Kirjat, päivitys 6.7.

Anthony Quinnin elämäntarina jatkuu. Vielä ei kuitenkaan päästä kuin aivan elokuvauran alkuun, ja kun ensimmäisestä roolisuorituksesta ei löydy klippiä, otetaan tähän jotain muuta. Jos viikon kuluttua sitten yrittelisi saada lisää Tonyn vaiheita sivulle.

Tonyn uran kolmas roolisuoritus oli elokuvassa Night Waitress, vaikkei tuntemattoman avustajan nimeä tekijätietoihin tuolloin laitettukaan.

Night Waitress

Ja vielä tunnelmia uran myöhemmiltä vaiheilta. Tony mafiapomona elokuvassa The Don Is Dead (1973, suom. Don on kuollut).

The Don Is Dead

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Extra
Anthony Quinn: Yhden miehen tango
Toimittanut Daniel Paisner
Alkuteos One Man Tango 1995
Suomentaja Jaana Kapari
WSOY (paino), Tammi 1995
373 sivua

Tiivistelmä 2/5, kirjan sivut 66 – 123.

Matka isän kuolemasta Jumalan syliin ei ollut helppo. Tony sai Jumalalta lohtua, mutta hänellä oli kysymyksiä enemmän kuin hän sai vastauksia, joten hän jatkoi matkaa.
Silloin Tony kaipasi epätoivoisesti johdatusta. Sen ei olisi tarvinnut olla jumalallista, mutta muutakaan hän ei osannut etsiä.

Tony kompuroi aluksi pitkältä tuntuvan ajan. Yksikään päivä ei muistuttanut toista eikä hän koskaan aamulla herätessään tiennyt, miten päivän tunnit täyttyisivät. Tony hääräsi missä tahansa hanttihommassa minkä sai. Yhtenä päivänä hän työskenteli tehtaassa, seuraavana päivänä pellolla. Joskus, kun työtä ei löytynyt, Tony maleksi tuntikaupalla kaduilla, koska häpesi mennä kotiin tyhjin taskuin.
Tonyn päivistä puuttui muoto, merkitys. Ilman isää hän ei tuntenut kuuluvansa mihinkään, hän vain tappoi jotenkin aikaansa, odotti, että joku kertoisi mitä tehdä tai että jotain tapahtuisi.. Kun isä kuoli, Tony peri tämän juurettomuuden ja epävakaisuuden.

Lopulta Tony löysi jalansijan. Hän muistaa hyvin päivän, joka sysäsi hänet nykyiseen suuntaansa. Se tapahtui sattumalta, mutta hän oli valmiina.
Isän kuolemasta ei ollut kulunut vuottakaan, ja päivä oli ennätyskuuma. Tonyn olisi pitänyt olla koulussa, mutta hän maleksi pitkin katuja töitä etsimässä. Kuumuus ja kurniva nälkä alkoivat jo huipata. Tony oli heikko ja surkea ja juuri vaipumaisillaan epätoivoon.
Tony asettui jonkin rakennuksen varjoon ja lupasi itselleen: hänestä tulee vielä jotakin. Hänestä täytyi tulla jotakin. Hän ei voinut ikuisesti tarpoa pitkin katuja vain saadakseen illalla viedä dollarin tai puoli. Tony ei jaksanut sitä surkeutta, sitä tyhjyyttä, ja hän vannoi Jumalalle, että hänestä vielä tulisi jotakin, ja samoin hänen perheestään.

Tony oli menestynyt vain jotenkuten. Hän oli oppinut, että hän pystyi tienaamaan leivän pöytään – hän kiillotti kenkiä, sekoitti sementtiä ja teki muuta sekalaista. Hän pystyi maksamaan isoäidin lääkkeet ja sisaren tanssitunnit. Mutta toivoa Tony ei pystynyt istuttamaan näiden sydämiin.
Tony ei pystynyt korvaamaan isää. Äiti yritti sitä, ja sitä Tony inhosi. Äiti siivosi toisten koteja ja toi toisten roskakoreista vaatteita Stellalle ja Tonylle. Niin elämä jatkui, vaikka Tony miten määrätietoisesti olisi tahtonut karistaa vanhan elämän uuden tieltä.

Sitä Tony ei hyväksynyt, että äiti toi kotiin uuden miehen. Miehen nimi oli Frank Bowles, ja se oli viimeinen pisara – Tonya inhotti ajatellakin, että äiti kutsui vierasta miestä isän nimellä. Ehkä Tony olisi sietänyt äidin miehen, jos tämän nimi olisi ollut jokin muu, mutta kukaan Frank ei tullut kuuloonkaan.

Katolinen pappi Anselmo toimi jonkin aikaa Tonyn opastajana. Tony luuli, että saisi tarvitsemansa tältä, hän oli innokas alttaripoika ja kyseli paljon. Koulutuntien jälkeen Tony opiskeli Anselmon kanssa ja pappi istutti hänen päähänsä ajatuksen, että hän vielä jonain päivänä saattaisi seurata Anselmon jalanjälkiä papiksi. Siitä tuli Tonyn kutsumus.
Tony luuli, että voisi piiloutua kirkon rituaaleihin ja paeta ulkomaailman kauhuja. Hän luuli, että voisi unohtaa, mihin tilaan isä oli jättänyt heidät ja mitä äiti teki isän muistolle.

Tonyn vakaumusta koeteltiin pian. Isoäiti kärsi ankarista rintakivuista ja kutsui avukseen Aimee Semple McPhersonin Foursquare Gospel -kirkon protestantteja. Isoäidin juuret eivät olleet katolisessa kirkossa, ja Foursquare Gospel -kirkko tunnettiin ympäri maan sen johtajan karismaattisuudesta ja tämän opetuslapsien antaumuksellisuudesta.

Isoäidin kutsumat protestantit olivat McPhersonin kiihkeintä joukkoa. He tulivat rukoilemaan isoäidin kanssa ja Tony katseli heitä kuin he olisivat olleet paholaisen lapsia. Tony ei halunnut heitä kotiin, mutta isoäiti piti päänsä: ”He eivät tee mitään pahaa, Tony. He haluavat auttaa.”

Tony meni isä Anselmon puheille. Tämä ei suhtautunut protestantteihin torjuvasti: ”Jumalan luo johtaa monta tietä. Jos sinun isoäitisi uskoo, että nuo ihmiset ovat hänen tiensä, kaikki on hyvin. Anna heidän tulla.”

He tulivat. Useimmiten he tulivat kolmen tai neljän ryhminä istumaan isoäidin vierellä. Isoäidin kivut lientyivät ja Tony alkoi pitää McPhersonin seuraajia hyväntahtoisena väkenä. He olivat kun se rakastava perhe, jota Tony ei ollut koskaan kunnolla tuntenut, ja he hyväksyivät Tonyn.

Isoäidillä oli syöpä, mutta toiset tiesivät vain, että hänellä oli tuskia ja että noiden hyvien ihmisten rukoukset lievittivät niitä. Hän itse uskoi siihen syvästi, ja lopulta Tonykin alkoi uskoa siihen. Tony jopa lupasi yhdelle nuorelle uskovalle, että lähtisi tämän kanssa McPhersonin Angelus-temppeliin kuuntelemaan lahkon henkistä johtajaa, jos isoäiti paranisi.
Tony epäili, mutta oli utelias. Ihmiset matkustivat toiselta puolelta maata Hollywoodiin kuullakseen tuon naisen saarnoja ja Tony ajatteli, että kaipa hänkin voisi sentään kaupungin toiselle puolelle matkustaa kuuntelemaan, mitä sanottavaa tuolla kuuluisalla naisella oli. Hän ajatteli sillä tavalla ikään kuin maksavansa takaisin lahkolaisten isoäidille osoittamaa ystävällisyyttä.

Heti, kun isoäiti jaksoi, Tony vei tämän McPhersonin herätyskokoukseen. Isoäiti halusi todistaa, kiittää. Tony ei tiennyt ollenkaan mitä odottaa, ja koki ilmestyksen.
Tilaisuus ei muistuttanut vähääkään katolista messua. Se oli yhtä kilinää ja vihellystä, huutoa ja kirkumista. Saarnaaja julisti tavallisista kristillisistä aiheista, mutta innostavan saarnan taustalla kuuluivat laulu, nauru ja iloiset huudot.
Tony ei ollut koskaan nähnyt niin paljon onnellisia ihmisiä. Temppelissä oli vain yksi kollektiivinen sielu. Tonyn päivät alttaripoikana olivat päättyneet.

Tony odotti, että suuri Aimee Semple McPherson astuisi esiin. Saliin laskeutui hiljaisuus. Näyttämö valaistiin keilalla, joka suunnattiin yksinäiseen puhujakorokkeeseen. Raamattu odotti avattuna telineessä. Yleisö pidätti hengitystään.
Vihdoin etäinen hahmo, jolla oli kirkkaanpunaiset hiukset ja läpikuultava kaapu, saapui keskinäyttämölle. Tony ja isoäiti olivat kaukana takarivillä, mutta Tony tunsi hypnoottisen läsnäolon. Näyttämölle saapunut nainen levitti kätensä pitääkseen hiljaisuuden salissa. Valo leikki kuin taiottuna tämän hulmuavassa kaavussa.
Kun nainen vihdoin puhui, hän teki sen niin täyteläisin sulosoinnuin, että Tony kohosi maasta.

Aimee Semple McPhersonissa oli totta vie muutakin kuin pelkkä vahva läsnäolo, mutta hänen karismaansa ei käynyt kieltäminen. Hän oli vetovoimainen persoona, eikä Tony ollut milloinkaan enen nähnyt jumalanpalveluksessa sellaista dramatiikantajua.
Tony on tuntenut useimmat oman aikansa suuret näyttelijättäret – Greta Garbon, Ingrid Bergmanin, Katherine Hepburnin, Anna Magnanin – eikä kukaan näistä ole yltänyt lähellekään Aimee Semple McPhersonia.

Tony kertoo McPhersonista ammattikielellä tarkoituksella. Hän puhuu tästä näyttämöllä, ei saarnastuolissa. Hän vertaa tätä suuriin näyttelijättäriin, ei toisiin saarnaajiin. Hän kertoo, miten tämä liikutti yleisöään, ei seurakuntaansa, ja hän muistaa, miten tämä oli pukeutunut ja miten tämä puhui, mutta ei sitä, mitä tämä sanoi.
Tony pitää McPhersonia esiintyjänä eikä oikein tiedä miksi. Vuodet ovat pyyhkineet tämän sanat Tonyn mielestä, mutta tämän tavan lausua ne hän muistaa.

McPhersonilla oli huima vaikutus Tonyyn. Tony saarnasi pian tämän sanomaa East Los Angelesin meksikolaiskortteleissa ja soitti saksofonia Angelus-temppelin orkesterissa. Toisinaan hän soitti saksofonia kadullakin houkutellen siten väkeä kuuntelemaan saarnaa.
Saarnatessaan Tony teki enemmänkin kuin vain tulkitsi McPhersonin sanat. Hän jäljitteli tämän tyyliä ja äänenmuodostusta sekä oppi pitämään yleisönsä samalla tavalla. McPherson sanoi, että Tonysta tulisi suuri saarnamies, Tony johtaisi omaa seurakuntaansa ja saavuttaisi ihmeellisiä asioita.
Nuo kehut olivat hunajaa Tonyn korville.

Tonysta ja McPhersonista tuli jonkinlaiset ystävät. McPhersn oli kaksikymmentä vuotta Tonya vanhempi, mutta kohteli tätä vertaisenaan. Lisäksi hän näki tässä jotain, mitä tämä itse ei ollut vielä havainnut. Hän uskoi Tonyyn ja opetti Tonynkin uskomaan itseensä.
Oli eri asia vannoa tulevansa vielä joksikin, niin kuin Tony silloin kuumana hellepäivänä vannoi, ja löytää keino pitää lupauksensa. Aimee Semple McPhersonin avulla Tony löysi tien, joka vei kauas perheen pienestä ja likaisesta röttelöstä ja katolisen kasvatuksen mahtipontisesta ylvästelystä.

McPhersonin suurin vaikutus Tonyyn ei silti ollut tunnustuksellinen. Johtiko hän Tonyn lähemmäs Jumalaa tai sisäistä rauhaa? Tony ei usko.
Tony uskoi lapsena Jumalaan ja uskoo Jumalaan aikuisenakin. Hänelle oli tärkeää vain, että hän kurkotti kohti Jumalaa, ei niinkään se, millä tavalla hän pääsisi Jumalan yhteyteen. Mitä sisäiseen rauhaan tulee, sitä Anthony taitaa etsiä edelleen.
Herättikö McPherson Tonyssa halun luoda itsensä uudestaan Jumalan tai isänsä kuvaksi? Tuskinpa sitäkään, sille tielle Tony oli ehtinyt lähteä ennen kuin he edes tapasivat.

McPherson kuitenkin pani Tonyyn muuten vauhtia. Hän antoi toivoa, itsevarmuutta ja arvokkuutta. Lisäksi hän antoi oikotien näyttämölle. Siitä siinä loppujen lopuksi oli eniten kyse. Ei Tony sitä silloin huomannut, muta tietää sen nyt. Katolisessa kirkossa hän ei olisi johtanut messua vielä moneen vuoteen.
McPhersonin temppelissä sitä vastoin seurakunta oli heti Tonyn, ja McPherson antoi Tonylle mielellään osan valokeilastaan. Muuta Tony ei tarvinnut kuin sisua nousta näyttämölle McPhersonin kanssa, ja sitähän Tonylla oli.
Tony tuli täyteen energiaa, jolla hän olisi ravistanut pähkinät tuhannesta puusta tai kiillottanut tuhat kenkäparia. Tunne oli vertaansa vailla eikä matka evankelistasta näyttelijäksi ollut pitkä.

 

Tie haarautuu Velletrissä ja Anthonyn on tehtävä päätös. Näihin risteyksin saakka matka on sujunut kuin itsestään, mutta nyt hänen on otettava ohjat käsiinsä. Jos hän kääntyy vasemmalle, hän suuntaa vuorille poispäin merestä. Oikealle kääntyvä tie veisi takaisin laaksoon ja sieltä hedelmällistä rantaviivan viertä Nettunoon päin.
Maisemat ovat kummassakin suunnassa upeat, mutta Anthony ei oikein tiedä, mitä hänen pitäisi katsella, paetako jotain vai suunnata jotain kohti. Hän antaa pyörän päättää. Se kaartaa oikealle, alamäkeen kaupungista poispäin.
Sitä Anthony ei aikonut. Hän ei tahdo Nettunoon, mutta sinne hän on nyt menossa. No, saahan siinä sentään lasketella seuraavat kilometrit, kunnes tie taas Campoverdessä nousee.

Tällaista tämä elämä on, Anthony ajattelee kiitäessään päämärättömänä eteenpäin. Hän joko pohtii ja pohtii, kunnes mitään ei enää ole jäljellä, tai sitten antaa hetken pyyhkäistä ylitseen ja heittäytyy virran vietäväksi. Nyt virta vie häntä kohti merta.

Jos joku ottaa puheeksi tiet, joille Anthony ei ole pitkän elämänsä aikana kääntynyt, ihmissuhteet, joita hän on miettinyt puhki kunnes mitään ei enää ole ollut jäljellä, Anthonyn ajatukset palaavat aina Sylviaan.
Tapahtumat, jotka johtivat Anthonyn ja Sylvian yhteen, ovat oma tarinansa.

 

Kaikki alkoi Sylvian kuusitoistavuotiaasta tyttärestä Eviestä, punapäästä, jonka Tony tapasi hipoissa. Evie oli luonnonraikas kaunotar kuin suoraan sadusta. Tony oli yhdeksäntoista, pelkkiä luita, finnejä ja hermoja.
Evie käveli Tonyn luokse ja esittäytyi. hän sanoi tietävänsä kuka Tony oli ja halunneensa tavata tämän. Tony ihastui heti hänen luontevaan käytökseen. Hän oli niin aseistariisivan suloinen, että Tonyn oli aluksi mahdoton uskoa tosiaan puhuvansa hänen kanssaan. Tony tunsi olonsa rennoksi aivan kuin olisi tuntenut hänet jo kauan, ja kun hän kertoi äidistään, sisaristaan ja veljistään, Tonysta tuntui kuin olisi ollut hänen sukulaisensa.
Tony kysyi voisiko tavata Evien perheen, ja tyttö tarttui Tonyn käteen: ”Olisiko tänään liian pian?”

Ei ollut. He lähtivät hipsimään hipoista ja kävelivät käsi kädessä Mickeltorenan ja Sunsetin kulmaukseen. Tapaamisesta ei ollut tuntiakaan ja jo nyt he osasivat olla yhdessä hiljaa. Ilta oli viileä ja heidän kävellessään Evien suloisuus tuulahteli Tonyn aisteihin.

Evie vei Tonyn kotiinsa tapaamaan äitiään. Sylvia oli Evie kypsempänä; hienostuneisuuden alta pilkotti sama puhdas suloisuus, sama tyttö.

Sylvia lähetti Evien keittiöön hakemaan Tonylle kotitekoista olutta ja tarkasti sillä välin tulijan. Tonysta ei tuntunut, että Sylvia olisi arvostellut häntä, vaan että tämä yksinkertaisesti tahtoi tietää kuka Tony oli ja mikä oli hänelle tärkeää. Oliko Tony espanjalainen, Sylvia halusi tietää vaikuttaen enemmänkin kiinnostuneelta kuin urkkivalta.
Tony tiesi kyllä, että muodikkaampaa olisi ollut olla espanjalainen kuin meksikolainen, mutta ei välittänyt. Meksikolainen hän oli.
Mutta Tonyn sukunimi. Quinn ei kuulostanut meksikolaiselta. No, irlantilainenhan isoisä oli.
”Mikä sekoitus! Mahdat olla ainaisesti ristiriidoissa.”

Tony ei ollut tullut ajatelleeksi sitä, mutta se taisi pitää paikkansa. Hän mietti, kumpikohan siihen vaikutti, perimä vai olosuhteet, vai ehkä molemmat.

Evie toi sitä kotikaljaa ja samalla tulivat paikalle myös Evien sisar ja veljet. Pian koko perhe istui nauttimassa myöhäistä iltapalaa ja keskusteli taiteesta, kirjallisuudesta ja politiikasta. Tai tarkalleen ottaen toiset puhuivat Tony keskittyessä sillä välin iltapalaan.
Toiset puhuivat Walt Whitmanista ja Edna St. Vincent Millaysta, fauvismista ja renessanssista. Tonyn tietämättömyys näkyi päällepäin. hänen hiljaisuutensa paljasti sen.

Illan edetessä ja oluen noustessa päähän Tonyn olo kävi koko ajan vaivautuneemmaksi, kunnes viimein hän oli saanut tarpeekseen. Lähtömerkkinään hän piti kuulemaansa Evien veljen ja sisaren hihittelyä kulkukissasta, jonka Evie oli tuonut kotiin illalliselle.

Sylvia kuitenkin keskeytti Tonyn kulun ulko-ovelle: ”Älä välitä heistä, Tony. He ovat vain lukeneet paljon. He eivät ole lainkaan sinua parempia.”
Sylvia puhui omista lapsistaan, mutta moitti silti näitä verrattuna Tonyyn. Tony oli hänelle ventovieras ja nämä olivat hänen vertaan, mutta hän ei antanut näiden painaa Tonya maahan.
Sylvian jalo ele kosketti Tonya, ja samalla rohkaisi. Tony kysyi, olivatko toiset lukeneet Raamatun. Ja lausui pätkän Saarnaajaa ja hairahtui vielä päälle päätteeksi pitkään puheeseen. Tony puhui melkein tunnin asioista, joihin uskoi syvästi, mutta joita ei ollut tullut aiemmin lausuneeksi ääneen.
Sitä Tony ei tiedä, mistä se kaikki kumpusi, eikä tiedä, miksi. Hänen elämänsä tukahdutetut unelmat ja ahdistukset tulivat ulos omalla voimallaan, eikä hän voinut muuta kuin yrittää pysytellä niiden perässä. Kun hän vaikeni, hän tajusi itkeneensä.

Äiti ja tytär saattoivat Tonyn yhdessä kadulle asti, mutta Tony ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin että oli nolannut itsensä. Ensin Tony oli ollut tietämätön ja sitten lapsellinen, aivan liian säälittävä hylättäväksi yksin yöhön. Mitäköhän he mahtoivat ajatella?
Mutta Evie ja Sylvia tuntuivat ymmärtävän. He odottivat Tonyn kanssa raitiovaunua ja yrittivät puhua tämän oloa paremmaksi. Sylvia lupasi, että voisi opettaa Tonyn lukemaan.
Heei, kyllä Tony lukea osaa, se ei ongelma ole. Sylvia nauroi ja sanoi tietävänsä, että kyllä Tony lukea osaa – mutta Tonylle pitäisi opettaa, mitä lukea, ja miksi.

Kello oli yli puolenyön, yö oli kirkas ja Tony luki kuunkajossa lämmön Sylvian kasvoilta. Sylvia oli häikäisevän kaunis ja turvallinen. Tony kuvitteli, millaista olisi olla Sylvian kanssa, millaisia he olisivat yhdessä.
Tony ei huomannut vuosia hänen ja Sylvian välissä. Sylvia oli kaikkea sitä, mitä naisen piti Tonyn mielestä olla: kiinnostava, hoivaava, haastava. Sylvia taistelisi Tonyn puolesta niin kuin musta pantteri Lincoln Parkin eläintarhassa.
Eviekin oli ihana, mutta vasta tyttö. Sylvia oli valmis. Tony halusi hänet.

Seuraavana päivänä Tony palasi. Varhain, hän tiesi, että Evie tulisi kotiin vasta myöhään iltapäivällä. Tony toivoi saavansa kahdenkeskistä aikaa Sylvian kanssa, ja tämä kutsuikin hänet sisään odottamaan.
Tony ja Sylvia istuivat olohuoneessa ja puhuivat edellisen illan keskustelunsa loppuun. Tilanne oli arkaluontoinen, Tony seurusteli tyttären kanssa, mutta oli rakastumassa äitiin.

Tony aloitti kirjallisuuteen tutustumisen Santayanastaja Shopenhauerista. Seuraavien viikkojen aikana Sylvia luetutti Tonylla Nietzscheä, Thoreauta ja Emersonia.
Sylvian kurssi vaati Tonya uppoutumaan maailmankirjallisuuteen ja filosofiaan, Hän ehdotti, että Tony muovaisi oman elämänsä lukemiensa kirjailijoiden mukaan ja kehotti tätä lukemaan kutakin niin kauan että tämä pystyi lukemaan kirjoittajan periaatteet omikseen. Niin Tony huomaisi heti, mikä ei tuntuisi henkilökohtaisesti oikealta.

Tony luki koko ajan. Baudelairea, Dantea, Smollettia, Wolfea, Fotzgeraltdia. Hemingwayta. Päivän tunnit eivät enää riittäneet. Tony alkoi nukkua Sylvian työhuoneessa, vietti yönsä Sylvian kirjastossa klassikoiden ja nykykirjailijoiden keskellä.
Kun Tony ei lukenut, hän kuunteli Mozartia, Beethovenia tai Bachia ja oppi tunnistamaan säveltäjämestareiden tyylit. Tony ja Sylvia opiskelivat myös kuuluisia taidemaalareita: Gauguinia, Del Sartoa, van Goghia.

Evie kävi vielä koulua, joten Tony pääsi vapaasti tutkimaan maailmaa Sylvian kanssa. Tony rakasti Evietä, mutta vain niin kun poika. Sylviaa hän halusi niin kuin mies. Evien kanssa Tony tunsi olevansa petturi, mutta ei mahtanut itselleen mitään.

Evie ja Tony menivät kihloihin. Tony rakasti Evietä, mutta ei samalla tavalla kuin Sylviaa. Kun Evie antautui Tonylle halvassa hotellihuoneessa Los Angelesin keskustassa, Tony alkoi itkeä. Evien veri lakanoissa, neitsyyden menetyksen merkki, oli lahja, jota Tony ei voinut ottaa vastaan.
Tony ei kokenut olevansa Evien kiintymyksen arvoinen. Hän oli Evien ensirakkaus, ainoa rakkaus, eikä hän osannut ajatella mitään muuta kuin että kunpa saisi olla Evien äidin kanssa.
Siitä sai alkunsa Tonyn loppumaton kamppailu, hänen kaipauksensa olla hänen elämänsä naisille ainoa, vaikka hän torjuikin puhtaan uskollisuuden, kun sitä ensimmäisen kerran hänelle tarjottiin.

Kesällä Tony oli Evien perheen mukana lomalla leirillä Playa del Reyssä. Sylvian mies oli kotona Los Angelesissa ja Evie oli mennyt sisaruksineen ajoissa telttaan nukkumaan. Tony ja Sylvia makasivat hiekassa ja tuijottivat taivaalle. Kumpikaan ei sanonut sanaakaan.
Tonyn käsi osui Sylvian käteen ja tämä piti siitä pitkään kiinni. Sitten Sylvia veti huovan heidän kummankin päälle ja muu maailma katosi. Se tapahtui ennen kuin kumpikaan ehti ajatella sitä.
Sylvia itki kun se oli ohi. Tony yritti sanoa jotain, mutta Sylvia painoi käden tämän suulle. Sitten Sylvia nousi ylös ja käveli Evien telttaan nukkumaan. Tony nukahti rannalle.

Varmasti Evie tiesi. Hänen ihmisistään rakkaimmat tuhosivat häntä vain sydämenlyönnin päässä. Varmasti hän vaistosi sen. Silti hän ei sanout sanaakaan.

Tony tietää olleensa itsekäs ja julma ja niin sokea, ettei hän nähnyt muuta maailmaa lainkaan. Hän rakasti Evietä, mutta ei tarpeeksi päästääkseen irti. Hän tarvitsi sitä, että olisi tämän ensimmäinen. Tony tarvitsi Evien viattomuutta ja riippuvaisuutta. Jonkin aikaa tarvittiin sekä Evie että Sylvia tekemään Tonysta kokonainen.

Lopulta Tony tunnusti Evielle olevansa rakastunut tämän äitiin, Evie oli rauhallinen, tai siltä ainakin vaikutti. Tony ei tiedä, mitä olisi halunnut. Osa hänestä olisi todennäköisesti halunnut Evien raastavan hiukset päästään ja takovan hänen rintaansa, koska hän oli murskannut tämän elämän. Toinen osa varmasti toivoi, että Evie väistyisi suosiolla ja jättäisi Tonylle pakotien.
Evie sanoi tienneensä kaiken koko ajan ja alkoi jo pian seurustella uuden miehen kanssa. Ja Tony huomasi, ettei olisi toivonut ainakaan sellaista reagointia. Tony olisi halunnut Evien taistelevan, raahaavan Tonyn takaisin yhteiseen sänkyyn, sanovan, ettei elämällä ollut merkitystä ilman Tonya. Sen sijaan Evie hakikin toisen miehen. Tony oli mielipuolisen mustasukkainen vielä senkin jälkeen mitä oli itse tehnyt Evielle.

Sylvia oli nyt Tonyn. Hän jätti aviomiehensä ollakseen Tonyn kanssa. Hän auttoi Tonya kunnostamaan tämän asunnon. Hän kävi siivoamassa Tonyn luona siivottuaan ensin oman kotinsa.
Tony inhosi olla erossa Sylviasta. Pitkät yksinäiset yöt olivat kidutusta, vaikka joskus olivat yhteisetkin yöt vaikeita. Tony ei pystynyt makaamaan Sylvian käsivarsilla ajattelematta miehiä, jotka olivat maanneet niillä ennen häntä. Tony oli luullut, ettei sillä ole merkitystä, mutta jotenkin hän jumiutui siihen olotilaan.
Sylvia sanoi olleensa ennen Tonya kolmen miehen kanssa – Evien isän, vieraantuneen aviomiehensä ja yhden muun – ja miehet alkoivat vainota heidän yhteistä aikaansa. Enimmäkseen nämä vainosivat Tonya, mutta Tony veti Sylvian mukaan vainoharhoihinsa. Tony istutti Sylviaa tuntikausia hävittämässä kanssaan kummituksia, mutta silti möröt tulivat aina takaisin.

Sylvia yritti ymmärtää Tonyn sisäistä myllerrystä, mutta aihe oli hänelle vieras. Mutta Tony ei ollut ollut ensimmäinen, ja se musersi miestä.

Kun Sylvian avioero tuli voimaan. hän ja Tony anoivat avioliittolupaa. He menivät kaupungintaloon samana päivänä kun paperit tulivat. Tony arveli, että haamut jäisivät taakse, jos hän pääsee alttarille Sylvian kanssa.
Mutta päivästä tuli katastrofi. Virkailija lähetti Tonyn ja Sylvian verikokeeseen, ja kalju lääkäri haukkasi tyhjää lukiessaan hakemuksen. Tony oli kirjoittanut oikean ikänsä, kaksikymmentä vuotta, ja lääkäri katsoi Sylviaa häkeltyneenä. Arveli, että pojalla on mukanaan äitinsä eikä morsiantaan.
Sylvia ilmoitti ylpeänä olevansa morsian, mutta Tony huomasi ylpeyden alla häpeää, jota siellä ei ennen ollut.

Kaksikymmentävuotias oli tuolloin vielä alaikäinen ja Tonyn oli saatava suostumus äidiltään. No, vaikka kysyminen olikin alentavaa, Tony oli varma, että lupa kyllä heltiäisi. Äiti ja isoäiti olivat kiitollisia Sylvian vaikutuksesta Tonyyn. Kumpikaan ei ollut nähnyt Tonya yhtä onnellisena kertaakaan isän kuoleman jälkeen.
Mutta Sylvia kuuli lääkärin sanoissa muutakin kuin vain mutkan menettelytavoissa. Hän ampaisi vastaanotolta ulos ja Tony lähti hänen perässään.

Kun Sylvia ja Tony olivat Tonyn luona, Sylvia purki sydäntään. Lääkäri oli tehnyt hänelle likaisen olon. Tony kehotti Sylviaa olemaan välittämättä lääkärin puheista, mutta Sylvia totesi, että heidän on pakko välittää: ”Meidän täytyy hankkia sinun äitisi suostumus. Minä olen kaksi vuotta vanhempi kuin sinun äitisi ja silti minä tarvitsen hänen suostumuksensa.”
Sylvia nauroi, mutta pian nauru kääntyi itkuksi ja Sylvia sulkeutui kylpyhuoneeseen. Hän viipyi siellä pitkään ja kun hän tuli ulos, Tony näki hänen tehneen päätöksensä.
Sylvian mukaan hän ja Tony näyttäisivät jo muutaman vuoden kuluttua naurettavilta. Tony on vielä pitkään nuori mies, ei sellainen halua olla Sylvian ikäisen naisen kanssa.

Niin siinä kävi. Sylvia torjui Tonyn, jottei tämä jättäisi häntä joskus myöhemmin. Hän valitsi kahdesta pahasta pienemmän. Tony rakasti häntä nyt, mutta myöhemmästä tämä ei voinut tietää.
Sylvia oli oikeassa, mutta Tony ei käsittänyt sitä vielä moneen vuoteen. Tony valitti, että tuolla ulkona on kokonainen maailma, ei hän pärjää siellä yksin.
Sylvia sanoi, että Tonyn täytyy oppia pärjäämään. Sitten hän kosketti hellästi Tonyn poskea ja käveli ovesta ulos.

Tony romahti ja vajosi sänkyyn. Hän olisi halunnut itkeä, mutta kyynelet eivät tulleet. Hänen päässään pyöri vain se, mitä olisi voinut olla, mutta mikä oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi.
Kesken itsetutkiskelun Tonyn käsiin osui nukka päiväpeitossa ja hän alkoi hypistellä sitä. Hän vaipui syvälle ajatuksiinsa, ja kun hän niistä havahtui, oli jo myöhä.
Tony ravistautui hereille ja huomasi hypistelleensä samaa nukkaa monen tunnin ajan – hän oli kieritellyt sitä sormissaan ja tyrkkinyt stä pitkin sänkyä – ja ajatelleensa koko ajan: tällaista on olla rakastunut. Näin käy, kun kaikki kaatuu. Jäljelle jäävät van rihmat, jotka joskus pitivät hänet kasassa.
Tony lupasi itselleen, että siirtyisi eteenpäin ja kasvaisi. Jos Sylvia oli jotain hänelle antanut, niin intohimon tietoon, älyllisen uteliaisuuden. Tony uppoutui opintoihinsa – hän oli päättänyt ryhtyä arkkitehdiksi, ja opittavaa oli paljon.

Kun Tony haaveili arkkitehdin urasta, hän haaveili myös muuttavansa ihmiskunnan käsitykset kodista. Hänen ympärillään näkemät rakennukset, laatikot, todistavat hänelle, että useimmat ihmiset eivät osaa elää. Me emme välitä. Me asumme laatikoissa, äärimmäisessä samanlaisuudessa, neljän seinän sisällä poissa maailmasta. Jokainen koti on samalainen kuin kaikki muut, eikä Tony ole koskaan ymmärtänyt sellaista. Kun me elämämme jälkeen vietämme ikuisuutemme laatikossa, miksi meidän täytyisi elää elämämmekin sellaisessa?

Tony oppi varhain, ettei arkkitehdin tehtävä ole rakentaa ihmisen fyysisten mittojen mukaan, vaan ihmisen hengen mittojen mukaan. Sen hän oppi itseltään Frank Lloyd Wrightiltä, aikansa Michelangelolta ja yhdeltä oppi-isistään. Kun Tony vielä kävi koulua, hän voitti ensimmäisen palkinnon arkkitehtuurikilpailussa, ja Wright suostui vilkaisemaan voittajan piirroksia ja antamaan muutaman neuvon. Lopulta Wright auttoi Tonya paljon enemmänkin.

Tonyn ympärillä on aina ollut erinomaisia opettajia, hienoja taitelijoita ja maailmanluokan kirjailijoita. Hän on usein ajatellut, että hänen sisässään täytyy olla mahtava magneetti, koska millään muulla hän ei osaa selittää niin monen valovoimaisen sielun ystävällisyyttä ja ystävyyttä. Hän veti puoleensa toisia ja toiset häntä, ja noista suhteista hän löysi kulmakiviä elämäänsä.

Vanhoilla päivillään Anthony tuntee olevansa yksinäinen, mutta nuorempana hän oli yksin hyvässä seurassa. Hänestä pidettiin aina huolta.

Frank Lloyd Wright oli Tonyn ensimmäisiä opastajia Aimee Mchersonin ja rakkaan Sylvian jälkeen. Suuri arkkitehti käveli kuin elokuvatähti: tikkusuorana ja silmät palaen. Hän ei ollut pitkä mies, mutta liikkui kuin jättiläinen, hyvin itsetietoisesti. Maailma näytti raivaavan polkua hänelle. silmät olivat hänen vaikuttavin piirteensä. Ne olivat vilkkaat, täynnä toivoa ja tarmoa, ja ne näkivät heti Tonysta läpi.
Wright kysyi suorasukaisesti heti kättelyssä, miksi Tony halusi arkkitehdiksi. No, tämä halusi rakentaa kaupunkeja. Kaupunkeja, joissa ihmisellä on tilaa kasvaa ja hengittää. Kaupunkeja, jotka ottavat maasta ja antavat jotain myös takaisin. Tony ei uskonut, että ihmistä on tarkoitettu elämään laatikossa asfaltin päälle, ilman, että koskaan voi koskettaa maan multaa.
Wright mietti Tonyn sanoja hetken ja siirtyi sitten eteenpäin. Hän vilkaisi Tonyn piirustuksia ja katsoi sitten Tonya: ”Mikä sinun puhettasi vaivaa, poika?”

Tony ei ollut koskaan huomannut, että hänen puheessaan olisi mitään muuta vikaa kuin vähäinen änkytys silloin, kun hänen mielensä kiisi suun edelle. Mutta sitäkään ei ollut kukaan muu koskaan maininnut.
Wright sanoi Tonyn sopertavan. Ja kysyi, miksi tämä sopertaa. Tony ei osannut vastata, joten Wright pyysi tätä avaamaan suunsa, hän halusi nähdä Tonyn kielen.
Wright näki heti ongelman. Kieliside oli liian paksu. Se piti leikkauttaa: ”Sinun piirustuksesi ovat hyviä, mutta se ei riitä hyvälle ammattimiehelle. Jos tahdot arkkitehdiksi, sinun on osattava kertoa ideoistasi. Asiakkaasi eivät kuuntele sinua, jos soperrat.”
Wright kirjoitti paperilappuselle lääkärin nimen ja kehotti Tonya palaamaan asiaan sitten kun ongelma olisi hoidettu pois.

Tony lähti Wrightin luota ajatellen, ettei hänellä olisi ikinä varaa operaatioon. Vuoden kuluttua Sylvia kuitenkin järjesti hänelle toisen tapaamisen: ”Ehkä olit vain hermostunut sinä päivänä. Siitä on jo kauan. Ehkei hän muista mitään soperrusta.”

Mutta Wright muisti. Tony arvelee, ettei Wright unohtanut koskaan mitään. Arkkitehti vilkaisi Tonya kerran ja alkoi välittömästi testata tämän puhekykyä. Pappilan papupata pankolla kiehuu ja kuohuu.
Tonyn pappilassa papupata kiehui ja kuohui melko levottomasti. Wright ei ollut tyytyväinen: ”Pahus vieköön, poika. Kieliside on ennallaan. Millainen opiskelija sinusta tulisi, kun et osaa noudattaa yksinkertaisimpiakaan ohjeita?”
Tony valitti, ettei hänellä ollut varaa leikkaukseen. Wright totesi, että siinä tapauksessa Tonylla ei ollut varaa ryhtyä arkkitehdiksi.

Nyt Tony kävi kurkkuspesialistin vastaanotolla. Tämäkin oli sitä mieltä, että operaatio olisi tarpeen, ja ilmoitti sen hinnaksi sataviisikymmentä dollaria. Tony kiitti ja lupasi palata asiaan sitten kun operaatioon olisi varaa. Ja milloinkohan se tapahtuu, lääkäri halusi tietää. No, sitten kun Tonysta tulee suuri arkkitehti.
Lääkäri oli hyvä ihminen ja tarjoutui tekemään operaation velaksi: ”Maksatte sitten kun pystytte. Minä en halua, että te menetätte tilaisuutenne tulla arkkitehdiksi, mikäli se on päämääränne.”

Toimenpide oli yksinkertainen, mutta ei kohentanut Tonyn puhekykyä kertaheitolla. Itse asiassa papupata kiehui ja kuohui pankolla entistäkin levottomammin. Lärpäke ei ollut tottunut lepattamaan valtoimenaan, eikä Tony saanut sitä tottelemaan tahtoaan.
Kamppailtuaan parin viikon ajan Tony päätti mennä puhetunneille. Frank Lloyd Wright ei takuulla huolisi häntä oppilaakseen, jos hän kuulostaisi siltä kuin kuulosti.

Tony selasi puhelinluetteloa ja löysi entisen näyttelijättären Katherine Hamilin pitämän draamakoulun mainoksen. Mainoksessa kerrottiin koulun painottavan kaunista ääntämystä ja puhetaitoa. Koulu sijaitsi Cahuengan ja Hollywood Boulevardin kulmauksessa, mikä vaikutti hyvältä paikalta siinä missä mikä tahansa muukin.
Tony meni koululle ennalta sopimatta ja pani merkille, että kunnon siivous tekisi paikalle terää. Katherine Hamill otti Tonyn talonmieheksi ja opiskelijaksi, ja he sopivat, että Tony maksaisi opetuksen työnteolla.

 

Taidemaalarit näkevät ihmiset väreinä kankaalla, näyttelijät tyyppeinä, kuvanveistäjät muotoina, kirjoittajat sanoina, lääkärit sisäeliminä, lakimiehet lainopillisina ongelmina. Harva meistä näkee toisen ihmisen sellaisena kuin tämä todella on, eikä Anthony koe olevansa tässä yhtään parempi kun kukaan muu.
Anthony on tuntenut pitkän elämänsä aikana paljon ihmisiä, mutta pitää hämmästyttävänä, miten harvan näistä on tuntenut hyvin edes jonkin aikaa. Ja vielä harvemman hän on sallinut tutustua itseensä. Tätä vajavaisuuttaan hän ei osaa selittää, mutta näillä kukkuloilla se korostuu.
Ajatelkaapa nyt: Anthony on astunut melkein joka tuumaan tätä maaseutua. Paikoittan seutu on yhtä tuttu kun oma peilikuva. Anthony tuntee jokaisen puun, jokaisen kivimuurin, jokaisen kirkon, jokaisen sillan ja kallionkielekkeen. Joskus hänestä tuntuu, että hän tuntee kaiken muun paitsi ihmiset. Vasta aivan viime aikoina Anthony on oppinut, että maisema ja muistomerkit ovat vain höystettä, että ihmisyys on maan todellinen mitta.

Ihmiset ovat alkaneet kiehtoa Anthonya – hänen naapurinsa, tämän draaman todelliset näyttelijät – ja hän yrittää nyt ottaa menettämäänsä aikaa takaisin. Silti hän tietää, ettei voi milloinkaan koskettaa näitä. Hänen pitäisi harpata, mutta hän ei salli sitä itselleen. Jokaisten hänen kohtaamiensa kasvojen takaan on oma maailmansa, oma historiansa. Anthony tahtoisi ammentaa niistä, jättää niihin jotain itsestään, mutta hän ei tiedä, mistä aloittaisi.

Anthony on jo monta vuotta pitänyt tämän seudun ihmisiä itsestäänselvyytenä, eikä hän nyt osaa muuttua. Tänään tällä pyöräretkellä hän ei ole varma, olisiko se tarpeenkaan. Pyöräilijän täytyy osata hyväksyä yksinäisyytensä, mikäli hän mielii löytää joka retkellä jotain uutta itsestään. Se taitaa olla tärkeä osa kaikkia matkoja.
Ennen Anthony kaipasi aina jotakuta mukaansa pitkille kävelyille ja pyöräretkille, muttei löytänyt sopivaa kumppania. Luojan kiitos.
Matka sujui kerran tai pari hyvin, jos seurana oli mies, jolla oli erityinen hiljaaolon lahja, mutta naisen kanssa Anthony ei onnistunut koskaan. Nykyään suurin osa ystävistä on jo poissa tai jossain kaukana ja Anthonyn on selvittävä ongelmistaan yksin.

Tuuli puhaltaa takaa, kun Anthony jatkaa Velletristä rannikolle etsien puhekumppania. Hiljaaolon lahja toimii vain, jos sen voi jakaa jonkun kanssa. Onhan se ristiriitaista, mutta niin se vain on. Anthony tarvitsee tuekseen toisen äänen, toiset korvat.

 

Niin kuin aiemminkin, Tonyn päivät olivat hahmottomia. Säännöllisyyttä toi vain Katherine Hamilin draamakoulu, jossa hän kävi monta kertaa viikossa. Siitä tuli pian kaiken keskipiste. Kun ei opiskellut, Tony lakaisi lattioita tai etsiskeli seudun kirjakaupoista uusia näytelmiä tutkittavakseen.
Tony taisteli ensimmäiset tunnit korkki suussa. Siis kirjaimellisesti. Hänen mainio opettajansa sanoi, että hänen ääntämyksensä helpottuisi, jos hänen kielellään olisi jokin este. Niinpä Tony sitten korkki suussa mongersi pappilan papupataa ja mylvähteli mustan kissan paksuja poskia hississä sihisevää vesihiisiä unohtamatta.
Lopulta Tony pääsi korkista ja ryhtyi opiskelemaan Stanislavskin metodia ja kuuntelemaan tarkkaavaisesti, miten toiset opiskelijat tuhlasivat vanhempiensa rahoja. Tonya lukuun ottamatta opiskelijat olivat etuoikeutetuista perheistä ja puhe tuntui tuntien jälkeen aina kiertyvän edellisen viikonlopun kutsuihin ja niiden kustannuksiin.
Tony kadehti muiden opiskelijoiden kotitaustaa. Hän inhosi näistä jokaista ja näiden katseet kimposivat hänestä kun mikään ei voisi häntä vahingoittaa. Tony nojasi luutaan ja kuunteli näiden juttuja tietämättä itse, ostaisiko viimeisellä lantillaan lounasvoileivän vai uuden kirjan.

Opiskelijat valmistivat Noël Cowardin näytelmän Hay Fever (Heinänuha) esityksen, johon Tonyn ei ollut määrä osallistua. Tony oli vain nurkissa pyörivä talonmies eikä hänen ponnistuksiinsa näyttämöllä suhtauduttu vakavasti – ei ennen kuin eräs nuori mies, hintelä kaveri nimeltään Lang Hardgrove, sai aidon heinänuhan muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.
Hardgroven piti tehdä Simonin rooli mutta ei enää pystynyt siihen. Ohjaaja Max Pollock oli nähnyt jotain Tonyn uurastuksessa näyttämöllä, ja keskusteltuaan Katherine Hamilin kanssa päätti tarjota roolia Toylle.

Tony riemastui eikä pelännyt lainkaan. Hän on joskus ajatellut, että tuon roolin ottaminen vastaan oli hänen elämänsä rohkein teko, mutta nykyisin hän ymmärtää jo, ettei rohkeudella ollut mitään tekemistä asian kanssa. Hän oli vain ylen tietämätön eivätkä hänen panoksena olleet korkeat. Hänen tavoitteenaan oli edelleen oppia puhumaan kunnolla, pyrkiä Frank Lloyd Wrightin oppipojaksi ja loistavaksi arkkitehdiksi. Näytteleminen oli hänelle vain väline ja hän hyppäsi kylmiltään näyttelemään kunnon engelsmannia.
Tony ei ymmärtänyt kieltäytyä, eikä hänellä myöskään ollut mitään menetettävää.

Lang Hardgrove, jonka roolin Tony peri, oli Tonyn ainoa ystävä koko ryhmässä. Toisin kuin muut, hän kantoi vaurauttaan kuin taakkaa. Se ei ollut osa häntä. Hän kannusti ja auttoi Tonya, harjoitteli repliikkejä Tonyn kanssa myöhään iltaan, kävi läpi mutkikkaita asemia. Hän oli sairas eikä jaksanut itse esiintyä, mutta auttoi vaivojaan säästämättä Tonya.

Tony ei ymmärtänyt hermoilla. Hän tiesi, että katsomossa istuisi Hollywoodin agentteja ja tuottajia, mutta nämä eivät olleet siellä hänen takiaan.
Kävi kuitenkin niin, että Tony sai melko hyvät arvostelut ja ohjaaja pyysi häntä mukaan toiseenkin näytelmään, joka oli Gorkin Pohjalla. Siitä Tony sai taas hyvät arvostelut ja hänestä alkoi tuntua, että hän oli löytänyt kutsumuksensa.
Tony muuttui näyttämöllä eri ihmiseksi. Hänen pettymyksensä katosivat, hän sai tilaa hengittää ja vapautui tavallisista maallisen elämän pidikkeistä. Se oli erilaista kuin mikään ja samanlaista kuin kaikki.
Jos Tonysta ei tullutkaan saarnaajaa eikä arkkitehtiä, ehkäpä hänestä tulisikin näyttelijä.

Tony rohkaistui liittymään pieneen teatteriseurueeseen nimeltä Gateway Players ja taas hänen maailmansa muuttui. Hän alkoi norkoilla kirjakaupoissa sekä tapailla monenmoisia taiteilijoita ja intellektuelleja samaan aikaan kun tutustui myös näyttämöllä koko joukkoon uusia ihmisiä.
Tonyn Los Angeles sykki uutta innostusta. Elämä oli kirjallisuutta ja filosofiaa, kunnianhimoa ja lupausta. Kaikki oli mahdollista.

Gateway Playersin kautta Tony tutustui George Cukoriin, joka oli jo saanut nimeä nuorena ohjaajana sekä kasvanut jonkinmoiseksi legendaksi aloittelevien nöyttelijöiden joukossa. Tony riemuitsi, kun Cukor huomasi hänet, ja kuvitteli, että heidän ystävyytensä poikisi hänelle ensimmäisen elokuvaroolin.
Hitostako Tony mitään silloin tiesi?

Cukor ruokki Tonya ja tämän mielikuvitusta. Häneltä ei jäänyt vihreä nuori tunnistamatta.

Eräänä iltana, kun Tony ja Cukor olivat siirtyneet yömyssylle Cukorin kotiin Beverly Hillsiin, ohjaaja alkoi kestitä Tonya viinalla ja tyttölehdillä, kunnes Tony oli melko kännissä ja koko lailla kiihottuneessa mielentilassa.
Cukor keplotteli Tonyn mukavaan tuoliin, istuutui itse lattialle Tonyn jalkojen juureen ja lupasi tehdä Tonysta suuren tähden. Tony ei ehtinyt kunnolla tajuta mitä tapahtui, kun Cukor jo hieroi tämän reittä. Ja turisi siinä hieroessaan suunnittelevansa elokuvaa ja etsivänsä siihen parasta aikaa näyttelijöitä. Ja Tony sopisi hänen mielestään siihen loistavasti.
Tony ei tiennyt, pitäisikö Cukoria sääliä vai tirvaista, mutta sitten tuumiskeli, ettei tämä nyt niin kamalaa ole, jos tämä jää tähän. Cukor hieroi edelleen ja Tony tivasi tarkempia tietoja elokuvasta. Oliko rooli iso?
”Voi voi. Valtava,” Cukor kuhersi ja yritti erottaa Tonyn polvia toisistaan. No, millainen elokuva oli kyseessä?
Cukor arveli, että ehkäpä Tony tuntee tarinan. Pikku lordi.

Pikku lordi! Kyllä, Tony tunsi tarinan. Ja ihmetteli, mitä Cukorin päässä oikein liikkui.
Tai vähät Cukorista – mitä Tonyn omassa päässä oikein liikkui?

Jos Tony olisikin ehkä jonkin verran antanut periksi tuon oudon äijän lähentelylle, se mahdollisuus haihtui nyt yhtä äkkiä kuin oli syntynytkin. Taiteen vuoksi Tony olisi epäilemättä vähän voinutkin kärsiä, mutta hei – Pikku lordi?!
Se oli siinä. Tony nousi lähteäkseen.

– Minne sinä menet?
– Minulla on tyttöystävä. Minun täytyy mennä.
– Kaikillahan meillä on tyttöystävä, Tony. Ei sinun sen takia tarvitse lähteä pois.
Cukor kahmaisi kiinni Tonysta, joka tuuppasi ohjaajan pois ja marssi ovelle. Ääni Cukorin kellossa muuttui ja ohjaaja karjui poistuvan Tonyn perään
– Sinusta ei tule koskaan mitään! Sinussa ei ole tyyliä!
Kun Tony pääsi kadulle saakka, Cukor karjui avoimesta ikkunasta.
– Älä unohda. Elämä on kaksi vuorta, eikä laaksoa ole!

Tonylla ei ole harmainta aavistusta, mitä Cukor tarkoitti. Ja vaikka hän sittemmin teki Cukorin kanssa useammankin upean elokuvan, hänen päähänsä ei koskaan pälkähtänyt kysyä.

George Cukor oli ensimmäinen Hollywoodin legenda, joka yritti iskeä Tonyn, mutta ainoaksi hän ei jäänyt. Seuraava oli Mae West, eikä Tony silloinkaan tiennyt, miten selviytyisi kuiville, eikä ollut varma, kannattaisiko edes yrittää. Mae West oli aikansa hallitsevia seksisymboleja, mutta hänen rivoutensa ei tehnyt Tonyn libidoon sen suurempaa vaikutusta kuin Cukorin melko kehnosti kätketty homoseksuaalisuuskaan.

Tony tapasi Mae Westin tämän tuottaman näytelmän koe-esiintymisessä. Tony sai kutsun hotellisviittiin lukemaan osaa, ja kun kokelas saapui sovittuna aikana paikalle, Mae Westillä oli yllään läpinäkyvä paita, joka ei jättänyt mitään mielikuvituksen varaan. Stara pyysi Tonya lähemmäs, jotta voisi tarkastella kokelasta.
Tony teki kuten pyydettiin. West siveli hänen hartioitaan ja hiuksiaan. Sitten tämä tarttui Tonyn käteen ja talutti hänet sängyn viereen: ”Kohtaus on seuraavanlainen. Sinä seisot minun sänkyni vieressä. Olet niin lähellä, että minä voin tuntea hengityksesi kaulallani.”
Tony kuunteli tarkkaavaisesti ja ajatteli Westin valmistavan taiteellista kohtausta. Hän oli neuvoton.

West huomasi Tonyn seisovan edelleen siinä, mihin oli tämän taluttanut, ja kehotti tätä astumaan lähemmäs. Sitten hän jatkoi: ”Minä tuijotan sinun kosteisiin ruskeisiin silmiisi ja avaan suuni. Minä haluan sinua epätoivoisesti. Minä makaan tässä huulet raotettuina, sinun kuuma hengityksesi kaulallani ja tunnen, miten tulet lähemmäs, lähemmäs.”
Tony astui vielä vähän lähemmäs. Sitten viettely-yritys alkoi näkyä siinä määrin läpi, ettei Westin tarkoituksesta ollut enää epäselvyyttä. Mutta Tony heittäytyi tyhmäksi. Totesi vain, että kohtaus kuulostaa hienolta. Mutta ei tehnyt elettäkään toteuttaakseen Westin viimeiset ”näyttämö-ohjeet”.
Syntyi pitkä, vaivautunut hiljaisuus. Lopulta West ojensi kätensä ja otti yöpöydältään purukumia, jota alkoi jauhaa kiivaasti. Sitten hän sanoi melkein varovaisesti Tonyn olevan joko oikein terävä kaveri tai sitten oikein typerä tapaus, ”enkä minä aivan saa selville kumpi”.

Mae West ajoi Tonyn kovaa kyytiä pois huoneesta, mutta antoi roolin näytelmässä. Näytelmän nimi oli Clean Beds, ja Tony sai alun perin John Barrymorelle aiotun roolin. Rooli myös perustui löyhästi Barrymoren elämään.

Mae West seisoi teatterin perällä, kun Tony yritti koe-esiintymisessään kuulostaa kuusikymmentäviisivuotiaalta. Kun Tony lopetti, hän taputti käsiään, käveli keskikäytävää näyttämön eteen ja viittasi Tonyn luokseen. Ja kuiskasi: ”Sinä olit hyvä. Taisin päästää hyvän miehen karkuun.”
Sitten Mae West kääntyi sanomaan ohjaajalle: ”Jos minä olisin sinä, antaisin roolin hänelle.”
Muuta ei tarvittu.

 

Me synnymme unelmasta. Isämme unelmoivat maailmoista, jotka me jonain päivänä valloitamme. Me itse etsimme taivaanrannan takaa, uneksimme avaruuksista, jotka kesytämme itsellemme sopiviksi. Mutta unelmat kuolevat hitaan kuoleman. Pian me alamme rajoittaa näkökenttäämme, kun arki runnoo suunnitelmansa läpi.
Anthony ei halua Nettunoon, koska paikka laittaa hänet ajattelemaan tällaisia. Siitä on tullut hänelle kuoleman paikka, se muistuttaa siitä, mikä häntä odottaa. Anthony tietää liian hyvin, kuka on haudattu sinne.

Jo nyt lähestyessään kahdenkymmenenkuuden kilometrin kilpeä Anthony näkee korkeat sypressit, joita on hautausmailla kautta Italian. Puut täyttävät ympäristönsä hienolla tuoksullaan ja kahinallaan, mutta niiden kauneus on pettävää. Niiden uljuutta lientää se, mitä ne edustavat
Puiden alla on hehtaareittain valkeita ristejä, rivi rivin perään hyvin hoidetulla nurmikentällä. laajaa aluetta hallitsee merkillinen geometria, ja lähestyessään aluetta Anthonysta tulee osa sitä. Se nielee hänet jo kun hän astuu sen sisään. Hän ei näe ainuttakaan kukkaa, paitsi jokusen jo kuihtuneen, jonka joku on tuonut kunnioittamaan omaisensa muistoa.

Sotilaallisen suorat ristirivit jatkuvat niin kauas kuin silmä näkee. Ne muistuttavat Yhdysvaltain armeijan kolmannen divisioonan maihinnoususta läheiselle Lorincinan rannalle aamunkoitteessa tammikuussa 22. päivänä vuonna 1944. Amerikkalaisen hautausmaan vaikuttavat rautaportit ja hyvin varustettu kultakalalampi ovat kaatuneiden ainoat muistomerkit.

Ei ole sattuma, että mies, joka raivasi Anthonylle tien, lepää tässä maassa. Lang Hardgrove, poika, joka joutui jättämään paikkansa Noël Cowardin näytelmässä, oli yksi niistä sadoista amerikkalaissotilaista, jotka menettivät henkensä sinä tammikuun aamuna toisessa maailmansodassa. Hänet on haudattu tänne kaikkien muiden tavoin, ja se kytkee Anthonyn tänne. Siitä syystä hän tuli tänne.

Lang ja Anthony olivat ystävykset jonkin aikaa. Lang vei Anthonyn kotiinsa tapaamaan perhettään ja auttoi tätä ymmärtämään, että tämän pitäisi ryhtyä näyttelijäksi. Hänelle se ei sopinut, niin hän sanoi, mutta Anthonyssa oli hänen mielestään ammatin vaatimia ominaisuuksia. Hän lainasi Anthonylle rahaa silloin kun elämä kohteli tätä kaltoin. Sinänsä kohtuullisen summan, 25 dollaria, mutta sen vaikutus oli ratkaiseva.
Lang ja Anthony pitivät toisiaan silmällä sotaan saakka, vaikka tiet olivatkin jo erkaantuneet sitä ennen. Lang otti vitsaillen kunnian Anthonyn menestyksestä, mutta vastuu oli hänen enemmänkin kuin hän tiesi.
Langin äiti otti Anthonyyn yhteyttä ja kertoi, mitä Lorincinan rannalla oli tapahtunut, ja Anthony muistaa, että tuntui kuin enkeli olisi poistunut maan päältä.

Kun Anthony viimein löytää ystävänsä haudan, se on aivan samanlainen kuin muidenkin sotilaiden haudat. Anthonyn läsnäolo, se, että hän seisoo siinä, on ainoa seikka, jolla Lang Hardgrove erottuu muista. Joku on tullut muistamaan, ja tullut tekemään sen yksin.
Anthony etsii kiveä, jonka jättäisi ristin poikkipuulle – kertomaan maailmalle, että kävi siellä ajattelemassa miestä joka kerran ajatteli Anthonya. Se on vähin mitä hän voi tehdä.

Anthony palaa pyöränsä luokse ja taluttaa sen Piazza del Mercatolle. Tuntuu hyvältä kävellä. Aurinko on polttanut aamun usvan pois ja päivästä on tullut vuodenaikaan nähden epätavallisen kuuma.
Anthony tarvitsee markkinapaikan humua siirtämään ajatuksensa pois hautausmaan yksinäisyydestä. Lisäksi vesi on pahasti lämmennyt ja alkanut maistua ikävältä. Anthonyn pitää saada kylmää juomaa, jotta jaksaa matkansa seuraavan taipalen.

 

Kun Tony näytteli John Barrymorea, hän joutui työntämään kaksi vasenta jalkaa kuolemattoman miehen kenkiin ja vielä kävelemäänkin jollain ilveellä. Rooli oli kirjoitettu elämää suuremmaksi, ja Tony oli nuori mies ja ulottuvuuksiltaan paljon vähäisempi, siksi hän joutui panemaan kaikkensa peliin selviytyäkseen edes jotenkin.

Tony oli kiitollinen roolista, vaikka ei tuntenutkaan itseään siihen päteväksi. Suuri tilaisuus oli ylimääräistä plussaa, sillä hän otti roolin, koska tarvitsi rahaa. Mikä hän oli epäilemään tuottajien arvostelukykyä?
Isoäiti oli kuolemassa syöpään eikä Tony päässyt millään ajan tasalle hoitomaksujen kanssa. Stellalla olivat tanssitunnit – Stellastahan piti tulla perheen tähti – ja kun äiti oli avioitunut ikkunanpesijänsä kanssa, Tony oli kahden tyttönsä ainoa tulonlähde. Tonyn työ talonmiehenä tuotti vain ilmaisen opetuksen, joten hän työskenteli melkein joka ilta jossain päin kaupunkia – hänet tunnettiinkin joskus yhtenä Los Angelesin parhaista lattianvahaajista, niin komea oli kiilto hänen jäljiltään.

Tony oli saanut päätökseen taas yhden pitkän päivän draamakoulussa ja edessä oli pitkä kävely ankeaan asuntoon, kun joku vihjaisi, että eräässä yökerhossa tarjottiin ilmaista pikkupurtavaa koe-esiintyjille. Tosin koe-esiintyjän oli osattava laulaa.
No, sapuskan takia Tony osasi mitä vain.

Tony kiiruhti Hollywood Boulevardia muutaman kadunvälin päähän yökerhoon ja otti paikkansa jonossa. Kun Tonyn vuoro sitten tuli ja orkesterinjohtaja kysyi, minkä laulun kokelas oli valmistellut, Tonylla löi tyhjää.
Paikan omistaja madame Sonja oli erittäin kärsivällinen venäläinen nainen, joka näki, kuinka hengästynyt ja nälissään Tony oli, ja antoi tämän miettiä rauhassa. Tony sai sitten päähänsä yhden laulun, ja niin hän kakaisi ulos nimen Shortenin’ Bread.
Muusikkojen johtaja sanoi paksulla venäläisellä aksentilla, että sitä he eivät osaa. Tony kuitenkin hyräili muutaman tahdin ja osa muusikoista hymyili. Eräs muusikoista kehotti Tonya aloittamaan, he tulevat sitten mukaan.

”Mama’s little baby loves shortenin’, shortenin’. Mama’s little baby loves shortenin’ bread.” Tony lauloi surkeasti, mutta vähät välittäen. Saisipahan syödäkseen. Ei hän sanojakaan muistanut, mutta pinnisteli biisin loppuun. ”Put on the stew, put on the ra, ra ra ra, da da da da.”
Noloa se kyllä oli. Järkyttävän noloa.

Jossain pinnistelyjensä puolivaiheissa Tony kuuli mahtavan naurunremakan jostain kabinetista. Kuulosti siltä kuin joku äijäparka kohta tukehtuisi hohotukseensa. Kaveri nauroi Tonylle, ja jostain suljetun oven takaa kuului jylisevä ääni: ”Mitä helvettiä siellä tehdään?”
Äänen perässä pääsaliin tuli valtava mies. Kaveri näytti suunnilleen kaksimetriseltä, melkein yhtä isolta kuin naurunsa. Kun mies näki Tonyn esittämässä urheasti jotain älytöntä amerikkalaista lallatusta orkesterin säestyksellä, äijäparka ratkesi totaalisesti.
”Kamalaa!” mies mylvi. Hänkin mursi venäläisittäin. Sitten hän lakkasi hohottamista ja haukkoi henkeä. ”Kamalaa, mutta suurenmoista!” hän sanoi astuessaan lavalle esittäytymään. Nimi oli Fedor Šaljapin.

Tony ravisti Šaljapinin kättä. Vaikka hän oli metrikasikasi ja painoi kasineljä, kuuluisan venäläisen basson rinnalla hän oli rääpäle. Hän kertoi Šaljapinille kuulleensa tästä, mutta ei ollut koskaan kuullut tämän laulavan.
Ja tästähän Šaljapin riemastui: ”Hah! Mutta minä olen kuullut teidän laulavan, nuori mies. Hupaisaa, vai mitä?”

Šaljapin istui Tonyn kanssa ja kertoi tarinoita Tonyn syödessä. Kuten ulottuvuudet, myös tarinat olivat Tonylla vähäisiä Šaljapiniin verrattuna, mutta venäläinen oli hyvä kuuntelija. Ja kun ilta oli päättymässä, Šaljapin totesi, että Tonylle tulee kylmä, jos meinaa kävellä kotiinsa ”noissa vaatteissa”.
Šaljapin antoi yhden omista takeistaan – hänellä oli niitä niin monta, ettei yhden puuttumista voinut huomata – Tonylle, jonka yllä se istui kuin peitto. Mutta lämmin se oli, ja Tony otti sen ilomielin vastaan.

Tony palasi silloin tällöin tapaamaan Šaljapinia ja heistä tuli ystävät. Šaljapin esitteli Tonyn useimmille sillä hetkellä Hollywoodissa oleskeleville venäläisille muusikoille, taiteilijoille ja kirjailijoille ja Tony alkoi viihtyä kukoistavassa venäläisessä siirtokunnassa.
Šaljapinin kautta Tony tapasi Mikhael Chekhovin, huomattavan luonnenäyttelijän, ohjaajan ja opiskelijan, jolla tuli olemaan huomattava vaikutus Tonyn näyttelijänuraan. Katherine Hamil opetti Tonyn puhumaan ja Max Pollock opetti, miten seistä näyttämöllä sekä lausua repliikit, mutta Michael Chekhov opetti, miten näytellä. Chekhov opetti Tonyn suuntaamaan energiansa oikein ja sisäistämään roolin enenn kuin Tony itse ehti edes tajuta, mitä tapahtui. Siitä Tony on ikuisesti velkaa – ja hänen velkansa ulottuu myös Šaljapiniin.

Šaljapin saattoi Tonyn myös Akim Tamroffin lahjakkaisiin käsiin. Tamiroff oli armenialainen näyttelijä, joka oli työskennellyt Hollywoodissa 1920-luvun puolimaista saakka.
Šaljapinin tiedettiin osaavan nerokkaasti meikaa itsensä milloin mihinkin loistavaan hahmoon, ja kun Tony meni kysymään tältä neuvoa miten tekisi kaksikymmentävuotiaalle itselleen kuusikymmentäviisivuotiaan miehen kuuluisan profiilin, Šaljapin suositteli Tamiroffia. Jos joku voisi tehdä Tonysta John Barrymoren näköisen, Šaljapin sanoi, niin Tamiroff.

Tamiroff saapui puoli tuntia ennen ensi-iltaa ja ryhtyi töihin. Tony ei käsittänyt, miten Tamiroff voisi muuttaa näyttelijän ulkomuodon, mutta Tamiroff totesi, ettei se ollutkaan hänen tehtävänsä. Hän vain vanhensi Tpnyn maalilla ja pakkelilla, mutta loppu jäi Tonylle.

Tony tiesi hallitsevansa Barrymoren äänen ja joitain tämän maneereita, mutta ei tiennyt riittäisivätkö ne kantamaan hahmon. Näytöksen jälkeen sekunnit esiripun ja suosionosoitusten välissä olivat kiduttavan pitkät – hetkeen Tony ei ollut varma, taputtaisiko kukaan käsiään. Tony tiesi yleisön mielipiteen vasta kun katsojat nousivat osoittamaan suosiotaan seisaaltaan.

Silloin sen ensi-iltayleisön pitäessä meteliä Tonysta tuli näyttelijä. Hänen sydämensä hakkasi kun vasara. Ensimmäistä kertaa näyttämöllä hän tunsi menestyneensä jossain merkittävässä. Hän tunsi kuuluvansa sinne. Näytelmän kahden tunnin keston aikana Tony oli kohonnut ylös pilviin ja nyt suosionosoitukset vetivät hänet takaisin maahan moitteetomasts suoritetun tehtävän jälkeen.
Jumalauta, Tony ahmi sen hetken!

Näyttämön takana Tony vetäytyi pikkuruiseen pukusoppeensa puhaltelemaan paineita pois. Ilta ei tuntunut vielä todelta. Sylvia oli pitämässä hänelle peukkuja. Sylvia ei mennyt naimisiin hänen kanssaan, mutta ei myöskään hylännyt häntä, vaan etsi hänet ensimmäisenä käsiinsä näytelmän päätyttyä ja tuli ylistämään hänen suoritustaan. Sylvia oli aidosti riemuissaan ja Tony imi tämän innostusta itseensä.
Mae West käväisi halaamassa ja livauttamassa pienet ensi-iltaflirtit. Ohjaaja Vadim Uraneff koputti Tonyn pukuhuoneen oveen, ja hänen perässään tuli joukko muta näyttelijöitä ja henkilökuntaa.
Seuraavaksi Akim Tamiroff piipahti onnittelemaan ja ottamaan vastaan Tonyn kiitokset, lujittamaan heidän hohdokasta ystävyyttään, joka katkesi vasta Tamiroffin kuolemaan vuonan 1972. Moni Tonyn uusi venäläisystävä oli ollut katsomossa ja hekin poikkesivat vuodattamaan kehujaan. Jopa jotkut Barrymoren piireistä – ventovieraita Tonylle siihen iltaan asti – käväisivät kehaisemassa.
Se oli juovuttava hetki, joka paisui jokaisesta syleilystä.

Kun viimeinen hyvän onnen toivottaja oli poistunut, Tonylle jäi tunne, että jotain ihmeellistä tapahtuisi vielä. Aivan kuin illassa ei olisi jo ollut tarpeeksi.

Pian Tony kuuli kovaa ääntä käytävältä ja sitten koputuksen ovelta. Hänen meikkinsä oli osin poissa, osin vielä naamassa. Hän oli pukeutunut vain housuihin ja T-paitaan.
Sitten toinen koputus. Tulija vaikutti kärsimättömältä, joten Tony meni avaamaan oven.

Käytävällä seisoi ehdottomasti elämää suurempi John Barrymore itse. Joka astui pyytämättä sisään ja täytti pienen huoneen kokonaan.
Barrymore vilkaisi Tonya ja kysyi missä tämän isä on. Kun Tony oli treenannut Barrymorea niin monta viikkoa, ääni tuntui kuin Tonyn omalta.
Tony vastasi isänsä olevan kuollut. Eikä käsittänyt mitä tekemistä papalla oli sen kaiken kanssa.
Kenen pukuhuone tämä sitten on? No, Tonynhan tämä. Entä kuka näytteli John Barrymorea tänään. Kyllä se Tony oli.
Tony ei osannut sana, tekikö Barrymoren mieli repiä näyttelijä riekaleiksi vai sulkea syliinsä. Barrymore mulkoili niin että se olisi voinut tarkoittaa mitä tahansa.
Barrymore tutkaili Tonya tarkkaan. Sitten hän sanoi hiljaa: ”Helkkari, lapsihan sinä vasta olet.” Sitten hän oli pitkään vaiti Tonyn palaessa halusta tietää, mitä tapahtuisi seuraavaksi.
Sitten Brrymoren kasvoille levisi virne ja hänen tuijotuksensa pehmeni. ”Saamarin m[—-]u!” hän mylväisi mahtavalla äänellään.
Se, Tony sa sittemmin kuulla, oli John Barrymorelta erittäin suuri kehu.

Mahtava Barrymore vei Tonyn ulos illalliselle sinä iltana ja monena iltana sen jälkeen. Pian hän kutsui Tonyn sokkeloiseen kotiinsa Tower Roadille, ja Tonysta tuli sinne vakiovieras. Tämä juopotteli monen monta kertaa hänen maineikkaiden ystäviensä – Gene Fowlerin, John Deckefin, Roland Youngin ja W.C. Fieldsin kanssa. Thomas Mitchell ja Errol Flynn osallistuivat ilakointiin silloin tällöin, mutta eivät yhtä säännöllisesti kuin muut.
Tony oli mielissään porukkaan kuulumisestaan, vaikka ei yrityksistään huolimatta käsittänytkään, mikä hänet oli joukkoon nykäissyt.

Tony piti Barrymoresta sydämensä pohjasta, aivan alusta alkaen. Barrymore oli erinomainen seuramies, mutta hänessä oli muutakin. Jollain tavalla hän herätti Tonyssa tunteen, että tämä oli juuri sillä hetkellä hänen elämänsä tärkein ihminen. Hänen musitakin ystävistään tuntui samalta, mutta Tony huomasi vain sen mikä koski tätä itseään.

Barrymoren lempihuone ei ollut paljon komeroa kummempi, sen maali lohkeili eikä siellä ollut yhtään mukavaa istuinta. Huone antoi väärän kuvan muusta talosta, mutta siellä Barrymore enimmäkseen oleskeli.
Kun Tony ja Barrymore istuivat ensimmäistä kertaa tuossa huoneessa, Barrymore alkoi kertoa vanhoista härkätaistelijoista, jotka antavat miekkansa nuoiille matadoreille ikuistaen siten perintönsä. Tony arvasi, mitä Barrymore tarkoitti tällä opettavansa sen minkä tiesi näyttelemisestä – valmentaakseen Tonya tuleviin taistoihin ja varmistaakseen näin oman asemansa teatterin suurmiesten joukossa.
Olivatpa Barrymoren tarkoitusperät mitkä tahansa, Tony heittäytyi täysin tuon hurjan, auliin sielun vietäväksi, ja oli tuosta hyvillään.

Barrymoren seurueessa jokainen oli erinomainen taiteilija omalla alallaan. Esm. John Decker oli lahjakas taidemaalari, jonka erityislahjakkuus oli lödä toiset taiteilijat laudlta. Decker maalasi Picassot paremmin kuin Picasso. Hän käänsi jokaisen maalauksensa vitsiksi, melkein aina jonkun toisen kustannuksella, ja hänen lahjoistaan oli paljon riemua Barrymoren porukalle. Puoli Hollywoodia oli jossain vaiheessa koristettu Deckerin näpsäköillä imitaatioilla, eivätkä useimmat hänen maalauksiaan ostaneet rehvastelijat aavistaneetkaan, etteivät ne olleet aitoja.
Että Decker nauttikin myydessään väärennöksiä snobeille. Hän toi kertomukset narutuksistaan Barrymoren pöytään ja sai kaikki ulvomaan naurusta. Ne jutut olivat kovaa valuutta Barrymoren porukassa, ja Tony murehti alituiseen, ettei pystynyt maksamaan omaa osuuttaan.
Toiset olivat Tonya vanhempia ja enemmän savuttaneita. He olivat eläneet täyttä ja värikästä elämää. Heillä oli mistä ammentaa. Tony oli kasvanut köyhyydessä eikä ollut saavuttanut vielä mitään, mutta jostain syystä he hyväksyivät nuorukaisen joukkoonsa. Tony oli heidän viaton maskottinsa, heidän linkkinsä katoavaan nuoruuteen. Tony kuului joukkoon, koska heidän dynaaminen johtajansa oli raivannut tälle siitä paikan.

Tpny tiesi kyllä, että silloinen Jack Barrymore oli vain varjo entisestään. Hänen nuorilla silmillään katsottuna Barrymore oli ties mitä, mutta joskus tämä oli ollut vielä sitäkin enemmän.
Barrymoren terveys horjui eikä häntä enää tahdottu rooleihin. Barrymore oli joskus ollut äveriäs ja satumaisen kuuluisa, mutta nyt hän sai elää maineensa rippeillä. Joissain piireissä häneen ei enää suhtauduttu vakavasti ja hänen suuruutensa oli jo aikoja sitten unohdettu.

Mutta edelleen Barrymore oli aktiivisesti menoissa mukana. Kerran hän raahasi Deckerin, Fowlerin ja Tonyn Earl Carrollin yökerhoon Sunset Boulevardille luomaan ihaileva katseita paika kauneudesta kuuluihin tanssityööihin.
Alku ei kutenkaan vaikuttanut lupaavalta. Ovimies ei päästänyt Jackia sisään ilman solmiota, vaikka tämä oli John Barrymore. Jack joutui lainaamaan krakan johtajalta, mutta teki sen pystypäin.
Tunnelman ei annettu lopahtaa episodin takia. Seurue istuutui eturivin pöytään. Sitten siemailtiin šampanjaa kuninkaiden elkein ja rentouduttiin nauttimaan olosta.

Jossain vaiheessa seremoniamestari suuntasi valokeilan seurueen pöytään ja pyysi Barrymorea lavalle tanssimaan Earl Carrollin kauneimman tanssitytön kanssa. Jack ei innostunut ajatuksesta mutta yleisö yllytti. Barrymore kärsi pahasta kihdistä ja pystyi tuskin kävelemään, mutta hän ei voinut vastustaa haastetta.
Barrymore nousi lavalle ja jäi odottamaan tanssipartneriaan kulisseista.

Kun tyttö tuli, Tony tyrmistyi. Tytön hampaat oli mustattu, hänellä oli päällään kulkurin vaatteet ja klovnin peruukki, ja hän liikkui polvet pihdissä.
Yleisö, joka oli odottanut yökerhon tavanomaista kaunotarta, nauraa räkätti. Ihmiset nauroivat omalle hämmästykselleen, kyllä – mutta myös Barrymorelle. Barrymorea pidettiin juoppona, ja tässä oli sille vahvistus.

Tonyn teki mieli rynnätä lavalle ja pelastaa ystävänsä nolaamasta itseään, mutta jäi aloilleen ja puri hammasta. Hänen tuntemansa Barrymore keksisi kyllä keinon pelastautua itse, tämä osasi muuttaa sonnan kauniiksi.
Tony istui paikoillaan ja odotti, toivoi, ettei peli ollut vielä pelattu.

Ja niin. Barrymore antoi orkesterille merkin soittaa valssi ja otti tytön käsivarsilleen. Ja yhtäkkiä tytön maailmassa ei ollut muuta kuin John Barrymore. Hetki sitten tyttö oli pelleillyt, mutta nyt hänen polvensa löivät loukkua.
Kun Barrymore kieputti tyttöä ympäri lavaa, tyttö koki muodonmuutoksen, ja niin koki myös yleisö. Sali hiljeni, vain musiikki soi.
Kaikki tuntuivat vaistoavan, että jotain ainutlaatuista oli tekeillä, jotain hyvin henkilökohtaista, jotain millä ei ollut mitään tekemistä vielä hetki sitten odotettavissa olleen häväistyksen kanssa.

Kun musiikki loppui, Jack suuteli tyttöä kädelle ja kiitti valssista. Siten hän astui mikrofonin ääreen ja antoi katseensa kiertää hiljaista salia. Hetki oli pitkän ajan hänen.
Loputla Barrymore sanoi: ”Ja mitä teihin tulee, hyvät naiset ja herrat, voitte painua kotiin vetämään käteenne.”

Yleisö oli kuin puulla päähän lyöty. Mutta kun Barrymore astui alas lavalta, muutama ihminen alkoi taputtaa käsiään.
Kun Barrymore pääsi pöytäänsä saakka, kaksi tuhatta osoitti jo seisten suosiotaan.

Tonyn mielestä se oli Barrymoren hienoimpia hetkiä. Surullista kyllä, se oli myös Barrymoren viimeisiä hetkiä.
Kun Barrymore maksi maksakirroosin murtamana kuolinvuoteellaan, porukka siirsi säännölliset bakkanaalinsa hänen sairaalahuoneeseensa tai hänen makuuhuoneeseensa kotiin. Jack piti pientä viskillä täytettyä vesipulloa sänkynsä vieressä eikä hän ollut milloinkaan pitkään selvin päin. Toiset joivat Barrymoren seuraksi ja hukuttaakseen mielestään sen mitä heidän ystävälleen tapahtui.

Tonyn veri piti Barrymoren hengissä aivan lopussa. Heidät kaikki testattiin ja vain Tonyn veri sopi hyvin. Jack ei huolinut aivan kenen tahansa verta.
Tony kävi joka toinen päivä sairaalassa luovuttamassa puolisen litraa verta. Olisi antanut enemmänkin, jos van lääkärit olisivat antaneet luvan.
Tony katseli usein Jackia noina hiipumisen hetkinä, kun tämä vajosi välillä tajuttomuuteen, ja ajatteli, että hänen verensä oli hyvin mitätön pikkujuttu verrattuna siihen, mitä tämä oli antanut hänelle. Barrymore oli lahjoittanut Tonylle tavan elää – antanut eturivin paikan näyttämölle jota Tony toivoi joskus hallitsevansa, hyväksynyt Tonyn miehenä joka hän vasta yritti olla – ja Tony vain maksoi Jackille takaisin sen vähän minä pystyi.

Muutamaa päivää ennen Jackin poislähtöä Decker toi Tower Roadille luonnoksen heidän ystävänsä kuolinvuoteelta. Jackin vuoteen yläpuolella oli käkikello, joka ei ollut toiminut enää moneen vuoteen, ja nyt se osallistui tapahtumiin.
Decker oli piirtänyt kellon viisarit niin kuin ne olivat aina olleet kelloseppää odottaessaan. Kun hän toi luonnoksen, jonka oli häthätää kehystänytkin, kellon viisarit kiinnittivät Tonyn huomion. Tony aikoi mennä yläkertaan siirtämään viisarit jälkipolvia varten Jackin lähtöhetkeen, mutta lopulta Tonyn ei tarvinnutkaan tehdä sitä.
John Barrymore lähti sovittuun aikaan.

Kun Tony näytteli Cear Bedsissä, häntä pyydettiin koelukemaan pientä osaa varten elokuvaan, jonka Louis Friedlander ohjasi Universalille. Friedlander oli mykkäkauden veteraani, joka oli sittemmin ohjannut joukon b-westernejä RKO´lle nimellä Lewis Landers.
Friedlander oli nähnyt Tonyn näytelmässä ja löytänyt tämän suorituksesta jotain, mistä oli pitänyt. Hän kuvasi gangsterifilmiä nimeltä Parole! ja keksi haluta Tonyn roiston rooliin.

Kun Tony saapui studiolle kuvaamaan kohtaustaan, Friedlander käski kokelasta pukeutumaan pukuunsa. Tony ei valitettavasti omistanut pukua, eikä kukaan ollut kertonut, että sellainen pitäisi kohtauksessa olla. Hän oli olettanut saavansa studiolta roolivaatteet. Niin siinä sitten kävi, että Tony ilmoittautui töihin yllään edustuskelpoisimmat vaatteensa – nukkavierut housut ja siisti villapaita – mutta ne eivät kelvanneetkaan liukkaan roiston asuksi.
Kyllähän studiolla asuja oli, ja yksi Friedlanderin apulaisista kiidättikin Tonyn puvustoon, mutta häntä ei enää ehditty pukea ajoissa kohtaukseen. Ohjaaja oli kiltti mies, mutta tulosvastuullisessa hommassa. Friedlanderilla ei ollut varaa odotella, kun Tonylle etsittiin sopivaa pukua, ja antoi roolin eräälle toiselle nuorelle näyttelijälle joka sattui kävelemään ohi ikioma tyylikäs puku yllään.
Friedlander oli pahoillaan. Informaatiokatkoshan siinä oli tapahtunut. Mutta kyllä Tonylle rooleja tulee vielä.

Tony lähti kävelemään pois kädet taskuissa. Hän oli kokenut ensimmäisen pettymyksensä näyttelijänä. Silloin hän ei enää aikonut ryhtyä arkkitehdiksi, vaan haaveili urasta näyttämöllä ja valkokankaalla.
Se oli kauhea isku päästä niin lähelle niin hyvää tilaisuutta ja menettää rooli sitten kurjien vaatteiden takia. Pahinta oli, että Tony oli ehtinyt kartoa kaikille roolistaan – isoäidille, Barrymoren poppoolle ja näyttelijätovereilleen Clean Bedsissä – ja nyt hän joutui kohtaamaan nämä ja kertomaan, mitä oli tapahtunut. Tony vihasi kuvaa, jonka se hänestä antoi, ja toivoi helkkaristi, että olisi pitänyt turpansa tukossa.

Friedlander varmaankin luki masennuksen Tonyn olemuksesta, koska huusi tämän perään ennen kuin tämä ehti pois paikalta, että tälle voisi löytyä toinen rooli. Vielä sen päivän aikana kuvattaisiin vankilajakso, johon Tony voitaisiin ottaa. Rooli ei ole iso, repliikkejä ei ole, mutta palkkio siitä olisi seitsemänkymmentäviisi dollaria.
Raha oli Tonylle yhtä tärkeä asia kuin tilaisuus pelastaa kasvot: ”Kuulostaa hyvältä. Mitä minun pitää tehdä?” Tony olisi suostunut mihin tahansa.

Puvusto hommasi Tonylle vankilakamppeet ja hän valmistautui pieneen kohtaukseensa. Tony esittäisi Zingo Browning -nimistä ilmiantajaa, joka ´puukotetaan kuoliaaksi tämän katsoessa show´ta vankilassa.
Tonyn piti nauraa , saada puukosta, sortua maahan ja kuolla vajaassa neljässäkymmenessäviidessä sekunnissa. Eihän se mitään suurta ollut, mutta riitti pelastamaan Tonyn päivän.

Tony oli vain avustaja, mutta hän yritti kuvitella esittämälleen hahmolle kokonaisen elämän, ohi sen, mitä käsikirjoitukseen oli painettu. Mitenkään välttämätöntä se ei ollut, mutta Tony ei halunnut jättää mitään sattuman varaan.
Tony päätti, että Zingo ei ollut mikään mukava mies, mutta ei pahakaan. Zingo uskoi kaikkia, puhuivat nämä sitten mitä tahansa. Hän jäi kiinni jonkun toisen pankkiryöstöstä ja hänet tuomittiin pitkään rangaistukseen. Hänen oli melkein mahdoton sietää epäoikeudenmukaista tuomiota. Hän ei pystynyt hyväksymään sitä. Hän ei ollut viaton mies, mutta tähän hän ei ollut syyllinen.
Elokuvan kestäessä joku suostuttelee Zingon kantelemaan vankilatovereistaan, jotta Zingon oma tuomio helpottuisi, ja hän ryhtyy leikkiin. Maksun aika koittaa, kun hän istuu katsomassa show´ta muiden vankien kanssa ja nautaa näyttämön ilveilijöille. Joku työntää veitsen Zingon selkään ja hänen ilmeensä jähmettyy.
Tony halusi, että Zingon ime kuolinhetkellä olisi sekoitus järkytystä ja kummastusta; Tony halusi, ettei Zingo käsittäisi, miksi kukaan tappaisi nauravan miehen.

Elokuvan tulo levitykseen vei aikaa – neljästä kuuteen viikkoa, mikä ei nykyisin olisi aika eikä mikään, mutta tuntui silloin ikuisuudelta. Tony kulutti aikaansa Katherine Hamilin draamakoulussa silloin kun hänellä sitä oli. Hän oli alkanut käydä kirjoittajakurssillakin ajateltuaan, että jos näyttelemisestä ei tulisikaan mitään, ainahan hän voisi ryhtyä näytelmä- tai romaanikirjailijaksi tai kenties elokuvakäsikirjoittajaksikin.
Siihen Tonya rohkaisivat eräät kirjakauppaystävät – John Steinbeck, Bill Saroyan, F. Scott Fitzgerald ja William Faulkner. Hollywood Boulevardilla sijaitsevan Rosen kirjakaupan takahuoneessa oleskeli vakituinen porukka, johon Tony pujahti sekaan kuin vanha tekijä.
Se oli melkein kuin herainkerho kirjailijoille ja jostain syystä Tony sopeutui sinne hyvin. Samoin kuin Barrymoren ja tämän ystävien luokse, Tonylla ei oikeastaan olisi ollut mitään asiaa sinnekään, mutta sinne Tony vian meni ja oli pian aivan yhtä suuri tai pieni osa joukkoa kuin kehutuinkin taiteilija.

Sylvia oli jo ehtinyt viedä Tonyn muodonmuutoksen päätökseen ja Tony luki kyltymättä, uppoutui kiihkeästi kaikkeen mikä oli ennen jäänyt häneltä väliin, mutta ei hän sillä sentään vielä ansainnut hyväksyntää niin ylhäiseen seuraan. Nuo miehet kohtelivat häntä kuin vertaistaan, vaikka todellisuudessa hän ei ollut yhtään mitään – ei ainakaan vielä.
Tonyn taianomainen magneetti toimi taas tehokkaasti, veti häntä kunnioitettujen kirjailijoiden ja värikkäiden persoonallisuuksien luokse ja samalla näitä hänen luokseen. Tony ei tiedä, mikä hänessä houkutteli sellaisia jättiläisiä, mutta ei hän sitä ryhtynyt kyselemäänkään. Miksi sotkea hyvä asia?

Rosen kaupan takahuoneessa Tony kertoi Steinbeckille loputtomia tarinoita sukunsa kokemuksista Kalifornian kiertolaisten pelloilla ja osan Tonyn tarinoista Steinbeck suodatti omien linnssiensä läpi ja loi uudestaan romaaneihinsa. Tony kuunteli tuntikausia Fitzgeraldin turhautunutta valitusta milloin mistäkin työnalla olleesta elokuvakäsikirjoituksesta. Fitzgeraldin ei ollut helppo kirjoittaa kirjojakaan, mutta elokuvakäsikirjoitukset olivat kidutusta. Myös Faulkner ponnisteli kovasti elokuvien maailmassa.

Saroyan kiinnostu Tonysta ja lähetti tapaamaan naista, joka piti kirjoittajakurssia keskikaupungilla. Saroyan osallistui itsekin kurssille ja oli sen vetäjän ystävä. Hän uskoi, että Tonyssa paloi halu tulla kirjailijaksi.
Tony tuumasi, ettei ole hänen asiansa väittää vastaan.

Myöskään kurssin vetäjä ei tunnistanut Tonyssa mitään paloa – eikä tunnistanut Tony itsekään – mutta hänkään ei ryhtynyt väittämään ystävänsä suositusta vastaan. Hän kyseli Tonylta, mitä tämä on kirjoittanut, ja kun tämä vastasi, ettei ollut kirjoittanut mitään, hän oli kiinnostunut, miten Tony kulutti aikaa. Sitten hän teki johtopäätöksensä: ”No niin, te ette selvästikään ole kirjailija. Jos olisitte kirjailija, te kirjoittaisitte, mutta te ette ole jättänyt itsellenne siihen aikaan.” Opettaja selitti, että osa kirjailijan elämän piinaa ja ihanuutta on itsekuri, jota tarvitaan silloin kun työnteolle pitää kaapia aikaa.
Oikeassahan opettaja oli, mutta Tony ei antanut periksi. Jos hänen kirjailijaystävänsä olivat sitä mieltä, että hänen kannattaisi kirjoitta, niin hänhän kirjoittaisi. Tony suostutteli naisen ottamaan hänet oppilaakseen.

Opettajan taipumisella oli merkityksensä, sillä juuri tuon kirjoittajakurssin takia Tony kirjoitti sen kirotun aineen, joka nyt on herättänyt hänen levottomuutensa, sen joka todennäköisesti lepää päällimmäisenä laatikossa, jonka Katherine on lähettänyt Amerikasta. Nimittäin, kerran opettaja pisti oppilaat ryhtymään ennustajiksi ja kertomaan tulevasta elämästään, ja silloin syntynyt tuotos on jahdannut Tonya melkein kuusikymmentä vuotta. Miten hän olisi voinut tietää, miten hän tulisi elämään? Hän oli pelkkä poikanen, jota pyydettiin arvailemaan tulevaa elämäänsä.
Ehkä harjoitus oli hyödyllinen, mutta Tony ei sitä sellaisena pitänyt. Vieläkään hän ei näe sen jujua. Eikä todellakaan usko, että hänen olisi kuulunut säästää tuotoksensa kaikki nämä vuodet. Tony ei ole lukenut pohdintojaan kertaakaan jälkeenpäin eikä ole varma, lukeeko niitä nytkään. Hän ei erityisemmin välitä tietää, mitä hän silloin ajatteli ja toivoi. Sellaiset asiat on viisainta jättää muistin muunneltaviksi.

Tonyn suuren valkokangasdebyytin päivä koitti lopulta. Hän oli rakentanut elokuvan mielessään suureksi käännekohdaksi, josta kaikki muu seuraisi. Hänen kuukausia kestänyt riehuntansa ympäri kaupunkia joko jatkuisi tai saisi äkkinäisen lopun leikkaamon lattialla.
Todellisuudessa elokuvan Parole! ensi-ilta ei vaikuttanut suuntaan eikä toiseen yhtään sen kummemmin kuin mikään muukaan hetki, mutta Tony lastasi siihen suorastaan ylimaallisia odotuksia Se joko muistettaisiin tai unohdettaisiin.

Elokuvan ensi-ilta oli gaalaesitys Pantagenes-teatterissa, ja Tonyn isoäiti paloi halusta päästä mukaan. Hän oli vakavasti sairas, taisteli syöpää vastaan, ja toivoi kestävänsä niin kauan että saisi nähdä Tonyn elokuvissa. Se oli hänelle tärkeintä maailmassa. Hän oli käynyt katsomassa Tonya näyttämöllä, ja sellaisen retken ajaksi oli sairauskin tuntunut hellittävän.
Isoäiti sanoi Tonylle: ”Sinä et ole arkkitehti, Tony. Sinä olet näyttelijä.” Samaa hän oli syöttänyt Tonylle siitä pitäen, kun he olivat käyneet elokuvissa El Pasossa. Nyt siihen oli avautumassa mahdollisuuskin.

Kun suuri päivä koitti, Tony vei isoäidin keskikaupungille teatteriin. Hän kantoi isoäidin ylös parvekkeelle. Isoäiti oli aikanaan painanut kuusikymmentäviisi kiloa, mutta nyt Tonysta tuntui kuin olisi kantanut pussillista höyheniä.
Tony oli ajatellut, että parvekkeella olisi rauhallista, että isoäidin olisi seillä mukavampi olla. Lisäksi Tonya hävetti. Teatteriin tulisivat kaikki – ohjaaja, tuottajat, toiset näyttelijät – ja Tonya hävetti näyttäytyä tuon ylvään rouvan kanssa.
Tony jumaloi isoäitiään, mutta samalla hän pelkäsi, että joku arvostelija tai palstanpitäjä tekisi hänestä mammanpojan. Hän oli liian hölmö tajutakseen, ettei kukaan edes tuntenut häntä tai välittänyt hänestä. Hän oli statisti ilman repliikkejä.

Mutta dona Sabina oli onnensa kukkuloilla. Jos hän huomasi Tonyn vaivaantuneisuuden, hän ei paljastanut sitä. Hetki oli hänelle suurempi kuin mikään. Hän piti kiinni Tonyn käsivarresta koko elokuvan ajan. Hän mumisi: ”Tony, sinä olet minun Ramon Novarroni. Sinä olet minun Antonio Moretoni. Sinusta tulee vielä iso tähti.” Hän puhui hiljaa, mutta hänen olisi tehnyt mieli huutaa lujaa.

Louis Friedlander oli kuvannut Tonyn kohtauksen lähikuvana. Hän oli herttainen mies. Hänen ei olisi tarvinnut antaa kameran huomiota Tonylle, mutta hän antoi sen silti Tonyn kasvot täyttivät valkokankaan.
Siinä kaikki ja sitten se oli ohi. Tonya nolotti, kun oli raahannut isoäidin puolen kaupungin halki ja raput ylös vain muutaman kurjan sekunnin tähden. Tony ehdotti, että veisi isoäidin kotiin, mutta dona Sabina ei hievahtanutkaan.
Isoäiti halusi nähdä, miten Tony sopii muuhun elokuvaan. Hän halusi nähdä Tonyn nimen lopputeksteissä. Hän halusi maiskutella koko kirotun jutun loppuun saakka.

Kun elokuva päättyi, isoäiti nojautui kuiskaamaan Tonylle: ”Nyt voin kuolla rauhassa.”
Kahden viikon kuluttua hän oli poissa.

 

Anthony miettii, mikäköhän häntä hautausmaissa niin hiertää? Hän ei ole käynyt isoäitinsä haudalla. Hän ei ole käynyt isänsä haudalla, paitsi silloin, kun hän kävi pystyttämässä hautakiven. Hän ei ole käynyt äitinsä haudalla, eikä hän ole käynyt poikansa haudalla.

Anthony välttää muodollisia surunilmauksia, koska nuo rakkaat sielut eivät ole hänelle kuolleita. Kaikki hänen rakkaansa elävät ikuisesti hänen sydämessään ja ilmassa, jota hän hengittää. Olisi ilkeää kuvitella joku rakkaista poisnukkuneista mäntylaatikkoon ja mullan alle. Anthony kuolisi mieluummin itse kuin langettaisi rakkailleen sellaisen kohtalon.
Ei, ei, ei. Kuolema ei kuulu heille. Ei.

Silti täällä Nettunossa Anthonyn jalat vievät hänet amerikkalaiselle hautausmaalle eikä hän haraa vastaan. Lang Hardgrove oli ystävä, mutta silti melko vieras verrattuna muihin Anthonyn mainitsemiin. Miksi hän pystyy suremaan tätä rituaalien mukaisesti, mutta ei millään taivu itkemään omia verisukulaisiaan? Ovatko nämä lang hardgrovet hänelle niin etäisiä, etteivät nämä kuolemat kosketa häntä todella?
Ehkä niinkin, mutta Anthony arvelee kyseen olevan muustakin. Luultavasti on kyse hänen omista sopimuksistaan, joita hän on vuosien mittaan tehnyt kuolevaisuuden kanssa. Jos hän myöntää kuoleman silloin kun se tuntuu, hän on antanut kuoleman voittaa. Jos hän päästää omaisensa kuolemaan, nämä eivät ole täällä olleetkaan.

Jo tämä, että Anthony sallii kuoleman tulla hänen ajatuksiinsa on hänelle liikaa. Ainakaan tänään hän ei olisi tarvinnut tätä. Hän on tullut vilkkaalle torille, pois hautausmaalta, mutta hän on vielä liian lähellä. Ristien rivit näkyvät hänen silmäkulmissaan. Anthony voi karkottaa ne vain pakenemalla heti. Hän ei voi jäädä enää hetkeksikään.

Anthony astelee pitkin harppauksin pyöränsä luo. Hän nousee satulaan kuin hevosen selkään, polkaisee pyörän liikkeeseen, ja un hän lähtee ajamaan pois näiltä pyhiltä ja tarinantäyteisiltä mailta, hän muistaa juoman. Hänen piti täyttää vesipullonsa jollain viileällä, mutta nyt on tilaisuus jo mennyt. Aurinko porottaa korkealta, mutta hän ei voi pysähtyä eikä kääntyä takaisin. Voihan hän pysähtyä ottamaan vettä jostain muualtakin.
Anthony polkee ripeämmin, hän tahtoo pois täältä, eteenpäin seuraavaan paikkaan.

Jatkuu…

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu

Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut

Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa

Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli

Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus

Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri

Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla

Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen

Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja

Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva

West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin