Kirjat, päivitys 29.3.

No niin, pian pääsemme näkemään, millaisen torjuntavoiton puolueemme näissä eduskuntavaaleissa ottaa. Toivoa sopii, että kuntohuippu osuu kohdilleen. Ainakin viimeisimmissä gallupeissa on jonkin sortin nousua näkyvissä.

Suomenmaa

Suomenmaa II

Vaalipäivänä sitten äänestämään, jos ette ennakkoon ole käyneet. Mutta nyt sitten se kirjallisuusaihe eli Anna-Liisa Hämäläisen kirjoittama Anu Vehviläisen elämäkerta Rouva puhemies, nyt koko tarina.

Tästä eteenpäin olisi pyrkimys päästä sitten 6.4. Jos silloin ottaisi extra-päivityksenä tarkasteluun erään takavuosien kiistellyn teoksen, elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Paul Verhoevenin kirjan Jeesus Nasaretilainen. Verhoeven on jäsen arvovaltaisessa teologeista, filosofeista, kielitieteilijöistä ja raamatuntutkijoista koostuvassa ryhmässä, joka tutkii Jeesusta historiallisena henkilönä, ja on pyrkinyt palaamaan evankeliumien alkulähteille – mitä tarkalleen ottaen evankeliumeihin alkujaan kirjoitettiin, mikä on myöhempien aikojen lisäyksiä, ja mitkä ovat olleet kirjoittajien motiivit?
Jos sitten 17.4. yrittelisi seuraavan tiivistelmän julkaisua. Jyrki J.J. Kasvi eli pelijournalistin, tutkijan ja poliitikon elämän, ja viime vuonna julkaistiin postuumisti Kasvin omaelämäkerta Jyrki Kasvin kolme elämää, joka olisi tuolloin vuorossa.
Ja sitten 24.4. olisi suunnitelmissa ottaa jälleen kerran käsittelyyn Urho Kekkonen. Tällä kertaa tarkastelussa on suomalaisen sanomalehdistön suhtautuminen Kekkoseen vuosien 1944 – 1956 aikana, mitä aihetta käsittelee Tuomas Lohi väitöskirjassaan ”Totu sitä sallimahan, mik´ ei parkuen parane”.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Keskustalainen
Anna-Liisa Hämäläinen: Rouva puhemies
Docendo 2022
320 sivua

Vehviläisten oletetaan tulleen Pohjois-Savoon Jääsken pitäjästä nykyisen itärajan takaa. On päätelty, että nimi Vehviläinen olisi peräisin venäjänkielisestä etunimestä Fefil tai Feofil. Ensimmäinen Vehviläinen saapui nykyiseen Vehvilän kylään viimeistään vuonna 1572.
1960-luvulle tultaessa Vehvilän kylässä 17-vuotias lukiolainen Sirkka Varis tapasi Vehvilän kylän iltamissa Kalevi Vehviläisen. Tämä alkoi piirittää Sirkkaa tiiviisti ja pian kysellä tätä emännäkseen.
Kun Kalevi jatkoi suostutteluaan, hän alkoi tuntua Sirkasta turvalliselta ja hyvätuumaiselta mieheltä, jolla oli huumorintajua ja jonka kanssa tuntui pärjäävän arjessa. Jotenkin tilanne kääntyi siihen, että Sirkka keskeyttäisi lukion, kävisi emäntäkoulun ja sitten lähtisi emännäksi Kalevin kotiin.
Pari oli tavannut helmikuussa 1961, ja jo elokuussa vietettiin häitä. Sirkan emäntäkoulu jäi käymättä.

Sirkka oli 18-vuotias, kun hänen esikoisensa Marko syntyi syyskuussa 1962. Vuosi ja kuusi päivää myöhemmin, yhdeksäs syyskuuta vuonna 1963, syntyi tytär, joka sai nimekseen Anu Helena.
Tästä Anu Helenasta toinen saman leppävirtalaisen Kotalahden kasvatti, pitkän journalistisen uran tehnyt Anna-Liisa Hämäläinen, teki elämäkerran, joka julkaistiin viime vuonna nimellä Rouva puhemies, alaotsikoltaan Anu Vehviläisen elämä ja ura.

Kalevin Unimäen tilan emännäksi tullessaan Sirkka uskoi vakaasti, että heillä olisi Kalevin kanssa hyvä olla yhdessä. He olivat ahkeria, he laittaisivat paikat kuntoon ja saisivat tilan kukoistamaan.
Sitten Sirkka alkoi nähdä yhä selvemmin, että alkoholi oli alkanut viedä Kalevia. Toisinaan elämä kulki hyvin raiteillaan ja silloin Kalevi oli mukava ihminen, joka ehti tehdä omat työnsä ajallaan ja auttoi mielellään vielä naapureitakin traktorihommissa.
Sitten juominen lisääntyi entisestään. Sirkka ja lapset kärsivät, talon työt seisoivat, ilmapiiri oli turvaton. Kaikesta huolimatta lapset olivat Kaleville rakkaita ja heillä oli hyvät välit.

Anu ja Marko olivat toistensa parhaat leikkikaverit. Leluja ei ollut paljon, lahjaksi saatu lego-paketti oli tapaus. Palloja oli kuitenkin aina, ja pallopelit olivatkin suosiossa. Pihalta löytyi sekä sulkapallo- että lentopallokenttä. Pituutta ja korkeutta hypättiin pehkukasaan.
Kylän muiden lasten kanssa leikittiin kymmentä tikkua laudalla, rosvoa ja poliisia, munitusta ja piilosta. Aitan päässä oli tynnyreitä, ja kerran Marko kokeili mennä piiloon yhteen niistä. Sattumalta juuri siihen, mihin ampiaiset olivat vähän aiemmin rakentaneet pesänsä. Siinä piilossa Marko ei pitkään viihtynytkään.
Urheilu oli Anun tärkein harrastus. Hän osallistui maastojuoksukilpailuihin ja voitti pitäjänmestaruudenkin.
Anu oli myös innokas hiihtäjä. Hän lukikin tarkkaan lahjaksi saamansa hiihtäjä Helena Takalon kirjan Ja Helena voittaa. Kirjan nimi viittaa 1950-lukulaiseen romaaniin Ja Helena soittaa, romaanin Soita minulle, Helena jatko-osaan.

Urheiluharrastus vaihtui piirtämiseen ja esiintymiseen. Anu oli mukana tanhuryhmässä ja esiintyi Hilkka-mummonsa Peräpohjolan kansallispuvussa. Hän osallistui myös ohjaaja Tuula Nauha-Oksmanin vetämään teatterikerhoon ja oli yhden lukuvuoden myös Kotalahden teatteripiirin jäsen. Nauha-Oksmanin pyynnöstä Anu alkoi myös vetää omaa Vesaiset-kerhoa Kotalahden kylän lapsille.

Vuosi 1975 oli surullinen. Maaliskuussa naapurin Yrjö Vehviläinen, Anun Anni-mummon veli, sai aivoverenvuodon ja kuoli sairaalassa 4. maaliskuuta.
Kesällä Anu ja Marko olivat töissä mansikkapellolla Suonenjoen puolella. Mansikkapellolta he palasviat myös heinäkuun toiseksi viimeisenä päivänä. Kotona ei ollutkaan ketään ja aamiaisastiatkin olivat vielä ruokapöydässä. Jotain pahaa oli tapahtunut.
Kalevi oli päättänyt elämänsä oman käden kautta. Anu oli yhdentoista, Marko 12-vuotias ja Sirkka 31-vuotiaana leski.
Anun lapsuus loppui isän kuolemaan. Oli aika sitä ennen ja sen jälkeen.

Kalevin itsemurha oli tragedia, joka vaikutti kaikkeen. Sitä ei salattu, eikä sitä maalaiskylässä olisi pystynytkään piilottamaan.
Naapurit auttoivat tarvittaessa talon töissä kuten elonkorjuussa ja syystöissä. Kylällä oli tapana auttaa naapuria, maatalon töitä ei voinut jättää tekemättä.

Arki lähti kuitenkin liikkeelle. Sirkka oli ajanut ajokortin samana vuonna ja se helpotti kaikkien kulkemista. Marko teki tomakasti talon töitä ja oli taitava koneiden kanssa. Hänestä oli tulossa Unimäen isäntä.
Äiti oli Anulle tärkeä, turvallinen aikuinen. Hän kävi tytön kanssa ostoksilla ja samalla kylässä Hilkka-mummon luona Suonenjoella. Sirkka vei Anun myös Kuopioon katsomaan Tuulen viemää. Se oli ensimmäinen elokuva, jonka Anu näki suurelta kankaalta.

Syksyllä 1979 Anu aloitti Savonlinnan taidelukiossa. Lukioaika irroitti Anua kotikylän kaveriporukasta. Savonlinnasta hän sai uutta ja uudenlaista, boheemia ystäväpiiriä.
Taidelukiolaiset innostuivat hyvinä pitämistään asioista, kuten rauhanmarsseista. He jopa kävivät SDP´n bussilla rauhanmielenosoituksessa Tukholmassa.
Vähäisten lukuaineiden opiskelu ei ollut ”taikkarilaisuudessa” tärkeintä. Anu kirjoitti keväällä 1982 neljä ainetta ja sai C´n paperit.
Juhlat pidettiin Unimäellä, ja naapurin Antero Vehviläisen pieni Kimmo-poika keräsi Anulle nyrkillisen voikukkia. Anu sanoi Kimmolle niiden olleen hänen parhaat kukkansa.

Abivuonna tapahtui jotain merkittävää. Lukion historian ja yhteiskuntaopin opettaja kehotti oppilaita tilaamaan Suomen kuvalehden, jotta osaisivat vastata ylioppilaskokeen kysymyksiin. SK kirjoitti paljon politiikasta, joka ei kuulunut kultturellien taidelukiolaisten ensisijaisiin kiinnostuksen kohteisiin. Anu tilasi lehden ja luki sitä ahkerasti.
Urho Kekkosen presidenttikausi oli ohi. Tohtorit Ahti Karjalainen ja Johannes Virolainen taistelivat Keskustapuolueen presidenttiehdokkuudesta. Keskustan jäsentenvälisistä ja sen jälkeen presidentinvaaleista muodostui Anulle avainkokemus, hän kiinnostui politiikasta.

Jossain piti lukion jälkeenkin opiskella. Anu löysi vihkosen, jossa esiteltiin kansankorkeakouluja. Ensimmäisellä sivulla mainittiin Alkio-opisto. Sinne.
Anu haki ja pääsi opiskelemaan kaksivuotiselle kulttuurilinjalle syksyllä 1982.

Alkio-opistossa kävi kerran kuussa vierailulla luennoitsijoita yhteiskunnan aitiopaikoilta. Ensimmäinen toisen puolueen tähtipoliitikko, jonka luentoa Anu kuunteli, oli Kalevi Sorsa.
Kansatieteen opettaja ja myöhempi Suomenmaan päätoimittaja Seppo Niemelä oli merkittävä vaikuttaja Anulle.
Aatteellisesti nälkäisille nuorille kovia nimiä olivat mm. Juha Kuisma ja Alpo Rusi, jotka olivat vuonna 1980 julkaisseet kirjan Avaus äärikeskustaan. Intomielinen, joskin hyvin akateeminen, ihmiskäsitystä, yhteiskuntaa ja aatteellisuutta pohdiskeleva 123-suvuinen puhutteli nuoria lukijoitaan.
Anu liittyi Nuoren Keskustan Liiton (NKL) Tähtiniemen osastoon.

Mutta oli opiskelijaelämässä muutakin kuin aatteellisuutta. Oppilaat tekivät teatteria ja kabareeta sekä järjestivät Päijänne-hiihtoa. Välillä kävivät istumassa iltaa ja pogoilemassa Korpilahden ainoassa ravintolassa Ohrantähkässä. Anu koki opiston ilmapiirin innostavana.
Tuolloinen kulttuurilinjan linjajohtaja Hannu Ikonen muistaa Anun hyvin aktiivisena, rakentavana ja myönteisenä persoonallisuutena. Tämä piti kaiken mitä lupasi, teki työnsä hyvin ja vähän ylikin.

Ensimmäisen lukuvuoden lopulla Anu rakastui Säkylästä kotoisin olevaan Timo K. Rekoon. Kaksi vuotta Anua vanhempi Reko oli ollut Keskustan jäsen vuodesta 1975 lähtien ja ennen Alkio-opistoa toiminut vuoden NKL´n Satakunnan piirin toiminnanjohtajana. Hän oli myös erittäin kiinnostunut ympäristöasioista.
Ensimmäinen syvällisempi keskustelu Anun ja Rekon välillä kumpusi samanlaisista lapsuudenkokemuksista. Myös Rekon isä oli tehnyt itsemurhan, poika oli ollut yhdeksänvuotias. Kumpikin oli päättänyt puhua asiasta avoimesti.
Olli Rehn muistelee Rekon olleen ”puolianarkistinen keskustaradikaali, humanisti ja tinkimätön luomuviljelyn ajaja”. Rehn arvelee Rekon vaikuttaneen Anun ajatteluun ja toimintaan, ja päinvastoin.
Anun Sirkka-äiti ajatteli tuohon aikaan, että Rekosta tulisi poliitikko. Mutta sitten hän huomasi, että se olikin Anu, joka meni eteenpäin.

Alkio-opiston jälkeen Anu ja Reko asuivat kesän Huovinrinteen varuskunta-alueella Säkylässä. Tuona kesänä kumpikin haki opiskelemaan Joensuun yliopistoon.
Anu pääsi opiskelemaan kirjallisuutta ja kulttuuritutkimusta. Reko päätyi ensin Kotkaan metsäopistoon, reissasi vuoden ajan Joensuuhun joka viikonloppu ja alkoi seuraavana vuonna opiskella metsätieteitä Joensuun yliopistossa. Sitten Joensuuhun päästiin perustamaan yhteinen koti.

Anu rakasti kirjallisuutta ja piti Hassisen koneen musiikista. Yhtye oli jopa ollut innoke hakeutua opiskelemaan juuri Joensuuhun.

Vuonna 1986 Maaseudun Sivistysliiton (MSL) kulttuuritoimenjohtaja Liisa Heikkilä-Palon lähin työtoveri jäi virkavapaalle. Hän otti tiimiinsä kaksi uutta työntekijää, ensin aloittelevan elokuvantekijän Markku Pölösen ja sitten Anun.
Anu aloitti työnsä MSL´n kulttuurisihteerin sijaisena 1.9.1986. Työpaikka sijaitsi Keskustapuolueen puoluetoimistossa Helsingin Pursimiehenkadulla.

Ensimmäisenä aamuna samaan hissiin osuivat puheenjohtaja Paavo Väyrynen ja puoluesihteeri Seppo Kääriäinen. Anu ihmetteli, nämä vaikuttivat kumman hiljaisilta. Selvisi, että Kekkonen oli kuollut edellisenä päivänä, sunnuntaina 31. elokuuta.

Keskustaopiskelijoiden historiikkiin laatimassaan tekstissä Anu kuvasi Väyrystä ”aika pienikokoiseksi, mutta mukavan tuntuiseksi”. Kääriäinen vaikutti ”sympaattiselta, mutta vähän römeältä”. Lisäksi Anu kirjoitti: ”Poliittinen adrenaliinini oli nousussa.”
Anu oli liittynyt Keskustan Opiskelijaliittoon. Järjestöä pidettiin hieman elitistisempänä kuin NKL´a, koska jäsenet olivat yliopisto-opiskelijoita.

Pääministeri Harri Holkeri oli päättänyt järjestää ison rakennemuutosseminaarin Joensuussa 17.11.1987. Sikäläinen katuteatteri Sukka päätti protestoida sitä vastaan. Anu oli yksi tapahtuman pääorganisaattoreista.
Protestia varten Anu ja Reko olivat ostaneet kymmenen kilon erän espanjalaisia lentotomaatteja, jotka olivat viikon lämpenemässä heidän keittiössään. Tomaatit kuitenkin jäätyivät pakkasessa, eivätkä hajonneet osuessaan bussien kylkiin.
Keskustanuorten puheenjohtajana toiminut Rehn siunasi tomaattien oston ja kepunuorten toimistossa työskennellyt Kirsi Hakala muistaa hyväksyneensä tomaattilaskun NKL´n tililtä. Rehn puhui Joensuun torilla rakennemuutoksen vastaisessa mielenilmauksessa.

Katuteatteri Sukan tarkoitus oli estää päättäjiä siirtymästä Hotelli Kimmelistä yliopiston Carelia-saliin heittäytymällä makaamaan mustien autojen eteen, mutta vierailijat taittoivatkin matkan busseilla ja siltä osin tempaus meni pieleen. Klovnin asuun pukeutuneita ja kasvonsa kipsinaamiolla peittäneitä nuoria heittäytyi yhden bussin eteen, mutta juuri siinä autossa ei olut yhtään päättäjää mukana. Toimittajia se oli täynnä.
Lehdistöbussissa oli myös Helsingin Sanomien toimittaja Unto Hämäläinen. Ensikohtaaminen tulevan poliitikon kanssa oli sellainen, että tämä heitti toimittajaa mädällä tomaatilla. Ei se osunut, mutta kyllä toimittaja vähän säikähti.
Hämäläinen muistelee: ”Katselimme ikkunasta pientä nuorisojoukkoa, joka huuteli peräämme iskulauseita. Eniten säikähti keskustalaisen Ilkka-lehden päätoimittaja Kari Hokkanen, jonka kohdalle tomaatti osui. Siitä toivuttuaan Hokkanen ryntäsi ikkunaan katsomaan, kuka heittelee, ja sanoi, että hyvällä asialla nuoret ovat, mutta kummallisilta ne näyttävät.”

Poliisit veivät kuusi mielenosoittajaa putkaan ja Anu oli näistä ainoa nainen. Illalla nuoret järjestivät bileet, joissa kerättiin sakkorahat putkaan joutuneille.
Sirkka näki tyttärensä Iisalmen Sanomien kuvassa, jossa tämä pötkötti värikkäässä haalarissa tiellä bussin edessä. Se oli äidille suuri hämmästyksen aihe. Näemmä tytön elämä alkoi mennä omia latujaan.

Anu oli Joensuussa mukana Väyrysen vuoden 1988 presidentinvaalikampanjassa. Nuoret tekivät Carelia-salissa myös lyhyen performanssin, minkä yhteydessä Anu meni lavalla ehdokkaan eteen ja tätä osoittaen kajautti: ”Ylen sankia priha.”

Samana vuonna Kajaanin puoluekokouksessa Keskustapuolue vaihtoi nimensä Suomen Keskustaksi. Anu kannatti nimeä Suomalainen Keskusta, joka oli toinen vaihtoehto.

Anu oli tuolloin Keskustan Opiskelijaliiton varapuheenjohtaja ja meni kesäksi tiedotussihteeriksi Nuoren Keskustan Liittoon, missä tutustui paremmin myös järjestön puheenjohtajaan Rehniin. Keskustaopiskelijoiden puheenjohtajana toimi tuolloin Mikael Pentikäinen.
Rehn oli päättänyt hakea puolueen varapuheenjohtajaksi vuoden 1988 puoluekokouksessa. Kaikki istuvat varapuheenjohtajat eli Mikaelin isä Juha Pentikäinen, Martti Pura ja Hannele Pokka halusivat jatkaa. Mikaelin tilanne taisi olla suhteellisen hankala.
Anu oli kepunuorten tiedotussihteerinä tehnyt lehden, joka oli jaossa kaikille yli kahdelletuhannelle puoluekokousedustajalle. Kokousedustaja Esko Fält heilutti sitä puhujapöntössä ja totesi: ”Tämä on pahempaa kuin Neuvostoliitossa. Tässä lehdessä on kolmetoista Olli Rehnin kuvaa.”
Kampanja onnistui, Rehn valittiin varapuheenjohtajaksi. Pura ja Pokka uusivat paikkansa.

Mikael Pentikäinen olisi halunnut jatkaa Opiskelijaliiton puheenjohtajana. Marraskuussa pidettävään kokoukseen tulevien edustajien mielestä hän ei kuitenkaan ollut toiminut riittävän voimakkaasti nuorten ehdokkaan Rehnin puolesta puolueen varapuheenjohtajavaalissa. Hänelle alettiin etsiä vastaehdokasta muutamaa viikkoa ennen liitokokousta.
Varapuheenjohtajana jo toiminutta Anua kysyttiin ehdokkaaksi. Tämä oli siitä hieman hämmentynyt.

Pentikäinen luopui ehdokkuudesta viikkoa ennen kokousta. Anusta tuli Keskustan Opiskelijaliiton puheenjohtaja marraskuun 14. päivänä vuonna 1988. Hän aloitti tehtävässä tammikuussa 1989.

Anu lukeutui nuorkeskustalaisiin, kuten myös Rehn ja Pentikäinen, jotka olivat Anun mielestä tehneet arvokasta ohjelmatyötä. Nuorkeskustalaisilla oli halua uudistaa Keskustaa ja Suomea ekologisen markkinatalouden, kansainvälisyyden ja sosiaalisen vastuun suuntaan.
Katuteatteritaustansa vuoksi Anu oli jopa radikaalin maineessa. Hän oli kiinnostunut kulttuurista ja ympäristöasioista sekä kirjoitti kolumneja Karjalan Maahan pitääkseen yllä kirjoitustaitoaan. Nuorkeskustan aatteellisessa ohjelmatyössä Anu oli innokkaasti mukana.
Perustulo oli NKL´n tärkeimpiä ohjelmallisia kärkiä. Ajatuksen siitä toi keskustaliberaali Olli Rehn.

Eikä ajatus perustulosta ole Anulla minnekään kadonnut. Hallitusneuvottelijana sekä kunta- ja uudistusministerinä Anu myöhemmin vaikutti siihen, että Juha Sipilän hallitus toteutti perustulokokeilun vuosina 2017-18. Kokeilussa 2.000 satunnaisotannalla valittua 25-58-vuotiasta työtöntä sai 560 euroa perustuloa ilman ehtoja tai tarveharkintaa.
Kokeilu osoitti, että perustulon toteuttaminen ei ole yksinkertaista. Silti Anun mielestä nykyinen sirpaleinen sosiaaliturvajärjestelmä ei tule toimimaan tällaisena kuin se nyt on, kun jokaiselle asialle on oma tukensa ja yhden palasen muuttaminen vaikuttaa muihin tuen muotoihin.

Kesällä Olli Rehn ilmoitti jättävänsä NKL´n puheenjohtajuuden. Hänet oli valittu edellisenä kesänä Keskustan varapuheenjohtajaksi, ja hän hoiti kahta päällekkäistä järjestöllistä johtotehtävää. Rehn ajatteli, että sekä nuorisojärjestön että puolueen uudistamisen kannalta oli parempi leventää kärkeä. Hän oli huomannut Anun vetävän opiskelijajärjestöä vahvasti ja kannusti tätä hakemaan Keskustanuorten puheenjohtajuutta.
Anu oli jättämässä Keskustaopiskelijoiden puheenjohtajauuden joka tapauksessa. Se oli jo nähty, ja ikääkin oli sen verran, ettei hän halunnut jäädä tehtävään.
Ennakkosuosikki puheenjohtajaksi oli kuitenkin Jyri Järvihaavisto, jolla Anun tavoin oli takanaan vuosia Keskustan nuorisoliikkeessä. Hän oli Keskustanuorten hallituksessa ja järjestön poliittinen sihteeri. Anuun hän oli tutustunut puheenjohtajakisaa edeltävänä vuonna. Hän koki, että he olivat hengenheimolaisia; molemmilla oli tahto uudistaa Keskustaa, ja ohjelmatyötä tehtiin yhdessä.
Järvihaaviston mielestä Anu oli hyvä poliittisten syvävirtojen kyntäjä ja vahva kirjoittaja. Anu oli tarkka sanamuodoista ja halusi ilmaista asiat täsmällisesti, joten hän korjaili toisten tekstejä. Järvihaavistoa se ei häirinnyt, sillä Anun muutokset poikkeuksetta paransivat lopputulosta. Puoluetoverit kuvaavat, että Anun kynänjälki näkyy lukuisissa Keskustan puolueohjelmissa.
1.10.1989 Anu voitti puheenjohtajavaalin äänin 142-125, joten kisa oli tiukka. Tappio ei Järvihaavistoa jäänyt kirvelemään, sillä heillä ei ollut linjaeroja, vaikkakin Anu oli heistä kahdesta räväkämpi. Anu pyysi Järvihaavistoa liittosihteeriksi, ja tämä suostui.

Kun vuoden 1991 eduskuntavaaleihin alettiin koota ehdokkaita, Anun piti päättää, lähteekö hän mukaan. Keskustanuorten puheenjohtajana hän koki sen myös velvollisuutenaan.
Anun vaaliesitteissä korostettiin ympäristökysymyksiä sekä erityisesti nuorten ja lapsiperheiden perusturvaa. Mainittiin myös 27-vuotiaan ehdokkaan vakiinnuttaneen asemansa keskustaliikkeessä.
Anu sai 3.700 ääntä, mikä oli vähintään hyvä tulos ensikertalaiselle nuorelle ehdokkaalle. Hän pääsi Pohjois-Karjalan vaalipiirissä toiselle varasijalle. Kampanjassa mukana ollut Reko muistelee, että Anu oli haastajan asemassa ja yllättäen keräsi paljon ääniä. Kansanedustajapaikka jäi 700-800 äänen päähän, mikä sai tukiryhmän miettimään, mitä olisi vaatinut saada Anu valituksi eduskuntaan.

Pian Anu sai yllättävän puhelun järjestöpäällikön tehtävistä Väyrysen erityisavustajaksi siirtyneeltä Eero Lankialta: tulisiko Anu ulkoministerin lehdistöavustajaksi?
Anu ajatteli, ettei hän todellakaan ollut Väyrysen lähimpiä tukijoita ja oli haastanutkin tätä. Silti Väyrynen halusi hänet nimiinsä. Sanoi, ettei Anun tarvitsisi jättää Keskustanuorten puheenjohtajuutta, ja voisi ottaa laajasti kantaa asioihin, vaikkakin ulkopoliittisista kannanotoista Anun olisi syytä pidättäytyä. Anun tehtäviin kuului huolehtia ministerin yhteyksistä lehdistöön, kansalaisjärjestöihin ja sidosryhmiin. Roolissaan Anu osallistui myös ulkoministeriön lehdistö- ja kulttuuriosaston johtoryhmän viikoittaisiin kokouksiin Kanavakadulla.

Pekka Perttula, Keskustan puoluesihteeri vuosina 1994 – 1997 ja eduskuntaryhmän pääsihteeri vuosina 1997 – 2007, kertoo, että Väyrynen ja Kääriäinen tarkkailivat nuorisojärjestöjä ja rekrytoivat niistä ihmisiä. Kumpikin osasi keskusteluttaa ja piti erityyppisistä näkemyksistä. Anu ei näyttäytynyt telaketjufeministinä, vaan oli letkeä kulttuuripersoona.

Anu oli yhden kauden Keskustanuorten puheenjohtajana. Kun hän oli ilmoittanut luopuvansa puheenjohtajuudesta, Mari Kiviniemi Etelä-Pohjanmaalta ja Olli Riikonen Pohjois-Karjalasta ilmoittautuivat. Suomen EY-jäsenyys (myöh. EU) nosti päätään, ja Kiviniemi, kuten Anukin, oli EY-myönteinen ehdokas. Euroopan Yhteisöä melko kriittisesti arvioinut Riikonen voitti vaalin äänin 185-134.
Anu kirjoitti jäähyväispuheensa Keskustanuorten puheenjohtajana. Hän oli sparrannut sitä Alpo Rusin kanssa, joka toimi tuolloin ulkoministeriön länsiosaston päällikkönä. Anu listasi kolme tulevaisuuden valintaansa: sosiaalinen oikeudenmukaisuus, kestävä ympäristönäkemys ja integraatioon osallistuminen.

Väyrynen oli huolissaan siitä, että hänen avustajansa opinnot olivat kesken. Kesällä 1992 Anu jäi lomalle, ja Väyrysen sanat opiskelusta painoivat hänen mieltään. Risto Turunen Joensuun yliopiston kulttuurintutkimuksen laitokselta suostui ohjaamaan Anun gradun alkuun.
Gradun aihe oli poliitikot taidearvostelijoina. Anu teki siihen liittyvän kyselyn kaikille kansanedustajille. Hän tiedusteli edustajilta mm. sitä, kenen tehtävä on määrittää, mikä on hyvää taidetta. Edustajat vastasivat, ettei se ollut heidän tehtävänsä, mutta heillä oli kuitenkin selvät mielipiteet, millaisia taideteosten pitäisi olla.
Anu sai gradunsa valmiiksi alkuvuodesta 1993.

Anun yksityiselämässä suhde Timo K. Rekoon oli hiipunut, ja pari erosi vuonna 1992. Reko jäi asumaan yhteiseen asuntoon. Heidän välinsä ovat yhä hyvät. Reko työskentelee Maaseudun Sivistysliitossa ja asuu Joensuussa. Hän on seurannut Anun poliittista uraa ja äänestänyt tätä jokaisissa vaaleissa.

Anu muutti takaisin Pohjois-Karjalaan ja paahtoi opintojaan loppuun. Valmistuttuaan syksyllä 1994 hän oli työtön, sillä maakunnassa ei heti ollut tarjolla töitä vastavalmistuneelle filosofian maisterille.
Politiikassa puolestaan tapahtui. Lokakuun alussa Keskustan Pohjois-Karjalan piiri asetti Anun eduskuntavaaliehdokkaaksi seuraavan kevään eduskuntavaaleihin.

Anulla oli kokemusta valtakunnallisen kampanjan valmistelusta edellisistä eduskuntavaaleista. Kampanjan suunnitteli mainosalan kärkinimiin kuulunut Juha Louhivuori, joka tunnetaan myös Mari Kiviniemen puolisona.
Tärkeitä kampanjavälineitä olivat sanomalehdet Karjalainen, Karjalan Heili ja Karjalan Maa. Anu on kirjoittanut kolumneja niistä kaikkiin, Karjalaiseen tähän päivään saakka.

Vaalipäällikkönä toimi Tuija Sivonen, johon Anu oli tutustunut 1980-luvulla Maaseudun Sivistysliitossa ja joka toimi tuohon aikaan Mannerheimin Lastensuojeluliiton Pohjois-Karjalan piirin toiminnanjohtajana. Anu oli määrätietoinen ja tiesi, mitä tahtoi, joten vaalipäällikön osa oli helppo.
Joensuun katukuvassa parivaljakko erottautui kuin huutomerkki, sillä Sivosella oli tulipunainen talvitakki ja Anulla kirkkaan oranssi. Sivosen mielestä Anun sisällä asui rokkimimmi, joka oli toiminut katuteatterissa – ja asuu edelleenkin vaikka poliitikon työssä ei voi niitä riehakkaimpia tunteitaan näyttääkään.

Vaalien alla järjestettiin myös puoliviihteellisiä televisiokeskusteluja, joissa olivat mukana puolueen puheenjohtaja ja studiojoukkue. Anu pääsi Esko Ahon studiojoukkueeseen. Hän osti tummanvihreän Brenda-villatakin ja vaaleat pellavahousut, ja oli mielestään hyvin tyylikäs. Koko iltana hän ei sanonut ohjelmassa muuta kuin ”hyvää iltaa” lottoarvonnan virallisen kuuluttajan äänellä. Hän pohti, oliko koko juttu lainkaan tarpeellinen.
Vaalien jälkeen hän sai onnittelukirjeen turkulaiselta pariskunnalta. Turussa oltiin onnellisia siitä, että Anu oli päässyt eduskuntaan, koska tämä oli ollut niin hyvä kyseisessä tv-ohjelmassa.

Anu kannatti EU-jäsenyyttä ja ajatteli, että hänen pitää tuoda oma kantansa selvästi esiin. EU-kansanäänestyksessä Pohjois-Karjala oli ollut suurelta osin kielteisellä kanalla. Anun tukijoukoissakin oli epäilijöitä, ja omasta puolueesta lankesi tummia pilviä niin Anun kuin toisen nuoren ehdokkaan, 26-vuotiaan eteläpohjalaisen Mari Kiviniemen, ylle.
Väyrynen ja Ilkan vaikutusvaltainen päätoimittaja Hokkanen sanoivat, ettei Kiviniemellä ja Vehviläisellä ollut mahdollisuuksia tulla valituiksi Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjois-Karjalassa. Ennakointi meni pieleen, sillä molemmat aloittivat pitkän parlamentaarisen uransa vuoden 1995 vaaleissa.

Vaaleissa Anu sai 4.702 ääntä, toiseksi eniten vaalipiirinsä keskustalaisista Matti Väistön jälkeen. EU-myönteinen kansanedustaja Esko Jokiniemi putosi. Istuvalle kansanedustajalle EU-myönteisyys koettiin paikan maksaneeksi rasitteeksi, tulokkaalle ei.

Samaan aikaan eduskuntaan ensi kertaa valitus Liisa Hyssälän mukaan suhtautuminen EU-jäsenyyteen näkyi eduskuntaryhmässä: ”Siellä oli hyvin voimakas EU-kielteinen siipi, eikä keskusta yhdistynyt sen jälkeen kunnolla.”
Keskustassa oli myös selvä sukupolviero. Anu, Rehn ja Maria-Kaisa Aula nähtiin liiankin vapaamielisinä. He eivät olleet aitoja keskustalaisia, kekkoslaisia: ”Annettiin ymmärtää, ettemme ole yhtä hyviä kuin aidot keskustalaiset, ettemme ole alkiolaisia. Olen Alkioni hyvin opiskellut.”
1990-luvun sukupolviajattelua valaisemaan Anu ja yhdeksän muuta keskustalaista nuoremman polven vaikuttajaa kirjoittivat vuonna 1995 julkaistun pamfletin Hyvästi 60-luku! Kansanedustajia heistä olivat Anun ohella Maria-Kaisa Aula ja Matti Vanhanen.
Kirjoittajien mielestä 1990-luvun nuoret aikuiset edustivat Suomen ensimmäistä jälkiteollista ikäpolvea, ja yhteiskunta oli jäämässä 60-lukulaisten ratkaisujen panttivangiksi. He, suurten ikäluokkien lapset, olivat saavuttamattomien etujen sukupolvi, joka sieti paremmin epävarmuutta ja arvosti enemmän ympäristöä, oli vähemmän materialistinen ja kansainvälisempi kuin edeltäjänsä.
Vihreys tuli teollistaa, ja jos vihreitä arvoja ei otettaisi todesta, aiheuttaisimme itsellemme kurjuutta ja kärsimystä. Työelämään ja sosiaaliturvaan kaivattiin uusia tuulia vanhan jäykkyyden sijaan. Työllistämisen ja työllistymisen piti olla helpompaa, palkkauksen joustavampaa. Nuorkeskustan hellimä perustulo oli esillä.
Pamfletissa puollettiin myös palveluseteliä hyvinvointipalveluihin ja sitä, että asiakas voisi valita, käyttääkö hän yksityistä vai julkista palvelua. Palvelusetelin käytön kaikissa kuntien sosiaali- ja terveyspalveluissa mahdollistava laki tuli voimaan vuonna 2004.
Euroopan integraatio oli keskeinen, ja pamfletin kirjoittajat katsoivat EU´n tarvitsevan toimivan yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan. Silloin huolestuttavana esimerkkinä olivat Jugoslavian hajoamissodat.
Pamfletin lopussa suomittiin Paavo Lipposen ensimmäistä hallitusta. Ahon hallitusta taas kehuttiin siitä, että se aloitti säästämisen. Se oli sukupolvinäkökulman kannalta sen suurin saavutus. Näin lapsille ei annettaisi perinnöksi korotettuja maksuja ja veroja – ei ainakaan yhtä paljon kuin 60-lukulaiset.
Pamfletissa kirjoitettiin: ”Poliitikkojen pitää pystyä nykyistä paremmin tekemään vaikeita päätöksiä, joista ihmisten enemmistö ei pidä.”
Niitä olisi Anunkin poliittisen uran aikana luvassa.

Anu valittiin saman tien Keskustan eduskuntaryhmän varapuheenjohtajaksi, yllätykseksi hänelle itselleen ja ehkä muillekin. Tämä johtui osittain siitä, että puolueen vaikutusvaltaisimmista naiskansanedustajista Maria-Kaisa Aula toimi puolueen varapuheenjohtajana, Anneli Jäätteenmäki ja Tytti Isohookana-Asunmaa olivat Ahon toimitusministeriössä ja Sirkka-Liisa Anttilasta oli tulossa varapuhemies. Siksi he eivät voineet olla ehdolla eduskuntaryhmän johtoon.
Timo Kallin mielestä Anulla oli momentum tulla valituksi eduskuntaryhmän varapuheenjohtajaksi. Ryhmän puheenjohtajana oli mies, Aapo Saari Vaasan vaalipiiristä. Ensimmäiseksi varapuheenjohtajaksi valittiin sen vuoksi nainen. Myös alueellisuus oli tärkeää, Anu oli Itä-Suomesta. Tietenkin, jos Anulla ei olisi ollut taustaa Väyrysen avustajana ja nuorisopolitiikasta, siinä tapauksessa hän ei ensikertalaisena olisi voinut tulla valituksi.

Anu halusi sivistysvaliokuntaan ja pääsi sinne. Hän oli ympäristövaliokunnan varajäsen ja paikkasi siellä äitiysvapaalla ollutta Mari Kiviniemeä. Edustajakautensa alussa hän oli kolme viikkoa ulkoasiainvaliokunnan varajäsenenä, ja jo varajäsenyys oli tuolloin merkittävä asia. Anu tiesi, että ulkoasiainvaliokunnan paikat menisivät puolueen kovemmille tekijöille, kun Ahon hallituksen ministerit palaisivat eduskuntatyöhön ja näille piti löytää hyvät valiokuntapaikat.
Sivistysvaliokunta osoittautui Anulle henkilökohtaiseksi korkeakouluksi koulutuspolitiikkaan, sillä vaalikaudella 1995-99 uudistettiin kaikki muut koululait paitsi ammattikorkeakoululaki, josta oli tehty väliaikainen lainsäädäntö Ahon hallituksen aikana. Yliopistoille säädettiin yksi yhteinen laki, siihen saakka jokaisella yliopistolla oli ollut oma lakinsa. Perusopetusta koskeva laki uudistettiin kokonaan.

Moni kansanedustaja löytää keskustelukumppaneita ja ystäviä toisista samaan aikaan ensi kertaa valituista kollegoistaan, niin Anukin. Heistä Mari Kiviniemestä tuli läheisin, ja myös samaan aikaan Varsinais-Suomen vaalipiiristä eduskuntaan nousseesta Liisa Hyssälästä tuli Anun ystävä. Samanhenkisiin kuului vielä Maria-Kaisa Aula.
Naiset vetivät yhtä köyttä. He halusivat uudistaa ja tasa-arvoistaa Keskustaa, joka oli eduskunnassa ilmeeltään vielä hyvin miehinen. Yhdessä Sirkka-Liisa Anttilan kanssa he alkoivat tehdä työtä naisten saamiseksi näkyville paikoille valiokuntiin ja eduskuntaryhmän sisällä.
Hyssälän mielestä Anulla olisi ollut kannatusta myös puolueen puheenjohtajaksi.

Helsingissä Anu vietti aikaa ystävänsä Kirsi Hakalan kanssa. He olivat tutustuneet lähemmin, kun Anu toimi keskustaopiskelijoiden puheenjohtajana ja Hakala NKL´n liittosihteerinä. Heitä yhdisti keskustaliberaali ajattelutapa ja erityisesti kysymys naisten roolista politiikassa. 1980-luvun loppupuolella he olivat myös perustamassa ns. Kertut-verkostoa, jonka tarkoituksena oli pohtia naisten kesken tasa-arvokysymyksiä keskustaliikkeessä toimimatta Keskustanaisissa.

Lipposen ensimmäinen hallitus uudisti aluehallintoa. Tähän kuului läänien lakkauttamisia, myös Pohjois-Karjalan läänin, mitä läänissä vastustettiin jyrkästi. 15.1.1996 järjestettiin päivällä mielenosoitus ja illalla oli iso yleisötilaisuus, jonne sisäministeri Jouni Backman tuli perustelemaan uudistusta. Se pidettiin musiikkiopiston 400-paikkaisessa auditoriossa, joka oli ääriään myöten täynnä.
Luonnollisesti myös Anu osallistui tilaisuuteen. Yleisön joukossa oli myös Atari-ryhmän poliisi Timo Hiltunen siviiliasussa.

Yleisötilaisuuden jälkeen Anu meni muutamien keskustalaisten kanssa lähiravintolaan puimaan juuri päättyneen tilaisuuden antia. Useissa vaaleissa Anun tukiryhmässä toiminut Hannu Huikuri muistelee: ”Sitten kaksi kaveria tuli tervehtimään meitä. Toinen oli tuttu Supon mies, toinen tuntemattomampi. Hän olikin se Anun tuleva aviomies, Timo Hiltunen.”
Illan lopuksi todettiin, että oli ollut kiva jutella. Pian Timo soitti Anulle. Hän oli kiinnostunut kansanedustajan työstä, Anu poliisin. Juttu luisti ja heidän huumorinsa kohtasivat, ja pian he alkoivat seurustella.

Timo oli Anua pari vuotta vanhempi ja eronnut kuutisen vuotta aiemmin. Hänellä oli kaksi lasta, 13-vuotias Arttu ja 12-vuotias Riika. Lapset asuivat äitinsä kanssa Liperissä ja viettivät isänsä luona joka toisen viikonlopun.
Timo esitteli Anun lapsilleen varsin nopeasti seurustelun alettua. Riika muistelee, kuinka ”Anu sujahti hienosti meidän pieneen yksikköömme. Hän ei missään vaiheessa yrittänyt olla äiti minulle ja Artulle, koska meillä oli jo äiti emmekä kaivanneet äitiä. Anu oli selkeästi luotettava aikuinen, jollaisia ihmislapsella ei ole koskaan liikaa. Minun näkökulmastani Anu osasi todella helposti olla kanssamme, ja hänen seurassaan on aina ollut luontevaa olla.”
Arttu oli jo yläasteikäisenä innostunut yhteiskunnallisista asioista ja oli mukana ylioppilaskunnan hallituksessa. Häntä kiinnostivat Anun persoona ja polku: miten tämä oli päässyt siihen, missä oli silloin. Välit Anun kanssa ovat aina olleet hyvät, ja on tuntunut siltä, että he ovat yhtä perhettä.

Toukokuussa Anu ja Timo vihittiin, ja vihkijänä toimi Vehviläisten sukupappi Esko Jalkanen. Vihkiminen oli kaunis ja yksinkertainen seremonia.

Vuoden 1999 eduskuntavaaleihin Keskusta lähti oppositioasemista Esko Ahon lanseeraamalla työreformiteemalla. Sen tärkeimpiä kohtia olivat paikallinen sopiminen ja työn vastaanottamiseen kannustaminen.
Myös Anu osallistui työreformin sisältöjen kehittämiseen erityisesti koulutuskysymyksissä, koska hän toimi Keskustan sivistystyöryhmän puheenjohtajana ja oli eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja.
Anun oma kampanja kulki sloganilla ”Aidosti. Anu Vehviläinen”. Esitteen tekstissä hän kertoi uskovansa politiikan suurempaan tehtävään: ”Poliittisin päätöksin ratkaistaan muun muassa se, minkälaisissa oloissa lapsesi käy koulua tai kuinka nopeasti saat lääkärin apua.”
Perusturva, perheet ja alueellisuus olivat esillä, kuten myös onni. Ympäristökysymys oli tällä kertaa paitsiossa.
Anu valittiin eduskuntaan Pohjois-Karjalasta äänimäärällä 5.065.

Vaalikaudella Anu ahkeroi 81 kirjallista kysymystä. Kysymyksiä kertyi myös mm. terveydenhuollon maksukattojärjestelmän monimutkaisuudesta, rajavalvonnan riittävyydestä ja turpeen kilpailukyvyn parantamisesta.

Anu oli toivonut lasta kovasti. Timolla oli jo Arttu ja Riika, mutta yhteinen lapsi oli hänellekin tervetullut. Kevättalvella 2000 Anu alkoi odottaa vauvaa.
Lapsi syntyi tapaninpäivänä. Synnytys oli pitkä ja vaikea. Kun äidin ja pojan piti päästä kotiin, hoitaja sanoi, että vauvan raajat nykivät. Lapsi joutui teholle, ja huolestunut äiti lähti kotiin.
Lopulta selvisi, että lapselle oli synnytyksessä tullut päähän pieni verenpurkauma. Kun hyytymä suli verenkiertoon, nykiminen loppui.
Nuoren Tatun neurologista kehitystä kuitenkin seurattiin puolentoista vuoden ajan.

Tatu oli vakava lapsi, ei lainkaan riehakas. Hänellä oli aikuisystäviä, kun sisaruksia ei ollut. Isän kanssa hänestä tuli läheinen.
Anun ja Tatun vuorovaikutukseen ei ole koskaan kuulunut, että ääntä korotettaisiin. He viestivät toisilleen niukoin elein ja vaistoavat herkästi, jos asiat eivät ole kunnossa.
Tatu saattoi jo pienenä sanoa äidilleen: ”Et taida olla nyt oikein juttutuulella.”

Vuoden 1999 eduskuntavaaleissa hyvän äänisaaliin kerännyt Anu oli toiveikas läpipääsynsä suhteen myös 2003 vaaleissa. Eduskunnassa hän oli puolueen sisällä hyvissä asemissa. Hän oli noussut eduskuntaryhmän varapuheenjohtajaksi jälleen helmikuussa 2002 sen jälkeen kun Mirja Ryynänen oli valittu europarlamenttiin.
Anun saamat 4.566 ääntä eivät kuitenkaan riittäneet.

Vaali-iltana Anu katsoi ennakkoäänet kotona ja tiesi, miten hänen käy. Hän kuitenkin lähti vaalivalvojaisiin, jotka olivat piirin ja kunnallisjärjestön, eivät hänen omansa.
Tunnelma oli käsinkosketeltavan ikävä. Muut läsnäolijat tuijottivat televisioruutua, eikä kukaan oikein halunnut lähestyä Anua. Lohduttajia oli vähän.
Anu tunsi tulleensa väärään paikkaan, lähti silmät kyynelissä kotiin ja itki kotona vuolaasti.
Ei sitä etukäteen voinut tietää, kuinka pahalta putoaminen tuntuu.

Sanomalehti Karjalaiselle Anu arvioi 17.3.2003 putoamistaan seuraavasti: ”Sillä tavalla voi sanoa, että nyt minä päätän omasta elämästäni, eivätkä äänestäjät. Siinä mielessä tämä on uusi alku. Yritän ajatella positiivisesti. Nyt tässä etsitään jotain uutta. Mistä tietää, mitä haasteita elämässä on.”

Anun putoamiselle löytyi jälkikäteen useampikin selitys.
Omasta mielestään Anu teki liian pienen kampanjan haastajiinsa verrattuna. Kampanjakulut olivat n. 20.000 euroa, mutta haastajat käyttivät vähintään kaksinkertaisen summan.
Anun toisella kaudella eduskunnassa käsiteltiin vuonna 2001 laki samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröinnistä. Anu ajattelee, ettei toinen ihminen voi määritellä, kehen rakkaus kohdistuu, ja äänesti lain puolesta. Se saattoi olla yksi poliittinen syy putoamiselle Pohjois-Karjalan vaalipiirissä.
Yhtenä syynä pidettiin sitä, että Anu oli edellisenä vuonna kannattanut puolueen puheenjohtajaksi Rehniä eikä Anneli Jäätteenmäkeä. Ehkä myös vaaliliiton vuoksi samalla listalla ollut Vihreiden Tarja Cronberg vei osansa Anun aiemmin saamista äänistä.
Tukiryhmässä tulkittiin, että Anun putoamisessa tapahtui vahinko. Monet ajattelivat Anun menevän varmasti läpi, ja mietittiin, että äänen voisi antaa myös toiselle ehdokkaalle.
Vaali-iltana Anu soitti Mari Kiviniemelle, jolle oli ollut hilkulla käydä samoin. Syykin oli Kiviniemen mielestä osittain sama: samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröinti.

Joensuussa oli avoinna Mannerheimin Lastensuojeluliiton Pohjois-Karjalan piirin toiminnanjohtajan pesti. Anu päätti hakea paikkaa, vaikka pelkäsi, että hänen poliittinen taustansa olisi haitaksi. Mutta jo elokuussa Anu aloitti MLL´ssa.
MLL oli Anulle luonteva työsarka, koska tämä oli kiinnostunut perhepolitiikasta ja MLL tekee nimenomaan ennalta ehkäisevää lastensuojelutyötä.

Vuonna 2004 järjestettiin kunnallisvaalit, joihin Anu päätti osallistua ehdokkaana. Hänelle on jäänyt käsitys, että Mannerheimin Lastensuojeluliitossa ei katsottu hyvällä hänen ehdokkuuttaan. Mutta ei hän ollut antanut sitoumusta jättää politiikka kokonaan.
Anu sai 1.078 ääntä, eniten Joensuussa ja koko maakunnassa. Suuri äänimäärä oli kuin kunnianpalautus edellisen vuoden eduskuntavaalien putoamisesta.

Anu mietti, halusiko hän lähteä ehdolle vuoden 2007 eduskuntavaaleihin vai jättäisikö väliin. MLL´n työn sisältö ei tuntunut antavan riittävästi, ja hän alkoi pohtia väitöskirjan tekemistä.
Anu luki Kevan toimitusjohtajan Markku Kauppisen väitöskirjan, joka käsitteli kuntapuolen työntekijöiden ikääntymistä ja sitä, voiko eläkkeellä oleva tehdä vielä töitä. Anu alkoi innostua asiasta ja oli yhteydessä Joensuun yliopiston yhteiskuntapolitiikan professoriin Pirkkoliisa Ahposeen. Vaikka Anu oli kulttuurintutkija, yhteiskunnallinen aihe kiinnosti.
Anu sai tukea hankkeelleen, irtisanoutui MLL´sta vuoden 2005 lopulla, teki tutkimussuunnitelman ja osallistui kerran viikossa tohtorikoulutettavien seminaariin.

Päädyttiin siihen, että Anu tekisi artikkeliväitöskirjan Kuopion kaupungin vuosina 1946-49 syntyneistä työntekijöistä ja heidän suunnitelmistaan eläkevuosiksi.
Anu teki viimeisiä haastatteluja väitöskirjaansa marras-joulukuussa 2006 ja aloitti samaan aikaan vaalikampanjan valmistelun. Jos hän ei pääsisi eduskuntaan, hän jatkaisi väitöskirjan tekemistä.

Jokainen, joka on osallistunut useampiin vaaleihin, tunnistaa ilmapiirin. Anun vaalikentillä tunnelma oli sellainen, että tämä nainen haluttiin eduskuntaan. Kampanjakuvissa hän oli bosslady mustassa housupuvussa ja piikkikoroissa. Kampanjatekstit olivat ytimekkäät: ”Näyttöä on. Yhteydet on. Nainen paikalleen.”
Esitteessä Anu kirjoitti, että hänelle kansanedustajuus tarkoitti syvää sitoutumista äänestäjien ja maakunnan asioihin. Hän uskoi pitkäjänteisen työn tuottavan parhaan tuloksen. Poliittiseksi sooloilijaksi hänestä ei olisi, vaan hän arvosti yhteistyökykyä.

Vaali-iltana Keskustan oma väki oli Anun läpimenosta niin varma, että eduskunnasta luopunut Matti Väistö odotti tätä ruusukimpun kanssa ennakkoäänten tulosten tultua julki.
Anua äänesti 6.789 pohjoiskarjalaista. Hän sai 7,96 % kaikista vaalipiirissä annetuista äänistä ja meni kirkkaasti läpi.

Anun kolmas kausi Arkadianmäellä vuoden 2007 vaalien jälkeen alkoi vauhdikkaasti ja hyvissä tunnelmissa. Hänestä tuntui kuin olisi tullut kotiin.
Eduskuntaryhmän puheenjohtaja Timo Kalli näki, että Vehviläinen, Kiviniemi ja Paula Lehtomäki pelasivat yhteen. Ja kyllä kolmikko viihtyikin yhdessä myös epävirallisesti. Lehtomäen kodin pihapiirissä Sipoossa he sattuivat kerran maaliskuussa kuulemaan mustarastaan laulua. Siitä lähtien he ovat kutsuneet itseään Mustarastaiksi.
Sittemmin Mustarastaat on täydentynyt vielä Annika Saarikolla, josta on tullut Anun läheinen ystävä.

Vaalien jälkeen Anu valittiin eduskuntaryhmän varapuheenjohtajaksi, ja näin hänestä tuli yksi Keskustan hallitusneuvottelijoista. Hänen osalleen tuli opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonala.
Anun mukaan hallitusneuvottelut ovat aina ensin täynnä intoa ja suuria viisauksia, kun rakennetaan isoa kuvaa. Sitten mennään työryhmiin, ja sitten asioille laitetaan taloudelliset kehykset. Uusilla neuvottelijoilla menee aikansa, ennen kuin heille selviää, mitä kehykset oikeasti tarkoittavat. Silloin ei puhuta vain seuraavasta vuodesta, vaan kaikki pitää sovittaa koko vaalikauden taloudelliseen liikkumavaraan ja ymmärtää, että osasta menoja tulee pysyviä.

Keskustan kahdeksasta ministeristä viisi oli naisia. Keskustan puheenjohtajan, pääministeri Matti Vanhasen mukaan tämä ei perustunut sukupuoliajatteluun vaan siihen, että he olivat luontevimmat kyseisiin tehtäviin: ”Anu istui liikenneministeriksi. Se oli tärkeä posti Keskustalle, ja hän tuli syrjäisestä maakunnasta.”

Politiikan toimittaja Tuomo Lappalainen toteaa Anun painoarvon nousseen, kun tämä heti eduskuntaan palattuaan nostettiin suoraan ministeriksi. Senioriperiaatteen mukaan moni keskustalainen kuvitteli olevansa Anua oikeutetumpi ministerin pestiin.
Ministereiden valintakokouksessa Antti Rantakangasta oli kyllä esitetty Anun vastaehdokkaaksi, mutta Rantakangas itse ei antanut asian mennä äänestykseen, koska Anu oli Vanhasen esitys.
Lappalainen toteaa, että ”Anu osoitti Vanhaselle olevansa luotettava, ja se on pääministerille huipputärkeää. Asiaosaamisen määrä on arvokkainta mitä on, ajatellaanpa mitä tahansa ministeriryhmää. Arvokkaimpia ovat ne ministerit, jotka pystyvät vahtimaan naapuriministerinkin tonttia oman kokemuksensa perusteella, ja siihen Anu on pystynyt varsin hyvin.”

Liikenne- ja viestintäministeriölle oli yllätys, että sinne tuli kaksi ministeriä, liikenneministeriksi Anu ja viestintäministeriksi Kokoomuksen Suvi Lindén, Kokoomus kun oli halunnut yhden lisäministerinpaikan ja puolueelle lohkaistiin viestintäasiat. Ministeriössä oli tehty perehdyttämiskansio vain yhdelle ministerille, ja toinenkin piti sitten laatia pikavauhtia.
Anun liikenneministerikauden kalenterissa on ensimmäisenä virke: ”Tästä se alkoi.”

Heti ministerikauden alussa alettiin tehdä liikennepoliittista selontekoa. Samanlaista ei koskaan aiemmin ollut tehty. Siinä oli tarkoitus kerralla päättää kaikki vaalikaudelle rahoitettavat isot hankkeet ja luoda liikennepoliittiset suuntaviivat pitkälle tulevaisuuteen.
Selontekoa tekivät virkakunta ja Anun vetämä ministeriryhmä, johon kuuluivat Lindén, ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen, puolustusministeri Jyri Häkämies (kok), oikeusministeri Tuija Brax (vihr) ja eurooppaministeri Astrid Thors (r).
Vaalikaudella päätettiin aloittaa kaikkiaan 17 liikenneinvestointia, yhteensä 1,9 miljardin euron edestä.

VR kuului Anun mandaattiin liikennepolitiikan osalta, mutta omistajaohjauksesta vastasi puolustusministeri Häkämies. Edellisen hallituksen aikana oli päätetty lopettaa yöjunaliikenne Kemijärvelle, Kolariin ja Joensuuhun syyskuussa 2006. Kemijärvellä yöjunaliikenteen palauttamiseksi syntyi kansanliike.
Anu oli ollut n. kaksi viikkoa ministerinä, kun hän otti vastaan työryhmän, joka esitti, että yöjunaliikenne Kemijärvelle ja Kolariin palautettaisiin mahdollisimman pian. Anu kannatti esitystä ja liikenne käynnistyi uudelleen keväällä 2008. Olisi se muuten voinut aiemminkin alkaa, mutta VR oli ehtinyt tuhota käytössä olleen sinisen makuuvaunukaluston.

Hallinnollisesti suurin uudistus Anun aikana oli se, kun liikennehallintoa lähdettiin yksinkertaistamaan ja järkeistämään. Entisistä liikennemuotoon – ilmailuun, rautateihin, merenkulkuun ja tieliikenteeseen – erikoistuneista yhden asian virastoista muodostettiin kaksi liikennemuodoista riippumatonta organisaatiota: Liikennevirasto ja Liikenteen turvallisuusvirasto.

Ministerikauden yksi iso yllättävä kysymys oli rikkidirektiivi. Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO oli päättänyt, että Itämerellä pitää ottaa ympäristö- ja terveyssyistä käyttöön korkeintaan 0,1 % rikkiä sisältävä polttoaine vuonna 2015.
Suomessa elinkeinoelämä nosti asian loppuvaiheessa vilkkaaseen keskusteluun, ja Suomi vaati tarkempia arvioita rikkidirektiivin vaikutuksista meriliikenteen kustannuksiin. Epäiltiin, että rikkidirektiivistä tulisi Suomelle miljardien laskut.
Anulle sanottiin eduskunnassa tämän olevan Suomen kallein ministeri. Pääministeri Vanhanen ei koskaan arvostellut ministereitään julkisesti ja antoi Anullekin tukensa.
Suomi ei vaatinut rikkidirektiivin lykkäämistä, ja se tuli voimaan vuonna 2015. Ja voimaantulon jälkeen on nähty, ettei yrityksille miljardien laskuja tullut. Sen sijaan useat yritykset, Wärtsilä etunenässä, alkoivat valmistaa laivojen savukaasuja puhdistavia rikkipesureita.

22.12.2009 Vanhanen ilmoitti luopuvansa seuraavana kesänä Keskustan puheenjohtajuudesta. Hän halusi jättää seuraajaehdokkailleen aikaa harkita. Puoluekokoukseen oli aikaa puoli vuotta.
Vanhanen oli myös pohtinut, kuka hänen seuraajansa voisi olla. Todennäköisimpänä hän piti, että tämä olisi joku kolmikosta Anu, Kiviniemi ja Lehtomäki. Ja toivoikin sitä.

Vanhasen hyvää tarkoittanut ilmoitus sotki Anun joulutunnelmaa. Toimittajat kun alkoivat kysellä, aikoiko Anu ryhtyä ehdokkaaksi.
Jouluaattona julkaistuun Helsingin Sanomien juttuun Anu välitti terveisensä toimittaja Marko Junkkarille tekstiviestillä: ”Keskustaväki sulattelee uutista joulunpyhinä ja ryhtyy pohtimaan seuraajakysymystä kaikessa rauhassa. Omalta osaltani palaan asiaan tammikuussa.”

Anu soitti uudenvuoden jälkeen Kiviniemelle ja ilmoitti tälle sen, minkä tämä oli jo aistinut: Anu ei lähtisi puheenjohtajakisaan. Kiviniemi kysyi, oliko Anu puhunut Lehtomäen kanssa.
Anu kertoi tietävänsä Lehtomäen päätöksen, mutta tämä kertoisi sen itse. Siitä Kiviniemi käsitti, ettei Lehtomäki lähde puheenjohtajakisaan, vaikka olisi ollut Vanhasen itseoikeutettu manttelinperijä.
Kiviniemi itse muistelee tilannetta: ”Anu oli minua enemmän puheenjohtajatyyppiä. Kun ymmärsin, etteivät Anu ja Paula lähde, minun oli suorastaan pakko lähteä ja tajusin, että voin tulla valituksi. Muistan sen tunteen jopa ahdistavana. Jos Paula olisi lähtenyt, hänet olisi valittu. Jos Anu olisi lähtenyt, olisi ollut kova kisa.”

Keskustan puoluekokous pidettiin kesäkuussa 2010 Lahdessa. Kokouksessa puoluesihteeriksi pyrkinyt ja valittu Timo Laaninen jakoi neilikoita ja 26-vuotias Annika Saarikko piti puheen, jota Anu luonnehtii yhdeksi Suomen poliittisen historian parhaista. Täysin sen ansiosta Saarikko hyppäsi tuntemattomuudesta Keskustan varapuheenjohtajaksi.
Kiviniemi päihitti puheenjohtajavaalin toisella kierroksella Mauri Pekkarisen äänin 1.357 – 1.035. Voitolla hän järjesti itsensä myös pääministeriksi.

Vuoden 2011 eduskuntavaaleissa Anu meni kevyesti läpi Pohjois-Karjalassa 6.296 äänellä. Puolueena Keskusta sai kuitenkin pahasti takkiinsa.
Vaalit muistetaan Perussuomalaisten Isosta Jytkystä. Se oli ja ei ollut yllätys. Eurokriisin aikaan puheenjohtaja Timo Soinin leukailu tyyliin ”Missä EU, siellä ongelma” upposi äänestäjäkuntaan. Anu kommentoi: ”Petimme itseämme sanomalla, ettei Timo Soinia voi äänestää jokaisessa vaalipiirissä. Hän toki oli valtavan suosittu, mutta muita ehdokkaita ei tuntenut kukaan. Se olettamus meni pieleen ja osoitti, että muissa puolueissa tunnettiin tuolloin huonosti äänestäjien mielenliikkeet.”

Vaaleissa Keskusta putosi kärkipaikalta neljänneksi. Puheenjohtaja Kiviniemi jäätyi studiossa monitorien edessä. Anu ajatteli, ettei olisi kestänyt olla siinä ottamassa lopputulosta vastaan ja kommentoimassa sitä, vaikka kaikki tulosskenaariot harjoitellaankin etukäteen läpi.
Keskustan vaalislogan oli ollut ”Asiaa”. Jälkikäteen Anu ajatteli, että kun Kiviniemi muutenkin oli asiakeskeinen, vaaleista puuttui tunne ”haluan olla tässä joukossa”. Tunnehan on valtavan tärkeä vaaleissa sekä yksilön että puolueen kannalta.

Perjantaina marraskuun 25. päivänä Anu lensi normaaliin tapaansa viikonlopuksi kotiin. Timo oli poliisien pikkujouluissa. Puoli kahdeksalta hän soitti ja pohti kotiinlähtöä. Anu kehotti jäämään, mikäli juhlissa oli kivaa.
Puoli kahdelta yöllä ovikello soi. Anu lähti alakertaan avaamaan ovea hieman ärtyneenä: oliko mies unohtanut avaimensa?
Oven takana seisoi harmaakasvoisia miehiä. Timo oli ampunut itsensä pikkujouluissa virka-aseellaan.

Se oli täydellinen yllätys. Anu valvoi yön takkahuoneessa. Aamulla täytyisi kertoa Tatulle.
Anu sanoi, että oli tapahtunut hyvin surullinen asia. Tatu kysyi, oliko joku kuollut. Oli, isä oli kuollut.

Anu puhui Timon kuolemasta avoimesti lapsensa kanssa. Tatun mielestä se oli hyvä ratkaisu.

Seuraavana aamuna Anu soitti äidilleen. Sirkka lähti välittömästi Joensuuhun.
Arttu, joka asui Jyväskylässä, tuli hänkin välittömästi paikalle. Omaiset saivat kriisiapua KRP´n psykologilta, joka neuvoi olemaan avoin sen suhteen, mitä oli tapahtunut.
Arttu huomasi, että se oli oikea ratkaisu asian käsittelemisen kannalta. Hänen elämänsä suunnan isän itsemurha muutti. Arttu päätti sanoutua irti myyntityöstä, josta ei pitänyt, ja tänään hän elättää itsensä musiikilla, mikä oli ollut hänen unelmansa pienestä saakka.
Riikalle isän kuolema oli täysi yllätys. Hän koki, että isä oli suojellut häntä enemmän kuin muita aikuisia ympärillään. Jos tällä oli ollut ongelmia tai synkkiä ajatuksia, Riikalle ei niistä ollut puhunut. Isä vaikutti olevan onnellinen Anun ja Tatun kanssa.

Anu hyvästeli Timon kappelilla. Hän laittoi arkkuun Tatun kuvan ja heidän hääkuvansa. Kurssikaverit poliisiammattikorkeakoulusta kantoivat Timon viimeiseen lepoon Joensuun ortodoksiselle hautausmaalle.

Anu hoiti hautajaisia ja äkilliseen kuolemaan liittyvää valtavaa byrokratiaa. Se oli vaikeaa hänellekin, vaikka hän kansanedustajana tunsi kohtalaisen hyvin lainsäädäntöä ja käytäntöjä. Hän mietti, kuinka vaikeaa se oli ihmiselle, jolla ei ollut hänen taustaansa eikä kokemusta byrokratiasta.

Timon kuolema oli Anun viimeinen ajatus nukkumaan mennessä, ja ensimmäinen aamulla herätessä. Suru oli iso, musta möykky hänen sisällään. Hän näki Timon kävelevän mökin pihamaalla ja lähdössä uistelemaan järvelle.

Tammikuussa 2012 järjestettiin presidentinvaali ja Keskustan ehdokkaana oli Väyrynen. Carelia-salissa Joensuussa oli iso kampanjatilaisuus, johon Anu osallistui. Saliin tuli yllättäen ilmoitus, että Väyrynen oli myöhässä. Voisiko joku paikallisista Keskustan edustajista puhua presidenttiehdokasta odotellessa?
Anu nousi ja puhui. Hän ei puhunut Timosta eikä tämän kuolemasta. Hän puhui ehdokas Paavo Väyrysestä.

Kun Anu palasi eduskuntatyöhön helmikuussa 2012, hän sai kokea, että eduskunta oli yhteisö. Kun hän meni eduskunnan kuppilaan, Jyrki Katainen tuli halaamaan. Anu muistaa Kimmo Sasin, Ben Zyskowiczin ja Jutta Urpilaisen sekä monen muun edustajakollegan ja talon virkamiehen myötätunnon.

Anulle oli äärimmäisen vaikeaa luopua vihkisormuksesta. Hän otti sen pois ja laittoi takaisin monta kertaa.
Anu haki apua terapiasta ensin Joensuussa ja sitten Helsingissä. Helsingissä hän kävi töissä eduskunnassa ja terapiassa työn lomassa. Ne olivat raskaita päiviä.
Terapiaistunnoissa hän oli koko ajan epämukavuusalueellaan ja raahautui niistä eduskuntaan naama punaisena ja silmät vesissä. Työ sai unohtamaan surun, mutta se pysyi mukana.
Vuosi puolitoista Timon poismenosta Lehtomäki tuli työhuonekäytävällä vastaan ja kysyi, miten Anu voi. Tämä purskahti itkuun.
Terapia kuitenkin antoi Anulle vahvuutta ja tukea selviytyä elämässä eteenpäin.

Maaliskuussa 2012 Kiviniemi ilmoitti luopuvansa Keskustan puheenjohtajuudesta. Kevään aikana pääehdokkaina uudeksi puheenjohtajaksi alettiin pitää Tuomo Puumalaa ja Juha Sipilää.
Anu oli tavannut Sipilän ensimmäisen kerran vuoden 2011 eduskuntavaalien jälkeen, kun eduskuntaryhmä järjestäytyi ja valittiin eduskuntaryhmän johto. Sipilää ehdotettiin ryhmän varapuheenjohtajaksi. Anu muistelee: ”En tuntenut koko tyyppiä. Äänestin häntä kuitenkin, ajattelin, ettei hänestä haittaakaan ole. Menköön. Uutta verta putkeen.”

Ennen puoluekokousta Anu tuki Sipilää. Tämä oli puheenjohtajaksi uudenlainen hahmo: politiikan ulkopuolelta tullut, menestyksekkään uran yrityselämässä tehnyt diplomi-insinööri. Keskustassa on kuitenkin aina arvostettu sitä, että ihminen pystyy menestymään omalla työllään.

Sipilästä tuli Rovaniemen puoluekokouksessa Suomen Keskustan puheenjohtaja. Toisella kierroksella Sipilä voitti Puumalan äänin 1.251 – 872. Varapuheenjohtajiksi valittiin Juha Rehula, Annika Saarikko ja Riikka Manner. Laaninen jatkoi puoluesihteerinä.

Uutena puoluejohtajana Sipilään kohdistui valtavasti odotuksia. Anulle tämä näyttäytyi miellyttävänä persoonana, jolla oli hyvä itsetunto ja joka osasi arvostaa myös omistaan poikkeavia näkemyksiä, ja joka oli ajattelussaan luova ja vastaanottavainen.

Anu jakoi Rovaniemen yöttömässä yössä hotellihuoneen Saarikon kanssa. Saarikko kuvaa heidän välejään: ”Politiikassa olen oppinut melkein eniten juuri Anulta. Kun minulla on vaikeaa, ja puheenjohtajalla on usein vaikeaa, turvaudun Anuun. Hän on näkemyksellinen ja rohkea, ja olen oppinut häneltä asioihin perehtymisen merkityksen. Anu uskaltaa tutkia uusia asioita, että tietää, mistä puhuu. Hän on myös rakas ystävä.”
Pekka Perttulan on helppo ymmärtää Anun ja Saarikon yhteys: ”Nuoressa Annikassa ja nuoressa Anussa on vähän samaa. Molemmat ovat verbaalisesti lahjakkaita, empaattisia, hyvin tilannetajuisia ja reiluja. Miellän heidät hyvin helposti parivaljakoksi ja keskustelukumppaneiksi.”

Timo Kalli huomasi Anun lähentyvän Sipilän kanssa jo oppositioaikana. Anusta tuli uudelle puheenjohtajalle yhteistyökumppani, jonka kanssa alettiin rakentaa Keskustan tavoitteita vuoden 2015 eduskuntavaaleihin sekä tulevaa hallitusohjelmaa: ”Jotta hän pystyi vaikuttamaan, hänen kannatti pohtia asioita valmiiksi, että hänellä oli palavereissa annettavaa. Niin hän saavutti aseman puolueen ytimessä.”

Kun vuoden 2014 puoluekokous lähestyi, Anulla alkoi olla kysyntää varapuheenjohtajaksi. Anu itse ei ollut alinkaan kiinnostunut. Hän oli kerran pyrkinyt, Porissa vuonna 1990, ja jäänyt rannalle. Ja sen jälkeen saanut puolueelta paljon. Tuntui, että varapuheenjohtajan paikka ei enää olisi hänen paikkansa.
Yhtenä iltana Anu sanoi itselleen, että nyt hän ratkaisee asian. Hän rastitti plussat ja miinukset sekä pohti, oliko hän jo yli-ikäinen viisikymppisenä.
Miinuslistasta tuli pidempi. Sitten Anu meni nukkumaan.

Herättyään Anu totesi tehneensä väärän valinnan. Totta kai hän lähtisi. Tarvittiin vain tällainen mutka, ennen kuin ajatus selkeytyi.

Anu teki punavalkoisen kampanjaesitteen, jota kutsuttiin Marianne-esitteeksi samanvärisen karkkipaperin mukaan. Hän kirjoiti haluavansa olla kirkastamassa puoluetta entistä vahvemmaksi ja väkevämmäksi kansanliikkeeksi. Hän halusi rakentaa Keskustasta myönteisen puolueen, joka luottaa yhteiseen hyvään ja sydämen sivistykseen sekä vahvistaa uskoa tulevaisuuteen. Hän kirjoitti: ”Pois kyynisyys, ihanteettomuus ja puhdas vallanhalu.” Oppositioasetelmissa Anu haastoi hallituksen ja erityisesti Kokoomuksen.

Turun puoluekokouksessa Saarikko ja Rehula uusivat helposti varapuheenjohtajapaikkansa. Kolmannesta paikasta käytiin tiukka kisa Anun ja Katri Kulmunin välillä. Anu sai vähemmän ääniä kuin vuonna 1990 Porissa, mutta voitti Kulmunin sadallaviidelläkymmenellä äänellä.
Puoluekokouksen alla Anu ja Kulmuni kävivät yhteisissä esittäytymistilaisuuksissa eri puolilla Suomea. Kulmunille syntyi Anusta maanläheinen kuva, tämä ei suhtautunut nuoreen haastajaan ylimielisesti, vaan vaikutti lämpimältä ja asialliselta.
Kulmuni katsoi Anua ylöspäin. Hän oli kyllä tappioonsa pettynyt, mutta totesi, ettei hän huonolle hävinnyt.

Sipilän sisäpiiri oli antanut itselleen nimen Dream Team, Nokian loiston aikojen johdon tapaan. Ensimmäisessä vaiheessa siihen kuuluivat Sipilän ohella varapuheenjohtajat Saarikko, Rehula ja Manner, puoluesihteeri Laaninen, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Kimmo Tiilikainen sekä puoluejohdon neuvonantaja Riina Nevamäki. Myöhemmin Sipilän ydinryhmään kuuluivat Laaninen, varapuheenjohtajat Anu, Saarikko ja Rehula sekä Nevamäki.
Dream Teamia myös arvosteltiin puolueen sisällä, mihin Anu muistutti porukan saaneen mandaatin puoluekokoukselta. Sitä minkään sortin kuppikuntana pitää voinut.
Viimeinen sana oli Sipilällä, mutta tämä oli valmis kuuntelemaan. Olihan Anulla, Rehulalla ja Laanisella pitkä kokemus puolue-elämästä.
Siinä joukossa oli monia, joilla oli elämässä ollut surullisia kokemuksia. Sipilä oli menettänyt Tuomo-poikansa, Laaninen yhden lapsen vauvana, Anu isänsä ja puolisonsa.
Saarikko muistelee ryhmää: ”He olivat ihmisiä, joihin elämä oli tuonut tummia sävyjä. Siinä joukossa olin monia yli 20 vuotta nuorempana juniori ja kokemattomampi kuin toiset. Opin heiltä paljon. Lisäksi minua huvittivat tarinat Anun hurjista nuoruusvuosista, kun olen itse nähnyt vain keski-ikäisen Anun.”

Vuoden 2015 eduskuntavaalit olivat Anulle jännittävät, sillä vaalipiirinä oli ensimmäistä kertaa koko Savo-Karjala, aiemmat Pohjois-Savon ja Pohjois-Karjalan vaalipiirit yhdistettyinä.
Anu sai aiempaa enemmän ääniä (8.924) ja Leppävirralta kotoisin olevana hänen arvioitiin saaneen etua siitä, että oli kotikentällään kummassakin vaalipiirin puoliskossa.

Anusta tuli Juha Sipilän hallituksen kunta- ja uudistusministeri. Hän oli tuon hallituksen kokenein poliitikko ja ministeri.
Ministerin lähitiimiin kuului kolme tärkeää ihmistä. Sihteerinä toimi Iina Kankainen, erityisavustajina Sami Miettinen ja Tuomas Vanhanen.
Miettinen lähti virkavapaalle Vihdin kunnanjohtajan tehtävästä. Vanhanen työskenteli ennen pestiä Keskustan eduskuntaryhmän ryhmäkansliassa.
Miettinen avusti ministeriä kunta- ja aluehallintoasioissa. Vanhasen vastuulla olivat mm. toimintatapojen uudistamiseen liittyvät asiat, kuten digitalisaatio, sääntelyn purkaminen ja kokeilutoiminta sekä henkilöstö- ja hallintopolitiikka ja talouspolitiikka.
Aina avuliaan ja ystävällisen Kankaisen epäkiitollisena tehtävänä oli sovittaa ministerin kalenteria maakunta- ja sote-uudistuksen alati lisääntyviin ja muuttuviin tarpeisiin.

Sipilän hallituksen maakunta-sote-uudistuksen vastuuministereinä aloittivat maakuntauudistuksen osalta Anu ja sote-uudistuksen osalta perhe- ja peruspalveluministeri Rehula.
Anulle soten ydinkysymyksiä on, miten palveluja on saatavilla tasavertaisesti koko Suomessa. Päihde-, mielenterveys- ja lastensuojelupalvelut olivat aliresurssoituja, ja oli kuntia, joissa niitä ei käytännössä ollut.

Sipilän hallituksen maakunta- ja sote-uudistuksessa ristiriitoja aiheuttivat sote-alueiden määrä, yksityisten palveluntarjoajien asema sekä maakuntien muut tehtävät sote-tehtävien rinnalla. Kokoomus halusi mahdollisimman vähän alueita, yksityisille yrityksille mahdollisimman keskeisen roolin eikä maakunnille muita tehtäviä soten lisäksi. Keskusta halusi pitää kiinni siitä, mitä hallitusohjelmaan oli kirjoitettu: alueita olisi enintään 19.
Keskustan puoluehallitus linjasi 22.10.2015, että pidetään kiinni hallitusohjelman mukaisista itsehallintoalueista. kokoomus halusi viittä.

Keskusta teki asiasta hallituskysymyksen. Kokoomus puolestaan vaati laajaa valinnanvapautta: asiakkaat voisivat lähes aina valita julkisen tai yksityisen palveluntuottajan, ja yrityksillä olisi mahdollisimman saman oikeudet kuin julkisella sektorilla.

Torstaina 5.11. mediassa kerrottiin, että Sipilä uhkasi marssia presidentin luokse pyytämään hallituksen eroa. Perjantain ja lauantain välisenä yönä 7.11. sovittiin 18 sote-alueesta. Kompromissiin kuului laaja valinnanvapaus palvelujen tuottamisessa.
Hallitus ei kaatunut.

Marraskuun hallituskriisistä kehittyi se iso tarina, joka hallitsi sote-keskustelua. Anusta tilanne tuntui turhauttavalta. Häntä loukkaa esillä ollut väite, ettei Keskusta välitä palveluista, vaan haluaa vain uutta hallintoa. Totta kai jokainen haluaa Suomeen hyviä palveluja – jos ei itsellä niin lähipiirissä tai ainakin äänestäjäkunnassa on kokemusta siitä, kuinka vaikeaa on saada ikääntyneelle omaiselle hoitopaikka tai nuorelle mielenterveyspalveluja.

Sanni Grahn-Laasonen (kok) kuvaa hallituskriisiä ”puukkojen yöksi”. Hänen mukaansa Sipilän hallituksella oli alussa poikkeuksellinen ideologinen liima. Kokoomus ja Keskusta jakoivat tilannekuvan: haluttiin Suomi kuntoon ja talouskasvun tielle.
Se yö kuitenkin jätti haavoja. Ja siihen loppui harmonia.

Maakunta- ja sote-uudistusta valmisteltiin hallituksen reformiministerityöryhmässä. Opetusministeri Grahn-Laasonen osallistui työryhmän kokouksiin puolen vuoden ajan ja näki, että Anulla oli uudistuksessa ydinrooli.
Muutenkin Grahn-Laasonen teki paljon yhteistyötä Anun kanssa, ja he ystävystyivät. Heistä kumpikin harrastaa kirjallisuutta, ja he jutustelivat lukemistaan kirjoista.
Grahn-Laasonen aisti Anussa myös elämäntapahtumien tuomaa surumielisyyttä, ja myös Tatusta he puhuivat paljon. Anu seurasi Tatun kautta tiiviisti, mihin suuntaan maailma kehittyy.
Hallituksessa Anu oli Grahn-Laasosen mukaan pidetty, suoraviivainen yhteistyökumppani. Anulla oli Keskustan ytimestä tulevat tavoitteet ja neuvottelupositio, mutta kun hänen kanssaan jotain sopi, siihen saattoi. Anu oli ammattipoliitikko, joka hoiti järkähtämättä vastuutaan.
Grahn-Laasonen näki, ettei Anu pyrkinyt julkisuuteen. Tämä ei kaivannut julkisen profiilin nostoa. Uudistus henkilöityi enemmän soten kautta perhe- ja peruspalveluministereinä toimineisiin Rehulaan ja Saarikkoon, Anu puolestaan hoiti työtään sitkeästi tuntemalla jokaisen yksityiskohdan, käyttämällä asiantuntijavaltaa.
Voimakkaana kokemuksena Grahn-Laasoselle on jäänyt mieleen, ”miten Anu istui pöydän päässä suu viivasuorana ja oli eniten tilanteen tasalla oleva valmisteleva ministeri joka kokouksessa. Anu oli siellä peruskallio joka oli ja pysyi, kun ministerit ympärillä vaihtuivat.”

Saarikon mukaan asiat olivat vaikeita, mutta Anu veti kokouksia rauhallisesti: ”En muista, olisinko koskaan nähnyt Anua pelokkaana tai epävarmana. En muista sellaista, ettei hän olisi hallinnut tilannetta.”

Kun maakunta- ja sote-uudistus kaatui maaliskuussa 2019, se oli työssä mukana olleille valtava yhteinen pettymys. Kuten Anu tuntemuksiaan pukee sanoiksi: ”Jossakin kohtaa rupesi kyrsimään, voiko tämä olla näin vaikeaa.”
No, kyllä se voi.

Hallituksen piiristä Anu löysi kaksi kokoomuslaista neuvonpitokumppania, valtiosihteeri Olli-Pekka Heinosen sekä ensin sisä-, sitten valtiovarainministerinä toimineen Petteri Orpon.
Ennen lokakuussa 2016 tapahtunutta nimitystään Opetushallituksen pääjohtajaksi Heinonen ehti keskustella Anun kanssa useamman kerran. He istuivat kaksin Anun työhuoneessa ja purkivat sydäntään. Kumpikin oli ollut mukana politiikassa nuoresta asti ja siitä lähtien tekemisissä yhteisen päätöksenteon kanssa. Se, että toinen edusti eri puoluetta, ei ollut ongelma.
Heinosen mielestä hän ja Anu pystyivät lisäämään ymmärrystä kahden keskeisen hallituspuolueen välillä, ja hän näki keskusteluista olleen hyötyä hallituksen toimintakyvylle. Se oli näkymätöntä työtä. Sitä ei kuitenkaan voi sanoa, että jokin päätös olisi syntynyt näiden keskusteluiden ansiosta, koska sitä ei voi tietää, mikä toinen vaihtoehto olisi ollut.
Heinonen sanoo Anusta seuraavaa: ”Kokemukseni mukaan Anulle ei ole olennaista se, että hän saa kunnian siitä, mitä saavutetaan, mikä on aika harvinainen ominaisuus politiikassa. Hänelle on tärkeää, että asiat edistyvät ja kun sitoudutaan joihinkin asioihin, sitten oikeasti tehdään työtä niiden eteen. Välttämättä ne ihmiset, jotka hakevat irtopisteitä julkisuudessa, eivät ole kaikista vaikutusvaltaisimpia. Ne, jotka tekevät työtä taustalla, jotta saadaan tuloksia aikaan, nauttivat usein yli puoluerajojen sellaista luottamusta, että he ovat tosi asiassa hyvin vaikutusvaltaisia. Anu kuuluu tähän jälkimmäiseen kategoriaan.”
Orpo puolestaan oli Anulle tuttu jo vuosien takaa. Kun he huomasivat, että asiat olivat hallituksen sisällä solmussa, he tuumivat, että heidän pitää puhua. Vihaisia he eivät koskaan toisilleen olleet. He pohtivat, voiko hallitus kriisiytyä, mihin pahat tilanteet voivat johtaa. He yrittivät miettiä, miten päästäisiin eteenpäin.
Orpo muistelee: ”Parkkeerasimme jommankumman huoneeseen. Miten ratkaistaisiin ongelma? Sovittiin, että minä puhun Alexille ja hän Juhalle. He eivät tienneet sitä, mutta ei se salaisuuskaan ollut. Kannoimme huolta asioista. Meitä oli kaksi kokenutta poliitikkoa asialla. Emme ottaneet kiistoja henkilökohtaisesti vaan pragmaattisesti. Täytyi löytää polkuja ratkaista asioita. Pohdimme niitä monta kertaa, ja aika monta kertaa ne ratkesivatkin.”

Keskustan sisällä Anu ja Saarikko saivat monesti kutsun pääministerin huoneeseen, ja Saarikon mukaan erityisen usein juuri Anu. He pohtivat, kuinka asioita ratkotaan Keskustan kannalta, ja monesti oli kyse maakunta- ja sote-uudistuksesta.
Anu koki Sipilän asioihin hyvin perehtyväksi ja määrätietoiseksi. Tämä oli avoin ja ratkaisukeskeinen. Sipilällä saattoi olla yllättäviä näkökulmia eikä pitänyt tapanaan tyrmätä toisten uusia ratkaisuehdotuksia.

Sipilällä oli kuitenkin lyhyt poliittinen ura. Hänellä oli ehkä turhan optimistinen käsitys siitä, miten muutoksia saadaan aikaan. Tämä koskee Anun mukaan kyllä jokaista, joka tulee ministeriksi, sillä kukaan ei tiedä todellisuutta etukäteen. Tuore ministeri ajattelee, että kun hän on siellä, asiat kyllä sitten hoituvat. Todellisuus on kovaa, ja erityisen kovaa se on pääministerille.
Timo Kalli seurasi hallitusta eduskuntaryhmän entisenä puheenjohtajana ja Sipilän hallituskaudella valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana. Hänen silmiinsä näkyi, ettei pääministerillä ollut poliittista kokemusta: Sipilä oli monissa asioissa sinisilmäinen sen suhteen, että asiat menisivät eduskunnassa tietyllä tavalla, mikä taas johtui myös siitä, että ne, jotka olivat eduskunnassa vastuussa, välittivät pääministerille ruusuisia kuvia.
Kalli kuvaa tilannetta: ”Luulen, että sekä pää- että kuntaministerille saattoi syntyä sellainen kuva, että asiat olivat eduskunnassa valmiimpia kuin ne olivat. Se, että maakunta- ja sote-uudistuksessa tilannearviot eivät olleet oikeita ja mentiin päin seinää, ei ollut Anu Vehviläisen vika. Maakuntauudistus oli enemmän hänen harteillaan, ja se eteni kuin juna, mutta sote ei. Kuvittelimme ja uskoimme liikaa hallituskumppaniin, joka pelasi eduskunnassa kaksilla korteilla.”

Anu tunsi, että Sipilä joutui myös epäoikeudenmukaisen arvostelun kohteeksi. Tämä oli ollut valtavan suosittu oppositiojohtaja ja oli ensimmäisellä kaudellaan aidosti pidetty eduskunnassa, koska oli avoin ja halusi pitää keskusteluyhteyksiä puoluerajojen yli. Pääministerikauden aikana ilmassa oli selvästi pahantahtoisuutta Sipilää kohtaan: ”Ihmiset, jotka edellisellä vaalikaudella olivat olleet hyviä keskustelukumppaneita, nyt kuka mistäkin syystä alkoi laittaa pääministeriä tikun nokkaan. Siinä valkeni pääministerin tehtävän raadollisuus, ja se yllätti myös Juhan. Minä taas olen ollut niin pitkään mukana, että minulla on siitä jonkinlainen haju. Tavallaan olen kasvanut siihen raadollisuuteen.”

Sipilän hallituksen ero maaliskuussa 2019 oli Anulle aluksi hämmentävä ratkaisu. Oli kova teko kaataa oma hallitus, vaikka nähtiinkin, että maakunta- ja sote-uudistusta ei ehditä käsitellä vaalikauden loppuun mennessä. Ilman hallituksen kaatumista maku-sote olisi vain rauennut eduskunnassa: ”Ymmärrän ratkaisun Sipilän tulos tai ulos -ajatteluun nähden. Maakunta- ja sote-uudistus oli hallituksen tärkeä, jos ei tärkein projekti. Jos se ei toteutunut, sai hallituskin mennä.”
Sipilä muistaa Anun kertoneen eriävän kantansa, mutta hän oli päättänyt, että jos jokin keskeisistä tavoitteista ei mene läpi, on reilua nostaa kädet pystyyn. Hän ymmärsi Anun perustelut, mutta hänelle päätös oli tärkeä.
Samaa mieltä Anun kanssa oli Orpo. Sipilän hallituksen saavutuksilla olisi kannattanut mennä selkä suorana loppuun asti. Se olisi ansainnut erilaisen lopun kuin eronpyynnön.
Matti Vanhanen puolestaan ymmärtää Sipilään. Jos tämä ei olisi tehnyt kuten teki, tätä olisi vaalien jälkeen syytetty rajusti sanansa syömisestä.

Grahn-Laasonen oli aistinut, että Anu oli Sipilälle mittaamattoman tärkeä ja että hän oli koko persoonallaan tämän tukena. Grahn-Laasosen silmiin on piirtynyt kuva Anusta ja Sipilästä istumassa toistuvasti kahdestaan eduskunnan kuppilan nurkkapöydässä sen jälkeen, kun hallitus oli eronnut: ”Heissä ei ollut protestia tai vetäytymistä. Ei katkeruutta tai niskojen nakkelua, vaan hiljaista surutyötä. Siltä se näytti.”

Eduskuntavaalit järjestettiin 14. huhtikuuta vuonna 2019, viisi viikkoa sen jälkeen, kun Sipilä oli kaatanut hallituksensa. Anulle ne olivat kahdeksannet ja kaikkein raskaimmat, niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Takana oli neljän vuoden ministeriys, joka oli päättynyt siihen, että hänen suurin urakkansa, maakunta- ja sote-uudistus, oli jäänyt toteutumatta.
Keväisen vihreällä korostetussa vaaliesitteessä Anu ei puhunut vaalilupauksista, vaan asioista, joita oli sitoutunut edistämään. Kärjessä olivat sosiaali- ja terveyspuolen asiat: ikäihmisten turvallinen arki, lapset ja nuoret sekä mielenterveys. Maakunnat ja maaseudun elinvoima sekä yrittäjyys eli tutut keskustateemat olivat jälleen mukaan, ja myös ilmastonmuutos.

Kuten Keskustan kannatus, myös Anun äänimäärä putosi edellisiin vaaleihin verrattuna. Nyt tuli 5.504 ääntä. Keskustalaisista hän oli kuitenkin toisena kiuruvetisen Hannakaisa Heikkisen jälkeen.

Puolueanalyysi oli selkeä niin eduskuntaryhmässä kuin Anulla itselläänkin: vaalituloksesta ei olut muuta suuntaa kuin oppositio.
Keskustan johto oli sitä mieltä, ettei hallitukseen mentäisi, mutta se piti perustella hyvin. Eduskuntaryhmä teki kymmenkohtaisen kynnyskysymyslistan, jolle oli kirjattu myös Anun edellisen ministerikauden kariutunut suuri tehtävä: ”Sosiaali- ja terveydenhuolto turvataan 18 maakunnan pohjalta. Uudistuksessa maakunnista tehdään monialaisia.” Erityisen tärkeää oli myös se, ettei yrittäjien verotusta kiristetä eikä teollisuuden mahdollisuuksia toimia heikennetä.
Keskustassa tehtiin kymmenen kohdan ei-ei-lista. Sellainen, mitä SDP ei voi hyväksyä. Siitä huolimatta SDP´n puheenjohtaja Antti Rinne halusi edelleen neuvotella. Anu käytti osaltaan jaruttelupuheenvuoroja, mutta asiat etenivät hallitukseen menon suuntaan. Asiasta tehtiin nopea kenttäkysely, ja sekin puolsi hallitusvastuuta.
Anukin myöntyi hyväksymään Keskustan menon hallitukseen, vaikka tunsi, ettei puolueen kunto ollut hyvä. Samalla perusteella hän oli neljä vuotta aiemmin ollut blokkaamassa pois demareita.
Keskustan lista hyväksyttiin ja hallitukseen mentiin. Toivottiin, että Keskusta ja SDP olisivat hallituksen voimakaksikko. Keskustan kentällä ja eduskuntaryhmässä oli kovasti punamultakaipuuta, mikä oli lisääntynyt edellisen hallituksen koettua vaikeuksia yhteistyössä Keskustan ja Kokoomuksen välillä.

Jo ennen Rinteen hallitusneuvottelujen alkua Anu oli soittanut tärkeän puhelun Sipilälle. Oli kertonut, että tällä on yksi murhe vähemmän. Anu ei halunnut ministeriksi.
Anu oli juuri ollut ministerinä neljä vuotta ja tiesi, mitä se työ on. Hän oli panostanut kaiken energiansa maakunta- ja sote-uudistukseen. Hän halusi olla kansanedustaja.

Uudessa hallituksessa sote-uudistuksella oli mahdollisuus mennä jopa paremmassa muodossa Keskustan näkökulmasta, ilman Kokoomuksen vaatimaa laajaa valinnanvapautta. Maakuntaunelma jäi elämään, eikä se poistunut puolueen tavoitteista.
Sote-ryhmää vetäessään Anulla oli neuvottelijoista parhaat tiedot uudistuksen yksityiskohdista. Hän tiesi, mikä oli mahdollista ja mikä ei. Alivaltiosihteeri Päivi Nerg arvostaa Anun toimintaa, tämä halusi siirtää tietonsa uusille tekijöille, myös kaiken sen jälkeen, kuinka nämä olivat edellisellä vaalikaudella tätä kohdelleet: ”Joku toinen olisi sanonut, että pitäkää tunkkinne. Hän lähti vetämään neuvotteluja ja pelastamaan sitä, mitä pelastettavissa oli.”

Keskustalle tuli eduskunnassa kolmen valiokunnan puheenjohtajuudet. Anu kertoi olevansa halukas sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtajaksi ja tuli valituksi tehtävään. Hän ajatteli keskittää osaamisensa ja tarmonsa siihen.

Syksyllä 2019 draama palasi politiikkaan. Posti ilmoitti siirtävänsä n. 700 pakettilajittelun työntekijää halvemman palkan mahdollistavan työehtosopimuksen piiriin. Ja tämän jälkeen tilanne eskaloitui nopeasti.
Postin lakko alkoi 11.11. ja päättyi 27.11. Seuraavana päivänä pääministeri Rinne sanoi eduskunnan kyselytunnilla Postin johdon toimineen hallituksen linjan vastaisesti. Sitä seuraavana päivänä Rinne peräytyi syytöksistä, ja omistajaohjauksesta vastannut ministeri Sirpa Paatero (sd) erosi.
Joulukuun ensimmäisenä päivänä Rinne sanoi hallituksen toimintakyvyn olevan täydellinen. Seuraavana päivänä Keskustan puheenjohtaja, valtiovarainministeri Katri Kulmuni ilmoitti, ettei Rinne nauti Keskustan eduskuntaryhmän luottamusta.
Tiistaina 3.12. Rinne tapasi Kulmunin ja Keskustan eduskuntaryhmän puheenjohtajan Antti Kurvisen. Keskusta ilmoitti, ettei jatka yhteistyötä Rinteen kanssa. Samana päivänä Rinne erosi, ja Sanna Marinista tuli pääministeri.

Maaliskuussa 2020 koronavirus riehui jo Suomessakin ja COVID-19-epidemia sulki yhteiskunnan. Rajoitukset koskivat myös eduskuntaa, se joutui kaikkien muiden tavoin hakemaan kokonaan uusia työtapoja.
Sosiaali- ja terveysvaliokunnan puheenjohtajana Anu perehtyi koronapandemiaan niin hyvin kuin se oli mahdollista. Valiokunta kuuli pandemiaan liittyen sekä sosiaali- ja terveysministeriön että THL´n asiantuntijoita ja käsitteli väliaikaisiksi tarkoitettuja rajoituslakeja. Anu käytti asiaan paljon työtunteja myös vapaa-aikanaan tietääkseen, mistä on kyse.

Kesäkuussa nousi kohu Kulmunin 56.000 euron arvoisesta viestintäkonsultaatiosta. Anu ajatteli heti, että taitaa tulla iso hässäkkä. Ja niinhän siinä kävi.
Lopputulemaan Anu on pettynyt: ”On helppoa olla jälkiviisas, mutta minulla on sellainen käsitys, että hän teki ratkaisunsa erota valtiovarainministerin paikalta nopeasti, ehkä liian nopeasti. Se oli erittäin ikävää ja hämmentävää. Ministeri kantaa vastuun, niin se Katri sen ajatteli.”

Sunnuntai-iltana 7.6. Kulmuni soitti Anulle ja kertoi, että maanantaina Matti Vanhanen valittaisiin valtiovarainministeriksi, ja kysyi, olisiko Anu käytettävissä puhemieheksi.
Kulmunin ajatus oli saada asia hoidetuksi ripeästi ja sujuvasti. Puhemiesehdokkaan tulee nauttia eduskuntaryhmän luottamusta, ja Anu oli senhetkisessä eduskuntaryhmässä looginen valinta, jota olisi ollut hyvin vaikea ohittaa.

Anu vastasi tarvitsevansa tunnin aikaa. Sen hän käytti soittamalla Sipilälle ja Vanhaselle.
Anu kysyi Sipilältä, olisiko tämä kiinnostunut puhemiehen tehtävästä. Tämä vastasi, että ilma muuta puhemiehen paikka oli Anun. Sipilä koki saaneensa jo paljon, olihan hän ollut jo Keskustan puheenjohtaja ja Suomen pääministeri. Ei hän enää ollut mitään vailla.
Sitten Anu soitti Vanhaselle ja kävi tämän kanssa tilanteen läpi Vanhanen kannusti Anua olemaan käytettävissä.
Puhelun aikaan Anu kysyi Vanhaselta, jatkaisiko tämä valtiovarainministerinä vaalikauden loppuun. Vanhanen totesi tehtävän olevan projektiluonteinen, ei siitä pystynyt sanomaan, kuinka kauan se vie. Anu kertoi Vanhaselle, että tämä pystyisi aina tulemaan takaisin puhemieheksi niin halutessaan.

Maanantai-iltana pidettiin eduskuntaryhmän kokous, jossa Anu valittiin puhemiesehdokkaaksi. Täysistunnossa 9.6. Anu valittiin eduskunnan puhemieheksi 167 äänellä.

Heti valintansa jälkeen uusi puhemies antoi juhlallisen vakuutuksen Suomen ja Ruotsin kielellä. Sen jälkeen varapuhemies Rinne pyysi rouva puhemiestä ottamaan paikkansa eduskunnassa ja ryhtymään johtamaan puhetta.
Mentyään johtamaan puhetta Anu piti puheensa, jonka oli kirjoittanut varhain samana aamuna. Puheessa hän pohti eduskunnan toimintakykyä korona-aikana sekä pandemian aiheuttamaa huolta omasta ja läheisten terveydestä. Puhe- ja keskustelukulttuuria hän käsitteli painokkaasti sanoen täysistunnon olevan julkisen puhumisen keskeisin areena: ”Kiihkeissäkin väittelyissä on tärkeää kunnioittaa myös vastustajia ja antaa heidän näkemyksilleen tilaa. Jokaisella edustajalla itsellään on vastuu siitä, että salissa keskustelukulttuuri on tasokasta ja arvokasta.”

Eduskunnan koronatoimet alkoivat puhemies Vanhasen johdolla 2020. Täysistunnossa edustajat alkoivat puhua yhä enemmän omilta paikoiltaan. Toiveena oli, että salissa olisi kerrallaan n. neljännes edustajista ja että he olisivat salissa vain omien puheenvuorojensa aikana.
Kun Anu aloitti puhemiehenä kesäkuussa 2020, elettiin tartuntamäärien väliaikaisesta laskusta huolimatta syvää korona-aikaa, eikä rokotteita vielä ollut käytettävissä. Ydinkysymys oli, miten pystyä kaikissa olosuhteissa huolehtimaan siitä, että eduskunta pystyy toteuttamaan perustuslain siltä edellyttämää tehtävää, säätämään lakeja.

Lainsäädäntötyötä rajoitettiin niin, että pahimpina aikoina salissa käsiteltiin vain koronaan liittyviä esityksiä tai erittäin kiireellisiä asioita. oli fyysiset rajoitukset, turvavälit ja vahvat maskisuositukset.
Eduskuntaryhmät sopivat, että permantopaikoilla sai olla läsnä vain 74 edustajaa samanaikaisesti. Äänestämässä sai olla vain 56 edustajaa kussakin äänestyksessä. Ryhmäkohtaiset edustajamäärät sovittiin parlamentaaristen voimasuhteiden mukaisesti.
Lokakuussa 2020 eduskunta päätti työjärjestyksen muutoksesta, minkä mukaan etä-äänestys ja valiokuntien etäkokoukset olivat mahdollisia ”erityisen vakavan, hyvin laajalle levinneen vaarallisen tartuntataudin johdosta”. Edellytyksenä oli, että se oli välttämätöntä eduskunnan toimintakyvyn turvaamiseksi.
Yleisölehteri ja kirjasto olivat suljettuina. Eduskunnassa ei järjestetty tilaisuuksia eikä seminaareja, joissa olisi ulkopuolisia henkilöitä. Kansanedustajien ja valiokuntien matkat eivät olleet mahdollisia.

Istuntosalissa Palattiin lähes normaaliin 5.10.2021. Vahva maskisuositus kuitenkin jäi voimaan seuraavan vuoden huhtikuuhun asti. Korona vauhditti eduskuntatyön uudistamaista siten, että valiokunnat voivat pysyvästi kuulla asiantuntijoita etänä.

Puhemiesaikanaan Anu veti kaikkiaan 37 koronajohtoryhmän kokousta, joissa linjattiin eduskunnan koronatoimia kuloisenkin tilanteen mukaisesti. Korona-aika osoitti, että eduskuntakin taipuu, kun on pakko, siitä huolimatta, että se on iso ja muotosidonnainen instituutio.

Keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko oli siirtynyt tiede- ja kulttuuriministerin paikalta valtiovarainministeriksi toukokuun 27. päivänä vuonna 2021. Vanhanen ei halunnut palata puhemieheksi heti sen vaihdon yhteydessä, vaan vasta seuraavien valtiopäivien alkaessa helmikuussa 2022.
Vanhanen sanoo, että omalla kaudellaan Anu osoitti vahvan hallinnollisen kokemuksensa pandemian hoidossa. Sille osui myös muita erittäin hankalia asioita, kuten Juha Sipilän päällekarkaustapaus, Tytti Yli-Viikarin irtisanominen ja EU´n elpymispakettiin liittyvä viivytyskeskustelu: ”Anu toimi erittäin hyvin puhemiehenä. En yllättynyt siitä yhtään. Hän kykeni reagoimaan oikea-aikaisesti ja varsinkin viivytyskeskustelussa erittäin nopeasti. Hänen puhemieskaudestaan jää ilman muuta merkittävimmäksi jäljeksi kriisin kautta tapahtunut eduskuntatyön uudistaminen, kuten etätyö.”
Politiikan toimittaja Unto Hämäläinen arvioi, että Anu onnistui pitämään yllä kohtalaisen kurin ja järjestyksen sekä luotsaamaan parlamentin yli vaikean ajan: ”Luulenpa, ettei parempaa puhemiestä tuohon saumaan olisi voinut löytyä kuin Anu oli. Hänen hermonsa pitivät ihailtavasti myös perussuomalaisten käynnistämien operaatioiden aikana, ja niitähän riitti.”
Puhemiehenä onnistumiseen tarvitaan luottamus ja siinä joutuu tekemään paljon näkymätöntä työtä, jotta kokonaisuus toimisi. Olli-Pekka Heinosen mukaan ”Anulla on nämä ominaisuudet, ja ne tekivät hänestä puhemiehen roolissa loistavan. Myös luopuminen oli anumainen ratkaisu. Kyse ei ole hänestä, vaan siitä, että hän haluaa edesauttaa jotain isompaa. Hänestä ei voi sanoa, etä ego menisi edelle.”
Anun ystävä Liisa Hyssälä näkee Anun eduskunnan arvovaltaa kohottaneena puhemiehenä. Kaikki koettu, myös aikanaan kipeä putoaminen eduskunnasta, on ollut omiaan vahvistamaan sitä, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu. Kaikki eletty säteilee taustalla: ”Moni olisi tuupertunut vastoinkäymisiin, joita Anu on kohdannut, mutta hän on selvityjä ja taistelija, ja viime vuosina häneen on tullut seesteisyyttä. Nuoruuden into on kasvanut iän myötä kypsyydeksi, jonka hedelmiä hän saa nyt poimia.”

Eurooppalainen turvallisuusjärjestys järkkyi perustavalla tavalla torstaina 24. helmikuuta vuonna 2022, kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan. Vielä syksyllä 2021 Anu ei olisi uskonut, että Venäjän presidentin toimet halutaan kansainvälisen rikosoikeudellisen tutkinnan kohteeksi ja Venäjää epäillään kansanmurhasta Ukrainassa.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on paradoksaalinen. Venäjä hyökkäsi, koska halusi Ukrainan etupiiriinsä sekä pysyttelevän kaukana EU´sta ja NATOsta, mutta samalla se oli suorastaan ajamassa Suomea ja Ruotsia NATOon. Venäjän johto ei osannut arvioida demokratian voimaa eikä EU´n yhtenäisyyttä. Venäjän hyökkäyksen myötä suomalaisten ja ruotsalaisten kannat heilahtivat saman tien NATO-myönteisiksi.
Maaliskuun 29. päivänä Anu julkisti kannattavansa Suomen NATO-jäsenyyttä. Hän totesi, että valtion tärkein tehtävä on turvata kansalaistensa turvallisuus kaikissa oloissa. Alueellinen koskemattomuus ja suvereniteetti ovat itsenäisen maan keskeisimmät tunnusmerkit. Ja hän totesi ajattelussaan päätyneensä siihen, etä Suomen tulisi hakea NATOn jäseneksi ja että NATO-jäsenyys toisi 5. artiklan myötä Suomelle aidot turvatakuut.

Kun Anu vuonna 2016 luopui Keskustan varapuheenjohtajuudesta, hän kirjoitti Suomenmaassa, että Keskusta on ollut hänen laajennettu perheensä koko hänen aikuisikänsä. Sitä, mitä hän on tänään, ei olisi ilman Keskustaa, eikä varsinkaan ilman nuorkeskustaa. Ilman Keskustaa hän olisi ihmisenä mahdollisesti mustavalkoisempi ja ymmärtäisi vähemmän maailmanmenoa. Anu kirjoitti, että jos ei ole helppo päättää pyrkimisestä, ei ole helppo päättää luopumisestakaan.
Anulla on ollut tapana miettiä ehdokkuutensa noin vuosi ennen vaaleja. Hän alkoi pohtia kesällä 2021, jättääkö hän eduskunnan seuraavissa vaaleissa. Kun luopumispäätös oli tehty, hän oli helpottunut – eikä hän yleensäkään ole katunut päätöksiään.

Moni poliitikko tulee kansanedustajaksi myöhäisemmässä elämänvaiheessa ja on jo ehtinyt tehdä pitkän työuran muualla sitä ennen. Naisedustajien kohdalla oli aiemmin yleistä, että he olivat ensin perustaneet perheen ja tulivat vasta sitten politiikkaan.
Anu kuului jo siihen sukupolveen, joka on aloittanut poliittisen uransa nuorena ja lähti äitiysvapaalle kansanedustajana. Hän on vaikuttanut valtakunnanpolitiikassa viidellä vuosikymmenellä.
Anu arvelee olevansa jonkun mielestä ns. poliittinen broileri. Hän itse ajattelee voivansa tehdä kansanedustajan uran jälkeen vielä jotain muuta.

Niin, Suomen Keskustan puheenjohtajaksi Anu ei koskaan pyrkinyt. Puheenjohtajaksi pyrkimisen sijaan hän on osoittanut vahvuuksiaan taustalla. Hän on kantanut suuria vastuita ja ollut monen puheenjohtajan luotettu: Matti Vanhasen, Mari Kiviniemen, Juha Sipilän ja Annika Saarikon.
Kuten Unto Hämäläinen kuvailee: ”Anu on ollut 30 vuotta kulloisenkin johdon tukihenkilö, ymmärtäjä, terapeutti ja sovinnontekijä, johon turvaudutaan hädän hetkellä. Puoluekenttien yli hän on rakentava hahmo, joka yrittää etsiä pienintä yhteistä nimittäjää, jotta pystytään sopimaan asioista.”
Timo Kalli näkee Anun osanneen lukea tilanteet hyvin. Kun Kalli ajattelee tämän puheenvuoroja eduskuntaryhmässä ja puolueen sisäisissä tilanteissa sekä tilanteissa, joissa on ollut jännitteitä, Anu on aina ollut tukemassa puolueen linjaa ja strategiaa, jolla on valmistauduttu hallitukseen menoon. Hallituksessa hän on ollut vankkumaton yhteispelaaja.
Anulle pitkäjänteisyys on politiikassa hyve, sillä mikään iso asia ei etene nopeasti. Politiikka on tulevaisuustyötä, ja politiikassa pitää nähdä sekä lähelle että kauas.

Anna-Liisa Hämäläisen elämäkertateos Rouva puhemies esittelee lukijakunnalle politiikan raskaan sarjan ammattilaisen, joka kuitenkin on niitä kaikkein leveimpiä ja kirkkaimpia valokeiloja vältellyt, vaikkei julkisuutta ja toimittajia olekaan millään muotoa pakoillutkaan. Kirjassa käydään läpi niin yleinen kuin henkilökohtainen, lukijaa kohtaavat niin synkät varjot kuin huumorin kaunis kukka – toisin sanoen, kirjasta välittyy värikäs ja rankkakin elämä sen kaikissa sävyissä.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Pitkäänhän tässä on jo seuraillut enää toisella silmällä noita tilanteita koronan suhteen meillä ja muualla. eikä kaiketi syytä sen intensiivisempään seurantaan enää ole tulossakaan. Silloin tällöin näkee vielä jonkun, joka haluaa minimoida riskejä käyttämällä maskia kaupassa, eikä siinä mitään pahaa ole, tosin kyllähän sitä toivoo, että nämä varmistelijat tiedostavat sen, että muut kuin FFP-sarjan maskit ovat nimenomaan sitä varten, ettei itse tartuta muita – näinä omikronin aikoina itseä eivät ne peruskirurgiset maskit enää kovin tehokkaasti suojaa koronaviruksilta.
Eli, jos haluaa olla varovainen, kannattaa muistaa myös se turvaväli ja käsihygienia – tehokkain ehkäisijähän on ollut riittävän tehokas ilmanvaihto ja se noissa julkisissa tiloissa onkin ollut perinteisesti kunnossa.

Ja jos koronatilannetta halutaan seurata, THL´n sivut:

THL

Ja Ukraina:

Yleisradio

Kotiliesi

Jos vielä viime kesänä oli ilmassa jännitystä sen suhteen, tuleeko tiukennuksia vai onko kesäkatu avoinna, nyt varmaankin voidaan sen suhteen ottaa rennommin. Jos tulevaisuus tuntui parin vuoden ajan vähän kuin jäädytetyltä, kyllä kai nyt jo jotain odotettavaakin taas on, vai mitä?

Pate Mustajärvi

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

 

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä

Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen

Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?

Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan

Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika

McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa

Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta

Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän

Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja

Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin