Kirjat, päivitys 27.7.

Se on sitten aika päättää Anthony Quinnin muistelmateos Yhden miehen tango. Jos sitten noin viikon kuluttua yrittelisi aloitella seuraavan filmitähden elämäntarinan kanssa, eli silloin olisi tarkoitus ottaa tarkasteluun alkuosa Marc Eliotin elämäkerrasta Jack Nicholson.

Jos ennen varsinaista aloitusta vielä yksi linkki, leffasta, joka kyllä mainitaan Tonyn kirjassa, mutta jota en sisällyttänyt tähän tiivistelmään. Kun Tony teki elokuvan The Great Tycoon (1978, suom. Mahtava kreikkalainen), jossa roolihenkilö Theo Tomasisin pohjana oli laivanvarustaja Aristotle Onassis (Aristotélis Onásis), Jacqueline Kennedy Onassis lakkasi puhumasta hänelle.

The Greek Tycoon

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Extra
Anthony Quinn: Yhden miehen tango
Toimittanut Daniel Paisner
Alkuteos One Man Tango 1995
Suomentaja Jaana Kapari
WSOY (paino), Tammi 1995
373 sivua

Tiivistelmä 5/5, kirjan sivut 251 – 373.

Tony oli Pariisissa mukana erään ranskalaisklassikon uusintafilmatisoinnissa aikomuksenaan lyödä laudalta edeltäjänsä Lon Chaney ja Charles Laughton. Victor Hugon romaanin vuoden 1956 filmatisoinnissa Notre-Dame de Paris (myös The Hunchback of Notre-Dame, suom. Notre Damen kellonsoittaja) Tonyn vastanäyttelijä Esmeraldana oli Gina Lollobrigida. Tony ei ollut aiemmin lukenut Victor Hugon romaania The Hunchback of Notre-Dame (1831, suom. Pariisin Notre-Dame), johon elokuva perustui, joten hän paneutui siihen ylittäessään Atlanttia matkalla kuvauksiin.
Tony yritti selvittää, miltä tuntuisi näytellä kirjan Quasimodon kaltaista hirviötä, miltä tuntuisi olla hirviö, mutta kirja herätti hänessä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Tony makasi yöt valveilla pohtien roolia ja etsien inspiraatiota. Sitten eräänä aamuna Tonyn herätessä hänen kaikki huolensa olivat kaikonneet. Hän ei osannut selittää miksi. Tuntui kuin Quasimodo olisi tullut hänelle yöllä valmiiksi mietittynä. Tony tuskin malttoi odottaa, että pääsisi hommiin ja näkisi, miten selviytyisi roolista.
Sitten Tony meni peilin eteen ajamaan partaansa. Ja näki, kuinka peilistä katsoi takaisin monsteri. Tonyn kasvot olivat hirvittävällä tavalla epämuodostuneet.

Se oli kummallinen tilanne. Tony ei tuntenut itseään millään tavalla sairaaksi, mutta näytti haudasta nousseelta. Mitään sellaista ei ollut aiemmin tapahtunut Tonylle. Mutta nyt hänen määrätietoinen yrityksensä näytellä hirviötä oli tullut hänessä näkyviin. Muiden silmissä se näytti vain kammottavalta ihottumalta, mutta Tony tiesi paremmin.

Aluksi Tony ei ollut erityisen huolissaan. Hän oli karmea näky – hänen naamansa oli turvonnut tunnistamattomaksi ja värjäytynyt mädän omenan väriseksi – mutta hän arveli, että pahimmassakin tapauksessa hän vain säästäisi tuottajilta muutaman taalan meikkauskuluja.
Mutta kun Tony sitten saapui kuvauspaikalle, meikkiväki hätääntyi. Hänen ihonsa tila muuttui huomattavasti päivästä toiseen ja meikkaajien tulisi olemaan hankala ylläpitää elokuvan vaatima jatkuvuus.
Kuvauksia oli pakko siirtää ja jäädä kiltisti odottelemaan. Toivon mukaan tila häviäisi yhtä nopeasti kuin oli ilmaantunutkin.

Siinä odotellessa tuottajat hankkivat spesialistin poikineen. Tony tapasi lääkäreitä kaikkialta maailmasta – Saksasta, Yhdysvalloista, Ruotsista. Häneen kokeiltiin vahvoja happoliuoksia, röntgensäteitä, sisuksia polttavia lääkkeitä. Yksi pelle jopa ryhtyi hinkkaamaan Tonyn naamaa hiekkapaperilla.

Tony eli monta viikkoa hellittynä hirviönä Plaza Athenée -hotellin makuuhuoneistossa, jossa hänen luonaan kävi joka ainoa vähänkään mainetta saanut mahdollisen ihmelääkkeen tarjoaja. Ja pian alkoivat huonomaineisetkin kelvata. Ja sitten tuottajat päättivät, että odotus sai riittää.
Tonyn istuessa hotellisviitissään pärstä irvokkaana osaa tarjottiin kaikessa hiljaisuudessa joka ainoalle vapaalle elokuvanäyttelijälle. Mutta Gina Lollobrigida asettui Tonyn taakse ja kieltäytyi tekemästä leffaa kenenkään toisen kanssa. Ginan ystävällisyys antoi Tonylle pari viikkoa lisäaikaa.

Sitten joku suositteli iäkästä lääkäriä pimeällä sivukadulla epämuodikkaassa kaupunginosassa. Miestä pidettiin puoskarina, mutta mitä väliä? Mitäpä siinä enää menettäisi, jos kaveria kokeilisi?

Kun Tony meni tämän lekurin vastaanotolle, ensin hän luuli tulleensa väärään paikkaan. Paikka näytti enemmänkin käytettyjen kirjojen kaupalta kuin lääkärin vastaanottohuoneelta. Kirjapinot ylsivät puoleen seinään, lattialla makaili vanhojen lääkepullojen seassa papereita.
Tony saapui paikalle naamallaan liina suojaksi ohikulkijoiden tuijotukselta (ja suojaamaan näitä Tonylta), ja nyt hän otti sen pois näyttääkseen vanhalle miehelle vaurioita. Tony oli kertonut tarinansa puhelimessa, ja nyt mies tutki hänen kasvojaan ison ja halkeilleen suurennuslasin läpi.
– Tekö tulitte tänne näyttelemään Quasimodoa?
– Aivan.
– Ja nyt te näytätte hirviöltä?
– Aivan.
Lääkäri mietti hetken ja alkoi sitten nauraa.
– Mitä hassua siinä on?
– Oletteko kuullut Kazantzakisista?
Tony mietti, millaistakohan happoa sekin mahtoi olla.
– En. Mitä se on?
– Väärä kysymys. Kazantzakis on mies. Nikos Kazantzakis on kirjailija.
Nyt Tony oli jo varma, hän oli eksynyt väärään paikkaan. Kyllä tämä todellakin alkoi vaikuttaa käytettyjen kirjojen kaupalta.
Vanhus laittoi suurennuslasinsa pois ja alkoi etsiskellä jotain pölyisistä kirjapinoistaan, ja löysi etsimänsä likaisen käsienpesualtaan alta. Hän läimäytti kirjaa reittään vasten ja pöly sai hänet yskäisemään. Hän nauroi taas ja ojensi Tonylle kirjan, joka näytti siltä kuin sen päällä olisi hypitty ja sen päälle ruikittu.
– Tässä. Menkää kotiin ja lukekaa tämä.
Mutta entä Tonyn kasvot? Sitä vartenhan hän sinne oli tullut!
– Ai ne, mitätön juttu. Tehän halusitte tietää miltä tuntuu olla hirviö. Nyt te tiedätte. Menkää vain kotiinne ja peskää kasvojanne mineraalivedellä, älkää käyttäkö saippuaa, mutta sivelkää iholle silloin tällöin kamferivettä.
Tony kaivoi taskustaan muutaman setelin. Ja mietti, pitäisikö hänen maksaa niin kuin lääkärille vai niin kuin kirjakauppiaalle.
– Ei palkkiota.
– Entä kirja?
– Kirja on lahja. Jonain päivänä annatte sen jollekulle toiselle.

Kun Tony palasi hotelliinsa, hän pesi kasvonsa pullotetulla vedellä ja levitti niille pistelevää kamferivettä. Kasvot näyttivät tulehtuvan entisestään.
Tony meni sänkyyn ja avasi kirjan. Ikuinen vaellus. Se kertoi tilasta tiedostetun ja tiedostamattoman tajunnan välillä, yläpuolisesta ja alapuolisesta maailmasta.

Tony ei ryhtynyt nukkumaan ennen kuin oli kääntänyt viimeisenkin sivun. Kazantzakisissa hän tunnisti suuret ajattelijat, joita hän oli opiskellut Sylvian kanssa: Nietzsche, Dante, Buddha. Silti mies oli täysin omanlaisensa, aito ja omintakeinen. Tony ei ollut koskaan kohdannut ketään tämän kaltaista.
Ja kun Tony laski kirjan yöpöydälleen, hän tiesi, että hänen elämänsä alkasi jälleen kerran alusta.

Tony nukkui kuin kuollut, kaksikymmentä tuntia yhtäjaksoisesti. Kun hän heräsi, hänen kasvonsa olivat alkaneet parantua. Hän näytti kymmenen vuotta nuoremmalta.
Tony käytteli taas pullotettua vettä ja kamferia, ja sitten hän soitti studiolle kertoakseen edistymisestään. Hän palaisi töihin ehkä jo parin päivän päästä.

Tony ei noudattanut lääkärin ohjeita sikäli, ettei ole vieläkään antanut kirjaa kenellekään toiselle, mutta hän ajattelee mieluusti pistäneensä hieman paremmaksi. Hän soitti alakertaan ja pyysi yhdistämään lähimpään kirjakauppaan. Pian oli langan päässä pätevä kauppias, joka suositteli Tonylle toista Kazantzakisin kirjaa ja lähetti sen hotellihuoneeseen. Tony meni takaisin petiin ja alkoi ahmia kirjaa.
Kirja kertoi hullusta vanhasta Zorbas-nimisestä pukista, joka ei osaa valita lihan ja hengen välillä. Se tuntui kertovan, ettei elämän todellinen päämäärä ollutkaan vapaus, vaan pikemminkin vapauden etsintä ja että ihminen voi löytää onnen vain silloin kun hän vasta etsii onnea. Tonyn mielestä se oli kaunis, vaikkakin traaginen sanoma.

Tony tapasi George Cukorin uudestaan monta vuotta ensitapaamisen jälkeen eikä oikein tiennyt, pitäisikö siitä ilahtua. Kaverin oli kuitenkin määrä ohjata Tonya elokuvassa Wild Is the Wind (1957, suom. Tuuli on raju), jonka Tony oli sopimuksessaan luvannut tehdä Paramountille, eikä hän päässyt Cukoria mitenkään pakoon. Hän tuumi, että kaipa he jotenkin selviäisivät.
Cukor ja tuottaja Hal Wallis aiheuttivat Tonylle vielä lisäharmiakin palkkaamalla italialaisen elokuvatähden, primadonnan, Anna Magnonin leffaan. Tony mietti, mitä hän oli tehnyt sen ansaitakseen.
Toisaalta muut näyttelijät inhosivat Magnania niin yksimielisesti, että heistä tuli hyvät ystävät keskenään – ja Tony sai yllättäen lisäksi aikaiseksi ystävyyden Cukorin kanssa. Ja Cukorin ohjauksessa Tony sai kolmannen Oscar-ehdokkuutensa – ensimmäisen pääosan esittäjänä – vaikka Oscar menikin Alec Guinnesille, joka palkittiin elokuvasta The Bridge on the River (suom. Kwai-joen silta).
Magnanikin sai ehdokkuuden parhaan naispääosan esittäjän kategoriassa, eli kai Cukor jotain teki oikein.

Magnani oli maailmanluokan rettelöitsijä ja hän piikitteli Tonya niin kauan kuin kuvauksia kesti. Hän oli niin alituinen kiusankappale, että Tony melkein innostui vaihtamaan alaa.
Kerran, kun olivat palanneet Paramountin studiolle, Magnani yllytti Tonyn kävelemään DeMillen pöydän editse studion kanttiinissa.
Magnani ei pitänyt Tonya paljon minään eikä hänen mielipiteellään olisi luullut olevan merkitystä Tonylle, mutta silti sillä oli. Eikä Tonylle olisi pitänyt olla temppu eikä mikään oleskella Cecil B. DeMillen kanssa kaikessa rauhassa tämän omalla takapihalla, mutta silti se oli.
Vielä kaikkien niiden vuosien ja uusimpien menestystenkin jälkeen Tony yhä kauhistui sitä, että hänet julkisesti yhdistettiin DeMilleen. Tämän pelkkä olemassaolo oli polkenut häntä uran alussa eikä hän ollut päässyt senaikaisesta katkerasta kateellisuudestaan.

Vielä vuonna 1957 DeMille hallitsi Paramountin studioilla. Hänen terveytensä heikkeni jo eikä hän ollut likimainkaan yhtä tuottelias kuin vasta vähän aikaa sitten. Silti hänellä oli edelleen oma yksityispöytänsä kanttiinin parhaalla paikalla ja hän käyttäytyi kuin kuninkaallinen.
Vastatulijan oli mahdotonta kulkea DeMillen pöydän ohi tietämättä kuka tämä suurmies oli tai mitä hän edusti. Kutsu DeMillen pöytään oli kuin kutsu Englannin kuninkaan luo.

Magnani tiesi Tonyn ja DeMillen välisestä pitkästä kireästä kaudesta, hän tiesi mitä ihmisten oli tapana puhua Tonyn selän takana tämän ensimmäisestä Paramountin sopimuksesta, ja hän tiesi tarkalleen, mistä napeista painamalla Tonyyn sai liikettä.
Tuolla kerralla lounaalla Maganani sanoi, ettei Tonyssa ole miestä kävelemään DeMillen pöydän editse. Tony tietysti provosoitui: ”Valitse aika ja paikka.” No, tässä ja nyt. Vai eikö se sovi Tonylle?

No, kyllä se Tonylle sopi. Hän nousi ylös ja marssi DeMillen pöydän ohi sen suuren filmitähden elkein, joksi hän toivoi vielä jonain päivänä tulevansa. Tony tiesi kyllä asemansa olevan monen mielestä huomattava jo tuolloin, mutta hän pelkäsi DeMillen pitävän häntä edelleen tummaihoisena poikasena ahterin paljaaksi jättävässä lannevaatteessa. Ja osa Tonysta katsoi väkisinkin ukon silmin – jos DeMille ei hyväksyisi Tonya omaan maailmaansa, ei hän voisi kuulua tänne.

Magnani kulki Tonyn mukana ohimarssilla – luultavasti varmistaakseen ettei tämä livahtaisi keittiöön piiloon – ja nautti tämän vaivaantuneisuudesta tietäen saaneensa sen itse aikaan.
”Terve, Tony”, DeMille sanoi, kun Tony tuli kohdalle. ”Herra De Mille”, Tony tervehti ja häpesi, etteivät olleet tuttavallisemmissa väleissä.

DeMille kutsui kummankin pöytäänsä. Yhtään kärkkäämmin hän ei olisi voinut paikkaa tarjota, mutta silti Tony näki hänet edelleen samana koleana mörkönä, jota oli nuorena miehenä pelännyt.
DeMille kehui kummankin roolisuoritusta, hän oli nähnyt teoksen ensikopiot. Magnani puhkesi puhetulvaan. Tony hymyili kömpelösti odotellen jotain tapahtuvaksi. Ja jotain tapahtui.

DeMille kertoi Tonylle lounastaneensa äsken Yul Brynnerin kanssa, eikä tämän sisu riitä ohjaamaan elokuvaa, johon tällä on sopimus. Sinänsä Brynnerin, tunnetun näyttelijän, sopimus koski pääosaa, mutta DeMille oli toivonut, etä Brynner myös ohjaisi elokuvan, tämä kun on suurenmoinen näyttelijöiden kanssa. Niinpä DeMille oli sanonut Brynnerille, että vävypoika Tonyn sisu kyllä riittää yhden elokuvan ohjaamiseen.
Tonya ei yhtään kiinnostanut ryhtyä ohjaushommiin, mutta halusi kuulla, mistä oli kysymys. No, uusintaversio Merirosvojen kuninkaasta oli tarkoitus tehdä. Brynner oli sitä mieltä, että siitä saisi hienon musikaalin.
Tony ei osannut kuvitellakaan, ketä voisi kovinkaan suuresti kiehtoa musikaaliksi muunnettu merirosvoleffa, mutta ei päästänyt haastetta noin vain huomaamattomasti käsistään. DeMille huomasi Tonyn epäröinnin ja lisäsi: ”Itse en tietenkään pidä sitä musikaalina, mutta jos Brynner tahtoo siitä musikaalin, niin me teemme siitä musikaalin. Jos siitä ei kuitenkaan tule musikaalia, niin teemme siitä tavallisen seikkailufilmin.”

DeMille oli ovela mies. Hän tiesi terveytensä heikenneen niin ettei hän jaksaisi enää ohjata kokoillan elokuvaa. Lisäksi hän tiesi, ettei pystyisi houkuttelemaan ketään asemansa jo vakiinnuttanutta ohjaajaa DeMille-tuotantoon. Hän tarvitsi aloittelijan ohjaamaan elokuvan hänen mielensä mukaan, jonkun, joka ei ollut niin itsevarma, että uskaltautuisi vastustamaan suurmiehen mainetta. Ja hän tiesi, että Tonylla ja Yul Brynnerillä oli erimielisyytensä.

Tony oli tutustunut Yul Brynneriin näytellessään teatterissa New Yorkissa. Ja todennut, että Brynner oli yksi alan suurimmista mahtailijoista.
Brynner piti ruskeista huoneista. Joka ainoassa tuotannossa hänen pukuhuoneensa täytyi maalata täysin ruskeaksi, ja Tony näki Brynnerin aina mielessään istumassa lavan takana, rypemässä huoneellisessa kakkaa. Tonyn ajatteli Brynneistä, että tämä oli niin raskasmielinen ja sietämätön mies, että epäili maalarien maalanneen tämän sielunkin ruskeaksi.

DeMlle yllytti Tonya Brynnerillä: ”Et kai sinäkin petä minua? Ethän, Tony-poikani?”
Tony-poikani? Mistä lähtien Tony oli ollut DeMillen Tony-poika?

Tony kursaili. Kun on niin paljon kaikkea muuta juuri sillä hetkellä.
Mitä muuta? Elokuviahan Tony tekee, ja tämä oli elokuva.
Mutta kun Tony ei ollut koskaan ohjannut.
Kerta se on ensimmäinenkin. Ei kai Tony vain rupea pelkuriksi?
Hitto, miksi DeMillen täytyi esittää asiansa juuri noilla sanoilla?

Tony luovutti: ”En, sir, minä en ole pelkuri, mutta minun täytyy katsoa käsikirjoitusta.”
Hollywoodissa se, että pyydettiin käsikirjoitus nähtäväksi, oli periksi antamista. DeMille tiesi voittaneensa.

Tony vei käsiksen illalla kotiin ja inhosi sitä. Typerä ja tylsä hukkapätkä. Mikä nyt neuvoksi? Sitä Tony kysyi Katherinelta. Tämä ehdotti, että Tony sanoisi tekevänsä elokuvan, jos saa kirjoittajan parantelemaan käsikirjoitusta.

DeMille antoi luvan uudelleenkirjoittamiselle. Tony palkkasi lahjakkaan nuoren kirjailijan Abby Mannin, ja he lähtivät liikkeelle kokonaan uudesta näkökulmasta ja pitäytyivät vain löyhästi Jean Latiffen tarinan suosituimmassa versiossa.
Abby tutki laajalti merirosvotietoutta ja -legendoja. Hän ja Tony halusivat elokuvansa kuvastavan todellista kiistaa Amerikan merenkulun valvonnasta, merten draamaa, taistelua New Orleansista. He eivät halunneet elokuvan muistuttavan lainkaan Hollywoodissa ennen tehtyjä liioiteltuja merirosvoseikkailuja.

Parin viikon kuluttua Abby oli saanut aikaan aikakauden hyvin tavoittavan käsikirjoituksen, joka muistutti DeMillen versiota vain nimeksi. Sekin miellytti Tonya, että leffassa ei ollut tilaa Yul Brynnerin purskahtaa lauluun.
Tony vei käsiksen appiukolleen. Tämä totesi, että se ei ollut DeMille-elokuva. Merirosvoelokuva ei voi olla niin synkkä ja poliittinen, piraattileffojen pitää olla suurta, mukaansatempaavaa viihdettä, niiden pitää olla elämää suurempia.
Mikään ei olisi saanut DeMilleä luopumaan omasta tyylistään. Mutta Tony otti leffan ohjattavakseen, siinä ei voinut enää hypätä syrjään, kun oli päässyt niin lähelle.

Tony ei voinut olla Cecil B. DeMille. Eikä hän edes yrittänyt. Hän ei halunnut tehdä mitään elämää suurempaa elokuvaa, vaan pienemmän ja intiimimmän kuin mikään DeMillen koskaan valkokankaalle heijastama. Tony halusi ohjata elokuvan Jean Latiffesta ja tämän asemasta New Orleansissa, kun taas appiukko olisi mieluiten tuottanut romantisoidun eepoksen, jossa komeat kameranliikkeet painottuvat inhimillistä draamaa tärkeämmiksi.

Mutta Tonyn versio kesti ”kateellisia soraääniä lukuun ottamatta” hyvin, kun ensikopiot näytettiin yleisölle Santa Barbarassa ja Long Beachilla. Ihmiset vaikuttivat olevan aivan yhtä kyllästyneitä tavanomaisen korneihin merirosvoseikkkailuihin kuin Tony.
Studioon tihkui tietoja, että siinä olisi tuleva hitti. Varietykin kirjoitti DeMillen riemuvoitosta – DeMillehän oli tuottaja – ja arvioi, että The Buccaneer (suom. Latiffe, musta merirosvo) voisi yltää jopa DeMillen siihen mennessä parhaaksi elokuvaksi.

Tony uskoo, että DeMillellä oli omat jähmeät kästyksensä siitä, millainen elokuvasta piti tulla, ja että tämä antoi hänen kuvata mielin määrin omia ajatuksiaan vain saadakseen riittävästi materiaalia toteuttaakseen omansa.
DeMille ei pitänyt Tonyn versiosta. Keskustellessaan Tonyn kanssa hän ei ollut epäystävällinen, mutta hän oli luja. Syitä suhtautumiseen Tony voi vain arvailla.
Ehkä ennakkokatseluiden yleisöt olivat pitäneet elokuvasta liikaa tai DeMille oli kokenut sen saaman vastaanoton painavan maahan kaiken muun mitä hän oli saanut aikaiseksi. Ehkä hän käsitti, että aika oli ajamassa hänen ohitseen.

Olivatpa DeMillen syyt mitkä tahansa, joka tapauksessa hän otti ensikopiot ja katosi leikkaamoon tekemään elokuvasta omanlaisensa. Pari viikkoa myöhemmin hän esitti oman versionsa, joka oli melkein tyypipuhdasta Cecil B. DeMilleä.
Tony tunnisti lopullisen version vain hädin tuskin. Näyttelijät olivat tietysti samat, samoin vuorosanat, mutta tunnelma oli aivan erilainen. Tonyn huolellisesti rakentama tempo oli poissa ja tilalle oli tullut raivoisia hyppyleikkauksia ja laajakulmaotoksia. DeMille oli jopa jättänyt pois joitain sivujuonia ja jättänyt pääpainon omille isommille linjoilleen.
Kun valot syttyivät, Tony ei tiennyt, mitä sanoa, Viimein hän onnistui kakaisemaan: ”No, sekö oli sinun versiosi?” No, se oli DeMillen verrsio – siinä oli hänen nimensä.
Tony käveli pois ajatellen, että olisihan se pitänyt arvata.

Tony muisteli muutamia ohjaajaystävienäs kommentteja silloin kun oli ottanut homman vastaan. Orson Welles oli varoittanut, ettei ohjaaja leikannut koskaan viimeistä versiota – ei ainakaan kukaan Orson Wellesin jälkeen. John Huston kertoi, että hän kuvasi joskus elokuvan kestämään leikkauksen siten että hän tuotti vain tarvitsemansa otokset eikä jättänyt tuottajille mitään mitä silputa leikkaamossa.

Lopulta Anthony käsitti, että kaikki ohjaajat rehentelivät sillä, miten kovasti koeyleiö oli pitänyt näiden versiosta ja miten näiden versio olikin paljon lopullista parempi. Nykyisin sellainen kalskahtaa Anthonyn korviin täysin turhanpäiväiseltä itsekehulta.
DeMille siis maalasi Anthonyn kuvan päälle. Mitä väliä? Kuva on se, mikä näkyy kankaalla. Muuta ei ole. Millä Anthony voisi todistaa, että hänen oma leikkauksensa oli mistään kotoisin? Ja miksi hän yhä piittaa siitä?

Aikoinaan asia oli tietenkin hirvittävän tärkeä kummallekin. DeMille poistui koeteatterista ajatelleensa voittaneensa pääpalkinnon, vaikkei hän todellisuudessa ollut tehnyt muuta kuin käytellyt valtaansa omaksi hyväkseen. Tony taas ajatteli poistuessaan, että hänelle oli tety karmeaa vääryyttä, vaikka todellisuudessa kaikki oli ollut business as usual. Heidän kireillä väleillä ei olisi pitänyt olla vaikutusta työasioihin, mutta niillä oli.

Lafitte, musta merirosvo oli todellakin elokuva, jossa DeMillen nimi mainittiin viimeisen kerran tekijöiden joukossa, ja se yhteenottokin oli heidän viimeisensä, mutta heidän viimeinen kohtauksensa se ei ollut. Heidän viimeinen kohtauksensa näyteltiin pari kuukautta myöhemmin pienellä pihalla DeMillen projektorihuoneen ja päätalon välissä.
DeMillen terveys oli heikentynyt. Häntä hoiti luihu lääkäri, joka pumppasi hänet täyteen niin monia amfetamiiniyhdisteitä, ettei hän enää itsekään tiennyt, oliko hän maaninen vai masentunut.
Kuka tahansa näki, että DeMillen aika oli vähissä – ja etenkin hän itse näki sen.

Silloin DeMille oli pukeutunut kylpytakkiin ja tohveleihin, ja näytti kaikkea muuta kuin mieheltä, joka joskus oli hallinnut Hollywoodia voimakkaan megafoninsa takaa. Pihalle oli tuotu kaksi tuolia, joista näki tilukset, ja Tony ja DeMille istuutuivat niihin hyvästelemään.

Kun DeMille ja Tony puhuivat, Tonyyn hyökyi lämpöä, jota hän ei ollut ennen tuntenut säteilevän tuosta miehestä. Hän alkoi ymmärtää ja sääliä DeMilleä ja antaa anteeksi.
He olivat kulkeneet eri raiteita ja eri tahtiin. Elokuvien renesanssi oli jäänyt DeMilleltä huomaamatta. Tony tiesi, että DeMile kärsi hirveästi, pohti itselleen raivaamansa paikan kohtaloa, perintöä, jonka jättäisi.
Tony merkitsi DeMillelle muutoksen symbolia. Tonyn aika oli tulossa, DeMillen menossa ohi, ja vasta siinä risteyksessä he saattoivat solmia aselevon.

DeMille puhui heikolla äänellä ja vaikutti arastelevalta, miltei ujolta.
– Me emme koskaan tutustuneet kunnolla, Tony.
– Emme, sir, emme tutustuneet.
– Olen pahoillani.
– Minäkin olen pahoillani.

Tony tarkotti mitä sanoi. Hänen oli sanottava se, ennen kuin hän tajusi, että hän oli tarvinnut DeMillen kaltaista isähahmoa oppiakseen joissain uransa ja mieheytensä salakavalimmissa käänteissä.
Isän Tonylle jättämä maailma ei ollut enää sama, eikä tämän muisto voinut opettaa Tonya kuin rajallisesti. Tony muisteli isän takkia, sitä, joka pti hänet hengssä isän kuolinyönä, ja sovitteli sitä mielessään appensa harteille. Kukaan ei voisi koskaan korvata isää Tonylle, mutta homma oli jo kauan ollut avoimena jollekulle, joka astuisi esiin isän takaa ja tarjoaisi lohtua ja neuvoja, täyttäisi aukot, joissa isä oli ollut.
Cecil B. DeMille – Mr. Hollywood, mies, joka liikutti yksinvaltiaana alaa, jonka Tony oli valinnut omakseen – olisi voinut olla se joku, mutta he olivat liian tyytyväisiä itseensä ja pelkäsivät liikaa toisiaan pystyäkseen edes yrittämään minkäänlaista suhdetta. Ja kun he vihdoin pystyivät näkemään omahyväisyytensä ja pelkojensa ohi, oli jo myöhäistä.
Tony ja DeMille eivät voineet muuta kuin istua DeMillen nurmikolla kolme tuntia, siihen saakka, että iltahämy peitti heidät, ja tehdä sovinnon.

Anthony jatkaa polkemista sitkeästi. DeMillen ajatteleminen latasi hänet, antoi uutta voimaa. Hän voi kulkea vaikka koko päivän – yönkin, jos niikseen tulee. Vähäisemmät, vanhemmat miehet uupuvat.
Anthony ajattelee, että hänestä ei tule sellaista kuin appiukostaan. Hän tekee kaiken yhtä aikaa. Hän pakottaa ajan pysähtymään. Yksikään nuori huimapää ei syrjäytä häntä. Ei tule renessanssia, jonka osaksi hän ei kuuluisi.

Kaksimoottorinen lentokone pörrää Anthonyn pään päällä – varsinaisena tehtävänään pölyttää sisämaan peltoa, mutta samalla se pölyttää seitit pois Anthonyn ajatusten päältä – ja ääni muistuttaa Anthonya siitä, että DeMillen aika oli erilainen kuin hänen.
Aivan, helppohan Anthonyn on arvostella miestä, mutta millä oikeudella hän sen tekee? Mikä Anthony on DeMillen tuomariksi? Hän ei saa koskaan tietää miten DeMillellä meni tai mitä tämän päässä liikkui.

Anthony uskoo tunteneensa oman isänsä, mutta appiukon mysteeri jäi häneltä selvittämättä. Kun isä lähti, tämä jähmettyi aikaan. Maailma on ehkä muuttunut, mutta isän perspektiivi ei.
DeMilleä Anthony ei oppinut tuntemaan. Tämä vaikutti kolmella hyvin erilaisella aikakaudella – mykkäelokuvista äänielokuviin ja edelleen laajakangasfantasioihin – ja hallitsi Hollywoodia niiden kaikkien ajan.
DeMille oli kaiken huipulla, mutta Tonya kiinnostaisi tietää, paljonko tämä mahtoi taipua aikojen saatossa, kunkin kauden päättyessä. Eihän DeMillen nimittäin tarvinnut taipua lainkaan. Ukko oli sen verran vaikutusvaltainen, että saattoi panna aikakaudet pokkaamaan eteensä.

Nuorempana Tony piti DeMilleä mahtipontisena ja pinnallisena, mutta sittemmin on lieventänyt kantaansa. Mitä pahaa DeMille hänelle muka teki? Itse asiassa, Tony oli aina tervetullut DeMillen kotiin.
DeMille ei ollut sellainen ihmissyöjä kuin Tony mielessään kuvitteli. DeMillen läsnäolo kuitenkin hallitsi vahvasti Tonyn oppipoikavuosia elokuvissa, joten oli luonnollista, että Tony arasteli appiukkoaan.
Tony pelkäsi arvovaltaa ja sitä, miten se voisi tarttua häneen. Ehkä hän pelkäsi menestystäkin tai ainakin sitä kullalla silattua menestystä, jota DeMille edusti.
Oliko Tonyn yhteys DeMilleen este hänen urallaan? Jossain vaiheessa Tony oli siitä varma, mutta saattoihan se olla vain kätevä tekosyykin. Ehkä Tony olisi joutunut pinnistelemään vähäisemmissä rooleissa viisitoista vuotta olipa DeMilleä tai ei. Ehkä Tonyn oli joka tapauksessa maksettava oppirahansa ja hän vieritti syyn turhaan DeMillen niskoille.

Anthoyn omat lapset eivät tunne häntä. Nämä tuntevat häntä sieltä täältä, jokainen tietää jotain, mutta kukaan ei tunne koko tarinaa. Ja tuskin tulee tuntemaankaan. Miksi? Onko Anthony pimittänyt lapsiltaan jotain tärkeää, rihman, joka sitoo hänen elämänsä yhteen? Eikö Anthony itsekään ole vielä löytänyt miestä, joka oli, miehestä, joka hänestä on tullut? Onko hänen itsensäkin vielä etsittävä entistä minäänsä nykyisestä minästään?

Anthony arvelee, että kaikki vaikuttaa yhtä aikaa limittäin ja lomittain. Luultavasti Anthony ei salli kenenkään koskaan tuntea itseään, ei edes lastensa; hän kokee antautuvansa liian suureen riskiin, jos hän puhuu suunsa puhtaaksi.
Anthony arvelee, että lapset haluavat pitää Anthonyyn etäisyyttä, kulkea omia teitään, tuntea Anthony sellaisena kuin hän on näyttäytynyt eivätkä sellaisena kuin hän nykyisin ehkä toivoisi että hänet olisi tunnettu.
Anthony arvelee, että tämä ei ole kovin paha asia. Elämässä ei ole harjoituksia, ei uudelleenkirjoituksia, ei uusintaottoja. Se kuvataan kertaotolla ja kehitetään heti.

 

Tony tapasi Laurence Olivierin Beverly Hills -hotellissa pian DeMillen kuoleman jälkeen. Se oli taas niitä sattumatapaamisia, jotka muovasivat Tonyn uraa uuteen uskoon ja ravistelivat hänen haparoivia ihmissuhteitaan.

Tony ja Sir Larry lounastivat eri pöydissä noin kolmenkymmenen metrin päässä toisistaan. Tony söi agenttinsa kanssa. Olivierin pöydässä istui joukko Tonylle tuntemattomia ihmisiä.
Jossain vaiheessa Olivier pani Tonyn merkille ja lähti tulemaan salin poikki. Hänen kävelytyylinsä oli ihmeellisen keinuva, melkein juhlava. Hänen kävelystään näki, että hänellä oli päämäärä. Keinahdeltuaan Tonyn pöydän luo Olivier sanoi (Kysyi? Kertoi?): ”Te olette herra Quinn?” Tony myönsi olevansa ja nousi tervehtimään.
Olivier pumppasi Tonyn kättä kuin tästä olisi virrannut vettä: ”Hienoa tavata teidät. Kerrassaan hienoa.” Hän kertoi pitäneensä paljon La Stradasta ja ihailevansa Tonyn työskentelyä. Hänen kehunsa olivat ylenpalttisia ja Tony oli suunnattoman imarreltu.
Olivier puhui Tonyn mielestä kammottavan alaluokkaisella brittiaksentilla, jonka hän osasi kätkeä näyttämöllä, mutta joka nyt virtasi hänestä kuin maailman luonnollisin asia. Hän sylki sanansa kovalla kiireellä kuin innostunut pikkupoika. Tony hämmästeli myös omituista liikehdintää, jota Olivier piti suullaan – hän nuoli alinomaa huuliaan, imi poskiaan, venytteli leukojaan, melkein pakkoliikkeenomasesti. Olikohan hän juuri syönyt greippiä?
Olivier puhui innostuneesti: ”Teillä on melko omintakeinen todellisuudentaju, melko omintakeinen, jos ette pahastu mielipiteestäni.” Tonylla ei ollut aavistustakaan, mitä Olivier tarkoitti, mutta ei pahastunut mielipiteestä.
Olivier jatkoi kehumista. Hän olisi kernaasti omassa työssään ”yhtä tosi” kuin Tony omassaan. Ja toivoi, että voisi joskus työskennellä Tonyn kanssa ja tämä voisi antaa hänelle osan todenmukaisuudestaan.
Tonyn mielestä olisi suuri kunnia työskennellä Olivierin kanssa. Olivier ilahtui ja ehdotti teatteriprojektia, Jean Anouilhin Becket-nimistä näytelmää. Hänen mielestään Tony sopisi erinomaisesti Henrik II´n osaan. Teatterissa ei ollut elokuviin verrattavia palkkioita, mutta jos Tony lähtisi mukaan, he voisivat pilkkoa palkkion puoliksi.

Tony luki näytelmän ja piti sitä loistavana. Hän ei ollut aikonut palata näyttämölle, mutta pakkohan se oli siihen tilaiuuteen tarttua – Broadwaylle Laurence Olivierin kanssa. Elokuvia riittäisi kylä tulevaisuudessa.
Tony suostui. Olivier piti sanansa, he laskivat Olivierin laihan tilipussin Tonyn vielä laihemman tilipussin kanssa ja jakoivat summan tasan kahtia.

Harjoituksissa Oliver otti tilan haltuunsa, hän tahtoi olla näytellessään aina paras. Erityisesti tämä tuntui äänenkäytössä, Olivier pystyi lävistämään teatterin pysähtyneen ilman ponnistelematta lainkaan, ja kun Tony yritti päästä samaan, hän jylisi entistäkin kovempaa.
Lopulta Tony meni ohjaaja Peter Grenvillen puheille: ”En pysty harjoittelemaan hänen kanssaan. Hän testaa minua. Minusta ei ole siihen.” Glenville neuvoi Tonya vain kestämään. Tonyn mielestä se oli paljon pyydetty: ”Mutta hän panee minut kirkumaan ja karjumaan. Menetän kohta ääneni kokonaan!”
Glenville ei antanut periksi: ”Sinusta se on kirkumista ja karjumista. Larrysta se on kuuluva ääni. Anna hänen testata sinua harjoituksissa. Säästä äänesi yleisölle.”

Tony noudatti Glenvillen neuvoa, ja Becketin ensi-ilta sai hyvät arvostelut. Näytelmä oli vaativa ja suurimmalle osalle näytteljöitä vaativuus tarkoitti lähinnä pysyttelyä Olivierin tahdissa.
Olivier päihitti Tonyn heidän yhteisissä kohtauksissaan. Hän oli armoton kilpailija ja toi omaa suoritustaan esiin jokaisen tilaisuuden tullen. Kyllä Tony pärjäsi Olivieriinkin verrattuna tarpeeksi hyvin, mutta ei yltänyt hänen valtaisaan asteikkoonsa eikä liioiteltuihin rytmeihin.

Näyttämön ulkopuolella Olivier ei ollut taistelija. Näyttelijänä hän oli armoton peluri, mutta ihmisenä äärimmäisen vilpitön ja miltei epätoivoisen seurankipeä. Tonyn mielestä hän oli aivan liikuttavan rakastettava ja jotenkin surullinen. Hän kertoi Tonylle elävänsä vaikeaa jaksoa elämässään. Hän oli rakastunut brittinäyttelijä Joan Plowrightiin, mutta heidän uransa pitivät heitä erillään, ja hän haki avioeroa Vivien Leightistä, joka oli sairastunut. Hän oli hirvittävän yksinäinen ja hirvittävän hämmentynyt.
Eräänä päivänä harjoitusten alkuvaiheessa Olivier sanoi suoraan haluavansa tukeutua Tonyyn, mikäli tämä ei panisi sitä pahakseen: ”Haluan, että me olemme ystävät. Haluan, että me olemme erittäin läheiset ystäät.”

Niinpä Tony sitten oli Laurence Olivierin erittäin läheinen ystävä niin kauan kuin näytelmää esitettiin. Miesparka seurasi hänen kannoillaan kuin koiranpentu. Joka päivä Olivier soitti kysyäkseen mitä Tony aikoi tehdä. Jos Tony aikoi mennä museoon katselemaan tauluja, Olivier tuli mukaan; jos Tony lähti kävelylle puistoon selvittämän päätään, Olivier tuli mukana selvittelemään omaansa. Vapaapäivinä Olivier tuli joskus Tonyn Katherinen ja lasten kanssa perheretkelle: ”Minä vain kulje mukana, Tony. Et edes huomaa minua”
Olivier oli sitkeää seuraa, mutta ei ikävää. Hän oli elänyt ankaraa ja työntäyteistä elämää, paljolti Tonyn kaltaista, ja Tonysta oli mukava kuunnella hänen kertomuksiaan. Hän sai Tonyn tuntemaan itsensä hänen elämänsä tärkeimmäksi ihmiseksi – mitä Tony kaiketi siihen aikaan olikin.

Intian pääministeri Jawaharlal Nehru tuli näytelmän loppuaikojna pukuhuoneeseen tapaamaan Tonya. David Lean oli pyytänyt Tonya Nehruksi Mahatma Gandhin elämästä suunnittelemaansa elokuvaan ja pääministeri halusi tavata esittäjäkseen aiotun näyttelijän.
Leanin tuotannosta ei tullut koskaan valmista, leffan teki lopulta Richard Attenborough vuonna 1982. Mutta kyllä varhaisemmastakin yrityksestä jotain jälkipolville kerrottavaa jäi, kiitos Olivierin.

Kun Olivier sai kuulla, että Nehru oli käynyt katsomassa näytelmän, mutta ei ollut tullut tapaamaan häntä, hän sai hepulin. Seuraavana päivänä hän syöksyi Tonyn pukkariin mylvimään: ”Sinua? Hänkö tuli tapaamaan sinua?”
Olivier ei voinut käsittää sellaista. Hänen mielestään oli loukkaavaa, ettei Nehru ollut poikennut hänen pukuhuoneessaan. Olivier väitti, että hän ja Nehru olivat tavanneet monet kerrat, ja hän oli luullut, että he olivat ystävykset.
Olivier kärtti Tonya kertomaan, mitä Nehru oli hänestä sanonut. Oli aivan varma, että kyllä Nehru hänestä jotian oli sanonut.
No, eei, ei Nehru ollut Olivieria maininnut: ”Hän tuli keskustelemaan elokuvasta. David Lean oli järjestänyt sen. Me tapaamme vielä sunnutaina hänen hotellissaan.”

Olivier järkyttyi. Sitten hän alkoi kerjätä.
– Sinähän otat tietenkin minut mukaasi. Lupaa, että otat minut mukaasi.
– Älä viitsi. Minua on pyydetty tapaamaan pääministeriä hänen hotellihuoneessaan Hän haluaa kertoa minulle elämästään, jotta osaan näytellä häntä elokuvassa. En voi noin vain soittaa hänelle ja ilmoittaa, että ystäväni Larry tulee mukaan.
– Miksi et?
Kaveri todellakin osasi olla ärsyttävä.

Olivier ei antanut periksi. Hän jankutti aiheesta Tonylle koko sen päivän ja vielä seuraavan aamupäivänkin.
Lopulta Tony soitti Nehrulle ja järjesti Olivierin mukaan.

Kun suuri hetki koitti, Tony ja Olivier kävelivät parin kadunvälin matkan Carlysle-hotelliin, missä Nehru asui. Tai tarkkaan ottaen Tony käveli ja Olivier hyppelehti.

Hississä ylös Nehrun ullakkosviittiin Olivier alkoi tanssahdella ja ryhtyi rallattamaan kuin pikkulapsi: ”Minä tapaan Nehrun. Minä tapaan Nehrun.”
Tony pyysi, että Olivier antaisi olla. Hän pelkäsi, että kun hissin ovi avautuisi, heidän edessään seisoisi yhtäkkiä Nehru, joka mykistyisi nähdessään Laurence Olivierin tanssivan ja laulavan kuin idiootti: ”Minä tapaan Nehrun, minä tapaan Nehrun.”
No, Olivier puri huultaan ja veti naamalleen aivan normaalin ilmeen. Hänellä oli liuta erilaisia ilmeitä erilaisten mielialojen peitteiksi, ja nyt hän esitti täyspäistä intellektuellia koska Tony oli käskenyt.

Tonya ja Olivieria oli hissin ovella vastassa Nehrun avustaja, joka ilmoitti pääministerin syövän vielä aamiaista, mutta tulevan pian. Avustaja oli pahoillaan, pääministerillä oli ollut kiireinen aamu.
Olivier kysyä töksäytti: ”Mitä hän syö, jogurttiako?” Avustaja rypisti kulmiaan ja katosi viereiseen huoneeseen.

Tony oli kuolla häpeään ja raivosi Olivierille: ”Jumalauta, Larry, mitä helvettiä se oli olevinaan? Syökö hän jogurttia?”
Olivierin mielestä hänen kysymyksensä oli aivan relevantti: ”Hänhän on intialainen, vai mitä? Eivätkö he syö jogurttia?”

Vaikka Olivierin onnistui näyttämöllä huokua tyylikyyttä ja oppineisuutta, tämä oli Tonyn tapaamista ihmisistä kaikkein vähiten kultivoituneita. Tony syntyi köyhänä, alimmista alimpana, mutta hän sentään tiesi, miten sellaisessa tilanteessa käyttäydytään. Mutta Olivier oli toista maata, tämä oli alaluokan pölvästi, joka teeskenteli jotain muuta, mutta ei raukka pystynyt huiputtamaan ketään muualla kuin parrasvaloissa.
Tony kutenkin kesti Olivieria, koska tämä oli hänen ystävänsä. Oikeastaan tämä oli huvittava, hieman surkuhupaisa. Ei Tonyn ollut ollenkaan vaikea antaa anteeksi tämän töppäilyjä.

Kun Nehru saapui, Olivier kävi hyökkäykseen. Hän kaipasi aivan epätoivoisesti pääministerin huomiota ja ryhtyi omasta mielestään varmasti virtuoosimaiseen esitykseen. Hän alkoi liihotella huoneessa niin ylitsevuotavan laveasti elehtien, että Tony pelkäsi hänen satuttavan itsensä. Olivier sanoi Nehrulle heidän tavanneen aiemminkin ja olevansa varma, että tämä muistaisi. Nehru yritti olla kohtelias: ”En nyt saa mieleeni. Ehkä te voitte auttaa minua.”
Olivier oli miettivinään asiaa. Viimein hän huudahti mahtipontisesti: ”Ahhaa! Se tapahtui Haymarket-teatterissa Lontoossa. Te kävitte katsomassa minua Romeossa ja Juliassa.” Sitten hän kääntyi värväämään Tonyakin mukaan juttuunsa: ”Varjelkoon, Tony, siinäpä vasta oli ihmeellinen ilta!”
Nehru katseli Olivierin esitystä ja kysyi, milloin se tarkalleen ottaen tapahtuikaan. Olivier piti taas mahtavan näytöksen, kalasti päivämäärää mielensä sopukoista: ”Uskoakseni se tapahtui vuonna 1938.” Viimein Olivier ilmoitti varmana asiasta: ”Aivan, aivan, niin se tosiaan oli. Syksyllä vuonna 1938.”
Nehrun kasvolla karehti pieni hymy, kun pääministeri katsoi vuoroin Olivieriin, vuoroin Tonyyn: ”Sepä merkillistä. Minusta tuntuu, että te sekoitatte nyt päivämäärät, herra Olivier, sillä syksyllä 1938 teikäläiset pitivät minua vankilassa.”
Olivier valahti kalmankalpeaksi. Muut puolestaan yrittivät olla hymyilemättä.

Tonyn ystävyys Laurence Olivierin kanssa oli omituinen. Kesti jonkin aikaa ennen kuin Tony ymmärsi sen, mutta lopulta hän käsitti, että se oli aivan tyypillinen alan ihmissuhde. Elokuvaa kuvatessasi näet samat ihmiset parin kolmen kuukauden ajan yhä uudestaan ja uudestaan. Etenkin studion ulkopuolisilla kuvauspaikoilla näyttelijöiden välit lämpenevät usein hyvinkin läheisiksi, mutta kun leffa on purkissa, kaikki jatkavat matkaansa seuraavaan juttuun.
Anthony sortuu yhtenään upeisiin ystävyyssuhteisiin, jotka kestävät vain kuvausten ajan, mutta ei hän ole vieläkään tottunut siihen.

Oliverin kanssa muutos oli läpinäkyvä. Kun näytelmää oli esitetty puolisen vuotta New Yorkin St. James -teatterissa, Tony päätti ryhtyä taas filmaamaan ja otti vastaan nimiroolin Dino De Laurentisin tuottamassa raamatullisen varkaan elämästä kertovassa elokuvassa Barabbas.
Tony meni Olivierin pukuhuoneeseen toivottamaan hyvää jatkoa. Olivier jäi näytelmään ja Tonyn lähtö harmitti silminnähden – tai sitten Olivier ei ylipäätään pitänyt jäähyväisistä.
Olivier kohotti katseensa teekupistaan: ”Niinpä niin, Anthony. Mainiota, että piipahdit.” Yhtäkkiä Tony olikin Anthony.

No, se siitä. Olivier oli kulkenut puolen vuoden ajan Tonyn varjona, mutta nyt Tonysta ei enää ollut siihen tarkoitukseen. Kyllähän Tony sellaiseen oli tottunutkin, mutta silti se sattui.
Tony oli luullut suhdettaan Olivieriin syvemmäksi kuin tuttavuudeksi. Kyllä, Olivier todellakin osasi olla kiusankappale, mutta Tony oli oppinut rakastamaan tätä ja heidän yhteistä aikaansa.

Tony yritti silloin tällöin elvyttää ystävyyttään Olivierin kanssa, mutta tämä torju ne yritykset. Silti, kun Tony sai paavi Kiril I´n roolin elokuvasta The Shoes of the Fisherman (1968, suom. Kalastajan kengät), hän ei keksinyt Venäjän pääministeriksi (Nikita Hruštšovin toimiessa väljästi esikuvana) ketään parempaa kuin hyvänilmantoverinsa.
Olivier suostui empimättä ja heidän ystävyytensä elpyi välittömästi. Siinä silmänräpäyksessä, kun Olivier saapui kuvauspaikalle Roomaan, kaikki oli taas kuin New Yorkissa aikoinaan: ”Tony! Mitä kuuluu, ystävä kallis? Minä olen ikävöinyt sinua!”

Ystävyys piristyi parin viikon ajaksi. sitten Larryn kohtaukset oli kuvattu. Sitten Tony oli Anthony tai joskus jopa herra Quinn.

Sama toistui muutama vuosi myöhemmin Tunisiassa, jossa Tony ja Olivier näyttelivät yhdessä Franco Zeffirellin elokuvassa Jesus of Nazareth (1977, suom. Jeesus Nasaretilainen). Olivier oli jo vanha ja väsynyt mies, mutta syttyi Tonyn nähdessään: ”Tony! Hyvä Luoja! Suurenmoista!”
Tony yritti innostua yhtä kovasti, mutta hänen sydämensä ei ollut mukana. Niin monen katkon ja aloituksen jälkeen hän ei enää luottanut Olivierin ystävyyteen. Tony oli silloin naimisissa Iolandan kanssa ja tämä piti Olivieria teeskentelijänä.

Ehkä Olivier olikin teeskentelijä, mutta kun Tony vertaa heidän suhdettaan niihin harvoihin ystävyyssuhteisiin, jotka hän on onnistunut sekä solmimaan että pitämään, hän miettii, onko sen niin väliä. Nimittäin, mitä ystävyys lopulta on kuin samanmielisten sielujen omituinen yhteys? Turvasatama meitä kaikkia vaanivilta huolilta ja murheilta?
Se on yhdentekevää, kestääkö se hetken vai eliniän.

Kun elokuvaa Lafitte, musta merirosvo kuvattiin, Yul Brynner neuvoi DeMillen newyorkilaiselle lääkäriystävälleen Max Jacobsonille, jolla oli kuuluisa asiakaskunta ja ihmeentekijän maine. Hänet tunnettiin piireissä nimellä tohtori Feelgod, ja hän oli niin tehokas, että sitä tuskin uskoi.
Tohtori Feelgood oli iso, tynnyririntainen mies, jolla oli tumma tukka ja syvä rintaääni. Hän puhui paksulla wieniläiskorostuksella, melkein kuin Freudia karrikoiden. Hänen lempinimensä oli osuva, sillä hänen valmistamansa iloliemen tiedettiin parantavan kaikki sairaudet ja tekevän potilaan olon huippuhienoksi
DeMille aloitti. Kaikki näkivät hänessä tapahtuneen muutoksen. Pian seurasi Katherine perässä. Sitten Katherine vei lapset vastaanotolle, hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä mies hänen perheeseensä ruiskutti.

Jonkin ajan kuluttua Tonykin sortui tohtori Feelgoodin mustaan magiaan. Hänellä oli ongelmia äänensä kanssa, kaikki ne kuukaudet Olivierin kanssa näyttämöllä olivat käyneet raskaaksi äänelle.
Tohtori Feelgood iski piikin Tony lonkkaan. Tony ei tiennyt, mikä häneen iski, mutta jotain ihmeellistä hyökyi jostain. hän tunsi melkein heti, miten jokin syttyi hänen sisässään. Tunne lähti liikkeelle jaloista ja kiipesi ylös päälakeen saakka.

Kun Tony sinä iltana meni näyttämölle, hänen äänensä oli vahvempi kun koskaan ja energiaa riitti poltettavaksi. Ja siitä se lähti. Tonysta tuli tohtori Feelgoodin kanta-asiakas.
Itse asiassa, Tonysta tuli tohtori Feelgoodin paras asiakas.

Tonyn päähän ei pälkähtänyt kysellä tohtori Feelgoodin metodeista. Kaverihan oli tohtori, arvovallalla silattu, mikä Tony olisi tämän metodeja epäilemään. Ja olihan Tonyn olo parempi kuin koskaan ennen.
Tietysti Tonyn olo oli välillä myös surkeampi kuin koskaan ennen, mutta hän tiesi, että tohtori osasi auttaa. Ei muuta kuin piikille. Tony ei uskonut olevansa riippuvainen mistään muusta kuin elämästä itsestään.

Vasta Tonyn poika Duncan selvitti Tonyn pään. Hän totesi, että aine, jota Tonyyn pistettiin, oli spiidiä: ”Sanonpahan vain, että sinä olet huumeiden orja.”
Ja oikeassahan poika oli.

Tohtori Feelgoodista ei ollut helppo luopua. Katherinelta ja lapsilta se kävi ilman ongelmia, mutta Tony oli pahasti koukussa. Ja tohtori Feelgood oli niin häijy, että käytti Tonyn heikkoutta hyväkseen.
Tohtori Feelgood alkoi tehdä kotikäyntejä. Hän toi neuloja ja aineita. Tony otti ne vastaan, mutta ei suostunut maksamaan niitä. Arveli sen auttavan, että rahaa ei virtaa.

Tohtori Feelgood kuitenkin ahdisteli Tonya edelleen. Lopulta hän ilmaantui Tonyn asuntoon perimään saataviaan. Tony ilmoitti, ettei maksa mitään.
Riitahan siitä tuli. Tony ryhtyi tyrkkimään tohtori Feelgoodia kohti ulko-ovea.

Tohtori päätti, että jos käteistä ei tule, realisoidaan sitten asiakkaan omaisuutta. Hän nappasi eteisestä mittaamattoman arvokkaan veistoksen, kuuluisan Rodinin pään, ja juoksi se käsissään portaat alas kadulle.
Tonyn on pakko sanoa, että näky oli outo – iso mies juoksee puku päällään 70. kadun yli pidellen Rodinin päätä korkealla omansa yläpuolella.
Tonyn juostessa perässä. ”Minun pääni! Anna jumalauta pääni takaisin!”

Poliisi pysäytti Tonyn ja tohtorin Lexington Avenuella. Hän oli paikallisia passipoliiseja ja tunsi Tonyn. Painaessaan tohtorin tiiliseinää vasten poliisi kysyi Tonylta, mikä on. No, tuo mies varasti Tonyn pään.
Poliisi katsoi päätä, sitten Tonya, sitten päätä, sitten taas Tonya. Lopulta hän kysyi suoraan: ”Esittääkö tuo teitä?”
No ei, ei se Tonya esitä. Se on Rodin. Mutta Tony sen pään omistaa.

Tony käveli kotiin patsaan kanssa ja poliisi saatteli tohtorin toiseen suuntaan. Tony muistaa miettineensä matkan varrella, että tulipa esitettyä merkillinen kohtaus.

Eikä se siihen loppunut. Tony sai Rodinin pään takaisin, mutta omaansa ei saanut. Huumeet pitivät häntä vielä pihdeissään.

Kolme päivää myöhemmin Tony lähti Veronaan. Hän ei nukkunut niinä päivänä ollenkaan. Huumeet kiersivät hänessä kuin eivät olisi halunneet pois.
Laivamatkalla Tony meni hyttiin sillä ajatuksella, että ottaisi ehkä vielä yhden vihoviimeisen piikin, jotta jaksaisi laivamatkan, mutta päätti sittenkin jättää ottamatta. Hän ei tarvitsisi enää ainuttakaan piikkiä koko elämänsä aikana. Ei vaikka heittäisi veivinsä sen takia (mikä tuntui sillä hetkellä hyvinkin mahdolliselta).
Tony kävi pitkäkseen sänkyyn, kun laiva lähti satamasta, ja vajosi syvään ja synkkään uneen. Ja nukkui kolme vuorokautta.

Tony heräsi kirkkaaseen auringonvaloon, joka paistoi ikkunasta hyttiin. Hän ei voinut mitenkään tietää, että heräisi uuteen maailmaan.
Ettei mikään olisi enää koskaan ennallaan.

Joskus Tony oikutteli kuvauksissa kuin mikäkin ääliö. Niin paljon kuin hän nuriseekin temperamenttisista tyypeistä kuten Yul Brynnerstä ja Anna Magananista, ei hän sen parempi itsekään ollut.
Kun Tony oli kuvaamassa elokuvaa Barabbas, hän kuuli, että elokuvan toisella tähdellä ja hänen hyvällä ystävällään Vittorio Gassmanilla oli käytettävissään oma pukija. Ei siinä sinänsä mitään, kyllähän Tony tiesi, että joillakin tähdillä oli oma henkilökohtainen pukija kuvauksissa. Tosin hän itse ei ymmärtänyt, mihin kukaan sellaista tarvitsi, eikä ollut halunnut sellaista itselleen.
Siis tätä ennen. Kun hän valmistautui näyttelemään tärkeää yhteenottoa Jack Palancen kanssa areenalla, hänen kaapunsa tuottivat hankaluuksia ja hän tarvitsi pari ylimääräistä minuuttia valmistautumiseen. Yksi tuotantoassistenteista meni sitten möläyttämään, että Gassmanin pukija on pian vapaa ja tämä voisi tulla avuksi heti kun ehtii.
Tony, joka ei itselleen ollut pukijaa halunnut, sai hepulin: ”Mitä? Onko Gassmanilla pukija, mutta minulla ei? Mitä peliä sellainen on?” Poika vastasi sinänsä järkevästi, että heille ei kerrottu, että Tony tarvitsisi oman pukijan, mutta kun ”tähtikohtaus” on päällä, järkipuhe ei staroihin auta.

Näyttelijöistä puhutaan toisinaan elokuvien kuvauksissa ”lahjakkuuksina” – kuten lauseessa ”lahjakkuus aiheuttaa hankaluuksia” – ja Tonysta sanonta oli aina tuntunut vähän alentavalta. Nyt hän huomasi, että poikaparka ajattelee hänestä juuri niin.

Siinä samassa Tony sattui huomaamaan vähän matkan päässä kauniin vaalean tytön, joka katseli hajamielisen näköisenä joidenkin toisten näyttelijöiden tunikoita. Tyttö liikkui niin sulavasti ja varmasti, että Tony ihastui tähän heti.
Tony osoitti tyttöä: ”Tuo tyttö, hän pukee minut. Mene järjestämään asia.”

Assari sopersi, ettei se taida käydä päinsä Tyttö kun on yksi heidän pukusuunnittelijoistasan. Mistä taas Tony ei piitannut: tyttö pukee hänet.

Lopulta, kun koko tuotanto oli pysähtynyt Tonyn takia, tuottaja De Laurentiis tuli katsomaan, mikä nyt on. No, se siellä oli vialla, että Tonylle oli tarjottu Gassmanin jämiä. Tony halusi oman pukijan ja oli jo valinnutkin tämän.
De Laurentiis yritti selittää, että Tonyn valitsema tyttö ei voinut ryhtyä pukijaksi. Tyttö oli pukusuunnittelija. No, joko tyttö pukee Tonyn tai Tony lähtee kotiin. Tähteys tarkoitti sitä, että joskus sai tahtonsa läpi kiristämällä.
Nyt piti van jäädä odottamaan, toimiko kiristys tällä kertaa.

Tyttö ilmoitti De Laurentiisille, ettei suostuisi ryhtymään pukemaan Tonya. Tyttö halusi tehdä sitä työtä, jota varten hänet oli palkattu, ja hän halusi, että hänet mainittaisiin siitä työstä valkokankaalla, se kun auttaisi saamaan seuraavan työpaikan.
De Laurentiis lupasi, että tytön nimi mainittaisiin näkyvästi pukusuunnittelijana ja palkkaakin maksettaisiin lisää, jos tämä vain suostuisi auttamaan tämän ainoan kerran.

Tytön oli vaikea päättää. Noin tunti myöhemmin hän tuli Tonyn luokse. Hän sanoi, ettei ymmärrä, miksi Tony haluaa hänet pukijakseen. No, koska Gassmanilla on pukija ja Tonylla ei, mitä ymmärtämistä siinä nyt on?
Tyttö tarvitsi kuitenkin paremman syyn. Mitä se häntä liikuttaa, jos Gassmanilla on pukija, mutta Tonylla ei?

Tony ei halunnut kiusata tyttöä enempää: ”Olette aivan oikeassa. Minä olen aiheuttanut teille ikävän tilanteen ja olen siitä pahoillani. En osannut tehdä muutakaan. Mutta nyt olen tässä niin syvällä, että minut syödään elävältä, jos annan periksi. Olkaa niin ystävällinen ja auttakaa minua, minä pyydän. Minä maksan mitä tahdotte.”

Lopulta tyttö suostui. Hän ei huolinut Tonyn rahoja, vaan otti omien sanojensa mukaan työn elokuvan takia. Hän oli venetsialainen ja hänen nimensä oli Iolanda Addolori.

Ei Tonyn pukemisessa mitään, mutta Iolanda omistautui auttamaan tätä kaikkein arkisimmissakin asioissa. Vaikka Tonylla ja iolandalla ei ollut edes yhteistä kieltä, he seurustelivat keskenään vaivatta. Pian Tonyn ei tarvinnut enää edes avata suutaan kun Iolanda jo ymmärsi, mitä toinen tarkoitti.
Iolandan ja Tonyn välit lämpenivät väistämättä. Sitä vastaan ei käynyt taisteleminen. Aluksi Tony ei pitänyt heidän suhdettaan ollenkaan erilaisena kuin suhteita, jotka hän oli aloittanut kymmenien muiden kanssa, mutta vähänpä hän tiesi.
Iolandan sielussa paloi sellainen tuli, jollaista Tony ei ollut koskaan aiemmin tavannut naisella. Lisäksi hänellä oli hyvä luonne ja äly, joita vastaan Tonyn kelpasi koetella omiaan.
Iolanda oli poikkeuksellisen viisas nainen. Hän näki, millainen tilanne Katherinen ja Tonyn välillä vallitsi. Hän oli kuullut, mitä Tonysta puhuttiin kuvauspaikoilla. Hän tiesi Tonyn suhteista luultavasti enemmän kuin Tony itsekään niistä muisti. Silti hän ei piitannut Tonyn menneisyydestä.
Iolanda uskoi voivansa muuttaa Tonyn.

Mikä Tony oli epäilemään Iolandan arvostelukykyä? Hän oli jo heittäytynyt tämän hoiviin melkein kaikessa muussa. Miksi hän ei antaisi tämän ottaa hoitaakseen sitä mikä oli tärkeintä?
Iolanda oli satumaisen kaunis ja palvoi Tonya öin sekä päivin. Miten Tony olisi voinut olla rakastumatta?

 

Ihmisen suurin saavutus on se, että häntä rakastetaan.
Se on yksinkertainen totuus, mutta kattaa kaiken, ja se muistuu Anthonyn mieleen nyt, kun iltapäivä on käymässä illaksi ja Anthony ajaa toisen kerran Anzion katuja. Häntä on rakastettu tuhat kertaa, mutta silti hän yhä kaipaa. Onko hän siis onnistunut komeasti vai epäonnistunut surkeasti?

Juuri eilen Anthony lounasti Iolandan kanssa Anziossa pienessä ravintolassa vastapäätä satamaa. Hänen mielentilansa oli aivan erilainen kuin tänään. Katherinen laatikko ei ollut vielä tullut ahdistamaan Anthonyn sielua, mikään ikävä ei muistuttanut häntä siitä, että hänen päivänsä lähestyvät loppuaan, mikään ei häirinnyt Anthonyn parempaa minää. Kaikki tuntui mahdolliselta.
Pestessään kasvojaan ja kammatessaan hiuksiaan Anthony lupasi itselleen, että hän ja Iolanda söisivät miellyttävän lounaan. Heidän keskustelunsa olivat jo jonkin aikaa kiertäneet talon kunnossapidossa, Anthonyn jatkuvassa uskottomuudessa tai heidän pojissaan. Olisi mukava jutella vaihteeksi jostain muusta.
Olisi mukava nähdä Iolandan hymyilevän. Anthony oli vuosikaudet yrittänyt opettaa Iolandaa hymyilemään, mutta tämä uskoi, ettei hymy merkitse onnellisuutta vaan varakkuutta, ja että kaiken aikaa hymyilevät ihmiset ovat teeskentelijöitä. Hyvännäköisiä hampaita kelpaa esitellä.
Kun Anthony tuli pöytään, Iolanda ei hymyillyt. Sellainen on Anthonyn Iolanda. Leuka pystyssä, ylpeä ja uhmakas. Kotona, kun he ovat keskenään, Iolandan persoonallisuus on kokonaan toinen, kotona Iolandasta tulee toisinaan vilkas olento, joka tanssahtelee puhuessaan ja tärisee kuin sitruunavanukas nauraessaan. Mutta enää tämä ei tee sellaista useinkaan.
Silti kaikista Anthonynn tuntemista naisista juuri Iolanda on se, jolle hän voi näyttää huonoimmatkin puolensa pelkäämättä, että hänet hylätään. Iolandan kanssa Anthony ei joutunut edes alussa punnitsemaan sanojaan. Iolandan vakaus on auttanut heidät paljosta läpi.

Se on suurenmoinen ominaisuus, Iolandan vakaus siis, mutta se myös pelottaa ja tukahduttaa Anthonya. Hän pelkää, ettei se sovi hänelle enää.
Anthony on nykyisin sitä mieltä, että naisen pitäisi pystyä muuttumaan aikojen mukana, miehensä mukana, ja että näyttelijän kanssa avioituneen naisen on muututtava enemmän kuin useimpien muiden.
Mies muuttuu, joten naisenkin on muututtava, mutta Iolandaa ei muuta mikään. On luonnonvastaista kieltää muutos.

Anthonyn mieleen nousee hänen ystävänsä Lee Thompson, yksi hänen harvoja tuntemiaan miehiä, joka ei lainkaan pelännyt muutosta. Thompson ei tehnyt koskaan mitään samaa kahdesti. Hänet kutsuttiin ohjaamaan The Guns of Navarone (1961, suom. Navaronen tykit) Columbialle, kun kaksi muuta yrittäjää oli epäonnistunut.
Thompson oli heiveröinen mies, joka kanniskeli suurta luonnoslehtiötä ja kieltäytyi lukemasta käsikirjoitusta. Hänen ohjauksensa koostui mielivaltaisista päätöksistä: Gregory Peck polttaisi piippua, Tony tarttuisi veitseen ja näyttäisi pahalta, David Niven toheloisi dynamiitin kanssa. Thompson nakkaili ideoita kaikille näyttelijöille. Hän ei koskaan lukenut kohtausta etukäteen, vaan ryhtyi jokaiseen otokseen päähänpiston varassa.
Lopputulokseksi kertyi ällistyttävä elokuva. J. Lee Thompson ohjasi loistavan elokuvan, mutta miten? Ehkä hänen luovuutensa pohjautui nimenomaan siihen, että hän kieltäytyi sovinnaisesta, torjui vanhat menetelmät ja löysi tilalle uudet. Ehkä hän löysi juuri muodottomuudesta sen ainoan muodon, jota hän pysty kannattelemaan ja vaalimaan sekä joka puolestaan kannatteli ja vaali häntä. Ehkä hän vain sattui olemaan onnekas engelsmanni, joka kiskaisi hyvän elokuvan hihastaan.
Sellaista taide kai on. Elämä on sellaista vain toisinaan, vaikka viime aikoina Anthony on kyllä ruvennut ajattelemaan, että hänen elämänsä ei ole sellaista ollenkaan.

Joskus Anthony tarvitsi Iolandan muuttumattomuutta, mutta nyt hänen on irrottauduttava kaikista pidikkeistä, ja heti. Hänestä ei tule koskaan yhtä vapaata kuin Lee Thompson, mutta Iolandan pikkumaisen rutiinin alle hän kuolisi. Se ei ole Iolandan vika, vaan Anthonyn.
Anthony kuolee rakastaen Iolandaa, mutta se ei riitä. Hän miettii, mahtaisiko hänen olla taas aika luoda nahkansa, heittää pois iät kaiket samana jatkuneen elämän siteet ja aloittaa jälleen kerran alusta.
Anthony miettii, mahtaako hän olla liian vanha muuttumaan.

 

Iolandasta tuli Tonyn henkilökohtainen assistentti väljällä toimenkuvalla. Hänen ensimmäinen työtehtävänsä Barabbasin jälkeen oli matkustaa Tonyn kanssa Jordaniaan autiomaahan, missä Tony näytteli roolin yhdessä suurisuuntaisimmista milloinkaan valkokankaalle kuvatuista spektaakkeleista.

Tonylle tarjottiin roolia David Leanin elokuvassa, joka kertoisi englantilaisen seikkailijan T.E. Lawrencen elämästä ja tämän matkasta Nefadin aavikon halki Arabian niemimaalle. Palkka ei olisi kovin suuri, koska Tonyn roolin arvioitiin valmistuvan neljässä viikossa.
Tony oli kuitenkin ehdoton, palkkio olisi neljääsataa tonnia. Hän halusi saada edes suunnilleen saman verran kuin muut päätähdet Peter O’Toole, Alec Guinnes, Jose Ferrer ja Omar Sharif. Juu, viikkopalkka olisi huikea, mutta ottakoot tai jättäkööt.
Lean ja tuottaja Sam Spiegel suostuivat Tonyn palkkiovaatimukseen. Tony lähti Lähi-itään ennen kuin nuo ehtisivät muuttaa mielensä.

Kun Tony saapui kuvauspaikalle, Lean oli jo työn touhussa. Tony päätti ottaa vähän dramaattisemman tyylin, kävellä loppumatkan ja saapua rooliasussaan, ja niinpä hän poistui meikkiteltasta naamassaan Auda Abu Tayin parta ja tunnettu koukkunenä. Hän näytti muun maailman silmissä itseltään Auda Abu Tayilta.

Tony ei kuitenkaan ottanut huomioon paikallisia ihmisiä. Kun Tony lähestyi kallionkielekettä, jonka alla istui viitisensataa arabia paossa keskipäivän paahteelta. Nämä äkkäsivät Tonyn horisontissa ja alkoivat hoilottaa: Abu Tayi, Abu Tayi, Abi Tayi.
Arabeille Tony oli Auda Abi Tayi, joka oli tullut johtamaan nämä pois kuumasta paahteesta, ilmestynyt ikään kuin kangastuksesta. Arabit asettuivat Tonyn taakse ja kävelivät hänen perässään kallion toiselle puolelle, missä kuvausryhmän oli määrä olla.
Kun Tony asteli eteenpäin, arabit jatkoivat hoilotustaan, joka yltyi hurjaksi lauluksi. Väkijoukon ääni nosti Tonyn ilmaan ja kantoi suoraan kuvauspaikalle, missä Lean piti neuvoa Peter O’Toolen kanssa.

Tonylle kerrottiin sittemmin, että hän teki melkoisen sisääntulon. Hänen lähestyessään Lean kohotti katseensa siitä, mitä oli tekemässä, ja kysyi assistentiltaan, mistä melu johtui.
No, arabit ne vain laulavat. Laulavat Abu Tayille.
Entä kuka helkkari tuossa jonon kärjessä kulkee? Assistentilla ei ollut tietoa. Arveli, että kaiketi Abu Tayi.
Lean alkoi tuumia, että nyt vähät Anthony Quinnista: ”Värvätkää tuo mies hänen tilalleen.”

Elokuvan Lawrence of Arabia (suom. Arabian Lawrence) kuvauksissa onnettomuudet seurasivat toisiaan. David Lean sai lopulta aikaiseksi mieliinpainuvan elokuvan – ja seitsemän Oscarin voittajan – mutta jossain vaiheessa alkoi usko mennä siihen, että projekti ylipäätään saadaan maaliin saakka.

Pahin tapahtui heti kärkeen. Iolanda ja Tony oli majoitettu laajaan telttakaupunkiin, jonka studio oli pystyttänyt näyttelijöitä ja kuvausryhmää varten. He lensivät sieltä joka aamu potkurikoneella kuvauspaikoille, joita oli ripoteltu pitkin aavikkoa.
Eräänä aamuna, kun kone lähestyi laskeutumispaikkaa, ohjaamosta kuului karmiva sireenin ulina. Jokin oli selvästi vinossa. Tony katsoi ulos ikkunasta ja näki, että loppumaton hiekka-aavikko lähestyi kovaa vauhtia. Kone oli selvästi putoamassa. Iolanda-parka ajatteli kuolevansa Tonyn käsivarsille. Heitä oli kyydissä viitisenkymmentä, mutta enimmäkseen väki oli brittejä, joten ainoa. joka siinä seurueessa mölysi, oli Tony.
Kun maa lähestyi, Tony alkoi ajatella, miten miellyttävää olisikin kuolla englantilaisten kanssa. Nämä olivat pakokauhussaankin hyvin hillittyjä ja käyttäytyivät moitteettomasti: kas vain, taidamme tosiaan pudota, perin merkillistä, eikö sinustakin, kultaseni?
Jos tilanne olisi ollut hiukankin vähemmän vakava, se olisi saattanut olla ratkiriemukas; nyt se oli vain lievästi huvittava. Kuolla nyt näin! Tässä seurassa!

Kone syöksyi nokka edellä hiekkaan ja kone jatkoi jylisten matkaansa. Tony kahmaisi Iolandan syliinsä ja riuhtoi tämän lattialle jalkatilaan. Kun Tony katsoi ylös, hän näki ikkunoista pelkkää hiekkaa.
Sieltä lattialta kyyrystä näytti, että kone oli kokonaan itse tekemänsä dyynin sisässä. Jos maahansyöksy ei tappanutkaan matkustaja, he hautautuisivat elävältä.

Tony tunsi, kuinka aika sekä kiihtyi että hidastui. Maa tuntui lähestyvän liian kovaa vauhtia, muta samalla kaikki tapahtui hidastetusti. Oli omituinen tunne toimia samaan aikaan kahdella eri tasolla, mutta silloin se tuntui Tonysta hyvältä ja jopa lohdulliselta. Tuntui ihmeen hyvältä tietää, että jopa äärimmäisessä hädässä hän pystyi yhtä aikaa kiiruhtamaan edelle ja jarruttamaan perässä.
Tonysta tuntui, että se oli hyvä tietää.

Viimein kone pysähtyi, Tony etsi Iolandan käden omaansa. Tämä oli kunnossa. Kaikki olivat kunnossa muutamaa haavaa ja ruhjetta lukuun ottamatta.
Matkustajat kompuroivat koneen synkästä pimeydestä ulos räikeään auringonpaisteeseen. Kunnon engelsmannit liikuskelivat edestakaisin kuin olisivat tulleet kesälomalle, etsivät laukkujaan ja papereitaan – ja takuulla huolehtivat mielessään seuraavasta teehetkestä.
”Olipa hirvittävä tapaus”, Tony kuuli yhden sanovan hillitysti. Toinen korrekti tapaus kuului tuumaavan: ”Erinomaista, ettei kukaan loukkaantunut. Lähdetäänpä jatkamaan elokuvaa.”
Tony olisi halunnut karistaa kannoiltaan moisen porukan. JA KILJUA!!

Elokuvaa kuvattiin. Ja kuvattiin. Ja kuvattiin. Kaikki tiesivät, että tuotannossa oltiin jäljessä aikataulusta ja budjetti ylitetty. Tonyn ennalta sovittu sadantuhannen dollarin viikkopalkka oli sievoinen onnenpotku näyttelijälle itselleen, mutta rasite Columbia Picturesille. Ja sitten ohjaajalle tuli vaikeuksia käsikirjoituksen kanssa.
Iolnada ja Tony olivat Leanin seurassa lounaalla, kun ohjaaja otti ohjat käsiinsä. Brittiohjaaja käyttäytyi aina erittäin tyylikkäästi – Leanin puheessa ei ollut moitteen sijaa ja hänen tapansa pitää savuketta (ylösalaisin) oli Tonyn mielestä jumalainen – ja se lievensi hänen sanojensa aiheuttamaa iskua.
Lean aloitti varovaisesti puhuessaan tuottajalle: ”Sam, minä joudun nyt ehkä tuottamaan sinulle pienoisen pettymyksen. Olen tutkinut käsikirjoitusta ja olen sitä mieltä, että sen jälkiosa ei ole alkuosan veroinen. Pelkään pahoin, että minun on puhuttava Boltille Englantiin selvittääkseni, voisiko sitä kenties vahvistaa.”
Sitä Sam ei olisi halunnut kuulla. Käsikirjoittaja Robert Bolt oli arvioinut, että jos uudelleenkirjoittamiseen joudutaan, se saattaisi viedä kymmenenkin viikkoa.

Sam ei ollut lainkaan yhtä hienostunut tapaus kuin Lean. Hän alkoi äyskiä varsin karkealla tavalla. Ja sitten hän alkoi nytkähdellä ja hänen päänsä kolahti soppalautaselle. Siis kirjaimellisesti.
Lean heitti suunnattoman ylhäisen katseen Iolandaan ja sanoi: ”Kultaseni, voisitko ystävällisesti katsoa, että Sam toipuu?” Sitten brittiohjaaja poistui.
Kun Sam tuli tajuihinsa, häntä piti pidätellä. Taas kirjaimellisesti: ”Missä se helkkarin Lean on? Minä tapan hänet!”

Sam oli jo muutenkin raivoissaan viivytyksistä ja tämä uusi kuvausten pysäyttäminen kymmeneksi viikoksi merkitsi jo katastrofia. Näyttelijät olivat sopimuspalkalla ja näille pitäisi maksaa luppoajastakin.
Sam olisi kaatunut, jos hän olisi joutunut pitämään näyttelijät omilla palkkalistoillaan. Niinpä hän sai keploteltua tähdilleen taukohommia muista leffoista. Hän järjesti elokuvan Alec Guinnesille, elokuvan Peter O’Toolelle, elokuvan Joe Ferrerille.
Tonylle Sam järjesti yhden tämän parhaista rooleisa.

Rooli, jonka Sam löysi Tonylle, oli murtuneen nyrkkeilijän Mountain Riveran osa Rod Serlingin televisionäytelmän Requiem for a Heavyweight (suom. Viimeinen erä) elokuvasovituksesta, jossa Tony sai vastanäyttelijöikseen Jackie Gleasonin, Mickey Rooneyn ja Julie Harrisin.
Rooli oli mehukas, ja siitä sukeutui yksi Tonyn omasta mielestä parhaista esityksistä, vaikka aluksi hän pelkäsikin pystyvänsä vain puolivillaiseen suoritukseen. Hän näki paljon vaivaa puhdistaakseen muotokuvansa useimpien nyrkkeilyelokuvien lihaskimppukliseistä ja esittääkseen sen sijaan murtuneen ja näköalansa menettäneen miehen.

Francesco Quinn, Tonyn ja Iolandan poika, syntyi maaliskuun 22. päivänä vuonna 1963. Hän sai Tonyn nimen ja Tonyn isän nimen. Hän pärjäisi kyllä.

Katherine havahtui tilanteeseen. Hän ja Tony puhuivat Tonyn suhteesta Iolandan kanssa ja vauvasta, mutta eivät päässeet puusta pitkään. Jotain tällaista Katherine oli odottanut. He jatkoivat entiseen tapaan.

Tony rakasti tuota hänelle lahjoitettua lasta. Jos Frankie olisi oleva hänen kolmas näytöksensä, hän antaisi tälle kaiken energiansa, kaiken huomionsa. Tony loisi itsensä Frankien vuoksi uudestaan.
Tony rakasti muitakin lapsiaan, mutta jotenkin hän tiesi, että Frankiesta tulisi erilainen, tai että hänestä tulisi erilainen Frankien takia. Tony pelkäsi kuollakseen, etteivät hänen rahkeensa riittäisi, mutta ei perääntynyt poiskaan. Francesco kastettiin Roomassa Pyhän Pietarin basilikassa, ja sen päivän Tony rukoili hiljaa ja toivoi, että hänen nuori poikansa voisi vastata hänen sisäiseen myllerrykseensä.

Tietenkään Frankie ei voinut – ei vielä – mutta hän pystyi valmistamaan Tonya veljelleen, Daniele Antoniolle, joka syntyi seuraavana vuonna, jolloin nuo kaksi poikaa ilmoittivat yhdessä Tonylle, että tämän oli taas tullut aika luoda nahkansa. He antoivat Tonylle voimaa vihdoin jättää Katherine.
Tony ja Katherine erosivat Juarezissa Meksikossa tammikuussa 1965, yli kaksikymmentäseitsemän vuotta tuhoon tuomitun hääyönsä jälkeen. Tarvittiin vain pari kuukautta saattamaan heidät yhteen, mutta kokonainen ihmisikä riuhtaisemaan erilleen ja menopaluumatka Tonyn lapsuuden maisemiin sovittamattomien erimielisyyksien myöntämiseen.

Iolanda ja Tony menivät naimisiin myöhemmin samana vuonna Iolandan odottaessa heidän kolmatta poikaansa Lorenzo Alexanderia. Iolanda oli loistava vaimo ja äiti – rakastava, huomaavainen, lohduttava. Hän oli kaikkea sitä, mitä Tony ei ollut koskaan antanut Katherinen olla (luultavasti kaikkea sitä, mitä Tony ei ollut koskaan tahtonut Katherinen olevan) ja heidän kotinsa sykki lapsuuden ilojen, surujen ja ihmeiden tahtiin. Tony oli viisikymmentävuotias, mutta jälleen kerran nuori mies.

Vuonna 1963 Tony alkoi kuvata elokuvaa, joka perustui hänelle tuttuun romaaniin. Hänen sopimuksensa ohjaaja Michael Cacoyannisin ja United Artistsin kanssa takasi hänelle kolmanneksen elokuvan Alexis Zorbas (1964, suom. Kerro minulle, Zorbas) tuotosta ja vaatimattoman palkan kuvausten ajaksi. Elokuvan budjetti oli kaikkiaan neljäsataatuhatta dollaria ja kuvauksiin oli varattu viisi viikkoa Kreetalla. Se oli koko porukan mielestä harvinainen tilaisuus tehdä hyvää työtä tiukalla aikataululla ja suurenmoisella materiaalilla.

Ensimmäinen todellinen pulma syntyi roolijaosta. Madame Hortenseksi, ikääntyväksi ranskalaiseksi matroonaksi, joka omistaa kaupungin pienen hotellin, haluttiin ensin suuri ranskalainen näyttelijä Simone Signoret. Cacoyannis ja Tony matkustivat Pariisiin tarjoamaan roolia.
Simone rakasti kirjaa ja käsikirjoitusta, mutta koki, ettei hänestä ole rooliin. Hän näytteli aina spontaanisti, hän ei halunnut harjoitella, ja kyseinen rooli vaatisi treenaamista. Lopulta Simone kuitenkin suostui.
Kuvauksissa Cacoyannis päätti aloittaa Simonen kuvaukset tämän hankalimmasta kohtauksesta, jossa Hortensen piti tanssia ja tehdä itsensä naurunalaiseksi Basilin ja Zorbaksen edessä eräänä iltana päivällisellä.
Simone oli äärimmäisen epävarma, ja kun hän alkoi näytellä kohtausta, oli selvää, ettei hänen luonnehdintansa ollut vielä valmis. Kuvaukset aloitettiin kahdeksalta illalla eikä kohtaus ollut edennyt puoliltaöin.
Sitten pidettiin tauko. Jonka aikana Tony löysi Simonen lattialta itkemästä. Katkeria, katkeria kyyneliä.

Simone lähti seuraavana päivänä Pariisiin ja kuvausryhmä jäi ilman keskeisen roolin näyttelijää. Cacoyannis ja Tony säntäsivät puhelimeen ja soittivat joka ainoalle näyttelijälle, joka olisi voinut edes jotenkin sopia osaan.
Tony soitti Barbara Stanwyckille, Ann Sothernille, Tallulah Bankheadille ja Stella Adlerille. Cacoyannis kävi läpi omaa listaansa. Kaikki sanoivat rakastavansa käsikirjoitusta, mutta kaikki olisivat tarvinneet aikaa valmistautua rooliin ja järjestää asiansa kuntoon ennen Kreikan-matkaa.

Monen turhauttavan päivän jälkeen Cacoyannis keksi mahdollisen ratkaisun. Lila Kedrova oli juuri lopettanut eräässä näytelmässä ja olisi vapaa tulemaan Kreikkaan.
Tästä koitui uusi ongelma. Kedrova ei ollut kovin tunnettu nimi ja United Artists vetäytyi hankkeesta.
Nyt oli roolitus kunnossa, enää piti löytää uusi rahoittaja.

Ensimmäiseksi Tony soitti vanhalle pomolleen Darry F. Zanuckille Foxiin. sanoi olevansa vaikeuksissa ja tarvitsevansa rahaa. Zanuck kysyi heti, oliko ongelmien syy joku pimu. Ja kun Tony sanoi, että ei tällä kertaa, vaan elokuva, vaikutti siltä, että pimuvaikeudet olisivat olleet enemmän Zanuckin mieleen.
Tony kertoi tilanteen ja pyysi seisemääsataaviittäkymmentätuhatta dollaria. Zanuckilla oli yksi kysymys: uskoiko Tony itse elokuvaan? No, kyllä uskoi: ”Uskon, että siitä voi tulla paras elokuva, jossa olen ollut mukana. Se kertoo elämästä ja siitä miten kannattaa elää.”
Zanuck totesi, ettei tiedä miksi, mutta luottaa kuitenkin Tonyyn. Ja lupasi rahat seuraavaksi päiväksi.

Ja ne olivat seuraavana päivänä. Zanuck ei pyytänyt edes käsikirjoitusta nähdeäkseen. Hän vain lähetti vävynsä tuomaan rahat ja niin Kreetalla päästiin taas töihin.

Sinä hetkenä, kun Tony näki Lila Kedrovan meikattuna ”hupsahtaneeksi ranskalaiseksi koketiksi”, hän tiesi, että nyt oltiin tekemässä menestyselokuvaa. Ja tiesi, että nyt oli löydetty Madame Hortense. Kedrova oli täydellinen eikä Tony voinut enää kuvitellakaan ketään muuta rooliin, ei edes Simone Signoretia.
Kedrova näytteli ensimmäisen kohtauksensa loistokkaasti, juuri sopivan naurettavasti ja juuri sopivan liikuttavasti. Hän saikin suorituksestaan parhaan naissivuosan Oscarin.

Kerro minulle, Zorbas sai sinä vuonna peräti kuusi Oscar-ehdokkuutta myös parhaasta elokuvasta. Tony oli toista kertaa ehdolla parhaan miespääosan esittäjän kategoriassa, vaikka Rex Harrisonin suoritus My Fair Ladyssa ohittikin hänet sitten loppusuorassa.
Harrisonin kunniaksi on luettava, että hän tuli gaalavastaanotolla moikkaamaan Tonya, asetti patsaan pöydälle tämän eteen, ja antoi arvostusta: ”Me teimme kahdenkymmenen miljoonan dollarin elokuvan. Te teitte seitsemänsadanviidenkymmenen tuhannen dollarin elokuvan. Sinun olisi pitänyt voittaa.”
Se oli hieno ele. Mutta silti vain ele – kyllä Harrison vei patsaan mukanaan ja jatkoi kierrostaan pöydissä.

Niin, aikanaan Zorbas valmistui. Mutta kyllä siinä oli ongelmia, aivan loppuun saakka. Toiseksi viimeisenä kuvauspäivänä Tony mursi jalkansa pudotessaan yli nelimetriseltä telineeltä kivilouhokseen. Haniassa ei ollut lääkäriä, joka olisi osannut hoitaa Tonyn jalan asianmukaisesti, mistä syystä studio järjesti Tonylle vastaanoton ateenalaiselle ortopedille ja siirsi viimeistä kuvauuspäivää siihen, kunnes tämä palaisi.

Tony lähti Ateenaan huvijahdilla. Mukana oli laivan kapteeni puolisoneen, näyttelijä Pia Lindstrom, hyvä ystävä Sam Shaw ja muuan brittikirjailija, joka työsti Tonyn kanssa erästä käsikirjoitusta, sekä kolme palkattua apumiestä.

Kun matkaan lähtenyt joukko oli purjehtinut tunnin, iski raivokas myrsky. Koko porukka istuskeli illallisella juhlaruokasalissa, kun generaattori sammui. Vene alkoi keikkua. Keinunta yltyi niin rajuksi, että osa väestä tuli sairaaksi. Pimeys ja eriasteinen humaltuneisuus eivät helpottaneet tilannetta.
Jossain vaiheessa Tonyn kirjailijaystävä lähti kannelle oksentamaan. Britit ne muistavat sivistyneen käytöksensä myös äärimmäisessä hädässä.

Kirjailijaystävä ei tullut takaisin ruokasaliin. Yhtäkkiä Tonyyn iski selväjärkisyyden puuska: miesparkahan oli voinut pudota myrskyävään mereen!

Tony lähti konttaamaan yläkannelle, koska ei voinut laskea painoa kipeälle jalalleen, eikä hän tiennyt, mistä löytäisi kainalosauvansa mielipuolisen pimeässä purressa.
Tony pääsi kannelle. Kirjailija ei ollut siellä. Mutta sehän saattoi merkitä mitä tahansa.

Rankkasade oli laantunut, mutta tuuli oli edelleen navakka. Aallot iskivät yhä uudelleen päin laivan runkoa ja vesi syöksyi Tonyn päälle voimalla, joka olisi heittänyt hänet nurin – jos hän ei siis olisi ollut jo valmiiksi konttausasennossa.

Tonyn päässä pyöri. Näyteltyään kolmen kuukauen ajan Alexis Zorbasta hän ei ollut oma itsensä. Tony oli jo jonkin aikaa katsellut maailmaa hitusen hulluin silmin, ja nyt – hurjassa kännissä keskellä hurjaa myrskyä – hän oli enemmän Zorbas kuin Tony.
Tony yritti pohtia tilannetta. Hän kuvitteli tokkurassa, että hänen brittiystävänsä ilmaantuisi aivan kohta jostain Sitä hän ei tiennyt, miten tämä sen tekisi, vain, että tämä tekisi sen. Sitten hän ajatteli, että entä jos tämä on sittenkin pudonnut partaan yli, mutta ei keksinyt, mitä hän siinä tapauksessa pystyisi tekemään.
Sitten Tony keksi, että onhan kirjailija voinut mennä hyttiinsä lepäämään.

Ja sitten Tony alkoi ajatella jotain aivan muuta. Hän näki kapteenin vaimon toisella puolella kantta. Tämä seisoi pystypäin ja joi myrskystä. Tony konttasi tämän luokse.
Kapteenin vaimo kumartui katsomaan, oliko Tony kunnossa. Tony arvelee, että tämä saattoi hätkähtää nähdessään hänen konttaavan.
Tony veti kumartuneen naisihmisen lähelleen ja tämän huulet omilleen. Hän ei hallinnut itseään lainkaan, ja kapteenin vaimo vastasi yhtä tulisesti. Pian he kierivät sylityksin kuin märät meriruohot.
Tony selitti itselleen, että Zorbas pani hänet tekemään sen. Hän tarrasi elämään niin kuin Zorbas. Kun se oli ohi, hän oli unohtanut myrskyn ja kirjailijan ja muut alhaalla ruokasalissa. Hän oli unohtanut kaiken. Hän oli Alexis Zorbas ja täynnä elämää.

Kirjailija oli mennyt hyttiinsä. Sieltä häntä ei sitten aamulla meinattu saada ollenkaan ulos. Kun Tony kävi karjumassa oven takana omalla vuorollaan, kirjailija raotti ovea ja päästi hänet sisälle.
Kun Tony oli hytissä, britti totesi asiallisesti, että hän ei voi tulla esiin. Hän on nimittäin hukannut hampaansa. Tekarit olivat tulleet suusta illalla kannella, kun kaveri oli käynyt oksentamassa.
Tony katsoi kirjailijan ohuita, kumimaisia huulia, ja purskahti nauruun. Se oli Zorbaksen nauru, se täytti nukkumatilat kuin edellisen illan ukkonen.

Neljä päivää myöhemmin Tony ja kaverit palasivat Kreetalle kuvaamaan elokuvan loppuun. Jäljellä oli enää yksi kohtaus.
Michael Cacoyannis ei tietenkään työskennellyt aikajärjestyksessä – kaikki kaivoskohtaukset näyteltiin putkeen ja seruaavaksi kaikki rantamökkikohtaukset – mutta niin vain kävi, että valmiin elokuvan viimeinen kohtaus kuvattiin viimeisenä.

Lääkäri ei ollut kipsannut Tonyn jalkaa, koska tämän oli määrä tanssia viimeisessä kohtauksessa rannalla Alan Batesin kanssa. Kipsin sijaan jalka pakattiin siteisiin ja teippeihin, jotka Tony voisi ottaa pois viime hetkellä ennen kuvausta ja panna taas mahdollisimman pian takaisin.
Tansissa Tonyn olisi pitänyt hyppiä ja pomppia, mutta murtuneella koivellaan hän ei siihen pystynyt – ainakaan selalisella antaumuksella kuin Alexis Zorbaksen tapainen kiihkeä kreikkalaismies.

Cacoyannis oli huolestuneempi kohtauksesta kuin Tonyn jalasta, eikä Tony oikein voinut olla siitä tälle vihainen. Ohjaaja oli odottanut kuvausryhmän kanssa jo monta päivää. Tony rauhoitteli: ”Älä murehdi, Michael. Järjestä snä van kaikki kuntoon, niin moinä tanssin. Soita musiikkia, niin saat nähdä.”

Ja Tony tanssi. Hän huomasi pysytvänsä laahaamaan jalkaansa melko mukavasti perässään, joten hän kehitteli tanssin, joka eteni erikoisella liuku-laahaus-askelella. Hän levitti käsivartensa perinteiseen kreikkalaiseen tapaan ja laahusti hiekassa. Alan Bates oppi askelen nopeasti, ja musiikki ja meri kohottivat heidät irti maasta, veivät heidät käsivarret yhteen liitettyinä jonnekin henkimaailman paikkaan, pois tavaomaisesta ja hyvin kauas.

Cacoyannis oli hölmistynyt.
– Mitä merkillistä se oli?
– Miten niin? Mitä vikaa siinä oli?
– Ei mitään. Siinä ei ollut mitään vikaa. Se oli suurenmoista. Mikä tanssi se oli?
Tony mietti hetken ennen kuin vastasi. Hän ei voinut kertoa kaikille näille ihmisille keksineensä sen omasta päästään. Ehkä eivät pitäisi siitä enää, jos kuulisivat, ettei se ollut atutenttinen.
– Se oli sirtakia.
Tony kiskaisi nimen meri-ilmasta omalla rajallisella kreikan taidollaan.
– Sirtakia?
– Sirtakia.
– Mssä sinä olet oppinut sitä?
– Se on perinteinen tanssi. Eräs kyläläinen opetti sen minulle.
Ohjaaja oli epäluuloinen, mutta ei kysellyt enempää. Hänen ei tarvinnut. Hän vain hymyili.
– Perinteinen, vai?
Tony nyökkäsi. Kyllähän hän valehteli, mutta mitä helvetin väliä sillä oli?

Ja täydestähän se meni. Nykyisin sirtaki maintaan eri hakuteoksissa enemmän tai vähemmän perinteiseksi kreikkalaistanssiksi. Ja kyllähän se Kreikassa kehitettiinkin, mutta ei siis kreikkalaisten toimesta. Ja esiintyi ensimmäisen kerran vuoden 1963 kuvauksissa, ei se perinnekään todellisuudessa sen pidempi ole.

 

Anthony on elänyt iloisen elämän, mutta ei ole iloinen mies. Tätä hän miettii lähestyessään Via Anziaten suoraa ja ajattelee, että iloinen elämä ja iloinen mielenlaatu ovat tosiaan eri asioita. Niiden välillä taitaa olla vain löyhä yhteys.

Aina tulee jotain uutta. Täytyy tulla. Jos pysyt liikkeessä, saat välimatkan itsesi ja huoliesi välissä niin suureksi, ettet lopulta enää yhdistä niitä toisiinsa. Kuilu levenee hetki hetkeltä. Jokaisen mäen jälkeen on toinen mäki, ja kannattaa pitää mielessä, että edellisen mäen antama vauhti auttaa ylös seuraavalle. Pakenet sitä, mikä sattuu ja vaivaa, ja pusket eteenpäin. Liikkeessä täytyy muistaa pysyä. muuten tasapaino järkkyy, ja jännite katkeaa.

Anthony on jo melkein antanut periksi, mutta ei vaivu epätoivoon. Hän on torjuntavaiheessa. Lauseen hän on rosvonnut turhan monelta kallonkutistajalta turhan monen vuoden aikana, mutta itse tilan hän on tuntenut aina.
Torjuntavaiheessa Anthony ajattelee ystävääänsä Joe DiMaggiota. Hän katseli aikoinaan tämän pelejä Oaklandissa Kaliforniassa. He olivat yhdessä lapsia.

Joe kertoi Anthonylle kerran illallisella tarinan. Yankeesit pelasivat merkityksetöntä ottelua Detroitia vastaan vuoden 1951 pelikauden lopulla. Joella oli luupiikki oikeassa jalassa eikä hän pystynyt liikkumaan tuskitta. Hänet sijoitettiin ulos vasempaan laitaan, missä hänen oli hallittava pienempi alue, ja Joe kertoi toivoneensa puoli ottelua, ettei kukaan vain löisi palloa hänen suuntaansa. Kun peli oli lopuillaan, Yankees johti yhdellä juoksulla ja Tigers uhkasi tehdä pisteen: jouoksijat ensimmäisellä ja toisella, kaksi ulkovuoroa.
Mestarit tietävät pallon suunnan mailan osuman äänestä, ja Joe kuuli pallon tulevan ennen kuin näki sen. Hän tiesi, että se lentäisi hänen päänsä yli ja asettui ottamaan koppia. Sen sekunnin ajan, jinka se kesti, hän ajatteli jalkaansa ja heittoaan.
Kukaan paitsi muutama fani ei olisi lainkaan välittänyt, vaikka ykköspesän juoksija olisi päässyt kotiin. Yankees oli jo ratkaissut divisioonan, Tigers oli tuloksissa kaukana takana, pelaajat odottivat vain pelin päättymistä.
Mutta Joe välitti. hän ei voinut heittää tyhjää heittoa, kun ottelutulos riippuisi siitä. Baseballissa kuulu voittaa. Mikään ei ollut tärkeämpää. Niinpä hän nojautui taakse, työnsi kipeän oikean jalkansa eteen ja lennätti pallon kaikella voimallaan, vaikka tiesi heiton jäävän todennäköisesti hänen uransa viimeiseksi merkitykselliseksi heitoksi.
Joe poltti juoksijan kotipesälle ja jatkoi ottelua lisävuorolla, mutta hetken ydin oli Joe DiMaggion kaltaiselle miehellese, että hän antoi kaikkensa. Moni on sitä mieltä, että tuo heitto maksoi Joelle hänen uransa – hän ei pelannut sen jälkeen enää ainuttakaan kautta – mutta hän ei osannut elää elämäänsä millään muulla tavalla kuin panemalla koko ajan kaiken peliin.

Kun Anthony nykyisin tapaa Joeta, ihmiset eivät enää tunnista tätä. Parille sukupolvelle newyorkilaisia tämä on Mr. Coffee tai säästöpankin puhemies, mutta Anthonylle Joe tulee aina olemaan nuorimies, joka laski panonsa kipeälle oikealle jalalleen ja riskeerasi kaiken vain estääkseen yhden viheliäisen juoksun. Tonylle Joe tulee aina olemaan inspiraation lähde ja lempeä muistutus siitä, ettei hyödytä pidätellä ja säästää parastaan toiseen päivään, pelata varman päälle.

 

Hitto, että 1970-luku osasi olla surkea. Tony ei kokenut saavansa kunnon elokuvaa. Ei saanut naisia katsomaan itseensä. Ei kestänyt itsekään katsoa itseään. Yhtenä aamuna hän näki peplistä, mikä hänestä oli tullut: uuvahtanut pilakuva, joka yrittää epätoivoisesti saada takaisin sitä, minkä kerran omisti ja jonka kohtalo on jo määrännyt parhaat työnsä tehneeksi.

Tony alkoi pelätä menettäneensä jalansijansa, aikansa menneen ohi. Se tapahtui Barrymorelle ja DeMillelle, ja nyt se tapahtui hänelle. Muut olivat varmaankin vaistonneet sen aiemmin, koska ne harvat käsikset, joita hänelle lähetettiin, olivat enimmäkseen hölmöjä ja yhdentekeviä. Edes hänen oma agenttinsa ei uskonut häneen, ja agentit sentään uskovat mihin tahansa kurjan kymmenprosenttisensa edestä. Lopulta erään kerran, kun Tonylle tarjottiin sivuroolia pääroolin sijaan, agentti sanoi suoraan: ”Yritä ymmärtää, Tony. sinä et ole enää muuta kuin lihava meksikolainen.”
Kaveri oli edustanut Tonya kolmekymmentä vuotta. Parempina aikoina tämä oli kutsunut Tonya Tiikeriksi, mutta nyt hän vihdoin paljasti itsensä ja käsityksensä Tonysta.
Tony haukkoi henkeä ja hyväksyi pienemmän roolin. Olihan se parempi kuin ei mitään.
Tony valmistautui kuihtumaan ja kuolemaan pois.

Mutta sitten tuli vuosi 1975. Tony oli suurin piirtein koko elämänsä kamalinta aikaa. Elokuvarintamalla oli ollut hiljaista, mutta lopulta hänelle tarjottiin roolia elokuvasta L’eredità Ferramonti (suom. Musta leski, tv Ferramontin perintö, kv. The Inheritance), iäkkäänä miehenä, joka aloittaa suhteen poikansa vaimon kanssa. Rooli ei ollut kovin suuri eikä ollut palkkiokaan, mutta muutakaan ei ollut näköpiirissä. Eikä Tony edes saanut roolia suoralta kädeltä.
Tonyn täytyi mennä tapaamaan Dominique Sandaa ja saada tämän hyväksyntä. Tonysta tuntui valtaisalta häpeältä juotua sillä tavalla kokeeseen, mutta Dominique Sanda oli silloin suuri tähti ja Tonyn oma tähti oli laskenut.

Tony hikoili mennessään tapaamiseen. Mutta Dominique rauhoitti hänet heti kättelyssä.
Dominique nousi tervehtimään Tonya ja riensi tämän syliin. Sitten hän antoi tälle mitä ihanimman suudelman. Hammasvaivoista tuolloin kärsinyt Tony kangistui kauhusta ja pelkäsi, että Dominique vetäytyisi äkkiä pois.
Mutta Dominique viivytteli paljon pidempään kuin Tonyn huolet. Sitten hän pyyhkäisi punansa Tonyn huulilta: ”Signor Quinn, minä olen rakastanut teitä ikuisesti. Olen aina halunnut työskennellä kanssanne. Meillä tulee olemaan ihanaa yhdessä.”

Se oli ilman muuta Tonyn elämän lämpimin tervetulotoivotus, eikä se jäänyt siihen. Dominique Sanda herätti hänet pitkällä suudelmallaan, ja siitä alkoi suhde, joka nuorensi Tonyn. He pitivät yhtä kuvausten ajan ja pitkään niiden päätyttyäkin.

On suuri siunaus saada rakkautta juuri tarpeeksi, juuri oikealta naiselta ja juuri oikeaan aikaan. Niin siunattuna Tony siityi elämänsä seuraavaan vaiheeseen itsetunto uudistuneena.
Tony oli jälleen kerran käärme, hän loi nhakansa, sovitti ylleen uusia pukuja. Hänestä tulisi vanha mies, jos sen vuoro olisi seuraavaksi eikä se ollut vielä myöhäistä.
Tony saisi kaiken. Taas.

 

Alkaa tulla myöhä. Hämärä ei ole aivan vielä laskeutunut, mutta taivas on muuttunut auringonlaskua enteilevän kalpean keltaiseksi. Vielä tunti tai pari ennen kuin Rooman kukkuloiden valotäplät syttyisivät.
Järven rantojen kaupustelijat lastaavat tavaroitaan yöksi kärryihin. Siellä myydään mitä vain – limsatölkkejä, pesusieniä, koreja, sanomalehtiä, hehkulamppuja – mutta mitään sellaista sieltä ei saa, mitä Anthony tarvitsee. Hän on sitä paitsi nyt tasangolla ja polkee rivakasti. Ei ole mitään syytä pysähtyä, vaan kaikki syyt vaativat jatkamaan.
Anthonyn jalat ovat äkkiä nuoren miehen jalat. Iltapäivän säryt ovat tipotiessään uuden päättäväisyyden ja voiman herättyä. Ehkä hän jatkaa matkaansa ikuisesti.

Mutta eihän Anthony siihen pysty. Hän tietää, että tämä viime tingan adrenaliinihyöky on harhaa. Olisi mukava väistää elämän realiteetit, ajaa pyörä Katherinen pirullisen pakkauslaatikon ohi, työntäää syrjään yhteenotot Iolandan ja lasten kanssa, polkea vain eteenpäin auringonlaskuun saakka. Mutta jos Anthony on jotain matkallaan oppinut, niin sen, ettei elämä ole turvallista ja että lopussa voimme vain toivoa sisua kohdata totuus.

Anthony ei ole rauhallinen mies. Hän ei ole kärsivällinen mies. Hän ei ole oppinut sietämään sitä, että hyvän mukana tulee pahaakin, hän ei jaksa edes hyväksyä kummankin olemassaoloa.
Anthony on nähnyt monen häntä lahjattomammankin ihmisen menestyneen elämässään hyvin, mutta silti hän aina vain taistelee. Miksi? Mikä hänessä tekee hänen elämästään niin kirotun kovan?
Itse asiassa Anthony uskoo keksineensä syyn nyt kun se taitaa jo olla liian myöhäistä. Hän on ollut liian huolissaan muista asioista ehtiäkseen elää täysillä itse, hän on touhunnut illuusion kimpussa ehtimättä pohtia todellisuutta.
Aivan, niin se on. Niin sen täytyy olla.

Anthony uskoo, ettei elämäntarinaa kirjoiteta muistamisen vaan unohtamisen takia. Se on kirjallinen puhdistautuminen ja hän vie sen läpi, jotta vapautuisi iänikuisista demoneistaan ja hahmottuisi ehjäksi kokonaisuudeksi tyhjälle sivulle. Hän on Anthony Quinn, poika, veli, hedelmänpoimija, rakastaja, näyttelijä, aviomies, isä, taidemaalari. Hän on meksikolanen, irlantilainen, intiaani, kreikkalainen. Hän on kaikkea tätä ja enemmän. Ja vähemmän.
Mitä Anthony sitten on eniten? No, sisimmässään hän on kai taiteilija. Se on ollut hänen alkunsa ja se tulee olemaan hänen loppunsa. Työssä on paitsi elämän myös kuoleman siemen. Taiteilijoita ylläpitävä luomisvoima tuhoaa heidät niin kuin lepra, jos he antavat sen mädättää sisuksensa.

Tunne itsesi, kehottaa filosofi. Neuvo on järkevä, mutta vaikea noudattaa. Anthony on aivan vilpittömästi yrittänyt tuntea itsensä, yhä uudestaan, mutta aina hän on muuttunut. Aina on löytynyt jotain uutta heitettäväksi seokseen tai hylättäväksi.
Anthony ei ole koskaan ollut sama mies kahta päivää peräkkäin, mistä kai johtuu se, että hän tahtoisi niin epätoivoisesti tuntea sen miehen, mikä hänestä on viimein tullut.
Tässä se on. Anthony on elänyt mielikuvien vilskeessä, mutta hän poistuu jähmeissä kehyksissä.

Anthony tulee Vigna S. Antonion portille ja nojaa siihen. Tämä on pysäkeistä viimeinen, paikka, jossa hän saa huutaa ilosta tai parkua häpeilemättä, viimeinen säilö hänen harvoille saavutuksilleen ja isolle säkilliselle epäonnistumisia.
Koti.

Kun Anthony tänä aamuna polki uuvuttavaa mäkeä kotoaan yös päätielle, hän joutui melkein nousemaan satulasta, mutta kun hän nyt laskettelee samaa mäkeä alas, se on kuin kouru.
Anthony lakkaa polkemasta ja oikaisee jalkansa haralleen. Hän on taas lapsi, liukuu jättisuurella vuoristoradalla vailla huolia ja murheita. Se on suloisen voiton ja voitonriemun hetki, mutta myös tarkkaan harkittua huvittelua.

Mäen alla Anthony kohtaa totuuden. Hän kulkee edestakaisin ja kerää rohkeutta. Hän kiertelee Katherinen siististi pakattua laatikollista muistoja ja ryhtyy viimein avaamaan sitä. Hän saa paketin pahvista haavan sormeensa.
Tony selailee menneisyyttään. Hän katselee vanhoja kuvia ja tutkii vanhoja muistiinpanoja. Hän muistaa munat ja maalattian. Hän muistaa isän takin hajun ja tuntee sen lämmön. Hän näkee itsensä poikasena ja ymmärtää, mikä hänestä on tullut.
Anthony katsoo isänsä ja dona Sabinan kasvoja, omiin jähmeisiin kehyksiinsä suljettuja, ja kuunteee, mitä asiaa näillä on hänelle. Anthony ajttelee Christopheria. Anthonyn mieleen nousevat hänen kirjojensa marginaaleista Sylvia ja Katehrine ja kaikki ne naiset, joita hän ei voinut saada ikiomiksi neitsyikseen, ja kaikki ne neitsyet, joita hän ei voinut saada ikiomiksi naisikseen.
Anthony pohtii uudestaan haikailuja, jotka hän pani paperille vuosia sitten kirjoittajakurssilla, ja vertailee elettyä elämäänsä nuoruuden mietteisiinsä.

 

Yhden miehen tango on oikea muistelmateos, jossa Anthony Quinn kertoo laajasti ja syvälle pinnan alle mennen koko elämästään, ei pelkästään urastaan, toisaalta taas tärkeimpien elokuvien kohdalla syvennytään tekoprosessiin laajemmin kuin vastaavissa muistelmissa ja elämäkerroissa yleensä, Teksti on kaunistelematonta ja rehellistä, ja kahdeksankymmenen vuoden matkassa riittää ylä- ja alamäkiä.
Tiedä sitten, mitä kukakin lukijoista odottaa, mutta… Mitään massiivista emotionaalista vyörytystä ei kirjassa pyörämatkan päätteeksi ja laatikon avautuessa liikkeelle lähde, mutta tyylikkäästi kirjoittaja urakkansa lopettaa.

 

Ja sitten tiivistelmän viimeiset linkit. Pariisin Notre Dame on filmattu useasti. Myös Tony pääsi siis tekemään oman versionsa Quasimodosta.

Notre Damen kellonsoittaja

David Lean tunnetaan elokuvaspektaakkeleistaan. Myös Tony pääsi yhteen noista megatuotannoista.

Arabian Lawrence

Ja tähän päätteeksi se kuuluisa tanssi.

Kerro minulle, Zorbas

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu

Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut

Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa

Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli

Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus

Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri

Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden mieheb tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika

Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat

Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta

Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945

Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin