Kirjat, päivitys 26.3.

Sitten jatketaan Black Sabbathin tarinaa. Mukana on myös, uusintana kesältä 2015, tiivistelmä THL´n Kapeneeko kuilu -raportista. Jos tästä sitten yrittelisi jatkaa noin viikon kuluttua Tony Iommin Iron Manin läpikäymistä ja jos silloin samalla uusisi esittelyn Sirkka-Liisa Kivelän teoksesta Vanhana tänään.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Extra
Tony Iommi: Iron Man
Toimittanut T.J. Lammers
Suomentaja Jussi Niemi
Alkuteos 2011, Like 2012
441 sivua

Tiivistelmä 2/4, kirjan sivut 89 – 168.

Levy-yhtiö vaihtoi Black Sabbathin eräälle toiselle merkilleen, Vertigo Recordsille. Vertigon eteen tehtiin enemmän töitä, koska se oli uusi merkki ja sille kiinnitetyt nimet olivat edistyksellisempiä. Mutta ei bändi ollut paljonkaan tekemisissä suoraan Vertigon kanssa, yhtiö halusi puhua vain managerin kanssa.
Markkinointityypit pitivät huolen siitä, että Black Sabbathin debyyttialbumi julkaistiin perjantaina helmikuun 13. päivänä vuonna 1970. Bändi antoi haastatteluja julkaisun tiimoilta, mutta ne loppuivat heti kun Black Sabbath vaihtoi manageria. Uuden tyypin mielestä se, ettei Sabbathilta saanut haastatteluja, teki bändistä jotenkin erikoisemman.
Levyä ei paljoakaan soitettu radiossa, mutta albumi myi silti ensimmäisen viikon aikana 5.000 kappaletta, koska sana levisi puskaradion kautta, varsinkin sellaisissa paikoissa, joissa bändillä oli keikkojen tuomaa fanikantaa.
Lehdistö vihasi Black Sabbathia, bändiä haukuttiin oikealla ja vasemmalla. Ei se mukavalta tuntunut, mutta eivät jätkät silti olisi mitään halunneet muuttaa. Albumi myi, joten ilmeisesti olivat tehneet jotain oikein. Jätkät uskoivat tekemiseensä ja rakastivat musiikkiaan, joten eivät he muuta voineet kuin jatkaa valitsemallaan tiellä.
Vasta kun grungesta tuli suosittua ja monet sitä luukuttavat muusikot nimesivät Black Sabbathin suureksi vaikuttajakseen, Sabbathin jätkistä tuli trendikkäitä pioneereja. Yhtäkkiä lukivat kehuja itsestään ja ihmettelivät, mitä tapahtui, miksi ne nyt kehuvat heitä. Olivat jo ehtineet alkaa ajatella, että heidän on paras lopettaa heti, kun lehdet alkavat kirjoittaa heistä jotain positiivista.

Single Evil Woman ei pitkälle vienyt, mutta lp nousi sijalle kahdeksan. Jim Simpson oli buukannut bändille paljon keikkoja ennen älpyn julkaisua, ja jätkät joutuivat rundaamaan suunnilleen 20 punnan palkkioilla. Kun kysyivät Jimiltä, montako sellaista keikkaa vielä on luvassa, tämä totesi, että niitä oli sovittu kuukausien päähän.
Homma oli muuttumassa naurettavaksi. Jopa klubien johtajat ihmettelivät, miksi ihmeessä starat siellä ja niillä liksoilla soittivat.

Kun sitten raskaan sarjan manageri Don Arden otti yhteyttä ja kertoi olevansa kiinnostunut yhteistyöstä Black Sabbathin kanssa, jätkät lähtivät Lontooseen välittömästi. Siellä joutuivat kuitenkin toteamaan, että Donin meininki näytti ”todella rankalta”. Donin ympärillä notkui kavereita, jotka näyttivät kuin suoraan gangsterileffoista reväistyiltä. Tunnelma Donin toimistossa oli melko päällekäyvä.
Don selitti: ”Teistä tulee isoja. Teitä mainostetaan ilmoitustauluilla kaikkialla. Minä hoidan teidät huipulle.”
Ja sitä rataa. Ja lopuksi: ”Nimi tähän!”

Jätkistä ei vain ollut siihen. Koko hommassa oli liiaksi pommituksen makua. Niinpä jätkät poistuivat paikalta vähän epätoivoisina ajatellen, etä ilman diiliä jäänyt Don hoitaa heidät hengiltä.

Don ei luovuttanut. Hän jatkoi soittelemista, halusi viedä bändin illalliselle ravintolaan ja muuta vastaavaa. Sitten eräs Donin alainen, Wilf Pine, otti yhteyttä: ”Minulla olisi eräs toinen kaveri, joka haluaa tavata teidät. Tuon hänet piakkoin Birminghamiin.”

Wilfin mainostama tyyppi oli Patrick Meehan. Hän vaikutti huomattavasti Donia tyynemmältä ja sanoi juuri sellaisia asioita, joita jätkät halusivat kuulla: ”Olette julkaisseet levyn, jota kukaan ei promoa. Teidän pitäisi saada parempia keikkoja…”
Tuollainen puhe teki toivotun vaikutuksen. Black Sabbath halusi esiintyä eikä loistaa mainostauluissa. Meehan lähestyi bändiä juuri oikealla tavalla, joten Sabbath päätyi tekemään sopimuksen hänen kanssaan.

Aluksi kaikki oli yhtä ruusuilla tanssimista. Meehan osasi puhua, ja alkuaikoina hän todella sai homman toimimaan. Nimenomaan hän järjesti Black Sabbathin Amerikkaan.
Bändin meininki muuttui täysin. Jätkät matkustelivat yksityisillä suihkukoneilla joka paikkaan. Jos he halusivat jotain, he pirauttivat vain Meehanille. Jos Tony halusi ostaa talon: ”Missä se talo on? Paljonko se maksaa?” Ja Tony sai sen talon.
Sillä tavalla jätkät elivät. Mutta eivät he koskaan nähneet mitään merkittäviä määriä käteistä, vaikka sitä liikkuikin ympärillä hyvinkin paljon. Jätkille talletettiin jonkin verran rahaa pankkiin, mutta ei paljon.
He kaikki tulivat niin köyhistä oloista, että muutama sata puntaa pankissa tuntui aivan mahtavalta. Tony arvelee, että he eivät missään vaiheessa tienneet, kuinka paljon rahaa he oikeasti tienasivat. Heillä oli kirjanpitäjiä, mutta he eivät oikeastaan kyseenalaistaneet näiden roolia tai sitä, mistä näiden toimintaohjeet tulivat. ”Jaa että iso kirjanpitofirma? No, se on varmaan ihan okei!”

Välittömästi esikoisalbumin julkaisun jälkeen jätkät alkoivat tehdä biisejä kakkosalbumille. Jotkin niistä tehtiin tien päällä Euroopassa. Jätkät jammailivat paljon silloin kun soittivat Zürichissä siinä ankeassa mestassa ja myöhemmin treeneissä työstivät jamit biiseiksi.
Kakkosalbumin levytys sujui varsin sukkelasti. Bändi työskenteli taas Rodger Bainin kanssa. Siinä missä ensimmäinen lätty paistettiin päivässä, toinen valmistui kolmessa tai neljässä.

Sanoituksiltaan kakkosalbumi oli jossain määrin poliittinen. Se ei johtunut muka ”okkulttisen” ensimmäisen lp´n aiheuttamista kielteisistä reaktioista, koska jätkät eivät ole koskaan katuneet tekemisiän tippaakaan. Siinä vain kävi niin.
Mutta ei koko Black Sabbath ollut, paremman ilmaisun puutteessa, okkulttinen, eikä seuraava lp ollut kokonaisuutena poliittinen. Itse asiassa kokoelman poliittisin biisi War Pigs alkoi Walburgs-nimisenä kappaleena, mikä voisi viitata yliluonnollisiin merkityksiin. Siitä ei välttämättä ollut kyse, se saattoi myös olla pelkkä työnimi siinä vaiheessa, kun biisiin ei vielä ollut kirjoitettu mitään tekstiä.
Tony ei tiedä, miksi Geezer muutti sen Walpurgiksesta War Pigsiksi. Lyriikat olivat selkeästi tämän tontti. Tony piti aina Geezerin teksteistä, joten hän ei kuulustellut tätä niistä koskaan.

Jätkät polttivat paljon pilveä, ja ehkä siksi jotkin lyriikat ovat hieman epätavallisia. Kuten Iron Manin sanoitus. Se perustui erääseen sarjakuvaan, joka kertoi eläväksi muuttuneesta robotista. Tony pitää luultavana, että sanoituksen taustalla oli jokin vakavampikin ajatus, kuten että ihminen ei eläessään pääse irti ruumiistaan tai että tämä jää jonkin asian vangiksi.

Kun kaikki biisit oli äänitetty, Rodger ilmoitti, että matskua ei ole tarpeeksi. Irtoaisiko jätkiltä vielä yksi biisi, ihan vain joku lyhyt ralli? Bändissä tuumattiin tyynesti, että eiköhän se synny.

Muut lähtivät ulos lounaalle, Tony alkoi soittaa sillä välin dadadadadadadada, dadadadadadadada, dudududududududu dada da. Ja kun jätkät palasivat takaisin, Tony soitti sen näille. Jätkät tykkäsivät.
Geezer rykäisi biisiin sanoituksen. Tony ei pysty muistamaan, vaikuttiko Ozzy siihen jotenkin. Kun bändi alkoi soittaa uutta biisiä, Ozzy aina improvisoi ja lauloi siihen mitä milloinkin, luultavasti edes tajuamatta mitä suustaan päästi. Ja sitten Geezer innostui: Joo, voin käyttää tuota!”
Yleensä Geezer oli kirjoittanut sanoituksen ennen kuin äänitys aloitettiin, toisinaan hän rustasi sen vasta studiossa. Sen jälkeen oli Ozzyn vastuulla saada se kuulostamaan hyvältä. Ozzy keksi melodian, aika usein riffiä seuraillen.
Yleensä Geezer kirjotti muutamia juttuja paperille, viivasi sitten jotain yli ja kirjoitti tilalle jotain muuta. Sitten hän ojensi sen Ozzylle, minkä jälkeen tämä tokaisi, että ”mitä v[—-]a tämä oikein tarkoittaa, Geez!”

Niin, Paranoid. Tony epäilee, etteivät he tuohon aikaan edes tienneet, mitä paranoidi tarkoittaa. Hän ja Ozzy kävivät samaa koulua, eikä siellä todellakaan joutunut kosketuksiin sellaisten sanojen kanssa. Siksi se osasto jätettiin Geezerille, toisten mielestä Geezer oli yhtyeen älykkö.
Kukaan bändissä ei tiennyt, että Paranoidista tulisi sellainen hitti kuin siitä tuli. Sehän oli biisi, jonka tekemiseen meni ehkä neljä minuuttia. Ja se tehtiin vain, koska levylle piti tehdä vielä yksi biisi.

Jos Black Sabbath sisäkannen ylösalaisine risteineen aiheutti pientä hämmennystä, niin seuraava pitkäsoitto sekoitti pakkaa entisestään. Alun perin jätkät aikoivat nimeksi War Pigs ja siihen oli jo tehty kansi, jossa näkyy se ”war pig” -hahmo kilven ja miekan kanssa. Mutta sitten levy-yhtiö ei hyväksynyt nimeä, ja levystä tuli Paranoid. Kantta ei ehditty muuttaa, joten Paranoidin kansi viittaa siis kappaleeseen War Pigs.

Black Sabbathin ensimmäinen albumi oli Yhdysvaltojen myyntilistoilla melko pitkään, vaikka bändi ei ollut vielä käynyt siellä. Viimein Paranoidin äänityksen jälkeen yhtye sitten lopulta kävi paikan päällä.
Kun Sabbath pääsi Fillmore Eastiin saakka, jätkät näkivät, kuinka hulppeat puitteet voivat parhaimmillaan olla. Monitorit ja kaikki. Se oli ensimmäinen kerta, kun jätkät kuulivat toisensa kunnolla lavalla, ja ensimmäinen kerta, kun Tony todella kuuli Ozzyn laulun.

Black Sabbath siis herätti huomiota, eikä kaikki huomio ollut bändille mieleen. Satanistileima ei miellyttänyt, oli kyseessä sitten vastustaja tai ihailija. Itse asiassa bändin jätkiä pyydettiinkin liittymään joihinkin satanistilahkohin. Mutta eivät liittyneet.

Englannin johtava noita Alex Sanders, ”Noitien kuningas”, kävi Sabbathin keikoilla ja yritti käännyttää jätkiä omaan juttuunsa. Ja kun bändi soitti ensimmäisen kerran San Franciscossa, Saatanan kirkon perustaja Anton Szandor LaVey järjesti siellä paraatin bändin kunniaksi.

Kun Sabbath kieltäytyi kutsusta soittaa vappuaattona Stonehengessä, muuan lahko langetti kirouksen jätkien päälle. Sellaisen asian jätkät ottivat erittäin vakavasti. Silloin koko bändi alkoi pitää ristejä. Ozzy oli aiemmin pitänyt kaulassaan koristuksena tiskialtaan hanaa, mutta hänkin vaihtoi sen ristiin.
Niihin aikoihin jätkät puhuivat usein näkemistään unista ja kävi ilmi, että monta kertaa he näkivät unia samoista tilanteista, mikä oli todella omituista. Ja johtuipa se siitä vappuhässäkästä tai ei, yhtenä yönä jokainen heistä näki unen, jossa he pitivät ristejä suojautuakseen pahalta. Ja niin he alkoivat tehdä.
Edelleenkään Tony ei koskaan mene lavalle ilman ristiään. Kiertueilla hänellä on tasan kaksi juttua, joista hän pitää todella tarkkaan huolta: risti ja sormustimet.

Geezerin perheessä kaikki olivat hyvin uskonnollisia, katolilaisia irlantilaisia, ja Geezer on katolilainen edelleen, vaikka onkin kiinnostunut myös okkultismista. Geezer luki paljon englantilaisen okkultisti-mystikko Aleister Crowleyn kirjoja. Häntä ja Tonya kiinnosti, mitä tapahtuu tuonpuoleisessa, ja he paneutuivat asiaan aika tavalla.
Kyseinen aihepiiri oli keskeinen varsinkin Sabbathin ensimmäisellä albumilla. Tonyn arvelun mukaan bändin musiikki kanavoi Geezerin mielestä sen verran rankkoja fiiliksiä, että sanoitustenkin oli pakko olla rankkoja. Jätkät olivat kukkaislasten ympäröimiä, kaikki oli muiden mielestä kivaa ja onnellista eikä kukaan tehnyt lauluja todellisesta elämästä: sodista, nälänhädistä ja muista jutuista, joita kukaan ei halua kohdata.
Sabbathissa tämä huomattiin ja jätkät ajattelivat, että heidän täytyy kirjoittaa noista synkistä jutuista. Mutta se, että heitä syytettiin okkultistisen tai peräti satanistisen albumin tekemisestä, oli aivan naurettavaa.

Joka tapauksessa Sabbathia ripitettiin aiheesta usein. Varsinkin Yhdysvalloissa, missä uskonnollisuus näkyy ja kuuluu eri tavalla kuin muualla. Monesti, kun Black Sabbath pääsi keikkapaikalle, jätkät löysivät periltä saarnaaja ja näiden seurakuntalaisia kanniskelemassa plakaatteja, joissa luki ”Älä mene katsomaan tätä bändiä. Se on satanistinen.”
Kerran taas joku sairaanhoitaja tappoi itsensä asunnossaan, ja mitä levysoittimesta löytyikään: Paranoid. Joten itsemurha oli selvästi bändin syy. No, tapaus tutkittiin, Paranoid mainittiin, mutta tutkijat totesivat, ettei syy ole levyssä. Mutta oli järkyttävää ylipäätään kuulla tapahtumasta, koska Black Sabbath ei aja sellaista asiaa. Eivät he yrittäneet saada ihmisiä tappamaan itseään. Sitä paitsi, jos ihminen on masentunut ja laittaa levyn soimaan, ei tämä tapa itseään kuuntelemansa musiikin takia, vaan siksi, että on masentunut.
Ja sitten oli se pimeän puolen porukka. Eräänä iltana kolme noitaoletettua tuli bändin keikalle. Tyypit näkivät suuret ristit jätkien kaulassa ja häipyivät paikalta. Kun bändi sitten keikan jälkeen palasi hotelliin, heidän huoneittensa ulkopuolella käytävällä istuskeli mustaviittaista porukkaa kynttilöitä polttelemassa. No, tuumaustauon jälkeen bändi palasi käytävään, jätkät puhalsivat kynttilät sammuksiin ja lauloivat Happy Birthayn. Tyypit suuttuivat, nousivat ylös ja lähtivät.

Eikä tämä ollut vain Sabbathin uran alkuaikoina, mielipide bändistä oli pitkäikäisempää sorttia..Myöhemmin eräällä toisella kiertueella Sabbath soitti Hollywood Bowlissa. Kun jätkät soundcheckin jälkeen menivät takaisin pukuhuoneeseen, oveen oli maalattu iso verenpunainen risti.
Kun sitten itse esitys alkoi, Tonyn vahvari alkoi rätistä. Huono päivä. Tony kääntyi ympäri ja alkoi monottaa vahvistinpinoa. Sitten hän vain käveli lavalta pois. Poistuessaan hän ei edes huomannut, että lavan reunalla kyttäsi joku hyypiö tikarin kanssa. Oli tullut sinne puukottaakseen Tonyn.
No, se kaheli saatiin painettua maahan ja vietyä pois. Kävi ilmi, että se mielipuoli oli viiltänyt haavan käteensä ja maalannut sen ristin pukkarin oveen verellään. Tyyppi oli näitä uskonnollisia sekopäitä, seinähullu tapaus. kun tikari näytettiin Tonylle, siinä oli vaikea uskoa silmiään: se oli valtava.
Tuollaisten jannujen kanssa jätkät joutuivat periaatteessa tekemisiin melko useinkin. Tosin tässä kuvattu kahju oli kyllä äärimmäinen tapaus.

Niin ikään Amerikassa Helvetin enkelien pomo piipahti antamaan bändille siunauksensa: ”Jos teille tulee jotain ongelmia, ihan minkä kanssa tahansa, niin soittakaa minulle. Meikäläinen hoitaa homman kuin homman.”
Mitä voi sanoa kaverille, joka tekee tuollaisen tarjouksen? Niinpä. Siispä jätkät vain kiittelivät vuolaasti.
Tosin sen helvetin tikarityypin kohdalla Tony mietti, olisiko pitänyt tarttua tämän karjun tarjoukseen.

Ozzylla oli yksinkertaisesti heikko virtsarakko. Eräänä iltana jätkät menivät yhdelle klubille ja vetivät viinaa kaksin käsin. Ozzy nukahti sohvalle, ja sulkemisaikaan poke sanoi sanoi Tonylle, että ottaisi kaverinsa mukaan.
– En ota. Jos haluat jätkän ulos, hoida homma itse.
– Niin s[—-]na hoidankin.
Poke nosti Ozzyn olkapäälleen. Ozzy ruikki välittömästi housuihinsa. Ja ovimiehen puvulle.

Ennen pitkää jätkillä oli varaa majoittua kahteen kahden hengen huoneeseen. Geezer ja Bill jakoivat yhden huoneen, Tony ja Ozzy toisen.
Parannushan se oli, mutta kun Tony oli punkassa unten mailla, Ozzy heräili kaikenlaisiin älyttömiin aikoihin. Laittoi telkkarin huutamaan täysille ja meni sitten suihkuun. Tony pomppasi pystyyn ihmetellen, mistä nyt on kyse, sammutti telkkarin ja kömpi takaisin sänkyyn. Sitten Ozzy paalasi suihkusta ja laittoi telkun uudestaan päälle, täysille.

Kun lopulta jokainen sai ihan omat huoneet, Tony oli aivan innoissaan. Mutta ei siinä mikään lopulta juurikaan muuttunut.
Kun Tony oli koisimassa tyytyväisenä, yhtäkkiä ovea hakattiin keskellä yötä. Ozzyhan siellä oli: ”Ei sinulla sattuisi olemaan tulta?”

Kiertue jatkui. Kun pitivät vähän taukoa jossain Jumalan selän takana, Ozzy löysi kaupan, jonka kyltissä luki: ”Ilotulitteita.” Ozzy astui sisään ja osti ne kaikki. Tony kysäisi, mitä toinen aikoi niillä tehdä. ”No, varmaankin sytyttelen niitä vähän myöhemmin.”
No, niinhän Ozzy niitä sytytteli. Tony oli koisimassa, kun yhtäkkiä kuuli jotain ihme suhahduksia hotellin käytävältä.
Tony katsoi ovisilmästä käytävään. Joka oli täynnä savua. Sitten savua alkoi tulla oven ali Tonyn huoneeseen.
Tony tuli käytävään. Siinä vaiheessa sumuttimet olivat käynnistyneet käytävässä ja kaikissa huoneissa. Hotellivieraat eivät tienneet, mitä oli tekeillä, joten kaikki ryntäilivät pyjamissaan kiljuen täyttä kurkkua.
Kun poliisit saapuivat, Ozzy oli edelleen käytävällä sytyttelemässä rakettejaan. Poliisit ottivat rakettimiehen mukaansa, mutta huikkasivat hyvää tarkoittaen jätkille, että jos nämä tulevat laitokselle maksamaan kaverinsa takuut, tämä pääsee vapaalle saman tien.
Muut eivät kuitenkaan tarttuneet tarjoukseen: ”Pitäkää se yön yli. Tulemme maksamaan takuut huomenna. Täytyyhän meidänkin saada hiukan levätä!”

Seattlessa jätkät asuivat vuoden 1971 Amerikan-kiertueellaan Edgewater-hotellissa, missä pystyi kalastamaan suoraan ikkunasta. Hotelli oli rakennettu pylväiden päälle ja se nojautui veden ylle. Vastaanotosta sai ostaa onkia, joilla saattoi kalastaa suoraan omasta ikkunastaan.
Bill asui Tonyn huoneen alapuolella ja piti ikkunaansa auki. Tony sai onkeensa hain, joka pyristeli koukussa melkoisesti, ja Tony heivasi sen Billin huoneeseen. Joka yllättyi kovasti. Ei iloisesti, vaan kovasti. Minkä Tony kyllä ymmärtää hyvin, kaveri on siellä aivan pahaa-aavistamatta, kun yhtäkkiä hai lentää ikkunasta sisään: ”AAAAHHH!”
Bill viskasi hain ikkunasta takaisin mereen, mutta siitä lähtien huone löyhkäsi kalalta. Itse asiassa hotellin kaikki huoneet löyhkäsivät kalalta.
Tony ei koskaan ymmärtänyt, mitä hotellin johto kuvitteli vieraidensa tekevän saamillaan kaloilla.

Paranoid nousi ykköseksi Englannin albumilistoilla, joten Black Sabbathilla oli paineita bändin alkaessa tehdä seuraavaa pitkäsoittoa, Master of Realityä. Jos on kerran saanut tehtyä ykkösalbumin, mihin siitä voi jatkaa? Jollei jälleen nouse ykköseksi, bändillä ei enää mene yhtä hyvin.
No, Tony keksi riffejä, ja kun bändi pääsi alkuun, biisejä syntyi melko helposti. Mutta kyllähän se vaati jonkin verran aikaa, kun ajatteli niitä kappaleita. Ja aikaa bändillä ei enää Paranoidin jälkeen ollut.
Jos studiolle mennessä materiaalia ei ollut riittävästi, bändin oli tekaistava yksi extrakappale paikan päällä. Jätkät myös lisäilivät biiseihin pieniä kitarajuttuja saadakseen niistä hieman pidempiä. Tonysta oli mukavaa myös kehitellä kitarainstrumentaaleja, kuten Embryo, joka toimii introna Chlldren of the Garave -biisille Master of Reality -albumilla. Se on klassinen pikku kikka, jolla saadaan kokonaisuuteen avaruutta ja vähän vaihtelua.
Jos kuuntelee albumin alusta loppuun ja se on pelkkää mättöä, biisin heviyttä ei huomaa, koska välissä ei ole mitään kevyttä. Juuri siksi Tony sujauttaa toisinaan laulun keskelle jonkin kevyen osan, jotta riffi kuulostaisi raskaalta, kun se toistuu.
Orchid palveli samaa tarkoitusta ohjatessaan Lord of This Worldiin, siinä on vain Tonyn akustinen kitara, mukava pikku pätkä tyyntä myrskyn edellä korostamassa musiikin dynamiikkaa. Ensin kaikki ajattelivat, että hmm, tuo on vähän outoa. Mutta bändistä oli kivaa tehdä juttuja, joita jengi ei osaa odottaa. Jätkät eivät ajatelleet, että noin ei voi tehdä, että akustisia juttuja tai orkestereita ei voi käyttää, joten he tekivät paljon muutakin kuin pelkkää heviä.

Kun Black Sabbath levytti Master of Realityä helmi-maaliskuussa 1971, Tony paneutui asiaan intensiivisesti ja alkoi toden teolla sada ideoita. Bändi teki tiettyjä juttuja, jollaisia se ei ollut koskaan ennen tehnyt. Children of the Gravella, Lorf of This Worldilla ja Into the Voidilla laskettiin viritystä kolme puolisävelaskelta.
Se oli osa bändin kokeilua: jätkät laskivat viritystä yhdessä saadakseen isomman ja hevimmän soundin. Siihen aikaan kaikilla muilla bändeillä oli rytmikitaristi tai kosketinsoittaja, mutta heidän oli pärjättävä pelkästään kitaralla, bassolla ja rummuilla, joten jätkät yrittivät saada ne soundaamaan mahdollisimman tuhdisti.
Alaspäin virittäminen tuntui antavan musiikille lisää syvyyttä. Omien tietojensa mukaan Tony oli ensimmäinen, joka teki niin.

Sabbathia ei pelottanut tehdä jotain uutta ja ennenkuulumatonta, kuten Solitudea, joka oli bändin ensimmäinen rakkauslaulu. Ozzy käytti delayta äänessään ja lauloi biisin oikein nätisti. Itse asiassa Ozzyn ääni sopii todella hyvin balladeihin. Biisissä Tony soittaa myös huilua – hän kokeili kaikenlaisia vempeleitä albumeja tehdessään, vaikkei osannut edes soittaa niitä.
Kun Sweet Leafia äänitettiin, jätkillä paloi tötsyjä. Tony sai Ozzylta normaalia tujumman tötsyn ja oli tukehtua siihen. Hänen yskänkohtauksensa äänitettiin, ja sitä käytettiin Sweet Leafin alussa. Miten sopivaa aloittaa marihuanasta kertova biisi köhimällä, sitä Tony pitää koko uransa hienoimpana laulusuorituksenaan.
Into the Void on yksi Tonyn henkilökohtaisista suosikeista siltä levyltä. Biisissä on avausriffi, joka vaihtaa rytmiä laulun aikana. Siitä Tony pitää, hän diggaa jutuista, joissa on mielenkiintoisia osia.

Master of Reality on musiikillisesti jatkoa Paranoidille, varsinkin, kun Rodger toimi jälleen tuottajana ja Tom äänittäjänä. Silloin Tony oli sitä mieltä, että levyn soundi olisi voinut olla hiukkasen parempi. Sellaista se on soittajalle: juttujen haluaisi olevan juuri tietyllä tavalla, niiden haluaisi soundaavan määrätynlaisesti, ja sen takia asioita on vaikea jättää muiden ihmisten kontolle. Lopputulosta ei pysty kontrolloimaan, kun homma annetaan jonkun toisen hoidettavaksi, ja sitten kun sen kuulee, lopputulos ei olekaan sellainen kuin halusi.
Juuri siksi Tony alkoi ottaa koko prosessia yhä täydellisemmin haltuun bändin ensimmäisten levyjen jälkeen.

Tony asui vielä vanhempiensa luona Paranoidin äänityksen aikaan. Vanhemmat olivat ostaneet uuden talon Kingstandingista, läheltä Birminghamia, ja suunnittelivat muuttavansa sinne heti kaupasta eroon päästään.
Äiti halusi lopettaa kaupan. Se oli pelkkä taakka. Se avattiin heti, kun perhe aamulla heräsi, ja sen sulkemisen jälkeen pitikin jo mennä nukkumaan. Vanhemmat eivät koskaan voineet mennä minnekään. Iommit eivät koskaan käyneet lomamatkalla perheen kesken, eivätkä vanhemmat olleet koskaan ulkomailla.

Tony oli ylpeä heidän uudesta kodistaan. Hän sai avaimen jo ennen kuin vanhemmat muuttivat, ja jos hän olisi tavannut jonkun tytön, hän olisi vienyt tämän sinne ja sanonut: ”Tämä on uusi kotimme!”
Iommien vanhaan kotiin Tony ei koskaan voinut viedä ketään. Siellä hän olisi sanonut: ”Istu tähän papulaatikoiden päälle, niin minä kipaisen hakemaan sinulle jotain juotavaa.”
Ei olisi ollut Tonyn juttu sellainen.

Juu, Tonynkin mielessä oli jo jonkin aikaa ollut oma koti. No, ensin hänellä ei ollut varaa sellaiseen, ja sitten, kun rahaa alkoi tulla, hän oli aina kiertueella.
Lopulta Tonykin oman talon osti. Staffordista, joka on Birminghamista pohjoiseen. Uima-altaallinen tontti oli vähän yli hehtaarin kokoinen.
Pian Tony kuitenkin huomasi, että hänen tonttinsa viereen rakennettiin uutta taloa. joka tuli juuri hänen uima-altaansa viereen. No, Tony päättikin antaa talon vanhemmilleen.

Vanhemmat muuttivatkin taloon. Ja se olikin hieno mesta: tuliterä, kokolattiamatot, nykyaikaiset kylpyhuoneet – sekä riittävästi tilaa isän kanoille. Isä viihtyikin siellä hyvin.
Mutta äiti tunsi olevansa liian kaukana kaupungista. Joten Tony totesi: ”Okei, etsikää itse sellainen talo, jossa todella viihdytte. Minä ei sekaannu asiaan millään tavoin. Kertokaa minulle kun löydätte etsimänne, niin minä hommaan sen teille.”
Ja niin se menikin. Vanhemmat löysivät mieleisensä talon eräässä huutokaupassa. Tony oli itse sillä haavaa Amerikassa, joten hän lähetti erään kaverin huutamaan talon heille. Joka sitten joutui nokittamaan Tonyn tädin tarjouksia, tämä kun myös yritti saada talon itselleen. Sen Tony sai tietää jälkeenpäin, huutajia ei ollut kuin nämä kaksi.
Mutta lopulta Tonyn vanhemmat saivat haluamansa talon, ja olivat seota onnesta päästessään sinne asumaan. Isä piti siellä hevosia ja kanoja, joten hän oli elementissään.
Isä kärsi tosin jo silloin keuhkoahtaumasta, mutta hän eli vielä muutaman hyvän vuoden siellä.

Black Sabbath aloitti maaliskuussa 1972 32 keikan Pohjois-Amerikan kiertueen. Kun bändi kiersi Yhdysvaltoja ja Kanadaa, sen lämmittelybändinä toimi Yes. Nämä kaksi bändiä olivat varsin epätodennäköinen yhdistelmä, mutta yhteiskiertue tehtiin, kun Black Sabbathin manageri Patrick Meehanilla oli busineksia Yesin managerin Brian Lanen kanssa.
Yesin heebot inhosivat Sabbathin jätkiä. He varmaankin olivat omasta mielestään älykkösoittajia ja Sabbathin jätkät tunnetusti työväenluokkaa. Vuosia myöhemmin bändit tulivat juttuun toistensa kanssa ihan mukavasti, mutta kauan siinä meni.
Kun Yes oli lauteilla, heebot aloittivat armottoman pottuilun, jos joku teki yhdenkin mokan. Sabbathin jätkistä se oli aivan älytöntä. Musaa soitetaan ja joku mokaa, onpa kauheaa. Onneksi ne jätkät eivät soittaneet Sabbathissa, siellä kun joku mokasi joka toinen minuutti.
Olihan se Tonyn mielestä melkoinen asetelma: Yes lämppää Sabbathia toinen toistaan näppärämmin soittaen, kun taas Sabbathissa vedettiin urku auki auki: boing, klink, zzzzz ja sitä rataa.

Black Sabbathin neljäs pitkäsoitto sai nimekseen Volume 4. Sen biisien tekeminen ja treenaus vei aiempaa kauemmin. Ei niin, että matskun keksiminen olisi aiempaa vaikeammaksi käynyt, mutta pubi oli vain puolentoista kilometrin päässä, ja juuri, kun ideoita alkoi tulla, joku rykäisi: ”Öö, tuota noin…”
Ja niin jätkät lähtivät pubiin ”yhdelle”.

Tony päätti olla lähtemättä mukaan ja yrittää sen sijaan kehitellä jotain. Soitteli jonkin aikaa – tunnin, kaksi, joskus kolme tuntia – ja sitten jätkät palasivat aika jurrissa: Onko mitään syntynyt?”

Kun joku ehdotti, että lähtisivät Jenkkeihin levyttämään, kaikki pitivät ideaa todella hyvänä. Sillä keinolla bändi välttäisi englantilaisen verokarhun, ja studiotkin olivat siellä halvempia.
ja mikä tärkeintä, jätkistä tuntui mukavalta mennä jonnekin ihan muualle, missä voisivat saada musiikkiinsa toisenlaista vibaa.

Black sabbath lähti Los Angelesiin toukokuussa 1972. Manageri tunsi John Dupontin sytkäreitä, maaleja ja ties mitä valmistavasta Dupont-yhtiöstä. Se oli valtava firma.
Bändi vuokrasi Dupontin talon Bel Airissa. Se oli mahtava mesta: isosta tanssisalimaisesta avautui näkymä uima-altaalle. Siellä oli kaikkea, ja Los Angeles näkyi sieltä upeasti.

Vibat Amerikassa olivat loistavat. Äänityspaikka Recod Plant oli huippuluokan studio, paljon parempi kuin mihin jätkät olivat tottuneet.
Black Sabbath päätti tuottaa Volume 4´n itse. Kyse ei ollut sitä, että jätkät olisivat tympiintyneet Rodger Bainiin tai mitään. Jätkät vian olivat jo siihen mennessä tehneet niin paljon studiohommia, että tunsivat selviytyvänsä siitä ominkin päin.

Itse tuottaminen tarkoitti jätkille sitä, että joka äijä oli koko ajan sanomassa ”bassoani pitää nostaa” tai minä haluan tällaista” ja ”minä haluan tuollaista”, mutta ihan mukavasti se toimi. Vasta seuraavasta pitkäsoitosta lähtien Tony alkoi työntää nenäänsä syvemmälle tuotantoon.

Bändi kohelsi kyllä edelleen ja jätät harrastivat typeriä piloja, mutta ideoita tuli paljon ja biisejä syntyi tiuhaan tahtiin. Ja nyt kun jätkillä itsellään oli valta studiossa, he olivat vapaita kokeilemaan entistä enemmän. Kolme ensimmäistä albumia olivat tavallaan samaa sarjaa, mutta neljännellä jätkät alkoivat heittää soppaan erilaisia aineksia.
Tony oli löytänyt talon tanssisalista pianon ja ryhtyi treenaamaan sillä. Ja sillä soittimella kehitteli Changes-kappaleen. Ozzy tuli paikalle ja sanoi, että biisi oli hyvä, ja alkoi laulaa Tonyn soiton päälle. Sitten roudasivat Mellotronin samaan huoneeseen ja Geezer alkoi soittaa sitä, säestäen biisiä vähän kuin orkesteri.

Yhtenä yönä jätkät penkoivat paikkoja ja löysivät Dupontin maaleja. Nappasivat pari suihkepulloa kullanväristä maalia ja yhden kirkkaan lakan. Ja kysyivät Billiltä, saisivatko suihkumaalata tämän.
Tietysti Bill sanoi: ”Joo.”

Muut jätkät riisuivat Billiltä kaikki vaatteet ja suihkuttivat tämän maalilla niin, että kundi oli kauttaaltaan kullanvärinen. sitten he ruiskuttivat tämän vielä sillä kirkkaalla lakalla. Se tuntui sillä hetkellä huikean huvittavalta. Bill makasi lattialla yltä päältä kiiltävänä.
Sitten Bill alkoi päätellä kummallisia ääniä. Ja sitten yrjötä ja kouristella rajusti.
Yhtäkkiä jätkille valkeni, että tämä olikin aivan hel-vetin huono idea.

Jätkät soittivat ambulanssin. Ja ihmettelivät, miten helvetissä he tämän selittävät.
– Mikä kaveria vaivaa?
– No, tuota… hän tavallaan makailee lattialla… kullanvärisenä.”
Niin, jotta ambulanssin saisi paikalle, asia pitäisi saada kuulostamaan vakavalta.
– Ja hän voi todella huonosti.
– Anteeksi, mutta miksi hän tarkalleen ottaen voi huonosti?
– Ööö… Hänet on suihkumaalattu kullanväriseksi ja hän makaa lattialla alasti.

N, ambulanssi tuli paikalle. Minkä jälkeen jätkät saivat oikein kunnon läksytyksen: ”Saakelin idiootit. Ettekö te tajua, että hän olisi voinut kuolla tähän?”
Ilmeisesti maali tukkii ihohuokoset ja siihen voi kuolla. Ambulanssityypit vaativat jätkiä näyttämään käyttämänsä maali- ja lakkapurkit. He lukivat purkkien etiketit todella huolestuneen näköisinä ja antoivat sitten Billille jonkin ruiskeen. Sillä välit jätkät seisoskelivat siinä kuin pahankuriset pojankoltiaiset ja toistelivat: ”Kai hän selviää siitä?”
Jätkät löysivät tinneriä ja hinkkasivat sillä kullan irti Billistä niin nopeasti kuin pystyivät. Jätkän puhdistaminen oli kova urakka.

Mutta yleisesti ottaen tuo ajanjakso oli mahtavaa aikaa. Jätkillä oli niin kivaa, etteivät halunneet sen loppuvan ollenkaan.

Äänitysjakson loppupuolella jätkät bailasivat jo Tonynkin mielestä liikaa. Yhtenä päivänä he olivat sisällä talossa ja alkoivat pelleillä. Ensin he heittelivät muutamia tavaroita. Lopulta he toivat puutarhaletkun sisään ja ruiskivat sillä toisiaan.
Ja sitten soi ovikello. Se oli talon omistaja John Dupont.

Kun Dupont tuli sisään, koko mesta oli aivan mullin mallin. Tony seisoi siinä puutarhaletku kädessään ja tervehti tulijaa: ”Jaaha. Päivää. Hauska tavata.”
No, tilanne ratkaistiin rahalla. Dupont otti yhteyttä Patrick Meehaniin, ja Sabbathin manageri irrotti bändin rahavaroista summan, joka kattoi nuo ylimääräiset kulut.

Mutta tuollaisia sekoiluja jätkät harrastivat siksi, että he olivat siellä niin onnellisia. Päivisin he treenasivat, kehittelivät ideoita ja tekivät biisejä. Yöllä he menivät Rainbow-baariin tai jonnekin bailaamaan.

Tonyn ensimmäinen vamo oli Susan Snowdon. Tony tapasi hänet Meehanin kautta tämän toimistolla Lontoossa. Susan halusi kokeilla laulamista, joten Tony lupasi tehdä hänelle biisin.
Eräänä päivänä Susan tuli käymään Tonyn luona. Siellä Susanille selvisi, ettei Tony ollut tehnyt hänelle biisiä, ja Tonylle selvisi, ettei Susan osannut laulaa. Joten he menivät yhdessä syömään, ja siitä se sitten lähti.

Susan ja Tony olivat lähtöisin aivan eri ympyröistä. Susanin vanhemmat ja suku olivat kyllä ihan ok, mutta samaa ei voinut sanoa hänen ystävistään. Harvinaisen ylimielistä porukkaa: ”Mitä sinä sitten puuhailet? Soitat sitä, mitä se nyt onkaan, rämpyti-rämpytiä, sitäkö sinä teet?”
Tony ei todellakaan halunnut olla niiden pöljien seurassa, ja myös Susan halusi kartella Tonyn kaveriporukkaa. Joten Susan tapaili omia ystäviään yksin samoin kuin Tony omiaan.
Tuo ei ehkä kuulosta kovin vankalta pohjalta suhteelle, mutta Susan ja Tony pysyivät yhdessä kahdeksan vuoden ajan, eli suhteellisen pitkään. Tosin siitä ajasta Tony oli kiertueella suhteellisen suuren osan.

Susan ja Tony suunnittelivat menevänsä naimisiin marraskuun kolmantena päivänä vuonna 1973. Kun Tony meni pyytämään Susanin kättä tämän vanhemmilta, mikä hermostutti. Mutta nämä olivat oikein maanläheisiä kunnon ihmisiä, Tony tuli mainiosti toimeen näiden kanssa.
Vihkimisen jälkeen vastaanotto pitäisi kuitenkin pitää näiden luona. Tony kelasi, mitäköhän tapahtuu, kun nämä näkevät hänen ystäväpiiriään.

Mutta ensin Tonyn oli selvittävä polttareistaan. Niitä hän vietti läheisen ystävänsä, Led Zeppelin -yhtyeen John Bonhamin kanssa.
Kiertelivät sitten Birminghamin klubeja, ja viimeiseksi, juuri ennen sulkemisaikaa, osuivat Corporation Streetin Sloopyyn. John ehdotti, että kävisivät ottamassa vielä vihoviimeisen drinkin.
John tilasi baaritiskille 12 pulloa šampanjaa ja 12 lasia. Tony ajatteli kamun aikovan tarjota kaikille klubin asiakkaille. Mutta ei: ”Nämä ovat sinulle.”
Ei nyt sentään. Jos ne vetää kurkusta alas, eihän sitä pääse omiin häihinsä aamulla. Joten John joi ne itse.
Puolessa tunnissa John oli aivan tillin tallin. Kun Tony kuunteli tämän örinää, hänestä alkoi tuntua, että seuraavana aamuna häneltä puuttuu häistään bestman.

Mutta ei. Aamulla tasan kahdeksalta John oli paikalla, tyylikkäästi silinteriin ja frakkiin tälläytyneenä. Eikä Tony ollut ehtinyt vielä edes partaansa ajella.
Tony avasi oven ja John ilmoitti reippaana ja energisenä: ”Olen valmis. Entä sinä?”

Itse asiassa Tony voi huonommin kuin John. Ja kun Tony ja John pääsivät kirkkoon, Tonyn kamut häipyivät yksi toisensa perään nurkan taakse vetämään viivat ennen sisälle menemistä. Palatessaan tyypit nuuskuttelivat nenäänsä ja olivat että ”no niin”.
Susanin ystävät ja sukulaiset ihmettelivät, missä tuo porukka lappaa, ja Tony ajatteli, että jumankauta, hän ei pysty tähän. Sisällä Tonyn ystävät tuhisivat niin, että ääni kaikui kirkossa. Se oli kauheaa. Ja toisella puolella istui Susanin väki kunnollisuutta huokuen.

Tony oli tehnyt instrumentaalikappaleen Fluff ja sitä soitettiin nauhalta Susanin kävellessä penkkien välissä olevaa käytävää alttarille. Ja kesken kaiken nauhuri alkoi oikkuilla. Musiikki alkoi soida, sitten lakkasi yhtäkkiä, ja alkoi sitten uudestaan. Hääväki alkoi tirskua.
Kun pappi kysyi, onko paikalla ketään, jonka mielestä näitä kahta ei voi liittää yhteen avioliitossa, Tony oli aivan varma, että joku huutaa vastalauseen. Mutta kukaan ei huutanut. Jengi vain virnuli. Tony oli harvinaisen huojentunut, kun pääsi kirkosta ulos.

Sitten häätilaisuudessa Susanin vanhempien luona jengi katosi taas nurkan taakse. Anoppikin ihmetteli, ettei kukaan Tonyn ystävistä syö mitään.
Tony oli ihmettelevinään: ”Onko niin? Mikä niitä riivaa?”

Koska paikalla olivat John Bonhan, Ozzy ja muutama muukin juoppo, jolilla oli taana innostua vähän turhan paljon muutaman drinkin jälkeen, alkoholia ei tarjottu enää sen jälkeen, kun vihkiparin kunniaksi oli kohotettu lasillinen šampanjaa, vaan tarjolla oli omenamehua. Mutta kovin hyvn juoni ei toiminut. John sylkäisi omenamehun suustaan tuhahtaen: ”Voi v[—]u, omenamehua!”
Susanin porukat eivät koskaan kiroilleet, joten Tony oli varma, että asiasta syntyisi kärhämää. Tilanteen pelasti Tonyn äiti: ”Ei hätää, John. Mennään kohta meille. Minulla on runsaasti viinaa.”
Pian he livahtivatkin Tonyn äidin luokse jatkamaan ryyppäämistä. Ilman tätä väliintuloa antiikki olisi luultavasti alkanut lennellä sen penteleen omenamehun takia.

Susan ja Tony etsiskelivät hetken ajan sopivaa taloa yhteiseksi asunnokseen, mutta sitten Susanin isä ehdotti: ”Miksette muuta tänne? Tämä talo on aivan liian iso meille kahdelle.”
Ei hullumpi ajatus. Susanin vanhempien talossa oli noin 200 huonetta, joten ei siellä ahdasta tullut. Susan ja Tony asuivat talossa useita vuosia.

Samoin kuin Carlislessakin, myös tuossa talossa asui elävien ihmisten lisäksi muitakin. Yhtenä yönä Tony näki haamun nousevan portaita. Se ei ollut kolmiulotteinen henkilö, vaan enemmänkin jonkinlainen hahmo.
Tonylle tapahtui siellä muitakin omituisia asioita. Eräänä yönä hän oli olohuoneessa ja hänen salkkunsa oli auki. Tony sulki salkun ja meni yläkertaan vuoteeseen. Sitten kuului kova pamaus ja Tony juoksi takaisin alakertaan. Yksi suurista tauluista oli tipahtanut seinältä. Kun Tony meni olohuoneeseen, hän näki salkkunsa olevan auki. Ja kun hän meni avaamaan ovea, avaimet olivat kadonneet. Siis kaikki avaimet. Niitä ei koskaan löytynyt.
Kun Tony kertoi asiasta appivanhemmilleen, nämä sanoivat: ”Joo, kyllä täällä kummittelee. Mutta aave on ystävällinen.”

Tonylla on aina ollut kyky nähdä asiota, joita useimmat ihmiset eivät näe. Siitä on vaikea puhua, koska jengi ajattelee aina, että joopa joo, jätkä on vetänyt vähän liikaa kamaa. Mutta Tony on ihan oikeasti nähnyt juttuja, niin kuin sen Carlislen kummituksen. Hän näki sen päivänselvästi.

Tony on aina ihmetellyt, mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, kun ihminen on jossain muulla kuin tässä maailmassa, ja yrittänyt löytää tietoa siitä kirjoista. Isossa talossa asuessaan hän luki monta Lobsang Rampan kirjaa. Tämä oli kirjailija, joka väitti olleensa tiibetiläinen munkki ennen kuin vietti myöhemmät vuotensa erään englantilaisen ruumiissa. Niin hän ainakin kirjoissaan sanoi.
Tony kiinnoatui astraalimatkailusta ja ruumiistapoistumisjutuista. Hän uskoi niihin tosissaan ja halusi itsekin kokeilla niitä. Hän suunnitteli ja pohti asiaa, ja yritti sitä muutaman kerran, mutta mitään ei tapahtunut. Kun Tony lopulta onnistui ensimmäisen kerran, hän irtosi ruumiistaan, mutta sitten hänet tempaistiin äkkinäisellä nykäyksellä taakisin.
Astraalihahmon alkaessa irtautua ihmisen ruumiista on mahdollista tuntea, kuinka keho vetää sitä takaisin. Takaisin vetäminen tuntuu selkärangassa. Tony arvelee pelästyneensä ja singahtaneensa siksi heti takaisin ruumiiseensa.

Tuon kokemuksen jälkeen Tony päätti määrätietoisesti hoitaa homman kunnolla. Hän harjoitteli sitä jatkuvasti.
Ensin se on omituista, koska siinä tuntee putoavansa. Useimmat ihmiset ovat joskus kokeneet sen tunteen sängyssä maatessaan. Äkisti säpsähtää: hups! Juuri se on hetki, jolloin astraalihahmo palaa ruumiiseen unta nähdessä.
Kun astraalihahmo on ihmisen nukkuessa juuri irtoamassa ruumiista ja ihminen äkisti liikahtaa, astraalihahmo singahtaa takaisin ruumiiseen. Tämä tuntuu äkillisenä säpsähdyksenä.

Jonkin ajan kuluttua homma alkoi toimia. Tony irtautui ruumiistaan. Se tuntui kummalliselta. Tony leijaili pitkin huonetta ja katseli itseään katonrajasta. ja pystyi poistumaan huoneesta, leijaili seinien läpi ja ulos katolle. Kerran leijui jopa pitkin hiekkarantaa.

Matkalta tullaan takaisin. Ihmistä sitoo ruumiiseen hopealanka, joka vetää hänet siihen takaisin. Jos lanka jostain syystä katkeaa, takaisin ei pääse, joten hommassa on riskinsä.
Jos astraalihahmo lähtee ruumiista unta nähdessä ja törmää alemman astraalitason olentoon, joka tempoo hopealankaa ja ärsyttää nukkujaa, tämä näkee kammottavia unia. Tony tietää tämän kaiken kuulostavan oudolta, mutta hän on kokenut tuon kaiken, ja nuo kokemukset avasivat hänelle toisen maailman.

Tony ei oikeastaan tiedä, miksei hän tee sitä enää. Homma jäi kesken. Itse asiassa hän on myöhemminkin yrittänyt sitä muutaman kerran, tuloksetta. Enää hän ei pysty irtautumaan ruumiistaan. Mutta tuohon aikaan hän pystyi tekemään sen aivan helposti. Hän pääsi niin pitkälle, että pystyi irtautumaan ruumiistaan nukahtamatta.

Tony uskoo edelleen, että ihminen voi päästä fyysisen olemisen tason tuolle puolelle. Sinne voi mennä kuollessaan, ja elämäänsä voi tarkastella tietyssä systeemissä, jota sanotaan Akashic-kirjoiksi.
Tony uskoo todella, että niin tapahtuu: ihminen voi mennä katsomaan, onko hän saavuttanut sen mitä halusi saavuttaa, ja jos ei ole, hän voi siirtyä toiseen ruumiiseen ja yrittää uudestaan.

Sabbathin jätkillä oli niin kivaa heidän tehdessään Volume 4 -albumia Los Angelesissa, että halusivat kokea saman uudelleen työstäessään seuraavaa pitkäsoittoaan. He palasivat koko porukka Los Angelesiin ja vuokrasivat saman talon. Ilmeisesti manageri Meehan oli ottanut Sabbathin tileiltä summan, joka oli saanut Dupontin tyytyväiseksi. Bändi palasi myös Record Plantiin, mutta huone oli muuttnut.
– Mitä täällä on tapahtunut? Tämä tuntuu nyt tosi pieneltä!
– Ai niin, tänne rakennettiin tuo Moog Stevie Wonderille.
– Voi ei!

Bel Airin talossa Tony yritti kehitellä ideoita, mutta nyt ei tullut mitään mieleen. Hän ei tiedä, mistä se johtui. Sitten hän alkoi panikoida.
Homma oli käynyt vähän vaikeammaksi jo Volume 4´n aikana, koska Black Sabbath oli jo silloin niin kova tekijä. Ennen Tony oli aina sanonut, että no niin, nyt ryhdytään hommiin. Jätkät kuuntelivat Tonya, koska häntä oli aina pidetty bändin johtajana. Mutta parhaimmillaankin hän oli johtaja hyvin vastahakoisesti. Pikkuhiljaa rooli alkoi käydä rasittavaksi, koska jos jokin meni pieleen, hänen piti olla tukipilarin ja vakuutella, että kaikki oli hyvin ja että kyllä tämä tästä lutviutuu.
Jos Tony olisi romahtanut, luultavasti kaikki muutkin olisivat. Hänen käsityksensä mukaan muut kokivat voimanlähteeksi sen, että Tony uskoi heidän asiaansa eikä antanut minkään alkaa nakertaa bändiä. Ozzy on joskus sanonut, että Tonya ympäröi aina jonkinlainen muuri, ja Tony itse arvelee sen johtuneen siitä, että hän yritti vähän hillitä omaa biletystään – jollain oli pakko olla homma hanskassa siltä varalta, että jokin menisi pieleen. Tonyn mielestä niissä olosuhteissa on pidettävä pientä välimatkaa muihin.
Homma muistutti toimistopäällikön pestiä: ongelmien ilmaantuessa ihmiset kääntyvät päällikön puoleen. Black Sabbahissa muut kääntyivät Tonyn puoleen. Ei hän sitä halunnut, mutta niin se vain oli.

Tony arvelee Ozzyn jopa pelänneen häntä, ja jos hän sanoi, että heidän pitä nyt tehdä näin tai noin, Ozzy kuunteli. Ja taas Tonysta tuli se päällepäsmäri, joka hän ei halunnut olla. Mutta jonkun täytyi hoitaa sekin homma.

Mutta mitä suositumpi bändistä tuli, sitä suurempi stara jokaisesta bändin jäsenestä tuli, ja sitä vähemmän Tony pysty epäröimättä ottamaan ohjat. Ja kun kukaan ei enää kontrolloinut hommaa, se lähti käsistä. Jos bändi oli studiossa, mutta jätkät halusivat lähteä pubiin, niin sitten he lähtivät sinne. Lopulta Tony oli sitten aina se, joka kehitti jotain, mitä aettiin työstää.
Se kävi aina vain vaikeammaksi. Alkuaikoina he jammailivat, ja kun Tony keksi riffejä, kaikki olivat innoissaan lisäämässä soppaan omia aineksiaan. Mutta enää Tonylla ei ollut ketään tukenaan. Hänen rooliin kuului nyt keksiä sekä riffit että musiikki. Jos hän ei saanut jotain syntymään, bändi ei tehnyt mitään valmista.

Nyt Black Sabbath oli jälleen Bel Airissa istuskelemassa John Dupontin talon juhlasalissa. kaikki katsoivat Tonya, eikä hänellä ollut yhtään fiilistä. Tilanne oli nyt aivan toinen. Hän ei yksinkertaisesti kyennyt toimimaan. Hänen lähteensä oli kuivahtanut, eikä hän pystynyt ajattelemaan.
Niinpä jätkät löivät pillit pussiin ja siirsivät kamat sieltä pois. He palasivat Englantiin täysin masentuneina. Muut kolme ajattelivat, että se on loppu ny. Tony muistaa, kuinka Ozzy ja Geezer juttelivat aivan kuin koko juttu olisi jo ohi.
Tony joutui paniikkiin. Hän kelasi, että jumankauta, häneltä ei synny enää mitään. Hän on menettänyt kaiken.

No, uusi yritys uudessa paikassa. Muutama viikko myöhemmin jätkät vuokrasivat Clearwillen linnan Gloucestershiressä nähdäkseen, saisivatko jälleen luotua sellaiset vibat, että biisejä alkaisi syntyä. Yrittivät etsiä mahdollisimman erilaista ympäristöä, ja siinä paikassa kaikki olikin toisin.
Siinä linnassa kaikki oli synkkää, ja kellarin vankityrmät olivat erityisen synkkiä huoneita. Niissä oli harvinaisen aavemainen fiilis.

Kun Tony sitten käveli Geezerin kanssa pitkää käytävää, kumpikin näki selvästi jonkun tulevan heitä vastaan. Eikä kummallakaan ollut mitään käsitystä siitä, kuka tämä oli. Tämä joku oli eräänlainen musta hahmo, ja tämä hahmo meni asevarastoon.
Tony ja Geezer vilkaisivat toisiaan ja menivät asevarastoon hahmon perässä. Ja totesivat, ettei huoneessa ollut ketään. Pelkkä huone, jossa oli iso pöytä täynnä aseita, seinillä miekkoja ja kilpiä, ei mitään muuta. Siellä ei ollut mutia oviakaan. Mitä sille tyypille tapahtui?
Tony ja Geezer tutkivat koko huoneen, mutta siellä ei ollut salaovea tai muuta vastaavaa. Eikä tyyppi voinut piileksiä pöydän allakaan, sillä sinne näki selvästi.

Tony ja Geezer ottivt yhteyttä linnan omistavaan naiseen. Sanoivat, että näkivät vain jonkin hahmon lähestyvän. Omistaja tiesi, kenestä oli kysymys: ”Juu, se on se-ja-se, linnan kummitus. Saatatte ajoittain nähdä tyypin.”

Kun Tony ja Geezer olivat kertoneet aaveesta toisille, jätkät alkoivat pelotella toisiaan. Bändin roudari Luke majaili yhdessä huoneessa, jossa oli hienot verhot ja takan yläpuolella iso laivan pienoismalli. Tony hommasi siimaa, veti sen maton alta ja kiinnitti sen verhoihin ja laivaan. Merkkasi eri siimat oven ulkopuolella ja laittoi maton siimojen päälle. Sitten hän odotteli, että Luke kömpi vuoteeseen, ja sitten liikutti hitaasti laivaa pienen matkan. Sitten verhoja. Sitten Luke ryntäsikin jo huoneesta.
Ja siellä Tony oli vielä naruja nykimässä. ”Ahaa!”

Linnan omistaja oli kertonut Billille linnassa asuneesta sisäköstä, jonka omistaja oli pannut paksuksi. Tyttö oli ottanut vauvan ja tappanut itsensä hyppäämällä ikkunasta vauvan kanssa. Se oli tapahtunut huoneessa, jonne Bill oli majoittunut, ja ilmeisesti naisen saatto joskus nähdä juoksevan huoneen poikki hyppäämään ikkunasta. Illalla Billiä alkoi pelottaa niin paljon, että piti isoa tikaria punkkansa reunaan kiinnitettynä. Tony kummasteli.
– Mitä sinä tuolla aiot tehdä?
– No, jos se kummitus…
– Bill, se on kummitus. Miten kuvittelet voivasi puukottaa kummitusta, jumalauta?

Itse asiassa Geezer piti juttua mielenkiintoisena ja hän muutti Billin tilalle siihen kummituksen majapaikkana pidettyyn huoneeseen tunnustellakseen, irtoaisiko sieltä jonkinlaisia viboja. Mutta loppujen lopuksi kukaan ei tiennyt, oliko huoneessa tosiaan jotain vai yrittikö joka vain tehdä käytännön piloja. Ja niinhän siinä kävi, ettei kukaan bändistä jäänyt linnaan yöksi.
Tony ajatteli, että jopas nyt on jotain – bändi hommasi tämän paikan ihan sitä varten, että jätkät voivat vetäytyä sinne saamaan inspiraation ja tekemään jotain, ja nyt jokainen on saanut sellaisia viboja, että kaikki menevät yöksi kotiin.

No, toimihan se homma noinkin. Linna mursi Tonyn luovuuden padot. Heti kun jätkät ryhtyivät hommiin, Tony sai idean ensimmäiseen tulevan albumin biisiin, joka oli Sabbath Bloody Sabbath. Siis ensimmäisenä päivänä siinä linnassa.

Bändi tuotti ja äänitti albumin itse. Tämän albumin kanssa Tony painoi hommia todella lujasti. Hän kokeili monia erilaisia juttuja, oli jatkuvasti studiossa kehittelemässä uusia soundeja. Siihen aikaan ne piti tehdä itse, mikä vei aikaa. Nykyään painetaan vain tietokoneen nappia, ja se on siinä. Seuraava.

Sabbath Bloody Sabbathin riffi oli samaa nimeä kantavan albumin kiintopiste. Riffi oli raskas, sitten biisin keskellä tuli kevyempi osa, josta palattiin taas riffiin – juuri sitä valoa ja varjoa, jota ony aina hakee. Ozzy lauloi nimibiisin erittäin hyvin, kuten itse asiassa joka biisin sillä levyllä. Todella korkealta.
Tällä kertaa ideoita tuli koko bändiltä harvinaisen paljon. Ozzy oli ostanut Moog-syntetisaattorin. Se edusti syntikoiden huippua, mutta Ozzy ei oikeastaan osannut käyttää sitä. Tony ei tiennyt, kuka sellaisen yleensäkään hallitsi, hänestä se tuntui todella monimutkaiselta vempeleeltä. Mutta Ozzy sai siitä irti yhden tietyn soundin ja keksi sen myötä biisin Who Are You? Se toimi tosi hyvin, Tony lisäsi vain yhden pianojutun biisin keskivaiheille.
A National Acrobatin aloitusriffin keksi Geezer, ja sitten Tony lisäsi siihen joitain osia. Yleensä vain tekstittäjänä luovuutensa osoittanut Geezer pystyy näemmä säveltämään aivan mahtavaa kamaa, kyse on vain siitä, miten sen saa jätkästä ulos. Tämä oli luultavasti ensimmäinen Geezerin säveltämä juttu, joka päätyi levylle.

Spiral Archtitect oli isotöinen biisi. Siinä bändi käytti jousia, jotka sovitti Will Malone, kaveri, jolla on hauskalla tavalla omituinen ajattelutapa. Studioon tuli hyvin vakavaa porukkaa soittamaan jousiosuudet.
Tony ei soittanut tuohon biisiin säkkipilliä, vaikka yrittikin kovasti. Hetken verran hän kuvitteli pystyvänsä siihen, joten hän lähetti yhden roudareista ostamaan säkkipillin eräästä skottiliikkeestä. Sitten Tony alkoi puhaltaa, ilman tulosta. Hän pinnisteli ja ponnisteli pitkään – todellista studioajan haaskausta – ja lopulta sanoi roudarille: ”Vie se takaisin kauppaan ja sano, ettei se jumalauta toimi!”
Roudari vei säkkipillin takaisin. Kaupan tyyppi soitti sitä ja totesi, ettei siinä mitään vikaa ole.

Säkkipilli tuli siis takaisin. No, seuraavaksi Tony kiinnitti pillin pölynimuriin saadakseen pussiin ilmaa ja voidakseen soittaa pilliä puhaltamatta. Mutta ainoa ääni, jonka Tony sillä tavoin sai aikaan, oli ”vuuuuhhh”. Ei ihan toivottu ääni. Ja sekin tuli imurista.
No, Tony ponnisteli taas, ja lopulta sai pillin rääkymään: ”Viiiihhuhhviiuh.” Niinpä hän luopui koko jutusta.
Tietysti sinne olisi voinut hommata jonkun skotin soittamaan säkkipilliä oikeaoppisesti, mutta bändi yritti aina tehdä tuollaiset jutut itse. Kun Tony ja Geezer aikoinaan ensimmäisen kerran halusivat Sabbathin musiikkiin jousia, he kuvittelivat pystyvänsä soittamaan ne itse. siis äänittämällä viulua monelle raidalle ja rakentamalla sillä tavoin orkesterin. He hommasivat viulun ja sellon. Jälki kuulosti hirveältä: ”Vuuuhhuuu, jiieieieiehieieieh,”
Tony pystyi kuulemaan päässään sen mitä levylle halusi, mutta käsityö ei onnistunut. Aikansa yritettyään jätkät totesivat olevan pakko hoitaa paikalle oikea jousiorkesteri.

Sama juttu sitarin kanssa. Ei Tony sitäkään pystynyt soittamaan. Hän sai mahtavia ideoita, muttei kyennyt toteuttamaan niitä.
Tonylla on vieläkin se sitar jossain. Säkkipillistä hän hankkiutui kyllä eroon.

Nykyäänkin Tony on sitä mieltä, että levyn musiikki on tasokkaampaa kuin Black Sabbathin edellisillä albumeilla. Siinä on enemmän sovitusjippoja, ikään kuin enemmän hohtoa, ja se seikkailee rohkeammin.
Levy oli askel eteenpäin. Siinä käytettiin jousia ja vaikka mitä muuta, bändi todella laajensi reviiriään. Sen tähden Sabbath Bloody Sabbath oli Tonylle siihenastisen uran huippukohta.

Sabbath Bloody Sabbath -albumia seurasi Sabbath Bloody Sabbath -kiertue. Se aloitettiin joulukuussa 1973 Englannissa, sitten seurasi jokunen Euroopan-keikka ennen kuin bändi lensi Yhdysvaltoihin. Kiertue päättyi marraskuussa 1974 kahdeksaan Australian-keikkaan.
Kun jätkät olivat Australian Sydneyssä aloittamassa sen manteren kiertuetta, sen järjestäjä vei heidät johonkin huippuravintolaan. Paikka suljettiin bändiä varten, joten siellä ei ollut muita asiakkaita. Jätkät söivät todella herkullista ateriaa hienoilla hopea-aterimilla ja sitä rataa, kun joku viskasi jotakuta toista herneellä. Joka sitten paiskasi heittäjää herneellä.
Sitten alkoivat potut lennellä. Ja sitten…

Homma meni aivan naurettavaksi. Illallista lensi joka suunnasta. Kaikki tekivät tilauksia: ”Saisinko toisen salaatin, kiitos, ja runsaasti öljyä ja etikkaa?”
Ja sitten pläts.

Bill, joka yksinkertaisesti on sitä tyyppiä, että joutuu aina maalitauluksi, oli yltä päällä ruoalla kuorrutettu: hänen naamallaan ja vaatteillaan oli kakkua, oliiviöljyä, kastiketta ja suklaata. Totaalinen sotku. Sinänsä, kukaan muukaan heistä ei näyttänyt mitenkään edustuskelpoiselta.

Ruoalla ei tunnetusti saa leikkiä. Jätkät huomasivat, että paikan omistaja näytti aivan murtuneelta. Kaveri kävi sääliksi, ja joku heistä meni tämän luokse ja lupasi tuntuvan korvauksen ihan kaikesta.
No, se tepsi. Omistaja piristyi saman tien. Itse asiassa, äijä alkoi yllyttää vieraitaan, antakaa mennä vaan pojat!

Ja pojathan antoivat mennä. Vetivät tarjoilijatkin leikkiin mukaan: ”Ei kun ihan tosi, anna minulle iso kermakakku pöydän alla!” Ja kun kermakakku uitettiin jätkälle katseilta piilossa, olikin yllärirynnäkön aika: ”Ho-hoo!” Pläts.

No, sekin riemu loppui aikanaan. Jätkät palasivat hotellille. Olivat erikoinen näky. Ja kun kaiken lisäksi olivat melko lailla tutkalla, Tony pelkäsi, ettei heitä enää päästetä hotelliin.
Jätkät kävelivät vastaanottoon ja ovet aukenivat. Hotellissa olivat menossa tanssiaiset. Jätkät astelivat pukuihin, rusetteihin ja tanssiaisleninkeihin sonnustautuneen ihmisjoukon läpi. Toiset katsoivat pitkään ja turvamiehet ryntäsivät tarkistamaan tilanteen. Mutta jätkät totesivat vain, että homma on hanskassa, he asuvat siellä.

Tony on valmis lyömään vetoa, ettei kyseinen konserttijärjestäjä ole sittemmin kustantanut kovin monia vieraitaan ravintolaan. Ainakaan Black Sabbathille tämä ei ole sittemmin illalliskutsua esittänyt.

Jatkuu…

Jos tähän sitten muutama linkki Black Sabbathin tuotantoon. War Pigs on Black Sabbathin tuotantoa siitä kantaa ottavammasta päästä. Jos Ozzy vetäisi Black Sabbathin esikoisalbumin nimibiisin yhtyeen myöhempää tuotantoa matalammalta, Sabbath Bloody Sabbath taas esittelee laulajan äänialaa siitä toisesta päästä. Solitude edustaa Sabbathin herkempää puolta, se oli siis bändin ensimmäinen rakkauslaulu. Ja kyllä, on tuossa linkitettynä myös SE BIISI. Klikatkaa soimaan.

War Pigs

Sabbath Bloody Sabbath

Solitude

PARANOID

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto
Kapeneeko kuilu?
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2011
116 sivua

Kapeneeko kuilu? -julkaisu, alaotsikoltaan Tilannekatsaus terveyserojen kaventamiseen Suomessa 2007–2010, on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) raportti numero 8/2011. Kirjoittajat ovat Tuulia Rotko, Timo Aho, Niina Mustonen ja Eila Linnanmäki.
Sosiaali- ja terveysministeriön Kansallisen terveyserojen kaventamisen toimintaohjelman (2008–2011) tavoitteena oli sosioekonomisten väestöryhmien välisten erojen vähentäminen siten, että terveydeltään huonommassa asemassa olevien terveydentila lähentyisi paremman terveyden saavuttaneiden ryhmien terveyden tasoa. THL´n raportin tavoitteena oli tehdä katsaus toimintaan, jolla on terveyseroihin joko suoria tai välillisiä vaikutuksia. Erityisenä tavoitteena oli tarjota toimenpidesuosituksia seuraavaan hallitusohjelmaan.

Tutkimusten mukaan terveyserot ovat Suomessa säilyneet ennallaan tai jopa kasvaneet 1980-luvulta nykypäivään. Viitisen vuotta sitten julkaistun suomalaistutkimuksen mukaan erityisesti tuloryhmien välinen elinajanodotteen ero on kasvanut nopeasti. Tutkimuksen mukaan elinajanodotteen ero ylimmän ja alimman tuloviidenneksen välillä oli vuonna 2007 miehillä 12,5 vuotta ja naisilla 6,8 vuotta. Alimmassa tuloviidenneksessä elinajanodote on pysynyt 1990-luvun alun jälkeisellä tasolla samaan aikaan kun muissa tuloryhmissä elinajanodote on kasvanut melko tasaisesti 1980-luvun lopulta lähtien.
Eurooppa jakautuu kahtia sosioekonomisten kuolleisuuserojen suhteen. Itäisen Euroopan maissa kuolleisuuserot ovat huomattavasti suurempia kuin läntisessä Euroopassa ja erityisesti Etelä-Euroopassa. Suomi sijoittuu vertailussa keskivaiheille. Ammattiluokkien välinen eriarvoisuus kuolleisuudessa on Suomessa läntisiä vertailumaita suurempi erityisesti miehillä.

Kirjoittajien näkemyksen mukaan terveyseroja kaventamalla olisi mahdollista vähentää terveysongelmien yleisyyttä ja samalla auttaa turvaamaan palvelujen riittävyyttä. Suurin osa suomalaisten kansanterveysongelmista sijoittuu vähän koulutusta saaneisiin ryhmiin. Esimerkiksi diabeetikoista tai päivittäin tupakoivista yli puolet on saanut enintään perusasteen koulutuksen ja vain 10 % kuuluu korkea-asteen koulutuksen saaneiden ryhmään.
Valtaosa koko väestön terveys- ja toimintakykyongelmista on pienituloisten ja vähän kouluja käyneiden iäkkäiden ryhmissä. Väestön ikääntyminen ja vanhusten määrän nopea kasvu merkitsevät vääjäämättä hoiva- ja palvelutarpeen suurta kasvua. Vanhojenkin ihmisten toimintakykyä on kuitenkin mahdollista kohentaa. Kirjoittajat arvioivat, että jopa puolet suomalaisten vanhusten päivittäisen hoivan tarpeesta poistuisi, jos koko väestö olisi yhtä toimintakykyistä kuin ylimmän koulutusryhmän jäsenet. Tällöin säästettäisiin sosiaali- ja terveysministeriön arvion mukaan suorissa terveydenhuoltomenoissa 1,5-2 miljardia euroa vuodessa tai 15 prosenttia vuosimenoista. Samaisen arvion mukaan terveyserojen häviäminen merkitsisi työkyvyttömyyseläkeläisten määrän vähenemistä 20.000 henkilöllä ja sairauslomapäivien vähenemistä 1,3 miljoonalla päivällä. Ja työllisyysasteenkin pitäisi tuossa tilanteessa nousta 75 prosenttiin vuoteen 2050 mennessä.

Terveyserot ovat juurtuneet syvälle yhteiskunnan rakenteisiin, kuten tulonjakoon ja työmarkkinajärjestelmään. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ilmenee terveyseroina monimutkaisten mekanismien kautta. Yhteiskunnalliset rakenteet muokkaavat ihmisten elinympäristöjä, asumis- ja työoloja, elintapoja, sekä sosiaali- ja terveyspalveluja, joilla taas on välitön yhteys terveyteen.
Koulutuksesta, ammatista ja tuloista rakentuva sosioekonominen asema puolestaan vaikuttaa siihen, altistuuko ihminen arkisissa elinympäristöissään, kuten työssään ja asumisessaan, terveyttä vaarantaville vai sitä vahvistaville tekijöille. Sosioekonominen asema ja siihen liittyen perinteet, arvot, asenteet ja sosiaaliset verkostot ohjaavat vahvasti myös elintapoja. Myös sosiaali- ja terveyspalvelujen käytöllä ja palveluista saadulla hyödyllä on osoitettu olevan vahva yhteys sosioekonomiseen asemaan.
Vaikutusketju, missä terveys vaikuttaa sosiaaliseen asemaan, kulkee myös toiseen suuntaan. Ne, joilla on hyvä terveys, pärjäävät paremmin koulutuksessa ja työmarkkinoilla, kun taas terveysongelmien kanssa kamppailevat ihmiset ovat suuremmassa vaarassa päätyä heikkoon sosiaaliseen asemaan.
Syrjäytymistä koskevissa tutkimuksissa viitataan usein syrjäytymisen olevan asteittain syvenevä prosessi, missä on erityiset taloudelliset, sosiaaliset ja terveydelliset ulottuvuutensa. Tällainen huono-osaisuuden syvenevä jatkumo elämänkulussa tarkoittaa erilaisten riskien ketjuuntumista. Syrjäytymisen prosessimallin mukainen kehityskulku muuttuu todellisuudeksi todennäköisimmin niillä, joiden elämässä on niukasti suojaavia tekijöitä tai jotka eivät osaa käyttää näitä resursseja hyväkseen.

Lapsiperheiden suhteellinen köyhyys kasvoi 1990-luvulta lähtien siten, että vuonna 2008 lapsiköyhyys oli lähes kolminkertainen verrattuna vuoteen 1995. Köyhissä lapsiperheissä oli vuonna 2008 noin 145.000 lasta. Euromäärissä tarkasteltuna köyhyysraja vuonna 2008 oli nelihenkisessä lapsiperheessä 2.400 euroa kuukaudessa. Yksinhuoltajan ja kahden lapsen perheessä raja oli 1.835 euroa kuukaudessa.
Lapsiperheiden vanhemmat käyvät työssä keskivertoväestöä yleisemmin kaikissa tuloryhmissä, mutta silti lapsiperheet ovat erityisesti pikkulapsivaiheessa usein riippuvaisia sosiaaliturvasta. Varsinkin pienituloisimmissa perheissä tulonsiirtojen osuus käytettävissä olevista tuloista on noin kolminkertainen muihin lapsiperheisiin verrattuna.
Lapsiperheiden keskimääräisen tulokehityksen jälkeenjääneisyys 1990-luvun lamaa seuranneella nousukaudella johtui osaltaan myös sosiaaliturvan kehityksestä, kuten perhepoliittisten tulonsiirtojen jälkeenjääneisyydestä suhteessa hinta- ja varsinkin ansiotulokehitykseen. Köyhiä lapsiperheitä näyttääkin koskettavan selvästi muita perheitä pahemmin se, että lapsilisät, vanhempainpäivärahat ja kotihoidon tuet ovat reaaliarvoltaan alentuneet huomattavasti.

Perheiden toimeentuloon vaikuttavat tulokehityksen ohella asumiskustannukset ja velkaisuus. Lapsiperheiden velkaisuusaste on 2000-luvulla noussut noin 40 %. Vuokralla asuvien lapsiperheiden vuokrien reaalinen nousu on ollut tulokehitystä nopeampaa. Kahdessa alimmassa tuloviidenneksessä vuokrat nousivat noin 30 %, mutta tulot noin 20 %. Vastaavasti yleisen asumistuen korvaustaso on jäänyt jälkeen vuokrien kehityksestä.

Viimeisten viidentoista vuoden aikana varsinkin yksinhuoltajaperheiden tulokehitys on jäänyt selvästi jälkeen muihin kotitalouksiin verrattuna. Yksinhuoltajatalouksien keskimääräiset reaaliset tulomuutokset ovat olleet lähellä nollaa tai miinusmerkkisiä useina vuosina, varsinkin vuosina 2006 ja 2007.
Yksinhuoltajien pienituloisuus johtuu monista tekijöistä. Yksinhuoltajilla on jo lähtökohtaisesti huonompi asema kahden huoltajan lapsiperheisiin verrattuna, sillä potentiaalisia toimeentulon hankkijoita on vain yksi. Useimmiten vielä nämä yksinäiset huoltajat ovat naisia, joiden ansiotaso on jo keskimäärin viidenneksen huonompi kuin miehillä.
Yksinhuoltajien työllisyysaste myös on matalampi kuin muiden vanhempien. Lisäksi sosiaalisten tulonsiirtojen varassa eläminen jättää ansiokehityksestä jälkeen. Yksinhuoltajien ei ole myöskään aina mahdollista ottaa työtä vastaan sopimattomien työaikojen tai liian pitkien työmatkojen vuoksi.

Eläkkeensaajien joukossa on toimeentulon riittävyyden osalta hyvin erilaisessa tilanteessa olevia ihmisiä. Vaikeimmassa asemassa ovat osa kansan- ja työkyvyttömyyseläkeläisistä. Varsinkin vanhemmilla eläkeläisillä, jotka elävät pelkän kansaneläkkeen varassa, on erityisen korkea pitkäaikaisköyhyysriski.
Köyhyyden taustalla on usein myös suuret sairauksiin liittyvät kulut, sillä omavastuuosuudet ovat tulotasosta riippumatta kaikilla eläkeläisillä samat. Suomessa vanhuuseläkkeen saajien keskimääräinen eläke oli 1.200 euroa kuukaudessa vuonna 2005. Pelkän kansaneläkkeen varassa eli lähes 10.000 henkilöä.
Täytyy kuitenkin muistaa, että eläkkeelle siirtyminen ei yleensä aiheuta köyhyyttä, vaan usein työikäisten köyhyys jatkuu eläkeiässä.

Lapsiperheiden taloudellista tilannetta on yritetty korjata nostamalla äitiysrahaa ensimmäiseltä 56 arkipäivältä 90 % työtulosta sekä kotihoidontuen hoitorahan sisarkorotuksen nostamisella 10 eurolla vuonna 2007. Vuonna 2008 korotettiin lapsilisän yksinhuoltajakorotusta. Vuoden 2009 aikana tehtyjä uudistuksia ovat olleet lapsilisän korotus 10 eurolla kolmannesta lapsesta lukien ja kotihoidon tuen hoitorahan korotus 20 eurolla/kk. Kirjoittajat kiinnittävät huomiota siihen, että lapsilisän korotus ei kuitenkaan hyödytä köyhiä perheitä, koska lapsilisä vähennetään toimeentulotuesta.
Äitiys-, isyys- ja vanhempainrahan vähimmäismäärä nostettiin työttömyysturvan vähimmäismäärän tasolle. Myös osittaisen hoitorahan tasoa nostettiin 1.1.2010 alkaen 70 eurosta 90 euroon/kk, jotta se korvaisi nykyistä paremmin lyhyemmästä työajasta johtuvaa palkan menetystä.
Elatusapujen ja elatustukien määrät nousivat 1.1.2010. Elatustuen toimeenpano ja siihen liittyvä elatustuen perintä siirtyivät kunnilta kansaneläkelaitokselle 1.4.2009.

Suomalaisen hyvinvointivaltion nykytilaa ja tulevaisuutta arvioinut ulkomainen asiantuntijaryhmä toteaa raportissa Hyvinvoinnin turvaamisen rajat 2010, että Suomen sosiaaliturvajärjestelmä takaa suhteellisen hyvät edut työmarkkinoilla oleville sisäpuolisille, mutta työmarkkinoiden ulkopuolisten toimeentulon turvaamiseksi tarkoitetut perusturvaetuudet ovat niin kansainvälisessä kuin pohjoismaisessakin vertailussa suhteellisen heikot. Suomessa on kiinnitetty paljon huomiota sosiaalipolitiikan rahoitukselliseen kestävyyteen, mutta huomattavasti vähemmälle huomiolle on jäänyt hyvinvointivaltion sosiaalinen kestävyys.
Asiantuntijat vertaavat suomalaisen SATA-komitean kannanottoja esimerkiksi Tanskan taannoiseen hyvinvointikomiteaan ja toteteavat, että tässä suhteessa SATA on ollut markkinavetoisempi ja sen toimintaa ovat ohjanneet Tanskan komiteaa voimakkaammin työmarkkinaosapuolten intressit.
Asiantuntijoiden mukaan köyhyyden vastainen toiminta vaatii voimakasta poliittista sitoutumista. Edellytyksenä ovat perusturvaetuuksien tason korjaus, mutta myös aktivointi.
Lapsiperheiden taloudellisen aseman parantaminen on saanut 2000-luvulla melko paljon huomiota poliittisessa keskustelussa. Keskustelusta huolimatta teot ovat jääneet vähäisiksi. Suomalaista köyhyyden vastaista politiikkaa ovat luonnehtineet 2000-luvulla köyhyyspakettien kaltaiset yksittäiset toimet, joissa etuuksia on korotettu melko pienessä mittakaavassa.
Köyhyyden ylisukupolvisuutta vähentävät toimet tulisi kuitenkin nähdä laajasti. Toimeentuloturvaetuuksien lisäksi tarvitaan muun muassa toimiva palvelujärjestelmä. Kokonaisuudessaan köyhyyden ylisukupolvisuudessa on kyse monisäikeisestä asiasta, minkä estämiseen tarvitaan kattavaa sosiaali-, koulutus- ja työmarkkinapolitiikan yhteispeliä, ja ennen kaikkea ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä.
Myös toteutetussa työn ja perheen yhteensovittamisen politiikassa vallitsee puutteita, sillä siinä ei huomioida tarpeeksi yksinhuoltajia, eikä ylipäätään perheiden moninaisuutta. Järjestelmä palvelee niitä, joilla on koulutus ja ammatti – parhaiten niitä, joilla on vakituinen työ tai jotka toimivat alalla, missä on työvoimapulaa ja töitä on helpompi löytää. Jos vanhemmalla ei ole ennen lapsen syntymää ollut ansiotyötä, hän saa vapaan ajalta vain vähimmäispäivärahan.
Päiväraha-, kotihoidontuki- ja päivähoitojärjestelmää tulisi raportin laatijoiden mielestä kehittää siten, että pienituloisten kannattaa hakeutua tilapäisiinkin työsuhteisiin ja helpottaa siten työhön pääsyä lastenhoitojaksojen päätyttyä. Päivärahapäivien ja työn välillä tulisi olla sellaisia joustoja, jotka antaisivat mahdollisuuden tehdä välillä työpäiviä ilman päivärahapäivien menetystä. Vastaavasti päivähoitopalveluja tulisi olla joustavammin saatavilla työssäolojaksoille.

Lapsiperheiden köyhyyttä ja arjen kuormittavuutta vähennetään ensisijaisesti yhteiskuntapoliittisin keinoin. Pikkulapset sinällään eivät tuo perheeseen köyhyyttä – lapsiperheväestössä ansiotyössä oleminen ja korkeakoulutus vähentävät selvästi todennäköisyyttä kokea toimeentulo-ongelmia, vaikkakin työn ja perheen yhdistäminen aiheuttavatkin jännitteitä. Näiden jännitteiden ratkaisemiseen valituista keinoista, kuten kotihoidontukikuukaudet, osa-aikatyö jne. seuraa usein toimeentulon niukkuutta.
Sekä lastensuojelun asiakkuuden alkuvaiheessa että huostaanotoissa lasten ja nuorten perheissä on vaikeita toimeentulo-ongelmia huomattavasti useammin kuin lapsiperheissä yleensä. Suomessa tulonsiirtojen merkitys lapsiperheiden toimeentulolle on suuri. Kun huomioidaan vain vanhempien työmarkkinoilta saamat tulot, alle 6-vuotiaista lapsista yli neljäsosa asuisi köyhissä perheissä. Tämä osuus on kuitenkin hieman yli kymmenesosan luokkaa, kun huomioidaan myös verojen ja tulonsiirtojen vaikutus käytettävissä oleviin tuloihin.
2010-luvulle tultaessa tehtiin korotuksia lapsilisiin, kotihoidon tukeen, yksityisen hoidon tukeen sekä vanhempainrahan vähimmäistasoon, mutta korotukset eivät kata vuosien varrella syntynyttä jälkeenjääneisyyttä. Euromääräisesti lapsiperheille kohdistettujen palveluiden ja tulonsiirtojen kokonaisuus oli korkeimmillaan vuonna 1992. Laman aikana tehdyt leikkaukset heikensivät lapsiperheiden toimeentuloa ja perhepoliittisen tuen kokonaisuus pieneni aina vuoteen 2003 saakka. Vasta vuonna 2004 päästiin vuoden 1992 tasolle. Kirjoittajien mukaan lapsiperheille suunnattujen tulonsiirtojen tasoa tulisi selvästi nostaa ja nämä ”kuoppakorotukset” tulisi tehdä ennen tulonsiirtojen sitomista indeksiin.
Peruspalveluiden ohentaminen lisäävät osaltaan lasten ja perheiden elämäntilanteiden kuormittumista. Kunnalliset kotipalvelut toimivat parhaimmillaan tehokkaana matalan kynnyksen ja ennaltaehkäisevän työn muotona lasten omassa kehitysympäristössä. Lapsiperheiden kotipalvelut ovat kuitenkin kadonneet lähes kokonaan kuntien lapsiperhepalvelujen valikosta. Vuonna 2007 kodinhoitoapua sai 10.387 lapsiperhettä, kun vielä vuonna 1995 palvelun piirissä oli 29.992 lapsiperhettä.
Peruspalveluita kehittämällä ja lisäämällä on mahdollista vähentää lastensuojelun erikoispalveluiden tarvetta kunnissa. Kuntien sitoutuminen on kuitenkin avainkysymys, joten niiden sitoutumiseen on syytä kiinnittää entistä enemmän huomiota. Kirjoittajat edellyttävät, että pyritään takaamaan, että kuntien peruspalvelujen valtionosuusmomentille lisätty euromäärä menee aiottuun tarkoitukseen.

Paikallistason kohdennettujen palveluiden lisäksi kirjoittajat haluavat vahvistettavan ja vakiinnutettavan valtakunnallisia malleja, joilla tuetaan nuorten irtipääsyä pitkittyneestä ulkopuolisuudesta ja siihen mahdollisesti kytkeytyvistä terveydellisistä ja sosiaalisista pulmista. On kiinnitettävä huomiota niihin nuoriin, jotka ovat koulutuksen ulkopuolella ja opiskeluhuollon tavoittamattomissa. Jokaisessa ikäluokasta noin 10 % nuorista on suuremman tuen ja hoidon tarpeessa kuin koulutuksessa tai työelämässä olevat. Nämä nuoret eivät saa opiskeluhuoltoa vastaavaa palvelua, vaan heidän hyvinvointinsa on jäänyt lähinnä satunnaisten hankkeiden ja projektien varaan.
Vakiintuneilla ohjaus- ja palvelujärjestelmillä ei toistaiseksi ole ollut riittävästi keinoja vastata nuorten sosiaaliseen syrjäytymiseen liittyviin koulutus-, kuntoutus- ja työllistymistarpeisiin. Esimerkiksi nuorten yhteiskuntatakuumallissa onnistuneimmaksi on koettu varhaisen puuttumisen idea. Yhteiskuntatakuu onkin sinällään lisännyt nuorten aktivointia, toisaalta varsinaiset vaikutukset nuorten työllistymiseen ovat jääneet vähäisiksi. Aktivointi näyttää vaikuttaneen myönteisesti niiden nuorten tilanteeseen, joiden työllistymisedellytykset ovat hyvät jo entuudestaan, mutta keskimääräistä enemmän tukea tarvitsevilla nuorilla, moniongelmaisilla nuorilla, sekä nuorilla, joilla on aahanmuuttajatausta tai erilainen etninen tausta, yhteiskuntatakuun tuloksellisuus on ollut vähäisempää.
Kirjoittajien mukaan hyväksi havaittuja käytäntöjä tulee jatkaa ja määrätietoisesti kehittää sekä niiden rahoitus tulee varmistaa. He näkevät etsivän nuorisotyön tervetulleena työmuotona, jonka avulla tuetaan nuoria koulutus- ja työelämäsuuntautuneisiin ratkaisuihin.
JOPO-hanketta on pidetty arvokkaana ja hyödyllisenä. Tulosten mukaan JOPO-toiminta on vaikuttavaa, sillä oppilaista lähes 90 %´lla opiskelutilanne on parempi kuin ennen JOPOon tuloa. Eniten JOPO on vaikuttanut päättötodistuksen saamisen varmistumiseen, poissaolojen vähentymiseen, jatko-opiskelusuunnitelmien selkiytymiseen, käyttäytymishäiriöiden vähenemiseen ja opiskelumotivaation parantumiseen.
Myös työpajapalvelu on ollut hyvä esimerkki tuloksekkaasta, monialaisesta ja hallintokunnat ylittävästä toiminnasta nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Kirjoittajien mielestä on tärkeää tukea rahallisesti kuntien mahdollisuuksia ylläpitää nuorten työpajatoimintaa ja työpajapalveluja sekä turvata valtion ja kuntien yhteistyöllä työpajojen tarvitsemat resurssit. Tavoitteena tulee olla, että työpajatoiminta ja etsivä työparitoiminta muotoutuvat valtakunnalliseksi ja koko maan kattavaksi.

Monitahoisten ongelmien kanssa painiskeleville kirjoittajat toivovat erilaisia sosiaalisen kuntoutuksen muotoja ja kuntouttavaa työtoimintaa, matalan kynnyksen mielenterveyspalveluja sekä päihde- ja huumekuntoutuksen paikkoja.
Ammattistartin vaikuttavuutta koskevan seurantaselvityksen perusteella kokeilu on osoittautunut positiivisesti vaikuttavaksi ja tarkoituksenmukaiseksi perusopetuksen ja ammatillisen koulutuksen nivelvaiheen käytänteeksi. Lukuvuosien 2006 – 2007, 2007 – 2008 ja 2008 – 2009 aikana noin 70 % kokeiluissa mukana olleista opiskelijoista oli löytänyt vähintään vuoden sisällä opiskelupaikan ammatillisesta tai muusta koulutuksesta (lukio, kansalaisopistot ym.), taikka siirtynyt työelämään tai oppisopimuksen piiriin. Seurantaselvitykseen haastatellut henkilöstön edustajat pitivät ammattistartin tarpeellisuutta itsestään selvänä ja sen jatkumista välttämättömyytenä.
Moninäkökulmaista tutkimustietoa lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja terveydestä sekä niiden seurannasta toivotaan kehitettävän tuomalla indikaattori- ja seurantatiedon rinnalle myös laadullista tulkintaa. Varsinkin nuoria koskeva syrjäytymistieto nähdään usein olevan metodologisesti rajoittunutta eikä se tavoita nuorten yksilöllistä ja kokemuksellista elämismaailmaa riittävän hyvin.
Mielenterveyden tilan kehityksestä ei ole ajantasaista rekisteriä eikä tutkimusta. Myös lastensuojelua koskevassa tiedontuotannossa on parannettavaa. On puutetta tiedosta, minkä resursoimana lastensuojelua vahvasti yksilöihin puuttuvana toimintana voidaan kehittää, ohjata ja arvioida. Ei myöskään tiedetä riittävän varmasti, mistä lastensuojelun suurissa asiakasmäärissä on kyse tai mitä lastensuojelun asiakkuudesta seuraa lapsille ja perheille lyhyellä ja pitkällä aikavälillä. Eikä, miten tietoon pohjautuvaa lastensuojelun päätöksentekoa, suunnittelua ja asiakastyötä vahvistetaan.

Elintavat, kuten tupakointi, alkoholin käyttö ja epäterveelliset ravinto- ja liikuntatottumukset ovat merkittäviä sosioekonomisia sairastuvuus- ja kuolleisuuseroja aiheuttavia riskitekijöitä. Tiedetään, että ylempien toimihenkilöiden ruokailutottumukset ovat useammin ravintosuositusten mukaisia kuin työntekijäammateissa toimivien. Työntekijäammateissa myös tupakoidaan enemmän kuin toimihenkilötasolla.
Alkoholin suurkulutus ja siihen liittyvät haitat, kuten alkoholikuolemat ja sairaalahoito ovat monta kertaa yleisempiä alemmissa (varsinkin työttömät) kuin ylemmissä sosiaaliryhmissä. Esimerkiksi miehillä työntekijöiden alkoholikuolleisuus on noin nelinkertainen verrattuna ylempiin toimihenkilöihin.
Myös ylipaino on sitä yleisempää mitä alemmassa sosioekonomisessa asemassa henkilö on. Lisäksi sosioekonomisen aseman on todettu olevan yhteydessä liikunnan harrastamiseen. Yksi elintapoihin ja terveyskäyttäytymiseen vaikuttava konkreettinen epäkohta on terveellisten ravintosuositusten mukaisen joukkoruokailun saatavuus, joka toimii vaihtelevasti eri ammattialojen ja sosioekonomisten ryhmien välillä.
Ja myös terveyspalveluiden käytössä ja laadussa on todettu olevan suuria sosiaaliryhmien välisiä eroja. Työterveyshuollon saatavuus ja laatu ovat avainasemassa työkyvyn heikkenemisen varhaisessa tunnistamisessa, oikea-aikaisen hoidon ja kuntoutuksen käynnistämisessä sekä työhön paluun tukemisessa sairauspoissaolon jälkeen. Ehkäisevä työterveyshuolto on määrätty lakisääteisesti koskemaan kaikkia palkansaajia. Työterveyshuolto toimiikin Suomessa melko kattavasti, sillä sen piiriin kuuluu kaikkiaan 92 prosenttia palkansaajista.
Työterveyspalveluiden kattavuus ja sisältö vaihtelevat kuitenkin työmarkkina-asemasta ja työnantajasta riippuen. Palveluiden kattavuudessa ja saatavuudessa havaitaan puutteita varsinkin pienillä alle kymmenen henkilön työpaikoilla sekä maa- ja metsätalouden, muiden palveluiden, kaupan ja korjauksen, rakentamisen, kuljetuksen ja tietoliikenteen toimialoilla sekä lyhytaikaisia työsuhteita tekevillä. Kattavimmin työterveyshuollon piirissä ovat toimisto- ja asiakaspalvelutyötä tekevät ja vähiten maatalousyrittäjät ja metsätyöntekijät.
Puutteellisen työterveyshuollon ammattiryhmät ovat yleensä juuri niitä, joilla työkyvyttömyyseläkkeiden alkavuus on suurta. Erityisesti työttömät ovat eriarvoisessa asemassa terveyspalveluiden saatavuuteen nähden, sillä he eivät kuulu työterveyshuollon piiriin eikä heillä ole taloudellisia edellytyksiä käyttää yksityisiä palveluita. Työttömät käyttävät pääosin kunnallisia terveyskeskuspalveluja, joiden kehitys on ollut viime vuosien ajan sekä euromääräisesti että työvoimaltaan muuta terveydenhuoltoa hitaampaa. Kirjoittajien mielestä työttömien terveyspalvelujen järjestäminen tulee varmistaa ja myös taata niiden kattavuus. Heidän mukaansa tarvitaan lainsäädännön kehittämistä ja nykyistä valtionosuus-järjestelmää kohdennetumman rahoituksellisen tuen lisäämistä.
Kirjoittajat toivovat ns. välityömarkkinoihin määrätietoista kehittämistä. Esim. kolmannen sektorin toimijoiden toiminnan tuki olisi turvattava. Olisi myös lisättävä matalan kynnyksen/tuottavuuden/osaamisen työpaikkoja, jotka perustuvat palkkatyösuhteeseen.

Kaudella 2008 – 2011 tehtiin kaksi terveyserojen kaventamisen toimintaohjelmaan liittymätöntä uudistusta, joilla voidaan arvioida olevan vaikutuksia palvelujen oikeudenmukaiselle saatavuudelle. Niiden vaikutuksia onkin tarpeen seurata tulevaisuudessa.
Lakia sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista muutettiin kesäkuussa 2008, mikä mahdollisti palvelumaksujen korotuksen. Oikeudenmukaisuusnäkökulmasta erilaiset asiakasmaksut eri sektoreilla ovat yksi keskeisistä eriarvoisuutta tuottavista tekijöistä. Terveyskeskusmaksut vaikeuttanevat hoitoon hakeutumista lähinnä kaikista heikoimmassa asemassa olevilla. Terveyskeskus on ainoa kaikille avoin palvelukanava, työssä käyvistä suurella osalla työterveyshuolto kattaa lakisääteisten ehkäisevien palvelujen lisäksi myös sairaanhoidon korvauksetta ja yksityisissä palveluissa potilaan omavastuuosuus on sairausvakuutuksen korvauksesta huolimatta suuri.

Terveydenhuollon asiakasmaksujen ja omavastuuosuuksien itsenäistä vaikutusta palvelujen käyttöön tunnetaan huonosti, mutta joidenkin huono-osaisten ryhmien kohdalla maksut näyttävät vievän huomattavan osuuden kotitalouden käytettävissä olevista tuloista. On joitakin viitteitä siitä, että ne voivat estää palvelujen tarpeenmukaista käyttöä.
Suomen sosiaali- ja terveydenhuoltojärjestelmä on tällä hetkellä hajanainen. Lisäksi palvelujen tuotanto ja hallinto ovat alueittain eriytynyttä. Eriytyminen on seurausta monikanavaisesta rahoituksesta ja puutteellisesti koordinoidusta palvelujen tuotannosta eri sektoreilla, päätöksenteon desentralisaatiosta sekä sosiaali- ja terveydenhuollon hallintomallien kehittämisestä eri suuntiin viime vuosikymmenen aikana eri alueilla.
Palveluseteliuudistuksessa päätettiin palveluseteleiden soveltamista laajasti sosiaali- ja terveyspalveluissa lukuun ottamatta viranomaistehtäviin liittyviä palveluita tai kiireellistä hoitoa. Jos palveluseteli otetaan laajasti käyttöön, se lisäisi paikallisten palvelujärjestelmien eriytymistä ja heikentäisi niiden tehokkuutta ja ohjattavuutta.

Vuosina 2008–2011 sosiaali- ja terveydenhuollon kansallisen kehittämisohjelman (KASTE) rahoitus koko neljävuotiskaudelle oli noin 100 miljoonaa euroa. Kaste-ohjelman päätavoitteina oli osallisuuden lisääntyminen ja syrjäytymisen väheneminen; hyvinvoinnin ja terveyden lisääntyminen sekä hyvinvointi- ja terveyserojen kaventuminen; palveluiden laadun, vaikuttavuuden ja saatavuuden paraneminen sekä palveluiden alueellisten erojen vähentyminen. Kaste-ohjelma sisälsi 19 osatavoitetta, joista kuusi tähtäsi suoraan hyvinvointierojen pienenemiseen. Myös kolme muuta osatavoitetta vaikuttaisi toteutuessaan epäsuorasti terveyseroihin, sillä alkoholin liikakulutus, tupakointi ja ylipaino kietoutuvat yhteen terveyserojen kanssa.
Palvelujen parantamiseen tähtäävistä kahdeksasta osatavoitteesta ainakin kuuden voi olettaa vaikuttavan sosioekonomisiin ja alueellisiin terveyseroihin parantamalla vähävaraisten ja syrjäseutujen asukkaiden palvelujen saatavuutta ja vaikuttavuutta. Kaste-ohjelma pyrki tavoitteisiinsa mm. ennaltaehkäisemällä ja varhaisella puuttumisella sekä aikaisempaa eheämmällä sosiaali- ja terveydenhuollon kokonaisuudella. Eheämmän palvelukokonaisuuden voi olettaa parantavan erityisesti heikompiosaisten asemaa palveluissa ehkäisemällä heidän putoamistaan palvelujen piiristä nimenomaan palveluiden sauma- ja nivelkohdissa, joissa parempiosaisilla on käytössään enemmän keinoja luovia mahdollisesti hajanaisessakin palvelujärjestelmässä.

THL´n raportti Kapeneeko kuilu? käsittelee tarkasti taannoisen Kansallisen terveyserojen kaventamisen toimintaohjelman toteutusta ja sen vaikutuksia. Asiantuntijat ovat olleet asialla ja lopputulos on odotetun onnistunut. Kun mietitään, mitä järjestelmälle pitäisi seuraavaksi tehdä, raportti on edelleen pätevää luettavaa.
Ja koko raportti on luettavissa netissä.

Kapeneeko kuilu?

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka

Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää

Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä

Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti

Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen

Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia

Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla

Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas

Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus

Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä

Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria

Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin