Kirjat, päivitys 13.12.

No niin, nyt sitten se jo aiemmin lupailtu tiivistelmä Pekka Perttulan teoksesta Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri. Ja jos vielä yhden yrittäisi saada julkaistua tämän vuoden puolella, eli maanantaina 19.12. olisi tarkoitus saada esiteltyä Oswald Chambersin teos Parhaani hänelle.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Keskustalainen
Pekka Perttula: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Printon Trükikoda (paino), Minerva 2021
373 sivua

VTT Pekka Perttula jatkaa keskustalaisten merkkihenkilöiden elämäkertojen parissa. Vuonna 2017 ilmestyneen V.J. Sukselaisen elämäkerran Äidin poika jatkoksi Perttula julkaisi viime vuonna teoksen Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri, joka on tämänkertainen tiivistelmän aihe.

Jos tietää, millainen on ollut jonkun ihmisen lapsuudenkodin ikkunasta silmien eteen avautuva maisema, tietää paljon kyseisestä henkilöstä. Ahti Pekkala (1924 – 2014) varttui maalaismaisemassa, Ranta-Pekkalan, puhekielessä myös Pekkalan, tilalla ikkunasta avautui etelään katsottaessa laakea joen halkoma ja sarkojen tilkuttama peltovyöhyke, jossa kesäisin näkyi menneiden sukupolvien jälki.
Pelto, joki ja metsä sekä talo ja joentörmältä selän taakse jäävä kylä muodostivat yhdessä ja erikseen omanlaisensa yhteisön. Luonnossa ja maisemasta löytyivät kauno- ja mestaripuhuja Ahdin myöhemmin viljelemät sanat ja mielikuvat sekä luottamusta rakentanut yhteys oman maakuntansa ihmisiin ja näiden elämään.
Metsä jäi lapsuudesta vahvimmin elämään Ahdin mielenmaisemaan. Metsä pysyi miehessä ja mies metsässä läpi elämän.

Ahdin suvussa elanto otettiin maasta ja metsästä, mutta myös vaikuttamaan oli totuttu seuratoiminnassa ja yhteiskunnallisten luottamustehtävissä. Isoisä Antti kuului aikanaan Haapaveden ensimmäiseen kunnanvaltuustoon.

Pekkalan talossa riitti väkeä, sillä talossa eli kolme sukupolvea rinnakkain. Myös peräänkatsojia oli näin ollen melkoinen määrä. Siitä huolimatta Ahdin elämä oli vähällä katketa jo lapsuudessa, kun poika putosi jokeen Mieluskylän myllyn liepeillä. Virta oli viemässä lasta jään alle, kun paikalla ollut nuori mies sai kiinni takin liepeestä ja veti pojan rannalle.
Vuosikymmeniä myöhemmin samainen hengenpelastaja lausui tervehdyssanat nuorisoseuralaisten järjestämässä Ahdin 60-vuotisjuhlassa.

Ahdin kertoman mukaan hänen ensimmäisiä pysyviksi iskostuneita muistikuviaan poliittisista tapahtumista oli Adolf Hitlerin valtaannousu vuonna 1932. 1930-luvun puolivälin poliittisista tunnelmista hän muisti oikeistolaisuuden, joka ulottui myös Haapaveden Mieluskylään. Kylällä oli muuan Yrjö Rauankoski -niminen kauppias, jonka poliittiset näkemykset menivät oikealta ohi jo Isänmaalisesta Kansanliikkeestäkin (IKL).
Kauppias kuului kansallissosialistiseen Suomen Kansan Järjestöön (SKJ). Fasistisia, rasistisia ja antisemitistisiä oppeja edustanut järjestö toimi vuosina 1933-36 ja piti tiiviisti yhteyttä Hitlerin Saksaan. suurimmillaan puolueeseen kuului n. 20.000 jäsentä. Johtajana oli jääkärikapteeni ja liikemies Arvi Kalsta, josta juontui nimitys kalstalaiset.
Ahti käväisi uteliaisuudesta kalstalaisten puhetilaisuuteen ennen vuoden 1936 vaaleja. Turha reissu, puhujat eivät saapuneet paikalle ja tilaisuus jäi pitämättä. Mieleen kalstalaiset kutienkin jäivät, vaikka järjestö hajosi moniin kilpaileviin ryhmittymiin jo loppuvuonna 1936.

Vielä paremmin Ahdin mieleen jäivät tammikuun 1937 presidentinvaalit ja Kyösti Kallion valinta tasavallan presidentiksi. Valintansa jälkeen Kallio teki suuren poliittisen ratkaisun nimittäessään A.K. Cajanderin vasemmiston ja oikeiston, punaisen ja valkoisen rajalinjan ylittäneen punamultahallituksen.
Ratkaisu yhdisti Suomen politiikkaa muihin Pohjoismaihin sillä Ruotsissa ja Norjassa olivat vallassa vastaavanlaiset työväkeä ja talonpoikia edustaneiden puolueiden hallitukset. Hallitusratkaisu symboloi kansakunnan eheytymistä ja loi perustaa kansalliselle yhtenäisyydelle.

Ahti osallistui pienestä pitäen tilan töihin. Tosin aina kaikki ei pikku apulaisella mennyt putkeen. Äiti Alina oli 1930-luvulla siunaillut: ”Millähän se tuo Ahtikin itsensä elättää, kun ei osaa edes hevosta oikein päin aisoihin laittaa.”
Pekkalassa tulot eivät tulleet vain alkutuotannosta, vaan leipää levennettiin myös alkutuotteita jalostamalla. Äidillä oli kutomakone, jolla villasta kehräytyi lankaa nutuiksi, rukkasiksi ja sukiksi. Kaikesta päätellen Pekkalan talo oli vauras ainakin Mieluskylän mitalla arvioituna.

1930-luvulla olosuhteiden pakosta Pekkaloista tuli yrittäjiä. Joukko Koskelan kyläläisiä oli ostanut vuonna 1920 myllyn koskioikeuksineen. Myy purettiin ja tilalle rakennettiin uusi sahamylly ja sähkölaitos Mieluskylän Saha, Mylly ja Sähkö Oy.
Vuonna 1934 yhtiö ajautui maksuvaikeuksiin ja oli menossa konkurssiin. Konkurssi vältettiin ja osakkaat vedettiin kuiville, kun Ahdin isä Antti osti myllyn ja ryhtyi ”teollisuusyrittäjäksi”.
Myllyn talous lepäsi enemmän tukkien sahauksen ja viljan jauhamisen kuin sähkötuotannon varassa. 1930-luvun alussa sähkövalo paloi harvoissa taloissa, eivätkä sähkölinjat halkoneet peltomaisemia.
Vuodesta 1936 lähtien Mieluskylän myllystä jaettiin sähköä vain oman kylän aukealla asuville. sähkön käyttö oli säännösteltyä. Pekkalan sähkölaitoksessakin noudatettiin käytäntöä, missä sähköä sai valaistukseen aamuviidestä päivänvalon tuloon ja taas iltahämärissä kello 23.30 saakka. Illan pimetessä sähkön katkeamisesta varoitettiin valomerkillä kymmenen minuuttia ennen poiskytkemistä.

Kodistaan Ahti sai myös ensimmäiset osuustoimintaoppinsa. Hänen isoisänsä oli ollut perustamassa Haapaveden osuuskassaa ja ylläpiti Mieluskylän osuuskassaa. Kun Ahti myöhemmin kertoi syntyneensä ja elämänsä alkaneen osuuskassassa, tarinassa oli totta ainakin toinen puoli.
Lapsuudesta Ahdin mieleen jäivät osuuskassan johtokunnan kokoukset. Poika kuikuili kokousten kulkua isoisänsä huoneessa seinän ja kassakaapin välisestä raosta. Ahdin muistissa pysyikin läpi elämän säästäväisyyteen opettanut lause ”Eivät markat maaten kasva.”
Äiti-Alina muisteli pojan olleen pienestä pitäen tarkka ja nuuka: ”Vaikka makeisia saatiin harvoin, niin Ahdilla niitä oli, kun vähät säästyivät. Joskus pojalla oli niitä niin, että hennoi myydä muillekin.” Ja ostajia makeisille riitti, sillä veljessarjassa oli neljä poikaa: Ahti Antti Johannes (1924), Allan Aulis Iisakki (1928, kutsumanimeltään Iikka), Aimo Alpo Kullervo (1930, kutsumanimeltään Alpo) ja iltatähti Aaro Mikko (1939, kutsumanimeltään Mikko).

Suomi pyrki 1930-luvun lopulla maataloustuotannossaan omavaraisuuteen ja tavoitteli kansainväliset kriisit kestävää omaa elintarviketuotantoa. Tavoite tuli ajankohtaiseksi syksyllä 1939. Elonkorjuu oli Suomessa täydessä vauhdissa, kun Saksa syyskuun alussa hyökkäsi Puolaan. Saksan hyökkäyksestä alkoi miltei kuusi vuotta kestänyt Euroopan laidalta toiselle ulottunut toinen maailmansota.

Saksan hyökätessä Puolaan 14-vuotias Ahti aloitti kolmivuotisen keskikoulun viimeistä luokkaa. Nuori koulupoika aisti levottomuuden ja pelon. Suomi julistautui puolueettomaksi, mutta julistuksella ei enää ollut merkitystä. Neuvostoliitto ja Saksa olivat niputtaneet Suomen kohtalon osaksi Baltian maiden ratkaisua. Suomi kuului Neuvostoliiton etupiiriin, ja se käynnisti käynnisti neuvottelut Baltian maiden sekä Suomen kanssa. Tilanteen vakavuus tiedostettiin, ja armeijasta viimeiseksi kotiutettu ikäluokka kutsuttiin takaisin palvelukseen. Elintarvikkeita alettiin säännöstellä, Suomessa alkoi korttiaika.
Aamulla 30. marraskuuta itärajan tuntumassa herättiin tykkien jylinään, ja läntisessä Suomessa kuultiin radiouutisista neuvostojoukkojen yöllä ylittäneen valtakunnan rajan. Sota oli alkanut, ja arjen elämä valettiin uusiin muotteihin kaikkialla Suomessa.

Haapavedellä Ahdin koulu keskeytyi syys- ja kevätlukukauden ajaksi. Kevätlukuakusi korvattiin seuraavana syksynä yhden kuukauden mittaisilla opinnoilla.
Ahti oli ahkera ja tunnollinen koululainen. Keskikoulusta 21. syyskuuta vuonna 1940 annetun päästötodistuksen keskiarvo oli 8,44.

Ahdin koulunkäynti päättyi syksyyn 1940. Hän olisi kyllä voinut siirtyä lukioon, mutta ei ollut siitä innostunut. Haapaveden yhteiskoulu oli yksityinen, joten kaikki olisi pitänyt maksaa itse. Kun rahasta oli puutetta ja kotitöitä riitti, Ahti jätti jatkamatta. Hän ei sysännyt muille vastuuta opintiensä päättymisestä keskikouluun, vaan myönsi, ettei itsekään ollut innostunut koulunkäynnin jatkamisesta.

Kun varttuneemmat olivat sodassa, aikuistuville pojille lankesi uusia tehtäviä. 15-vuotias Ahti kaivoi jäätyneeseen maahan hautoja tutuille, häntä muutamaa vuotta vanhemmille talvisodassa menehtyneille nuorille miehille. Haapaveden sankarivainajia ei haudattu uudelle hautausmaalle, vaan heidän viimeinen leposijansa löytyi kirkon vierestä.

Loppukesästä 1940 Itämerta reunusti vain neljä suvereniteetin säilyttänyttä valtiota: Saksa, Neuvostoliitto, Ruotsi ja Suomi. Maailmankauppa tyrehtyi, kun merillä sodittiin. Jokainen valtio joutui tulemaan toimeen omillaan. Suomen haasteita lisäsi Karjalasta paenneiden evakkojen asuttaminen.
Kansantaloutta rasittivat sodan tuhojen korjaukset, ja valtion voimavaroja vei myös uuteen sotaan valmistautuminen. Uusia ikäluokkia otettiin armeijan palvelukseen ja korkeaa taisteluvalmiutta ylläpidettiin.

Talvisodan päättymisestä oli ehtinyt kulua puolisen vuotta, kun alkusyksystä 1940 Haapavedelle alkoi tihkua tietoa, että Oulaisissa oli junassa nähty saksalaisia sotilaita. Vähitellen saatiin julkisestikin tietää saksalaisten joukkojen kuljetuksesta Suomen kautta Norjaan.
Kansalaisille ei kerrottu, että sotilaiden läpikulku oli osa merkittävää poliittis- ja sotilaallisstrategista ratkaisua. Suomessa valmistauduttiin sotaan – jatkosotaan – Saksan sotilaalliseen voimaan turvautuen mutta aseveljeys kiistäen.

Ahdin varusmiespalveluksen alku ajoittui toisen maailmansodan ratkaisuhetkiin, vaikka sota vielä jatkuikin evääseen 1945. Saksalaisten joukkojen antautuminen Stalingradissa tammikuussa 1943 oli sodan käännekohta, jota vahvisti Saksan tappio Kurskin panssaritaisteluissa saman vuoden heinäkuussa.
Ahti aloitti asepalveluksensa 8. maaliskuuta. Hänellä ei ollut pienenintäkään epäilyä sen suhteen, etteikö edessä olisi ennemmin tai myöhemmin siirtyminen rintamalle.

Kuukauden palveluksen jälkeen Ahti komennettiin aliupseerikouluun Liminkaan, jossa emäntäkoulun alakerrokset olivat aliupseerioppilaiden ja yläkerta emäntäoppilaiden käytössä. Limingasta ei Haapavedelle pitkää matkaa ollut, mutta lomia ei aliupseerioppilaille herunut.
Kuri oli aliupseerikoulussa kova ja palvelus vaativaa. Ahdin mieltä jäi vaivaamaan ”puntiksesta” eli luvattomasta poissaolosta kärähtäneen ja kovaa rangaistusta pelänneen sotilastoverin itsemurha. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin emäntäkoululla vieraillessaan Ahti kävi katsomassa, näkyikö katossa nuoren miehen hengen vieneen luodin jälki.

Ahdin aliupseerikoulu päättyi 15. heinäkuuta, ja uudet aliupseerit palasivat Ouluun ryhmänjohtajiksi. Aika kasarmilla jäi lyhyeksi, sillä sotilaat siirrettiin Hyrynsalmen henkilötäydennyskeskukseen lähemmäs rintamaa 9. syyskuuta.

Täydennyskeskus oli sotilaille vain välietappi. Jokainen sinne saapunut tiesi, että ennen pitkää edessä olisi rintamalle lähtö. Se sen sijaan oli vielä auki, ohjattaisiinko täydennysmiehiä johonkin erikoiskoulutukseen vai suoraan taistelutehtäviin. PIkakoulutuksella korvattiin kaatuneiden ja haavoittuneiden jättämiä aukkoja.
Eräänä syksyisenä aamuna pyydettiin viestitehtäviin vapaaehtoisia astumaan esiin. Ahti otti askelen eteen. Samoin teki Vilho Heinonen, tosin hieman hitaammin oivallettuaan tilaisuuden vasta kaverinsa hihannykäisystä.

Kun vapaaehtoiset olivat löytyneet, kokeiltiin sähkötysavaimella, tehtäisiinkö heistä sormilla viestejä naputtavia radisteja vai tapsia vetäviä puhelinmiehiä. Ahdilta ei sähkötys meinannut millään onnistua. Mutta sitten kouluttaja keski kysyä, oliko Ahti vasenkätinen. Kun vastaus oli myöntävä, vaihdettiin sähkötyskättä, ja sähkötys alkoi sujua.
Ahdin kertomasta huomasi ammattiylpeyden. Oli kunniakasta päästä radiomieheksi ainakin puhelinmiehiin verrattuna: ”Puhelinmiehet ovat tapsiapinoita. Titari on ritari.” Sähköttäjiä kutsuttiin titareiksi morseaakkosten äänestä juontuvalla nimityksellä.
Äiti oli hyvillään, kun Ahti pääsi radiokoulutukseen – ainakaan heti tämän ei tarvinnut mennä rintamalle. Alina huomasi myös, että koulutus saattoi palvella sodan jälkeistä rauhan ajan elämää.

Kun Ahti sai valmiiksi toisen luokan sotilasradiosähköttäjän tutkinnon, oli edessä lähtö sotatoimiin. Aunukseen sijoitetussa Rajajääkäripataljoona 7´ssä oli kaatunut sähköttäjiä, ja heidän tilalleen lähetettiin Ahti Pekkala ja Vilho Heinonen.
Aunuksessa ei ollut mitään yhtenäistä rintamalinjaa, missä armeijat olisivat olleet vastakkain. Varuillaan piti kuitenkin olla joka hetki. sotilaiden päivät täyttyivät talvella ja keväällä 1944 palveluksesta kenttävartioissa ja partioinnista niiden välillä.

Vaikka Ahdin nuoremmat veljet myöhemmin kyselivät, sodasta Ahti pääosin vaikeni. Ainoa poikkeus oli kesä 2009, jolloin Ahti suostui muistelemaan kaksivuotista, maaliskuussa 1943 alkanutta ja maaliskuuhun 1945 kestänyttä sotataivaltaan.
Eräs Ahdin sodan pelottavimmista paikoista oli elokuun puolivälissä, kun tuli käsky hyökätä vihollisen hyvin varustettuun tukikohtaan. Hyökkäävän joukon radistiksi komppaniapäällikön rinnalla kulkemaan määrättiin Ahti Pekkala.
Nuorta miestä pelotti. Hyökkäys korkean mäen päällä sijaitsevaan tukikohtaan enteili suuria miestappioita. Ahti muisteli seuraavasti: ”Annoin Heinosen Vilholle lompsan ja sanoin, jos siellä jotakin tapahtuu, niin lähetä kotiin.”
Tukikohta vallattiin nopeasti, mutta sen hallinnasta taiteltiin kolme päivää. Rajajääkäripataljoona 7´n historiassa kerrotaan hyökkäyksestä, kuinka omat tappiot olivat ”haavoittuneina 1 [upseeri] + 8 [aliupseeria] + 24 [miehistöön kuulunutta]. Kaatuneita ei ollut, mitä on pidettävä ihmeenä.”

17. – 18. maaliskuuta vuonna 1945 järjestetyt eduskuntavaalit olivat symbolisesti ja poliittisesti tärkeä näyttö Suomen olojen vakiintumisesta, vaikka Lapissa sota jatkui. Ensimmäistä kertaa äänestävien joukko oli suuri, mitä lisäsi äänioikeusikärajan alentaminen 24 vuodesta 21 vuoteen. Ahti oli tuolloin vielä liian nuori saadakseen oikeuden äänestämällä vaikuttaa isänmaan asioihin. Rintamalle ja sotatöihin ikää oli jo useamman vuoden ajan ollut riittävästi, mutta vielä ei ikä riittänyt äänestämällä tehtäviin rauhantöihin.
Sota oli varjostanut nuoruutta. Ahti oli 14-vuotias talvisodan alkaessa, jatkosotaan hän lähti 18-vuotiaana ja palasi Lapin sodasta 20-vuotiaana.

Yksikään nuorista sotilaista ei palannut samanlaisena miehenä kuin lähtiessä oli ollut. Oma etu oli sodassa joutunut väistymään yhteisen edun tieltä, ja niin sen piti väistyä nytkin. Suomessa alkoi jälleenrakennuksen aika.
Ahti ei odottanut, että työ olisi tullut miehen luokse, vaan miehen piti etsiytyä työn luokse. Hän haki keväällä 1945 Maanviljelijäin Keskinäisen Vakuutusyhtiö Auran asiamieheksi. Kesäkuussa tuli vakuutusyhtiöstä kirje, jossa toivotettiin tervetulleeksi Auran edustajaksi ja asiamieheksi Haapavedelle. Siitä alkoi vuosikymmeniä kestänyt yhteys Auraan sekä sen erilaisiin työ- ja luottamustehtäviin.

Ahti on kertonut sota-ajan elämänvaiheiden muokanneen miestä ja miehen mieltä. Sodassa koettu niveltyi osaksi kansakunnan yhteistä kokemusta.
Sota ei jättänyt Ahdin mieleen revanssihenkeä. Juoksuhaudoista oli noustu, eikä niihin enää pitänyt palata – ei vaikka hävitty sota varmasti kaihersi mieltä.

Politiikan nopea uudelleenarviointi ei ollut helppoa edes rauhan aikana, puhumattakaan haasteista sodasta rauhaan siirryttäessä. Mielipiteisiinsä erityisesti vaikuttaneina Ahti mainitsi Suomen Kuvalehdessä luetut Pekka Peitsen artikkelit, jotka pohjustivat hänen ulkopoliittista vakaumustaan ja linjaansa. Omien sanojensa mukaan Ahti ihaili sitä realismia ja asiantuntemusta, mikä Pekka Peitsen kirjoituksissa oli.

Omaa rohkeuttaan ja poliittisia rajojaan Ahti mittautti Haapavedellä toukokuussa 1945, jolloin valmistauduttiin viettämään ensimmäistä sodan päättymisen jälkeistä sankarivainajien muistopäivää. Laitavasemmisto oli ryhtynyt sen verran räyhäkkääksi, etteivät Haapaveden kunnan johtohenkilöt uskaltautuneet haudoille puhumaan. Ahti uskalsi ja vastasi kyselijöille olleensa vastikään tykistökeskityksessä ja epäilevänsä, ettei sen pahempaa Haapavedelläkään ollut tulossa.

Maaseudun ja maatalon pojalle Maalaisliitto oli luontevin puolue, mutta ensisijaiset ja syvällisemmät perustelut puoluevalinnalle juontuivat nuorisoseuran aatteisiin, toimintaan ja aatteisiin. Ahti tutustui nuorisoseuran tapahtumissa jo varhain oulaislaiseen Eeli Erkkilään ja vihantilaiseen Kustaa Hirvilammiin, maalaisliittolaisiin oman alueensa merkittäviin vaikuttajiin. Erkkilä oli Maalaisliiton kansanedustaja vuosina 1951-63 ja kolminkertainen ministeri. Hirvilammin johti Maalaisliiton Oulun piirijärjestöä vuosina 1952-63.
Kun Suomen Kuvalehti vuonna 1978 kyseli vastavalitulta eduskunnan puhemieheltä tämän poliittisia oppi-isiään, Ahti vastasi: ”minun varsinainen oppi-isäni on entinen kansanedustaja, ministeri Eeli Erkkilä naapurikunnasta Oulaisista, tarkemmin Mäyränperältä. Ja luonnollisesti myös Urho Kekkonen, joka noihin aikoihin veti voimakkaasti linjaa ja teki politiikkaa.
Kun Ahti ja Erkkilä tapasivat ensimmäisen kerran syksyllä 1945 Haapaveden nuorisoseuran kursseilla, Erkkilän tapa pitää puhetta teki vaikutuksen: ”Ei hänellä ollut mitään paperilappuja. Käveli eteen ja puhui innokkaasti. Puhui yhteiskunnasta, mutta ei käyttänyt kertaakaan sanaa Maalaisliitto.” Puhuja noudatti ohjetta, minkä mukaan nuorisoseuran tilaisuuksissa ei saanut puhua politiikkaa.
Nuorisoseuran tilaisuuksissa yhteys Maalaisliittoon syntyi kuulijoiden mielissä puoluetta mainitsematta. Järjestöt edustivat samaa aatteellista pohjavirtaa, jossa yhdistävänä tekijänä oli kummankin liikkeen merkittävin aatteellinen johtaja Santeri Alkio. Tilaisuuksissa puhuttiin järkiperäisesti, mutta luotiin samalla tunnepohjaista, syvempää osallisuutta ja yhteenkuuluvuutta.

Ensimmäisen julkisen puheensa Ahti piti nuorisoseuran iltamissa vappuaattona 1945. Puhe oli valmiiksi kirjoitettu, mutta kaveriin meni ”ylpeyden paholainen”. Ahti opetteli puheen ulkoa, sillä maakunnassa ei pidetty puhujana eikä minään sellaista, joka puhui papereista.
Alku sujui jouhevasti, mutta sitten ajatus katkesi ja loppu meni ”haappaillen”. Silloin Ahti päätti, että jos hän ei pysty puheitaan ulkoa opettelemaan, sitten hän puhuu vapaasti.

1940-luvun kokemukset pohjustivat sen Ahti Pekkalan syntyä, jonka myöhemmät maalaisliittolaiset ja keskustalaiset sukupolvet oppivat tuntemaan itseoppineena omana miehenään. Ahti toimi monissa yhdistyksissä, mutta yksi oli ylitse muiden: Ahti oli nuorisoseuramies ja ylpeä siitä. Nuorisoseuraliikkeestä löytyvät läpi hänen elämänsä ulottuneet arvot ja ihanteet, joita myöhemmin saattoi laittaa käytäntöön tärkeissä puoluetehtävissä ja osuustoimintaliikkeessä.
Eivätkä Ahdin nuorisoseurassa omaksumat arvot koskeneet vain asioita, vaan myös asioiden hoitoa. Opit ohjasivat hänen tapaansa tehdä töitä ja kohdata ihmisiä Ahkeruus työnteossa ja kohteliaisuus kanssakäymisessä toistuvat monissa muisteloissa. Ahdilla ei ollut tarvetta päteä tai todistaa pätevyyttään, vaan halua perehtyä ja osoittaa perehtyneisyyttään.
Kohtaamiset Ahdin kanssa jäivät keskustelukumppaneiden mieleen. Kyse oli asenteesta, halusta osoittaa arvostusta toisen ihmisen ja yhteisen hetken ainutkertaisuudelle. Monille jäi mieleen tutkiva ja kuunteleva katse. Vanhemmiten tarkan katseen syynä saattoi olla sodan seurauksena heikentynyt kuulo; mahdollisesti Ahdin piti lukea kasvoista ja huulilta se, mitä ei korvin aina kuullut.

Tulevan puolisonsa Toini Kuiviston Ahti tapasi Mieluskylän nuorisoseuran tanhupiirissä vuonna 1946, kun nuorisoseuran esimies löysi tanhuparikseen kauniin nuoren naisen. Pariskunta oli ehtinyt seurustella parin vuoden ajan ennen kuin Ahti maaliskuussa 1948 lähetti Toinin äidille kirjeen, jossa kysyi tämän hyväksyntää avioliitolle. Ilmeisesti Kirsti-Helenalta heltisi avoliittolupa, sillä Ahti ja Toini kihlautuivat. Avioliittoon Ahti ja Toini vihittiin vuonna 1949, ja samassa tilaisuudessa vihittiin muutama muukin pariskunta. Samanaikainen useamman parin avioliittoon vihikiminen ei ollut poikkeuksellista, sillä tuona vuonna rekisteröitiin noin 35.000 avioliittoa.
Erilaiset työt ja tehtävät venyttivät Ahdin työpäiviä, joten kodista ja lapsista huolehtiminen jäivät Toinin tehtäväksi Ahdin hankkiessa perheelle elantoa. Avioliitosta syntyi kolme lasta: Ilkka Antti Johannes (1950), Ahti Juhani (kutsumanimi Juhani, 1951) ja Helena Marjatta (1955).

Lukuvuonna 1951-51 Ahti oli opettajana Haapajärven Vatjusjärven kansakoululla tasrkoituksenaan hankkia opettajan pätevyys, jonka sai ”opettamalla kaksi talvea ja olemalla seminaarissa yhden kesän”. Opettajana Ahti kannusti oppilaitaan muodostamaan oman näkemyksensä opetettavista asioista: ”Hutaistu ei kelvannut, oli ajateltava asiaa.”
Ahdin suunnitelmat menivät täysin uusiksi kesällä 1952. Haapaveden osuuskasalle etsittiin uutta johtajaa. Tehtävään oli 14 hakijaa, mutta kukaan heistä ei ollut valitsijoiden mieleen. Joten johtokunnan puheenjohtaja Tapani Rytky pirautti kesken kokouksen Ahdille, eikö tällä olisi kiinnostusta tehtävään. Ensin Ahti oli epäilevällä kannalla, mutta kun Rytky ei antanut periksi, hän lopulta kysyi, milloin pitäisi aloittaa. Heti huomennahan se aloitus olisi, ja kun Ahti suostui, hän sitten aloitti Haapaveden osuuskassan johtajana heti puhelua seuranneena päivänä.

Valitsematta jääneisiin hakijoihin Ahti sai vertailukohtaa nähdessään kirjekuoret, joiden päällä oli hakijan nimi ja johtokunnan puheenjohtajan luonnehdinta. Erään kirjekuoren päällä luki ”liika viisas”. Ahti katsoi kuoren sisään ja uskoi arvion olleen oikea, hakija kun oli varatuomari: ”Eivät varatuomarit siihen aikaan hakeneet pienen osuuskassan johtajiksi. Ne olivat pääasiassa agrologien ja metsäteknikoiden virkoja.”
Lausahduksesta päätellen Ahti arvioi, että pienen osuuskassan johtajan vahvuutena oli tuntuma arkeen – omaan yhteisöön ja päivittäiseen työhön.

Osuuskassan johtajana Ahti pääsi toteuttamaan yhdistyselämässä oppimaansa ja kokemaansa. Myöhemmin arvioidessaan Haapaveden osuuskassan johtaja-aikansa alkua hän kertoi ottaneensa oppia saksalaisen tuottaja- ja osuuskassatoiminnan perustajan F.W. Raiffeisenin (1818 – 1888) näkemyksistä.
Osuuskunta ei ollut Raiffeisenille vain taloudellinen yritys, vaan kasvattava ja sivistyksellinen yhteenliittymä, jonka tehtävänä oli vahvistaa ja lujittaa yhteishenkeä. Kassanhoidossa piti torjua omanvoitonpyynti. Toiminnan keskipisteenä oli aina ihminen ja tämän taloudellinen turva, mutta samalla myös tämän henkinen jalostaminen yhteisöllisessä hengessä.
Osuuskassapiirien piti olla pieniä, jotta kassanhoitajat voivat tuntea kaikki jäsenet sekä seurata näiden elämää ja elintapoja. Luottoja myönnettiin ainoastaan ”siveellisesti arvokkaille henkilöille”, jotka pystyivät käyttämään niitä taloutensa edistämiseen.
Ahti omaksui valikoiden Raiffeisenin arvoja: ”Pienillä paikkakunnilla tunnettiin ihmiset, jäseniksi hyväksyttiin taloutensa hyvin hoitaneet henkilöt. Merkittävää oli myös luottamushenkilöiden elämänkokemus, jonka turvin asiat osattiin asettaa omaan arvoonsa.”

Ahti oppi huomaamaan, millainen merkitys valtion tulonsiirroilla oli kansalaisten ja pitäjien sosiaaliselle ja taloudelliselle hyvinvoinnille. Vaikka valtion rahavirrat myöhempiin vuosikymmeniin verrattuna olivat pieniä, oikeaan kohteeseen ja oikeaan hetkeen osuneina niillä oli paljon määräänsä suurempi merkitys. Taloudellisilla ja sosiaalisilla tulonsiirroilla luotiin uskoa tulevaan, vahvistettiin luottamusta valtioon ja vakautettiin yhteiskuntaa.
Asutuslainat vahvistivat maatilojen taloudellista perustaa, loivat mahdollisuuksia omalla työllä elämiseen. Työ ja pääoma yhdistyivät ”hartiapankissa”, sillä pääoman puutetta korvattiin työllä – ja tekemätöntä työtä riitti.

Haapavedellä oli paljon suurperheitä, joiden elinolosuhteita vuonna 1948 säädetty lapsilisälaki helpotti huomattavasti. Merkittävä uudistushan lapsilisäuudistus oli, mutta ennen kaikkea se liitti Suomea pohjoismaiseen hyvinvointiajatteluun. Kaikkien alle 16-vuotiaiden kansalaisten oikeus lapsilisiin oli vahva periaatteellinen linjaus universalismin omaksumisesta suomalaisen sosiaaliturvan pohjaksi.
Työnantajajärjestön alkuperäisessä esityksessä kesällä 1947 lapsilisät olisivat tulleet vain palkkatyötä tekeville työnantajan maksamana palkanlisänä. Omaa työtään ja kotona työtään tehneet olisivat jääneet kokonaan vaille etuutta, mutta joutuneet kuitenkin maksajiksi jonkun työllistäessään.
Perttula arvelee Ahti Pekkalan sosiaalipoliittista linjaa läpi elämän ohjanneen universalismin periaatteen saattaneen ainakin osin perustua juuri lapsilisäratkaisuun. Ahdin lähtökohta sosiaalisia etuja jaettaessa olivat tasaedut. Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden lisäksi näkemyksellä oli aluepoliittinen ulottuvuus. Lapsilisistä hyötyivät eniten suurperheet. Aluetalouteen oli merkitystä sillä, että vähävaraisten perheiden lapsilisät eivät jääneet säästöön, vaan kassoista ja pankeista rahansa hakeneet äidit laittoivat markat kiertoon, ruokaan ja muihin välttämättömyyksiin. Pienen osuuskassan johtaja näki, mistä ja minne raha virtasi.

Syksyn 1953 kunnallisvaaleissa Ahti tuli valituksi Haapaveden valtuustoon saatuaan 59 ääntä. Hän edusti tehtävässä jo kolmatta Pekkalan sukupolvea ollen yhden kauden ajan valtuustossa samanaikaisesti isänsä kanssa.
Valtuutetun ura alkoi näyttävästi, sillä Ahti valittiin valtuuston varapuheenjohtajaksi. Eikä valinta jäänyt kokeiluksi, Ahti jätti varapuheenjohtajan tehtävän vasta 32 vuotta myöhemmin siirtyessään vuonna 1986 Oulun läänin maaherraksi.

Vuoden 1956 presidentinvaaleissa Ahti oli ehdolla Urho Kekkosen valitsijamieheksi. Ehdokkaan hän oli tavannut kesällä 1955 ollessaan kansanedustaja Eeli Erkkilän kanssa Oulaisten asemalla tilaisuuden juhlapuhujaa Kekkosta vastassa.
Automatkalla ehdittiin puhua asiasta ja asian vierestä. Kekkonen kysyi Erkkilältä, oliko tämä näyttelyä valmistelleen toimikunnan puheenjohtaja. Kun Erkkilä sanoi Ahdin olevan puheenjohtaja, Kekkonen oli hymyillen kysellyt Erkkilältä, kuinka tämä oli sillä tavalla päästänyt vallan luisumaan käsistään.
Tämä oli ahdin ensimmäinen keskustelu Kekkosen kanssa. Ja kuvaava oli Kekkosen lausahdus – Urho Kekkonen oli kova vallankäyttäjä, Eeli Erkkilä oman alueensa kokoava asioidenhoitaja ja Ahti Pekkala vuoroaan odottava sekä näyttöjä antava tulevaisuuden vaikuttaja.

Valitsijamiesvaaleissa Ahti sai ääniä etupäässä Haapavedeltä ja lähikunnista. Mutta oleellista ei ollut se, mistä äänet tulivat – oleellista oli se, paljonko niitä tuli. Kannatusta tuli niin paljon, että ensikertalainen pääsi valitsijamieheksi.
Maalaisliiton ryhmässä Ahti oli toiseksi nuorin valitsijamies, muutaman viikon kansanedustaja Eino Uusitaloa nuorempi. Nuorin oli vuonna 1926 syntynyt Heikki Hasu, yhdistetyn hiihdon olympiavoittaja ja Maaseudun Nuorten Liiton tuleva puheenjohtaja.

Vuoden 1958 eduskuntavaalit olivat suurimman eduskuntaryhmän osalta Suomen historian tiukimmat, SKDL sai 450.220 ääntä ja 50 paikkaa, SDP 449.536 ääntä ja 48 paikkaa sekä Maalaisliitto 448.364 ääntä ja 48 paikkaa.
Maalisliitto menetti suurimman puolueen asemansa ja vaalitappion syitä etsittiin. Syiksi puolueessa nousivat maalta- ja maastapako, siirtotyömaat, sisäiset erimielisyydet, lapsilisien maksatuksen lykkääminen, läheisyys kommunisteihn, epäilyt puuttumisesta SDP´n sisäiseen peliin sekä ulkopolitiikka. Ääneen sitä ei sanottu, mutta tiedettiin, ettei ulkopoliittinen aktiivisuus miellyttänyt kaikkia. Puolueen propagandaa pidettiin räikeänä ja epäonnistuneena. Moitteet osuivat puoluesihteeri Arvo Korsimoon, jota syytettiin liian suurten odotusten luomisesta.

Ahdin mielestä suurin syy puolueen vaalitappioon oli poliittisten näyttöjen puuttuminen. Lisäksi Maalaisliitto oli unohtanut tunteen merkityksen yhteenkuuluvuuden ja kannatuksen vahvistajana: ”Parhaatkaan puheet eivät auta, eleli puolueella ole osoittaa selviä saavutuksia, jotka näkyvät kauaksi kuin kirkontorni. Pelkällä valtion asioiden hoidolla ei kannatusta hankita. Maalaisliitto taisteli maaseudun puolesta, mutta teema jäi abstraktiksi. […] Lähdettiin liikkeelle liian paljon järjen pohjalta. On vedottava tunteeseen. Puheen pitää olla niin koskettava kuin sillä entisellä maatalousneuvojalla, joka piti sellaisen esitelmän lannan poistosta, että kaikki naiset itkivät.”

Ahti muisti hyvin vuoden 1958 eduskuntavaalit ja jakoi mielellään oppia Maalaisliiton kampanjoinnista ja menestymättömyyden syistä. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kuullut Ahdin puhuvan yhdeksännestä huhtikuuta, hänen ensimmäisen puolisonsa Toinin kuolinpäivästä, jolloin tämä riisti itseltään hengen.
Ahti vaikeni visusti perhettään kohdanneesta tragediasta ja sen herättämistä kysymyksistä. Toinin ratkaisun syytä voi vain arvailla, lopullista syytä ei tiedä kukaan, Toini oli kuitenkin tietoinen, että hänen miehellään oli suhde osuuskassassa työskennelleeseen Liisa Halmetojaan.
Ahdin elämä oli suurennuslasin alla, ja perhettä koskevat ratkaisut vaikeita. Kun Ahti alkuvuodesta 1959 kertoi äidilleen Alinalle suunnittelevansa avioitumista Liisan kanssa, tämä kirjoitti olevansa ratkaisusta pettynyt. Alinan mielestä Ahdin ja Liisan suhde oli alusta lähtien ollut rikollinen ja väärä, ja siksi avioliitto olisi sopimaton. Kirje loppui kuitenkin sovinnollisemmin: ”Jos olen sanonut jotakin, mikä haavoittaa ja loukkaa, niin pyydän anteeksi. Toivon, että jaksat ymmärtää minua.”
Vastauskirjeessään Ahti pahoitteli hyville vanhemmilleen aiheuttamaansa surua. Sanojen asettamisen vaikeutta hän perusteli, että ”kun on huomannut aina olevan parasta vaieta ja olla hiljaa, niin ei ole tottunut mitään sanomaankaan.” Nyt oli kuitenkin aika sanoa pari sanaa: ”En kuitenkaan omasta puolestani, sillä tähän saakka olen jaksanut olla omasta kohdastani hiljaa ja toivon hartaasti, että jaksaisin vastakin.”
Kirjeessään Ahti oli huolissaan Liisasta, joka oli joutunut ”kestämään kaiken sen lian, mitä ihmisen mielikuvitus ja kieli voivat pahaa osata”. Hän toivoi, että äiti voisi antaa anteeksi ja muistutti, että pahat ajatukset vahingoittivat yleensä eniten sitä, joka kantoi sellaisia ajatuksia sisimmässään: ”Emme halua Liisan kanssa pahaa kenellekään, haluamme olla ystävällisiä kaikille ihmisille. Tiedämme, että meitä tullaan edelleenkin vainoamaan, mutta teemme hyvää niille, jotka meistä pahaa puhuvat.” Kirjeen lopussa Ahti toteaa, ettei äidillä ole ”mitään anteeksi pyydettävää, koska vain me olemme Teitä vastaan rikkoneet”.

Ahti ja Liisa avioituivat keväällä 1959, ja heidän ensimmäinen yhteinen lapsensa Leila Sinikka syntyi samana vuonna. Seija Sisko syntyi vuonna 1961, Pekka Tapio vuonna 1962 ja Satu Katariina vuonna 1971.

Ahti rakensi oman siltansa menneestä tulevaan ajan hengen ja sukupolvensa tavan mukaisesti vaikenemalla. Ilmeisesti vaikeiden asioiden pois sulkeminen vaikutti hänestä turvallisimmalta tavalta tarttua tulevaisuuteen.
Ahdin ei koskaan kuultu puhuvan yhteisistä vuosista Toinin kanssa. Ne vuodet olivat ikään kuin talon huone, jonne vievä ovi suljettiin ja lukittiin, ja jonka avain piilotettiin ja hukattiin. Ahti saattoi uskoa opin ”poissa näkyvistä, poissa mielestä” pätevän myös yksityisessä elämässä. Ehkä hän luotti menneistä puhumattomuuden olevan parasta kaikille, hälventävän myös lasten muistot.

Noista vuosista saattoi alkaa eräs Ahdin yksityistä ja julkista henkilöä ohjannut tekijä – vaikeneminen ja menneen unohtaminen. Työssä ja julkisessa elämässä se oli vahvuus – tapahtumien edetessä ei jääty tallomaan paikoilleen vaan mentiin eteenpäin.
Asenne ilmaisi tietynlaista päättäväisyyttä ja itsenäisyyttä, tahtoa ja johtajuutta, joka politiikassa näkyi mm. palona tehdä työtä oman kotiseudun hyväksi. Ja sen myös kanssaihmiset aistivat. uutoin ainakin Perttulan olisi vaikea selittää, miksi moraalista paheksuntaa paikkakunnalla epäilemättä aiheuttaneet ratkaisut eivät polttomerkinneet Ahti eivätkä päättäneet tämän poliittista uraa jo ennen kuin se oli toden teolla alkanutkaan.

Keväällä 1959 Ahdille tarjoutui mahdollisuus lisätä Haapavedellä osuuskassan jäsen- ja asiakaskuntaa, kun valtion maatalouslainat alkoivat kulkea kuntien asutuslautakuntien sijasta pankkien kautta. Viljelijän piti hakea kaikki lainansa samasta pankista, josta hän oli nostanut ensimmäisen lainansa. Laki astui voimaan pääsiäisen aikohin, mutta pankeilta puuttuivat lainalomakkeet.
Kun pitäjän muiden pankkien johtajat pitivät pääsiäisenä lomaa, osuuskassan johtaja luki lait ja asetukset sekä tutustui kiertokirjeisiin niin hyvin, että hallitsi asian, ja laati itse puutuvat lomakkeet. Pankkien pääsiäisen jälkeen auetessa ainoastaan osuuskassalla oli tarjota asiakkaille valmiit lomakkeet ja vaivaton tapa laina-anomusten jättämiseksi. Lainanhakijan ei tarvinnut tehdä paljoakaan muuta kuin kävellä sisään pankkiin ja allekirjoittaa sopimus.
Tieto palvelun helppoudesta levisi ja valtaosa viljelijöistä haki maatilalainaa osuuskassasta. Vuoiskymmenten jälkeenkin Ahti oli tyytyväinen ahkerointinsa tuloksiin: ”85-90 prosenttia lainoista tuli osuuskassaan.”

Lainoja myönnettiin rohkeasti mutta järkevästi. Asiakkaiden maksuvalmius ja vakavaraisuus eivät ehkä paperilla näyttäneet täydellisiltä, mutta osuuskassan johtaja tunsi asiakkaansa ja tiesi näiden maksukyvyn. Vakuudet olivat kunossa, eikä yhtään osuuskassan luotottamaa yritystä mennyt konkurssiin.
Haapaveden ihmiset arvostivat osuuskassan johtajaa, kokivat tämän auttavan ihmisiä työssään ja elannon hankkimisessa. Tämän kerrottiin jopa itse tarvittaessa takaavan lainat, jos vakuudet eivät muutoin riittäneet. Se kertoo paljon Ahti Pekkalan asemasta ja arvostuksesta kotipitäjässään. Toki lainahakemuksiin pettyneiltä löytyy myös toisenlaisia tarinoita.

Maalaisliitto alkoi kehittää Johannes Virolaisen johdolla uutta puolueohjelmaa. Ohjelmassa puoluetta alettiin asemoida aiempaa enemmän yleispuolueen suuntaan.
Vähitellen luottamustehtävien karttuessa yleispuolueen kannalla oleva Ahti pääsi muuntamaan näkemyksiään käytännöksi ja muuttamaan aatetta yhteiskunta- ja päivänpoliittisiksi toimenpiteiksi. Uudistumisajatukset olivat radikaaleja: nyt oli aika laatia ohjelma teollisuustyöväestöä varten, samoin keskiluokkaa ja yleensä palveluammateissa toimivia varten. Puoluesihteeri Pekka Silvolalle hän krijoitti linjauksen, jossa hän totesi mm. seuraavaa: ”Tehkäämme mahdollisimman monesta työläisestä henkilö, jolla on a) hyvä ammattitaito, b) vakinainen toimi, c) omakotitalo ja d) osakkeita siinä yrityksessä, jossa työskentelee. Tällaisesta henkilöstä tulee helposti yhteiskuntaa säilyttäviin voimiin kuuluva ja heihin voimme iskeä kiinni.”

Ahti ei ollut ajatuksineen yksin. Puolueohjelman uudistaminen oli tärkeä osa Maalaisliiton toimintaa vuonna 1962, jolloin Santeri Alkion syntymästä tuli kuluneeksi 100 vuotta. Alkion aatteet piti tuoda ja soveltaa Alkion ja Maalaisliiton alun perin vieroksumaan kaupunkimaiseen elin- ja asuinympäristöön; puolueen piti tulla maaseudulta kaupunkeihin ja pelloilta tehtaisiin.
Maaseudun Nuorten Liitto halusi Maalaisliiton ajavan ”hajasijoitusta, keskustapolitiikkaa ja demokraattsita suunnittelua”. Ohjelmaa piti laajentaa työväestön ja keskiluokan suutnaan, jotta se olisi vastannut niiden kymmenien tuhansien maaseudun nuorten toiveisiin, jotka vuosittain siirtyivät teollisuuden, kaupan, liikenteen ja muiden alojen palvelukseen.

Maalaisliitto irtaantui vuoden 1962 ohjelmassaan ahtaasta agraarisesta luokka- ja amamttilainjasta. Ohjelma laajensi maalaisliittolaisuutta yleispuolueen suuntaan. Puolue tarttui tulevaisuuteen painottamalla paluuta perinteisiin ”alkuperäisiin” alkiolaisiin arvoihin. Paradoksaalisesti tulkinta pikemminkin lavensi kuin kavensi poliittista liikkumatilaa, sillä erityisesti alkiolaiset sivistys- ja sosiaalipoliittiset arvot istuivat niin maaseutu- kuin kaupunkiympäristöön.
Ohjelma oli Johannes Virolaiselle tilaisuus näyttää, mihin suuntaan puoluetta pitäisi uudistaa ja kuka olisi oikea henkilö johtamaan uudistustyötä.

Syksyllä 1963 Maalaisliiton Oulun piirijärjestöä (sittemmin Pohjois-Pohjanmaan piirijärjestö) kahdentoista vuoden ajan johtanut Kustaa Hirvilammi päätti luopua puheenjohtajuudesta. Piirin kolme johtohenkilöä päätti käydä tapaamassa Ahtia. Armas Istanmäki, Arvo Kestilä ja Erkki Rahko toivat Hirvilammin terveiset, ettei tämä halunnut jättää piirin puheenjohtajuutta ”susille”, joten Ahdin olisi ryhdyttävä hommiin.
Kolmikko tuli puolenpäivän aikaan Haapaveden osuuskassalle ja kertoi asiansa. Ahti laittoi vastaan, sillä osuuskassassa riitti töitä, kuten myös kunnallisissa luottamustehtävissä: ”Pyysin keittämään kahvit. Juotiin kahvit. Piti keittää toiset kahvit. Ja sitten vielä myöhemmin kolmannet kahvit. Istuivat, vaikka sanoin, etten siihen ryhdy. Kunnes sitten yhdeksän aikaan illalla, väsyin ja sanoin, että kun teistä ei muuten pääse eroon, niin lupaan olla yhden vuoden, kun sen vuoden aikana katsotte jatkajan.”
Ahti lupautui yhdeksi vuodeksi. Mutta oli lopulta tehtävässä 21 vuotta.

Vuoden 1964 puoluekokoukseen Kouvolaan Ahti tuli sillä mielellä, että puheenjohtaja vaihtuu. Vasta puoluekokouspaikalla selvisi, että juuri hänen pitäisi ehdottaa Johannes Virolaista puheenjohtajaksi. Hän mietti puheensa etukäteen alusta loppuun, lause lauseelta. Ja ainakin aplodien määrän perusteella puhe onnistui.
Ahdin perustelut puheenjohtajan vaihtamiselle olivat yhteiskunta- ja elinkeinorakenteen muutoksessa, palveluammattien lisääntymisessä ja maatalousväestön vähenemisessä. Perusteita löytyi myös aluepolitiikasta, Virolainen oli hajakeskityksen esitaistelija, valtion suunnittelulaitoksen puheenjohtaja, jonka kehitysalueet ja valtakunnan äärialueet tuntevat omakseen. Lisäksi Ahti muistutti, että V.J. Sukselaisen nimeen liittyi sillä hetkellä tiettyä ulkopoliittista rasitusta, ja löysi tämän avauspuheesta Paasikiven-Kekkosen linjan vastaisuutta.
Puheenjohtajaäänestyksestä tuli ennakoidusti tiukka. Ääniä Virolainen sai 888 ja Sukselainen 866, hylätyjä ääniä oli 25 ja tyhjää änestäneitä kolme. Kouvolassa oli poliittinen momentum puheenjohtajan vaihtamiseksi, ja sen hetken Virolainen osasi hyödyntää – Maalaisliiton kaksi vuotta aiemmin hyväksytty puolueohjelma tarvitsi toteutuakseen näköisensä puheenjohtajan.

Maalaisliiton uusi puheenjohtaja laittoi vauhtia puolueen nimenmuutokseen. Vielä puoluekokouksessa Virolainen oli ollut valmis tyytymään Maalaisliitto-nimen täydennykseen. Esillä oli olut kolme vaihtoehtoa: Maalaisliitto – keskustapuolue, Maalaisliitto – demokraattinen keskuta tai Maalaisliitto – kansanvaltainen keskusta. Keskustelussa oli esitetty myös nimiä Maalaisliitto – Kansanliitto, Maalaisliitto – uudistuspuolue, Keskustapuolue, Kansan Keskusta, Kansan Keskustapuolue, Kansan Keskustaliitto ja Keskustaliitto.
Suosituin vaihtoehto uudeksi nimeksi oli Keskustaliitto, mutta nimi oli jo varattu. Nimiehdotukset osoittivat järjestöväen haluavan korostaa Maalaisliiton yhteyttä kansaan ja puolueen kansanvaltaista luonnetta.
Ahdin suosikki puolueen nimeksi oli Kansanliitto. Vastustusta pehmentääkseen hän ehdotti kompromissina, että piirijärjestöt voisivat halutessaan mennä vaaleihin joko Maalaisliitto – Keskustaliitto- tai Keskustaliitto – Maalaisliitto -nimellä
Maalaisliittolaiset kypsyivät kuitenkin yllättävän nopeaan nimenmuutokseen, jo lokakuussa 1965 puolueväki kokoontui Kuopioon ylimääräiseen puoluekokoukseen päättämään puolueen nimestä. Avoin äänestys osoitti, että 90 % oli Keskustapuolue-nimen kannalla. Tulos varmistettiin lippuäänestyks, jossa ehdotus Keskustapuolueesta sai 1.036 ja Maalaisliitosta 127 ääntä.

1960-luvun todellisuudessa ei enää ollut sijaa Maalaisliiton utopialle kylien ja pitäjien Suomesta eikä pienviljelijöiden ja pienyritysten työllistämistä maaseutuhenkisistä suomalaisista. Keskustapuolue yhdisti valtiojohtoisen teollistamisen ja yksityisen yrittäjyyden. Kumpaakin tarvittiin. Aluepoliittinen ulottuvuus laajeni Pohjois-Suomesta muille ”vajaatyöllsiyysalueille”, joissa toimintaansa aloittavilel teollisuuslaitoksille haluttiin myöntää määräaikainen verovapaus.
Maalaispuolue pyrki murtamaan aseveliakselin tai työmarkkinapuolueiden luoman asetelman, ossa korporaatiot olivat keskeisiä vallankäyttäjiä. Ajatukset olivat siis samoja, joita Ahti oli tuonut esille pari vuotta aiemmin kirjeessään puoluesihteerille. Puolueen ohelmassa puhuttiin teollisesta demokratiasta, jossa työpaikoilla piti edistää työnläisten ja työnantajien yhteistoimintaa sekä keskinäistä luottamusta.

Vuonna 1966 Ahti oli ensimmäisen kerran ehdokkaana edustkuntavaaleissa. Vaalilause oli ”Aina eteenpäin”, ja Liitto-lehden haastattelu oli vaaliteemaa mukaillen otsikoitu: ”Ahti Pekkalan ainoa rooli: Mies, joka kehittyy ja kehittää.” Sivistyksen ja ”opetusken tasapuolisen jakamisen” kerrottiin olevan lähellä ehdokkaan sydäntä, ja vähäväkisten olevan niitä, joiden puolesta politiikassa oli ensisijaisesti työskenneltävä.
Vaalitulos oli pettymys sekä puolueelle että ehdokkaalle. Oulun vaalipiirissä Keskustapuolue putosi yhdeksästä edustajasta kahdeksaan. Ahti sai 3.497 ääntä. Viimeinen läpimennyt keskustalainen oli Matti Kekkonen, joka sai 4.704 ääntä.

Kun Keskustapuolue meni hävittyjen vaalien jälkeen kansanrintamahallitukseen, Ahti oli korostetusti maakunta- ja aluepoliitikko, jonka johdolla Pohjois-Pohjanmaan piirijärjestö haastoi emopuolueen politiikkaa. Piirin puheenjohtajan oli luontevaa vaatia puolueeltaan tiukempaa kehitysaluepolitiikkaa ja valtion investointeja maakuntaan. Toiminnallaan hän pakotti istuvia kansanedustajia ottamaan näkemyksensä huomioon.
Ahti oli hyvä häviäjä, mutta ennen muuta hän oli häviöstä voimaa ammentanut ja voiton aineksia omalle joukkueelleen etsinyt poliitikko. Hän aloitti heti vuoden 1966 vaalien jälkeen pitkän kirin tähtäimessään menestys seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Kun Keskustapuolueen äänistä yli 90 % tuli maaseudulta, taajamatyön käynnistäminen ei ollut helppoa. Työn aloittamisen lähtökohdat vaihtelivat Suomen eri kolkilla, kuten myös piirijärjestöjen valmiudet vastata haasteisiin.
Ahdin johtama Pohjois-Pohjanmaan piirijärjestö oli Keskustapuolueen piirijärjestöistä paras. Puolue oli ollut Pohjois-Pohjanmaalla syntyajoistaan alkaen vahva ja saavuttanut aseman maaseutupitäjien ihmisten yleispuolueena.
Puheenjohtaja Ahti Pekkalan ja erityisesti varapuheenjohtaja Matti Ruokolan johdolla Keskustapuolue alkoi saada 1960-luvun lopulla jalansijaa pitäjätaajamien lisäksi myös kaupungeissa. Eräänlainen läpimurto tapahtui vuonna 1968, kun Keskustapuolue sai Ruokolan kovan työn ansiosta Oulussa kunnallisvaaleihin lähes täyden ehdokaslistan.

Vuoden 1970 eduskuntavaalien lähestyessä Keskustapuolueessa tunnistettiin yhteiskunnallsiet pohjavirrat, mutta kantava silta menneen ja tulevan välille jäi rakentamatta. Politiikassa oli 1960-luvun lopulla arvotyhjiö, minkä täyttäjäksi puolueesta ei ollut. Moraalikonservatismi ja populismi saivat kannattajia niin muuttotappio- kuin muuttovoittoalueillakin. Alkoholilain uudistaminen ja keskioluen myynnin vapauttaminen vuoden 1969 alussa rassasivat Keskustapuoluetta.
Ahti tunsi vennamolaisuuden, joten hän osasi varautua ja vastata SMP´n ehdokkaiden väitteisiin. Hän laati vaalipuheidensa pohjaksi muistioita, joita kutsui taisteluaseiksi vennamolaisuutta vastaan. Muistioissa arvosteltiin Vennamoa, jonka puolueen arvioitiin olevan aatteeton sekä syntyneen kekkoskaunasta ja harjoitetun ulkopolitiikan vastustamisesta.
Aluepolitiikan vahvistuminen näky Ahdin vaaliteemoissa, sittten seurasivat sosiaalipoliittiset teemat: kokonaiseläkejärjestelmä, minimipalkkalaki, äidinpalkka – ja sotaveteraanien eläkkeet. Eläköityvät sotaveteraanit nousivat vuoden 1970 eduskutnavaaleissa ensimmäisen kerran poliittiseen keskusteluun. Sotaveteraanien arvostus oli kansan keskuudessa korkealla, mutta kansa koki, että valtio oli vaiennut aiheesta.
Osuuskassat olivat vuoden 1970 alkaessa muuttaneet nimensä osuuspankeiksi, joten Ahtia voitiin tituleerata pankinjohtajaksi.

Äänioikeusikärajan laskeminen 21 vuodesta 20 vuoteen lisäsi äänioikeutettujen lukumäärää vajaalla sadallatuhannella äänestäjällä. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissaan äänestivät myös vuosina 1945-49 syntyneiden suurten ikäluokkien edustajat.
Lähemmäs puoli miljoonaa uutta äänestäjää oli paljon. Puolueet yrittivät haalia heitä äänestäjikseen ja pestä pois ”vanhoillisuuttaan”. Sitä tehdessä vaarana oli perinteisten arvojen näivettyminen ja katoaminen. Niin kävi mm. Keskustapuolueelle.

Keskustan kannatus romahti, puolue sai enää 36 kansanedustajaa. Kokoomuskin meni ohi saatuaan 37 edustajanpaikkaa. Vaalien suurvoittaja oli Suomen Maaseudun Puolue SMP, joka sai 18 edustajaa, 17 enemmän kuin edellisissä vaaleissa.
Pohjois-Pohjanmaalla Keskustapuolue menetti kaksi paikkaa ja putosi kuuteen kansanedustajaan. Pettymys puolueeseen oli purkautunut ääninä SMP´lle. Kepulaisista Ahti sai eniten ääniä, 5.569, ja pääsi viimein eduskuntaan. Ahkera vaalityö sekä näytöt alueen asioiden hoidossa ja Pohjois-Pohjanmaan piirijärjestön johdossa vankistivat Ahdin menestystä.

Kansanedustajuus muutti Ahdin perhe-elämää. Hän lähti maanantaisin kohti Helsinkiä ja palasi perjantaisin. Rautatieasemalta tai lentokentältä hänet haki joskus Liisa, joskus joku tukimiehistä, ja silloin automatkan osuuden saattoi hyödyntää asioita hoitamalla.
Silloin, kun Ahti oli kotona lasten kanssa, hän oli aidosti läsnä. Yhteisiä hetkiä jaettiin luontevasti marjastusreissuilla tai nuotion äärellä istuttaessa. Hetket perheen kanssa olivat arvokkaita, eikä niitä politiikan tehtävien lisääntyessä ollut liikaa tarjolla.

1970-luvulla puolueet sopeutuivat ja uudistuivat, mutta ennen muuta ne sovittautuivat uuteen maailmaan ja maailmankuvaan. 1970-luvun alussa kamppailtiin siitä, mikä olisi tulevaisuudessa politiikan ydinkysymys. Sen kysymyksen pohjalta määrittyivät poliittiset päävaihtoehdot. Uuden ja vanhan taitekohdassa avautui selkeän ja yksinkertaisen selityksen tarjoaville puolueille – politiikan ääripäille – mahdollisuus aloitteen kaappaamiseen.
Yhdyskunta- ja elinkeinorakenteen muutoksen rinnalla kulkeneet sosiologinen ja kulttuurinen murros iskivät Keskustapuolueen kanveesiin. Puolueessa tunnistettiin ajassa vahvistuvia aatteita, kuten sosiologisen vehreyden ja ekologisen vihreyden nousu. Ahti ja Keskustapuolue tunnistivat myös vastavoiman tarpeen ja pyrkivät vahvistamaan poliittista keskustaa oikeiston ja vasemmiston kilpailijana sekä sovittelevana ja yhteistyökykyisenä vaihtoehtona. Kansalaiset eivät kuitenkaan luottaneet puolueeseen sen paremmin menneisyyden vaalijana kuin tulevaisuuden tekijänäkään.

Keväällä 1970 Keskustapuolueessa vaadittiin puheenjohtajan vaihtamista. Ehdokkaita mietittäessä esille nousi myös suurimman piirijärjestön puheenjohtajan ja vastavalitun kansanedustajan Ahti Pekkalan nimi, mutta pyrky tehtävään tällä ei ollut. Ahdin arvioitiin olevan Virolaisen takana, olihan hän esittänyt tätä puheenjohtajaksi ja tukenut puolueen uudistuslinjaa.
Virolainen arvioi puluekokouksessa Mikkelissä puolueensa suuren virheen olleen, että ”pidimme kansakunnan elämän suuria perusarvoja itsestään selvinä asioina, emmekä niistä paljon puhuneet”. Osa poliittisista virheistä johtui myös kyvyttömyydestä aistia omien kannattajien tunnelmia ja pitää heihin yhteyttä.
Puheenjohtaja ei kesäkuussa vaihtunut, mutta melko tuntematon vastaehdokas sai lähes kolmanneksen äänistä. Virolainen kepitti erään Eino Haikalan äänin 1.225 – 597.

Puoluekokous asetti tiukkoja ehtoja hallitukseen osallistumiselle, ja julkilausumatoimikunnan puheenjohtajana ehtoja oli laatimassa myös Ahti Pekkala. Julkilausumaan tuli vaatimus 400 miljoonan markan suuruisesta kehitysaluerahastosta. Ahti muisteli kirjoittaneensa henkilökohtaisesti julkilausumaan ehdottoman vaatimuksen kehitysaluerahaston perustamisesta.
Sellaisenaan esitys ei myöhemmin syksyllä hallitusneuvotteluissa mennyt läpi, mutta rahasto saatiin perustetuksi. Hallitusohjelmassa todettiin: ”Perustetaan kehitysaluerahasto, johon aletaan hankkia varoja noin 100 milj. markkaa vuosittain käytettäväksi uusia työpaikkoja luvan elinkeinotoiminnan tukemiseen kehitysalueilla.” Kehitysalueita alettiin huomioida, sillä esitys Pohjois-Suomen investointirahastosta oli laajentunut Kehitysaluerahastoksi (KERA).
Vuosikymmeniä myöhemminkin Ahti piti toimintaansa KERAn perustamisessa eräänä arvokkaimmista poliittisista saavutuksistaan: ”Ei voi olla mitään kehitysaluepolitiikkaa ilman investointeja, eikä investointeja ilman rahaa. Kehitysaluerahasto on välttämättömyys, koska pääomista on huutava pula.”
Ahti on kertonut kysyneensä rahaston toimitusjohtajalta Jouko Loikkaselta muutama vuosi toiminnan käynnistymisen jäkeen luottotappioiden määrästä. Kun tämä oli yrittänyt selitellä, ettei niitä nyt niin kauheasti ollut tullut, Ahti oli neuvonut: ”Minä olen melkoinen isä Kehitysaluerahastolle, ja jos luottotappioita ei ala tulla, niin sinä olet hoitanut väärin tehtäväsi.” Sanomisellaan Ahti halusi apinottaa, että riskirahoituskelle kuului tietty määrä luottotappioita.

Puolueen varapuheenjohtajina pitkään toimineet opetusneuvos Kerttu Saalasti ja kunnallisneuvos Toivo Räty olivat syksyllä 1970 luopumassa tehtävistään. Ennakkosuosikkeina heidän seuraajikseen olivat Ahti Pekkala ja Marjatta Väänänen. Puoluevaltuuskunnan kokouksessa joulukuussa ei arkailtu äänestää. Väänänen tuli valituksi ensimmäisellä kierroksella satuaan yli puolet äänistä, mutta ”miespaikasta” käytiin tasaisempi kamppailu.
Ensimmäisellä kierroksella mukaan oli kolme pohjoisen ehdokasta, Ahdin lisäksi Sakari Kontio Pohjois-Pohjanmaalta ja Antti Aho Peräpohjolasta. Heidän lisäkseen ehdokkaana oli nuoria ja itäistä Suomea edustanut 29-vuotias yläsavolainen Olavi Martikanen.
Toiselle kierrokselle ylsivät Ahti Pekkala ja Olavi Martikainen. Ahti voitti tiukan äänestyksen 66-56.
Töitä ja tehtäviä tuli lisää. Symbolisesti merkittävin varapuheenjohtajan kunniatehtävä oli Keskustapuolueen vihreän lipun kantaminen puoluekokouksen avaus- ja päätösjuhlallisuuksien lippumarssissa.
Ahti Pekkala ehti olla Keskustapuolueen lipunkantaja puolentoista vuosikymmen ajan.

Eduskunta-aloitteillaan Ahti lunasti vaalilupauksiaan Hän esitti määrärahaa Pohjois-Suomen yrittäjäopiston suunnitteluun ja vesihuoltolainojen korkotukeen.
Ahti teki aloitteen myös maakuntaitsehallinnosta. Kuntainliittojärjestelmästä ei ollut ratkaisuksi, sillä se olisi johtanut ”hajanaisemman, kalliin ja verraten epäkansanvaltaisen hallintojärjestelmän edistämiseen”. Hän ehdotti ammattikoulukustannusten valtionapujen porrastamista. Köyhät kunnat ja vähävaraiset veronmaksajat kustansivat nuortensa koulutuksen, mistä hyöty siirtyi työvoimana muuttovoittoalueille. Ahti esitti myös koko Oulun läänin kuulumista kehitysalueiden ensimmäiseen vyöhykkeeseen.
Maaseudun elinkeinot ja työpaikat olivat Ahdin politiikan esityslistalla avainasioita. Hän oli huolissaan metsänkasvun riittävyydestä metsäteollisuuden lisätessä kapasiteettiaan, ja tilanteen korjaamiseksi olisi pitänyt uudistaa metsäparannuslakia. Hän ehdotti moottorisahavähennyksen korottamista, maatalouden työllisyyskursseja, pakettiautojen verotuksen korjausta ja pienvaltaojien kaivamistukea.
Ahdin aloitteet edustivat kehitysaluepolitiikkaa, jota Pohjois-Suomen kansanedustajat laidasta laitaan puolustivat. Kaikki puolueet pohjoisessa läpäissyt aluepoliittinen yhteisymmärrys ei kuitenkaan ulottunut etelään saakka, ja aluepoliittiset ratkaisut olivat hallituksessa taisteluaihe. Ideologisesti ottivat yhteen hajautuksen ja keskityksen kannattajat, mutta myös alhaalta nouseva kansanvalta vastaan ylhäältä ohjattu valtiovalta. Kepulaiset kiistelivät demareiden kanssa, pitäisikö hallintoa uudistaa maakunta- vai lääninhallinnon pohjalta.

Vuoden 1972 hajotusvaalien jälkeen vuosina 1972-75 eduskuntaryhmässä oli tilaa uusille talouspolitiikan puhujille, kun Kalevi Sorsan hallituksessa ollut Ahti Karjalainen varoi puhumasta talouspolitiikkaa. Ahti alkoi pikku hiljaa täyttää tyhjiötä moittien valtiovarainministeri Virolaista avokätisyydestä ja inflaatiosta. Inflaatio oli tuolloin korkea, sillä Virolaisen valtiovarainministerikaudella reaaliansiot nousivat 10 %, mutta nimellinen ansiotaso 67 % ja kuluttajahinnat yli 50 %-yksikköä.
Ensimmäisen perusteellisemman talouspoliittisen puheenvuoron Ahti käytti eduskuntaryhmässä kesäkuussa 1974 vaatiessaan tiukempaa talouspolitiikkaa: ”On kaksi keinoa, joita voidaan käyttää: rahapolitiikka ja finanssipolitiikka. Valtio on antanut verohelpotuksia, kun olisi pitänyt sitoa ylijäämiä valtion kassaan.”
Ahdin mielestä SDP´n ajama revalvaatio ei olisi ratkaissut ongelmaa, se olisi lisännyt tuontia ja vaikeuttanut vientiä. Ratkaisuksi eivät kelvanneet vientimaksut eikä metsätulojen tiukempi verotus, sillä inflaatiota ei voinut hoitaa syrjäseutujen ihmisten tuloja leikkaamalla: ”Inflaatio syntyy ja pesii ruuhkakeskuksissa, eikä suinkaan kehitysalueilla. Inflaatiota synnyttää pääkaupunkiseudun asuntojen hintojen nousu.”
Ahdille maakuntien puolustaminen edusti tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, yhdisti sopivasti arvokonservatismia ja sosiaaliradikalismia. Ahti kuului siihen Maaseudun Nuorten Liiton sukupolveen, joka 1950-luvun alussa kampanjoi teemalla ”Ei pakkolähtöjä – leipää kotiseudulta”.
Teema ei ollut vanhentunut. Ahdin mielestä aluepolitiikan arvostelijat pitivät ihmisiä karjalaumana, jota voi mielin määrin siirrellä maan äärestä toiseen.

Kun vuonna 1976 silloinen eduskunnan varapuhemies Virolainen siirtyi ministeriksi, Ahti valittiin yksimielisesti varapuhemiesehdokkaaksi. Eduskunta valitsi hänet ensimmäiseksi varapuhemieheksi 172 äänellä 5. lokakuuta vuonna 1976. Varapuhemiehenäkin hän osallistui erityisesti julkisuudessa talousasioita koskevaan keskusteluun ja toimi puolueensa puhemiehenä.
Vuoden 1978 valtiopäivien alkajaisiksi Ahti valittiin eduskunnan puhemieheksi 180 äänellä.

Keväällä 1977 alettiin valmistautua seuraavana vuonna käytäviin presidentinvaaleihin. Suuret puolueet olivat ryhmittymässä Urho Kekkosen tueksi. Ahti etsi valinnalle vieläkin laajempaa tukea.
Ahti kutsui Suomen Kristillistä Liittoa keskipuolueiden yhteiseen vaaliliittoon painottaen SKL´n olevan poliittisessa tienhaarassa: ”Haluaako se edelleen jatkaa nykyistä hyödytöntä politiikkaansa, vai onko se kiinnostunut asialliseta suomalaista yhteiskuntaa rakentavasta yhteistyöstä keskiryhmien kanssa?” Yhteistyö edellytti varauksetonta kannatusta Paasikiven-Kekkosen linjalle.
Jo kesällä 1973 Ahti oli tiedustellut SMP´sta lohjenneen Suomen Kansan Yhtenäisyyden Puolueen (SKYP) yhteistyöhalukkuutta ja esittänyt keskipuolueiden yhteisen katto-organisaation perustamista. Sen sijaan yhteistyötä SKL´n kanssa hän oli karsastanut: ”Ei tule lähteä yhteistyöhön, ellei suhtautuminen ulkopolitiikkaan ja presidenttiin muutu.”

Vuoden 1978 puoluekokouksessa Ahti haastoi Virolaisen. Puoluekokous ei puheenjohtajan vaihtamisesta innostunut. Tuolloin asetelma oli leimallisesti K-linja vastaan V-linja, mitä taustoitti julkilausumaton Karjalaisen ja Virolaisen presidenttiehdokkuuksien ennakkomittaus. Siinä asetelmassa Ahdilla ei käytännössä ollut mahdollisuuksia.
Nuorten Keskustan Liiton puheenjohtaja Esko Aho puhui puoluejohdon nuorennusleikkauksen tarpeesta, minkä arveltiin merkitsevän sitä, että Paavo Väyrynen astuisi puheenjohtajapeliin vuoden 1980 puoluekokouksessa. Silloin Virolaisen kannatus mitattaisiin toden teolla.
Puheenjohtajavaalissa Virolainen voitti Ahdin äänin 1.611 – 632. Entinen puoluejohto jatkoi, vaikka jokaisesta valinnasta äänestettiin.

Keskustapuolueessa oli havaittu, miten talouspolitiikan laventuminen ja määrätietoinen ohjaus olivat tehneet valtivarainministeristä ja -ministeriöstä aiempaa vahvemman toimijan. Vuoden 1979 eduskuntavaalien jälkeen puolueessa haluttiin valtiovarainministerin salkku.
Hallitusneuvottelut onnistuivat ja Keskustapuolue sai itselleen sekä ulko- että valtiovarainministerin salkun. Väyrysestä tuli ulkominsteri, Eino Uusitalosta sisäministeri ja pääministerin sijainen, Taisto Tähkämaasta maatalousministeri sekä äänestyksen jälkeen Katri-Helena Eskelisestä toinen sosiaali- ja terveysministeri. Ahdista tuli valtiovarainministeri ja ensimmäisen kerran valtioneuvoston jäsen 26. toukokuuta vuonna 1979.

Ahdin valintaan valtiovarainministeriksi suhtauduttiin myös varoitellen. Keskustapuolueessa tiedettiin kyllä kaverin osaaminen, mutta omassakin porukassa oli myös epäilijöitä. Kepulaisetkin kyselivät, miten kyläkassan tai maalaisosuuspankin johtaja pärjäisi miljardeja pyörittävänä valtiovarainministerinä.
Puoluetoimiston poliittisen osaston päällikköä ja pääministerin avustajanakin toiminutta Seppo Kääriäistä ei sattumalta valittu Ahdin poliittiseksi sihteeriksi. Valinnalla haettiin poliittista tukevuutta valtiovarainministerin työlle.
Ahti kuitenkin todisti työllään olevansa oikea valinta valtiovarainministeriksi. Kaveri pärjäsi, ja työ jatkui katkeamatta vuoden 1986 tammikuun viimeiseen päivään saakka.

Talouspolitiikan johtopaikoilla oli hallituksen vaihtuessa tapahtunut mullistava isojako. Pääministeri Mauno Koiviston viransijaiseksi Suomen Pankin johtoon tuli Ahti Karjalainen, joten Keskustapuolueella oli kaksi merkittävää talouspoliittisen aloitteentekijän paikkaa. Kolmesta merkittävimmästä SDP´lle jäi enää työmarkkinajärjestelmä merkittävimpien työnantajajärjestöjen kautta.

Valtiovarainministerinä Ahti jaksoi muistuttaa, että talous saattoi nyt olla hyvässä kunnossa, mutta se ei taannut niin olevan tulevaisuudessakin. Tuosta kasvoihin uurtuneesta pessimismistä, inhorealismista tai tulevaisuuteen varautumisesta tuli hänen tavaramerkkinsä. Hän osasi tasapainottaa puheensa niin, että pessimismi ruoki tulevaisuuden optimismia.
Ahdin esiintymisissä päti oppi: ”Kertokaa totuus, mutta rohkaiskaa.” Hänen kuivakkaan ryhdikäs olemuksensa vankisti sanotun voimaa. Kiihkoton tapa sanoa asia ilmensi sanan mahtia. Televisiokuvastakin tuli tunne omiin silmiin suoraan suunnatusta katseesta, ei lattiaan eikä kattoon pälyilystä.
Ahti noudatti työssään kahta yksinkertaista oppia: tulojen pitää riittää menoihin ja uudistuksia on tehtävä vain siinä tahdissa kuin talous antaa myöten. Oman suosionsa ja menestyksensä syyn hän uskoi olleen vähäisissä odotuksissa. Kun odotukset ylittyivät, arvostus vahvistui. Ahti itse arvioi kansan ihailleen, koska hän päästeli lukuja lonkalta.

Kesällä 1979 valtiovarainministeriötä pelotti öljyn hinnan nousu. Muistissa olivat kokemukset vuosien 1974-75 öljykriisistä ja sitä seuranneesta maailmantalouden lamasta. Pelko öljyn hinnan noususta olikin aiheellinen, mutta Suomelle siitä oli varsin rajalliset seuraukset. Suomi hyötyi Neuvostoliiton kanssa noudatetusta bilateraalisesta kauppasopimuksesta. Suomi toimitti yleensä Neuvostoliitolle jalostettuja tekstiili- ja metalliteollisuuden tuotteita ja sai vastineeksi raaka-aineita tai puolijalosteita.
Öljykriisi antoi Ahdille mahdollisuudelle puhua aatteesta , nostaa esille uusiutuvien luonnonvarojen käytön ja omavaraisuuden kytkien ne energiapolitiikkaan ja kotimaisten energialähteiden hyödyntämiseen.

Ahti oli vuoden 1980 puoluekokousta lähestyttäessä yksi johtavista ”väyrysläisistä” tuntematta kuitenkaan suurta yhteenkuuluvuutta Väyryseen. He olivat henkilöinä ja poliitikkoina erilaisia, mutta heidän näkemyskensä ja tavoitteensa olivat yhteensovitettavia. Perttula näkee Väyrysen olleen uudistaja ja kokeilija, Ahdin puolestaan soveltaja ja toteuttaja.
Vuoden 1980 Turun puoluekokouksessa valta vaihtui ja puolue siirtyi jo etuajassa Urho Kekkosen jälkeiseen aikaan. Puheenjohtajavaalissa Väyrynen voitti Virolaisen äänin 1.737 – 1.611. Varapuheenjohtajaiksi valittiin Pekkala, Väänänen ja Tähkämaa, ja puoluesihteerivaalin voitti Kääriäinen.

Myöhemmin Ahti itse arvioi, että jos hän olisi asettunut ehdolle Turun puoluekokouksessa, hän olisi todennäköisesti voittanut vaalin. Hän ei kuitenkaan puheenjohtajaksi pyrkinyt, vaan antoi piikkipaikan Väyryselle, seurasi tilannetta ja oli valmis tulemaan taustalta esiin, jos kärjessä rynninyt olisi kompuroinut.
Perttula puolestaan ei pidä Ahdin mahdollisuuksia realistisina, pääasetelma puoluekokouksessa kun oli vahvasti sukupolvien välinen. Taustalla vaikutti juonne, jossa haluttiin hyvästellä puoluetta K- ja V-linjoihin jakanut vastakkainasettelu. Jos Ahti olisi haastanut Virolaisen, puheenjohtajakilvassa olisi jouduttu tukeutumaan vanhaan vastakkainasetteluun, eikä siinä kilvassa K-linjan ehdokas olisi kyennyt Virolaista voittamaan, ei edes Ahti Pekkala.
K-linja tarvitsi aikanaan Johannes Virolaisen kaataman V.J. Sukselaisen, ja nyt K-linja tarvitsi Paavo Väyrysen syrjäyttämään Johannes Virolaisen.

Kun Kekkosen kausi päättyi, Keskustapuolueessa ei oikein tahdottu uskoa oman ehdokkaan saamiseksi presidentiksi. Poliittisesti oleellista oli se, millä ehdokkaalla puolue menee häviämään vaalit. Tosin ääneen sitä ei voinut sanoa. Karjalaisen tai jonkun muun K-linjalaisen uskottiin tarjoavan paremmat mahdollisuudet tulevan poliittisen asetelman rakentamisessa ja ehkä myös ulkopoliittisen haastajan roolin ottamisessa.

Pekkasta arvostettiin Neuvostoliitossa, mitä kuvasti se, että hänen yhteyshenkilönsä oli NKP´n paikallinen ykkösmies Viktor Vladimirov. Hän mm. järjesti Marjatta Väänäsen ja Vladimirovin tapaamisen, jossa Vladimirov yritti painostaa Väänästä vaihtamaan leiriä Virolaisen tukijoukoista Karjalaisen joukkoihin. Vladimirov kertoi muiden presidenttiehdokkaiden olevan Karjalaisen kanssa samalla lähtöviivalla, mutta sen sijaan ”herra Virolainen ei ollut, ja sen vuoksi pitäisi vetää johtopäätökset asiasta”.
Ahti oli keskustelun ajan vaiti, sillä isännän tehtävä oli vakuuttaa Väänänen. Ahti toi valistettavan henkilön pöydän ääreen, ja sen jälkeen valistaja kattoi pöydän ja hoiti tarjoilut.

Puoluehallituksessa 17. marraskuuta Ahti kuvasi tunnelmia: ”Sydämet ovat kylmenneet ja päät kuumenneet” Hän oli huolissaan mielipiteen varjelemisen vapaudesta. Eräs entinen kansanedustaja oli sanonut puoluejohdon harjoittavan ajatollah Khomeinin politiikkaa. Kuvaus kuulosti noihin aikoihin jokseenkin karmaisevalta, tuolloin kaikkien silmissä vilkkuivat kuvat Iranin islamilaisesta vallankumouksesta ja toisinajattelijoiden päänkatkomisista. Olavi Martikainen kiteytti tunnelmat vanhalla tilanteeseen sopivalla lausahduksella: ”Keskustelussa on ajoittain ollut sellainen henki, että herrat on tapettava kerhoneuvojia myöten.

Kuopion puoluekokous marraskuussa on yksi Keskustapuolueen historian legendaarisimmista. Väkeä virtasi yötä myöten bussilasteittain eri puolilta Suomea valitsemaan presidenttiehdokasta. Paikalla oli 4.066 virallista ja pari tuhatta epävirallista kokousedustajaa. Puhujien kannatti puheensa aluksi sanoa ehdokkaansa nimi, sillä mikrofoni sulkeutui armotta minuutin jälkeen.
Johannes Virolainen valittiin puolueen presidenttiehdokkaaksi, hän löi Ahti Karjalaisen äänin 2.666 – 1.365. Pettynyt Ahti totesi kokousta seuranneelle valokuvaaja Kalle Kultalalle: ”Synkkä päivä isänmaalle.”

Kuopion kokous oli K-linjan joutsenlaulu. Karjalaisen pettyneet kannattajat kokoontuivat Siilinjärven kuntoutuskeskuksella ja valoivat vielä uskoa mahdollisuuksiin. Ahti arvioi Karjalaista ja tämän kannattajia vielä tarvittavan ja pyydettävän apuun. Hän uskoi, että ”suurvalta ei anna hyppiä nenälleen”. Uskolleen hän sai vahvistusta Karjalaiselta kysyessään, reagoivatko neuvostoliittolaiset puoluekokousken ratkaisuun. Karjalainen arveli näiden reagoivan.
Pohjois-pohjanmaan piiritoimikunnassa heti Kuopion puoluekokouksen jälkeen Ahti kertoi edessä olevan paljon aatteellsita ja ulkopoliittista kasvatustyötä. Lopuksi hän kiteytti: ”Vielä emme tiedä, seuraako Kuopion päätöksistä ulkopoliittisia seurauksia. Toivomme, että ei seuraa.”

Se, että neuvostodiplomaatit pitivät Karjalaista suosikkinaan, ei tarkoittanut, että tämä olisi ollut heidän ainoa ehdokkaansa. Muutkin ehdokkaat olivat hyväksyttävissä – varsinkin voittajaksi ennakoitu. Neuvostoliiton ei tarvinnut olla voittajan tekijä, mutta se halusi olla voittajan puolella. Se näkemys jäi Ahdilta havaitsematta.
Miksi Ahti toimi Karjalaisen kampanjassa hänelle poikkeuksellisin kovin ottein? Ilmeisesti hänen mieleensä oli dogmaattisesti iskostunut oppi neuvostosuhteiden hoitamistavasta ja pätevistä hoitajista. Sitä oppia hän ei kyseenalaistanut, vaan piti Kekkosen ulkopoliittisia näkemyksiä ainoana oikeana vaihtoehtona ja Karjalaista tämän työn pätevimpänä jatkajana.
Ahdin ajattelua – ja pelkoja – voi ymmärtää sotavuosien kokemuksilla: Suomen ja Neuvostoliiton välille ei saanut syntyä epäluottamusta, Suomen ei koskaan enää pitänyt joutua sotaan – ei edes sodan uhan alle.

Läheinen toimintatapa neuvostodiplomaattien kanssa oli K-linjalaisille luonteenomaista. He kokivat olevansa muita parempia Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden hoitajia. Koska he eivät olleet kommunisteja eivätkä edes sosialisteja, vapautuivat he Neuvostoliittoon liitetystä ideologisesta yhteydestä ja epäilyistä neuvosto-oppien soveltamisesta Suomen sisäpolitiikkaan. Kaikki eivät kuitenkaan olleet kuten Kekkonen, joka sekä Neuvostoliittoa myötäillen että samanaikaisesti kansainvälistä politiikkaa lukien osasi tunnustella Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa.
Ahdin tapaamisista neuvostodiplomaattien kanssa ei julkisuudessa puhuttu, mutta kyllä puolueessa ne tapaamiset tiedettiin. Saattaa olla, etä asian auki puhumista vältettiin ulkopoliittisista syistä, sillä Virolaisen kannattajilla ei ollut mitään syytä nostaa esille neuvostoliittolaisten arvostelua ehdokastaan kohtaan. Vastuulliset henkilöt tiesivät, että se olisi ollut bensiinin heittämistä tuleen.
Oma syynsä vaikenemiseen oli Ahdin valtiovarainministerinä saama arvostus. Hän oli puoluejohdossa henkilö, joka julkisuudessa oli nostettu päivänpoliittisten pelien yläpuolelle.

Presidentinvaalien tulos oli odotettu ja selkeä. Mauno Koivisto oli ylivoimainen ykkönen, 43,1 % äänistä ja 144 valitsijamiestä, Johannes Virolainen oli Kokoomuksen Harri Holkerin jälkeen kolmas, 16, % äänistä ja 53 valitsijamiestä. Valitsijamiesten kokouksessa Mauno Koivisto tuli valituksi jo ensimmäisellä kierroksella 167 äänellä.
Ahti Pekkala sai vaalipiirissään Keskustapuolueen ehdokkaista eniten ääniä ja tuli valituksi valitsijamieheksi. Hänen äänimääräänsä 6.852 Perttula pitää erittäin hyvänä peilattuna niihin ristiriitoihin, joita puolueessa oli ehdokasta asetettaessa ja vaalikampanjan aikana.

Ahti Pekkalan kaudet kansanedustajana ja valtiovarainministerinä päättyivät kumpikin vuoteen 1986, jolloin hänet nimitettiin Oulun läänin maaherraksi. Hän seurasi Suomen ja Euroopan poliittista mullistusta julkisista tehtävistä sivussa syksystä 1991 lähtien. Sivustaseuraajan asemasta huolimatta häneltä edelleen kysyttiin näkemyksiä, ja tutun ja luotetun miehen esittämiä arvioita varmasti myös kuunneltiin. Julkisuus ei enää seurannut miestä, mutta ei hän julkisuutta tarvinnut elääkseen eikä todistaakseen olemassaoloaan.
Politiikan merkkitehtävät olivat Ahdille jo taaksejäänyttä elämää, mutta politiikka seurasi miestä ja mies politiikkaa. Yhteiskunnalliset riennot kiinnostivat edelleen. Ahti kantoi huolta Suomen Keskustan menestyksestä. Keskusteluissa hän kertoi ääneen tuntojaan ja jakoi neuvoja, mutta ei sanonut pahaa sanaa puoluetovereistaan. Hän saattoi toki esittää hurskaan toiveen, että kokemukset opettaisivat joitain henkilöitä.

Elokuun 2014 toiseksi viimeinen viikko oli poutainen. Ahdille oli tulossa työntäyteinen mutta mielekäs viikko. Alkuviikko kulki tuttuja uomia omaishoitajan tehtävissä. Tiedossa oli, että viikon puolivälissä oli Takametsään tulossa lähisukulaisia. Silloin nämä hoitaisivat Liisaa, ja Ahti lähtisi poimimaan marjoja. Loppuviikon kruunaisi taiteiden yö ja juhla Paakkilassa, jossa Ahti pitäisi kotiseutuhistoriaan liittyvän kulttuurisen katsauksen.
Ahdin ajatukset olivat myös kevään 2015 eduskuntavaaleissa. Mielipidemittauksissa Keskustalle enteiltiin voittoa ja paluuta hallitusvaltaan. Menestykselle ratkaisevan tärkeää olisi ehdokasasettelu. Tietojaan päivittääkseen hän soitti vanhasta muistista puolueihmisille tutun ”Pekkalan poika täältä, terve” -puhelun ja kyseli Keskustan ehdokastilanteesta. Pitkään jutusteluun ei ollut aikaa, sillä mieli veti metsään ja mustikoita poimimaan.
Vielä lauantainakin Ahti luki ja hankki tietoa illan esityksensä perustaksi. Tällä kertaa puhujan ei tarvinnut lähteä kauaksi kotoa, sillä Takametsästä oli lyhyt matka Paakkilaan. Päivän marjamatka ei tuntunut Ahdin jaloissa, joten hän lähti kävellen ja Liisaa pyörätuolissa työntäen kohti juhlapaikkaa yhdessä poikansa Ilkan ja entisen miniänsä Tuulan kanssa.
Tuttuja oli liikkeellä paljon. Juhlien pääpuhuja – aikanaan valtakunnan ahkerimmaksi kättelijäksi tituleerattu – toivotti kädestä pitäen kaikki paikalle saapuvat tervetulleiksi ja vaihtoi kuulumiset tuttujen kanssa.

Ahdin esitelmän päähenkilöt olivat olleet hänen lapsuudessaan Haapavedellä ja laajemmaltikin tunnettuja kulttuuripersoonia. Matti Viinamaa eli Viina-Matti oli toiminut oman aikansa uutistoimistona sekä tehnyt runoja tapahtumista ja henkilöistä. niitä hän oli esittänyt kuulijoille pientä korvausta vastaan. Syksyllä 1930 Suomen Kuvalehdessä kerrottiin tästä merkillisestä kansanmiehestä – eriskummallisesta eläjästä ja tietoniekasta, joka järkeilee asioita.
Pentti Haanpään enosta, Kalle Keckmanista tietoa oli vähemmän mutta riittävästi ainakin tarinaa täydentämään. Viina-Matti oli kuvaillut häntä eräässä runossaan: ”Tuo Keckmannin Kalle katala, viisaampi kuin Viina-Matti, käräjämiehenä kätevä, riitelyllä rikastunu…”

Ahti noudatti juhlapuheessaan oppia, jonka oli saanut enimmäistä puhettaan pitäessään: puhe pidetään ilman papereita harkitun ajattelun juoksuttamana. Päivän työ sen enempää kuin ikävuodetkaan eivät puhujassa näkyneet. Ahti puhui seisaaltaan ilman papereita pitkään ja perusteellisesti, välillä huumorilla ja välillä asiallisesti.
Puheen loppupuolella Ahti alkoi haparoida sanoissaan, haroi taskuaan ikään kuin nenäliinaa etsien, mutta vei kuitenkin puheensa loppuun taidolla. Yleisön taputukset kertoivat esittäjän onnistuneen jälleen kerran puhumaan itsensä ja asiansa ihmisten mieliin. Tuula Pekkala kertoi puheen olleen yksi Ahdin parhaista: ”Se oli omakohtainen, kotiseutuaiheinen ja lämminhenkinen, ei sanaakaan politiikkaa.”
Puheen jälkeen Liisa ja Tuula ihmettelivät, kun Ahti ei puheensa päätyttyä tullut läheistensä vierelle, vaan meni suoraan kahvion puolelle. Hetken kuluttua tuli tuttu mies ketomaan, että Ahti voi huonosti.
Ahti voi todella huonosti. Paikalle hälytettiin ambulanssi ja Medi-Heli Oulusta. Odottavien aika oli tuskallisen pitkä.
Hoitajien päästyä paikalle Ahti kertoi rintaan sattuvan ja hengittämisen olevan vaikeaa. Apukaan ei enää riittänyt. Sydän oli kestänyt puheen ajan, mutta hetki sen jälkeen lopullisesti pettänyt.
Juhlaväki jäi hiljaisena odottamaan hautaustoimiston autoa. Ahti lähti Paakkilasta Suomen lipun puolitankoon laskeneessa autossa ja Sun haltuus rakas isän -virren sanojen saattamana.

Ahti Pekkala oli loppuun saakka sanojensa mittainen mies. Hänen viimeinenkään puheensa ei jäänyt pitämättä.

Pekka Perttulan elämäkerta Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri on toisaalta kohdettaan ihaileva, myös kriittinen elämäkerta. Kirjoittaja yrittää ymmärtää, myös viileästi ulkopuolisena havainnoijana, kohdettaan ja tämän motiiveja, ja pääseekin ainakin pintaa syvemmälle. Perttula on saanut käyttöönsä materiaalia myös Ahti Pekkalan suvulta, joten uuttakin tietoa on tarjolla, mikä on auttanut kirjoittajaa henkilökuvan täydentämisessä. Ja koskapa Ahti Pekkala oli aikanaan tiukka poliittisten analyysien tekijä, teos on paitsi poliittista henkilöhistoriaa myös poliittista historiaa yleisesti.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Eipä ole korona erityisemmin otsikoissa ollut viime kerran jälkeen, joten eipä tässä näin ohuesta tikusta oikein saa asiaa veisteltyä. Kun teki tuon ylimääräisen päivityksen uusinnoista, päivitysväli on tällä kertaa vähän lyhyempi, eivätkä ole THL´nkään tilastot viime kerran jälkeen päivittyneet. Mutta jos joku sitä päivitystä odottelee, seuraavassa tuttu linkki.

THL

Ja edelleen ne Ukraina-linkit:

Yleisradio

Kotiliesi

Jos joulua odotellessa taas pari linkkiä joululauluihin. Josko tällä kertaa vähän vanhempaa kotimaista lyriikkaa. Zacharias Topeliukselta kaksi todellista klassikkotekstiä.

Tapio Heinonen

Vesa-Matti Loiri

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia

Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus

Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä

Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta

Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?

Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis

Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen

Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia

Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet

Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin