Kirjat, päivitys 1.6.

Sitten on aika vaihtaa aihepiiriä. Kun on kesäkin sitten tullut ja lukjoillakin mahdollisesti kesälomakin ainakin jo ovelle, aloitellaan nyt eräänlaista kiertokäyntiä suomalaisissa nähtävyyksissä, sillä tavalla historian näkökulmaa käyttäen. Aloitetaan tämä kierros uusimalla syksyltä 2017 pari tiivistelmää, C.J. Gardbergin teoksesta Turun linnan kolme Katarinaa ja Matti Rautiaisen teoksesta Neidon kyynel. Jos sitten viikon kuluttua ottaisi useamman kohteen käsittelyyn ja saisi julkaistua esittelyn C.J. Gardbergin kirjasta Suomen keskiaikaiset linnat. Sitten kuun jälkipuoliskolla olisi tarkoitus saada vielä esittelyyn Anu Lahtisen teos Ebba, kuningattaren sisar sekä Tuula Hockmanin teos Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla.

Varmaankin muistatte historiasta henkilön nimeltä Katarina Jagellonica, Ruotsin kuningattaren, joka oli merkittävä hahmo Turun linnan historiassa. Turussa häntä ei ainakaan ole unohdettu, joten jos vielä ennen itse tiivistelmiä menovinkki sitä varalta, että aihepiiri kiinnostaa jotakuta, joka aikoo piipahtaa Turun seudulla tänä kesänä.

Jagellonica!

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto
C.J. Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa
Otava 1986
218 sivua

Turun linnan historian värikkäintä ja dramaattisinta aikaa elettiin 1500-luvulla Ruotsin kuningas Kustaa I Vaasan pojan Juhanan toimiessa ensin Suomen herttuana ja myöhemmin koko valtakunnan kuninkaana. Varsinais-Suomen historiaa tutkineen valtionarkeologi, filosofian tohtori Carl Jakob Gardbergin tunnetuimmassa teoksessa Turun linnan kolme Katarinaa tarkastellaan tuota ajanjaksoa, mutta ei varsinaisesti Juhanan näkökulmasta. Kirjan keskushenkilöiksi nostetaan kolmikko Kaarina Hannuntytär, Katarina Jagellonica ja Kaarina Maununtytär. Kolme Katarinaa siis, olivathan Kaarina ja Katarina sama nimi – vaikka tavallisesti puhumme Kaarina Maununtyttärestä, Turun tuomiokirkossa sijaitsevassa sarkofagissa lukee Catharina Månsdotter.

Mutta aloitetaan hieman kauempaa historiasta, Kustaa Vaasan varhaisemmista vaiheista. 34-vuotias Ruotsin kuningas oli avioitunut syyskuussa 1530 Sachsen-Lauenburgin Katarinan, herttua Magnus I´n tyttären kanssa. Tuona päivänä morsian täytti 18 vuotta.
Avioliitosta syntyi vain yksi lapsi, poika Eerik, 13. joulukuuta 1533. Koska Kustaa Vaasa oli myöhemmissä avioliitoissaan naimisissa ruotsalaisten aatelisnaisten kanssa, hänen lapsistaan ainoastaan Eerik voi ylpeillä suonissaan virtaavalla eurooppalaisten ruhtinaiden verellä.
Eerik voi pitää sukulaisinaan Euroopan useimpia ruhtinashuoneita. Hänellä oli serkkuna esim. Tanskan nuori kruununperijä Fredrik – mikä seikka ei estänyt häntä käymästä 1560-luvulla sotaa tanskalaisia vastaan.
Syksyllä 1535 kuningatar Katarina odotti toista lastaan. Hän kuitenkin sai keskenmenon, joka aiheutti hänen kuolemansa syyskuussa.

Toisen kuningattarensa Kustaa Vaasa otti Ruotsin ylhäisaatelin piiristä. Margareta Leijonhufvud oli merkittävä persoonallisuus, yksi Ruotsin 1500-luvun kuvaan kuuluvista itsevarmoista naisista. Kuvaavana Gardberg pitää sitä, että Kustaa Vaasa, joka kovin ottein suisti katolisen kirkon sen valta-asemasta, ei voinut mitään oman vaimonsa katolilaisuudelle. Eikä seikka ilmeisesti häirinnyt onnelliselta vaikuttavaa perhe-elämää – esim. kirjeissään Kustaa Vaasa kirjoitti ”sydänkäpysestään Margaretasta”.
Tästä avioliitosta syntyi kymmenen lasta, joista kahdeksan eli täysi-ikäiseksi saakka. Lapset olivat Juhana, Katarina, Cecilia, Magnus, Anna, Sofia, Elisabet ja Kaarle.
Tuon aikaisten lähteiden mukaan perheen ongelmat keskittyivät ensimmäisestä avioliitosta syntyneen Eerikin ja neljä vuotta nuoremman Juhanan ympärille. Paljon myöhemmin, täysi-ikäisenä, Juhana kertoi itse, että Eerikillä oli ”se paha tapa, että hän nuoresta pitäen tahtoi painostaa ja vihata rakkaita sisaruksiaan”. Gardbergin mukaan äidittömän Eerikin oli selvästikin vaikea tulla toimeen sisarpuolten jatkuvasti kavavan katraan kanssa. Lisäksi ikäerolla oli varmastikin suuri osuus.
26.8.1551 kuningatar Margareta kuoli sairastettuaan vain muutaman päivän. Kustaa Vaasalle isku oli kova.

Mutta jo seuraavana keväänä, ennen suruvuoden päättymistä, Kustaa Vaasa oli valinnut kolmannen kuningattarensa. Itse hän täytti 56 vuotta. Valinta kohdistui tuolloin vain 16-vuotiaaseen Katarina Stenbockiin, joka oli edesmenneen kuningattaren Margareta Leijonhufvudin sisarentytär. Katarinan äidin nimi oli Birgitta ja tämä oli naimisissa Länsi-Göötanmaan käskynhaltijan Gustaf Stenbockin kanssa.
Papisto protestoi, koska Mooseksen lain mukaan liittoa pidettiin kiellettynä, mutta kuningas piti päänsä. 22. elokuuta, neljä päivää ennen suruvuoden päättymistä, Kustaa Vaasa ja Katarina Stenbock vihittiin Vadstenassa.
Avioliitto oli lapseton. Jo kahdeksan vuotta myöhemmin nuoren Katarinan oli mukauduttava leskikuningattaren osaan. Ja siitä osasta tuli pitkä: kun Katarina kuoli 85-vuotiaana vuonna 1621, hän oli nähnyt maan valtaistuimella kuusi kuningasta.

Vuonna 1323 solmittu Pähkinäsaaren rauha oli pysäyttänyt novgorodilaisten etenemisen länttä kohti ja vahvistanut Ruotsin valtakunnan itärajan. Rauha oli kestänyt 150 vuotta, mutta tilanne muuttui 1470-luvulla moskovalaisten tehtyä lopun Novgorodin vallasta. Moskovan johtajille Pähkinäsaaren rauhansopimuksella ei ollut merkitystä.
Ruotsin valtakunnassa käsitettiin vaara, ja se oli yhtenä syynä sille, miksi Eerik Akselinpoika Tott vuonna 1475 perusti Savon metsiin Olavinlinnan. Ja samaan aikaan hän rakennutti Viipurin ympärille kaupunginmuurin.
Ponnistuksia ei tehty turhaan, sillä jo Olavinlinnaa rakennettaessa moskovalaiset ylittivät rajan. Ja sitten seurasi jatkuvien taistelujen aika, joka kesti vuosikymmeniä ja huipentui ns. Viipurin pamaukseen vuonna 1495.
Vähitellen moskovalaisten kanssa saatiin aikaan lyhytaikaisia aselepoja. Vuonna 1537 sopimus uusittiin kymmeneksi vuodeksi.
Tuon ajan kuluttua umpeen alkoivat rajaselkkaukset. Moskovassa oli vallan saanut ensimmäinen tsaari, Iivana IV Vasilinpoika, joka sittemmin tunnettiin nimellä Iivana IV Julma.

Vuonna 1555 Ruotsi ja Moskovan suuriruhtinaskunnasta muodostettu Venäjän keisarikunta ajautuivat täysimittaiseen sotaan. Kustaa Vaasalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin matkustaa Suomeen itse. Kyseessä oli hänen toinen matkansa valtakunnan itäiseen osaan. Ensimmäisen kerran hän oli käynyt Suomessa kesällä 1530.
Kesällä 1556 Viipuria piirittäneet venäläisjoukot vetäytyivät. Kustaa Vaasa lähetti rauhantunnustelijan tsaari Iivanan luokse Moskovaan. Seuraavana keväänä solmittiin venäläisen kanssa rauha.

Kun Kustaa Vaasa oli kesällä 1556 Turun linnassa, hän teki pojastaan Juhanasta Suomen herttuan. Herttuakunta määrättiin käsittämään Turun ja Kokemäen kartanon läänit sekä Ahvenanmaan (Kokemäen kartanon lääni = nykyinen Satakunta ja Länsi-Pirkanmaa). Seuraavana vuonna Suomen herttuakunta laajeni käsittämään myös Raaseporin läänin eli nykyisen Länsi-Uudenmaan. Samalla Juhanasta tuli korkein käskynhaltija myös valtakunnan itäosan niihin alueisiin, mitkä olivat Suomen herttuakunnan ulkopuolella.

Kustaa Vaasa oli 1550-luvun alusta lähtien antanut pojilleen erilaisia valtionhallinnon tehtäviä. Tällä tavoin pojat kouliintuisivat tuleviin tehtäviin. Samalla Kustaa Vaasa vakuuttui, että valtakunta säilyisi myös hänen kuolemansa jälkeen.
Juhana sai herttuakuntansa vuonna 1556. Seuraavana vuonna kruununperijä Eerik nimitettiin Kalmarin kaupungin ja läänin sekä Öölannin herttuaksi.
Kaksi nuorempaa veljestä, Magnus ja Kaarle, saivat lääninsä testamentilla, joka luettiin ja hyväksyttiin Tukholman valtiopäivillä kesäkuussa 1560. Sen mukaan Magnus sai pääosan Itä-Göötanmaasta, Vadstenan ja Norrköpingin kaupungit sekä osia Länsi-Göötanmaasta. Kaarle sai suurimman osan Södermanlantia sekä Nyköpongin, Strännäsin ja Torshällan kaupungit.

Gardberg luonnehtii Juhanan saamaa herttuakuntaa pienoiskokoiseksi valtakunnaksi. Tätä korostaa myös se sisäinen järjestelmä, minkä Juhana rakensi herttuakunnan hallintoa varten. Isänsä tavoin hän hankki itselleen kanslian, joka oli jaettu kahteen osastoon, ruotsalaiseen ja saksalaiseen. Juhanalla oli myös ”neuvosto”, minkä tuli auttaa häntä tärkeissä kysymyksissä. Linnan kappelissa jumalanpalvelukset hoiti ”armollisen herramme saarnaaja”.
Juhanalla oli myös ”verokamari”, joka otti vastaan eri muodoissa linnaan toimitetut verot. Sitä vastoin häneltä puuttui pitkään ”tilikamari”, ts. laitos, jonka tehtävänä oli tarkastaa voutien tilit. Siksi kaikki tilitykset lähetettiin edelleen Tukholman linnan tilikamariin. Vasta Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen Juhana sai ns. Arbogan säännösten perusteella ottaa vastaan voutien tilit.

Lähteet osoittavat, että naimattomalla Juhanalla oli syksyllä 1556 seuranaan joku, jota kutsuttiin ”armolliseksi rouvaksi”, toisin sanoen joku, jota tavan mukaan kunnioitettiin hovissa Juhanan puolisona, vaikkakaan ei vihittynä puolisona. Myöhemmistä asiakirjoista voi lukea, että ”armollinen rouvamme” oli nimeltään Kaarina Hannuntytär.

Kaarina Hannuntyttären henkilöllisyys on kiinnostanut monia tutkijoita. Erityisesti suomalaiset tutkijat olivat 1800-luvulta lähtien pohtineet mahdollisuutta, että tämä olisi ollut turkulaistyttö. Mutta vuonna 1950 ruotsalainen sukututkija Hans Gillingstam julkaisi aikakauskirja Genoksessa luotettavan selvityksen Ruotsin arkistoista löytämänsä aineiston perusteella, mikä osoitti Kaarinan olleen ruotsalainen.
Kaarinan isästä ei ole täyttä varmuutta, mutta todennäköisimpänä vaihtoehtona pidetään Skaran dominikaaniluostarin entistä munkkia, Johannes Nicolaita (ruotsalaisittain Hans Klasson). Kaarinan äiti oli Ingeborg Åkentytär, valtaneuvos Åke Hansinpoika Tottin avioton tytär, jonka Tott kuitenkin oli tyttärekseen tunnustanut.

Vaikka Juhana ja Kaarina Hannuntytär eivät koskaan avioituneet, he saivat neljä lasta. Kaksi poikaa, Augustus ja Julius, sekä kaksi tytärtä, Sofia ja Lucretia.

Juhana ja Kaarina viihtyivät Turussa ja Turun linnassa. Heidän piirinsä kasvoi vähitellen yhä suuremmaksi. Linnan ruokailijaluetteloiden perusteella 1550-luvun puolivälissä linnan keittiöstä tuli ruoka n. sadallekahdeksallekymmenelle henkilölle, minkä lisäksi linnassa oli käsityöläisiä, joilla oli omat eväät mukanaan. Vuonna 1559, jolloin intensiivisimmin rakennettiin päälinnan ylintä kerrosta, linnassa lueteltiin olleen yli 600 ihmistä. Tuolloin koko Turun kaupungissa oli n. 2.000 asukasta.
Paitsi ihmisiä, hovissa oli myös marakatti. 23.4.1561 merkittiin tileihin, että keltaista ja punaista Brabantin verkaa annettiin ”apinan hameeseen”.
Turun linnassa – kuten tuon ajan kivilinnoissa yleensä – ongelmana oli talvinen kylmyys. Turun linnan avotakoissa poltettiin vuodessa n. 3.000 kuutiometriä halkoja, mutta siitä huolimatta linnassa oli varsin viileät oltavat. Tämä lienee ollut syy siihen, miksi herttua seurueineen matkusti joka talvi pitkässä rekikaravaanissa parinsadan kilometrin päähän Ulvilan (Porin) kuninkaankartanoon.

29.9.1560 kuningas Kustaa I Vaasa nukkui rauhallisesti pois. Hautajaiset jäivät Juhana-herttuan vastuulle, Eerik oli ennättänyt lähteä Englantiin kuningatar Elisabetia kosimaan. Kustaa Vaasan kanssa samaan aikaan haudattiin myös tämän kaksi ensimmäistä kuningatarta, joiden balsamoidut ruumiit olivat siihen päivään saakka levänneet Tukholman suurkirkossa.

Jo silloin, kun Kaarina Hannuntyttärestä oli tullut Juhanan ns. jalkavaimo, hänen on täytynyt tietää, ettei suhteesta voisi tulla pysyvää. Todelliset avioliitot olivat kuninkaallisille poliittisten sopimusten eräs muoto, ja ne jalkavaimojen oli aina otettava huomioon ennemmin tai myöhemmin.
Kaarina Hannuntyttären tapauksessa suhde oli kestänyt epätavallisen pitkään, vähintään kuusi vuotta, ja hän oli saanut Juhanan kanssa neljä lasta, joista kolme oli elossa suhteen päättyessä. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että muutos olisi lopulta tullut melko äkillisenä.
Juhanan mielessä päätös lienee kypsynyt suhteellisen hitaasti. Ja kun hän ryhtyi toimeen, hän ei suinkaan hylännyt Kaarinaa, hän kyllä piti tästä ja tämän lapsista huolta koko loppuikänsä ajan.
7.10.1561 Juhana kirjoitti Turun linnassa kirjeen, minkä mukaan hän lahjoitti Kaarina Hannuntyttärelle kaksi kartanoa, Kangasalan Vääksyn ja Pirkkalan Benktilän. 15.10. lahjoitukseen lisättiin vielä Kapellstrandin kartano ja neljä pienempää taloa Paraisilta.
Vähän sen jälkeen kun Kaarina Hannuntytär oli ottanut lahjoituksen vastaan, hänet vihittiin Juhanan lähimpiin ystäviin kuuluneen kamarijunkkari Klaus Andersinpoika Westgöten kanssa.

Kustaa Vaasan testamentissa herttuat olivat saaneet laajat valtuudet. Herttuat, tai edes kuningas, eivät voineet yksinään ryhtyä mihinkään valtakunnan kannalta tärkeään ilman muiden suostumusta. Mutta sitten vuonna 1561 Arbogan valtiopäivillä Eerikin, kuninkaana Eerik XIV, ehdotuksesta hyväksyttiin joukko säädöksiä, joiden mukaan herttuoiden valtuuksia supistettiin sekä heidän herttuakuntiensa että ulkomaisten suhteittensa osalta. Käytännössä ulkomaisten suhteiden osalta muutos koski ainoastaan Juhanaa, tällä kun oli yhteyksiä Baltiaan ja Puolaan, toisin kuin veljillään.
Juhana oli raivoissaan, mutta jatkoi yhteydenpitoaan ulkomaailmaan. Myös Eerik XIV laski aluksi, että Juhanan ja Puolan kuningashuoneen yhteydet saattaisivat hyödyttää valtakuntaa. Molemmille maille oli tärkeää pitää tsaari poissa Baltian alueelta.
Yhteistyöajatus sai konkreettisemman muodon korkean tason puolalaisen lähettilään tultua Tukholmaan heinäkuussa 1561. Lähettiläs oli kreivi Jan Tenczynski ja tämä ehdotti suoraan avioliittoa Juhanan ja Puolan prinsessan välille. Juhanan mielikuvitus alkoikin laukata Tenczynskin selitettyä, ettei Puolan kuninkaalla Sigismund II Augustilla ollut perillisiä ja että Puolan kruunu olisi pian vapaana Puolan etuja suosivalle ruhtinaalle.
Sitten Eerik XIV ajautui Puolan kanssa sotaan Liivinmaan alueista ja alkoi suhtautua karsaasti Juhanan suunnitelmiin. Mutta Juhana lähti vierailulle Puolaan, Eerikin mielipiteestä välittämättä.

Kun avioliittosopimus oli selvä, Juhana matkusti seurueineen Vilnaan, missä hän sai ensimmäisen kerran nähdä tulevan vaimonsa. Samalla päätettiin, että vihkiäiset pidettäisiin 4.10. Aikaa ei ollut paljon, joten ulkomaisia vieraita ei voitu kutsua. Ainoat ulkomaiset todistajat olivat kaksi Tanskan lähettilästä. Nämä olivat saapuneet solmiakseen Tanskan ja Puolan liiton Ruotsia vastaan. Mikä ei estänyt näitä toimimasta hyvässä yhteistyössä Juhanan kanssa tässä asiassa.

Juhanan morsian, Katarina, kuului Jagellojen kuningassukuun, hän oli hallitsevan kuninkaan Sigismund Augustin sisar. Ruotsalaisille ja suomalaisille hän oli Katarina Jagellonica, muualla tätä muotoa ei käytetty. Puolassa Katarina oli pelkästään prinsessa Katarina Jagellojen sukua.
Olisi Katarinalla ollut muitakin ottajia. Kuten Venäjän tsaari Iivana Julma, joka jäi leskeksi vuonna 1560. Katarinan veli Sigismund August torjui kosinnan vedoten siihen, että vanhempi sisar Anna oli ensimmäisessä naittamisvuorossa. Mutta koska Iivana tahtoi nimenomaan Katarinan, viesti oli hyvin alentava. Eikä tsaari tullut koskaan unohtamaan loukkausta, jonka katsoi kärsineensä.
Saattaa olla, että Puolan kuninkaan perustelu oli tekosyy. Luultavasti hänellä oli omat syynsä kaihtaa liian läheistä kontaktia itäisen naapurin kanssa. Kun sitten Juhanan kosinta tuli vähän yli vuoden verran myöhemmin, vastaus oli toinen. Vanhempi sisar Anna jäi vielä naimattomaksi.
Juhanalle oli tärkeää saada nuorin sisar. Häiden lähestyessä lähestyi myös Katarinan 36-vuotispäivä. Vähän sen jälkeen Juhana oli täyttävä vasta 25 vuotta.
Puolan museoissa säilytettävien nuoruusaikaisten muotokuvien Katarina oli kaunis ja päättäväinen, ja hänellä oli suuret tummat silmät. Hän hallitsi useita kieliä, puolaa, italiaa, latinaa ja saksaa. Vähitellen hän oppi myös ruotsia. Jälkimaailma muistaa Katarinan ennen muuta siksi, että hän tunsi huolta sairaista ja köyhistä.

Avioliiton myötä Juhana oli ottanut askeleen, joka voitiin tulkita ns. Arbogan säädösten rikkomiseksi. Ja vielä arveluttavampaa oli tehdä Sigismud Augustin kanssa sopimus, minkä mukaan Juhana sai 120.000 taalerin lainaa vastaan seitsemän linnaa, jotka kaikki sijaitsivat Liivinmaalla, Ruotsin ja Puolan alueiden välisellä rajalla. Samaan aikaan Eerikin joukot piirittivät Wessensteinia, panttilinnojen pohjoisinta ja suurinta. Ja sitten Eerikin joukot valtasivat tuon linnan, Juhanan linnan.

Juhana ja Katarina lähtivät kohti Turkua. Syksy oli pitkällä ja sääolot olivat haasteelliset.
Juhana päätti purjehtia Riiasta Turkuun. Mutta kun laiva lähti satamasta, tuli kova pakkanen, ja laiva jäätyi kiinni. Kerrotaan, että Juhanan pelastaminen oli melko lailla vaikeaa. Herttua sahautti laivan irti, mutta sitten myrsky heitti sen rantaa päin ja paatti joutui tuuliajolle.
Yrittivät sitten maanteitse, hevosilla. Pääsivätkin melkein Tallinnaan saakka. Siellä sitten tuli vastaan Eerikin joukkoja, jotka veivät seurueelta hevoset. Ja samalla seurueen tavoitti huhu, että Iivana Julma olisi lähettänyt 5.000 miestä sieppaamaan herttuattaren ja pitämään tämä poliittisen pelin panttivankina.
Kylmässä, pimeässä, sietämättömissä olosuhteissa, päästiin lopulta Tallinnaan. Siellä odotti kaksi Tammisaaren kuninkaankartanosta lähetettyä laivaa. Toinen laiva oli Juhana-herttualle. Ja se toinen oli lähetetty hevosia varten.
Lähtivät sitten laivalla Tallinnasta. Mutta eivät päässeet Tammisaareen. Puhkesi kova myrsky ja laiva hakeutui rikkinäisin purjein hätäsatamaan Siuntion Pikkalaan.
Tammisaaressa odotti suuri sotilassaattue vaunujen kanssa, mutta siitä ei Juhanalle ja Katarinalle ollut iloa. Syyspimeän laskeutuessa kolkon ja myrskyn piiskaaman rannan ylle onnistuttiin paikkakunnalta löytämään herttuaparille kärryt. Kaikkien muiden oli käveltävä. Peninkulman kuljettuaan seurue tuli taloon, missä herttuapari ja osa hoviväestä saivat katon päänsä päälle. Talo kuului Hans Gregerinpojalle, joka myöhemmin aateloitiin nimellä Silfverpatron.
Sitten tieto oli kantautunut jo Tammisaareen saakka, mistä tuli ratsumiehiä ja useampia vaunuja herttuaparia hakemaan. Tammisaaressa päästiin kunnollisiin lämpimiin tupiin, sillä kartano oli rakennettu vain neljä vuotta aiemmin Kustaa Vaasan päätettyä vuotta aiemmin hylätä vanhentunut Raasepori.
Juhana lähti Tammisaaresta edeltä käsin tarkistamaan, että Turun linna on kunnossa Katarinan saapumista varten. Ja pääsi toteamaan, että linnan suuri laajennustyö oli päätöksessä. Salit ja huoneet laitettiin kuntoon Katarinaa ja tämän puolalaisseuruetta varten.

Katarina saapui Turun linnaan jouluaattona. Siitä ei ole tietoa, millaiseksi hän linnan koki. Gardberg arvelee, ettei kyseessä ollut mikään positiivinen yllätys. Krakovan renessanssilinnaan verrattuna kolea Turun linna luonnonkivimuureineen lienee tuntunut varsin karulta.
Toisaalta, Juhana lienee tehnyt kaikkensa, jotta linna ja koko hänen hovinsa olisivat näyttäneet parhaimmat puolensa. Tervetuliaisjuhla kesti kahdeksan päivää, ja iloa lisäsi se, että juhlaan yhdistettiin Juhanan muutaman lähimmän miehen häät. Ja joulukin varmasti antoi leimansa tunnelmaan.

Samalla kun juhlat alkoivat, oli majoitettava suuri puolalaisseurue ja saatava kukin niihin tehtäviin, jotka heillä oli suoritettavinaan heille täysin vieraassa linnassa.
Puolalaisista tärkeimpänä mainitaan hovimestari Jan Manowski. Yksi mies oli seurannut mukana pitääkseen huolta Katarinan henkilökohtaisesta omaisuudesta, toisen tehtävänä oli hoitaa kultaa ja hopeaa herttuaparin kredenssipöydässä. Lisäksi oli kaksi miestä hoitamassa muuta hopeaa.
Cola-niminen italialainen vastasi viinikellarista, ja sen hän lienee tehnyt yhdessä Herman viininlaskijan kanssa, joka jo ennestään oli linnan palveluksessa. Kolme katolista pappia teki vanhimmasta linnankappelista kappelin katolisia messuja varten.
Katarinan miespalvelijoiden joukossa oli neljä kamaripalvelijaa, neljä hovipoikaa, neljä lakeijaa, kaksi ovenvartijaa ja kaksi räätäliä. Mukana seuranneita hovineitejä palveli kaksi palvelijaa ja renki.
Mukana olivat myös mestarikokki Stanislaw Leszczynski, leipuri Marcinek, viisi muuta kokkia ja neljä kokkipoikaa. Sekä yhdeksän kamarineitoa, neljä piikaa ja yksi pesijä.
Lisäksi Katarina oli tuonut mukanaan neljä kääpiötä. Miespuoliset kääpiöt tunnetaan nimillä Maciek ja Siemionek. Kääpiönaisten oikeat nimet lienevät olleet Dorotea ja Barbara. Tosin heitä kutsuttiin yleisesti Doskaksi ja Baskaksi. Linnan juhlissa kääpiöiden piti huvittaa vieraita eri tavoin.

Luetteloista voi nähdä Katarinan tuoneen arkuissaan Puolasta kaiken hovissa tarvittavan. Suurinta huomiota herätti herttuattaren vaatevarasto. Katarinan omaisuudesta tehtyjen luetteloiden tiedot osoittavat, että hänen vaatevarastonsa vaatekappaleet edustivat kaikkein uusinta eurooppalaista muotia. Ainakin jotkin hänen puvuistaan lienevät olleet italialaisten räätälien ompelemia. Mutta ennen muuta häikäisivät pukujen kalliit kankaat ja korut, joiden kaltaisia ei Suomessa koskaan aiemmin ollut nähty. Esim. Katarinan arvokkain bonetti (baretti) arvioitiin 2.200 taalerin arvoiseksi ja siitä löytyi 24 rubiinia, 24 timanttia ja 302 helmeä, mitkä kaikki oli istutettu kultaan.

Eerik lähetti hääparille onnittelut kahden lähettilään välityksellä. Muodollisesti kyseessä oli onnittelukäynti, mutta samalla lähettiläät luovuttivat Eerikin kirjeen ja kysyivät, aikoiko Juhana vastaisuudessa pitää Ruotsin vai Puolan puolta. Kirjeessään Eerik vaati, että Juhanan oli luovuttava joko herttuakunnastaan tai liivinmaalaisista panttilinnoistaan.
Juhana ilmoitti vastauksenaan, että hän avioliiton kautta oli sukua Puolan kuninkaalle ja sen takia halusi saada aikaan sovinnon Ruotsin ja Puolan välille. Mikäli sovintoa ei saavutettaisi, hän oli valmis täyttämään velvolllisuutensa isänmaata kohtaan. Sen enempiä lupauksia, kaikkein vähiten panttilinnoja koskevia, hän ei antanut.

Tilanne kiristyi, Eerikin epäluulot Juhanaa kohtaan syvenivät. Varsinkin, kun Juhanan palveluksessa ollut nuori suomalainen aatelismies Johan Bertilinpoika, joka mainittiin olevan ”hiukan heikko mieleltään”, saatiin Upplannissa kiinni petollisista ja mielettömistä kuningasta koskeneista puheistaan. Hän kertoi mm. että Eerik XIV´nnen läheinen omainen havitteli tämän henkeä ja hyvinvointia, sekä että ennen Mikkelinmessua (29.9.) tällä omaisella ”olisi Ruotsin valtakunta hallussaan”.
Johan Bertilinpojan tunnustuksen seurauksena Eerik lähetti 23.4.1563 Juhanalle kirjeen, missä kehotti tätä kolmen viikon sisällä saapumaan Tukholmaan vastaamaan syytöksiin. Lisäksi kuningas päätti kutsua valtiopäivät koolle Tukholmaan. Tekosyynä käytettiin Tanskaa vastaan käytävää sotaa, mutta oikea syy oli selvästi Juhanan kanssa käytävä kiista.
Juhana alkoi käsittää, ettei rauhanomainen ratkaisu ollut mahdollinen ilman merkittäviä myönnytyksiä. Neuvoteltuaan oman neuvostonsa kanssa Juhana päätti poistua maasta, hänellä kun oli muissa maissa yhtä paljon varallisuutta ja ystäviä kuin kuninkaalla.
Mutta sitten Turkuun ilmestyi kaksi uutta kuninkaan lähettilästä. Hiiltynyt Juhana vangitutti nämä ja piti lukkojen takana kolmen päivän ajan. Sitten hän perui päätöksensä ja vapautti miehet.
Mutta vahinko oli jo tapahtunut.

Vakavin seuraus toimenpiteestä oli, että Juhana-herttuan hylkäsivät tämän lähimmät ystävät, ennen muita Henrik Klaunpoika Horn ja Herman Perinpoika Fleming. Myös muut suomalaiset aatelismiehet alkoivat ilmaista tukensa kuninkaalle, ennen muita sellaiset, joiden suvut pelkäsivät lopullista välirikkoa kuninkaan kanssa. Juhana pyysi apua myös Puolan kuninkaalta, mutta sieltäkään ei mitään konkreettista ollut tulossa.
Lopulta Juhana keräsi kannattajansa ja linnoittautui Turun linnaan.

Linnan piiritys alkoi heinäkuun lopulla. Kuninkaan miehet tulittivat linnan muureja tykistöllä, joka oli järeämpikaliberista kuin linnassa ollut tykistö. Meren puolelta linnaa ympäröi kuninkaan laivasto, Juhanan laivat kaapattiin rannassa.
12.8. Juhana päätti antautua.

Kun Juhana oli antautunut, kuninkaan joukot tekivät ryöstöretken linnaan. Myös aatelismiehet, jotka olivat antaneet herttualle tukensa, joutuivat ryöstön kohteiksi kotikartanoissaan. Heitä ryösti toisaalta sotaväki, toisaalta sellaiset kaltaisensa, jotka aikoinaan olivat valinneet Eerikin puolen ja jotka nyt pitivät oikeutenaan nylkeä Juhanan kannattajia. Myös useiden turkulaisporvareiden kodit ryöstettiin.
Kaarina Hannuntytär koki kovia, kun ryöstely alkoi. Eerik XIV´nnen kirjoittamassa kirjeessä mainitaan, kuinka Kaarina ja tämän äiti, menettivät kaiken, sekä irtaimen että kiinteän, ”ja että heillä ei ole mitään, millä ravita ja auttaa itseään ja pieniä lapsiaan”. Aviomies Klaus Andersinpoika Westgöte oli Juhanan liittolainen ja linnassa antautumisen aikana, ja hänet, kuten suurin osa Juhanan tärkeimmistä liittolaisista, teloitettiin.
Kaarina odotti tuolloin lasta miehelleen. Lapsi, tyttö, syntyi myöhemmin syksyllä ja sai nimen Brita.

Juhana ja Katarina vietiin Gripsholmin linnaan. Kuningas oli itse laatinut ohjeet, joiden mukaan herttuaparia oli pidettävä vangittuna. Juhana ei saanut liikkua yksin oman kamarinsa ulkopuolella, hän sai puhua vain erityisesti mainittujen henkilöiden kanssa, eikä hän saanut kirjoittaa tai vastaanottaa kirjeitä. Katarinalla sitä vastoin oli lupa kulkea linnan puutarhassa, mutta vain erityisvartioinnin alaisena. Tällöin oli katsottava, ettei hän puhunut kenenkään kanssa. Mutta samalla Eerik korosti tiukasti, etteivät vangitut saaneet kärsiä aineellista puutetta.

Gripsholmissa Katarina synnytti kaksi lasta, Isabella-tyttären kesällä 1564 ja Sigismund-pojan kesällä 1566. Kolmas lapsi, Anna-tytär, syntyi vuonna 1568, jolloin herttuapari oli jo vapautunut.
Isabella ei elänyt kauan. Hän kuoli tammikuussa 1566 vain puolentoista vuoden ikäisenä. Juhana kirjoitti Eerikille pyytäen, että tytär saisi kunnialliset hautajaiset. Isabella haudattiin Strängnäsin tuomiokirkkoon Gripsholmin lähelle.
Myöhemmin kuninkaana ollessaan, vuonna 1580, Juhana antoi Alankomaista tulleen kivenhakkaajan ja arkkitehdin Willem Boyn tehdä tyttärelle hautamuistomerkin, jossa luonnolllista kokoa oleva alabasterista veistetty pienokainen lepää öölantilaisesta kalkkikivestä veistetyllä sarkofagilla pää tupsukoristeisella tyynyllä ja ajan tavan mukaan puettuna aikuisen naisen pukuun. Takasivun latinankielinen teksti kuuluu käännettynä seuraavasti: ”Kuninkaallinen lapsi Isabella, kerran vanhempiensa toivo, lepää tässä pienessä haudassa marmorin peittämänä. Maan päällä hänelle suotiin lyhyt elintaival, jotta hän sitä kauemmin olisi taivaassa Jumalan luona.”
Gardberg allekirjoittaa Anders Lindblomin Ruotsin taidehistoriassa muistomerkistä esittämän näkemyksen ”se on maassamme Vaasojen ajan hienoin veistos, ihastuttava herkässä tulkinnassaan”.

Eerik XIV käytti vangittua herttuaparia poliittisina pelinappuloina. Eräässä vaiheessa hän jopa neuvotteli Venäjän Iivana Julman kanssa siitä, että Katarina luovutettaisiin Venäjälle, minkä jälkeen tsaari käyttäisi tätä painostuskeinona tämän veljeä vastaan. Sen jälkeen Iivana antaisi Eerikille täyden tukensa kaikkia tämän vihollisia vastaan.
Normaalioloissa moinen ehdotus olisi torjuttu suoraan, mutta Eerik antoi lähettiläidensä välityksellä ymmärtää harkitsevansa asiaa. Eerikin puolelta tämä on tulkittavissa painostukseksi Sigismund Augustia kohtaan, mutta venäläiset ottivat vihjeen todesta.
Venäläisten lähetystö saapui Tukholmaan, aikomuksenaan noutaa Katarina, mikä tuskin onnistuttiin salaamaan asianosaiselta, minkä on täytynyt aiheuttaa herttuaparille valtavat paineet. Eerik laittoi kuitenkin homman jäihin, ainakin osaksi sen takia, että ns. Sturein murhien jälkeen Eerikin kädet alkoivat olla sidotut kansan ollessa valmis kapinaan.
Venäjän lähettiläät viipyivät Tukholmassa yli vuoden, siihen saakka, kunnes Juhana otti vallan. Iivana väitti lähettiläiden tulleen ainoastaan vapauttamaan Katarinan vankeudesta. Erittäin paksu valehan tuo oli, mikä ei Tukholmassa mennyt lainkaan läpi. Mutta pääasia oli, että idän innostunut kosija oli jälleen epäonnistunut yrityksessään viedä Katarina itselleen.

Juhana oli siis uusi kuningas. Eerikin psyykkinen tasapaino oli tämän viimeisinä hallintovuosina horjunut niin pahasti, että toisinaan tämä oli kuvitellut olevansa itse vankina ja Juhanan olevan kuninkaana.
28.12.1567 Eerik XIV oli julkistanut avioliittonsa Kaarina Maununtyttären kanssa. Virallisia vihkiäisiä oli vietetty 4.7.1568.
Pian sen jälkeen kansa oli aloittanut kapinan Eerikin veljien johdolla. 29.9. Eerik oli antautunut Kaarle-herttuan vangiksi. Seuraavana päivänä Juhana oli saapunut Tukholmaan, missä Kaarle-herttua, raati ja porvaristo olivat huutaneet hänet kuninkaaksi ja juhlineet häntä.
Tammikuussa 1569 samat valtiopäivät, jotka olivat tuominneet Eerikin menettämään kruununsa, tunnustivat Juhanan kuninkaaksi. 10.7. entinen herttuapari kruunattiin Uppsalan tuomiokirkossa Ruotsin kuningas Juhana III´ksi ja kuningatar Katarinaksi. Samalla valtiopäivät siirsivät kruunun ja perimysoikeuden Juhanalle, ja täten luotiin oikeudellinen perusta sille, minkä vallankumous oli saanut aikaan.

Kaarina Maununtytär oli Ruotsin kuningatar 87 päivän ajan. Hänen syntyperästään ei erityisemmin tiedetä. Isä oli nihti Måns (Maunu) ja äidin nimi oli Ingrid. Pariskunta oli syntyisin Upplannista, mutta muutti jo varhain Tukholmaan.
Tunnetuin kertomus Kaarinan ja Eerikin ensitapaamisesta väittää Eerikin löytäneen Kaarinan myymästä pähkinöitä Tukholman torilla. Todennäköisimmässä versiossa Eerik tapasi Kaarinan Gert Cantorin luona, joka vaimoineen piti krouvia linnan lähellä ja joka samalla esiintyi hovissa muusikkona.
Vangitsemisen aikoihin Eerikillä ja Kaarinalla oli kaksi lasta. Sigrid-tytär oli syntynyt lokakuussa 1566, kruununperijäksi aiottu Gustav tammikuussa 1568.

Kun Eerik ja Kaarina vangittiin, he saivat jäädä vähäksi aikaa linnaansa. Ensin ns. kuninkaanhuoneeseen, Juhanan asetuttua taloksi heille annettiin pari huonetta esilinnan lounaiskulmasta.
Vankitiloja oli aiemmin käyttänyt tilikamari, mutta ne soveltuivat vankilatiloiksi, koska ikkunoissa oli kalterit. Ikkunat olivat kuitenkin suuria ja huoneet valoisia. Lisäksi vangit saivat huomattavan määrän kynttilöitä käyttöönsä eivätkä muutenkaan kärsineet puutetta. Heille tarjoiltiin hopea-astioilta täysin säädynmukainen kahdentoista ruokalajin ateria. Ainoa, mistä Eerik valitti, oli talven kylmyys.
Mutta ei Eerik silti vankeudessa viihtynyt, noissakaan oloissa. Kun silmä vältti, hän ryhtyi viilaamaan ikkunoiden kaltereita poikki. Ja kun jäi tästä kiinni, suuret osat ikkuna-aukoista muurattiin umpeen. Samaan aikaan leskikuningatar Katarina Stenbock otti lapset huostaansa, ja nämä saaivat vain tiettyinä aikoina käydä vanhempiensa luona. Jouluksi 1568 he saivat lapset takaisin, mutta seuraavan vuoden huhtikuussa nämä otettiin jälleen pois.
Eerikin muistiinpanojen mukaan vuoden 1570 alkupuoliskolla olot paranivat jonkin verran. 24.1. syntyi poika Henrik.

Heinäkuussa Eerik, Kaarina ja Henrik siirrettiin Turun linnaan. Gardberg pitää mahdollisena syynä sitä, että Juhanalle paljastui Eerikin hyväksi kehitelty salaliitto – vangit olisi mukavampi pitää turvallisemman välimatkan päässä pääkaupungista.
Missä entistä kuningasperhettä pidettiin vankina Turun linnassa? Pitkään uskottiin, että Eerik olisi ollut esilinnan kuusikulmaisen tornin eräässä pienessä huoneessa. Gardberg pitää sitä vaihtoehtoa mahdottomana. Samanaikaisista asiakirjoista voi päätellä, että Eerikillä parikymmenpäisine seurueineen oli hallussaan suurehko huoneisto, jonka sijainnista ei valitettavasti tiedetä mitään. Siellä Eerikin piiri eli eristäytynyttä elämää, luultavasti täysin erillään linnan muista asukkaista.
Itse asiassa, Eerik kyllä vietti aivan jakson lopussa pari viikkoa yksinään kuusikulmaisessa tornissa. Kun tiedetään Juhanan pelänneen venäläisen retkikunnan yrittävän Eerikin vapauttamista, voi ajatella hänen antaneen teljetä veljensä torniin, jotta tämä olisi paremmassa tallessa, kunnes voitiin järjestää kuljetus turvallisempaan paikkaan.
Mahdollisesti koko tarinakokoelma toisistaan erotetuista puolisoista juontaa juurensa näistä kahdesta viimeisestä viikosta Turun linnassa. Tarinahan kertoo, että Kaarina ja lapset oleskelivat Tuupikkalan torpassa Aurajoen vastarannalla Korppolaistenmäen alapuolella Eerikin istuessa tornissa. Tällä tavoin toisistaan erotetut puolisot saattoivat katsoa toisiaan joen yli. Eli, palataan kysymykseen: oliko tietty kuusikulmainen huone sittenkin Eerikin vankihuone, vaikkakin vain lyhyen aikaa?
1500-luvulla kyseisessä tornin eräässä huoneessa oli kaksinkertaiset seinät siten että holvikäytävä kulki huoneen kullakin sivulla. Keskelle muodostui pieni kamari, joka siis oli kokonaan muurien ympäröimä. Erityisen kiinnostavaa on Gardbergin mukaan havaita, että huone oli rakennettu samalla tavoin kuin se Gripsholmin linnan umpinainen tornikamari, joka sielläkin kulkee Eerik XIV´nnen vankilan nimellä.
Valitettavasti joskus 1800-luvulla sisempi kamari purettiin. Huoneesta tuli näin huomattavasti alkuperäistä suurempi, ja huoneen seininä olivat vain alkuperäisen käytävän ulkomuurit. Ja sittemmin huone vielä sekoittui yläpuolella sijaitsevan huoneen kanssa ja tämä sai ottaa Eerikin vankihuoneen osan lattiassa olevine jalanjälkineen, mitkä perimätiedon mukaan syntyivät Eerikin vaeltaessa rauhattomana edestakaisin, sekä ikkunalaudassa olevine kuoppineen, jotka muistuttivat, kuinka Eerik istui tunti tunnin jälkeen kyynärpäät ikkunalaudalla katsellen kohti Tuupikkalan torppaa.
Tuossa muodossa vankila liitettiin linnan museoon ja se avattiin ”Eerik XIV´nnen vankilana” yleisölle 1925. Kun sitten esilinnan entistämistyöt vuonna 1976 alkoivat, oli mahdollista siirtää vankila takaisin alkuperäiseen huoneeseen ja palauttaa se alkuperäiseen asuun vuodelta 1770 olevien piirustusten mukaan. Näin tehtiin ja vuodesta 1982 lähtien kävijät ovat jälleen voineet nähdä miljöön, joka on mahdollsiesti ollut Eerik XIV´nnen miljöö parin viikon ajan kesällä 1577.
Mutta entä ne kuuluisat jalanjäljet ja kyynärpääkuopat? No, niitä tulee joskus. On niitä muissakin linnoissa. Myös Gripsholmista löytyy Eerikin jalanjälkiä ja Kastelholmasta – vieläpä ikkunasyvennyksen pohjakivestä (huom!) – Eerikin kyynärpääjälkiä. Ja onhan Tanskan linnoissa ruhtinaiden vankihuoneissa vastaavia yksityiskohtia. Kun ruhtinas on ollut jossain vangittuna, niihin paikkoihin noiden jälkien nyt vain on tapana ilmaantua jossain vaiheessa.

Turusta Eerik vietiin perheineen – poislukien Henrik – Ahvenanmaan Kastelholmaan, missä he viipyvät kolmen kuukauden ajan. Sieltä heidät siirrettiin Gripsholmiin.
Sairaalloinen Henrik menehtyi vuoden 1572 syyskuussa. Hänet haudattiin Turun tuomiokirkkoon linnan tykkien ampuessa kunnialaukauksia. Linnasta toimitettiin 600 tiiltä tuomiokirkkoon, minne Henrikille rakennettiin hauta, mahdollisesti sama, minne myöhemmin laskettiin sekä Kaarina Maununtytär että Sigrid-sisar perheineen. Nykyisin hauta kappeleineen tunnetaan Tottien hautana Sigridin pojan Åke Tottin mukaan. Åken ja hänen vaimonsa marmoriin veistetty muotokuva seisoo haudalla.

Gripsholmissa perhe viipyi puolentoista vuoden ajan. Siellä syntyi vielä yksi poika, Arnold.
Arnold ilmeisesti menehtyi melko pian, mutta pelkästään se, että Eerik ja Kaarina vielä saivat lapsia, on saattanut herättää Juhanassa ajatuksen erottaa puolisot toisistaan.
Eerikin istuessa Gripsholmissa toinenkin ajatus alkoi itää Juhanan mielessä, luultavasti rahvaan levottomuuden sekä sen huhun takia, että Eerik haluttaisiin takaisin valtaistuimelle. Juhanan 7.1.1572 Kaarle-herttualle kirjoittamaan kirjeeseen sisältyi kohta, missä todetaan, kuinka Juhana ei koskaan voisi saada ”mitään rauhallista hallitusta tähän valtakuntaan niin kauan kuin hän elää, vaan hän aiheuttaa päivittäin enemmän ja enemmän pahaa”.

Kesäkuussa 1573 vangit siirrettiin Västeråsin linnaan. Vajaat kaksi viikkoa saapumisesta Eerik kirjoitti muistikirjaansa lyhyen rivin: ”Vaimoni väkivalloin erotettu minusta”.
Tuon jälkeen Eerik oli eristetty, yksinäinen mies. Juhana oli päättänyt erottaa puolisot toisistaan, mahdollisesti estääkseen Eerikiä saamasta lisää perillisiä, jotka saattaisivat tulevaisuudessa vaatia itselleen Ruotsin kruunua.

Kun Eerik ja Kaarina erotettiin toisistaan, Kaarina vietiin pois Västeråsista. Tammikuussa 1574 Eerik kirjoitti, kuinka hän uskoi kuulleensa Kaarinan askeleet portaissa oven ulkopuolella. Hän oli huutanut Kaarinaa saamatta vastausta.
Eerik ei tiennyt, ettei hänen perheensä enää asunut samassa linnassa. Kaarina oli lähetetty lapsineen ensin Tukholmaan ja sitten Turkuun.

Vajaat kaksi vuotta sen jälkeen kun perhe oli lähtenyt Turun linnasta, Kaarina Maununtytär oli nyt palannut sinne takaisin. Mukana seurasivat seitsemänvuotias Sigrid sekä viiden ja puolen vuoden ikäinen Gustav. Vaikka Eerik ei ollutkaan mukana, Kaarinaa ja lapsia pidettiin linnassa vankeina – niin kauan kuin Eerik oli elossa, oli mahdollista, että perhe ja heidän mahdolliset kannattajansa vaatisivat kruunua uuden vallankumouksen sattuessa.
Kun Gustav täytti seitsemän vuotta, hänet erotettiin perheestään. Levottomuuksia pelännyt Juhana lienee halunnut varmistua, ettei Eerikin pojasta tehtäisi pelinappulaa. Gustav lähetettiin Juhanan sukulaisten luokse Puolaan.
Kovinkaan paljoa kirjallisia lähteitä ei Kaarinan vankeusajasta ole jäänyt. Eräs lyhyt kommentti kertoo kuitenkin jotain. Kun Turun linnan tilejä tarkastettiin vuonna 1577, kiinnitettiin huomiota epätavallisen suureen kynttilöiden kulutukseen. Turun linnan voudin antama selitys oli ”Niin kauan kuin Kaarina Maununtytär oli linnassa, ei kynttilöitä koskaan yöllä sammutettu”.

Kevättalvella 1577 Kaarinan tavoitti sanoma hänen puolisonsa kuolemasta. Samalla hänen vankeutensa päättyi. Yhdeksän vankeusvuoden jälkeen koitti vapaus. Kymmenvuotias Sigrid tuskin muisti elämäänsä ilman vankeutta.

Kustaa Vaasan pojille oli tunnusomaista, että he kaikista keskinäisistä riidoistaan huolimatta aina kunnioittivat toistensa puolisoja ja hylättyjä jalkavaimoja, mahdollisesti ajatellen, ettei poliittinen peli ollut näiden syytä. Vajaa kuukausi Eerikin kuoleman jälkeen Juhana läänitti ”rakkaalle rouva Kaarina Maununtyttärelle, velivainajamme kuningas Eerikin leskelle” Kangasalla sijainneen Liuksialan kartanon siihen kuuluvine 26 verotaloineen.

Aikoinaan myös Eerik oli huolehtinut Kaarina Hannuntyttärestä tämän menetettyä kaiken. Kaarina oli kiirjoittanut kuninkaalle ja pyytänyt apua. Eerik oli vastannut kirjeeseen ja antanut ”kuninkaallisella avoimella kirjeellämme” tiedoksi, että Kaarinan oli saatava takaisin kaikki, mitä Juhana oli tälle lahjoittanut, minkä lisäksi Klaus Andersinpojan tuomasta omaisuudesta Kaarinan oli saatava takaisin kolmannes. Kaarina saikin osan omaisuudestaan takaisin, osa oli kadonnut. Ja kun Juhanasta tuli kuningas, tämä ottikin sitten Kaarinan suojelukseensa.
Kaarina siis sai omaisuuttaan takaisin, mutta ryöstelijöiden tekoja ei alettu tutkia. Mutta kun Pirkkalan kihlakunnan tuomari Johannes Grinden syksyllä 1569 piti syyskäräjiä Karkun pitäjän rahvaan kanssa, Kaarina astui esiin ja kysyi kahdeltatoista lautamieheltä, tiesivätkö he mitään siitä, ketkä oikeastaan olivat vastuussa ryöstelystä.
Kaarina sai vastauksen kysymykseensä: Laukon Jöns Knutinpoika oli ollut päätekijä. Tämän jälkeen olikin helpompi hakea palauttamatonta omaisuutta takaisin.

Vuonna 1572 Kaarina Hannuntytär avioitui Lars Henrikinpoika Hordeelin kanssa. Vuosi häiden jälkeen Kaarina sai tyttären, Annan. Lars aateloitiin vuonna 1576, Kaarinan ja Juhanan yhteiset lapset seuraavana vuonna. Lapsista Sofia avioitui sittemmin kuuluisan sotapäällikön, Ranskasta tulleen Pontus de la Gardien kanssa. Vuonna 1580 Lars otti komentoonsa Turun linnan ja viimeistään silloin hän mutti Kaarinan kanssa linnaan.
Turun linna oli jälleen värikkään hovielämän puitteina. Oli melkein kuin olisi lavastettu uudelleen näytelmä, joka oli esitetty linnassa 20-25 vuotta aiemmin. Pääosien esittäjätkin olivat lähes samoja, aiempaa vanhempia vain. Uusia kasvoja oli tullut, vanhoista puuttui oikeastaan vain Juhana. Myös kuninkaalla oli suunnitelmia käväistä vanhassa linnassaan, mutta aina tuli jotain kiireisempää väliin. Juhana ei koskaan palannut nuoruutensa linnaan.

Jatkettiin linnan rakennustöitä. Niitä, jotka olivat keskeytyneet vuonna 1563, kun herttuapari oli vangittu. Osa päälinnan tiloista uudistettiin, lisäksi esilinnan kehämuurin sisäpuolelle rakennettiin kolme siipeä.
Kaarina ja Lars asuivat linnassa vuoteen 1591, Larsin kuolemaan, saakka. Elämänsä viimeiset vuodet Kaarina eli Vääksyn kartanossa.
Tosin vielä kerran Kaarina lienee käynyt Turun linnassa. Hänen tyttärensä Brita avioitui Karl Gustafinpoika Stenbockin, Toftaholmin ja Kongslenan vapaaherran kanssa. Häät vietettiin Turun linnassa.

Kaarina Hannuntyttären tarkkaa kuolinpäivää ei tunneta. Yleisesti puhutaan ajasta juuri ennen kuin nuijasodan nuijamiehet tulivat Vääksyyn joulukuussa 1596. On myös oletettu, että hänet haudattiin puolisonsa Lars Henrikinpojan vierelle Kangasalan kirkkoon.
Mutta ainakaan enää Kaarinan hauta ei ilmeisesti sijaitse Kangasalla. Kun Juhani Rinne vuonna 1922 kaivoi Turun tuomiokirkkoa, hän löysi hautakiven, missä oli Kaarina Hannuntyttären vaakuna. Koska kukaan muu ei ollut kyseistä vaakunaa kantanut, löytö osoittaa Kaarinan lepäävän Turussa.
Mutta jos Kaarina siirrettiin, kuka hänet oli siirtänyt? Juhana III oli kuollut 1592 ja Gardberg pitää todennäköisenä, ettei Juhanan seuraajalla ollut aikaa eikä kiinnostusta sellaiseen menettelyyn.
Gardberg pitää mahdollisena, että siirtäjinä olivat lapsenlapset, de la Gardien sisarukset, jota kävivät Turussa monesti 1600-luvun alkupuoliskolla. Ja toteaa, että jos Kaarina siirrettiin Turun tuomiokirkkoon, tämä vielä vahvisti kunnioitusta, jota Kaarina Hannuntytär nautti jatkuvasti kuninkaan tunnustettuna jalkavaimona ja Juhana III´n neljän vanhimman lapsen äitinä.

Katarina Jagellonica kantoi kuningattaren kruunua yli neljäntoista vuoden ajan. Viimeiset viisi vuottaan hän kärsi kihdistä ja huolta toivat myös ongelmat kahden kotimaan, Puolan ja Ruotsin, välillä. Kaarinan elämä päättyi 16.9.1583.
Katarina jätti jälkeensä valoisan muiston. Ruotsalainen historioitsija Aegidius Girs kirjoitti 1630-luvulla: ”Häntä ei surrut vain kuningas, jolle hän oli ollut ilona surussa ja ilossa, vankeudessa ja ihanuudessa, nöyrän suopeana, lapsineen ja kukoistuksineen kaksikymmentä vuotta, vaan myös koko valtakunta, erityisesti köyhät ja hädänalaiset, heitä kohtaan hän oli aina kovin lempeä ja säälivä kuningatar.”

Lähtiessään Turun linnasta kesällä 1577 Liuksialan kartanoon Kaarina Maununtytär oli 26-vuotias. Silti hänellä oli jo takanaan melkoisia vaiheita sisältänyt vuosikymmen. Edessään hänellä oli elämänsä pisin ajanjakso, 35 vuotta erämaan rajalla sijainneella tilallaan. Matkalle Liuksialaan seurasi tytär Sigrid. Sikäli kuin tiedetään, Kaarina teki vain kaksi pidempää matkaa noiden 35 vuoden aikana, lokakuussa 1582 Tukholmaan ja 1596 Tallinnaan.

Tukholmassa Kaarina kävi tyttärensä mukanaan. Äidin ja tyttären ottivat Tukholman linnassa vastaan Juhana ja Katarina, ja eräässä sen aikaisessa kirjeessä kerrotaan Kaarinan saaneen Katarinan ansiosta takaisin ne korut ja muut henkilökohtaiset esineet, jotka hän oli menettänyt vangitsemisensa yhteydessä 14 vuotta aiemmin. Muutkin tunnetut yksityiskohdat puhuvat sen puolesta, että tapaaminen on sujunut sovinnollisessa ilmapiirissä.
Kaarina Maununtyttären Ruotsin vierailun yhteydessä järjestettiin Svartsjön linnassa tapaaminen, joka lienee ainutlaatuinen koko Ruotsin historiassa. Katarina Jagellonica ja Kaarina Maununtytär vierailivat Kustaa Vaasan leskikuningattaren Katarina Stenbockin luona. Kolme kuningatarta, kolme Katarinaa koolla.

Kaarinan poika Gustav ei saanut missään vaiheessa lupaa palata Ruotsin maaperälle. Mutta vielä kerran Kaarina tapasi poikansa.
Tapaamista oli odotettava toukokuuhun 1596 saakka. Äiti ja poika tapasivat Tallinnassa.
Siitä oli kaksikymmentäyksi vuotta, kun seitsemänvuotias poika oli otettu pois äidiltään. Nyt Gustav oli 28-vuotias täysikasvuinen mies.
Perimätieto kertoo, että Kaarinan oli ensin vaikea tuntea poikaansa. Hänen oli nähtävä muutama syntymämerkki varmistuakseen, että mies oli oikea.
Tapaamisesta on täytynyt tulla tilaisuus, missä katsottiin sekä eteen- että taaksepäin. Gustav sai nyt selkeämmän kuvan isästään, jo senkin takia, että sai haltuunsa tämän pitämät päiväkirjat.
Viimeistään elokuun lopulla Kaarina ja Gustav matkustivat kumpikin taholleen. Sen jälkeen he eivät enää tavanneet.

Kaarina Maununtyttären poismeno vuonna 1612 ja hänen hautaamisensa Turun tuomiokirkkoon seuraavana vuonna olivat tapauksia, jotka viestittivätt turkulaisille yhden aikakauden olevan päättymässä. Vuotta aiemmin oli kuollut Kustaa I Vaasan nuorin poika kuningas Kaarle IX. Kaksi vuotta myöhemmin sattui Turun linnan suuri tulipalo, mikä tuhosi 1500-luvun puolivälissä rakennettujen huoneiden sisutuksen – tuhoten muutamassa tunnissa suurimman osan siitä, mikä päälinnassa yhdistyi Kustaa Vaasaan ja hänen poikiinsa.

Kaarina Maununtytär lepäsi 254 vuoden ajan hautaholvissa, jota jälkimaailma tuli kutsumaan Tottien hautaholviksi Kaarinan tyttären ja tyttärenpojan mukaan. Mutta sitten 1860-luvulla heräsi ajatus antaa Kaarina Maununtyttärelle arvokkaampi leposija – olihan tämä ainoa Suomeen haudattu kruunupää.
Uusi sarkofagi veistettiin Amsterdamissa mustasta belgialaisesta marmorista, jalustan teki turkulainen kivenhakkaaja K.G. Forsström, joka louhi kiven läheisestä Kerttulinmäestä. Sarkofagi pystytettiin sen jälkeen ns. Kankaisten kuoriin, tuomiokirkon pohjoislaivan ulkopuolisista kappeleista itäisimpään. Kaarina Maununtytär siirrettiin siis eteläpuolen itäisimmän kappelin alla olevasta hautaholvista suoraan sen vastapäätä sijaitsevaan pohjoispuolen kappeliin. Täten hän sai oman kappelin, jonka keskelle sarkofagi voitiin sijoittaa.

Tämänkin jälkeen heräsi vielä kerran ajatus siirtää Kaarina Maununtytär. Kun Västeråsin tuomiokirkossa vuonna 1958 avattiin Eerik XIV´nnen arkku, jotta luita analysoimalla olisi saatu vastaus kysymykseen, myrkytettiinkö kuningas, tukholmalaislehti Aftonbladet esitti ajatuksen, että tuomiokirkossa tehtävien töiden yhteydessä olisi siirretty Kaarina Maununtyttären arkku Västeråsiin. Puolisot olisivat olleet jälleen yhdessä, lähes 400 vuoden eron jälkeen.
Kaunis ajatushan tuo oli. Mutta Suomessa oltiin myös sitä mieltä, että väärää henkilöä olisi lähdetty siirtämään. Samassa hautaholvissa olivat Kaarina Maununtytär, hänen poikansa Henrik, tyttärensä Sigrid ja tämän poika perheineen. Hautaa voitiin pitää oikeastaan Eerik XIV´nnen perhehautana, vaikka Eerik itse puuttuikin. Eikö olisi ollut luonnollisempaa yhdistää puolisot siirtämällä Eerik Turkuun?
Kaarina jäi Turkuun. Eerik laskettiin takaisin sarkofagiinsa yhtä yksinäisenä kuin ennen.
Historian realiteetteja nyt vain ei tule rukata.

Turun linnan kolme Katarinaa on kirja, joka piirtää tarkat ja elävät henkilökuvat 1500-luvun Ruotsin johtavista henkilöistä. Aihealuetta pitkään tutkinut tekijä pystyy tukeutumaan tuon ajan elämää ja maailmanpolitiikkaa kuvatessaan laajaan lähdeaineistoon, mukaan lukien kirjan ilmestymisen aikojen uusimmat tutkimustulokset.
Kirjassa näkyy tekijän innostuneisuus, minkä tämä on myöntänyt olevan osittain henkilökohtaista laatua. Olihan Kaarina Hannuntytär tekijän, Carl Jakob Gardbergin, äidinisän isänisän isänisän äidinäidin äidinisän äidinäiti.

Päätetään tämä tiivistelmä vielä kolmeen linkkiin. Kirjan kannessa on ryhmäkuva kolmesta Katarinasta, mutta otetaan heidät tähän vielä yksi kerrallaan.

Kaarina Hannuntytär

Katarina Jagellonica

Kaarina Maununtytär

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Extra I
Matti Rautiainen: Neidon kyynel
Nord Print (paino), Aarni 2015
134 sivua

Olavinlinnan keskushallissa seisoo jykevä hahmo, Ville Valgrenin veistämä patsas Olavi Haraldinpojasta, josta myöhemmin tuli pyhimys – pyhä Olavi. Mutta enemmän kuin pyhyyttä patsas korostaa Olavia soturina ja kuninkaana.
Pyhän Olavin linna on nimetty tuon legendaarisen norjalaiskuninkaan mukaan, yli 400 vuotta tämän kuoleman jälkeen. Mutta kyllä myös linnassa on nähty paljon, onhan se sotalinnana ehkä se Suomen tunnetuin. Ja on siellä rauhan aikanakin tapahtunut.
KT Matti Rautiainen on tutkinut, miten nuo tarinat ovat syntyneet ja miten ne ovat eläneet eri vuosisadoilla. Tuon tutkimustyön pohjalta hän julkaisi pari vuotta sitten teoksen Neidon kyynel, missä esitellään linnan vaiheita noiden tarinoiden kautta. Linnan, jossa on aina yhdistynyt omalaatuinen jykevyys ja synkkä kauneus. Jos oli Turun linnassa parhaimmillaan värikästä hovielämää ja draamaa, on väriä nähty myös Savon sydämessä.

 

Ruotsin vallan alla ollut osa nykyisestä Suomesta oli keskiajalla muun läntisen Euroopan lailla katolista aluetta, ja pyhimykset olivat keskeinen osa suomalaisten arkea. Tosin nykytiedon perusteella jokaisen pyhimykseksi nimetyn historiallista henkilöllisyyttä ei aivan aukottomasti voi pitää faktana, esim. Suomen ainoan oman pyhimyksen, piispa Henrikin, elämäntarinan todenperäisyydestä ei ole täyttä varmuutta.
Pyhän Olavin osalta arvailuun ei ole syytä. Hänestä on useita dokumentteja, jotka osoittavat hänen olleen historiallinen henkilö. Myös hänen elämästään tiedetään jonkin verran, vaikka kaiken muistiinmerkityn luotettavuudesta ei luonnollisestikaan voi täysin varma olla.
No, joka tapauksessa. Olavi Haraldinpoika (n. 995 – 1030) lähti monen aikalaisensa tavoin nuorena viikinkiretkille. Legendan mukaan hän kääntyi kristityksi Rouenissa, nykyisen Ranskan alueella. Uusi usko oli kyllä Norjassa jo tuolloin tunnettu, sillä kuningas Olavi Tryggvenpojan aikana maahan levitettiin kristinuskoa, joskin laihoin tuloksin.
Norjaan Olavi Haraldinpoika palasi vuonna 1015 ja vaati valtakunnan kruunua itselleen. Norjan ylimystö valitsikin Olavin kuninkaaksi tämän voitettua tanskalaiset ja ruotsalaiset Nesjarin meritaistelussa vuonna 1016.
Olavista ei kuitenkaan tullut kovin suosittua kuningasta. Hänen aloittamansa pakkokäännyttäminen sekä ankara hallinto saivat talonpojat kääntymään Tanskan kuninkaan Knut Suuren puoleen. Olavi menetti kruununsa vuonna 1028 ja pakeni Novgorodiin, jota hallitsi tuolloin suuriruhtinas Jaroslav, joka oli naimisissa Olavin puolison sisaren kanssa.
Olavin yritys palauttaa kruunu takaisin itselleen epäonnistui. Vuonna 1030 käydyssä Stiklestadin taistelussa kaatui yksi Pohjolan tunnetuimmista hallitsijoista kautta aikojen.

Vaikka Olavi oli jättänyt taakseen katkeruutta ja vihaa, kaikki muuttui hänen kuolemansa jälkeen. Trondheimiin haudatun kuningas Olavin ruumiin säilymisestä sekä siihen liittyvästä ihmeitä tekevästä voimasta alettiin pian kuoleman jälkeen kertoa tarinoita.
Kuninkaan hiusten ja kynsien väitettiin kasvaneen kuoleman jälkeen, lisäksi ruumiin väitettiin tuoksuvan puhtaalle. Tuo ruumiin tuoksuminen liittyy keskiajalla vallinneeseen yleiseen käsitykseen siitä, että pyhimyksen ruumis ei haise kalmalle, vaan erittää hyvää tuoksua, mikä on selvä todiste henkilön pyhyydestä.
Nykyisen Trondheimin Nidarosin tuomiokirkosta, jonka rakentaminen aloitettiin vuonna 1070, tuli Pohjoismaiden suosituin pyhiinvaelluskohde. Kirkko rakennettiin pyhän Olavin haudan päälle.

Osasyynä nopeaan maineen kasvuun oli myös tanskalainen hallinto, joka pyyhki nopeasti norjalaisten mielistä kuningas Olavin oman hallintoajan muistot. Kuolema Stiklestadin taistelussa muuttui pian sankarikuolemaksi taistelussa kristinuskon, Norjan ja norjalaisten puolesta. Oli siis luonnollista, että Olavista tuli Norjan suojelupyhimys.
Ensimmäisenä pohjoismaisena pyhimyksenä Olaville syntyi erityisasema, johon turvauduttiin käännytystyön edetessä kohti itää, ja lopulta 1100-luvulla myös Suomeen. Pyhä Olavi tarjosi samaistumiskohteen läheltä. Hänessä oli sekä sankarillisen arkkityypin piirteitä että, pakana- ja sotilaskuningastaustan vuoksi, kansanomaisia piirteitä. Samaistumisen mahdollisuus vahvisti erityisesti talonpoikaiston suhdetta kristinuskoon.
Oma pyhimyksemme Henrik edusti Olavin rinnalla vaikeammin samaistuttavaa kristillistä marttyyria. Keskiajalla Olavi olikin Suomessa merkittävästi suositumpi pyhimys kuin Henrik.

Olavinlinnan rakentamisen aikoihin pyhän Olavin asema Suomen suosituimpana pyhimyksenä oli kiistaton, ja linnan rakennuttaja Eerik Akselinpoika Tott nimesi linnan hänen mukaansa. Tosin linnan virallisena nimenä ruotsalaisten asiakirjoissa säilyi pitkään Nyslott. Linnan tarkoituksena oli taata ja varmistaa yhtäältä katolisen kirkon asema idän ortodokseja vastaan, ja toisaalta vankistaa Ruotsin asemaa suhteessa Venäjään.
Pyhä Olavi oli linnan suojelijaksi täydellinen. Soturikuningas suojasi sotalinnaa. Pyhän Olavin antama turva konkretisoitui linnan tarjoamana suojana. Linnan yhteyteen rakennettu kappeli oli niin ikään nimetty pyhän Olavin mukaan.
Pyhällä Olavilla oli kiistaton asema parin sadan vuoden ajan, mutta mikäli linnaa olisi ryhdytty rakentamaan pari vuosikymmentä myöhemmin, saattaa olla, että linna olisi nimetty ruotsalaisten kansallispyhimyksen pyhän Eerikin (kuningas Eerik IX Pyhä) mukaan. Pyhän Eerikin asema ja kultti kasvoivat 1400-luvulla pyhän Olavin kultin rinnalle. Mutta ei Eerik kokonaan vaille huomiota jäänyt Olavinlinnassakaan, yksi linnan torneista nimettiin Pyhän Eerikin torniksi.
Pyhän Olavin kultin tunnetuin muoto oli hänen kuolinpäivänsä menot, joita Olavinlinnassa vietettiin katolisen ajan jälkeenkin. Juhlapäivän vietto Savonlinnassa 29. heinäkuuta pohjautuu tähän Olavin kulttiin.

 

Olavinlinnaa koskeva ensimmäinen – ja samalla hyvin tarunhohtoinen – laajempi kuvaus esiintyy Olaus Magnuksen vuonna 1555 julkaistussa teoksessa Pohjoisten kansojen historia, teoksen kaloja koskevassa osiossa. Osion yhdeksästoista luku on otsikoitu ”Suomen Olavinlinnan viereisen Mustanvirran kaloista”. Linna saa siinä osakseen lyhyen luonnehdinnan, mutta tekstin pääpaino on syvän virran erikoisuudessa, mustissa kaloissa.
Olaus Magnus sekoitti teoksessaan yleisesti faktaa ja fiktiota. Olavinlinnaa koskevat kuvaukset lienevät siitä fiktiivisemmästä päästä, mutta Olavinlinnaan liittyvään kulttuuriperintöön nekin toki kuuluvat, joten noteerataan nämä jutut tässä tiivistelmässäkin.
Itse asiassa, Olaus Magnus ei sepittänyt noita juttuja omasta päästään. Hän tukeutui tuossa kohden Sebastian Münsterin teokseen Cosmographia Universalis, jossa on kaikkien aikojen ensimmäinen maininta Olavinlinnasta. Ja maininta Mustanvirran mustista kaloista.

Olaus Magnuksen mukaan linnan virrassa esiintyy trebius, kala, joka on kesällä musta ja talvella valkoinen. Jos se pääsee valtamereen, siitä tulee suuri, ja jalan pituisena sillä on viiden sormen paksuinen rasvakerros. Suolaisessa vedessä elävä trebius imee vedestä kultaa ja nostaa sen pohjasta kuinka syvältä tahansa pintaan kellumaan.
Mistä tarina mustista kaloista on peräisin? Kauempaa historiasta tunnetaan roomalaisen Pliniuksen kuvaus mustista kaloista, joiden syöminen johtaa välittömästi kuolemaan. Tosin nuo kalat eivät Pliniuksen mukaan eläneet lähelläkään Savoa, vaan ilmeisesti Niilissä. Mikä ei estänyt Olaus Magnusta siirtämästä mustia kaloja Olavinlinnan kupeeseen.
Ja sitten, mistä Plinius on löytänyt nuo mustat kalat? No, teoksessa Historia Naturalis, mitä teosta pidetään maailman ensimmäisenä luonnonhistoriallisena esityksenä, kuvataan miekkakalaa, joka pystyy miekallaan jopa upottamaan veneitä. Tuossa yhteydessä Plinius viittasi roomalaiseen oppineeseen Trebius Nigeriin. Siinä kun muutamat olivat lukeneet kyseistä teosta ja kirjoittaneet omia juttujaan, jossain vaiheessa alkoivat mennä jutut sekaisin. Niger oli antiikin oppineen lisänimi (musta) ja henkilön nimi oli Trebius. Ja kun juttu muutamassa kohden muuntui, lopputuloksena oli musta kala trebius. Tiedättehän vanhan seuraleikin ”rikkinäinen puhelin”?
No, joka tapauksessa. Olaus Magnuksen tekstit kuvaavat ihastumista erityisesti kahteen piirteeseen, mitkä vetoavat Olavinlinnan kävijöihin vuosisadasta toiseen. Musta ja syvä virta saa miettimään, mitä pelottavaa uiskentelee siellä, minne ihmissilmä ei näe. Samanaikaisesti se, mitä näemme, suuri ja ylväs linna virran keskellä, saa kulkijan mielikuvituksen samalla tavalla liikkeelle, ja kulkijan tuntemaan linnan kaikilla aisteillaan.

 

Nykyisin Olavinlinnan edessä, Tallisaaressa, seisoo musta pässi, musta oinas, jalustallaan tervehtimässä ja ottamassa vastaan linnaan saapuvia vieraita. Tuo veistos on seissyt paikallaan vuodesta 1964.
Elävää pässiä pidettiin Olavinlinnassa ilmeisesti jo linnan rakentamisen alkuvuosina. Pyhän Olavin päivänä syötiin juhla-ateriana aina kevään ensimmäinen karitsa, jota sanottiin Olavin lampaaksi tai villavuonaksi. Juhlan merkittävyyden vuoksi uhrin tuli olla pulskassa kunnossa, joten vaikka linnan pässin elämä oli lyhyt, ainakin eläin sai eläessään syödä riittävästi.
Tunnetuimmassa pässiin liitetyssä yksittäisessä tarinassa väriltään musta pässi pelastaa linnan venäläisten hyökkäykseltä. Kerrotaan, että eräänä pimeänä yönä venäläiset olivat hyökkäämässä linnaan ja olivat jo tikkailla kipuamassa linnaan, kun salama löi valoa pimeän linnan ylle. Sillä hetkellä linnan harjalla liikehti suurikokoinen sarvipää, jonka kookasta silhuettia venäläiset luulivat itse paholaiseksi. Pässin kerotaan myös kopisuttaneen kovaäänisesti sorkkiaan ja heilutelleen sarviaan edes takaisin. Säikähtäneet sotilaat keskeyttivät kiireesti hyökkäyksensä.
Tarinassa esiintyvät puitteet viittaavat linnan varhaisiin aikoihin. Jo pelkästään tikkaiden käyttö viittaa siihen, ettei linna ollut vielä harjakorkeudessa. Ensimmäisen pässin onnea tuova vaikutus oli myös omiaan lisäämään sen symbolista arvoa osana linnan kokonaisuutta.
Paitsi veistoksena, musta pässi on osana nykyistä Savonlinnaa muillakin tavoilla. Yksi kaupungissa vietettävän Olavin päivän perinteistä on vuoden Mustan Pässin julkistaminen. Arvonimi annetaan savonlinnalaiselle, joka on toimillaan ja teoillaan edesauttanut Savonlinnaa ja sen tunnettuutta. Ja kun ylioppilaat ovat vapun aikaan liikkeellä, heillä on tapana lakittaa juuri mustan pässin patsas.

 

No, nuo olivat niitä vanhoja tapahtumia. On Rautiainen ottanut mukaan myös Olavinlinnan 1900-luvun historiaa. Joten palataan seuraavaksi ajassa takaisin nykyajan suuntaan.
Vuonna 1913 Kansanvalistusseuran laulujuhlat pidettiin Kyrönniemen kentällä, Kyrönsalmen itäisellä rannalla. Linna oli samanaikaisesti toista kesää Savonlinnan oopperajuhlien näyttämönä. Kaupungissa oli käynnissä kaksi suomalaisen kulttuurin suurtapahtumaa.
Mukana oli myös runoilija Eino Leino. Hän kirjoitti runon juhlarunoksi Kansanvalistusseuralle. Ja kun Savonlinnassa oltiin, runosta tuli Savonlinnan laulu.
Kyseinen runo on Eino Leinon tuotantoa siitä tuntemattomammasta päästä. Edes Savonlinnassa sitä ei monessakaan yhteydessä lausuta eikä lauleta. Itse asiassa, runo kiinnittyy melko heikosti kaupunkiin – mutta Olavinlinna siinä mainitaan. Eino Leinon rakastettu, runoilija L. Onervakin toteaa runon yleiskuvasta seuraavaa: ”Viimeisillä aamuyön hetkillä ennen esitystilaisuutta se siellä syntyykin mielikuvasta ´oli saari ja saaressa linna´. Eikä siihen sitten paljon muuta ajatusta tullutkaan.”
No, oli runo Onervan mielestä kuitenkin ”tunnelman kannattama laulelma mystillisine kertosäkeineen”. Ja Rautiaisen mukaan, jos on runo L. Onervan mielestä mystillinen ja balladimainen, samaa voi sanoa juhlarunon syntyyn liittyvistä hetkistä ja ihmisistä niiden ympärillä. Jos vastaava tapahtuisi 2010-luvulla, juorulehdistö mässäilisi asialla viikon jos toisenkin.

Heinäkuun ensimmäisenä viikonvaihteena vuonna 1913 Savonlinna pullisteli kulttuuriväkeä. Leinon juhlaruno oli tilattu pääjuhlan yhdeksi ohjelmanumeroksi. Juhlan yhtenä esiintyjänä oli Leinon morsian Aino Kajanus, joka soitti harppua Leevi Madetojan johtamassa orkesterissa. Katsomossa istui puolestaan L. Onerva, Leinon pitkäaikainen rakkaus ja Madetojan mielitietty.
Tämän päivän lehdistö olisi luultavasti kärkkynyt nenät pitkällä, mitä tapahtuu kesäyössä taiteilijalauman kokoontuessa. Mutta tuolloin lehdistöä kiinnosti itse juhlaruno.
Pekka Tarkka kirjoittaa Joel Lehtosen elämäkerran ensimmäisessä osassa Leinon aktiviteeteista tuona yönä. Juhlarunon laatiminen oli jäänyt runoilijalla viime tippaan, ja se syntyi vasta yöllä viinan voimalla. Leino toimitti tekstiä pitkin yötä kirjapainon lähetille, jotta runo saatiin painettua juhlien yhteydessä ilmestyvään juhlakirjaan. Ja samana yönä Leinolla oli myös kohtaaminen L. Onervan kanssa ”yöllisessä satumaisessa lehtipuistossa”.
Kun runon esittämisen aika lähestyi seuraavana päivänä, juhlapaikalle tuotu Leino oli simahtanut Kyrönniemen kentän laidalla olevalle sahanpurukeolle. Hetki ennen omaa vuoroa Leino herätettiin esiintymään ja hänelle lyötiin painettu juhlaruno käteen. Väsynyt Leino ei tuossa vaiheessa tunnistanut enää tekstiä omakseen.
Siinä missä lehdistö vaikeni Leinon humalatilasta laulujuhlien lavalla, kirjailija Joel Lehtonen ei sitä tehnyt. Hän hyödynsi tapahtumat romaanissaan Kerran kesällä.
Romaanin juhlat sijaitsevat tutussa paikassa linnanvirran takana olevalla juhlakentällä. Romaanissa toimittaja Jalmari Touhio hoippui lavalle, ”vaihteli jalkojaan sinne tänne, hikihelmet virtasivat viljavina kalpeilla kasvoilla ja kaula kurottautui pitkälle, kun hän koetteli saada sanat ulos suustaan”. Ja kuvatessaan juhlarunoa lukijalle ei jää epäilystä, kenestä ja kenelle Lehtonen puhuu Touhion suulla: ”On kaupunki merellä ja saarelma siinä ja saaressa linna ja linnassa impi”.
Leinon esiintminen on poikinut myös kaskun, joka löytyy Kalevi kalemaan teoksesta Rouva Diiva ja herra Finaali. Kaskussa Leino takeltelee ja toistelee runossa sananparsia useaan kertaan, ja lopulta erään miehen kerrotaan tokaisseen: ”No, sano nyt, mitä sillä immellä oli, niin päästään muuhun ohjelmaan”.
Rautiainen arvelee, että Olavinlinna auttoi ratkaisevasti Leinoa tekemään runon tuona yönä. Kuinka Leino olisi saanut runosuonen sykkimään, jos hän ei olisi aamuyöllä kävellyt Tallisaareen ja lumoutunut yön mystisestä, taianomaisesta tunnelmasta, minkä siivittämänä myös viime tippaan jätetyn juhlarunon kirjoittaminen onnistui.
Tosin aivan varmoja siitä, että Leino oikeasti vietti yöllisiä hetkiä Tallisaaressa, emme voi olla. Mutta onko sillä oikeastaan merkitystä? Kun kaksi suurta, Leino ja Olavinlinna kohtaavat, kyllä sitä vähemmästäkin mystiikkaa ja selvittämättömiä tunnelmia syntyy.

 

Kirjassa on yhteensä kahdeksan eri kertomusta. Edellä mainittujen lisäksi teoksessa kerrotaan linnanvouti Pietari Kylliäisestä, eversti Joachim Mitzloffin paosta linnan tyrmästä – sekä keskellä jokea soittavasta pelimannista, jonka soitto merkitsi varoitusta ja näyttäytyminen kuolemaa.
Niin, ja sitten vielä yksi tarina. Tarina, joka on antanut niimen tälle kokoelmalle.

Annikki Tähden levyttämä Balladi Olavinlinnasta on yksi 1950-luvun suurista hiteistä. Ja se on myös Olavinlinnan suurin rakkaustarina.
Olavinlinnaan liitetyssä tarinassa nuori neito rakastuu sokeasti vihollismaan sotilaaseen. Useiden salaisten tapaamisten jälkeen neito on valmis päästämään rakastettunsa linnaan ja laskee yöllä laskusillan miehelle. Samassa sillalle ryntää joukko sotilaita, aikeenaan vallata linna. Sotilas olikin vain käyttänyt neitoa hyväkseen.
Hyökkääjät kuitenkin pysäytetään jo etulinnan pihalle. Linnan valtaus estetään. Mutta laskusillan laskeneen neidon katsotaan syyllistyneen petokseen ja häntä on rangaistava.
Tarinassa on paljon klassisia teemoja. Koko yhteisöä uhkaava rakkaustarina, petos, rangaistus ja kuolema.
Tarinasta on muutama erilainen versio. Tunnetuimman mukaan neito olisi ollut nimeltään Ingel, linnapäällikön tytär. Sukulaisuus tuo tarinaan lisää tragiikkaa, koska isällä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin langettaa kuolemantuomio omalle tyttärelleen. Velvollisuus oli velvollisuus, vaikka koko linnanväki pyysi tätä säästämään tytön.
Toisen tarinan mukaan neito olisi tullut Vienan Karjalasta. Tämä tyttö on Saukin sanoittaman balladin keskushahmo.
Tarinasta on olemassa myös kolmas versio. Tämän mukaan nuori neito olisi piilotettu muurin suojaan piiloon vihollisilta. Ja piilottajien kaaduttua taistelussa neidon kohtalona olisi ollut jäädä muurin sisään, koska kukaan ei olisi enää tiennyt hänen olemassaolostaan.

Onko tarinalla sitten minkään sortin todellisuuspohjaa, sen millään versiolla? No, eipä oikein. Tarinaa olisi tuskin edes liitetty Olavinlinnaan, mutta sen eräs kohta sai ihmisillä mielikuvituksen laukkaamaan erään yhteensattuman kautta.
Muuriin elävältä haudatun neidon kyynelistä väitetään kasvaneen pihlaja tuolle paikalle. Ja, itse asiassa, Pienen linnanpihan lounaissivulla, Ritariparven kaiteen alapuolella, muurista versoi pihlaja. Pihlaja, jonka valkoisten kukkien sanottiin symboloivan neidon viattomuutta ja punaisten marjojen hänen sydänvertaan.
Pihlaja oli tarinan kannalta myös paras mahdollinen pohjoinen puulaji, koska sitä pidettiin pyhänä puuna. Varsinkin erikoisissa paikoissa kasvavat pihlajat huomioitiin, ja niihin muurista nouseva pihlaja saatettiin liittää helposti tähän perinteeseen.
Ja kyllä, onhan tuota pihlajaa tutkittu. Voisiko se olla…?
No, ei voi olla. Se ei elänyt satoja vuosia. Edes 1800-luvun valokuvista sitä ei löydy. Se alkoi kasvaa vasta 1900-luvun alussa. Ja on vähän vaikea kuvitella, että balladin tapahtumat sijoittuisivat viime vuosisadalle.

Elävältä haudatut neidot ovat kuuluneet eurooppalaisiin tarinoihin jo antiikin ajoista saakka. Näyttäisi olevan selvää, että jokin sellainen on kulkeutunut Suomeen saakka. Kannattaa myös huomata, että kirjoitettuna tarina esiintyy ensimmäisen kerran vasta tuossa Saukin sanoituksessa. On varsin todennäköistä, että suullisenakaan perinteenä se ei ainakaan sataa vuotta vanhempaa kansanperinnettä ole.
Itse asiassa, on jopa arveltu, että tarina olisi kehitelty 1900-luvun alussa elävöittämään linnan opaskierroksia.

No, oli miten oli. Joka tapauksessa tarina on jäänyt elämään. Oli sen todenperäisyyden kanssa sitten miten tahansa. Mutta vielä yksi pieni asia tästä tarinasta.
Edelleen väitetään, että neidon voi nähdä täyden kuun aikana Olavinlinnan kummituskäytävällä. Rakkaansa kanssa.

 

Matti Rautiaisen kokoama Neidon kyynel esittelee tunnetuimmat Olavinlinnaan liitetyt tarinat lyhyesti ja ytimekkäästi, mutta mitään unohtamatta ja vetävällä tyylillä. Historiasta, varsinkin historiallisista legendoista, kiinnostuneelle teos on niitä pakollisia.

Palautetaan lopuksi vielä muistiin tuo edellä mainittu Annikki Tähden tulkinta. Linkki alla.

Balladi Olavinlinnasta

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma

Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena

Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus

Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä

Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?

Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus

Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika

Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta

Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä

Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus

Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin