Kirjat, päivitys 25.1.
Ja sitten viimeinen näiden vaalien ehdokasesittely, tällä kertaa Karo Hämäläisen ja Alexander Stubbin teos Alex. Vaalien ensimmäisen kierroksen jälkeen on tarkoitus jatkaa aivan toisella aiheella, ellei sitten Li Tai Sari yllätä. Luonnollisesti, jos jompi kumpi pääsisi toiselle kierrokselle, jostain hatusta pitäisi taikoa jotain henkilöön liittyvää kirjallisuutta. Mutta jos nyt kuitenkin uskaltaisi ilmoittaa, että seuraavaksi olisi tarkoitus ottaa taas kirjallisuutta kepulaisilta, jos kuun vaihteen tienoilla saisi esitellyksi Juha Kuisman ja Matti Mäkelän teoksen Kylien tulevaisuus.
Ja mukana vielä tämän päivityksen ajan koko ehdokaslistan linkitys.
—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–
Vaalikuukauden Vaihtoehto III
Alexander Stubb ja Karo Hämäläinen: Alex
Otava 2017
312 sivua
Ja sitten viimeinen kirja näiden presidentinvaalien ehdokkaisiin liittyen. Alexander Stubb vaihtoi kaksi vuosikymmentä sitten akateemisemmat tehtävänsä politiikkaan, kävi läpi tärkeimpiä kansallisia poliittisia tehtäviä pääministeriyteen saakka ja siirtyi sitten elämässään eteenpäin. Mutta nyt Alexander kuulee jälleen isänmaan kutsun, joten käydään läpi ehdokkaan toimittaja-kirjailija Karo Hämäläisen kanssa kirjoittama elämäkertateos Alex.
Aprillipäivänä vuonna 1968 Alexin äidillä oli rankka urakka. Kolmentoista tunnin punnerruksen jälkeen maailmaan ilmaantui 5,5-kiloinen pallero. Söpöysvaroitukseen ei ollut aihetta, buddhapatsasta muistuttava taapero oli ”Naistenklinikan painavin lapsi kahteenkymmeneen vuoteen”.
Isä soitti ikionnellisena kavereilleen. Jotka lapsen painon kuultuaan arvelivat, että kyseessä oli aprillipila.
Isän nimi oli Göran ja äidin isän nimi Kai, joten lapsen nimeksi annettiin Cai-Göran Alexander Stubb. Alexander alleviivattuna.
Alex sai myös veljen. Nixu on melkein päivälleen kaksi vuotta Alexia nuorempi. Ja on aina ollut Alexia fiksumpi ja rauhallisempi, mihin ei Alexin mukaan tosin paljon vaadita.
Eräänä elokuun päivänä vuonna 1975 satoi kaatamalla. Alex seisoi parakkikoulun edessä ja mietti, että tuonne pitäisi mennä. Jännittihän se.
Kun Alex ja kaverit pääsivät koulusta kotiin, he vetivät heti hokkarit, lenkkarit tai nappikset jalkaan ja menivät pelaamaan. Alex ei muista tehneensä pahemmin läksyjä, mutta alkuvaiheessa hän oli hyvä matematiikassa ja erityisesti kielissä. Kieliopista hän ei mitään ymmärtänyt, mutta ei se vauhtia hidastanut. Det funkar.
Neljännen luokan puolivälissä Alex vaihtoi ruotsinkieliseen kouluun. Syy siihen ei ollut erityisen akateeminen: hänen oikea laitahyökkääjänsä Martin Palm kävi Munksnäs Lågstadieta ja Alex tuumiskeli, että lätkäjätkät voisivat hioa paremmin taktiikkaa, jos olisivat samalla luokalla.
Yläasteella Alex oli epävarma ja samalla ylitsevuotavan itsevarma. Hänellä oli jatkuva tarve todistaa jotain. Todistuskeino oli urheilu.
Sitä Alex ei ole koskaan tiennyt, mistä epävarmuus kumpusi. Ehkä se liittyi osittain kaksijakoiseen identiteettiin, Alex ei ollut suomenkielinen, mutta ei myöskään ruotsinkielinen. Hän halusi kuulua johonkin, mutta ei loppujen lopuksi kuulunut mihinkään. Hän oli jollain tavalla juureton ja siksi rauhaton. Hän janosi hyväksyntää.
Nuorena Alexander oli Tico. Äiti, Mamma, oli lempinimen keksinyt. Mutta kukaan ei tiennyt, mistä se tuli. Alexanderista tuli Alex vasta kun hän työskenteli harjoittelijana Suomen suurlähetystössä Washingtonissa. Siellä Tico kuulosti liian meksikolaiselta.
Ulkoministerikauden alussa Helsingin Sanomien NYT-liite halusi tehdä Alexista henkilöjutun. Alex on aina pyrkinyt suojelemaan yksityisyyttään ja perhettään, joten hän kieltäytyi yhteistyöstä. Jolloin NYT lähti soittelemaan ympäriinsä kaikille, jotka olivat jollain tavalla olleet tekemisissä Alexin kanssa. Ja kun riittävän pitkään kaivoivat, kokivat vihdoin jotain myös löytäneensä. Kertoivat isoilla otsikoilla Alexin olleen koulukiusaaja.
Alex tietää, että joskus on tullut sanottua harkitsemattomasti ja turhan pahasti, ja ymmärtää, että toisesta sellainen on tuntunut pahalta. Ja kyllähän sellainen kiusaamista on, ei hän väitteestä irti halua kiemurrella.
Mutta sen Alex haluaa saada yleisön tietoon, että järjestelmällisesti ei ole ketään kiusannut, eikä tahallisesti ole halunnut pahoittaa kenenkään mieltä. Rapatessa vain on roiskunut ilman pahoja aikeita tai tarkoituksia. NYT-liitteen jutusta saa valitettavasti sen käsityksen, että Alex olisi ilkeyttään toisia kiusannut.
Lisäksi myöhemmin on esitetty väite, että Alex olisi kiusannut näkövammaista luokkakaveriaan. Sen väitteen Alex haluaa kumota täysin perättömänä – he olivat keskenään kavereita. Kaveria kylä kiusattiin ja Alex oli mukana kahinoissa, mutta puolustamassa tätä, ei kiusaamassa.
Alexin lapsuus ja nuoruus olivat onnellista aikaa, mutta oli seillä valon lisäksi myös varjoja. Äiti sairastui 1970-luvun loppupuolella epilepsiaan. Alexin nuoruuden traumaattisin kokemus oli olla todistamassa äidin ensimmäistä epilepsiakohtausta. Alex näkee edelleen tyhjän katseen, kouristukset, ambulanssimiehet, saraalan, lääkärit ja isoisän, joka yrittää saada äitiin kontaktin.
Mamma, mitä tapahtuu?
Pieni Alex ei ymmärtänyt. Hän pelkäsi.
Noihin aikoihin epilepsialääkitys oli rajua. Se vaikutti mielialoihin ja söi hitaasti mutta varamasti äidin aina iloista persoonaa. Hymyilevä ja kannustava äiti muuttui. Koko perhe sopeutui. Rankinta se varmaankin oli isälle, joka hoiti äitiä loppuun saakka.
Alex on kuitenkin iloinen, että viimeisten vuosien muistisairaudestaan huolimatta Mamma näki poikiensa varttuvan. Ja ehti nähdä kaikki uusi lastenlastaan.
Alex lähti opiskelemaan ulkomaille. Hän päätyi Furman Universityyn. Veli oli ollut vaihto-oppilaana perheessä, jonka isä Bill Lavery toimi Furmanissa Venäjån historian professorina.
Alex oli käynyt moikkaamassa Nixua ja samalla tutustunut kouluun. Hän piti näkemästään. Syy ei ollut tyystin akateeminen, siellä pääsi pelaamaan golfia vuoden ympäri.
Heti ensimmäisen kansainvälisen politiikan tunnin jälkeen Alex tiesi löytäneensä juttunsa. Eikä alan opiskelua olisi vointu ajoittaa paremmin. Tuolloin elettiin muutoksen aikaa, toivon hetkeä. Berliinin muuri murtui, rautaesirippua purettiin, Neuvostoliitto romahti, Nelson Mandela vapautettiin.
Eniten Alexiin Furmanissa vaikutti Brent Nelsen. Ensimmäiseen Brentin vetämälle kurssille Alex osallistui syksyllä 1990 ja se käsitteli euroopan yhdentymistä. Alexille tuli kurssilla vahva tunne, että tämä oli juuri se, mitä Suomi tarvitsee. Se oli menoa – eikä paluulippua ole vielä näkynyt.
Brentin kursseilla käytiin läpi Euroopan yhdentymisen historia. Alexin mieleen piirtyi ajatus siitä, että kansallisvaltiot olivat sotaisia ja yhteistyö on rauhan pilari. Koska kansallinen itsekkyys oli tuhoisaa, integraatio oli positiivinen asia.
Furmanissa Alexista tuli kolmen pointin kaveri. Hän kirjoitti kaikki koevastaukset kuten nykyisin pitää luennot: ensin intro, sitten kolme pointtia ja lopuksi yhteenveto. Aina samalla tavalla.
Alex ei koskaan lue paperista, yleisön vähättelyähän sellainen on. Kaiketi jokainen meistä osaa lukea, joten miksi valmiiksi krírjoitettu teksti pitäisi kuunnella. Myöskään PowerPointia Alex ei voi sietää, varsinkaan, kun niitä on liikaa ja niitä käytetään väärin.
Alexin valmistuminen oli vanhemmille suuri hetki. eikä vain siksi, että Alex voitti kaikki palkinnot, vaan sen takia, että äiti ei ollut koskaan valmistunut ja isä oli lopettanut koulunkäynnin 16-vuotiaana.
Alex on kiitollinen vanhempiensa kärsivällisyydestä. Hän arvelee, että joinakin hetkinä usko meinasi loppua.
Alexilta kysytään usein, miksi hän on niin britti- ja amerikkamyönteinen sekä miksi hän uskoo vapauteen ja liberalismiin. No, siitähän se johtuu, että aivoportit avautuivat Furmanissa, sieltä tuli vakaumus ja usko liberaaliin demokratiaan, markkinatalouteen ja globalisaatioon. Jos hän olisi opiskellut vaikkapa Venäjällä, hänen maailmankuvansa saattaisi hyvinkin olla toisenlainen.
Alex jatkoi opintojaan, ensin Pariisissa, sitten Belgian Bruggessa, College of Europessa. Hän arveli sen olevan hieno paikka perehtyä EU´n syövereihin.
Ensimmäisenä aamuna aamupalahuoneessa Alex iski silmänsä erääseen kaunottareen, lyöttäytyi samaan pöytään ja alkoi jutella. Kävi ilmi, että toinen on brittijuristi. Ja Alex sai tietää myös tytön nimen: Suzanne Innes.
Alex ihastui ensi silmäyksellä, mutta Suzanne ei tuota ensitapaamista edes muista. Hänen ensimmäinen muistikuvansa Alexista sijoittuu yliopiston avajaistilaisuuteen. Alexille oli jäänyt amerikkalaisen yliopistonörtin levy päälle ja asu oli sen mukainen: tumma puku, sininen paita ja mirri kaulassa. Suzanne kommentoi: ”I like your bowtie!”
Myöhemmin Alex ymmärsi, että kyseessä oli silkka sarkasmi. Suzannen mielestä mirri kaulassa oli karsea. Ja sitähän se oli.
Alex soitti heti ensimmäisellä tai toisella opiskeluviikolla sälle ja kertoi, että siellä oli tyttö, josta hän piti, mutta tällä oli poikakaveri Englannissa.
Täysin vastoin luonnettaan Alex oli kerrankin elämässään kärsivällinen. Pari kuukautta myöhemmin hän soitti taas isälle ja kertoi: ”Nyt sillä tytöllä ei enää ole poikakaveria Englannissa. Me olemme yhdessä.”
Porukassa oli brittejä, ranskalaisia, itävaltalaisia, saksalaisia, ja yksi jenkki, kolmikymppinen Valerie Plame. Alex kaverustui lukuryhmissä Valerien kanssa, ja he ottivat monia samoja kursseja. Valerie tutnui pitään siitä, että Alex oli opiskellut Yhdysvalloissa.
Valerien tausta tuntui hieman oudolta. Hän kertoi olevansa amerikkalainen diplomaatti, olleensa viimeksi Ateenassa ja anoneensa opiskelupaikkaa Bruggessa, jossa opiskeli diplomaatin palkalla. Hän ei puhunut erityisen hyvää ranskaa. Silti hän pääsi aina jotenkin tenteistä läpi.
Alex piti Valerien kanssa opintojen jälkeen yhteyttä. Vuosittain tuli kirjeitä ja kortteja, kuulumisia vaihdettiin niin kuin nyt tuttavat vaihtavat. Kun Emilie syntyi, Valerie lähetti kauniin keraamisen valokuvakehyksen, jossa komeili vastasyntyneen nimi ja syntymäpäivä. Ei siinäkään niin ihmeellistä ollut, siitäkään huolimatta, etteivät olleet tavanneet moneen vuoteen.
Valerie oli mennyt naimisiin Joe Wilson -nimisen demokraatin kanssa. Wilson oli arvostettu kehotysapuasiantuntija, joka kritisoi vuoden 2003 Irakin sodan perusteita. Hänen mukaansa todistusaineisto oli liian heikkoa eikä Yhdysvaltojen republikaanihallinnon piätisi missään tapauksessa hyökätä Irakiin.
Silloin joku republikaani päätti paljastaa Wilsonin vaimon. Hän kertoi, että Valerie oli CIA´n agentti.
Sen jälkeen Valerie ei ole ollut yhteydessä Alexiin. CIA´n kunniaksi Alex tahtoo kuitenkin mainita, että hyviä agentteja sillä on: heti iski hampaansa kaveriin, josta tulisi myöhemmin Suomen pääministeri.
Alex oli alkanut seurustella Suzannen kanssa ja pyysi tätä joulutauolla Suomeen tapaamaan Stubbin sukua ja kavereita. Se oli dorkan kaveriporukan idea, että uusivuosi vietetään Ikaalisten kylpylässä. Osa kamuista kuului Hankenissa perustettuun rap-bändiin, jonka nimi oli Pumpa på. Ne vetivät suomenruotsalaista rappia huumorimeiningillä ja olivat varsinkin Ruotsissa todella suosittuja. Yhden biisin nimi oli Provocera Mera. Ja sitähän tehtiin.
Ikaalisten kylpylän hotelli oli rakennettu 1970-luvulla, ja sille kymmenluvulle pömpeli oli myös jäänyt. Kylpyosastolla järjestettiin kuntoutuksia, illanvietto humppameiningillä. Asiakaskunta keski-iältään siinä 60-70 vuotta.
Suzanne sinnitteli loppuun asti. Läpäisi ensimmäisen testin.
Kun tammi-helmikuun vaihteesa tuli opiskelutauko, Alex matkusti vuorostaan tutustumaan Suzannen vanhempiin. Nämä asuivat omakoititalossa. Englannissa kun oltiin, kaikista nurkista veti ja suihkusta tuli neljä pisaraa puolessa minuutissa. Tapeteissa oli ruusuja, muutamissa huoneissa kokolattiamatto – missä ei ollut, siellä kuljettiin töppöset jalassa. Eli oikein kodikas ja normaali englantilainen koit.
Solihull sijaitsee Keksi-Englannissa, vähän Birminghamin ulkopuolella. Hyvinvoiva keskiaikainen parinsadantuhannen asukkaan kaupunki, jossa on ostoskeskukset ja perinteiset palvelut. Huomattavasti Birminghamia pienempi sekä siistimpi ja pittoreskimpi. Ei ”mikään Leeds tai Leicester, vaan vähän kuin Englannin Hämeenlinna”.
Alex käväisi kesätöissä Suomessa. Pääsi ulkoministeriöön osastosihteerin vakanssilla. Oli outolintu: ei virkamies, ei myöskään poliittinen avustaja
Syksylä 1995 Alex pääsi ensimmäistä kertaa muistiinpanojen tekijäksi reflektioryhmän kokoukseen. Kokous järjestettiin Brysselissä, legendaarisessa Justus Lipsius -rakennuksen huoneessa 50.4. Se oli Alexin ensimmäinen kerta EU-neuvotteluhuoneessa. Hän koki olevansa Euroopan politiikan ytimessä, josta oli lukenut ja kirjoittanut teorioita.
Aikanaan Alex sai väitöskirjansa valmiiksi. Se käsitteli EU-neuvotteluja ja joustavaa yhdentymistä eli käytäntöä ja teoriaa. Lopulta siitä tuli hyvä kokonaisuus, paljon siteerattu väitöskirja, jota käytetään edelleen sekä neuvotteluja että Euroopan integraatiota käsittelevissä tutkimuksissa.
Keskustelu joustavasta yhdentymisestä nousee aina pintaan, kun tapetilla on euro, ulkopolitiikka, vapaa liikkuminen, laajentuminen ja rettelöivät jäsenmaat. Jokin niistä aiheista on aina läsnä.
Väitöstilaisuus meni hyvin. Alex oli onnellinen filosofian tohtori, kun hän palaili kotiin Brysseliin, jonne hän ja Suzanne olivat jokin aika aiemmin muuttaneet.
Samalla Alex oli siirtynyt henkisesti jo seuraavaan vaiheeseen. Se on hänen tapansa, aina annetaan kaikki ja sitten mennään johonkin muuhun
Alex tiesi, että akateeminen ura jäisi nyt toitstaiseksi. Hänestä tulisi taas virkamies.
Ulkoministeriön tietoturvapäällikkö oli päättänyt evätä virkamiehiltä oikeuden käyttää etäpäätettä, koska katsoi sen olevan tietoturvariski. Siitä syystä neuvottelupäivän jälkeen virkamiesten piti aina mennä edustustoon naputtamaan raportit.
Virkamiehillä oli 24 tunnin raportointisääntö, eli raportit piti toimittaa eteenpäin vuorokauden sisällä. Alex muutti sen 24 minuutiksi. Hän otti Hewlett-Packardinsa mukaan kokouksiin, kirjoitti suodattamatta ydinkohtia ransklaisilla viivoilla, tallensi tiedoston tikulle ja antoi sen sihteerille. Sihteeri vei tikun Suomen delegaation huoneeseen ja lähetti sähköpostilla Suomeen. Helsingissä tiedettiin reaaliajassa, miten neuvottelut mistäkin kysymyksestä etenivät.
Eivät ne raportit mitään kaunista proosaa olleet, mutta saipahan nopeasti kuvan siitä, missä mentiin. Tuolloin elettiin siis vuotta 1999.
Antti Satulin Alex mainitsee olleen edustuston – ja oikeastaan koko Suomen EU-politiikan – kokoava voima. Antti ei koskaan puhunut EU-edustustosta ulkoministeriön edustustona, vaan koko Suomen edustustona. Hän otti aina koko joukon haltuun. Matkusti joka torstai-ilta Suomeen ja meni perjentaiaamuna kello kahdeksaksi EU-ministerivaliokuntaan viemään järjen äänen Helsinkiin.
Antti oli samalla Alexin mentori. Opetti paljon EU´n käytännöstä ja diplomatiasta. Hänellä oli uskomaton kapasiteetti omaksua yksityiskohtia menettämättä otetta suurista linjoista.
Antilla ei ollut vihamiehiä. Hän oli käynyt ranskankielisen koulun ja kommunikoi sujuvasti Brysselissä. Hän oli erittäin arvostettu kansainvälisten kollegojen keskuudessa.
Suurlähettiläden keskuudessa on suuria egoja. Antilla ei ollut, hän oli nöyrä suomalainen virkamies, diplomatian aatelia. Hän kuului niihin, joita arvostettiin laajalti. Kun Antti alkoi puhua, sali hiljeni.
Antti poistui keskuudestamme vuonna 2003 aivan lian aikaisin kaikkensa isänmaalle antaneena. Hänen leskensä Jatta pyysi Alexin arkunkantajaksi. Se oli Alexille suuri kunnia yhtenä tämän elämän surullisimmista päivistä. Antin poika Henri on Stubbien Oliverin kummisetä.
Aina välillä Alex miettii, millaista olisi ollut olla ulkoministeri samaan aikaan kuin Antti Satuli oli ulkominsteriön valtiosihteeri. Se olisi ollut Alexin elämän suurin kunnia.
Heti alkuun Alex ymmärsi, että Brysselissä kaikki gravitoituu kohti Financial Timesia. FT´n kirjeenvaihtajana oli Peter Norman, perinteinen brittiläinen herrasmies, joka kulki valkea poplari päällä. Hän oli rauhallinen ja todella terävä – Alex nimeää Normanin ”Britannian Unto Hämäläiseksi”. Alexille ja Peterille muodostui alusta saakka tiivis suhde.
Toinen tärkeä kontakti olivat huippukokouspäätelmien kirjoittajat, takarivin hiljaiset miehet ja naiset. Paljolti heistä olivat kiinni sanamuodot, jotka jäisivät historiaan kunkin Eurooppa-neuvoston päätelminä. Alex loi hyvät kontaktit kirjureihin ja kävi usein juttelemassa näiden kanssa.
Emilie syntyi lokakuussa 2001. Kun perhe oli päässyt sairaalasta kotiin, lähdettiin ensimmäiselle vaunukävelylle tuoreiden vanhempien ylpeydellä. Ehkä vähän tuuli, taisi ripsiä vettäkin.
Belgialainen hienostorouva pysäytti Stubbit ja ryhtyi huutamaan. Ei voinut käsittää, kuinka oli mahdollista, että tuovat lapsensa ulos niin vaarallisessa säässä.
Ei siinä uskaltanut selittää, että Alex oli kotoisin maasta, jossa lapset nukutettiin pakkasellakin parvekkeella. Sillä selityksellä olisi saattanut joutua hyvin nopeasti sosiaaliviranomaisten juttusille.
Vuonna 2001 Euroopan komission puheenjohtajan Romano Prodin oikea käsi Ricardo Levi kysäisi, kiinnostaisiko Alexia tulla Prodin suunnitteluyksikköön. Ja kyllähän sellainen kiinnosti. Yksikössä tehtävänä oli syöttää puheita ja materiaalia Prodille. Operatiivinen kabinetti ei ollut kyseessä, vaan eräänlainen ajatushautomo.
Siinä hommassa pääsi näkemään sisältä käsin, kuinka komissio toimii. Töissä oli briljantteja tyyppejä, jotkka puhuivat kahdeksaa kieltä, osasivat kirjoittaa ja analysoida.
Vakavampien juttujen ohella järjestivät mm. nettichatin, jossa kenellä tahansa olisi mahdollista esittää Prodille kysymyksiä. Siinä kymmenkunta esikunnan jäsentä sitten vastaili niihin. Ja kyllä Prodikin henkilökohtaisesti osallistui vastaamiseen, kymmensormijärjestelmällä, jossa yhdeksän sormea lepäsi. Prodin apulaiset kirjoitteleivat standardivastauksia ja varoivat synnyttämästä kohuja.
Viimeinen Alexin vastattavaksi päätynyt kysymys koski Irakin sotaa. Alex oli jo vähän väsynyt ja ajatus alkoi kukkea rennonletkeitä polkuja. Hän vastasi Prodin puolesta: ”En kannata Irakin sotaa. John Lennonia siteeratakseni: Make love, not war.”
Seuraavana aamuna Ricardo Levi säntäsi Alexin huoneeseen ja näytti Corriere della Seran etusivua, jossa oli ykkösotsikkona: ”Prodi: Fate l’amore, non la guerra.” Nauru ei ihan heti loppunut.
Prodi antoi vapaat kädet laukoa raflaaviakin mielipiteitä, ja Alexiltahan lämäri irtosi. Hänen elämäntehtäväkseen tuli vääntää suomalaisille rautalankaa EU´sta. Kun EU´ssa tapahtui jotain, turrikka ilmaantui Alexin suun alle. Alex itse arvelee, että varmaankin siksi, että hän tiesi detaljit ja ymmärsi ison kuvan, ja myös siitä syystä, että hän osasi kitettää vaikeita asioita selvästi.
Olihan siinä tosin vähän aikaa opettelemistakin. Helsingin Sanomissa Alexin editorina toimi Annukka Arjavirta, joka toisen tai kolmannen artikkelin lähettämisen jälkeen lähetti meilin: ”Alex, tätä paskaa mä en julkaise! Pistä uusiksi.” Annukka puski Alexin luettavampaan kirjoitustyyliin.
Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tuntua sitlä, että virkamiehen sananvapaus oli asteen verran liian kapea. Vaikka Alex ei ollut diplomaatti, hänen oli sopeuduttava diplomaatin rooliin.
Hitaasti mutta varmasti Alexilla syntyi ajatus, että hän siirtyisi astetta julkisempaan rooliin. Tutkijana hän keskittyi EU-asioihin. Virkamiehenä hn teki vain EU-juttuja. Joten politiikassa luonnollisin vaihtoehto oli asettua ehdolle EU-vaaleissa.
Alex tiesi, että elämä oli jälleen kerran tienhaarassa. Politiikasta ei välttämättä olisi paluuta virkamieheksi. EU vei taas eteenpäin.
Alex keskusteli Suzannen kanssa. Tämä kannusti Alexia, koska näki, kuinka Alex kärsi siitä, ettei enää Suomen edustuston virkamiehenä voinut esittäää mielipiteitään niin vapaasti kuiin piipahtaessaan Romano Prodin joukkueessa.
Samalla Suzanne muistutti, että Alex oli herkkis ja politiikka on kovaa.
Alex testasi ajatusta ystäviensä kanssa ja kävi lounaalla Unto Hämäläisen kanssa. Unski neuvoi: älä lähde. Perusteluna oli, että virkamiesmaine ja asiantuntija-asema katoavat saman tien, kun ehdokkuus julkistetaan.
Kaikkein tärkein syy lähteä poöitiikkaan oli kuitenkin yksinkertainen: Alex oli ja on edelleen maailmanparantaja. Ikuinen optimisti, joka uskoo siihen, että maailmasta voi tehdä päivittäin paremman.
Ja, niin kuin aina, Alex teki päätöksensä lämpimällä sydämellä ja kylmällä päällä. Kesällä 2003 hän päätti lähteä ehdolle vuoden 2004 europarlamenttivaaleihin.
Alusta saakka oli selvää, että Alexin puolue olisi Kokoomus. Hän uskoo siihen, että ihmisille on annettava samat mahdollisuudet ja että ahkeruudella voi menestyä. Puolue oli selvä myös siistä syystä, että Kokoomus oli Suomen Eurooppa-myönteisin puolue esim. instituutioiden vahvistamisessa ja sisämarkkinoiden vapauttamisessa.
Alex halusi kampnajapäälliökseen Kirsi Pihan, räiskyvän kokoomuslaisen, joka oli jättänyt politiikan taakseen ja joka ei ketään kumartele. Kirsi on kertonut miettineensä, miten EU-nörtistä tehtäisiin salikelpoinen. No, ei tehty.
Yhdessä kampanjatiimin kanssa päätettiin, että mitään ei feikattaisi. Alex olisi oma hymyilevä ja ylipirteä itsensä ja lähtisi vaaleihin EU-asiantuntijan statuksella. Mentiin täydellä draivilla ja sillä asenteella, että siinä on paras mies, jonka Suomi voi parlamenttiin lähettää.
Unski oli ollut oikeassa siinä, että median suhtautuminen Alexia kohtaan muuttui hetkessä. Tämä ei enää ollut kiva EU-poju, vaan poliitikko kaikkine stigmoineen.
Esim. Image lähetti Stubbin kimppuun Kaarina Hazardin. Tuosta jutusta alkoivat julkisuudessa esitetyt eläinvertaukset. Hazard luonnehti Alexin muistuttavan ”ilahtunutta oravaa”.
Oliver syntyi huhtikuun neljäntenä päivänä vuonna 2004. Kun Suzanne ei halunnut epiduraalia, Alex pyysi piikin itseensä. Ei saanut.
Alexilla oli lyhyt isyysloma, jonka jälkeen hän lensi takaisin Suomeen. Oli paneelia, tapaamista ja kiertämistä. Alex antoi Kirsille vapaat kädet kiertueaikataulun laatimiseen. Tämä taisi haluta katsoa, miten Alex kestää. Ja Alex kesti.
Alex luotti Kirsiin. Jossain vaiheessa tämä sanoi, että Alexin poliittinen ura tulisi aikanaan päättymään liikaan luottavaisuuteen. Mistä Alex ei hätkähtänyt: ”Hyvä niin. Lopetan mieluummin siihen että luotan kuin että en luota.”
Alex oli päättänyt, ettei ota vaalitulosta vastaan Ylen studiossa eikä Kokoomuksen vaalitilaisuudesa vaan omien joukoissa. Vaalitiimi oli kaikki kaikessa.
Jyrki Sukula järjesti talkoohengessä ydinporukalle kivat pippalot Viaan.
Äänimääräksi ynnättiin lopulta 115.224. Alex oli valtakunnan selvä kakkonen Keskustan Anneli Jäätteenmäen jälkeen.
Seuraava päivä alkoi aamutelkkarista kello 6.50 ja päättyi illan A-Studioon. Siinä välissä viisi tv- ja viisitoista lehtihaastattelua. Päivä meni euforian vallassa.
Yksi häkellyttävimmistä kokemuksista vuoden 2004 EP-vaaleissa Alexille oli vaalitiimi. Se, että ihmiset tekivät pyyteettömästi ja vapaaehtoisesti töitä saman tavoitteen eteen. Fiilis oli aivan huikea.
Sama on toistunut jokaisissa vaaleissa, joissa Alex on ollut ehdolla. Kerta toisensa jälkeen hän on saanut tehdä töitä ihmisten kanssa, jotka panevat kaikkensa likoon. Hän tunsi aina, että kaikista tiimin jäsenistä tuli ystäviä. Heillä oli yhteinen kokemus, jota kukaan ei koskaan voi ottaa pois heiltä.
Kokoomuksen viiteryhmä Euroopan parlamentissa oli EPP. Olivat saaneet parlamenttiin 268 paikkaa ryhmän kostuessa lähes 80 puolueesta.
Alex ei juuri pyörinyt suomalaismeppien parissa varsinkaan Brysselin-viikkoina, mutta Strasbourgin-viikkona torstaisin hän söi aamupalaa yhdessä meppien ja komissaari Olli Rehnin kanssa. Piia-Noora Kaupin kanssa Alex teki aika paljon yhteistyötä. Lasse Lehtinen oli hyvä tyyppi. Esko Seppäsen kanssa vallitsi aina molemminpuolinen kunnioitus.
Paavo Väyrynen oli oma lukunsa, monellakin tavalla. Kun Alex 13-vuotiaana räkänokkana bongasi sedän, joka suolsi integraatiomongerrusta, tämä setä oli juuri Väyrynen. Paavo oli Alexin ensikosketus politiikkaan. On kertonut Paavolle ja tämä on siitä ylpeä.
Kun International Herald Tribunen Dan Bilefsky pyysi Alexin lounaalle ja kertoi tekevänsä isoa juttua Suomesta ennen maamme EU-puheenjohtajuutta, Alex ehdotti, että tämä jututtaisi Lordia, sillä Euroviisut olivat juuri tulossa. Toimittaja lähtikin Rovaniemelle, bändi ppisti maskit päälle ja päätyi IHT´n etusivulle. Se oli iso juttu.
Juttu olisi ollut todella hyvä, mutta Alexin suuhun oli saatu, että Lordi voisi vaarantaa Suomen EU-puheenjohtajuuden. Vaikka Alex oli sanonut juuri päinvastaista toimittajan erityisesti kysyttyä asiasta. Alex alkoikin saada kymmniä vihaposteja Suomesta.
Kun Alex sai toimittajan puhelimeen, tämä änkytti ”No mutku etkö sä sanonut…?” No ei h—-tti sanonut!
Ei tapauksesta suurta diplomaattista selkkausta syntynyt, ja Lordikin pärjäsi ihan mukavasti. Ja Alex oppi, että kannattaa pyytää juttu luettavaksi ennen sen julkaisua.
Vaikka kansallisen politiikan kanssa Alexilla ei ollutkaan mitään tekemistä, kyllä hän kuitenkin Kokoomuksen valiristeilylle osallistui. Ja otti perheenkin mukaan.
Muutamilla meno lähti aika nopeasti lapasesta. Maakunnan miehet ja naiset tulivat morjenstamaan meppiä pienessä tanassa.
Suzanne katseli meininkiä pari tuntia ja kysyi, voisiko Alex luvata yhden asian: ei koskaan mukaan kansalliseen poltiiikkaan. Alexin oli helppo luvata. Ei hän halunnut lähteä Brysselistä mihinkään.
Mutta sitten tuli Alexin 40-vuotispäivä. Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen soitti. Oli sitä mieltä, ettei Ilkka Kanerva voisi jatkaa ulkominsterinä tämän jouduttua keskelle tekstiviestikohua. Ja kysyi, kiinostaisiko Alexia ryhtyä siihen hommaan.
Alex kyseli perheen ajatuksia asiasta. Miten muutto. lasten koulut? Paljonko tulisi matkustamista, ehtisikö Alex seurata lasten varttumista?
Seuraavana yönä uni ei tullut. Kahden jälkeen Alex nousi ja hiipi varovaisesti lastenhuoneeseen. Silmät tottuivat hämärään. Katsoi nukkuvia lapsia ja silitti näitä varovasti. Mitä hän oli tekemässä näille?
Nukkuvaa lasta kauniimpaa näkyä ei ole. Heille ei ollut merkitystä, oliko isä meppi vai ulkoministeri. Suzannekin oli antanut tukensa. Kaikkimoli hyvin. Alex nielaisi. Kyynelet valuivat poskilla.
Päätös varmistui. Alex tiesi, että he pärjäisivät perheenä.
Siirtyminen ulkoministeriöön oli kuin olisi palannut kotiin. Talossa oli tuttuja ja vanhoja kavereita.
Alex oli saanut syntymäpäivälahjan oikeana syntymäpäivänään, mutta juhlat järjestettiin vasta 19. huhtikuuta. Mutta ne keskeytyivät ikävällä tavalla. Espanjassa oli sattunut bussiturma, jossa oli kuollut ja loukkaantunut suomalaisia.
Alex siirtyi ulkoministeriön niin kutsuttuun tilannehuoneeseen. Siellä päätettiin, että kaikki tiedot laitetaan heti ulos. Elettiin aikaa ennen Facebookin ja Twitterin yleistymistä. Ulkoministeriöllä ei ollut someviestintäkanavia. Oli vain Alexin blogi.
Se toimi vanhalla alustalla, jonka olisi pystynyt kaappaamaan kuka tahansa, jolla on vihreä vyö hakkeroinnissa. Mutta se oli paras ja nopein, mitä oli tarjolla. Alex alkoi hakata tietoja sisään, ja samaan aikaan kerättiin lisää porukkaa Katajanokalle ja saatiin kriisivalmius päälle.
Eihän se tapahtunutta tragediaa muuksi muuttanut, mutta tiedot haluttiin saada ulos omaisille nopeasti ja täsmällisesti.
Se oli Alexin siihenastiset elämän vaikein tehtävä. Seuraavana viikonloppuna Alex soitti kaikkien kuolonuhrien omaiset läpi. Moni sanoi, ettei kannattaisi, mutta se oli Alexin valinta. Se tuntui oikealta.
Puhelut olivat vaikeita, mutta suurin osa sävyltään lämpimiä ja loppujen lopuksi aika pitkiäkin. Vaikeinta oli puhua lapsensa menettäneiden vanhempien kanssa. Vain yksi vastaanottaja purki suruaan syyttämällä Alexia huonosta asioiden hoitamisesta. Muutama omainen on tullut myöhemmin kadulla kiittämään puhelusta ja kertomaan, kuinka elämä on sen jälkeen asettunut.
Se oli ensimmäinen kiirastuli. Alex ymmärsi konkreettisesti, että ulkopolitiikka ei ole vain Suomen edustamista maailmalla. Se on myös ulkomailla oleven suomalaisten avustamista.
Espanjan bussiturmassa ulkominsteriössä otettiin ensimmäinen askel kohti uutta toimintatapaa. Ryhdyttiin tekemään töitä sen eteen, että ulkoministeriön avoimuus on eri luokkaa kuin koskaan aiemmin.
Kun Alexista tuli ulkoministeri, äiti oli huonossa kunnossa. Oli hyviä hetkiä ja huonoja hetkiä. Äiti ymmärsi, että Alexista tuli ulkominsteri.
Alex kävi tpaaamassa äitiä nimityksen jälkeen. ”Jumalauta, poika, minkä teit! Olen niin ylpeä!” äiti itki onnesta.
Sen hetken Alex muistaa loppelämänsä.
Lauantaina, toukokuun viidentenä päivänä varhain aamulla äiti kuoli, lopulta tapaturman seurauksena.
Omaiset tiesivät viikkoa ennen kuolemaa, että loppu olisi lähellä. He kävivät sairaalassa tapaamassa äitiä, joka oli koomassa. Alex kosketti kättä. Halasi. Äiti ei ehkä enää heräisi. Ei enää viimeisiä sanoja. Ne oli jo sanottu.
Toukokuun neljänneksi päiväksi oli sovittu tapaaminen Norjan ulkoministeri Jonas Gahr Støren kanssa ja osallistuminen EU-seminaariin Oslossa. Isä soitti neljännen päivän aamuna. Lääkärit olivat ehdottaneet, että äiti irrotettaisiin koneesta. Alex kertoi tästä Størelle, joka kysyi, halusiko Alex lentää kotiin.
Ei, Alex halusi hoitaa sovitut työt. Hän näkisi isän seuraavan päivän iltana. Äidin kuolema oli henkilökohtainen asia, eikä Alex ole avannut henkilökohtaista elämäänsä julksiuuteen. Niin olisi pitänyt tehdä, jos hän olisi perunut osallistumisensa EU-seminaariin. Perhe on pyhä.
Kun Alex palasi Oslosta Helsinkiin lauantaina, Nixukin tuli Papan luokse. Mamman valokuva oli esillä. Perhe poltti kynttilöitä ja muisteli hyviä hetkiä yhdessä äidin kanssa.
Hautajaiset olivat pari viikkoa myöhemmin. Perhe halusi pitää ne tiukasti poissa julkisuudesta. Kauniit hautajaiset, hieno muistotilaisuus.
”Mamma, me rakastimme sinua.”
080808 on numerosarja, josta Alex muistetaan. Tuohan viittaa päivään, jolloin alkoi Venäjän sota Georgiaa vastaan. Ja Suomen ulkoministeri kommentoi asiaa.
Puheessaan Alex esitti analyysinsä maailman muuttumisesta ja kolme johtopäätöstä. 1. Meidän olisi jatkettava ulkompoliittisesti vahvemman unionin ajamista. 2. Yhteistyötä NATOn kanssa olisi syytä tiivistää mm. NATOn nopean toiminnan joukkojen osalta ja jäsenyyttä olisi syytä harkita. 3. Meidän olisi siirryttävä ulkopolitiikassamme seuraajasta toimijaksi.
Kun Alex nyt jälkikäteen katsoo, analyysi vaikuttaa edelleen olleen juuri oikea ja puheeseen palataan usein – valitettavasti. Sillä kertaa Alex olisi mieluummin ollut väärässä ja eläisi nyt kansainvälisemmässä, yhteistyöhaluisemmassa ja avoimemmassa maailmassa.
Aljaksandr Lukašenkan Alex tapasi ennen Valko-Venäjän loppuvuoden 2008 vaaleja. Maan suhteet Euroopan unioniin olivat parantuneet, kun Valko-Venäjä oli vapauttanut mielipidevankinsa eikä ollut Venäjän toiveista huolimatta tunnustanut Etelä-Ossetiaa ja Abhasiaa.
Tilanteessa piti miettiä, kuinka paljon isäntiä uskaltaa kehua ilman että homma lyö näpeille: ”Tervehdimme ilolla sitä kehitystä, jonka olemme nähneet Valko-Venäjän demokratiakehityksessä.”
Lukašenka reagoi kehumalla, että Alex oli ensimmäinen länsmainen johtaja, joka oli sanonut niin. Mistä Alex ennätti säikähtää. No, onneksi siitä ei sentään poliittista kuolemansuudelmaa tullut.
Lukašenkan kanssa puhuttiin myös jääkiekosta. Lätkäläppä toimii usein noissa maissa.
Yksi virallisten vierailujen tavoitteista oli aina myös Suomi-kuvan rakentaminen. Ulkoministerin homma oli avata toinen ihminen. ministeriön Virkamiehet olivat aina sitä tyytyväisempiä, mitä enemmän informaatiota Alex sai irti toisen osapuolen ministeristä.
Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Kokoomus nousi suurimmaksi puolueeksi. Alex sai Uudenmaan vaalipiirissä toiseksi eniten ääniä Timo Soinin jälkeen. Koko eduskuntavaalien historiassa 41.768 ääntä riitti maratontaulukon neljänteen sijaan.
Jyrki Katainen ryhtyi muodostamaan hallitusta. Keskustaa ja Perussuomalaisia hallitukseen ei saatu, oli tyytyminen melko sekalaiseen poppooseen. Alexin mukaan ei se kivaa ollut, mutta muutakaan mahdollisuutta niiden vaalien jälkeen ei ollut.
Alexia pyydettiin johtamaan puhetta ulko- ja turvallisuuspoliittisessa työryhmässä. Hikinen homma sekin oli, mutta eniten Alexin kävi sääliksi SDP´n Jutta Urpilaista, jonka oli pakko pitää omat mukana, vaikka Jutan oma ajattelu vaikutti olevan enemmän talouden reaaliteetteja ymmärtävää.
Mieluiten Alex olisi jatkanut ulkominsterinä, mutta tulikin eurooppa- ja ulkomaanministerin salkku. Eikä Alexilla siinä suhteessa mitään valittamista ollut. Jokainen hoitaa rootelinsa.
Jyrki oli pääministeri. Alex aavisti, että seuraavat vuodet tulevat olemaan raskaita. Ja niinhän ne olivat, ja oli karmeaa katsoa vierestä, kuinka kaveria moukaroidaan. Alex toteaa, kuinka on jotenkin sairasta, että niin moni haluaa pääministerin epäonnistuvan.
Myös Jutta oli kovissa paikoissa. Valtiovarainministerinä joutui viemään läpi vaikeita päätöksiä Kreikka-paketista kotimaisiin säästöihin ja rakenneuudistuksiin. Alex sanoi Jutalle monesti: ”Koeta jaksaa!” Lähetti tekstareita ja tsemppasi.
Jos Alexin ulkomaankauppaministeriajalta ei ihmisten mieliin muuta jäänyt, niin ainakin yksi asia: VMP EVVK. Tosin, jos tarkkoja ollaan, niistä vain kaksi ensimmäistä on oikein.
Alex oli tullut joltain vienninedistämismatkalta Pohjoismaiden neuvoston kokoukseen. Kolme tuntia unta, kahdeksan tunnin aikaero.
Kun kokouksessa alkoi tulla ”irrelevanttia tavaraa”, turhanpäviäistä jauhamista, jota politiikassa ja kokuksissa toisinaan on, Alexilla alkoi tefloni naarmuuntua. Hänhän on tunneihminen, jos ottaa pannuun, se näkyy takariviin asti. Kun Alex lähti ulos, hän mutisi itsekseen: ”V—u mitä skeidaa.”
Joku suomalinen kuuli mutinat ja seuraavana päivänä eräs toimittaja kysyäisi: ”Pitääkö paikkansa, että sanoitte ’v—u mitä paskaa – ei voisi vähemmän kiinnostaa’?” Alex ei oikein pitänyt tarkoituksenmukaisena lähteä tarkentamaan tyyliin ”Anteeksi, mutta tarkkaan ottaen käytin sanmutoa…” Eikä myöskään halunnut valehdella kieltämällä kategorisesti koko tapahtuneen. Joten Alex myönsi olleensa turhautunut kokouksen jälkeen ja sanoneensa muutaman valitun sanan.
Silloin Alex ei ajatellut asiaa enempää. Mutta sitten hän näki otsikot, joissa paheksuttiin, kuinka Alex muka väheksyisi pohjoismaista yhteistyötä. Siis Alex, valtioneuvoston ykkösnordisti? No, minkäs teet.
Muutama päivä myöhemmin Alex tapasi Matti Klingen Brysselin-koneessa. Tämäkin oli huomannut otsikot: ”Huomasin, että olit ilmaissut itseäsi pohjoismaisesta yhteistyöstä. Olen aika pitkälti samaa mieltä, joskin, kröhöm, ilmaisit itseäsi aika vulgaaristi.”
Alex arveli, että hänestä tulee Suomen EU-komissaari vuonna 2014. Mutta kävikin niin, että Jyrki halusi jättää Kokoomuksen puheenjohtajuuden. Ja hakeutui sille paikalle.
Alex oli yllättynyt. Mutta ei murtunut. Eikä pettynyt. Eikä katkera.
Sitten piti valita joku Jyrkin tilalle Kokoomuksen johtoon. Ja pääministeriksi. Jan Vapaavuori ilmoittautui. Paula Risikko myös.
Monelle puolueen puheenjohtajuus voi olla suuri unelma. Alexille se ei olut koskaan ollut. Mutta jotenkin puheenjohtajuus alkoi kutkuttaa.
Alex konsultoi samoja ihmisiä, joilta aina hakee tukea päätöksiins. Poitiikan puolelta Lauri Tierala, Sanni Grahn-Laasonen ja Kai Mykkänen olivat Alexin keskustelukumppaneita.
Alex lähti EU-USA-vapaakauppasopimukseen liittyvälle matkalle Washingtoniin. Mukana oli myös OECD´n apulaispääsihteeri Mari Kiviniemi. Kun Alex pohti tilannetta ääneen, Mari sanoi: ”Ilman muuta lähdet kisaan. Mahdollisuus olla Suomen pääministeri – vaikka lyhytaikainen – on niin kova juttu, että siitä ei jäädä pois.
Marin sanat tuntuivat painavilta. Tällä oli omaa kokemusta.
Tietysti tuli paljon yhteydenottoja, mutta Alex ei ole niitä ihmisiä, jotka julkisuudessa väittävät, että lähtevät johonkin, koska kenttä on pyytänyt. Hänellä päätös on aina vain ja ainoastaan henkilökohtainen.
Alex aloitti monikärkiohjuskampanjan. EU-vaalitilaisuuksiin yhdistettiin puolueen sisäisiä tilaisuuksia. Hoidettiin mediaa. Alex teki omaa jalkaduuniaan. Hän oli jokaisessa tialsiuudessa oma itsensä.
EU-vaalit menivät järisyttävän hyvin. 148.190 ääntä oli yli kaikkien odotusten.
Vaalimenestys vahvisti Alexin asemaa puolueen puheenjohtajakisassa.
Yksi monikärkiohjuksen kärki olivat puhelinsoitot puoluekokousedustajille. Puheluita kertyi yli kuusisataa. Puheluiden kestot vaihtelivat minuutista kahteenkymmeneen minuuttiin.
Kun Alex puhui ihmisten kanssa, hän sai kiinni siitä, mikä näitä kiinnosti ja mitkä aiheet olivat pinnalla. Paljon puhuttiin Kokoomuksen tilasta, tulevista vaaleista, hyvinvoinnista, ulkopolitiikasta ja ihan vain arkisista asioista. Alex ei koskaan puskenut ketään äänestämään. Hän ei edes kysynyt, ketä nämä aikoivat äänestää.
Politiikka on ihmisten kohtaamista. Tärkeää ei ole se, mitä sanotaan, vaan se, miten sanotaan. Huokuuko puheesta empatia ja välittäminen? Oletko aito ihminen? Vai oletko feikki? Alex on huomannut, että monet poliitikot kuulostavat feikiltä, koska nämä pelkäävät ja varovat, mitä sanovat.
Äänestys Lahden puoluekokouksessa oli 14. kesäkuuta. Alex oli rauhaton niin kuin aina vaalien aikana. Toisaalta olo oli mukava: työ on takana, mitään ei voi enää tehdä, kaikki on annettu. Esiintyminen puoluekokouksessa meni hyvin, siinä oli sekä vakavuutta että vapautta.
Jan Vapaavuori putosi jo ensimmäisessä äänestyksessä. Paula Risikon ryhmä juhli toiselle kierrokselle pääsyä kuin voittoa. Alexille Paula sanoi: ”Sinähän tämän voitat.”
Alex oli varma voitostaan, olihan hän tehnyt enemmän jalkatöitä kuin kukaan muu ehdokkaista. Ja Lahdessa ”tapahtui se, minkä pitikin tapahtua”.
Puheenjohtajaksi valituksi tulemisen hetkeä Alex kuvaa poliittisen uransa pelottavimmaksi. Seuraava vaihe olisivat pääministeriys, kymmenen kuukauden kuluttua olisivat vaalit – ja aivan julmetun suuret odotukset. Alexin ei oletettu voittavan puheenjohtajavaaleja, mutta kun hän voitti, odotukset olivat yhtäkkiä tapissa.
Heti vaalituloksen julkistamisen jälkeen pidettiin lehdistötilaisuus. Toimittajien häkeltyneisyys oli käsinkosketeltavaa. HeSan Marko Junkkari sanoi hymyillen, että ”taisit taas Alex yllättää meidät toimittajat”.
Risto Uimonen esitti kysymyksen, jonka yhteydessä totesi Alexia pidetyn pinnallisena. Puhekin oli kuulemma ollut amerikkalaistyylinen. Alex vastasi kysymällä, onko kymmenen vuotta virkamiehenä, neljä vuotta meppinä, kuusi vuotta ministerinä, kuusitoista kirjaa ja filosofian tohtorin tutkinto London School of Economicsista hänen mielestään pinnallista. Jos on, Alex ei voi auttaa. Kaikki lähti olettamasta, että Alexilla ei ole tarpeeksi kokemusta kotimaan politiikan suhmuroinnista.
Alexin reaktio tuli selkäytimestä. Varmaan ärsytti, että sillä tavalla yritetään luoda kuvaa pinnallisena jätkänä siitä syystä, että tyyli on erilainen. Tuollaisten mielikuvien luominen on erilaisuuden hylkimistä. Siksi Alex reagoi kysymykseen niin voimakkaasti.
Sinä hetkenä Alex ymmärsi lehdistön suhtautumisen muuttuneen. Tulokulma tulisi olemaan kriittinen. Joka päivä, joka hetki.
Sinänsä niin sen pitääkin olla siinä vaiheessa kun saavuttaa politiikan ykköspaikan. Lehdistön pitää haastaa ja poliitikon pitää kestää.
Alex kävi kahdenkeskisen keskustelun SDP´n uuden puheenjohtajan Antti Rinteen kanssa. Keskustelun jälkeen hän oli luottavainen. Siinä vaiheessa hän ei tiennyt, että SDP´ssa oli päätetty lyödä kapuloita hallituksen rattaisiin. Alexin mukaan SDP oli laskenut, että demarit eivät tule voittamaan seuraavia vaaleja, mutta riitaisa ja toimintakyvytön hallitus syö enemmän pääministeripuolueen kuin hallituksen kakkospuolueen kannatusta. Tämä taas avaisi tien punamultahallitukselle.
Heti kesällä Alex sai muutaman hyvän oppitunnin pääministeriyteen liittyvästä julkisuudesta. Kesäloman oli tarkoitus alkaa perinteiseen tapaan heinäkuun puolivälissä Joroisten puolimatkan triathlonilla. Torstaina ennen kisaviikonloppua Ukrainassa lähellä Venäjän rajaa ammuttiin alas Malaysia Airlinesin kone, joka oli matkalla Amsterdamista Kuala Lumpuriin.
Yhtenä ensimmäisistä hallitusten päämiehistä Alex tweettasi surunvalittelunsa asianosaisille. Sitten sunnuntaina oli triathlonia. Alex tweettasi myös siitä.
Suomen media tarttui vain jälkimmäiseen tviittiin. Alkoi kauhistelu, miksi pääministeri tviittaa triathlonista eikä koneen alas ampumisesta.
Kesällä Alex viihtyi shorteissa. Siitäkin saatiin lööppi. Ja kun elokuussa Alex käväisi avaamassa Duudson-puiston, jälleen shortseissa, pikkupoika tuli kysymään, menisikö Alex pyöritettävään tikkatauluun maaliksi. Ja totta kai Alex meni.
Illan ykkösuutisena oli Alex shortseissa tikkataulussa nauramassa.
Jos sama tapahtuisi uudestaan – jos lapsi kysyisi, menisikö Alex tikkatauluksi – ilman muuta hän menisi. Ei kahta sanaa. Samat shortsitkin laittaisi jalkaan.
Tai no, ehkä uudet shortsit.
Antti Rinne soitti ennen budjettiesitystä. Halusi budjettiin takuueläkkeen tasokorotuksen, oppivelvollisuuden pidentämisen, eläketulon vähennyksen korottamisen ja lapsivähennyksen. Alex totesi sen olevan vastoin sitä, mitä olivat yhdessä sopineet talouskurista. Mutta Rinne tuli ulos seuraavana päivänä, ja on väittänyt julkisuudessa asialla olleen Alexin hyväksyntä. Alex kiistää jyrkästi.
Alexille pääministerinä tärkeintä oli, että hallituksella on vastuullinen talouspolitiikka. Ja katsoi joutuvansa ottamaan sen roolin, joka luonnostaan kuuluisi valtiovarainministerille.
Vääntö oli pitkä, ja lopulta pöydälle jäivät nuo neljä asiaa. Rinteelle annettiin mahdollisuus valita neljästä kaksi. Se oli suuri myönnytys Kokoomukselta.
Rinne halusi kaikki.
”Et saa kaikkia. Saat kaksi.”
Rinne halusi kaikki.
”Et saa kaikkia. Valitse kaksi.”
Lopulta Rinne valitsi eläketulovähennyksen ja lapsivähennyksen. Myös Kokoomuksen ryhmässä oltiin tyytyväisiä, oltiinhan saatu torpattua oppivelvollisuusiän nosto ja takuueläkekorotus.
Silloin Alexille valkeni lopullisesti, että seuraavina kuukausina demareiden tavoitteena olisi vain jo tehtyjen päätösten purkaminen. Alex tulkitsee tilanteen siten, että tarkoitus oli saada hänet näyttämään mahdollisimman huonolta.
Se alkoi näkyä ja kuulua kaikessa. Neuvoteltiin sitten sotesta, kuntauudistuksesta tai rakennepaketista, prosessit tuntuivat kestävän ikuisuuden. Aina piti tarkastella vielä jotain asiaa ja valmistella lisää.
Hallitus kitkutti syksyä. Marraskuu oli ollut Alexille rankka kuukausi niin kuin monena muunakin vuotena. Puoluesihteeri oli vaihtunut. Gallupit olivat romahtaneet. Rakennettiin vaaliohjelmaa. Oppositio räksytti. Antti Rinne räksytti. Joka aamu Alex sai mediasta lukea olevansa milloin mitäkin: kusipää, valehtelija, narsisti… Eläinvertauksistakaan ei ollut puutetta. Siitä sitten töihin antamaan kaiken minkä pystyy. Alex ei ollut pitänyt tapanaan solvata toisia, ja itse joutui huomaamaan, että hänestä sanottiin mitä tahansa.
Alex purki tuntojaan Kirsi Pihan kanssa. Tämä ehdotti, että hän tapaisi lääkäri Aki Hintsan. Ja kun Aki oli sattumalta tulossa Suomeen, Alex kutsui kaverin Kesärantaan.
Aki ei ollut lääkäri, joka antaa lääkkeitä, vaan lääkäri, joka auttaa puhumalla elämästä. Hänen filosofiansa rakentui onnellisen elämän ympyrälle, joka koostuu kuudesta osasta. Jokaista niistä tarvitaan.
Kuusi osaa ovat uni, ruokavalio, liikunta, biomekaniikka, yleinen terveys ja henkinen terveys. Alex ja Aki puhuivat niistä paljon. Kun Alex purki elämäänsä, Aki kuunteli, nyökkäili ja kommentoi.
Päätyivät yhdessä perusasioihin: uni, ruokavalio ja liikunta. Ei mitään uutta, mutta tarpeellinen muistutus niiden merkityksestä jaksamiseen. Tärkeintä oli saada keskustella jonkun ulkopuolisen kanssa.
Alex kiitti Akia. Mihin tämä: ”Eipä kiittämistä. Nämä ovat juttuja, jotka teen isänmaan puolesta.”
Alexille tuli uudelleensyntynyt fiilis. Palautuminen tapahtui kuitenkin aalloissa. Ilon hetket eivät kestäneet kauan, kun jokin löi taas lärviin.
Alexista ja Akista muodostui hyvät ystävät. Pitivät yhteyttä pitkin matkaa. Aki oli tärkeä ulkopuolinen apu, suuri tuki ja turva.
Myöhemmin Aki sairastui syöpään. Syöpääkin vastaan hän taisteli myönteisellä elämänasenteellaan ja eli huomattavasti odotettua pidempään. Mutta valitettavasti tämän viimeisen taistelun hän hävisi.
Alex lähetti Akille tekstarin 15. marraskuuta 2016.
Liian myöhään. Aki lähti liian aikaisin.
Eduskuntavaalit alkoivat olla jo lähellä. Jotain täytyi tehdä, jotta gallupit kellistyisivät. Alex laittoi kaiken peliin.
Alex rakensi puoluetoimiston osallistavammaksi ja enemmän läsnä olevaksi. Puoluehallituksen kanssa hän ryhtyi puhumaan ajankohtaisista asioista puhelinkonferensseissa tasaisin väliajoin. Toiminnanjohtajille hän antoi vastuuta. Lähetti videoterveisiä, jos ei päässyt fyysisesti paikalle.
Aiemmin vaaliohjelman oli laatinut puoluetoimisto, joka syötti sen sitten kentälle. Mutta kun Alexin kaudella kenttä sai vaikuttaa ohjelmaan, kaikki kokivat sen omakseen. Sen kanssa oli helppo kiertää.
Vaalien voittaja oli Keskusta. Siitä ei ollut missään vaiheessa mitään epäselvyyttä. Kakkospaikasta kamppailivat Kokoomus ja Perussuomalaiset. Meni niin tasaiseksi, että Kokoomuksella oli enemmän ääniä, Perussuomalaisilla enemmän paikkoja.
Vastaanotto vaalivalvojaisissa oli hurraava. Iloista, helpottunutta porukkaa.
Alex oli kaiken aikaa melkoisen varma, että Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä kutsuu Kokoomuksen hallitusneuvotteluihin. Juha vaikutti enemmän keskustaoikeistolaiselta kuin punamultamieheltä. Alex myös arveli, että Juha oli nähnyt, mitä Antti oli tehnyt hallitusyhteistyölle.
Alexin ja Juhan keskustelusta jäi todella hyvä tunne. Alex oli niin iloinen, että lähtiessään halasi spontaanisti Juhaa. Tämä taisi häkeltyä.
No, muutama jaxuhali oli matkan varrella tarpeen tuon ensimmäisen kerran jälkeenkin.
Juhan johtamat hallitusneuvottelut sujuivat mainiosti. Matkassa oli mutkia ja vaikeita hetkiä, mutta lähtökohta oli Alexin mielestä hyvä ja lopputulos vielä parempi – Suomen historian ehkä kokoomuslaisin hallitusohjelma.
Kaikkea haluamaansa Kokoomus ei sentään saanut. Kyllä se olisi halunnut tehdä paljonkin pidemmälle meneviä uudistuksia työmarkkinoihin. Niistä keskeisin uudistus oli paikallinen sopiminen. Kokoomukselle paikallinen sopiminen oli paljon tärkeämpi kuin yhteiskuntasopimus, Keskustalle päinvastoin.
Alexista tuli hallituksen valtiovarainministeri. Hän oli toiveikas uuden hallituksen toimintakyvystä. Tulevaisuus näytti hyvältä.
Mutta kyllä paineita myös valtiovarainministerinä oli. Kreikka aiheutti hankaluuksia eivätkä kaikki Suomessakaan tykänneet. Jotkut kävivät vieläpä ammuskelemassa, kun Alex oli perheensä kanssa nukkumassa. Ilmakiväärillä vain, mutta luodinreikä on aina säväyttävä. Ja olivat jannut heittäneet raskaita kivenmurikoitakin visiitin aikana.
Ja kun erään kerran Turussa nuori naisihminen tuli kättelemään kädellä, johon oli juuri räkinyt, Alex alkoi vakavasti miettiä, onko yhteisten asioiden ajaminen oikeasti sen arvoista, että sen edestä on valmis uhraamaan omaa fyysistä koskemattomuuttaan.
Alex koki, että häntä kohtaan oli lietsottu vihaa. Pääministerinä hän oli ollut avoin maali, johon kaikki hallituksen tekemät päätökset henkilöityivät. Valtiovarainministerinä hän oli kasvot leikkauksille ja vaikeille talouspäätöksille. Hän oli pahanilmanlintu. Kun viestiä ei voi ampua, ammutaan viestintuojaa.
Kun vihaa tarpeeksi lietsotaan, jossain vaiheessa väkivalta muuttuu henkisestä fyysiseksi. Alex kuitenkin toivoo, että eläisimme Suomessa, jossa ministeri voi asua ilman turvamuureja ja kävellä kadulla ilman partiota.
Kun hallituksessa neuvoteltiin sotesta, Kokoomus halusi valinnanvapautta. Alex oli tiukkana. Sanoi sen olevan hinta, jonka Keskusta joutui maksamaan siitä, että metniin maakuntamalliin.
Kokoomus otti neuvottelujen tuloksen vastaan melko tyytyväisenä. Sieltä pääsivät myös ensimmäisinä kertomaan julkisuuteen soten loppuratkaisusta ja viestimään omaa kertomustaan. Jonka keskiössä oli valinnanvapaus.
Se oli voitto. Se oli suuri voitto myös Alexille henkilökohtaisesti.
Vuoden 2016 alussa Alex kuitenkin huomasi, että ilmassa oli tyytymättömyyttä ja taustalla käytiin jotain peliä. Mediassa liikkui erikoisia juttuja. Oli selvää, että jotkut kuiskuttelivat ja media tarrasi kuiskutuksiin. Luotiin epävakautta. Haluttiin horjuttaa.
Halu syrjäyttää Alex ei voinut johtua tuloksista. Tulokset olivat hyviä paitsi kokoomuslaisten myös ulkopuolisten politiikan ammattilaisten mielestä. Ei linjakaan tyytymättömyyttä selittänyt, se oli muodostettu ja kommunikoitu kentän kanssa.
Alex tuli lopputulemaan, että kaiken täytyi kulminoitua henkilöön. Hän oli väärä henkilö tekemässä oikeaa politiikkaa ja saavuttamassa oikeita, kokoomuslaisia, tuloksia. Ehkä väärään aikaan.
Kenttä oli tyytyväinen. Napina tuli eduskuntaryhmästä. Sitä Alex ei teidä, millainen kuvio oli taustalla, mutta median analyysi siitä, että puolueen vanha tai keski-ikäinen eliitti oli taustalla, tuntui uskottavalta. Alex ei ollut puolueen kasvatti.
Alex teki päätöksen luopua puheenjohtajuudesta vuonna 2017 tai viimeistään 2018. Riippuen tilanteesta. Ei kuitenkaan vielä vuoden 2016 puoluekokouksessa, homma oli kesken.
Alex kertoi päätöksestä myös Petteri Orpolle, joka oli toiminut hallituksessa hänen oikeana kätenään. Ja esitti toiveen, että tämä olisi hänen seuraajansa.
Mutta Petteri ei voinut odottaa. Vähän myöhemmin hän ilmoitti, että paine puolueen sisällä on niin kova, että hänen on pakko lähteä ehdolle.
Alexin lävitse iski tyhjyys.
Alex ilmoitti Suzannele, että taas oli tulossa vaalikevät. aivan niin kuin edellisenä vuotena. Aivan niin kuin sitä edellisenä vuotena.
Alex tiesi, että häenn puheenjohtajuutensa loppuisi. Kyse oli siitä, miten se loppuisi. Hän ei ollut koskaan luovuttanut kesken, yhtä Tukholman maratonia lukuun ottamatta.
Sillä kertaa Alex rakensi kampanjansa neljälle pointille. Hänen valintansa jälkeen huonot odotukset oli osoitettu vääriksi. Kokoomuslaista politiikkaa oli tehty yli odotusten. Alex johti keskeltä ja osallisti. Neljäs pointti: työ on kesken
Ennen Lappeenrannan puoluekokousta Alex soitti noin tuhat puhelua. Oli hyvä fiilis.
Kun äänestyksen aika tuli, luvut olivat käytännössä selvät, vaikka valinta menikin toiselle kierrokselle. Elina Lepomäki 122,4 ääntä. Petteri Orpo 396,8 ääntä. Alexander Stubb 294,4 ääntä.
Alex katseli valkokankaalle. Tässä se sitten oli.
Kun istuva puheenjohtaja syrjäytetään, tilanne on hankala jokaiselle, myös niille, jotka ovat äänestäneet vastaan. Alex ei halunnut vaikeuttaa tilannetta entisestään. Oli tärkeää, että siirtymä sujuisi vaivattomasti ja uusi puheenjohtaja saisi hyvän alun.
Vielä lavalle noustessaan Alex ei ollut varma, uskaltaisiko kiittää isäänsä ja puolisoaan. Hän tiesi, että jos hän niin tekee, hän todennäköisesti ei pysy kuosissa. Mutta hän päätti, että mitään menetettävää ei ole. Kukaan ei voisi enää vahingoittaa Alexin läheisiä sen enempää kuin mitä nämä jo joutuneet kärsimään.
Alex kiitti isäänsä ruotsiksi, joka on aina ollut heidän yhteinen kielensä. Olisi tuntunut luonnottomalta puhua suomea. Alex puhkesi itkemään.
Alex puri huulia, puristi kyynelet kurkkuun. Jäljellä oli vielä tunteellisempi osuus.
Suzannea Alex kiitti tietenkin englanniksi. Hän ei puhunut yleisölle, hän puhui puolisolleen. Muistutti Suzannea siitä, että kun yhteinen taival oli alkanut, tämä oli sanonut, että heidän elämästään ei tulisi tylsää. Sitä se ei tosiaan ollut ollut.
Sumeiden silmiensä lävitse Alex ei tiennyt, miten kokoomuslaiset reagoivat. Hän tiesi kuitenkin, että sali oli täynnä hienoja ihmisiä, jotka ymmmärsivät hänen tunteensa.
Alexin sisällä oli tunne, että se oli hyvä tapa lähteä. Se tuntui oikealta. Kun lähdetään, lähdetään kunnialla ja muita tukien. Demokratiaa on kunnioitettava, aina. Humble in victory, gracious in defeat.
Ennen iltatilaisuutta Alex keräsi vielä kannattajajoukkonsa kasaan ja kiitti jokaista sydämensä pohjasta. Hän korosti, että pettymyksen keskellä on nyt annettava kaikki tuki Petterille. He ovat osa Pettein joukkuetta.
Se lupauksen Alex tulee aina pitämään.
Aikanaan pöly laskeutui. Alex tunsi olevansa kiitollinen kaikesta siitä, mitä hän on saanut tehdä.
Tekisikö hän kaiken uudestaan? Ilman muuta.
Kun isänmaa kutsuu, silloin mennään.
Alexander Stubbin ja Karo Hämäläisen yhteistyönä syntynyt elämäkerta Alex on päähenkilönsä näköinen teos, joka saattaa jossain määrin jakaa mielipiteitä siinä kuin Alex itsekin. Jos pitää Alexin jenkkityyliä yleisesti vieraana, kirjan small talk ei välttämättä iske. Jutustelevaan sävyyn etenevä kirja on sinänsä helppolukuinen jo nopean rytminsäkin takia, toisaalta tämä saattaa joistakin lukijoista tuntua toisinaan pinnalliselta.
Joka tapauksessa vaikuttavimmillaan kirja on elämän synkkien hetkien kuvauksissa. Alex oli aiemmin pitänyt perheensä poissa julkisuudesta tiukastikin, nyt hän avaa itseään huomattavan avoimesti ja paljastaa syvimpiä tuntojaan koskettavasti.
Yleensä Alex Stubb ei ole halunnut liiemmälti kritisoida kollegojaan tai ihmisiä yleensä, erikseen kysyttäessä jotain lievästi sarkastista on saattanut vinon hymyn kanssa tulla, melko herrasmiesmäisesti kaveri on aina jaksanut suhtautua. Sama linja jatkuu kirjassakin, kritiikin kohteena ovat enemmän asiat tai korkeintaan yksittäiset teot, eivät henkilöt. Tosin siitäkin huolimatta loppupuolella tulee tunne kuin olisi alkanut lukea eri kirjaa, sen verran synkemmiksi kuvaukset menevät, rennonletkeä tyyli poistuu täysin joksikin ajaksi. Eikä tämä muutos ole kirjalle varsinaisesti hyväksi ole, vaikkakaan juttujen taso ei millään muotoa varsinaisesti romahdakaan. Varsinkin omien näkökantojen esittely menee jo vähän selittelyn makuiseksi ja suhteellsien objektiivinen ote on paikoin tyystin häviämässä.
Edellä mainitusta johtuen joutuu väkisinkin miettimään, olisiko kirjan koostamista kannattanut odottaa hieman ja antaa etäisyyden kasvaa tapahtumiin. Terapiaa kirjan koostaminen epäilemättä Alexille itselleen on ollut, mikä on luonnollisesti hyvä asia, eikä kirja tällaisenakaan millään muotoa huono ole, mutta jotenkin tulee mieleen, olisiko teoksesta pari vuotta myöhemmin kirjoitettuna tullut vieläkin parempi.
Mutta lopuksi vielä yksi tuokiokuva. Huhtikuu 2016. Alex on lomalla perheensä kanssa, he ovat Yhdysvalloissa. Katsovat televisiosta republikaanien puoluekokousta. Donald Trump nimitetään puolueensa presidenttiehdokkaaksi. Yleisö huutaa: ”Build that wall, build that wall, build that wall!”
Lapset kysyvät, mitä tapahtuu, jos Trump voittaa. Ei hän voita, sanoo kansainvälisen politiikan ammattilainen. Ei tätä maailmaa muureja rakentamalla johdeta.
Jos hän sattuisi voittamaan, alkaisi epävarmuuden aikakausi.
Miten? No, Yhdysvallat varmaan käpertyisi sisäänpäin, jos Trump pitäisi lupauksensa protektionismista, maahanmuutosta ja turvallisuudesta. Samalla se menettäisi johtoroolinsa maailmassa.
Mutta eihän siinä ole mitään järkeä! Ei, ei siinä ole.
Muistakaa te aina puolustaa niitä asioita, jotka tuntuvat oikealta: suvaitsevaisuutta, oikeudenmukaisuutta, demokratiaa, kansainvälisyyttä, ympäristöä.
—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–
Aiemmin esitellyt kirjat
Mahdollinen palaute [email protected]
Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinen herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Man-saaren tarinoita
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin
Lue seuraavaksi
