Kirjat, päivitys 12.4.

Ja sitten tiivistelmä Anne Mattssonin teoksesta Sylvi Kekkosen elämäkerta. Tämän jälkeen on tarkoitus tähyillä historian sijaan avaruuteen ja tarkastella erästä vuosikymmenet kestänyttä projektia, joka katsottiin vuoden 2017 Nobeleita jaettaessa palkinnon arvoiseksi.
Albert Einstein ennusti gravitaatioaaltojen olemassaolon jo yli sata vuotta sitten, mutta ne onnistuttiin havaitsemaan suoraan vasta kun LIGO-interferometrit kehitettiin. Miten tähän päästiin, sen kertoo Columbia Universityn fysiikan ja tähtitieteen professori Janna Levin teoksessa Mustan aukon blues ja muita ääniä ulkoavaruudesta.
Tämä ei taida oikein kompaktiin muotoon tiivistyä, saattaa olla, että täytyy tehdä jälleen kaksiosainen julkaisu. Joka tapauksessa tarkoitus on saada tämä aihe kokonaisuudessaan loppukuun aikana käsiteltyä.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Keskustalainen
Anne Mattsson: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Tallinna Raamatutrükikoda (paino), Art House 2000, uud. laitos 2019
344 sivua

Anne Mattssonin teos Sylvi Kekkosen elämäkerta julkaistiin ensimmäisen kerran vuoden 2000 elokuun lopulla, juuri ennen Urho Kekkosen syntymän satavuotispäivää ja juhlavuoden juhlallisuuksien lähtölaukausta.
Kun kirjan ilmestymisestä oli kulunut jo lähemmäs kaksikymmentä vuotta, kirjailija sai yllättävän yhteydenoton. Tea Kekkonen oli vasta tuolloin lukenut Mattssonin kirjan, ja halusi nyt tavata. Tapaaminen toi Mattssonille uutta kirjoitettavaa, ja hän julkaisi vuonna 2019 teoksestaan uudistetun laitoksen, joka on tämän päivityskerran aihe.

Sylvia Salome Uino syntyi 12.3.1900 Pieksämäellä papin tyttäreksi. Hänen isänsä Kaino Edvard Uino oli kotoisin Artjärveltä Uudeltamaalta, hänen äitinsä Emilia Stenberg syntyi ja vietti koko nuoruutensa Pietarissa.

Edvard Uino – Sylvin isä käytti toista etunimeään – ja Emilia Stenberg tapasivat Artjärvellä. He rakastuivat, menivät naimisiin ja perustivat perheen. Lapsia syntyi seitsemän, joista kuusi jäi eloon.
Ennen Sylvian syntymää syntyivät Toini Emilia vuonna 1895, Martha, joka kuoli keskosena, 1897, ja Elin Margaretha 1898. Sylviaa seurasivat Taina Tabita ja Uuno Edvard vuosina 1901 ja 1902 sekä kuopus Aira-Eeva vuonna 1906.

Sylvia eli Sylvi – nimestä käytettiin rinnan pitkää ja lyhyttä versiota – syntyi Pieksämäellä, mutta puolitoista kuukautta hänen syntymänsä jälkeen perhe muutti Heinolaan. Siellä Lusin pappilassa kuluivat Sylvin ensimmäiset vuodet.
Ensimmäiset muistikuvat Sylville piirtyivät kuitenkin vasta Karjalan kannaksen Metsäpirtistä, jossa Uinot viettivät kuusi vuotta, vuodesta 1904 vuoteen 1910.

Metsäpirtin merkityksen Sylville aavistaa tämän omaelämäkerrallisten lapsuusteosten sävystä. Paikkakunnan eksoottisuus toi oman lisänsä, ja seuraavan asuinpaikkakunnan, Puumalan, muistoja varjostivat raskaat koulukaudet Mikkelissä.

Edvard, niin pappismies kun olikin, ei uskonut uskonnon tuputtamiseen. Sylvin kirjoista välittyy, että nuoret Uinot saivat tutustua uskonasioihin vapaasti.

Sylvi ei hyväksynyt kritiikittömästi myöskään aikuisten hautausmaapolitiikkaa. Kirjailijan lapsuusteoksessa kerrotaan, kuinka ahdistavaa oli, että itsemurhan tehneet haudattiin hautausmaan perimmäiseen kolkkaan, häpeänurkkaan. Sylvin mielestä oli jotenkin järjenvastaista luokitella itsemurha murhaa vakavammaksi rikokseksi.
Sylvi itse vietti aikaansa tuossa hylätyssä kulmauksessa. Aikuiset yrittivät keksiä luonnollisen selityksen hänen kuljeskelulleen tulkiten asian niin, että pikku-Sylvin täytyi pitää kissankäpälästä, jota häpeänurkassa kasvoi.

Monessa yhteydessä siteeratusta kirkkoherra Uinon elämänviisaudesta Sylvi sanoi: ”Pelkistin sen rehellisyydeksi.” Isä oli tyttärelleen tärkeä hahmo. Sylvi arvosti isänsä ajattelua niin että työsti siitä itselleen elämän ohjenuoran.
Kerran haastattelussa Sylvi mainitsi, että hänen isänsä oli ollut itse suvaitsevaisuus. Tämä oli todennut: ”Hyvänen aika, pikkuinen, kansallisuudesta ei saa tehdä jumalaa. Ihmisyys ennen kaikkea.” Edvard oli korostanut monikulttuurisuutta ja jokaisen ihmisen ihmisarvoa.

Vuosisadan vaihteessa Suomessa oli monenlaista kiihkomieltä. Vuosien mittaan kiristyivät ensin kieli- ja sosiaaliset ongelmat, sitten tärkeimmäksi tuli kysymys Suomen oikeudellisesta asemasta.
Kirkkoherra Uino ei lähtenyt kiihkomielisten ”tohistukseen” mukaan. Suvaitsevaisuus ei silti tarkoittanut periaatteettomuutta tai sivustakatsomista. Pappina Edvard oli siinä asemassa, että hänen mielipiteillään oli yleistäkin merkitystä.

Sylvin äidille Emilialle taiteet oivat tärkeä osa elämää. Hän haki ja hänet hyväksyttiin Pietarin taideakatemiaan.

Sylvi peri isältään suvaitsevaisuuden ihanteen ja äidiltään hän peri taiteelliset taipumuksensa. Sekä nivelreuman.

Sylvi pääsi ylioppilaaksi sisällissodan keväänä 1918. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut läpikäydä kirjoituksia, koska sotavuonna niitä ei järjestetty.

Mutta ennen kuin Sylvi pääsi aloittamaan itsenäisen aikuiselämänsä, perhettä kohtasi suuri suru. Sylvin isä kuoli huhtikuun alussa vuonna 1916, 52-vuotiaana.
Edvard oli sairastunut diabetekseen, tai kuten silloin sanottiin, sokeritautiin. Toimivaa hoitoa tautiin ei vielä ollut. Ei tiedetty insuliinista tai sen puutteesta.

Paikkakunnan lehdessä julkaistiin kuvaus Edvard Uinon hautajaisista: ”Sankka satoihin nouseva kansanjoukko oli saapunut torstaiaamuna huhtik. 13 kirkkoherran pappilaan saattaakseen kirkkoherran Kauno Edward Uinon wiimeiseen leposijaansa Puumalan hautausmaan mustien multien kätköön. [—] Vaikkakin K.E. Uino ei enää murtuneen terweytensä tähden olekaan woinut saarnatuolista puhua, neuwoa, rohkaista, waroittaa, saarnata sowintoa, mistä niin mielellään aina puhui, waikka ei ole woinutkaan wiimeaikoina sanoa seurakuntalaisilleen mitä olisi tahtonut, tehdä kylwöä, koettaa pehmittää sydämiä ja peittää muokattuun sydänpeltoon kylwettyä siementä, ei näyttänyt entinen työ unohtuneen, koskapa niin sankoin joukoin pitäjän eri kulmilta oli saapunut seurakuntalaisia wiimeisiä jäähywäisiä sanomaan yhteiselle opettajalleen.”
Kirjoitus kertoo, kuinka tärkeä hahmo pappi oli seurakunnassaan ollut.

Ylioppilas Sylvia Uino muutti kesäkuussa 1918 Helsinkiin. Hän aloitti sairaanhoitajaharjoittelijana ja kirjoittautui yliopistoon. Sylvi valitsi lainopillisen tiedekunnan.

Vuonna 1955 Sylvi julkaisi teoksen Käytävä, joka käsittelee nuoren tytön ensimmäistä yritystä hankkia itselleen ammatti. Teos kertoo helsinkiläisestä sairaalasta vuonna 1918.
Teoksensa ensilehdellä Sylvi ilmoittaa: ”Kaikki kertomani käytävästä on kirjoitettu vuosia sitten mieleen painuneitten vaikutelmien perusteella. Esitettyjen asioitten todistusaineistoksi kelpaavaa pätevyyttä niillä ei siis ole. Tapahtumien kulun unohtuminen on käynyt huomaamattomammin ja huokeammin kuin niiden jälkeensä jättämistä vaikutelmista vapautuminen.”

Sylvin kokemuksista sairaalassa ei ole säilynyt dokumentaarisia lähteitä, kuten kirjeitä tai päiväkirjoja. Ajanjaksosta on jäljellä vain hänen oma kaunokirjallinen teoksensa ja tiedonhippuja parista historiankirjasta.
Se tiedetään, että Sylvi työskenteli Mehiläisessä. Mehiläinen, tai nykynäkökulmasta ”vanha Mehiläinen”, sijaitsi alun perin Huvilakadulla Eirassa, mistä se muutti vuonna 1932 Töölöön. Siellä hoidettiin kaikenlaisia potilaita ja se muodosti pienen keskussairaalan. Sairaanhoitajien apuna Mehiläisessä käytettiin harjoittelijoita, joiden toimikausi kesti n. kuusi kuukautta.
Sairaanhoitajat asuivat sairaalassa. Ylihoitaja asui alakerroksessa kanslian vieressä ja siellä sijaitsivat myös keittiö ja ruokasali. Ja aivan kuten Sylvi kuvasi Käytävässä, yöhoitajalla oli asunto vintillä.

Miksi Sylvi valitsi kirjansa aiheeksi oman sairaalakokemuksensa? Muistojen täytyy olla erityisen raskaita, olihan ensimmäinen yritys ryhtyä yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi päättynyt nolosti hänen todettuaan, ettei hänestä sittenkään ole sairaanhoitajaksi. Potilaiden kärsimykset ahdistivat häntä liiaksi.
1950-luvulla monet kirjailijat ryhtyivät purkamaan patoutumiaan, jotka olivat peräisin vuoden 1918 tapahtumista. Halusiko Sylvi omalta osaltaan sanoa sanansa punakapinallisten osuudesta sodan tapahtumiin? Hän kirjoitti, kuinka ei ole ”valkoisia eikä punaisia, on vain kärsiviä ja avuntarpeessa olevia ihmisiä”.

Kirjaa luettiin aikanaan pääasiassa sairaalakuvauksena. Jotkut sivuuttivat luennassaan sisällissodan tyystin ja keskittyivät arvostelemaan sitä, kuinka uskottavasti kirjassa kuvattiin ihmiskohtaloita.
Muitakin tasoja kirjassa kuitenkin on. Siitä on ehkä löydettävissä myös viesti.
Sisällissodan jälkeen ei ollut helppoa olla puolueeton. Mattsson kysyy, oliko kirjailijan viesti, että tuolloinkin olisi pitänyt yrittää.

Ilmeisesti sairaalakokemuksilla oli paljonkin tekemistä Sylvin kehittyvän persoonallisuuden kanssa. Niillä on oma osuutensa hänen henkilöhistoriansa kanssa.

Sylvi jätti sairaalan. Mikään sukulaisten painostus ei saanut häntä pyörtämään päätöstään. Sairaala oli ollut virhe. Jotain muuta piti keksiä.

Konttoristeja ja sihteereitä tarvittiin kaikkialla. Yhä useammin näihin tehtäviin kelpuutettiin nuoria naisia. 1920-luvulla toimistotyö oli naisistumassa hyvää vauhtia. Sylvi suoritti konekirjoituskurssin todennäköisesti tätä silmällä pitäen, Arvosanaksi tuli kiitettävä. Laji sopi Sylvin säntilliselle ja tarkalle luonteelle.

Yliopisto jäi lopullisesti vuoden 1919 lopulla. Sylville ei kertynyt lopulta yhtä ainoaa opintosuoritusta.

Kerrotaan, että Sylvi pistäytyi kerran sattumalta ystävättärensä kanssa Suomen Käsityön Ystävien liikkeeseen. Siellä työntekijät päivittelivät, mistä saisivat lisää työntekijöitä selvittämään kasautuneiden tilausten sumaa.
Sylvin ystävätär osoitti kumppaniaan: ”Tästä.”

Näin Sylvi jätti viimeisetkin haaveensa yliopisto-opinnoista. Sukulaisetkin olivat mielissään, kun Sylvi lopetti ”haihattelun” ja ryhtyi koruompelijaksi.

Syksyllä 1920 Sylvi haki vakinaisempaa työtä. Käsityön Ystävien maksama korvaus ei varmaankaan ollut ajan oloon riittävä nuorelle naiselle, joka halusi elättää itsensä omalla työllään. Ja satunnaisiin töihin aina liittyvä turvattomuus varmastikin vaivasi.
Sylvi lähetti työhakemuksensa Etsivän Keskuspoliisin pääosastolle.

Suosittelijoita nuorella naisella ei ollut, mutta ilmeisesti henkilötiedot miellyttivät EK´ssa, koskapa Sylvi palkattiin 15.9.1920 alkaen pääosastolle nuoremmaksi korttijärjestäjäksi.
Sylvi viihtyi työpaikallaan Ratakadulla. Ja alkoi viihtyä entistäkin paremmin, kun lähimmäksi esimieheksi tuli lainopin ylioppilas Urho Kekkonen.

Sylvin ja Urhon seurustelusta saa parhaan kuvan lukemalla heidän kirjeenvaihtoaan, josta suuri osa on julkaistu Ari Uinon toimittamassa teoksessa Rakas häiskä.

Aluksi seurustelu oli vaikeaa. Toisen tunteista ei voinut olla varma. Ensimmäisissä kirjeissään kesällä 1924 he yrittävät onkia toistensa tunteita selville.
Sylvi vihjaili ensiksi: ”Itse olen elellyt hiljaisesti omintakeisine tunnelmineni, mutta kas sellaistahan ei olevaisten olojen vuoksi ole lainkaan viisasta kirjoittaa, joko ne synnyttäisivät väärinkäsityksiä tai tiesi sen mitä häiriöitä.”
Urho oli suorempi. Hän ilmoitti haluavansa tavata Sylviä ja pyysi tätä järjestämään matkan Kajaaniin hänen luokseen. Ja kun Urho vähitellen alkoi antaa vihjeitä tunteistaan, Sylvikin uskalsi ilmaista itseään varsin selvästi: ”Pidän sinusta – tuon tavallisen porvarillisen katsantotavan mukaan katsottuna aivan liiankin paljon – ja mahdollisesti rasittavan paljon.”

Sylvi pelkäsi miehen lähtevän karkuun, jos hän kertoisi enemmän ja avoimemmin. Ja olihan hänellä pätevä syy pelätäkin, Urhohan karkasi keväällä 1924, kun sopiva tilaisuus löytyi. Urho lähti tuoretta rakkauttaan pakoon viransijaiseksi EK´n Kajaanin osastolle.
Urhon kunniaksi on kuitenkin sanottava, että hän tunnusti pian suorasukaisesti, miksi oli lähtenyt Kajaaniin. Hän kertoi avoimesti, että olihan noita tyttöjä ollut ja olisi edelleenkin, jolloin Sylvi tiesi, missä mentiin. Sylvi sai tehdä paljastuksista omat johtopäätöksensä.

Kun nuoret tapasivat Mikkelissä elokuun alussa 1994, monet asiat selvisivät. Kumpikin oli viimein valmis myöntämään olevansa rakastunut toinen toiseensa ja halusi varmuuden suhteesta.
Suhde vakiintui, mistä kertovat vaikkapa kirjeiden puhuttelumuodot. ”Sylva hyvän” tilalle tuli ”Oma pu-pu-pupuni”.

Sylvi ja Urho osoittivat seurustelussaan vapaamielistä ajattelua. He suunnittelivat muuttavansa yhteen jo paljon ennen kihloihin menemistä. Vaikka vaikuttaa siltä kuin he olisivat toimineet ajan mittapuun mukaan hätäisesti ja tehneet tärkeitä päätöksiä hyvin lyhyen seurustelun jälkeen, vauhti osoittaa myös, kuinka varmoja he oivat toisistaan ja suhteestaan.
Kihloihin Sylvi ja Urho menivät keväällä 1925.

Hyvin varhaisessa vaiheessa alettiin myös puhua lastenteosta. Sylvi ja Urho nimittivät tulevaa pienokaistaan alusta lähtien Matiksi. Urho oli varma, että esikoinen olisi poika, ja hänen morsiamensa myötäili.

Urho suoritti lainopin ylemmän tutkinnon lopppuun maaliskuussa 1926. Suorituksensa hän palkitsi monin tavoin, mm. taluttamalla kihlattunsa alttarille.

Urho kirjoitti vuonna 1926 Turun Sanomiin pari artikkelia, joissa hän esitti poliisioloihin rajuja uudistuksia. Suhteet esimiehiin kärsivät pahasti julkisuudesta, jota EK´ssa ei kaivattu. Kun Urho vielä jatkoi samalla linjalla ja vaikutti komiteaan, joka ehdotti EK´n supistamista ja yhdistämistä muuhun poliisiin, Urhon ero keskuspoliisista oli selvä.
Urho otti lopputilin maaliskuussa 1927 ja siirtyi Ylioppilaslehden päätoimittajaksi. Konttoriapulainen rouva Kekkonen sai jäädä vielä työhönsä.

Iloisin uutinen vuoden aikana oli varmastikin oman yhteisen asunon löytyminen. Kekkoset muuttivat kesäkuussa 1927 Tehtaankadulle, josta he vuokrasivat asunnon Amberla-nimiseltä perheeltä.

1920-luvun lopulla ja 1930-luvun alussa Urho vietti paljon aikaa ulkomailla. Tieteellisiin tutkimuksiin tuntui löytyvän aineistoa paremmin Keski-Euroopasta kuin kotimaasta, ja urheilupoliitikon kiireet veivät jatkuvasti maailman eri kolkkiin.
Keväällä 1928 Urho valmistui lainopin kandidaatiksi. Saman vuoden joulukuussa hän sai varatuomarin arvon.

Sylvi tuli raskaaksi. Lähes kuka tahansa olisi jäänyt kesälomaltaan kotiin odottamaan synnytystä, mutta Sylvi päätti palata vielä töihin. Nuorenparin heikolla rahatilanteella saattoi hyvinkin olla oma osuutensa ratkaisuun. Mahdollisesti osuutensa oli silläkin, että Sylvi halusi näyttää sinnikkyytensä.
Sylvi oli töissä vielä miehensä syntymäpäivänä 3.9. Tuolloin hän anoi esimieheltään lomaa joksikin aikaa ja virkavapaata syyskuun lopulta lähtien. Mutta jo seuraavana päivänä tuli kiireinen lähtö sairaalaan. Illalla 4.9. syntyivät kaksoset. Ensin Matti, sitten Taneli.

Tanelin tila oli aluksi kriittinen. Keskosten tulevaisuus oli muutenkin epävarmalla tolalla noina aikoina.
Myös nuorella äidillä oli vaikeaa. Hänellä oli kuumetta viikon ajan synnytyksestä, ja kaikki kolme viettivät sairaalassa kolme viikkoa. Matti ja Taneli kuitenkin selvisivät epävarman ajan yli.

Kun kaksospojat olivat pieniä, Urho oli harvoin kotona. Hän kyllä tiesi, että hänen paikkansa olisi ollut kotona poikien herkimmässä iässä, hän tiesi hyvin, miten suuren vastuun Sylvi kantoi.
Mutta Urho tunsi myös itsensä, tiesi, ettei tulisi tekemään yhtään enempää perheensä vuoksi. Hän tulisi aina pyrkimään eteenpäin urallaan, siinä pelissä kaikkein läheisimmillekään ei ollut sijaa.

Vuosi 1936 oli Urholle menestyksen aikaa. Hän väitteli tohtoriksi, hänet valittiin kansanedustajaksi ja hän pääsi hallitukseen oikeusministeriksi. Ja kun suomalaiset menestyivät Berliinin olympiakisoissa, kiitokset sai kantaa yleisurheilujoukkueen johtaja Urho Kekkonen.

Vuonna 1938 Urho teki suuren taloudellisen päätöksen: hän osti maatilan. Maalaisliittolaisella kansanedustajalla ei liiemmälti ollut uskottavuutta, jos hänelle ei ollut omakohtaista kosketusta maanviljelykseen.
Urho osti sekä Paarmakallion että Lainelan tilan Karjalan kannakselta Vahvialan pitäjän Hiivaniemen kylästä. Kahden tilan nimeksi yhdistyi pian Paarmakallio.

Urho ei ehtinyt juurikaan viettää aikaansa Paarmakalliossa. Politiikan kiireet veivät hänet mukanaan, lopullisesti.
Naapuri palkattiin kyntämään pellot sekä muuta väkeä raivaamaan vielä uutta peltoa ja korjaamaan asuinrakennuksen. Myös uuden saunan Urho rakennutti.

Matti ja Taneli kävivät koulua Helsingissä, joten he pystyivät viettämään tilalla vain kesäkuukaudet. Ja Sylvillä tuskin oli aikomusta olla erossa muusta perheestä.
Pelkkä kulissi maatila ei silti ollut. Tilalle hankittiin kotieläimiä, ainakin hevosia, lehmiä ja koira.

Joka tapauksessa innostusta varmastikin riitti, kun äiti ja pojat muuttivat kesäksi 1939 uuteen kotiin, ensimmäistä kertaa oikeaan omaan kesäpaikkaan.

Muitakin tunteita oli kuitenkin pinnalla. Tunnelma perheessä oli ollut hyvin herkkä alkuvuonna 1939, Sylvillä oli todettu kohdun ulkopuolinen raskaus tammikuussa ja hän oli ollut useita päiviä heikossa kunnossa.

Ahti Karjalaisen tyttären Kukka-Maarian mukaan Urho tunnusti Ahdille olleensa uskoton ja selittäneen sitä sanomalla ”Sylvi meni rikki.”
Sylvin ”rikkimeno” on todennäköisesti johtunut kohdun ulkopuolisesta raskaudesta ja vaikeasta leikkauksesta. Tämän jälkeen sukupuoliyhteys on ilmeisesti ollut mahdoton.
Sylvin ja Urhon on täytynyt käsitellä asiaa jollain tavalla, jotta elämä on voinut jatkua. Mahdollisesti aviopuolisot ovat tässä vaiheessa sopineet – mahdollisesti sanattomasti – pelisäännöistä, joilla vastaisuudessa aikoivat tulla toimeen.
Tai sitten kauhu, joka vaaralliseen leikkaukseen on liittynyt, on lakaistu maton alle, ja kaikki on jatkunut ennallaan. Maailmansota on pyyhkäissyt perheen sisäiset intiimit asiat tärkeysjärjestyksessä pienten asioiden tasolle. Asioista ei ole puhuttu, ja ongelmanratkaisu on siirretty tulevaisuuteen.

Vuoden 1939 joulukuun alussa Urho saattoi perheensä Kekkosen suvun kotitilalle Kangasniemelle. Sitten Urho itse siirtyi muiden kansanedustajien tavoin Kauhajoelle. Hän putosi hallituksesta, mutta jatkoi kansanedustajana.

Urho kirosi kollegoilleen, ettei ollut saanut oikein mitään kunnon virkaa. Toimettomuus ja huono omatunto vaivasivat, kuten monia sellaisia, jotka eivät voineet jatkaa vanhoissa tehtävissään, mutta eivät saaneet uusiakaan töitä, joilla olisi ollut konkreettista tekemistä sota-asioiden kanssa.
Kirjeiden perusteella Urhosta tuntui siltä, että toiset halveksivat hänen panostaan. Sekään ei häntä lohduttanut, kun hallitus teki hänestä yhdysmiehen Päämajan propagandaosastolle.

Mikkelin läheltä Otavan propagandaosastolta Urho siirtyi pian Helsinkiin saatuaan vihdoin itseään kiinnostavan tehtävän. Siirtolaisten asiat piti järjestää. Urhosta tuli Siirtoväen Huollon Keskuksen ensimmäinen johtaja.
Niissä asioissa riitti tehtävää. Perhe sai tulla toimeen itsekseen.

Tuli välirauha, Paarmakallio jäi uuden itärajan taakse. Uuden oman tilan hankinta ajankohtaistui. Helsinkiin ei ollut järkevää jäädä, kun uusi sota uhkasi – tai siinsi toiveissa. Ja Urhon sukulaisten luokse omaa rauhaa kaipaava Sylvi ei varmasti olisi enää suostunut.

Tällä kertaa tila päätettiin hankkia Urhon lapsuusmaisemista. Useamman pettymyksen jälkeen Kainuun Sanomien ilmoitusten joukossa oli myytävänä ”yksi tila Vuolijoella” eli Hinan tila.
Urho tuli paikalle, ja kaupat tehtiin.

Kun jatkosota alkoi, sillä kertaa suomalaiset olivat varautuneita, monet olivat sitä jo odottaneet. Urhokin kirjoitti puolisolleen rauhallisesti, että ”sota sitten puhkesi”.
Sylvin näkökulmasta konkreettisin asia sodan syttymisessä oli se, että Summa, Kekkosten hevonen, haettiin armeijan palvelukseen. Summasta tuli Sylville sodan symboli.

Sylvillä, Matilla ja Tanelilla riitti töitä Hinassa. Valtaväestöön verrattuna heillä oli kuitenkin melko hyvät oltavat.
Urho pystyi avustamaan perheensä ruokataloutta Helsingistä käsin hyvien suhteidensa ansiosta – yleensähän se meni niin päin, että maaseudulta lähetettiin ruokatavaraa kaupunkiin. Luonnollisesti Urho sai myös osansa Hinan tuotosta.

Sylvi oli kaiken aikaa perillä sotatilanteesta ja jopa Suomen korkeimman johdon päätöksistä – siinä määrin kuin Urho niistä tiesi.
Kullekin silmätekevälle Urholla oli omat koodinimensä. Ryti oli ”Pihtari” ja Mannerheim ”pitkä mies”, sodan loputtua ”vanha herra”. Churchill oli ”Kirkkomäki”. Sylvin isän Puumalan viimeisten vuosien apupapilla ja silloisten hallitusten ulkoasiainvaliokunnan jäsenellä Antti Kukkosella oli oma nimityksensä, ”entinen pitäjänapulainen”. ”Puolukka”-nimitystä näitä salanimiä miettinyt Ari Uinokaan ei ole saanut selvitettyä.

Vuonna 1943 Urhon urakierto sai jälleen uuden käänteen. Valtiovarainministeriössä korkeassa asemassa olleen Sakari Tuomiojan välityksellä Urho ryhtyi järjestelemään ministeriön alaisuudessa valtion finansseja tehtävänään pohtia, millä tavoin sodan tuhoaman talouden voisi rationalisoida ja hallintoa tehostaa.

Uudet tehtävät ”virastoasiain valtuutettuna” – titteli Urhon itsensä keksimä – herättivät ympäristössä jälleen kerran närää ja vihaa. Perheen herkimpänä 15-vuotias Taneli kärsi isän saamista haukuista. Sylville lähettämässään kirjeessä Urho tyynnytteli: ”Mutta lohduta Tanelia, että se haukkuminen on kärpäsensylki siihen verrattuna, mihin isä on tottunut ja toimettomuuden vuodet eivät liioin ole hauskoja.”
Sylvi sen sijaan ei kantanut huolta uudesta virasta. Hän olisi ollut tyytyväinen, vaikka mitään virkaa ei olisi keksittykään: ”En minä ole ollut lankaan huolissani siitä Sinun hommastasi siinä mielessä, että joudutko siihen, ”professuurihan” minua paljonkin enemmän miellyttäisi, kuinka nyt vain tänä aikana jaksaisit itsesi siihen tieteelliseen työhösi keskittää.”
Sylvi kannusti miestään edelleen tieteen tekoon. Epävarmaa on, oliko Urholla tässä vaiheessa enää minkään sortin aikeita yliopistomaailmaan. Politiikka viehätti häntä jo enemmän.

Hinan asioihin Urho osallistui vanhaan tapaansa poissaolevana, neuvomalla vaimoaan kirjeitse. Sota-aikana oli tavallista, että miehet kirjoittivat rintamalta ohjeita kotitilalleen, joka oli naisten käsissä.
Urho ei tosin ollut koskaan viljellyt mitään, hänellä ei entuudestaan ollut tuntumaa maatilan hoitoon. Mikä ei estänyt häntä yrittämästä. Hän luki sanomalehtiä ja lähetti lukemastaan tietoja. Erään kerran hän mainitsi, että professori L. Arvi P. Poijärvi oli kirjoittanut puunlehtien eli lehdeksien talteenoton tarpeellisuudesta, joten hän käski Sylviä tekemään lehdeksiä lampaita varten.
Tämän tapaiset viestit Helsingistä saivat varmaankin Sylvin lausumaan kuuluisat sanansa: ”Urho ei ymmärrä mitään maatilan asioiden päälle.”

Sylvi kertoi aina tunnollisesti, mitä oli tilalla tekemässä, ja kysyi Urhon mielipidettä, mutta ilmeisesti vain näön vuoksi. Urho pysyi hyvällä tuulella, kun hänen annettiin ymmärtää, että hänen neuvoistaan oli oikeasti apua.
On kyllä mahdollista, että Sylvi kaipasi miehensä tukea päätöksilleen, mutta todennäköisesti hän luotti itseensä jo Hinan aikoina. Näyttää siltä, että Sylvi oli niitä naisia, joiden itsetunto kasvoi sodan vuosina itsenäisessä työssä.

Reuman runtelemasta terveydestään huolimatta Sylvi nautti maatilalla asumisesta. Ei Urho häntä maalle pakottanut.

Sylvi piti Hinasta kiinni siihen saakka, kunnes vuonna 1945 voimaan astunut maanluovutuslaki määräsi toisin. Siirtoväen asuttamisessa maatilojensa luovutusvelvollisia olivat ennen kaikkea ne, jotka eivät asuneet tiloillaan ja saivat toimeentulonsa jostain muualta kuin maataloudesta.
Urho löysi Hinan tilalle ostajan ennen kuin tila olisi pitänyt pakkolunastaa.

Urho vaikutti voimakkaasti poikiensa uravalintoihin, varsinkin Tanelin. Taneli olisi halunnut opiskella filosofiaa ja sosiologiaa. Jouko Tyyri, joka oli Helsingin Suomalaisessa Reaalilyseossa eli Ressussa Matin ja Tanelin rinnakkaisluokalla, muisteli Tanelin halunneen lukea jopa kirjallisuustiedettä.
Urho määräsi lopulta Tanelin vastaperustettuun valtiotieteelliseen tiedekuntaan. Taneli itse olisi halunnut lukea pehmeämpiä aineita, muta ”järkevänä ihmisenä ymmärsi, että uran kannalta valtiotieteet olivat parempi valinta”.
Kompromissina Taneli luki yliopistossa kovempien valtiotieteiden ohella myös sosiologiaa. Ammatinvalinnassa hän myöntyi isänsä tahtoon. itse hän olisi toivonut uraa yliopistolla, tieteen parissa. Hänestä tuli kuitenkin ulkoministeriön virkamies.

Matti lähti seuraamaan isänsä jalanjälkiä. Hän luki itsensä oikeustieteellisessä tiedekunnassa varatuomariksi ja meni mukaan politiikkaan.

Kun Anita Hallama mainitaan Kekkosten yhteydessä, jokainen kertomus ja huomio tarkoittaa Urhon ja Anitan suhdetta. Ja jokainen kertoja tuntuu olevan selvillä siitä, millainen suhde näillä oli. Kuitenkaan kukaan ei koskaan ole tullut huomanneeksi, että myös Sylvi hakeutui Anitan seuraan, soitteli tälle ja pyysi käymään.
Mikäli Sylvi olisi vihannut Anitaa sydänjuuriaan myöten, hän tuskin olisi soitellut tälle ja kertonut salaisuuksiaan, ja niitä hän kertoi Anitalle. Hän esim. paljasti, mitä ajatteli anopistaan. Rouva Hallama on kertonut järkyttyneensä siitä aggressiivisuudesta, mitä Sylvi osoitti puhuessaan Emilia Kekkosesta.
Ilmeisesti sekä Urho että Sylvi pitivät Anitasta. Ja Anita piti heistä kummastakin, ja arvosti hyvin korkealle. Anita piti kotonaan kunniapaikalla kolmea valokuvaa: Miehensä Jaakko Hallaman, Sylvi Kekkosen ja Urho Kekkosen.

Äidin oli vaikea luopua pojistaan. Taneli, äidin lempipoika, ryhtyi seurustelemaan Karl-August Fagerholmin tyttären Britan kanssa vuonna 1948. Se oli kova paikka Sylville, tämä ei osannut suhtautua asiaan.
Sylvi tunsi Britan. Noina aikoina Linnan itsenäisyyspäivän juhliin kutsuttiin myös poliittisen eliitin perheenjäseniä, joten Sylvi tapasi Britan säännöllisesti ainakin kerran vuodessa. Britan kertoman mukaan Sylvi kohteli häntä aina ystävällisesti – ennen kuin Britan seurustelu Tanelin kanssa alkoi.

Sylvi teititteli Britaa vielä silloinkin, kun Taneli ja Brita olivat jo naimisissa. Hän puhutteli miniäänsä ”rouva Kekkoseksi”. Yhdessäkään kirjeessä, jonka Sylvi lähetti Tanelille vuosien 1955-56 aikana, hän ei maininnut Britaa nimeltä.
Brita uskoi, että pääsyynä huonoon kohteluun oli Sylvin tiukka suomalaisuus, suomenmielisyys. Brita oli ruotsinkielinen, vaikka puhuikin täydellistä suomea. Sylvi vierasti kaksikielisyyttä, ja myöhemmin kävi ilmi, että tämä vierasti sitäkin, että lapsille opetettiin monia kieliä.
Sitä Brita ei uskonut, että syy kylmäkiskoisuuteen olisi ollut se, että hän oli Urho Kekkosen kilpailijan K.-A. Fagerhomin tytär.

Lisäsyy Sylvin ongelmiin Britan kanssa oli se, että heidän henkilökemiansa eivät yksinkertaisesti osuneet yksiin. Toinen oli erittäin hillitty – ainakin ulospäin – eikä osoittanut tunteitaan, toinen taas oli räiskyvä persoona, joka antoi kaikkien kuulla ja nähdä tunteittensa vaihtelut.

Toisen poikansa puolison Marja Linnala-Kekkosen kanssa Sylvillä ei ollut samanlaisia vaikeuksia. Sylvin suhtautuminen miniäänsä Britaan tuli kirkkaimmin esille Matin ja Marjan häissä, joita vietettiin kesällä 1954.
Britaa ei kutsuttu häihin. Taneli osallistui juhliin eikä reagoinut tilanteeseen millään erityisellä tavalla. Eikä Britakaan vielä tuolloin. Vasta jälkeenpäin Sylvin käyttäytyminen näyttäytyi mielenosoituksellisena.
Sama tilanne kuitenkin toistui vielä kerran, tasavallan presidentin virkaanastujaisissa 1.3.1956. Brita ei saanut kutsua tähänkään tilaisuuteen.

Sylvin ja Britan välit paranivat sitten kerralla, Tanelin ja Britan esikoisen, Timon syntymän jälkeen. Sylvi oli ensimmäinen, joka näki Timon sairaalassa. ”Aivan Tanelin näköinen lapsi”, Sylvi huudahti silmät kirkkaina Britalle, joka oli toipumassa keisarileikkauksesta eikä ollut vielä itse edes nähnyt lastaan. Timo oli siirretty välittömästi synnytyksen jälkeen happikaappiin lastenklinikalle.

Timon syntymän jälkeen vuonna 1962 anoppi ja miniä ystävystyivät ja alkoivat viettää yhä enemmän aikaa toistensa kanssa. Tosin kyllä heidän välillään loppuun saakka jotain kitkaa oli.

Matin ja Marjan tytär Salla syntyi samana vuonna kuin Timo. Myös hän oli isoäidille läheinen.
Salla seikkaili myös radiohaastattelussa, joka tehtiin vuoden 1962 presidentinvaalien yhteydessä. Siinä rakastava isoäiti puhuu lempeän nauravalla äänellä pojantyttärestään ja kertoo tämän balettitossuista: ”Salla ottaa tossut mukaan [kun tulee Tamminiemeen] ja panee ne jalkaan ja tanssii. Ja nonnon [isoisän] pitää tanssia mukana.”

Oli Sylvillä 1950-luvulla muitakin kiintopisteitä kuin Matti ja Taneli. Eräs tärkeimmistä oli kesähuvila Katerma.

Kekkoset olivat rakennuttaneet itselleen huvilan Suomenselälle vuonna 1953. Huvila oli Sylvin toiveiden mukaisesti ristitty Katermaksi.
Nimi Katerma sattaa liittyä Eino Leinon Helkavirsiin ja runoon, jossa esiintyvät veljekset Oterma ja Katerma. Toisaalta Katerma-nimi viittasi Kainuuseen, Kuhmoon, missä Urho oli ollut uittotöissä.

Katerma oli yksityinen tila, jonne kutsuttiin harvoin perheen ulkopuolisia. Ehkä tästäkin syystä se on nähty salaperäisenä paikkana, jopa jonkinlaisena piilopirttinä. Ja ehkä se olikin jonkin sortin pakopaikka Sylville.

Pojat ja Katerma olivat Sylville kaikki kaikessa, mutta 1940-luvulla oli tullut jotain muutakin Sylvin elämään, Hän oli alkanut kirjoittaa.

Sylvi kirjoitti yhteensä viisi teosta, julkaisi yhden novellin lastenkirjassa ja kirjoitti muutamia artikkeleita lehtiin.
Sylvin teokset olivat ilmestymisjärjestyksessä Kiteitä (1949), Kotikaivolla (1952), Käytävä (1955), Amalia (1958) ja Lankkuaidan suojassa (1968).
Vuonna 1969 julkaistiin sitä koiraa en unohda koskaan – lastenkirja Aili Palménin toimittamana. Siinä on ensimmäisenä Sylvin Hurri-niminen tarina. Kokoelman muita kirjoittajia ovat mm. Vekko Huovinen, Eeva Joenpelto, Sinikka Kallio ja Joonas Kokkonen.

Sylvi Kertoo lapsuusmuistojaan käsittelevässä teoksissaan Kotikaivolla ja Lankkuaidan suojassa, kuinka hänen oma suhteensa kirjallisuuteen hapuilevasti syntyi.
Kun kirkkoherra puolisoineen oli matkoilla, pappilan lapsilla oli oli hoitajanaan nuori tyttö kylältä. Lastenlikka viihdytti pappilan pienokaisia lukemalla satuja Genovevasta. Pikku-Uinot hakivat Genovevan yhä uudellaan naapurista lainaksi ja lukivat sitä ääneen.
Mielikuvitusta kiihotti varsinkin tarina hirven kasvattamasta äidistä ja pojasta. Toinen innoittaja oli A. Sewellin Pulska Musta (Black Beauty), hevosen itsestään kertoma tarina.

Teini-iässä Sylvi ryhtyi enemmän tai vähemmän järjestelmällisesti lukemaan kirjallisuutta ja hankkimaan tärkeitä suomalaisia merkkiteoksia.

Kirjakokoelman kartuttaminen kuului Sylvin harrastuksiin läpi elämän. Miehensä presidenttikaudella hänen ei enää juuri tarvinnut ostaa kirjoja, niitä tuli omalta kustantajalta Otavalta tasaisena virtana ja myös muualta. Silloin tällöin Sylvi kuitenkin tilasi itse kirjoja Otavalta.

Jo elinaikanaan Sylvi lahjoitti osan kirjoistaan sairaaloihin ja vanhainkoteihin. Hän antoi kirjoja lahjaksi myös ystävilleen jouluna ja nimipäivinä.

Professori Kerttu Saarenheimo on tutkinut Sylvi Kekkosen kirjaston kirjoja järjestelmällisesti ja tehnyt havaintoja tämän kirjallisista suuntauksista. Hän on tehnyt päätelmiä kirjojen lukumääristä, kirjallisuuden lajityypeistä ja alleviivauksista.
Saarenheimo on jäljittänyt muutaman Sylvin lempikirjailija. Albert Camus on yksi tärkeimmistä, suomalaisista läheisimpiä ovat ainakin lyyrikot J.L. Runeberg, Viljo Kojo ja L. Onerva. Erityisesti L. Onerva on Saarenheimon mielestä syytä huomioida. Tämä tunnettiin vuosisadan alussa normeja rikkovana ja radikaalina runoilijana.
Näytelmäkirjailijat ovat toinen erityinen ryhmänsä Sylvin kokoelmissa, suomalaisista eritysesti Maria Jotuni ja Kerttu Vanne, Lin Jutang on kiinnostanut niin Sylviä kuin Urhoakin.

Otavan edustajasta ystäväksi muuttuneen Aili Palménin mukaan myös venäläisiä klassikoita oli Sylvillä aina käden ulottuvilla. Näihin kuului ainakin Dostojevskin ja Tolstoin teoksia.

Kaikenlaisen kirjallisuuden lukeminen oli Sylville väline opiskella sekä kehittää itseään ja ajatteluaan. Lukemisen kautta hän pysyi perillä kaikesta tärkeästä. Jo 1930-luvulla hän ryhtyi lukemaan yhteiskunnallistakin kirjallisuutta pysyäkseen perillä miehensä puuhista.

Kustannustoimittaja Sirkka Rapola on sanonut Sylvistä tämän lukeneen enemmän kuin kukaan hänen tuntemansa henkilö. Sylvi luki ”käytännöllisesti katsoen kaiken, mikä ilmestyi suomeksi”.
Urhon kommentti puolisostaan oli, että tämä oli ”aina kirja kädessään tai vierellään”. Samaa on muistellut Brita-miniä anopistaan. Ja moni muu.

Sylvi on itse kertonut pitäneensä kirjoja niin hauskoina esineinä, että jopa pölyjen pyyhkiminen niistä oli mieluisa tehtävä. Pienenä tyttönä hän rakasti isänsä paksuja kirkonkirjojakin.

Sylvin esikoisteos, mietelmäkokoelma Kiteitä, julkaistiin vuonna 1949. Sylvi antoi valmiin kirjan Urholle käteen. Vain Matti ja Taneli olivat tienneet, että jotain oli tekeillä, ja hekin kuulivat asiasta vasta kirjan viimeistelyvaiheessa. Myöhemminkin sama salamyhkäisyys säilyi Sylvillä.

Aforismit olivat suosittuja tuohon aikaan, jolloin Sylvikin niitä kirjoitti. Muodikkuus ei häntä kuitenkaan muussa kirjallisuudessa vienyt mukanaan, joten todellisuudessa kimmokkeena saattoi olla muotivirtausten haistelemisen sijaan se, että mietelmissä saattoi rohkeastikin sanoa vakaumuksensa, ilman selityksiä. Sylvihän jatkoi aforistista kirjoitteluaan myöhemminkin.

Vuonna 1952 Sylvi luki radiossa haastattelijansa Kerttu Krohnin pyynnöstä muutaman julkaisemattoman mietelmänsä, esim: ”Pitämällä kiinni ennakkoluuloista voi vapautua ajattelemisen vaivoista”; ”Suvaitsevaisuus antaa harvoin tilaisuutta itsetehostukseen eikä nauti kansansuosiota.”

Lyhyet tarinat tai novellit saivat muotonsa vasta Kotikaivolla-kokoelmassa (1952). Heti tämän kokoelman jälkeen Sylvi alkoi pohtia myös romaanin kirjoittamista.
Mustakantiseen vihkoon kirjoitetun tarinan alkuun on merkitty päiväys 2.9.1953. Aluksi päähenkilö ei ollut sellainen vahva ja itsenäinen nainen kuin viisi vuotta myöhemmin julkaistussa Amaliassa.
Kirjoitusta on kuusi-seitsemän sivua. Sitten se loppuu äkisti. Miksi Sylvi ei jatkanut eteenpäin? Kokiko hän tässä vaiheessa romaanin kirjoittamisen liian suureksi tehtäväksi?

Ennen täyspitkää romaania Sylviltä tulikin lyhyempi teos vuonna 1955. Mahdollisesti hän halusi vielä palata johonkin omakohtaisesti koettuun, tuttuun aineistoon, omiin muistikuviin.
Pienoisromaani Käytävä toimiikin parhaiten ajankuvana. Sylvin omakohtaisesti sairaanhoitajaharjoittelija-aikanaan kokema pula-aika puskee läpi, niin myös läheltä nähtyjen ankarien ihmiskohtaloiden vaikutus. Jonkinlainen omakohtainen tilitys Käytävä selvästi onkin.
Käytävä loppuu epilogiin, jonka otsikkona on Asiat on hoidettava. Tarinan päähenkilö on ”rouva”, kaupungista sotaa pakoon maaseudulle tullut nainen. Joku voisi ajatella, että tässä epilogssa oli jo idullaan Amalia, Sylvin seuraavan teoksen aihe.

Amalia siis julkaistiin vuonna 1958. Sylvi kertoi samana vuonna Suomen Kuvalehden haastattelussa, että teos oli ollut valmiina jo vuoden ennen kuin se julkaistiin. Noina vuosina hän sairasteli ja vietti paljon aikaa yksikseen, joten hänellä oli aikaa kirjoittaa. Sylvi mainitsi, että olisi jättänyt Amalian hautumaan vielä seuraavaan jouluun saakka, mutta ”kustantaja piti sitä valmiina”.

Käytävän saamassa palautteessa saattoi olla jotain sellaista, jota Sylvi säikähti tai joka ainakin antoi mietittävää. Sylvi itse sanoi kirjata: ”[Käytävän] ilmestyttyä sanoin itselleni, että jos vielä joskus olen niin hullu, että jotakin kirjoitan, annan tekeleen ainakin vuoden odottaa ennen julkituloa.”

Kun Amalia julkaistiin, Päivi Karjalainen näki Amaliassa Sylvin itsensä. Myöhemmin hän ei enää ajatellut samalla tavalla.
Yksityiskohdat kirjan päähenkilön ja kirjoittajan välillä ovatkin liian herkullisia, osoittelevia. Amalian mies Taavi oli naissankari, Urholla oli muita naisia. Alkoholi kuului tiiviisti kummankin miehen ilonpitoon. Amalian miniä ei ymmärtänyt anoppinsa viettämää elämäntyyliä.
Jos etsimällä etsitään, jokainen Amalian ajatus voidaan kääntää Sylvin ajatukseksi, mutta kysymys kuuluu: mitä valitaan ja mitä jätetään pois? On vaikea yhdistää romuluisen ja arpikasvoisen Amalian tuntemukset omasta rumuudestaan ja kömpelyydestään Sylviin, joka nuorena oli siro ja siloposkinen sekä pukeutui aina mielellään kaniisiin vaatteisiin, koruihin ja asusteisiin. Sylvi Kekkonen huolehti ulkonäöstään tarkasti.
Amalian rakkaus luontoon ja eläimiin, etenkin hevosiin, on selvää Sylviä. Mutta siihen ei kätkeydykään mitään salaisuutta.
Mattssonin mukaan ei ole mahdollista poimia juuri niitä salaisuuksia, jotka Sylvi ripotteli tekstiinsä. Kuitenkin juuri Amalia käsittelee niin syvällisellä tavalla kehittyvän naisen tunteita, häpeää ja tuskaa, että kirjoittelevana edustusrouvana Sylviä pitävä lukija hämmästyy. Juuri tämä teos paljastaa hänestä uusia ulottuvuuksia, uusia mielen kerroksia, jotka rauhallinen ulkomuoto kätki syvälle katseiden ulottumattomiin.

Sylvi Kekkosen viimeiseksi jäänyt teos Lankkuaidan suojassa julkaistiin vuonna 1968. On kuitenkin ilmeistä, että teos on kirjoitettu jo aiemmin, mahdollisesti jo 1950-luvlla. Aili Palmén arvelee, että kirja on kirjoitettu ennen Käytävää ja Amaliaa.
Sylvi soitti 1960-luvun lopulla Ailille ja kertoi siivonneensa työhuoneessaan paikkoja. Hän kertoi, että roskien seasta oli paljastunut myös kellastunut käsikirjoitus. Aili kielsi Sylviä heittämästä käsistä pois ennen kuin olisi ehtinyt siihen tutustua. Ja näin pelasti pöytälaatikkokirjoituksen, joka Sylvin sanojen mukaan ”olisi joutanut roskakoriin”.
Ehkä Sylvi ei nyt kuitenkaan olisi sitä(kään) tekstiä pois heittänyt. Hän säästi muutkin käsikirjoituksensa, myös harjoitelmat.

Lankkuaidan suojassa on selvästi eräänlainen toisinto tai paranneltu versio Kotikaivolla-teoksesta. Professori Kai Laitisen mukaan nämä kaksi kirjaa poikkeavat tyylillisesti Käytävästä ja Amaliasta.
Laitinen on miettinyt, että lapsuusajoista kirjoittaminen on täytynyt olla Sylville henkisesti raskas projekti. Tämä on käynyt läpi sekä työstänyt ne maisemat ja ihmiskohtalot, joita ei enää ole. Ahdistavia tunnelmia kummassakaan lapsuusmuistoja käsittelevässä teoksessa ei kuitenkaan ole.
Aivan toisenlaisia ovat sitten Käytävä ja Amalia. Laitisen mukaan lapsen kertojanääni on niissä muuttunut aikuisekis.

Vielä kerran Sylvi palasi lapsuusmaisemiinsa, kun Aili pyysi häneltä novellia lastenkirjaan Sitä koiraa en unohda koskaan. kirja julakistiin vuonna 1969, jolloin presidentin puoliso oli jo väsynyt ja sairaus saamassa vallan. Sylvi suostui kuitenkin ystävänsä pyyntöön ja kirjoitti tarinan Hurrista, mustasta koirasta, joka oli oikeastikin ollut olemassa: hänen isnsä oli sen ostanut romaneilta Metsäpirtissä kesällä 1907.
Tässä tarinassa sylvi kertoi minämuodossa äidistä, isästä ja sisarusten kouluunlähdöstä. Kaiken kaikkiaan novelli kulki hyvin samantapaisesti kuin aiemmatkin lyhyet kertomukset lapsuusmuistojen kokoelmissa.

Sylvin kirjoja ei ollut helppo arvostella aikoinaan. Rouva Kekkonen ei ollut kuka tahansa kynäilijä. Hän oli julkisuuden henkilö, pääministerin puoliso, myöhemmin presidentin rouva.
Runoilija ja kriitikko Tuomas Anhavan mielestä Sylvin teksti oli alkeellsita. Ja tuskin Anhava oli yksin mielipiteineen, monet modernistit saattoivat näin ajatella. Tosin ainakin Marja-Liisa Vartio piti Sylvin kirjoista.
Aarne Laurila kirjoitti kirja-arvosteluja Sosialidemokraattiin ja on todennut jälkeenpäinkin, että Sylvin kirjat olivat miellyttäviä: ”Ne olivat perinteisen kirjallisuuden sarjaan kuuluvia teoksia ja sellaisina sympaattisina.”
Kirjallisuudentutkija Ritva Haavikko pitää Sylviä hyvänä kirjailijana: ”Hänen tekstinsä eivät ole vanhentuneet toisin kuin useiden muiden.” Syitä tähän ovat Haavikon mukaan kirjoituksen yksinkertaisuus ja luonnollisuus.
Sekä Jouko Tyyri että Eino S. Repo ovat muistelleet kirjoittaneensa piikikkään arvostelun Sylvin esikoisteoksesta. Kumpaakin kadutti jälkeenpäin.

Amaliasta tehtiin vuonna 1973 televisioelokuva, jonka ohjasi Ritva Nuutinen. Päähenkilöä esitti Hilkka Ollikainen.
Sylvin kuoleman jälkeen presdentti kiitti Ollikaista kirjeellä, jossa kertoi puolisonsa pitäneen kovasti näytelmästä: ”Rouva Sylvi Kekkonen näki ’Amalian’ televisiossa vuosi sitten. Hän piti osasuorituksestanne erittäin paljon ylistäen sen aitoutta. Hän sanoi, että esititte osan niin kuin hän teosta kirjoittaessaan oli ajtellut. Te olitte oikea Amalia jokaisessa yksityiskohdassa.”

Nykyisin Sylvi Kekkosen teoksia ei enää kovin hyvin muisteta. Omana aikanaan niitä kuitenkin myytiin, Kiteistä otettiin kolmaskin painos. Amaliasta tuli neljäs painos jo julkaisuvuonnaan 1958 ja vuonna 1973 se oli ennättänyt jo yhdenteentoista painokseen. Kokoelmasta Teokset otettiin neljäs painos vuonna 1974 ja Sylvi Kekkosen satavuotisjuhlavuonna 2000 hänen kustantajansa Otava otti siitä jälleen uuden painoksen.

Syliv myös piti salonkia, jossa kekusteltiin kirjallisuudesta. Hän kutsui kotiinsa kirjailijoita siitä lähtien, kun julkaisi esikoiskirjansa. Kutsut järjestettiin yleensä pääministerin virka-asunnossa Keäsrannassa, mutta myös Kekkosten kotonoa Kampinkadulla. Kokoontumisia oli ehkä kerran pari sesongissa. Kun Urhosta tuli presidentti, Sylvin kirjalliset kutsut harvenivat ja loppuivat lopulta kokonaan.
Jonkin kerran kirjailijoita kuitenkin tuli Tamminiemeenkin. Sylvin kuolemaan saakka kirjailijat tapasivat toisiaan vuosittain Linnan itsenäisyyspäivän juhlissa Keltaiseksi salongiksi ristityssä salissa.

Miten Sylvi keksi idean kirjallisesta piiristä? Eino S. Repo on kirjoittanut muistelmissaan, että Sylvi halusi pojilleen ja miehelleen kultturellin ympäristön. Hän halusi näiden tapaavan kulttuuriväkeä: yliopistoihmisiä, toimittajia, kirjailijoita, muitakin kuin poliitikkoja ja edistyksellisempää joukkoa kuin Urhon ikätoverit.
Revon mukaan salongin ajatus syntyi Sylvin ja Tanelin keskusteluista ja hän arvioi Sylvin myös katsoneen ”lunastaneensa lipun kirjallisuuspiireihin mietelmäkokoelmansa julkaisemisen myötä”. Kirjallisuudentutkija ja kirjallisuuspiireissä paljon vaikuttanut Annamari Sarajas on saattanut olla toinen, joka olisi kannustanut Sylviä järjestämään iltamia.

Sylvi piti salonkia oman tyylinsä mukaisesti. Hän järjesti puitteet, mutta vetäytyi itse syrjään.
Marja-Liisa Vartion mukaan Sylvi sai kaikki viihtymään kutsuillaan. Tunnelma oli vapautunut ja kotoinen emännän persoonan mukaisesti. Usein hänen läsnäolonsa jopa unohdettiin, mikä saattoi olla emännän tarkoituskin.
Eeva Joenpelto on sanonut, että Sylvin läsnäololla oli kuitenkin aivan tietty vaikutus. Vieraat terästäytyivät, kun Sylvi oli paikalla, mitään turhanpäiväistä ei silloin viitsinyt suustaan päästää.
Sylvi toimi myös tyynnyttävänä tekijänä temperamenttisten taiteilijoiden parissa. Hän sai nämä rauhoittumaan tulisissa kekusteluissa.

Sylvi Kekkosen kirjallisen salongin todellista merkitystä on vaikea arvioida. Jonkinlainen panos se joka tapauksessa suomalaiseen kulttuurielämään oli.
Jouko Tyyrin mielestä Sylvi oli kutsuineen eräs tekijä suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurielämän liberalisoimisessa. Porvarillinen tapakulttuuri järkkyi, kun rouva Kekkonen suosi vasemmistolaisia kirjailijoita.
Oma osuutensa kirjailijoiden innostuksella Sylvin kutsuihin oli tietenkin sillä, että pääministeri Kekkonenkin oli silloin tällöin läsnä tai ainakin kävi paikalla.
Jotain kertoo sekin, että kukin kutsuilla mukana ollut on kokenut oman roolinsa pieneksi, muistanut haparoivasti peniä yksityiskohtia, eikä ole jälkeenpäin osannut luetella montaakaan kutsuihin osallistuneen nimeä. Mattsson miettii, että ehkä kutsuja oli vähemmän kuin yleensä kuvitellaan ja osallistujajoukko vaihteli.

Sama ilmiö toistuu Urhon lastenkutsujen kohdalla. Henkilöt kutsuttiin paikalle ehkä kerran pari, eikä tilaisuuksia ollut kuin kerran vuodessa. Varsinaista verkostoa ei syntynyt, koska osallistujajoukko vaihtui.
Salonki sen sijaan pysyi. Se oli foorumi, jossa ”tavalliset ihmiset” pääsivät kosketuksiin jännittävien Kekkosten kanssa.

Sylvi osallstui joskus PEN-klubin tilaisuuksiin, joita järjestettiin muutaman kerran vuodessa. PEN-klubi perustettiin ylläpitämään sananvapautta, ja siihen kuului suurin osa silloisista tunnetuista suomalaisista kirjailijoista ja toimittajista.
Sylvillä oli aina seuralainen mukanaan kokouksissa, yleensä joku Otavan virkailijoista. Heidän seurassaan Sylvi pystyi liikkumaan rauhassa tällaisissa puolijulkisissakin tilaisuuksissa. Suutaan hän itse ei noissa tilaisuuksissa avannut, ellei joku aivan suoraan jotain häneltä kysynyt.
Kirjailija Gunnar Mattsson on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka vaatimattomasti Sylvi käyttäytyi näissäkin tilaisuuksissa. Tämä ei yleensä osallsitunut keskusteluun, mutta eli selvästi joka solullaan mukana tunnelassa. Kerran kun Sylvi häipyi kesken kaiken ja unohti maksaa laskunsa, tarjoilija musiti jälkeenpäin ainoastaan, että ”tässä istui joku joka ei maksanut”.

Kun Sylvi kävi PENin vuosikokouksessa vuonna 1971, jolloin Eeva Kilpi valittiin toisen kerran puheenjohtajaksi, Kilpi meni karjalaisen sydämellisesti toivottamaan kädestä pitäen Sylvin ja tämän mukana olleen Sirkka Rapolan tervetulleiksi. Ja kun Sylvi lähti, Kilpi kiiruhti hyvästelemään, vaikka toiset vielä istuivat pöydissä.
Häly ja erikoiskohtelu kauhistuttivat Sylviä. Sellainen kohtelu oli kuitenkin tyypillistä, se seurasi usein Sylvin liikkeitä.

PEN-klubi käytti Sylvin yhteyksiä Tamminiemeen hyväkseen eri tavoin Esim. Hannu Salaman Juhannustanssien (1964) oikeusprosesi ja presidentin päätös armahtaa kirjailija liittyivät Sylviin. Eeva Joenpelto keskusteli asiasta Sylvin kanssa, ja presidentin rouva sai tehtäväkseen esitellä asia miehelleen.

Myös toisenlaista erityishuomiota Sylvi sai osakseen. 1960-luvun lopulla hän sanoi haastattelussa, että hänen annettiin Suomen Kirjailijaliiton johdon taholta ymmärtää, että hänen ei kannattanut tulla liiton kokouksiin. Kirjailijaliiton jäsen Sylvi luonnollisesti oli, mutta hänen läsnäoloaan ei kaivattu. Selityksenä oli ollut, että hänen läsnäolonsa saattaisi hämmentää muita jäseniä.
Kuka näin oli Sylville sanonut, siitä ei ole tietoa. Edes sitä ei tiedetä, sanoiko joku jotain suoraan, vai päättelikö Sylvi itse asian ihmisten eleistä ja asenteista. Hän sanoi ymmärtävänsä liiton johdon asennetta ja menetelleensä toiveiden mukaan.
Jouko Tyyrin ja Ritva Haavikon mukaan todellinen syy Sylvin läsnäolon vieroksumiseen oli poliittinen. Persoonansa takia Sylvi ei ollut epätoivottu vieras. Haavikko on arvellut: ”Valtakunnan ensimmäistä naista seuraava vallanlaahus jäykisti väkisinkin kokouksen ilmapiirin ja teki vapaan keskustelun mahdottomaksi.” Nimi ja asema tekivät sen, että Sylvi Kekkosta ei toivotettu liiton kokouksiin tervetulleeksi.

Kun Urho Kekkonen valittiin tasavallan presidentiksi, Sylvi kuunteli ääntenlaskentaa kotonaan Kampinkadulla. Valinnan jälkeen rouva Kekkoselle ei annettu montaakaan minuuttia aikaa ajatella uutta tilannetta. Ovikello alkoi soida tiheästi ja sopulilauma tungeksia sisälle.
Toimittajat jatkoivat Sylvin piinaamista siihen saakka, kunnes itse päähenkilö tuli kotiin. Urho torjui median edustajat nopeasti, sanoi ottavansa nämä vastaan seuraavana päivänä, minkä oli ilmoittanut jo Eduskuntatalossa. Urho odottivat juhlat kesärannassa, tarkoitus oli saunoa, syödä ja juoda Maalaisliiton väen kanssa.

Sylvi tiesi, että tulos oli ollut ainoa mahdollinen Urhon kannalta: ”Urho ei olisi kestänyt sitä, mikäli hän ei olisi voittanut.”
Sylvi olikin ollut koko sydämestään mukana miehensä vaalikampanjassa. Näkyvästi hän ei osallistunut, mutta vaikutti taustalla.

Miksi Sylvi sitten ei mennyt toisten mukana Eduskuntatalolle vaalitoimituksen ajaksi, kun asia niin ilmiselvästi oli hänelle tärkeä? No, ehkä juuri siinä olikin selitys. Hän ei olisi kestänyt nähdä Urhon pettymystä, mikäli tämä ei olisikaan voittanut.
Eduskuntatalossa oli myös vihamiehiä. Sylvin ajatuksissa saattoi käydä, kuinka hyvin hän olisi osannut hallita tunteitaan tuloksen selvitessä.
Vaalitaistelussa oli ollut aivan ennennäkemättömiä piirteitä. Kaikki aseet olivat olleet käytössä, mukaan lukien puhelinsoitot ja uhkauskirjeet kotiin. Mikä sekin oli ollut pientä verrattuna siihen, millaista henkistä nöyryytystä sylvi oli joutunut kokemaan, kun hänen miehestään levitettiin huhuja. Väitettyjä tappeluita, alkoholinkäyttöä ja naisseikkailuja puitiin koko kansan kesken.

Tätä taustaa vasten Sylville presidentin puolison asema saattoi tarjota jopa turvallisempaa vaihtoehtoa, julkisuussuojaa. Presidenttiä ei käsiteltäisi samalla tavalla kuin vihattua pääministeriä.

Myös maan ensimmäisenä naisena Sylvi säilytti vanhat tapansa. Turvamiehiä ei näkynyt, kun hän edelleen hankki vaatteensa Kirjokankaasta Mikonkadulta ja leivonnaisensa Munkkiniemen pikkuliikkeistä. Presidentin rouvan ilmaantuminen aiheutti kohinaa paikallisten rouvien parissa, nämä halusivat antaa Sylvin hoitaa ostoksensa ensin. Mutta joka kerran Sylvi kieltäytyi ja sanoi odottavansa vuoroaan niin kuin toisetkin.

Presidentin rouvana Sylvi tapasi kansalaisia joka kuukauden ensimmäisenä tiistaina. Tapaamisia kutsuttiin ”naistenkutsuiksi” tai ”päiväkahvituksiksi”.
Monet tiistaivastaanotolla kävijät olivat yhdistysnaisia, kuten marttoja. Myös partiotyttöjä kävi Linnassa, samoin emäntiä maakunnista, Helsingin yliopiston professoreiden rouvia ja akateemisia naisia.
Viimeinen tiistaivastaanotto pidettiin 4.11.1969.

Valtiovierailu oli Urho Kekkosen aikana aina tapaus, joten ne saivat suuren painoarvon tiedotusvälineissä. Vielä 1960-luvun alussa Sylvi seurasi matkoilla mukana joskus ilmeisen innostuneesti, mutta vuosikymmenen loppua kohden hän väsyi. Matkoista tuli raskaita velvollisuuksia.
Kaiken kaikkiaan Sylvi Kekkosen osalle tuli neljätoista valtiovierailua sekä näiden lisäksi lukuisia virallisia, yksityisiä ja epävirallisia ulkomaanvierailuja. kotimaanmatkoja oli lukemattomia.

Sylviä on luonnehdittu ”Kekkosen perheen todelliseksi radikaaliksi”, mutta millaista hänen radikaalisuutensa oikeastaan oli?
Urho luonnehti Sylviä ”suomalaisen naisen perikuvaksi”. Tässä tapauksessa luonnehdinta tarkoittanee itsepäistä, päämäärätietoista, sisukasta, sellaista, joka ei anna muiden kävellä ylitseen.
Sylvillä oli vakaa oma tahto. Hän ei halunnut jättää asioita tekemättä sen takia, että joku piti niitä epäsopivina.

Sylvi kiersi ennakkoluulottomasti vähän kaikenlaisa tilaisuuksia. Vuonna 1969 hän joutui hämmentävään tilanteeseen Vanhalla ylioppilastalolla, missä vietettiin WSOY´n ja Otavan kirjamessuja.
Presidentin rouva oli messujen kunniavieras. Nuoret radikaalit esittivät ohjelmanumeroita. Yleisöä mollattiin. Taiteilijat Markku Into ja M.A. Numminen seisoivat sukset jalassa ja heiluttivat banderollia: ”Suomen Talvisota [yhtye] rakastaa teitä.”
Lopuksi Mauri Antero käveli kunniavieraan luokse ja ojensi tälle Aamurusko-lehden, jonka kannessa oli ristiinnaulittu sika ja joka sisälsi presidenttiä moittivia artikkeleita. Sylvi otti lehden vastaan hämmästyneenä, mutta kiitti lahjasta.

Sylvin kirjallista piiriä Mattsson pitää hedelmällisenä tarttumapintana Sylvin ajattelumaailmaan. Kutsujen otavalaisuus ja modernistien suuri osuus kertovat emänän ennakkoluulottomuudesta, varsinkin, kun muistetaan, että 1950-luvulla kulttuuripiireissä oltiin vielä yleisesti ottaen konservatiivisia.
Sotien jälkeen ja 1950-luvlla suurta yleisöä kiinnosti vanha ja turvallinen. Sylvi sen sijaan katseli eteenpäin ja halusi tietää aina uudenlaisesta. Sylvi oli kulttuuriradikaali, porvarillisissa piireissä kummajainen.
Kirjallisessa salongissa tulee esiin kaikkein hämmästyttävin ja ehkä arvokkain piirre Sylvistä, seikka, jota Mattsson haluaa korostaa. Sylvi oli kiinnostunut nuorista, nuorten ajatukset haastoivat hänet itsensäkin ajattelemaan ja uudistamaan ajatuksiaan, hän halusi tulla ravistelluksi henkisesti.
Ehkä tästäkin syystä Sylvi tavoitti yleensä nopeasti sen, mikä asioissa oli olennaista. Hän muodosti terävästi kokonaiskäsityksen ja osui asioiden ytimeen.

Miten sitten Sylvi pitäisi sijoittaa perinteiselle politiikan vasemmisto-oikeisto-akselille? No, Eino S. Revon mukaan Sylvi äänesti yleensä Maalaisliiton ehdokasta.
Sylviä liikutti aidosti syrjäsetujen väen asema. Sekä Sylvissä että Urhossa oli syvässä rakkaus maaseutuun ja luontoon. Urhon toimet maan vähäväkisimpien alueiden hyväksi ovat yleisesti tunnettuja, ja samaan tapaan ajatteli varmasti myös Sylvi. Siinä mielessä Sylvi oli maalaisliittolainen, aito alkiolainen. Mutta hän edusti nimenomaan Maalaisliiton radikaalien alkuaikojen ajatusmaailmaa.
Vaikka Sylvin sijoittaisi oman aikansa Maalaisliiton vasempaan siipeen, hän olisi silti jonkin sortin outolintu. Sylvi oli aikalaisiinsa nähden tätäkin viiteryhmää radikaalimpi. Ja kun Maalaisliitosta tuli Keskustapuolue, Sylvi todennäköisesti ajautui puolueen aatemaailmasta entistäkin kauemmas.

Sylvi oli selkeästi vasemmistolaisesti virittäytynyt. Häntä kiinnostivat vasemmistolaisten ajatukset. Heidän kanssaan hän halusi seurustella.
Sylvin mielenmaisema – ihanteiden tasolla, ja niistähän poliittisissa aatteissa on kyse – vastasi hyvin idealistisen vasemmistolaisuuden tavoitteita: vapautta, veljeyttä, tasa-arvoa.

Kun jatkosodan jälkeen perustettu Suomen Kansan Demokraattinen Liitto (SKDL) alkoi julkaista Vapaa Sana -lehteä, Sylvi asui yksinään Hinan tilalla ja kiinnostui tulokkaasta. Hän kirjoitti Urholle Helsinkiin pyytäen tilaamaan Vapaan Sanan Hinaan pariksi kuukaudeksi.
Sylsi oli ostanut irtonumeron ja se ”kiinnosti minua tavattomasti – myyjätär ei kyllä malttanut olla näyttämättä mieltään, kun Vapaan Sanan ostin”.
Lehden tilaaminen ei sinänsä paljasta Sylvin poliittisesta suuntautumisesta mitään. Eivät Kekkoset – joistakin levottomista huhuista huolimatta – sentään kommunisteja olleet. Vapaan Sanan ostaminen ja tilaaminen kertoo pikemminkin Sylvin halusta seurata aikaansa – ja kiinnostuksesta vasemmiston uusiin näkemyksiin.

Vuonna 1952 Sylvi esitti radiohaastattelussa kritiikkiä kirkkoa kohtaan. Hän ilmoitti painokkaasti, että suvaitsevaisuus on se lähtökohta, josta hänen mielestään ihmisten välisessä toiminnassa tulisi ponnistaa. Kirkkoa Sylvi piti konservatiivisen instituution rakentamana karsinoivana laitoksena.
Tästä sitten vuoden 1956 presidentinvaalien alla Kokoomuksen vaalistrategit pykäsivät kampanjan, jossa väittivät rouva Kekkosen eronneen kirkosta. Sen jälkeen Arvo Korsimo hankki käsiinsä Kekkosten papintodistuksen, jossa ilmoitettiin, että niin ”Urho Kaleva kuin Sylvi Salome Kekkonen ovat käyneet ripillä ja käyvät Herran pyhällä Ehtoollisella”. Papintodistus liitettiin Maalaisliiton lehteen samoin kuin rouva Vappu Tuomiojan siviilirekisteriote.
Huvittavinta Kokomuksen aloittamassa jupakassa oli, että kukaan toisista pääehdokkaista ei kuulunut kirkkoon: K.-A. Fagerholm, Sakari Tuomioja ja Eino Kilpi kuuluivat siviilirekisteriin, samoin heidän puolisonsa.

Vaikka Sylvin antamalla haastattelulla ei lopulta suurempaa merkitystä ollut, tapauksella mitä ilmeisimmin oli syvä vaikutus Sylviin. Tämän jälkeen hän alkoi järjestelmällisesti kieltäytyä kaikista haastattelupyynnöistä ja muuttui entistäkin varovaisemmaksi julkisuuden suhteen.

Sylviä viehätti ranskalaisen Albert Camus´n kirjoittelu uskonnosta ja sen vaikutuksesta ihmisiin. Erityisesti Camus´n tulkinnat Nietzschen ajatuksista ovat alleviivausten runsaudesta päätellen askarruttaneet: ”Ei usko vaan teot ovat Nietzschen mielestä Kristuksen sanoma.”
Mattssonin on vaikea olla tekemättä päätelmää, että Sylvin mielestä ihminen olisi muokanut ukonnosta tekosyyn olla huolehtimatta toisista ihmisistä. Kriittisyys nimenomaan sitä kohtaan, millaisia reaktioita uskonto ja erityisesti kristinusko saavat ihmisissä aikaan, toistuu Sylvin alleviivaamissa ajatuksissa.

Sylvin kirjoittamista kirjeistä, luetuista kirjoista ja kirjoihin tehdyistä alleviivauksista näkee selvästi, että häntä harmittivat ahdasmielisyys ja tekopyhyys. Kirkosta hän ei kuitenkaan eronnut.

Toisista välittäminen oli selvästi Sylville elämän johtoajatus. Hänen tärkein viestinsä oli, että meidän tulisi koettaa ymmärtää muita ihmisiä ja asettua näiden asemaan.
Jokaisen yksilön pitäisi saada valita itse elämänsä suunta. Ylhäältä ei voinut sanella elämän ehtoja. Tässä kirkkokin meni Sylvin mielestä vikaan, tuomitsemisessa ja suvaitsemattomuudessa.

Mitenkään dogmaattisena uskovana Sylviä on vaikea pitää, mutta kyllä hänellä kristillinen vakaumus vaikuttaa olleen. Hän kirjoitti päiväkirjaansa vuonna 1971, kun uskoi poikansa olevan tekemisissä vääränlaisten ihmisten kanssa: ”En voi muuta kuin sisimmässäni anoa Hänelle Luojan suojelusta.” Tämä oli henkilökohtainen teksti, ei toisten luettavaksi tarkoitettu, joten Sylvi lienee kirjoittanut rehellisesti ajatusmaailmastaan.

Presidentin puolison viimeiset vaiheet eivät olleet helppoja, kuten eivät olleet presidentilläkään. Myös Sylvi kärsi loppuaikanaan dementiasta. Kerran Anita Hallaman palattua kalastusretkeltä Kultarantaan Sylvi kysyi, oliko myös Mannerheim mukana. Anita järkyttyi.

Vuoden 1971 päiväkirja todistaa, kuinka 71-vuotiaasta Sylvi Kekkosesta oli tullut vanha ja ennakkoluuloinen, katkeroitunutkin ihminen. Epäilykset piinasivat hänen mieltään. Hän uskoi olevansa muiden tiellä. Harhaluulot sekoittuivat todellisuuteen, ja Sylvi sekaantui läheistensä elämään epämiellyttävillä tavoilla.
Sylvi kirjoitti poikansa Matin perheen asioista jatkuvasti päiväkirjaansa. Päiväkirja vuodelta 1971 on kuin Matti Kekkosen eropäiväkirja. Eroprosessi vaikutti suorastaan näännyttävän Sylvin, jolle asia ei edes kuulunut.

Sylvi Kekkonen kuoli joulukuun toisena päivänä vuonna 1974. Urholle merkitsemisen arvoista oli myös se, millä tavalla toiset olivat reagoineet hänen puolisonsa kuolemaan: ”Illalla TV:ssä ja radiossa kaunis ohjelma Sylvistä. Puhuivat Aili Palmén, Anu Kaipainen, Sorsa ynnä Niinivaara iltahartaudessa.”

Aili Palmén kuuli uutisen työpaikallaan Otavassa. Pari tuntia tiedonsaannin jälkeen Yleisradion toimittaja soitti ja pyysi haastatella. Haastattelu oli Ailin mukaan erittäin järkyttävä. Puolisen tuntia hän silti jaksoi kertoa koko kansalle muistojaan pitkäaikaisimmasta maan äidistä.
Samalla kun koko kansa, myös presidentti kuunteli illalla radiossa Ailin luomaa kuvaa puolisostaan. Hän kirjoitti tälle välittömästi kiittäen kauniista sanoista. Presidentti sai purettua suruaan kirjoittamiseen; hän kirjoitti Sylvin kuoleman jäkeisinä päivinä päiväkirjansa ohella monille ihmisille kaihoisansävyisiä kirjeitä.

Puolisonsa kuoltua Urho Kekkonen romahti henkisesti. Hän ei enää koskaan palautunut ennalleen. Presidentistä tuli hetkessä yksinäinen mies.
Juhani Suomen mukaan Urho alkoi vierastaa yksinäistä Tamminiemeä ja hakeutui väkisin muiden pariin, etenkin nuorten ja naisten. Hänen urheilusuorituksensa alkoivat hipoa mielettömyyden rajoja. Vanha presidentti uskoi olevansa yhä fyysisesti 30-vuotias ja repi itseään kestämättömiin suorituksiin.

Sylvi Kekkonen haudattiin Hietaniemen hautausmaalle sukuhautaan, johon oli haudattu jo hänen isovanhempansa Tuomas ja Eva Stenberg, hänen äitinsä Emilia Uino sekä sisarensa Elin Uino. Päivi Karjalaisen mukaan Sylvi haudattiin tähän hautaan omasta toiveestaan, hän halusi sisarensa viereen. Hän myös halusi jäädä siihen hautaan sittenkin, kun hänen puolisostaan Urho Kekkosesta aika jättäisi.

Hautajaiset vietettiin viikko Sylvin kuolemasta, maanantaina joulukuun yhdeksäntenä päivänä vunna 1974. Sukulaisten lisäksi ystävistä paikalla olivat Aili Palménin mukaan vain hän ja Sirkka Rapola.
Tilaisuudessa kuultiin Tauno Äikään esittämänä Bachin Adagio ja Ilmari Krohnin urkufantasia Nyt ylös sieluni. Arto Noras esitti Ilmari Hannikaisen sävellyksen Air ja Saint-Saënsin Joutsenen. Ruumiinsiunauksen suoritti arkkipiispa Martti Simojoki. Kukkatervehdysten jälkeen laulettiin virsi 340 Nyt silmäni mä nostan taas ylös mäkihin.
Kai Laitinen piti suurena kunniana, että hän ja Eeva Joenpelto saivat esittää kukkatervehdyksen Suomen Kirjailijaliiton puolesta.

Urho kirjoitti leikekirjaansa muistiin hänen, Matin ja Tanelin yhteisen seppeleen sanat: ”Rakkaudella, kiitollisuudella, kaipauksella.”

Seremonian jälkeen vieraat kutsuttiin Presidentinlinnaan kahville. Kynttilät paloivat ja tunnelma oli harras.

Sylvi Kekkosen päiväkirjoja on jäänyt jäljelle vain viisi: päiväkirja Matista ja Tanelista, almanakka vuodelta 1953, matkapäiväkirjat vuosilta 1953 ja 1960 sekä viiimeinen päiväkirja vuodelta 1971.
Viimeisen, paljonpuhuvan päiväkirjan huomiot liittyvät Sylvin omaan vanhenemiseen, myös kuolemaan: ”Saanut aivan tolkuttoman kortin, osoitettuna Mummille. En ole kenenkään mummi.”
Sylvi valmistautui jo henkisesti lähestyvään väistämättömään. Hän merkitsi lukeneensa Elisabeth Kribler-Rossin raportin kuolemasta.
Hetkittäin masennus vei jo voiton: ”Toivoisin voivani lakata olemasta aivan kokonaan, mieluimmin yöllä unessa. Oman arvioni mukaan kipujeni mitta on täysi – mutta sehän on vain minun arvioni. [—] Koetan vetäytyä omaan nurkkaani etten ketään häiritsisi.”

Sylvi Kekkosen poismeno järkytti Suomessa monia. Aikaisemmin presidentin puoliso ei ollut kuollut sinä aikana, jolloin mies istui virassa.
Sylvi oli ollut poikkeuksellinen maan äiti. Hän oli herättänyt tunteita, joita presidentin puoliso ei aiemmin ollut herättänyt. Hänen kuolinpäivänään soitettiin radiossa koko päivä surumusiikkia, televisio-ohjelmia korvattiin toisilla ja MTV´ssa mainokset jätettiin näyttämättä. Kaikkialla maassa liput olivat puolitangossa. Presidentille lähetettiin maailman eri puolilta kymmeniä kirjeitä, jossa ilmaistiin syvä osonotto hänen suruunsa.

Monet totesivat Kekkosten 100-vuotisjuhlallisuuksien aikaan vuonna 2000, että Sylvi Kekkonen oli heille viimeinen maan äiti. Hän herätti suurta kunnioitusta kaikkialla.
Sylvi Kekkonen osasi olla samalla etäinen ja lähellä. Häntä ei pidetty ylpeänä, vaan arvokkaana ja omanarvontuntoisena. Yhdessä puolisonsa kanssa hän teki kuninkaallisen vaikutuksen.

Edelleen Sylvi Kekkonen kiinnostaa juuri salaperäisyytensä vuoksi. Hän ei aikoinaan päästänyt ihmisiä helposti lähelleen, ja nyt vuosikymmeniä hänen kuolemansa jälkeen historiantutkija miettii yhä samaa mysteeriä.
Mattssonin mielestä jokainen kuva Sylvi Kekkosesta tuntuu oikealta, niin pyhimysmäinen hauras pieni nainen kuin kärsivä ja piikkejä heittelevä tiukka perhediktaattorikin. On hyväksyttävä kumpikin ulottuvuus.
Sylvi Kekkonen onnistui omassa tavoitteessaan jäädä yksityiseksi henkilöksi. Kokonaisvaltaista käsitystä hänen elämäntyöstään on mahdotonta vieläkään tavoittaa.

Anne Mattssonin teos Sylvi Kekkosen elämäkerta valottaa kohdettaan niin tältä jääneiden dokumenttien mukaan kuin tämän tunteneiden henkilöiden kautta päästen monessa kohden syvemmälle Sylvin mielenmaisemaan kuin aiemmat elämäkerturit. Yksi katvealue kuitenkn ihmetyttää: Marja Linnankiven muistelmateos Kekkosten miniänä loistaa lähdeluettelossa poissaolollaan. Tästä johtuen Sylvin toinen miniä jää hieman oudon pieneen rooliin, ja näiden kahden välejä ruodittaessa muutama mutka, jos ei suoristu niin ainakin hieman loivenee.
Tästä puutteesta huolimatta teos on monin tavoin elämäkerta parhaasta päästä. Kirja tuo kokonaan uutta tietoa ja varsinkin uusia näkökulmia Sylvi Kekkosen elämään ja toimintaan. Mattsson myös elävöittää kerrontaa vaihtamalla muutaman kerran tyylilajia täysin kaunokirjallisuuden puolelle. Valottaessaan Sylvin elämän niitä oleellisia vaiheita, joista ei ole löydettävissä dokumentteja eikä mukana olleita haastateltavia, Mattsson ryhtyy itse säveltämään tapahtumia – näissä kohdin teos on tositapahtumiin perustuva romaani tiukasti faktoissa pysyvän tietokirjan sijaan. Ja kirjoittaja tekee noissa kohdissa joka kerran lukijalle selväksi, että nyt mennään seuraavat sivut hieman spekulatiivisella otteella. Toimiva ratkaisu, jota noin avoimesti käytettynä voi suositella kirjoittajille, jotka haluavat elävöittää tekstiä silloinkin, kun lähdemateriaali niukkuudessaan ei siihen sellaisenaan tarjoa mahdollisuuksia.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa

Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta

Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety

Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?

Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane

Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Man-saaren tarinoita
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho

Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja

Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0

Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys

Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä

Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin