Kirjat, päivitys 25.5.

No niin, nyt on tullut päätökseen tämän kerran aihe eli Mikko Virran teos Operaatio Kekkonen, ja sen myötä toukokuun päivitysten agentti-teema kokonaisuudessaan. Jos sitten vaihtaisi aihepiiriä ja käyttäisi kesäkuun virtuaaliseen kiertokäyntiin suomalaisissa keskiaikaisissa linnoissa.
Jos tässä aloittelisi teeman tarkastelua ottamalla ensi viikon alussa uusintana pari aiheeseen liittyvää kirjaesittelyä, teoksista Turun linnan kolme Katariinaa  (C.J. Gardberg) ja Neidon Kyynel  (Matti Rautiainen). Sen jälkeen olisi tarkoitus laajentaa näkökulmaa aihepiiriin ja ottaa kesäkuun aikana käsittelyyn C.J. Gardbergin yleisteos Suomen keskiaikaiset linnat  sekä Anu Lahtisen kirjoittama Kaarle-herttuan ja kuningas Sigismundin valtataistelun aikana Turun linnassa vaikuttaneen Ebba Stenbockin elämäkerta Ebba, kuningattaren sisar  ja Tuula Hockmanin teos Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla.

Mutta nyt siis hetken kuluttua loppuosa suomalaisesta todellisesta agenttitarinasta. Mutta josko tunnelmaan sopisi sitä ennen vielä yksi klippi tavallaan suomalaisesta fiktiivisestä agenttijutusta. Kekkosen ajan Suomessahan saakka tätä brittiläistä agenttileffaa käytiin kuvaamassa.

Billion Dollar Brain

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Keskustalainen
Mikko Virta: Operaatio Kekkonen
Otava 2022
574 sivua

Tiivistelmä 2/2, kirjan sivut 228 – 574.

Vuoden 1961 tammikuun lopulla Suomeen saapui Britannian uusi suurlähettiläs Con O’Neill. Ensivaikutelma asemamaasta ja sen poliittisesta elämästä ei ollut mairitteleva: ”Käynnissä näyttää olevan jatkuvasti joukko skandaaleja, joihin on sotkeutunut merkittävässä julkisessa asemassa olleita ihmisiä. Niitä tutkitaan täysin ponnettomasti, eikä kukaan juuri välitä. Esimerkiksi tällä hetkellä sekä pääministeri että korkeimman hallinto-oikeuden presidentti ovat väitetysti sekaantuneet hämäriin liiketoimiin, mutta he jatkavat töissään kuin mitään ei olisi tapahtunut.”
O’Neill viittasi ns. kansaneläkelaitoksen asuntojuttuun, joka johti sittemmin pääministeri V.J. Sukselaisen eroon ja korkeimman hallinto-oikeuden presidentin Reino Kuuskosken viraltapanoon. Jälkimmäinen tosin kumottiin myöhemmin korkeimmassa oikeudessa. Samaan aikaan käsiteltiin oikeudessa myös toista poliittista skandaalia, Kätilöopiston juttua, johon oli kytkeytynyt liuta entisiä ministereitä.

Myöskään Suomen presidentistä ensivaikutelma ei erityisen positiivinen ollut. Kekkonen ”hiljaisine ja kieroineen tapoineen” ja hienostuneessa ulkomuodossaan muistutti O’Neillin mielestä lähinnä keskiaikaista kardinaalia. Suurlähettilään mukaan ”kyvykäs ja häikäilemätön” presidentti herätti kannattajissaan enemmän kunnioitusta kuin kiintymystä – ja vastustajissaan myös pelkoa.

O’Neillilla oli sama ongelma kuin muillakin länsivaltojen suurlähettiläillä ennen häntä. Kekkoseen piti päästä tutustumaan, mutta keinot siihen puuttuivat. Huhtikuussa 1961 hän kääntyi Foreign Officen puoleen ja toivoi ehdotuksia keskustelunaiheiksi, joiden kautta voisi päästä syvällisempään tapaamiseen Suomen presidentin kanssa.
Lontoosta O’Neill sai ohjeet keskustella Kekkosen tulevan vierailun teemoista, kuten idän ja lännen välisistä suhteista ja muista kansainvälisistä asioista. Näillä ohjeilla suurlähettiläs kävikin Kekkosen luona toukokuun alussa.
Myöhemmin saman vuoden syksyllä, noottikriisin aikana, O’Neill kipuili edelleen saman ongelman kanssa. Silloin hän kääntyi Suomen ulkoministeriössä työskentelevän kontaktinsa puoleen ja tunnusteli, olisiko läntisten suurlähettiläiden sopivaa tavata Kekkosta. Kontakti vakuutti, että kyllä olisi.

Maanantaina toukokuun 8. päivänä vuonna 1961 lentoyhtiö Aeron uudenkarhea Caravelle-suihkukone laskeutui kahdelta iltapäivällä Gatwickin lentokentälle Lontooseen. Kone pysähtyi lentokentän päärakennuksen eteen. Ovi avattiin, ja presidentti Urho Kekkonen astui ulos tervehtimään vastaanottajia.
Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun virassa oleva Suomen presidentti vieraili Britanniassa. Symbolista oli sekin, että presidentin kulkuvälineenä toimi juuri Caravelle. Vasta edellisen vuoden keväänä käyttöön saatu konetyyppi kiidätti lentoyhtiön suihkukoneiden aikakaudelle. Sinivalkoisen koneen kylkeen oli maalattu teksti ”Finnair”, jota Aero oli alkanut käyttää ulkomaanlentojensa markkinoinnissa. Koko lentoyhtiön nimeksi se tuli vuonna 1968.

Lontoossa presidenttiparin ottivat vastaan parlamentin alivaltiosihteeri, apulaisulkoministeri Joseph Godber, Helsingin-suurlähettiläs Con O’Neill sekä Suomen Lontoon-suurlähettiläs Leo Tuominen. Paikalla oli myös Kuninkaallisten ilmavoimien kunniakomppania.
Samalla lennolla kotimaahansa palannut John Haycraft katsoi pienestä ikkunasta, kun Kekkonen asteli punaiselle matolle ja tarkasti kunniakomppanian. Haycraftia jännitti presidentin puolesta – moni saattoi jäätyä, kun piti puhua vierasta kieltä stressaavassa tilanteessa. Kekkosen osalta huoli oli kuitenkin turha, Haycraft näki, kuinka Kekkonen rupatteli hyväntuulisesti vastassa olleen ilmamarsalkan kanssa.

Kunniakomppanian tarkastuksen jälkeen Kekkonen kulki junalla Victorian rautatieasemalle Lontoon keskustaan. Kukitetulla laiturilla presidenttiparin otti vastaan pääministeri Harold Macmillan. Tämä oli silminnähden väsynyt, Macmillanin hallitus oli joutunut poliittisen myrskyn keskelle, kun SIS´n tiedustelu-upseeri George Blake oli paljastunut Neuvostoliiton kaksoisagentiksi.

Suomalainen lehdistö seurasi tarkasti Kekkosen vierailun jokaista käännettä ja tapahtumaa. Yksityiskohtaista raportointia riitti sivukaupalla mm. isoissa päivälehdissä Uudessa Suomessa ja Helsingin Sanomissa.

Saapumispäivänä Kekkonen vieraili suomalaisen metsäteollisuuden rakennuttamassa Suomi-talossa. Siellä Kekkosta vastassa olivat vuorineuvos Juuso Walden ja Suomen matkailutiedonantotoimiston toimitusjohtaja Birger Ek. Jälkimmäinen oli Mannerheim-ristin ritari ja entinen Lontoon-sotilasasiamies. Hänen luonaan Kekkonen ja Bosley olivat viettäneet iltaa parlamentaarisen valtuuskunnan Lontoon-vierailulla vuonna 1948.

Tiistaina vuorossa oli Kekkosen ja Macmillanin keskustelu Admiraly Housessa, pääministerin väliaikaisessa virka-asunnossa, Downing Street 10 kun oli tuolloin remontissa. Kekkosen tulkkina toimi nuori ulkoministeriön virkamies Richard Tötterman, joka kertoi Virralle Kekkosen ja Macmillanin tulleen ensikohtaamisesta lähtien hyvin toimeen keskenään.

Macmillan ilmaisi olevansa kiinnostunut Kekkosen käsityksistä Neuvostoliiton politiikasta, maa kun näyttäytyi lännen silmissä usein arvoituksellisena. Macmillan tiedusteli, pyrkikö neuvostojohto vilpittömästi rauhanomaiseen rinnakkaiseloon vai oliko tämä vain neuvostoliittolaisten keino käännyttää Suomi vähitellen kommunismiin.
Neuvostoliitto oli ryhtynyt 1950-luvun puolivälissä käyttämään rauhanomaisen rinnakkaiselon käsitettä suhteestaan Suomeen. Macmillan kertoi Kekkoselle yrittäneensä selvittää edellisellä matkallaan Neuvostoliittoon Kremlin todellisia aikeita. Hän sanoi uskovansa, että Suomen presidentti jos kuka olisi pätevä neuvomaan, miten suhteet Neuvostoliittoon voisi järjestää.

Kekkonen ei ilmeisestikään ollut valmistautunut Macmillanin kysymykseen. Hän lupasi palata asiaan myöhemmin ja käytti leijonanosan puolitoistatuntisesta keskustelusta kuvatakseen Suomen kokemuksia sekä sitä, miten maa oli onnistunut säilymään hävitystä sodasta huolimatta itsenäisenä Neuvostoliiton kyljessä.
Kekkosen mukaan lähtökohtana oli ajatus siitä, että Neuvostoliitto voisi pitää edullisempana antaa suomalaisten elää omaa elämäänsä ja tehdä työtä sotakorvausten maksamiseksi kun pitää rajallaan neljää miljoonaa vihamielistä ihmistä, Tältä pohjalta Suomi oli rakentanut idänsuhteitaan. Moskovalle näytti olevan tärkeintä, että Suomesta ei tulisi sillanpääasemaa sitä vastaan. Kekkosen tavoitteena vaikuttaa olleen Suomen ulkopoliittisten realiteettien selvittäminen briteille.
Kekkonen korosti, että yksi asia oli Neuvostoliitolle ylitse muiden. Sen luoteisrajan tuli olla turvattu. Moskovassa Suomea pidettiin tarkoin silmällä, olihan sen kanssa sodittu jo kahdesti. Jos Neuvostoliitossa heräisi pelko siitä, että Suomea voisi käyttää astinlautana hyökkäykseen sitä vastaan, silloin voitaisiin Kekkosen mukaan ”turvata vain jumalaan”.

Keskustelussa käsiteltiin myös lännen ja Neuvostoliiton sotilaallista voimaa. Kekkonen kertoi Hruštšovin sanoneen, että Neuvostoliitolla on suuria taloudellisia tavoitteita eikä se halunnut sotaa. Vieraillessaan Helsingissä syyskuussa 1960 Hruštšov oli ollut erittäin luottavainen Neuvostoliiton sotilaallisen voiman suhteen.
Tähän Macmillan totesi, että toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina länsivallat olivat olleet sotilaallisesti ylivoimaisia, mutta sittemmin tilanne oli muuttunut ja ”pelon tasapaino” syntynyt. Hänen mukaansa länsi ei tule missään nimessä aloittamaan sotaa, eikä hän nähnyt myöskään Neuvostoliiton saavuttavan sillä mitään.
Macmillan näki aseistariisunnassa hyötyjä, mutta ei uskonut sen lopettavan idän ja lännen välistä konfliktia, se ainoastaan siirtäisi kilpailun talouden ja politiikan pariin. Lännelle se olisi kyllä tervetullutta, sillä Yhdysvaltojen ja Euroopan voima ja resurssit kasvoivat hänen mukaansa päivä päivältä.

Admiralty Housessa käyty keskustelu osoittaa, että pääministeri Macmillan oli mukana käännyttämässä Kekkosta länteen. Macmillan korosti Kekkoselle lännen kasvavaa voimaa. Hänen mukaansa Länsi-Eurooppa, jota vielä kymmenen vuotta aiemmin väheksyttiin, oli osoittautunut ”tavattoman elinvoimaiseksi tekijäksi”. Britanniakin oli vaikeuksista huolimatta jälleen voimistunut. Macmillan totesi olevansa vakuuttunut siitä, että lännellä oli kaikki voitettavanaan eikä mitään menetettävää aatteellisessa ja taloudellisessa kilpailussa kommunismin kanssa.
Kekkonen vastasi kaikkien tietävän, että länsi oli vielä huomattavasti voimakkaampi. Hän sanoi pitävänsä ainoana järkevänä tienä kilpailun siirtämistä talouden alalle. Kekkonen toivoi, että taloudellinen kilpailu nousisi päärooliin itä- ja länsiblokin välillä. Hänen mukaansa Neuvostoliitto oli jo vähentänyt sotilasmenojaan huomattavasti, mikä oli mahdollista, koska Moskovassa tiedettiin, ettei länsi hyökkäisi sen kimppuun. Näin Neuvostoliitto oli voinut antautua taloudelliseen kilpailuun keskitetyin voimin. Kekkosen mielestä lännen tulisi tehdä samoin, sillä kommunismia ei voisi vastustaa sotavoimin.
Keskustelun lopuksi Kekkonen ja Macmillan hyväksyivät julkilausuman, jossa Macmillan ilmaisi Hänen Majesteettinsa hallituksen ymmärtämyksen Suomen puolueettomuuspolitiikkaa kohtaan.

Perjantai-iltana hotelli Claridge’sin päivällisillä Macmillan oli peräti kahdesti maininnut Kekkoselle olevansa iloinen siitä, että tämä tekee syksyllä matkan Yhdysvaltoihin. Pääministerin mielestä Kekkosen oli hyvä nähdä, kuinka voimakas USA on sekä sotilaallisesti että taloudellisesti.
Macmillanin sanomiset jäivät vaivaamaan Kekkosta. Presidentti arveli, että Macmillan luuli hänen aliarvioivan lännen voiman, koska hän oli Suomessa läheltä seurannut Neuvostoliiton talousmahdin kasvamista.

Lauantaina junassa paluumatkalla lentokentälle Kekkonen keskusteli vielä apulaisulkoministeri lordi Lansdownen ja suurlähettiläs Con O’Neillin kanssa. hän halusi oikaista brittien saaman väärän käsityksen hänen ajattelustaan.
Kekkonen selosti, että hän on vain yrittänyt tuoda esille sen, että Neuvostoliitto on kehittymässä suurin askelin, kun se on voinut siirtää osan suuresta sotilasbudjetistaan talouden kehittämiseen. Tarkoitus ei ollut kuvata Macmillanille silloisia voimasuhteita, vaan pikemminkin kehityksen suuntaa, mutta Kekkonen ymmärsi brittipääministerin käsittäneen hänet eri tavalla. Kekkosen mukaan voimasuhteiden ero lännen ja idän välillä oli niin suuri, että hän piti asiaa itsestään selvänä eikä voinut kuvitellakaan, että hänet ymmärrettäisiin väärin.
O’Neill myönsi, että Macmillan oli saattanut ymmärtää Kekkosen puheet väärin. O’Neill korosti, että lännen voimat olivat todella suuremmat kuin idän. Lisäksi länsimaat olivat onnistuneet satelliittien avulla ”paljastamaan kaikki Neuvostoliiton rakettiammusasemat”. Kekkonen lisäsi, että vaikka Neuvostoliiton asevoimat ja ydinaseet olivat heikommat kuin Yhdysvaltojen, riittäisivät ne täydellisen tuhon aiheuttamiseen.

Lokakuun 10. päivänä vuonna 1961 historian siivet havisivat jälleen, kun presidentti Urho Kekkosen lentokone laskeutui Ottawaan Kanadaan. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Suomen valtionpäämies vieraili Pohjois-Amerikassa. Vierailumatka kesti kolme viikkoa, joista ensimmäinen kului Kanadassa ja kaksi seuraavaa Yhdysvalloissa.
Kanadan-matkaan sisältyi hienoja päivällisiä, tutustuminen parlamenttiin ja vierailu paikallisessa suomalaisessa siirtokunnassa. Matkareitti kulki Ottawasta Torontoon ja sieltä Niagaran putouksille, jossa tutustuttiin samana vuonna käynnistyneeseen Ontarion valtavaan vesivoimalaitokseen. Kyseessä oli siihen saakka suurin vesivoimala länsimaissa.

Niagaran putouksilta matka jatkui Washingtoniin, missä ensimmäisenä ohjelmanumerona oli presidentti John F. Kennedyn ja rouva Kennedyn lounas Valkoisessa talossa. Lounaan jälkeen oli varattu hetki Kekkosen ja Kennedyn keskustelulle.

Kekkosen Yhdysvaltain-vierailun aikana elettiin Berliinin kriisin kireintä vaihetta. Presidenttien keskustelusta valtaosa käsittelikin Saksaa ja Berliiniä. Kennedy korosti Kekkoselle, että Berliinin kysymyksen ratkaisusta riippui viime kädessä koko lännen asema Euroopassa. Kekkonen puolestaan selosti pitkällisesti Neuvostoliiton näkemyksiä Berliinistä.
Kekkonen kertoi ymmärtäneensä, että Moskova pelkäsi vakavasti Länsi-Saksan sotilaallista varautumista ja piti sitä uhkana koko maailmanrauhalle. Väärinkäsitysten välttämiseksi Kekkonen totesi Kennedylle joutuneensa epäkiitolliseen asemaan, sillä neuvostojohtajien näkemykset eivät suinkaan edustaneet hänen omia näkemyksiään. Kekkonen kertoi selostaneensa niitä vain siksi, että ne ilmeisesti kiinnostivat amerikkalaisia.
Välillä käsiteltiin myös Suomen tilannetta, mutta Kennedy johdatteli keskustelua takaisin Neuvostoliittoon ja sen tulevaisuuteen. Kekonen esitti Kennedylle näkemyksensä, jonka mukaan kapitalistinen ja sosialistinen järjestelmä tulisivat vuosikymmenten saatossa lähestymään toisiaan. Ja lisäsi, että Neuvostoliiton toiminta Afrikassa oli lisännyt sen poliittista voimaa.
Kennedy puolestaan ilmaisi suoraan, ettei uskonut Neuvostoliiton ylittävän Yhdysvaltojen tuotantomääriä vuoteen 1970 mennessä, kuten Hruštšov oli ennustanut. Hän sanoi olevansa vakuuttunut siitä, että Yhdysvallat tulisi pysymään edellä ainakin vuosituhannen loppuun saakka.

Amerikkalaisille Kekkonen oli selvästi mielenkiintoinen vieras, sillä keskustelua jatkettiin vielä seuraavanakin päivänä. Ensin Kekkonen keskusteli ulkoministeri Ruskin kanssa ja sen jälkeen vielä uudelleen Kennedyn kanssa – ja tämän nimenomaisesta pyynnöstä. Lähes puolitoistatuntinen keskustelu käsitteli pääasiassa kansainvälisiä asioita, varsinkin Berliiniä ja Saksaa.

Yhdysvaltain-vierailun toteutumiseen vaikutti Kekkosen Kanadalta saama vierailukutsu. Se ikään kuin pakotti myös Yhdysvallat kutsumaan Kekkosen. Sinänsä Suomi sopikin hyvin presidentti Kennedyn politiikkaan, sillä Kennedyn Yhdysvallat suuntautui myönteisesti puolueettomiin ja sitoutumattomiin maihin. Ja vaikutusta saattoi olla myös presidentin omalla mielipiteellä, Kennedy vaikutti vilpittömän kiinnostuneelta Suomen tilanteesta ja kertoi toimineensa talvisodan akana Harvardin opiskelijoiden Suomen-avun komitean puheenjohtajana.
Vierailun merkittävin anti oli sama kuin Lontoossa eli se, että vierailu ylipäätään tapahtui. Kennedyn ja Kekkosen keskustelujen päätteeksi julkaistiin tiedonanto, jossa Yhdysvaltojen ilmoitettiin ymmärtävän Suomen noudattaman puolueettomuuspolitiikan perusteet. Lisäksi Yhdysvaltojen kerrottiin tulevan tarkoin kunnioittamaan Suomen omaksumaa linjaa.
Näin Kekkonen oli saanut virallisen tunnustuksen puolueettomuuspolitiikalleen molemmilta johtavilta länsivalloilta. Maailmalla Suomea oli usein pidetty lähes Neuvostoliiton satelliittina, nyt siihen olisi tulossa muutos. Vierailun poliittista antia voikin pitää menestyksenä Suomelle ja Kekkoselle.

Tutkija Jukka Nevakivi on arvioinut amerikkalaisten lähteiden perusteella, että Kekkosen esiintyminen Yhdysvalloissa sai Kennedyn ja tämän kabinetin unohtamaan aiemmat ennakkoluulonsa. Kekkonen onnistui vakuuttamaan amerikkalaiset siitä, että hän kykeni tse hoitamaan suhteet Neuvostoliittoon eikä ulkopuolisten tarvitsisi puuttua asiaan.
Ja tämähän sopi hyvin Yhdysvaltojen perinteiseen Suomen-politiikkaan, jossa kyllä osoitettiin sympatiaa, mutta samalla haluttiin välttää liikoja sitoumuksia. Washingtonissa pantin merkille sekin, ettei Suomen presidentti tuonut esille omia mielipiteitään idän ja lännen suhteista. Sitä pidettiin luonnollisena, pyrkihän Suomi olemaan sekaantumatta suurvaltojen välisiin suhteisiin.

Yhdysvalloissa Kekkosen ja seurueen kierros eteni Havaijille saakka, kunnes lokakuun 30. päivänä tuli puhelu. Samana aamuna toisella puolella maailmaa Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko oli ojentanut Moskovan-suurlähettiläs Eero A. Wuorelle nootin. Nootissa edotettiin YYA-sopimuksen mukaisia konsultaatioita ja vedottiin Länsi-Saksan sotilaalliseen uhkaan.
Kekkonen päätti jatkaa vierailunsa loppuun, mutta ulkoministeri Ahti Karjalainen käskettiin palaamaan välittömästi Helsinkiin. Seuraavan päivän iltana, lokakuun 31. päivänä, Kekkonen saapui muun seurueen kanssa ohjelman mukaisesti Los Angelesiin.
Seurueessa mukana olleen Max Jakobsonin mukaan nootin sisältö tutkittiin yksityiskohtaisesti ja todettiin, että se ei sisältänyt hyökkäystä Suomen politiikkaa vastaan. Suomesta puhuttiin nootissa vain ohimennen. Analyysi oli, että nootin varsinainen osoite oli toisaalla.
Los Angelesissa Kekkonen seurasi vierailuohjelman mukaisesti merijalkaväen maihinnousuharjoitusta Camp Pendletonissa. Illalla hän piti World Affairs Councilin tilaisuudessa puheen, jossa otti kantaa noottiin. Kekkonen totesi, ettei ehdotus konsultaatioista tuonut periaatteellisesti mitään uutta Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin, vaan heijasteli Euroopassa vallinnutta jännitettä.

Noottikriisistä on kirjoitettu vuosikymmenten aikana niin muistelmissa kuin tutkimuksissakin. Viimeisimmän tutkimuksen mukaan nootti näyttäisi olleen monikärkiohjus, joka kytkeytyi Neuvostoliiton sisäiseen valtataisteluun, kansainväliseen tilanteeseen, Berliinin kriisiin sekä Suomen presidentinvaaleihin. Se oli suunnattu sekä johtaville länsivalloille että Suomelle.

Heti tuoreeltaan nootti aiheutti kansainvälisen mediasirkuksen. Maailmalla Suomen arkkuun oltiin jo naulaamassa kantta. Dagens Nyheter lähetti reportterin Suomen itärajalle kuvaamaan panssarivaunujen saapumista.
Läntisten lehtien pääkirjoitukset alkoivat muistuttaa nekrologeja itsenäiselle Suomelle.

Toisen maailmansodan vaihtuessa kylmäksi sodaksi havahtuivat Britannia ja Yhdysvallat kommunismin uhkaan. Sen torjumiseksi tuli käyttää kaikkia keinoja, niin avoimia kuin salaisiakin. Neuvostoliiton lännen vastaiseen propagandaan oli vastattava omalla propagandalla.
Tammikuussa 1948 Britannian ulkoministeriön eli Foreign Officen alaisuuteen perustettiin salainen antikommunistinen propagandaosasto Information Research Department (IRD). Neutraalilta kuulostavalla nimellä oli tarkoitus peittää osaston todellinen luonne ja tehtävä. Hallitusvastuussa olleen Labour-puolueen vasemmistosiivelle idea IRD´stä myytiin kytkemällä se ns. kolmannen voiman (engl. Third Force) konseptiin, josta tunnettiin myös ”sosialistisen ulkopolitiikan” ajatus.
Aluksi IRD´lle annettiinkin tehtäväksi tukea tätä politiikkaa markkinoimalla sosialidemokratian ja brittiläisen elämäntavan erinomaisuutta positiivisessa valossa. Sitä korostettiin vaihtoehtona kommunismille sen sijaan että olisi hyökätty Neuvostoliittoa vastaan.
Kun Labour-hallituksen tuki kolmannelle voimalle alkoi sittemmin hiipua, hylättiin toimintamalli myös IRD´n piirissä. Yksikkö keskittyi yhä enemmän paljastamaan heikkouksia ja epäoikeudenmukaisuuksia Neuvostoliiton ja sen satelliittien kommunistisessa järjestelmässä.
Henkilökuntaan rekrytoitiin sekä virkamiehiä Foreign Officesta että ulkopuolisia sodanaikaisia propagandisteja ja journalisteja. IRD paisui vuosikymmenessä yksittäisestä kommunisminvastaisesta osastosta laajaksi rauhanaikaisen psykologisen sodankäynnin organisaatioksi, jonka tehtäväkenttä oli käytännössä rajaton. Vakituisen virkahenkilöstön lisäksi IRD hyödynsi mm. itäeurooppalaisia emigrantteja ja vapaita toimittajia. Aineistoa tuottivat sellaisetkin tunnetut kirjoittajat kuin Malcolm Muggeridge ja George Orwell.
Vaikka IRD paisui isoksi organisaatioksi, päätökseneko keskittyi varsin pienelle joukolle. Sen muodostivat itse osaston johto sekä eri toimistojen ja jaostojen päälliköt. Komentoketjun toisessa päässä olivat tiedotusvirkailijat (Information Officer, IO), jotka työskentelivät edustustojen tiedotusosastoilla, alueellisissa toimistoissa tai itsenäisesti. Tiedotusvirkailijat hoitivat IRD´n käytännön kenttätyötä ulkomailla, mutta eivät yleensä työskennelleet suoraan IRD´n alaisuudessa.

Kylmän sodan kiristyminen 1960-luvun taitteessa kasvatti IRD´n rahoitusta. Osasto ryhtyi rekrytoimaan ja kouluttamaan uutta henkilöstöä, kuten ulkomaisiin edustustoihin sijoitettavia omia kenttävirkailijoita (Field Officer). He työskentelivät edustustojen päälliköiden alaisuudessa, mutta palkan maksoi IRD.

Foreign Officessa oli kahden maailmansodan kokemusten perusteella opittu, että tehokkain propaganda perustui uutisiin ja faktoihin. Ne vain piti valita tarkkaan kunkin tarpeen mukaan.
Aiemman tutkimuksen perusteella IRD tuotti pääsääntöisesti ns. harmaata propagandaa. Termillä viitataan propagandaan, jonka alkuperä on tuntematon ja sisältö jossain totuuden ja valheen välimaastossa.
Valkoisessa propagandassa alkuperä on avoimesti tiedossa ja sisältö suhteellisen totuudenmukaista. Mustassa propagandassa taas todellinen alkuperä on täysin muuta kuin kerrottu ja sisältö valheellista tai harhaanjohtavaa.

IRD´n aineistoa jaettiin lehdistölle ja tarkkaan valituille henkilöille, jotka saattoivat vähintään arvata tietojen olevan peräisin valtiolliselta toimijalta. Vastaanottajat saivat hyödyntää tietoja vapaasti, mutta heidän odotettiin olevan paljastamatta niiden alkuperäistä lähdettä. 1960-luvun alussa IRD lähetti Interpreter-julkaisuaan myös joukolle suomalaisia poliitikkoja, toimittajia ja virkamiehiä. Vastaanottajista löytyi sellaisia nimiä kuin Max Jakobson, Johannes Virolainen ja Uuden Suomen päätoimittaja Eero Petäjäniemi.
Säännöllisesti ilmestynyt Interpreter oli yksi IRD´n ”pääaseista” kommunismin vastaisessa taistelussa. Pääasiassa älymystölle suunnattu julkaisu tarjosi faktaperusteista analyysiä Neuvostoliiton politiikkaa edistäneistä toimijoista.

Lähtökohtaisesti IRD´n aineiston voi jakaa kahteen luokkaan. A-kategorian salaisia ja luottamuksellisia tutkimuksia Neuvostoliiton politiikasta ja mekanismeista jaettiin korkean tason poliitikoille, kuten valtionpäämiehille ja ministereille. A-kategorian aineiston tiedot olivat usein peräisin SIS´ltä. Vähemmän salaista B-kategorian materiaalia lähetettiin toimittajille, tutkijoille ja työväenliikkeen johtajille tausta-aineistoksi

Tähänastisessa tutkimuksessa on tarkasteltu enimmäkseen B-kategorian aineistoa ja vaikuttamista. Syynä Virta arvelee olevan se, että laajemman vastaanottajajoukon myötä asiasta on tiedetty laajemmin. A-kategorian aineistoja käsittelevät arkistoasiakirjat ovat olleet pääasiassa kokonaan salattuja aina 2020-luvun taitteeseen saakka.

Osa IRD´n toiminnasta oli muutakin kuin harmaata propagandaa. Osastolla oli kyky myös poliittiseen toimintaan informaatiosodankäynnin kentällä. Poliittinen toiminta tarkoitti käytännössä lahjontaa, propagandaa, salaista poliittista rahoitusta ja jopa vallankaappausten järjestelyä. IRD vaikuttaa harjoittaneen myös mustaa propagandaa enemmän kuin aiemmin on tiedetty.
Britit olivat todenneet mustan propagandan hyväksi keinoksi tuoda esille asioita, joita kommunistiset hallinnot pyrkivät salaamaan. Britannian edustoilla maailmalla oli pysyvät ohjeet kerätä talteen erilaisia kirjeitä, esitteitä, allekirjoituksia ja muita vastaavia, joita voitiin hyödyntää väärennöksiä tehtailtaessa.
Propagandassahan on kyse muustakin kuin kohteen ajatteluun vaikuttamisesta. Sen sijaan – tai sen lisäksi – sillä voitiin häiritä vihollista aiheuttamalla sekaannuksia tai lietsomalla eripuraa. Väärennettyjä asiakirjoja ja esitteitä saatettiin jopa lähettää suoraan vihollisen turvallisuusviranomaisille – jatkuvat tutkinnat väärennösten alkuperästä söivät resursseja ja kuormittivat viranomaiskoneistoa.

Britannia ryhtyi laajentamaan propagandakoneistoaan Suomessa 1940-luvun lopusta lähtien. Foreign Officen ohjeistuksen mukaan lähetystön tuli aluksi keskittyä korostamaan länsimaista arvopohjaa sekä demokratian hyveitä ja materiaalisia hyötyjä. Sittemmin on tulkittu, että presidentti Paasikivi ja osa sosialidemokraateista olisivat noudattaneet brittien laatimia ohjeita, kun huhtikuussa 1948 Suomessa Tšekkoslovakian tapahtumien säikäyttäneessä Suomessa valmistauduttiin torjumaan kommunistien mahdollista vallankaappausta.
Britit toimittivat suomalaisille sanomalehdille COI´n (Central Office of Informaion) tuottamaa Britanniaa esittelevää tiedotusaineistoa. Hiljalleen ”puolueettoman” aineiston sekaan alettiin ujuttaa IRD´n tuottamia kommunismin vastaisia kirjoituksia. IRD´n aineistoa lähetettiin varsinkin sosialidemokraattisille ammattiyhdistyksille ja lehdille. Foreign Office ryhtyi myös kutsumaan johtavia suomalaisia päätoimittajia vierailulle Britanniaan.
Elinkeinoelämän rahoittama, kommunismin vastainen Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö (SYT) kiinnitti brittien huomion jo ennen perustamistaan keväällä 1952. Säätiöstä tuli sittemmin yksi tärkeimmistä läntisen propagandan levittäjistä Suomessa. Niin britit kuin amerikkalaiset syöttivät SYT´lle aineistoaan alusta lähtien. Varsinkin Itä-Euroopan poliittista, taloudellista ja kulttuurista tilaa tarkastelleet analyysit päätyivät SYT´n kautta suomenkielisinä eteenpäin.

Tieto kulki kahteen suuntaan. SYT ja Veikko Puskalan johtama SDP´n tiedustelu toimittivat briteille tietoja suomalaisten kommunistien aikeista. Tiedot päätyivät epäilemättä IRD´lle saakka, aivan kuten amerikkalaisille lähetystövirkailijoille toimitettuja tietoja meni CIA´lle.

1960-luvun taitteessa IRD käynnisti kunnianhimoisen propagandaoperaation, jossa pyrittiin rakentamaan luottamussuhteet keskeisiin valtiojohtajiin kylmän sodan polttopistemaissa ja käännyttämään nämä lännen puolelle. Yksi operaation kohteista oli presidentti Kekkonen.
Arkistoasiakirjoissa viitataan kahteen eri nimellä kulkeneeseen erittäin salaiseen operaatoon, jotka kuitenkin limittyivät vahvasti keskenään ja joiden päämäärät olivat pitkälti samankaltaisia. Operaatiot olivat nimeltään Thread (suom. lanka) ja Elder (suom. kylänvanhin).

Ydinajatuksena oli toimittaa henkilökohtaisesti räätälöityä informaatiota valikoidulle joukolle korkea-arvoisia ulkomaisia kohdehenkilöitä. Kohteet olivat valtionpäämiehiä, kenraaleita tai muita oman maansa avainhenkilöitä. Heille toimitettiin pääasiassa korkeatasoista poliittista informaatiota, jota oli saatu esim. ulkomaantiedustelun kautta.
Tarkoitus oli toimittaa sellaista tietoa, jota edes valtionpäämiehen tasoset kohteet eivät saisi mistään muualta. Tavoitteena oli rakentaa niin vahva luottamuksellinen suhde vastaanottajaan, että tämän ajatteluun ja siten päätöksentekoon pystyisi tarpeen niin vaatiessa myöhemmin vaikuttamaan. Vaikuttaminen tapahtuisi toimittamalla tietoja, jotka ohjaisivat päätöksiä haluttuun suuntaan.

Arkistoasiakirjoista ei käy suoraan ilmi, miten operaatiot erosivat toisistaan. Operaatio Elder näyttäisi sisältäneen informaation valmistelun korkean tason kohteille. Asiakirjoissa viitataan pääsääntöisesti Elder-papereihin tai Elder-sarjan papereihin. Elder-sanan voi tulkita viittaavan korkean tason vaikuttajiin. Operaatio Threadilla puolestaan viitattiin aineiston toimittamiseen valituille kohdehenkilöille sekä kanavaan, jonka kautta aineistoa toimitettiin. Monesti operaatioita käsiteltiin yhdessä ja rinnakkain, niihin saatettiin viitata merkinnällä ”Thread/Elder”.
Asiakirjojen perusteella voi tulkita, että operaatio Elder oli yksittäinen operaatio. operaatio Thread taas viittasi useisiin operaatioihin. Nimen Thread voi katsoa viittaavan kohdehenkilöön rakennettuun kanavaan – lankaan – jonka avulla henkilö pyrittiin sitomaan brittien vaikutusvallan piriin.
Yksinkertaistaen voinee sanoa, että operaatio Threadissa toimitettiin operaatio Elderissä valmistettuja papereita.

Nimilistojen perusteella kaikki kohdehenkilöt olivat maista, joissa kylmän sodan osapuolet tavalla tai toisella kamppailivat vaikutusvallasta. Sellaisia olivat Suomen lisäksi esim. Burma, Indonesia ja Kypros.
Suurin osa kohteista oli maita, jotka kuuluivat vuonna 1961 perustettuun Sitoutumattomien maiden liikkeeseen. Maantieteellisesti korostuivat Aasian ja Afrikan maat. Yksikään kohdehenkilöistä ei ollut britti. Kekkonen näyttää olleen alkuvaiheessa ainoa eurooppalainen.

Kohdehenkilöiden valinnassa näkyivät IRD´n tärkeiksi katsomat painopistealueet, joita olivat 1960-luvun alussa esim. Afrikka, Laos ja ”horisontissa uhkaava Berliini”. Virta päättelee, että Kekkosen valintaan onkin vaikuttanut juuri Berliinin tilanne.

Operaatio Threadin alkuvaiheessa IRD´ssä päätettiin, että kohdehenkilöille toimitetun infon piti perustua tiukasti tosiasioihin. Propagandapuoli tuli jättää minimiin. Myöhemmin jopa todettiin, että kyse ei ollut lainkaan propagandasta, vaan ”vakavista tutkimuksista älykkäille korkean tason valtiomiehille”.
Aihepiirejä valittiin kohteiden kiinnostuksen mukaan. Lisäksi aineisto räätälöitiin, tai ainakin oli tarkoitus räätälöidä, henkilökohtaisesti jokaiselle vastaanottajalle siten, että näiden kyvykkyys ja näkökulma huomioitiin. IRD´ssä katsottiin, että toisille riittäisivät lyhyet yleisluontoiset yhteenvedot, toisille taas tuli toimittaa pitkiä ja yksityiskohtaisia raportteja. Uskottavuuden lisäämiseksi aineiston tuli muistuttaa tyyliltään Foreign Officessa laadittuja tiedustelukatsauksia.
Toimitettu aineisto oli luonteeltaan poliittista ja usein jollakin tapaa lännelle myötämielistä. Aiheet olivat ajankohtaisia.

IRD´n lisäksi operaatioista tiesivät ainakin kohdehenkilön kotimaan brittiedustuston johto, MI5, SIS ja kohdemaasta vastannut Foreign Officen osasto. Asiakirjojen perusteella näyttää siltä, että kokonaisuutta hallittiin IRD´stä käsin. Kohdemaan edustusto on luultavasti tiennyt kerrallaan vain yhdestä tai muutamasta kohteesta ja aineiston toimittamisesta näille.

Operaatioon liittyvät asiakirjat leimattiin paitsi erittäin salaisiksi myös guard-merkinnällä. Jälkimmäistä sai käyttää vain pienessä osassa erittäin salaisia asiakirjoja. Kyseisten asiakirjojen tuli olla niin tulenarkoja, ettei niiden sisällöstä saanut mainita sanallakaan edes amerikkalaisille liittolaisille.
Operaatioiden erittäin korkeaa guard-turvaluokitusta perusteltiin mm. sillä, että kohdehenkilöille piti voida ilmaista Britannian hallituksen ajattelua myös silloin, kun se olisi ristiriidassa Yhdysvaltain hallinnon näkemysten kanssa.

Operaatio Thread näyttäisi käynnistyneen kokonaisuudessaan virallisesti vuonna 1960 ja jatkuneen ainakin vuoteen 1964 saakka. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että britit eivät olisi aiemmin tai myöhemmin toimittaneet luottamuksellista infoa korkeille vallankäyttäjille ja pyrkineet rakentamaan luottamuksellisia suhteita.

Sitä ei tarkkaan tiedetä, milloin Kekkonen päätyi operaatio Threadin kohteeksi. Britit olivat avanneet salaisen kanavan jo vuonna 1957. Samassa yhteydessä Rex Bosley oli tiedustellut Kaarlo Hillilältä, mitkä aihepiirit Kekkosta kiinnostaisivat. Jonkinlainen Threadin kaltainen informaatio-operaatio oli luultavasti valmisteilla jo tuolloin, koska britit halusivat tietää, millaista aineistoa Kekkoselle kannattaisi toimittaa.
Kanavan uudelleenavaamisen syksyllä 1959 täytyi jo kytkeytyä Thread- ja Elder-operaatioon, sillä viimeistään seuraavana vuonna aineistoa ryhdyttiin toimittamaan.

Britannian Helsingin-lähettiläs Con O’Neill toivoi maaliskuussa 1961, että IRD voisi tuottaa Kekkoselle toimitettavaksi raportteja lännen sotilaallisesta voimasta ja aseteknologiasta sekä Laosin tilanteesta. Yhdysvaltain presidentti Dwight D. Eisenhower oli virkakautensa päätteeksi todennut seuraajalleen John F. Kennedylle, että Laosin menettäminen kommunisteille tarkoittaisi ”korkin irtoamista pullosta”.
Kekkonen uskoi, että oli lännen edun mukaista pitää Laos puolueettomana maana. Hän oli kiinnostunut Laosin tilanteesta myös sen vuoksi, että pitkäaikainen ystävä Sakari Tuomioja oli matkustanut paikalle Laosiin YK´n pääsihteerin Dag Hammarskjöldin henkilökohtaisena erityisedustajana.
Edellä mainitun lisäksi O’Neill välitti IRD´lle pitkän listan aihepiirejä, joista toivoi aineistoa toimitettavaksi Kekkoselle: säännöllisiä luottamuksellisia tilanneraportteja maailman asioista; faktaraportteja, jotka paljastavat seikkaperäisesti neuvostohallinnon epädemokraattisen luonteen; raportteja, jotka havainnollistavat, ettei itäblokki ole voittamassa kylmää sotaa, ja että lännen talous ja sotilaallinen voima ovat ylivertaisia Venäjään nähden; raportteja muiden Euroopan neutraalien maiden politiikasta – erityisesti jos nämä poikkeavat Kekkosen politiikasta ja ovat hyväksyttävämpiä brittihallitukselle; Kiinan ja Neuvostoliiton erimielisyydet sekä kriittisiä analyysejä Neuvostoliiton ja Kiinan opillisista doktriineista , lausunnoista ja propagandasta; mitä tahansa salaista ja faktamateriaalia, joka paljastaa Neuvostoliiton Suomeen kohdistuvan vakoilun sekä Neuvostoliiton politiikan, jonka tarkoituksena on heikentää Suomen itsenäisyyttä, myös yhteistoiminnassa muiden valtioiden kommunistipuolueiden kanssa.

Listaus antaa osviittaa siitä, miten Kekkosen ajatteluun haluttiin vaikuttaa ja mistä häntä haluttiin informoida. Osa teemoista oli samoja, joista pääministeri Harold Macmillan ja apulaisulkoministeri Edward Heath puhuivat Kekkosen kanssa Lontoon-vierailulla.

O’Neillin toiveet saivat virkamiehet tuskailemaan. IRD´n erikoisoperaatioita johtanut Hans Welser totesi, että aineiston vaatimukset olivat huomattavia ja aiheet maailmanlaajuisia. Samaan aikaan IRD´llä oli akuutti kirjoittajapula. Se ja aihepiirien laaja kirjo eivät mahdollistaneet kirjoittajien kunnollista erikoistumista.

Perjantaina joulukuun 15. päivänä vuonna 1961 Yhdysvaltain suurlähetystön lähetystösihteeri Frank Friberg oli kotonaan Espoon Westendissä valmistautumassa illan cocktailkutsuille, kun ovikello soi. Oven takana seisoi tukeva mies karvalakissa, nainen ja nuori tyttö.
Mies kertoi olevansa Anatoli Klimov. Hän kirjoitti kirjelehtiöön pyynnön saada turvapaikka Yhdysvalloista, repäisi sivun irti ja ojensi sen Fribergille. Mies tiesi Fribergin olevan todellisuudessa CIA´n Helsingin-päällikkö, Klimov puolestaan oli KGB´n majuri, oikealta nimeltään Anatoli Golitsyn. Hän toimi Helsingissä ulkomaantiedustelussa vastavakoilun parissa, pääkohteenaan Yhdysvallat ja muut suuret länsimaat.
Golitsynin ura oli ollut nousukiidossa Stalinin aikana, mutta Isä Aurinkoisen kuolema oli sotkenut lupaavan kehityksen. Loikan motiivina on arveltu olleen tyytymättömyys sittemmin hitaaseen urakehitykseen. Golitsyn ei myöskään tullut toimeen esimiehensä, KGB´n Helsingin-asemaa johtaneen Vladimir Ženihovin kanssa.
Vain kaksi tuntia myöhemmin Golitsyn matkusti perheensä kanssa reittilennolla Tukholmaan, josta matka jatkui sotilastukikohtaan Saksaan ja sieltä Yhdysvaltoihin. Kaikki tapahtui äärimmäisen salassa. Golitsynia Yhdysvaltoihin kuljettaneen koneen kylkeen maalattiin kaiken varalta jopa uudet tunnukset. Perille Washingtoniin Golitsyn pääsi lopulta maanantaina joulukuun 18. päivänä kello 19.30. Vasta samana päivänä kollegat Tehtaankadulla Helsingissä huomasivat hänen kadonneen.

Kuulusteluissa Golitsyn väitti CIA´lle, että KGB oli tunkeutunut laajasti Suomen hallitusvallan sisälle. Hänen mukaansa presidentti Urho Kekkonen olisi Neuvostoliiton vaikuttaja-agentti ja tuoreen noottikriisin askelmerkit olisi sovittu yhdessä Kekkosen kanssa. Kekkosen lisäksi Golitsyn nimesi vaikuttaja-agenteiksi suurlähettiläs Eero A. Wuoren, akateemikko Kustaa Vilkunan, Maalaisliiton puoluesihteerin Arvo Korsimon, Helsingin poliisikomentajan Erik Gabrielssonin, TPSL´n puheenjohtajan Emil Skogin, kansanedustaja Aarre Simosen, eversti Arvo Viitasen sekä eversti Kalle Lehmuksen.

Golitsynin kertomus korkean tason suomalaisista KGB-kontakteista ei suinkaan ollut omakohtaista ensikäden tietoa, vaan perustui pitkälti toisten vodkan ja teen äärellä kertomiin tarinoihin, Golitsyn kun ei itse työskennellyt KGB´n poliittisella linjalla.

No, CIA reagoi välittömästi Golitsynin turinoihin. Tammikuussa 1962 CIA´n korkea virkailija kertoi Ruotsin suurlähettiläälle Gunnar Jarringille viraston huolestuneen Suomen hälyttävästä kehityksestä. CIA odotti kommunistien saavan vaalivoiton eduskuntavaaleissa ja Neuvostoliiton ottavan Suomen kontrolliinsa sisältä päin. Ruotsalaisia kehotettiin varovaisuuteen yhteydenpidossa Suomen edustajiin, sillä kaikki voisi päätyä Moskovan tietoon. Norjalaisille CIA puolestaan kertoi pääosan Golitsynin antamista nimistä.
Amerikkalaiset kertoivat Golitsynin väitteestä myös Ruotsin pääministerille Tage Erlanderille. Erlander varoitti puolestaan helmikuun alussa suurlähettiläs Sakari Tuomiojaa siitä, että Golitsynin kertomusten myötä Suomen asemaa oli Washingtonissa arvioitu uudelleen. Jos Neuvostoliitto ryhtyisi uudelleen painostamaan Suomea kuten noottikriisin yhteydessä, Yhdysvallat ei voisi enää jäädä passiiviseksi. Tuomioja välitti tiedot Kekkoselle ja ulkoministeri Karjalaiselle.
Norjan tiedustelupäällikkö Vilhelm Evang kertoi suomalaisille syksyllä 1962, että Golitsynin kertomukset viilensivät Yhdysvaltojen suhtautumisen Suomeen. Evangin mukaan ulkoministeri Dean Rusk ei edes halunnut tutustua Suomen tilanteeseen. Myös Suomen Washingtonin-lähetystön arvostus oli romahtanut amerikkalaisten silmissä.
Amerikkalaisten epäluuloista kertoi myös SIS´n Rex Bosley, joka tapasi silloista Pääesikunnan tarkastusosaston päällikköä Lauri Sutelaa huhtikuussa 1962. Bosleyn mukaan Yhdysvallat piti Suomea vahvasti alaspäin menevänä, ikään kuin menetettynä tapauksena. Pääsyyksi Bosley mainitsi epäluottamuksen Kekkoseen. Keskustelussa tulivat esille myös Golitsynin väitteet suomalaisista vaikuttaja-agenteista. Bosley ei kuitenkaan uskonut, että näiden joukossa olisi yhtä lukuun ottamatta ollut varsinaisia Neuvostoliiton vakoojia.
Kekkoselle loikkarin tiedoista kertoi Yhdysvaltain Helsingin-suurlähettiläs Bernard Gufler tammikuussa 1962 CIA´n Fribergin ollessa paikalla tulkkina. Gufler kertoi nimiä mainitsematta, että Neuvostoliitolla oli Suomessa korkeassa asemassa olevia vaikuttaja-agentteja. Nimilistat CIA luovutti sittemmin Puolustusvoimien johdolle ja ilmeisesti myös Supon päällikölle.

Kimmo Rentolan mukaan loikkaus loi Kekkoselle akuutin tarpeen sovitteleviin eleisiin lännen suuntaan ja varovaisuuteen KGB-suhteissa. Presidentti ei esimerkiksi näytä tavanneen KGB´n uutta Helsingin-residenttiä Juri Voroninia. Vanhalle kontaktilleen Mikhail Kotoville Kekkonen kertoi, ettei aseistariisuntakysymyksessä kannattanut edetä, koska loikkauksen ja nootin jälkeen se vain lisäisi Yhdysvaltojen epäluuloa Suomea kohtaan.

Golitsynin loikkaus ja tämän länsivalloille kertomat asiat antaisivat luonnollisen selityksen sille, miksi amerikkalaiset tai SIS olisivat alkaneet epäillä brittien käyttämän salaisen kanavan luotettavuutta. Myös ajallinen yhteys tukee tulkintaa. Loikkaus lienee väistämättä ainakin osaltaan vaikuttanut siihen, että IRD´n aineiston toimittaminen Kekkoselle lopetettiin.
Siitä huolimatta britit olivat päättäneet pitää kanavan avoimena. IRD´n erikoisoperaatioita johtaneen Hans Welserin mukaan siihen päädyttiin, jotta kanavaa voitaisiin käyttää tarvittaessa harhautusoperaatioihin, toisin sanoen vuotaa Kekkosen kautta todellisia tai keksittyjä tietoja Neuvostoliitolle. Hän lisäsi, että tällaisiin operaatioihin tarvittaisiin joka kerta erillinen hyväksyntä sekä Foreign Officen pohjoiselta osastolta että suurlähettiläältä Helsingistä.

Muun muassa James H. Magillin ja Rex Bosleyn kertoman perusteella tiedetään, että Britannian ulkomaantiedustelulla oli läheiset suhteet Suomen Puolustusvoimien korkeaan johtoon. Sotilasjohto oli hyvin länsimielistä. Salaisia yhteyksiä länsivaltoihin oli rakennettu kaikessa hiljaisuudessa sodan jälkeisistä vuosista lähtein.
Golitsynin loikan jälkeen CIA´n Frank Friberg otti helmikuussa 1962 yhteyttä yleisesikunnan päällikköön, kenraaliluutnantti Aatos Maunulaan. Friberg varoitti sotilasjohtoa Neuvostoliiton toiminnasta Suomessa ja paljasti suomalaisille Golitsynin kertomia vaikuttaja-agenttien nimiä. Yhteyden synnyttyä Friberg ja Maunula alkoivat tavata säännöllisesti. Friberg toimitti suomalaisille esim. Neuvostoliiton sotilastiedustelun GRU´n everstin Oleg Penkovskij´n länteen vuotamia papereita.

Maunulan ja Fribergin kontaktin jälkeen myös sotilastiedustelu alkoi rakentaa suhteita länteen. Yhteydenpito SIS´n kanssa alkoi tiettävästi huhtikuussa 1962, kun silloinen Pääesikunnan tarkastusosaston päällikkö ja myöhempi Puolustusvoimain komentaja Lauri Sutela matkusti salaa Tukholmaan tapamaan Rex Bosleyta.
Yhteyden ehdoiksi sovittiin kolme asiaa. Ensinnäkin yhteydestä tai saaduista tiedoista mitään ei saanut päätyä neuvostoliittolaisten tietoon. Toiseksi, mikäli ulkopoliittista tietoa olisi kerrottava hallituspiireille, salattaisiin tiedon alkuperä. Lisäksi yhteydestä ei saisi antaa tietoja laajemmalle piirille kuin oli aivan välttämätöntä.

Pääesikunnan tiedustelu oli sodan jälkeen ajettu alas ja hajallaan. Epävirallista tiedustelutoimintaa jatkettiin Kalle Lehmuksen johdolla tiedotusosastolla. Pienimuotoinen radiotiedustelu perustettiin uudelleen 1950-luvn taitteessa. Vasta vuosikymmenen jälkipuoliskolla tiedustelua alettiin virallisesti organisoida uudelleen, kun Sutela siirrettiin Sotakorkeakoulusta Pääesikunnan operatiiviselle osastolle.
Huolellisen suunnittelun jälkeen tiedustelua hoitamaan perustettiin vuonna 1959 tarkastustoimisto, joka piilotettiin vastatiedustelua ja rikostutkintaa hoitaneen tutkintatoimiston tapaan Pääesikunnan tiedotusosaston alaisuuteen.

Kylmän sodan aikana oli opittu varomaan sanan ”tiedustelu” käyttöä. Tarkastustoimisto oli nimenä mahdollisimman epämääräinen eikä kertonut mitään sen todellisesta toiminnasta. Seuraavana vuonna perustettiin tarkastusosasto, jonka alle tarkastustoimisto ja tutkintatoimisto siirrettiin. Sutela nimitettiin osaston päälliköksi ja samalla rauhanajan tiedustelupäälliköksi.

Keväällä 1962 Puolustusvoimain komentaja Sakari Simelius sai ilman tavanomaisia ennakkovalmisteluja kutsun kahden viikon vierailulle Yhdysvaltoihin, mikä tiivisti sotilaiden suhteita entisestään. Matkan ajoitus sattui osumaan juuri Kuuban kriisin kärjistymiseen. Simeliusta kierrätettiin sotilastukikohdissa, mutta osa suunnitelluista vierailukohteista jätettiin pois.
Ilmeisesti amerikkalaiset varoivat paljastamasta valmiustoimiaan. Yhdysvaltojen kaakkoisosassa oli käynnissä suurin joukkojen liikekannallepano sitten Korean sodan.

Jälkikäteen Simelius arvioi matkan tarkoituksena olleen vakuuttaa suomalaiset Yhdysvaltojen sotilaallisesta voimasta. Simelius itse pyrki selostamaan mm. Suomen puolueettomuutta ja sotilaspoliittista asemaa sekä hälventämään läntisiä epäluuloja. Samalla hän valmisteli asehankintoja ohi poliittisen koneiston ja pyysi Suomelle elektronista tiedustelulaitteistoa. Sitä myös saatiin, kohtuuhintaan, osin rahalla ja osin tietoja antamalla.

Sittemmin Suomeen siirrettiin signaalitiedustelussa käytettävää laitteistoa. Jukka Rislakin mukaan amerikkalaiset myös suunnittelivat suomalaisten kanssa stay behind -operaatioita Euroopassa käytävän sodan varalle.
Sotaskenaarioissa Varsovan liitto jyräisi lännen mies- ja kalustoylivoimallaan. NATO varautui aluksi vetäytymään, sillä se kykenisi kunnolliseen vastahyökkäykseen vasta noin vuoden kuluttua. Siihen saakka olisi käytävä sissisotaa linjojen takana.
CIA´n ja SIS´n aloitteesta syntynyt varautumisjärjestelmä kattoi 16 Euroopan maata, joista Suomi oli yksi.

Jukka Pesun mukaan CIA´n ja SIS´n yhteydenpidossa suomalaisiin oli keskinäsiä eroja. Brittien kanssa toiminta muistutti tavanomaista tiedustelupalveluiden välistä tietojenvaihtoa. Fribergin ja Maunulan yhteydenpito oli enemmän henkistä tukea, jotta Puolustusvoimat ei liukuisi Neuvostoliiton suuntaan. Friberg ei nimittäin vaatinut tiedoistaan mitään vastapalveluksia.

Presidentti Kekkonen tuskin tiesi yksityiskohtia sotilaiden läntisistä kontakteista, mutta luultavasti ymmärsi, että sellaisia täytyi pitää. Sutelan mukaan Kekkonen otti vastaan tiedustelun papereita ja hyväksyi tiedustelun.
Länsi-Saksan tiedusteluun 1960-luvulla yhteyksiä solminut kenraaliluutnantti Ermei Kanninen on kertonut, ettei Kekkonen koskaan edellyttänyt tiedonhankinnan yksityiskohtien selvittämistä itselleen. Toiminnalla oli presidentin hiljainen hyväksyntä. Sotilaat saivat siis pitää yhteyksiä sanattomalla sopimuksella, kunhan niistä ei puhuttu eikä asia tulisi julki.

1980-luvun taitteessa Länsi-Saksan tiedustelupalvelu BND (Bundesnachtrichtendienst) tiedusteli Suojelupoliisin päällikön Seppo Tiitisen kautta presidentti Kekkosen suostumusta yhteydenpitoon Pääesikunnan tiedustelun kanssa. Kekkonen ei ottanut asiaan mitään kantaa, minkä tulkittiin tarkoittavan sallimista. Tässä vaiheessa jo yli kymmenen vuotta jatkunut yhteistyö sai näin virallisen hyväksynnän.

Palataan sitten tuohon noottikriisiin. Kun Kekkonen oli palannut Yhdysvalloista Suomeen selvittelemään tilannetta, hän muun ohessa otti käyttöönsä salaisen kanavan Lontooseen. Vanha ystävä, oletettavasti Bosley, saapui keskustelemaan presidentin kanssa. Tapaaminen järjestettiin mahdollisesti muualla kuin Tamminiemessä tai Presidentinlinnassa, koska siitä ei ole merkintöjä presidentin viikko-ohjelmassa. Päiväkirjassaankaan Kekkonen ei sitä mainitse.
Keskustelun sisältö selviää kuitenkin Britannian tiedustelupalvelun kaksi päivää myöhemmin laatimasta muistiosta. Yhdysvalloista löytynyt muistio on alkuperäisen kopio, jonka britit ovat saattaneet amerikkalaisten tietoon. Muistion arkistosta löytänyt tutkija Juhana Aunesluoma on päätellyt, että keskustelu on ollut perusteellinen ja Kekkosen ajatukset on ollut tarkoitus viestiä mahdollisimman tarkasti länsivaltojen johdolle.

Kekkonen paljasti vanhalle ystävälleen, ettei nootti tullut hänelle yllätyksenä, itse asiassa sitä oli odotettu jo kolmen vuoden ajan. Keskustelussa ei kuitenkaan viitattu siihen, että nootti olisi ollut Kekkosen tilaama. Sen sijaan Kekkonen kertoi avoimesti nootin yhteydestä tuleviin presidentinvaaleihin. Hän kertoi toivovansa, että yhtenä nootin monista tavoitteista olisi auttaa häntä vaaleissa.
Muistion loppupäätelmissä pidettiin ilmeisenä, että Kekkosella oli ollut etukäteen vihiä nootista. Hän kuitenkin koki tilanteen ongelmalliseksi, koska nootilla oli muitakin tavoitteita eikä hän niistä ollut perillä. Toisin kuin esim. puheessaan Los Angelesissa, tässä keskustelussa Kekkonen ei salannut huolestumistaan ja tilanteen uhkaavuutta.

Marraskuun 17. päivänä tuli ilmeisesti KGB´n kautta vihje, että Kekkosen itsensä kannattaisi matkustaa Siperian Novosibirskiin Hruštšovia tapaamaan. Seuraavana päivänä valtioneuvosto teki virallisen päätöksen matkasta ja asiasta kerrottiin julkisuuteen.
CIA´ssa arvioitiin samana päivänä, marraskuun 18. päivänä, että Neuvostoliitto saattaisi painostaa Suomea jonkinlaisiin toimiin sotilaallisissa asioissa, vaikka sotilaita ei vaadittukaan mukaan Moskovaan. Kyseeseen voisi tulla esim. tutkien tai suihkuhävittäjien hankinta. Neuvostoliitto oli jo aiemmin tarjonnut MiG-17- ja MiG-19-hävittäjiä, mutta suomalaiset olivat kieltäytyneet.
Neuvottelujen aattona Yhdysvaltain presidentille toimitetussa tiedustelukatsauksessa arvioitiin, että Suomi olisi paremmassa asemassa selviytyäkseen mahdollisista taloudellisista sanktioista kuin yöpakkasten aikaan vuonna 1958.

Pari päivää ennen neuvottelujen alkua Foreign Officen virkamiehet kokoontuivat suunnittelemaan Suomeen kohdistettuja propaganda- ja peiteoperaatioita. Edustettuina olivat ainakin Foreign Officen pohjoinen osasto, pysyvä alivaltiosihteeristö (PUSD) sekä IRD. Pohjoisen osaston johto oli saanut viimeisimmistä salaisistaraporteista kuvan, jonka mukaan Kekkonen saattaisi olla valmis ajamaan neuvostoliittolaisten kanssa Itämeren alueen neutralointia.
Salaisilla raporteilla viitattiin luultavasti muistioon Kekkosen keskustelusta vanhan ystävänsä kanssa. Kekkonen oli kertonut, että Neuvostoliitto halusi Suomen toimivan ydinaseiden Itämeren alueelle sijoittamista vastaan. Kekkonen oli arvellut, että tämä olisi myös Ruotsin etujen mukaista. Ajatus puolueettomasta Pohjolasta kytkeytyi jo Kekkosen pyjamantaskupuheeseen vuodelta 1952.

Pohjoisen osaston päällikkö R.H. Mason arvioi tilanteen näyttävän siltä, ettei Kekkoseen pystyttäisi vaikuttamaan edes salaisin keinoin. Masonin mukaan olisi parempi yrittää vaikuttaa diplomaattista kanavaa pitkin ennen kuin Kekkonen matkustaisi Neuvostoliittoon. Presidentti piti saada vakuuttuneeksi siitä, ettei mitään Neuvostoliiton nootin kuvaamaa uhkaa ollut olemassa. Syytökset Länsi-Saksaa ja NATOa kohtaan oli saatava näyttämään naurettavilta, Kekkosen kun uskottiin olevan altis hyväksymään nämä syytökset – olihan Kekkonen ilmaissut briteille huolensa Länsi-Saksan varustautumisesta jo useasti aiemmin.

Keskustelu osoittaa hyvin, ettei läntisten diplomaattien yhteydenpito Kekkoseen ollut mitenkään sattumanvaraista. Toiminta ol määrätietoista ja suunniteltua. Jokainen askel mietittiin tarkasti, esim. milloin käytettiin diplomaattilinjaa ja milloin salaista kanavaa.

Kun Yhdysvalloissa arvioitiin tilannetta, siellä päädyttiin siihen, ettei kriisiä voinut jättää Suomen ja Neuvostoliiton väliseksi. Jos Yhdysvallat ei puuttuisi siihen, Neuvostoliitto todennäköisesti saavuttaisi pääosan tavoitteistaan. Se pystyisi jatkossa ohjaamaan Suomen politiikkaa, mikä heikentäisi Fennoskandian maiden vastarintaa laajemminkin ja iskisi koko vapaaseen maailmaan.
Ulkoministeri Dean Ruskin mukaan Yhdysvaltojen tuli olla valmis auttamaan Suomea politiikan, talouden ja propagandan keinoin. Neuvostoliiton ei uskottu turvautuvan sotilaalliseen voimaan, mutta samankaltaista laajaa painostuksen kirjoa kuin yöpakkasissa oli nähty, odotettiin kyllä.
Ruskin muotoilu osoittaa, että propaganda oli kylmän sodan keinovalikoimassa samankaltainen ase kuin talous tai politiikka.

Britit eivät nähneet tilannetta yhtä synkkänä kuin amerikkalaiset, Helsingin-suurlähettiläs Con O’Neill katsoi, että Neuvostoliiton päätavoite saattoi olla Kekkosen pitäminen vallankahvassa.

Kekkonen tapasi Yhdysvaltain ja Britannian suurlähettilään marraskuun 21. päivänä. Se oli ensimmäinen kerta, kun presidentti tapasi johtavien länsivaltojen suurlähettiläitä kriisin alettua. näin pitkä viive tuntuisi erikoiselta, ellei tiedettäisi salaisen kanavan käytöstä.

Suurlähettiläiden tapaamisessa vaikuttaa olleen kyse Kekkoseen vaikuttamisesta ja tämän rohkaisemisesta ennen Novosibirskin neuvotteluja, ei niinkään tuoreiden tilannetietojen saannista.
Yhdysvaltain suurlähettiläs Gufler toi Kekkoselle presidentti Kennedyn henkilökohtaisen luottamuksellisen viestin. Kennedy vaati Suomea pysymään puolueettomuuslinjallaan. Gufler tarjosi saamiensa ohjeiden mukaan Yhdysvaltojen taloudellista ja poliittista tulea Suomelle, mutta Kekkonen torjui avun.
Presidentti vakuutteli läntisen lehdistön ylidramatisoineen noottia. Hän muistutti Guflerille, miten oli viimeksi Los Angelesissa korostanut, että Suomen piti hoitaa itse suhteensa Neuvostoliittoon. Kekkonen ja Gufler sopivat, että Kennedyn avuntarjous pidettäisiin ehdottoman salaisena.
Myöhemmin Kekkonen ihmetteli Washingtonin suurlähettiläälle R.R. Seppälälle, miten kukaan saattoi edes kuvitella, että Suomi voisi tarttua Yhdysvaltojen avuntarjoukseen. Kekkosen mielestä moiset tarjoukset ainoastaan vetäisivät maailman huomion Suomeen, jolloin kriisi eskaloituisi idän ja lännen välienselvittelyksi. Foreign Officen Masonin arvio oli osunut täysin oikeaan.

Guflerin jälkeen Tamminiemeen saapui Britannian O’Neill. Hän antoi tunnustusta Suomen puolueettomuuspolitiikalle ja lupasi, ettei NATO tulisi loukkaamaan Suomen aluetta saati hyökkäämään Suomeen. O’Neill sai tapaamisesta vaikutelman, että presidentti oli syvästi huolissaan eikä aidosti tiennyt, mitä tällä olisi Novosibirskissa vastassaan.

Marraskuun 24. päivänä Kekkonen neuvotteli Hruštšovin kanssa Novosibirskissä. Sotilaallisista konsultaatioista luovuttiin toistaiseksi. Suomi selvisi kuivin jaloin – ainakin periaatteessa.

Britanniassa kutienkin epäiltiin, ettei kaikki ollut sitä miltä näytti. Britit tunnustelivat myös ruotsalaisten näkemyksiä kriisistä. Vuoden 1961 joulukuun alussa apulaisulkoministeri Edward Heath tapasi Ruotsin pääministerin Tage Erlanderin. Heath mainitsi, että koko läntisessä Euroopassa monet epäilivät koko noottikriisin olleen Kekkosen taktinen manööveri, jonka tarkoitus oli varmistaa tämän uudelleenvalinta presidentiksi.
Erlander vastasi, että Ruotsin hallitus oli täysin varma, ettei kyse ollut tällaisesta. Pääministeri vakuutti, että vaikka Kekkosella oli vikansa, tämä oli pohjimmiltaan isänmaallinen suomalainen ja puolustaisi Suomen etuna pitämiään asioita. Joskus Suomen edut tarkoittivat myös henkilökohtaista hyötyä, mutta tässä tapauksessa Kekkonen taisteli Erlanderin mukaan epäilemättä Suomen aseman puolesta.

Kriisin akuutin vaiheen jälkeen Yhdysvalloissa arvioitiin Suomen ja erityisesti presidentti Kekkosen asemaa. CIA´n katsauksessa Kekkosen rooli nostettiin tärkeimmäksi yksittäiseksi tekijäksi Suomen ja Neuvostoliiton suhteessa. Hän oli onnistunut nostamaan itsensä maansa tärkeimmäksi poliittiseksi vaikuttajaksi, erityisesti ulkopolitiikan saralla.
Ilmassa oli merkkejä siitä, että Neuvostoliiton toiminta ja varsinkin sotilaallisten toimien uhka oli ollut kova paikka myös presidentille itselleen. Ne saattoivat horjuttaa Kekkosen luottamusta siihen, että hänen ulkopolitiikkaansa seuraamalla Suomi säästyisi kovemmilta otteilta. Osoitukseksi tästä katsottiin Kekkosen julkinen uhkaus erota, mikäli Suomelta vaadittaisiin puolueettomuutta vakavasti loukkaavia myönnytyksiä. CIA´ssa arvioitiin, että Kekkonen saattaisi olla valmis kovempaan vastarintaan Neuvostoliittoa kohtaan.
Amerikkalaisille tuotti vaikeuksia arvioida, mihin Kekkonen vetäisi rajan hyväksyttävien myönnytysten suhteen. Hän tuskin suostuisi neuvostojoukkojen sijoittamiseen Suomeen tai muuhunkaan puolueettomuuden rikkomiseen, mutta saattaisi ottaa vastaan neuvostokalustoa, jos se vahvistaisi Suomen Puolustusvoimia. Kekkonen saattaisi päästä kommunisteja hallitukseen, jos Neuvostoliitto painostaisi voimakkaasti, mutta näille tuskin annettaisi kovin painavia salkkuja.
CIA´ssa arvioitiin, että lyhyellä aikavälillä Neuvostoliitto antaisi Suomen olla rauhassa, mutta pitkällä aikavälillä Neuvostoliitto pyrkisi alistamaan Suomen asteittain omaan vaikutuspiiriinsä eikä tekisi suoria interventioita kuin silloin tällöin.

Läntinen lehdistö suhtautui kriittisesti noottikriisin ratkaisuun, mikä huolestutti Suomen valtiojohtoa. Presidentti Kekkonen ja ulkoministeriö käynnistivät kampanjan puolueettomuuskuvan vaurioiden korjaamiseksi. Kekkonen selosti loppuvuodesta 1961 Novosibirskin ratkaisua Helsingissä olleille diplomaateille. Suomen ulkomaanedustustoille laadittiin ohjeet siihen, kuinka omien asemamaiden hallituksia ja paikallisia lehtiä tuli informoida asiasta. Ohjeistuksen peruslinja näyttää olleen Kekkosen sanelema.

Myös Suomen sotilastiedustelussa havahduttiin vuonna 1962 lännen kasvaneisiin epäluuloihin maan asemaa ja puolueettomuutta kohtaan. Jotta kohtalokkailta seurauksilta vältyttäisiin, piti suorittaa ”luottamuksellista informointia tietyillä suunnilla”.
Sotilaat pyrkivät kumoamaan virheelliset väittämät, joiden mukaan Suomi aseistautuisi yhteisvoimin Neuvostoliiton kanssa, maiden ilmavalvontajärjestelmät olisi yhdistetty tai Suomi rakentaisi Lappiin tiestöä Neuvostoliiton sanelemilla tavoilla.

Jos noottikriisi herätteli tiettyjä kysymyksiä liittyen Suomen linjaan, Golitsynin ulostulot syvensivät jo oleellisesti Kekkosta kohtaan tunnettuja epäluuloja. Loikkarin kertomuksista, kuten lukuisista väitetyistä Neuvostoliiton vaikuttaja-agenteista, Kekkonen kuuli Yhdysvaltain suurlähettiläältä Guflerilta tammikuun 18. päivänä vuonna 1962, jolloin loikkauksesta oli kulunut kuukauden verran.
Nimiä Gufler ei maininnut, mutta Kekkonen saattoi jo tässä vaiheessa aavistella, että pahempaa olisi tulossa. Suurlähettiläs R.R. Seppälä joutuikin vakuuttelemaan Washingtonissa, että loikkarin kertomukset olivat hölynpölyä.

Kesällä 1963 Kekkonen sai kuulla, että Länsi-Saksan tiedustelulaitoksen BND´n vastavakoilun päällikkö Heinz Felfe oli tunnistettu neuvostoagentiksi. Felfe oli napattu Golitsynin tietojen perusteella. Ilmeisesti amerikkalaiset halusivat osoittaa, että loikkarilla oli oikeaa tietoa.
Neuvostoliittolaiset olivat aiemmin vakuutelleet Kekkoselle, että Golitsyn oli ollut vain vähäinen virkailija, joka ei tiennyt juuri mitään. ”Näyttää kuitenkin jotakin tietäneen”, merkitsi presidentti päiväkirjaansa.

Toukokuussa 1963 maailmalla oli seurattu oikeudenkäyntiä, jossa Neuvostoliitto syytti brittiläistä liikemiestä Greville Wynneä ja neuvostoliittolaista tiedemiestä Oleg Penkovskij´a vakoilusta Britannian tiedustelupalvelun hyväksi. Sitä uutisissa ei kerrottu, että Penkovskij oli todellisuudessa Neuvostoliiton sotilastiedustelupalvelu GRU´n agentti.
Tamminiemessä Bosley paljasti Kekkoselle, että Penkovskij oli ollut merkittävämpi vakooja kuin osattiin kuvitellakaan. Tämä oli vuotanut briteille ”kaiken” Neuvostoliiton ohjuksista, sukellusveneistä ja muista korkean tason salaisuuksista. Britannia oli välittänyt tiedot eteenpäin Yhdysvalloille. Penkovskij´n ansiosta lännelle selvisi, ettei Neuvostoliitto ollutkaan niin voimakas kuin oli luultu. Sotilaallisesti Yhdysvallat oli selvästi sitä edellä.
Bosleyn mukaan Penkovskij´n tiedot olisivat vaikuttaneet siihen, että Kennedy päätti ajankohdan olevan sopiva yhteiselle päätökselle lopettaa ydinkokeet, mikä säilyttäisi Yhdysvaltojen teknologisen etumatkan. Elokuussa 1963 solmittiinkin Yhdysvaltojen, Britannian ja Neuvostoliiton välillä osittainen ydinkoekieltosopimus.

Penkovskij´n tietojen on arvioitu vaikuttaneen siihen, ettei Yhdysvallat tehnyt ennalta ehkäisevää iskua Neuvostoliittoon Kuuban kriisin aikana. Yhden ihmisen tuottama tiedustelutieto saattoi siis kääntää koko maailmanhistorian kehityssuuntaa, joskin lopputulos oli todennäköisemmin monen osatekijän summa.

Sitten tuli pommi. Bosley kertoi, että Suomen kautta loikannut Anatoli Golitsyn oli luovuttanut amerikkalaisille nimilistan Neuvostoliiton palveluksessa olevista suomalaisista. Listan kärjessä mainittiin Bosleyn mukaan Simonen, Skog, Erik Gabrielsson ja Kekkonen.
Presidentin reaktiosta ei ole säilynyt tietoa, mutta hän varmisti vielä erikseen, että luetellut nimet todellakin olivat Neuvostoliiton palveluksessa. Ja Bosley vahvisti loikkarin käyttäneen juuri noita sanoja.
Bosley kertoi myös käsityksenään, että länsi piti Kekkosta arvoituksellisena. Presidentin läheiset henkilökohtaiset välit Hruštšovin kanssa olivat tiedossa, mutta ei Kekkosen sentään Neuvostoliiton palveluksessa uskottu olevan.
Kekkonen toivoi, että lännen näkemys arvoituksellisuudesta kantautuisi Moskovan tietoon. Hänen osakkeitaanhan se nostaisi.

Arvoituksellisuuden nosti myöhemmin raportissaan esille myös Britannian suurlähettiläs Anthony Lambert. Hänen mukaansa Kekkonen ei näyttänyt luottavan juuri kehenkään – ainakaan kehenkään sellaiseen, joka voisi demokraattisessa järjestelmässä normaalisti olla asemansa puolesta presidentin luotettu. Presidentti piti ulkosuhteiden hoidon kokonaan omissa käsissään.
Lambertin mukaan myös muiden Pohjoismaiden edustajat pitivät lähes mahdottomana luoda yhteyttä Kekkoseen eikä presidentti tuntunut olevan yhteydessä edes kotimaansa edustajiin. Lambert oli pannut merkille, että Kekkonen tapasi harvoin muita ihmisiä ja nautti esiintymisestä ikään kuin ”mysteerimiehenä”.
Tämä ”kiero lähestymistapa valtiomiestaidon harjoittamiseen” koski Lambertin mukaan myös suhteita ulkomaisiin suurlähettiläisiin. Kekkonen ei kysellyt näiden neuvoja, eikä avannut näille omaa ajatteluaan.

Golitsynin kertomukset vaikuttivat luultavasti siihen, miten noottikriisiä tulkittiin lännessä. Vuoden 1962 tammikuun alussa O’Neill oli vielä arvioinut, että Neuvostoliitto pyrki nootilla ensi vaiheessa luomaan painetta hallituksille Skandinavian maissa, mahdolliset tavoitteet Suomessa olivat toissijaisia. Syksyyn 1962 tultaessa O’Neill oli alkanut uskoa, että kriisin pääsyy oli antaa Kekkoselle tilaisuus kerätä kunnia sen ratkaisemisesta ja siten varmistaa uudelleenvalintansa.
Kylmän sodan maailmassa pelattiin nollasummapeliä. O’Neill oli huolissaan siitä, että Kekkonen oli jäänyt kiitollisuudenvelkaan Neuvostoliitolle – tuo velka saattaisi tulla maksettavaksi. Presidentin toimintaan neuvostoliittolaisten kanssa tulikin kiinnittää eritysitä huomiota.
O’Neillin seuraaja Lambert puolestaan näki Kekkosen luonteeltaan uhkapelaajana. Uhkapeli ei välttämättä ollut huono asia. Suurlähettilään mukaan ei ollut epäilystäkään, etteikö Kekkonen ollut sisimmältään vilpitön patriootti, mikään ei viitannut siihen, että tämä johtaisi maataan kommunismiin.
Lambertin johtopäätös oli, ettei Britannia saanut kääntää selkäänsä Kekkoselle. Hän ehdotti, että tämä hyväksyttäisiin sellaisena kuin oli.

Alkuvuonna 1963 Yhdysvaltain Helsingin-lähetystössä laadittiin laaja, yli 50-sivuinen ja yli 180 lähdeviitteellä varustettu tutkielma presidentti Kekkosesta. Työhön osallistui suuri joukko lähetystön työntekijöitä, mutta päätyön teki 2. lähetystösihteeri Harvey F. Nelson. Hän oli opiskellut suomea ja seurannut Suomen asioita useiden vuosien ajan ensin Washingtonissa ja sittemmin Helsingin-lähetystössä. Sitä ennen hän työskenteli State Departmentissa poliittisen tiedustelun analyytikkona.
Tässä yhteydessä amerikkalaisten näkemys Kekkosen ja kommunistien yhteyksistä alkoi maltillistua. Enää ei uskottu, että Kekkonen oli yöpakkasten ja noottikriisin yhteydessä junaillut kommunisteja hallitukseen tekemiensä salaisten sitoumusten takia – tosin ei vaihtoehtoa vieläkään täysin pois suljettukaan. Todennäköisempänä kuitenkin pidettiin, että Kekkonen oli pyrkinyt rauhoittelemaan Neuvostoliittoa.

Jälkikäteen tarkasteltuna amerikkalaisten tutkielma näyttäytyy Virralle perusteellisena ja analyyttisenä. Siinä on ymmärretty Kekkosen ulkopoliittinen linja rajoituksineen. Siitä on epäilemättä ollut hyötyä, kun läntisissä lähetystöissä on arvioitu Kekkosen toimintaa. Mahdollisesti se vaikutti Kekkosen länsisuhteiden parantumiseen 1960-luvun kuluessa.

Suurlähettiläs Bernard Gufler toimitti amerikkalaisten tutkielman maaliskuussa 1963 brittikollegalleen Con O’Neillille. Gufler painotti, että tutkielman koko olemassaolo tulisi pitää salassa.

Amerikkalaisten työ näyttää tehneen vaikutuksen O’Neilliin. Suurlähettiläs myönsi, että mitä enemmän hän perehtyi Kekkosen ulkopolitiikkaan, sitä järkevämmältä se hänestä vaikutti. Tosin tällä O’Neill tarkoitti Kekkosen päämääriä, ei menetelmiä.
Kekkosta henkilönä O’Neill kuvaili jälleen kavalaksi ja perustavanlaatuisella tavalla hankalaksi. Suurlähettiläästä vaikutti siltä, että Kekkonen lähinnä ruokki epäluottamusta ulkopolitiikkaansa kohtaan. O’Neill arveli, että tämä palveli Kekkosen päämääriä – lännen epäluottamus auttoi neuvostoliittolaisten kanssa toimimista.
Britannian lähettiläs kiinnitti erityisesti huomiota Kekkosen lupaukseen erota, mikäli Neuvostoliitto painostaisi nostamaan kommunisteja valta-asemiin. O’Neill piti tietoa rauhoittavana, vaikka pitikin mahdollisena, että Kekkonen oli sanonut sen Novosibirskin neuvottelujen aattona lähinnä rauhoitellakseen huolestuneita amerikkalaisia.

Britannian Helsingin-suurlähettiläs vaihtui kesällä 1963. Uuteen suurlähettilääseen Anthony E. Lambertiin kohdistui Suomessa paljon odotuksia. Hänen edeltäjänsä Con O’Neill oli onnistunut ennen lähtöään suututtamaan ulkoministeriön virkamiesjohdon uhkailevalla ja määräilevällä käytöksellään. Jopa Kekkonen oli kiinnittänyt asiaan huomiota ja kyseenalaistanut O’Neillin toimintatavat.
O’Neill kuului kylmän sodan haukkoihin. Hän edusti klassista suurvaltadiplomatiaa, jonka mukaan lähettilään tehtävä on ajaa oman valtionsa etuja piittaamatta suosiostaan asemamaassa.
O’Neillin näkemykset asemamaansa politiikasta ja poliitikoista eivät vaikuttaneet pelkästään hänen seuraajaansa Lambertiin vaan laajemminkin läntisiin suurlähetystöihin. Alkuvuodesta 1964 Ruotsin suurlähettilääksi Helsinkiin saapunut Ingemar Hägglöf on arvioinut, että läntisten diplomaattien vihamielinen suhtautuminen Kekkoseen ja Suomen ulkopolitiikkaan oli pitkälti O’Neillistä lähtöisin. Hägglöf on kertonut kuulleensa, että taustalla olivat Washingtonissa kiertäneet huhut, jotka olivat peräisin Golitsynin kertomuksista.

Kekkosen ja Bosleyn yhteydenpito vaikuttaa tiivistyneen uudelleen 1960-luvun alkupuoliskolla hiljaiselon jälkeen Bosleyn asemapaikan vaihduttua Lontoosta Osloon. Samalla Bosley näyttää saaneen vastuulleen brittien salaisen kanavan ylläpidon.

Syksyllä 1964 Kekkoselle toimitettiin päiväämätön alkuperäiskappale Britannian ulkomaantiedustelupalvelu SIS´n poliittisesta analyysistä. Syyskuussa laaditussa paperissa käsiteltiin Neuvostoliiton poliittisen johdon asemaa. Paperin toimitti todennäköisesti Bosley, joka tapasi Kekkosen ainakin perjantaina lokakuun 9. päivänä. Samalla tapaamisella Bosley kertoi pitävänsä ilmeisenä, että Yhdysvallat toimitti rahaa SDP´n Väinö Leskiselle – tosin todisteita tästä ei Bosleylla ollut.
Kekkosen saamassa analyysissä käytiin läpi Neuvostoliiton poliittisessa johdossa vuosina 1962-64 tapahtuneita muutoksia. Brittitiedustelu arvioi, että Hruštšovin asema oli yhtä luja kuin se oli koskaan ollut. Pääsihteeri oli onnistunut vankistamaan puolueen asemaa, mikä oli samalla parantanut hänen omaa asemaansa.
Loppupäätelmät olivat kuitenkin kaksijakoiset. Hruštšovin aseman katsottiin olevan kotimaassaan niin vahva, ettei pääsihteerin tarvinnut pelätä valta-asemansa menettämistä, vaikka lännen toimet olisivat nolanneet hänet. Toisaalta Hruštšov olisi käytännössä voimaton, mikäli korkea-arvoiset puoluetoverit olisivat riittävän rohkeita nousemaan häntä vastaan.

Brittitiedustelu oli ilmeisen tietämätön siitä, että suunnitelmat Hruštšovin kaatamiseksi olivat tässä vaiheessa jo pitkällä. Vallankaappauksen valmistelu oli aloitettu viimeistään keväällä 1964 ja se huipentui lokakuun 14. päivänä. Salaliittolaiset siirsivät Nikita Sergejevitšin yhteistuumin eläkkeelle.

SIS arvioi paperissa myös Hruštšovin mahdollisia manttelinperijöitä ja muita nousevia neuvostojohtajia. Potentiaalisimmaksi seuraajaksi arvioitiin Leonid Brežnev, jonka vahvuuksiksi laskettiin korkea ja vaikutusvaltainen asema sekä sotavuosilta perua olleet suhteet asevoimiin.
Nikolai Podgornyj puolestaan arvioitiin Brežnevin pahimmaksi kilpailijaksi, mutta hänen katsottiin tarvitsevan vielä lisää tukijoita. Myös Aleksei Kosyginin nimi nostettiin esille varteenotettavaan seuraajakandidaattina. Aivan hakoteillä britit eivät siis olleet.

Vaikka brittitiedustelu ei onnistunut ennakoimaan suurinta mullistusta eli lähestyvää Neuvostoliiton vallankaappausta, saattoi paperille muutakin tehdä kuin heittää vesilintua. Hruštšovin syrjäyttäneen triumviraatin jäsenet Brežnev, Kosygin ja Podgornyj osattiin kaikki nimetä potentiaalisina seuraajina. Ja kuten johtopäätöksissä oli todettu, Hruštšov oli voimaton, kun häntä vastaan noustiin. Tähän britit vetosivatkin, kun he seuraavan kerran lähestyivät Kekkosta ja yrittivät vähätellä oman tiedustelunsa epäonnistumista.

Kekkonen oli itsekin pohdiskellut Hruštšovin mahdollisia seuraajia. Marraskuussa 1963 hän kävi Hruštšovin vieraana metsästämässä Zavidovossa. Epävirallisen matkan aikana Kekkonen tarkkaili neuvostojohtajien asemia ja keskinäisiä suhteita. Matkan jälkeen hän nosti seuraajakandidaatteina esiin Kosyginin, Brežnevin, Podgornyj´n ja Dmitri Poljanskin. Ainoa virhearvio oli, että Kekkonen nosti Kosyginin Brežnevin edelle.

Ennen marraskuista matkaa länsivaltojen johdossa oli tapahtunut suuria muutoksia. Kennedy oli murhattu ja Macmillan oli väistynyt terveydellisistä syistä. Zavidovossa Kekkonen kertoi Hruštšoville saaneensa Yhdysvaltain Helsingin-suurlähettilään Carl T. Rowanin kautta presidentti Lyndon B. Johnsonilta viestin, jonka mukaan maan politiikka ei tulisi muuttumaan. Kekkonen kertoi otaksuvansa, että amerikkalaisten viesti oli tarkoitettu neuvostoliittolaisille kerrottavaksi.
Helsinkiin palattuaan Kekkonen tapasi Rowanin ja selosti tälle vierailuaan. Kekkonen kertoi Hruštšovin ottaneen Johnsonin viestin tyytyväisenä vastaan ja vakuuttaneen Neuvostoliiton haluavan jatkaa yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa. Kekkonen toimi näin sanansaattajana idän ja lännen välillä.

Näyttää siltä, että brittien salaisen kanavan ylläpito oli 1960-luvun puoliväliin tultaessa siirtynyt pääasiassa Bosleyn vastuulle. Aineistoa toimitettiin vanhaan tapaan kirjallisesti, mutta ennen kaikkea suullisesti.

Yhteydenpito Kekkoseen ei loppunut, vaikka Bosley – nimimerkki Taulukauppias – jäi eläkkeelle tiedustelupalvelusta, mikä tapahtui ilmeisesti 1960-luvun lopulla. Ennen eläköitymistään hän kuvaili Kekkoselle senhetkistä työtään käyttäen vertauksena taulukauppaa.
Kuvaus täsmää hyvin esim. luotetun ystävän presidentin luokse tekemään visiittiin noottikriisin aikana: ”Kuitenkin kun on joku vaikeampi juttu kysymyksessä ja valtio tarvitsee rahaa, he antavat minulle tauluja ja sanovat: ’Mene nyt poika trokaamaan ne herkkäuskoisille ihmisille’ ja taas on valtion kukkaro turvassa vähäksi aikaa.”

Samassa kirjeessä Bosley kertoi aikovansa tehdä jäähyväiskäynnin ”toisessa kotimaassaan” vielä ennen eläköitymistään. Hän toivoi mahdollisuutta päästä vierailulle Tamminiemeen. Bosley lupasi ilmoittaa tarkan päivämäärän adjutantti Urpo Levolle.

Mutta se Kuuban kriisi. Presidentti John F. Kennedyn televisiopuhe pysäytti monen amerikkalaisen rauhallisen maanantai-illan. Kennedy kertoi, kuinka Neuvostoliitto oli rakentamassa useita ohjustukikohtia Kuubaan Yhdysvaltojen eteläpuolelle, vain muutaman sadan kilometrin päähän Miamista. Tukikohtiin oli sijoitettu keskimatkan ballistisia ohjuksia, joiden kantama oli yli 1.800 km. Ydinkärjillä varustetuilla ohjuksilla Neuvostoliitto voisi iskeä lukuisiin keskeisiin yhdysvaltalaiskaupunkeihin, jopa Washington oli kantaman sisällä.
Kennedyn mukaan Neuvostoliiton hyökkäykselliset ohjukset muodostivat yksiselitteisen uhan Yhdysvaltojen turvallisuudelle. Televisiopuheessaan presidentti ilmoitti, että mikä tahansa Kuubasta laukaistu ydinohjus läntiselle pallonpuoliskolle tulkittaisiin Neuvostoliiton hyökkäykseksi Yhdysvaltoihin. Siitä seuraisi täysi vastaisku Neuvostoliittoon.

Oli lokakuu 1962. Atlantin toisella puolella Suomen presidentti oli valmistautumassa historialliselle vierailulle Ranskaan. Sen oli tarkoitus alkaa kaksi päivää Kennedyn televisiopuheen jälkeen. Suomessa pohdittiin kuumeisesti, mitä vierailun kanssa tehtäisiin. Mutta kun ranskalaiset tai varsinkaan Kekkosta paremmin tilanteesta informoitu presidentti Charles de Gaulle eivät tehneet elettäkään vierailun peruuttamiseksi, eivät suomalaisetkaan tohtineet sellaista esittää.
Lopulta kriisi laukesi rauhanomaisesti, kun Hruštšov suostui poistamaan ohjukset ja Kennedy vastavoroisesti vetämään amerikkalaisohjukset Turkista.

Kriisi ehti kuitenkin säikäyttää koko maailman ja osoittaa, että suurvaltojen välisen ydinsodan syttyminen oli realistinen uhkakuva. Kriisin jälkeen suurvallat ryhtyivät kehittämään yhteydenpitoaan, jotta vastaavaa ei enää pääsisi tapahtumaan. Tunnetuin seuraus lienee ns. kuuman linjan perustaminen Washingtonin ja Moskovan välille.
Tuo Suomenkin kautta kulkenut hätälinja ei tosin ollut aivan sellainen kuin moni on elokuvien ja koulun historiankirjojenkin perusteella kuvitellut. Kyseessä ei ollut puhelinlinja vaan kaukokirjoitinyhteys, jossa viestit kulkivat tekstimuodossa. Elokuvista tutut punaset puhelimetkin puuttuivat. Jopa presidentti James ”Jimmy” Carter tunnusti muistelmissaan, että luuli linjaa aluksi puhelimiksi.

Suurvaltasuhteiden lisäksi lientyivät myös Kekkosen länsisuhteet. 1960-luvun alussa noottikriisin ja Golitsynin puheiden takia revennyt epäluottamuskuilu presidentin ja länsivaltojen välillä alkoi vuosikymmenen kuluessa kuroutua umpeen. Kekkosen puolueettomuuspolitiikalle alettiin antaa uudelleen tunnustusta. Käänne länsisuhteissa näkyi myös siinä, että Suomea ryhdyttiin pyytämään välittäjäksi kansainvälisissä kriiseissä.
Kimmo Rentolan mukaan Golitsynin loikkausjupakka johti jopa Kekkosen aseman vahvistumiseen lännessä. Neuvostoliitolle tehdyt myönnytykset eivät johtaneetkaan kommunismin vahvistumiseen, vaikka sitä odotettiin.

Positiivinen käänne Suomen ja Yhdysvaltojen suhteissa näkyi erityisesti Kekkosen kolmannella kaudella ja Richard ”Dick” Nixonin noustua Yhdysvaltain presidentiksi. Länsivaltojen antama tunnustus Suomen puolueettomuuspolitiikalle heijastui idänsuhteisiin. Kuten aina ennenkin, luottamus lännessä ruokki epäluuloa idässä – ja päinvastoin. Neuvostoliitto ei enää suostunut tunnustamaan Suomen puolueettomuuspolitiikkaa, minkä se oli aiemmin tehnyt. Lopulta Moskova kiisti koko puolueettomuuden.

Amerikkalaisten asennemuutoksen on kuitenkin arvioitu perustuneen osittaiseen väärinkäsitykseen. Yhdysvallat näyttää uskoneen, että Kuuban kriisi ja Puolustusvoimain komentajan Sakari Simeliuksen samaan aikaan tekemä vierailu Yhdysvaltoihin olisivat avanneet suomalaisten silmät läntisen suurvallan sotilaalliselle ylivoimalle. Tällaista suomalaisten näkemysten muutosta ei kuitenkaan tiettävästi tapahtunut. Taustalla oli lähtökohtaisesti virheellinen ajattelu siitä, että Yhdysvaltojen sotilaallinen voima vaikuttaisi perustavanlaatuisesti Suomen idänpolitiikkaan.
Kekkonen ymmärsi, ettei Yhdysvallat tulisi aloittamaan sotaa, jos Neuvostoliitto hyökkäisi Suomeen. Presidentti oli Lontoossa käydessään huomauttanut briteille, että vaikka Neuvostoliiton asevoimat ja ydinaseet olivat heikommat kuin Yhdysvaltojen, riittäisivät nekin totaalisen tuhon aiheuttamiseen. Yhdysvaltojen sotilaallisella iskukyvyllä ei siten ollut Suomelle merkitystä.
Tälle näkemykselleen Kekkonen oli saanut vahvistusta useaan otteeseen vuosien varrella. Presidentti oli jo 1950-luvun lopulla saanut amerikkalaisten kautta tietää Neuvostoliiton sotilaallisesta voimasta. Saman vahvisti Bosleyn kertoma vuonna 1963. Pari vuotta myöhemmin Kekkonen tapasi Tamminiemessä Yhdysvaltoihin siirtyneen eversti Alpo Marttisen, joka paljasti, että tämän näkemien ennakkosuunnitelmien perusteella Yhdysvallat ei tulisi avustamaan Suomea mahdollisessa suursodassa, koska se veisi liikaa resursseja.

Joka tapauksessa lännessä luottamus Kekkoseen oli kasvussa. Ja Kekkonen halusi omalta osaltaan tuota luottamusta lujittaa.
Kun Kekkonen vuonna 1962 tapasi lomallaan Hruštšovin, hän teki huomionarvoisen kädenojennuksen Yhdysvaltojen suuntaan. Hruštšovin jälkeen hän omasta aloitteestaan tapasi Yhdysvaltain suurlähettilään Foy D. Kohlerin ja informoi tätä keskustelun sisällöstä. Tiedot päätyivät myös CIA´n tiedustelukatsaukseen. Amerikkalaiset antoivat Kekkosen eleelle suuren arvon.

Syksyllä 1963 Suomeen saapui ennennäkemättömän korkea amerikkalainen arvovieras. Varapresidentti Lyndon B. Johnsonin vierailun taustalla oli Yhdysvaltain tuore Helsingin-suurlähettiläs Carl T. Rowan. Kunnianhimoinen Rowan halusi tehdä jotain, joka huomattaisiin Washingtonissa, ja päätti hankkia Suomeen mahdollisimman korkea-arvoisen vieraan. Presidentti Kennedyä hän ei onnistunut saamaan liikkeelle, mutta varapresidentin kohdalla onni oli myötä. Rowan onnistuikin ponkaisemaan Helsingistä Yhdysvaltain tiedotuslaitoksen (United States Information Agency, USIA) johtoon.
Rowan oli aloittanut suurlähettiläänä Bernard Guflerin jälkeen toukokuussa 1963. Ensitapaamisellaan valtuuskirjaansa jättäessään hän toi Kekkoselle terveisiä presidentti Kennedyltä.

Rowan on myöhemmin kuvannut muistelmissaan, kuinka Yhdysvaltojen diplomaattikoneistolla oli suunnattomia vaikeuksia päättää, kuinka suhtautua Suomeen ja Kekkoseen. Suurlähettilään mukaan Kennedy antoi hänen tehtäväkseen ”auttaa suomalaisia säilyttämään uskonsa sekä pitämään kiinni itsenäisyydestään ja vapaudestaan, kunnes koittaisi päivä, jolloin Kremlissä ymmärrettäisiin, ettei se voisi sortaa naapureitaan.
Antipatioita herättäneen Guflerin jälkeen Rowan oli Suomessa enemmän kun tervetullut. Entisestään Rowanin arvo nousi, kun Kekkonen sai tietää hänen suorista yhteyksistään Valkoiseen taloon.

Varapresidentti Johnsonin vierailu oli historiallinen tapahtuma ja suuri läntinen kunnianosoitus Suomelle. Käytännön toteutus sen sijaan ei mennyt aivan nappiin. Arvovieras oli turhan impulsiivinen ja kursailematon tapaus.

Vierailun aikana Iranissa tapahtui maanjärsitys. Rowan on kuvaillut muistelmissaan, kuinka Johnson sai päähänsä lähteä sinne osoittamaan Yhdysvaltojen tukea. Valkoinen talo kuitenkin kielsi aikeet.
Johnson oli myös kaavaillut, että hän voisi katsoa Neuvostoliiton johtajia suoraan silmiin ja nähdä, mitä näillä oli sydämissään. Ja Rowan sai salaisen kanavan kautta käskyn estää Johnsonin pääsyn Neuvostoliittoon, keinolla millä hyvänsä.
Kekkostakaan Johnsonin vierailu ei vakuuttanut. Varapresidentin esiintyminen iltajuhlassa Kalastajatorpalla näytti Kekkosen silmissä kuin amerikkalaiselta vaalitaistelulta: ”Kyllä se on omituista porukkaa.”

Ironista kyllä, Johnson näyttää itse pitäneen Suomen-vierailuaan koko Fennoskandian-kiertueensa parhaana osuutena. Tästä saattoi koitua Suomelle ennakoimatonta etua. Vain parin kuukauden kuluttua vierailusta John F. Kennedy salamurhattiin Dallasissa ja Johnson nousi presidentiksi.

Idän ja lännen välittäjän rooliin sisältyi molempien suurvaltojen kuunteleminen. Neuvostoliitto ei ollut ainoa taho, joka käytti Suomea ja sen presidenttiä omien tavoitteidensa ajamisen. Rowan on väittänyt muistelmissaan jopa saaneensa tehtäväkseen värvätä Kekkosen Yhdysvaltojen vaikuttaja-agentiksi.
Amerikkalaiset tarvitsivat Suomen tukea, jotta myös muut maat olisivat alkaneet painostaa Moskovaa hyväksymään ydinkokeiden kieltosopimuksen. Rowanin mukaan tehtävä onnistui ja suomalaiset liittyivät rintamaan. Näin saatiin elokuussa 1963 aikaan sopimus, jossa kiellettiin ilmakehässä, veden alla ja ulkoavaruudessa tehtävät ydinkokeet.

CIA´n entinen pääjohtaja William Colby ja Helsingin-aseman päällikkönä toiminut Frank Friberg ovat jälkikäteen ihmetelleet Rowanin värväysväitettä. Friberg on todennut Helsingin Sanomille, ettei tiedä asiasta mitään eikä pidä tietoa luotettavana. Colby on niin ikään kiistänyt tietävänsä siitä mitään eikä myöskään usko asiaa: ”Herra paratkoon, jonkin maan presidenttiä ei voi värvätä.”
Jälkikäteen voinee siis turvallisesti arvioida, ettei Rowan värvännyt Kekkosta vaikuttaja-agentiksi sen enempää kuin Neuvostoliittokaan.

Muistelmissaan Rowan on kertonut myös amerikkalaisten muista aktiviteeteista Helsingissä. Esim. Yhdysvaltain ilmailuattasean lentokonetta käytettiin elektroniseen tiedusteluun. Rowanin mukaan sekä suomalaiset että neuvostoliittolaiset tiesivät, että kyseessä oli vakoilukone.
Yhdysvalloilla oli Helsingissä myös tärkeä kuunteluasema, josta käsin sotilastiedustelu seurasi Leningradin ja muiden neuvostoliittolaisten kaupunkien kenttien lentoliikennettä. Rowanin mukaan Neuvostoliitossa tiedettiin myös tästä toiminnasta. Neuvostoliittolaiset olivat asettuneet vastapäiseen rakennukseen seuraamaan, mitä amerikkalaiset seurasivat.

Vietnamin sodan eskaloituessa Suomelle ja Kekkoselle kaavailtiin välittäjän roolia. Yhdysvaltain kiertävä suurlähettiläs Averell Harriman oli käynyt vuonna 1965 tapaamassa Kekkosta ja selostamassa tälle presidentti Lyndon B. Johnsonin Vietnamin-politiikkaa. Seuraavana vuonna Suomeen saapui Yhdysvaltain ulkoministeri Dean Rusk, joka pyysi Kekkosta toimimaan välittäjänä Neuvostoliiton suuntaan. Kiinan ulkoministeri puolestaan oli tunnustellut, voisiko Suomen hallitus toimia yhteyskanavana Yhdysvaltoihin. Kekkosen rooli välittäjänä kävi nähtävästi myös Neuvostoliitolle, sillä KGB´n miehet selostivat Kekkoselle Kremlin näkökulmia tilanteeseen.
Suomen puolueettomuuspolitiikka alkoi 1960-luvun loppupuolella selvästi saada uskottavuutta yhdysvaltalaisten silmissä. Tästä kertoo sekin, että alkuvuodesta 1968 Suomea pyydettiin toistamiseen välittäjäksi. Kyseessä oli välikohtaus, jossa Pohjois-Korean laivasto oli kaapannut amerikkalaisen tiedustelualuksen USS Pueblon.
Kekkosen vuoden 1969 Lontoon-valtiovierailun alla britit puolestaan arvioivat, että Suomen presidentti toimi välillä hyödyllisenä kaikupohjana idän ja lännen välissä. Tätä saattoi hyödyntää varsinkin Vietnamin sotaan liittyen.

Lyndon B. Johnsonin presidenttikaudella amerikkalaiset avasivat jälleen suoran epävirallisen kanavan Kekkoseen suuntaan. Suomessa vieraillut ulkoministeri Rusk kertoi kahdenkeskisessä keskustelussa Kekkoselle Johnsonin pitävän tätä taitavana poliittisten ratkaisujen tekijänä. Johnson toivoi voivansa pitää läheistä yhteyttä Kekkoseen. Mikäli Kekkosella olisi viesti lähetettäväksi Yhdysvaltain presidentille, tämä voisi lähettää sen suurlähettiläs Tyler Thompsonin kautta. Yhteydestä tietäisivät ainoastaan Thompson, Rusk ja Johnson itse.

Kekkosen pisteitä nosti myös tapaus Aleksei Beljakov. NKP´n keskuskomitean kansainvälistä osastoa edustanut Beljakov oli kesällä 1970 lähetetty suurlähettilääksi Suomeen pysäyttämään maan liukuminen länteen, pitämään kommunistit hallitusvallassa ja kääntämään kurssia niin, että Suomi ennen pitkää putoaisi kypsänä omenana sosialistiseen leiriin. Suunnitelma meni kuitenkin mönkään, kun Kekkonen osoitti suurlähettiläälle kaapin paikan, ja varaulkoministeri Vasili Kuznetsov matkusti kiireesti Moskovasta Helsinkiin lepyttelemään presidenttiä. Beljakov vedettiin pois Helsingistä.
Välikohtausta pidettiin CIA´ssa merkittävänä. Se osoitti, että oli olemassa rajat sille, kuinka paljon suomalaset sietivät Neuvostoliitolta sisäisiin asioihinsa puuttumista. Amerikkalaiset panivat myös merkille, että hyvät suhteet Kekkoseen ja tämän ulkopoliittinen linja painoivat vaakakupissa enemmän kuin suomalaisten kommunistien pyrkimykset.

Koko 1970-luvun Suomen länsisuhteet säilyivät kohtuullisen rauhallisina ja vakiintuneina. Länsivaltojen poliittinen johto oli vihdoin oppinut ymmärtämään Suomen ulkopolitiikkaa ja antoi sille tunnustusta.

James H. Magill oli eronnut armeijan palveluksesta vuonna 1956, minkä jälkeen hän oli kertomansa mukaan siirtynyt ensin paperiteollisuuden pariin ja myöhemmin perustanut oman konsultointiyrityksen. Ainakaan virallisesti hän ei enää työskennellyt Britannian ulkomaantiedustelulle, mikä lienee mahdollistanut vapaamuotoisemman yhteydenpidon ja tapaamiset.
Vuonna 1966 Magill valittiin Britannian kansallisen vientineuvoston jäseneksi. Säännölliset vierailut Tamminiemessä alkoivat samana vuonna. Magill kävi liikemiehen ominaisuudessa Suomessa pari-kolme kertaa vuodessa ja tapasi Kekkosen lähes joka kerta, usein myös työn merkeissä.
Muistelmissaan Magill on kuvannut, kuinka vuoden 1969 valtiovierailu Britanniassa oli merkittävin hetki hänen ja Kekkosen ystävyystaipaleella. Vierailun virallisen osuuden jälkeen Kekkonen ja Magill lähtivät kalastamaan Walesiin Wye-joen laaksoon. Magillin tytär Patricia toimi samaan aikaan Sylvi Kekkosen emäntänä.
Magill puolisoineen kutsuttiin presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle Linnaan vuonna 1969. Itsenäisyyspäivän jälkeisenä maanantaina Kekkonen tapasi Britannian kauppaministerin Roy Masonin. Vierailu liittyi Britannian vientiteollisuuden Englanti esittää -kampanjaan. Ilmeisesti Magill oli ollut järjestelemässä vierailua, sillä hän raportoi jälkikäteen Kekkoselle kauppaministerin olleen tapaamiseen ”hyvin tyytyväinen”.

Magill ja Kekkonen pitivät yhteyttä aina Kekkosen virkauran loppuun saakka. Viimeisen kerran he tapasivat alkusyksystä 1981, vain muutamia päiviä ennen kuin Kekkonen jäi sairauslomalle.

Presidentin viikko-ohjelmien ja päiväkirjojen perusteella ainoastaan yksi läntinen vieras tapasi Kekkosta 1960-luvun puolivälin jälkeen useammin kuin Magill tai Rex Bosley. Hän oli ruotsalainen teollisuuspatruuna Marcus Wallenberg. Kekkonen ja Wallenberg olivat tutustuneet Kekkosen toisen presidenttikauden alussa vuonna 1962, kun Wallenberg yritti järjestellä kahden sähkötekniikan alan yhtiön, ruotsalaisen Asean ja suomalaisen Strömbergin, toimintojen yhdistämistä.
Keväällä 1964 Wallenberg informoi Kekkosta Yhdysvalloissa järjestetystä Bilderberg-konferenssista. Maaliskuussa 1965 Kekkonen tapasi KGB´n Helsingin-residentin, joka kertoi varsin laajasti neuvostojohdon ajatuksista Vietnamin sotaa koskien, mistä Kekkonen seuraavana päivänä kertoi Wallenbergille.
Kekkosen ja Wallenbergin välinen luottamus kasvoi hiljalleen vuosien saatossa, ja välit muuttuivat tuttavallisiksi 1960-luvun lopussa. 1970-luvulla Wallenberg saattoi lentää yksityiskoneellaan Suomeen pelkästään Kekkosta tavatakseen ja informoidakseen tätä jostain merkittävästä.

Rex Bosleyn toiminnasta Suomessa on vain niukasti tietoja, ja niissäkin on ristiriitaisuuksia. Koska brittien tiedusteluaineistot eivät todennäköisesti ole aivan lähivuosikymmeninä avautumassa, täytyy kokonaiskuva rakentaa sirpaleista. Tiedustelun historian tutkimus muistuttaakin toisinaan varhaisen historian tutkimista. Yksittäisiä tiedonmuruja täytyy yrittää sovitella toisiinsa. Lopputulos vaatii tulkintaa.

Brittidiplomaatti Rex Boseyn lähtö Suomesta huomioitiin vuonna 1953 jopa lehdistössä. Uuden Suomen haastattelussa hän ilmoitti aikovansa käydä Suomessa mahdollisimman usein ”verestämässä metsästys- ja kalastustaitoja”. Helsingin Sanomille hän kertoi harkitsevansa vakavasti muuttavansa takaisin Suomeen eläkkeellä ollessaan.

Suomesta lähdettään Bosley työskenteli pari vuotta Lontoossa, minkä jälkeen hän siirtyi Tukholmaan, luultavasti kesällä 1955. Virallisesti Bosley toimi lontoolaisen kustannusyhtiön Iliffe & Sons Ltd´n toimituksellisena edustajana Skandinaviassa ja suomessa. Hän toimitti uutismateriaalia brittiläisiin eri teollisuudenalojen lehtiin. Toimenkuva tarjosi hyvän peitteen tiedustelutyölle, siihen kun kuului matkustelu pääasemapaikalta Tukholmasta Suomeen, Tanskaan ja Norjaan.
Kesällä 1957 Bosley kertoi Kaarlo Hillilälle siirtyvänsä ”lopullisesti pois Suomesta”. Vuoden 1958 alusta hän toimi Lontoossa, Norjaan hän siirtyi vuonna 1963. Norja jäikin Bosleyn viimeiseksi asemapaikaksi, eläkkeelle hän siirtyi 1960-luvun lopulla.

Kekkosen ja Bosleyn suhteessa työelementti vaikuttaa näytelleen suurempaa roolia kuin Magillin kanssa. Kyse oli pitkälti poliittisesta tiedustelusta ja tiedonvaihdosta Varsinkin Kekkosen ensimmäisellä presidenttikaudella Bosley näyttää noudattaneen tiettyä varovaisuutta. Korkea-arvoisena SIS´n tiedustelu-upseerina hän epäilemättä olikin KGB´n mielenkiinnon kohteena Suomessa liikkuessaan.
Bosleyn ja Kekkosen säilyneestä kirjeenvaihdosta on pääteltävissä, että yhteyttä on pidetty kirjeillä ja sähkeillä enemmän kuin Kekkonen on katsonut sopivaksi säilyttää arkistossaan. Luultavasti arkaluonteisimmat kirjeet on hävitetty lukemisen jälkeen. Jäljelle on jäänyt yksittäisiä postikortteja ulkomaanmatkoilta, huumoriviestejä ja kohteliaita tervehdyksiä sekä onnitteluja.
Eläkevuosinaan Bosley näyttää toimineen paitsi yhteyshenkilönä Kekkoseen myös laajemminkin suomalaisten ja SIS´n välillä.

Bosley vieraili Suomessa kutakuinkin kahdesti vuodessa aina 1970-luvulle saakka. Britit hyödynsivät luottamuksellista kanavaa Suomen presidenttiin esim. tarkistamalla saamiaan tietoja ja huhuja. Tapaamisten yhteydessä Bosley jakoi myös omia tietojaan. Esim. toukokuun 1974 lopussa hän kertoi, kuinka Britanniaan saakka oli saapunut tieto Ahti Karjalaisen juopottelusta. Karjalainen oli ollut Oslossa niin humalassa, ettei selvinnyt Norjan kuninkaan päivällisille.

Bosley itse kertoi vielä vuonna 1976 saavansa Britannian lähetystöltä joka viikko sanomalehtikatsauksen, jotta pysyisi perillä Suomen tapahtumista.
Seuraavaan vuonna Bosley kävi Tamminiemessä viimeisen kerran. Hän oli sairastunut myöhemmällä iällä Parkinsonin tautiin.
Yhteydenpito jatkui ainakin pari vuotta senkin jälkeen, kun Bosley ei enää terveytensä vuoksi päässyt matkustamaan Suomeen.

Mikko Virta on tuonut teoksessaan Operaatio Kekkonen julkisuuteen huomattavan paljon aiemmin suljettuihin arkistoihin jäänyttä tietoa Suomea koskevan tiedustelun maailmasta. Hän hahmottaa onnistuneesti lukijalle syy-yhteyksineen kuvan tapahtumista sekä siitä, kuinka läntiset tiedustelijat näkivät Kekkosen ja Suomen tilanteen, että siitä, kuinka Kekkonen tilannetta katsoi omalta kannaltaan. Teos on merkittävä ja kiinnostava kurkistusikkuna maamme menneisyyden siihen puoleen, joka aina pyritään jättämään julkisuuden katveeseen.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma

Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena

Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus

Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä

Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?

Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus

Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika

Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta

Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä

Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus

Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin