaleissa.

Juho Niukkanen oli 29-vuotias avioituessaan imatralaisen virkanaisen Viivi Huplin kanssa. Viivi muutti Kirvun Niukkasille aloittaen talon emännän työt ja toimet. Hän pysytteli taustalla ja piti omalta osaltaan kotiasiat ojennuksessa. Aviomies keskittyi täysillä poliittisen uransa edistämiseen.

Niukkanen osasi kaveerata luontevasti sekä Santeri Alkion että Kyösti Kallion kanssa. Eduskuntaryhmän kokouksissa Niukkanen aloitti varovaisesti, käytti puheenvuoroja harkiten ja selvästi kunnioitti Laihian patriarkkaa Alkiota. Tämä näkyi Niukkasen käyttäytymisessä siinä, että hän silmiinpistävän usein yhtyi juuri Alkion näkemyksiin.
Alkion myötäilyssä Niukkanen meni niin pitkälle, että ehdotti tätä moneen otteeseen Maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi. Näin siitä huolimatta, että ehdotuksen kohde kieltäytyi ehdokkuudesta tiukasti.

Suomen puolustuspolitiikasta Niukkasella näytti olevan selkeät ja varmat näkemykset eduskuntatyön alusta lähtien. Esim. 27.4.1919 eduskuntaryhmässä keskusteltiin rajamaapolitiikasta. Keskustelun olivat aktualisoineet suomalaisten tekemät sotilaalliset retket Aunukseen ja muualle Neuvostoliittoon. Suunnitelmia oli hyökkäämisestä suoraan Pietariin.
Maalaisliiton ryhmä jakaantui varovaisen ja rohkean rajamaapolitiikan kannattajiin. Niukkanen kuului selvästi jälkimmäisiin.

Yllättävän nopeasti Maalaisliiton kirvulaisesta paikallispoliitikosta kehkeytyi vahva mies myös valtakunnan politiikkaan. Johannes Virolaisen mukaan jo 1920-luvulla kerrottiin, että jos Juho Niukkanen ei ollut hallituksessa, Kirvun mahtimies piti huolen siitä, ettei hallitus istunut kovin pitkään Ja kun hallitus kaatui, seuraavassa hallituksessa Niukkanen sitten oli mukana. Ja jos Niukkanen hallituksessa ollessaan alkoi ”haistaa”, että hallitus joutuisi pian eroamaan, kirvulaisella oli jo suunnitelma seuraavaa hallitusta varten.
Aikalaistodistusten mukaan Niukkanen harjoitti Virolaisen edellä kuvaamaa hallituspolitikointiaan yksityisesti tapaamalla muita vaikuttajia puhumalla, juonittelemalla ja puhelimitse. Konkreettisia kirjallisia lähteitä Niukkasen toiminnan tästä puolesta ei silti ole jäänyt 1920-luvulta, eikä myöhemmiltäkään ajoilta. Jatkuvien ministeripestien ansiosta vaikutusvaltaiseen asemaan Maalaisliitossa kohonneella Niukkasella luonnollisesti oli mahdollisuus käydä salaisia ja luottamuksellisia keskusteluja esim. muiden puolueiden vaikutusvaltaisten poliitikkojen kanssa myös hallituskuvioista.

Niukkanen arvioi, että eduskunnan sotilasasiainvaliokunta (myöhemmin eduskunnan puolustusvaliokunta) oli valtiokoneistossa 1920-luvun alkupuolella paljon tärkeämpi kuin myöhemmin. Näin siksi, että vuonna 1928 spontaanisti syntyneen armeijan lainsäädännön valmistelu vaati tuolloin paljon selvittelyä.
Valiokunnan puheenjohtajana Niukkanen toimi vuosina 1920, 1924 – 1925, 1927 ja 1929. Puolueessaan hän oli eräänlainen ”herra armeija”. Tässä asemassa hän ei epäröinyt kertoa mielipiteitään esim. johtaville upseereille, päinvastoin. Niukkanen päätti perehtyä puolustusasioihin ja otti ne omikseen, mitä erityisesti 1930-luvulla oikeistolehdet hänelle tavan takaa irvailivat. Arvostelun lähtökohta oli usein se, että mitä sahanomistaja ja maanviljelijä voi puolustusasioista tietää.
Niukkanen ei tästä piitannut, vaan jatkoi perehtymistään entistä päättäväisemmin. Ja vartioi mustasukkaisesti reviiriään, ottaen itselleen kunnian sellaisistakin maanpuolustukseen liittyvistä asioista, joiden toteutuminen ei hänen ansiotaan ollut.

Kenraali Oskar Enckell oli Juho Niukkasen mukaan sitä mieltä, että venäläisten mahdollisesti hyökätessä Suomessa ei pystyttäisi suorittamaan sellaista liikekannallepanoa, jossa suomalaisjoukot ennättäisivät Karjalankannakselle vihollista vastaan, vaan alueella tultaisiin käymään ainoastaan viivytyskahakoita ja varsinainen puolustuslinja tulisi näin ollen varustaa linjalle Kymijoki-Saimaa-Pielisjärvi. Niukkasen mukaan kaikki hallituksen jäsenet olivat kenraalin puolustussuunnitelmasta ymmällään.
Kannaksen talonpoika, toinen maatalousministeri Niukkanen pyysi sitten heti puheenvuoron ja sanoi, että puolustussuunnitelma näytti varsin epäkäytännölliseltä. Hän viittasi Karjalankannaksen 60-70 km leveyteen, sekä siihen, että juuri Kannaksen kauttahan kenraalin mukaan päähyökkäys tapahtuisi.
Niukkanen kertoo muistelmissaan käyneensä sanan säilällä hyökkäykseen ja oli sitä mieltä, että Kannakselle puolustuslinjan asettaminen olisi paljon helpompaa kuin linjalle Kymijoki-Pielisjärvi-Saimaa: ”Jos ei kyetä suorittamaan sellaista liikekannallepanoa, jolla ehditään miehittää 70 km:n pituinen puolustuslinja, ei myöskään pystytä suorittamaan sellaista joukkojen keskitystä, jolla voitaisiin puolustaa kymmenen kertaa pitempää linjaa, varsinkin kun koko Viipurin lääni ja osa Mikkelin ja Kuopion lääneistä jätettäisiin tällöin puolustamatta viholliselle.”
Niukkasen mukaan hänen puheenvuoronsa olisi vaikuttanut lähes pommin tavoin kenraali Enckelliin. Tämä hyppäsi tuohtuneena pystyyn ja poistui paikalta.
Kenraali koki Niukkasen mukaan tulleensa pahasti loukatuksi, paineli presidentti K.J. Ståhlbergin luokse ja anoi eroa, koska koki ministerin syyttäneen häntä paitsi tyhmäksi, myös lähes isänmaan petturiksi.

Kuvaus kuulostaa erikoiselta. Jos Niukkasen esittämä väite pitäisi paikkansa, Enckell ei olisi kestänyt ministerin asiallista mutta epäilemättä tiukasti esitettyä kritiikkiä. Joten tähän on syytä paneutua tarkemmin.

Reino Arimo on osoittanut teoksessaan Suomen linnoittamisen historia 1918-1944, että tämä Niukkasen muistelmissaan esittämä väite vuosilta 1921-22 ei pidä lainkaan paikkaansa. Arimon mukaan Enckell ryhtyi suunnittelemaan Karjalankannaksen linnoittamista jo vuonna 1919, ja rakennustyöt aloitettiin seuraavana vuonna linjalla Humaljoki-Summa-Muolaanjärvi.
Kenraalimajuri Oskar Frenckellin lähtökohta oli, että kaikki käytettävissä olevat voimat oli saatava Kannakselle riittävän etäälle Viipurista ja Viipuri-Elisenvaara-rautatiestä. Tavoite oli, että Kannakselle saadaan tukikohtien ketju, jonka avulla pienimmällä mahdollisella elävällä voimalla voitaisiin pysäyttää vihollisen eteneminen. kunnes divisioonat saataisiin keskitetyiksi paikoilleen. Tällainen ns. ”Enckellin linja” saatiinkin valmiiksi vuoteen 1924 mennessä linjalle Römpötti-Summa-Muolaanjärvi-Äyräpäänjärvi-Vuoksi-Taipale.
Niukkasen mukaan kenraali Enckell pysyi kannassaan ja halusi erota, mutta eron myöntäminen osoittautui vaikeaksi, koska Enckellin tilalle oli vaikea löytää sopivaa upseeria. Niukkanen väittää, että pääministeri J.H. Vennola keskusteli hänen kanssaan tilanteesta ja ehdotti, että Niukkanen peruuttaisi kenraalin suunnitelman kohdistamansa arvostelun. Niukkasen kertoman mukaan samalla pääministeri olisi todennut olevansa Niukkasen kanssa itse asiasta samaa mieltä.
Juho Niukkanen halusi osoittaa tulevalle historiantutkimukselle, että jo ensimmäisellä ministerikaudellaan vuosina 1921-22 hän olisi ollut haka puolustusaasioissa saaden jopa kenraalin muuttamaan linnoitussuunnitelmissa aiempaa kantaansa. Mitkään lähteet eivät tue sitäkään, että Niukkasen muistelmissaan kuvailema episodi olisi edes tapahtunut vuosina 1921-22 J.H. Vennolan hallituksessa. Episodilla saattaa olla totuuspohjaa, mutta sillä tavalla ja sinä aikana kuin Niukkanen muistelmissaan väittää, se ei ole voinut tapahtua.

Kun Niukkanen vuonna 1951 julkaisi muistelmansa, teoksen Talvisodan puolustusministeri muistelee, Enckell otti heti kirjaan tutustuttuaan julkisuudessa kantaa Niukkasen väitteisiin mm. Helsingin Sanomissa todeten ne perättömiksi. Myös Niukkaselle kirjoittamassaan kirjeessä Niukkaselle Enckell ihmetteli, miksi tämä otti kirjassaan esille tällaisia katkelmia, joilla ei ollut mitään asiayhteyttä ”teoksen nimeen tai muuhunkaan sisältöön”.
Kenraali käänsi kaikki kivet saadakseen oikeutta tuolloin jo uransa ehtoossa olevan Niukkasen väitteiden edessä. Enckell otti yhteyttä Kannaksen linnoittamisasiat hyvin tuntevaan puolustusvoimain komentajaan Aarne Sihvoon, jonka määräyksestä sotahistoriallisen toimiston päällikkö, everstiluutnantti U.V. Rauanheimo, ja tutkijaupseeri, filosofian tohtori ja myöhempi yleisen historian professori Vilho Niitemaa, tutkivat yleisesikunnan arkistoa vuosilta 1919-24.
Perusteellisessa raportissa todettiin yksiselitteisesti, että Niukkasen Enckellistä esittämät väitteet olivat täysin vääriä.

Puolustusvoimain komentaja Sihvo lienee tutkituttanut Niukkasen esittämät väitteet mieluusti, hänkin kun kiinnitti jo 1930-luvulla tuomiota tämän tapaan harrastaa sumeilematta muunneltua totuutta, milloin se sopi tämän piirustuksiin. Sihvo ihmetteli Niukkasen omintakeisia ja virheellisiä muisteluksia, joilla tämä glorifioi itseään. Omissa muistelmissaan Sihvo tavan takaa oikoo Niukkasen kirjan virheitä ja tämän tapaa toimia poliittisena vaikuttajana. Sihvon – ja muiden aikalaismuistelmien – mukaan edellä kuvattu tapaus oli tyypillistä Niukkaselle, joka seisoi aina loppuun saakka näkemystensä ja väitteidensä takana, mikäli ne vain uraa edesauttoivat.
Niukkanen muutti väitteitään ja mielipiteitään vain, jos ne jotenkin uhkasivat hänen asemaansa, tai jos hän joutui näkemyksineen yksin.

Niukkasta myöhemmin muistelleiden yksi keskeinen luonnehdinta on, että Niukkasta arvostettiin aikaansaavaan ja ahkerana poliitikkona ja vaikuttajana huolimatta näistä omalaatuisista persoonallisuuden piirteistä. Luonteensa mukaisesti Niukkanen viis veisasi aiheuttamistaan kohuista, päinvastoin. Mikkilä arvelee, että Enckell-kohuun liittyvät raportit ja lehtileikkeetkin Niukkanen mieluusti tallensi omaan henkilöarkistoonsa tyytyväisenä myhäillen.

Kannakselaisesta Juho Niukkasesta ei kuoriutunut sellaista radikaalia maanpuolustuksen uudistajaa, joka olisi poliittisena vaikuttajana esim. vaatinut vuosittain korotuksia Puolustusvoimien määrärahoihin. Päinvastoin koko 1920-luvun Niukkanen oli tiukasti sitä mieltä, että Puolustusvoimien ylläpitoon ja kehitystyöhön ei saanut kulua liikaa verorahoja. Vuodesta toiseen hän poliitikkona ja ministerinä aina iloitsi siitä, jos armeijan kustannuksia pystyttiin poliittisilla päätöksillä vähentämään.
Maalaisliittolaisena maanpuolustusmiehenä Niukkanen luonnollisesti halusi, että hänen puolueensa peruskannattajien talonpoikien verorasitus ei nousisi maanpuolustuksen tarpeiden vuoksi kohtuuttomaksi. Ja samanlaista säästökuuria Niukkanen ja Maalaisliitto ajoivat virkamiesten palkkoihin.

Niukkanen ajoi Maalaisliiton keskeisiä puolustuspolitiikan tavoitteita, joita oli useita. Maalaisliiton puolustuspolitiikan keskeisiksi tavoitteiksi – säästäväisyyttä noudattaen – kohosivat 1920-luvun puolivälin tienoilla tietyt erikoiskysymykset, kuten suojeluskuntien aseman vahvistaminen puolustuslaitoksen osana, aluejärjestelmään siirtyminen liikekannallepanossa ja puolustuslaitoksen keskittäminen. Viimemainittu merkitsi myös puolustusministerin aseman vahvistamista. Maalaisliitto halusi myös supistaa laivasto-ohjelmaa, jotta erityisesti maa- ja ilmavoimien kehitys turvattaisiin.

Suomessa oli vuoden 1918 jälkeen otettu käyttöön saksalasien mallin mukainen kaaderimalli. Sen mukaan oli rauhanajan asevelvollisista, palkatusta miehistöstä, alipäällystöstä ja upseeristosta muodostettava kantamuodostelmat eli kaaderit liikekannallepanossa reserviläisistä koottavia joukkomuodostelmia varten. Nämä kaaderit olisi sitten sijoitettava niihin harvoihin keskuspaikkoihin, joissa oli majoitusmahdollisuuksia.
Liikekannallepanon tapahtuessa olisi eräissä tapauksissa täytynyt melkein koko divisioonan reserviläiset kaikkine välineineen kuljettaa ensin pitkiä matkoja rajaseudulta poispäin kaaderin sijaintipaikkaan ja sieltä taas valmiina joukkomuodostelmana takaisin rajalle.

Kannakselainen Juho Niukkanen tuki puolustusrevisionissa sen jäsenen, silloisen majurin, myöhemmin kenraaliluutnantin, Leonard Grandellin aluejärjestelmään tähtääviä ajatuksia. Grandell oli myös käynyt tutustumassa Norjan ja Sveitsin puolustusvoimien järjestelyyn.
Grandellin kanta oli, että Suomessa käyttöönotettu kaaderijärjestelmä oli liikekannallepanoa ja sodan syttymistä ajatellen Suomelle käyttökelvoton. Kaaderijärjestelmän tilalle majuri Grandell suosittikin aluejärjestelmää, joka tarvittaessa takaisi kaaderijärjestelmää paremmin liikekannallepanon onnistumisen sekä mahdollistaisi suojajoukkojen muodostamisen. Tällä kannalla oli myös majuri, myöhempi kenraaliluutnantti Aksel Airo.

Niukkanen työskenteli vuosina 1926-29 kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä sekä valtiovarainministerinä, ja tuolloin hän konkreettisesti käytti saamaansa valtaa. Hän vei omalta osaltaan armeijan uudelleenjärjestelyä päättäväisesti eteenpäin tekemällä valistustyötä valtioneuvoston jäsenenä tai eduskunnan puolustusasiainvaliokunnan puheenjohtajana.
Voi sanoa, että Niukkanen sai aikaan – käyttäen apunaan majuri Grandellia – armeijaan haluamansa aluejärjestelmän. Muistelmissaan Niukkanen myöntääkin rehdisti vakuuttuneensa Grandellin kannasta ja ryhtyneensä sitä sitten poliitikkona ajamaan läpi. Aluejärjestelmää Niukkanen ei myöhemmin ottanut omaksi aikaansaannoksekseen.

Niukkanen näki uuden järjestelmän etuna ennen muuta liikekannallepanon nopeuden. Kankeaan kaaderijärjestelmään verrattuna aluejärjestelmä teki mahdolliseksi toisaalta vahvempien suojajoukkojen käytön heti sodan alkuvaiheessa, toisaalla se loi edellytykset myös varsinaisen kenttäarmeijan joustavammalle siirtämiselle rajaseudulle.
Oli selvää, että Niukkasen vaalipiirissä Karjalassa näille näkökohdille annettiin suuri merkitys. Niinpä maalaisliittolaiset, Niukkanen näkyvimpänä, arvostelivat tavan takaa yleisesikunnan laatimia puolustussuunnitelmia, joissa pääpuolustuslinja oli heidän mielestään sijoitettu liian etäälle rajasta, erityisesti Kannaksella.

Juho Niukkasen puolueessa Maalaisliitossa ja sen kasvavassa eduskuntaryhmässä oli poliittisesti eri suuntiin kurkottavia ryhmittymiä. Puolueessa oli Kyösti Kallion ryhmäkunta, johon kuuluivat 1920-luvulla mm. keskushallituksen puheenjohtaja P.V. Heikkinen sekä puoluesihteerit Lassi Hiekkala ja eräitä puolueen kansanedustajia. Maataloustohtori J.E. Sunilan ryhmäkuntaan puolestaan kerääntyivät monet koulutusta saaneet nuoren polven maatalousmiehet sekä useimmiten puolueen uusilta Etelä- ja Keski-Suomen kannatusalueilta tulleet kansanedustajat.
Niukkanen nousi nopeasti Maalaisliiton johtohenkilöiden joukkoon ja veti omaa linjaansa – tai oikeammin omia linjojaan, jotka vaihtelivat tilanteesta ja ajankohdasta riippuen. Hän kuului eduskuntaryhmässä ”puolueettomiin”, jotka eivät myötäilleet johdonmukaisesti vain joko Kallion tai Sunilan leiriä.

Niukkanen nousi jo 1920-luvulla Maalaisliiton vasemmistoagraarien varsinaiseksi johtajaksi, joka tyylilleen uskollisena pelasi ”kalliolaisten” ja ”sunilalaisten” välimaastossa, ja hän tuli henkilökohtaisesti toimeen sekä Kallion että Sunilan kanssa. Ja kun jompikumpi usein muodosti hallituksen, Niukkanen tyrkytti itsevarmasti itseään kummankin johtamaan koalitioon. Tämä asetelma toikin Niukkaselle monta kertaa vaakamestarin aseman, mihin kirvulainen selvästi pyrkikin.

Ilmiriidaksi puolueen oikeiston ja vasemmiston jännitteet eivät kehittyneet. Vasemmistosiiven johtaja Niukkanen suhtautui eri suuntauksiin varsin käytännöllisesti. Niukkasen poliitikon tyyliin kuului se, että hän mieluummin näytti laskeskelevan erilaisten ratkaisujen ja toimintamallien etuja ja haittoja. Tämä antoi mahdollisuuden tähytä kaiken aikaa ministeripaikkoja myös itselle, ja hyvällä menestyksellä. Ideologiaa Juho Niukkanen ei kovin paljon hehkuttanut.
Kyllä Niukkanenkin silti poliittisia puheita piti. Mikään etevä puhuja hän ei kuitenkaan ollut, kaukana siitä. Itse asiassa, Niukkasen puoluetovereiden arkistoiduista veteraanihaastatteluista käy selvästi ilmi, että Niukkasen puheet kävivät toisinaan myös kuulijakunnan voimille.

Niukkanen ei ollut Maalaisliiton virallinen puheenjohtaja, mutta hänellä alkoi olla vaikutusvaltaa, johon hänen toimintansa nojasi. Maalaisliitto ei vielä 1920- ja 1930-luvulla ollut sellainen puheenjohtajakeskeinen puolue, jossa virallinen puheenjohtaja oli puolueensa selkeä ykkönen, näin puolueessa tapahtui vasta huomattavasti myöhemmin. Valtaa käyttivät ne, jotka ottivat vallan.
Niukkanen otti omintakeisesti valtaa itselleen, tarkkaili päivänpolitiikan tilanteita, puntaroi ei vaihtoehtoja ja iski sitten päättäväisesti ”näin sen on oltava” -asenteellaan. Ja ministerin tehtävät toivat selvästi uutta puhtia Niukkasen parlamentaarikon työhön.

Valtakunnan politiikkaan tulleella Juho Niukkasella alkoi 1920-luvulla jo olla, mistä ponnistaa. Tukena oli myös Karjalalainen sanomalehti Maakansa, jonka hallintoelimissä Niukkanen käytti valtaa. Oli myös erityinen ”Maakansa piiri” – joukko maalaisliittolaisia vaikuttajia ja Niukkasen kannattajia.
Tämä Niukkas-vetoinen Maakansan piiri taktikoi ja pelasi hyvin yhteen, kun käytiin vuoden 1925 presidentinvaaleihin Maalaisliitossa nousi loppuvaiheessa kaksi ehdokasta puolueen presidenttiehdokkaaksi, eduskuntaryhmän vahvoihin vaikuttajiin kuuluva pohjoispohjalainen Niukkasen läheinen työtoveri Kyösti Kallio ja karjalalainen entinen kansanedustaja, tohtori Lauri Kristian Relander, joka aiemmin oli siirtynyt Viipurin läänin maaherraksi.
Karjalan maalaisliittolaisten ääni Maakansa korosti, että Maalaisliiton pitäisi ehdottomasti valita ehdokkaakseen maaherra Relander, koska lopullisessa vaalissa tällä olisi lehden mukaan mahdollisuus saada kalliota paremmin puolelleen myös muiden puolueiden valitsijamiehiä.

Ja Niukkasen hallitsema Maakansan piiri ryhtyi rynnistykseen Relanderin saamiseksi Maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi. Niukkanen oli samoilla linjoilla kun ne kansanedustajakollegat, jotka olivat sitä mieltä, että vaalitaistelu oli käytävä suomalaisuuden merkeissä. Valinta ei saanut olla puolue- vaan henkilökysymys, Toisaalta suomalaisuutta ei tarvinnut alleviivata. Monarkisteja tasavallan kannattaja Niukkanen kavahti.
Niukkasen kriteerejä Maalaisliiton ehdokkaalle oli, että sotaseikkailija tämä ei saanut olla, ja toisena suopeus Suomen pääelinkeinolle maanviljelykselle.

Maalaisliiton eduskuntaryhmän kokouksessa 11.2.1925 ministerin tehtävissäkin jo karaistuntu Juho Niukkanen alusti presidentinvaaleista. Hänen mielestään oli pohdittava, pitäisikö istuvaa presidenttiä K.J. Ståhlbergiä pyytää vielä kerran ehdokkaaksi, vai valittaisiinko ehdokkaaksi ”oma mies”. Kolmas vaihtoehto olisi sitten ulkopuolisen ehdokkaan valitseminen.
Istuvasta presidentistä K.J. Ståhlbergistä Niukkanen totesi: ”Hän on kyllä pätevä, mutta virkamiesten asiassa hän on ollut meitä vastaan ja siinä pysyy, jopa muissakin suhteissa. Näin ollen ei Maalaisliitto saa ottaa aloitetta hänen puoleensa.”
”Virkamiesten asialla” Niukkanen tarkoitti sitä, että istuva presidentti ei ollut ymmärtänyt tukea Maalaisliittoa puolueen pyrkimyksissä vähentää virkamiesten määrää ja suitsia näiden palkkoja.

Kun muut Maalaisliitossa jahkailivat kuukausikaupalla, Maakansa piiri pohjusti Niukkasen johdolla määrätietoisesti maaperää oman maakunnan miehelle Lauri Kristian Relanderille.

Presidentinvaali ratkesi kolmannella kierroksella Kokoomuksen valitsijamiesten tullessa Relanderin kannalle. Suurin ansio Relanderin noususta tasavallan korkeimpaan virkaan lankeaa hänen karjalaisille tukimiehilleen ja erityisesti näiden kärkimiehelle Niukkaselle.
Voi jopa sanoa, että operaation pääarkkitehdiltä Relanderin nostaminen valtionpäämieheksi oli itse asiassa häikäisevä saavutus, niin kaukaa takamatkalta Relander lähti Maalaisliitossa ehdokaskilpailuun. Uroteko vaati ensin oman puolueen poliittisesti painavampien johtajien Kyösti Kallion ja J.E. Sunilan sivuuttamista ja vielä sen lisäksi itse presidentinvaalissa epätavallisten yhteistyökuvioiden luomista. Niukkanen oli itsekin otettu tästä poliittisesta voitosta.

Niukkasen poliittinen ura oli edelleen nousujohteinen. Vuodesta 1927 eteenpäin hän oli – paitsi puolueen varapuheenjohtaja ja säännöllisesti eri ministerin tehtäviä vaihteleva poliittinen vaikuttaja – aika ajoin myös Maalaisliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja. Nyt Niukkanen oli keskeinen vaikuttaja esim. kun puolue oli mukana hallitusneuvotteluissa.

Niukkanen alkoi olla vallan huipulla, mutta pääministeriyttä hän ei vielä ollut saavuttanut. Sitä kohti oli kuitenkin selvää pyrkyä.
Kun Maalaisliiton vahva mies Kyösti Kallio oli huonoissa väleissä presidentti Relanderin kanssa, Niukkanen nosti asemiaan Presidentinlinnan viestinviejänä. Niukkasen mahdollisuuksia paransi myös se, että Kallio oli huonoissa väleissä myös J.E. Sunilan kanssa. Niukkanen saattoi surutta laskeskella, että mitä todennäköisimmin hän yltäisi jossain vaiheessa Maalaisliiton kompromissiehdokkaaksi valtioneuvoston johtoon.
Luonnollisesti myös muilla puolueilla oli oma roolinsa pääministeriä valittaessa, mutta kun Maalaisliitto oli merkittävä puolue vasemmiston ja oikeiston välissä, Niukkanen oli selvässä vaakamestarin asemassa, kun Maalaisliitossa viriteltiin hallituskuvioita. Presidentti Relanderin kutsuessa viestintuojia luokseen eri hallitusten muodostamistilanteissa tasavallan päämies kuuli mielellään Niukkasen mielipiteitä.

Lauri Kristian Relanderin tultua valituksi presidentiksi Juho Niukkanen johti suvereenisti Maalaisliiton eduskuntaryhmää tietäen, että puolueella ja hänellä itsellään oli tärkeä valttikortti – tasavallan presidentti. Kun Relander nimitti vuoden viimeisenä päivänä Kyösti Kallion toisen hallituksen, joka oli vallassa 13.12.1926 saakka, myös Niukkanen tuli hallitukseen, tällä kertaa kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi.

Kallion jälkeen pääministeriksi tuli SDP´n Väinö Tanner, joka oli tehtävässä 17.12.1927 saakka. Tannerin hallituksen aikana eduskunnassa alkoi kiertää entistä voimakkaampana lehdistön levittämä huhu, jonka mukaan juuri Niukkasesta tulisi seuraavan hallituksen ykkösministeri.
Ja totta kai lehdistö tiesi, Niukkanen kun kävi luottamuksellisia keskusteluja eri pääpuolueiden vaikutusvaltaisten toimijoiden kanssa puhelimitse sekä kahden, kolmen tai useampien henkilöisen keskinäisin neuvotteluin. Joku sitten vuoti tiedon sopuleille. Ja kohta sitten koko eduskunta ja muu poliittinen eliitti sai tietoonsa Niukkasen pelit ja tavoitteet.
Sanomalehtiä tarkasti lukeva presidentti Relander hymähti ja piti huhuja Niukkasen pyrkimyksistä pääministeriksi myös Kyösti Kallion kilpailijan J.E. Sunilan levittäminä, jälkimmäinen kun halusi rikkoa Niukkasen ja Kallion välit.

Kallio oli jo ajat sitten oppinut tuntemaan Niukkasen temput ja mukautui siihen, että Kannaksen vaikuttajan varaan hänen ei erityisemmin kannattanut omia suunnitelmiaan rakentaa. Tämän vuoksi miesten välit eivät missään vaiheessa viilentyneet pakkasen puolelle. Kallio antoi Niukkasen huseerata ja pelata politiika vainiolla omalla tavallaan ja toimi itse omalla tavallaan.

Tulevia siirtojaan peilaten presidentti Relander päätyi siihen, ettei kummastakaan – Niukkasesta tai Kalliosta – tulisi pääministeriä Tannerin jälkeen. Lopulta maalaisliittolaisen enemmistöhallituksen pääministeriksi tuli Kallion kiistakumppani J.E. Sunila.
Niukkanen yleni valtiovarainministeriksi, mikä sopi myös pääministeri Sunilalle. Mutta ennen hallituksen muodostamista Niukkanen kävi kovan väännön tasavallan presidentin kanssa.

Pikku hiljaa presidentti Relander oli alkanut suhtautua kriittisesti ”löytäjänsä” Juho Niukkasen otteisiin. Presidentti näki konkreettisesti Niukkasen harjoittaman pelin, jossa tämä lupaili, maanitteli, pelasi monilla korteilla ja toivoi lopulta itsensä kannalta suotuisaa lopputulosta.
Presidentinlinnan isäntä huomasi, että Niukkanen halusi itse pääministeriksi, vaikka puhuikin Sunilan sijaan E.Y. Pehkosesta Maalaisliiton ykkösvaihtoehtona pääministeriksi. Relanderia Niukkasen uhmakas esiintyminen ja puheet alkoivat tapaamisessa ärsyttää. Hän sanoi Niukkaselle suoraan, että pääministerin valinta on presidentin oikeus, josta hän ei missään nimessä tule luopumaan.
Kun Niukkasella oli paljon pelissä, myös hänen sappensa alkoi kiehua ja hän korotti ääntään presidentin edessä. Relander ei antanut periksi, ja tämä tilanne jätti pysyvät jäljet näiden kahden väleihin.

Vaikka haaveet pääministerin paikasta menivätkin yliyrittämisen seurauksena sivu suun, Juho Niukkanen oli ja pysyi tukevasti ministeriputkessa myös 1920-luvun jälkipuoliskolla. Niukkanen oli ensimmäisen kerran valtiovarainministerinä J.E. Sunilan hallituksessa 17.12.1927 – 22.12.1928. Kyösti Kallion kolmannessa hallituksessa 16.8.1929 – 4.7.1930 Niukkanen oli ensimmäisen kerran puolustusministerinä.

Vaikka Niukkanen koulutuspohjansa vuoksi olikin erilainen tapaus valtiovarainministerien katraassa, hän oli sinnikäs ja pänttäsi ensimmäisessä valtiovarainministerin pestissään konkreettisesti valtiotalouden asioita. Pänttäys oli konkreettista, mistä osoituksen vierailulle tulleet Maalaisliiton kansanedustajatoverit löysivät kirvulaisen kontallaan lattialta ympärillään valtiontalouteen liittyviä paperi- ja asiakirjapinoja.

Kommunisminvastaisen kansanliikkeen tunnettu lähtölaukaus ammuttiin viikonvaihteessa 23.-24.11.1929 Lapualla. Juho Niukkaselle oikeistoradikaalien toiminta oli myrkkyä. Toisaalta Niukkanen ei myöskään hyväksynyt vasemmiston vallankumoussuunnitelmia, joten hänen, kuten koko Maalaisliiton, oli suhtauduttava alkaneeseen äärioikeistolaiseen toimintaan kieli keskellä suuta.
Ministeri Juho Niukkasella ei ollut julkista roolia lapuanliikkeen liikehdinnän pohtimisessa. Maan hallituksessa hän seurasi tilannetta puolustusministerin tontilta yhdessä ministeritovereidensa ja pääministeri Kyösti Kallion kanssa.

Lapuanliike alkoi tosissaan haastaa hallitusta. Pääministeri Kallio yritti toteuttaa suhteessa lapuanliikkeeseen taktiikkaa ”Myötäile, varo ja vartioi”. Ilkka-lehden päätoimittaja Artturi Leinonen valitutti itsensä Lapuan toisessa kokouksessa Suomen Lukon puheenjohtajaksi. Sen oli määrä laillisin keinoin taistella kommunismia vastaan, mikä olikin maalaisliittolaisen pääministerin mieleen.
Pian Suomen Lukko joutui sivuraiteelle radikaalien käydessä kommunistien kimppuun konkreettisestikin. Lapuanliike ryhtyi sanelemaan hallituskelle, miten pitäisi toimia. Liikkeen jäsenet aloittivat kommunistien kaappaukset ja kyyditykset. Tässä yhteydessä kommunisteja pahoinpideltiin, pahimmillaan jopa hengiltä.

Lapuanliikkeestä tuli uhka demokratialle ja ”parlamenttarismille”, kuten puolustusministeri Niukkanen puheissaan kotiseudullaan Kannaksella pitämissään oikeistoradikalisminvastaisissa puheissaan kiteytti. Vuoden 1930 kesäkuun viimeisellä viikolla oltiin tilanteessa, jossa maassa oli käytännssä kaksi kilpailevaa valtakeskusta.
Pääministeri Kyösti Kallion hallitus seurasi huolestuneena, miten lapuanliikkeen johto ryhtyi epävirallisiin hallitusneuvotteluihin pääministeriehdokkaiksi valitsemiensa oikeistopoliitikkojen kanssa. Hallitus, jossa Niukkanen oli puolustusministerinä, ilmoitti, että maan kommunistilehdistö oli vastoin lakia pakko lakkauttaa tilanteen rauhoittamiseksi. Kirjapainot oli laittomasti suljettava, koska kommunisminvastainen joukkotoiminta oli temmannut mukaansa ”siksi valtavia joukkoja”, että poliisitoimin olisi ollut mahdotonta väkivaltaa estää.
Hallitus ilmoitti torjuvansa lapualaisten hyökkäyksen valtiojärjestystä vastaan ja lupasi suitsia kommunistien toimintaa lainsäädäntöä muuttamalla. Heinäkuun alussa eduskunnan hyväksyttäväksi jätettiin kommunistien julkisen toiminnan lopettamista tarkoittavat lakiesitykset, joita hallitus piti ”olojen rauhallista kehittämistä silmällä pitäen välttämättöminä”.

Maa oli ajautunut kaaoksen, ja lopulta Kyösti kallion hallitus joutui jättämään eronpyyntönsä 2.7.1930. Uuden hallituksen henkilökaavailuissa olivat aluksi mukana kaikki Maalaisliiton kärkimiehet Kallio, Sunila, Niukkanen ja Tyko Reinikka. Tilanteen vakavuus näkyi siinä, että nämä selvästi 1920-luvun ”eduskuntaketuiksi” leimautuneet henkilöt täytyi pian pudottaa laskuista lapuanliikkeen luottamuksen säilyttämiseksi. Toisaalta lapualaisillekaan ei voinut myöntää liian selvää valta-asemaa, vaikka liike lopulta luopuikin johtomiestensä saamisesta hallitukseen.
Niukkanen kuului niihin, joita lapuanliike ei hyväksynyt puolustusministerin liikkeeseen kohdistaman tiukan antagonismin takia. Näin ollen ei ollut ylläts, että Niukkanen ei tulltu nimitetyksi kokoomuslaisen Pehr Evind Svinufvudin hallitukseen, joka oli vallassa 4.7.1930 – 21.3.1931 välisen ajan. Myös lapuanliikkeelle Svinhufvud sen sijaan tarjosi mahdollisuutta osallistua hallitukseen, mutta liike kieltäytyi.

Niukkanen halusi kaataa hallituksen mahdollisimman pian. Hän kritisoi voimallisesti sekä hallitusta että lapuanliikettä. Niukkasen kritiikki oli niin voimallista, että lapuanliikkeen sanomalehdissä Kirvun miestä alettiin parjata poikkeuksellisen suorasukaisesti.

Kommunistisen toiminnan estävät kommunistilait eivät menneet eduskunnassa läpi vaaditulla tavalla heinäkuussa, mikä osaltaan villitsi lapuanliikettä. Edessä olivat eduskuntavaalit, ja oikeistoradikaalit kävivät omaa vaalitaisteluaan poikkeuksellisin keinoin. Painostus alkoi yhä enemmän kohdistua myös Maalaisliiton lapualaisvastaisiin.

Tultuaan valituksi presidentiksi Lauri Kristian Relander etääntyi poliittisista puolueista, ja kuuden vuoden aikana uudelleenvalintatilanteessa hän ei enää ollut yksiselitteisesti edes oman puolueensa Maalaisliiton ehdoton suosikki. Omia siirtojaan miettiessään Niukkanen pohdiskeli, kannattiko hänen omien tavoitteittensa kannalta ylipäänsä enää tukea Relanderia.
Lapuanliike masinoi talonpoikaismarssin Helsinkiin 7.7.1930. Presidentti Relander, pääministeri Svinhufvud ja maan muu poliittinen johto ottivat vastaan talonpoikaismarssin keulakuvat, lapuanliikkeen johtomiehet Vihtori Kosolan ja Vihtori Herttuan Helsingin Senaatintorilla. Relanderin ystävällismieliset sanat Kosolalle ja muu lapuanliikkeen myötäily katsottiin sopimattomaksi presidentille. Eikä Niukkanen muutenkaan katsonut hyvällä tätä presidentin kaveeraamista lapuanliikkeen johdon kanssa Suurkirkon edessä.
Voi sanoa, että syksyllä 1930 Niukkasen oli vaikea tukea Viipurin läänin paikalta Presidentinlinnaan siirtyneen Relanderin uudelleenvalintaa. Poliittisena toimijana Nikkanen myös arvioi, mitä hän saavuttaisi nostamalla Relanderia uudelleen. Toisaalta Niukkanen piti kuitenkin kaikki kortit valmiina – kun ei pääministerin paikka tullut Relanderin avulla, avautuisiko se jonkun toisen presidentin avulla?

Maalaisliiton Karjalan alueen piirit tekivät päätöksen Relanderin tukemisesta jatkokaudelle, samoin sanomalehti Maakansa, jonka hallinnossa Niukkanen oli keskeisesti mukana. Niukkanen oli kuulolla ja katsoi, mihin tilanne Relanderin osalta johtaisi.
Presidentti Relander halusi uudelleen Maalaisliiton ehdokkaaksi ja alkoi pommittaa Niukkasta puhelinsoitoillaan kuulostellen puolueen keskeisten vaikuttajien ja eduskuntaryhmän mielialoja, jotka Kirvun mies hyvin tunsi. Mutta Relanderin suhteen Niukkasen peukalo osoitti alaspäin. Lopulta Niukkanen ei tukenut Relanderia edes Maalaisliiton presidenttiehdokkaaksi.

Lopulta Niukkanen alkoi arvioida Maalaisliiton muden johtavien politikkojen edellytyksiä puolueen presidenttiehdokkaaksi. Kävikö Niukkasen mielessä ajatus ryhtyä itse ehdokkaaksi? Mitkään asiakirjat eivät tätä tue, ja Niukkanenhan olisi ollut täysin mahdoton lapuanliikkeen johdolle. Nyt tarvittiin maahan sellainen oikeistolainen presidentti, joka kelpaisi myös lapuanliikkeelle, muuten olisi odotettavissa väkivaltaisuuksia. Esimerkiksi pääministeri Svinhufvudilla saattaisi presidenttinä olla rauhoittava vaikutus.

Maalaisliitolle vuoden 1931 presidentinvaalit olivat vaikea kysymys, koska puolueessa oli vahvoja poliitikkoja. Presidenttiehdokkuus kiinnosti erityisesti kahta henkilöä, Kyösti Kalliota ja hänen kovaa kiistakumppaniaan J.E. Sunilaa. Niukkanen päätyi lopulta kannattamaan Kalliota.
Vuoden 1930 tapahtumien pyörteissä tekemiensä ratkaisujen ja esiintymisten seurauksena Lauri Kristian Relanderin oli nieltävä se tosiasia, että hänelle epämieluisa Kyösti kallio oli puoluekokouksen päätöksellä lopullisesti Maalaisliiton virallinen presidenttiehdokas.

Ennen valitsijamiesvaaleja tilanne oli Maalaisliitossa kuitenkin sikäli auki, että myös Relanderille löytyi edelleen kannatusta, ja tähän istuva presidentti tarrasi. Esim. Niukkasen hallitsemassa Maakansassa Maalaisliiton valitsijamiesehdokkaina olleet Relanderin tukimiehet ilmoittivat tammikuussa 1931 äänestävänsä puoluekokouksen päätöksen vastaisesti Relanderia, jos tällä katsotaan olevan valitsijamieskokouksessa läpimenon mahdollisuudet. Tämän vuoksi Relander uskoi vielä, että presidentinvaalien kolmannella kierroksella hänellä saattaisi olla mahdollisuuksia nousta esille ja voittoon.
Relander soitteli päivittäin Niukkaselle, joka kuunteli ja ylläpiti toiveikkuutta istuvassa presidentissä. Erään kerran puhelimen soidessa Niukkanen oli kylvyssä, ja paikalla ollut Artturi Leinonen vastasi. Relander ei huomannut, ettei langan toisesa päässä ollutkaan Niukkanen itse, vaan alkoi jälleen tarinoida. Leinoselle selvisi konkreettisesti, mitä poliittisia pelejä Niukkasella oli meneillään.
Kun Niukkanen aikanaan putkahti kylpyhuoneesta pyyhe lanteillaan, kiukustunut Leinonen murahti: ”Siellä on Relander ja keskustele nyt hänen kanssaan, minä kuuntelen.” Pelimies Niukkanen hämmentyi köhäisi muutaman kerran kämmeneensä ja tervehti lyhyesti Relanderia todeten, että siinä oli nyt muuan vieras mies, soitellaan myöhemmin.
Kiukustuneen Leinosen mukaan puhelu osoitti, että Niukkanen oli neuvotellut Relanderin kanssa tämän ehdokkuuden nostamisesta esiin ensimmäisen äänestyksen jälkeen. Hän uhkasi paljastaa Niukkasen tempun muille puolueen valitsijamiehille, ellei tämä seuraavana päivänä asettuisi puolueen sopimalle kannalle, eli että Kalliota äänestettäisiin niin pitkään kuin mahdollista.
Niukkasella piti pokka. Hn vain totesi, että jotakinhan piti Relanderille vastata, kun presidentti kymmenenkin kertaa päivässä soittelee. Joka tapauksessahan Relander oli nyt jo pelistä poissa.

Lauri Kristian Relanderista ei tullut mustaa hevosta ja myös Kyösti Kallion mahdollisuudet menivät jo ensimmäisessä äänestyksessä. Ennen viimeistä äänestystä Leinonen ja Niukkanen vaihtoivat ehdokasta ja painostivat rajusti, jotta kaikki Maalaisliiton valitsijamiehet äänestäisivät K.J. Ståhlbergin sijaan P.E. Svinhufvudia. Kalliolainen Leinonen oli aiemmin päätynyt Svinhufvudiin, ellei Kallio saa tarpeeksi kannatusta. Myös Niukkanen teki äkkikäännöksen ja päätyi Svinhufvudiin. Hänellä oli tapana mennä sen puolelle, joka todennäköisesti voittaisi.
Kolmannessa äänestyksessä Svinhufvud voitti Ståhlbergin täpärästi äänin 151 – 149. Eri vaihtoehdoilla pelannut Niukkanen oli voittaneen kannan puolella.

Lapuanliike vaikutti rauhoittuneen presidentinvaalin jälkeen. Presidentiksi oli valittu äärioikeistonkin hyväksymä Pehr Evind Svinhufvud.
Relander oli luopunut virastaan pettyneenä. Hänen ja Niukkasen välit olivat viileät eivätkä koskaan enää lämmenneet. Jos nämä kaksi karjalaistaustaista miestä osuivat johonkin samaan tilaisuuteen, he istuivat mahdollisimman kaukana toisistaan.

Mäntsälän kapinan aikana Niukkanen toimi J.E. Sunilan toisessa hallituksessa kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä. Tapahtumien keskipisteessä Mäntsälässä Niukkanen ei tapahtumien aikana ollut, mutta hänen roolinsa kuitenkin korostui pääministeri Sunilan ollen sairaana juuri tuolla viikolla, virkaa tekevän pääministerin virka kun oli siirtynyt Niukkaselle.
Presidentti Svinhufvud piti radiossa puheen, jossa kehotti kapinapaikalla Mäntsälässä olevia suojeluskuntalaisia palaamaan kotiin. Hän myös lupasi, ettei kapinaan hairahtuneita rivimiehiä rangaistaisi. Niukkanen on väittänyt jälkeenpäin olleensa mukaan valmistelemassa presidentin puhetta, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole.
Niukkasen keskeinen rooli vt. pääministerinä näkyi, kun Mäntsälän kapinaa käsiteltiin eduskunnassa 9.-10.3.1932 hallituksen tiedonannon perusteella. Tiedonannon oli allekirjoittanut vt. pääministeri Niukkanen. Hallitus oli sitä mieltä, että Mäntsälän tapaus oli seurausta niistä vallankumoukseen tähtäävistä suunnitelmista, joita tietyissä piireissä oli salaa valmisteltu. Niukkasen kynänjälki näkyi tässä hallituksen tiedonannossa. Eduskuntakäsittelyssä Niukkanen tuomitsi kapinan kovin sanoin.

Oikeiston huuto ”Kukistakaa puoluevalta” kuulosti Niukkasen korvissa samalta kuin ”Valta pois Maalaisliitolta”. Siksi Niukkanen ryhtyi ajamaan päättäväisesti hanketta, joka olisi tehnyt demokraattisesti toimivasta Maalaisliitosta myös sotilaallisesti johdetun organisaation, jonka koko maahan levittäytyvät kaaderit tarvittaessa pystyisivät kukistamaan mahdolliset äärioikeistolaiset hyökkäykset kivääreillä eli sotilaallisesti. Maalaisliitto oli organisoitava niin hyvin, että puolue ja sen takana oleva Suomen talonpoikasluokka pystyisivät milloin tahansa toimimaan kuin ensiluokkainen poliittinen taistelujärjestö.
Niukkanen siis tunsi vetoa sellaiseen Maalaisliittoon, joka olisi tehokas, kiinteä, keskitetty, kurinalainen ja puolisotilaallinen. Poliittiset kriisit olivat kirkastaneet Niukkaselle, että vanha maalaisliittolainen kansanliikepuolue ei enää riittänyt vastaamaan oikeistoradikalismin haasteeseen. Aika oli Kannaksen miehen mielestä kova ja vaati demokratian itsepuolustusta muutenkin kuin sanan voimalla ja äänestyslipuin.

Niukkanen näytti luottavan siihen, ettei uusi sotilaallinen maalaisliittolainen taistelujärjestö luisuisi sekin joissain oloissa vääriin, epädemokraattisiin tai jopa diktatuurisiin käsiin. Hän ilmeisesti luotti puolueensa kansanvaltaiseen luonteeseen. Maalaisliitolla oli Niukkasen mielestä parhaat mahdollisuudet ”muodostua hallitsevaksi puolueeksi, jonka valtaa mikään mahti ei voi järkyttää”.
Maalaisliiton mahdollisuuksia lisäsi se, että puolue oli Niukkasen mielestä sisäisesti riittävän ehyt. Toki puolueen piti ensin kasvaa suurimmaksi puolueeksi, koota kannattajikseen kansan pääväestö ja samalla kansan vakavin, uutterin ja isänmaallisin osa sekä saavuttaa eduskunnassa enemmistö. Jos Maalaisliitto ei tähän pystyisi, niin Niukkasen mukaan ”vähitellen asiat tässä maassa kulkevat kohti sekasortoa…”

Ilmeisesti kansnaedustaja Juho Niukkanen oli tehnyt hahmotelmiaan niin euforisessa tilassa, ettei huomannut lainkaan pohtia, mitä muissa puolueissa ajateltaisiin Maalaisliiton diktatuurista, johon ehdotus olisi vääjäämättä johtanut. Tässä Mikkilä ottaisi huomioon ajankohdan. Niukkanen oli ollut peloissaan – vaikkei sitä myöntänytkään – Mäntsälän kapinan aikoihin ja jo aiemminin oikeiston uhatessa maan demokraattista ja poliittista järjestelmää. Tämän seurauksena Niukkanen sitten pohti oman puolueensa mahdollisuuksia – tosin yksipuolisesti – olla rauhallisen poliittisen menon takaaja.

Jatkuu…

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Hetki lyö
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Best, Nicholas: Viisi päivää jotka vavisuttvat Eurooppaa
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset

Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Doyle, Arthur Conan: Haudantakainen elämä
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, jan: Uusien ideoiden Suomi
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta

Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
Herpen, Marcel H van: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Hovi, Tuomas: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Huber, Florian: Lupaathan tappaa itsesi
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Illies, Florian: Rakkautta vihan aikaan
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen

Kajo, Markus: Kettusen kirja
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous

Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korkki, Jari: Kohti liittokuntaa – Antti Kaikkonen ja Suomen puolustuksen uusi asento
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Lenkillä mietittyä
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti

Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Smittenin murha
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin

Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Math Mathonwynpoika
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Olsen, Gregg: Äitimme oli sarjamurhaaja
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa

Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Juha: Synnyin Talvisotaan
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kunnan ja vähän muittenkin kanssa elämässä ja tekemässä
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel

Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sadinmaa, Kai: 10 käskyä kirkolle
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt

Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Silver, Minna: Tutankhamonin salaisuudet
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Sydow, Max von: Kirppusirkus
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari

Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Uusma, Bea: Naparetki
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Kriisien keskellä
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen

Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin