Kirjat, päivitys 7.6.

No niin, ehti saada tämän kerran aiheen valmiiksi, eli nyt tässä vaiheessa tiivistelmä Juhani Lompolon teoksesta Samurait. Jäi tässä sen verran tilaa kesäkuulle, että siirsi to do -listan syyspuolelta yhden tälle kohdalle, sai samalla vähän väljyyttä kalenteriin sinne suunnalle. Eli ei vielä noita suomalaisia kartanoita, yritellään saada kahden seuraavan viikon aikana aikaiseksi aivan jotain muuta.
Yliaistillisiin ilmiöihin on tiedemaailamssa – ja vähän muuallakin – suhtauduttu pientä suuremmalla varauksella, niitä kun ei ole pystytty oikein eksaktisti selittämään, ja niinpä yliaistillisista ilmiöistä on tullut enemmän tai vähemmän yliluonnollisia ilmiöitä. Mutta entä, jos niissä ei olekaan kyse mistään yliluonnollisesta? Jos niihin löytyykin selityksiä ihan normaaleja tieteen menetelmiä käyttäen? Jos vstaus löytyykin korvien välistä? Jos ihmismielen voima onkin laaja-alaisempi kuin on kuviteltu?
Lääketieteen tohtori Diane Hennacy Powell on tutkinut ihmisiä, joilla on ollut kokemuksia telepaattisista, psykokineettisistä ja sen sellaisista ilmiöistä. Mitä aiheesta on selvinnyt, siitä hän kertoo kirjassaan Kuudes aisti.  Jos tästä yrittelisi kirjaesittelyä, menisi varmaankin luontevimmin kahteen osaan, ja katsotaan, jos noin viikon kuluttua saisi alkuosan julkaistua.

Ja jos vielä kesäisten kevennysten merkeissä linkki aihepiirin fiktiiviseen puoleen. Vuoden 1973 alkuperäisen Manaaja-elokuvan vuoden 1977 jatko-osassa Manaaja II – Luopio (Exorcist II – The Heretic) yritettiin selvitellä päähenkilön mielessä tapahtuvia asioita myös kytkemällä tämä piuhoihin kiinni. Mutta kun kauhuklassikon jatko-osasta on kysymys, kyllä jutusta samalla jonkin sortin kauhuleffa tehtiin. Ei filmissä kaikki ihan monotoria katsomalla selviä.
Kun originaalin ohjaaja William Friedkin sattui hengailemaan studiolla kakkososan jälkityöstön aikana, kaveria pyydettiin katsojien joukkoon. Puolen tunnin kohdalla Friedkin sitten äänesti jaloillaan ja huikkasi lähtiessään, ettei sellaista sontaa siihen ikään mennessä vielä ollutkaan nähnyt. Ja kyllähän tämä elokuvatapus ihan ansaitusti kornin elokuvan maineen sai, mutta traileriin on saatu melko psykedeelisen oloista kauhukuvastoa, joka ei sovellu herkimmille.

Exorcist II – The Heretic

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto I
Juhani Lompolo: Samurait
Gummerus (paino), Tammi 2004
208 sivua

Sitten vaihteeksi Kaukoitään, ja Japaniin saakka. Merkittävä osa maan historiaa ovat miekkamiehinä tunnetut samurait, jotka tunnetaan etenkin elokuvien kautta maailmanlaajuisesti, myös meidän maassamme. Suomennettu kirjallisuus sen sijaan on ollut määrältään huomattavasti vähäisempää, vaikka japanilaisessa kansanperinteessä onkin mistä ammentaa. Pari kirjaa on kuitenkin julkaissut Japanin hyvin tuntenut toimittaja-tietokirjailija Juhani Lompolo (1941 – 2011), jonka teos Samurait on tämän kerran aihe tällä sivulla. Kirjaan on otettu viisi klassista samurai-kertomusta sekä yleiskatsaus samuraiden historiaan ja kulttuuriseen merkitykseen Japanissa.
Teos on julkaistu ensimmisen kerran vuonna 2001 Orienta-yhtiön kustantamana.

Mennään alkajaisiksi samurailuokan tunnetun historian alkuun, 930-luvulle. Tuolloin on havaittu ensimmäiset merkit erityisen sotilasluokan synnystä Japanissa. Paikaksi puolestaan osoittautuu Kantōn laaja tasanko, jossa miekka- ja keihäsmiehiä sekä jousella ampujia oli liikkeellä niin paljon, että perimätieto heistä on merkitty aikakirjoihin.
Oletettavasti kysymys oli joistain bushidan-ryhmistä eli sotilasjoukoista, jotka tuohon aikaan olivat tavallisesti vain suurehkoja perheyrityksiä. Sanalla bushi tarkoitetaan nimenomaan soturia, ”sotilaallista herrasmiestä”, johon on sittemmin liitetty sana bushidō eli ”soturin tie”, kuten se yleensä käännetään. On kuitenkin historioitsijoita, jotka katsovat sanan dō olevan viittaus kungfutselaiseen käsitykseen hyveestä, eli tämän mukaan bushidō tosiasiallisesti pitäisi kääntää ”soturin hyveiksi”.
Mutta oli miten oli. Sotilaan hyveitten ylläpitäjinä ovat Japanin historiassa kulkeneet nimenomaan samurait.

Sana samurai tulee japanin kielen verbistä samurau/ saburau, joka tarkoitti valppaana olemista. Myöhemmin siitä kehittyi substantiivi samurai, joka sai merkityksen ”hän, joka palvelee”. Tässä jälkimmäisessä muodossa se sitten on säilynyt kautta vuosisatojen.

Jo ensimmäiset samurait olivat palveluksessa hekin, suorittaen palvelusta kylänsä tai alueensa johtajalle, jolla tavallisesti oli perhesiteitä sotilaisiinsa. Kun kutsu aseisiin kuului, saivat kyläläiset heittää arkiset askareensa, ottaa aseensa ja astua riviin. Kun sitten taistelu oli tauonnut, saattoivat samurait palata kotitanhuvilleen, ripustaa aseet jälleen naulaan ja palata rauhanomaisiin askareisiinsa. Toisin sanoen, samurait eivät alkuaikoinaan olleet päätoimisia sotureita, vaan vain tilanteen niin vaatiessa.
Ylimmäistä johtajaansa samurait eivät usein taistelutantereella tavanneet. Japanin keisari pysytteli mieluummin pääkaupungissa Kiotossa ja askaroi hovin monissa puuhissa, kuten teekuppien tarkastelussa ja kukkien katselussa (ei kuitenkaan kastelussa, sen hoitivat aivan muut tahot).
Tuolloin eletyn Heian-ajan (794 – 1185) vuosina oli keisarillinen hovi yhä vähemmässä määrin kiinnostunut siitä, mitä maakunnissa tapahtui, kunhan vain verotulot niistä tulivat. Niinpä monet maakuntien ja alueiden johtajiksi määrätyt jäivät mieluummin Kiotoon kuin lähtivät pikkukaupunkien tai varsinkaan maaseudun elämään. Hallintoa hoitamaan ja myös järjestystä säilyttämään he määräsivät sijaisia paikallisista samuraista.
Näistä viransijaisista tuli sitten nopeasti vakinaisia, jopa siihen mittaan, että entisten sijaisten lapsista tuli uusi sjaissukupolvi, joka palveli uutta isäntäsukupolvea.

Palkinnoksi palvelusta saatettiin isännän maista luovuttaa osa samuraille – ja niiden mukana luonnollisesti seurasivat maa-alueella asuvat ja toimivat maaviljelijät, joiden kätten työstä eli ennen muuta riisin viljelyksestä koko maa käytännössä sai elantonsa. Oikeuksia näillä maanviljelijöillä ei juuri ollut, maaorjien asemassa he olivat, kokonaan paikallisen samurai-johtajan määräysvallan alla. Elossapysymisen ilosta he saivat luovuttaa isännälleen puolet hankkimastaan sadosta.
Myös toisenlainen kyseenalainen ilo talonpojilla oli. He saivat seurata samuraita taisteluihin ashigaru-sotilaina eli jalkaväkenä. Samurait olivat ennen kaikkea ratsumiehiä. Aikaa myöten jalkamiesten merkitys kuitenkin kasvoi olennaiseksi, jopa niin, että osasta entisiä maanviljelijöitä tuli ammattisotilaista.
Arvoasteikossa nämä uudet ammattisotilaat pääsivät jo suhteellisen lähelle alemman tason samuraita. Eivät kuitenkaan liian lähelle, samurailuokan jyrkkä ero muihin yhteiskunnan luokkiin nähden pidettiin kaiken aikaa selkeänä.
Myös toisin päin osittainen yhteiskunnallinen lähentyminen näkyi. Samuraille voitiin antaa maata, jota tämä rauhan aikana viljeli hyvin samaan tapaan kuin talonpojatkin. Omaan luokkaansa samurai kuitenkin kaiken aikaa kuului – mikä kävi konkreettisimmin esille samurain oikeudesta kantaa asetta, mitä talonpojilla ei ollut. Samurain ei myöskään tarvinnut maksaa maastaan vuokraa eikä kantaa muitakaan feodaaliyhteiskunnan maanviljelijöille määräämiä rasituksia.

Hovissa aikaansa viettävät maakuntien johtajat olivat usein suurta sukua, keisarit olivat nimittäin moniavioisia, mistä johtuen prinssejäkin saattoi syntyä epätavallisen lukuisasti. Näille kaikille ei sitten riittänyt tilaa valtaistuimen läheisyydessä. Monasti ratkaisuksi Heian-ajan hovissa tuli, että prinssiltä poistettiin keisarillinen asema ja hänet kiinnitettiin silloisiin Tairan ja Minamoton mahtisukuihin eli Heiken ja Genjin klaaneihin, ja lähetettiin hoitamaan asioita maakunnissa.
Jotkut kieltäytyivät jättämästä hovin huveja, mutta suuri osa totteli ja lähtijöistä kehittyi myöhemmin paikallisherrojen verkosto, joka piti pystyssä esim. Minamoton mahtimiehen Yoritomon vuonna 1192 perustamaa shogunaattia eli sotilashallintoa Kamakurassa.

Juuri Yoritomo tunnetaan ensimmäisen todellisen sotilashallinnon johtajana, joka kantoi nimeä sei-i-tai-shogun, joka merkitsee ”suurta barbaarit kukistavaa kenraalia”. Yorotomo-shogun käytti valtaa myös yli Kiotossa pysyvän keisarillisen hovin, tosin osoittaen itse keisarille sopivaa kunnioitusta.

Yoritomon asettuminen Kamakuraan johtui osaksi siitä, että hänen valtansa perustui nimenomaan Kantōn alueen sotaherrojen tukeen. Siihen vaikutti myös Yoritomon kyllästyminen Kioton hovin hienosteleviin menoihin: hän oli nähnyt niiden kuluttavan samuraiden moraalia ja kunniakäsityksiä, jotka nyt jo olivat saaneet omia selviä – ja hovin touhuista poikkeavia – muotojaan.
Pitämällä sotilaat poissa Kiotosta Yoritomo toivoi säilyttävänsä joukkonsa järjestyksessä, ja omana valtakautenaan hän tässä onnistuikin. Hänen seuraajansa kuitenkin menettivät vähitellen otteensa ja myös Kamakura alkoi saada ei-toivottuja vaikutteita hovista.

1300-luvulla shogunit eivät enää pystyneet pitämään Japania otteessaan. Paikalliset samuraivoimat alkoivat saada yhä enenmmän otetta eri alueilla. Taisteluita käytiin joka puolella, ja sotatoimin tarvittavat rahat revittiin talonpoikien selkänahasta. Samurai-valta oli ajoittain niin raakaa, että se herätti eri puolilla maata kapinoita. Näihin kansannousuihin osallistui toisinaan myös maata viljeleviä samuraisotureita talonpoikien puolella ja omia isäntiään vastaan.
Maanvijelijöiden lisäksi myös häviävälle puolelle joutuneet samurait joutuivat kokemaan kurjuutta. Voittajat eivät välttämättä halunneet ottaa voitetun (ja useimmiten päänsä menettäneen) sotapäällikön samuraita omiin joukkoihinsa, vaan nämä menettivät isäntänsä mukana myös työnsä ja kotipaikkansa. Isännätöntä samuraita nimitettiin roniniksi.
Monille samuraille palkkasoturiksi ryhtyminen oli ainoa mahdollinen ratkaísu ja sekasorto vain lisääntyi. Shogunaatti ei pystynyt ylläpitämään minkäänlaista järjestystä, vaan 1400-luvulla mata hallitsi 200 – 300 prinssiä, joiden alaisuudessa oli suuria armeijoja ja omistuksessa valtavia maa-alueita. Jotkut heistä onnistuivat kohoamaan muita pidemmiksi, ja nämä prinssit opittiin myöhemmin tuntemaan daimyo-nimityksellä.

Vuonna 1543 ensimmäiset eurooppalaiset, portugalilaiset, rantautuivat Kiushun saaren etelärannikolle. Pitkänenäiset muukalaiset herättivät suurta huomiota ja heihin suhtauduttiin alun perin ystävällisesti. Heitä kutsuttiin myös paikallisen päällikön, Tokitadan, luokse.
Ulkomaalaisten päällikkö opetti Tokitadalle tuliaseiden käyttöä ja pois lähtiessään lahjoitti tälle kolme kivääriä ja ammuksia, jotka lähetettiin eteenpäin alueen daimyon Shimazu Yoshihisan kautta shogunille.

Vuonna 1545 kinalaisen kapteenin ohjaamassa laivassa Kiushun etelärannikon ulkopuolella olevan Yanegashima-saaren rantaan ilmaantui mies nimeltä Fernão Mendez Pinto, joka lahjoitti alueen prinssile eurooppalaisen tuliaseen, ja myös valisti sellaisen valmistamisessa ja käytössä. Kyseessä on arekbuusi, jota Japanissa alettiin kutsua ensimmäisen ilmaantumispaikkansa perusteella nimellä tanegashima.
Prinssiin uusi ase teki lähes räjähtävän vaikutuksen – oli selvää, että tämän hakapyssyn ammukset sattoivat lävistää samuraiden käyössä olevat kevyet haarniskat oleellisesti tehokkaammin kuin suurillakin voimilla matkaan lähetetty nuoli. Ja nyt, kun elettiin edelleen sotaisia aikoja, oli sotataidollinen edistys oleellisen tärkeää.

Japanilaiset osoittivat jo tuolloin oivallisia kykyjä teollisen osaamisen nopeaan omaksumiseen. Kun Pinto alle puoli vuotta myöehmmin lähti kotia kohti, saattoi hän ylpeänä kirjata, että tuolloin oltiin Tanegashimalla valmistettu omin päin jo kuusisataa arkebuusia. Ja palattuaan muutaman vuoden kuluttua paikalle, hän kuuli, että Fumain kaupungissa (nyk. Ōita) oli jo yli 30.000 tanegashimaa, ja 300.000 koko maakunnassa.

Kun oli päästy 1560-luvulle, taivaanrannalla näkyi jo kolme hahmoa, joiden ansiosta Japann olot tulisivat rauhoittumaan. Tosin vielä siihen menesi aikaa.
Nämä kome hahmoa olivat nimeltään Oda Nobunaga, Toyotomi Hideyoshi ja Tokugawa Ieyasu.

Juuri Nobunaga oli oivaltanut tuliaseiden merkityksen erinomaisena apukeinona sodankäynnissä ja antanut määräyksen omien ashigaru-joukkojensa – siis jalkaväen – kouluttamiseen tanegashima-aseiden taidoissa. Varoja aseiden hankintaan Nobunaga hankki kulta- ja hopeakaivosten hyödyntämisellä ja näitä arvometalleja esim. portugalilaiset olivat hakapyssyjensä vastineena vieneet mukanaan laivakaupalla.
Selvää onkin, että tuliaseilla oli oma merkityksensä siinä, että Nobunagan johtamat joukot vuonna 1568 onnistuivat valtaamaan Kioton. Hideyoshin Nobunaga määräsi saattamaan rapistuneen pääkaupungin jälleen sen arvovallalle sopivaan kutnoon.
Mutta Nobunaga ehti hankkia valtaansa vain 30 maan silloisesta 66´sta maakunnasta, ennen kuin hänet petettiin. Petoksesta johtuneen tilanteensa toivottomuuden käsitettyään Nobunaga teki seppukun.

Nyt vallan kahvaan tarttui Nobunagan läheinen mies Hideyoshi, jota kuvataan uskomattoman rumaksi ulkonäöltään, sellaiseksi, joka sai paitsi äidit piilottamaan lapsensa hänen silmiltään, myös pelon väristykset kulkemaan Hideyoshin hallintoa vastustavien daimyoiden selkäpiissä.

Mahdollisesti julman ulkonäkönsä avulla Hideyoshi vähitellen sai useimmat vastaan pyristelevät daimyot alistumaan valtaansa. Tässä hänellä oli apuna kovan kolmikon viimeinen mies Tokugawa Leyasu, jolle Hideyoshi vähän ennen Kantōn tasangon laidalla sijaitsevan Odawaran piirityksen päättymstä lupasi tasangon maat palkinnoksi.
Hideyoshi katsoi kuitenkin, että itse Odawaran linnaan muuttaminen ei ollut niin erinomainen ajatus: ”Se ei käy päinsä. Kartalta olen havainnut, että jonkun matkan päässä on paikka nimeltä Edo. Se on asemaltaan paljon parempi kuin tämä ja sen takia oikea paikka sinulle asua.”
Ieyasu kumarsi syvään ja sano: ”Kunnioituksella tulen seuraamaan Teidän Ylhäisyytenne ohjeita.”

Näin yksinkertaisin menoin nimettiin Japanille myöhemmän pääkaupungin paikka, nimittäin Edon pienestä kalastajakylästä kohosi vuosien mittaan monimiljoonainen Tokio. Edon ensimmäinen hallitsija oli nimenomaan Ieyasu, jonka perustama Tokugawan shogunaatti kesti pitkälti yli 250 vuotta.

Mutta nyt pysytään vielä Hideyoshin vallan ajassa, jolloin pääkaupunkina oli edelleen Kioto. Nyt se kuitenkin oli suuressa määrin yhdistyneen valtakunnan keskus, vaikkakaan sen muodollisella hallitsijalla eli keisarilla ei Hideyoshin alaisuudessakaan ollut käytännön valtaa. Nobunagan tapaan hän kuitenkin suhtautui keisariin asiallisen kunnioittavasti ja piti huolta, että hovilla oli harrastuksiinsa riittävät taloudelliset mahdollisuudet.

Hideyoshi itse kuitenkin otti muuttaakseen yhteiskuntaa. Verotusta alettiin uudistaa, nyt verojen maksamiseen saatettiin käyttää omaa, itse lyötyä rahaa. Hideyoshin näkemyksen mukainen kunnollinen yhteiskuntajärjestys päätettiin panna toimeen: suoritettiin kansalaisten jako säätyihin.
Omana joukkonaan kaikkien muiden yläpuolella oli keisari sekä hänen perheensä ja sukulaistensa muodostama ryhmä. Sen alapuolella oli samuraiden eli sotilaiden luokka, sitten talonpojat ja viimeisenä kastina ”tavalliset” kansalaiset eli heimin. Tähän kuuluivat käsityöläiset ja heidän alapuolelleen samuraiden yleisten arvostusten mukaisesti sijoittuvat kauppamiehet.
Sotavuosien kapinoiden opettamana Hideyoshi määräsi, että aseenkanto-oikeus oli vain samurailla, eli esim. henkensä säilyttämisen puolesta kapinoivat maanviljelijät tiesivät toimivansa kuolemantuomion uhalla, jos he aseistautuivat asiaansa ajaakseen. Toisaalta sotilaiden edellytettiin aseidensa avulla puolustavan yhteiskunnan vähäosaisia kiristykseltä ja hrmuvallalta.

Hideyoshin viimeisten vuosien toiminta kuitenkin nakersi hänen sotilassankarin mainettaan oleellisella tavalla. Hän näet halusi päästä johtamaan suurvaltakuntaa, johon kuuluisivat Japanin lisäksi Korea ja jopa Kiina, silloinen Aasian manteren suurvalta, Keskustan Imperiumi, joka oli kuitenkin sentään suostunut tituleeraamaan häntä ”Japanin Kuninkaaksi”.
Vuonna 1591 Hideyoshi nousi maihin Koreasssa, johtaen 140.000 miehen armeijaa. Jakaen joukkonsa kahteen osastoon hän nopeasti löi pienet puolustukseen asettuneet korealaisyksiköt ja marssi sisämaahan, kohti luodetta. Käyttäen hyväkseen Korean päälliköiden päättämättömyyttä samurait eitivät näitä keskittämästä korealaisjoukkoja ja ensimmäisten kuukausien aikana löivät korealaiset useissa peräkkäisissä taisteluissa.
Kiinan vasallivaltio Korea pyysi apua Kiinasta. Silloinen Ming-dynastian keisari kuitenkin viivytteli vahvojen apujoukkojen lähettämisessä. Kiinalaiset linnanherrat tekivät saman virheen kuin korealaisetkin ja käyttivät suhteellisen pieniä joukkoja määrällisesti ylivoimaisia japanilaisia vastaan. Hideyoshi murskasikin yhdistyneet korealais-kiinalaiset joukot.
Menestys oli kuitenkin tilapäistä. Jalu-joelle saakka edenneet japanilaisjoukot lyötiin täysin. Sotaonnen kääntymiseen vaikuttivat pitkiksi venyneet huoltolinjat, samurait joutuivat suuren osan ajasta rohmuamaan jollain keinolla itselleen purtavaa paikan päältä. Ja tämä ilmeisesti tapahtui paljolti raakaa väkivaltaa käyttäen, mikä sai korealaisten vastarinnan terästymään – ja epäilemättä on tuntunut myöhempinä vuosisatoinakin korealaisten ja japanilaisten pitkäaikaisessa vihamielisyydessä toisiaan kohtaan.
Alkaneissa rauhanneuvottelussa Hideyoshi yritti edelleenkin esiintyä suurena sotasankarina, mutta lopulta kuolinvuoteellaan sai pyytää seuraajaansa Ieyasua vetämään japanilaisjoukot kotiin Koreasta, tuloksettomien mutta suurta verenvuodatusta aiheuttaneiden yritysten jälkeen.

Hideyoshin jälkeen shogunin saappaisiin astunut Tokugawa Ieyasu asettui 1600-luvun alussa Edon pieneen kalastajakylään, missä hänen sukunsa piti valtaa runsaat 260 vuotta. Tokugawan shogunaatin ajasta tulikin pisin katkeamaton yhden mahtisuvun vallassaolo.
Togukawan kausi oli myös aikaa, jolloin Japani oli kokonaan eristäytynyt ulkomaailmasta. Eristyneisyyden lähtökohdat olivat 1500-luvulla, kun kristinuskon eri haarojen edustajat pyrkivät poliittisiin juoniin osallistumalla edistämään asemaansa Japanin johtajien keskuudessa.
Oman panoksensa asiassa oli antanut espanjalaisen San Felipe -kaljuunan hölösuinen kapteeni, joka oli aluksineen hakenut turvaa japanilaisesta satamasta: ”Kuningas, isäntäni, aloittaa lähettämällä pappeja, jotka voittavat kansan puolelleen; ja kun näin on tapahtunut hän lähettää joukkoja yhdistymään paikallisten kristittyjen kanssa ja valloitus on helppo ja täydellinen.”
Nämä sanat sai tietoonsa Hideyoshi, jonka suhtautuminen ulkomaalaisiin oli ennestään epäluuloinen. Hän antoi määräyksen karkottaa maasta ulkomaisten uskontojen opettajat, mutta määräystä ei kovin tehokkaasti yritetty panna täytäntöön ennen 1600-lukua. Ieyasun pojanpoika, shogun Iemitsu, meni niin pitkälle, että kielsi kuoleman uhalla japanilaisia lähtemästä ulkomaille ja jo ulkomailla oleskelevia palaamasta kotimaahan. Luukuksi ulkomaailmaan jäi vain pieni Dejiman saari Nagasakissa, muilta osin Japani oli totaalisesti suljettu ulkopuolella olevan maailman suntaan.
Ieyasun myötä Japani myös astui järjestelmällisesti rakennettuun samuraiden valtaan. Sotilasvaltaan, jota voi kutsua sotilasdiktatuuriksi siinä kuin shogunia sotilasdiktaattoriksi, sillä kenelläkään ei käytännössä ollut mahdollisuutta vaikuttaa shogunin päätöksiin. Ei ollut oikeusistuinta, johon niistä olisi voinut valittaa, eikä parlamenttia, jossa myös muut kansanosat olisivat voineet saada äänensä kuuluviin.

Rakenne oli verrattain yksinkertainen. Ylinnä istui shogun. Hänen alapuolellaan olivat daimyot, prinssit, joiden komennossa oli erisuuruisia alueita.
Daimyot oli jaettu eri kategorioihin. Shinhan-daimyot olivat shogunin sukua ja siten nauttivat hänen täydellistä luottamustaan. Fudai-kategorian daimyot olivat Togukawan suvun alaisia vasalleja ja siten heihinkin luotettiin, ja he puolestaan tukivat shogunia. Kolmas kategoria olivat Tozama-daimyot, jotka olivat Tokugawan valtaantuloa vastustaneita prinssejä, mutta myöntäneet tappionsa ja ainakin ulkoisesti tunnustivat shogunaatin vallan.
Kaikilla daimyoilla oli palveluksessaan omat samurai-joukkonsa, joiden koko määräytyi ennen muuta daimyon varallisuuden mukaan. Rikkaimmilla daimyoilla saattoi olla palveluksessaan 25.000 – 30.000 samuraita.
Suoraan shogunaatin alaisuudessa olivat sitten samuraijoukot, joiden kärjessä olevat päälliköt kantoivat nimeä hatamoto. Hatamotojen valtaa kuvattiin joskus jopa suuremmaksi kuin daimyoiden, vaikka heillä ei ollut maata ja heidän tulonsa tulivat palkkana. Hatamotot olivat kutenkin vastuussa shogunaatin hallinnollisesta toiminnasta, samalla kun he muodostivat shogunin henkilökohtaisen seurueen ja olivat vastuussa tämän turvallisuudesta.

Daimyoiden ja ylempien samuraiden valvominen pelkin poliisivoimin oli haastavaa, joten tähän kehitettiin Tokugawan aikana aivan uudenlainen järjestelmä. Se kulki nimellä sankin kootai.
Tämä tarkoitti sitä, että daimyoiden piti joka toinen vuotensa asua Edossa ja joka toisen vuoden hän sai asua kotiseudullaan. Joillakin vuorottelu tapahtui puolivuosittain. Daimyoiden perheiden piti kuitenkin asua Edossa koko ajan – perheenjäsenet olivat ikään kuin shogunin panttivankeina ja vakuutena siitä, että daimyo ei kotosalla ollessaan ryhtynyt minkään sortin pöljyyksiin, eikä varsinkaan toimimaan shogunaattia vastaan.

Daimyoille ja heidän alaisilleen lastatut velvoitteet aiheuttivat suoranaisia seuraamuksia myös samuraille. Niin kurjina ja vähäarvoisina olentoina kuin daimyot ja samurait kauppamiehiä ja kaupallista toimintaa harjoittavia pitivätkin, joutuivat he usein kääntymään näiden puoleen lainapyynnöillä. Kun lainaa ei jostain syystä enää saanut, oli daimyon taikka hänen vasallinsa katkerana tehtävänä vähentää väkeä, eli jättää samurait omilleen.
Köyhtyneet samurait saattoivat yrittää saada lainaa, mutta varsinkin Tokugawan shogunaatin myöhemmässä vaiheessa, kun sotimisen puutteessa ei muutenkaan ollut samuraille kunnollista tehtävää, tuli monesta samuraista ronin eli isännätön samurai. Työtömiksi ja varattomiksi joutuneet samurait saattoivat hakeutua muihin ammatteihin kuten opettajiksi ja kirjureiksi, samurait kun oli aina opetettu lukemaan. Itsetuntoaan he saattoivat yrittää pitää ennallaan sillä, että samurai-luokan jäsenyyttä he eivät ammattia vaihtamalla menettäneet.
Samurai-luokan jäsenyyden saattoi kuitenkin menettää, jos samurai äärimmäisessä kurjuudessa meni ja myi tai panttasi miekkansa tai varustuksensa. Tämä liittyi shogunaatin määräykseen, etteivät ketkään muut yhteiskunnan jäsenet kuin samurait saaneet kantaa aseita. Rangaistuksena tämän määräyksen rikkomisesta oli kuolema.

Samurai oli sotilas, jonka tehtävänä oli taistella. Hän ei kuitenkaan ollut mkä hyvänsä sotamies, joka komennettiin ruotuun ja lähetettin ryntäämään päin vihollista. Sekin mahdollisuus luonnollisesti kuului asiaan, mutta samuraiden ”sotilaallisuus” rakentui periaatteille, jotka olivat muokkautuneet pitkien aikojen kuluessa ja vähitellen 1600- ja 1700-luvulla alkoivat saada selkeät hahmonsa.
Bushidō eli ”soturin tie” tai ”sotilaan hyveet” tiivistyi moraaliin, mutta myös käytännön elämää sääteleviin periaatteisiin, joiden pohjana olivat Japanissa noina aikoina harjoitetut uskonnot ja yhteiskunnalliset näkemykset.
Yksinkertaistaen samurain moraaliset periaatteet voi yhdistää kolmeen japaninkieliseen sanaan. Nämä olivat Chi, Jun ja Yū. Niillä tarkotettiin viisautta (Chi), hyvyyttä ja armeliaisuutta (Jun) sekä lopulta Yū-sanalla rohkeutta. Näiden varaan piti rakentuman samurain persoonallsiuus.

Noiden vuosisatojen pääuskonnot olivat Kiinasta tullut buddhalaisuus ja Japanin ”kotitekoinen” shintolaisuus. Oalla tavallaan uskontona voi pitää myös kungfutselaisuutta, joka kuitenkin oli ennen muuta yhteiskuntaan sekä sen rakenteisiin ja suhteisiin liittyvää poliittista ja moraalista filosofiaa. Nämä olivat samuraiden ajatusmaailman runkona.
Buddhalaisuuden nähdään vaikuttaneen samuraiperiaatteisiin muodollisesti ehkä vähiten, vaikka esimerkiksi buddhalaisista luostareista ja temppeleistä samurait saivat oppia myös ilman aseita käytävistä taistelumuodoista. Buddhalaisuuden vaikutus oli kuitenkin henkistä laatua, joka on kulkenut mukana myös nykyisin tunnettavissa kamppailulajeissa, ikään kuin henkisenä persutana.
Buddhalaisuutta tärkeämpi samuraiden kannalta oli shintolaisuus, jota pidetään eräänlaisena panteismina. Jumalia on kaikkialla läheisyydessämme ja niihin kuuluvat myös esi-isien henget, joita shintolaisen on syytä huolella kunnioittaa. Shintolaisuuden ylin pappishahmo on – edelleen – Japanin keisari, jonka uskotaan polveutuvan aina Auringonjumalatar Amaterasusta sakka, kaukaa yli 2600 vuoden takaa.
Konkreettisemmalla tasolla samuraiden hyveitä määrittelemään otettiin ajatuksia kungfutselaisuudesta. Niiden nojalla määriteltiin suhteet halltisijan ja alamaisen välillä, perheen sisällä ja lopulta myös ystävien välillä. Samurai-maailma oli siis tiukasti järjestetty – ja nämä suhteet ovat vaikuttaneet hyvin voimakkaasti japanilaisessa yhteiskunnassa aina meidän päiviimme saakka, jolloin kuitenkaan esim. perheiden sisäisissä suhteissa ei vanhoja periaatteita enää niin tiukasti noudateta.

Millanen sitten oli japanilaisten keskuudessa todella urhea mies? Historioitsija Nitobe antaa seuraavan kuvauksen: ”Todella rohkea mies on aina tyyni ja levollinen, hän ei koskaan ylläty; mikään ei hätkäytä hänen mielensä tasapainoa. Taistelun tuoksinassa hän säilyttää viileytensä, katastrofien keskellä hänen mielensä on vakaa. Maanjäristykset eivät häntä horjuta, hän nauraa myrskyille. Me ihailemme häntä todellisena suurmiehenä, joka vaaran tai kuoleman uhatessa säilyttää itsehillintänsä, ja joka saattaa tuhon jo uhatessa laatia runon, tai hyräillä katsoessaan kuolemaa silmiin.”
Samuraimielen ”katekismuksessa” nimeltä Hagakure on seuraava lyhyt tarina: ”Kiinassa eli kerran mies, joka piti kovasti lohikäärmeen kuvista ja niinpä hänen vaatteensa ja huonekalunsa oli tehty senmukaisin koristein. Hänen syvä kiinnostuksensa lohikäärmeisiin tuotiin lohikäärmejumalan tietoon ja eräänä päivänä oikea lohikäärme ilmestyi miehen ikkunan eteen. Miehen sanotaan kuolleen pelosta. Hän oli ilmeisesti mies, joka aina käytti suuria sanoja, mutta toimi eri tavalla joutuessaan tositilanteeseen.”

Samurain ei kuitenkaan tullut olla pelkästään luja ja urhea, vaan hänessä täytyi olla myös pehmeyttä ja valmiutta myötätuntoon. Ilmaisu oli bushi no nasake eli soturin armeliaisuus, jonka perusteella samurai saattoi säästää käsiinsä joutuneen vihollisen, ehkä kokiessaan tappamisen tarpeettomaksi tai tuntiessaan kunnioitusta tätä kohtaan.
Periaatteena kuitenkin oli, että samurain osoittama valta tappaa tai armahtaa ei saanut olla pelkkä mielentilaan perustuva päähänpisto, vaan siihen piti aina sisältyä harkinta oikeudenmukaisuudesta. Pehmeydessä ei kuitenkaan pitänyt mennä äärimmäisyyksiin. Tästä varoitti kuuluisa samuraisankari Masamune, joka ilmaisi asian seuraavasti: ”Liiallisuuksiin viety oikeamielisyys kovettuu jäykkyydeksi; liioiteltu laupeus puolestaan vajoaa heikkoudeksi.”
Samurain lempeämpää puolta pyrittiin kehittämään henkisillä toiminnoilla, kuten runojen kirjoittamisella, musiikilla ja esimerkiksi teeseremonioilla, joilla sen harrastajat edelleen katsovat olevan syvä henkinen merkitys ja sielua valaiseva vaikutus. Kirjoitustaito kuului oleellisena samurain koulutukseen, eikä historioitsijoiden mukaan olut mitenkään epätavallista, että sotatanterella tai marssillaan samurai saattoi nappaista vyöstään kirjoitusvälineet ja laatia tilanteeseen sopivan runon.
Anteeksiantamisesta ja valmiudesta joustaa – mihin siis Masamunekin itse asiassa mietelauseellaan viittaa – totesi puolestaan Shirakawan prinssi näin: ”Nämä kolme seikkaa saattavat loukata tunteitasi, mutta niille sinun pitää antaa anteeksi: tuulelle, joka sekoittaa kukkasesi, pilvelle, joka peittää kuun, ja miehelle, joka yrittää haastaa riitaa kanssasi.”

Samurailapset olivat koulutettuja, mutta matematiikkaa heidän koulupäiviinsä ei kuulunut. Tämä johtui pääasiassa bushidōn maailmassa niin voimakkaalla vastenmielisyydellä koetusta suhtautumisesta laskemiseen, ja ennen muuta rahan laskemiseen. Tämä taas merkitsi sitä, että lähes laskutaidotonta samuraita saattoivat kauppamiehet ja rahanlainaajat käyttää helposti hyväkseen.
Matemaattisten taitojen puute oli tietysti myös omalla tavallaan heikentämässä samuraiden kykyjä nykyaikaisemmassa sodankäynnissä, jossa esim. tykkien käyttö edistyessään vaati monenlaisia laskutoimituksia.

Samurailapsen koulupäivään kuului kuitenkin paljon muuta, eikä suinkaan pelkästään sodankäyntitaitoja. Luuonnollisesti sotilaalliset taidot olivat etummaisella sijalla, eli miekkailu, jousiammunta, ratsastus, keihäänkäyttö sekä ilman aseita käytävä taistelumuoto jujutsu (jiujitsu) eli yawara. Näiden lisäksi opiskeltiin myös sotilaallisen taktiikan ja strategian hienouksia.
Henkisellä puolella oli tärkeimpänä kirjallisuuden opiskelu. Piti oppia hallitsemaan samuraille tärkeät historialliset klassikot, mutta myös itse kyetä kirjoittamaan esimerkiksi runoja, vaikka ennen taistelua, taistelun kestäessä ja sen jälkeenkin. Ennen kuolemaakin piti pystyä paneutumaan keskittyneesti runon latimiseen.
Kirjalliset tuotokset piti myös osata itse kirjoittaa niin hienosti kuin mhadollista ja tämän vuoksi samurain koulutukseen kuului oleellisena osana myös kalligrafia eli kirjainmerkkien piirtäminen: esimerkiksi kirjeen kirjoittamisessa ajatuksena oli, että kirjeen piti olla niin hieno, että vastaanottaja saattoi tehdä siitä vaikka kakemono-rullan ja ripustaa sen seinälleen. Kiinasta tulleet kirjotusmerkit kanjit kuuluvat tärkeällä tavalla japanilaiseen kulttuuriin, yhä vieläkin, niin että tietokoneaika on saanut sopeutua vanhaan kirjoittamiseen eikä päinvastoin.
Samurailapsen koulutukseen sisältyi myös historiantunteja ja luonnollisesti kaikkia niitä olennaisia eettisiä ja moraalisia periaatteita, joista ”soturin hyveet” muodostuvat. Näihin kuului vaatimattomuuden korostaminen, ja samalla juuri tuo edellä mainittu kielteinen suhtautuminen rahaan ja omaisuuteen: ”Rikkaudet ehkäisevät viisautta”, kuului periaate, jonka mukaan ylellisyys oli myös miehekkyyden uhka.

Se on sitten toinen asia, että sellaisiin asioihin, joita samurait aidosti arvostivat, saatettiin sijoittaa omaisuuksia. Tällaisia olivat miekat.
Tokugawa-shogunaatin perustaja Ieyasu julisti: ”Miekka on samurain sielu. Sen hukkaamista tai unohtamista ei voi antaa anteeksi.” Ja tällä tavalla miekkaan on suhtauduttukin kautta vuosisatojen. Hienoon samuraimiekkaan asennoidutaan kuin taideteokseen, mikä se monessa mielessä olikin.
Miekkoja oli kaksi, pitkä katana ja lyhyt wakizashi, jotka kulkivat perintönä sukupolvesta toiseen. Niiden korkeasta laadusta oli todistuksen mm. se, että niitä myytiin tuhansittain esim. Kiinaan. Niiden tappavuudesta puolestaan on osoituksena, että vielä nyky-Japanissakin miekat täytyy rekisteröidä – ja yakuza-roistot saattavat käydä keskinäisiä selvittelyjään miekkoja käyttämällä. Miekkojen hienot kädensuojukset eli tsubat ovat arvokkaita keräilykohteita, myös Japanin ulkopuolella.

Kun miekat olivat näin vaarallisia, oli selvää, ettei niitä voinut käyttää jokapäiväiseen miekkailun harjoitteluun. Oikeiden miekkojen sijaan käytettiin puumiekkoja, mistä on saanut alkunsa Japanin perinteinen kendō-urheilu. Samuraiperheen poika sai pienenä aloittaa totuttelunsa puisella leikkimiekalla.

Saigō Takamori, samuraitten samurai, oli myös viimeinen samurai, joka teki parhaansa estääkseen sotilassäädyn turmion aikana, jolloin Japani oli käymässä läpi nykyaikaistumisen tuskallista kamppailua ns. Meijin uudistuksen jälkeen.
Japania olivat yli kahden ja puolen vuossadan ajan hallinneet Edossa valtaa pitäneet Tokugawan suvun sotilasdiktaattorit, shogunit. Keisari oli Kiotossa, käytännöllisesti katsoen vailla valtaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa maan asioihin.
Vuosi 1868 toi kuitenkin muutoksen, kun vahvat klaanit, kärjessä Kiushun väkivahva Satsuma-klaani, päättvät suistaa shogunit vallasta ja palauttaa keisarin todelliseen Japanin johtajan asemaan.

Yksi tärkeimmistä uudistajista oli Saigō Takamori, miehenjärkäle, jolla oli perustanaan vankka sotilaan koulutus, ja jota monet pitivät todellisena samurain mallina. Lojaalisuus, rohkeus, pelottomuus kuoleman edessä, rehellisyys, lahjomattomuus ja myötätunto muiden vaikeuksissa; näihin ominaisuuksiin Saigō yhdistettiin. Hn oli miehilleen selvä johtaja, mutta ei tyranni, joka haki vain omaa etuaan; hän katsoi itsensä ”Taivaan” eli keisarin palvelijaksi.
Keisarin palveluksessa Saigō on myös seuraavassa tarinassa, joka on yksi kirjan viidestä klassisesta japanilaisesta sankaritarinasta, eli keisarillisten joukkojen johtajana, joka on juuri lyönyt pahanpäiväisesti marsalkka Keikin johtamat Tokugawan shogunaatin joukot Fushimissa ja jatkaa etenemistä kohti Edoa. Saigōn etujoukot ovat jo päässeet pyhän Fuji-vuoren juurella sijaitsevaan Hiratsukaan, eli runsaan sadan kilometrin päähän Edosta.

Saigō ja hänen tärkeimmät upseerinsa olivat asettuneet Hiratsukan tärkeimpään ryokaniin eli majataloon. Huono sää oli vetänyt mielet mataliksi eikä tunnelma ollut kovin korkealla, kun yhtäkkiä majatalon portilta kuului shakuhachin eli bambuhuilun pehmeää ja sointuisaa ääntä. Eräs samuraista arveli soittajan olevan sokea kerjäläinen, jonka he olivat nähneet soittamassa lähellä temppeliä. Toinen arveli samaa, ja arveli lisäksi soittajan olevan märkä, kun oli sateessa joutunut olemaan – pitäisihän tämä varmaankin kutsua sisään?
Muut olivat samaa mieltä. Kutsutaan soittaja sisään ja maksetaankin tälle hyvin, jos tämä saa soitollaan mielialat nousemaan. Majatalon isäntä sai tehtäväkseen noutaa sokean huilunsoittajan sisään.

Mies, jonka majatalon säntä ilmoitti olevan nimeltään Matsuichi, johdettiin sisään sivuovesta ja tuotiin samuraiden eteen. Saigō kehotti soittajaa tekemään kierroksen huoneessa keräämässä, minkä yleisö on valmis soitosta maksamaan. Matsuichi teki kuten käskettiin ja palasi Saigōn luo kymmenen minuuttia myöhemmin mukanaan huomattava rahasumma, mihin Saigō lisäsi oman osuutensa. Matsuichi sanoi rahaa olevan aivan liikaa ja kehotti samuraita ottamaan siitä ainakin osan takaisin.
Mutta ei, samurait ovat sotilaita ja keisarillisen armeijan upseereita, ja heidän elämänsä on epävarmaa päivästä toiseen: ”On ilo antaa ja nauttia musiikista niin kauan kuin siihen kykenemme.”

Sokea mies alkoi soittaa ja soittikin kauan. Kaikki olivat hänelle kiitollisia illan viihdytyksestä. Aikanaan konsertti kutenkin loppui ja kaikki vetäytyivät levolle. Sokea soittoniekka lähti majatalosta ja sen isäntä sulki portit. Ulkopuolelle asetettiin vartijat.

Majatalon ympärillä oli aita ja sen kulmissa oli useita bambupuurykemiä. Kauempana takana oli pieni keinotekoinen vuori ja sen juurella järvi, aivan kuin on Fuji-vuorellakin. Lähellä järveä oli pieni mökki, jonka yli kaareutui suuri ikivanha mänty. Yksi sen oksista ulottui majatalon katolle saakka.

Yhden aikaan yöllä ilmaantui näkyviin miehen hahmo, joka salaa alkoi kiivetä ylös valtavaa puuta. Hahmo kipusi aina majatalon yläpuolelle ulottuvalle oksalle saakka.
Oksalle päästyään mies painautui matalaksi ja alkoi keimurrellen edetä oksaa pitkin ilmeisenä tavoitteenaan päästä talon ylemmän kerroksen tasalle. Hän sattui kuitenkin katkaisemaan pienen kuivan oksan, jonka ääni herätti vartijan huomion.
Vartija huusi oitis: ”Kuka siellä?” Vastausta ei kuulunut, joten hän huusi muita apuun, eikä kestänyt montaakaan hetkeä, ennen kuin koko talo oli hereillä ja liikkeellä.
Puussa olevalla miehellä ei ollut mahdollisuuksia paeta, vaan hänet otettiin vangiksi.

Kaikkien hämmästys oli suuri, kun kävi ilmi, että vangittu oli sokea kerjäläinen, joka ei enää ollut sokea lainkaan. Päinvastoin, vangitun miehen silmät hehkuivat kiukkua pidättäjiään kohtaan, nämä kun olivat tehneet tyhjäksi hänen nuoren elämänsä suuren suunnitelman.

Vanki tuotiin Saigōn ja muiden keisarillisten upseereiden eteen ja määrättiin menemään polvilleen. Saigō antoi miehelle käskyn pitää päänsä pystyssä ja kertoa nimensä.
Vanki vastasi: ”Nimeni on Tatsuzo Watanabe ja olen yksi sotilaista, jolla on kunnia kuulua Tokugawan Hallituksen henkivartiokaartiin.”
Ja miksi mies esiintyi sokeana kerjäläisenä, ja miksi tämä saatiin kiinni yrittämässä murtautua sisään majatoloon? No, mies oli saanut selville, että ”Keisarillinen lähettiläs nukkui siellä eikä meidän asiaamme edistetä surmaamalla tavallisia upseereita…”
Saigō ei ymmärtänyt mikä järki tuossa nyt oli. No, jokainen on vastuussa pienestä osasta, niin myös vanki. Joka uskoi, että vähä vähältä he kuitenkin päämääräänsä pääsevät.

Saigō sanoi vangin lojaalisuuden olevan tälle kunniaksi. Mutta vaikka hän tätä siitä ihailikin, hän myös ihmetteli, eikö toinen teinnyt, että Tokugawan hallinto oli jo tullut päätökseensä. Uskoiko vanki oikeasti, että Tokugawalla enää oli minkäänlaisia mahdollisuuksia?
Myös vanki osoitti kunnioitusta: ”Mikäli olisitte kuka tahansa muu kuin sankarillinen ja kunnioitettava Saigō Takamori kieltäytyisin vastaamasta näihin ksyymyksiin. Koska kuitenkin olette suuri Saigō ja ihailen uskollisuuttanne ja rohkeuttanne voin tunnustaa, että tappiomme jälkeen parisataa meidän samuraitamme muodosti erityisen yhteisön, vannoen uhraavamme henkemme asiallemme parhaalla mahdollisella tavalla. Olen pahoillani että minun on sanottava lähes kaikkien muiden paenneen ja minä olen sikäli kuin ymmärrän, viimeinen jäljellä oleva. Ja nyt kun te teloitatte minut, ei ole ainuttakaan jäljellä…”
Saigō keskeytti vankinsa ja kysyi, eikö tämä kuitenkin mieluummin littyisi heihin. Liian monta uskollista mutta ymmärtämätöntä samuraita oli jo saanut surmansa Tokugawan hallituksen takia: ”Olet tunnustanut syyllisyytesi, mutta lojaalisuutesi on ihailtavaa ja me otamme ilolla sinut puolellemme. Ajattele tarkkaan ennen kuin vastaat.”
Mutta Tatsuzo Watanabe ei jäänyt miettimään. Vaikka hän olikin jo yksin, ei hän voinut asiaansa pettää.

Saigō nousi seisomaan: ”Tässä on mies, joka ansaitsee kunnioituksemme. Tokugawan joukoissa on monta, jotka ovat liittyneet meihin pelosta, mutta heidän sydämessään säilyy viha. Katsokaa siis tätä Watanabea älkääkä unohtako häntä, sillä hän on hengeltään jalo ja uskollinen kuolemaan saakka.”
Saigō kumarsi kunnioittavasti Watanabelle. Sitten Watanabe vietiin teloitettavaksi.

Ei kovinkaan kaukana Hommonjin temppelistä Tokioon johtavan tien varrella on hautakivi, jossa lukee ”Futetsu-shi no haka”, joka tarkoittaa ”Perille pääsemättömän hauta”. Tämän alla kerrotaan Tatsuzo Watanaben lepäävän.

Kagoshima, jossa Saigō Takamori vietti nuoruutensa, oli Satsuma-klaanin keskus, jossa kautta vuosien oli oltu kapinoimassa ”bakufun” eli Edossa istuneen shogunaatin harjoittamaa ”sotilasleirihallintoa” vastaan. Syyt olivat historialliset, sillä vuonna 1600 olivat Tokugawan sotilaat lyöneet Satsuman, ja nämä olivat sittemmin saaneet kuuliaisesti käydä ilmoittautumassa shogunille, nuristen ja naristen, mutta kiukkunsa niellen.
Satsuma oli varsin köyhää seutua ja köyhemmäksi sen vielä teki samurai-perheiden lukuisuus – samurait eivät siis olleet tuotannollista väkeä: elannon tuottivat ennen muuta talonpojat. Satsuman samuraille kehittyi näistä luonnollisista syistä oma sotilaan ihanteensa eli bayato, joka tarkoitti arvokasta säästäväisyyttä, mihin kuitenkin yhdistyivät rohkeus, sitkeys ja itsenäisyys.
Nämä olivat ominaisuuksia, joita myös Saigō seurasi läpi koko elämänsä.

Hiratsukan majatalon tapahtumat ajoittuvat vaiheeseen, jossa Saigō oli keisarillisten joukkojen kärjessä nujertamassa Tokugawan shogunaattia. Ratkaisevassa taistelussa olvat vastakkain shogunaatin kahdenkymmenentuhannen miehen armeija ja Satsuman/Chōshūn-klaanien joukot, joiden luku oli noin neljätuhatta.
Shogunaatin loppuajan yleistä ja etenkin sotilaallista kuntoa on kuvattu kurjaksi: motivaatio puuttui aina huipulta lähtien ja bakufun piiriin yhä kuuluvien dalmyoiden keskuudessa oli suuria ristiriitoja. Näin ollen ei ollut ihme, että Saigōn joukot selviytyivät kamppailusta voittajina. ja shogunaatin juhlallinen antautuminen tapahtui vielä Edon nimeä kantaneen kaupungin palatsissa. Pian kaupunki sai uuden Tokio-nimen ja palatsista tuli keisarin asuinpaikka, mitä se on edelleenkin.
Saigōn kuvataan olleen voittajana ylevämielinen. Näin kertoo historioitsija: ”Saigō ei ainoastaan vaatinut armahdusta vihollisilleen, lyödylle Shogunille ja korkeille bakufun virkamiehille, vaan teki kaiken mahdollisen säästääkseen viattoman siviiliväestön sen kaltaiselta hävitykseltä, joita oli totuttu näkemään samankaltaisten myllerrysten jälkeen. Vaikka Edon taisteluihin otti osaa laajoja joukkoja, menetettyjen ihmishenkien määrä oli kuitenkin pieni. Itse asiassa historiassa on hyvin harvoja tämänkaltaisia muutoksia, jotka saatiin aikaan niin vähäisellä verenvuodatuksella, ja jopa Saigōn vähättelijöiden on ollut pakko myöntää, että häntä oli ainakin osaksi kiittäminen suotuisasta tuloksesta.”

Japanille alkaa nyt uusi aika, kun valtaan palautettu kuusitoistavuotias keisari Meiji juhlallisessa kulkueessa siirtyy Kiotosta uuteen pääkaupunkiin. Ja nyt alkaa tapahtua, ei kuitenkaan keisarin voimin, sillä nuori mies on kiinnostunut enemmän nuorten miesten harrastuksista kuin poliittisista uudistuksista. Niitä ryhtyvät toteuttamaan Meijin uudistusken aikaansaaneet klaanien vahvat miehet.
Daimyoihin perustunut feodaalijärjestelmä lakkautetaan ja linnanherrojen maista tulee uusia hallnnollisia alueita, ken-prefektuureja, joissa useimmat säilyttävät entiset johtoasemansa. Säädyt lakkautetaan. Uusia ministeriöitä, kuten oikeus- ja opetusministeriö perustetaan. Talonpojat saavat kylvää mitä haluavat. Avioliitot eri säädyistä olevien välillä sallitaan. Posti- ja lennätinlaitos perustetaan ja pankkitoiminta saatetaan koko maan laajuiseksi. Länsimainen kalenteri otetaan käyttöön, jos kohta vielä nykyisinkin käytetään ajanlaskussa kulloinkin hallitsevan keisarin hallituskauden vuosia, länsimaisen kalenterin ohella. Krstinuskon harjoittamisen kieltänyt määräys lakkautetaan. Miehille määrätään yleinen asevelvollisuus.

Samuraiden kohdalla tapahtuu mullistus sen mukana, kun daimyoiden asema olennaisella tavalla muuttuu. Daimyot ovat muodollisesti palauttaneet maansa keisarille, mutta saavat ne käytännössä takaisin, toisessa muodossa. Jokainen ex-daimyo ja hänestä riippuvaiset vasallit saavat kymmenyksen tuloistaan omalta alueeltaan, verotuksena siis. Tämä tulo oli vapaa vaatimuksesta, että silä pidettäisiin yllä samuraiden muodostamia sotajoukkoja, jollaiset jokaisella klaanilla oli ollut.
Samuraiden ylläpidosta otti vastatakseen hallitus, joka hankki tähän varat valtavalla lainalla. Se liitettiin sitten valtionvelkaan. Jokainen näihin maksuihin oikeutettu samurai sai hallitukselta joko käteiskorvauksen tai obligaatota, jotka tuottivat korkoa ja olivat siten eräänlainen eläkemuoto. Mutta koska samurait eivät koskaan olleet panostaneet taloustaitoihin, monet heistä olivat melko pian päässeet rahoistaan.
Ja pian samurait menettivät lopullisesti mahdollisuutensa harjoittaa todellista ammattiaan, sillä valtakunnan sotavoimia alettiin nyt rakentaa asevelvollisuuden pohjalta. Roninien, isännättömien samuraiden, määrä alkoi kasvaa, ja myös katkeruus heidän keskuudessaan, ennen niin uljaasta ja ylpeästä säädystä usein yhteiskunnan alimmille portaille putoamisen johdosta. Kapinoita syntyi siellä täällä.

Kummallista kyllä Saigō oli kadonnut kuvasta melkein kokonaan. Suurten voittojen jälkeen hänelle oli tarjottu runsasta rahallista palkkiota ansioistaan shogunin kaatamisessa ja myös korkeaa virkaa Keisarillisessa Hovissa.
Saigō kieltäytyi kunniasta. Ja rahasta.

Syyksi Saigō sanoi, ettei ollut oikein ja kohtuulista, että niin vaatimattoman klaanin edustaja nostettaisin niin korkeaan virkaan. Hänen kirjataan myös katsoneen, että vaikka tuollaiset hienot arvot olivat tärkeitä pääkaupungin hoviväelle, niillä ei kuitenkaan ollut merkitystä hänenkaltaiselleen karkealle pökkelölle.
Saigō lähtikin takaisn Kiushulle, kotikaupunkiinsa Kagoshimaan.

Suurta suosiota nauttiva Saigō halutaan kuitenkin Tokioon, ja pitkän suostuttelun jälkeen hän on valmis lähtemään pääkaupunkiin ja hallitustyöhön. Ei mene pitkään, ennen kuin hän on noussut kansallisen armeijan johtoon ja kenttämarsalkan arvoon.
Tämä ei kuitenkaan estä Saigōa elämästä samanlaista Kiushun samuraiden niukkaa bayto-elämää. Hovin hienot asut ja mitalit hän jättää silleen ja kulkee ympäriinsä kotiseutunsa yksinkertaisessa puuvillakimonossa.

Saigō ei viihdy Tokiossa. Välit vanhan ystävän Ōkubon kanssa ovat pahasti hapantuneet ja Saigōn näkemykset Japanin poliittisesta tulevaisuudesta ovat hyvin erilaiset kuin muulla hallituksella. Saigō on valmis hyväsymään nykyaikaistumisen tietyssä määrin ja apuvälineenä nostamassa Japania kansainväliseen arvostukseen. Mieluimmin hän kuitenkin näkisi Japanin, jonka vahvimmat tekijät olisivat keisarin alaisuudessa samurai-luokka ja talonpojat.
Saigō inhosi kauppamiehiä ja rahatalouteen littyvää. Tässä vaiheessa alkoivat jalansijaa saada myöhemmin niin kuuluisiksi tulevat kaupalliset suuryritykset, zaibatsut, joiden esim. Kiinassa Japanin militarismin aikana nähtiin olevan lietsomassa sotaa omien tarkoitusperiensä takia.

Saigō katsoi liian nopean länsimaistumisen olevan vaarantamassa ”Japanin henkeä”. Kovinta kritiikkiä hän suuntasi kuitenkin hallituksen byrokraatteihin ja virkamiehiin, joita hän vertasi villipetojoukkoon, joka on vääryydellä ottanut valvontaansa Meijin hallituksen.

Saigō eroaa hallituksesta lokakuussa 1973 ja vetäytyy koitseudulleen Kagoshimaan. Hän vannoo, ettei koskaan enää palaa Tokion hallituksen korruption ja byrokraattien täyttämille käytäville. Hänen kannattajansa eroavat samalla hallituksesta, mikä ironisesti tarkoittaa Ōkubon ja byrokraattien saavuttavan täydellisen voiton.

Japanissa oli luotu uusi kansallinen armeija, jonka koulutus åperustui asevelvollisuuteen, ja samalla myös lännestä hankittuihin uusiin kotkotuksiin sodankäynnissä. Teollisen ajan sodankäyntitavat olivat syrjäyttämässä miekat ja musketit, jousista ja nuolista nyt puhumattakaan. Mutta tämäkään ei vielä riittänyt.
Samuraiden ulkoasuun oli olennaisesti kuulunut tietty tukkatyyli, chommage eli eräänlainen tupsu, joka oli takaa taivutettu paljaaksi leikatun pään päälle. Nyt tämän syvästi tunnetun hiussymbolin pitåminen kiellettiin.
Ja ellei tämäkään olisi rittänyt samuraiden lannistamiseen, tuli vuonna 1876 viimeinen solvaus: miekkojen kantaminen kiellettiin. Hallituksen antama Haitōrei-määräys asiasta tulee samurai-luokan historiassa säilymään ikuisesti nöyryytyksen ankeimpana asiakirjana.

Uudistukset aiheuttivat kapinoita, ensin Kiushun Kumamotossa ja pian myös Japanin pääsaarella Honshussa. Myös Kagoshiman seuduilla vallitsi jännitys, mihin suuri tekijä olivat Saigōn perustamat sotilasakatemiat, joissa sanottiin olleen jopa kaksikymmentätuhatta nuorta opiskelemassa samurai-oppeihin. Selvää oli, että oppilaiden tunnelmat ja näkemykset kaukaisesta Tokion hallituksesta heijastelivat hyvin voimakkaasti Saigōn tuntemuksia, joita tämä ei mitenkään ollut yrittänyt kätkeäkään.
Tokiossa oltiinkin syvästi huolestuneita siitä, miten Saigō tilanteessa ryhtyisi toimimaan. Ōkubo ja kenraali Yamagat Aritomo päättivät lähettää vakoojia pitämään Saigōa ja tämän kannattajia silmällä Kagoshimassa.

Saigōn oppilaat olivat kuitenkin varuillaan ja jotkut Tokion tiedustelijoista joutuivat kiinni. Ja suostuttelun jälkeen agentit olivatkin valmiita kertomaan Tokion hallituksen suunnittelevan samurai-akatemioiden sulkemista sekä sen lisäksi sekä Saigōn että tämän tärkeimpien neuvonantajien surmaamista. Jälkeenpäin on pohdittu, oliko tällaisia suunnitelmia todellisuudessa olemassa, vai levittivätkö jotkut kuumapäiset kapinamieliset tällaisia tietoja provosoidakseen Saigōn lähtemään liikkeelle.
Miten tahansa, pian saivat samurai-oppilaat uusia tietoja, joiden mukaan hallitus oli vuokrannut jo aluksen kuljettamaan pois Kagoshimassa olleet hallituksen ase- ja ammusvarastot. Joukko nuoria samuraita ryhtyi toimimaan omin päin ja hyökkäsi varastoihin saadakseen niiden sisällön omaan käyttöönsä.
Saigō itse oli metsällä, poissa kaupungista. Kun hänelle kerrottiin samuraiden tekemästä hyökkäyksestä, ovat historiotsijat kirjanneet hänen reaktionsa: ”Shimatta!” Eli suurin pirtein: ”Siinä se tuli!”

Saigōn reaktio omiensa suuntaan oli yksinkertanen sekin: hän keräsi akatemian edustajat ympärilleen ja kuunteli näiden antaman raportin. Sen jälkeen hän haukkui nämä pystyyn.
Saigōn poika on kertonut, ettei ollut koskaan kuullut kenenkään karjuvan niin karmeasti kuin hänen isänsä teki sättiessään korvat punaisina kuunnelleet akatemialaiset vastuuttomuudesta ja typeryydestä.
Pyörä oli kuitenkin nyt pyörähtänyt liikkeelle, vaikka sen lähettämiseen tarvittavaa vasaraniskua (jollaista Saigō oli kuvannut tarvittavan Tokion hallituksen saattamiseksi uudistuksiin) ei Saigō itse ollut antanutkaan.

Keisari Meijin neuvonanatajat neuvoivat keisaria julistamaan Saigō ”Hovin viholliseksi”. Jsa tämän keisari tekikin, vaatien samalla kapinan kuksitamista. Hallituksen joukkoja johtamaan määrättiin prinssi Aeisugawa ja kenraali Yamagata, jotka perustivat päämajajnsa Fukuokaan Pohjois-Kiushulle.
Joukkojen varustamisen johto määrättiin Saigōn veljelle Tsugumichi Saigōlle, joka ratkaisten ristiriidan uskollisuudesta keisarille tai omalle veljelle kuitenkin pidättäytyi itse taistelusta ja keskittyi joukkojen huollon järjestämiseen.

Helmikuun puolivälissä Saigōn joukot lähtivät marssimaan lumisateessa hallituksen joukkoja vastaan. Miehiä laskettiin olleen noin neljätoistatuhatta, minkä kapinalliset odottivat nousevan kolmeenkymmeneentuhanteen, jos tyytymättömiä samuraita liittyisi siihen matkalla.
Hallitus alkoi koota joukkojaan Kiushun pohjoisosassa tarkoituksenaan estää Saigōn kapina-armeijaa pääsemästä Honshun pääsaarelle.

Saigōn kaksitoistavuotias poika Toratarō tuotiin sanomaan hyvästit isälleen. Hänet nähdessään Saigō vain tokaisi: ”Ai, sinäkö siinä?” Toratarō seurasi isäänsä muutaman sata metriä, kunnes Saigō kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: ”Mene kotiin, poikani.” Toratarōn oli pakko totella.
Tämä otettin merkkinä Saigōn valmistautuneisuudesta kuolemaan.

Kapina-armeijan ensimmäisestä marssitaipaleesta ei tullut pitkää. Se pysähtyi vain sadan kilometrin päässä olevaan Kumamoton kaupunkiin, jonka vanhan ja mahtavan linnan Saigō ajatteli valloittaa.
Linnaa puolustamassa oli hallituksen joukkoja vain 2.000 – 3.000 miestä, joita komensi kenraali Tani. Heidän sitkeytensä osoittautui kuitenkin samurai-hengen veroiseksi. Hyökkäys toisensa jälkeen torjuttiin, samoin Saigōn lähettämät kehotukset antautua. Kenraali Tanin joukot kestivät sitkeästi myös linnoitukselle ja kaupungille aiheutetut tuhot.

Saigōn joukot ponnistelivat useiden viikkojen ajan Kumamoton valtaamiseksi. Se oli Saigōn kannalta ratkaiseva virhe. Pohjoiselta Kiushulta lähteneet Keisarillisen armeijan pääjoukot ehtivät nyt paikalle.

Samurailla oli oma kuvansa asevelvollisuusarmeijasta. Keisarin joukoista ei katsottu olevan vastusta todellisille sotureille.
Väärin ajateltu.

Kahdenkymmenen päivän ajan käytiin nyt Kumamotosta taistelua, jonka aikana monet Saigōn parhaista miehistä kaatuivat. Yhteensä Saigō menetti noin puolet miehistään ja lähes kaikki akatemian oppilaansa. Hallituksen joukoista kaatui 6.300 miestä.

Lähtiessään marssimaan Kagoshimasta oli Saigō – ehkä uskossa, että hän palaa kaupunkiin voittajana – jättänyt sen vaille puolustusta. Tätä hallitus käytti nyt hyväkseen, ja laivaston tukemalla hyökkäyksellä Keisarillinen armeija valtasi Saigōn kotikaupungin. Nyt Saigōn oli pakko pyrkiä itään.

Saigōn armeijan viimeinen pysähdyspaikka oli Tyynenmeren rannalla sijaitseva Nobeokan pikkukaupunki. Siellä Saigōn joukot huomaisivat tulleensa saarretuiksi. Hyvin monille oli nyt selvää, että tie oli tullut päätökseen.
Niin myös Saigōlle itselleen. Oivaltaen, että taistelun jatkaminen tietäisi vain turhaa verenvuodatustas ja kuolemaa hän tiesi, että pelastaakseen pääosan juokoistaan hänen oli lähimpine miehineen lähdettävä, jolloin Nobeokaan jäävä osa saattoi kunniakkaalla tavalla antautua. Ei ollut odotettavissa, että lain kovinta kouraa käytettäisiin yksinkertaisia jalkaväensotilaita vastaan.

Parin sadan kaikkein uskotuimman miehensä kanssa Saigō onnistuikin murtautumaan läpi saartorenkaan ja suuntasi kohti Kagoshimaa, missä hänen piti läpäistä toinen saartorengas päästäkseen itse kaupunkiin.
Nobeokaan jäänyt kapinallisarmeijan osa antautui elokuun 19. päivänä vuonna 1877, ja näin oli samuraiden suuremman mitan kapina ohi.

Saigō itse viimeisine miehineen jatkoi vastarintaa Kagoshimassa. Hän hakeutui kaupungin pohjoisosassa olevalle Shiroyaman vuorelle, mistä oli upeat näkymät merelle ja kaukana näkyvän Sakurajiman tulivuoren suuntaan.

Lopun tiedettiin nyt olevan lähellä, ja Saigō ja hänen samurainsa valmistautuivat sen mukaisesti. Ilmeisesti hallituksen joukkojen puolella suhtauduttiin samalla tavalla, sillä kapinan viittä vimeistä päivää on kuvattu suuressa määrin rauhallisiksi. Saigō itse oli hyvällä tuulella, laski leikkiä miestensä kanssa, pelasi japanilaista go-shakkia ja kirjoitteli runoja.
Syyskuun 23. päivänä kapinakenraalin luokse tuli kuitenkin hallituksen puolelta lähetti, jolla oli mukanaan viesti kenraali Yamagatalta, Saigōn vanhalta Tokion ajan virkaveljeltä, joka nyt komensi saartojoukkoja. Viesti oli hengeltään lähes veljellinen ja Yamagata sanoo siinä ymmärtävänsä Saigōn asemaa, mutta viittaa myös taistelun olevan jo turhaa. Yamagata ei käytä sanaa ”antautuminen”, mutta toivoo, että Saigō omalla tavallaan huolehtii siitä, että verenvuodatus ja miestappiot kummallakin puolella loppuvat
Saigō luki viestin hiljaisena ja ilmoitti sitten sen tuojalle, ettei aikonut siihen vastata.

Syyskuun 24. päivän vastaisena yönä oli kirkas kuutamo, ja Saigō miehineen oli nyt ilmeisesti hyvin selvillä siitä, että päivä saattoi olla heidän viimeisensä. Nyt kirjoitettiin viimeiset runot, joiden joukossa oli seuraava:

”Jos olisin kastepisara
voisin etsiä suojaa lehdenkärjeltä.
Mutta koska olen mies,
minulla ei ole paikkaa
koko tässä maailamssa.”

Illan lopuksi Saigō joi jäähyväiskupilliset sake-riisiviiniä miestensä kanssa, kuten kuolemaan perinteiseen tapaan valmistauduttiin.

Hyökkäys alkoi aamulla kello neljä. Rankan tulituksen alla Saigō miehineen alkoi laskeutua alas vuoren rinnettä.
Pian Saigō kuitenkin sai luodin lonkkaansa, ja hänen lähin miehensä Shinsuke Beppu heitti hänet selkäänsä – niin kuin nyt Saigōn kokoinen mies selkään heitetään – ja jatkoi laskeutumista tulituksen keskellä.

Saigō ja Shinsuke pysähtyivät Shimazun klaanille kuuluvan rakennusken eteen. Saigō pyysi Shinsukea toimimaan kaishakunanaan. Toisin sanoen hän pyysi tätä toimimaan seppukun avustajana, jonka tehtävänä on leikata itsemurhan tekijän kaula poikki.
Tämän sanottuaan Saigō istuutui maahan, veti miekkansa esiin ja rauhallisesti leikkasi vatsansa auki. Samalla hetkellä iski Shinsuke hänen päänsä poikki yhdellä lyönnillä.

Historioitsijan mukaan Saigō Takamorin pää tuotiin amiraali Kawamuralle, joka pesi sen huolellisesti verestä ja antoi määräyksen, että kapinallisten ruumiit piti haudata kunnioituksella.
Toinen historioitsja kertoo, että pää kannettiin sen jälkeen kenraali Yamagatalle, joka kumarsi sille kunnioittavasti ja sanoi hiljaa:
”Miten lempeä ilme sinulla onkaan kasvoillasi.”

Saigōn kapinan loppunäytös esitettiin seuraavan vuoden eli 1878 toukokuussa, kun keisarillisen palatsin ulkopuolella kuusi perinteiseen asuun sonnustautunutta samuraita hyökkäsi Ōkubo Toshimichin kimppuun ja hakkasi hänet kappaleiksi miekoillaan – joita he siis nimenomaan Ōkubon määräyksestä eivät olisi saaneet enää kantaa. MIehet sanoivat tekonsa syynä olleen halu kostaa Saigōn kuolema.

Viimeinen näytös Meijin hallituksen puolelta asiassa nähtiin vuonna 1891, kun Saigōn kunnia virallisesti palautettiin keisarin julistuksella ja hänet nimitettiin korkeaan hovivirkaan – josta hän oli heti shogunaatin kukistamisen jälkeen kieltäytynyt.

Saigō Takamoria on kuvattu viimeisenä todellisena samuraina, ja sellainen hän saattoi ollakin siinä mallissa, jolla samurait oli opittu tuntemaan. Miehinä, jotka kantoivat miekkaa, mutta olivat valmina taistelutanterellakin laatimaan tunnelmaan sopivan runon. Ennen kaikkea he kuitenkin olivat valmiita äärimmäisiin uhrauksiin, antamaan henkensä isäntänsä ja asiansa puolesta.

Miekkojen kantaminen samurailta kiellettiin jo Saigōn elinaikana, mutta runojen laatiminen on säilynyt yhä. Puhumattakaan siitä, miten uskollisuuden ja uhrautumisen arvoja on kunnioitettu tavallisten japanilaisten keskuudessa, nykyaikaisen Japanin muodostamassa yhteiskunnassa – ja kunnioitetaan edelleen.
Se on heijastunut luonnollisesti voimakkaimmin sotilaallisissa yhteyksissä, mutta hyvin voimakkaasti myös sodan jälkeen, kun uutterat japanilaistyöntekijät olivat valmiit antamaan kaikkensa lyödyn kansakuntansa kohottamiseksi jälleen arvostukseen ja vaurauteen. Loputtoman pitkät työpäivät ja perhe-elämän lyheneminen ovat olleet uhrauksia, joita omalla tavallaan voi verrata samuraiden maailmaan. Toisaalta on työnantajilla ollut giri-velvollisuutensa pitää hyvää huolta omistaan kautta elämän.
Oma samurai-säväyksensä on ollut myös pankki- ja liikemiesten itsemurhissa heidän ottaessaan lopullisen vastuun siitä, että he evät ole riittävän hyvin kyenneet palvelemaan ”daimyoitaan”.

Saigō Takamorin hävittyä kuvasta alkoi keisari Meijin aikainen Japani nopeasti modernisoitua ja mallia otettiin paljon länsimaista. Erityisesti sitä haettiin Japanin asevoimia uudistettaessa: saksalaiset tulivat opastamaan maa-armeijan hienouksia, kun taas laivaston taitoja haettiin Britanniasta. Näillä opeilla varustettuna Japani sitten vuosisadan vaihtuessa 1800-luvusta 1900-lukuun löikin ensin Kiinan ja sen jälkeen eurooppalaisen suurvallan Venäjän.

Venäjän kukistaminen Tsushiman meritaisteluun päättyneessä sodassa oli ensimmäinen kerta, kun jokin Aasian maa pystyi lyömään eurooppalaisen sotilasmahdin, mikä koettiin suurena kansainvälispoliittisena tapahtumana kaikkialla maailmassa. Sodissa saavutettu menestys oli sitten johtamassa siihen, että sotilaallisten aatteiden ja ajattelun merkitys kasvoi. Jo 1800-luvun lopulla oli yhteiskuntaan alettu lujasti iskostaa keisarin kunioitusta, joka vähitellen nousi palvonnan asteelle. Tälle pohjana oli shinto-uskonto, jonka puitteissa keisari oli jumalallinen hahmo ja häneen tuli sen mukaisesti suhtautua.

Vanhan ajan samurai-hengen ilmaus nähtiin vuonna 1912, kun keisari Meiji kuoli, ja hänen hautajaissaattonsa ajaessa ohi teki kenraali Maresuki Nogi, yksi Venäjän-Japanin sodan sankareista, itsemurhan vaimonsa kanssa, seuratakseen keisariaan viimeiselle matkalle.

Tyynenmeran sota oli samurai-ajattelulle otollista aikaa, varsinkin sodan loppuvaiheessa, kun Japani oli jo pitkälti lyöty ja sen asevoimien tavoitteena oli enää vain estää Yhdysvaltojen ja sen liittolaismaiden pääseminen Japanin pääsaarille, ja mahdollisesti jopa keisarin joutuminen vihollisen vangiksi.
Japanin sotilaat olivat taistelleet pääministeri Hideki Tōjōn antaman Senjinkun-kirjasen aatteet ohjenuoranaan. Kirjasessa sanottiin mm. seuraavaa: ”Sinun tulee aina pitää mielessä omaistesi kunnia ja pyrkiä siihen, että et petä heidän odotuksiaan. Älä jää henkiin häpeässä. Älä kuole tavalla, joka jättäisi pahan nimen jälkeesi.”
Samurai-ajattelua selvimmillään.

Amerikkalaisten miehittämässä Japanissa ei ollut enää samurai-aatteelle sijaa, vaan miehitysjoukot yrittivät parhaansa mukaan kitkeä pois kaiken, millä oli vähänkin tekemistä menneen militarismin ja siihen oleellisesti kuuluneiden samurai-aatteiden kanssa. Miehittäjät kielsivät Japanilta kokonaan asevoimat – tosin sitten Korean sodan vuosina 1950-luuvlla kielto kierrettiin ”erityisten poliisivoimien” perustamisella. Nämä vakinaistettiin myöhemmin säännölliseksi armeijaksi, laivastoksi ja ilmavoimiksi peitenimellä Jietai eli itsepuolustusvoimat.
Perinteiset samurai-miekat pyrittiin keräämään niin hyvin miehittäjien talteen kuin mahdollista – ja monia niistä kulkeutui sotamuistoina Tyynenmeren toiselle puolelle. Luonnollisesti niitä myös kätkettiin, kuten sotaa edeltäneen ajan taidettakin, ja on sittemmin tullut esiin jälleen perhekalleuksina pidettäviksi.

Keisarin asema määräytyi miehittäjien muokkaamassa ns. ”Rauhan perustuslaissa” ”kansakunnan yhtenäisyyden symboliksi” ja vuoden 1946 alussa keisari Hirohito julisti, että keisaria ja kansaa yhdistää pysyvästi keksinäinen luottamus ja kunnioitus, jota ei saa aikaan pelkkä mytologia ja jota ei saa perustaa käsitykselle, joka määrittelee keisarin eläväksi jumalhahmoksi ja sen lisäksi japanilaiet muita kansoja paremmiksi.
Uuden demokraattisen perustuslain mukaisessa Japanissa ei ollut myöskään yhteiskuntaluokkia, joista jokin olisi ollut toisia parempi. Uskonnot asetettiin uudessa perustuslaissa tasa-arvoiseen asemaan, vaikkain keisari on edelleen shinto-uskonnon ylin pappishahmo maan päällä.

Juhani Lompolon teos Samurait on tiivis ja kattava perusteos aiheestaan, joka kertoo samuraista ja samurai-aatteesta elävästi historian kautta. Ja kirjaan sisällytetty viiden klassisen samurai-tarinan kokonaisuus on luonnollisesti arvokas yksityiskohta, suomen kielellä kun samuraista on suhteellisen niukalti julkaistu.
No, onhan muutaman tietokirjan lisäksi myös romaanejakin julkaistu, tunnetuimpana James Clavellin teos Shogun, joka on tähän mennessä filmattu jo kahdesti. Lopuksi linkki uudemman tv-sarjan traileriin.

Shogun

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Hetki lyö
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Best, Nicholas: Viisi päivää jotka vavisuttvat Eurooppaa
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset

Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Doyle, Arthur Conan: Haudantakainen elämä
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, jan: Uusien ideoiden Suomi
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta

Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
Herpen, Marcel H van: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Hovi, Tuomas: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Huber, Florian: Lupaathan tappaa itsesi
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Illies, Florian: Rakkautta vihan aikaan
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen

Kajo, Markus: Kettusen kirja
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous

Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korkki, Jari: Kohti liittokuntaa – Antti Kaikkonen ja Suomen puolustuksen uusi asento
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Lenkillä mietittyä
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti

Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Smittenin murha
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lompolo, Juhani: Samurait
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen

Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Math Mathonwynpoika
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkilä, Timo: Talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Olsen, Gregg: Äitimme oli sarjamurhaaja
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta

Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Juha: Synnyin Talvisotaan
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kunnan ja vähän muittenkin kanssa elämässä ja tekemässä
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola

Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sadinmaa, Kai: 10 käskyä kirkolle
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…

Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Silver, Minna: Tutankhamonin salaisuudet
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Sydow, Max von: Kirppusirkus
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä

Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Uusma, Bea: Naparetki
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Kriisien keskellä
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet

Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin