Kirjat, päivitys 18.6.

Sitten linnojen tarinoista kertomuksiin linnanneidoista. Otetaan ensin Turun linnassa Suomen käskynhaltijan Klaus Flemingin aikana ja rinnalla sekä vielä tämän kuoleman jälkeen toimineen Ebba Stenbockin elämäkerta, eli käsitellään tällä kertaa Anu Lahtisen teos Ebba, kuningattaren sisar. Jos tässä yrittelisi vielä täydennystä sivulle lähipäivien aikana ja lisäisi sivulle jatkoksi tiivistelmän Tuula Hockmanin kirjasta Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla.

Jos tässä lämmittelyksi vielä pari linkkiä ennen itse tarinaa. Jos olette joskus tutustuneet Turun linnaan, oletteko koskaan miettineet, mitä suljettujen ovien takana mahtaakaan piillä? Turun linnassa on toisinaan vastattu tähän kysyntään järjestämällä erityisiä kierroksia, joissa noita ovia avataan.

Turun linnan suljetut ovet

Ja kun päivät alkavat lyhetä, jossain vaiheessa syksyä on perinteisesti aloitettu eräät säännölliset erityiskierrokset.

Turun linnan kauhukierros

Ja vielä yksi linkki. Klaus Fleming on jättänyt jälkensä Turun kaupunkiin.

Klaus Fleming

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto II
Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar
Otava (paino), Atena 2021
196 sivua

Suomalaisessa historiankirjoituksessa on useaan otteeseen kirjoitettu, miten levotonta elämä menneinä vuosisatoina oli Ruotsin valtakunnan itärajoilla, Pohjanlahden tällä puolen. Ja kyllähän esim. 1500-luvun viimeiset vuosikymmenet valtakunta olikin lähes jatkuvasti sodassa Venäjää vastaan, mikä verotti raskaasti tämän raja-alueen asukkaita.
Mutta levottomia raja-alueita oli valtakunnassa myös toisaalla. Vaikka Pohjolassa periaatteessa oli vuosina 1397 – 1521 eletty yhteisen tanskalaishallitsijan alaisuudessa Kalmarin unionissa, käytännössä Ruotsi oli useinkin nimittänyt oman valtionhoitajan, joka sitten väänsi unionikuninkaan kanssa väliin ihan verissäpäin.

Vielä 1500-luvulla Tanska-Norjalla oli hallussaan nykyisen Etelä-Ruotsin maakuntia. Länsi-Götanmaalla taisteltiin tanskalaisia vastaan, ja Stenbock-suvun kivilinnat Torpa ja Toftaholm oli rakennettu kestämään hyökkäykset siinä missä Suomen rannikkoseudun Kuitia, Suitia ja muut kivilinnat.
Tähän taisteluiden pyyhkimään maankolkkaan syntyi 1500-luvun puolimaissa tyttölapsi, joka sai nimen Ebba äidinäitinsä, Ebba Eerikintytär Vaasan mukaan. Ja tällä kertaa käydään läpi Ebba Stenbockin elämäntarina, jonka on koonnut filosofian tohtori Anu Lahtinen teokseensa Ebba, kuningattaren sisar.

Nimet periytyivät usein isovanhemmilta lapsenlapsille. Usein vanhin poika sai isänisän nimen, seuraava taas äidinisän nimen. Monet lapset kuolivat pieninä, joten perheeseen syntyvälle vauvalle saatettiin antaa uudelleen sama etunimi, mikä sekoitti nimijärjestystä. Lapsi saattoi saada myös muun sukulaisen nimen tai tulla vaikkapa kuninkaallisen kumminsa kaimaksi.

Ebban isovanhemmat ja vanhemmat olivat suoraan kokeneet Kalmarin unionin hajoamistaistelut ja niiden seuraukset. Äidinisä Eerik Leijonhufvud oli menettänyt päänsä Tukholman verilöylyssä vuonna 1520, kun Tanskan kuningas Kristian II oli yrittänyt teloituksilla alistaa Ruotsin ylimysperheet kuuliaisiksi. Harhaoppisiksi muka todistettuja valtaneuvoksia ja ritareita marssitettiin kuolemaan Tukholman Suurtorille, ja heidän äitejään ja sisariaan vietiin vankeuteen Tanskaan. Heidän joukossaan oli Ebban täti Anna Olofintytär Stenbock.

Taistelu Tanskan hallitsijaa vastaan kuitenkin jatkui ja laajeni. Sen johtoon nousi Tukholman verilöylyssä isänsä menettänyt Gustav Eerikinpoika, jonka johdolla Ruotsi irtautui Tanskasta ja Kalmarin unionista.
Gustav Eerikinpoika valittiin Ruotsin kuninkaaksi ja tunnetaan nyttemmin hallitsijanimellä Kustaa I Vaasa. Kustaata tukeneet ruotsalaiset muodostivat Ruotsin valtakunnan uuden valtapiirin. Samaan piiriin kuuluivat Stenbockit samoin kuin sellaiset suvut kuin Brahet, Leijonhufvudit, Sparret, Sturet, Banérit ja Bielket, Pohjanlahden itäpuolella Hornit ja Flemingit.

Ylimyssukujen tuella Kustaa Vaasa ajoi läpi reformaation, joka teki kuninkaasta kirkon päämiehen ja katkaisi suhteet katolisen kirkon johtajaan, paaviin. Aiemmat piispanlinnat siirtyivät kruunulle, kirkoille annetut maalahjoitukset peruutettiin, ja kuningas ja aateli jakoivat keskenään suuren osan kirkolle kuuluneesta omaisuudesta.
Nuoren kuningashuoneen asema ei kuitenkaan ollut erityisen vahva, vaan ulkomailla moni hallitsijasuku piti Kustaa Vaasaa vallananastajana, jonka Tanskan kuningas ennen pitkää syöksisi vallasta. Tai sitten aiempi valtionhoitajien suku, Sturet, yrittäisi jossain vaiheessa kaapata vallan Kustaa Vaasalta. Tästä johtuen kuninkaan oli vaikea löytää prinsessapuolisoa ulkomailta.
Lopulta Ruotsin kuningas sai ensimmäiseksi puolisokseen saksalaissyntyisen Katarinan Saksi-Lauenburgista. Kuninkaan häissä vuonna 1531 solmittiin ajan tavan mukaisesti muitakin avioliittoja: naimisiin menivät myös Birgitta (Brita) Leijonhufvud ja Gustav Stenbock.

Katarinan pian kuoltua Kustaa Vaasa ei edes yrittänyt kysellä uutta kuningatarta ulkomailta. Tällä kertaa hän käänsi katseensa Leijonhufvudien sisarparveen ja valitsi uudeksi puolisokseen Margareta Leijonhufudin. Näin Kustaasta tuli Britan ja Gustavin lanko vuonna 1536.

Nuorena avioituneen Britan, samoin kuin kuningatarsisar Margaretan tai kreivitärsisar Märtan elämää leimasivat jatkuvat raskaudet. Lasten tiheät syntymävälit viittaavat siihen, että perheissä oli imettäjiä, ja tällainen perheeseen jäänyt luottopalvelija mainitaankin ainakin kreivitär Märtan perheessä. Tukena heillä oli leskiäiti Ebba, jota Kustaa Vaasakin näyttää arvostaneen.
Tämä vanhempi Ebba-rouva oli esimerkki siitä, miten ikä, äitiys ja kokemus toivat varttuneemmalle naiselle arvovaltaa ja arvostusta. Hän oli suurin piirtein kuninkaan ikätoveri, mikä on voinut auttaa luottamuksen ja yhteisymmärryksen syntyä anopin ja vävypojan välillä.

Nuorempi Ebba syntyi siis vauraaseen perheeseen, Ruotsin valtasukujen verkoston jäseneksi, ja hän kasvoi varmasti tuntemaan asemansa jo pienestä pitäen. Ylhäisestä syntyperästä huolimatta Ebban syntymävuotta ei tiedetä. 1500-luvun mittaan isät alkoivat kirjata lastensa syntymäpäiviä ja jopa kellonlyömiä muistikirjoihinsa, mutta tällaisia merkintöjä on säilynyt vain satunnaisesti.
Ebban sisarusten syntymävuosista tiedetään sentään jotain, ja niistä voi tehdä joitain päätelmiä. Vanhin Britan ja Gustavin lapsista, tytär Beata, oli syntynyt vuonna 1533, ja siitä eteenpäin perheeseen näyttää syntyneen lapsia vuoden tai parin välein: Katarina 1535, Olof 1536, Eerik 1538, pienokaisena kuollut Anna 1539 tai 1540, Arvid 1541, sitten Abraham ja Margareta, ja Cecilia joko vuonna 1545 tai 1546.
Cecilian jälkeen syntyi vielä ainakin kuusi lasta, mutta heidän – Ebban, Stenin, Märtan, Anna nuoremman, Karlin ja Johanin – tarkkoja syntymäaikoja ei tunneta. Ikäjärjestys voidaan suurin piirtein päätellä esim. siitä, milloin pojat saivat sotilas- ja virkatehtäviä, milloin tyttäret menivät naimisiin sekä missä järjestyksessä heidät luetellaan perheen yhteisissä perintösopimuksissa.
Voi olettaa, että Ebba syntyi aikaisintaan vuosi Cecilia-sisarensa jälkeen. Ajankohtaa miettiessä voi kiinnittää huomion siihen, että Ebban kaima, äidinäiti Ebba Eerikintytär Vaasa, kuoli vuonna 1549. Aikakauden nimenantokäytäntöihin sopisi, että hiljattain kuolleen isovanhemman nimi annettiin uudelle lapselle. Nuoremman Ebban syntymä saattaisi siinä tapauksessa ajoittua vuoden 1550 paikkeille. Hänestä tuli siten kaima naiselle, joka oli menettänyt miehensä pyövelin miekan alle mutta myös tukenut tyttäriään ja poikiaan tärkeisiin asemiin.
Viimeinen mahdollinen syntymävuosi Ebballe on 1557, jotta hänellä olisi riittävästi ikää mennessään naimisiin syksyllä 1573.

Jos Ebba syntyi vuoden 1550 paikkeilla, hän oli pikkutyttö, kun uusi kuninkaallinen perheuutinen kohahdutti Ruotsia ja etenkin Stenbockin perhettä. Kustaa Vaasa oli jäänyt leskeksi Margaretasta, ja nyt pitkälle yli viisikymppinen hallitsija halusi itselleen kolmannen puolison ja isolle pikkulapsikatraalleen äidin. Valinta kohdistui Ebban vanhempaan sisareen Katarinaan.

Katarina oli edellisen kuningattaren sisarentytär, siis kuninkaallisten lapsipuoliensa serkku. Vaikka reformaation myötä oli hylätty esimerkiksi pikkuserkkujen avioliittoja koskevat rajoitukset, ei näin läheistä avioliittoa hyvällä katsottu. Ikäerokin oli melkoinen. Vaikka ei ollutkaan poikkeuksellista, että harmaaparralla oli teinimorsian, aikalaislauluissa vinoiltiin kaksimielisesti, ”ettei vanha mies enää osaa soittaa nuoren neidon luuttua”.

Kustaa Vaasa sai kutenkin tahtonsa läpi, ja elokuussa 1552 Vadstenassa vietettiin loisteliaat kolmipäiväiset hääjuhlat soihtutansseineen ja turnajaisineen. Vaikka moni Stenbockin sisaruksista nousi tärkeisiin asemiin ja solmi hyviä avioliittoja, juuri Katarina-sisaren avioliitto määritteli koko perheen asemaa.
Kahdeksan avioliittovuoden jälkeen, vain 25-vuotiaana, Katarina jäi leskeksi ja eli tämän jälkeen leskikuningattarena yli 60 vuotta.

1500-luvun ihmiset kasvoivat eriarvoisuuden, vastavuoroisuuden, suojeluksen, vastapalvelusten ja velvoitteiden maailmassa. Ebban kaltainen aatelistyttö, rikkaan ja vaikutusvaltaisen perheen jäsen, saattoi nauttia kunnioituksesta ja taloudellisesta turvasta. Hänen ulottuvilleen saattoi tulla tietoja ja taitoja, joista porvaris- ja pappisperheiden tytöt tai maaseudun piikaset eivät tienneet tuon taivaallista. Hänen odotettiin kuitenkin myös muistavan perhettään ja perheen tahtoa, mitä tuli kasvatukseen ja avioliittoon.
Keskeinen ero tyttöjen ja poikien koulutuksessa oli, että yleensä vain pojat – jos hekään – opiskelivat latinaa, joka oli avain oppineisuuteen ja teorian opiskeluun. Tytöt sen sijaan saivat tyypillisesti oppinsa ruotsin kielellä.
Jotkut 1500-luvun aatelisnaiset opiskelivat kieliä, ja heillä saattoi olla omat laajatkin kirjastonsa. Eräät heistä kirjoittivat sukukronikoita sekä pyrkivät vaalimaan ja kertomaan suvun ja esipolvien historiaa.
Keskiajalla kirjoitustaito oli ollut enemmänkin pappien ja kirjurien kuin aatelin taito. Vielä Ebbankaan aikana kaikki aateliset eivät osanneet käyttää sulkakynää juuri nimensä kirjoittamista enempää, vaan monien aatelismiesten ja -naisten käsiala oli melkoista tuherrusta. Kirjureiden tehtävä oli muotoilla ja sanelusta kirjoittaa tärkeät kirjeet. Lähettäjä vahvisti kirjeen sinetillään ja joskus, vaikkei välttämättä, omakätisellä allekirjoituksellaan.

Ebba Stenbockilta on säilynyt muutamia omakätisiä kirjeitä ja kuitteja. Niiden perusteella hänellä oli melko tasainen ja kouliintunut käsiala – paljon siistimpi kuin vanhemmilla sisarillaan Katarinalla ja Cecilialla. Ebba ei kirjoittanut kirjureille tyypillistä huoliteltua ja koristeellista käsialaa, mutta hän oli selvästi tottunut kirjoittamaan pidempiäkin tekstejä kuin vain oman nimensä.

Prinsessat Sofia ja Elisabet sekä Kustaa Vaasan nuorimmainen, pikku Kaarle, olivat melko lailla Ebban ikäisiä. Lahtinen pitää täysin mahdollisena, että Ebba tai muut hänen sisaruksensa oleskelivat hovissa kuninkaallisten serkkujensa kanssa ja kuningatarsisarensa seurassa. Kustaa Vaasa ohjeisti itsekin huolekkaasti pienokaisten hoitoa kirjeissään. Viimeisinä aikoina Katarina pahoitteli, että helposti tulistuva isä pelästytti kiukunpurkauksillaan pienimmäisensä itkemään.

Hoviin kutsuttiin valtakunnan aatelispoikia palvelemaan hovipoikina eli ”pikkusoineina” (ruots. småsvenner). Hovipalvelus loi pohjaa tulevalle virkakehitykselle ja kasvatti kuninkaan vaikutusvaltaa perheisiin. Aatelismiehet, myös Ebban veljet, tekivät opintomatkoja ja diplomaattisia vierailuja ulkomaille. Heistä tulisi kuninkaan valtaneuvoksia, linnanpäälliköitä ja sotapäälliköitä.

Ebba kasvoi neidoksi ja nuoreksi naiseksi Eerik XIV´n valtakaudella, joka aiheutti paljon surua myös Stenbockin perheelle. Avioliittojen kautta Stenbockien perheen siteet Kustaa Vaasaan olivat aivan ainutlaatuiset, mutta vanhan kuninkaan kuoltua vuonna 1560 valtaan nousi epävakaa nuori kuningas.

Aluksi nuori hallitsija toi hoviin uutta loistoa. Kustaa oli ollut rahoistaan tarkka, mutta renessanssiruhtinaiksi kasvatetut Eerik ja herttuaveli Juhana esiintyivät mielellään eurooppalaisen muodin mukaisissa komeissa ja näyttävissä asuissa. Varmaankin Ebba oli muiden mukana todistamassa kruunajaisloistoa vuonna 1561 niin Tukholmassa kuin varsinaisissa kruunajaisjuhlissa Uppsalassa.
Juhlan polttopisteessä oli Ebballe tuttu perhepiiri. 26-vuotias Katarina-sisar johti kuningasperheen naisten seuruetta valkoiseen leskenhuntuun ja mustaan samettiasuun verhoutuneena. Nuoret prinsessat säteilivät kultakankaisissa, helmikoristeisissa puvuissaan. Ebban lanko, valtakunnanhovimestari Per Brahe, kantoi valtikkaa, ja toinen lanko, Gustav Johaninpoika (Tre rosor [vaakunassa kolme ruusua, ei sukunimeä]), hallitsijan kultaisia avaimia.
Kruunajaisissa hallitsija jakoi ylempiä aatelisarvoja suosikeilleen, ja niinpä Per ja Gustav saivat kreivin arvon. Ebban isästä Gustavista ja vanhimmasta veljestä Eerikistä kuningas teki vapaaherroja, mikä oli korkein arvo kreivin aseman jälkeen.

Kruunajaisten alla huomiota herättivät Suomen suunnalta saapuneet Flemingin veljekset Joakim ja Klaus (Claes). Edesmenneen valtaneuvos ja ritari Eerik Flemingin pojat olivat parikymppisiä, ja he olivat ehtineet osallistua niin sotaan kuin rauhanneuvotteluihinkin. Veljekset olivat usein tehtävissä valtakunnan rajoilla eivätkä siksi olleet hovin vakituisia kasvoja. Äitinsä Hebla Sparren puolelta Joakim ja Klaus Fleming olivat ruotsalaista sukua, ja Suomessa he olivat alueen suurimpia maanomistajia serkkunsa Lars Flemingin sekä rouva Anna Hogenskildin ohella.
Eräänä iltana ennen kruunajaisia Joakim Fleming saapui pommerilaisen lähetystön majapaikkaan ja alkoi humalapäissään haastaa riitaa. Nuorempi veli Klaus koetti tyynnytellä Joakimia, mutta sai tältä lyönnin kasvoihin. Syntyi joukkotappelu, jossa loukkaantui kymmeniä. Asiasta kuultuaan Eerik XIV vaati Joakimille kuolemantuomiota, koska tämä oli loukannut ulkomaisten lähettiläiden rauhaa. Pommerilaiset diplomaatit taas diplomaattisesti toivoivat pahantekijälle armahdusta, ja se Joakimille lopulta suotiinkin.
Joakim Flemingiä oli jo aiemmin epäilty varkaudesta ja väkivallanteoista, ja hän oli yksi niistä harvoista aikalaisista, joiden rinnalla Klaus Fleming vaikutti maltilliselta tapaukselta. Kruunajaisten aikaan vuonna 1561 Flemingin veljekset eivät vielä yltäneet arvossa tai vauraudessa Stenbockien rinnalle. Klaus Fleming sai kuitenkin kruunajaisissa ritarin arvon, mikä oli askel matkalla kohti korkeampia aatelisarvoja, vapaaherran tai kreivin asemaa.
Joakim vietti levotonta elämää, ilveili vaarallisesti diplomaattisella vierailulla Moskovan suuriruhtinaan luona ja avioitui lopulta Eerik-kuninkaan rakastajattaren Agda Perintyttären kanssa. Klaus valitti myöhemmin, että isoveli ”teki niin huonot naimakaupat, että kävisi sydämelleni, jos niin jälleen kävisi perheessämme”.
Pari vuotta kruunajaisten jälkeen Joakim näyttää menehtyneen kesken diplomaattisen tehtävän, matkalla Puolan suunnalla. Joakimilta jäi tytär Anna Fleming, joka varttui isänsä sukulaisten luona.

Eerik XIV´n silmissä aatelilla ja herttuaveljillä oli liikaa valtaa, läänityksiä ja oikeuksia, ja hän pyrki keskittämään valtaa itselleen. Kuningas vei Ebban isältä Gustav Stenbockilta Älvsborgin suuren linnaläänin, ja jäljelle jääneet Länsi-Götanmaan kihlakunnat kärsivät Tanskan-vastaisessa sodassa, joka alkoi vuonna 1563. Sota meni huonosti ja vastoinkäymisten vuoksi sekä Ebban isä että veljet Olof ja Abraham joutuivat kuninkaan epäsuosioon ja epäluulojen kohteeksi.
Samaan aikaan kuningas koetti löytää arvonsa mukaista puolisoa ja kosiskeli niin saksalaisia prinsessoja kuin Englannin Elisabetia, mutta turhaan. Herttuaveli Juhana sen sijaan vietti häitään puolalaisen prinsessan Katarina Jagellonican kanssa. Juhana myös toteutti niin omapäistä politiikkaa, että vuonna 1563 kuningas ja herttua olivat sodassa keskenään, minkä päätteeksi Juhana perheineen vangittiin useamman vuoden ajaksi.

Eerik XIV perusti neuvoston, eräänlaisen varhaisen korkeimman oikeuden, jonka eteen tuotiin raskaista rikoksista epäillyt. Tarvittaessa kuningas kutsui koolle valtiopäivät, jossa paikalle saapuneet säädyt painostettiin hyväksymään kuninkaan sanelemat tuomiot.
Ebban vanhin veli Olof joutui syytetyksi ja sai tuomion kuninkaan herjaamisesta vuonna 1564, mutta hänet armahdettiin, vaikka hän jäikin tarkkailtavaksi, eräänlaiseen ehdonalaisuuteen. Saman kohtalon koki serkku Nils Sture, kun kuningas ei ollut tyytyväinen Sturen menestykseen avoliittoneuvotteluissa ulkomailla.
Myös Ebban Abraham-veli, joka oli kuninkaan hovissa kamarijunkkarina, joutui epäsuosioon ja epäillyksi petollisesta juonittelusta kuningasta vastaan. Valtiopäivillä säädyt hyväksyivät kuolemantuomion, mutta enemmänkin kuninkaan painostuksesta kuin vakuuttuneina syyllisyydestä. Abraham murhattiin toukokuussa 1567 kuninkaan käskystä samaan aikaan kuin Sture-serkut Nils ja Erik sekä näiden isä Svante. Tapaukseen viitataan tyypillisesti Sture-murhina.

Alkoi olla selvää, että vainoharhainen kuningas oli mielisairas ja pystyi hallitsemaan vain ajoittain. Eerik XIV alkoi itsekin epäillä, oliko hän kuninkaan sijaan vanki. Kuningas ja hänen herttuaveljensä yhdistivät vielä voimansa sodassa Tanskaa vastaan, mutta kun Eerk heinäkuussa 1568 järjesti suuren hääjuhlan ja teki alhaissäätyisestä rakastajattarestaan kuningattaren, aatelin mitta oli täysi. Herttuaveljet ja ylimykset liittoutuivat kuningasta vastaan, Eerik XIV syöstiin vallasta ja pikkuveli Juhana nousi hallitsijaksi.

Uusi kuningas Juhana III oli noussut valtaan ylimysten tuella ja kiitokseksi hän vahvisti aatelille perinnölliset etuoikeudet ja privilegiot. Hän antoi suosikeilleen uusia arvonimiä ja maksoi korvauksia kovia kokeneille perheille.
Myös Stenbockien sukupiirissä oli eräänlainen uusi alku, kun siihen syntyi alkuvuodesta 1569 lapsi Ebba sisaren Beata-rouvan ja Per-kreivin nuorin poika, joka sai nimekseen Abraham Brahe. Hyvin todennäköisesti nimi annettiin surmatun Abraham Stenbockin muistoksi. Nuorella kreivi Abrahamilla oli läheiset välit Stenbockin sisaruksiin ja näiden perheisiin.

Ebban Brita-äiti oli ollut kuudentoista naimisiin mennessään. Beata oli mennyt naimisiin Per Brahen kanssa samanikäisenä kuin äitinsä. Katarina-sisko oli ollut jotakuinkin samanikäinen noustessaan ruotsin kuningattareksi. Cecilia-siskokaan ei ollut vielä kahtakymmentä, kun vietti häitä kreivi Gustav Johaninpojan (Tre rosor) kanssa. Tämä avioliitto solmittiin viimeistään vuonna 1563, ja sen jälkeen seuraavia Stenbockin sisarusten häitä juhlittiin vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Joskus 1570-luvun alussa Ebballe ilmaantui varteenotettava kosija, soturi idästä. Klaus Fleming oli vuonna 1568 kääntänyt Mälarenjärven laivaston Eerik XIV´tä vastaan ja liittynyt kapinallisiin. Palkinnoksi hän sai Juhana III´n kruunajaisissa Viikin vapaaherran arvon ja kohosi siten arvonimiensä puolesta Stenbockien veroiseksi.
Ennen tätä arvonnousua Klaus Flemingiä tuskin olisi voinut pitää sopivana kosijana vapaaherran tyttärelle. Juhana III´n kauden alkuvuosina hän kuitenkin nousi arvossa, ja vuoden 1571 paikkeilla kuningas nimitti hänet yliamiraaliksi, sotalaivaston johtajaksi.

1570-luvun alussa Ebba menetti molemmat vanhempansa. Isä Gustav oli kuollut Strömsholmin linnassa tyttärensä Katarinan luona vuonna 1570. Vuonna 1572 oli kuollut Brita-rouva, joka ajan tavan mukaisesti laskettiin ikuiseen lepoon miehensä viereen Vadstenassa. Samoihin aikoihin kuoli myös Klaus Flemingin leskiäiti Hebla Sparre.
Tulevalla avioparilla oli siten tiedossa vanhempiensa perintöosuudet. Tämä saattoi antaa kimmokkeen avioliiton solmimiselle. Tarkemmat juhlallisuudet jäivät leskikuningatar Katarinan harkintaan.

Ebba oli kahdenkymmenenviiden ikävuoden paikkeilla, kun palvelijat syyskuussa 1573 lähtivät kuljettamaan sisar Katarinan nimissä lähetettyjä hääjuhlakutsuja ympäri valtakuntaa. Oli tavallista, että hääjuhlat järjesti joku sukupiirin arvovaltaisimmista jäsenistä, jolla oli eniten varoja ja arvovaltaa. Tiedetään, että Katarina järjesti ja sopi monia sisarustensa ja näiden lastenkin avioliittoja.
Juhlapaikkana oli varmaankin leskikuningattaren kivitalo Tukholman Vartmunkegatanilla, lähellä vanhaa dominikaanien kirkkoa. Pari vuotta myöhemmin talossa juhlittiin Ebba Brahen ja Eerik Sparren häitä.

Vaikka asiaan ei hääkutsussa viitattu mitenkään, sukupiirissä elettiin vuonna 1573 kireissä tunnelmissa. Ebban veli Eerik oli joutunut hallitsijan ja Sture-perheen epäsuosioon omien naimahankkeittensa vuoksi. Eerik Stenbock oli jo pitkään toivonut vaimokseen serkkuaan Malin (Magdalena) Sturea. Malin itse olikin suostuvainen, mutta morsiamen äiti, leskikreivitär Märta Leijonhufvud, vastusti serkusten avioliittoa, ja äidin sana oli laki.
Vaikka Ruotsissa olikin hylätty viralliset lähisukulasten avioliittoja koskevat rajoitukset, joita katolinen kirkko oli asettanut, arkkipiispa vastusti lähimmän serkusasteen avioliittoa. Kreivitär Märta kuunteli kirkon johtoa, ja leskiäitinä hän päätti tyttärensä liitosta.

Päälle kolmikymppiset Eerik ja Malin sopivat lopulta ”morsiamenryöstöstä”. Kun Eerik oli saanut Malinin kreivitär Beatan ja kreivi Per Brahen suojiin, Stenbockin sisarukset koettivat kovasti vedota vihastuneeseen kreivitär Märtaan, tätiinsä, että tämä sallisi Malinin ja Eerikin mennä naimisiin.
Kaarle-herttua ja Stenbockit olivat karkulaisten puolella, Juhana III ja Märta-rouva näitä vastaan. Varsinkin Eerikiä moitittiin ankarasti morsiamen äidin loukkaamisesta. Eerik Stenbock menetti läänityksensä, eikä kukaan valtakunnan papeista uskaltanut vihkiä pariskuntaa.
Odotettuaan turhaan Märtan hyväksyntää Malin ja Eerik hakeutuivat tammikuussa 1574 Norjan puolelle vihittäviksi.

Myöhemmin pariskunta anoi ja sai anteeksiannon loukatulta morsiamen äidiltä, ja siten myös varmisti Malinin perintöoikeudet, vaikka hän olikin uhmannut äitinsä tahtoa. Sukulaismuistelmassa kuvataan Malinin sovintoa äitinsä kanssa ja sitä, miten Malin itki vuolaita kyyneliä äidille aiheuttamastaan surusta, mutta Eerikin sanottiin seuranneen vaitonaisena naistenvälistä tunteikasta sovinnontekoa.

Aivan kuin Eerik-veljen neidonryöstäjäisissä ei olisi ollut kylliksi huolta, Ebban hääkutsujen jo lähdettyä saatiin huonoja uutisia toisesta veljestä. Syyskuun lopussa Arvid-veli oli matkustanut Turun linnaan neuvotellakseen ulkomaalaisten upseerien palkoista. Riitaisaksi tunnettusotapäällikkö ja aatelismies Ivar Månsinpoika pilkkasi Arvidia ja tämän veljiä pelkureiksi, ja syntyneessä nujakassa Arvid löi Ivarin hengiltä. Kun Ebban hääjuhlien aika koitti, veli oli edelleen vankeudessa Turun linnassa, vaikka tapaus muutamaa vuotta myöhemmin saatiin soviteltua.

Vähintäänkin se, että Katarina järjesti Ebban häät, osoitti, että Ebban aj Klausin avioliitolla oli isosisaren ja muunkin perheen yleinen hyväksyntä. Kuten tapana usein oli, pääparin hääjuhlan liitettiin myös toinen, vähäisempi pariskunta, tässä tapauksessa aatelisneito Malin Perintytär ja Ture Jakobinpoika Rosengren.

Klaus Fleming oli morsiantaan ainakin viisitoista vuotta vanhempi, lähellä neljääkymmentä. Mitenkään poikkeuksellinen tämä ikäero ei ollut. Klaus vaikuttaa olleen samanhenkinen kuin Ebban veljet: sodankäyntiin tottunut, koulimaton ja äkkipikainen. Kummankin perheet miehet kuuluivat aikakauden soturiaateliin, he eivät olleet kirjanoppineita. Klaus Fleming oli jo nuorena miehenä johtanut hiihtäjäjoukkoja itärajalla.
Vaikka 1500-luvulla hovitavatkin olivat vielä melko hiomattomia, Klaus Flemingiä pidettiin omankin aikansa mittapuulla omalaatuisena ja suorastaan huonotapaisena. Varsinkin myöhempinä vuosian häntä kuvattiin omituiseksi ja omapäiseksi mieheksi, joka helposti riitautui säätyveljiensä kanssa. Flemingin käsiala oli hiomatonta, kirjoitustyyli samoin, ja hänen kerrottiin raivostuvan helposti.
Klaus Flemingiä on luonnehdittu harkitun karskiksi soturiksi, mutta hänen osaamisensa sodan johdossa jätti sekin toivomisen varaa. Sotalaivaston johtajana hän ei Eerik XIV´n aikana ollut saanut aikaan kummoisiakaan voittoja, vaan oli päinvastoin jäänyt kiinni kauppalaivoista anastamiensa turkisten pimittämisestä.
Vapaaherrana ja laivaston amiraalina Klaus Fleming oli kuitenkin muodollisesti sopiva kosija leskikuningattaren nuoremmalle sisarelle.

Tuore aviopari johdatettiin perinteen mukaisesti yhteiseen vuoteeseen ja yhdessä vietetty hääyö vahvisti avioliiton. Hääyötä seuraavana aamuna aviomies antoi vaimolleen huomenlahjan – aatelisperheissä yleensä arvokkaita maatiloja tai kartanoita. Jos vaimo jäisi leskeksi, huomenlahjaomaisuus olisi hänen eläkkeensä. Ruotsin lain mukaan naisetkin perivät maata, joskin puolet siitä, mitä miehet. Sukulaisilla oli paljon sanottavaa perittyyn maaomaisuuteen, mutta huomenlahjaansa leski sai lahjoittaa, myydä tai muuten käyttää miten halusi.
Ebban saamaan huomenlahjaan kuului tiloja Lounais-Suomesta; nimeltä tunnetaan ainakin Kauselan tilat Kaarinan pitäjässä.

Ebban hääjuhlat päättyivät surullisissa tunnelmissa. Kolmannen juhlapäivän vastaisena yönä sisar Anna Stenbock menehtyi. Tarkkoja tietoja ei ole, mutta Malin Sture oli merkinnyt muistikirjaansa lyhyesti ”nukkui pois” (ruots. avsomnade), mikä viittaa pikemminkin sairauskohtaukseen kuin vaikkapa tapaturmaan.
Myös Ebban veli Sten menehtyi saman vuoden aikana, mutta hänen kuolinajastaan ei ole tarkempaa tietoa.

Elokuussa 1575 leskikuningatar Katarinalla oli hyviä uutisia sisarelleen Cecilialle: Ebba oli raskaana. Kirjeessään Katarina toivoi, että siskokset voisivat tavata toisensa lapsivuoteen äärellä ja nauttia ”kauniista ajasta” Ahvenenmaalla. Katarinalla oli Kastelholman linna leskeneläkkeenään vuosina 1569 – 1603 ja linna näyttää olleen tärkeä kohtaamispaikka sisarille.

Ebba ja Klaus saivat yhteensä kuusi lasta, ja sukutauluissa nämä nimeltä tunnetut sisarukset on ilmoitettu seuraavassa järjestyksessä: Gustav, Eerik, Katarina, Johan, Hebla ja Margareta. Ei silti ole varmaa, olko tämä heidän ikäjärjestyksensä.
Kaksi vanhinta poikaa kuolivat nuorina. Nuorimman Johan-pojan varaan laskettiin paljon, ja säilyneiden lähteiden perusteella hän sai hienostuneemman koulutuksen kuin isänsä aikoinaan. Katarina näyttää olleen tyttäristä vanhin, ja hän otti myöhemmin paljon vastuuta äitinsäkin asioista.

Juhana III´n hallituskausi oli lähes jatkuvaa sotatilaa varsinkin Venäjän kanssa. Häidensä jälkeen Klaus Fleming oli vielä kuninkaan suosiossa, ja hänestä tehtiin vuonna 1574 sodan kannalta tärkeän Viipurin linnan käskynhaltija. Samalla hän säilytti yliamiraalin ja valtaneuvoksen asemansa sekä Etelä-Suomen laamannitehtävät, joita monet hänen esi-isänsäkin olivat hoitaneet. Maasodan johto sen sijaan oli Louhisaaren Herman Flemingin vastuulla.
Vuonna 1576 Klaus Fleming joutui kuninkaan epäsuosioon. Kuninkaan teettämä tutkinta paljasti, että Suomen johtava aateli oli pitänyt itsellään sievoisen summan kruunun veroja. Suurimmaksi verojen kavaltajaksi osoittautui Klaus Fleming, ja erityisesti tuomarina asemaansa hän oli käyttänyt väärin. Niinpä hän menetti laamanninvirkansa, johon kuningas nimitti Louhisaaren Herman Flemingin.

Vuosina 1576-89 kuninkaan epäsuosiossa olleen Klaus-herran tehtävät olivat melko vaatimattomia. Myös perhepiirissä oli 1570-luvun mittaan eripuraa ja vastoinkäymisiä, sillä Klaus Flemingin sisar Filippa jätti kuollessaan testamentin, jossa teki veljensä perinnöttömäksi. Omaisuus menisi kuninkaalle sekä orvolle veljentyttärelle ja suojatille, Anna Flemingille.
Filippa perusteli testamenttilahjoitustaan sillä, että kuningas oli aina ollut hänen tukenaan vanhempien ja suojelijan sijassa. Suomen ja Ruotsin rannikolla sijaitsevat maansa hän halusi luovuttaa veljentyttärelleen Annalle, joka oli ”käyttäytynyt yksinomaan kuten poloisen hyvän veljentyttären tulee, kuuliaisuudessa pysyen”. Myös kihlattuaan Knut Kurkea Filippa kiitti osoitetusta uskollisuudesta ja toivoi, että Kurki huolehtisi hänen perintönsä jakamisesta – tässä asiassa Filippa ei siis luottanut veljeensä.

Filippa listasi testamentissaan neljä syytä, joiden vuoksi hän ei halunnut päästää veljeään jaolle hänen omaisuutensa perimyksessä. Ensiksikin tämä oli anastanut sisarensa äidinperintömaat. Toiseksi veli ”tiesi itse parhaiten” (ruots. weeth sielff bässt), mihin vanhemmilta jäänyt irtaimisto oli joutunut. Kolmanneksi Klaus Fleming oli sisarelleen velkaa ”sievoisen summan” kultaa ja hopeaa.
Neljäs syy oli kaiken muun yli: ”Hän joka on minun täysveljeni, ei tämän pitkän sairauteni aikana ole lainkaan pitänyt minusta huolta, vaan on kerrassaan unohtanut minut, eikä kerta kaikkiaan ole millään tavoin ollut minulle mieliksi tai minua muistanut [—] Siksi olen minä nyt ajatellut häntä yhtä paljon kuin hän omalta taholtaan on muistanut minua pitkällisen sairauteni aikana.”

Vuonna 1589 Ebban puoliso sai lopulta tilaisuuden lunastaa takaisin luottamuksen, jonka oli menettänyt yli kymmenen vuotta aiemmin. Juhana II oli muutamaa vuotta aiemmin saanut nostettua poikansa Sigismundin Puola-Liettuan kuninkaaksi (Puola-Liettuan kuninkaana hallitsijanimellä Sigismund III Vaasa) – olihan tämä katolilainen ja äitinsä puolelta Jagiellojen sukua. Pari vuotta myöhemmin kuninkaan mieli oli kuitenkin muuttunut, ja vuonna 1589 hän järjesti Tallinnassa suuren neuvonpidon, jossa ehdotti, että Sigismund luopuisi Puola-Liettuan kruunusta ja palaisi takaisin Ruotsin kruununperilliseksi.
Suuri osa Ruotsin aatelista piti ajatusta erittäin huonona. Se pelkäsi seurauksena olevan välirikko Puola-Liettuaan. Klaus Fleming tarttui tilaisuuteen ja asettui kuninkaan puolelle. Epäluuloinen ja katkeroitunut kuningas otti Flemingin suosikikseen ja antoi muiden valtaneuvosten tuntea raivonsa. Yliamiraalin arvon lisäksi Klaus Flemingistä tuli Upplannin ja Norlannin laamanni, Pohjanmaan tuomari, valtakunnanmarski, Suomen ja Viron käskynhaltija sekä Venäjän-sodan ylipäällikkö. Lisäksi kuningas nimesi hänet Tukholman käskynhaltijaksi.

Klaus Fleming oli tukenut Juhana-kuninkaan järjettömiäkin hankkeita ja saanut tämä vankan luottamuksen. Kun Juhana III kuoli vuonna 1592, Flemingillä oli valta-asema, joka ei ollut missään suhteessa hänen kykyihinsä. Fleming oli kuitenkin saavuttanut menestyksensä Juhanan uskollisena kannattajana, ja hän jatkoi nyt osoittamalla samaa suoraviivaista uskollisuutta Juhanan pojalle Sigismundille.
Juuri Klaus Flemingin laivasto turvasi Sigismundin saapumisen Puola-Liettuasta Ruotsin valtakuntaan. Ja Flemingin tuella Sigismund kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi vuonna 1594.

Kuninkaan katolilaisuus epäilytti kuitenkin Ruotsin alamaisia. Puola-Liettuassa taas karsastettiin ajatusta siitä, että heidän kuninkaansa viettäisi liikaa aikaa Ruotsissa. Puola-Liettuan ja Ruotsin yhteinen matka saman hallitsijan alaisuudessa, vaikka itsenäisinä valtakuntina, vaikutti heti alkutekijöissään hataralta ja kolmikymppinen hallitsija varsin epävarmalta.

Kruunajaisten jälkeen kuningas Sigismund palasi Puolaan. Ennen paluutaan hän yritti varmistaa selustansa nimittämällä eri linnoihin ja alueille uskollisia miehiä. Klaus Flemingin asema Suomen käskynhaltijana oli vahvistettu, ja Ebban veljet saivat vastuulleen tärkeät linnat Ruotsin eteläosissa: Eerik Stenbock Älvborgissa, Karl Stenbock Kalmarissa ja Arvid Stenbock puolestaan oli Itä-Götanmaan käskynhaltija.

Käskynhaltijan puolisona Ebba sai tilaisuuden osoittaa vieraanvaraisuutta Turun linnassa, missä perheellä oli oma kokkinsa ja kellarimestarinsa, puhumattakaan kaikista muista palvelijoista, sanansaattajista ja asemiehistä. Vuonna 1593 Ebba näyttää emännöineenveljensä Karlin häitä Turun kapitulitalossa. Karl oli aiemmin ollut kihloissa Juhana-herttuan aviottoman tyttären Lucretian kanssa, mutta tämä kuoli epäselvissä oloissa., ja Karl otti vaimokseen Lucretian sisarpuolen Birgitta Västgöten.
Kuten todettua, tyypillisesti leskikuningatar oli järjestänyt hääjuhlat, mutta tästä liitosta hän ei tuntunut olevan hyvillään, vaan totesi, ettei ”olisi uskonut sen toteutuvan kun viimeksi keskustelimme veljemme kanssa”. Lisäksi hän vannotti Karlia, ettei tämä saanut antaa Toftan kartanolinnaa vaimolleen Birgitta Västgötelle huomenlahjaksi.
Katarina näyttää saaneen tahtonsa läpi, sillä Karlin puoliso joutui tyytymään vaatimattomampiin huomenlahjoihin. Muuten leskikuningatar kuitenkin tuki veljeään ja tämän vaimoa tulevina vuosina.

Suomen käskynhaltijana Klaus Fleming piti alueen armeijaa komennossaan ja ilmoitti ottavansa käskyjä vain kuningas Sigismundila. Pitkä Venäjän-sota oli päättynyt, mutta Fleming oli haluton kotiuttamaan joukkoja. Tämä herätti katkeruutta, kun sotilaat sijoitettiin linnaleiriin maalaisväestön ruokittavaksi. käskynhaltija varautui kuitenkin yhteenottoon ja halusi pitää armeijan valmiudessa keinoja kaihtamatta.

Toistaiseksi Kaarle-herttua ei ollut avoimessa sodassa kuningasta vastaan. Hän ei siten voinut suoraan moittia Klaus Flemingiä siitä, että tämä puolusti laillista kuningasta kuningas Sigismundia puolustaessaan. Herttua kuitenkin kutsui koolle useita valtiopäiviksi ja herrainpäiviksi kutsuttuja kokouksia, joissa kiristi itselleen lisää toimivaltaa.
Kiireisesti koolle kutsutuissa kokouksissa herttua todisteli ja haki osanottajien vahvistusta väitteelleen, että kuningas ei halunnut tai ehtinyt osallistua valtakunnan asioiden hoitoon. Ennen pitkää valtaneuvokset alkoivat vastustaa hänen valtapyyteitään, jollin Kaarle-herttua alkoi syyttää valtaneuvoksia siitä, että juuri nämä juonittelivat välirikkoa hänen ja kuninkaan välille.

Vuosina 1592-97 Suomi oli Klaus Flemingin ankarassa valvonnassa. Suomen käskynhaltijana hän pyrki katkaisemaan yhteydet Kaarle-herttuan suuntaan, ja vain Flemingin kanssa välinsä jo rikkoneet uskaltautuivat Kaarle-herttuan kokoonkutsumille valtiopäiville.
Klaus Fleming piti Sigismundin asemasta kiinni hinnalla millä hyvänsä. Hänen sotilaansa liikkuivat suomessa ja pahoinpitelivät, vangitsivat ja jopa tappoivat talonpoikia, jotka yrittivät Ruotsin puolelle valittamaan linnaleiristä ja muista jatkuvan poikkeustilan aiheuttamista rasituksista.

Kun railo aukesi valtakunnan itäisen ja läntisen puolen välille, Ahvenanmaa ja siellä Katarinan Kastelholma saivat uuden merkityksen tiedonkulun solmukohtana. Jännitteisessä tilanteessa tieto oli valtaa ja vihollisen tiedonkulku haluttiin katkaista. Sen lisäksi merkitystä oli sillä, kenen käyttöön hevosia ja veneitä annettiin.

Klaus Fleming kierteli tehtävissä eri puolilla Suomea, joten Ebba näyttää tehneen joitakin päätöksiä ”aatelisen hyväsukuisen herra Klaus Flemingin ollessa poissa linnasta”. Ebban jälkimaineeseen on erityisesti vaikuttanut Kalajoen kirkkoherran Ljungo Tuomaanpojan todistus, että hänen ”esirukouksensa” pelastivat talonpoikia. Valituksia esittävät talonpojat joutuivat Ljungon mukaan sotamiesten vaientamiksi ja uhkailemiksi, heitä uhattiin vankeudella ja vangittiinkin, elleivät erityisesti saaneet nauttia Rouva Ebban esirukouksista”.

Maininnat Ebban vaikutuksesta Klaus Flemingin hallintoon ovat lopulta melko vähäisiä, mutta aina, kun hänet mainitaan, hänen kerrotaan varoitelleen miestään, auttavan valittajia ja pelastavan vangittuja. Missään tapauksessa Ebbaa ei pidetty väkivallan tai kovasydämisyyden lietsojana, Klaus Fleming toimi kuten toimi ihan ilman agitointia.

Joakim Flemingin orpotyttö Anna oli 1590-luvun alussa jo päälle kolmenkymmenen ja naimaton. Lähimpänä miespuolisena sukulaisena Klaus Fleming oli Annan naittaja ja hallitsi myös hänen omaisuuttaan, kunnes Anna solmisi avioliiton. Mutta sitten vuoden 1590 alkupuolella Anna kohtasi saksalaisen aatelismiehen Hieronymus von Birckholtzin, joka oli Juhana III´n palveluksessa.

Hieronymus von Birckholtz oli kotoisin Brandenburgin markkreivikunnasta ja syntynyt sen keskuksessa, Oderjoen varren Küstrinissä (nyk. Puolan Kostrzyn nad Odrą). Hän opiskeli Heidelbergin yliopistossa Baden-Württembergissä vuonna 1586, mutta tutkinto jäi puolitiehen, kuten aatelisilla usein. 1580-luvulla hänen tiensä vei Ruotsiin ja Vaasa-suvun palvelukseen.

Kun aatelista avioliittoa tuohon aikaan suunniteltiin, neidon naittajalta oli kysyttävä mielipidettä. Mieluiten sukulaisia oli lähestyttäväensin puolestapuhujien akutta. Oman ilmoituksensa mukaan Klaus Fleming kuuli naimatoiveista ensi kerran maaliskuussa 1590. kun Strömsholmissa järjestettiin Ebban sisarentyttären Katarina Brahen häitä saksalaissyntyisen Christoffer Schenckin kanssa. Schenck puhui von Birckholtzin puolesta Flemingille, ja vähitellen alkoivat muutkin puhua liiotn puolesta, mutta ilman vastakaikua.
Klaus Flemingillä oli perusteitakin epäluuloilleen. Ulkomailta saapuvien tulokkaiden taustoja ja varoja oli vaikea varmistaa, eivätkä kaikki olleet sitä mitä sanoivat olevansa. Noina aikoina yksilön maine perustui siihen, että hänet sekä hänen asemansa ja perheensä tunnettiin Muutamat ruotsalaisvanhemmat katuivat myöhemmin tyttärensä naittamista muka-aatelisille ulkomaisille kosijoille, jotka osoittautuivat koijareiksi, joilla ei ollut edes maaomaisuutta vaimonsa huomenlahjaksi, ”kuten vanha tapa ja käytäntö Ruotsin valtakunnassa on”. Oli vakava ongelma, jos sulhanen ei pystynyt maksamaan kunnin summaa vaimonsa leskenpäivien turvaksi.

Kun Hieronymus von Birckholtz uudisti kosintansa vähän myöhemmin, Klaus-herra myöntyi, mutta ehdollisesti: huomenlahja oli maksettava. Kosija lupasi neljän ylhäisen todistajan läsnä ollessa, että takaisi Annalle kymmenentuhannen taalerin huomenlahjan vapaasti saatavilla olevana rahana eikä vaatisi oikeuksiaan ennen kuin pystyisi summan maksamaan.
Mutta sitten vuoden 1592 paikkeilla von Birckholtz kertoi isänsä kuolleen, niin ettei hän voinutkaan Saksan-matkalla pyytää äidiltään isoja rahasummia. Hän lupasi kuitenkin järjestää neljätuhatta taaleria etumaksuna ja loput vähitellen. Saatuaan tämän sovittua von Birckholtz lähetti Saksaan palvelijansa, mutta hänen äitinsä ei suostunut antamaan suurta taalerimäärää tuntemattomalle miehelle.
Seuraavaksi von Birckholtz aikoi itse lähteä saksaan, mutta aikeet raukesivat, ja Klaus Fleming tapasi hänet uudestaan vasta Sigismundin kruunajaisten aikoihin, huhtikuussa 1594. tuolloin von Birckholtz selitti lähettäneensä Saksaan vanhan uskotun miehen. Pari kuukautta myöhemmin tilanne oli kuitenkin ennallaan, ja Klaus Fleming kirjoitti kyllästyneeseen sävyyn: ”Ja palvelija sen kun viipyy, enkä tiedä mitä hänelle on voinut sattua, josko hän on vanhuuttaan kuollut tai minne lie päätynyt, sitä en tiedä, mutta ensimmäistäkään maksua ei olla vielä saatu.”
Siiten von Birckholtz siirtyi Kaarle-herttuan palvelukseen, minkä jälkeen hän oli Klaus Flemingin silmissä pahimman mahdollisen vihollisen kätyri. Säilyneet lähteet osoittavat, että Suomessa vieraillessaan von Birckholtz keräsi tietoja mielialoista ja yksittäisten aatelisten poliittisista mielipiteistä. Hän raportoi niitä edelleen herttualle, toimi siis vakoojana, joita sekä Suomen käskynhaltijalla ja herttualla oli eri puolilla valtakuntaa.

Kaarle-herttua piti von Birckholtzia ”käyttökelpoisena ja otollisena”, kun taas Klaus Flemingin mielestä kaveri oli pelkkä suurisuinen, huikentelevainen haihattelija, jonka aiempi kevytmielinen elämä ei antanut toiveita paremmasta.
Toisaalta Fleming ei välttämättä antanut kosijalle edes mahdollisuutta. Eräs aikalaiskuvaus kertoo, että Fleming käyttäytyi von Birckholtzia kohtaan tapansa mukaan äreästi ja kieltäytyi kättelemästä tai edes kuuntelemasta tämän tuomaa viestiä loppuun asti.

Kosiohanke ei kuitenkaan jäänyt tähän, vaan uudet käänteet seurasivat toisiaan. Tavalla tai toisella Anna ja Hieronymus onnistuivat viettämään aikaa yhdessä vuoden 1594 aikana, ja alkuvuodesta 1595 Anna Fleming oli raskaana. Kihlausajan raskaus ei sinänsä ollut mitenkään ennenkuulumatonta, mutta kireässä poliittisessa tilanteessa se oli perheen maineelle katastrofaalinen.
Ebba-rouvan seurueessa ollut neito oli pettänyt perheensä luottamuksen. Kosija oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta, vaikka oli aikoinaan vannonut pyhästi, että ei esittäisi mitään vaatimuksia avioliitosta, ennen kuin pystyisi maksamaan huomenlahjarahat. Klaus Fleming syytti Annaa siitä, että tämä oli antanut häväistä itsensä, ”minulle ja vaimolleni mitä suurimmaksi häpeäksi ja pilkaksi”, ja von Birckholtzia siitä, että tämä kerskaili asiasta julkisesti.
Seuraavaksi huhuttiin, että Klaus Fleming piti veljentytärtään kotiarestissa tai peräti vangittuna. Hieronymus lähti keväällä 1595 Suomeen, Flemingin hallitsemaan maankolkkaan, selvittämään Annan kohtaloa. Kirjeen mukaan von Birckholtz matkusti ”itse kuudentena”, toisin sanoen hänellä oli viisi palvelijaa tai seuralaista.
Klaus Fleming itse totesi kirjeessään, että hänen puolestaan saivat sekä kelvoton veljentytär että häpeämätön kosija elää häpeänsä kanssa, vailla toivoa hääjuhlista. Näistä sanoista huolimatta välirikko ei ollut täydellinen. Turun linnan tileistä käy ilmi, että von Birckholtz oleskeli Turun linnassa vuonna 1596 Ebba-rouvan vieraana ja että Ebban käskystä hänelle annettiin linnasta ruokavaroja – kirjurin merkinnän mukaan nimenomaan Klaus Flemingin poissa ollessa.

Näyttää siis siltä, että Ebba pyrki yhä tukemaan von Birckholtzin ja Annan asiaa. Saattaa olla, että hän luotti von Birckholtziin – tai jaksoi, toisin kuin Klaus, kuunnella von Birckholtzin virkkeet loppuun asti
Saattoihan Ebba myös pitää Annan tilannetta myötätuntoa herättävänä, ja luultavasti häneen vetosivat niin kihlatut kuin näiden tukijat. Vuonna 1596 kihlattujen ensimmäinen lapsi, Hieronymus von Birckholtz nuorempi, oli kaikesta päättäen jo syntynyt, joten Ebbasta tuntui ehkä luonnolliselta, että isä pääsisi lastaan tapaamaan.

Vuoden 1596 lopulla nämä jutut jäivät kuitenkin joksikin aikaa sivuseikaksi. Talven koittaessa Pohjanmaalla ja muissa kaukaisemmissa maakunnissa alkoi talonpoikia nousta kapinaan ja tarttua aseisiin. Jännitteet kärjistyivät nuijasotana tunnetuksi taisteluksi talonpokaisjoukkojen ja Klaus Flemingin aseistettujen joukkojen välillä. Jatkuvien uhkaavien uutisten virrassa yksittäinen avioliittohanke jäi muiden murheiden jalkoihin.

Pohjanmaalla oli kapinoitu jo vuodenvaihteessa 1595-96, mutta kapinointi oli nujerrettu ja kapinaa johtanut Jaakko Ilkka viety vankeuteen Turun linnaan, mistä tämä kuitenkin oli karannut. Varsinainen nuijasota alkoi marraskuussa 1596, ja pian nuijamiehiä ja talonpoikaisjoukkoja kokoontui eri puolilla valtakuntaa. Talvikuukausien aikana nuijamiehet kokoontuivat maakunnissa sekä kävivät kruunun virkamiesten ja sotilaiden kimppuun. Nuijasota-nimitys tuli aseistuksesta: muun aseistuksen puuttuessa joukot varustautuivat nuijilla ja muilla satavissa olevilla lyömäaseilla.

Sekä nuijamiehet että sotaväki syyttivät toisiaan siviiliväestön hätyyttämisestä. Lähteissä toistuu yleisluontoinen moite, että joukot ”eivät säästäneet naisia eivätkä lapsia”. Kumpikaan osapuoli ei itse moisella kerskaillut. Vaikka siviilien kärsimyksiä pidettiin sodan väistämättömänä seurauksena, eivät aikalaiset heikkojen tai avuttomien surmaamista kunniakkaana pitäneet.

Klaus Fleming oli jo vuosia esiintynyt kuninkaan miehenä, eikä hän horjunut myöskään tässä asiassa. Hän lähti matkaan joukkoineen ja lähtönsä alla kävi Ebban kanssa keskusteluja tulevaisuudesta. Pariskunnan viimeisistä yhteisistä ajatustenvaihdoista kertoo myöhempi Ebba-rouvan kirje, jossa Ebba-rouva kertoo puolisonsa pyytäneen, ”että jos hän menettäisi henkensä, etten minä antaisi ylhäisten ja oikeamielisten sukulaistemme uskoa herjauspuheita ja häväistyksiä häntä kohtaan, vaan hinnalla millä hyvänsä toisin totuuden julki”.
Klaus Fleming katsoi olevansa oikealla asialla ja piti syytöksiä hirmuvallasta väärinä. Hänen mielestään tärkeintä oli pitää Suomen maakaistale hinnalla millä hyvänsä uskollisena kuningas Sigismundille. Hänen keinonsa olivat kuitenkin sellaisia, että ne hirvittivät myös aikalaisia.

Monia aatelisiakin järkyttivät nuijasodan taistelukentiltä kantautuvat uutiset siitä, että antautuneita oli surmattu. Tyypillistä tuolle ajalle oli, että antautuneiden sotajoukkojen tai kapinallisten johtajat tuomittiin, mutta rivimiehet saivat armon, koska näiden katsottiin noudattaneen ylempiensä tai yllyttäjiensä käskyjä.
Nyt kävi toisin. Padasjoen Nyystölässä Ivar Tawast oli luvannut nuijamiehille armahduksen, jos nämä laskisivat aseensa. Sen sijaan nämä olikin antautumisen jälkeen surmattu raa´asti.

Tästä ei olut enää paluuta. Oli selvää, että seuraavaksi ottaisivat yhteen Sigismundin ja Kaarle-herttuan joukot. Jäiden sulaessa oli odotettavissa, että joko Kaarle-herttua saapuisi joukkoineen itään tai Sigismundn joukot lähtisivät Ruotsin sydänmaille vaatimaan kuninkaalle oikeutta.

Suomessa Sigismundin kannattajat panivat toivonsa paitsi omiin voimiinsa myös Puola-Liettuasta odotettuihin täydennysjoukkoihin. Mutta toimittaisiko kuningas sotalaivoja ja joukkoja uskollisille alamaisilleen? Kuningas Sigismund oli osoittanut olevansa heikko hallitsija, ja myös Puola-Liettuan tilanne vaati hänen huomionsa.
Sigismund lähetti kyllä kirjeitä, joissa kehotti alamaisiaan uskollisuuteen, kertoi Kaarle-sedän toimivan täysin vastoin hänen tahtoaan ja moitti kapinallisia nuijamiehiä. Tsemppiviestien lähettelyn lisäksi Sigismund ei sitten juuri muuta tehnytkään, ja ilman lujatahtoisen valtakunnanamiraalin ja toisaalta paavin neuvonantajan tukea Sigismund ei ehkä olisi alun perinkään uskaltanut lähteä Ruotsiin vaatimaan isänsä kruunua. Huhtikuussa 1597 hän sitten menetti valtakunnanamiraalinsa.

Huhtikuun kahdentenatoista päivänä Klaus Fleming oli palaamassa Uudeltamaalta Turun suuntaan, kun hän sai sairauskohtauksen. Kuoleman on kirjannut tiedoksi nimenomaan Ebba-rouva, joka lähetti kesäkuussa kirjeen kuningatarsisarelleen meren yli. Kirje oli samalla Ebban tilaisuus tuoda esiin oma tulkintansa miehestään, ja hänen sävynsä oli täysin lojaali puolisolleen.
Ebba kertoi, että hän oli matkalla miestään vastaan, muttei ehtinyt todistamaan tämän kuolemaa. Palvelijoiden kertomuksen pohjalta hän kuitenkin tiesi kertoa Katarinalle, että Klaus oli sairastunut aterian jälkeen.
Ebban mukaan Klaus yritti seuraavana päivänä matkustaa Perniön kuninkaankartanolle, minne oli pyytänyt Ebbaa paikalle. Matkan aikana Klaus kuitenkin kävi liian heikoksi ”niin ettei kukaan enää uskaltanut häntä viedä eteenpäin, vaikka hän itse olisi kovasti halunnut yrittää jatkaa, koska kaipasi kovasti saada puhua kanssani”.

Sairauskohtaus osui poliittisesti niin herkkään ajankohtaan, että monet nuijamiesten kohtaloa surevat tai valtakunnan tulevaisuudesta huolehtivat pitivät sitä taivaallisena rangaistuksena, murhana tai jopa itsemurhana. Huhuja liikkui myrkytyksestä ja myöhemmin Johannes Messenius selitti kronikassaan, että Fleming kuoli ”lappalaisen nuoleen”.
Kaikki tällaiset huhut kunniattomasta kuolemasta loukkasivat käskynhaltijan leskeä. Kun Ebba kirjoitti sisarelleen miehensä kuolemasta, hän varmasti toivoi, että hänen kertomuksensa välittyisi sisaren kautta tuttaville ja sukulaisille.
Ebba korosti kirjeessään miehensä uskollista palvelusta kuningas Sigismundin hyväksi. Lisäksi hän pyrki osoittamaan, että vaikka kuolema tuli yllättäen, se tuli arvokkaasti. Klaus Fleming ehti hyvän kuoleman, mors beatan, mukaisesti kuunnella palvelijansa lukemia hengellisiä tekstejä ja kuoli rauhallisesti, selvästi siis Jumalan säätämänä hetkenä ja pelastukseen luottaen.

Hieronymus von Birckholtz, jonka Klaus Flemingin palvelijat olivat talvella 1596-97 vanginneet ja teljenneet Yläneenkartanolle, oli käskynhaltijan kuoltua päässyt pakoon ja hakenut kihlattunsa Anna Flemingin mukaansa. Ebba-rouva oli aikoinaan tukenut liittoa miehensä epäilyjä vastaan, mutta piti nyt von Birckholtzia ja Annaakin pettureina, ja ehkä myös pelkäsi sitä, että nämä saattaisivat välittää Kaarle-herttualle arkaluontoisia tietoja.
Anna ja von Birckholtz pakenivat Ruotsiin, ja saman vuoden heinäkuussa Kaarle-herttua kustansi kihlaparille hääjuhlan Nyköpingissä, joka oli hänen oman herttuakuntansa keskus. Hieronymus-pojan lisäksi pariskunta sai myöhemmin myös tyttären, joka sai Annan isoäidin mukaan nimen Hebla.

Siismundin kannattajien tilanne oli epävarma ja kuninkaan asema horjui, mutta Ebban esimerkki valoi vielä uskoa siihen, että voitto oli mahdollinen. jos olisi halunnut, Ebba olisi voinut luovuttaa, vedota naiselliseen turvattomuuteen ja lesken murheeseen, sotavoimien vähäisyyteen ja tilanteen toivottomuuteen. Hän olisi voinut lähettää epävirallisen tiedustelun serkulleen Kaarle-herttualle tai Sigismundille siitä, millaisilla ehdoilla hän ehkä voisi vetäytyä tilanteesta.
Ebba oli kuitenkin luvannut miehelleen, että puolustaisi tämän kunniaa myös kuoleman jälkeen. Lupaus oli rinnastettavissa kuolinvuoteella annettuihin sitoumuksiin, joille aikalaiset antoivat erityisen paljon arvoa.

Mitä epävarmuuksia Ebba-rouvan mielessä ehkä liikkuikin, keväällä 1597 hän lähetti Turun linnasta muitakin viestejä kuin kirjeen kuningatarsisarelleen. Suomen seudun päälliköt ja aateli kutsuttiin Turkuun neuvottelemaan siitä, miten maankolkkaa ja kruunattua kuningasta voisi parhaiten puolustaa.
Rautamarskin ruumis oli viety Turun linnan kappeliin odottamaan, että olisi mahdollista järjestää kunnolliset hautajaiset, ja Turun tuomiokirkon kelloja soitettiin monta päivää pelätyn miehen kuoleman muistoksi. Mutta toistaiseksi kuolleiden sureminen sai odottaa.

Keskiajalla linnanpäällikkö saattoi kuolla, eikä uutta päällikköä ehditty nimittää moneen kuukauteen. Leski oli perheen arvovaltaisin edustaja miehensä jälkeen ja saattoi hyvin hoitaa hallinnollisia tehtäviä ennen uuden päällikön saapumista.
Näyttää siltä, että Ebba Stenbock oli viimeisiä aatelisrouvia, jotka käyttivät tällaista leskivaltaa paikallisen linnan hallitsemiseen. 1600-luvulla keskushallinto voimistui ja maansisäiset sotaiset valtataistelut jäivät historiaan. Ei ollut enää tilaa tai tarvetta itsenäisille päälliköille tai heidän leskirouvilleen.

Ebban vaikutusvalta oli hyvin epävirallista, millä oli omat hyvät ja huonot puolensa. Häntä oli vaikea osoittaa syylliseksi tilanteessa, jossa hän ei käyttänyt suoraa virkaan liittyvää valtaa. Ebba ei voinut antaa suoraan käskyjä joukoille, mutta häntä oli vaikea ohittaa. Jo se, että Ebba oli Turun linnassa, oli Kaarle-herttualle ongelma.

Herttua oli jo päättänyt tavoitella kruunua itselleen. Talvella 1597 hän oli järjestänyt Arbogan valtiopäivät, joilla hänet oli hyväksytty valtionhoitajaksi, käytännössä siis hallitsijaksi. Kevään mittaan Kaarle oli painostanut Ebban veljet Eerikin, Karlin ja Arvidin luopumaan käskynhaltijan tehtävästään ja luovuttamaan tärkeät linnat omille joukoilleen. Manner-Ruotsi oli siten siirtynyt Kaarle-herttuan valvontaan, ja kesällä valmisteltiin hyökkäystä valtakunnan itäosaan.

Pienet mainehaitat eivät Kaarlea hidastaneet. Mutta, Ebba nyt kuitenkin oli hänen serkkunsa ja hänen äitipuolensa sisar. Herttuaa moitittaisiin takuuvarmasti siitä, miten hän kohtelisi ”turvatonta leskeä” ja omaa sukulaistaan.
Toisaalta, jos herttua esittäisi Ebban vaikutusvaltaisena, nujertamisen arvoisena vihollisena, hän antaisi vihoviimeisen ja nolon tunnustuksen ”naisvaltikan” mahdista. Ylhäisen naisen määräysvalta saattoi kyllä ulottua laajalle, mutta asian julkinen myöntäminen tuntui käyvän Kaarle-herttuan luonnon päälle.

Herttuan joukot saapuivat Turkuun vuoden 1597 syyskuun alussa ja asettuivat Korppolaismäelle Turun linnaa vastapäätä. Tykit suunnattiin kohti linnaa, jossa Suomen ylhäisimmät aatelissuvut olivat tyttärineen ja naisseurueineen.
Klaus Flemingin jälkeen Suomen käskynhaltijan tehtävät hoitaakseen saanut Arvid Stålarm teki heti useita virhearvioita. Stålarm tuli linnasta pienen joukon kanssa neuvotellakseen ja vaihtaakseen panttivankeja herttuan kanssa. Tapaaminen päättyi kuitenkin yhteenottoon, Stålarmin reitti linnaan oli katkaistu ja hän joutui joukkoineen pakenemaan.

Linna johtoon jäivät Bengt Söfringinpoika ja Ebba-rouva. Lähetit kuljettivat kirjeitä Kaarle-herttuan ja Turun linnan joukkojen välillä, mutta laihoin tuloksin.
Kaarle-herttua kirjoitti omakätisen viestin, jossa tarjosi Ebballe ja muille rouville mahdollisuutta pelastautua. Koska Kaarle ei tarjoukseen minkään sortin vastausta saanut, ei ole tietoa, miten luotettavaksi hänen tarjouksensa olisi osoittautunut. Ebba-rouva saattoi kuitenkin hyvin muistaa, miten kuningas Kristian sai vuonna 1520 rouva Kristina Gyllenstiernan luovuttamaan Tukholman valheellisin armahduslupauksin, ja miten se kaikki päättyi verisiin teloituksiin ja polttorovioon.
Ja ennen kaikkea: jos sotapäälliköiden rouvat olisivat lähteneet linnasta, olisiko sotaväki enää luottanut voittoonsa?

Tarjouksellaan Kaarle-herttua oli joka tapauksessa pessyt kätensä asiasta: rouville oli annettu mahdollisuus pelastautua. Nyt rouvat voisivat syyttää vain itseään, jos taistelu vaarantaisi näiden terveyden.

Ei herttualle kuitenkaan erityisesti kunniaksi ollut, että hänen tykkimiehensä ampuivat kruunun linnaa ja siellä olevia aatelisnaisia. Ehkä Kaarle-herttua siitä syystä selitti kirjeessään, ettei ollut ampunut Turun linnaa vakavissaan.
Linnan seinissä, sekä pyöreässä kaakkoistornissa että pohjoispäädyn sisäänkäynnissä, näkyy yhä Korppolaismäeltä ammuttuja tykinkuulia, jotka upposivat seinään sitä vahingoittamatta.

Kaarle-herttuan avioton poika ja tämän uskollinen kannattaja Karl Karlinpoika Gyllenheim kuvasi piiritystä muistelmissaan ja kertoi, että ensin tulitettiin linnan ikkunoita, koska herttua halusi pelotella Ebban luona olevia naisia: ”Mutta he eivät säikkyneet, vaan Ebba-rouva rohkaisi luonaan olevia aatelisia ja tavallista väkeä miehekkääseen taisteluun.”
Vaikka olikin vastapuolella taistelemassa, Karl Karlinpoika näyttää antaneen tunnustusta rouvien ja erityisesti Ebban urheutta. Kuningas Sigismundin kannattajat puolestaan ylistivät Ebban pidäkkeettömästi. he kuvasivat Ebban pelotonta esimerkkiä ja rohkaisevia sanoja, joilla hän kannusti kaikkia pysymään uskollisina kuninkaalle ja urheasti kestämään loppuun saakka.

Kaikesta osoitetusta urheudesta huolimatta Turun linna oli kolmen viikon piirityksen jälkeen pahassa ahdingossa. Suurimmassa hengenvaarassa olivat muureilla linnaa puolustavat sotilaat, ja kuningasmielisissäkin raporteissa myönnettiin, että näiden moraali alkoi rakoilla. Vartijat karkailivat muureilta ja liittyivät herttuan joukkoihin, kunnes tykkimiesten uskollisuutta alettiin valvoa aseistetuin joukoin. Ja näin raju puolustajien epäluottamus ennakoi jo tappiota.

Lähteiden mukaan Ebba-rouva ja linnanpäällikkö Hans Eerikinpoika totesivat, että puolustautuminen oli turhaa, kun linnasta pakeni väkeä ja linnan tykkejä sabotoitiin. Erityisenä petturina ja tappiomielialan lietsojana pidettiin nuorta opiskelijaa Danel Hjortia, joka oi oleskellut Klaus Flemingin seurueessa. Myös Katarina Fleming nimesi myöhemmin Daniel Hjortin petturiksi, jonka juonittelu johti linnan antautumiseen.
Kuuluisa näytelmäkirjailija Josef Julius Wecksell kirjoitti 1800-luvulla Hjortista näytelmän, jossa teki kaverista Hamletin kaltaisen, lojaliteettien ja valtataistelujen keskellä horjuvan epävarman sielun.
Syyskuun viimeisenä päivänä Ebba ja Brinkkalan Hans avasivat Turun linnan portin oven, ja Ebba-rouva luovutti Kaarle-herttualle linnan avaimet – linnanrouvan vallan tunnusmerkin.

Kaarle-herttua oli kuitenkin epäluuloinen ja määräsi Ebban kulkemaan edellä. Näyttää siltä, että hän pelkäsi ansaa, ja myöhemmin hän syytti Bengt Söfringinpoikaa aikeesta räjäyttää hänet linnaan kätketyllä ruudilla.
Ebba johdatti Kaarlen linnan käytäviä pitkin kirkkoon, jossa Klaus Flemingin ruumis lepäsi, mahdollisesti balsamoituna.1500-luvulla ruumiita saatettiin joskus säilyttää pitkiäkin aikoja ennen kuin oli tilaisuus järjestää kunnolliset hautajaiset, ja usein pidettiin tärkeänä, että vainaja saatiin haudan lepoon oman perheensä luokse.

Tähän hetkeen liittyy kertomus, jota on kertonut useampikin historiankirjoittaja ja joka tunnetaan ennen kaikkea Albert Edelfeltin maalauksesta. Kertomuksen mukaan herttua nykäisi vainajaa parrasta todeten, että tämän pää olisi höllässä, jos tämä vielä eläisi. Tähän Ebba-rouvan sanotaan vastanneen: ”Jos minun autuas herrani eläisi, ei olisi teidän armonne koskaan päässyt tänne sisälle.”
Aikalaisten kertomus oli hivenen tosienlainen. Sigismundin kannattajat kertovat, että Kaarle-herttua avatutti klaus Flemingin kirstun, koska halusi varmistua, että tämä todella oli kuollut. Aikalaiskuvauksen mukaan Hieronymus von Birckholtz oli väittänyt herttualle, että Klaus Fleming oli elossa ja paennut Puolaan, ja ruumisarkun kerrottiin olevan täynnä Klaus Flemingin hopeaa ja kultaa.

Kaarle-herttua asetti nyt Turun linnaan uudet päälliköt, ja johtoon valittiin Klaus ja Lars Hermaninpoika Fleming. Koska kumpikin oli pitkään ollut poliittisessa oppositiossa, kumpikaan ei ollut osallistunut sen enempää nuijasotaan kuin Kaarle-herttuan vastaisiin sotatoimiinkaan, ja olivat siksi sopivia tehtävään.

Linnan valtaamisen jälkeen Turkuun kantautui huhuja, että kuningas Sigismundin joukot olivat jo matkalla Ruotsiin. Kaarle-herttua suuntasi jälleen meren yli. Kun herttuan laivat lokakuun alussa lähtivät myrskysäätä väistellen kohti Tukholmaa, mukana oli myös Ebba tyttärineen. Heitä odotti vankeus Tukholmassa.
Ebban ja hänen tytärtensä murhetta lisäsi se, että he eivät pitkään aikaan kuulleet mitään nuoresta Johan Flemingistä. Ebban veljet Eerik, Arvid ja Karl oivat paenneet maasta, ja veli Johan Fleming oli kuningas Sigismundin hovissa.

Kaarle-herttuan asema oli edelleen epävarma. kun hän oli paennut Tukholmaan, Arvid Stålam oli ottanut Turun linnan ja Suomen haltuunsa sekä vannoi edelleen uskollisuutta kuningas Sigismundille. Suomessa, Liivinmaalla ja Puola-Liettuassa oli nyt suunnitteilla sotaretki Ruotsin suuntaan Kaarle-herttuan kimppuun.
Kuningas oli jo talvella 1597 lähettänyt Puolasta luottomiehensä Samuel Łaskin, jonka oli määrä neuvotella Kaarle-herttuan kanssa. Helmikuussa 1598 Łaski esitti Uppsalan säätykokouksessa monia syytöksiä Kaarle-herttuaa vastaan, ja hänen syytöksensä saivat vastakaikua aatelilta ja papistolta.
Łaskin tehtävänä oli myös vakoilla mielialoja ruotsissa, ja viimeistään keväällä hän sai yhteyden myös Ebba-rouvaan. Vaikka Kaarle-herttua useaan otteeseen oli antanut määräyksiä tiukasta valvonnasta, hän selvästikin epäonnistui aatelisrouvien eristämisessä – ja tiesi tämän itsekin.

Kevään 1598 mittaan Ebba ja tyttäret saivat uutisia Puola-Liettuan suunnalta: kuningas Sigismund aikoi viimeinkin saapua joukkoineen Ruotsiin. Toukokuussa sigismundin kannattajien keskuudessa levisi tieto, että Ebba oli saanut pojaltaan hyviä uutisia. Johan Flemingistä oli tehty serkkunsa Gustav Stenbockin lailla kuninkaan kamariherra. Se tarkoitti. että jos Sigismund ottaisi uudelleen vallan ruotsissa, Ebba-rouvan ja Klaus Flemingin poka saattaisi nousta valtakunnan johtaviin tehtäviin.
Sigismund oli maaliskuussa 1598 saanut Puola-Liettuan säädyiltä hyväksynnän sotaretkelle Ruotsiin, ja heinäkuun lopussa hänen joukkonsa nousivat maihin Kalmarissa Etelä-Ruotsissa. Götan maakuntien aateli ja sotajoukot liittyivät kuninkaan puolelle, ja joukot saivat Götan linnojen lisäksi haltuunsa Tukholman linnan. Linnan johtoon nousi Sigismundin uskottu mies, vapaaherra Klaus Bielke.
Heinäkuun lopulla myös suomalaisjoukot nousivat maihin Upplannissa, mutta Sigismundin sotilaat myöhästyivät sovitusta hyökkäysajasta, ja Arvid Stålarm joukkoineen joutui perääntymään. Ratkaiseva yhteenotto Kaarle-herttuan ja Sigismundin joukkojen välillä tapahtui Linköpingin lähellä syyskuussa 1598.

Syyskuussa 1598 kuninkaan joukot jäivät tappiolle Stångebron taistelussa. Taistelun jälkeen Kaarle-herttua ja Sigismund sopivat, että Sigismund saapuisi Tukholmaan ja ottaisi hallitusvallan käsiinsä. Tämän jälkeen valtiopäivät ja ulkomaisista ruhtinaista koolle kutsuttava riippumaton neuvosto selvittäisivät valtakunnan tilaa.
Sigismund rikkoi sopimuksen heti. Hän ei luottanut setäänsä, hän ei luottanut tukijoihinsa, eikä hän luottanut itseensä. Tukholman sijasta kuningas suuntasi laivastonsa kohti Puola-Liettuaa. Suomessa ja Liivinmaalla oleville uskollisille joukoille hän lähetti ankaria kehotuskia pitää puolia Kaarle-herttuaa vastaan ja antoi epämääräisiä lupauksia täydennysjoukkojen lähettämisestä.

Talvella 1598-99 Kaarle-herttua lujitti valtaansa Ruotsin valtakunnassa. Sigismundia oli yhä helpompi syyttää siitä, että tämä oli pelkurimaisesti hylännyt Ruotsin ja asettanut sen linnoihin petollisia valtaneuvoksia.
Tammikuussa 1599 aatelisto ja papisto hyväksyivät Kaarle-herttuan hallitsevaksi perintöruhtinaaksi eli käytännössä antoivat herttualle kuninkaan valtuudet. Sigismund velvoitettiin kutsumaan valtiopäivät koolle neljän kuukauden kuluessa. Käytännössä oli luonnollisesti selvää, että kuninkaan oli melko mahdotonta yrittää saapua talvikaudella Ruotsiin.

Toukokuussa 1599 antautui kuninkaalle uskollinen Kalmarin linna, ja kesäkuussa Tukholman valtiopäivät totesi, että kuningas Sigismund oli jättänyt Ruotsin valtakunnan oman onnensa nojaan ja rikkonut hallitsijanvalansa. Kaarle-herttua sai valtuudet hyökätä Suomeen asevoimin ja pakottaa suomalaiset joukot kuuliaisiksi.

Ebban poika Johan Fleming oli osallistunut kuninkaan rinnalla Stångebron taisteluun ja vetäytynyt Sigismundin mukana takaisin Puolaan. Johan oli tuskin kahdenkymmenen, aikalaistenkin silmissä vielä nuorukainen. Kuuluisan isänsä poikana ja Sigismundin kamariherrana hän edusti toivoa kuninkaan paluusta, mutta hänen vaikutusmahdollisuutensa olivat rajalliset.
Vuonna 1599 Johan Fleming kuitenkin matkusti Suomeen selvittämään, voisiko saada äidilleen ja sisarilleen hyvitystä. Kun hän saapui perille, olivat tilat autioituneet, ja hän valmistautui matkustamaan uudelleen pois. Mutta hänen vielä sukunsa kartanolla Kuitiassa ollessaan tuli Ruotsista tiedonanto, että Kaarle-herttua oli jälleen matkalla Suomeen. Ja sitten saapui Kuitiaan Arvid Stålarm ja taivutteli Johanin jäämään sillä perusteella, että ”jos kansa näkisi Kuninkaan kamariherran matkustavan pois, joutuisivat kaikki kauhun valtaan”.
Niinpä Johan Fleming jäi Suomeen ja oli puolustamassa Turun linnaa syksyllä 1599. Kaarle-herttuan joukot löivät Sigismundin kannattajat ensin Marttilassa, sitten Helsingissä, Turussa ja Viipurissa. Turun linnan päällystö antautui, kun sille luvattiin oikeudenkäynti valtiopäivien edessä. Myös Arvid Stålarm oli ylimpänä sotapäällikkönä valmis ottamaan kaiken syyn niskoilleen. pian linnan antautumisen jälkeen, lokakuun puolivälissä, Johan kirjoitti äidilleen viestin, jossa esiintyi vielä melko toiveikkaana.
Mutta alle kuukausi myöhemmin tunnelma oli murheellisempi. Kaarle-herttua ei ollut pitänyt lupaustaan oikeudenkäynnistä valtiopäivien edessä, vaan oli järjestänyt Turussa oikeudenkäynnin, jossa ”kapinanlietsojat” tuomittiin kuolemaan, heidän joukossaan myös Klaus Flemingin pojat. Marraskuun alussa Turun vanhalla suurtorilla teloitettiin niin Johan Fleming kuin avioton velipuoli Olof Klaunpoika.

Palvelija Johan Bertilinpojan Ebballe kirjoittaman kuvauksen mukaan Johan Fleming valmistautui osoittamaan kuoleman hetkellä kaikinpuolista tyyneyttä ja urhoollisuutta. Johan keskittyi lohduttautumaan rukouksin ja papin tuella.
Vielä mestauslavalla Johan Fleming ilmoitti, että tiesi olevansa Jumalan edessä monella tapaa syntinen. Maallisessa mielessä hän kutenkin piti itseään syyttömänä tuomioon, joka hänelle oli langetettu.
Kuolemaantuomitun rohkeus ja tyyneys olivat keino osoittaa viattomuutta, ja johan ilmoitti jättävänsä tuomionsa taivaallisen tuomarin käsiin. Tämän urheuden rinnalla Kaarle-herttua ja tämän järjestämä tuomio alkoivatkin vaikuttaa tyrannimaisilta. Poliittinen kirjanen Kaarle-herttuan lahtipenkki totesi suoraan, että herttua piti lupauksensa hengen ja omaisuuden suhteen ”yhtä hyvin kuin kuningas Kristian Tyranni piti omansa vuonna 1520 Tukholmassa”.

Siinä missä nuori Johan Fleming heitti henkensä enemmänkin isänsä kuin omien tekojensa vuoksi, Turun linnan ja koko Suomen puolustusta johtanut Arvid Stålarm säilytti päänsä. Stålarm kirjoitti vankeudesta Ebballe oman tervehdyksensä, jossa suri tapahtunutta ja totesi, ettei kuudenkymmenen elinvuotensa aikana ollut nähnyt sellaista näytösoikeudenkäyntiä kuin se, jonka Kaarle-herttua oli Turussa pannut toimeen. Stålarm halusi vakuuttaa viattomuuttaan Johan Flemingin kuolemaan, ja selitti eronneensa nuorukaisesta sovussa ja ystävyydessä.
Stålarm lisäsi vielä kirjeensä loppuun kertovansa Ebballe von Birckholtzin ”hyveistä” Johan Flemingiä kohtaan. Huomautus vaikuttaa pahaenteiseltä – oliko Hieronymus von Birckholtz jotenkin vaikuttanut Johan Flemingin kohtaloon? Mieslinjan sammuessa yhä suurempi osa Flemingien maaomaisuudesta siirtyisi Hieronymus von Birckholtzin ja anna Flemingin haltuun.
Vain kymmenisen päivää Johan Flemingin teloituksen jälkeen Kaarle-herttua antoikin kirjeen, jolla hän vahvisti, että Kuitian kartano olisi Hieronymus von Birckholtzin ja tämän vaimon omaisuutta. Lisäksi Kaarle-herttua antoi von Birckholtzille oikeuden takavarikoida tilat, jotka Klaus Fleming oli lainvastaisesti antanut ”jalkavaimolleen” ja tämän lapsille.

Monien mielestä nuoren Johan Flemingin kuolemantuomio oli Kaarle-herttualta ylilyönti. Herttua kuvasi vastustajansa synkässä valossa, juonittelijoina ja valtakunnan turmelijoina, ja hänen laatimassaan riimikronikassa myös väheksyttiin ja pilkattiin monia hänen vastustajiaan. Johan Flemingin teloitus oli kuitenkin niin ilmeinen kosto edesmenneelle isälle, että teloitus kääntyi osoitukseksi Kaarle-herttuan verenjanosta.

Vaikka Kaarle-herttua omissa kirjoituksissaan ja kirjeissään esitti tilanteen itselleen parhain päin, hänen teloittamiensa perheiden naiset jaksoivat säilyttää oman tarinansa ja kertoa sitä eteenpäin. Ebban ja hänen tyttäriensä tulkinnat ovat lopulta säilyneet ja hallinneet monia historiateoksia, koska he tallettivat kirjeet, jotka kertoivat Johan Flemingistä ja tämän urheasta kuolemasta.
Katarina Fleming piti hallussaan Johan Flemingin viimeisiä kirjeitä ja kuvausta veljensä kuolemasta. joulukuussa 1643 hän lopulta laati kirjeisiin omat saatesanansa ja antoi ne ilmeisesti historioitsija Arnold Johan Messeniukselle.
Kuten Klaus Fleminginkin kuolemasta, viime kädessä tiedämme johan Flemingin viime hetkistä sen, mitä perheen naiset päättivät säilyttää tuleville sukupolville.

Vuosisata vaihtui ja toivo Sigismundin paluusta hiipui. Ja nyt Kaarle-herttua kiirehti nujertamaan valtaneuvokset, joita piti uhkana omille tavoitteilleen. Vain muutamia kuukausia Turun teloitusten jälkeen, kiirastorstaina maaliskuun 20. päivänä vuonna 1600, pyövelin miekka iski Linköpingissä. Joukko aristokraatteja tuomittiin maanpetturuudesta ja nämä teloitettiin tilaisuudessa, joka tunnetaan Linköpingin verilöylynä. Elossa selvisivät Tukholman linnaa johtanut Klaus Bielke, suomen johtomiehiin kuuluneet Arvid Stålarm ja Aksel Kurki sekä Ebban veli Karl Stenbock. Mestattaviksi joutuivat Klaus Bielken veli Ture Bielke, Eerik Sparrre, Bengt Falk sekä veljekset Gustav ja Sten Banér.

Linköpingin verilöylystä on säilynyt Banérin perheen säilyttämä, Gustav Banérin tyttären Annan kirjoittama muistelma. Gustav Banérin vamo Kristina, samoin kuin perheen lapset, viettivät tuomion julistamisen jälkeen viimeisiä yhteisiä hetkiä vankeudessa.
Anna Banérin muistelma keskeytyy kohdassa, jossa miehet haetaan teloitettaviksi. Perheen naiset olisivat halunneet seurata näitä, mutta heidät jätettiin telkien taakse itkemään. Vaimojen ja tyttärien läsnäolo olisikin ehkä kääntänyt yleisön tunteet Kaarle-herttuaa vastaan.
Gustav Banér kutienkin toivoi, etteivät lapset sen paremmin häpeäisi isäänsä kuin hakisi kostoa hänen kuolemastaan: tuomio oli parasta jättää Kaikkivaltiaalle.

Linköpingin uutiset lienevät tavoittaneet Ebban välikäsien kautta, sillä hän oli edelleen vankeudessa. Teloitusten jälkeen Kaarle-herttua kuitenkin näyttää tunteneen olonsa varmemmaksi, tai herttualla yksinkertaisesti oli aikaa tehdä ratkaisuja vangittujen kohtalosta. Ruotsin säädyt olivat vaatineet, etteivät aatelisnaiset kärsisi miestensä teoista. Tämä oli myös voimassa olevan lainsäädännön henki: maanpetturiksi todetun miehen tai naisen puoliso ei ollut vastuussa puolisonsa tekemisistä.
Kuolemaan ja vankeuteen tuomituilta ja heidän perheiltään oli silti viety kaikki maat eli toimeentulon perusta. Aatelisrouvat ja lesket saivat kukin viedä asiansa herttualle ja osoittaa, mitkä tilat olivat heidän omia perintötilojaan tai avioliiton aikana karttunutta yhteistä omaisuutta. monen naisen pelastukseksi koitui, että aviomies oli antanut vaimolleen arvokkaan kartanon huomenlahjaksi, siis leskeneläkkeeksi.
Joillekin aatelisnaisille Kaarle-herttua kuitenkin myös ilmoitti näiden olleen itse syyllistyneen maanpetokseen tukiessaan ”kapinoivia” poikiaan tai vävyjään. Ebba kuului näihin naisiin.

Marraskuussa 1602, viisi vuotta Turun linnan ensimmäisen valtauksen jälkeen, Kaarle-herttua viimein suostui palauttamaan Ebballe tämän omaisuuden. Päätöskirjeessään hän painotti, että päätös oli tehty armosta eikä oikeudesta.
Vaikka kirje toi helpotuksen Ebban tilanteeseen, kirjeen sävy on varmastikin tuntunut katkeralta. Samalla, kun Kaarle-herttua lupasi omaisuuden takaisin – ”hänen perintömaansa ja puolet hänen miehensä perintömaista” – hän latasi avoimeen kirjeeseensä kaikki ne syytteet, jotka Ebba oli pari vuotta aiemmin sisarelleen julistanut valheellisiksi ja jotka tämä oli toivonut voivansa osoittaa vääriksi.
Lisäksi ilmaisu ”puolet hänen miehensä perintömaista” jätti auki monia kysymyksiä: mitä tiloja Ebba siis saattoi vaatia itselleen, ja miten rajattiin toinen puolsiko, johon leskellä ei ollut oikeutta? Omistusoikeuksien todistamista vaikeutti se, että perheen arkistot ja niiden mukana kaikki asiakirjat oli takavarikoitu Gripsholman linnaan.

Sekä Ebba että tytär Katarina kirjoittivat vaikutusvaltaisille aatelisille amisuutensa palauttamiseksi. Vielä 1610-luvullakin Katarina joutui vetoamaan uuden kuninkaan luottomieheen, vaikutusvaltaiseen valtakunnankansleri Axel Oxenstiernaan, jotta perhe saisi loputkin perintötilat haltuunsa. Osa omistuksista saatiin takaisin vasta, kun Hebla meni naimisiin ja hänen miehensä Per Banér otti asian hoitaakseen.

Sigismund oli alun perin noussut valtaistuimelle suurelta osin Klaus Flemingin tuella, joten olisi voinut ajatella, että tämän leski olisi ansainnut kuninkaan tuen. No, kuningas Sigismund teki joitain eleitä auttaakseen ja selvittääkseen Johan Flemingin ja Ebba Stenbockin Danzgiin toimittamia tavaroita ja velkoja. Mitään erityisen merkittävää apua hän ei kuitenkaan vaikuta tarjonneen.
Voisi ajatella, että Sigismund olisi voinut ottaa hoviinsa myös Ebban, jos tämä olisi päättänyt lähteä maasta. Sigismundin protestanttisisar, prinsessa Anna, tuki monia Puolaan paenneita ruotsalaisperheitä. Toisaalta Ebban lähtö maanpakoon olisi voinut aiheuttaa vaikeuksia tämän sukulaisille, ja perheen vaivalla takaisin saatu omaisuus olisi saatettu menettää uudelleen. Niinpä Ebba jäi sisartensa ja tyttäriensä seuraan Ruotsiin.

Ebban viimeisten elinvuosien kirjeet on melkein aina päivätty joko Drottningholmin tai Strömsolmin linnassa, jotka molemmat olivat nyt Katarina-sisaren hallussa. Myös Ebbaan liittyvät maininnat muden ihmisten kirjeissä kertovat, että hän asui sisarensa seurassa. Katarina, Ebba ja Märta pitivät edelleen yhtä ja työskentelivät yhteistuumin sukunsa naisten hyväksi.

Kaarle-herttua kruunattiin virallisesti kuninkaaksi vasta vuonna 1594, joten hänen hallitsijakaudestaan 1599 – 1611 vain viimeiset seitsemän vuotta menivät kruunattuna kuninkaana. Kaarlen pojan Kustaa II Aadolfin aikana Ruotsi siirtyi vähitellen sekä suurten sotien että kasvavan keskushallinnon aikaan, ja 1590-luvun kaltaiset sisällissodat ja linnojen piiritykset jäivät menneisyyteen.
Helmikuuhun 1612 ajoittuu tapahtuma, jossa Gustav Banérin ja Kristina Sturen poika Per näytteli tärkeää roolia ja joka kääntyi onneksi myös Ebban tyttärien kannalta. Seitsemäntoistavuotias Kustaa II Aadolf joutui tuolloin hengenvaaraan pudotessaan veteen Vittsjön taistelussa. Ratsumies Tomas Larsinpoika ja kamarijunkkari Per Banér pelastivat hänet. Tämän jälkeen Per ja hänen perheensä pääsivät nuoren kuninkaan suosioon. Edessä oli loistava ura, ja edellisten sukupolvien riidat jäivät taakse.
Vuonna 1615 Per Banér solmi avioliiton Hebla Flemingin kanssa, ja nyt alkoivat omaisuuskiistatkin järjestyä. Banérin asema auttoi Ebban tyttäriä tulevien vuosien omaisuusoikeudenkäynneissä ja perheen aseman palauttamisessa.
Tätä avioliittoa Ebba ei enää ollut näkemässä, sillä hänen elämänsä päättyi 15.3.1614, seitsemäntoista leskeysvuoden jälkeen, tyttärien läsnä ollessa. Saattaa olla, että Ebba oli ehtinyt antaa siunauksensa Heblan liitolle, sillä jo kesällä 1614 Katarina viittasi Per Banériin ”rakkaana veljenä”, joka hoiti sisarten asioita. Asiayhteydessään viittaus näyttää tarkoittavan, että Per ja Hebla olivat jo kihloissa, olivat ehkä kihlautuneet jo Ebban eläessä.

Hebla Fleming ja Per Banér viettivät häitään vuonna 1615, ja hääjuhlat järjesti jälleen leskikuningatar Katarina, aivan kuin hän oli yli neljäkymmentä vuotta aiemmin järjestänyt Heblan äidin hääjuhlan. Vuonna 1616 pariskunta sai esikoisen, Ebban, joka siis kastettiin äidinäitinsä kaimaksi.
Aikanaan syntyivät muiden isovanhempien kaimat Kerstin (Kristina), Gustav ja Claes. Nuorimmat lapset nimettiin vuonna 1599 menetettyjen Margareta ja Johan Flemingin sekä Sture-murhissa kuolleiden Nilsin ja Svanten kaimoiksi.
Nimivalinnat tekivät todeksi Gustav Banérin viimeisen kehotuksen, ettei lasten pitänyt hävetä tuomitun nimeä.

Anu Lahtisen teos Ebba, kuningattaren sisar on elävä henkilökuva, jossa päähenkilö joutuu Suomen käskynhaltijan puolisona ja leskenä kulkemaan tiukasta tilanteesta toiseen. Kyseessä on kiistatta sankaritarina, mutta kannattaa noteerata Lahtisen painokas varoitus: ei pidä luulla, että Ebba Stenbock olisi sankariksi halunnut, tämä jäi historiaan, koska JOUTUI käsittämättömän pahaan paikkaan, jossa sankarin viitta oli tarjolla. Kyseessä on siis sankaritarina, jossa arvo annetaan niille, jotka sen ansaitsevat, mutta jossa ei mystifioida aikaa, tapahtumia eikä henkilöitä. Mutta ei kirjan pedantti tieteellisyys silti tunnelmaa väljähdytä, värikäs ja tunteisiin menevä kertomus on ehdottomasti kyseessä.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu

Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle

Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia

Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?

Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana

Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen

Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta

Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi

Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri

Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys

Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin