Kirjat, päivitys 24.8.

No niin, se on aika lopettaa tämä Marc Eliotin Jack Nicholson -filmografia. Jos sitten viikon kuluttua yrittäisi palailla taas arkeen ja toisenlaisiin aiheisiin. Jos silloin syyskauden alkajaisiksi keskustalaista kirjallisuutta, monessa mukana olleen keskustavaikuttajan Esa Timosen (1925 – 2015) muistelmateos Metsän poika, Karjalan kuvernööri.

Ja jos sitten jatkoksi yrittelisi sellaista laskeutumista syksyn synkkyyteen. Kuka oli Draculan Draculan esikuvaksi mainittu 1400-luvulla elänyt Valakian ruhtinas Vlad Seivästäjä ja miten kirjailija Bram Stoker loi vampyyrihahmonsa, siitä kertoo folkloristi Tuomas Hovi teoksessaan Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula.

Koskapa se true crime on niin suosittua nykyaikana, josko tällekin sivulle kerran jotain sellaista. Josko Vladin jälkeen koettaisi siirtyä tarkastelemaan 1600-luvun Porvoota, jossa tapahtuu kummia. Siellä katoaa kartanonherra, jota kukaan ei kaipaa eikä halua etsiä. Ja kun mies löytyy seitsemän vuoden jälkeen hylätystä kaivosta, kukaan ei halua tapausta tutkia. Ja kun lopulta oikeuteen mennään, homma menee yhä oudommaksi. Tämän tarinan, joka päättyy Rottien tanssiin, on kertonut Mirkka Lappalainen teoksessaan Smittenin murha.

Ja jos vielä syyskuun lopuksi saisi vielä yhden tiivistelmän tehtyä. Silloin olisi tarkoitus siirtyä nykyaikaan ja katsoa, miten sarjamurhaaja toimii – sekä ulkona että oman kodin seinien sisällä. Siitä kertoo Gregg Olsen teoksessaan Äitimme oli sarjamurhaaja.

Että sellaista pitäisi yritellä seuraavaksi. Jos tässä syksyyn laskeutumista tunnelmoittamaan vielä yksi klippi. Bram Stokerin Dracula oli käytökseltään suhteellisen suoraviivainen verenimijä, kuten ensimmäisissä elokuvissakin. Jo 1970-luvulta lähtien hahmo on kuitenkin saanut vähän toisenlaisiakin sävyjä, esim. John Badhamin vuoden 1979 versiossa.

Dracula

 

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Extra
Marc Eliot: Jack Nicholson
Alkuteos Nicholson: A Biography 2013
Suomentaja Petri Stenman
Otava (paino), Like 2014
407 sivua

Tiivistelmä 4/4, kirjan sivut 182 – 407.

Vuonna 1962 Ken Kesey julkaisi uraauurtavan romaaninsa One Flew over the Cuckoo’s Nest (suom. Yksi lensi yli käenpesän), joka syntyi hänen omista kokemuksistaan kirjailijauran alussa. Hän oli tehnyt yövuoroja mielisairaala-apulaisena Menlo Parkissa Kaliforniassa. Samaan aikaan hän alkoi käyttää rankasti LSD´ia ja meskaliinia, ystävystyi monien potilaiden kanssa ja näki asioita, jotka vaikuttivat häneen syvästi ja unohtumattomasti. Lopulta hänen sairaalassa viettämänsä aika muodosti perustan hänen puolielämäkerralliselle romaanilleen.

Kirk Douglas koki uransa huipun näyttelemällä nimiroolin Stanley Kubrickin Spartacuksessa. Sen jälkeen hän ei enää saavuttanut samanlaista suosiota. Tyytymättömänä elokuviin, joihin hänelle tarjottiin rooleja, Douglas alkoi etsiä alkuperäiskäsikirjoituksia, jotka olivat mahdollisimman kaukana sandaalien, miekkojen ja viittojen värittämistä spektaakkeleista.
Kun Douglas luki Käenpesän ennakkokappaleen, hän uskoi tarinan ja erityisesti päähenkilö, kapinallisen Randle Patrick McMurphyn, hahmon olevan juuri sitä, mitä hän tarvitsi päästäkseen uudelleen terävimmälle huipulle. Hän maksoi Keseylle 47.000 dollaria oikeuksista ja päätti, epäonnistuttuaan hankkimaan rahoituksen elokuvaversiolle, tehdä tarinasta näytelmän ja tuoda sen Broadwaylle.

Douglas oli ollut Broadway-näyttelijä ennen kuin elokuvatuottaja Hal Wallis löysi hänet ja toi Hollywoodiin, ja nyt hän halusi palata Käenpesän kanssa syntysijoilleen. Jos näytelmästä tulisi menestys, elokuvatuottajat kiemurtelisivat jälleen kerran jonoksi hänen ja näytelmän perässä.
Käenpesä aloitti marraskuun 13. päivänä vuonna 1962 menestyksekkäästi. Yhdeksän päivää myöhemmin John F. Kennedy ammuttiin Dallasissa. Sen jälkeen kukaan ei halunnut lähteä teatteriin katsomaan näytelmää hulluista. Esitykset lopetettiin tammikuussa 1964.

Suurimman osan seuraavien kymmenen vuoden ajasta Douglas yritti turhaan löytää jonkun ottamaan näytelmän elokuvaoption. Vuonna 1970 Richard Rush, joka oli tehnyt kolme varhaista elokuvaa Jackin kanssa, ajatteli näytelmän voivan toimia hänen ohjauksessaan ja Jackin tähdittämänä, mutta hänen kaltaiselleen pienelle tekijälle Douglas puolestaan ei halunnut näytelmää antaa. lopulta Douglas käynnisti polkumyynnin ja tarjosi Käenpesän oikeuksia 150.000 dollarilla kenelle tahansa, joka ne halusi. Ottajia ei ilmaantunut.
Douglasilla ei ollut enää aiemman menestyksensä arvovaltaa eikä Kesey olut koksaan ollut minkään sortin tekijä Hollywoodissa. Lisäksi alkuperäisromaani tuoksahti epämiellyttävästi 1950-luvun seksismiltä, erityisesti kuvatessan hoitaja Ratchedia.

Lopulta Kirk Douglas antoi koko paketin pojalleen Michaelille. Noihin aikoihin Michael Douglas oli lupaava, tv´n poliisisarjassa The Streets of San Francisco (suom. San Franciscon syke) esiintyvä näyttelijä, joka halusi kiihkeästi tuottajaksi.

Myös Michael huomasi saman kuin Kirk aiemmin: Käenpesää kohtaan ei tunnettu kiinnostusta. Hänen täytyi alittaa aivan alusta. Hän kävi läpi kaikki Kirkin vanhat asiakirjat ja löysi nimen Saul Zaentz. Tämä oli Fantasy Recordsin omistaja ja levytuottaja, joka oli laajentanut busineksiaan elokuvien puolelle perustaessaan oman Fantasy Filmsin.
Zaentz oli nähnyt Käenpesän Broadwaylla ja ottanut itse yhteyttä Kirkiin. Miehet eivät tulleet toimeen keskenään, joten myöskään Zaentz ei ollut näytelmästä leffaa tuottanut.

Kirk ei ollut pitänyt Zaentzin mahtipontisesta hippipintakiillosta eikä kaikkitietävästä asenteesta. Mutta Michael – itsekin entinen hippi – puolestaan tuli Zaentzin kanss atoimeen erinomaisesti. Ja tv-sarjansa kanssa kiireinen Michael antoi ikionnellisena Zaentzin päsmäröidä tuotannossa näkyvässä asemassa. Hän tarjosi Zaentzin tuotantoyhtiölle tasaveroista kumppanuutta oman tuotantoyhtiönsä Bigstick Productionsin kanssa, jos Fantasy Films järjestää elokuvan koko kahden miljoonan dollarin budjetin.
Zaentz istuutui kirjoittamaan šekin.

Zaentz halusi tilata käsikirjoituksen Keseyltä itseltään, mutta Michael empi. Michael oli ollut Kirkin mukana Hollywoodissa riittävän kauan tietääkseen, että romaanikirjailijoista ei yleensä tule hyviä käsikirjoittajia. Lisäksi Michael tiesi Keseyn olevan hieman kajahtanut.
Zaentz kuitenkin järjesti tapaamisen Keseyn kanssa ja tarjosi tälle avokätistä sopimusta, jonka kirjailija hyväksyi. Neljä kuukautta myöhemmin Kesey sitten toimitti käsiksen, jonka Michael ja Zaentz kumpikin totesivat olevan selvää roskakorin täytettä. Setvittyään joukon juridisia sotkuja tuottajat pystyivät ostaman Keseyn ulos ja palkkasivat tuolloin verrattain tuntemattoman ja melko kokemattoman Bo Goldmanin kirjoittamaan skenaarion kokonaan uusiksi. Sillä välin Michael ja Zaentz alkoivat etsiä ohjaajaa.

Yksi ensimmäisistä pohdituista vaihtoehdoista oli Hal Ashby, joka oli jo pitkään halunnut hankkia oikeudet Käenpesään mutta jolla ei ollut varaa siihen. Nyt kun elokuva oli käynnistymässä, Ashby halusi päästä peräsimeen ja ottaa Jackin päärooliin.
Myös uutta projektia etsivä Jack piti Käenpesää täydellsenä hankkeena. Se veisi hänen ajatuksensa pois hänestä itsestään ja antaisi mahdollisuuden keskittyä näyttelemään monimutkaisen henkilön persoonallisuutta – henkilöä, joka oli harvinaisen lähellä sitä, joka hän oikeasti oli.

Aluksi tuottajilla oli kuitnakin muita ajatuksia. Heidän ensimmäinen valintansa McMurphyksi oli Marlon Brando, joka kieltäytyi soralta kädeltä. Muita vaihtoehtoja ennen Jackia olivat Gene Hackman, Burt Reynolds ja James Caan. Kaikki sanoivat kiitos mutta ei kiitos.
Jackia sen sijaan rooli kiinnosti. Hän myös piti käsikirjoituksesta ja halusi työskennellä jälleen Hal Ashbyn kanssa, joten sopimus sytnyi helposti.
Zaentz puolestaan halusi Jackin mutta ei Ashbya. Elokuva oli edelleen ilman ohjaajaa ja sen suunniteltu aloitus lykkääntyi jälleen.

Sateisena päivänä kesäkuun 17. päivänä vuonna 1974, kello 13, seurassaan agenttinsa Sandy Bresler, tyttärensä Jennifer, Robert Towne, Lou Adler, taitelijaystävä Kathryn Holt ja Anjelica Huston Jack sai kunnian olla 159. tähti, joka laittoi kädenjälkensä Mann’s (Granman’s) Chinese Theaterin edustan laattaan Hollywood Bulevardilla.
Jack asetti kuuliaisesti kätensä ja jalkansa viileänkosteaan sementtiin ja kirjoitti siihen nimikirjoituksensa isoin painokirjaimin.

Saman vuoden heinäkuussa, ollessaan edelleen sopimussuhteessa Zaentzin ja Douglasin kanssa, työhaluja uhkuva Jack käytti sopimukseen sisältyvää keskeytyslauseketta. Harkittuaan useita tarjouksia hän otti kiinnityksen Mike Nicholsonin elokuvaan The Fortune (suom. Akka jota ei saatu hengiltä), jonka oli kirjoittanut hänen vanha ystävänsä Carole Eastman nimellä Adrien Joyce. Jackin lisäksi toisena tähtenä oli Warren Beatty.
Jack sai mahdollisuuden tehdä jälleen töitä Nicholsin kanssa ja olla Eastmanin kirjoittamassa elokuvassa kaverinsa Beattyn kanssa. Niinpä hän suostui tekemään elokuvan monien muiden tarjousten kustannuksella, vaikkei ollut lukenut lopullista kasikirjoitusta.
Mike Nichols oli tehnyt sopimuksen luettuaan vain Eastmanin valmiiksi saaman puolikkaan.

Akka jota ei saatu hengiltä oli näennäisesti ryöstöelokuva, joka perustui (erittäin) löyhästi 1930-luvun todelliseen huijaukseen. Siinö Jack ja Beatty esittävät koijareita, jotka yrittävät juonia varakkaalta terveyssideperijättäreltä (kyllä, terveyssideperijättäreltä) tämän ”omaisuuden”.
Kun Akka tuli elokuvateattereihin, pari kriitikkoa kiitteli Jackin roolisuoritusta paremmaksi kuin muiden, mutta eivät hekään elokuvaa kehuneet. Tällä kertaa ei toiminut se elokuvan hyväksi havaittu ja sinänsä paikkansa pitävä periaate – pistetään tähdet yhteen ja annetaan näiden karisman täyttää tila. Tällä kertaa yleisö sai nähtäväkseen pitkäveteisen , surkeatahtisen epäkomedian, joka teki kyllä yhden asian selväksi: Beatty on näyttelijä jolla on tähden valovoimaa, Jack puolestaan tähti, joka osaa näytellä.

Sillä välin Michael ja Zaentz etsivät edelleen ohjaajaa Käenpesälle. Michael palasi jälleen kerran Kirkin asiakirjoihin, joista hän löysi tällä kertaa nimen Miloš Forman.
Tšekkiohjaajan ura oli alkanut Formanin synnyinmaan oltua vielä Neuvostoliiton vaikutuspiirissä. Kirk oli vieraillut Venäjällä ja Puolassa Yhdysvaltain ulkoministeriön hyvän tahdon lähettiläänä 1960-luvulla ja tavannut tuolloin ensimmäisen kerran Frormanin. Kirk oli pitänyt Formanin vuoden 1965 elokuvasta Lásky jedné plavovlásky (suom. Vaaleaverikön rakkaus), joka oli lopulta vuonna 1967 ehdolla Kultaisen maapallon saajaksi vieraskielisen ulkomaisen elokuvan sarjassa sekä Oscar-ehdokkaana parhaana vieraskielisenä elokuvana (se hävisi molemmat Claude Lelouchin elokuvalle Un homme et une femme, suom. Mies ja nainen).
Kirk lupasi lähettää Formanille Keseyn kirjan ja kysyi, voisiko tšekkiohjaaja harkita tekevänsä siitä elokuvan. Kun Kirk palasi Yhdysvaltoihin eikä Formanista kuulunut mitään, Kirkin kuuluisa maltti ei enää pysynyt raameissa, ja komeljanttari vannoi, ettei olisi enää missään tekemisissä Formanin kanssa.

Formanin kansainvälinen maine jatkoi kasvamistaan ja vuonna 1971 hän tuli Yhdysvaltoihin tehdäkseen ensimmäisen amerikkalaiselokuvansa Taking Off (suom. Taking Off – otetaan hatkat), myöhäsyntyisen sukupolvikuilukuvauksen.
Antisankarin käsite oli Formanille perin tuttu. Hänen synnyinmaassaan jokainen, joka on mukaan auttamassa maata saavuttamaan vapauden, on järjestelmää vastaan taisteleva antisankari. Yhdysvalloissa Forman oli toisella tavalla ulkopuolinen, maan tavat ja käytännöt olivat hänelle uusia. Niinpä Forman näki kaikin tavoin jotain itsestään kapinallisessa McMurphyssa ja tiesi, mitä hän halusi elokuvan kanssa tehdä.
Sen jälkeen, kun ohjaajaksi suostunut Forman lähti tapaamisestaan Mchaelin ja Zaentzin kanssa, tuottajakaksikko oli niin onnellinen, että kumpikin kääntyi katsomaan toistaan ja alkoi itkeä.

Kirk oli edelleen fantasian vallassa, että jos elokuva tehdään, hän esittää McMurphya, että hän on edelleen se villi nuori mies, joka oli ollut 11 vuotta aiemmin Broadwaylle. Kun Michael kertoi faijalleen, että McMurphyä esittäisi Jack, Kirkin reaktio oli hysteerinen: ”He haluavat jonkun muun McMurphyksi? Miksi? [—] kerrottuani kymmenen vuotta kaikille, kuinka mahtava rooli se on [—] olen nyt siis liian vanha?”
Michael kuunteli myötätuntoisena. Mutta Kirk ei ollut mukana, päärooli oli Jackin, ja sitä ei muuteta.

Kun elokuvaa ryhdyttiin kuvaamaan, Michael antoi Salemissa Oregonin valtionsairaalan johtajalle Dean R. Brooksille pienen roolin elokuvassa sairaalan johtajana, eli Brooks pääsi näyttelemään käytännössä itseään. Vastineeksi Brooks antoi Formanin viettää kuusi viikkoa sairaalassa käsikirjoituksen parissa samaan aikaan laitoksessa asuen. Lisäksi johtaja antoi kahden näyttelijän, Danny DeViton ja Christopher Lloydin, osallistua aitoihin terapiaistuntoihin.

Chinatownin markkinointivelvollisuuksien ja Akan jälkituotantotöiden vuoksi Jack saapui viikon verran sen jälkeen kun kuvaukset olivat käynnistyneet. Kun hän sitten vihdoin saapui, hän taivutteli Brooksin antamaan hänen mennä kaikkein häiriintyneimpien potilaiden joukkoon ja syödä näiden kanssa ruokasalissa. Lisäksi hän sai luvan seurata, kuinka annetaan Oregonin valtionsairaalassa noihin aikoihin säännöllisesti käytettyjä sähköšokkeja.
McMurphyn rooli oli haastavampi kuin Jackin aiemmat roolit, tällä kertaa oli vaikea pitää kiinni todellisuudesta, kun näytteli joka päivä psykopaattia: ”Yleensä minulla ei ole vaikeuksia livahtaa ulos elokuvaroolista, mutta täällä minä en lähde kotiin filmistudiolta. Lähden kotiin mielisairaalasta. Ja siinä välissä ei ole mitään.”
Jackin pysyminen roolihahmossa myös kameran ulkopuolella tarttui muihinkin näyttelijöihin ja kaikki alkoivat tehdä samaa. Tämä johti omituiseen kaksoisroolitukseen potilaiden ja näyttelijäpotilaiden välillä. Näyttelijät eivät koskaan rikkoneet roolihahmoa, edes ruokatunnilla. Tätä vahvisti se, että Forman oli päättänyt kuvata koko elokuvan tapahtumajärjestyksessä yhtä veneilyjaksoa lukuun ottamatta.

Anjelica oli tullut Jackin mukaan ja aikonut alun perin olla koko kuvausten ajan tämän kanssa. Hän ei kuitenkaan kestänyt Jackin intensiteetin ja keskittymisen tasoa, pakkasi tavaransa ja palasi Losiin odottamaan, siitä huolimatta, että hänelle oli annettu pieni vuorosanaton rooli. Jack oli niin uppoutunut McMurphyyn, ettei hänellä ollut aikaa huomioida Anjelicaa millään tavoin.
Ja taas kerran Anjelicasta tuntui, että Jack ei rohkaissut hänen näyttelemishalujaan lainkaan.

Tuona vuoden 1975 helmikuuna Jack voitti BAFTA-palkinnon Chinatownista. koska hän kuvasi edelleen Käenpesää, hän ei voinut lentää Lontooseen ollakseen paikalla henkilökohtaisesti, joten hän kuvautti vastaanottopuheensa mielisairaalassa Salemissa. Kameroiden käydessä hän seisoi lasiseinän takana, löi nyrkkinsä läpi tekolasin, hymyili ja sanoi: ”Tosi lyömätöntä teiltä antaa minulle tämä palkinto.”

Mutta tuotannon madellessa eteenpäin niin Jackin kuin muidenkin näyttelijöiden huumorintaju alkoi hiipua. Pian oli yhä vaikeampi sanoa, näyttelivätkö näyttelijät kahjuja, vai oliko koko homma mennyt autenttiseksi. Jälkeenpäin Jack kuvasi sessiota: ”Minun päiväni pelasti se, kun näki, kuinka hyvää elokuvassa työskenteleminen teki potilaille. Yhden avustajamme kunto kohentui niin paljon, että hänet kotiutettiin kuvausten päätyttyä.”

No, kuvaukset päättyivät aikanaan, eikä kukaan näyttelijöistäkään joutunut potilaaksi jäämään. Kului vain muutama viikko, kun Jack saapui Montanaan aloittaakseen työt Artur Pennin elokuvassa The Missouri Breaks (suom. Missouri).
Yksi syy Jackin haluun olla elokuvassa oli roolitus. Nyt oli mahdollisuus näytellä vanhojen hyvien ystävien kanssa, sellaisten kuin Harry Dean Stanton ja Randy Quaid, ja lisäksi myös Marlon Brando, Jackin suuri idoli, näytteli leffassa.
Toiseksi käsikirjoitus miellytti. Karjavarkaan rooli oli Käenpesän jälkeen ja siihen verrattuna helppo pala ja kuvausaikataulukin suhteellisen lyhyt.

Jack piti Brandoa edelleen kaikkien aikojen suurimpana elokuvanäyttelijänä. He eivät olleet koskaan tulleet läheisiksi siitä huolimatta, että olivat naapuruksia. Brando ei ollut kertaakaan tullut kyläilemään, ja oli erakoituessaan kasvanut ihmisenä 125-kiloiseksi ja oli muutenkin hieman muuttunut Jackiin vaikutuksen tehneen Hurjapäiden ajoista. Silti, se oli Brando.

Jackin saapuessa kuvauspaikalle hänelle kerrottiin, että Brando oli pakottanut Pennin kasvattamaan Jackin roolia. Solidaarisuudesta siinä ei ollut kysymys, vaan siitä, että Brandosta oli tullut laiska kahden aiemman uppoutumisensa jälkeen, Kummisedässä ja Viimeisessä tangossa, ja tämä oli päättänyt, ettei enää koskaan tee töitä samalla intensiteetillä. Brando halusi Jackin kannattelevan elokuvaa.
Brandon mukaan: ”Nicholson parka oli jumissa kaikessa siinä, hön sai värkätä koko sen pirun jutun samalla kun minä livahdin kohtauksiin ja niistä pois kuin rasvattu salama.”
Jack puolestaan: ”Minä olin erittäin loukkaantunut. Elokuva oli kammottavalla tavalla epätasapainossa, ja minä sanoin sen [—] Arthur Penn ei puhu minulle enää, koska minä sanoin hänelle, että en pitänyt hänen elokuvastaan. Elokuvan olisi voinut pelastaa leikkaamossa, mutta kukaan ei kuunnellut minua.”

Realiteetit iskivät Jackiin masentavalla tavalla. Hänen idolinsa Hurjapäistä ja Alastomasta satamasta käveli 125-kiloisena ympäri kuvauspaikkaa keltaisessa kylpytakissa, sai raivokohtauksia säännöllisin väliajoin (yhden liitoille, kun hänen paikalle kutsumansa nuoren kiinalaistytön ei annettu seurata kuvauksia), näytteli roolinsa lunttlapuista lukemalla ja käytti korvanappia, johon hänen repliikkinsä luettiin. Ja kerran Brando väitteli pennin kanssa yhdestä kohtauksesta viiden tunnin ajan, mikä toi tuotannolle 10.000 dollarin lisälaskun.
Jack ihmetteli Brandon asennetta: ”Marlon on edelleen maailman suurin näyttelijä, mihin ihmeeseen hän tarvitsee noita helvetin luntteja?” Tilannetta pahensi Brandon tietoisuus siitä, että Jackista puhuttiin rutiininomaisesti oman sukupolvensa Marlon Brandona.

Brando teki keikan pelkästään rahan takia. Hän uskoi olevansa lopussa vakavasti otettavana näyttelijänä eikä enää välittänyt. Hän oli ostanut saaren Tahitin läheltä, ja sen kehttämnen mahdolliseksi lomakohteeksi maksaisi hänelle useita miljoonia.

Jack otti Brandon yli-ikäsen näytteljän omituisuuden enemmän enteenä tulevasta kuin hämmentävänä kokemuksena. Se havahdutti Jackin siihen, mitä tapahtuu näyttelijöille, jotka megakuuluisuuden kyltymättömyys kaluaa elävältä.

Juuri ennen kuin Käenpesän raskas markkinointi käynnistyi, tuottaja Sam Spiegel pyysi Jackia muutamien muiden tähtien tavoin tekemään cameoroolin Elia Kazanin elokuvaversioon F. Scott Fitzgeraldin romaanista The Last Tycoon (suom. Viiminen valtias). Harold Pinterin romaanin pohjalta tekemä käsikirjoitus perustuu (erittäin) löyhästi 73-vuotiaana kuolleen MGM´n lapsinerotuottajan Irving Thalbergin elämään.
Jack ei vointu sanoa ei mahdollisuudelle työskennelle yhelle idoleistaan, Elia Kazanille, ainoalle ohjaajalle, joka oli työskennellyt sekä Brandon että James Deanin kanssa. Kazania parjattiin laajalti, koska tämä oli 1950-luvulla todistanut edustajainhuoneen epäamerikkalaista toimintaa tutkivalle komitealle ja maininnut nimiä. Jackilla ei kuitenkaan ollut poliittisia ongelmia työskennellä Kazanin kanssa. Kuten hän vitsaili Andy Warholille: ”Minä olen amerikkalaisen elokuvan hstorian ensimmäinen ystävällinen kommunisti.”
Cameorooleihin Jackin rinnalle liittyivät Tony Curtis, Robert Mitchum, Donald Pleasence, Ray Milland, Dana Andrew, John Carradine, aikanaan mustalla listalla ollut Jackin näyttelijätyön opettaja Jeff Corey sekä Anjelica. Robert De Niro oli pääosassa Monroe Stahrina, henkilöhahmona, jonka Fitzgerald oli luonut Thaöberg pohjalta.
Kazan ei kuitenkaan ollut täydestä sydämestä mukana tässä hankkeessa, joka jäi hänen viimeiseksi elokuvakseen. Myöhemmin hän tunnustikin tehneensä elokuvan vain rahan takia.

Kolme kuukautta Käenpesän järisyttävän ensi-illan jälkeen United artists pääti lähettää Michael Douglasin ja Jackin maailmanlaajuiselle promokiertueelle, minkä aikana miehet tulivat aiempaakin läheisemmiksi ystäviksi. Kaikkialla, minne he menivät, elokuva käynnistyi mahtavasti.
Roomassa Jackia piirittivät paparazzit, joista yksi pyysi häntä ottamaan baskerit ja tummat aurinkolasit pois sadakseen paremman valokuvan. Jack väläytti tunnusomaisen hymynsä ja totesi, ettei koskaan ota baskeria päästään, edes nukkuessaan. Eikä hän ttaisi aurinkolasejakaan pois: ”Aurinkolasit silmilläni minä olen Jack Nicholson.”

Maaliskuun 29. päivänä vuonna 1976 pidettiin jälleen kerran Dorothy Chandler Pavilioissa Oscareide jakotialisuus. Yksi lensi yli käenpesän oli ehdolla yhdeksän Oscarin saajaksi, mukaan lukien Jackin ehdokkuus parhaasta miespääosasta.
Jackin ja hänen tiiminsä ilta ei alkanut lupaavasti. Käenpesä hävisi ensimmäiset neljä ehdokkuuttaan.

Kunkin tappion myötä Jack valahti alemmas tuolillaan. Hän oli varma, että Nicholsonin Oscar-kirous vie Käenpesän mukanaan turmioon. Kerran hän jopa peitti kädellä suunsa tv-kameroilta ja kuiskasi Michaelille: Mitä minä sanoin.” Neljännen tappion jälkeen Jack oli varma, että hänellä ei olisi mitään jakoa.

Mutta sitten suunta muuttui. Parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscar meni Käenpesän käsikirjoittajille Laurence Haubenille ja Bo Goldmanille. Ei kuitnekaan Keseylle, jota käsikirjoittajien kilta ei ollut hyväksynyt yhdeksi elokuvan käsikirjoittajista.
Seuraavaksi ennestään tuntematon Louise Fletcher otti yhden Akatemian historian suurimmista yllätysvoitoista, kun voitti parhaan naispääosan Oscarin. Kun Fletcherin nimi mainittiin, hän hymyili, nousi lavalle, kiitti kaikkia sekä lopetti lyhyen puheensa puhumalla ja samanaikaisesti viittomalla, jotta hänen kuuro äitinsä voisi saada selvää hänen puheestaan. Sanoiksi käännettynä hän sanoi: ”Minä haluan kiittää sinua siitä, että opetit minut unelmoimaan. Nyt näet minun unelmani toteutuvan.” Chandler Pavilion räjähti.
Tuli parhaan ohjaajan valinnan vuoro. Ja voittaja on… Miloš Forman, Käenpesästä.

Ja aikanaan tuli parhaan miespääosan vuoro. Ehdokkaat olivat Walter Matthau elokuvasta The Sunshine Boys (suom. Aurinkoiset pojat), Al Pacino elokuvasta Dog Day Afternoon (suom. Hikinen iltapäivä), Maximilian Schell elokuvasta Man in the Glass Booth (suom. Mies lasikaapissa), James Whitmore elokuvasta Give ’em Hell, Harry! sekä Jack Nicholson Käenpesästä.
Palkinnon jaakjan Art Carneyn lausuessa Jackin nimen yleisö nousi taputtamaan, kun Jack väläytti miljoonan taalan virnstyksen, riuhtaisi Wayfarerit silmiltään, pyrähti alas käytävää kuin korintekoon valmistautuen ja loikkasi Chandler Pavilionin juhlalliselle lavalle. Televisiokamera poimi lähikuvaan Walter Matthaun, joka ilmiselvästi lausui vaimolleen: ”Jo oli aikakin.”
Kun Jack vastaanotti Oscarin, jonka hänelle ojensi osoituksena eräänlaisesta runollisesta oikeudenmukaisuudesta Art Carney, hän sanoi mikkiin: Luullakseni tämä osoittaa, että Akatemiassa on yhtä monta hullua kuin missä tahansa muuallakin!” Yleisö mylvi. koska oli odottanut lähtevänsä kotiin viisinkertaisena häviäjänä, Jackilla ei ollut kiitospuhetta valmiina, joten hän aloitti kiittämällä kaikista mahdollisista ihmisistä legendaarista Mary Pickfordia, jolle oli vain minuutteja aiemmin myönnetty Akatemian erityinen kunniapalkinto. Muutaman pakollisen lisäkiitoksen jälkeen Jack päätti lyhyen puheens asanomalla: ”Viimeisenä vaan en vähäisimpänä haluaisin kiittää agenttiani, joka noin kymmenen vuotta sitten antoi minulle neuvon, että minun ei kannata pyrkiä näytteljäksi.”

Audrey Hepburn oli saanut kunnian ilmoittaa illan viimeisen palkinnon voittajan, parhaan elokuvan. Sen nimen ääneen lausuminen oli kuitenkin lähes turhaa. Jo ennen kuin Hepburn ehti sanoa sanan ”Yksi” loppuun, Michael pomppasi pystyyn kuin sähköiskun saaneena.

Kirk Douglas ei vaivautunut paikalle. Hän kökötti himassa Beverly Hillsissä ja kihisi kiukusta seuratessaan Oscar-gaalaa telkusta, vaikka Michael kertoi toimittajille jälkeenpäin, että Kirk oli Palm Springissä eikä halunnut häiritä poikansa suurta iltaa.

Elokuussa 1977 tarina Jackin häpeämästä ja varjelemasta syntyperästä tuli vihdoin jukisuuteen. Kolumnisti Walter Scott kertoi jutun kuin ohimennen tavallisesti vakaassa, skandaaleja karttavassa sunnuntailiitteessä nimeltä Parade. Hän kertasi koko Ethelin ja Junen tarinan sekä lisäsi, että hänen lähteensä oli Jackin oikea isä, Don Furcillo-Rose. Jack haki jostain välittömästi Fircillo-Rosen puhelinnumeron ja soitti.
Kun puhelimeen vastattiin, Jack kysyi, oliko Furcillo-Rose hänen oikea isänsä. Tämä vastasi myöntävästi, minkä lisäksi sanoi olleensa rakkauskolmiodraamassa Ethel Mayn ja Junen välissä, minkä vuoksi Ethel May antoi Furcillo-Rosen ajoittain olla talossa junen lähdettyä.
Jack oli järkyttynyt. Hän kieltäytyi hyväksymästä sitä, että Furcillo-Rose oli hänen isänsä. Jack ei pitkään aikaan keskustellut koko aiheesta kenenkään kanssa, eikä hän enää koskaan puhunut Furcillo-Roselle.

Jackin ystävät tiesivät hänen ovensa olevan aina avoinna heille, myös silloin, kun hän ei ollut kotona. Eräänä päivänä Roman Polanski valtasi Jackin Mulholland Driven talon porealtaineen. Hänellä oli mukanaan 13-vuotias malli Samantha Gailey, josta hänen oli määrä ottaa valokuvia Voguen ranskankieliseen painokseen.
Jackin talossa Polanski antoi tytölle puolikkaan Quaaluden, sai tämän riisuutumaan alasti ja menemään kuumaan kylpyyn. Ja teki itse saman perässä. Ja myöhemmin kehotti tyttöä menemään makuuhuoneeseen.
Myöhemmin Gailey kertoi suurelle valamiehistölle, että Polanskin tullessa hänen luokseen makuuhuoneeseen hän oli vastahakoisesti antanut tämän maata kanssaan.

Pariskunnan petipuuhat keskeytti alakerrasta kuuluva huhuilu. Sattumalta tuona samaisena iltapäivänä Anjelica oli lakannut uskomasta lauseisiin, joissa olivat sanat ”avioliitto” ja ”Jack”, ja hän tiesi Jackin olevan toisaalla. Hän virallisti heidän eronsa alkaessaan muuttaa tavaroitaan Jackin talosta Rayan O’Neillin rantataloon.
Anjelica uskoi nyt olevan oikea aika mennä hakemaan Jackin talolta viimeiset tavaransa. Kun hän tunnisti Polanskin auton, hän ei ajatellut asiaa sen kummemmin, hän tiesi Polanskin käyvän Jackin talolla toisinaan. Hän avasi lukitsemattoman etuoven ja kutsui Polanskia nimellä, jotta tämä tietäisi, kuka tuli taloon.
Hetken kuluttua Polanski avasi Jackin yläkerran makuuhuoneen oven ja huusi olevansa siellä lopettelemassa valokuvaussessiota.

Anjelica oli edelleen talossa, kun Gailey ilmaantui makuuhuoneesta vaatteet ja hiukset sekaisin eikä näyttänyt alkuunkaan kuvauksista tulevalta huippumallilta. Muutama minuutti myöhemmin Polanski tuli makuuhuoneesta ja näytti samalla tavalla ruokkoamattomalta.
Edelleenkään Anjelica ei ajatellut asiaa sen kummemmin, hän tiesi Polanskin olevan toisinaan pilvessä ja pitävän nuorilta näyttävistä naisista.

Mutta sitten asiasta tuli poliisiasia. Gailey oli Polanskin kannalta jo rikollisen nuori tyttö.

Kun apulaispiirisyyttäjät saapuivat Jackin talolle etsimään todisteita, Anjelica oli edelleen paikalla tekemässä muuttoa. Viranomaiset päättivät tutkia Anjelican käsilaukun, löysivät sieltä puoli grammaa kokaiinia ja pidättivät tämän saman tien. Yläkerran makuuhuoneen lipastosta löytyi vielä vähän hasista.
Jackin onneksi loput hänen yltäkylläisestä huumevarastostaan oli niin hyvin kätketty mm. valepartavaahtopulloihin, että ne jäivät poliisilta huomaamatta.

Kaksi kuukautta myöhemmin piirisyyttäjän toimisto luopui kaikista syytteistä Anjelicaa vastaan. Anjelican asianajaja oli menestyksekkäästi perustellut, että kokaiinimäärä ei riittänyt rikossyytteeseen ja kaiken kukkuraksi poliisilla ei ollut oikeutta tutkia käsilaukkua ilman erillistä etsintälupaa.

Poliisit olivat kutinakin löytänee ttalosta hasista. Jackilta otettiin sormenjäljet, jotka eivät sattuneet olemaan samat kuin purkista löytyneet, ja Jack päästettiin menemään ilman minkään sortin syytteitä. Purkin alkuperä on edelleen arvoitus.

Poliisi seurasi Jackia viikkojen ajan eikä salaillut sitä. Pysytelläkseen poissa ongelmista Jack eristäytyi Hollywoodin kotiinsa taideteostensa kanssa – ”minun kuvieni”, kuten hän niitä kutsui. Hän oli nuoresta pitäen kerännyt taidetta ja kokoelma olikin jo ehtinyt karttua valtavaksi. Jackilla oli Tamayoa, Modigliania, Boteroa, Soutinea, Matissea, Picassoa. Ja maalausten lisäksi Rodinin veistos.
Sadan miljoonan dollarin edestä taidetta nojasi seiniä vasten Jackin yksinkertaisessa, puolen miljoonan dollarin talossaan, joka oli alusta saakka kalustettu nukkavieruilla nojatuoleilla, upottavilla sohvilla ja isoilla pehmeillä ottomaaneilla.
Tarjouksia sateli, mutta Jack ei pitänyt kiirettä töihin palaamisen kanssa.

Lopulta tuli tarjous, joka sai Jackin kiinnostumaan. Jackille soitti Stanley Kubrick, ohjaaja jota Jack ihaili suuresti, ja kysyi, olisiko toinen kiinnostunut pääosasta Stephen Kingin romaanin The Shining (suom. Hohto) tehtävässä elokuvassa.
Jack suostui saman tien. Häneltä oli mennyt sivu suun mahdollisuus työskennellä kubrickin kanssa kariutuneessa Napoleon-hankkeessa, ja toista kertaa hän ei aikonut päästää tilaisuutta käsistään.
Kubrick oli saavuttanut aseman, joka mahdollisti työskentelyn omalla tavalla ja omalla vauhdilla. Hän käytti aikaa niin paljon kuin täytyi saadakseen elokuvasta juuri haluamansa. Niinpä, kun Hohto ei aluksi lähtenyt käyntiin, pettynyt Jack sanoi olevansa aina Kubrickin käytettävissä tuota elokuvaa varten.

Ajatus työskentelemisestä Kubrickin kanssa oli sytyttänyt Jackin, ja nyt hänelle taas kelpasivat muutkin projektit. Hän hyväksyi seuraavan saamansa tarjouksen: hän näyttelisi päosan ja myös ohjaisi Paramountille westernkomedian Goin’ South (suom. Mitäs täällä roikut, Henry Moon?
Jack oli halunnut tehdä toisen lännenelokuvan ja ajatteli, että Henry Moon olisi sopiva jatko Missourille. Tällä kertaa hänen rinnallaan tähtinä olisivat John Belushi ja Mary Steenburgen.

Jack keksi Steenburgenin Paramountin vastaanottoaulasta. Steenburgen oli vielä täysin tuntematon (tämä oli ensimmäinen kerta elokuvastudiossa) ja ulkoisesti arkisen oloinen näyttelijänalku, joka oli opiskellut näyttelemistä Neighborhood Playhousessa New Yorkissa.
Steenburgen muistelee: ”Minä olin koekuvauksessa, ja kun en ollut kuullut mitään viiden päivän jälkeen, olin lähdössä takaisin New Yorkiin. Menin Paramountiin saadakseni rahat, jotka he olivat minulle velkaa hotellilaskustani, ja Jack istuskeli siellä, poltteli isoa sikaria ja sanoi: ’Älä huoli, olet palkkalistalla.’ Hän huolehti minusta niin monin tavoin, koska olin niin naiivi ja elokuva-alalla kokematon. Hän yritti opettaa minulle asioita, joiden oppimiseen häneltä oli mennyt vuosia. Hän on sillä tavoin erittäin jalomielinen, hän nauttii suuresti, kun toisilla näyttelijöillä menee hyvin.”

Huolimatta koulutuksestaan Cormanin ja BBS´n poikien tallissa, missä suppeus oli kuningas ja toista ottoa pidettiin asiaankuulumattomana, tätä elokuvaa tehdessään Jack kuvasi uudelleen lähes jokaisen kohtauksen, ja jos näyttelijä ei ollut tyytyväinen, hän kuvasi koko homman ilomielin vielä kerran.

Pan saatuaan Henry Moonin päätökseen Jack kuuli Kubrckilta, että vuoden 1978 viimeisellä viikolla oli aika saapua Lontooseen alittamaan työt Hohdon parissa. Kahden vuoden jälkeen Kubrickin valkokangassovitus Stephen Kingin romaanista oli vihdoin menoss atuotantoon ja sille kaavailtiin 25 viikon kuvausaikaa.

Elokuvaa kuvattiin lopulta toukokuusta 1978 helmikuuhun 1979 Lontoossa EMI-Elstree-studioilla Borehamwoodissa Hertforshiressa. Kuvaukset osoittautuivat pitkiksi ja hankaliksi kaikille paitsi Kubrickille. Yhdessä Diane Johnsonin kanssa laaditun käsikirjoituksen filmaaminen kesti niin kauan, että lopulta studiotila oli jaettava kahden muun elokuvan – Irwin Kershnerin Star Wars -elokuvan The Empire Strikes Back (suom. Imperiumin vastaisku) ja Mike Hodgesin Flash Gordonin (suom. Flash Gordon – iskevä salama) – kanssa.
Perfektionistina Kubrick halusi kaiken näyttävän ja kuulostavan valkokankaalla täydelliseltä. Hän teki helposti neljäkymmentä ottoa, joskus satakin, yhdestä kuvasta, mitä Jack piti pitkäveteisenä ja tarpeettomana, vaikka oli itse toiminut vastaavasti Henry Moonissa. Ohjaajana Jack ymmärsi täydellisyyden tavoittelun, mutta näyttelijänä hänestä tuntui, että parasta jälkeä tuli muutamassa ensimmäisessä otossa, joiden jälkeen hän menetti intensiteetin ja hetken todellisuuden.

Kun kuvaukset lähenivät loppuaan, Kubrick sanoi tarvitsevansa muutaman päivän selvittääkseen, kuinka käytetään vastakehitettyä Steadicamia – käsivarakameraa, jonka huojunta ei näy valkokankaalla – rajatakseen muutaman keskeisen raideajon. Jack hyödynsi tauon ja livahti lokakuun 10. päivänä Henry Moonin ensi-iltaan.
Ei olisi kannattanut. Kriitikot kiittelivät ainoastaan Steenburgenin roolisuoritusta, eikä hänelläkään ollut tarvittavaa tähtienergiaa. Kritiikillisesti elokuva floppasi. Ja tämä kuudella miljoonalla tehty leffa toi Pohjois-Amerikan avauskierroksella vain kahdeksan miljoonaa bruttona.
Vieläkään Jack ei ollut ohjannut menestyselokuvaa. Hänen oli vielä ohjattava leffa, jonka yleisö hyväksyisi. Hän oli päättänyt yrittää, kunnes onnistuisi.

Jack palasi Lontooseen joulun jälkeen viivyttäen lähtöään niin, että pystyi viettämään joulun Yhdysvalloissa, mikä saattoi ainakin osaksi olla veruke olla palaamatta Hohdon kuvauksiin. Kubrickin intensiivinen ohjaus söi jokaista näyttelijää, eniten naispääosan Shelley Duvallia, mutta myös Jackin jaksaminen alkoi olla vähissä.
Kun Jack viimein tammikuussa palasi kuvauspaikalle, tulipalo tuhosi pian yhden Hohdon tärkeimmistä lavasteista, mikä viivästytti tuotantoa entisestään.

Kubrick sai Hohdon valmiiksi vihdoin helmikuun lopulla, ja Jack palasi Losiin, missä odottikin jo uusien työtarjousten tulva. Lopulta Jack valitsi Warren Beattyn hankkeen, elokuvan Reds (suom. Punaiset), jonka naispääosassa oli Beattyn tuolloinen kumppani Diane Keaton.
Jackin entinen avopuoliso Michelle Phillips oli jonkin aikaa ollut Beattyn kanssa jätettyään Jackin. Beatty ei halunnut asian saavan Jackia kieltäytymään elokuvasta, joten hän kehitti suunnitelman: hän ei pyytäisi Jackia Eugene O’Neillin pientä mutta tärkeää osaa, hän juonisi Jackin pyytämään roolia häneltä.

Beatty kutsui Jackin roolitustilaisuuteen mukamas hakemaan soivaa näyttelijää O’Neillin osaan. Tilaisuuden aikana Beatty sanoi Jackille: ”Minun pitää saada Eugene O’Neillin osaan näyttelijä, ja hänen täytyy olla sellainen, joka ei jätä epäilyksen häivääkään siitä, että voisi viedä Dianen minulta.”
Tähän Jack vastasi virnistäen: ”No, sinulla on vain yksi vaihtoehto. Sellaisia ei ole kuin yksi – minä!”

Joidenkin lehtijuttujen – Playgirlin ja muiden saman luokan julkaisujen – mukaan Jack todella uskoi voivansa viedä Keatonin Beattylta kostoksi siitä, että Beatty oli lähtenyt Phillipsin matkaan. Niinpä Warren oli Keatonin pari valkokankaalla ja tosielämässä, ja Jack yritti viedä Keatonin Beattylta valkokankaalla ja tosielämässä. Ainakin eräiden lähteiden mukaan.
Jos Beatty arveli tietävänsä, mitä Jackin mielessä liikkui, hän ei välittänyt siitä. Hän oli niin syvällä elokuvassaan, että jos hän tiesi, hän luultavasti uskoi sen vain lisäävän draamallista jännitettä ja vastakkainasettelua.

Kuvausten tauoilla Jack kävi usein Pariisissa tapaamassa siellä asuvaa Polanskia. Jack tarjoutui saattamaan karkulaisen takaisin Yhdysvaltoihin, mihin tämä oli toukokuussa Cannesin filmijuhlilla viitannut mahdollisesti suostuvansa, jos saisi takuut ehdonalaisesta tai lyhyestä vankilatuomiosta. Muutoin ei käy.
Polanski ei saanut takeita eikä palannut takaisin.

Lontoossa ollessaan Jack kävi myös Kubrickin luona keskustelemassa Hohdon toukokuulle 1980 siirretystä ensi-illasta. Ammatillisista näkemyseroista huolimatta Jack ja Kubrick olivat edelleen hyviä ystäviä, jopa siinä määrin, että Jack lähetti nauhoituksia Lakersien otteluista maastamuuttajaohjaajalle, josta oli Jackin kanssa työskenneltyään tullut koripallofanaatikko.

Jack oli ennen kaikkea lojaali. Hän ei koskaan unohtanut ystäviään, varsinkaan niitä, jotka sinnittelivät hänen kanssaan alkuaikoina, ja niitä, jotka auttoivat häntä pääsemään tavoitteeseensa. Niinpä Jack ei voinut kieltäytyä, kun vuorostaan Bob Rafelson pyysi häntä rooliin, jonka John Garfield oli tehnyt vuonna 1946 Tay Garnetti versiossa James M. Cainin Vahinko kello kaulassa -romaanista. Nyt, vuonna 1980, Rafeson halusi filmata kirjasta uuden elokuvaversion.
Tämä oli Jackin neljäs elokuva Rafelsonin kanssa. Rafelson oli kipeästi menestyselokuvan tarpeessa, asiat eivät olleet luistaneet sen jälkeen kun Schneider oli lakkauttanut BBS´n ja jättänyt elokuva-alan. Elokuvan Vain unelmilla on siivet jälkeen Rafelson oli ohjannut vain elokuvan Loputon treeni, jonka pääosissa olivat Jeff Bridges, Sally Field, Scatman Crothers ja Arnold Schwarzenegger. hän oli tosin aloittanut elokuvan Brubaker (suom. Brubaker – kiveäkin kovempi), mutta leffan päätähti Robert Redford ei jaksanut kuunnella Rafelsonia kymmentä päivää kauemmin, minkä jälkeen ohjaajaksi oli vaihdettu Stuart Rosenberg.

Useimmat pitivät Rafelsonia liian kovana ja hänen tyyliään vanhentuneena. Jack ei kuitenkaan pelännyt Rafelsonia, hänen kanssaan tämä ei pystyisi pelaamaan despoottipelejään – jos Jack ei olisi projektissa mukana, Rafelson ei saisi elokuvaansa tehtyä.

Rafelson halusi käsikirjoittajaksi Kim Harrisonin, mutta tällä oli kolmen elokuvan sopimus Paramountin kanssa eikä ollut käytettävissä. Silloin jack ehdotti David Mametia, joka oli voittanut sekä New Yorkin teatterikriitikkojen palkinnon että The Village Voice -lehden jakaman Obie-palkinnon näytelmällään American Buffalo. Mamet hyväksyi toimeksiannon ja sai käsikirjoituksensa valmiiksi tammikuussa 1980.

Jackin vaatimuksesta Rafelson antoi näyttelijäkunnalle poikkeuksellisen pitkän, viiden kuukauden harjoitusajan. Jack tavoitteli samaa intensiteetin ja jatkuvuuden tuntua, jonka kuvaaminen tapahtumajärjestyksessä oli suonut Rajuille kuvioille. Käsikirjoituksen tapahtumapaikkojen vaihtelu teki sen mahdottomaksi, ja Jack ehdotti, että Rafelson käyttäisi yksittäisottoja ja vähempiä ottoja aina kun mahdollista.
Rafelson myöntyi. Hän oli elokuvan The Postman Always Rings Twice (suom. Postimies soittaa aina kahdesti) virallinen ohjaaja, mutta ilmeisesti Jack veteli kaikkia lankoja. Saadakseen elokuvan tehtyä Rafelson antoi Jackin pitää päänsä.

Postimiehen ollessa kuvaustauolla, Jack piipahti Hohdon ensi-illassa. Arvostelut olivat vaihtelevia. Pohjois-Amerikan avauskierroksella leffa tienasi 44 miljoonaa studion 19 miljoonan sijoitukselle. Ei huono, muttei kuitenkaan sellainen megahitti kuin tekijät olivat toivoneet.
Tämä teki entistä tärkeämmäksi sen, että Postimiehestä tulisi iso hitti, jonka Jack halusi.

Mutta ei. Avauskierros ei tuonut edes Postimiehen budjettia takaisin. Tämä oli isku Jackin kaipuulle pysyä kovana tekijänä tekijänä alalla, jolla hän oli aikanaan ollut kukkulan kuningas. Vain kuusi vuotta Käenpesän bravuurin jälkeen raaka totuus oli, että nimi Jack Nicholson ei enää automaattisesti riittänyt takaamaan ison budjetin elokuvan rahoitusta.

Jack päätti määrätietoisesti ryömiä esiin elokuvatähti-Jackin painon alta ja yrittää löytää uudelleen ihminen-Jackin Sitä varten hän piti toisen pidennetyn sapatin eikä tehnyt uutta elokuvaa kahteen vuoteen. Tauon aikana Punaiset tuli ensi-iltaan ja keräsi kiittävät arvostelut mutta masentavat lipputulot. Jack sai Oscar-ehdokkuuden miessivuosasta, mutta oli varma, ettei voittaisi, ja osallistui ainoastaan tukeakseen Warrenia iltana, josta saattaisi tulla tämän elämän mahtavin.
Beatty ilmaantui paikalle Keaton käsipuolessaan, ja Jack saapui yhdessä Anjelican kanssa. Nelikko istui vierekkäin samalla rivillä.
Kun Beatty voitti Oscarin parhaasta ohjauksesta, kamera poimi kuvaan Jackin, joka silmänsä aurinkolasien taakse kätkeneenä näytti varsin tyytyväiseltä. Jack hymyili vielä silloinkin, kun hävisi parhaan miessivuosan Oscarin yllätysvoittajalle Sir John Gielgudille, joka sai palkinnon roolistaan Steve Gordonin komediassa Arthur.

Maaliskuussa 1983 Jack ilmoitti seuraavan elokuvansa oleva Terms of Endearment (suom. Hellyyden ehdoilla), jonka kirjoittaa, tuottaa ja ohjaa television viihdesarjaveteraani James L. Brooks. Kun Jack luki käsikirjoituksen ensimmäisen kerran, hän rakasti sitä ja uskoi sen olevan työkalu, joka korjaa hänen särkyneen uransa.
Kyseessä oli sivuosa, kuten oli ollut myös Punaisissa: ”Koko minun urastrategiani on ollut rakentaa perusta niin, että voi ottaa ne roolit, jotka haluan näytellä. Vihaan ajatusta, että pienempi osa ei kenties olisi minun ulottuvillani, koska olen hinnoitellut itseni ulos.”
Jack halusi roolin niin kiihkeästi, että vaikka Paramountin kireässä kymmenen miljoonan dollarin budjetissa ei ollut tilaa hänen kolmen miljoonan kiinteälle palkkiolleen, hän suostui tekemään sen ilman ennakkopalkkiota ja vastaavasti suuremmalla siivulla tuotosta.

Tuotanto alkoi maaliskuun 14. päivänä vuonna 1983 ja johti yhteen noista elokuvan maagisista hetkistä, jolloin kaikki palaset loksahtavat täydellisesti kohdalleen. Brooksin käsikirjoitus, jossa toki oli viljalti television tilannekomedioista tuttuja sutkauksia – joita Jack inhosi ja joiden hän uskoo estäneen elokuvan nousun todella suureksi – tarjosi Jackille tilaisuuden tuoda uusi vivahde henkilöhahmoihinsa, ja se pysyisi koko hänen loppu-uransa ajan niissä muodossa tai toisessa.
Tämä Jack oli lempeä-ääninen, hidasrytminen, lihava, kaljuuntuva , hieman känninen, naistenmetsästäjä (tämä ei ollut uutta), joka ei ottanut ongelmia turhan vakavasti (tämä taas oli). Hänestä ei koskaan tulisi Jerry Lewisin kaltaista elokuvakoomikkoa – tämähän näytteli koko uransa pohjimmiltaan itseään. Jackista oli kehittynyt pikemminkin komediankin hallitseva näyttelijä kuin komedianäyttelijä.
Jack löysi puvustosta kylpytakin, jonka hän otti univormukseen ja jota käytti kuvauksissa sekä niiden ulkopuolella. Siitä tuli side, jonka avulla hän sulautti roolihahmonsa elokuvassa todelliseen persoonaansa. Brooksin mukaan ”hän asui siinä kylpytakissa”.

Hellyyden ehdolla tuli ensi-iltaan rajoitetusti marraskuun 23. päivänä vuonna 1983 ja maanlaajuisesti kaksi viikkoa myöhemmin. Kriitikot pitivät elokuvasta erityisesti Jackin suorituksesta. Ja myös yleisö rakasti sitä, se oli vuonna 1983 ensi-iltansa saaneista elokuvista toiseksi eniten bruttotuloja Pohjois-Amerikasta kerännyt leffa – lippuluukuilla sen löi ainoastaan Star Wars -saagan elokuva Return of the Jedi (suom. Jedin paluu).
Paramount oli ollut oikeassa, elokuva oli erilainen ja poikkeava. ja niin myös Brooks, joka oli aivan oikein ennustanut, että juuri sen takia yleisö pakkautuisi katsomaan sitä.

Hellyyden ehdoilla sai 11 Oscar-ehdokkuutta, mukaan lukien Jackin sivuosaehdokkuus, mikä sysäsi hänet suoraan takaisin Hollywoodin kuumimpien näyttelijöiden listalle. Vuotuinen Oscar-juhla pidettiin huhtikuun 9. päivänä vuonna 1984 Dorothy Chandler Pavilionissa Los Angelesin keskustassa. Ja juontohommiin oli palannut talk show -isäntä Johnny Carson. Jack saapui punaista mattoa pitkin Wayfarerit paikallaan, hymy leveimmilleen naksautettuna ja Anjelica käsipuolessaan. Pariskunta kirvoitti kadulla juhlallisuuksia seuraavilta äänekkäimmät suosionosoitukset.
Kun oli aika julkistaa parhaan miessivuosan Oscarin voittaja, lavalle nousivat Mary Tyler Moore ja Timothy Hutton, jotka lukivat ehdokkaiden nimet. Sitten Moore avasi kirjekuoren ja luki voittajan nimen – Jack Nicholson.
Jackin kulmakarvat ampaisivat pilviin ja hän otti Wayfarerit silmiltään. Hän näytti paitsi ilahtuneelta myös yllättyneeltä kävellessään ylös lavalle. Sinne päästyään hän suuteli Moorea kämmenselälle ja pani lasit takaisin päähänsä.
Jackin uran toinen Oscar-voitto, kahdeksan vuotta ensimmäisen jälkeen, oli virallinen loppusilaus hänen paluulleen huipulle.

Jack oli lukenut hiljattain Saul Bellow´n romaanin Henderson the Rain King (1959, suom. Sadekuningas), jonka elokuvaoikeudet hän osti aikomuksenaan sovittaa se itselleen ja mahdollisesti myös ohjata,, mutta hanke ei lähtenyt etenemään. Vaikka Jack itse oli varma, että siitä voisi tulla menestys, hänen ei onnistunut saada tuottajia kiinnostumaan, ei studioita eikä riippumatonta tuottajaa. Kaikki sanoivat, että Bellow´ta ei pysty kääntämään elokuvaksi.
Oli puhuttu myös elokuvan Hellyyden ehdoilla jatko-osasta, mutta Jack oli tehnyt selväksi, että hänellä ei ollut aikomustakaan lähteä siihen toista kertaa. Lisäksi puhuttiin, että kehittelyyn olisi palannut Chinatownin pitkään odotettu jatko-osa, jota oli siirretty jo monesti Polanskin edelleen jatkuvan maanpaon vuoksi.
Jos Jack tekisi jatko-osan johonkin elokuvaan, se olisi juuri tämä. Ja jos hänet haluttaisiin elokuvaan, sen ohjaajan olisi oltava juuri Polanski, mihin juttu aina tyssäsi. Jack ei halunnut kenenkään muun ohjaavan leffaa, ja hän toivoi, että Polanskin tilanne olisi edistynyt pisteeseen, missä jatko-osa olisi jälleen kehitteillä ja hän siinä mukana

Ei sillä, että Jack oliis ollut kovin innokas palaamaan töihin. Hänet nähtiin usein eri puolilla New Yorkia Debra Wingerin kanssa ennen kuin hän lensi San Franciscoon ostamaan kuusi Russell Chathamin maalausta lisää käytyään taiteilijan Maxwell Galleriesin yksityisnäyttelyssä.
Jack antoi Rolling Stonelle haastattelun, jossa pohti kielteisiä ajatuksiaan yksiavioisuudesta ja pitkäaikaiseen suhteeseensa liittyviä oleellisia ongelmia, erityisesti Anjelican vauvakuumetta ja omaa haluaan jättää lapsenteko jo muille. Jack oli mielestään hommansa hoitanut.
Anjelican puolestaan oli saatava lapsi, Jackin kanssa tai ilman.

Tuoreimpia taideostoksiaan seuranneena päivänä Jack lensi Lontooseen Anjelican kanssa, onnistuttuaan välttelemään viime ajat tämän murhaavia katseita Hän vietti vapaa-aikansa pelaamalla tennistä. Seuraavaksi He lensivät New Yorkiin, jotta Jack voisi metsästää edelleen uusien taiteilijoiden teoksia, ja sitten Phoenixiin Lakersien otteluun. Kun he lopulta pääsivät kotiin, Anjelica lähti tavalliseen tapaansa omille teilleen ja Jack sukelsi alati korkeaan pinoon lukemista odottavia käsikirjoituksia, jotka Bresler oli hänelle toimittanut.

Yllättäen juuri tästä pinosta Jack löysi käsikirjoituksen, johon hän retkahti täydellisesti. Hän tiesi, ettei pystyisi kieltäytymään roolista, vaikkei hänellä ollut aavistustakaan, mistä itse elokuvan oli tarkoitus kertoa.
Myöhemmin Jack muisteli: ”Alussa minä en edes tajunnut, että elokuva oli komedia [—] siinä oli tyttöjä, seikkailua, kiinnostavaa puhetta, erittäin mustaa huumoria [—] en ollut koskaan tehnyt mitään sellaista.”
Jackin roolihahmon nimi oli Charley Partanna, Richard Condonin romaaniin perustuvan elokuvan puolestaan Prizzi’s Honor (suom. Prizzin kunnia).

Mafiaelokuvat olivat olleet suosittuja 1930-luvlula ja olivat jälleen muodissa Francis Ford Coppolan tehtyä Kummisedän, vaikkakaan mainittavia teoksia eivät aiheesta toiset olleet saaneet aikaiseksi. Ja Kummisetään myös Prizzin kunniaa alettiin välittömästi verrata, alussa monet luulivat sen olevan jonkinlainen satiirinen versio Coppolan mafiososaagasta.

Jackille osallistumisen ratkaisi lopullisesti se, että elokuvaan saatiin ohjaajaksi John Huston, jota hän oli pitänyt kypsän iän isähahmonaan: ”Hän on ollut idolini lapsesta saakka, ja me olemme oppineet tuntemaan toisemme varsin hyvin 15 viime vuoden aikana. Minä olen eräänlainen iltatähti Johnnyn elämässä [—] siis, että tämä tyyppi oli legenda, kun minä olin kansakoulussa. miten hän onkaan yhteydessä näyttelijöihin ja miten hän katsoo kohtausta.”

Ajoitus oli hieman hankala, kun pitkään odotetun Chinatownin jatko-osa, nyt nimeltään The Two Jakes, oli todella nytkähtänyt aktiiviseen esituotantoon etanan vauhdilla edenneen Townen saatua lopultakin valmiiksi hyväksyttävän käsikirjoituksen. Bob Evans oli valmis tuottamaan leffan, ja koska Polanski ei olisi käytettävissä ainakaan ihan heti, Evans tarjosi Townelle mahdollisuutta ohjata.
Evans vakuutti Jackille, että Towne hoitaisi homman, ja Jack antoi vastahakoisesti oman henkilökohtaisen suostumuksensa. Tuotannolla oli jo aloituspäivä, jota ei voinut lykätä.

Näin Jackille jäi verrattain vähän aikaa tehdä Prizzin kunnia, mutta hän lupasi Hustonille, että saisi elokuvan tehtyä ajoissa ja sen suhteellsien vaatimattoman budjetin rajoissa. Huston oli yhden-kahden oton ohjaaja, jollaista Jack arvosti. Mitä Hustoniin tuli, he olivat täydellinen pari: ”Jack on virtuoosi. Hän pystyy tekemään kaikki näyttelijän skaalat yhdellä kädellä.”

Huston antoi Anjelicalle roolin Maerose Prizzinä, Jackin esittämän Charley Partannan hylättynä tyttöystävänä. Elokuvassa Anjelican Maerose on päättänyt joko saada Jackin Charleyn takaisin Kathleen Turnerin Irene Walkerilta tai tapattaa tämän, koska tämä on lähtenyt lumoavan blondin matkaan.
Arvailtavaksi jää, kuinka paljon 78-vuotiasta Hustonia on mahtanut kutkuttaa antaa tyttärensä panna toimeen mielikuvituskosto tosielämän poikaystävälleen kaikesta siitä kurjuudesta, jota Jack tämän päälle kasannut yli kymmenvuotisen suhteen aikana.

Saadakseen käsityksen siitä, kuinka parhaiten näytellä Partannaa Jack livahti tuotannon aikana useisiin Brooklynin syrjäkujien pahamaineisimpien baareihin ja kuppiloihin. Juuri näissä korttelikapakoissa Jack oppi surkeiden pikkuroistojen kävelytyylin, saapastelemaan kyynärpäät edellä tunteakseen itsensä isommaksi kuin onkaan.
Suurimman vaiktutuksen Jackiin teki kuitenkin huulijuttu joka päästi hänet sisään Charley Partannan henkilöön. Ketkään paikalliset eivät näet liikuttaneet ylähuultaan. Tunkemalla tukon paperinenäliinaa ylähuulensa alle hän onnistui saamaan sen jäykäksi, ja temppu osoittautui avaimeksi hänen hahmonsa valtakuntaan. Tähän vielä päälle tukahdutettu brooklyniläinen korostus, jossa jokainen lause kuulostaa siltä kuin viimeinen sana löisi nyrkkiä pöytään.
Loppu meni helposti. Vuotavat silmät saatiin ruiskauksella glyseriiniä, hiukset suittiin vaseliinilla taakse, murtunut nenä syntyi nenätikillä ja 15 lisäkiloa kasaantui ahmimalla sammioittain valkosipulilla kyllästetty tomaattipastaa, jotka yksi Jackin neuvonantajista tässä elokuvassa, Tommy Baratta, valmisti erityisesti hänelle. Tuotannon päätyttyä Jack piti Barattan osa-aikaisena kokkaamaan kaikissa elokuvissaan.
Jackin vaatetus oli piste I´n päällä, keltaiset pikkutakit ja tummat poolopaidat – ja se oli siinä.

Juuri kun Prizzin kunnian lopullisia kopioita toimitettiin kesäkuun 13 päivänä vuonna 1985 pidettävään ensi-iltaan, Chinatownin jatko-osa oli valmis tuotantoon. Bon Evans oli tehnyt Paramountin kanssa sopimuksen, jonka mukaan studio rahoittaisi elokuvan ja tekisi sen jälkeen rahat levitysoikeudellaan.
Jack li valmis herättämään J.J. Gittesin henkiin. Hän laihdutti Prizzin kunniaa varten pakatut lisäkilot pois roolia varten tehodieetillään el terveysruoalla ja liikunnalla. Hän halusi muistuttaa madollisimman paljon aiempaa Gittesiä.

Ohjaaja Towne halusi Bob Evansin palaavan näyttelijäksi Chinatown II´ssa, vaikkei Evans näyttelijänä ollut koskaan ollut kummoinen tekijä. Evans e ollut viihtynyt kameran edessä sitten vuoden 1959, mutta suostui ja kustansi sen takia itselleen kasvojenkohotuksen ja käynnin tahitilaisessa laihdutuskylpylässä.
Ja sitten neljä päivää ennen suunniteltua kuvausten aloituspäivää Towne erotti näyttelijä-Evansin. hänen koekuvauksensa osoittivat, että Evans oli huomattavasti pätevämpi tuottajana kuin näyttelijänä.
Jack iiltyi Evasin kohtelusta pahemman kerran ja antoi Townen kuulla kunniansa. Evans oli Jackin hyvä ystävä ja Jackin mielestä tätä piti kohdella kunnioittavammin kuin Towne teki. Sen jälkeen Paramountilta tuli määräys pitää Evans elokuvassa ja tilanne ajautui umpikujaan. Lopulta Towne tunsi, että studio oli kyseenalaistanut hänen auktoriteettinsa ja lähti elokuvasta. Paramount irtisanoutui sitoumuksestaan uskoen tuotannon olevan vapaassa pudotuksessa jo ennen kuin metriäkään filmiä oli kuvattu.
Jack yritti kuumeisesti pelastaa tuotannon pyytämällä Warren Beattyä Townen tilalle. Beatty sanoi ei”. Sen jälkeen Jack meni Hustonin puheille ja yritti saada tämän ottamaan elokuvan ohjattavakseen. Huston, jolla oli ongelmia terveytensä kanssa jo Prizzin kunnian aikoihin, torjui pahoitellen tarjouksen.
Ja niin homma kaatui sillä erää siihen. Paramount oli ehtinyt pulitta jo kolme miljoonaa dollaria esituotantokustannuksia. Ja Townelle keskeytynyt elokuva maksoi Jackin ystävyyden.

Samalla viikolla, kun Chinatownin jatko-osan tuotanto tyssäsi, Jackin rakastama Lakers voitti NBA´n mestaruuden lyömällä finaalisarjassa vihatun Boston Celticsin voitoin 4-2. Los Angeles ei ollut koskaan aiemmin voittanut Bostonia finaaleissa. Kaikesta meneillään olevasta sählingistä huolimatta Jackin onnistui päästä jokaiseen kotiotteluun.

Prizzin kunnia tuli ensi-iltaan ja teki lippuluukuilla hyvän tuloksen. Ja lähes alusta lähien ryhdyttiin kohisemaan Oscareista Jackille, Anjelicalle, Kathleen Turnerille ja John Hustonille.

Jackin paistatellessa Charley Partannan hehkussa ja vaikeroidessa J.J. Gittesin kohtaloa Mike Nichols pyysi häntä Mark Formanin rooliin elokuvaversiossa Nora Ephronin romaanista Heartburn (suom. Sydän karrella). Koska asia oli niin tärkeä Nicholsille, yhdelle hänen läheisimmistä ystävistään, hän oti roolin hoidettavakseen.
Romaani on ”Ephronin ohuelti verhottu ruumiinavaus” Carl Bernsteinista, jonka kanssa kirjailija oli ollut lyhyen ajan naimisissa ennen kuin Bernsteinin naisseikkailut päättivät parin avioliiton. Jack ja Bernstein tapasivat lounaalla – he olivat satunnaisia tuttavia, eivät läheisiä ystäviä – ja lounaan aikana Bernstein yritti taivutella Jackia luopumaan elokuvasta. Jackin onnistui hälventää Bernsteinin pelkoja kertomalla, että oli parempi saada esittäjäkseen ystävä kuin ventovieras. Jack vakuutti tekevänsä oikeutta sekä roolille että Bernsteinille.
Lopulta Jack esiintyi niin rakastettavana, että yleisö ihmetteli, miksi Rachel (Nora Ephron/ Meryl Streep) koskaan jätti niin hienon miehen. Jälkeenpäin Jack kertoi Rolling Stonelle, että hänet palkattiin erityisesti olemaan näyttelemättä Bernsteinia: ”Mike, Nora ja Meryl halusivat kiihkeästi muokata elokuvan fiktioksi. Ja koska minä en lainkaan halunnut tehdä parin päivän varoitusajalla elämäkerrallista muotokuvaa, asenne sopi minulle mainiosti.”

Alkuvuonna 1986 Jack joutui lasketellessaan onnettomuuteen, mursi kyynärpäänsä ja vaurioitti monta peukalonsa nivelsidettä. Vammat vaativat leikkauksen.
Kun Anjelica kuuli tapauksesta, hän lensi välittömästi Jackin rinnalle pitääkseen huolta miehestä. He eivät koskaan olleet läheisempiä kuin silloin, kun Jack oli loukkaantunut ja liikuntakyvytön, ja Anjelica pääsi hallitsemaan.

Anjelica ja Jack saapuivat yhdessä Jane Fondan, Alan Aldan ja Robin Williamsin muodostaman triumviraatin isännöimään Dorothy Chandler Pavilionissa pidettyyn Oscar-gaalaan maaliskuun 24. päivänä vuonna 1986.
Anjelica näytti häikäisevältä Tzetzi Ganevin suunnittelemassa vihreässä puvussa, kun taas edelleen puolikuntoinen Jack käveli arastellen hänen rinnallaan. Jack oli ehdolla parhaasta miespääossta Charley Partannana ja Anjelica parhaasta naissivuosasta Maeosena. Prizzin kunnialla oli lisäksi kuusi uuta ehdokkuutta.

Marsha Masonin ja Richard Dreyfussin julistaessa Anjelican voittajaksi televisiokamerat poimivat Jackin ja John Hustonin reaktiot. Kyynelet valuivat vuolaasti pitkin molempien kasvoja.
Anjelica asteli näyttämölle pitkänä ja ylväänä. Tämä oli hänen ensimmäinen ehdokkuutensa ja hänen ensimmäinen voittonsa. Kun aplodit laantuivat, hän sanoi mikrofoniin: ”Tämä merkitsee minulle todella paljon, sillä se tulee roolista, jossa isäni ohjasi minua. Ja minä tiedän, että se merkitsee paljon myös hänelle.”
Puhe oli tarkoitettu julkiseksi kiitokseksi isälle, joka oli parantumattomasti sairas. Se lienee tarkoitettu myös toisenlaiseksi viestiksi Jackille jota hän ei maininnut kertaakaan – Jack ei ollut koskaan mitenkään suuresti kannustanut Anjelicaa näyttelijäksi.

Oman kategoriansa suosikkina pidetyn Jackin löi William Hurt roolista elokuvassa Kiss of the Spider Woman (suom. Hämähäkkinaisen suudelma). Televisiokamerat vangitsivat Jackin ilmeen, kun Hurtin nimi ilmoitettiin. Kasvoilla pysyi niille jähmettynyt hymy.
Anjelican voitto ja oma tappio eivät ilmeisesti häirinneet Jackia. Hän oli jo iso tähti, jollainen Anjelica oli aina halunnut olla. Nyt heidän emotionaalinen pelikenttänsä voisi olla ainakin hieman tasaisempi.

Pitkän ohjelman päätyttyä Jack ja Anjelica päättivät jättää muodolliset juhlallisuudet väliin ja palata sen sijaan Jackin asunnolle juhlimaan, nauttimalla pullollisesta viiniä sekä kassillisesta juustohampurilaisia ja ranskalaisia In-N-Outista, joka oli Losissa Jackin suosikkipikaruokapaikka ei-meksikolaisista.
Ja tietysti toisistaan.

Jack lähestyi kovaa vauhtia viidenkympin rajapyykkiä. Hän tiesi, että laaturooleja olisi yhä vaikeampi löytää niiden mennessä uusille, nuoremmille pojille. Työntääkseen tuota hetkeä mahdollisimman kauas loistavasta supertähti-Jackista oli sukeutunut myös älykäs selviytyjä-Jack. Hänellä oli edelleen pitkäaikainen agenttinsa Sandy Bresler, joka vastaanotti kaikki saapuvat tarjoukset, tuki ne ja toimitti eteenpäin Jackille evästettynä neuvolla, mihin tarttua ja mitkä hylätä.
Lopullisen päätöksen teki kuitenkin aina Jack. Hän pystyi edelleen hyväksymään tai hylkäämään minkä tahansa roolin. Ja niin hän myös teki.

Warner Brosilta ja Peter Guberilta tuli kiinnostava tarjous. Jack piti Guberia paitsi ystävänään myös kaverina, joka tiesi, kuinka isoja elokuvia tehdään. Jackin suostumisen elokuvaan ratkaisivat nimenomaan ystävyys ja ammattitaito.
Warner oli ostanut oikeudet John Updiken romaaniin The Wtches of Eastwick ja Guber piti Jackia täydellisenä leffan miespääosaan. Hahmossa piti olla machiavellimainen puolensa sekä hieman älyllistä vaikuttavuutta, ja sitähän Jackissa on.

Australialaisen Goerge Millerin ohjaama elokuvaversio (suom. Noidat) osoittautui vaikeasti määriteltäväksi elokuvaksi. Edes Miller ei tuntunut aluksi käsittävän, missä mennään, mutta lopulta Miller loi Guberin rohkaisemana yhteyden näyttelijä-Jackin ja naistenmies-Jackin välille.
Elokuvan kolme naistähteä, Susan Sarandon, Michelle Pfeiffer ja Cher, olivat vaikeita ohjattavia Millerille, jolla ei ollut kokemusta Hollywoodin diivoista. Lopulta Guber arveli olevan parasta, että Miller vapautetaan tehtävästä, mutta Jack esitti eriävän mielipiteen ja uhkasi lähteä kävelemään leffasta, jos näin kävisi.
Sen jälkeen Guber taivutteli Jackin avustamaan aussia saattamaan elokuvan loppuun ilman budjettiylityksiä. Ja jos ongelmia ilmenisi, Jackin pitäisi kertoa niistä Guberille eikä Millerille.
Guberin mukaan ”Jack oli tosiasiassa liima, joka piti koko tuotannon kasassa”.

Jackilla oli idea siitä, kuinka kaikki ongelmat saadaan loppumaan. Miller muistelee, kuinka kuvausten alkuvaiheessa ”Jack marssi marmorisaliin, otti käsikirjoituksensa ja läimäytti sen kuuluvasti marmoripöydälle alkoi paasata, kuinka hän vihaa varhaista heräämistä ja repliikkien opettelemista ja kuinka hän on yöihminen Hän jatkoi jankuttamistaan täyttä kurkkua. Koko paikka hiljeni. Hän iski minulle silmää. Hän teki melkein minun työni, ojensi työryhmää puolestani. Jackin esityksen jälkeen he olivat totaalisen kunnioittavia, ja me saimme tarvitsemamme keskittymisrauhan.”

Niihin aikoihin, kun Noitien tuotanto oli päättymässä, Sydän karrella tuli ensi-iltaan. Suuri arvostelumenestys se ei ollut, mutta lippuluukuilla se menestyi kohtalaisesti. Varsinkin, kun leffa sai toisen, varsin virkeän elämän videoversiona, tuotanto nousi lopulta voitolliseksi.
Ja kun Noidat sai ensi-iltansa, sitä tuli yksi sen vuoden menestyneimmistä amerikkalaiselokuvista.

Heinäkuussa 1987 Jackille kiiri tieto, että John Huston oli pyörtynyt poikansa Dannyn, Anjelican veljen, ohjaaman tv-elokuvan Mister Corbett’s Ghost kuvauksissa. Huston oli hiljattain saattanut päätökseen viimeiseksi jäävän ohjaustyönsä, sopivan elegisen elokuvan The Dead (suom. Muistot), James Joycen novelliin perustuvan kertomuksen rakkaudesta ja menetyksestä, jonka käsikirjoitus oli hänen poikansa Tonyn käsialaa ja päätähti Anjelica. Elokuva julkaistiin postuumisti.

Jack lensi välittömästi sairaalaan Middletoniin Rhode Islandiin ollakseen Hustonin vierellä. Hän pysytteli siellä elokuun 28. päivään vuonna 1987 saakka, jolloin ohjaajasuuruus menehtyi 81 vuoden iässä. Kuuleman mukaan Jack oli luvannut Hustonille tämän kuolinvuoteella pitävänsä huolta Anjelicasta, jonka seurassa hän tuli hautajaisiin.

Jack ei kuitenkaan edelleenkään ollut yhden naisen mies. 24-vuotias Rebecca Broussard muisteli kohtaamistaan Jackin kanssa: ”Kun Jack Nicholson kosketti ensimmäisen kerran kättäni, minulta oli lähteä taju. Valot välähtelivät silmissäni.” Ja tunne oli molemminpuoleinen. Jack alkoi olla avoimesti liikkeellä Rebeccan kanssa.
Jack tunsi itsensä Rebeccan ansiosta nuortuneeksi, ja Anjelica tunsi saaneensa tarpeekseen. Hän päätti että Jack on hänen kohdaltaan vihdoin kerta kaikkiaan mennyttä, laittoi talonsa myyntiin ja muutti Benedict Canyoniin, kauaksi Jackista.

Noitien ensi-illasta lähtien Peter Guber oli yrittänyt saada Jackin esittämään Jokeria Batmanin laajakangasversioon, ja Jack oli kieltäytynyt sitkeästi. Sitten Guber värväsi ohjaajaksi Tim Burtonin ja päätti, että nyt olisi ohjaajan homma suostutella Jack leffaan. Hän lensi Burtonin kanssa Jackin vuoristotiluksille, ja kun Burton lopulta saatiin suostuteltua hevosen selkään, ratsastusretken aikana ohjaaja sai vakuutettua Jackin siitä, että he voisivat tehdä elokuvassa todellista taikuutta ja että se toisi Jackille aivan uuden, nuoremman yleisön. Ja lopulta Jack suostui – viiden miljoonan ennakolla ja isolla siivulla tuotoista.
Jack haistoi ison elokuvan ja painotti sopimuksessaan osuuttaan lopullisista tuloista. Michael Keatonin Batman saattoi saada kaiken julkisuuden, mutta Jokerin näyttelijän aikeena oli saada kaikki rahat. Valmistautuessaan rooliin Jack uppoutui Nietscheen.

Batmanista tuli vuoden suurin hitti ja rahahanojen auetessa Jack kartutti taidekokoelmaansa useilla maalauksilla Picassolta, Matisselta, Magrittelta, de Lempickalta ja Bougueraulta. Ja koska Jack rakasti vihreää peruukkiaan, punaista suutaan ja sähköisen purppuraista klovninpukuaan, hän maksoi tuotannolle 70.000 dollaria saadakseen ne itselleen.

Vuosi John Hustonin kuoleman jälkeen menehtyi Hal Ashby 59-vuotiaana. Jos Huston oli marinoitu alkoholissa, Ashby oli täynnä kokkelia. Molemmat muistotilaisuudet pidettiin Ohjaajakillan teatterissa Sunset Boulevardilla. Hustonin tilaisuudessa oli vain seisomapaikkoja, Ashbyn puolitäyttä.
Samana vuonna kuoli Andy Warhol 58-vuotiaana newyorkilaisessa sairaalassa ollessaan toipumassa pienehköstä leikkauksesta.

Nämä kolme kuolemantapausta masensivat Jackia syvästi. Jokainen oli Jackin elämässä tärkeitä ihmisiä, ja poismenot saivat Jackin karttamaan paluuta töihin. Hän hylkäsi Guberin 7,5 miljoonan ja avokätisen tuotto-osuuden tarjouksen Batmanin jatko-osasta, jossa Jokerilla olisi ollut huomattavasti suurempi rooli kuin ensimmäisessä elokuvassa.
Jack oli sekä helpottunut että huvittunut, kun ilmoitettiin, että jatko-osassa hänen ystävänsä Danny DeVito näyttelee Pingviiniä. Saakoon Robin vuorostaan maistaa hieman rahakasta sarjakuvakuuluisuutta.

Mutta sitten tuli rooli, jolle Jack ei kerta kaikkiaan voinut sanoa ”Ei”. J.J. Gittesin oli aika valmistautua. The Two Jakes (suom. Chinatown II) oli menossa tuotantoon. Ilman Polanskia, jonka mielestä eräs ohjaaja pystyisi hoitamaan homman kotiin muita paremmin: Jack Nicholson.

Bob Evans, joka oli jotenkin onnistunut käynnistämään hankkeen uudelleen, tarjosi tällä kertaa Jackille 11 miljoonaa dollaria pääosasta ja ohjauksesta jatko-osassa, jonka Evans kuvitteli mielessään Kummisetä-tyylisen trilogian kakkososaksi. Hänen uusi tuottajakumppaninsa oli Harold Schneider, joka oli työskennellyt Jackin kanssa Henry Moonissa.
Jackin määräyksestä Evans ja Schneider palkkasivat assistentikseen Jackin tyttären, 25-vuotiaan Jenniferin, joka paloi halusta päästä elokuva-alalle. Evans pestasi jälleen Townen kirjoittamaan uusiksi oman käsikirjoituksensa, vaikka Jack oli tehnyt selväksi, ettei olisi missään tekemisissä suoraan Townen kanssa. Ongelmia oli siis alusta alkaen.
Chinatown II´n kuvaukset aloitettiin lopulta elokuun 18.päivänä vuonna 1989.

Tuotanto ei sujunut hyvin, ja näyttelijöiden ja työryhmän mieliala synkkeni päivänä, jolloin Anjelica saapui ilmoittamatta paikalle, samalle studiolle, jossa hänen isänsä oli kuvannut viimeisen elokuvansa Muistot. Edellisiltana Jack oli kertonut Anjelicalle, että Rebecca, joka esitti elokuvassa Gittesin sihteeriä, odotti Jackin lasta.
Anjelica suunnisti suoraa päätä kuvauspaikalle, tuuppasi sivuun häntä estelemään tulleet työntekijät, astui keskelle toimintakohtausta ja läimi Jackia niin nyrkein kuin potkuin päästäen ilmoille raivonsa kaikista Jackin hänelle tekemistä vääryyksistä. Jack painoi päänsä ja nosti kätensä suojakseen samalla kun antoi Anjelican purkaa tunteensa.

Huhtikuun 16. päivänä vuonna 1990 Rebecca synnytti Lorraine Nicholsonin. Lapsi sai nimensä Jakin sisaren/tädin mukaan.
Helmikuun 20. päivänä vuonna 1992, kaksikymmentäkaksi kuukautta heidän ensimmäisen lapsensa syntymän jälkeen, Rebecca synnytti toisen lapsen, pojan, jolle he antoivat nimen Raymond.

Sittemmin Anjelica meni naimisiin arvostetun kuvanveistäjän Robert Grahamin kanssa. Pariskunta asui Venicessä Kaliforniassa ja avioliitto kesti aina Grahamin kuolemaan saakka Heillä ei ollut lapsia.

Chinatownin ohjaaja-näyttelijänä Jack oli ylityöllistetty. Sitä hän oli ollut jo Henry Moonissa, mutta nyt hän nukkui kolmen kuukauden ajan pari tuntia yössä. Kuten Jack prosessia kuvasi: ”Heräät aamukuudelta ja olet kuvauksissa kahdeksalta. Kuvaat koko aamun – rakennat otot, ohjaat näyttelijöitä, esität oman roolisi siinä samalla. Et ehdi lounaalle, koska puit tuotanto-ongelmia. Iltapäivällä kuvaat pimeän tuloon asti. Näyttelijät lähtevät kotiin – sinä et. Sinulla on kahden tunnin neuvonpidot ennen kuin ennen kuin katsot edellisenä päivänä kuvatut kohtaukset. Yhtäkkiä on keskiyö, etkä ole syönyt iltapalaa [—] Olet myös näyttelijä. Sinun on opeteltava seuraavan päivän vuorosanat. Niinpä sammutat valot kolmelta, ja sitten kolmen tunnin päästä herätyskello soi.”

Chinatown II tuli ensi-iltaan elokuun 10. päivänä vuonna 1990. Elokuva ei menestynyt, vaan katosi pian ohjelmistosta Jackin lehtien palstoilla tekemistä urheista viime hetken ponnisteluista huolimatta. Yrittipä hän miten paljon tahansa, hän ei pystynyt muuttamaan perusasetuksia: alkuperäisten tekijöiden, Polanskin, Hustonin ja Dunawayn puuttuminen oli heikentynyt ratkaisevasti lopputulosta.
Paramount irtisanoutui ripeästi Evansin suunnitelmasta trilogian kolmannesta elokuvasta, ja laittoi samalla pisteen Jackin uralle ohjaajana.

Jack etsi uutta pääosaa, mutta sopivaa ei löytynyt kovin helposti, koska nuorempi elokuvayleisö tunsi hänet nimenomaan Jokerina. Halutessaan hän olisi voinut tehdä kymmeniä samankaltaisia rooleja, mutta ei hän niitä halunnut. Jack haeskeli käsikirjoitusta, joka mahdollistaisi paluun merkittäväksi vakavien roolien näyttelijäksi.
Ja silloin Bob Rafelson koputti Jackin ovelle mukanaan Carole Eastmanin käsikirjoitus elokuvaan Man Trouble (suom. Koirat karvoissaan). jonka pääroolit oli Rafelsonin vakuuttelujen mukaan räätälöity Jackille ja Meryl Streepille.
Jack ei innostunut, ja kun Streep ei projektiin halunnut, Jack oli hyvinkin kahden vaiheilla. Lopulta hän päätti tehdä elokuvan, päätöstä helpotti se, että käsikirjoituksen oli tehnyt Carole Eastman, joka pitkän tauon jälkeen oli alkanut jälleen kirjoittaa omalla nimellään.
Studioiden tuohon aikaan boikotoiman Rafelsonin oli onnistunut jollain tapaa saada taakseen italialaisyhtiö Petna Pictures, joka oli myöntynyt rahoittamaan elokuvaa kokonaisella 30 miljoonalla dollarilla, ehdolla, etä Jack on mukana.
Kun Jack teki ystävänpalveluksen Rafelsonille, hän varmisti myös, että elokuva oli täynnä hänen ystäviään, jotka olivat kiitollisia saamastaan mahdollisuudesta: Harry Dean Stanton, nykyinen tyttöystävä Rebecca Broussard ja entinen tyttöystävä Veronica Cartwright, johon Jack oli ihastunut Noitien kuvauksissa.

Koirat karvoissaan tuli ensi-iltaan kesällä 1992. 30 miljoonan elokuva oli taloudellinen mahalasku ja romutti Rafelsonin haaveet vakiinnuttaa uudelleen asemansa ohjaajana. Eastman kirjoitti enää yhden julkaistun käsikirjoituksen ja senkin televisiolle.
Jack oli pahoillaan kummankin puolesta, mutta oli toisaalta jo tottunut siihen, ett Rafelsonin elokuvat evät kerää yleisöä. Hän ties olevansa näyttelijänä parempi kuin Rafelson ohjaajana, joten häntä e syytettäisi mistään paitsi kenties yrityksestä auttaa muutamaa vanhaa ystäväänsä.

Yksityiselämässä Jack kulki omia polkujaan, ja tällä kertaa niitä kulki myös tyttöystävä. Jack ajautui lyhyeen mutta kiihkeään suhteeseen ranskalaisen vaaleaverikön Julie Delpyn kanssa, ja samaan aikaan Rebecca ryhtyi suhteeseen toisen miehen kanssa.
Mail Onlinen haastattelussa Jack totesi: ”Olen ollut rakastunut elämässäni, mutta se alkaa aina pakkomielteestä ja kestää tasan puolitoista vuotta ja muuttuu sitten. Jos olisin tiennyt sen ja osannut valmistautua siihen, olisin ehkä pystynyt järjestelmään koko parisuhdejutun paremmin [—] Totuus on, että [ero] Anjelicasta murskasi minut. Se oli luultavasti elämäni rankinta aikaa.”
Nicholson jatkoi kertomalla, että hänen sydämensä oli edelleen Anjelican murtama. Ja mitään tällaista Rebecca ei halunnut kuulla.

Jack yritti saada Rebecan palaamaan luokseen, mikä näytti hetken ajan toimivan, mutta Rebecca ei enää ollut valmis sietämään Jackin kyvyttömyyttä emotionaaliseen sitoutumiseen eikä Jackin toisten naisten hakkailua.
Rebecca päätti neljän vuoden, kahden lapsen ja soimatta jääneiden hääkellojen jälkeen, että hän oli saanut todellakin tarpeekseen. Oli aika vapautua Jackista. Jack meni sekaisin ja aneli häntä palaamaan, mutta Rebecca piti päänsä.

Ihmissusielokuva oli aikoinaan yksi Hollywoodin suosituista alalajityypeistä. Kun Universal ryhtyi filmaamaan klassikoita kuten Frankenstein ja Dracula, 1930-luvusta tuli ennennäkemätön elokuvakauhun aikakausi. 1940-luvulla kauhuhahmojen jatkoksi ilmaantui ihmissusi, joka varsinkin Lon Chaneyn tähdittämien leffojen myötä nousi uudeksi muoti-ilmiöksi elokuva-alalla.
Lon Chaneyn jälkeen ihmissusirintamalla olikin hiljaisempaa, kunnes vuonna 1981 John Landis ohjasi omanlaisensa version aiheesta, elokuvan An American Werewolf in London (suom. Amerikkalainen ihmissusi Lontoossa. Elokuvasta tuli suurmenestys ja Hollywood alkoi taas miettiä ihmissusitarinoita.
Vuosi sen jälkeen, kun Ihmissusi Lontoossa oli julkistettu, kioskikirjailija Jim Harrison väitti saaneensa ihmissusikokemuksen ollessaan yksin mökillään Michiganissa. Vuosia myöhemmin hän kirjoitti kokemuksensa käsikirjoitukseksi.

Eräänä päivänä Harrison törmäsi Jackiin Pariisissa ja kuvaili baarissa tapahtumayön eloisasti Jackille, jolle myös jätti kokemukseen perustuvan käsikirjoituksensa. Jack tutustui tarinaan ja halusi tehdä siitä elokuvan.
Jack pääsi Columbian kanssa neuvotteluihin käsikirjoituksen filmaamisesta. Columbia tarjosi Jackille ihmissuden roolia ja 40 miljoonan dollarin tuotanto- ja levityssopimusta. Jack lupasi suostuvansa, jos saisi 13 miljoonan ennakot ja mahdollisuuden työskennellä valitsemansa ohjaajan kanssa. Hän antoi viisi vaihtoehtoa ohjaajaksi.
Viidestä ohjaajasta Peter Weir kieltäytyi, samoin Bernardo Bertolucci, Kubrick ei halunnut koskea tarinaan pitkällä tikullakaan. Polanski taas oli edelleen maanpaossa eikä Columbia suostunut tekemään elokuvaa ulkomailla liian suuren hinnan vuoksi. Viides vaihtoehto oli Mike Nichols, ja tämä suostui.

Tuotanto käynnistyi, mutta asiat alkoivat mennä nopeasti jumiin. Harrison oli sitä mieltä, että tuotantoporukka oli käsittänyt hänen ihmissusikokemuksensa ihan väärin.
Jack uskoi, että tarinan juuret eivät olleet ympäristön vaikutuksessa yksilöön, kuten Harrison oli sen kirjoittanut, vaan Amerikan alkuperäiskansojen mystiikassa, jonka hän uskoi välittyvän Randallin muutoksessa ihmisestä sudeksi. Ja kun hän ei pystynyt vetämään rooliaan niin kuin se oli kirjoitettu, hän valitti Nicholsille, joka oli samaa mieltä.
Jack ja Nichols menivät Harrisonin puheille. Joka vihasi heidän tulkintojaan ja väitti niiden tyhmentävän pahasti käsikirjoitusta. Viiden uudelleenkirjoituksen jälkeen Harrison julisti, että Nichls ”otti minun suteni ja teki siitä chihuahuan”. Hän jätti paitsi elokuvan myös koko alan lopettaen näin 20-vuotisen uransa käsikirjoittajana Hollywoodissa.

Wesley Strick otti ohjat ja kirjoitti käsiksen uusiksi. Apunaan hänellä oli Nicholsin entinen näyttelijätoveri Elaine May, joka on elokuvassa kreditoimaton, vaikka sisäpiiritiedon mukaan suurin osa juuri hänen käsikirjoitusosuuksistaan päätyi valkokankaalle. Hänen versionsa muutti suden jonkinlaisesta intiaaniaaveesta hallitsemattomaksi naistenmieheksi – mikä käänne oli Jackin mieleen.

Jackille myönnettiin vuoden 1994 Amerikan elokuvainstituutin AFIn elämäntyöpalkinto juhlallisuuksissa, jotka pidettiin huhtikuun 3. päivänä kuulusian Beverly Hilton Hotelin tanssisalissa. Palkinto oli taas yksi alan itsekeskeinen juhla, jonka oli perustanut AFIn johtokunta kunnioittaakseen yhtä ihmistä elämänmittaisesta annista amerikkalaisenkulttuurin hyväksi elokuvataidetta vakokankaalla ja televisiossa edistämällä. John Ford oli ensimmäinen palkittu, Jack kahdeskymmenesyhdeksäs.
Mutta Jackille tämä kunnianosoitus merkitsi Oscariakin enemmän. Tämä ilta oli yksin hänen, ainoa jaettu palkinto kuuluisi hänelle. Kaikki puhujat puhuivat hänestä. Yleisö oli täynnä hänen ystäviään ja työtovereitaan Juuri sellaisesta alalta saamastaan arvostuksesta ja tunnustuksesta Jack nautti.

Wolf tuli ensi-iltaan kesäkuussa 1994. Arvostelut olivat surkeita ja elokuvan odotettiin painuvan pian unholaan.
Mutta toisin kävi. Yleisö tykkäsi, ja Jack lähti mainostamaan elokuvaa ensin ympäri Yhdysvaltoja ja sen jälkeen hän joutui kiertämään vielä Euroopassakin.

Kesällä 1994 Sean Penn lähestyi Jackia tarjouksella tulla mukaan hankkeeseen The Crossing Guard (suom. Emily on poissa), Pennin laatimaan käsikirjoitukseen, joka hänen itsensä oli tarkoitus myös ohjata. Elokuvaan oli tulossa yhdeksi tähdeksi – kaikista maailman näyttelijöistä – myös onnellisesti naimisissa oleva Anjelica Huston.
Kun Anjelica sai kuulla Jackin tulevan vastanäyttelijäkseen, hän suostu olemaan mukana kuvauksissa, kunhan Jack pysyy ammattimaisena koko kuvausten ajan. No, jos Jackilla oli muita ajatuksia, niistä ei näkynyt merkkiäkään.
Anjelica rakasti edelleen Jackia, hän rakastaisi tätä aina, mutta heidän romanttinen suhteensa oli Anjelican kannalta ollutta ja mennyttä.

Emily on poissa tuli ensi-iltaan marraskuun 16. päivänä vuonna 1995 ja sai enimmäkseen hyvät arvostelut, mutta sitä levitettiin rajoitetusti eikä se vetänyt erityisen paljon yleisöä.

Koirat karvoissaan -katastrofin jälkeen Bob Rafelsonin ura oli sammumaisillaan, mutta kaveri halusi lopettaa uransa sentään vähän toisella tavalla. Ja käväisi jälleen Jackin luona.
Yksikään amerikkalainen studio sen paremmin kun riippumatonkaan tuottaja ei halunnut olla enää missään tekemisissä Rafelsonin kanssa, mutta lontoolaisfirma Majestic Films oli valmis antamaan 15 miljoonaa ulkomaanoikeuksia vastaan. Koska Jack veloitti kymmenen miljoonaa, muuhun jäi viisi, joten elokuva kuvattiin nopeasti ja halvalla.
Rafelson esitti valmiin elokuvan San Sebastianin elokuvajuhlilla kilpasarjan ulkopuolella. Sen jälkeen Fox Searchlight Pictures poimi leffan teatterilevitykseen Yhdysvalloissa.
Ensi-iltaan Rafelsonin elokuva Blood and Wine (suom. Verta ja viiniä) tuli helmikuun 21. päivänä vuonna 1997, sai mukiinmenevät arvostelut mutta tuotti Pohjois-Amerikan ensikierroksellaan vain vähän yli miljoonan. Ulkomailla se kutienkin toi takaisin suurimman osan siihen sijoitetuista rahoista, ja lopulta siitä tuli vakiokamaa kansainvälisillä kaapelikanavilla ja DVD-levityksessä. Erityisen suosittu se oli Hong Kongissa, missä käytännössä kaikki Jackin tekemät ja siellä julkaistut elokuvat olivat valtavia menestyksiä.

Lopulta Jack suostui Hellyyden ehdoilla -elokuvan jatko-osaankin, tosin vain cameorooliin. Jack teki neljän päivän roolin palveluksena ystävälleen Shirley MacLainelle, joka toisti Oscarin tuoneet roolinsa Aurora Greenwayna elokuvassa The Evening Star (suom. Iltatähti).

Sitten Jack sai Mark Andrusin ja James L. Brooksin käsikirjoituksen, joka kulki siinä vaiheessa nimeltä Old Friends. Käsis kertoi hahmosta nimeltä Melvin Udall, keski-ikäisestä ihmisiä vihaavasta, homofobisesta ja pakko-oireisesta kirjailijasta, joka laskee jalkakäytävän sementtilaattojen saumat, jottei van tulisi astuneeksi halkeaman päälle. Ennen kuin Jack tarttui rooliin monet näyttelijät olivat sen torjuneet.
Jackin haaste oli muuttaa Udall pilapiirroshahmosta kolmiulotteiseksi ihmiseksi, joka kykenee välittämään ja tulemaan välitetyksi. Tehtävä ei ollut helppo, ja Jack kamppaili löytääkseen tien henkilöhahmoon vihaamatta tätä.
Yhteyden hahmoon Jack sai oivallettuaan, että tosielämässä hän on ravintoloissa klaustrofobinen ja hakeutuu aina istumaan lähimmäksi uloskäyntiä, ja siten hän sai jalkansa ovenrakoon matkalla Udallin psyykeen. Lopputulo oli näyttelemisen nuorallatanssia, jonka Jack kutienkin suoritti virheettömästi.

Don Furcillo-Rose, joka yritti loppuun saakka saada ihmiset uskomaan, että hän oli Jackin oikea isä, kuoli heinäkuun 27. päivänä vuonna 1997. Hänet haudattiin New Jerseyssä, minkä jälkeen Lorraine soitti Jackille ja kertoi uutisen. Jack ei lähettänyt surunvalitteluja eikä kukkia, ei maksanut hautajaisia eikä enää koskaan maininnut julkisesti Furcillo-Rosen nimeä.

Mutta kun Old Friends -skenaarion pohjalta tehty elokuva julkaistiin vuoden 1997 joulupäivänä nimellä As Good as It Gets (suom. Elämä on ihanaa) ja arvostelut olivat vakaat sekä lipputulot valtaisat, kaikki oli taas hyvin, kuten Jack oli tiennyt käyvän. Myös Oscar-kuhina Jackin ympärillä alkoi välittömästi.
Ja lopulta Elämä on ihanaa sai yhdeksän Oscar-ehdokkuutta Jackin ollessa myös ehdolla, kerta oli nyt yhdestoista, millä hän sivusi Sr Laurence Olivierin pitkäikäistä ennätystä.

Oscar-palkinnot jaettiin maaliskuun 23. päivänä vuonna 1998 Billy Crystalin isännöimänä Shrine Auditoriumissa. Frances McDormand avasi kirjekuoren ja ilmoitti Jack Nicholsonin voittaneen.
Jack tepasteli lavalle hymyillen ja näyttäen aavistuksen häkeltyneeltä. Oscar oli hänen kolmantensa, niitä oli yksi vähemmän kuin kaikkien aikojen ykkösellä Katharine Hepburnilla.
Seuraavana päivänä Jack totesi Varietylle: ”Minun urani kattaa kolme vuosikymmentä [—] Minä voitin yhden 70-luvulla. Minä voitin yhden 80-luvulla, ja nyt voitin yhden 90-luvulla!”

Marraskuussa ilmoitettiin, että Jack saisi Hollywoodin ulkomaisten toimittajien yhdistyksen vuoden 1999 Cecil B. DeMille -palkinnon tammikuisessa Kultaisten maapallojen jakotilaisuudessa ”merkittävästä panoksestaan viihteen maailmassa”. Se oli Jackin 50. elokuva-alan palkinto työstä näyttelijänä.

Oli jo helmikuu vuonna 2005, kun 67-vuotias Jack uskoi vihdoin löytäneensä täydellisen kanavan todennäköisille hellille jäähyväisilleen – sopiva käsikirjoitus, sopiva ohjaaja, sopiva tuottaja, sopiva studio ja sopivat muut tähdet. Jos hänen viimeaikaiset yleisönsuosikkinsa olivat olleet kevytsarjalaisia, tämä oli tonninpainoinen elokuva.
Martin Scorsese tarjosi Jackille yhtä päärooleista uusintaversiossa vuoden 2002 hongkongilaiselokuvasta, joka kertoo rikollisen soluttautumisesta poliisivoimiin ja päinvastoin. Peiteoperaatioiden kissa ja hiiri -leikin amerikkalaisversiossa The Departed olivat tähtinä Jackin rinnalla Leonardo DiCaprio, Matt Damon ja Mark Wahlberg. Tuottajina olivat Brad Pitt, Brad Grey ja Graham King, joista viimeksi mainittu oli osatuottajana myös Scorsesen elokuvissa Gangs of New York (2002) ja (2004, suom. Lentäjä).

The Departedin ensi-ilta oli syyskuun 26. päivänä vuonna 2006. Sen saamat arvostelut vaihtelivat keskitasoisista hyviin, ja se tuotti ensimmäisellä Pohjois-Amerikan kierroksellaan 290 miljoonan bruttotulot, mikä vahvisti uudelleen Jackin ylivertaisuuden amerikkalaisen elokuvan monikasvona: kapinallisena, Jokerina, keksi-ikäisenä möhömaharakastajana, pakko-oireisena tuittupäänä, yksinäisenä vanhana miehenä ja pelottavana gangsterina. Hänen suorituksensa The Departedissa suorastaan räjähti valkokankaalta.

Kun Jack täytti 74, hän alkoi vakauttaa omistuksiaan ja myi maapalstoja tai kokonaisia taloja. Hän poltti edelleen kolme askia päivässä, mutta alkoi sietokykynsä rajoissa joogata, mikä oli hänen omakohtainen kompromissinsa päivittäiseksi liikunnaksi. Hän keskittyi myös saamaan collegeikäiset lapsensa parhaisiin opinahjoihin. Hän kävi edelleen kaikissa Lakersien kotiotteluissa ja pelasi joka päivä golfia. Yhä suurempi osa hänen illoistaan meni palkintojen, mitalien ja kunniamainintojen vastaanottamiseen.
Ja vertaistensa hautaamiseen. Se oli rooli, jolla eivät jatko-osat koksaan päättynee.

Carole Eastman oli kuollut verrattain nuoren helmikuussa 2004. Jack oli tuntenut hänet siitä asti, kun hän saapui Hollywoodiin ensimmäisen kerran ja alkoi käydä näyttelijätunneilla. Jack piti Eastmanin tyylisestä luovuudesta yhtä paljon kuin hänen kauneudestaankin: Jackille hänen tyylisensä luovuus oli häne kauneutensa, ja Jackista tuntui aina siltä, että hän ymmärsi paremmin kuin kukaan, mitä Jack käsikirjoitukselta tarvitsi saadakseen hahmonsa elämään.
Viisi kuukautta myöhemmin, heinäkuussa 2004, kuoli Marlon Brando. Hän ja Jack eivät koskaan olleet olleet läheisiä ystäviä, mutta Brando oli Jackin ensimmäinen esikuva. Kun Brando menehtyi, Jack osti Brandon talon ja tontin varmistaakseen, ettei kukaan muu muuttaisi siihen ja häätäisi sieltä Jackin legendaarisen naapurin muistoa ja henkeä.
Toukokuussa 2010 Dennis Hopper kuoli elettyään rankan elämän ja kamppailtuaan pitkään eturauhassyövän kanssa. Joulukuussa 2012 kuoli Bert Schneider pitkällisen sairauden jälkeen.

Schneiderin kuoleman jälkeen Jackia näkyi kaupungilla entistä vähemmän. Naamat kantapaikoissa olivat käyneet hänelle tuntemattomiksi, eikä hän enää halunnut tehdä pitkiä lentomatkoja.

Vuonna 2012 Jack etsi taas New Yorkissa uutta taidetta sadan miljoonan dollarin arvoiseen kokoelmaansa ja kävi Keith Richardsin isännöimissä juhlissa. hän oli paikalla ainoastaan siihen asti, että tapasi Richardsin ja antoi sen jälkeen harvinaisen, mainoshommiin liittymättömän haastattelun, jossa hän muisteli menneitä.
Jackilla oli kaikkea muuta muttei rauhallista, toimivaa parisuhdetta: ”Totta puhuen minut mursi ero Anjelicasta. Se oli luultavasti elämäni rankinta aikaa.”

Samoihin aikoihin 61-vuotiaan Anjelican ura oli kääntynyt huimaan nousuun hänen mentyään mukaan tv-sarja Smashiin, joka toi hänelle uutta, nuorempaa yleisöä. Sillä aikaa, kun jack istui yksin kotona, Anjelica oli ironista kyllä kauniiden nuorten naisten ympäröimä jatkaessaan menestyksellistä uraansa.
Kun Anjelica nykyisin puhuu Jackista, hän tekee sen lämmöllä, ja hienoisesti myöntäen, miten olisi voinut olla: ”Minä olen palvonut Jackia koko elämäni, ja rakastan häntä ikuisesti. Minä en suhtaudu häneen kevyesti [—] Suhde on aito. Aidoissa suhteissa on jatkuvuutta, ja Jack ja minä rakastamme toisiamme syvästi, kestävästi ja hellästi. Minä olen ylpeä siitä, että olemme selvinneet yhdessä joistakin todella rankoista ajoista.”

Marc Eliotin teos Jack Nicholson on avoimesti fanikirja, joka katsoo maailmaa päähenkilön silmin. Kuten kirjan alkuperäinen nimi kertoo, kyseessä on filmografia, jokainen elokuva esitellään vähintään muutamalla rivillä ja mukana on anekdootteja niin elokuviin kuin yksityiselämään liittyen.
Kirjailija lupaa yrittää selvittää Jackin syvintä olemusta ja on valinnut keinoksi tutkia tämän ihmissuhteita, ja nimenomaan eroottisia sellaisia. Eli niitä etsivälle teos lienee aarreaitta, muuten kyseessä on kevyt ja pintaan jäävä mutta sujuva elämäntarina. Ei huono, mutta liikoja ei lukijan kannata odottaa.

Ja sitten vielä muutama linkki. Jack voitti Oscarin elokuvasta Yksi lensi yli käenpesän. Usean tappion jälkeen se piristi, kuten kuvasta näkyy.

Oscar

Elokuvassa Missouri Jack pääsi näyttelemään idolinsa Marlon Brandon kanssa. Tunne oli lopulta hieman ristiriitainen, Brando kun ei ollut enää nuoruutensa iskussa.

Missouri

Jack ei perusta televisiosta ja katsoo itse telkasta ainoastaan Lakersien pelejä. Elokuvassa Hohto hän näyttää avointa keskisormea toosalle – leffan tunnetuin repliikki on pottuilua 1970-luvun suurimmalle talk show -isännälle Johnny Carsonille, joka The Tonight Show´ssa huudettiin jaksojen alussa lavalle kyseisellä repliikillä. Ensin originaali, sitten jackversio.

The Tonight Show

Hohto

Elokuvassa Prizzin kunnia esiintyivät sekä Jack että Anjelica, ja kumpikin oli Oscar-ehdokkaana. Ja Anjelica pystin vieläpä voitti, sivuroolista. Naispääosassa oli Kathleen Turner.

Prizzin kunnia

Lipputuloilla mitattuna Batman oli Jackin suurin menestys. Ja olihan se myös näyttelijänä uusi aluevaltaus, joka toi Jackin nuoremmankin yleisön tietoisuuteen.

Batman

Jack lopetti mahtavan elokuvauransa yllättävän vaisusti James L. Brooksin ohjaamassa epäonnistumisessa How Do You Know

How Do You Know

 

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä

van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä

Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut

Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt

Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa

Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi

Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta

Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti

Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys

Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan

Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin