Kirjat, päivitys 19.4.

Nyt on vuorossa esittely Juha Pentikäisen teoksesta Synnyin Talvisotaan, ja toista maailmansotaa olisi tarkoitus luodata myös seuraavaksi. Jos tuossa noin viikon päästä pyrkisi aloittelemaan tällä sivulla Florian Huberin teoksen Lupaathan tappaa itsesi läpikäymistä ja jos tätä sitten yrittelisi väsäillä 2-3 päivityksen ajan.
Huber käy läpi tavallisen saksalaisen tuntemuksia hävityn sodan päättyessä sekä kertoo, mitä ihmiset näkivät Adolf Hitlerissä, miten he hyväksyivät natsien teot sekä miten sodan jälkeen suhtautuivat omaan toimintaansa

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Keskustalainen
Juha Pentikäinen: Synnyin Talvisotaan
Väyläkirjat 2020
255 sivua

Muistama on harvoin käytetty sana, mutta se valaisee Juha Pentikäisen hänen omasta, perheen ja suvun muistista ja kokemuksista kertovien kirjojensa ilmettä. Se on Christfried Gananderin keksimä ilmaus; vuonna 1787 Rantsilassa valmistuneen, pariksi vuosisadaksi unohtuneen ja painamatta jääneen sanakirjan hakusana, jota oppinut tekijänsä selittää ruotsiksi ilmauksella ”det som minnes”, siis ”mitä muistetaan”.
Kun sana on niin vähän käytetty, Juhan mielestä olihan se jo aika löytää 233 vuotta jälkeenpäin. Niinpä hän otti omaelämäkerrallisen kirjasarjansa ensimmäisen kirjan, vuonna 2020 julkaistun teoksen Synnyin Talvisotaan, alaotsikoksi Muistamia kolmesta sodasta 1939-1945.
Vuonna 1940 syntyneen kirjoittajan teos käsittelee noita mainittuja vuosia, joten muistelmateos sanan varsinaisessa merkityksessä ei ole kyseessä. Kirja on nimenomaan Juha Pentikäisen suvun historia.

Juha syntyi Rantsilan pappilan vierashuoneessa helmikuun 26. päivänä vuonna 1940 samaan petiin, johon Ganander kuoli. Tieto pitää varmasti kutinsa, lähde on nimittäin Juhan äiti ja äidinkielenopettaja Kaino Helena, o.s. Liakka.
Ennen Juhan syntymää oli Suomessa ja Pentikäisen perheessä tapahtunut asioita, jotka vaikuttivat Juhan isän Veikon elämään, uravalintaan ja sodankäyntiin.

Juhan isän ainoa veli Vilho Armas Pentikäinen on nimetty mestarivakoojaksi (esim. Suomen Kuvalehti 6.8.2004), jonka kohtalon Venäjän viranomaiset yhä salaavat. Hän vakoili Neuvostoliiton sotilastiedustelun hyväksi palvellessaan Suomen armeijassa, pääesikunnan luutnanttina. Jouduttuaan epäilyksen alaiseksi Vilho ehti loikata Neuvostoliittoon vuonna 1934.
Vilho Pentikäisen vakoilu, loikkaus ja maine varjostivat suuresti Veikon ja koko Pentikäisten perheen elämää. Muun muassa Veikon ura vaihtui merikadetista teologian opintoihin.
Monet Juhan vanhempien kirjeenvaihdossa ja kertomuksissa ilmenevät asiat näyttäytyvät eri tavoin, kun tietää Vilhon toiminnan. Sen aiheuttama taakka viilsi Pentikäisten elämää ja vaikutti sodanaikaiseen ilmapiiriin. Monien Juhan kirjassa julkaistujen kirjeiden asiat selittyvät tämän Vilhon teon valossa.

Juha on sodan lapsi. Sodat ovat olleet hänelle karua todellisuutta hänen vauvavuosistaan saakka. Hänen isänsä Veikko Adolf Pentikäinen osallistui niihin reservin vänrikkinä ja kenttäpappina. Juhan mielen pohjissa on tunne, kuinka kiihkeästi Veikkoa odottivat kotiin. Vaikkei isää näkynyt, tuli kenttäpostia, ja mitä pahempi tilanne rintamalla, sitä tiheämmin. Niistä kotona tiesivät, kuten äidin tapana oli lohduttaa kulloistakin kysyjää: ”Isä on ainakin elossa ja muistaa meitä.”
Juhan lapsenmielessä on hetkiä, jolloin äiti kokosi heidät lapset yhteen etsien isän kirjeistä yhä uudestaan ne rivit, joissa itse kunkin nimi mainittiin. He panivat kädet ristiin, äiti, Samuli, Helinä, kotiapulainen Elsa ja Juha: ”Rakas Taivaallinen Isä, anna isän palata terveenä kotiin!”

Isän sotimisen päättyessä adventiksi 1944 perheen esikoinen Veikko Samuli oli kuusi, Juha neljä, jatkosotaan syntyneet Helka Helinä kolme ja Ilkka Tapani vasta kahdeksankuukautinen vesa.

Juha pohtii kokemustensa kautta, millainen lienee sotien pojan ´usko´. Uskontotieteen dosenttina ja professorina Turun ja Helsingin yliopistossa toimiessaan neljänkymmenen virkavuotensa aikana vuosina 1968 – 2008 Juhan tapa on ollut luennoida kaikille opiskelijoille avoin uskontotieteen peruskurssi: mitä uskonto on?
Sisimmässään Juha on miettinyt – ja auditorioltaankin välistä kysynyt – ovatkohan hänen ´uskontonsa´ juuret noissa hetkissä ja rukouksissa, että isä palaa Uskonto pienellä u´lla on ”kulttuurista äidinkieltä, niin kauas kuin lapsen muisti kantaa”.
Mitä sitten on muisti, entä muistelmien kirjoitus, muistaminen? Juha arvelee, että kysymyksessä on aina paitsi yhden ihmisen, myös perheen, suvun, pienen ja isomman ryhmän, sukupolven, kotiseudun, koko kansan yhteinen, jaettu kokemus.
Kuinka sitä suomentaisi englannin kielen sattuvan ilmauksen samasta teemasta, re-membering? Entä sana Togetherness? Yhteisyyden tunto on aina kokemusten jakamista, niihin jäsentymistä; yhteistä kasvua muistoista, yhdessä jaetuista kokemuksista mm. isänmaasta, aseveljeydestä, sodasta paitsi rintamalla myös kotiseudun maisemissa.

Sellaista mielenmaisemaa Juhan läheinen kollega, professori Tarmo Kunnas on kuvannut Juhan arvostamassa teoksessa Hyvää kotiseutua etsimässä.
Tarmo vietti lapsuusvuotensa perheensä kanssa Ylitorniossa ja solmi elämänikäiset ystävyyssuhteensa Ylitornion poikiin. Yhdessä he seurasivat tarkasti, kuinka yksi jos toinenkin Tornionjokivarteen paennut ylitti rajan ruotsin puolelle. Joitakuita paenneita upseereita painoi osallistuminen asekätkentään sotien jälkeen, toisia Neuvostoliiton uhka.
Tarmon kanssa Juha on käynyt monta pitkää keskustelua. Heidän lapsuusajan sotakokemuksensa ovat täysin erilaisia, mutta toista kuunnellessa ne ovat antaneet perspektiiviä sota-ajan moni-ilmeisyyteen.

Juhan lapsuusmuistoihin kuuluu pikkupojan läsnäolo sankarihautajaisissa, joita isä tuli toimittamaan rintamalta – silloin harvoin, kun pääsi. Varma merkki isästä olivat sotilassaappaat vierashuoneen uunin edessä. Vaikka äiti kielsi isää herättämästä, painautuivat lapset isän kylkeen.
Juha muistaa myös olleensa isän mukana tämän viedessä kuolinsanomia Rantsilan pirtteihin ja mökkeihin. Papin asiahan arvattiin – ja jo ennen kuin ovi avattiin, itkettiin.
Juha on kiitollinen siitä, että sai isän mukaan käydä pikkupojasta lähtien tuota ”Kuoleman korkeakoulua”. Juha oppi, että ”Surma on Kohtalo”, syvin suru sanaton. Papin ja pojan Juhan tärkeä osa oli myötäeläminen. Lapsuuden kokemuksista hahmottui kaiketi tuo ”elämän ja kuoleman kielioppi”, jota Juha on ikänsä pohtinut, jota yhäkin miettii – ja kirjoittaa auki tässä kirjassaan.

Pikkupojan muistia tarkentavat kirjeenvaihto, kahden rintamapapin – Veikon ja Kullervo Kuudes Veikko (toinen nimi siitä, että oli kemijärveläisen veljessarjan kuudes) Hulkon – ja lotan sotapäiväkirjat, valokuvat ja heidän pappilansa vieraskirja, johon miltei kaikki Pentikäisten sota-ajan vieraat ovat kirjoittaneet paitsi nimensä myös sen hetken tuntojaan. Isä itse on siihen päivännyt kaikki rintamalle lähtönsä ja paluunsa.
Kun Juha on kertonut muistojaan, moni veteraani on kannustanut: ”Tee niistä kirja! Rintamapapin tarinat ja sodan pojan kertomus ovat kirjoittamatta.”

Juhan miettiessä, mitä puolessa vuodessa viimeisen rauhan kevään 1939 jälkeen tapahtui, hänelle tulee ikävä Onnia, jota ei koskaan nähnyt. Mutta vaikka Juha ei Onni-enoaan koskaan nähnyt, kokee hän tämän olleen ”läsnä” jo ennen syntymäänsä. Löytyneet kirjeet toivat Onni-enon ikään kuin elossa hänen silmiensä eteen.
Onni tuli osaksi Juhaa, ja Juhan ”muistamia” – mitä toisten kanssa jakaa, kun mieltä ahdistaa, ja miten jaksaa milloinkin eteen tulevien vaiheiden yli.

Ensimmäinen myrskyn merkki rauhattomasta maailmasta tavoitti Pentikäiset Rantsilassa jo helmikuulla 1939. Veikko Pentikäinen joutui tuolloin vastaamaan Oulun tuomiokapitulin kyselyyn toimittuaan puolisen vuotta Rantsilan kirkkoherrana. Hänen tuli selvittää asemansa ja palveluksensa Suomen sotalaitoksessa 15.2.1939. Pääesikunnan kysely lähti kaikille Suomen papeille.
Ylivieskan sotilaspiirin esikunta ilmoitti selvitykset saatuaan liikekannallepanon sattuessa vapautuspäätöksestä vakinaisesta palveluksesta kolmelle reservin vänrikille: Pentti Ilmari Evijärvelle, Veikko Adolf Pentikäiselle ja Lauri Johannes Tuomelle, joista jokainen oli seurakuntansa ainoa pappi. Tuomiokapitulin sihteeri merkitsi asian tiedoksi 22.3.

Kevään 1939 edistyessä sodan merkit kävivät ilmeisiksi. Annikki kirjoitti isälleen 7.5.1939 olleensa Rajan turvan toimistossa kirjoittelemassa osoitteita kirjeisiin, joita lähetettiin kansalaiskeräyksestä maaseudulle. Annukki sanoi luvanneensa pitää neljä esitelmää kesän kuluessa väestönsuojelutyöstä.
Ajan vakavuus heijastuu kirjeen lopetuksesta: ”Oi Herra varjele isäimme maa, ettei ajan aallot sit´upottaa saa ja kaitse sen pienoinen kansa.”

Annikkia kuten muitakin Liakan sisaruksia hämmästytti tieto, ettei Aukustia nähtäisi Onnin häissä. 13.5.1939 Annikki vetosi isäänsä viimeisen kerran.
Viipurista on tallessa 25-vuotiaan Onnin 23.7.1939 päiväämä kirje isälleen. Onni oli syystäkin pettynyt, kun isä ei tullut hänen häihinsä. Lopuksi kirjeen sävy muuttui myönteiseksi – isänmaan asiahan oli päällimmäinen.

Onni oli täynnä intoa linnoitustöistä ja tulevista sotaharjoituksista, joissa hän oli saamassa reserviläisjoukkueen johdettavakseen. Into reserviläisjoukkueesta on kytkettävä Onnin tuolloisiin huoltopäällikön tehtäviin, joihin hän oli selvästi turhautunut. Onnihan halusi ”tosi toimiin” – sotaan.

Reservin vänrikki Veikko Pietikäinen oli jo ehtinyt ilmoittautua vapaaehtoisena rintamalle, kun elokuussa 1939 Veikolle kiperä kysymys nousi pöydälle Rantsilan pappilassa, jota emännöi Liakan sisaruksista vanhin, 29-vuotias Kaino Helena. Veikko oli valppaana kuulolla, kun oli seurakuntansa ainoa pappi, ja tiesi Kainon olevan raskaana jo neljännellä kuulla: ehkä Veikon haave sotarintamalle pääsystä ei näissä olosuhteissa toteutuisikaan?
Sen sijaan Annikin sulhanen, tuolloin 25-vuotais pastori Kullervo Hulkko oli jo ennen asevelvollisuuttaan innolla lähdössä Karjalan kannakselle linnoitustöihin iloiten siitä, että hänen asemapaikastaan Viipurin läänin Pyhäjärven pitäjän työmaalta No. 24 hänen pitämiään radiohartauksia kuuntelisi koko Kannaksen väki.

1.9.1939 Annikki mietti Rantsilassa, voisiko enää palata Helsinkiin opiskelemaan: ”On hirvittävän vaikea olla. Tuli juuri tiedotus Saksan ja Puolan sodan syttymisestä. Kullervo on vielä Kemijärvellä, mutta huomenillallaSallassa. Mitenköhän käy? Rakas taivaallinen Isä, armahda meitä, tätä kansaa!”
Illalla Annikki kirjasi päätelmänsä: ”Suomi toistaiseksi puolueeton.”

Kullervo oli suorittamassa asevelvollisuuttaan Kemijärvellä kirjoittaessaan morsiamelleen 1.9. kuinka alokkaalta ”mokuna oli ajettu tukka pois”. Kullervolla oli monta virkaa: kirjuri, reserviläisten majoittaja ja kapteeni Matti Sarven johtaman 2. komppanian pastori.
Kullervo kirjoitti ”Vuokolle ja Onnille rakkaat terveiseni” kuunneltuaan radiosta kansanedustaja Wäinö Havaksen valtiopäiväjumalanpalveluksen saarnan: ”Tuntoja kohti käyvää julistusta. Ja päättyi sovintosaarnaan. siinä on voimamme – sen uskomisessa ja omistamisessa.”

Annikin kirje Viipurin ”Onnelasta” 9.9.1939 kätkee pysäyttävän yksityiskohdan: Vuokko oli tunnistanut nuoremman veljensä Olavin keräämät lääkekasvit ”Leveälehtinen maksaruoho, ja toinen mikä kuului heimoon Crucificae”.
Juha mietti kasviheimon tieteellistä nimeä, ja mitä se oikein ”merkitsi: ennekö tulevasta?” Olihan Vuokko 110 päivää myöhemmin sotaleski.

Lotta Svärd -järjestöön liittynyt Annikki nousi Lapin junaan 10.10.1939 määränpäänä Kemin Paattion iv-vartiointitehtävät. Tuskinpa Annikki tiesi, mikä siellä odotti – ja mistä hän vaikeni visusti koko runsaan kirjeenvaihtonsa ajan: Kemin Veitsiluotoon, Ruotsin rajan tuntumaan, oli sijoitettu ruotsalaisten vapaaehtoisten lentorykmentti.
Töysän kohdalta Annikki kiirehti lähettämään tilannekatsauksen Kullervolle, jonka asemapaikkaa ei silloin tiennyt: ”Eilen iltapäivällä klo 17 tienoissa tapasin Havaksen. Kysyin häneltä, mitä hän ajattelee tilanteesta: on parasta lähteä heti, jo eilen illalla matkustaa, sillä Pohjanmaalle pääsy tulee hyvin vaikeaksi.”
Annikki katsoi Havaksen tapaamisen ja oraakkelimaiset neuvot Jumalan johdatukseksi: ”Lähdin heti samana iltana.”

”Emme siis menetä toivoamme.” Annikin loppuponsi Oulun rautatieasemalta 12.10. klo 6.35 Kullervolle, joka ehkä ”et enää olekaan kasarmilla vaan rajalla odottamassa, mitä tuleman pitää”.
Samana päivänä, jona Annikin kirje lähti postiin, toteutettiin yleinen liikekannallepano ja alkoivat ylimääräiset kertausharjoitukset. Annikin optimismi perustui jälleen Havaksen arvioon Suomen neuvottelutilanteesta: ”Myönnytyksiä ei voida. Mutta Venäjän on syytä harkita, ennen kuin se ryhtyy sotaan, sillä suomi ei ole helposti tallattavissa. Venäjällä on liian monta rautaa tulessa.”
Wäinö Havas arvioi, virheellisesti kylläkin, Baltian maiden käyvän taisteluun riippumattomuudestaan ja totesi Ruotsin luvanneen tehokkaasti tukea Suomea, mikä toive ei sittemmin toteutunut.
Annikin kirje tavoitti Kullervon Sallassa, jonka harjoituskeskukseen oli koottu 1.564 miehen vastuulle neuvostojoukkojen torjunta, sissiosaston lähettäminen ynnä tiedustelu Muurmannin radalla.

Annikki toimi Kemin Paattion ilmatorjunnan iv-lottana jakaen vartiovuorot Olavi-veljensä kanssa. Kaupungin takana oli hyppyrimäki, josta ilmavalvontaa suoritettiin vuorokaudet ympäri.
Yksi ajankuva sisältyy Annikin oivallukseen, kun hän kertoi yrittäneensä soittaa henkilöpuhelun Kullervolle. Välittäjä oli ilmoittanut, ettei sellaista henkilöä ole”. Annikki totesi ymmärtäneensä, että ”vastaus oli naamioitu ja merkitsee, että olet rajalla”.

Tilanteen kiristyessä kiristyi myös sensuuri. Kullervon kirje Kemiin oli sotasensuurissa toimineen, Akateemisen Karjala-Seuran (AKS) suursuomalaisuutta vahvisti tukeneen Annikin mielestä ensimmäinen sensuroitu teksti, jonka hän oli saanut. Arkistoja järjestäessään Annikki miettikin, että siitäköhän syystä Kullervo viittaa TASSin ”viimeisiin sumutuksiin” eli että Suomi yrittäisi Uralille saakka. No, se kyllä piti yhtä heidän suursuomalaisen ajatuksensa kanssa.

30.11.1939 alkoi Neuvostoliiton hyökkäys Karjalan kannakselta, neljä päivää Neuvostoliiton puolelta ammuttujen mutta suomalaisten kontolle pantujen ns. Mainilan laukausten jälkeen.
Eduskunta kutsuttiin koolle Vallilan työväentaloon, kun istuntosalia ei voinut pimentää kattoikkunoiden vuoksi. Istuntoa jatkettiin Kauhajoella. Hallitus vaihtui, kun C.G.E. Mannerheim oli asettanut sen ehdoksi ylipäällikön tehtävän vastaanottamiselle. Risto Rytistä tuli pääministeri, Väinö Tannerista ulkoministeri. Kyösti Kallion heikentynyt terveys siirsi ulkopoliittista vastuuta tasavallan presidentiltä hallitukselle, ja Kallio itsekin lopulta murtui ”raskaaseen rauhaan”.

Pohjoisessa vihollisen tavoitteena oli vallata Salla ja edetä nopeasti Kemijärvelle. Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin arkistosta Juha löysi talvisodan syttymishetkessä laaditun asiakirjan.
Tuomiokapituli oli käsittelemässä piispa Mannermaan johdolla ”hiippakunnan toimia koskien parhaillaan käynnissä olevaa varustautumista, kun kesken istunnon tuomiokapituliin tuli Kemijärven kirkkoherra Lauri Laitisen puhelinsoitto: Kemijärveä pommitetaan!”
Kokous oli edennyt pykälästä toiseen kirjatussa järjestyksessä, kunnes: § 43 ”istunnon kestäessä klo 12.35 tuli Kemijärven kirkkoherra Lauri Johannes Laitiselta ilmoitus, että 3 neuvostovenäläistä pommikonetta oli noin 1 tunti sitä ennen ilmaantunut Kemijärvelle ja pudottanut yhteensä 6 pommia maantiesillan ja sen läheisyydessä olevan pappilan lähistölle, ilmeisesti tarkoittaen tuhota maantiesillan, kertaakaan siinä onnistumatta, minkä jälkeen koneet olivat poistuneet itään päin. Laitinen pyysi ohjeita kirkonarkiston ja kaluston suojelemiseksi.”
Pöytäkirjan lopputulemaksi merkittiin: ”Laitiselle ilmoitti hra piispa puhelimessa ryhtyvänsä ao. toimenpiteisiin kirkkohallinnon kanssa.”
Noista hetkistä alkoi talvisota Lapissa.

Annikki Liakasta ja Kullervo Hulkosta tuli Talvisodan kihlapari – Juhan tytärten Katja Hyryn ja Mari Leppäsen vuonna 2009 julkaiseman kirjan otsikko – joka kirjoitti toisilleen sodan kestäessä. Kun kihlat oli oli annettu Rantsilassa vuonna 1939, Pentikäisten pappilasta tuli heille ”se suloisin paikka maailmassa”.
Kihlaparin kirjeissä Pentikäiset olivatkin pysyvästi läsnä toisen maailmansodan sytyttyä. Läheisten kesken jaettiin sekä isänmaan kohtalot että perheiden vaiheet.

AKS´n hengessä sotaan painunut Kullervo jatkoi matkaansa Rovaniemelle, missä 5.12. paheksui kauppalan itsenäisyyspäivän juhlintaa miestensä samaan aikaan vuodattaessa verta itärajalla Kannakselta Petsamoon.
Virallisesti Suomi ei juhlinut 22. itsenäisyyspäiväänsä, koska oli sodassa Neuvostoliittoa vastaan. Helsingin vuonna 1940 pidettäviksi aiottujen olympialaisten kesäkisojen valmistelut kuitenkin jatkuivat vauhdilla.

Kirkkokin oli yksi sodan osapuoli: Oulun tuomiokapituli käsitteli 7.12.1939 seurakuntien anomia puolustuslainoja ja Suojeluskuntien Yleisesikunnan salaisia selvityksiä suojeluskuntain kenttäpapintoimistosta määräten Rovaniemen papiston apulaisen Aaro Johannes Tolsan hoitamaan siirtoväen hengellistä huoltoa. Niin kauan, kun ”sotaa käytiin siellä jossakin”, se tuntui toissijaiselta.

9.12. Annikki palasi Rantsilasta iv-lotan hommiinsa Kemin vartioon: ”Kaino ja Veikko pidättivät minua kyllä ja sanoivat, että kyllä sielläkin on töitä, mutta minusta tuntui, että jos olisin jäänyt sinne, olisin ajatellut vain itseäni. Tällä olen taas entisessä lottatyössäni. Nyt on meidän vuoromme luoda historiaa. Joskus minut on vallannut tuska, kun olen muistanut Sinua, Onnia ja tätä taistelevaa isänmaatamme.”

Kullervo kirjoitti ”kenttähuhuista, sen ja sen rakkaan ristiveljen kaatumisesta”, jotka olivat osoittautuneet perättömiksi, Hän rukoili Isää antamaan kovia pakkasia ja pakkasten jälkeen runsaasti lunta.

Rukous täyttyikin: talvi 1939 – 1940 oli tilastollisesti 20. vuosisadan kylmin – koviin pakkasiin tottuneiden, tervapohjaisilla puusuksilla hiihtäneiden suomalaisten sotilaiden onneksi, ja suurvallan laidoilta Ukrainaa ja Georgiaa myöten kootun, talveen varustamattoman neuvostoarmeijan tappioksi.

Kullervo vietti joulun kotonaan Kemijärvellä, josta hänen vanhempansa oli evakuoitu Rovaniemelle. Itse hän oli hiihtänyt viikon aliupseerikoulun poikien kanssa haravoiden Lapin Kemijärven, Sallan, Savukosken ja Pelkosenniemen kairoja. Kun telttoja ei ollut eikä tulta saanut sytyttää, sotilaat söivät ruokansa kylmänä ja nukkuivat sauvoihinsa nojaten 40 asteen pakkasessa: ”Neljä pitäjää olemme kulkeneet – ei yhtään iivanaa jyvälle. Nämä kairat tuntuvat puhdistuvan.”

Mitä pidemmälle sota eteni, sitä lukuisammat viestit kaatuneista opiskelutovereista, sukulaisista ja sotilaspapeista kantautuivat kotirintamalle. Kiintoisa on Kullervon Kivekäs-viittaus, kun hän ei vielä tuolloin tiennyt Inkerinmaan Kivekkäiden historian liittyvän juuri Pentikäisiin.
Savon Pentikäisten esi-isä Sippe oli sotilaspuvussa Kuopioon saapunut Kivekäs, syntynyt vuonna 1656 Keski-Inkerin Järvisaaressa, jota ympäröi iso Bendiko ozero, Pentikäisten järvi. (Antti) Kivekäs oli Kullervolle – vailla tätä taustatietoa- lähinnä talvisodassa sankarillisen sissitarinan seuraamisen arvoinen esikuva, kuten oli Antti Kivekkään, mahdollisesti Sipen, tuntenut ja tämän kanssa Porvoon Emäsalosta käsin sissitoimintaa johtanut Tapani Löfving.

Propagandasotaa käytiin yli rajan Otto Wille Kuusisen perustaman Terijoen hallituksen toimin. Mm. suomen, karjalan ja saamen kielen osaajia oli värvätty neuvostoarmeijan tiedustelu- ja propagandakoneistoon.
Tiedä, mitäköhän Hulkot, Liakat ja Pentikäiset olisivat sanoneet, jos olisivat aavistaneet, että kuusisen ”kansanarmeijan” koneistossa vaikutti tuolloin myös Vilho armas Pentikäinen, silloin jo Kuusisen tyttären Riikan puoliso eli vävy – Kremlin 1930-luvun asukkaita kaikki. Pentikäisilläkään Vilhosta ei puhuttu. Juha oli 9-vuotias, ennen kuin sai Veikolta ensi kerran kuulla, että tällä saattoi olla elossa oleva veli, Juhan setä.

Onni lähetti 19.12.1939, kymmenen päivää ennen kaatumistaan, viimeisen postikorttinsa: ”Rakas Marjatta-sisareni, Olen tässä kirjoitellut rauhan viestejä sinne kotiväelle, mutta taivaalla on yläpuolellamme koko päivän käyty taisteluja. Vihollisen pommikoneet ovat moneen otteeseen käyneet pudottamassa kivimassaa, joka vavahduttelee maata. It. asemamme ja lentäjämme eivät myöskään olleet toimettomat, vaan pudottivat nähteni yhden alas. Komea tulipatsas näytti putoamispaikan. oletko Sinä iv-lottana? Jää Jumalan rauhaan, muista veljeäsi! Onni”

Viipurinlahdella käytiin useat Suomen talvi- ja jatkosodan verisimmät taistelut. Luutnantti Onni Liakka oli aloittanut Viipurissa sotilasuransa, palvellut Karjalan prikaatissa ja vihitty kesällä 1939 avioliittoon lastentautien lääkärin Vuokko Soverin kanssa. Viipurin varuskunta sijaitsi sen verran kaupungin ulkopuolella, että säilyi pahemmilta pommituksilta. Sen sijaan nuorenparin koti tuhoutui, myös Onnin äidiltä saama perintölipasto.

Vain 25-vuotiaana Karjalan Kannaksella Muolaassa kaatunut Onni Liakka oli ensimmäinen Suomen armeijan vakinaisessa palveluksessa toiminut ns. kaaderiupseeri, josta tuli talvisodan sankarivainaja.

Kun 1.1.1940 toista lastaan – Juhaa – odottanut Kaino kirjoitti Rantsilan vieraskirjaan: ”Jumalaan turvaten aloitamme sotavuoden 1940”, tieto Onnin kaatumisesta ei ollut vielä tavoittanut häntä. Eikä sitä aavistanut Annikkikaan kirjoittaessaan päiväkirjaansa: ”Sota jatkuu. Kullervokin on rintamalla. Rakas Isä, auta ja armahda meitä! Olen saanut Kullervolta suloisia kirjeitä, toivossa kuljen edelleen.”

3.1.1940 Kainon ja Annikin maailma mureni. Annikin Päiväkirjasta: ”Onni-veljeni on kuollut, kaatunut sankarina. On mahdoton mitään kirjoittaa. Rakas Isä, auta minua unohtamaan itseni.”
4.1. Annikki kirjoitti: ”On sanomattoman vaikeaa saavuttaa sisäistä tasapainoa. On aivan kuin sielullisen rakennuksen perustukset olisivat järkkyneet. Minun Onni-veljeni. Jumala on tehnyt hyvin häntä kohtaan. Jumala on vapahtanut hänet vaivoista, mutta…”

Onni Liakasta tuli sankarikuolemansa kautta myytti, ”suuri kertomus”, kun Liakan perheelle läheinen lestadiolaispappi ja uskonnon opettaja Kustavi Lounasheimo Viipurista kirjoitti Onnin sankarihautajaisiin Kemiin muistokirjoituksen ja runon, jotka julkaistiin mm. Kirkon Nuoriso -lehdessä 14.1.1940.
Tuota kertomusta Pentikäisten perhe kävi läpi, niin kauas kuin Juha muistaa, joka jouluaatto ja itsenäisyyspäivä Onnin kuvan alla – Kainon äidiltään perimän lipaston päälle sytytetyin kynttilöin luomansa ikonostaasin edessä. Ja Juhankin elämänhistorian yksi kivijalka Onnin kertomus on ollut. Olihan Juha keskosena lähellä syntyä noihin talvisodan hetkiin.

Suomen itsenäisyyden juhlavuonna Kaino kirjoitti Onnista kertomuksen, joka julkaistiin Juhan veljen Samulin toimittamassa Päivämies-lehdessä 27.11.1987.
Lehdessä julkaistiin Onnin kuva, Viipurin linna talvisodan viimeisen sotapäivän aamuna sekä valokuva sankarihautajaisista jonkin puukirkon edessä. Onnin kuvan alla oli Kustavi Lounasheimon muistoruno, jonka Kaino halusi ”julkaistavan Onnin muistolle ja saman kohtalon kokeneiden uskonveljien muistoksi ja kunniaksi. Tapahtuneen jälkeen olen mielessäni ajatellut, että kerron lapsilleni Onnista, elämästään ja uskostaan sekä uskollisuudesta tehtävässään. Onnin muisto ei saa jäädä unohduksiin. Olen kertonutkin tästä heille.”

Annikki jakoi Liakan perheen huolen saada Kullervolle rintamalle ajoissa kutsu Kemiin Onnin sankarihautajaisiin. 10.1.1940 Annikin Kullervolle lähettämä kirje palautui lähettäjälle. Siinä hän kertoi yrittäneensä viestiä jo edellisenä päivänä Onnin kaatumisesta, mutta ”kirjeestä tuli niin murheellinen, etten voinut sitä lähettää”.

Kullervo soti Sallan rintamalla. Annikki yritti turhaan järjestää sulhastaan sankarihautaukseen, mutta miehiä ei ollut vedettävissä pois etulinjasta. Siunauspäiväkin tiedettäisiin vasta, kun Onnin ruumis olisi saapunut junalla Kemiin.

”Oli syntyä keskosena hankeen – ja lopuksi vielä pommisuojaankin.” Näin Juha muistaa Kainon kertoneen hänelle jo varhain, ja vuonna 1987 kertomuksen yksityiskohdat täsmentyivät.
Veikon toimittama sankarihautaus Kemin kirkossa oli keskeytetty kahdesti pommitusten vuoksi, ja Kaino kertoi pelänneensä Juhan syntyvän pommisuojassa; ”synnytystä edeltäneet poltot jo tuntuivat!”

Juha on kysellyt lääkärikollegoilta, montako kuukautta ”entisen keskosen” pitäisi olla selitäkseen. Vastaus on ollut: vähintään seitsemän kuukautta. Kun Juha kertoi talvisodan tarinansa arkkiatri Risto Pelkoselle ja professori Severi Mattilalle, nämä totesivat miltei samoin sanoin: ”Olihan sinulle paljon parempi ja äidillesi, ettet hankeen etkä pommisuojaan syntynyt. Olisi ollut paljon heikommat eväät elämään. Tuskin Sinusta seitsemänkuisena olisi professoria tullut.”

Jatkoivat keskustelua ”seittenkuisen sikiön olemuksesta” ja Juha kertoi, mitä koki ja on itsekseen miettinyt. Totta kai äidin kohdussa tämän ahdistuksen jakoi: ensin hangessa Oulua ennen, sitten Iin kohdalla Lapin radan varressa, viimeksi kahteen otteeseen Kemin kirkon viereisessä pommisuojassa.
Uskontojen tutkijana Juha miettii, onkohan noissa tuntemuksissa äidin kehon kautta hänen ´uskontonsa’ alku. Äidin kohdussa tämän kanssa jaettu ahdistus lienee sulanut pelon keskellä koettuun lämpöön ja turvaan, jossa kuolemankaan todellisuus ei ollut pelottava. Sekin oli kappale matkaa, heidän yhteistä elämäänsä.

Kaino muisteli vuonna 1987, kuinka Onnin arkun ääressä vainajan isä, jo harmaantunut opettaja Aukusti Liakka lausui ääni värähtäen: ”Hän oli minulle enemmän kuin poika. Hän oli veli.”
Ankealta paluumatkalta Kainon mieleen on piirtynyt liikuttava näky: vainajan nuori leski kietoutuneena punaiseen villatakkiin, jonka oli saanut mieheltään, lahja heidän ainoana yhteisenä joulunaan.
Arkkua hyiseen hautaan laskettaessa Vuokko sanoi: ”Ei Onni ole tuolla, vaan taivaan kodissa.” Tästä Kaino: ”Uskonvoima kantoi häntä raskaan menetyksenkin jälkeen.”

Suvun kirjeistä Juha lukee, kuinka Onnin sankaruudesta tuli sukua yhdistävä voimavara, kuten varmasti on käynyt monen muunkin kaatuneen perheessä.
Kenttäposti meni ristiin. Samana päivänä, kun Kullervo iloitsi ”lomasta tullakseen Onnin hautajaisiin sieltä jostakin”, Annikin päiväkirja kertoi jo tapahtuneesta: ”Onni haudattiin sunnuntaina.”

Suku mietti pitkään, kuinka Onni oli kaatunut. 15.4.1940 Annikki pääsi lähteille: Vuokon serkulle oli eräs Onnin alaisista oma-aloitteisesti ryhtynyt kertomaan Onnista ja maininnut Onnin kaatumistaan edeltävänä yönä yksin käyneen vihollisen puolella ja polttaneen siellä viisi taloa. Vaikka suomalaisten kotien tuhoaminen oli raskasta, oli välttämätöntä, ettei vihollinen saanut mahdollisuutta majoittumiseen, seuraavaksi yöksi Onni oli suunnitellut samanlaista retkeä – mutta vihollisen tarkka-ampuja ehti tehdä tehtävänsä sitä ennen.

Kun Vuokko ja Annikki välirauhan aikaan 6.4.1941 tutkiskelivat yhdessä Onnin kirjallisia jäämistöjä, löytyi yllättäen ”runoilija-Onni”. Onni oli kirjoittanut runoja Vuokostakin, kokenut saaneensa vaimon Jumalalta kuin ”muinen Iisak Rebekan”. Kälyjen mielestä viimeisistä runoista näkyi, että Onnin persoonallisuus oli saavuttanut tasapainon, runot kiinteän ilmaisun.

Juhan syntymää edeltävällä viikolla oli ainakin eduskunnan varapuhemies Edwin Linkomiehelle käynyt selväksi, että ”Neuvostoliiton päämaalina oli koko Suomen valloitus. Kuusisen hallituksen asettaminen näytti viittaavan tarkoitukseen saattaa Suomessa voimaan kommunistinen järjestelmä.”
Linkomies muistelee, kuinka eduskunnan jäsenistä usea oli kokenut oman poikansa kaatumisen ennen eduskunnan paluuta Kauhajoelta Helsinkiin helmikuun puolivälissä. Juha ei ihmettele, että alttius rauhaan oli noussut.

Kotirintamalla Rantsilassa Kaino oli viimeisillään, ja Paattiossa pohdittiin, kumpi lähtisi Kainon tueksi Rantsilaan, Annikki vai sisarensa Marjatta? Veikko odotti kärsimättömänä sotaan pääsyään, ja Kullervo kirjoitti samassa hengessä, kuinka ”sota on rintamapapin työtä”.
Kirjeenvaihto viikko ennen Juhan syntymää paljastaa, että elettiin talvisodan rankimpia viikkoja. Karjalan kannaksen pakkasessa lista kaatuneista piteni niin, että heidän käsittelynsä Annikin ja Kullervon kirjeissäkin arkipäiväistyi, ”uutisoitui”, vaikka aihetta toki pyrittiin käsittelemään teologien kesken kunnioittavasti.

Helmikuun lopussa eduskunta hylkäsi Neuvostoliitosta tulleet rauhanehdot. Sota jatkui kaksi viikkoa yhä raskaammin uhrein. Jos eduskunta olisi hyväksynyt tuolloin annetut ehdot, Suomeen olisivat jääneet mm. Viipuri, Käkisalmi ja Sortavala. Maaliskuussa 1940 kaatui tilastojen mukaan 6.795 suomalaista, ja raja vedettiin Suomen puolella kauas linjoista, joista lopuksi taisteltiin.

Annikki oli tällä välin saanut lottakomennuksen, nyt Rovaniemelle sensuuriin. Hän purki kirjeessään Kullervolle tärkeimmät uutisena tiedonannoksi: sensuurin, Juhan syntymän ja ajatuksen kihlasormusten vaihtamisesta ilmapuolustuksen hyväksi ”rautasormuksiin”.
4.3. Juha oli viikon ikäinen, kun neuvostojoukkojen suurhyökkäys alkoi. Kullervo oli jo saanut tiedon Juhan syntymästä vastaten Annikille sormustaan katsellen ja ihastellen koillisrintamansa sotamenestystä ja sormusten vaihtamiseen kannustaen.
Nykyisin nämä Suomen silloisella ilmavoimien tunnuksella – itse asiassa ilmavoimien ensimmäisen koneen lahjoittaneen ruotsalaisen kreivi von Rosenin lanseeraamalla, lappeellaan olevalla hakaristillä – varustetut rautasormukset ovat sukukalleuksina monen sormessa.

Kullervon sotainto ei laantunut. Annikki sai lukea sulhonsa suunnitelmista päästä sodan aikana etulinjaan ja upseerikouluun. Morsian taipui jonkin verran vastahakoisesti kumpaankin. Isänmaallisesta mielenlaadusta huolimatta päällimmäisenä oli pelko ja muisto Onni-veljen kohtalosta.

Veikko oli astumassa reservin vänrikkinä sotapalvelukseen, rintamalle minne tahansa – kunhan käsky käy. Mielessä ei ollut komennus kenttäpapin tehtäviin, vaan mieluummin upseeriksi joukko-osastoonsa.

Kun Juha oli kastettu 13.3. radiosta kuului, että rauha on tulossa, sopimusta oltiin solmimassa. Veikko soitti sotilaspiiriin, josta neuvottiin odottamaan, kuinka tilanne kehittyy.
Veikko ei neuvosta piitannut, vaan lähti liikkeelle. sitten rautatieasemalla hän kuuli, että nyt on rauha.
Edessä oli väistämätön ja katkera kotiinpaluu. Veikkoa oikeasti harmitti – niin kauan kuin hän oli lähtöä rintamalle hankkinut! Palattuaan Rantsilaan hän tempaisi vieraskirjan kirjoittaen ristiäisvieraslistan ylle Juhan syntymä- ja kastepäivän jälkeisen lähtöpäivänsä, alleviivaten Juhan nimen.

Talvisodan jälkeinen rauhansopimus oli pannut liikkeelle Karjalan siirtoväen. Evakkojen asuttamiseen liittyi pappien hengellinen työ siirtolaisten keskuudessa kautta Suomen. Tämä kiinnosti Veikkoa, joka oli itse viipurilaiskodin lapsena kokenut kokenut köyhyyden ja hädän. Kun isä oli Valtion Rautateillä töissä, äiti hommasi vapaalipun, ja sen varassa Veikko oli pula-ajan kesälomillaan 1920-luvulla käynyt leipää etsimässä Etelä-Pohjanmaalla asti.
Kun rauhan aika vuonna 1940 koitti, Veikko halusi päästä evankeliumin työhön sinne, missä tiesi ahdistusta olevan, Karjalasta evakuoitujen pariin: ”Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän.” Karjala oli esillä, kun Rantsilan pappilaan poikkesivat ”kiertomatkallaan siirtoväen parissa” Onni J.. Soininen ja Yrjö Kortekangas, merkiten vieraskirjaan: ”Tulee tehdä työtä niin kauan kuin on päivä.”

Veikko anoi ja lopulta elokuussa 1940 pääsi kenttäpappien kurssille Tuusulaan valmentautumaan konfliktin vaatimiin tehtäviin, mihin rintamalla miestä tarvitaankin. Veikon mieli paloi yhä vain sotaan ”sinne” tai ”jonnekin” – auttamaan isänmaata.
Kaino ei Veikon kiirettä täysin ymmärtänyt, minkä kirjeiden pienet piikittelyt paljastavat. Erityisen pahoillaan hän oli siitä, että Veikon vanhemmat osoittautuivat tietäneen Veikon koulutussuunnitelmista vaimoa ennen.

24.8. Annikki muistutti Kullervoa painokkaasti ”huomenna tulevan kuluneeksi vuosi kihloihin menostamme”. Oliko syytä enää odottaa?
Viesti meni perille. Vajaan vuoden sisään, jatkosodan aattona 1941, sinne kohta rientävistä sotilaspapeista, Kullervosta ja Veikosta tuli lankomiehet.

Talvisodan rauha oli merkinnyt Karjalan kannaksen väen lähtöä kotiseuduilta. Veikko ilmoittautui ”evankeliumin työhön” heti, kun kutsu kävi. 18.2.1941 suunnitelmat SRK´n lähetysmatkasta Etelä-Suomen evakkojen luokse etenivät, kun myöhempi Oulun hiippakunnan piispa, nuori Hannes Leinonen, vietti kolme päivää Rantsilassa.
Veikon lähetyspapin aikeet – ja hänen sijaisuutensa – olivat tulleet Oulun tuomiokapitulissa puheeksi heti Hanneksen pappisvihkimyksen jälkeen.

Hanke ei kutienkaan ollut ongelmaton. Hanneksen mukaan asessori Helevä kysyi: ”Mitä niin nuori mies kuin Veikko Pentikäinen niin pienessä seurakunnassa kuin Rantsilassa tekee apulaisella?”
Hannes kertoi Veikon aikovan mennä suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen matkasaarnaajaksi. Helevä sen jotenkin ymmärsi. Piispa taas kommentoi:, että oikeaahan olisi ollut määrätä pastori Leinonen virkaa toimittavaksi kirkkoherraksi, mutta nuoren papin on ainakin muodollisesti parempi olla ensin kirkkoherran apulaisena.

Aprillin päivänä 1.4.1941 Veikon suunnitelma toteutui. Hanneksesta tuli Rantsilassa myös sotilaspikien johtaja, joka kävi aluepäällikön kanssa sotilaspoikia tervehtimässä, myös Samuli Hannes-sedän mukaan kulkien.

Niin, Kainon ja Veikon kirjeenvaihtoa välirauhan aikana vuonna 1941 ei olisi luettavana, ellei Veikko olisi ollut itse järjestämällään lähetysmatkalla. Enemmän kuin Karjalan evakoista Veikon ja Kainon kirjeet kertovat pappilan nelihenkisen perheen arjesta ja tunteista: pienistä asioista, jotka olisivat jääneet kirjaamatta, jos kaikki olisivat aina olleet läsnä. Kirjeensä marginaaliin Kaino kirjoitti tilannetiedotuksen jopa Pohjanmaan vuodenajoista, jotta Veikko alkaisi suunnitella paluutaan: ”Täältä ovat jäät juuri lähteneet, ilma on lämpenemään päin.”

Rantsilan pappilaan odotettiin perheenlisäystä. Asia varjosti selvästi Veikon lähetysmatkaa, vaikkei siihen pariskunnan kirjeenvaihdossa keväällä 1941 siis kajottukaan. Vieraskirjan mukaan 9.1.1942 kastettiin 28.11.1941 syntynyt, Pentikäisten ainoaksi jäävä tytär Helka Helinä. Isä kastoi hänet nimipäivänään. paikalla oli parikymmentä Rantsilan naapuria.
Vieraskirjan avasi pitäjän mahtirouva, eduskuntavaalien kestoehdokas Elsa Punkeri, sitten Eeli, hänen miehensä, joiden mailla muinainen ”Siika-Savon kirkko” oli 1600-luvulla sijainnut.

18.6.1941 alkanut liikekannallepano muutti kummankin Rantsilan papin suunnitelmat. Ennen kuin he lähtivät rintamalle, Suomessa vallitsi pula-aika, myös Rantsilassa. Kainon kortissa, jonka päiväystä ei pysty lukemaan, Veikon vanhemmille Alianlle ja Hermanille, olivat huolen aiheena kengät: mistä niitä pojille löytyisi?
Appivanhemmat saivat kiitokset lahjoistaan.

Juhan muisti tarkentuu, kun hän lukee Kainon kirjoituksia Ensi askeleet -kirjasta. Kaino oli ostanut Mantereen vuonna 1947 kustantaman kirjan juuri ennen kuin Juha meni kouluun kirjoittaen siihen muististaan Juhan elämäntarinaa. Juha itse on kirjaseen piirrellyt ja omiaan raapustanut, kun osasi.
Kerran Juha kysyi, miksi äiti oli päättänyt sen laatia – ja omalla käsialallaan kirjoittaa. Äiti silitti pojan päätä: ”Sinä olit semmoinen – äittän poika. Äittä oli ensimmäinen sanasi, kun aloit puhella.”

Mitä Rantsilaan kuului välirauhan aikana? No, Veikko oli kevään Varsinais-Suomeen evakuoitujen karjalaisten luona. Hannes Leinonen kävi suojeluskunnan harjoituksissa ja oli ottanut poikatyön johdon suojeluskunnassa luvaten, että ”Sinä jatkat sitten kun tulet” – tämä tieto oli alleviivattu, jotta Veikko ei tullessaan hämmästyisi sijaisensa lupaamia uusia tehtäviä.
Kainon kirje Veikolle Rantsilasta osoittaa vaimonkin mielen heränneen kevääseen. Isää odotettiin kovin kotiin – ja aviomiestä. Olavin Kaino kertoi jo olevan reservin vänrikki.
Välirauhan tuntu oli vahva: ”Tuntuvat pitävän tätä aikaa jonkinlaisena välikautena.”

Liikekannallepano heilautti kerralla Rantsilan vt. kirkkoherran Hannes Leinosen kuten Veikko Pentikäisenkin, virkavapaalla olleen vakinaisen kirkkoherran, aikeet.
Rantsilassa toimittiin Oulun suojeluskuntapiirin komennossa. Suojeluskuntatalo oli Kestilässä. Rantsilan sotilaspoikien kesäleiriltä rintamakäskyn saanut Leinonen lähtisi Rantsilasta Raatevaaraan. Veikolle kävi ”käsky keskeyttää lähetysmatkansa ja palata välittömästi Rantsilaan”.

Annikin ja Kullervon avioliittoaikomus oli ehditty jo kolmesti kuuluttaa, kun hääsuunnitelmat muuttuivat. Rovaniemen sotilaspiirin erityisluvalla Kullervo ”sai vihityttää itsensä” ennen rintamalle lähtöään. Ilmari Hulkko, Kullervon vanhempi veli ja Karungin kirkkoherra, toimitti vihkimisen, jota todisti muutama lähisukulainen. Rantsilasta häihin ei päässyt kukaan.

Kullervo lähti häistään suoraan Vienan rintamalle. Hän kirjoitti jatkosodasta päiväkirjan, joka sisältää kenttäpapin työjärjestyksen ja päivittäin kirjatut kokemukset. Siinä kerrotaan myös Kullervon haavoittuminen. Annikki tuli Kuusamon sairaalaan katsomaan Kullervoa, mikä piristi potilasta, joka 16.8.1941 Kemijärvellä haavoittumisestaan toipuessaan otti jo innolla kantaa lestadiolaisuuden historiaa koskevaan keskusteluun, johon päätti osallistua heti kun rauha koittaa.

Wäinö Havas oli Annikin välityksellä jo Helsingissä jättänyt Kullervolle terveiset ryhtyä jatkamaan häneltä ”kesken jääviä lestadiolaisuuden tutkimuksia”. Tätä lukiessa Juhasta tuntuu kuin Havas olisi kuolemansa ennalta aavistanut.
Asia, johon ei Kullervon eikä Annikin sota-ajan kirjeenvaihdossa ollut tätä ennen kajottu, tulee ajankohtaiseksi nopeammin kuin kumpikaan oli osannut arvata, kun Havas kaatuu Suojärven Suvilahdessa 21.8.1941.

Kullervo Hulkon papereista löytyi yllättäen Kenttäpapin päiväkirja, jonka Kullervo kirjoitti Annikille ja perheelleen ikään kuin testamenttina – mielessä sekin mahdollisuus, ettei rintamalta kotiin paalisi. Juha kertoi löydöstään Oulun läänin maaherralle Eino Siuruaiselle, kulttuurimaantieteen tutkijalle, jonka Juha oli oppinut tuntemaan yhteisellä konferenssimatkalla Alankomaihin.
Siuruaisesta oli tullut myös Sota- ja rintamaveteraanien perinnettä vaalivan Tammenlehvä-järjestön pitkäaikainen johtomies, joka kannusti Juhaa ryhtymään töihin: ”Sotilaspappien kertomukset ovat muistelmien tulvassa jääneet unhoon.”
No, eettisistä syistä kaikkea ei ole syytä julkaistakaan. Onhan rintamapappi vaikean ja pitkän asemasodan aikana joutunut kuuntelemaan monta rippisalaisuuden verhoon jätettävää asiaa tai tarinaa.

Päiväkohtainen kenttäpapin kerronta on kuolemantäyteinen. Olihan rintamapapin työ etsiä tietoa ja pitää huolta haavoittuneista ja kuolleista, kirjoittaa näistä kotiseurakuntiin ja omaisille. Kullervo kirjasi kadonneiden ja kaatuneiden aseveljien kohtaloita.

Kullervon jatkosota käytiin Vienan rintamalla, jonka suomalaiset joukko-osastot oli koottu saksalaisten rinnalle lähinnä Lapin ja Pohjois-Pohjanmaan pitäjistä, Kullervolle rakkaan lestadiolaisen herätysliikkeen ydinalueilta. Kenttäpappeina oli Kullervon tuntemaa pohjoisten seurakuntien papistoa, joka kävi ekumeenista keskustelua ”uskon asioista” Lapin rintaman tuolloin jakaneiden saksalaisten aseveljien kanssa. Tilanne oli ”kiehtovan haasteellinen”, kun saksalaisista upseereista osa oli katolisia, osa luterilaisia.
Tutkijaksi jo tuolloin suuntautumassa ollut Kullervo kirjoitti uskontojen ja kulttuurien kohtaamisesta paitsi Karjalan prikaatiksi kootussa joukko-osastossaan myös Vienan Karjalan paikallisten asukkaiden kanssa havaiten heidän keskuudessaan Idänkirkon ortodoksien rinnalla ns. vanhauskoisten ”vierot”, joilla oli erilaiset ristinmerkit ja tapakulttuuri.
9.8. Kullervo kirjoittaa saksalaisista aseveljistä: ”He uskoivat Jumalaan, mutta ei Herraan Jeesukseen. Raamattu oli heille juutalaisten kirjoittama, ja kirkkoa he vihasivat.”

12.8. Kullervo haavoittui: ”Asetimme kk:n asemaan. Samoin pst. kiväärin. Olin viestintäupseerin kanssa komentopaikalle päin lähdössä. Silloin alkoi Iivana suoaukean takaa tulittaa. Olin seisomassa. Sain osuman pk:sta vasemman jalan nilkkaan. Kun heittäydyin maahan, tuli toinen osuma oikeaan reiteen. öin viestiupseerin viereen matalaksi maihin. Kokeilin vasenta jalkaa. Se liikkui.”
Verenvuoto oli kutienkin niin vähäistä, ettei osumakohtaa siinä paikassa sidottu. Kullervo pinkaisi juoksuun ja eteni toisten mukana haavoittuneiden kokoontumispaikkaan: ”Siellä Jussi-Heikki sitoi, Jore kävi puhuttelemassa. Komentajakin kävi vaihtamassa jonkun sanan. Kiitos pastori kaikesta! olivat hänen kolme sanaansa.”

Seuraavat Kullervon viikot kuluivat rattoisasti Kemijärvellä Annikin kanssa, mutta sota jatkui. Kullervon Päiväkirja täyttyi kaatuneiden upseeri- ja opiskelutoverien nekrologien rinnalla teologipariskunnan pohdinnoista. Puolisoiden jakama toipumisaika oli hedelmällistä luomistyötä, ja Kullervon tutkijaminuus oli heräämässä eloon.
Rattoisan yhdessäolon jälkeen pariskunnan jatkosota eteni eri tahoilla.

Kullervon sotapäiväkirjassa 23.8. on tieto Wäinö Havaksen kaatumisesta. Šokeeraavaa tietoa näyttää seuraavan henkinen torjuntavaihe, missä juuri tapahtunutta ei kielletä muttei käsitelläkään.
Wäinö Havas oli ainoa rintamalla kaatunut kansanedustajamme.

Hulkkojen ja Pentikäisten kirjeenvaihtoa lukiessaan Juha löysi itse hyvin arvokkaaksi kokemansa suunnitelman Wäinön, Veikon ja Kullervon perheiden yhteisestä kalaretkestä sodan päätyttyä Kivijärven vesille. Se jäi toteutumatta. Siellä olisi veneen kokassa kyyröttänyt pikkuinen Juhakin. Jäljelle jäivät vain rakkaat muistot ja Havaksen runot, joita Juha on usein kirjoituksissaan ja puheissaan Wäinön muistoa kunnioittaen lainannut.

Niin kuin Onni Liakka oli talvisodan, Wäinö Havaksesta tuli jatkosodan ikoni, jonka muistot velvoittivat.

7.9.1941 Kullervon jatkosota siirtyi Kuusamosta Vienan Karjalan Kiestinkiin, missä ”vastaanotto oli sydämellinen, pataljoona levossa. Seuraavana aamuna klo 10 oli pataljoonan kenttäjumalanpalvelus Kiestingin tienhaaran maastossa, läsnä mm. kenraali Hjalmar Siilasvuo ja kunniavieraat, prof. V.A. Koskenniemi ja toht. Yrjö Ruutu. Kunniamerkkien jakoa seurasi kenraalin puhe.”

Juhan serkku, mm. Suomen Kuvalehden ja Kauppalehden kokenut toimittaja Kustaa Hulkko on lukenut tämän kirjan käsikirjoitusta sen eri vaiheissa. Juhan pyynnöstä hän on piirtänyt vanhempiensa poliittiset profiilit – suhteessa erityisesti Veikko ja Kaino Pentikäiseen, Juhan vanhempiin.

Kustaa Hulkon mukaan Kullervo Hulkko ja Veikko Pentikäinen olivat mitä selvimmin uskonveljiä, mutta poliittisesti eri maata. Veikko otti – todennäköisesti työväenluokkaisen taustansa takia – etäisyyttä poliittiseen oikeistoon ja sen aatemaailmaan. Muuten Kustaa ei tässä tekstissään kommentoi Veikkoa, vaan keskittyy Kullervoon ja vähän Annikkiinkin.

Kullervon isän Arvid Hulkon ja äidin Hiljan poliittisista katsomuksista ei ole tarkkoja tietoja. Se tiedetään, että perhe oli aatteeltaan porvarillinen.
Perheen esikoispoika Kaarlo oli 1920-luvun alussa töissä tukkityömaalla Savukosken Värriössä, kun siellä syntyi ns. läskikapina. Kapinalliset takavarikoivat Värriön työmaan kassan ja varastot sekä pidättivät Kemi-yhtiön henkilökuntaa. Myös Kaarlon, joka joutui olemaan pidätettynä parin vuorokauden ajan.
Väkivallalta Kaarlo säästyi, kapinalliset käyttäytyivät loppujen lopuksi suhteellisen rauhanomaisesti koko kapinan ajan. Mutta tapahtuma saattoi vieraannuttaa Kaarloa vasemmistosta. Hänestä tuli Kemijärven suojeluskunnan aktiivinen jäsen ja oiva tarkka-ampuja.
Kulervolla oli läskikapinan aikoihin ikää seitsemän ja puoli vuotta. Todennäköisesti hän sai tietää isoveljensä kokemuksesta tuoreeltaan.

Se on tiedossa, että lukioaikanaan Kullervo liittyi äärioikeistolaiseen Sinimustat-nuorisojärjestöön. Hän osallistui ruotsinkielisten katukilpien tervaamiseen sekä öiseen katupartiotoimintaan, jossa yrittivät estää ”kommunistien tihutyöt”.
Lukiolaisena Kullervo kirjoitti latinan oppikirjansa marginaaliin: ”Ryssä on ryssä, vaikka voissa paistaisi.”

Helsingin yliopistossa Kullervo liittyi Akateemiseen Karjala-seuraan valajäsenenä numero 149. Sotilaspappina hän julisti sekä evankeliumia että Suur-Suomen aatetta. Järjestön symbolit olivat hänelle niin tärkeitä, että vuonna 194 hän pyysi Annikkia hankkimaan Helsingistä AKS´n uuden valataulun talvisodan pommituksissa tuhoutuneen tilalle.

Nuori Kullervo oli oikeistolainen, antikommunisti, aitosuomalainen ja nationalisti. Fasistiksi Kustaa ei häntä kuitenkaan menisi sanomaan. Ainakaan Kullervon kirjeenvaihto Annikin kanssa ei näyttäisi antavan siihen aihetta. AKS´n lisäksi Kullervo ei ilmeisesti liittynyt aikuisena muihin poliittisiksi luokiteltuihin järjestöihin.

Annikki omaksui nuorena Kullervon tavoin ajatuksen Suur-Suomesta. Annikki kertoi olleensa Akateemisten Naisten Karjala-seuran (ANKS) jäsen. Nuoruudestaan asti hän kapinoi muita perinteisiä sukupuolirooleja vastaan, mutta talvisodan jälkeen hän sanoi ymmärtäneensä, että naisen tärkein tehtävä oli synnyttää uusia sukupolvia isänmaalle. Hänen mielestään mikään uhri Suomen tulevaisuuden edestä ei olisi liian kallis.

Kullervon ja Annikin nuoruuden, erityisesti sota-ajan ajattelussa ja teksteissä patrioottisuus ja vanhoillislestadiolainen kristillisyys liittyivät kiinteästi toisiinsa. He luottivat siihen, että Jumala oli Suomen suojelija. Kuitenkin heidän kirjeenvaihtonsa käsitteli selvästi enemmän Jumalaa ja uskoa kuin Suomen kansaa ja sen kohtaloa. Kustaan mielestä heidän maailmankatsomuksensa kahden peruselementin välillä vallitsi hierarkkinen suhde: usko kulki isänmaallisuuden edellä.

Sotien jälkeen Kullervon poliittis-aatteellinen maailmankatsomus maltillistui. Hän ei kuulunut mihinkään puolueeseen, mutta toimi kuitenkin lyhyen jakson Oulun kaupunginvaltuutettuna, mihin tehtävään hänet valittiin sitoutumattomana ehdokkaana Suomen Kansanpuolueen listalta.
Myöhemmällä iällä myös Annikki etääntyi nuoruutensa yltiöisänmaallisista ihanteista. Poliittisesti hän sanoi olevansa lähellä sosialidemokraatteja, tosin Forssan ohjelman kirkonvastaisuuden vuoksi hän ei voinut itse demariksi ryhtyä.
Tähän päättyy Kustaa Hulkon analyysi.

Veikko pääsi lopulta rintamalle, mutta läpihuutojuttu se ei ollut. Asia oli kotipiirissäkin niin arkaluontoinen, että koko tarinansa hän pystyi kertomaan vasta Juhan veljen Hannun saunassa Kanadassa vuonna 1977.
Kuinka monimutkaista Veikon sotaanlähtö protokollan mukaan oli, Juha luki myös Oulun hiippakunnan tuomiokapitulin ja Rantsilan kirkkoneuvoston pöytäkirjoista.

Tuomiokapituli käsittelee 29.7. piispa Mannermaan johdolla Päämajan kirkollisasiain osaston kutsun Veikko Pentikäiselle sairaalapastoriksi kenttäjoukkoihin 5.8. alkaen toistaiseksi, määräten Niilo Räsäsen Temmeksestä sijaiseksi, 21.10. lähtien K.I. Cajanuksen Kempeleeltä, kummankin omien virkojen ohella.
Rantsilan vieraskirja vahvistaa asian jatkosodan alla Temmeksen kirkkoherran Niilo Räsäsen merkinnällä viransijaisuudestaan elo-syyskuulta 1942.

Missä Veikko milloinkin oli, sitä ei saanut kotiin kertoa. Vaikka olikin saanut parhaan kuntoisuusluokan, Veikko myönsi kirjeessä olevansa edelleen itsepäisen laskimotukoksen johdosta ”toipilas”.
Elokuussa Veikko valmistautui laskimoleikkaukseen, sen jälkeen alkoi loma. Näyttäisi, ettei hän jaksanut kirjoittaa kotiin kuukauteen. 16.4. Veikko kirjoittaa, että leikkaus tehtäisiin seuraavana aamuna kello 8. Hän kirjoittaa vielä sitä ennen illan jo hämärtyessä ja toivoo, ettei kirje jää viimeiseksi. Mutta siltä varalta, että Jumalan tahto on niin, hän tahtoo kiittää Kainoa kaikesta.

Aika oli Veikolle henkisesti raastava. Elämä oli kuin vuoristorataa, nousun jälkeen oltiin taas laskussa – kaikki liittyi oman kuntoisuuden kautta kansakunnan kohtalonkysymykseen, rintamalla taistelevien miesten rinnalla oloon.
Tieto leikkauksesta oli kiirinyt kotirintamalle, ja Veikon mieltä masensi Rantsilan seurakunnan päätös 13.9.1942 ”Veikko Pentikäisen tulleen vapautetuksi sotapalveluksesta virkansa hoitamaan”.

Tilanne muuttui Veikon toivomalla tavalla vasta, kun leikkauksen onnistuminen oli tullut ilmeseksi, ja tuomiokapituli 21.10.1942 merkitsi ”tietoonsa tulleen, että Pentikäinen tulee jatkuvasti olemaan puolustusvoimien palveluksessa määräten sijaiseksi Pulkkilan kirkkoherran P.O. Laitisen”.

Veikon ongelma leikkauksensa jälkeen oli entinen: sotaan vai siviiliin? Palaisiko hän lainkaan sotilaspapin tehtäviin vai olisiko edessä kotiutus siviiliin? Tuohon kriittiseen vaiheeseen liittyy kolme kenttäpostikorttia. 7.10.1942 leimatun kortin kannessa on ranta-aitan kuva, ikään kuin Veikon mielessä olisi oma kotiranta Siikajoen äärellä.
Myöhempi, Veikon ajoittamaton kirje ”Korvesta” kertoo patteriston papiksi pääsemisestä. toipuminen tykistön miesten parissa lienee edistynyt hyvin, muuten ei voi ymmärtää mainintaa lähtemisestä huomenna ”kalastuskomppaniaan”.
Veikon seuraava kirje 8.10. kartoittaa rintamapapin tehtäviä, varuskunta- ja sairaalajumalanpalveluksia.

24.10.1942 Kainon kirje paljastaa, kuinka ”kotona huolet olivat moninaiset”. Yhteistä säveltä oli vaikea löytää. Kainokaan ei – isänsä Aukustin tavoin – jaksanut ymmärtää ”Veikon hinkua sotaan”, vaikka tämä voisi sairastuttuaan pysyä kotosalla hoitaen papin hommaan.

Veikon kirjeistä ilmenee Kainon pitäneen huolta kirkkoherranvirastostakin. Omista oloistaan sotasankari kertoo vain vähän – eikä niissä juuri kehumista ollutkaan. Nukkuneensa hän sanoi ”mantteli peitteenä, ja vaatteistakin pulaa, onneksi Hyrynsalmelta saa housut”.

Marraskuussa Veikko kävi lomalla Rantsilassa. Vieraskirjassa on merkintä ”8/11-42: Veikko Pentikäinen sankarihautajaisissa lomalla”.
Tuon käynnin Juha muistaa ikänsä: isän saappaat vierashuoneen sängyn vieressä. Samuli oli neljä-, Juha kaksivuotias. Vaikka äiti kielsi, lapset herättivät nukkuvan isän. Painautuivat viereen. Kun oli ollut isän ikävä, nyt oli hyvä olla.

Yritettiin Veikkoa tämänkin jälkeen saada lomalle Rantsilaan. Ja pettymys seurasi toistaan. Joulukuun alussa Veikko kirjoittaa: ”Olin suunnitellut lomaa eilen alkavaksi. Mutta kun pappien ’hengellinen kiertue’ lähtee matkalle, saan odottaa myöhempää aikaa. Ehkä pääsen heti joulu jälkeen ja Tapaninpäivän iltana. Vielä ei ole kuitenkaan aivan varmaa.”

Kainoa pidettiin ”löysässä hirressä”. Kenttäpostikortti 10.12. oli taas vaihteeksi lupaava: ”Pidän tuloani sinne Tapanina miltei päätettynä. Tulisi minullekin joulu!”
Mutta 14.12. tuli viesti, minkä mukaan ei ”loma olekaan varma. Sitä on anottava komentajalta. Tapanina olisi soma lähteä, mutta pyhiä tulee niin paljon, ettei saisi lomasta nauttia, vakka se kuuluisi asiaan. Voisihan sitä yhtenä pyhänä saarnata ja seuroissa, mutta kolme pyhää on sentään liikaa.”

Ei Veikko tapaninpäiväksi kotiin päässyt, mutta vähän viiveellä kuitenkin, 28.12.1942 – 9.1.1943. Ja pettymyshän tästäkin seurasi.
Kun Veikko oli lomalla, hänet toimitettiin komentotoimistosta pois, kun ei suostunut eriseuraisten, vanhoillislestadiolaisuuden 1930-luvun hajaannuksessa irtautuneen ns. Rauhan Sanan pappien kanssa yhteisiä seuroja pitämään.
Ukon asioilla kaikki käännettiin siihen Vilho-veljen juttuun. Kun Linsurin rouva Haapajärvellä kertoi Haapaveden kansakoulun opettajasta Yrjö Karangolta asiasta kuulleensa, Veikko pahoitti mielensä.
Jälleen yksi esimerkki Veikon mielen pahoittaneista lausahduksista, jotka toistuivat. Vaikka Veikko halusi sanotun unohtaa, eikä kuulemaansa juuri toistanut, lausuja jäi mieleen vuosikymmeniksi. Takapuhe satutti.

Juhakin muistaa tuon vuodenvaihteen, onnellisena aikana. Siksikin, että Veikon seurakiireet olivat jääneet vähemmälle.
”Joulusauna” uudenvuoden aattona, toinen loppiaisen. Perhe taas yhdessä, äidin ja kotiapulaisen kattaus oli runsas. Yhtään vierasta ei pappilassa vieraskirjankaan mukaan isän kotiloman aikana käynyt. Juhan mieleen painui iäksi isän turvallinen läsnäolo.
Kuten äiti sano: ”Joulurauha asui meillä, tuli ja meni isän mukana.”

Kun loman jälkeen isä oli poissa, vallitsi taas kaiho, pelko ja pahoja unia, palaisiko hän? Rintamalta tipahteli taas sot.past. V. Pentikäisen (rintamatunnus 6/4310) nimissä ja käsialalla postikortteja. Yhdessä niistä oli rintamalta palaava kiharapäinen isä sylissään pikkupoika, jonka päässä oli isänsä sotilaslakki.
Juha löysi kortista itsenä. Hän oli onnellinen, kun isä oli häntä sen valitessaan ajatellut.

Kyllä, Juha on miettinyt, ovatko muistikuvat aikoja, vai myöhemmin kehittyneitä valemuistoja. Voiko kolmivuotiaan mieleen jäädä asioita, jotka löytyvät muistista vielä vuosikymmeniä myöhemmin?
No, vuonna 2007 Juha löysi tuon kortin ja pyyhki kyynelet silmistään – juuri kuten 65 vuotta aiemmin. Kortti oli juuri sellainen kuin hän muisti.

Kainon kirje 17.1.1943 kertoo episodin, joka ilmentää sodan karua todellisuutta. Hän oli tuona päivänä Kerälän kylän Arvolassa, jossa oli myös lauluseurat. Kaino soitti kauppaan ja ilmoitti tulevansa paikalle, ja siitä lähtien emäntä oli ollut hyvin murheellinen. Tämä oli luullut, että Kaino tulisi kaatumissanomaa tuomaan. Kaino toteaa kirjeessä: ”Näkyy olevan, etten minäkään uskalla varauksetta enää kylään mennä.”

Helmikuussa Veikko naputteli nyt kirjeensä sotilaspapin viraston kirjoituskoneella, kenttäpostikortit lyijykynällä, Kaino musteella omansa. Folkloristina Juhaa kiinnostaa – kuten Kainoa aikoinaan – Veikon ensi kirjeet Vienasta, Kalevalan laulumailta.
Kertoipa Veikko olleensa mm. 4.2.1943 ”yhdessä Vuokkiniemen pirtissä kuuntelemassa Karjalan naisia, runonlaulajia ja sadunkertojia”.Noita kokoelmia Juha ei ole etsinnöistä huolimatta kotoa löytänyt, lienevätköhän ne päätyneet SKS´n kansanrunousarkistoon tai vastaavaan?

Veikon oloa piristi huomattavasti Uhtuan sotilaspastorin, Sulo Isokosken, saapumisesta joukko-osastoon. Sulo, laulaja Soile Isokosken isä, oli yksi Veikon läheisimmistä rintamapapeista. Kirjeessä, jossa kerrotaan Sulon saapumisesta, kerrotaan myös Veikon menevän nyt ”vain kanttiiniin”, eikä Kainon tarvinnut olla huolissaan.
Veikon ”peitelty” sanoma tarkoitti, ettei hän ollut vielä menossa ”eteen”, etulinjaan, mistä Kaino olisi huolissaan.

Veikon rintamalle lähdöt loivat tyhjyyden tunnetta ja pelkoa Rantsilan pappilan elämään. Kaino koetti hoitaa kirkkoherranvirastoa, opettaa kansakoulussa viransijaisena, samalla kun odotti kolmatta, sitten neljättä vauvaansa. Kotiapulainen Elsa huolehti pappilan keittiöstä, käytännön töistä ja lapsista kotona. Vieraskirjan mukaan kymmenkunta pappia toimitti vuorollaan Veikon virkaa.

”Seitsemän prelaatin” seurassa Veikko pääsi vihdoin pistäytymään kotonaan 1.-2.2.1943 tullessaan ”viran puolesta Rantsilan rovastikuntapäiville”. Läsnä oli ”seitsemän prelaattia”, kuten Veikko arvon kollegojaan nimitti: Kustaa Huhta, Lauri Ruskomaa, Einari Peura, Hjalmar Carlsson, Eino Seppo, Olavi Laitinen ja Veikko Pentikäinen, sekä kanttori ja rouva Koski.
Rovastikunnan pappien sota-ajan niukassa kokouksessa lausuttiin jo jäähyväisiä. Papiston tiedossa oli Pentikäisten muutto Haapajärvelle. Veikko oli saanut enimmät äänet kappalaisen virkaan.
Kullervosta puolestaan tuli vuonaa 1943 Kuivaniemen kirkkoherra.

Kainon kirjeitä Veikolle vuodelta 1944 ei ole säilynyt. Toisaalta, minnepä hän niitä olisi lähettänyt? Kun oltiin liikekannalla, vetäytymässä, pysyvää osoitetta oli mahdotonta ilmoittaa ja kirjeet saattoivat jäädä taipaleelle. Veikko ei kuitenkaan näytä ymmärtäneen kotirintaman vaikeutta pitää postiliikennettä yllä, vaan omissa viesteissään ihmettelee, miksei postia tule siihen suuntaan.

Kun tilanne rintamalla huononi, Veikon kirjeiden lähettäminen tiheni päivittäiseksi. Kenttäpostikorteilla sotatilanteiden keskeltä hän halusi rauhoittaa kotiväkeä. Niiden ainoa viesti oli tärkein, että isä oli elossa.

8.8. Veikko ilmoitti saaneensa mustekynän. Sen tutkijakin huomaa. Kirjeet olivat siitä eteenpäin helppolukuisempia kuin edelliset lyijykynällä kirjoitetut.
Veikon sota oli enimmäkseen kalastelua: ”Nimismiehelle voit kertoa, että olen saanut kalastella rauhoitetuilla luonnonsuojelualueillakin.” Kuten usein aiemminkin, jälleen seuraa pohdintaa kuntoisuusluokasta, mutta saattaa olla, että Veikko on hieman pehmenemässä ja kodin panoarvo kasvamassa.
Sotilaskuntoisuuden ylläpitäminen oli Veikolle kunnia-asia. Hän oli kenttäpappi ja reservin vänrikki, rintamaupseeri painolastinaan veljenä Vilhon vakoojan jättämä taakka. Tästä näkökulmasta Veikkoa askarrutti, kun päämajasta oli kysytty tietoja papeilta, mm. sotilaskelpoisuusluokasta.

Loppusodan kirjeissään Veikko miettii, miksei hänen ”lomarullansa” pyöri. ”Pinnaamaan” eli löytämään ainakin puolittaisia tekosyitä lomiin ei Veikko suostunut. Ja vastaavasti halusi oikeudenmukaisuutta myös itselleen.
Koko jatkosodan peräytymisvaiheen aikana Veikkoa ei päästetty kertaakaan kotilomalle. Kutsut läheisen pappisveljen sankarihautajaisiin kariutuivat syistä, jotka olivat ilmeiset mutta jätettiin kertomatta: neuvostoloikkarin, Vilho-veljen, painolasti oli Veikon harteilla, toistui vihjailuina etenkin upseereiden huulilla, jopa Veikon kuullen.
Näkyipä asevelipappienkin kaunaa. Kun rintamapappi lähti kotiseurakuntaansa tai jonkun opiskelutoverinsa sankarihautajaisiin, Veikko sai jäädä odottamaan.

14.8. Kenttäposti kertoi ”komentajan saaneen Haapajärveltä joltakulta Veikolle osoitetun pyynnön tulla sankarihautajaisiin ja samalla perhettä katsomaan”. Veikko kommentoi: ”Rehellisesti pyydetty, mutta meidän oloissamme lapsellisesti: kun muut eivät pääse, miksi yksi? Komentaja sanoi, että kirje oli hänen hallussaan, enkä minäkään enempää puhunut. Ehkä tavalliset lomatkin alkavat joskus kiertää.”

Viestit kaatuneista uskonystävistä tihenivät: ”Lehdistä näin, että siellä Sallamaan porukasta oli kaatunur pastoriveli Matti Äijälä Torniosta. Puoltoista viikkoa ennen lähtöämme olimme hänen kanssaan yhdessä Kenkreässä. Nyt hän on saanut siirtyä näkemiseen.”

Vaikka oltiin Tolvajärvellä, jonne Karjalan sivistysseura oli vuonna 1929 pystyttänyt laulajasukujen muistokiven, Veikon mieli oli ahdistunut. Häntä vaivasi kaksi polttavaa ongelmaa.
Ensin kysymys loman saamisesta – jota ei kuulunut, miksei? – toinen vielä vakavampi: rintamatunnuksensa alentamisesta, jota Veikko ei halunnut ainakaan loma-anomuksen syyksi merkitä, vaikka oli tätäkin edellisessä kirjeessään jo vaimolleen pähkäillyt.

Josif Stalin suostui siihen, että Neuvostoliitto tekisi aselevon Suomen kanssa, sillä edellytyksellä, että Suomen armeija ajaa saksalaisjoukot maasta. Mitä se Veikon kannalta tarkoitti?
Aamulla 4.9. lähti kotiin lakoninen kortti: ”Vihollisuudet lopetettava klo 7. Nyt on hiljaista. Muuten ei erikoista. Odotamme, kuten te sielläkin, pelolla ja vavistuksella ehtoja. Menen puhutteluun klo 9:ksi. Vielä juuri kuului kaukaa tykin jyrähdys. Voikohan ryssään luottaa?”
Viestiminen jatkui samaan päivän iltana: ”Tänään sitten hiljeni, vaikka kyllä ”kaveri” senkin jälkeen paukutteli. Ei täällä ole hurrattu eikä veljeilty, onpahan vain oltu alallaan.”

Saksalaisten ”ulosajo” alkaa Kainuun Kuluntalahdesta. Veikko oli majuri Erkki Lahdenperän komentaman Jääkärirykmentti 33´n ainoa pappi, joka sotatoimien päätyttyä Tolvajärven ja Hylkysyrjän maastossa 5.9.1944 vaelsi joukko-osastonsa mukaan takaisin vuoden 1940 rajalle.
Peräytyminen pysähtyi lopulta Kajaanin Kuluntalahteen, ja siellä Veikko koki suuren yllätyksen. Kun Kainolle oli käynyt selväksi, ettei Veikon kotiloma nyt vain toteudu, hän oli päättänyt nousta junaan yllättääkseen miehensä Kajaanissa.

Kun tuli käsky Lapin sotaan, Veikosta tuli Ruben Laguksen rykmentin ainoa kenttäpappi. Hän lähetti Kainolle postikortin, johon piilotti vihjeen sijainnistaan: ”Raittilalla ei ollut aikaa käydä.”
Kainon oli helppo ymmärtää, että juna oli Joensuun asemalla, missä Raittilat, mm. taidemaalari Tapanin, professori Pekan ja runoilija Anna-Maijan vanhemmat ja nuorimmat lapset silloin asuivat.

Sotilaspappina samalla rintamalla palvellut Saloisten kirkkoherra Lauri Ruskomaa kirjoitti Kainolle Haapajärvelle jatkosodan jälkeen 21.9.1944. Kaino oli kysynyt kirjeitse Ruskomaalta Vilho Pentikäisen välillisestä vaikutuksesta Veikon kohteluun.
Ruskomaa muisti jonkun kysyneen häneltä asiasta, sitä hän tosin ei muista, oliko kysyjä pappi vai upseeri. Eikä hän ihmetellyt kysymystä.
Ruskomaa kertoi mielipiteenään, ettei ”poliittista opiniota ” Veikkoa vastaan ollut. Ja oli ”todella sitä mieltä, että Te, rouva Pentikäinen, olette kantanut tätä asiaa liian raskaana taakkana [—] Olen liikutuksella lukenut sananne, sillä tunnen niin hyvin nuo ajatuksien raskaat polut, joita itse olen saanut kulkea niiden 18 vuoden aikaan, jotka olen toiminut pappina, etupäässä Pohjanmaalla.”

Lapin sota ei aluksi ollut lainkaan oikeaa sotaa: ”Se oli semmoinen tilanne, että aluksi olivat ne saksalaiset sotatovereita. Oli valemiinoituksia ja murroksia, antoivat niistä kartat, miten suomalaiset kulkisivat perässä. Minäkin olin tuon jääkärijoukkueen mukana. Kun jossakin paikassa miehet menivät joen yli, viimeinen saksalainen oli samassa veneessä, missä oli ensimmäinen suomalainen. Ja suomalainen toi veneen takaisin. Se oli niin kuin jossakin elokuvassa tämä sota. Venäläiset saivat kait tästä kuulla, ja Hirvaskosken jälkeen Pudasjärvellä alkoi sitten se tosi homma.”

17.10. Veikko saapui Rovaniemelle. Kohtaamastaan näystä hän kertoo 18.10. päivätyssä kirjeessään: ”Kyllä hävitys oli oikein saksalaisen perusteellinen. Aseman seutu suorastaan hävityksen kauhistus! Ellen itse olisi nähnyt, en uskoisi. Ei tehnyt mieli niitä katsomaan, eikä kannattanutkaan. Räjähdyksiä kuului silloin tällöin, ja uusia paloja syttyi.”

Rovaniemen valtauksen jälkeen Veikon joukko-osasto jatkoi rientomarssia vetäytyvien saksalaisten perässä. Etäisyyttä näihin oli hyvinkin sata kilometriä, joten vaarana olivat lähinnä miinoitukset.

27.10.1944 Veikko kirjoittaa kotiin toiveikkaana. Paluu tapahtuu ”Aukustin kaupungin” eli Kemin kautta, jossa joukko-osaston pitäisi oleman pyhäinmiestenpäivän aattona Sieltä matka jatkuisi ”Vikströmin kaupunkiin” eli Pudasjärvelle, josta pitäisi kotiuttamisen alkaa. Tarkkaa määräaikaa hän ei vielä tiennyt.

13.11. Veikon viimeinen sotakirje kertoo hänen päässeen kuin päässeenkin liikkeelle – vaikka virallista kotiuttamista vailla – ja päätyneen Kemin Paattioon.
Veikon viimeinen kenttäpostikortti aamulla 14.11. oli lyhyt: ”R[akas].K[aino]. Kohdalleni ei kuulu mitään uutta. Terveiset lapsille ja Elsalle, Veikko.”

Kotiin Veikko pääsi lopulta melko monen mutkan kautta niin, että ehti saarnaamaan Haapajärven adventtikirkkoon 1944.

Niin, miksi talvisodasta kirjoittaa Juha, jolla sodan päättyessä oli ikää kahden viikon verran? No, koska hän syntyi talvisotaan. Ja ilman talvisotaa ei olisi li satavuotiasta Suomea.
Ajatus kirjasta Synnyin Talvisotaan alkoi itää jo vuonan 1995, kun Tromssan yliopiston rehtori Ole Danbolt Mjös kutsui Juhan perustamaan maailman pohjoisimpaan yliopistoonsa uuden oppiaineen, uskontotieteen. Juha koki haasteen niin mielenkiintoiseksi, että otti sen vastaan. Hänhän tiesi rehtori Mjösin kuuluvan Nobelin rauhanpalkinnon jakavaan toimikuntaan jonka puheenjohtajana tämä sittemmin ojensi palkinnon presidentti Martti Ahtisaarelle.

Toisen maailmansodan miehitysajan raskaat muistot olivat yhä vuosina 1995-97 Norjan ihmisten mielessä – norjalaisten, kveenien, saamelaisten – ja tuhon merkit näkyvillä Ruijan tuntureilla, maissa ja vesillä, kuten oli pitkään mm. Saksan armeijan marraskuussa 1944 upotettu taistelulaiva Tirpitz Narvikin vuonossa. Ei ihme, että Tromssassa puheeksi nousi kauan vaiettu Sota ja Rauha, samoin arktinen ulottuvuus ympäristöön ja kulttuureihin.
Juhaa kiinnosti oppituoli, jota perustettiin tiedekuntaan ja yliopistoon, jossa historia,-, katsomus- ja yhteiskuntatieteiden rinnalla oli vahva pohjoisen lääketieteen ja arkeologian edustus. Homma alkoi kansainvälisestä konferenssista, johon rehtori Mjös valtuutti Juhan kutsumaan kymmenen maailman johtavaa uskontojen tutkijaa.
Kaikki kutsutut saapuivat, Kun he kohtasivat, usea iältään varttunut luennoitsija muisteli olevansa sotaveteraani joltakin toisen maailmansodan rintamalta.

Lancasterin yliopistosta Englannista Kalifornian yliopistoon kutsuttu skotlantilaissyntyinen Ninian Smart kertoi kiinnostuneensa Suomesta kuunneltuaan isänsä kanssa radiosta päivittäin uutisia talvisodasta – kuinka Suomi sinnitteli yli sen ja vielä jatko- ja Lapin sodankin. Uskontojen tutkija Smartista kasvoi brittiarmeijan laivastoupseerina Intian valtamerellä.
Kalifornian Santa Barbaran uskontotieteen laitoksen silloinen esimies, uskontopsykologi Walter H. Capps oli puolestaan Vietnamin sodan veteraani, josta kasvoi sen käyneiden amerikkalaisten tuntojen tulkki, sittemmin myös demokraattien kongressiedustaja.
Kun Juha kutsuttiin Washingtoniin valitus Cappsin sijaiseksi Kalifornian yliopistoon lukuvuodeksi 1997-98, he kolme luennoivat Santa Barbarassa, kukin omalta alueeltaan, jossa oli kenttätyötä tehnyt ja sodat tahollaan kokenut. Juhan tehtäväksi tuli puhua etenkin šamaaneista ja Josif Stainin kansanmurhista Neuvostoliiton reuna-alueita silloin ja yhä asuvien pienten kielten puhujien, alkuperäiskansojen keskuudessa.
Kaikki kolme luennoivat yhdessä uskonnonvapaudesta vieraana mm. Dalai Lama ja alkuperäiskansojen johtajia.. Viimeiseksi jääneen luentonsa jälkeen Capps pyysi Juhaa valmistelemaan kanssaan Yhdysvaltain kongressin puhettaan, joka valitettavasti jäi pitämättä Juhan kirjoittama konsepti oli kongressiedustajan taskussa tämän kuollessa ollessaan menossa kongressiin, jossa olisi tuon puheen pitänyt.

Mjölsin, Cappsin ja Smartin kanssa käydyt keskustelut Tromssassa ja samat kysymykset Santa Barbarassa virittivät Juhan miettimään, mitä hänelle oli merkinnyt syntyä sotaan ja mitä siitä on pikkupojan mielen pohjiin jäänyt. Cappsin ja Smartin kanssa päättivät sitten kolmisin Santa Barbarassa vuonna 1998 perustaa uskontojen akatemiankin (Global Academy of Religions). Hanke jäi toteutumatta Cappsin kuoltua vuonna 1998 ja Smartin vuonna 2001.
Olisikohan sen aika nyt 2020-luvulla?

Juhan mielestä uskontojen vuoropuhelua tarvitaan enemmän kuin koskaan. Rauhantekijöiden ja uskontojen tutkijoiden tapaamisissa ja syväkeskustaluissa uskonto- ja perinnejohtajien kanssa sekä kenttätyössä eri puolilla maailmaa mm. presidentti Martti Ahtisaaren ja Juhan pojan Antin johdolla on etsitty ja löydetty ratkaisut kymmeniin konflikteihin kaikissa maanosissa toivoa herättävällä tavalla. Läsnäolo näissä keskusteluissa on kannustanut Juhaa tähän kirjaankin.
Ninian Smart valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian ulkomaiseksi jäseneksi vuonna 2000 Toukokuulla Juha kutsui Smartin luennoimaan Helsingin yliopistoon aiheesta ”Uskonto, sodat ja sukupolven muisti”. Samaa aihepiiriä jatkoi Helsingin yliopiston Studia generalia -sarja vuonna 2001: ”Maapallon kriisikattilat ja uskonnot”. Täpötäysi Porthanian auditorio kuunteli Juhan silloin tulkitseman Ninian Smartin ilosanoman: ”Olen kiitollinen siitä, että olen saanut elää yli 20. vuosisadan ja nähdä ihmiskunnan kahden totalitaarisimman maailmankatsomuksen syntyvän ja tuhoutuvan.”
Smartin mielestä talvisota oli suomalaisten pyhää sotaa, jossa vaikuttivat monet suomalaisuutta vahvistaneet uskonnolliset ja kansalliset symbolit. Pyhyyden tunnosta syntyi kansainvälisesti tunnettu talvisodan myytti. Smart halusi jatkaa nuorena valitsemansa aiheen tukimusta. niinpä sunnuntaina kesäkuun 4. päivänä vuonna 2001 Juha ja Ninian kiirehtivät Ateneumista Hietaniemeen ollakseen läsnä kaatuneiden muistopäivän juhlallisuuksissa sankarihaudoilla.
He ehtivät kiertää presidenttien haudat, kun tuli tieto seremonian viivästymisestä. Ninan seurasi mietteliäänä seppeleidensä kanssa juhla-asuissaan sateessa seisovia veteraaneja, rintamamiehiä ja lottia pisaroiden ropsiessa Mannerheimin hautaa, sankariristejä ja paikalla olijoita.
Hetki oli pysäyttävä.

Kesti aikansa, ennen kuin Tromssassa itänyt ajatus kypsyi. Talvisodasta kirjoittaminen alkoi 1.1.2013 Juhan kuunneltua Tasavallan presidentti Sauli Niinistön ensimmäisen uudenvuodenpuheen. Viestinnän professori arvioi sitä viileästi perinteiseksi, mutta kielikuviltaan edeltäjistään eroavaksi. Niinistö sanoi mm. leipämme olevan pieninä palasina maailmalla.
Helsingin sanomien silloisen vastaavan päätoimittajan Mikael Pentikäisen mukaan Niinistöltä kuultiin ”henkilökohtainen ja vahva arvopuhe. Presidentti muistutti jokaisen sukupolven vastuusta oppia edellisiltä ja viedä eteenpäin Suomen tarinaa.”
Luettuaan kirjoituksen Juha kiirehti onnittelemaan esikoispoikaansa siitä, että tämä oli löytänyt presidentin puheen ytimen. Skandinaavisissa kielissä on Suomen tarinaa ilmentävä väkevämpi ilmaus: Finlands saga. Suomalaisten saaga on maailmalla tunnettu sankaritarinamme.
Monille perheille, myös Pentikäisille se oli raskas, mutta kansakuntana meidät suomalaiset, vuoden 1918 sodan jakaman kansan lopulta yhteen liittänyt Suuri Kertomus. Juhan kirja alkaa keväästä 1939, ajasta ennen talvisotaa. Juha koki sen ahdingon äitinsä kanssa yhdessä jaetun kehon kielen akutta, kunnes itse siihen helmikuun 26. päivänä vuonna 1940 syntyi.

Juhan kirjan keskeinen toimija on ollut ”Isä-Veikko”, Veikko Adolf Pentikäinen, Kuopion lyseosta merikadetiksi, sitten teologian opintoihin siirtynyt reservin upseeri, rintama- ja sotilaspappi. Veikon pappis- ja aseveljistään Juha on useita tavannut. Juha on kokenut, kuinka usea sankarivainaja on ikään kuin kuin herännyt henkiin, kun tätä on yhdessä muisteltu ja kaivattu.

Juha ei tiedä, missä Veikko ja Kaino Pentikäisen sotavuosien kirjeenvaihto oli vuosikymmenet. Sotavuosien jälkeen kirjeitä ei avattu eikä niistä kotona puhuttu.
Kainon mielestä kirjeet olivat liian kipeitä hänen elämänsä aikana avattaviksi: ”Miksei sitten, kun meitä ei enää ole?”

Kirjeet löytyivät yllättäen vaaleasta kenkälaatikosta, jota Kaino oli paperinauhalla käärittynä säilyttänyt – kenellekään asiasta virkkamatta – milloin missäkin, viimeksi Järvenpään eläkevuosien kotinsa vaatekomerossa nuoruuden kirjeidensä seassa. Juha ei muista, että tuota laatikkoa olisi koskaan avattu niin kauan kuin Veikko eli. ”Menneitä on muisteltu” sen sijaan yhdessä kolmen sukupolven kesken perhealbumeista.

Juhan veljen Paavon mieleen laatikko palautui vuonna 2013, kun Juhan muistamien ensi luonnokset olivat veljesten luettavina. laatikkoa alettiin ponnekkaasti etsiä, kunnes Samulin vaimo Raili sen Oulun Kastellin kotinsa ullakon kätköistä kaivoi. Juha kiittää veljiään, etenkin Samulin perhettä, yhteistyöstä, jonka avulla vanhempien kirjekokoelmat lopulta ajoissa löytyivät.

Juha Pentikäisen teos Synnyin Talvisotaan tuo sota-ajan tunnelmat, niin pelon, toivon, luottamuksen kuin surunkin, jopa harvinaisen elävästi esille. Kaunis, herkkä ja kokijoiden tunteita peittelemätön kirja, joka antaa niin kotirintamalle kuin rintamalle siellä jossain kummallekin kuuluvan suuren arvon.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Hetki lyö
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Best, Nicholas: Viisi päivää jotka vavisuttvat Eurooppaa
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset

Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Doyle, Arthur Conan: Haudantakainen elämä
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, jan: Uusien ideoiden Suomi
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta

Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
Herpen, Marcel H van: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Hovi, Tuomas: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Illies, Florian: Rakkautta vihan aikaan
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kajo, Markus: Kettusen kirja

Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies

Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korkki, Jari: Kohti liittokuntaa – Antti Kaikkonen ja Suomen puolustuksen uusi asento
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Lenkillä mietittyä
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot

Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Smittenin murha
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit

Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Math Mathonwynpoika
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Olsen, Gregg: Äitimme oli sarjamurhaaja
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy

Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Juha: Synnyin Talvisotaan
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kunnan ja vähän muittenkin kanssa elämässä ja tekemässä
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä

Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sadinmaa, Kai: 10 käskyä kirkolle
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita

Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Silver, Minna: Tutankhamonin salaisuudet
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Sydow, Max von: Kirppusirkus
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa

Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Uusma, Bea: Naparetki
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Kriisien keskellä
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja

Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin