Kirjat, päivitys 12.1.

Ja sitten tuli Jussi Halla-ahon kertomus valmiiksi, eli nyt Mika Aaltolan kirjan tilalle on vaihdettu esittely Lauri Nurmen teoksesta Jussi Halla-aho. Seuraavaksi on yritys saada ensi viikon alkupuolelle esittely näiden vaalien hieman erilaisesta ehdokkaasta, jolta on tullut valittua hieman erilainen kirja käsittelyyn. Tämän kerran Vaalikuukauden Extraksi on tullut listaan merkittyä Harry ”Hjallis” Harkimon kirja Suoraan sanottuna.

Ja olette kai huomanneet, että tulevalla viikolla alkaa se ennakkoäänestys? Muistakaapa käydä.

2 Li Andersson

3 Olli Rehn

4 Harry Harkimo

5 Jussi Halla-aho

6 Jutta Urpilainen

7 Mika Aaltola

8 Alexander Stubb

9 Sari Essayah

10 Pekka Haavisto

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Uuden Vuoden Extra
Jutta Urpilainen: Rouva puheenjohtaja
WSOY 2011
156 sivua

Jutta Urpilainen (s. 1975) valittiin SDP´n puheenjohtajaksi kesäkuussa 2008 tuntemattomampana kuin kaikki edeltäjänsä. Moni epäili, mahtaako hän selvitä tehtävässä. Sittemmin, luotsattuaan puoluettaan tappiosta seuraavaan, hänen asemansa puolueessa on pikku hiljaa vankistunut. Koska hän nyt näyttää tulleen jäädäkseen, ainakin toistaiseksi, käydään nyt tällä sivulla läpi hänen kirjansa Rouva puheenjohtaja.
Rouva puheenjohtaja on poleeminen muistelmateos ja vaalikirja. Urpilainen itse ilmoittaa kaksi syytä sen kirjoittamiseen. Hän halusi ennen eduskuntavaaleja käydä läpi itselleen tärkeitä asioita. Lisäksi hän huomasi olevansa verrattaen tuntematon oman puolueensa väelle. Projekti hoitui nopeasti siten, että Urpilainen saneli ja Eila Rossi-Raittinen kirjoitti puhtaaksi.

Yhteiskunnallinen vaikuttaminen oli läsnä Urpilaisten kotona Jutan isän Karin kansanedustajan työn kautta. Jutta muistaa, kuinka hänen lapsuudessaan kotona kävi erilaisia ihmisiä hakemassa apua. Kotona myös puhuttiin paljon yhteiskunnallisista asioista. Juttakin vietiin keltainen sadetakki päällä ja kumisaappaat jalassa rauhan- ja vappumarsseille.
Poliittinen tiedostaminen alkoi kuitenkin kunnolla vasta lukioaikana. Kimmoke tuli siitä, kun Jutta huomasi kahden läheisen ihmisen alkaneen käyttää huumeita. Hän järkyttyi. Tekivät sitten kaveriporukalla kuntalaisaloitteen huumevalistuksen järjestämisestä Jutan kotikaupungissa Kokkolassa. Tämän kokemuksen myötä Jutta päätti, että haluaa mukaan politiikkaan.
Jutta luki kaikkien puolueiden periaateohjelmat. Pitkän harkinnan jälkeen hän liittyi demareihin. Pitkä ketju ei Juttaan katkennut, hän on itse (ainakin) neljännen polven demari.

Tammikuussa 2002, vuoden verran ennen seuraavia eduskuntavaaleja, Kari ilmoitti jättävänsä kansanedustajan uran. Pian Juttaa alettiin kysellä kansanedustajaehdokkaaksi. Sitä ratkaisua hän mietti pitkään. Hän oli nähnyt läheltä, mitä poliitikon työ on. Kyseessä on elämäntapa, joka vaikuttaa vahvasti myös läheisiin.

Lapsuudessaan Jutta tapasi lähes kaikki keskeiset demaripoliitikot. Oli tapana, että jos oli poliittinen juhla esim. työväentalolla, niin myös lapset tulivat mukaan. Jutta muistaa erittäin hyvin, kun istui Kalevi Sorsan vieressä eturivissä ja kuunteli puhetta Kokkolan työväentalolla. Pikkuveli pääsi välillä jopa istumaan Kalen sylissä.

Urpilainen on tunnustuksellinen kristitty. Hän ei halua mitenkään ylikorostaa kristillisyyttä, mutta mainitsee sen olevan tärkeä arvopohja, johon hänen vakaumuksensa ja elämänsä pohjaavat.
Urpilainen kannattaa uskonnonvapautta. Hän näkee hyvänä asiana, että muillakin uskonnoilla on Suomessa toimintaedellytyksiä.
Viime vuosien keskusteluissa, mitä kirkon ympärillä on käyty, on Urpilaisen mukaan tärkeää, että kirkko kuitenkin itse määrittelee omat kantansa kiistanalaisiin asioihin eikä valtiovalta sekaannu kirkon sisäiseen päätöksentekoon. Hän näkee valtion ja kirkon nykyisen suhteen melko hyvänä ja toimivana, suuria muutoksia ei hänen mielestään tähän tarvita.

Poliitikon uran alussa Urpilainen oli erityisen aktiivinen kansainvälisissä asioissa. Hän oli nykyisen aviomiehensä Juha Mustosen kanssa perustamassa Eurooppanuoret-järjestöä. Lisäksi hän oli Ecosynin (demarinuorten eurooppalainen järjestö) hallituksessa. Ja oli kesätöissä Kehitysyhteistyön palvelukeskuksessa Kepassa.
YK on ollut Urpilaiselle tärkeä järjestö. Hän oli Suomen YK-liiton hallituksessa, sittemmin varapuheenjohtaja ja sitten puheenjohtaja. Oli iso juttu päästä YK´n yleiskokoukseen vuonna 2000. Sitä ennen Urpilainen oli käynyt UNESCOn yleiskokouksessa, missä hän oli ensimmäinen suomalainen nuorisodelegaatti.

Urpilainen toteaa, että hänen on mahdotonta ymmärtää puheita siitä, että meidän pitäisi sanoa Euroopalle ei ja uskoa siihen, että voisimme pienenä kansakuntana yksin hoitaa asiat paremmin. Urpilaisen mukaan osana Eurooppaa me olemme vahvempia.

Urpilainen kävi pari vuotta sitten Heikki Hurstin perinteisessä köyhien itsenäisyysjuhlassa. Oli kuristava näky, kun tuhatkunta ihmistä jonotti ruokaa Hakaniemen torilla kovassa lumisateessa. Tilastoista on nähtävissä, että 150.000 lasta elää tämän päivän Suomessa köyhyydessä. Myös Hakaniemen torilla näkyi paljon lapsiperheitä, lapsia vanhempiensa kanssa hakemassa lihasoppaa ja elintarvikkeita. Mukana oli myös yksinäisiä miehiä ja eläkeläisiä. Urpilaisen mukaan ilmiö kieli siitä, että suomalainen hyvinvointivaltio on repeytymässä.

Keväällä 2011 alkaneella vaalikaudella on Urpilaisen mielestä puututtava ennen kaikkea syrjäytymiseen. Meillä on jo nyt liian paljon sellaisia syrjäytyneitä, jotka ovat perineet ongelmansa edelliseltä sukupolvelta. Tällä hetkellä Suomessa on jo n. 30.000 nuorta työttömänä ja n. 40.000 nuorta yhteiskunnan tietymättömissä. Näistä suurin osa on nuoria miehiä.
Opettajana Urpilainen näki poikia, joita koulunkäynti ei lainkaan kiinnostanut ja joilla oli kotona vaikeuksia eri syistä. Urpilaisen SDP on vaatinut nuorisotyöttömyyteen nollatoleranssia. Se on keskeinen tavoite, ja Urpilainen näkee, että se on vaalikaudella myös mahdollista toteuttaa.
Hallituksen tulee Urpilaisen mukaan myös vahvistaa yhteiskunnan turvaverkkoa juuri lapsuuden ja nuoruuden vaiheessa. Apua on saatava heti, oli sitten vaikka päiväkoti-iässä, muuten ongelmat alkavat kasautua ja kärjistyä murrosiässä.

SDP ja Urpilainen lähtevät siitä, että työttömyysturvaa täytyy kehittää. Työmarkkinatukea ja ansiosidonnaista työttömyysturvaa pitäisi nostaa. Urpilaisen mielestä voisi pohtia sen kehittämistä porrasteiseksi malliksi. Nythän ansiosidonnaisuus kestää 500 päivää. Urpilaisen ehdotus on, että ensimmäiset sata päivää taso olisi korkeampi ja putoaisi sitten asteittain alemmalle tasolle, siten, että kokonaiseuromäärä pysyisi samana kuin nyt. Sille tosin olisi edellytyksenä, että siihen rinnalle saataisiin vahva panostus työvoimapalveluiden kehittämiseen.

Yleensä ajatellaan, että oma koti on ihmiselle paras paikka elää viimeistä päiväänsä myöten. Urpilainen on nähnyt myös vanhuksia, jotka eivät pysty edes kääntymään vuoteessaan ilman apua. Hän näkee, että jos ihminen on täysin vangittuna vuoteeseen ja silti elää yksin, se ei enää ole ihmisarvoista elämää.
Kotiin annettavia palveluja täytyisi vahvistaa, mutta samalla tarvitsemme kodinomaisia laitoksia, missä iäkkäiden olisi hyvä olla, missä olisi läsnä muita ihmisiä ja missä palvelu pelaa. Ne sukupolvet, jotka nyt ovat eläkeiässä, ovat tämän sukupolven yhteiskunnan rakentaneet. Kaikilla on oltava oikeus elää paitsi hyvä elämä, myös inhimillinen vanhuus. Ja kaikilla on oltava oikeus myös arvokkaaseen poislähtöön.

Onhan se nähty, että mitä suurituloisempi on ihminen, sitä enemmän hän suunnittelee verotusta. Rikas kiertää veronsa ja kikkailee verotuksella. Monien pörssiyhtiöiden johtajat ovat perustaneet holding-yhtiöitä, joiden kanssa he kierrättävät osan tuloistaan välttääkseen verojen maksua. Nykyisin on mahdollista saada jopa 90.000 euron osingot verottomina.
SDP lähtee siitä, että on tehtävä verouudistus. Urpilainen käyttää mallina junaa. Jos ajatellaan suomalaisia junan matkustajina, jotka matkustavat kymmenessä vaunussa, verotuksen epäoikeudenmukaisuuden takia ensimmäisessä vaunussa on paljon vapaamatkustajia – viimeisen vaunun kustannukset nyljetään keskimmäisten kahdeksan vaunun matkustajilta.

Vanhasen II hallitus otti velkaa ja kevensi veroja. Urpilainen olisi itse käyttänyt velkarahan homekoulujen korjaamiseen, maan- ja rautateiden rakentamiseen ym. yleishyödylliseen. Hän uskoo, että työpaikkojakin olisi tullut sillä tavoin enemmän. Yleensäkin veronalennuksista hyötyivät eniten suurituloisimmat.
Nyt on valtion talous huonossa kunnossa. Elämme kaiken aikaa velaksi. Jos haluamme välttää Kreikan kokemat vaikeudet, meidän täytyy alkaa lyhentää julkista velkaa ja tasapainottaa julkista taloutta. Urpilainen haluaisi läpikäydä koko verojärjestelmän. Palkkaverotuksen kiristämistä ei hänen mielestään ole syytä tehdä, kiristykset tulisi tehdä pääomaverotukseen ja varallisuuden verottamiseen. Ja verotukseen tulisi saada lisää progressiivisuutta.

Ja sitten Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja. Urpilaisen mielestä on tärkeää, että kaikki mahdollisuudet pidetään avoimina. SDP ei kannata NATO-jäsenyyttä kuluvan vaalikauden aikana, mutta puolueen kanta on, että on syytä pitää optio edelleen voimassa sekä seurata NATOn kehitystä samalla kun arvioimme omia ratkaisujamme.

Metsäteollisuudessa moni asia on mennyt päin mäntyä. Se on oikeasti huono homma. Ns. metsäklusteri näet tuo Suomelle kolmanneksen maamme nettovientituloista. Tästä tulee työtä suoraan ja välillisesti edelleen yhteensä n. 200.000 suomalaiselle.
Valtion omistukset ovat kansallisvarallisuuttamme. Ja valtion yhteinen ääniosuus Stora Ensossa yli 35 %. Sillä voimalla täytyy pystyä vaikuttamaan alan teollisuuspoliittisiin ratkaisuihin.

SDP´ssa edellyttävät, että eläkkeensaajien asiat ovat aina esityslistalla, kun suurista kokonaisuuksista päätetään. SDP ei hyväksy sitä, että palkansaajien tuloverotusta alennettaisiin, mutta samalla eläkkeensaajien ei. Eläkeläisten kannalta on tärkeää, että tarjolla on toimivia ja kohtuuhintaisia terveys- ja muita palveluja. Kuitenkaan palvelut eivät voi korvata riittäviä eläketuloja.
Urpilainen pitää selvänä, että eläkkeellesiirtymisikä voi oikeasti nousta vain työoloja parantamalla. SDP sitoutuu tällä vaalikaudella siihen, että työeläkkeestä ei leikata. Myöskään eläkeiän alarajan pakkonostoon puolueessa eivät tule ryhtymään.

Eero Heinäluoma ilmoitti helmikuussa 2008 luopuvansa SDP´n puheenjohtajan paikasta. Juuri viikkoa tätä aiemmin Urpilainen oli mennyt ilmoittamaan, ettei lähde pyrkimään puolueen johtoon. Tuolloin oli näyttänyt selvältä, että kisa olisi käyty Heinäluoman ja Erkki Tuomiojan välillä.
Tilanne oli siis muttunut. Erityisesti demarinuorten ja demariopiskelijoiden suunnista sekä puolueen nuoresta siivestä sateli pyyntöjä harkita uudelleen. Urpilainen asettui sittenkin ehdolle.
Urpilaisella oli kampanjassaan kolme tavoitetta. Urpilaisen SDP tuli olemaan avoin kansalaispuolue ja kokoava arvopuolue. Ja tärkeimpänä tavoitteena Urpilaisella oli herättää keskustelua SDP´n tulevaisuuden suunnasta.
Urpilainen itse piti Tarja Filatovia todennäköisimpänä valintana. Hän oli yllättynyt huomatessaan päätyneensä kärkipaikalle. Jälkeenpäin hän arvelikin, että hänen olisi jo puheenjohtajuuskampanjan aikana pitänyt valmistautua kunnolla valintaansa. Valmistautumattomuus lienee näkynyt puheenjohtajuuden alkutaipaleella. Uutena puheenjohtajana Urpilaisella ei ollut vielä kovin kummoista tukiverkostoa, joka olisi helpottanut puheenjohtajuuden haltuun ottamista.
Puheenjohtajuuttaan vastaanottamistaan Urpilainen luonnehtii, että hän ikään kuin hyppäsi veteen, joka olikin paljon kylmempää kuin itse oli kuvitellut. Ensin rannalle kerääntyi väkeä pällistelemään, osaako se tyttö uida, mutta pian tuli tukea ja apua monelta taholta. Urpilainen myös alkoi ymmärtää, että kaikki arvostelu häntä kohtaan ei liittynyt henkilöön, vaan osa kohdistui SDP´n puheenjohtajan insituutioon. On tahoja, jotka haluaisivat nähdä SDP´n vähitellen kuihtuvan oppositiossa.

Vuosittain n. 25.000 suomalaista jää työkyvyttömyyseläkkeelle. Suurena syynä tähän ovat mielenterveysongelmat. Urpilaisen erityinen huolenaihe on, että näistä n. 4.000 on nuoria henkilöitä, jotka psyykkiset ongelmat ovat masentaneet.
Keskusteltaessa työurien pidentämisestä on unohtunut, että jos masennuksen takia eläkkeelle jäävien määrä saataisiin puolitettua, se lisäisi keskimääräistä työuran pituutta usealla kuukaudella. Tavoitteena SDP´lla on ollut, että työuria saataisiin pidennettyä sekä alusta, keskeltä että lopusta. Urpilainen muistuttaa, että kun nuoret pääsevät nopeammin opintoihin kiinni ja työelämän laatu paranee, työelämässä myös jaksetaan sinnitellä pidempään.

SDP´ssa ovat menneet kehittämään myös työelämäreformin. Reformiin kuuluu se, että työpaikalle perustettaisiin työaikapankki, mihin kerrytetään työtunteja. Kun tunteja olisi kertynyt, sieltä voisi tarvittaessa ottaa aikaa ja tehdä lyhyempiä työpäiviä. Samoin ikääntyneen olisi mahdollista tehdä vakituisesti lyhyempiä päiviä, jos on nuorempana paiskinut töitä.
Työaikapankkia täydentäisi lomapankki. Sen Urpilainen näkee isona apuna pätkätöissä ja määräaikaisessa työsuhteessa oleville, joille ei kerry lomia samalla tavoin kuin vakituisille.
Urpilainen muistaa tutkimuksen, missä osoitettiin, että lyhyempi työaika voikin tehdä työnteon tuottavammaksi, koska työn pystyy levänneenä tekemään tehokkaammin. Lomia leikkaamalla tai työpäivään tunteja lisäämällä ei tuottavuutta näin ollen parhaalla mahdollisella tavalla nosteta.

SDP´n ollessa oppositiossa on tapahtunut kehitystä, missä ikään kuin varkain on siirrytty kohti tasaveroa. Kyseinen kehitys on tukenut tuloerojen kasvua. Jos nostamme arvonlisäveroa, kiinteistöveroa, erilaisia valmisteveroja ja energiaveroa, kohdennamme verotusta eriarvoisesti, ja kaikkein pienituloisimmat maksavat veroa suhteellisesti eniten. Se ei Urpilaisen mielestä ole oikein. Verotuksen täytyy perustua veronmaksukykyyn eli olla progressiivinen.

Ulkoistaminen ja kilpailuttaminen ovat osaltaan johtaneet siihen, että osa työvoimasta on jäänyt pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle. Julkinen sektori on heidät aiemmin työllistänyt, nyt nämä työntekijät eivät kelpaa yksityiselle puolelle. Näin tuo joukko jää pitkäaikaistyöttömiksi ja lopulta kokonaan työelämän ulkopuolelle.
Urpilainen ei tällaista halua. Julkinen sektori pystyisi työllistämään nykyistä tehokkaammin. On havaittu, että tilanteessa, missä vienti ei vedä eikä kysyntää ole, julkinen sektori voi toimia tilanteen tasoittajana. Tätä tasoittavaa työkalua kannattaa Urpilaisen mielestä jatkossakin käyttää.

Suomen Sosialidemokraattisen puolueen ovat aikoinaan perustaneet suutarit ja räätälit – sen ajan pienyrittäjät – yhdessä työväestön kanssa. Urpilaisen mukaan on sääli, ettei SDP ole kyennyt riittävällä tavalla vuosien saatossa osoittamaan olevansa myös pienyrittäjien puolue. Ovathan demarit toki menneet siinä viime aikoina eteenpäin, perustivat jopa Yrittäjäfooruminkin. Yrittäjiä eri puolilta maata ovat olleet valmistelemassa ohjelmaa siitä, kuinka saisivat SDP´ssa tuettua pienyrityksiä ja kannustettua ihmisiä yrittäjiksi.
Urpilainen näkee, että Suomessa on tapahtunut iso muutos yrittäjäystävällisempään suuntaan. On tehty ratkaisuja, joilla on saatu Suomi yrittäjälle helpommaksi maaksi. Myös yrittäjien etujärjestöjen asenteiden Urpilainen näkee muuttuneen, enää niissä ei ajatella, että Suomessa olisi ihan kaikki asiat pielessä. Nyt kuulee todettavan jopa, että Suomi on sittenkin hyvä maa yrittää.
Silti Urpilaisen mielestä parannettavaakin löytyy. SDP´n tavoite on, että yrittäjä saisi palvelut nopeasti ja helposti yhdestä pisteestä ilman ravaamista luukulta toiselle.

”Maassa maan tavalla” on Urpilaisen mukaan vanha suomalainen kansanviisaus, joka käskee kunnioittamaan vieraita tapoja ja arvostamaan omia. Urpilaisen mielestä on positiivista, että maahanmuutosta vihdoin keskustellaan suoraan ja reilusti. On ongelmia, jotka pitää korjata. Maahanmuuttajia Urpilainen ei kuitenkaan halua syyttää. Meillä ei yhteiskuntana ole ollut riittäviä valmiuksia tarjota esim. mahdollisuuksia opiskella kieliä. Kielen Urpilainen näkee olevan edelleen keskeinen tekijä sekä integroitumisessa että työn saannin kannalta.
Ulkomaisen työvoiman suhteen SDP on halunnut pitää kiinni ns. saatavuusharkinnasta. Ensiksi katsotaan, löytyykö tehtäviin kotimaasta työntekijöitä, ja vasta sen jälkeen myönnetään työnantajalle mahdollisuus hakea ulkomaista työvoimaa.
Urpilaisen mukaan häntä on huvittanut väite, että SDP olisi ryhtynyt keskustelemaan maahanmuutosta sen takia, että Perussuomalaisissakin siitä keskustellaan. Urpilainen toteaa, että demarit puhuvat siitä siksi, että on tärkeää kehittää sellaiset pelisäännöt ja toimintatavat, jotka mahdollisimman moni suomalainen hyväksyy.
Muukalaiskammo on voitettava ja rasismi kitkettävä. Kammo ei ole edes kovin johdonmukaista. Kammosta kärsivien mukaan joutilaina seisoskelevat ulkomaalaiset ovat laiskoja pummeja ja työssä käyvät puolestaan vievät suomalaisten työpaikat. Kansainvälisestä solidaarisuudesta vuosikymmenet mekkaloinut SDP on Urpilaisen mukaan avainasemassa myös silloin kun asenteita valtaväestön parissa muutetaan maahanmuuttajille ja vierastyöläisille myönteisiksi.
(Jos vielä palataan Urpilaisen mainitsemaan vanhaan suomalaiseen kansanviisauteen, useimmat muistanevat myös, miten se jatkuu. Tätä osaa Urpilainen ei jostain syystä mainitse lainkaan.)

Kirjansa Rouva puheenjohtaja alussa Jutta Urpilainen antaa ymmärtää, että kirja tuli koostettua vähän kiireessä. Tämä on valitettavan helppo uskoa, kun kirjaa lukee. Varsinkin vaalikirjana teos sylkäisee vaaliteemat, sinänsä kohtalaisesti lukuihin jäsenneltyinä ja hyvin tiivistettyinä, rankamaisesti ja raportinomaisesti lukijan silmille. Teksti toimisi ihan hyvin, jos sen esittäisi kalvosulkeisina SDP´n puolueohjelmasta, mutta oikeana kirjana huomattavasti heikommin. Alun muisteluosuudessa Urpilainen vielä antaa lupauksia siitä, että kyseessä olisi ihan oikea ja normaali poliittinen muistelmateos, missä varsinaisen muistelun lisäksi pyritään valottamaan muistelijan ajatus- ja aatemaailmaa, mutta ennen puoltaväliä lukija alkaa helposti jo luopua siitä toivosta.
Sinänsä kirja onnistuu olemaan tarkoituksenmukainen, Urpilainen osaa esittää sanottavansa ymmärrettävässä muodossa, pelkästään vaalikirjana Rouva puheenjohtaja on ihan toimiva. Olisiko kuitenkin kannattanut tässä vaiheessa jättää varsinainen muistelu kokonaan väliin, se osuus tuntuu nyt tekevän kirjasta muotopuolen. Toivoa sopii, että Urpilainen kirjoittaa myöhemmin oikean muistelmateoksen, ehkäpä itse ja ainakin ilman kiirettä.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto II
Pekka Haavisto: Anna mun kaikki kestää
WSOY 2011
183 sivua

Millaista on toimia rauhanneuvottelijana maailman kriisipesäkkeissä? Pekka Haavisto on saanut siitä kokemusta YK-tehtävissä ja EU´n erityisavustajana toimiessaan. Ja noista kokemuksistaan hän kertoo kirjassaan Anna mun kaikki kestää.

Mutta ensin jotain muuta. Kirjassa Haavisto myös muistelee lapsuuttaan.
Pekka on kouluneuvos Jouko Haaviston poika. Joukosta tuli Munkkiniemen yhteiskoulun rehtori Suomen nuorimpana rehtorina, 31-vuotiaana. Hän jäi eläkkeelle vuonna 1990, viimeisten munkkivuorelaisten painaessa ylioppilaslakkinsa päähänsä koulun juhlasalissa. Sen jälkeen kiinteistö siirtyi Helsingin ranskalais-suomalaiselle koululle.
Jouko oli sodan lapsi. Hän syntyi Helsingissä, mutta asui lapsuutensa Viipurissa. Alaluokilla penkinpainajaisia katsoessaan hän ajatteli, että yhtenä päivänä hänkin nousisi abiturienttina rekeen Viipurin suomalaisen lyseon pihalla, puhaltaisi pilliin, kalkattaisi kelloa ja pyörittäisi jänisräikkää. ”Älä sure nahka!” lukisi reen perässä. Koko Viipuri katsoisi sitä menoa. Alaluokkalaisesta vain tuntui siihen hetkeen olevan toivottoman pitkä matka.
Mutta sitten asiat menivät toisin. Viipurista oli lähdettävä. Perheen matka vei Pohjaslahdelle, sieltä Helsinkiin, ja sen jälkeen Tampereelle, mistä Pekan isoisä sai uuden työpaikan. Myöhemmin perhe muutti takaisin Helsinkiin.
Joukolla oli muutama esine jäljellä lapsuudestaan. Pekka muistaa, kuinka Jouko aina niiden kohdalla pysähtyi ja jäi omiin ajatuksiinsa. Yksi tuoli suuresta kalustosta. Polkupyörän karbidilamppu. Ne muistuttivat tuhoutuneista kodeista.

Joukosta tuli pedagogi, jolle vaikeista olosuhteista tulleiden lasten menestyminen koulussa ja elämässä oli sydämen asia. Hän taisteli ylioppilastutkintolautakunnan kanssa saadakseen lukihäiriöisestä ylioppilaan. Munkkivuoren koulua käytiin myös lastenpsykiatrian klinikalta. Koulussa oli juutalaisia ja tataareja – Pekka miettii, että ehkä he toivat Joukon muistoihin tuulahduksen Viipurin monikulttuurisuudesta.
Yhdestä asiasta Jouko oli tarkka: oppilaiden yksityisyydestä ja yksityiselämän suojasta. Hän ei sietänyt juoruilua oppilaiden taustoista ja kotioloista. Munkkivuoreen tultiin monenlaisista perheistä ja monenlaisten kokemusten jälkeen. Joillekin koulutie oli muualla noussut pystyyn – ja heille Munkkivuori oli se viimeinen mahdollisuus. Ja usein se onnistui.
Joukon kasvatusfilosofia kuului: ”Munkkivuoreen tulevilla oppilailla ei ole menneisyyttä. On samantekevää, mitä koulua hän on aikaisemmin käynyt, miten käyttäytynyt tai mitä tehnyt. Nuorilla on oikeus erehtyä ja saada anteeksi niin, että asiat lopullisesti unohdetaan.”
Mikään ei ollut rehtorille mieluisampaa kuin opintiellä kompuroineen oppilaan myöhempi menestys elämässä. Hänen peukkunsa nousivat pystyyn myös niiden kohdalla, joilla koulu oli jäänyt kesken, mutta jotka myöhemmin menestyivät jollain käytännön alalla.

Yhteen aikaan koko perhe oli samassa koulussa. Isä oli rehtori, äiti kemian ja fysiikan opettaja, ja kolme lasta oppilaina.
Pekkaa ylemmällä luokalla oli kaksi poikaa, jotka ulkoisesti muistuttivat Ohukaista ja Paksukaista. He kulkivat kaikki välitunnit yhdessä leikkien ”kumman ottaisit jos saisit valita”. Porschen vai Ferrarin? Suuren purjeveneen vai huvilan Alpeilta? Polkupyörän vai slalomsukset? Aina kun Pekka kulki kaksikon ohi, jotain valintaa oltiin pohtimassa, ja seuraava terävä kysymys oli jo tulossa.
Sitten tuli kesä, ja syksy. Liput olivat puolitangossa. Sairaus oli vienyt Ohukaisen. Aamunavauksessa rehtori sanoi: ”Hän kulki koulun ympäri välitunnilla kaverinsa kanssa kysyen, kumman ottaisit jos saisit valita? Hänen elämänsä päättyi tilanteessa, jossa tätä valintaa ei enää voinutkaan tehdä. Ei ollut enää mitään, mistä valita.”
Pekka muistaa, kuinka vaikea oli pidätellä kyyneleitä, kun näki Ohukaisen kaverin seisovan käytävällä. Yksin.

Vuonna 1946, tullessaan ylioppilaaksi, Jouko ei välittänyt osallistua Tehtaanpuiston yhteiskoulussa lakkiaisjuhlaan, vaan lähetti äitinsä ja isoäitinsä hakemaan lakkia ja suuntasi itse Turkuun isovanhempiensa luokse ja kesäyliopistoon.
Myöhemmin Jouko sitten näki usemmatkin lakkiaiset. Lakkiaispäivän aamu oli aina erityinen. Jouko pukeutui huolellisesti šakettiin ja suuntasi sitten koululle siniristilippujen liehuessa. Kun oppilaat olivat tulleet koulun juhlasaliin, rehtori nousi puhujapönttöön ja aloitti seremonian.
Seremonia päättyi aina kaikkien oppilaiden jo ulkoa oppimaan juhlalliseen huipennukseen: ”Niillä valtuuksilla, jotka ylioppilastutkintolautakunta on minulle tämän koulun rehtorina myöntänyt, julistan teidät ylioppilaiksi.” Sitten valkoiset lakit painettiin päähän.
Keväällä 1990 tämä tapahtui viimeisen kerran. Samalla päättyi Munkkivuoren yhteiskoulun ja lukion tarina. Rehtori käänsi vielä kerran tuttua suurta avainnippua ovessa, varmisti kahdella vedolla kahvasta, että ovi oli varmasti lukossa, ja lähti Raumantietä – taakseen katsomatta.
Pekka ei koskaan kysynyt isältään mitä tämä sinä hetkenä ajatteli. Ehkä tämä muisti oman ylioppilasvuotensa riemunkiljahduksen: ”Eläköön! Ei enää koskaan koulua!”

Niinpä. Näistä taustoista Pekka Haavisto on lähtenyt kiertämään kriisipesäkkeitä.
Kertoessaan neuvottelemisesta Haavisto lähtee aivan perusasioista. Hän toteaa ymmärryksen ja puheen syntyvän kuuntelemisesta. Ja että kuunteleminen on taito, jota voi opiskella. Jos oma mieli on kaiken aikaa täynnä omia ajatuksia ja omia, valmiita vastauksia, kuunteleminen sujuu huonosti. Joskus meillä on vastaukset valmiina ennen kuin kysymyksiä on edes esitetty.
Neuvottelijan tärkein ominaisuus on luottamus. Neuvottelijan täytyy olla puolueeton, lisäksi hänen täytyy näyttää puolueettomalta, ja hänellä täytyy olla konfliktin kaikkien osapuolten luottamus.
Jos sovittelija menettää luottamuksensa, hän on muuttunut käyttökelvottomaksi. On usein ajanhukkaa yrittää palauttaa tätä luottamusta – on pikemminkin aika vaihtaa sovittelijaa.
Jotkut ovat kysyneet, kuinka Haavisto uskaltaa mennä alueille, minne esim. YK´n rauhanturvaajilla ei ole ollut pääsyä. No, eihän Haavisto turhia riskejä halua ottaa. Hän tekee tarkasti kotitehtävät, selvittää, kuka hallitsee mitäkin aluetta, kenen hallussa ovat tiesulut, minkä nimisiä paikallisjohtajia alueella on, mitkä ovat heidän puhelinnumeronsa. Ja sitten soittaa heille, ja kysyy suoraan, voiko kylään tulla.
Kaikilla tärkeillä henkilöillä on nykyisin satelliittipuhelimet, myös sissipäälliköillä. Joten kyllä kaikki ovat tavoitettavissa. Haavisto toivoo, että tuo asia huomioitaisiin rauhantyössä nykyistä paremmin.

Kun Haavisto oli mukana Darfurin rauhanneuvotteluissa, hän piti majaansa Nigeriassa Abudjassa, missä neuvottelut olivat menossa. Kun hän kävi Darfurissa, hän lensi ensin Kairon kautta Sudanin pääkaupunkiin Khartumiin, sieltä Darfurin pääkaupunkiin El-Fashriin. El-Fashrissa Haaviston kotipesä oli Afrikan unionin rauhanturvaoperaatio AMIS, ja näiden helikoptereilla hän lensi tapaamaan niitä, joita Darfurin rauha koskee.
Helikopterit ovat kalliita vehkeitä, eivätkä Afrikan unionin lentäjät halunneet lentää paikkoihin, missä kopteri voisi joutua tulituksen kohteeksi tai se saatettaisiin ryöstää. Kun Haavisto kerran yritti neuvotella lentäjien kanssa reissusta, missä 200 km matkalla lennettäisiin useamman eri sissijohtajan hallitsemien alueiden yli, ensin vastaus oli ehdoton ei. Sitten Haavisto ehdotti, josko näille soitettaisiin. Hämmästynyt hiljaisuus oli myöntymisen merkki, joten Haavisto tarttui puhelimeen. Sissijohtajat olivat yhteistyöhaluisia: ”Totta kai voit lentää alueemme ylitse. Hyvä että soitit. Emme tietenkään aio ampua.” Ja kopteri nousi ilmaan.

Kun Haavisto tapasi sotaisia zaghawa-heimolaisia, hän ihmetteli näiden kykyä eturivin taistelijoina. Nämä kertoivat pitkästä historiastaan raudan käsittelijöinä ja aseiden valmistajina. Ja uskoivat itse olevansa ainoita, joilla on hallussaan raudan syntysanat. Järkytys oli suuri, kun Haavisto kertoi, että myös suomalaisilla on hallussaan raudan syntysanat. Suomalaisia alettiin kunnioittaa siellä kovasti.
Raudan synty -tarinassa kiteytyy jotain Haaviston neuvottelutekniikasta. Rauhanneuvotteluissa on aina kova kiire ja valtava paine. Ihmisiä kuolee, pakolaisten määrä kasvaa, konflikti kärjistyy. On siis toimittava heti.
Kuitenkin monet konfliktit ovat jatkuneet vuosia, hyvistä neuvotteluyrityksistä huolimatta. Haavisto itse ei halua antaa kiireen tai hätäilyn domonoida ihmisten kohtaamisia. Aina on oltava aikaa. Aika antaa mahdollisuuden tutustua ihmiseen kunnolla, mennä pintaa syvemmälle.
Kun Haavisto ensimmäisellä kerralla puhui vain raudan synnystä, hän huikkasi lähtiessään kaksi asiaa. Verrataan seuraavalla kerralla suomalaisia ja zaghawalaisia tarinoita maailman synnystä. Sekä: ”ai niin, hyvä olisi puhua siitäkin, miten rauha saadaan tänne Darfuriin!”
Seuraava kerta tulikin melko pian, ja silloin tunnelma oli jo myönteisesti virittynyt. Yhdessä keskusteltiin ja naurettiin suomalaisten ja darfurilaisten vanhoille mytologisille perinteille: ”Ai teilläkin on kertomus alkumunasta, maailman synnystä?” Ja sitten Haavisto kertoi, miksi neuvottelupöytään palaaminen on nyt se ainoa oikea liike. Ja hän huomasi, että häntä kuunneltiin.

Haaviston kokemuksen mukaan neuvottelijan ensimmäinen askel on ”kotiläksyjen tekeminen”. On tiedettävä, millaisia ihmisiä on menossa tapaamaan, mitä heistä tiedetään ennalta, mikä heitä kismittää, mistä he unelmoivat, missä on heidän heikko kohtansa. On jututettava ihmisiä, jotka tuntevat konfliktin osapuolia ja heidän historiansa.
Toinen askel on ”ajan pysäyttäminen”. Ei aikapaineita, tehdään kiireetön tila, missä keskustelulle ja vuoropuhelulle konfliktin osapuolten kanssa jää aikaa. Ennen kuin yritetään saada konfliktin osapuolia yhteen, kummankin kanssa istutaan erikseen, rauhassa. Vain sellaisen tunteen vallassa ihminen voi saada mahdollisuuden kertoa mitä oikeasti ajattelee.
Kolmas askel on ”myötäkuunteleminen”. Ihminen saattaa kuvitella, että kuunteleminen on helppoa. Että kuunteleminen on sitä, että emme itse sillä hetkellä puhu. Mutta oikeasti kuunteleminen on taito sinänsä. Ja myötäkuunteleminen on vielä vaikeampaa.
Kun olemme kuulleet toiselta osapuolelta pari lausetta, alamme yhdistellä niitä päässämme aiemmin kokemaamme ja oppimaamme. Sisällämme kasvaa paine ja halu keskeyttää puhuja. Ajattelemme, ettei se noin ollut. Mutta tarina kannattaa kuunnella loppuun. On nimittäin yleisempää, että emme ymmärrä, kuin että ymmärrämme.
Riski väärinymmärrykseen kasvaa, kun puhuja tulee toisesta kansallisuudesta tai kulttuurista, tai hänen kielensä, historiansa tai aikakäsityksensä on erilainen. Hänen huumorinsa on toisenlaista, hänen tapansa alleviivata on erilainen kuin meillä. Sudanissa ihmiset eivät nyökkää osoittaakseen samanmielisyytensä, vaan päästävät suustaan pieniä naksahtelevia ääniä.
Avainsanat meillä ovat usein erilaisia kuin toisaalla. Islamilaisesta näkökulmasta Saddam Husseinin Bath-puolue Irakissa tai Muammar Gaddafin johtajuus Libyassa edustivat sosialismia, eivät islamilaista perintöä tai kulttuuria.
Kun toinen on sanonut sanottavansa, tulee aika tarkentaa kuvaa kysymyksin. Kysymyksiä on vaikea esittää neutraalisti niin, että ne eivät jo kertoisi jotakin omista ajtuksista, arvoista ja kokemuksista. Mutta usein juuri neutraaleihin kysymyksiin saa parhaat – ja paljastavimmat – vastaukset. Jos kysyjän tarkoitusperät näkyvät, vastaajakin ottaa helposti puolustusasenteen.
Haavisto pitää tapanaan kysyä suoraan, mitä pitäisi tapahtua, että toinen osapuoli olisi valmis lopettamaan kofliktin. Lista saattaa olla pitkä. Se voi sisältää paljon aineellisia asioita – aseriisunta, maareformi, joukkojen pois vetäminen – mutta joskus myös joitakin symbolisia asioita, kuten anteeksipyyntö.
Terävät kysymykset ovat siis neljäs askel, viides ovat tarinat, joissa on opetus. Joskus Haavisto kertoo Suomesta, joskus toisista rauhanprosesseista, joskus ajankohtaisista päivänpolitiikan asioista. Hän yrittää antaa sellaista, mistä olisi keskustelukumppanille hyötyä, ja mistä tämä voisi oppia jotain. Tarinan ja sen opetuksen pitäisi olla sellaisia, että neuvottelija voi tarvittaessa toistaa sitä omille taustajoukoilleen. Neuvottelijat kun edustavat suurta joukkoa, jos he ottavat yhden askelen johonkin suuntaan, heidän on osattava kertoa toisille, miksi sen tekivät.
Lopuksi on sitten ratkaisuehdotuksen vuoro. Ehdotus tehdään niistä aineksista, mitä on käsillä. Monet rauhanneuvottelijat tekevät ehdotuksia, joita eivät pysty lunastamaaan. He näkisivät mielellään paikalla voimavaroja ja tahoja, joita eivät kuitenkaan pysty saamaan liikkeelle. Osapuolet ostavat suuret lupaukset toiveikkaina ja suurin odotuksin – ja pettyvät. Siksi neuvottelijalla on oltava jalat maassa.
Kun konfliktit ovat päätyneet uutisotsikoihin, monet ajattelevat, että heidän konfliktinsa on nyt maailman tärkein. Mutta ei se ole. Uusia konflikteja syntyy, ja mediasirkus siirtyy eteenpäin. Ellei synny sopua, sitten syntyy maailman unohtama konflikti, johon on vaikea mobilisoida apua.
Sovitteluehdotus on aina osapuolille pettymys. Ja niin sen kuuluukin olla. Ehdotusta tehdessään sovittelija voi tulla vastaan korkeintaan puoliväliin. Aluksi on paras tehdä 30 % ehdotus, johon viilausvaraa voi olla vielä 20 %. Toinen 50 % neuvotteluvaroineen on varattava vastapuolen käyttöön. Tietenkään sovinto ei ole puhdasta matematiikkaa, mutta kahden kauppa se aina on.
Rauhanneuvottelupöydissä jos missä ymmärtää, että rauha on matka, jonka ensimmäinen askel otetaan rauhansopimusta allekirjoitettaessa. Mutta sillä matkalla on edessään tuhansia askelia. Monet rauhansopimukset kaatuvat, ja konfliktien kierre alkaa uudestaan. Joskus tämä on nähtävissä tai arvattavissa huonosti laadittua sopimusta allekirjoitettaessa. Ja joskus vahvakin rauha voi kaatua.
Entä, jos tulosta ei tule ensimmäisellä, toisella eikä kolmannellakaan kerralla? No, sitten on vain jatkettava.
Rauha on niin iso kala, että sitä kannattaa onkia, vaikka ei heti nappaisikaan.

Haavisto on usein miettinyt tasapuolisuuden vaatimusta. Jos toinen on uhri ja toinen hyökkääjä, eikö neuvottelija automaattisesti asetu puolustamaan uhria ja yhdessä tämän kanssa ala syyttää hyökkääjää?
Haaviston mukaan neuvottelijan on kuitenkin opeteltava tasapuolisuutta. Vaikeassa sovittelutehtävässä hän itse toisinaan muistelee kokemustaan peruskoulun opettajan sijaisuudesta Pähkinärinteen koulussa. Hän oli helisemässä viidesluokkalaisten kanssa. Jo ensimmäisen koulupäivän aikana Haavisto huomasi, kuinka opettajalle alkaa tulla suosikkeja ja inhokkeja.
Kuitenkin, ne pikkupirutkin tuntuivat tarvitsevan opettajaksi kutsuttua nyrkkeilysäkkiä, johon purkaa kiukkuaan, pahaa oloaan tai muuten vain ylimääräistä energiaa. Ja aikansa nyrkkeilysäkkinä toimittuaan tuo opettaja saattoi kokea jotain ihmeellistä – tuo pikkupirulainen alkaakin luottaa opettajaan ja avautuu jostain asiasta, joka jää vain heidän välisekseen.
Tuota samaa tasapuolisuutta vaatii rauhanneuvottelijan työ. Konflikteissa neuvottelija joutuu ottamaan etäisyyttä omiin tunteisiinsa. Hänellä ei voi olla suosikkeja eikä inhokkeja. Vaikeimpien tapausten kanssa joutuu tekemään eniten töitä. Luotettavien lupausten ja sitoumusten onkimiseen epäluotettaviksi tunnetuilta osapuolilta ja ihmisiltä menee eniten aikaa, ja ratkaisut on varmistettava niin että ne toimivat.

Yksi vaikeimmista kaupungeista Haavistolle on ollut Bagdad, missä hän on toiminut kahteen otteeseen, ennen Persianlahden sotaa syksyllä 1990 sekä Irakin sodan jälkeen keväällä ja kesällä 2003, jolloin Saddam Husseinin hallinto oli juuri kaatunut. Otetaan tähän seuraavaksi kokemuksia tuosta jälkimmäisestä ajanjaksosta.
Vuonna 2003 aloitettiin YK´n ympäristöohjelman UNEP´n selvitys Irakin sodan ympäristövaikutuksista. Haaviston ryhmän päähuomio oli ensin sotatoimien ja sitten silmittömän ryöstelyn aiheuttamissa ympäristöriskeissä ja tuhoissa. Esim. vaarallisia kemikaaleja ja radioaktiivisia aineita oli vapautunut luontoon. Samalla tarkasteltiin Saddamin kauden pitkän aikavälin ympäristötuhoja, kaudella kun oli esim. kuivatettu maailmankuuluja Mesopotamian suoalueita – muodollinen syy oli vesivoiman lisärakentaminen, mutta samalla saatiin kätevästi nujerrettua suoarabit, jotka ovat aina olleet itsenäisiä ja itsepäisiä. Myös kemiallisten aseiden käyttö oli jättänyt omat jälkensä.
Sodan tuhot yhdistyivät kaikkialla Irakissa järjettömään ryöstelyyn ja tuhoamiseen, ”lootingiin”. Sitä selitettiin irakilaisten spontaanilla reaktiolla ja turhautumisella Saddamin hallintoon, mutta mitä enemmän näkyi palavia konttoreita ja liekehtiviä teollisuuslaitoksia, sitä enemmän se näytti entisen hallinnon joukkojen poltetun maan taktiikalta amerikkalaisen vihollisen edessä. Miehittäjälle, jollaiseksi liittouma nähtiin, ei haluttu jättää mitään ehjänä.

Irakin Basrassa Haavisto tapasi paikallisen taiteilijan. Tällä oli mukanaan suuri määrä kääröjä. Haavisto osti muutaman työn. Muutamat taiteilijan työt olivat inhorealistisia, niitä Haavisto ei mukaansa halunnut. Niissä roikkui kidutettuja vankeja, teloitettuja ja paloiteltuja ihmisiä. Taiteilija selitti, kuinka niillä oli silloin kova kysyntä – englantilaiset sotilaat ostivat niitä mielellään kotiin viemisiksi. Haavisto ei voinut olla miettimättä, minne engelsmannit kuvat kotonaan ripustivat.
Taiteilija jatkoi kiroamalla Saddam Husseinin, joka oli vienyt kansan alennustilaan sekä kiduttanut ja tappanut omaa kansaansa. Haavisto ei ihmetellyt mielipidettä.
Sitten taiteilija otti hyvin arvokkaan asennon ja rullasi auki suurikokoisen valokuvan. Siinä hän seisoo sisällä suuressa salissa maalaustelineen päällä ja maalaa katon ornamentteja. Taiteilija pyysi arvaamaan, mistä kuva oli.
Haavisto ei osannut arvata. No, Saddamin palatsistahan se. Seuraavassa kuvassa taiteilija kättelee Saddamia. Presidentti oli ollut tyytyväinen ja kiittänyt taiteilijaa henkilökohtaisesti. Tätä kertoessaan taiteilija hymyili suu korvissa saakka.
Haavisto vähän ihmetteli. Juuri äsken taiteilija oli kironnut koko Saddamin.
Taiteilija ryhdistäytyi ja sanoi painokkaasti: ”Totta kai. Mutta hän on sentään meidän presidenttimme. Presidentti on aina hieno mies.”
Haavisto tapasi taiteilijan lisäksi muitakin irakilaisia, joilla oli vastaava kaksoisidentiteetti. Valtaa kritisoitiin, mutta siihen myös samastuttiin. Presidentti on tehnyt rikoksia – mutta hän on sentään heidän presidenttinsä.
Haavisto päätteli, että tämä on irakilaista isänmaallisuutta. Hän oppi käsittelemään aihepiiriä hyvin varovaisesti ja huomasi usein, että amerikkalaiset saavat irakilaiset räjähdyspisteeseen vähättelemällä Irakin historiaa ja saavutuksia. Siellä oltiin sentään Kaksoisvirtojen maassa. Harva voi kilpailla pidemmällä sivilisaation historialla.
Kun amerikkalainen armeijan vesi-insinööri kertoi Irakin vesiministeriössä korkealle virkamiehelle, kuinka padot pitää aukaista ja vesi päästää vain valumaan sekä täyttämään Mesopotamian suoalue uudelleen, Haavisto kuuli hampaiden välistä sihisevällä äänellä lausutun vastauksen: ”Anteeksi, olemme tehneet vesien säännöstelyä täällä 2.000 vuotta. Osaamme jotakin.”

Kun Haavisto lähti Irakista kesällä 2003, hän luuli palaavansa sinne pian, kunhan levottomuudet vähän rauhoittuisivat. Niin olisi luultavasti tapahtunutkin, ellei räjähteitä täynnä oleva kuorma-auto olisi ajanut päin YK´n päämajaa. 22 ihmistä sai surmansa, monet loukkaantuivat vakavasti. Koko toinen kerros romahti, ja siellä työhuonettaan pitänyt YK-operaation johtaja Sérgio Vieira de Mello oli kuolleiden joukossa. Yli 600 YK´n työntekijää evakuoitiin Jordanian Ammaniin.
Se oli surullinen episodi YK´n historiassa ja takaisku YK´n työlle Irakissa. Sen jälkeen Irakia alettiin käsitellä yhä enemmän turvallisuuskohteena, ei enää jälleenrakennuskohteena.
UNEP´n toimisto siirrettiin Ammaniin ja Irakin asioita alettiin hoitaa sieltä käsin. Irakilaiset kävivät Ammanissa koulutettavina, ja joskus videokonferenssien kautta tuotiin parhaita asiantuntijoita Irakin käyttöön. Mutta ei se sama asia ole kuin työskentely paikan päällä.
YK palasi Irakiin hyvin hitaasti. Vaikka Saddam Husseinista päästiin eroon, Irakin turvallisuus ei parantunut toivotulla tavalla. Kansainvälinen yhteisö sai pitkän oppitunnin siitä, kuinka vaikeaa vallanvaihdon järjestäminen ulkopuolelta on.

Haavisto tapasi toukokuussa 1996 Enontekiön Saamelaismuseossa Dalai-laman ja keskusteli Tiibetin tilanteesta. Ja oli yllättynyt tämän maltillisuudesta. Hän oli ajatellut, että maanpaossa elävä oppositiojohtaja antaisi tulla täydeltä laidalta.
Dalai-laman toivoma ratkaisu Tiibetin tilanteeseen oli ”keskitien ratkaisu”, missä Kiina hoitaisi ulko- ja puolustuspolitiikan, mutta Tiibetille annettaisiin itsemääräämisoikeus ja kulttuuriautonomia. Hän sanoutui irti Tiibetin poliittisesta menneisyydestä, ajasta, jolloin Tiibet oli pappisvaltio. Ja peräänkuulutti demokraattisia rakenteita. Kiinahan muistutti aina, että Tiibetin hallinto oli ollut autoritäärinen ja pappisvaltainen, ja Dalai-lama oli tästä samaa mieltä – mutta sanoi kiinalaisten aina esittävän asian toisin. Oikeasti tästä asiasta ei olisi riitaa.
Dalai-lama nosti esiin toiveen, että Suomi rahoittaisi enemmän tiibetiläisten opiskelijoiden korkeakoulutusmahdollisuuksia ja jatko-opintoja. Hän pelkäsi, että etniset tiibetiläiset syrjäytyvät Kiinan opetusjärjestelmässä ja että he eivät saa tasavertaista kohtelua. Ilman omaa älymystöä Tiibet tulee häviämään.
Dalai-lama oli Kiinan talouskasvun lämmin kannattaja. Hän oli varma siitä, että talouskasvu lisää Kiinassa myös kansalaisvapauksia ja demokratiaa. Hän suhtautui erittäin myönteisesti Kiinan ja länsimaiden taloudelliseen yhteistyöhön. Kiinaa ei pitäisi boikotoida, vaan sen kanssa pitäisi olla enemmän yhteistyössä.
Kun Haavisto tapasi Dalai-laman uudelleen Helsingissä elokuussa 2011, he keskustelivat jälleen Kiinan ja Tiibetin tilanteesta. Tuolloin Tiibetin asukkaista oli jo enemmistö ei-tiibetiläisiä, muualta tulleita. Koko Tiibetin luonne oli alkanut muuttua. Vanha kulttuuri ja uskonto kamppailevat olemassaolostaan.
Vastuu Tiibetistä on kokonaan Kiinalla. Pakolaishallitus voi protestoida, mutta todelliset Tiibetiä koskevat päätökset tehdään Pekingissä. Siksi Dalai-laman mielestä Tiibetin asiasta tulee puhua kiinalaisten kanssa myös vähemmistöjen kulttuuristen, sosiaalisten ja ihmisoikeuksien toteutumiseksi.

Vuonna 2011 Suomessa käväisi myös Ghanan kauppaministeri. Hän piipahti myös eduskunnassa ja kysyi, miksei Suomi tee enemmän Ghanassa. Haavisto esitti vastakysymyksen miksi tekisi. Perusteeksi ministeri ilmoitti Ghanan vuoden 2011 ensimmäisen neljänneksen BKT-kasvuluvun olevan 23 %. Edellisen vuoden viimeinen neljännes oli 9,5 %. Luvut olivat kovia, kun Eurooppaan vertasi.
Haavisto kertoi ministerille, että suomalaiset yritykset ovat arkoja investoimaan Afrikkaan. Meillä pelätään korruptiota ja huonoa hallintoa. Ministeri ihmetteli vastausta, Suomi kun oli tehnyt kauppaa Neuvostoliiton kanssa, eikä sekään maa kaikkein helpoimman kumppanin maineessa ollut.
Haaviston mukaan ministeri osui kysymyksellään suoraan ytimeen. Venäjän me tunnemme, siellä olemme oppineet toimimaan. Afrikkaa me emme tunne.
Haavisto sitten kysyi, kuinka toinen näkee Kiinan roolin Afrikassa. Ministeri totesi, että se oli kyllästymiseen asti kuultu kysymys.
Kiina tekee nykyisin, osin kaupalliselta pohjalta, sellaisia hankkeita, mitä länsi ja Neuvostoliitto Afrikassa 1960- ja 1970-luvuilla tekivät. Kiinalaiset rakentavat nyt infrastruktuuria. Kiinnostava kysymys on, onnistuuko nyt kiinalaisten tekemänä se, mikä aikoinaan meiltä epäonnistui.
Kiinan roolia Afrikassa voi katsoa kaksin eri silmin. Lännessä Kiina asetetaan yleensä kolonialismin kehykseen. Ajattelemme, että Kiina on Afrikassa liikkeellä vain halpojen raaka-aineiden vuoksi, samalla kun se dumppaa Afrikan markkinoille omia halpatuotteitaan. Lisäksi afrikkalaisia peltomaita otetaan kiinalaiseen tehoviljelyyn. Tässä kehityksessä Kiinan rooli Afrikassa näyttää pelkästään negatiiviselta.
Mutta on myös toinen tarina, ja sitä tarinaa kertovat kiinalaisten lisäksi afrikkalaiset itse. Se on Kiinan toimiminen mallina Afrikalle. Kiinalaiset muistuttavat, että heidän yläpuolellaan leijui 20-30 vuotta sitten lännen puhaltama toivottomuuden musta pilvi. Taloudellisesta kehityksestä ei ollut toivoa, väestönkasvu söi koko talouskasvun.
Mutta kiinalaiset selvisivät siitä. Ja nyt länsimaat ovat puhaltaneet saman toivottomuuden pilven afrikkalaisten päälle. Ja hekin voivat selvitä siitä. Toisin sanoen, Kiinasta tulee Afrikkaan optimistisia näkymiä, mikä puhuttelee afrikkalaisia.
Suomi on ollut Afrikassa mukana kahdessa suuressa projektissa. Ensimmäinen oli suomalainen lähetystyö, joka alkoi Ambomaalta jo 1860-luvulla. Namibiassa ja sen itsenäisyydessä tämän sivistysprojektin hedelmät näkyvät vieläkin.
Toinen suomalaisten suuri projekti Afrikassa oli apartheidin vastustaminen ja Afrikan maiden itsenäistymisen tukeminen. Kehitysyhteistyömme lähti liikkeelle voidaksemme tukea kolonialismista vapautuneiden maiden itsenäisyyttä.
Haavisto näkee nyt olevan haussa suomalaisten kolmas projekti Afrikassa. Se ei voi olla enää pelkkää kehitysyhteistyötä, vaan sen pitää sisältää kasvavia poliittisia ja taloudellisia yhteyksiä Afrikkaan.
Haavisto näkee Suomella myös olevan paljon annettavaa. Afrikka on ilmastonmuutoksen suuri kärsijä, mistä ovat esimerkkeinä kuivuus ja tulvat. Me voisimme tehdä Afrikasta liittolaisen ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa.
Afrikassa on edelleen konflikteja, joihin kaivataan neuvotteluratkaisuja. Jos Suomi on valmis olemaan rauhanvälittämisen suurvalta, voimme näissä kysymyksissä tehdä entistä enemmän yhteistyötä Afrikan kanssa.
Ympäristö- ja vesiosaamisellemme on Afrikassa pohjattomat markkinat. Tietotekniikan kehityksessä ja koulutuksessa Suomen pitiäisi olla mukana niin, että Afrikka pystyy kouluttamaan omat korkean tason ammatilliset ja akateemiset osaajansa. Afrikkaan on saatava osaamista ja uusia työpaikkoja.
Haaviston mielestä meidän ei pitäisikään kysyä, miksi kiinalaiset ovat jo Afrikassa. Oikea kysymys olisi, miksi me emme vielä ole siellä.

Kun Haavisto oli käymässä Somalian Puntinmaassa, kun hän katseli tuulista Adeninlahtea, hän mietti ihmiskunnan alkuperää. Mehän elämme siitä harvinaista aikaa ihmislajin historiassa, että samaan aikaan maapallolla ei ole elossa useampia ihmis- ja apinaihmislajeja. Tiettävästi noin 30.000 vuotta sitten, neanderthalinihmisen kuoltua sukupuuttoon, syntyi nykyinen tilanne, missä maailmassa on vain yksi ihmislaji, nykyihminen.
Nykytiedon mukaan ihminen kehittyi Saharan eteläpuolisessa Afrikassa ja myöhemmin syrjäytti muut kädelliset suuressa osassa muuta maapalloa. Meidän alkuheimomme uskotaan olleen hyvin pieni, ehkä 10.000 yksilöä.
Neanderthalinihmisellä oli suuremmat aivot kuin meillä, ja se oli myös rakenteeltaan raskaampi ja hampaistoltaan meitä jylhempi. Me taas olimme ketterämpiä, päihitimme edeltäjämme kenties kommunikaatiotaidoissa, silmän ja käden yhteispelissä, älykkyydessä. Ehkä osasimme käyttää paremmin heittokeihästä, tulimme toimeen pienemmällä ravintomäärällä sekä opimme varastoimaan vettä ja ravintoa. Me teimme luolamaalauksia, toisin kuin neanderthalinihmiset.
Toisaalta tiedämme, että neanderthalinihmisilläkin oli kulttuuria. Nämä huolehtivat vanhuksistaan ja hautasivat vainajansa. Siemenistä on voitu päätellä, että haudoille laitettiin kukkia. Sitä ei tiedetä tarkasti, osasivatko nämä puhua, mutta puheen tuottamiseen tarvittavat elimet löytyivät jo.
Viime vuosina on tutkittu ihmisen sielunmaisemaa, sitä, millaisessa maisemassa sielu lepää. Yllättävää on, että miltei kaikkialla maailmassa – siis myös pohjoisella havumetsävyöhykkeellä – monien sielunmaisema on savanni. Se maisema, missä puut antavat suojaa auringolta ja tuottavat hedelmää, mutta metsä tai liian korkea ruoho ei estä meitä näkemästä lähestyvää villieläintä tai muuta vaaraa.
Meidän lajimme uskotaan kehittyneen Afrikan savanneilla ja valoittaneen sitten Euraasian ja Oseanian n. 40.000 vuotta sitten, Amerikan 20.000 vuotta sitten. Haavisto mietti, että meidänkin esi-isämme ovat tuolla aikanaan nousseet veneisiin ja soutaneet Puntinmaalta Adeninlahden yli, kohti Jemenin rannikkoa. Samaa reittiä kuin monet Somalian sotaa pakenevat tänään.

On jakso, jolloin nykyihminen ja neanderthalinihminen kohtasivat. Muistammeko siitä mitään? Ovatko tapaamiset jääneet ihmiskunnan historialliseen muistiin? Vai onko meitä edeltänyt ihmislaji pyyhkiytynyt muististamme jälkiä jättämättä?
Tiedemies, paleontologi Björn Kurtén pohti tätä 1970-luvulla ilmestyneessä romaanissaan Musta tiikeri. Kurtén kutsui kirjaa paloefiktioksi, yhdeksi ajatuskehitelmäksi siitä, mitä neanderthalinihmisen ja nykyihmisen välillä on saattanut tapahtua.
Tapahtumapaikka on Pohjola jääkauden lämpimän välivaiheen aikana 35.000 vuotta sitten. Neanderthalinihmiset ottavat huostaansa mammutinmetsästyksessä loukkaantuneen pojan ja huolehtivat tästä ollen muutenkin hyvin ystävällisiä.
Neanderthalinihmisen häviämisen syitä on pohdittu paljon. Oliko se sama ilmastonmuutos, joka tappoi myös suuria nisäkkäitä Euroopasta? Kun suurriista hävisi, neanderthalinihmisten metsästystaidoilla ei pystytty pitämään lajia elossa.
Todennäköisin vaihtoehto on, että laji kuoli ilmastonmuutoksesta aiheutuneisiin vaikeuksiin ravinnonsaannissa, eli nälkään. Luonnollisesti voi myös kysyä, olisivatko neanderthalinihmiset hävinneet meille sodassa. Mutta mistään suuresta taitelusta ei ole löydetty merkkejä.
Kurtén esittää uuden teorian. Neanderthalinihmisen katoamisen syy ei olisi sota, eikä nälkä – vaan rakkaus. Neanderthalinihmiset olisivat rakastuneet nykyihmiseen. Nämä olisivat pyrkineet pariutumaan uusien tulokkaiden kanssa, mutta kahden lajin yhteiset jälkeläiset olisivat jääneet hedelmättömiksi, kuten joskus tapahtuu. Rakkaus olisi siis koitunut neanderthalinihmisen tuhoksi.
Kurtén ajatteli, että ihmiskunnan muistissa säilyneet peikkotarinat olisivat historiallisessa muistissamme olevia kohtaamisia neanderthalinihmisen kanssa. Tarinoissa vuorenpeikot asuivat korkealla mäellä tai vuorella, metsänpeikot metsässä. Peikot olivat meitä rotevampia ja karvaisempia. Näitä kiinnostivat kovasti ihmiset – ihmislasten kauneus huumasi peikot. Peikot ryöstivät ihmislapsia ja kävivät joskus vaihtamassa niitä omiin peikkolapsiinsa. Toisaalta ihmisetkin rakastuivat kauniisiin peikkotyttöihin.
Uusissa tutkimuksissa nykyihmisestä on löydetty myös neanderthalilaisten geeniperimää, pois lukien ne, joilla on puhtaat afrikkalaiset geenit. Myös Haavisto on testauttanut oman geeniperimänsä ”23andme” -tutkimuksen avulla. Hänen geeneistään löytyi kahdeksan kappaletta neanderthalilaisten alleeleja.
Haavisto miettii, että ehkä, sittenkin, me savannilta tulleet, muistamme jotain neanderthalinihmisestä.

Me kaikki olemme jostain kotoisin. Me kannamme mukanamme oman perheemme ja sukumme tarinaa, ja me katsomme maailmaa omien kokemustemme kautta. Joihinkin paikkoihin meillä liittyy vahva kokemus, joka lävistää meidät.
Pekka Haavistolle yksi sellainen paikka on hotelli Arthur Helsingin Vuorikadulla. Arthur on entisessä NMKY´n rakennuksessa, ja hotellissa on kaunis juhlasali. Yleensä yleisötilaisuuksissa juhlasalin takaseinällä näkyvät vain paksut verhot.
Kun verhot avataan, niiden takaa aukeaa suuri fresko. Fresko kuvaa ylösnousemusta, Jeesus on freskon keskushahmo. Pekka näkee oman isoäitinsä freskossa, tämä näkyy Jeesuksesta toisena oikealla.
Ylösnousemusta kuvaava fresko on taiteilija Oskari Paatelan maalaama. Hän maalasi sen 27-vuotiaana vuonna 1915. Malleina työssä olivat mm. silloin 20-vuotias Pekan äidinäiti Helmi ja tämän pikkuveli Väinö.
Isoäidin veljestä Oskarista tuli täysiverinen taiteilija. Jo 3-4 -vuotiaana hän piirteli sanomalehtien tyhjät reunat täyteen erilaisia ornamentteja. Hän katosi usein näihin piirtelyihinsä johonkin hiljaiseen soppeen tai pöydän alle. Kouluaikana hän alkoi maalata kopioita tunnetuista maalauksista ja myydä niitä. Opettajan huomio kiinnittyi Oskariin, joka lähetettiin iltaopiskeluihin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun Ateneumiin. Sitten seurasi Helsingin yliopiston piirustussali.
Seppämestarin ja hallikauppiaan poika lähti ensimmäiselle opintomatkalleen Pariisiin 22-vuotiaana vuosiksi 1910-11. Kun edellisen kultakauden taiteilijat olivat olleet säätyläisiä, nyt alkoi suomalaiseen taiteeseen nousta myös vaatimattomista oloista tulleita tekijöitä. Säätykierto alkoi Suomessa toimia.
Pekan isoäiti muisti hyvin Oskarin paluun Pariisista. Kun laiva Tukholmasta tuli Helsingin laituriin, sieltä astui ulos taiteilija mustassa viitassa, jossa oli punainen silkkivuori.
Oskarista kehittyi vähitellen kirkkomaalari. Hän sai useita alttaritaulutilauksia: Alavuden kirkko, Virolahden kirkko, Helsingin vapaakirkko. Aiheet löytyivät vanhan mummolan suurikokoisesta kuvaraamatusta.
Ensin Oskarin elämä oli suoranaista voittokulkua. Mutta vuonna 1927 Oskari menetti elämäntoverinsa, joka oli ymmärtänyt ja hoitanut häntä. Tämän poismenon jälkeen alkoivat Oskarin vaikeudet.
Lapsena Pekka ei osannut kysyä, mitä Oskarille sitten tapahtui. Minne hävisi se nuori lupaus, jolla oli koko elämä edessään?
Myöhemmin Pekka käsitti. Kuningas alkoholi oli tullut kuvaan, kuten monilla taiteilijoilla. Sisaren rakkaus ja arvonanto isoveljeä kohtaan ei kuitenkaan koskaan horjunut. Oskarista puhuttiin perheessä aina suurella kunnioituksella.
Isoäiti eli 99-vuotiaaksi. Hän eli pisimpään suuresta taiteellisesta sisarussarjasta. Sisar Laina oli kuollut jo 30 vuotta aiemmin. Lainan arkulla Helmi oli huokaissut raskaasti: ”Nyt minä olen yksin.” Se oli tuntunut silloin kummalliselta, olihan hänellä ollut ympärillään oma tytär ja lapsenlapset.
Myöhemmin Pekka ymmärsi, mitä isoäiti oli tarkoittanut. Poissa oli iloinen Vladimirinkadun sakki. Piirtävät, maalaavat ja musisoivat veljet. Poissa oli Paatelan mutsi, terävä ja viisas kasvattaja. Poissa oli koko Gräsan (Ruoholahti) jengi, joka nauroi ja teki skoijia. Poissa olivat souturetket Lauttasaareen ja Ogelin kesäinen taiteilijayhdyskunta. Poissa oli vuosisadan vaihteen Helsinki, täynnä optimismia, elämäniloa ja odotusta paremmasta.
Jäljellä oli vain ylösnousemuksen odotus. Koko sakki kerran taas yhdessä.

Pekka Haavisto tietää mistä kertoo kirjoittaessaan rauhanneuvotteluista kirjassaan Anna mun kaikki kestää. Käytännön esimerkit ovat valaisevia ja tiivistunnelmaisesti kerrottuja, ja niissä on toisinaan mukana varsin absurdejakin sävyjä. Ja paitsi suuressa maailmassa, Haavisto liikkuu kirjassaan myös täällä kotimaan kamaralla mainiten mm. ystävällismieliset välinsä Perussuomalaisten Teuvo Hakkaraisen kanssa.
Mukana on myös omaa henkilöhistoriaa ja filosofisia pohdintoja. Kaiken kaikkiaan teos on viisas ja leppoisa, vaikeitakaan asioita karttelematon kokonaisuus, joka jättää lukijalle lämpimän olon.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Vaalikuukauden Vaihtoehto II
Lauri Nurmi: Jussi Halla-aho
Tallinna Raamatutrükija (paino), Into 2020
336 sivua

Sitten jatketaan parin uusintatiivistelmän jälkeen tämänkertaisten presidenttiehdokkaiden esittelyä uudemmalla kirjallisuudella. Toimittaja-tietokirjailija Lauri Nurmi on koonnut eräästä ehdokkaasta laajan elämäkerran, joka tässä kohden on luontevin valinta tähän aiheeseen. Eli nyt käsittelyyn Nurmen teos Jussi Halla-aho.

Tampereella syntyneen Jussi Halla-ahon elämäntarina on luontevaa aloittaa Pohjanmaalta, Alajärven Bergrotheista, varsinkin, kun Halla-aho on itse verkkosivuillaan kertonut harrastavansa äitinsä suvun historiaa.

Halla-ahon Ulla-äidin perhe omistaa Alajärvellä aluemetsänhoitaja Karl Walter Rudolf Bergrothin Alajärven Pynttäriin rakennuttaman sukutilan, Jussi Halla-aho on metsänhoitaja Bergrothin – alajärveläisittäin Pärruutin – pojantyttären lapsi, juuriltaan suomenruotsalaista pappissukua.
Pynttärissä Jussi on viettänyt lapsuutensa kesiä yhdessä serkkujensa kanssa. Näihin lukeutuvat Kivijärvellä syntyneet kirjailija-kulttuurivaikuttaja Aina Bergroth ja elokuvaohjaaja Zaida Bergroth. Jussi on kasvanut polvenkorkuisesta alkaen yhteiskunnallisiin keskusteluihin äitinsä, enojensa, tätiensä ja serkkujensa kanssa.

Jussin isä Yjö Halla-aho eli Ylli toimi Tauno ”Tappi” Suojasen oikeana kätenä ja kuljetti sen ajan staroja – kuten Eino Grön, Paula Koivuniemi, Irwin Goodman – lentokoneella ja oli Suojasen Viihdeohjelman monitoimimies. Ulla toimii sairaanhoitajana.

Ullalle ja Yrjölle syntyy tytär Susanna eli Sanna vuonna 1968 ja poika Jussi vuonna 1971. Jussin ollessa kaksivuotias perhe muuttaa Säästäjänkatu yhteen Peltolammille, vastavalettuun lähiöön eteläisellä Tampereella.
Vanhemmille ja heidän kahdelle lapselleen viiden huojneen ja keittiön uusi lähiöasunto kodinkoneineen on 1970-luvulla kelpo ja haluttu asumismuoto. sittemmin alueen houkuttelevuus on rapistunut. Halla-aho kertoilee Tamperelaisen haastattelussa keväällä 2018 huomanneensa jokin aika aiemmin lapsuudenkotinsa olleen myynnissä: ”Hinta oli selvästi alle 100.000 euroa. Mielestäni se oli törkeän halpa hinta.”

Lapsena Halla-aholle luetaan ääneen paljon kirjoja. Viisivuotiaana hän oppii lukemaan ja odottaa koulun ensimmäisen luokan alkamista innolla. Samaan aikaan hän viihtyy omissa ajatuksissaan eikä aina ole kovin puhelias, minkä useat läheiset laittavat merkille.

Koulu lähtee sujumaan hyvin, mutta sitten opettaja vaihtuu. Ja kun kouluterveydenhoitaja sen jälkeen pitää terveystarkastuksen, luokalla näkyy huolestuttavan paljon masentuneita lapsia. Käy ilmi, että uusi opettaja kiusaa ja nälvii oppilaita, joiden pärstäkerroin ei syystä tai toisesta miellytä. Yksi näistä on Jussi.
Jussi on pienestä pitäen ollut taitava ja innokas piirtäjä. Mutta kerran kotiin tullessaan hän ilmoittaa, ettei piirrä enää koksaan. Opettaja oli nauranut piirustukselle ja ihmetellyt, mikähän Jussia vaivaa, kun ei opi koskaan piirtämään.
Seuraavaksi Jussi ilmoittaa kotona, ettei ikinä opi lukemaan. Opettaja oli nauranut, kun Jussi oli lukenut ääneen, ja ihmetellyt, mikähän pojassa oikein on vikana, kun ei opi lukemaankaan.

Ja kyllä Jussia kiusaavat myös oppilaat. Kerran äiti ihmettelee, miksei Jussi ole jo kotona ja lähtee tätä vastaan. Ja löytää tämän polun varresta itkemästä. Toiset pojat olivat ottaneet kiinni sammakon ja repineet elävältä luontokappaleelta raajat irti Jussin silmien edessä, koskapa tiesivät tämän hyvin eläinrakkaaksi.

Aikuisiällä Halla-aho kertoo kiusaamsen jättäneen jälkiä: ”Koulukaverit haukkuivat, tönivät ja löivät. Tunsin olevani sadistisen kiusaamisen kohteena. Opin vetäytymään sellaisen kuplan sisään, missä mikään ei hetkauta millään tavalla.”
Halla-aho sanoo lapsuuskokemusten vaikuttaneen maailmankuvaansa: ”Kun joutuu tietoisesti tappamaan tiettyjä kytkentöjä itsestään, se vaikeuttaa toisen ihmisen asemaan asettumista: ei pysty ottamaan kaikenlaista turhaa ruikutusta kovin vakavasti. Tämä on johtanut kyyniseen suhtautumiseen pienistä asioista uhriutujia, marttyyrejä ja kauhistujia kohtaan. Heitä nykymaailmassa on riittämiin.”

Muuten Halla-ahon lapsuus on jopa onnellista aikaa. Perhe ja suku takaavat pojalle paljon turvaa ja rakkautta. Asuinympäristöään Halla-aho kuvaa turvalliseksi. Muistelee, kuinka Peltolammin talot muodostivat ”puolisuljetun taakpihan, jossa vallitsi jatkuva kommunikaatio parvekkeella olevien äitien ja pihalla leikkivien lasten välillä”.

Halla-ahon suvussa ei paljoakaan perusteta YYA-liturgiasta. Jussi pääsee näkemään vieläpä omin silmin, kuinka pysähtynyttä Itä-Karjalassa ja Leningradissa ns. pysähtyneisyyden aika on. Noihn aikoihin Jussi lukee ’orwellin klassikot 1984 ja Eläinten vallankumous. Ja on edelleen valmis suosittelemaan niitä kaikille.

Yrjö ei pidä tapanaan sylkeä lasiin ja perheessä alkavat hälytyskellot soida viimeistään siinä vaiheessa, kun Ylli ei enää ei enää istu lentokoneen ohjaimissa, vaan on matkaustajana ympäripäissään ja lentää laulaja Matti Heinivahon kanssa lounaalle Kööpenhaminaan.
Silti hyviäkin muistoja syntyy paljon. Ja alkoholiongelmasta huolimatta Yllistä pidetään. Luottamusta Yrjö Halla-aho herättää myös Peltolammin naapurustossa. Jussi aistii ja kokee, miten hänen isänsä on aikaansaava ja pidetty ihminen, kaikille ystävällinen.

Jussin yläasteen päästötdistuksen keskiarvo on 7,2. Akateemisen suvun vesalta suhteellisen vaisu suoritus. City-lehdessä Halla-aho muisteleekin lukuinnon lopahtaneen yläasteen toisella puoliskolla.
Vähän yli seiskan keskiarvolla ei pääse lukioon, mutta yliopistossa opiskeleva Ulla toivoo poikansa yrittävän vielä. Hän näkee Jussissa, pienessä tiedemiehessään, lahjakkuutta tutkijan uralle.
Jussikin käsittää, ettei ole amisihminen. Hän on itsekin sitä mieltä, että lukioon oli päästävä. Kymppiluokalla hän saakin hommasta uudelleen kiinni. Halla-ahon tie jatko-opintoihin onkin esimerkki koulutuspolulla olevien ryhdistäytymispaikkojen tärkeydestä.
Kympin päästötodstuksen kekiarvo on jo 7,8. Sillä Jussi pääsee rimaa hipoen Hatanpään lukioon.

Lukion luokkakuvassa kohti kameraa katsoo farkkupaitainen ja huomattavan pitkähiuksinen nuorukainen. Ohutsankaisten silmälasien linssit ovat isot ja tulevat lähes poskien päälle. Samanlaisia kehyksiä käyttävät 1980-luvulla tuhannet suomalaiset pääministeri Harri Holkerista alkaen.
Eräs luokkatovereista, Sanna Yliluoma, muistelee Jussia: ”Vähän erikoisena ja vetäytyvänä persoonana Jussi jäi mieleen. muistan hänet tosi hyvin, ehkä sen takia, että hän oli olemukseltaan sellainen, että olisi voinut kuvitella hänen olevan räväkämpi, mutta kuitenkaan hän ei sitä ollut. Halla-aho esiintyi mielestäni fiksusti. Hän oli hillitty ja kauhean hyvä mielestäni koulussa.”
Yliluoma huomauttaa, että kyse oli Halla-ahosta syntyneestä vaikutelmasta. Ei hän Jussin todistuksen numeroita tiennyt.

Nuoressa Halla-ahossa asuu ilmeinen ristiriita. Lukiotoverit pitävät häntä yleisluonteeltaan vetäytyvänä, mutta samanaikaisesti sanavalmiina. Kun Jussi suunsa avatessaan vieläpä puhuu kirjakieltä, tuumivat opettajat ja opiskelijat hänen hiljaa ollessaankin kaiketi miettivän syntyjä syviä.

Halla-ahon historian, yhteiskuntaopin ja taloustiedon opettaja Virpi Kolinen laittaa merkille, että vaikka Halla-aho vaikuttaa kyhjöttävän eleettömästi paikallaan, tämä kuuntelee ja seuraa opetusta: ”Jussi istui takana viimeisessä rivissä nurkassa suoraryhtisenä, eikä puhua pukahtanut. Minä kiusoittelin häntä kyselemällä. Minun tunnillani pitää osallistuakin, ei siellä saa istua tyynenä vaan.”
Kaikkia ei voi mitenkään kiusoitella, ”kun ne loukkaantuvat”. Mutta Jussi ei ainakaan näyttänyt koskaan loukkaantuvan. Toisaalta ”ei hän paljon muutakaan näyttänyt”.
Oppilaansa ajatuksille Kolinen antaa arvoa: ”Silloin harvoin, kun hän esitti omia mielipiteitänsä, niitä syntyi ihan noin vain. Keskustelu oli helppoa.”

Halla-aho aktivoituu ottamaan kantaa Aamulehden yleisönosastolla ja menestyy pirkanmaalaisille nuorille suunnatussa kirjoituskilpailussa. Tampereen opettajakunnassa hänen nimensä pannaan hiljaisesti merkille.

Kolisen historiantunneilla Halla-aho pärjäsi hyvin, mutta saman opettajan taloustiedon tunneilla meno oli haluttomampaa. Kiinnostus vain valikoituja aihealueita kohtaan asuu Halla-ahossa jo nuorena.

Opiskelu päivälukiossa ei ole Halla-ahon juttu. Ehkä hän tuntee olonsa suuressa ryhmässä vaikeaksi ja haluaa ympäristön, jossa sosiaalinen ryhmäpaine ei tunnu iholla eikä pään sisällä. Hän haluaa iltalukioon.

Lukioiässä Halla-aho alkaa vapautua yläastevuosien taakastaan ja löytää oman tiensä Ensirakkautensa hän elää todeksi 17-vuotiaana. Perussuomalainen-lehdessä hän kertoo ensirakkautensa kestäneen kaksi vuotta.

Halla-aho liittyy myös hevibändiin. Hän soittaa kitaraa ja laulaa. Yhtyeen jäsen Janne Honkanen muistelee: ”Hän oli nero kehittelemään biisejä. Laulu oli aluksi aika rallienglantia, mutta sekin kehittyi aikanaan.”
Heviluolassa ei jauheta politiikkaa. Ja jos treenikämpässä jostain vakavammasta väitelläänkin, se päätyy aina siihen, että basistilta menevät hermot, kun Halla-aho vetää pidemmän korren.

Raskaan rokin rinnalla Halla-ahon mieltä kiehtovat jotkin kevyemmät yhtyeet, kuten Noitalinna huraa!, Disneyland After Dark ja Sielun veljet sekä kauhu- ja tieteiselokuvat. Kotitalon hyllyyn alkaa kertyä VHS-kasetteja kokoelmaksi asti, esim. Sam Raimin ohjaama The Evil Dead (1981, suom. Kauhun riivaamat) on kova juttu.

Kun Halla-aho paneutuu johonkin – olkoon se sitten kommunismin torjumisen historia, hevimusiikki, kauhuelokuvat tai vapaan maahanmuuton vastustaminen – hän vaikuttaa tekevän sen ”liki uskonnollisella hartaudella”, mikä mahdollistaa menestyksen. Sen sijaan renessanssista tutun homo universialiksen, Leonardo Da Vincin kaltaisen yleisneron, piirteitä Nurmi näkee hänessä vähemmän.

Maaliskuussa 1991 ylioppilastutkinnon äidinkielen ensimmäisen koepäivän tehtävissä on kuin tilauksesta mahdollisuus kirjoittaa tyylipuhdas otsikkoaine. Halla-aho ei epäröi, vaan kirjoittaa vastauskonseptille annetun otsikon ”Kauhu kiehtoo”.
Kielellisesti Halla-ahon aine on lähes virheetön. Sensorit poimivat aineen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran ja Äidinkielen opettajain liiton kustantaman Ylioppilasaineita 1991-teokseen. Halla-ahon aineen julkaisu on perheessä ylpeyden aihe.

Ylioppilaskirjoituksissa Halla-ahon saldo on kaksi laudaturia ja kaksi cum laudea. L tulee äidinkielestä ja englannista, c reaalista ja ruotsista.

”En ole ikinä ollut tyyppi, joka vetelee kymppejä kaikista aineista”, Halla-aho kiteyttää. Tämä lisännee hänen katu-uskottavuuttaan niiden keskuudessa, jotka pitävät kympinpoikia ja -tyttöjä lähtökohtaisesti epäilyttävinä.

Lukion jälkeen Halla-aho pyrkii Helsingin yliopistoon opiskelemaan englantilaista filologiaa, mutta jää varasijalle. Minkä jälkeen hän ilmoittautuu kesäyliopistoon ukrainan kielen alkeiskurssille.
Kun mistään ei tahdo löytyä materiaalia, josta voisi omatoimisesti opiskella ukrainaa, kotiin tilataan ukrainankielinen Vartiotorni. Kesäyliopiston opettajasta tulee Jussin kaveri ja kannustaja, joka vierailee Halla-ahoilla ja auttaa oppimateriaalin etsimisessä.

Kun oli tiedossa, ettei yliopistossa voi lukea ukrainaa, Halla-aho alkaa itsekseen lukea venäjän kieltä. Siitä tulee eräänlainen pääsylippu ukrainan kieleen.
Aikuislukiossa Halla-aho tenttii venäjän kielen kurssit. Halla-aho ei siis missään vaiheessa koulussa lukenut venäjää, vaan luki sitä vasta itsekseen lukion jälkeen.
Läheinen kertoo, kuinka sitä vain vierestä ihmetteli, kuinka Halla-aho hoiti homman. Ja ihmetteli, millainen itsekuri tällä täytyi olla. Itsenäinen opiskelu näytti sopivan Halla-aholle.
Jo tuolloin tuli siis selväksi, että keskittymskyky yhteen asiaan on Halla-ahon vahvuus.

Hotelli- ja ravintolaoppilaitokseen hakeutuminen saattaa äkkiseltään vaikuttaa sivupolulta Halla-ahon elämässä. Itse hän kommentoi verkkosivullaan: ”Se oli varsin mukiinmenevää, koska tykkään tehdä asioita käsilläni, mutta olin turhautunut, koska en tiennyt, mitä tekisin elämälläni. En ollut tarpeeksi aggressiivinen tai kunnianhimoinen päästäkseni eteenpäin, enkä pystynyt tienaamaan tarpeeksi voidakseni ryhtyä herra keskivertokansalaiseksi, jollainen halusin olla.”

Halla-aho oppii baarimestarin niksejä oppilasbaari Ellun kanassa ja opetusravintola Eetvartissa. Jälkimmäinen on 1990-luvun alkuvuosina hotellivieraita palveleva tyylikäs ruokaravintola.
Vaikka valikoima on laaja ja korkeatasoinenkin, Halla-ahon omat makumieltymykset eivät ole valtavan laaja-alaiset. Nelikymppisenä hän muistelee perusnuorten haastattelussa, kuinka ainoa juoma, jota hän välillä kaipaa, on tequila.

Vuonna 1995 Halla-aho muuttaa Helsinkiin opiskelemaan venäjän kieltä. Hänen suhteestaan kielitieteisiin sukeutuu inohimoinen. Oman kertomansa mukaan hän voisi puhua historiallisesta kielitieteestä aamunkoittoon saakka.

Yliopiston paras opiskelukaveri muistelee: ”Jussi oli ylipistossa hullu tiedemies: älykäs ja tieteelle omistautunut, tiesi uskomattoman paljon asioita ja uppoutui intohimoisesti opiskeluun. Jussin saattoi löytää kirjastosta lähes mihin kellonaikaan tahansa lukemasta ja kirjoittamasta. Jussi osasi myös bilettää, joskaan homma ei lähtenyt lapasesta.”
Halla-aho kantaa repussaan muistikirjaa. Hän tekee siihen merkintöjä lyijykynällä. Vuosia myöhemmin eduskunnassa kahvia hörppii iltapäivisin kaveri, joka raapustaa muistikirjaansa lyijykynällä kokonaisia virkkeitä.
Tapa periytyy opiskeluajoilta ja siihen on syynsä: Halla-aho ei koe olevansa spontaani esiintyjä, joka toritapahtumissa intoutuisi pitämään kuulijoilleen ex tempore -puheita: ”Aina, kun esiinnyn, opettelen sanottavani ulkoa. Tämä johtuu siitä, että aivoni raksuttavat varsin hitaasti, ja joudun ajattelemaan jokaisen lausumani sanan erikseen.”

Halla-aho jättää alkoholin lähes kokkonaan vuoden 2009 paikkeilla. Hän ei koe kostuvansa sen enempää humalasta kuin krapulastakaan.
Ratkaisuun vaikuttanee sekin, että ihmisen, joka käyttää selvin päin huomattavasti aikaa ajatustensa sanoiksi pukemiseen, on em. olotiloissa vaikea ilmaista itseään omasta mielestään järkevällä tavalla.

Pro gradunsa Halla-aho kirjoittaa indoeurooppalaisten nominivartaloiden ja niiden inflektionaalisen morfologian kehityksestä kantaslaavissa. Kansantajuisesti ilmaistuna Halla-aho on ollut kiinnostunut siitä, miten sanojen taivutus on kyseisessä kielessä muuttunut.
Kielitieteessä Halla-ahoa viehättää se, millaista muotoa ja sanastoa kielessä muinoin on käytetty: ”Perimmäinen akateeminen tavoitteeni on luoda muinaiskirkkoslaaville standardi, jota todella voidaan puhua, ainakin rajoitetusti. Minulla on ollut vastaavia suunnitelmia muinaisenglannin suhteen, mutta osaan sitä aivan liian huonosti. Lisäksi on hämmästyttävän vaikeata löytää ihmisiä, joiden kanssa voisi puhua muinaisenglantia.”

Halla-aho valmistuu toukokuussa 2000 filosofian maisteriksi pääaineenaan venäjän kieli ja kirjallisuus sekä sivuaineinaan slaavilainen filologia ja indoeuropeistiikka.
Opinnoissa on vierähtänyt viisi vuotta ja Tampere jäänyt taakse ilmeisen pysyvästi: ”1995 sanoin näkemiin sille elämälle, muutin Helsinkiin ja aloitin yliopisto-opinnot. En kaivannut kovin montaa asiaa Tampereelta. Seuraavien viiden vuoden aikana minusta tuli se henkilö, joka olen nyt, tutustuin niihin ihmisiin, jotka tunnen nyt, ja rakastuin useimpiin niistä asioista, joita rakastan nyt.”

Tieteellisen julkaisutoimintansa Halla-aho aloittaa jo syventävien maisteriopintojen aikana. Vuonna 1998 slavistiikan ja baltologian laitos julkaisee Halla-ahon kirjoittaman 81-sivuisen opetusmonisteen ”Muinaiskirkkoslaavin lyhyt kielioppi”.

Toukokuussa 2001 Halla-aho alkaa kirjoittaa blogia. Hän aloittaa kirjoittamalla ”johdatuksen vaatimattomaan persoonaansa”. Otsikko on lyhyesti, ytimekkäästi ja kursailemattomasti ”Minä”.

Vuotta aiemmin, toukokuussa 2000, Halla-aho on astellut ensimmäisen kerran kansallismielisen Suomen Sisu -yhdistyksen keskustelu- ja kirjallisuuspiiriin. ”Hämärän näköiset tyypit”, kuten Halla-aho osallistujia luonnehtii, ottavat tulokkaan ilmeisen hyvin vastaan Pieni Roobertinkatu kahdeksassa sijaitsevassa Burning Books -kirjakaupassa.

Neljä nuorta miestä – kirjakauppias Mikko Mikonmaa, Teemu Lahtinen, Jura Jukola ja Mika Purjesalo – ovat kohdanneet toisensa Mikonmaan vuonna 1996 perustamassa kirjakaupassa. Kirjallisuuspiiri syntyy Thule-nimellä.
Suomen Sisun keskiviikkopiirissä osallistujia kiehtovat antikommunismi, kansallissosialismi, kansallissosialistien valtakausi Saksassa ja toisen maailmansodan tapahtumat Saksan näkökulmasta.

Perustajanelikkoon kuulunut Lahtinen luonnehtii Maassa maan tavalla -kirjassa 2000-luvun alun Suomen Sisua metapoliittiseksi järjestöksi, jonka sisällä taitettiin peistä siitä, tulisiko pysyä kokonaan politiikan ulkopuolella vai mennä mukaan vaikuttamaan. Yhteisymmärrys poliittisen vaikuttamisen välttämättömyydestä oli syntynyt nopeasti.
Ensin hahmoteltiin uutta puoluetta, mutta päätyivät siihen, että rintaman oli oltava leveä ja vaikutusta tapahduttava läpi puoluekentän. Tätä varten tarvittiin painostuspuolue, jonka uhka muuttaisi muidenkin puolueiden agendaa.

Omaa kieltään Halla-ahon yhteiskunnallisen ajattelun sisällöstä puhuu ajankohta. Hän liittyy Sisun toimintaan taitekohdassa, jossa Suomalaisuuden Liitto näyttää rotuopeista palstallaan kirjoittaville sisulaisille ovea. Järjestöjen tiet olivat erkaantuneet keättalvella 2000.

Halla-ahon ennakkoasenteet Sisun palstan kirjoittajia kohtaan eivät lähdeaineiston ja Nurmen tekemien haastattelujen valossa liity niinkään sisltöön kuin siihen, että Halla-aholla on akateemisen minäkuvansa vahvistumisen jälkeen ilmeisiä vaikeuksia suhtautua ihmisiin, jotka eivät pysty esittämään kantojaan edes tyydyttävällä suomen kielellä artikuloiden ja asia-argumenteissa pysyen – tunnepitoista meuhkaamista Halla-aho vierastaa selvästi: ”Useimpien ihmisten tavoin uskoin, että maahanmuutosta ovat poliittisena kysymyksenä kiinnostuneet vain Pekka Siitointa muistuttavat tyypit.”
Täysin kajahtaneen maineessa olleen Siitoimen lisäksi myöskään esim. Turun kaupunginvaltuutettuna toiminut Olavi Mäenpää (Kansallinen Rintama/ Suomen Kansan Sinivalkoiset) ei Halla-ahoa vakuuta. N—-rinkuohitsemispuheineen tämä on juuri sellainen ”kriitikko”, jonka poliittinen eliitti haluaa näkyville, brutaali mörökölli, joka väsää Ei somaleille -kylttejä kaupungin urheilupaikoille ja jonka ehdotuksiin valtuustossa oikeasti kuuluu muurin rakentaminen Varissuon ympärille, kyseisessä lähiössä kun asuu erityisen paljon maahanmuuttajia.

Talvella 2006 Halla-ahon väitöstutkimus muinaiskirkkoslaavin substantiivien ja adjektiivien taivutuspäätteistä on valmistumassa. Mutta hänen ja laitoksen johtajan, professori Jouko Lidstedtin, välit viilenevät.
Lindstedt kokee olevansa vastuussa yliopistolaisten turvallisuudesta. Häntä huolestuttavat Halla-ahon yhteyden Suomen Sisuun, joka oli vastikään julkaissut tanskalaiset Muhammed-pilakuvat.

Lindstedt ei ole väitöskirjan ohjaaja, mutta aineen professori ja sen vuoksi lähes automaattisesti kustos. Hän esittää Halla-aholle toiveen, ettei saisi kutsua karonkkaan, minkä Halla-aho koki loukkaavana. Iltajuhlassa väittelijä ja kustos osoittavat perinteisesti toisilleen puheet ja istuvat vierekkäin, ja tämän Lindstedt halusi välttää.

Sitä Lindstedt ei kuitenkaan myönnä, että olisi savustanut Halla-ahon yliopistosta. Hänenkin mielestään väitöskirja on aivan kelpo ja Halla-aholla kykyjen riittävän tutkijaksi. Kuitenkin vain vähemmistö tohtoreiksi väitelleistä voi saada työpaikan yliopistosta, mitä monet ulkopuoliset kommentoijat eivät ymmärrä. Kukaan ei pyytänyt Halla-ahoa mukaan mihinkään tutkimushankkeeseen, joka olisi saanut rahoitusta – ja suurin osahan ei saa.

Vuosia myöhemmin Halla-aho kuvailee inhottavaksi sitä, että hänen vuosia tuntemansa ihmiset lakkaavat tervehtimästä. ”Mut demonisoitiin mielipiteideni takia.”

Yliopistossa ollessaan Halla-aho tutustuu Yleisradion latinankielisen viikkokatsauksen, Nuntii latinin, toimittajaan, latinisti Hilla Salovaaraan, joka omien sanojensa mukaan ihastuu Halla-ahosta paljastuvaan ”kiehtovaan ristiriitaan”.
Vuonna 2012 Hilla kuvailee Me Naiset -lehden haastattelussa Halla-ahosta saamaansa ensivaikutelmaa: ”Hän näytti tyypilliseltä humanistilta pitkän tukkansa kanssa, oli käynyt siviilipalveluksen ja huolehti eläinten oikeuksista. Mutta sitten hänellä oli myös hyvin voimakkaita poliittisia näkemyksiä. Jussi ei ollut liehittelijä, vaan pikemminkin sellainen ota tai jätä -tyyppi.”
Slavistiikan ja baltologian laitoksen kahvihuoneessa kaksi tutkijaluonnetta löytää yhteistä jutunjuurta. Klassinen työpaikkaromanssi, klassinen vaaran tuntu sytykkeenä.

Hilla Salovaara ei aavista sanovansa tahdon huomisen puoluejohtajalle: ”Ei olisi tullut minulle silloin mieleen. Se perinteinen mielikuva poliitikosta on ehkä vähän erityyppinen kuin mitä Jussi on.”

Häitä tanssitaan lauantaina 29. kesäkuuta vuonna 2002. Häiden ohjelma on paikallaolleiden mukaan teemoitettu kielitieteilijöiden mieltymyksiä esille tuovaksi. Ohjelma huipentuu Hillalle esitettävään lappilaiseen joikuun, jonka kajauttaa saamelainen Jouni Kitti. Illalla lämmitetään sauna ja avataan baari.

Nuoripari asettuu asumaan Eiraan, Salovaaran suvun taloon. Avierossa kummallakaan ei tiettävästi olisi oikeutta puolisolle tämän perheen kautta kertyneeseen vanhaan varallisuuteen. Halla-ahot eivät siis ole naineet rahasta vaan rakkaudesta. Ja toisin kuin Halla-ahosta toisinaan kuiskitaan, se ei ole rikkaan ja ryysyläisen naimakauppa – ei suomenruotsalaisen kulttuurisuvun kunnanlääkärin tyttärenpoika ja ylihoitajan poika Suomessa sosioekonomiselta asemaltaan nyt kuitenkaan minkään sortin huutolainen ole.

Halla-ahon elämä mullistuu tammikuun seitsemäntenä päivänä vuonna 2003, kun esikoistytär syntyy Kätilöopiston Haikaranpesässä. Halla-aho kirjoittaa kotisivullaan: ”Hän on terve ja kaikin puolin ihastuttava. kotiuduimme Kätilöopistolta 9.1.2003 ja opettelemme uusia systeemejä. Vauva on enimmäkseen kiltti ja itkee vain aiheesta eikä aina silloinkaan.”

Mullistukset eivät pääty isyyteen. Ristiäsiin tuore isä leikkaa alaselkään ulottuvat kutrinsa pois.

Saman vuoden kevään aikana Halla-aho kirjoittaa ensimmäiset aikanaan Scripta-sivustolle sijoitettavat blogitekstinsä. Ensi alkuun sen tekstit ovat kotisivulla ja ikään kuin osa Halla-ahon verkkopäiväkirjaa. Kesällä 2005 Halla-aho erottaa maahanmuuttoaiheisen blogin muusta sisällöstä ja avaa sille vieraskirjan.

Vuonna 2003 Halla-aho äänestää ensimmäisen kerran Perussuomalaisten ehdokasta. Äänensä hän antaa tuolloin julkkisehdokas Tony Halmeelle, mutta sytyke politiikkaan lähdölle show-painija ei ole.
Aamulehden haastattelussa joulukuussa 2008 Halla-aho muistelee äänestäneensä henkilöitä, jotka näyttävät ja kuulostavat fiksuilta. 1990-luvulla ja 2000-luvun taitteessa hän oli äänestänyt Georg C. Ehrnroothia, Heidi Hautalaa ja Osmo Soininvaaraa.

Kun blogin kävijämäärä kasvaa syksyllä 2005 Muhammed-kohun seurauksena, Halla-aho alkaa saada usealta suunnalta palautetta, jossa häntä kehotetaan pyrkimään eduskuntaan. Politiikka onkin kiinnostanut nettikolumnistia jo aiemmin, ja eduskuntaan tarvittaisiin joku herättämään kriittistä keskustelua monikulttuurisuudesta ja maahanmuutosta. Halla-aho päättää asettua ehdolle vaaleissa, ja parhaaksi vaihtoehdoksi hän katsoo lähtemisen sitoutumattomana Perussuomalaisten ehdokkaana.

Poliittista kotia etsivä kielitieteilijä kuulee värväystilaisuudesta ja päätyy Konalaan, missä Helsingin Perussuomalaiset haastattelee ehdokkuudesta kiinnostuneita. Persuihin Halla-aho ei liity, hänet hyväksytään ehdokaslistalle sitoutumattomana. Suomen Sisu ja sen aktiivit alkavat huhkia ehdokkaansa eteen, eikä toimintaa puuhasteluksi voi sanoa.
Hum. kand. Simo Grönroos kirjoittaa Suomen Sisun kymmenvuotishistoriikissä, kuinka Halla-ahon kampanjan ympärlle muodostui varsinainen kansanliike, joka jakoi mainoksia ja auttoi kampanjassa eri tavoin. Myös Sisun järjestämä rahankeräys oli menestys.
Yksi innokkaimmista Halla-ahon vaalityöntekijöistä on diplomi-insinööri Matias Turkkila. Turkkilaa viehättävät Halla-ahon rohkeus ja blogin vieraskirjan rujo huumori. Hän haluaa tavata kirjoittajan.
Kaksikon ensikohtaaminen tapahtuu puolisen vuotta ennen vaaleja. Alkaa hahmottua se, että tabuja vastaan ei voi nousta kiistämisillä eikä paatoksella. Huumori toimii paljon paremmin. Turkkila ilmoittaa haluavansa olla mukana vaalityössä.

Maaliskuussa 2007 Perussuomalaisten kannatus jää alle kolmen prosentin. Halla-aho kerää 2.215 ääntä ja on puolueensa suosituin ehdokas vaalipiirissä.

Vaalien jälkeen Halla-aho kirjoittaa vaalianalyysissään: ”Tappiota ei pidä yrittää selittää voitoksi. Vaalit hävittiin siinä mielessä, että tavoite, pääsy eduskuntaan, ei toteutunut. Odotukset kohosivat viimeisinä viikkoina pilviin varsinkin niiden keskuudessa, jotka olivat henkilökohtaisesti osallistuneet valityöhön.”
Tästä huolimatta vaalit olivat menestys. Rannalle jääminen johtui Halla-ahon oman arvion mukaan siitä, että vielä riittävän moni sellainen, joka olisi voinut äänestää häntä, ei ollut riittävän hyvin hänestä perillä.

Vaalien jälkeen Halla-aho käsitteellistää uusia oivalluksiaan: jakaa poliitikkojen vaaleissa saaman suosion rationaaliseen kannatukseen ja massojen kannatukseen. Järkiperäinen kannatus on eiralaisen ajatuksissa sellaista, jossa nuori äänestäjä vertailee ehdokkaiden arvoja ja rakentaa lopuksi päätöksensä rationaaliselle asiaperustalle.

Halla-ahon kirjoitustyyliä pidetään provosoivana, jopa ilkeänä. Provosoimisen ilmeisen tarkoituksen nähdään olevan kahtalainen. Yhtäältä Halla-ahon sanotaan yrittävän kääntää huomion sivuun itse asiasta eli väistää asia-agumentein käytävän väittelyn aiheesta, joka on maahanmuuttoa vastustaville kiusallinen. Toisaalta Halla-ahon katsotaan kokeilevan, menettäisikö sarkasmin kohde malttinsa. Kolmantena motiivina Halla-ahoon kriittisesti suhtautuvat pitävät ns. maalittamista.
Omassa lukuohjeessaan Halla-aho määrittelee kirjoitustapansa olevan kärkevä, sarkastinen ja ajoittain aggressiivinen. Ja toteaa tämän jättävän paljon vastuuta lukijalle.

Kiinnostavana Nurmi pitää Halla-ahon valikoituja vihreitä poliitikkoja kohtaan osoittamaa älyllistä kunnioitusta. Halla-aho luokittelee rannalle jääneitä ja läpi uineita ehdokkaita sen mukaan, kuinka älykäinä näitä pitää: ”Moni tyhjäpää puoluekantaan katsomatta sai lähdön eduskunnasta, nimekkäimpinä Kauko Juhantalo, Arja Alho ja Leena Luhtanen. [—] Vaikka vihreiden paikkaluku kasvoi ja vaikka elämänsä väärälle puolueelle uhrannut Osmo Soininvaara jättäytyi vapaaehtoisesti sivuun, eduskuntaryhmän keskimääräinen älykkyystaso ei ainakaan laskenut Heli Järvisen, Pekka Haaviston, Ville Niinistön, Outi Alanko-Kahiluodon ja Johanna Karimäen valinnan myötä.”
Asiayhteys, jossa Halla-aho nimeää kuusi tunnettua vihreää älykkäiksi, on näiden kohdalla myönteinen. Sen vahvistaa sekin, että Halla-aho erikseen harmittelee ”anargohuligaaniksi” nimeämänsä Paavo Arhinmäen nousua kansanedustajaksi, mitä hän pitää ”ainoana selkeänä heikennyksenä vallitsevaan asiaintilaan.”

Lokakuussa 2008 Halla-aho on eduskuntavaalien sisuunnuttamana mukana kunnallisvaaleissa. Noiden vaalien vaalivalvojaisissa ravintola Zetorissa Halla-ahon ympärillä näkyy jo varhain julkisuudesta tuttuja kasvoja. Orastava menestys vetää puoleensa äänestäjille tuttuja mutta salamavaloissa kolhuja saaneita ihmisiä.
Hilla juhlii Jussinsa rinnalla. Hän tarttuu puolisonsa käteen, kohottaa sen voitonmerkkinä kohti kattoa, venyttää kaulaansa taaksepäin, painaa huulensa yhteen ja sulkee silmänsä. Hän näyttää onnelliselta ja siltä, että on valmis miehensä julkiseen uraan.
Turkkilan vangitsemassa voitonhetkessä Jussi katsoo rauhallisesti suoraan kohti linssiä. Ulkoisesta tyyneydestä ja spontaanista riehakkuudesta syntyy kontrasti.

Zetorissa illan suurin tähti on kuitenkin peruspomo Timo Soini, joka saa Espoossa 8.206 ääntä eli 7,2 % kaupungissa annetuista hyväksytyistä äänistä. Mutta ei Halla-ahonkaan äänimäärää pieneksi voi sanoa: 2.977 ääntä ja 1,1 % Helsingin äänistä.
Kannattaa lisäksi huomata, etteivät maahanmuuttajia suosivat lähiöt ole erityisiä Halla-ahon tukipylväitä. Suhteellisten ääniosuuksien perusteella Halla-aho on lähes yhtä suosittu myös kantakaupungin hienostoalueilla. Itäkeskuksessa Halla-aho saa kyllä peräti 1,7 % ja Kontula C´n äänestysalueellakin 1,4 % annetuista äänistä, mutta esim. kotikulmillaan Eirassa hän tavoittaa yhden prosentin rajapyykin eli on sielläkin kuitenkin yhtä suosittu kuin koko Helsingissä keskimäärin.

Vuonna 2009 Halla-aho kutsutaan vieraaksi Yleisradion Pressiklubi-ohjelmaan. Muina vieraina ovat Saska Saarikoski ja 1980-luvun ”revolverijournalisti” Leif Salmén.
Ohjelman alussa juontaja Ruben Stiller toivottaa Halla-ahon tervetulleeksi ja antaa tälle avauspuheenvuoron. Sitten hän kysyy, millaisena ”hyvät kommentaattorit” Halla-ahon näkevät.
Salmén antaa välittömästi tulla täydeltä laidalta. Hän näkee Halla-ahon säälittävänä ja surullisena hahmona, joka monomaanisesti keskittyy maahanmuuttajien ja näiden kulttuurin halveksimiseen, eikä sellaiselle voi ennustaa kuin surullista loppua.

Poliittisen uransa alkuvaiheessa Halla-aho hyötyy siitä, että ärhäkät kiistakumppanit kiistävät faktoja. Pressiklubin väittely on malliesimerkki kohtaamisesta, jossa Halla-ahon vastapuoli jää alakynteen siksi, että alkaa kiistää tai vähätellä asioita, jotka Halla-aho pystyy ilman suurempia vaikeuksia argumentoimaan faktoiksi.
Halla-aholle haasteellisempia ovat keskustelut, joissa häneen kriittisesti suhtautuvat tunnustavat maahanmuuttoon liityvät ongelmat todellisiksi, mutta siitä huolimatta eivät suvaitse sitä, että halla-aholaiset eivät osoita arvostusta vähemmistöjä kohtaan.

Salmén vie väittelyn harvinaisen aggressiiviselle tasolle ja käyttää Halla-ahosta nimityksiä ”hullu” ja ”fasisti”. Halla-aho ei hätkähdä, vaan korrektisti esiintyen käyttää Salménista nimikettä ”stalinisti”.

Kun kamerat sammuvat, ”stalinisti kieltäytyy kättelemästä fasistia”. Suomalaisessa televisiohistoriassa on harvoin jos koskaan nähty vastaavaa poliittista keskustelua.

Stilleriä askarruttaa yhä, miten katsojat suhtautuivat näkemäänsä: ”Luulen, että lopputulos on ollut se, että omalla ammattitaidottomuudellani nostin Halla-ahon kannatusta tietyissä piireissä. Minulle jäi lähinnä hämmentynyt olo.”
Stiller muistaa, että hänen ajatuksiaan alkoi vaivata kysymys, kuinka paljon journalistien pitää miettiä perussuomalaisten kanssa sitä, saavatko nämä haastatteluissa plussaa vai eivät: ”Eikö periaatteen pitäisi olla, että heitä kohdellaan samalla tavalla kuin kaikkia muitakin?”

Lähetyksen jälkeen Stillerille ropisee vihapostia Halla-ahon kannattajilta. Aggressiivinen palaute vaikuttaa: ”Itsesensuuri hiipii siten, että jollakin tavalla haluan psykologisesti sovintoa vastapuolen kanssa. Liikkeen liepeillä on erittäin radikaaleja tyyppejä. Kyllä siihen liittyi ajatus, mitä he tekisivät, jos heitä oikein kovaa kritisoi. Pelko ei liittynyt Halla-ahon persoonaan sinänsä. Se liittyi mielikuvaan porukasta, joka on siellä taustalla.”
Seuraavissa Pressiklubin lähetyksissä Stiller huomaa yrittävänsä olla ylenmääräisen neutraali perussuomalaisista puhuessaan.

Pressiklubin myötä Halla-ahosta tulee suuren ylesön tuntema. Hänet mainitaan seuraavan illan Ylen pääuutislähetyksessä.
Soini ja Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen ovat solmineet vaaliliiton europarlamenttivaaleihin. Halla-aho mainitaan mahdollisena ehdokkaana yhteislistalla. Hänestä käytetään nimitystä ”rotutohtori”.
Halla-aho pitää nimikettä loukkaavana ja tekee poliisille tutkintapyynnön. Julkisuus lisääntyy.

Kun sitten apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalske päättää, että Halla-ahoa vastaan nostetaan käräjäoikeudessa syytteet uskonrauhan rikkomisesta ja kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, Soini pitää asiaa kiusallisena, eikä puoluehallitus hyväksy Halla-ahoa Perussuomalaisten eurovaaliehdokkaaksi.
Kiukustuneet Halla-ahon kannattajat uhkaavat perustaa Halla-ahon taakse oman valitsijayhdistyksen, jos tätä ei hyväksytä puolueen listalle. Soini raivostuu painostusyrityksestä eikä peittele kiukkuaan julkisuudessa. Ja kertoo lähtevänsä itse ehdolle.

Halla-aho arvelee, että ratkaiseva syy listalta jättämiselle oli pelko siitä, että hän saisi enemmän ääniä kuin KD´n kärkiehdokas Sari Essayah. Vaikuttaa siis siltä, että haluttiin varmistaa, että läpi menee ehdokas kummaltakin puolueelta.
Halla-aho myöntää, että se, että jokin selittää tapahtunutta, ei automaattisesti tarkoita sen olevan syy tapahtuneeseen: ”Mutta järkeä siinä oli, ja arvelimme sen olleen syy. Jokin muutti Timon mielen ehdokkuuteni suhteen hyvin nopeasti.”

Vuoden 2003 eduskuntavaaleissa Soini keräsi television vaaliväittelyissä näkyvyyttä ja hyötyi Halmeen tuomasta julkisuudesta. Hän nousi eduskuntaan, mutta 4.397 ääntä ei olisi riittänyt ilman Kristillisdemokraattien kanssa solmittua vaaliliittoa.
Kunniavelkansa Soini makssa kevään 2009 eurovaaleissa. Halla-aho kokee sen tapahtuvan hänen ehdokkuutensa kustannuksella: ”Eurovaalien tulosta Timo kommentoi sanomalla, että velat oli maksettu.”

Halla-ahon kannattajat joka tapauksessa haluavat tämän ehdokkaaksi. Valitsijayhdistys kerää ehdokkuuden tueksi 3.700 nimeä mikä olisi riittänyt kevyesti – raja on 2.000 ääntä – mutta Halla-aho kieltäytyy kunniasta: ”En voi ottaa vastuuta maahanmuuttokriittisen liikkeen hajottamisesta, joka olisi väistämätön seuraus ehdolle asettumisesta.”
Tiedotteen muotoilusta voi päätellä, että Halla-aho mieltää Soinin johtaman puolueen osaksi maahanmuuttokriittistä liikettä.

Vaille ehdokkuutta jäänyttä Halla-ahoa kiinnostaa, ketkä vaaleissa menestyvät. Hän pitää tapanaan listata eri vaaleissa maahnmuuttokriittisiä ehdokkaita, joiden äänestämistä suosittelee. Vuoden 2009 eurovaaleissa hän nimeää suosikikseen Sampo Terhon, joka pääseekin varasijalta Brysseliin Soinin palatessa eduskuntaan.

Ennen juhannusta Halla-aho palaa syihin, miksi kieltäytyi valitsijayhdistyksen tarjoamasta ehdokkuudesta: ”Olin kuulemma petturi ja pelkuri ja pilannut kaiken. Korostin tuolloin, että päätöksiä tehtäessä on arvioitava erilaisten vaihtoehtojen seurauksia, ei sitä, tuntuvatko ne tekohetkellä mukavilta.”
Vihaviestit voivat siis osua myös Halla-ahoon.

Halla-aho huomauttaa ilkkujilleen, että hänen kannatuksensa tuskin olisi tuonut omalta listalta lippua EU-pöytiin. Soini olisi valittu joka tapauksessa ja lisäksi Terho olisi jäänyt ilman Halla-ahon työntöapua: ”Maahanmuuttokriittisille olisi jäänyt luu käteen, ja syyttelisimme nyt toisiamme siitä, että kaik on mänt’. Ihmettelisimme myös, miten järjestäydymme seuraavissa eduskuntavaaleissa. Päätöksestäni olla lähtemättä ehdolle seurasi se, että saimme oman miehen Brysselin koneeseen ainakin puoleksi kaudeksi.”

Nurmi on laskenut Halla-ahon vuosien 2007 ja 2008 kirjoitusten merkkimäärän vastaavan kummankin vuoden osalta 400-sivuista kirjaa, joten, vaikka Halla-aho onkin motivoitunut bloggaaja, kyllä kymmenien blogitekstien vuosittainen kirjoittaminen työstä käy. Hän pitääkin tapanaan laittaa pillit pussiin juhannuksesta ja bloginsa kesälaitumille kahdeksi kuukaudeksi.
Osa lukijoista on kesätauosta näreissään. Mistä taas Halla-aho itse ärtyy ja ilmaisee tuntojaan elokuussa 2008, Georgian sodan aikaan: ”Kun olen lomalla, toivoisin kovasti, etteivät ihmiset kyselisi, enkö jo voisi ryhtyä kirjoittamaan. Kun en kirjoita, tämä johtuu siitä, että a) en ehdi, b) en jaksa, c) en halua. Kirjoittamattomuus ei johdu siitä, että olisin unohtanut omistavani blogin. Varsinkin toivon, ettei minulle soiteltaisi keskellä yötä. Joku tolkku pitäisi säilyttää.”
Lomillaan Halla-aho selailee lehtiä ja virvelöi haukia siinä missä kuka tahansa.

Halla-aho luo ympärilleen ydinkannattajien uskollisen ja tiiviin ryhmän. Henkilökohtaiset tapaamiset lujittavat suhteita. Eri puoilla Suomea paikalliset turkkilat kasvattavat yhteisöä. Nettikeskusteluihin osallsitumalla Halla-aho luo ensin sadoille ja sitten tuhansille ihmisille tunteen siitä, että hön on tavoitettavissa ja läsnä sielä, missä äänestäjätkin.
Sosiaalisissa kohtaamisissa Halla-ahoa pidetään varautuneena ja pälyilevänä, luontevaa katsekontaktia väistävänä. Ilmeisesti yksipuolinen stereotypia korostuu niissä hetkissä, joissa jutustelun toinen osapuoli suhtautuu Halla-aoon kriittisesti. Myönteisestä kannustuksesta ja halpahallien kassajonojen ”hyvä Jussi” -peukutuksista hän ammentaa voimaa.

Vuonna 2010 Halla-aho ja Soini aloittavat Sokoksen kahvilassa Soinin aloitteesta uuden liennytyskierroksen, kun Perussuomalaiset rakentaa seuraavan kesän eduskuntavaalien ehdokaspalapeliään. Halla-aho ei edelleenkään ole Perussuomalaisten jäsen ja harkitsee Muutos 2011 -puolueen ehdokkaaksi ryhtymistä. Hänellä on varaa kilpailuttaa kysyjiä. Hän saakin vaikutelman, että Perussuomalaisissa ollaan huolissaan Muutos 2011 -puolueesta ja nähdään Halla-aholla olevan kannatuspotentiaalia.
Halla-aho tekee kannaltaan oikean valinnan valitessaan Perussuomalaiset Muutos 2011´n sijaan. Ja hän on kaikkea muuta kuin valmis ”hyödylliseksi idiootiksi” soinilaisen vennamolaisuuden aisankannattajaksi.
Halla-aho liittyy Perussuomalaisten jäseneksi lokakuussa 2010.

Valppaimmat pääkirjoitustoimittajat näkevät, mitä Perussuomalaisissa tapahtuu, kun Halla-ahon ympärille kasvanut yhteisö alkaa siirtyä kerhoilloista ja nettimaailmasta puolueen sateenvarjon alle. Esim. Kainuun Sanomat varoittelee, että Soinille saattaa käydä kuin esikuvalleen Veikko Vennamolle, tältä kun äkisti paisuneen eduskuntaryhmän enemmistö karkasi omille teilleen kesken vaalikauden.
Soini kuvittelee hallitsevansa Halla-ahon mukanaan tuomat voimat. Hän hyväksyy Halla-ahon puolueen jäseneksi ja pääkaupungin ääniharavaksi.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa osa aiemmin Keskustaa kannattaneista pienten paikkakuntien äänestäjistä antoi äänesnä Perussuomalaisille. Heidän kotikulmillaan kukkivat perinteet protestihenkisen puolueen äänestämisestä. Soini entisenä SMP´läisenä toi sopiviss apaikoissa esille olevansa poltiiikassa Veikko Vennamon henkinen perillinen.

Huima 19,1 % jytky ei vielä oli halla-aholaisten voitto, mutta ilman heidän tuomiaan ääniä Perussuomalaiset olisi jäänyt oleellisesti pienenmmäksi puolueeksi, Nurmen arvion mukaan n. 14 – 16 prosentin kannatukseen.

Vaalirahailmoituksen mukaan Halla-ahon kampanjan budjetti on ollut 61.388 euroa. Summasta 200 euroa on tullut yrityksiltä, loput yksityisiltä.
Suhdeluku kuvastaa sitä, että Halla-aho edustaa uutta, erilaisista tekijöistä koostuvaa poliittista liikettä, joka vasta hakee muotoaan.
Rahoja on käytetty 23.000 euroa lehtimainontaan ja 14.000 euroa televisiomainoksiin. Radiomainontaa Halla-ahon tukiryhmä ei tee.

Kolmetoista perussuomalaista kunnallispoliitikkoa on julkaissut vaalien korvalla Nuivan manifestin, oman maahanuuttokriittisen vaaliohjelmansa, jonka esipuheessa painotetaan: ”Manifestin allekirjoittajat ovat sitä mieltä, että kielteisiin ilmiöihin, kuten turvapaikkaturismiin ja suomalaisten sinisilmäisyyden röyhkeään hyväksikäyttöön, tuleekin suhtautua nuivasti.”
Manifesti tulkitaan yleisesti Halla-ahon ja Teemu Lahtisen, sisulaisten, projektiksi – heidän yrityksekseen saada Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä mieleistään.

Onko Halla-ahon ehdokkaan otsaan painama virallinen nuiva-leima pääsylippu Arkadianmäelle? No, ei se ainakaan vapaalippu ole. Kuusi kolmestatoista nousee kansanedustajiksi, mutta esim. Lahtinen jää lehdelle soittelemaan, vaikka asuu väkirikkaassa Espoossa ja on ehdolla vaalipiirissä, jossa äänikynnys on maan amtalin.

Vaaleissa myös Soini on luottanut suosittelumetodiin. Kampanjassaan puolue käyttää ruohonjuuritasolla mainoksia ja esitteitä, joissa Soinin kertoo, että hän äänestäisi näitä ehdokkaita, jos asuisi vaalipiirissä. Toisin kuin Halla-aho, Soini suosittelee mainoksissa omilla kasvoillaan vaalipiirin kaikkia perussuomalaisia ehdokkaita. Näin tehdään, koska monet äänestäjät eivät tunne Perussuomalaisten listoilla olevia ehdokkaita, mutta ovat silti kiinnostuneita puolueen äänestämisestä.

Perussuomalaiset saavat johdettavakseen merkittäviä eduskunnan valiokuntia: Soini nousee ulkoasiainvaliokunnan, Jussi Niinistö puolustusvaliokunnan ja Halla-aho hallintovaliokunnan puheenjohtajaksi. Halla-aho tarttuu nuijaan valiokunnassa, jossa mm. hiotaan valmiiksi poliisia, aselupa-asioita, rajavartiolaitosta, kirkollisasioita ja ulkomaalaisasioita eli maahanmuuttoa koskevat hallituksen lakiesitykset.

Halla-aho pelkää vuoden 2008 kunnallisvaalien jälkipyykin toistuvan. Hän kirjoittaa kannattajilleen tylyltä kuulotavan neuvon ”Älkää odottako liikaa!” ja jatkaa: ”Kansalaisvaikuttamisessa, kuten verkkokirjoittelussa, vallitsevat omat, usein hieman karnevalistiset lainalaisuutensa. Siinä pyritään ’viihdyttämään’ yleisöä ja herättämään huomiota. Poliittisessa päätöksenteossa, etekin korkeimmalla tasolla eli hallituskessa ja eduskunnassa, tämä ei välttämättä ole tehokakin tapa. Vaikuttaminen edellyttää suhteiden ylläpitoa etenkin virkakutnaan ja muihin poliitikkoihin, ja päätöksenteko tapahtuu suurelta osin kulisseissa, kahvipöydissä ja kuluaareissa. Poliittinen päätöksenteko ei ole viihteellsitä eikä läpinäkyvää, ja tässä suhteessa lusikka on otettava kauniiseen käteen. Politiikassa asioita edistetään hivuttamalla, ei räjäyttämällä.”
Halla-aho pyytää, etä äänestäjät eivät pommittaisi uusia edustajia hyvillä ideoilla siitä, mitä asioita näiden kuuluisi ajaa eduskunnassa. Palettia ei voi laajentaa loputtomasti.
Mediasta hän piirtää kollektiivista viholliskuvaa: ”Me olemme teidän puolellanne. Media ei ole.”

Kansanedustajatoverit tutustuvat humoristisempaan Jussi Halla-ahoon. Jussi Niinistö luonnehtii: ”Hänellä on oma kuivahko, voisiko sanoa brittiläinen ja sarkastinen huumorintajunsa, joka aika hyvin kävi yhteen minun ja Juho Eerolan huumorin kanssa. Se on sellaista tilannehuumoria. Ei hän virsinkertoja ole, kuten vaikkapa Soini, mutta osaa nähdä tilanteessa oman erityisen kulmansa.” Keskustelut Halla-aho kanssa voivat olla erityisen antoisia, jos niihin pystyy ammentamaan akateemista tilannetajua: ”Yllätyksellisestä huumorista hän tykkäsi.”
Halla-ahon luottamuksen voittaminen vie aikaa, myös sen Niinistö huomaa: ”Hän on aikuun hyvin varautunut ihmisten kanssa. Sivusta seuranneena olen sen huomannut. Kun Halla-ahon luottamuksen voittaa, hän on ihan avoin ja ystävällinen.”

Jyrki Kataisen (kok) kuuden puolueen hallitus astuu virkaansa vasta juhannuksena. Soini on arvioinut toukokuussa, että kaikki kansanedustajat eivät ole kypsiä hallitukseen, mikä on tuonut omat mutkansa hallitusneuvotteluihin.

Oppositioelo ei ehdi kesälomien jälkeen kunnolla edes alkaa, kun Halla-ahon paatti keikkuu seuraavassa myrskyssä. Syyskuussa 2011 hänet erotetaan Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä kahdeksi viikoksi Faebook-kirjoituksensa vuoksi. Hän kun laukoo Kreikan tilanteesta mm. seuraavaa: ”Juuri nyt Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, jonka ei tarvitsisi välittää suosiostaan ja joka voisi panna lakkoilijat ja mellakoijat kuriin panssarivaunuilla.”

Kesällä 2012 Halla-aho joutuu eroamaan hallintotvaliokunnan puheenjohtajan tehtävästä korkeimman oikeuden langettaman sakkorangaistuksen seurauksena. Hän kokee muiden puolueiden savustaneen hänet ulos.
Jälkikäteen arvioituna ero hallintovaliokunnan puheenjhotajuudesta saattaa olla onni Halla-aholle. Ainakin hän saa rauhassa virittäytyä kevään 2014 eurovaaleihin eikä joudu joka kuukausi uuden repivän julkisen keskustelun polttopisteeseen.

Puolueessa Halla-ahon linjasta tulee nopeasti valtavirtaa. Soini palkkaa Halla-ahon vaalipäällikön Matias Turkkilan Persusuomalainen-lehden päätoimittajaksi toukokuussa 2012. Turkkila saa käyttöönsä mijoonan euron vuosibudjetin ja Halla-aho uskollisimman tukijansa muokkaamaan puolueen sisäistä ja ulkoista mielenmaisemaa.

Soini levittää Halla-aholle punaisen maton jäädessään sivuun toukokuun 2014 eurovaaleista. Yksittäisessä vaalipiirissä Halla-ahon suosiolla on rajansa, mutta Hommaforumin kaltaiset verkkosivusto tovat jäsenistöiltään valtakunnallisia. Kun koko Suomi on vaalipiirinä ja Halla-aho Perussuomalaisten tunnetuin ehdokas, hän kiittää, kumartaa ja pokkaa 80.772 suomalaisäänestäjän suosion – ja lunastaa puolueessa poliittisen koskemattomuuden. Halla-aholla on tämän jälkeen varaa tehdä poliittinen majesteettirikos eli kritisoida voimakkaasti oman puolueensa puheenjohtajaa.

Halla-aho alkaa vaatia Perussuomalaisilta maahanmuuttokysymysten nostamista puolueen kärkiteemaksi. Hänen mielestään puolue välttelee Soinin johdolla maahanmuuttokriittisyyttä, minkä hän arvioi näkyvän gallupeissa suosion tasaisena laskuna. Sen sijaan Halla-ahon mukaan ”homoavioliitot ovat vähämerkityksinen asia. eivätkä ne vaikuta oikeastaan mihinkään”.
Homoliittoasian käsittelystä ärsyyntynyt Soinin laittaa poliittisen arvovaltansa peliin ja puolustaa 27. marraskuuta 2014 eduskunnan täysistunnossa kiihkeästi sitä, miksi hän vaatii kansanedustajltaan tiukkaa ryhmäkuria. Hänellä on kelpo argumentti: liittykää Perussuomalaisiin ja yrittäkää vaikuttaa, jos ryhmäkurimme teitä ärsyttää. Sinänsä tuohon argumenttiin liittyy jäkiviisaasti ajateltuna ironiaa: juuri liittymällä Perussuomalaisiin Halla-ahon kannattajat ottavat haltuunsa – soinilaisittain ilmaistuna valtaavat – puolueen.

Kevään 2015 eduskuntavaalit Halla-aho jättää väliin. Soinin lähipiiriin kuuluvan henkilön mukaan ratkaisu ei ollut yllätys puoluejohdolle: ”Ei Jussi halunnut eduskuntaryhmään Timon alaisuuteen. Timo ripitti Jussia ryhmässä vuonna 2012, kun tämä sai tuomion korkeimmalta oikeudelta ja joutui eroamaan hallintovaliokunann puheenjohtajan tehtävästä. Uskoakseni Halla-aho ei antanut kohteluaan anteeksi, eikä halunnut saman nöyryytyksen toistuvan.”

Maaliskuussa suurta julkisuutta saa joukkoraiskaus, jossa viittä 15-18-vuotiasta maahanmuuttajaa epäillään satunnaisen junamatkustajan raiskaamisesta tämän noustua lähijunasta Helsingin Tapanilassa. Halla-aho pui tapahtunutta blogissaan.
Samankaltaiset tapahtumat, julkiset keskustelut vakavista seksuaalirikoksista, pohjustavat Perussuomalaisille vaaleja edeltävien kuukausien mielipidetiedusteluja paremman menestyksen sekä kevään 2015 että kevään 2019 eduskuntavaaleissa.
Turkkila on suunnittelemassa puolueelle tv-mainosta, joka ammentaa viestiään samasta tapahtuma- ja mielikuvapankista. Mainos huokuu Sisun, Scriptan ja Hommaforumin henkeä: ”Itsenäinen kansakunta… vai Euroopan unionin pohjoisin osavaltio. Päätös on sinun käsissäsi.” Ja taustalla vilahtavat hunnutettu nainen ja betoniseinä, johon on spraymaalilla kirjoitettu ”Al-Shabaab”, somalialaisen terroristijärjestön nimi.
Näin Halla-aho ja hänen tukijansa synnyttävät vuonna 2015 Soinin myötävaikutuksella virallisen vaaliohjelman hengestä poikkeavan varjokampanjan, joka pumppaa Perussuomalaisille ääniä Suomessa vomistuvasta maahanmuuttovastaisuudesta.

Hallitusneuvotteluissa Soini tuskin mainitseekaan maahanmuuttoa. Hän antaa vastuun maahnamuuttokirjausten nevuottelemisesta halla-aholaisena pidetylle Juho Eerolalle, entiselle vastaanottokeskuksen työntekijälle.

Keskustan, kokoomuksen ja Perussuomalaisten puheenjohtajien johtotrio Juha Sipilä – Alexander Stubb – Timo Soini syntyy virallisesti 27. toukokuuta. Salkkujaossa jonossa toisena seisova Soini tarttuu ulkoministeriyteen ja antaa painavan valtiovarainministeriyden Stubbille.

Halla-ahon vilpitön hallitusilo haihtuu nopeasti. Sen tilalle astuu heti kesäkuussa uudelleen avoin Soini-kritiikki. Lehtien palstoilla yleistyvät pikku-uutiset Välimeren saarille kumivneillä saapuvista turvapaikanhakijoista. Sipilän hallitus vastaa EU-komissiolle kannattavansa jäsenmaiden välistä taakanjakoa turvapaikanhakijoiden määrän nopeasti noustessa.

Halla-ahon kannattajiin kuuluva Olli Immonen, Suomen Sisun puheenjohtaja, on järjestämässä Porvoossa musitotilaisuutta kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ampujana muistettavan Eugen Schaumanille. Kun Immonen siinä yhteydessä poseeraa hautausmaalla samassa ryhmäkuvassa Pohjoismaisen Vastarintaliikkeen uusmatsien kanssa, syntyy mediakohu.
Halla-aho asettuu puolustamaan Immosta.

Turun Logomoon Perussuomalaisten puoluekokoukseen virtaa yli tuhat Perussuomalaista. Puoluekokouksen tapahtumat käynnistävät puolueessa Timo Soinin lähtölaskennan. Paradoksi on melkoinen. sillä tuolloin Soinin valta politiikassa on suurimmillaan. Hänet valitaan yksimielisesti kahden vuoden jatkokaudelle.

Mediaohjelmassa lukee lakonisesti ”Europarlamentin tervehdys Jussi Halla-aho”. Mutta puhe on kaikkea muuta kuin lakoninen.
Tuhatpäinen yleisö herää kuin raipaniskusta, kun Halla-aho ottaa kritiikkinsä kohteeksi siirtolaiset ja maahanmuuttopolitiikan. Kymmenet puheen paikan päällä kuulleet perussuomalaiset kertovat pian ajatelleensa, että Halla-aho olisi halutessaan saattanut onnistua syrjäyttämään Soinin.

Puheen jälkeen puoluekokousedustajat antavat raivokkaat aplodit. Osa yleisöstä nousee seisomaan. Puolen minuutin kohdalla Halla-aho kiittää ja pyytää hiljentymään. Yleisön enemmistö on Halla-ahon vallassa.

Puheen poliittista painoarvoa punnittaessa Halla-ahon teko on huomattavasti merkityksellisempi kuin yksittäiset sanat: hän puolustaa voimakkaasti kansanedustaja Immosta ja asettuu tämän tukijaksi. Samalla Halla-aho vetää maton Soinin jalkojen alta ja saattaa puolueensa puheeenjohtajan aiemman toiminnan naurunalaiseksi.
Immosen mielestä Halla-ahon puheen synnyttämät spontaanit reaktiot paljastivat kenttäväen kyllästymisen Soinin toimintatapoihin.

Halla-aho itse kertoo jälkeenpäin, ettei hän voinut olla varma, miten Immosen puolustamiseen tullaan reagoimaan: ”Tuli helpotuksena, kun huomasin, että näille sanoille oli kysyntää siinä porukassa. Minula ei ollut eikä ole edelleenkään selkeää käsitystä siitä, minkälaisina erilaiset asiat näyttäytyvät kentällemme. Ymmärrän sen, että olemme heterogeenistä porukkaa.”

Juho Eerola on hätkähtänyt Halla-ahon keräämiä huumaavia aplodeja ja ihmettelee, miksi puoluekokousedustajat eivät hurraa Soinille yhtä haltioissaan. Hän tekee johtopäätöksen, että Halla-aho on puolueen kenttäväen keskuudessa suositumpi kuin Soini.
Johtopäätös muuttuu Eerolan ajatuksissa nopeasti tavoitteeksi: Halla-aho on saatava Soinin tilalle puoluejohtajaksi.

Ennen Turun puoluekokousta Halla-aho ei ole mielinyt puheenjohtajaksi. Alkukesästä 2016 mieli alkaa hitaasti muuttua, kun hän tapaa häntä ehdokkaaksi pyytäneitä kansanedustajia eduskunnassa: ”Siellä tuotiin selvästi ilmi, että minun haluttiin asettuvan ehdolle. Se pakotti ajatuksen liikkeelle. Minulle käy usein niin, että kysymys pakottaa ajattelemaan asiaa ja saattaa olla katalyytti, joka panee asioita eteenpäin.”

Nurmen mukaan Eerolan, Immosen ja ennen kaikkea Halla-ahon haastatteleminen sekä Hommaforumilla jo syyskuussa 2016 alkaneen viestienvaihdon lukeminen kumoavat käsityksen siitä, että Halla-ahon valinta olisi pohjustettu Facebookissa ja vasta vuoden 2017 puolella. Jo kauan ennen sitä Halla-ahon takana oli omissa vaalipiireissään suosittuja kansanedustajia, jotka tiesivät salaisesta hankkeesta ja pystyivät käyttämään omia verkostojaan Halla-ahon suosion kasvattamiseksi rivijsenistön keskuudessa.
Samaan aikaan Hommaforum-verkkosivustolla, jonka olivat perustaneet vuonna 2008 Halla-ahon Scripta-blogin vieraskirjan aktiiviset keskustelijat, tehtiin järjestelmällistä vaalityötä Halla-ahon hyväksi ja Soinin syrjäyttämiseksi.
Keskusteluketjun viestit osoittavat, että Halla-ahon valinnassa oli myös kyse hallitsevan sukupolven vaihtumisesta puoluekokouskeen osallistuneen jäsenistön keskuudessa. Nuoret aikuiset ja keski-ikäiset jättivät SMP-veteraanit entistä pienemmäksi vähemmistöksi.

Puoluevaikuttajille tammikuun alussa vuonna 2017 toteutettavassa kyselyssä Halla-aholla on heidän keskuudessaan 45 % kannatus ja Soinilla 55 %. Tulos vie pohjaa narratiivilta, jonka mukaan puolue olisi vallattu ulkoa käsin.

Kokoomuksen puheenjohtaja Peteri Orpo ja hänen lähimmät avustajansa arvioivat tammikuussa, että Kokoomus ei voisi istua samassa halltiuskessa Halla-ahon johtaman puolueen kanssa. Halla-ahon hallituskohtalo on sinetöity alusta lähtien, koska pääminsteri Siplällä ei olisi mahdollisuutta muodostaa hänen talouspolitiikkaansa sitoutuvaa uutta hallitusta ilman Kokoomusta.

Tami-helmikuussa Soimia ahdistaa ajatus, että puheenjohtaja Halla-aho antaisi hänelle keäsällä lähtöpassit ulkominiterin tehtävästä. Soinille olisi hänen poliittisen uransa pahin nöyryytys, jos kaikista henkilöistä juuri Halla-aholla olisi valta määritellä Soinin asema.
Maaliskuun alussa Soini ilmoittaa julkisuuteen omassa Plokissaan: ”Ulkoministerin tehtävä on minulle suuri kunnia. Olen hoitanut vativaa tehtävää hyvin. Mielelläni jatkaisin siinä vaalikauden loppuun. Tämä riippuu useammasta asiasta, aivan ensiksi siitä, että puolue jatkaa hallituksessa.” Soinin ajattelussa hänen ulkoministeriytensä ei siis ole ensisijaisesti kiinni uuden puheenjohtajan tahdosta.

Seuraavana päivänä Sampo Terho kertoo asettuvansa ehdolle Perussuomalaisten puheenjohtajaksi. Hän leimautuu tiedotustilaisuudessaan Soinin ja ns. puolue-eliitin suosikiksi, koska kankaalle heijastetaan eduskunnan puhemiehen Maria Lohelan ja puolustusministeri Jussi Niinistön Twitteissä julkaisemat tukiviestit.

Kun Halla-aho virallisesti ilmoittautuu ehdokkaksi, hän kehuu entistä meppikollegaansa Terhoa ihmisenä ja pitää tätä arvoilaan oikeanlaisena poliitikkona, mutta tämän esiintyminen saa kritiikkiä: ”En pidä kaikista ihmisistä, mutta Sampo Terhosta pidänvilpittömästi. Kun puhutaan uskottavuudesta, tärkeää on, miltä asiat näyttävät. Nyt näyttää vahvasti siltä, että Sampo Terho on perintöprinssi, Soinin ja puolue-eliitin ehdokas.”
Terhon kohtuuhyvä esiintyminen ja hallituspuolueen puheenjohtajalta vaadittava yleispolitiikan tärkeyden painottaminen musertuvat eliittileimasimen painon alle.

Puoluejohdossa valmistaudutaan Halla-ahon voittoon viimeistään toukokuun alusta lähtien ja laaditaan sen varalle kaksi vaihtoehtoista toimintasuunnitelmaa. A-mallissa soinilais-terholaiset erottaisivat halla-aholaiset kansanedustajat eduskuntaryhmästä ja puoluehallituksen voimalla koko puolueesta. B-mallissa soinilais-terholaiset loikkaisivat itse ja perustaisivat oman eduskuntaryhmänsä.

Jussi Halla-aho valitaan selvällä äänten eenmmstöllä Perussuomalaisten puheenjohtajaksi lauantaina kesäkuun 10. päivänä vuonna 2017 Jyväskylän Paviljongissa.
Halla-aho tietää hyvin, että hänen valintansa ravistelee sisäisesti sekä Perussuomalaisia että maan hallitusta. Mutta hän tietää myös, että vallanvaihdos on tapahtunut puoluedemokratian sääntöjen mukaisesti, eikä siihen muilla ole mitään huomauttamista.

Julkisuudesa on syntynyt mielikuva, etä maahanmuuttopolitiikka olisi iskenyt railon Sipilä-Orpo-akselin ja Halla-ahon välille. Halla-ahon mukaan näin ei ollut: ”He kokivat EU:hun liittyvät kysymykset ongelmallisempina itselleen kuin maahanuuttoon liittyvät asiat, joista he sanoivat, että niistä voitaisiin mahdollisesti löytää yhteisymmärrys.”
Jos tämä pitää paikkansa, Sipilä ja Orpo olivat hallituskessa valmiita yhtä tiukkaan maahnmuuttopolitiikkaan kuin Halla-ahon Perussuomalaiset. Tosin kolmikon rupattelua arvioitaessa on muistettava, että Sipilällä ja Orpolla ei ollut aikomusta jatkaa yhteistyötä, joten he saattoivat jutella myös niitä näitä. Halla-aho kertoo, että hän ei esittänyt kiristyksiä maahanmuuttoon.
Hallituksen EU-linjasta Halla-aho kertoo kiinnostavan seikan: ”Sipilä teki täysin selväksi, että hänen hallitksensa on sitoutunut olemaan eturintamassa, kun integraatiota syvennetään. Tämä on tietysti aika jyrkässä ristiriidassa meidän näkemystemme kanssa. Se olisi ollut ongelma, koska minulle tehtiin selväksi, että ei riitä, että me äänestämme hallitusrintaman mukana, vaan meidän täytyy pidättäytyä myös tapahtumien arvsotelemisesta millään tavalla.”

Tiistaina 13. kesäkuuta 20 kansanedustajaa eroaa Perussuomalaisten eduskuntaryhmästä ja muodostaa uuden Uusi vaihtoehto -ryhmän sekä jatkaa hallituskessa.

Halla-aho on läpi elämänsä vierastanut auktoriteetteja. Voimaa hän vaikuttaa silti arvostavan, ihailevankin. Euroopan unionia hän pitää heikkona eikä näe unionilla suurta turvallisuuspoliittista arvoa. NATO on eri asia, eikä hän ymmärrä, miksi kaksinkertaista rakennetta täytyisi rahoittaa. Kun Halla-aho ajattelee Suomen maantieteellistä ympäristöä ja NATOn roolia eurooppalaisten demokratioiden puolustajana, hän pikemminkin vaatii muita poliitikoilta vastauksia, miksi Suomi ei kuulu NATOon.
Halla-ahon ajatuksissa Venäjä on ”aina ollut eksistentiaalinen uhka” Suomelle, eikä hän usko asian miksikään muuttuvan tulevaisuudessakaan.

Lauri Nurmen teos Jussi Halla-aho on sujuvasti kulkeva läpileikkaus päähenkilön poliittisesta urasta, minkä lisäksi kirjoittaja on onnistunut pääsemään Halla-ahon lähipiirin haastattelujen kautta selvittämään ihminen Halla-ahon syvempää olemusta. Nurmi on pyrkinyt etenemään asiat edellä ja jättämään johtopäätösten tekemisen suurimmalta osaltaan lukijalle, toisaalta arvojen osalta ei pyrkimystä neutraalisuuteen ole tekijän omien sanojenkaan mukaan samalla tavoin ollut. Halla-ahossa on monta puolta ja lukijalla onkin kirjasta siinä suhteessa paljon löydettävää.

Niin, Halla-aholla on siis myös hevarin menneisyys. Eli ehkä tämän tarina voisi päättää tyylinäytteeseen Halla-ahon siitä puolesta.

Blashemia

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa

Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinen herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia

Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää

Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja

Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen

Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Man-saaren tarinoita
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä

Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel

Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin

Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma

Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä

Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin