Kirjat, päivitys 7.6.

No niin, vaalit alkavat olla jo kohdalla. Sunnuntaina sitten äänestämään, jos ette ole vielä ennättäneet. Ja jos joku lukija ei ole vielä bongannut noita viestejä, joita vaaleja ajatellen on Facessa julkaistu, aloitellaan tämä rupeama parilla linkillä siihen suuntaan.

Keskusta I

Keskusta II

Ja jos vielä ennen pääaihetta eli kirjaesittelyä vielä pari linkkiä. Eräs Oskar Merikannon sävellys on näiden vuosien aikaan esiintynyt muutamankin kerran tällä sivustolla, joten jos kerran vielä…

Oskar Merikanto, perinteinen

Olihan tämä aikoinaan ihan puolueen virallisessa mainoksessakin, itse asiassa parikin kertaa. Ja ensimmäisen kerran nimenomaan eurovaalien yhteydessä, otsikolla Urhoutta Eurooppaan. Ja hyvin tuntui uppoavan yleisöön.
Huonosti eivät menneet myöskään nyt luopuvan puheenjohtajamme pj-uran ensimmäiset vaalit, voihan niiden tulosta torjuntavoitoksi sanoa. Ja itse henkilökohtaisesti tässä oli tyytyväinen valittuun kampanjailmeeseen. Esite otsikolla ”Voisiko Keskusta olla sinun puolueesi?” oli oikeastaan juuri sitä tyyliä, mitä siihen kohden olin toivonutkin. Ja myös tv-mainoksen tunnelma oli hieno. Varsinkin lähivaaleihin sopiva
Mutta kuten kaikessa, jossain vaiheessa on se levy vaihdettava. Ei Nälkämaan lauluakaan loputtomiin voi veivata, vaikka onnistunut sävelmä ja sanoitus onkin kyseessä. Ja kun eduskuntavaaleihin mentiin melko lailla samalla ilmeellä kuin kunta- ja aluevaaleihin…
No, pian vetovastuun ottaa uusi tekijä, joten siinä on luonteva uusiutumisen paikka, monellakin tavalla. Ja siitä ollaan kai samaa mieltä, että kyllä meidän puolueemme aate on sen verran onnistunut, että sillä voisi olla mahdollista saada näin pieneksi kutistunut puoluekin uuteen nousuun – sen verran luulisi vielä olevan äänestäjiä, jotka arvostavat samoja asioita kuin meikäläiset.
Mutta se viesti… Jos nyt ajatellaan, että ollaan maltillinen asiainhoitajapuolue, ehkä meidän ei kannata pölhöimpiin möykkäämisiin kuitenkaan mukaan lähteä, jotkut muut tekevät kuitenkin ne jutut ”uskottavammin”. Toisaalta taas pelkkä asialinja saattaa tuntua useistakin melko kuivalta ja epäkiinnostavalta. Eli, ei äkseeraamista, mutta asennetta. Jos muistatte vaikka vuoden 1996 vaalit ja sloganin: ”Keskusta – tosissaan”.
Siinä missä emopuolue on 2000-luvulla alkanut kultivoitua, nuorisojaostolla on perinteisesti intoa riittänyt. Ehkä jokin ”Älä äänestä kaljamahaa” ei ole aikuisjärjestölle yhtä sopiva slogan kuin junioreille, mutta jos aikuisjaosto ei muuta keksi, ehkä kuitenkin jonkin sortin konsultointi nuorison kanssa voisi saada ideoita lentelemään.
Kun keskustalaisuus nyt kuitenkin varmaankin mielestämme on oikeasti hieno aate, ei sitä muuttaa kannata. Mutta jos kuitenkin jotain modernisointia? Kuitenkin sillä tavalla, että alkuperäisen vielä tunnistaa.
Jos vaikka tähän vielä toinenkin klippi samaan säveltäjään liittyen. Seuraava sävelmä on yli sadan vuoden ikäinen. Ja tämä versiokin on jo neljän vuosikymmenen takaa. Mutta edelleen tuntuu ihan modernilta. Samalla kun alkuperäisen sävelmän tunnistaa edelleen.

Oskar Merikanto, modernisoitu

No juu, mutta sitten tämän kerran aihe. Tärkeimmät akatemiatutkija Timo Miettisen teoksesta Eurooppa – poliittisen yhteisön historia.
Jos tästä jatkaisi sitten vielä ennen puoluekokousta. Seuraavaksi olisi tarkoitus käydä läpi puolueemme entisen puheenjohtajan muistelmakirja, Viljami Kalliokosken teos Kiitollisena muistan ja samalla uusia esittely Matti Kalliokosken teoksesta Pitkä sarka.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Vaalikuukauden Vaihtoehto II
Timo Miettinen: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
MeediaZone (paino), Teos 2021
400 sivua

Toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut Euroopan integraatio, joka nykyisin on ottanut Euroopan unionin muodon, on sinänsä omanlaisensa eurooppalainen projekti. Mutta jos tarkastellaan eurooppalaista poliittisen yhteisön historiaa, joudutaan menemään ajassa vielä huomattavasti EU´n, EEC´n ja niitä edeltäneen hiili- ja teräsyhteisön aikoja kauemmas, itse asiassa aivan antiikin aikaan saakka.
Kun olemme vaalien kautta taas päättämässä, ketkä parlamentissa unionia seuraavat vuodet luotsaavat, nyt olisi varmaankin ihan mielenkiintoista vilkaista, kuinka Euroopassa on menneiden vuosisatojen aikana toimittu, joten otetaan tässä kohden esittelyyn kattava historiateos aiheeseen liittyen. Eurooppa-tutkija Timo Miettinen on tarttunut aiheeseen ja muun tutkimustyönsä ohessa koostanut teoksen, joka selvittää Euroopan poliittisen järjestyksen keskeiset ideat sekä niiden filosofiset ja aatehistorialliset juuret, kirjan nimeltä Eurooppa – poliittisen yhteisön historia.

Euroopan juuret paikannetaan usein antiikkiin, mutta antiikin Kreikan kirjallisista lähteistä ei kannata etsiä viittauksia eurooppalaiseen kulttuuriin tai manteren jaettuun historiaan. Sen sijaan Eurōpa viittasi yleisesti joko myyttiin Zeuksen kaappaamasta foinikialaisesta prinsessasta tai viimeistään arkaaiselta kaudelta (n. 700 – 500 eaa.) lähtien myös epämääräisesti palautuvaan maantieteelliseen alueeseen.
Sellaiset historioitsijat kuten Hekateios Miletolainen (n. 560 – 480 eaa.) ja Herodotos (484 – 424 eaa.) jakoivat maailman karkeasti kolmeen osaan: Aasiaan, Afrikkaan ja Eurooppaan, joista jälkimmäiseen kuuluivat Kreikan niemimaan lisäksi pohjoisen kartoittamattomat alueet.
Keskeinen kulttuurinen jakolinja puolestaan kulki kreikkalaisten ja barbaarien välillä. Barbaareihin kreikkalaiset laskivat kaikki kreikkaa puhumattomat kansat , kuten egyptiläiset, foinikialaiset ja meedialaiset – mutta ennen kaikkea persialaiset, jotka olivat valloittaneet merkittäviä alueita Lähi-idässä hallitsija Kyyros II Suuren (n. 576 – 529 eaa.) johdolla.

Kreikkalaisten ja persialaisten vastakkainasettelu kärjistyi n. vuonna 500 eaa. alkaneissa persialaissodissa, joiden tapahtumista, kuten tunnetusta Marathonin taistelusta syyskuussa 490 eaa, tuli keskeinen osa kreikkalaisten kulttuurista tietoisuutta. Sodat synnyttivät konkreettisen liittouman yli 300 kreikkalaisen kaupunkivaltion välille, joka kesti aina 430-luvulle eaa. saakka.
Tätä 500-luvulta eaa. alkanutta ajanjaksoa nimitetään usein antiikin Kreikan kultaiseksi kaudeksi. Sikäli harhaanjohtava nimitys, että kreikkalaisten omasta näkökulmasta kyse oli pikemminkin uudistusten aikakaudesta.

Poliitikko Kleistheneen (n. 570 – 507 eaa.) demokraattiset reformit uudistivat Ateenan valtiomuodon ja nostivat kansankokouksen keskeiseksi politiikan areenaksi. Arkaaisten runoilijoiden, kuten Homeroksen ja Hesiodoksen kuvaama jumalten ja puolijumalten maailma oli vähitellen väistymässä. Historian näyttämölle astuivat ihminen ja luonto.

Tähän vaiheeseen ajoittuu myös länsimaisen filosofian ja tieteen synty. Näennäisestä epäkäytännöllisyydestään huolimatta filosofia oli mitä suurimmassa määrin yhteisöllistä ja poliittista, useammassakin merkityksessä.

Ateenan kaupunkivaltio saattoi olla Kreikan niemimaan henkinen keskus, mutta yleisesti ottaen varsinkin eliittien identiteettiä märitti pyrkimys kulttuurista ja kansallisten rajojen ylittämiseen. Keskusjohtoisen valtakeskittymän puuttuminen loi edellytykset kulttuurien väliselle vuorovaikutukselle.

Politiikan tapahtumat heijastuivat filosofian syntyyn hyvin konkreettisella tavalla. Klassisen kauden merkittävän ajattelijan Platonin (427 – 347 eaa.) poliittiseen ajatteluun vaikutti ennen kaikkea hänen oppi-isälleen Sokrateelle 400-luvun taitteessa langetettu kuolemantuomio, jonka taustalla olivat syytökset nuorison turmelemisesta ja vanhojen jumalien hylkäämisestä.
Platon ei ollut viehättynyt Ateenan demokratiasta, jonka hän näki johtavan massojen demagogian ja impulsiivisesti käyttäytyvän ihmistyypin kehittymiseen. Yksinvaltiutta hän ei kuitenkaan pitänyt mairittelevasti parempana vaihtoehtona.

Politiikasta ja poliittisesta yhteisöstä itsestään tuli filosofisen pohdinnan kohde. Se oli filosofeille kuitenkin selvää, etteivät kaupunkivaltioiden ongelmat johtuneet vain huonoista johtajista, kyse oli huomattavasti abstraktimman periaatteen, oikeudenmukaisuuden, toteutumisesta.
Poliittisen filosofian keskeisenä lähtökohtana voikin pitää näkemystä, jonka mukaan oikeudenmukaisuus on yhteydessä siihen tapaan, jolla kaupunkivaltion lait ja instituutiot on suunniteltu. Tätä kysymystä kreikkalaiset lähestyivät valtiomuodon (politeia) käsitteen avulla.
Keskeinen syy politiikan epäonnistumiselle on kuitenkin se, että poliittiset instituutiot on suunniteltu väärin. Tästä syystä politiikan parhaita kumppaneita ovat filosofian tarkastelemat ideat, joihin poliittinen yhteisö voi ankkuroida olemassaolonsa.

Kreikkalaisen filosofian keskeisenä perintönä eurooppalaiselle poliittiselle ajattelulle voi pitää universalismin ja poliittisen idealismin ajatuksia. Niiden keskeisenä sisältönä voi pitää ainakin seuraavia väitteitä.
Todellisuus on yksi ja yhtenäinen kokonaisuus, jonka viimekätinen rakenne on pysyvä ja muuttumaton. Vaikka ihmisten tiedolliset kyvyt eroavat toisistaan, on inhimillisen järjen rakenne lopulta yhtäläinen. Myös politiikka kuuluu järjellä käsiteltäviin asioihin. Politiikkaa ja poliittista yhteisöä on mahdollista lähestyä pysyvinä ideoina, jotka ovat avainasemassa myös hyvän ja oikeudenmukaisen yhteisöelämän ymmärtämisessä.

Filosofiana tunnetun kulttuurisen käytännön synnystä ei ole yhtä selkeää näkemystä. Tavanomaisessa historiankirjoituksessa se ajoitetaan antiikin Kreikan klassiselle kaudelle, erityisesti Sokrateen oppilaan Platonin tuotantoon. Tätä edeltäviä ajattelijoita nimitettiin yleisesti esisokraatikoiksi tai luonnonfilosofeiksi.
Maantieteellisesti luonnonfilosofian keskus sijaitsi nykyisen Turkin alueella Joonian kreikkalaisissa siirtokunnissa, jotka joutuivat kuitenkin 600-luvulla eaa. persialaisten valloittamiksi.
Tämä tarkoitti myös kreikkalaisen kulttuurielämän siirtymistä Kreikan niemimaalle. Erityisesti Ateenan kaupungista muodostui tuon ajan taloudellinen ja intellektuaalinen keskus.

Historiallisten lähteiden perusteella käsitteet ”filosofi” ja ”filosofoida” edelsivät 400-luvun eaa. puolivälissä syntynyttä substantiivimuotoisen ”filosofia”-sanan käyttöä noin vuosisadalla. Kyse ei ollut erityisen tarkkarajaisesta määritelmästä, sillä viisauden (sofia) käsite piti ”esifilosofisessa” käytössään monenlaisia käytäntöjä aina retoriikasta monen sortin tietotaitoon.
Täysin uuden kulttuurisen rakennelman sijaan filosofiassa oli kyse jatkumosta historiankirjoituksen ja retoriikan kaltaisille käytännöille, mutta myös matematiikan ja geometrian kaltaisille tutkimuskohteille.

Klassisen kauden kynnyksellä, noin vuodesta 480 eaa. alkaen, viisauden idea sai kuitenkin aiempaa yhteiskunnallisemman merkityksen. Filosofian käsite alkoi esiintyä Sokrateen oppilaiden Iskrateen, Ksenofonin ja Platonin teksteissä kontrastina pelkkiin retorisiin temppuihin perustuvalle viisastelulle eli sofismille.

Dialogista tuli keskeinen filosofian esitysmuoto. Antiikin filosofeista Sokrates tunnetusti ei kirjoittanut mitään, vaan piti elävää keskustelua filosofian varsinaisena toteutumismuotona. Myös Platon suhtautui kirjoitettuun tekstiin kriittisesti.

Platonin tunnetun kuvauksen mukaisesti filosofian tarkoittama viisaus oli ennen kaikkea mieleenpalauttamista (anamnēsis), jonka alkuperä ei ole aistihavainnossa vaan joka kohdistuu todellisuuden taustalla vaikuttaviin yleisiin rakenteisiin. Platon kutsui näitä rakenteita ideoiksi (kr. eidos, idea). Ideat muodostavat todellisuuden ilmenemisen perustavimman edellytyksen: niiden välityksellä maailma ilmenee meille käsitettävänä kokonaisuutena – ihmisinä tai eläiminä, tuoleina tai pöytinä jne.
Platonin myyttisen kuvauksen mukaisesti olemme kaikki olleet kosketuksissa ideoihin ennen syntymäämme, ja tästä syystä näiden totuuksien tajuaminen on mahdollista kaikille. Kertomusta voi pitää yhtenä filosofian edustaman universalismin keskeisistä muotoiluista.

Dialogissaan Gorgias Platon pyrki antamaan yhden tulkinnan oikeudenmukaisuuden luonteesta jakamalla inhimilliset taidot yhtäältä ruumista, toisaalta sielua koskeviin käytäntöihin tai ”taitoihin” (tekhnē). Ruumiiseen liittyviä käytäntöjä olivat ennen kaikkea urheilu ja lääketiede; sen sijaan sielua koskevat taidot tiivistyivät yksinkertaisesti politiikan käsitteeseen.
Platonin mukaan tuo sielua koskeva taito, politiikka, voidaan ymmärtää suhteessa kahteen näkökulmaan, sisäiseen ja ulkoiseen. Näistä ensimmäinen liittyy ennen kaikkea ihmiseen yksilönä, ja sen keskeinen sisältö tiivistyy ”oikeamielisyyden” (dikaiosynē) käsitteeseen. Oikeudentuntoiset ihmiset ovat hyvän valtion tärkein edellytys.
Toinen näkökulma kytkeytyy puolestaan niihin tapoihin, oilla valtio ja sen normit säätelevät ihmisen toimintaa yhteisön jäsenenä. Platon kutsui tätä lakien säätämiseksi (nomothetikos). Myös oikeamieliset ihmiset ajautuvat väistämättä ristiriitoihin toimiessaan julkisessa elämässä, ja tästä syystä valtion on muodostettava riittävät pelisäännöt konfliktien ratkaisemiseksi.

Platn kritisoi demokratiaa, hän kun näki sen paitsi keskittyvän kansan toivomien nautintojen toteuttamiseen myös edustavan poliittisen muutoksen arvaamattomuutta. Koska demokraattista valtiota ei ohjaa järki vaan ihmisten satunnaiset intohimot, se on myös poliittisena järjestyksenä hahmoton ja sekava.
Tällaisella valtiolla ei ole muuta päämäärää kuin kansalaisten satunnaisten intohimojen toteuttaminen. Demokraattinen valtio lyö laimin puolustuksensa ja sisäisen vakautensa. Se vähät välittää kasvatuksen päämääristä tai hyvän elämän tavoittelusta.

Erityisesti Platonin Valtio-teoksessa oli kyse melko tiukasta luokkayhteiskunnasta, joka tähtäsi sosiaalisen järjestyksen lukitsemiseen paikalleen. Tästä syystä Platon myös oli valmis hyväksymään melko pitkälle vietyjä keinoja poliittisen ideaalinsa toteuttamiseksi: Homeroksen eepoksista oli leikattava ”huonoja” osia, vääränlaiset sävellajit kiellettävä musiikista, kasvatuksen oli oltava ankaraa ja sosiaalisten luokkien oli annettava lisääntyä vain keskenään.
Ylin päämäärä oli järjenmukainen elämä, jonka toteuttamiseksi vapaus oli uhrattava.

koska tällaisen valtiomuodon synnyttäminen olisi kuitenkin vaikeaa, Platon täydensi visiotaan ajatuksella ”jalosta valheesta”. Sen mukaan jumalat ovat muodostaneet ihmisen alun perin kahdesta aineksesta, maasta ja metallista. Maa sitoo ihmiset yhteen ihmiskuntana, mutta eri ihmisissä vaikuttavat metallit (kulta, hopea, kupari) jakavat heidät eri yhteiskuntaluokkiin.
Voidaan väittää, että Platon sanallisti ensimmäisenä sen poliittiseen hallintaan liittyvän idean, jota moderni poliittinen filosofia on tottunut nimittämän ideologiaksi. Parastakaan valtiota ei hallita ainoastaan järjellä, vaan erilaisilla kertomuksilla siitä, miksi sosiaalinen järjestys on muodostunut sellaiseksi kuin se on.

Yksi Platonin myöhäisteoksen Lait hämmentävimpiä kohtia on toteamus, jonka mukaan hänen kirjoituksissaan kuvaamansa kaupunkivaltio on vain ”toiseksi paras”. No, Platon oli realisti, hänen mukaansa paras valtiomuoto voi toteutua ainoastaan tilanteessa, jossa ”kaikki mitä sanotaan yksityiseksi on kaikin keinoin kitketty pois ihmisten elämästä” – siis eräänlaisessa kommunismissa, jossa yhteisiä ovat niin ”naiset, lapset kuin omaisuuskin”. Tällainen järjestely ei aiheuttaisi kateutta eikä kaunahenkeä ihmisten välille.
Platonin mukaan tähän järjestelyyn ovat kykeneviä kuitenkin ainoastaan ”jumalat tai jumaliin verrattavat olennot”.

Koska ihmisten maailma on olennaisesti epätäydellinen, myös politiikassa on parasta tyytyä ainoastaan toiseksi parhaaseen valtiomuotoon ja lakeihin.

Platonin oppilas Aristoteles (384 – 322 eaa.) ei niinkään yrittänyt rakentaa yhtä ideaalivaltiota, vaan pikemminkin vertaili olemassa olevia valtiomuotoja. Hänen mukaansa paras valtiomuoto olisi valistuneen yksinvaltiaan johtama monarkia. Mutta koska yksinvaltius vaatii niin paljon hallitsijalta ja kansalta (kansan oli luotettava hallitsijaan ja hyväksyttävä tämän ratkaisut), hieman samaan tapaan kuin Platonin ”toiseksi parhaan” valtiomuodon kohdalla, realistisesti tavoiteltavin valtiomuoto olikin Aristoteleen mukaan valistuneiden kansalaisten politeia.
Tällaisessa kaupunkivaltiossa poliittista päätöksentekoa ohjaavat kansalaisten näkemykset, mutta kansan valta ei taannu hallitsemattomien intohimojen kamppailuksi. Se edellyttääkin esim. kaikkein kyvykkäimpien kansalaisten asettamista julkisiin virkoihin.
Aristoteleen näkemystä onkin joskus pidetty jonkinlaisena modernin tasavaltalaisuuden esiasteena.

Vaikka moderni poliittinen filosofia suhtautui kriittisesti ajatukseen poliittisten yhteisöjen luonnollisuudesta, se ei silti täysin hylännyt Aristoteleen edustamaa ajatusta politiikan päämääräsuuntautuneisuudesta. Erityisesti 1600-luvun puolivälissä syntynyt uusi luonnonoikeudellinen ajattelu alkoi rakentaa teoriaa poliittisesta yhteisöstä ihmiselle ominaisen sosiaalisuuden tuotteena. Valtion synty nähtiin orgaanisena prosessina, jonka ytimen muodosti yhteiskunnaksi nimetty luonnollisen sosiaalisuuden alue.
Tuon alueen ja siinä vaikuttavien voimien tulkintaan perustuvat myös modernit poliittiset ideologiat, kuten liberalismi ja nationalismi.

Hellenistisessä maailmassa Rooman valtakunta oli poliittisesti eräänlainen poikkeus: tasavalta, jossa ylintä valtaa käyttivät kaksi konsulia, kansankokoukset ja aatelistosta muodostettu senaatti. Kulttuurisesti Rooma oli kuitenkin vahvasti kreikkalaisuuden tuote, se kopioi Kreikasta polyteistisen uskonnon jumalineen, kirjallisuuden lajityypit ja arvostuksen puhekulttuuria kohtaan. Kreikkalaisuus löi leimansa roomalaiseen taiteeseen, arkkitehtuuriin ja lääketieteeseen.
Myös kreikan kielellä oli vahva asema Roomassa, erityisesti valtakunnan itäosissa. Siinä missä latinan kielestä tuli hallinnon, oikeuden ja sotataidon kieli, lingua franca, kreikan kieli säilytti asemansa ennen kaikkea kulttuurin, diplomatian ja eliitin kielenä.
Roomalaisen historioitsijan Suetoniuksen (n. 69 – 130 jaa.) mukaan Julius Caesarin kerrottiin sanoneen viimeiset sanansa kreikaksi.

Ajatus roomalaisista epäoriginelleina jäljittelijöinä, jonkinlaisina kulttuurin matkijanärhinä, hallitsikin pitkään eurooppalaista historiankirjoitusta. Roomalaiset eivät kuitenkaan kokeneet tätä erityisen häpeälliseksi, pikemminkin päinvastoin: roomalaista kulttuuria leimasi avoin suhtautuminen kulttuuriseen imitaatioon ja sen kohottaminen kulttuuria eteenpäin vieväksi voimaksi.
Roomalaiset olivat tietoisia jäljittelijöitä, jotka ymmärsivät kulttuurin – sananmukaisesti ”hengen viljelyn” (lat. cultura animi) – muodostuvan erityisestä etäisyyden otosta menneisyyteen. Heidän mukaansa kulttuurissa oli kyse traditiosta, jostain ”eteenpäin siirretystä” (tradere), jonka kehittäminen ja muokkaaminen on yhteisön keskeinen tehtävä.

Aleksanteri suuren jälkeisen hellenismin ajan (n. 323 – 30 eaa.) filosofiaa määrittivät suurten yksilöiden sijaan koulukunnat. Klassisen kauden ajattelijoitakin vahvemmin ne edustivat ajatusta filosofiasta yhteiskunnallisena käytäntönä ja eettisenä toimintana. Niiden ytimessä oli kysymys inhimillisestä hyveestä (kr. aretē) eli siitä, millä tavoin ihminen saavuttaa hyvän ja tasapainoisen elämän.

Hellenistisen ajan filosofiset koulukunnat jaotellaan usein skeptikoihin, epikurolaisiin ja stoalaisiin. Erityisesti stoalaisuudesta tuli Rooman tasavallan aikana merkittävä älyllinen perinne, jonka edustajat olivat myös poliittisesti aktiivisia. Liikkeen perustajana pidetään usein kreikkalaista Zenon Kitonlaista (n. 335 – 263 eaa.), joka opetti Ateenan kuuluisassa ”kirjavassa pylväshallissa” (kr. stoa poikilē).
Rooman aikana vaikuttaneet stoalaiset ajattelijat, kuten Seneca (4 – 65 jaa.) ja Epiktetos (n. 50 – 130 jaa.), tekivät stoalaisuutta tunnetuksi nimenomaan mielen tyyneyteen liittyvänä ajattelutapana. Tuon käsityksen rinnalla kulki kuitenkin uudenlainen poliittinen mielikuvitus, joka vähitellen irrottautui kreikkalaisen poliksen rajallisesta horisontista.

Stoalaisuuden taustalla vaikutti kyynikoiksi itseään kutsuneiden filosofien ryhmä, joka sai nimensä 300-luvulla eaa. vaikuttaneesta filosofista Diogenes Sinopelaisesta, kutsumanimeltään ”koira” (kr. kyōn). Nimityksen taustalla on useita teorioita, mutta yksi tunnetuimmista liittyy kyynikoiden ihailemaan yksinkertaiseen, ”koiramaiseen” elämään.
Diogenes tulikin tunnetuksi juuri äärimmäisen askeettisesta elämäntavastaan: hänen kerrottiin asuneen koko elämänsä tynnyrissä, julkisesti pilkanneen säädyllisiä elämäntapoja sekä väitelleen ahkerasti erityisesti inhimillisen hyveen olemuksesta. Hyveellisen elämän Diogenes määritteli ennen kaikkea nautintojen välttämiseksi.

Diogeneen tunnetuksi tekemän näkemyksen mukaan ”ainoa todellinen poliittinen järjestys” olikin koko maailmankaikkeus (kr. kosmos). Ajatuksen taustalla ei kuitenkaan ollut varsinaista positiivista teoriaa maailmankansalaisuudesta, kyse oli pikemminkin negatiivisesta periaatteesta, jonka mukaan kaikki poliittiset yhteisöt tai ”kulttuurit” olivat omalla tavallaan perusteettomia, jopa naurettavia. Kaikki niistä saavat ihmiset toimimaan epäluonnollisten tapojen ja normien mukaisesti; kaikki synnyttävät ihmisten välille tarpeettomia hierarkioita ja vastakkainasetteluja.
Kyynikoiden julkinen räävittömyys – kuten Diogeneen tapa virtsata vastustajiensa päälle julkisesti – liittyi olennaisesti tähän näkemykseen.

Kyynikoihin verrattuna Zenonin perustama stoalaisuus oli huomattavasti sisäsiistimpi perinne. Sen ytimessä olivat muden hellenismin koulukuntien tavoin kysymys hyveen luonteesta ja onnellisuuden mahdollisuudesta.
Stoalaisten mukaan onnellisuuden ydin löytyikin ennen kaikkea mielenrauhan (kr. ataraksia) saavuttamisesta. Sitä kuitenkin jatkuvasti uhkaavat intohimot ja mielenliikkeet, jotka vieraannuttavat ihmisen pois tämän todellisesta luonnosta.
Intohimojen taustalla olivat stoalaisten mukaan ennen kaikkea väärät arvostelmat: luulemme, että jokin asia (esim. alkoholi) on meille hyväksi, mutta todellisuudessa se onkin vahingoksi. Tästä syystä stoalaiset pitivät ihanteenaan apatiaa eli ”tunteiden puuttumisen” olotilaa.
Apatiaa ei kuitenkaan tullut ymmärtää veltoksi tahdottomuudeksi. Stoalaisille se merkitsi ennen kaikkea tahdonvastaisista impulsseista vapaata elämää, joka perustuu tosille käsityksille.

Tutkielmassaan Valtio Zenon muotoili stoalaisen yhteisön ideaalin: se toteutui hänen mukaansa vain ”viisaiden” keskinäisessä yhteisössä, jossa jokainen päätös perustuisi täysin oikeisiin arvostelmiin todellisuuden luonteesta.
Koska jokainen teko olisi luonnostaan harmoniassa universumin kanssa, tällaisen yhteisön puitteissa ei olisi tarvetta tavanomaisille poliittisille instituutioille, kuten poliisille tai oikeusistuimille.

Stoalaisten ajattelua dokumentoineen historioitsija Plutarkhoksen mukaan käsitys jaetusta ihmisyydestä muodosti keskeisen perustan Zenonin näkemykselle kaikille ihmisille yhteisestä maailmankansalaisuudesta (kr. kosmopolites). Kyse oli huomattavasti kyynikoita positiivisemman vision tuottamisesta, joka esiintyi myös vaatimuksena kaikille ihmisille yhteisen ”maailmanvaltion” perustamiseksi. Tällaisessa valtiossa ei olisi rajoja ihmisten välillä, vaan kaikki ihmiset pidettäisiin ”kansan jäsenin ja [poliittisina] kansalaisina” (dēmotas kai politas).
Universaalissa yhteisössä vallitsisi yksi elämäntapa ja yksi poliittinen järjestys – se, mitä luonto meiltä edellyttää.

Kun Euroopan unionille luotiin uutta perussopimusta 2000-luvun alkupuolella, yksi näkyvimmistä kiistakysymyksistä liittyi unionin arvoperustaan ja erityisesti kristillisen perinteen asemaan siinä.
Monissa varhaisissa luonnoksissa Euroopan perustuslaiksi – hanke, josta sittemmin luovuttiin esityksen kaaduttua Ranskan ja Alankomaiden kansanäänestyksissä – unionin arvoperusta haluttiin liittää suorasanaisesti nimenomaan juutalais-kristilliseen perintöön, sen moraaliin ja ihmiskäsitykseen. Italian silloinen pääministeri Romano Prodi vaati jopa mainintaa katolisen kirkon erityisestä roolista eurooppalaisen poliittisen yhteisön historiassa.

Vaatimukset eivät olleet vailla perusteita. Kristillinen ajattelu on muovannut eurooppalaista kulttuurihistoriaa enemmän kuin mikään muu yksittäinen perinne. Ajatus kristikunnan yhdistämisestä yhden poliittisen järjestelmän alaisuuteen on ollut keskeinen osa Euroopan historiaa keskiajalta lähtien.
Modernin ajan synti nojasi olennaisesti uskonpuhdistuksena tunnettuun kristinuskon sisäiseen vallankumoukseen, joka teki uskonvapaudesta yhden valtiosuvereniteetin keskeisistä määreistä.
Monet toisen maailmansodan jälkeisistä eurooppalaisen valtioliiton arkkitehdeistä olivat vakaumuksellisia katolilaisia. He katsoivat, että uskonnolla tuli olla keskeinen rooli Euroopan kulttuurisen omantunnon muovaamisessa maailmansotien moraalisen katastrofin jälkeen.

Ajatus oli kuitenkin ongelmallinen. Maininta kristinuskon erityisasemasta EU´n perussopimuksessa olisi saanut Euroopan näyttämään ulossulkevalta kerholta. Unionin alueella asuu merkittävä määrä muslimeja, juutalaisia, buddhalaisia, sikhejä – ja tietenkin uskonnottomia.
Kristinuskon poliittinen ensisijaisuus sivuuttaa usein myös sen seikan, että Euroopan historia on olennaisesti myös sekularisaation eli maallistumisen historiaa. Suhteessa moniin teokraattisiin uskontoihin kristinusko oli selkeämmin hengen kuin politiikan asia: se korosti jo varhaisessa vaiheessa kirkon ja maallisen vallan välistä työnjakoa.

Moderni käsitys kansainvälisestä oikeudesta nojasi olennaisesti roomalaisen kansanoikeuden irrottamiseen katolisen kirkon tulkinnallisesta monopoliasemasta. 1500-luvun eurooppalainen protestantismi määritti uskonnollisen autonomian yhdeksi valtiosuvereniteetin keskeisistä määreistä; modernin valtion synty seuraavalla vuosisadalla tapahtui keskeisesti juuri uskonsotien perintöä vasten. Valistuksen aikaa, liberalismia tai sosialismia on vaikea ymmärtää erillään maallistumisen historiasta.

Kristinuskon melko nopea nousu syrjitystä liikkeestä yhdeksi Rooman valtauskonnoista paikannetaan usein keisari Konstantinuksen (n. 272 – 337) vuonna 312 käymään taisteluun Mulviuksen sillalla, jossa hänen esitettiin voittaneen vastustajansa nimenomaan kristillisen uskon avittamana. Todellisuudessa kristinuskon nousu oli seurausta tapahtumaketjusta, jona ytimessä oli useamman uskonnollisen liikkeen välinen kamppailu universalismin omistajuudesta.
Kristinusko selvisi tämän kamppailun voittajana. Se onnistui vähintäänkin hetkellisesti yhdistämään kaksi kilpailevaa universalismin perinnettä: monoteismin eli yksijumalaisuuden sekä roomalaisen keisarinvallan.

Tämä poliittinen tulkinta edusti kuitenkin monessa suhteessa varhaisen kristinuskon ja sille ominaisen universalismin nurinkääntämistä. Erityisesti apostoli Paavalin ajattelussa muotoutunut kristillinen universalismi ei ollut ensisijaisesti poliittinen idea, joka olisi perustunut kaupunkivaltion tai imperiumin kaltaisten käsitteiden varaan. Kyse ei ollut myöskään vain uudenlaisen lain tai lainsäädännön vaatimuksesta, vaan uudenlaiseen avoimuuteen perustuvasta yhteisöstä, joka nojasi Paavalin ”lähimmäisenrakkaudeksi” kutsumaan periaatteeseen.
Tuo yhteisö otti esikuvakseen pikemminkin orgaanisen ruumiin kuin luonnossa vallitsevan järjestyksen. Se perustui paitsi ajatukseen totunnaisten poliittisten erojen ylittämisestä myös vaatimukseen kulttuurisen tai poliittisen ”identiteetin” hylkäämisestä ihmisen ulkoiseen minuuteen kuuluvana asiana. Sen vastakohdaksi muodostuikin ihmisen sisäinen elämä, jossa vaikuttavasta omantunnon ilmiöstä tuli myös keskeinen poliittinen kategoria.

Nousu Rooman valtionuskonnoksi 300-luvun lopulla muutti kristittyjen suhdetta myös poliittiseen valtaan. Koska osa kristityistä palveli Rooman armeijassa, kristinuskon oli otettava kantaa sodankäynnin oikeutuksen kaltaisiin kysymyksiin. Taustalla olivat myös syytökset, joiden mukaan vanhojen pakanajumalien hylkääminen oli keskeinen syy Rooman valtakunnan sisäisiin ongelmiin ja sen puolustustahdon heikkenemiseen.
Yhden vaikutusvaltaisen vastauksen näihin syytöksiin tarjosi nykyisen PohjoisAfrikan alueella vaikuttanut piispa Augustinus, josta tuli Rooman valtakunnan merkittävimpiä kristillisiä teologeja.
Vaikka Augustinus piti kiinni kirkollisen ja maallisen vallan erosta, hän alkoi käsitellä poliittista valtaa olennaisesti myös Jumalan luomistyön näkökulmasta. Politiikkaa tarvittiin, sillä ihminen oli luonnostaan langennut.

Vuonna 312 käytyyn taisteluun Konstantinuksen ja Maxentinuksen välillä liitetään Konstantinuksen saama ilmoitus. Tästä on eri versioita.
Erään roomalaisen historioitsijan mukaan Konstantinus saa unessa näyn kreikkalaisista kirjaimista X (khii) ja P (rhoo), jotka tunnettiin sanan Kristus lyhenteenä. Unen mukaan Konstantinuksen on määrä liittää ne sotilaidensa kilpiin.
Toisen roomalaisen historioitsijan mukaan Konsatantinus näkee taivaalla näyn palavasta rististä, jonka alla erottuu kreikankielinen teksti: En toutō níka, ”Tämän [merkin] kautta voittoon”. Seuraavana yönä Jeesuksen kerrotaan ilmestyvän Konstantinuksen uneen ja kehottavan tätä liittämään ristin armeijansa taisteluvarustukseen.
Kolmas aikalaiskertomus puhuu ainoastaan jumalallisesta näystä.

Monet yksityiskohdat niin taistelun kuin Konstantinuksen näkyihin liittyen ovat kiistanalaisia, mutta se on ristiriidatonta, että näiden tapahtumien myötä Konstantinus nousi Länsi-Rooman kiistattomaksi keisariksi.
Konstantinuksesta tuli myös ensimmäinen kristitty keisari. Hän lopetti suurelta osin kristittyjen vainot ja palautti vuoden 313 Milanon ediktillä kirkolta takavarikoidun omaisuuden takaisin seurakunnille. Kristinuskosta ei tullut virallista valtionuskontoa ennen 300-luvun loppua, mutta siitä tuli laillinen ja monin tavoin etuoikeutettu liike.
Seuraavan vuosikymmenen kuluessa Konstantinus kukisti myös Itä-Rooman hallitsijan Liciniuksen ja siirsi Rooman valtakunnan pääkaupungin Byzantioniin, nykyiseen Istanbuliin. Aina 1400-luvulle saakka se tunnettiinkin ensisijaisesti Konstantinopolin nimellä.

Oliko Konstantinuksen kääntyminen aito vai laskelmoitu esitys? No, äiti Helena oli historiallisten lähteiden mukaan kristitty, joten on hyvin mahdollista, että Konstantinus oli aidosti kristitty hallitsija.
Toisaalta kääntymyksen äkillisyyttä on saatettu liioitella. Vielä tuon ajan kolikoissa kristillisiä symboleja ei esiinny, ja myöskään Colosseumin vieressä sijaitsevassa Konstantinuksen riemukaaressa, joka pystytettiin kolme vuotta Mulviuksen sillan taistelun jälkeen, ei ole kristillisiä tunnuksia. Lisäksi kristinusko oli valtakuntaa vakauttava uskonto, joten myös reaalipoliittiset syyt saattoivat olla kyseessä, kun Konstantinuksen asemaa valtakunnassa vahvistettiin.
Joka tapauksessa Konstantinuksesta tuli keisarin lisäksi myös ylin kirkollinen auktoriteetti.

Sen lisäksi, että Konstantinus otti vastuulleen kirkon johtajan tehtävät, hän käynnisti sarjan poliittisia muutoksia, jotka keskittivät valtaa nimenomaan keisarin käsiin. Yksi niistä oli 200-luvun lopulta periytyneen hajautetun keisarinvallan korvaaminen suoraan perimysjärjestykseen perustuvalla yhden keisarin järjestelmällä. Myös senaatin valta kaventui.
Ykseyden vaade ulottui myös kirkon toimintaan. 300-luvulle tultaessa kristinusko oli useiden liikkeiden kilpakenttä, sellaisten kuin kreikkalaisesta uusplatonismista vaikutteita saanut gnostilaisuus, Vanhasta testamentista irrottautunut markionilaisuus ja kolminaisuusopin kieltänyt areiolaisuus.
Vaikka suuri osa näiden liikkeiden välisistä kiistoista olikin opillisia, liikkeet suhtautuivat eri tavoin myös hallinnollisiin kysymyksiin, kuten naispappeuteen.

Konstantinuksen päätös kutsua koolle Nikean kirkolliskokous vuonna 325 liittyi nimenomaan yhtenäisyyden tai ortodoksian (kr. orthos, oikea; doksa, käsitys) vaatimukseen: Kirkolliskokous torjui kilpailevat tulkinnat kolmiyhteysopista ja synnytti yhteisen uskontunnustuksen, joka on edelleen keskeinen osa nykykirkon liturgiaa.

Konstantinuksen valtaannoususta innoittuneet teologit, esim. piispa Eusebios (n. 265 – 340) ja historioitsija Orosius (n. 375 – 418), alkoivat luonnostella ajatusta yhden uskonnon ja yhden johtajan varaan rakentuvasta imperiumista. Heidän ajattelussaan keisarinvallan ideaan kuuluikin olennaisesti ajatus Jumalalta saadusta mandaatista.
Tätä ajatusta heijasti myös roomalaisen oikeudenajatus keisarista lain yläpuolella. Maallinen ja kirkollinen valta olivat olennaisesti yhtä. Molempia määritti pyrkimys vallan keskittämiseen.

300-luvun loppupuolen poliittinen kehitys ei täysin tukenut tätä tavoitetta. Länsi-Roomassa monet kirkollisista johtotehtävistä alkoivat siirtyä yhä enemmän Rooman piispalle, josta alettiin noihin aikoihin käyttää nimitystä ”paavi” (lat. papa, isä). Esim. kirkolliskokousten johtaminen siirtyi keisarilta paaville, jonka antamista dekretaaleista eli ”paavinkirjeistä” tuli kirkon opillisen ykseyden perusta.
Koska keisari ei enää samassa määrin toiminut opillisen ykseyden takuumiehenä, tämä kehitys johtikin monessa paikassa uskontokuntien välisten suhteiden kiristymiseen.

Rooman valtakunta oli ollut erilaisten sisällissotien näyttämö jo ensimmäiseltä vuosisadalta lähtein, mm. germaaneja ja gallialaisia heimoja vastaan. Vuonna 395 keisari Theodosius jakoi Rooman jälleen läntiseen ja itäiseen provinssiin, joista kestävämmäksi osoittautui Konstantinopolia pääkaupunkinaan pitänyt Itä-Rooma.
Aiemmin Rooman itäisissä provinsseissa merkittäviä voittoja ottaneet visigootit marssivat vuonna 10 kuningas alarikin johdolla Rooman kaupunkiin, missä he ryöstelivät ja tekivät tuhojaan kolmen päivän ajan.
Rooma oli miehitetty ensimmäistä kertaa kahdeksaansataan vuoteen.

Rooman rappio synnytti vilkkaan keskustelun sen taustalla vaikuttavista syistä. Osa kristityistä ja juutalaisista tulkitsi hävityksen Raamatun pohjalta apokalyptisin käsittein, yhdenlaisena Sodoman ja Gomorran hävityksenä. Pakanoiden keskuudessa puolestaan levisi selitys, jonka mukaan rappion taustalla oli nimenomaan vanhojen jumalien hylkääminen.

Yksi Rooman tuho syistä käytyyn keskusteluun osallistuneista kristillisistä ajattelijoista oli Augustinus (354 – 430), nykyisen Tunisian alueella syntynyt eliittiperheen poika. Hän nousi 300-luvun lopulla nykyisen Algerian alueella sijainneen Hippo-nimisen kaupungin piispaksi. Hän sai klassisen puhetaidon koulutuksen, joka vei hänet nuoruudessaan myös Roomaan ja valtakunnan pääkaupungiksi nousseeseen Milanoon.
Kristityksi Augustinus kääntyi verrattain myöhään, 380-luvun puolivälissä. Nuoruudessaan hän oli viehättynyt manikealaisuudesta, joka perustui Persian alueella eläneen profeetta Manin kirjoituksiin ja joka tarkasteli maailmaa vahvasti hyvän ja pahan välisen kamppailun kautta. Tämä vastakkainasettelu löi leimansa myös Augustinuksen tulkintaan kristinuskosta.

Yksi Augustinuksen keskeisistä pyrkimyksistä oli osoittaa, ettei Rooman valtakunnanrappio ollut ensi sijassa kristittyjen syytä. Kristinusko tarjosi Augustinukselle pikemminkin älyllisen viitekehyksen tuon rappion ymmärtämiseen ja analysointiin.

Augustinus toi kristilliseen kielenkäyttöön ”perisynnin” (peccatum originale) käsitteen, jonka kautta hän kuvasi ajatusta ihmisen alkuperäisestä syntiinlankeemuksesta. Tuon tapahtuman seurauksena ihminen oli menettänyt suhteensa paitsi Jumalaan myös luonnollisesti todenmukaiseen elämään ja toisiin ihmisiin. Perisynti oli jättänyt ihmiselle ainoastaan eläimellisen ”halun” (libido), joka muuttui ihmisen tietoisuudessa tahdottomiksi impulsseiksi. Augustuksen ajattelun taustalla vaikuttivatkin vahvasti stoalaiset ihanteet halujen taltuttamisesta.
Tuo halu ei kuitenkaan rajoittunut vain yksilöön, vaan se voitiin ymmärtää myös yhteisöjä ja kulttuureja eteenpäin vievänä voimana. Sen imentymiä olivat sodat, valloitukset ja yleinen kilvoittelu vallasta – kaikki se, mikä on tavanomaisen politiikan ytimessä.
Eritysiesti Rooman tapauksessa tämä perustava halu oli muuttunut intensiiviseksi vallanhimoksi (libido dominandi), jota luonnehti jatkuva pyrkimys laajentumiseen.

Klassinen poliittinen filosofia Platonista stoalaisiin oli suhtautunut poliittisiin instituutioihin keinoina ohjata ihmistä oikeaan suuntaan. Oikean politiikan mallin antoivat joko ideat tai luonto, ja yhteisön oli määrä pyrkiä elämään luonnonoikeuden periaatteiden mukaisesti. Näin oli myös Paavalin varhaiskristillisessä ajattelussa, jossa seurakunta pyrki noudattamaan ennen kaikkea Jeesuksen antamaa esimerkkiä.
Augustinus edusti tässä suhteessa tärkeää näkökulmanvaihdosta – ei ainoastaan siksi, että hän pyrki muodostamaan sillan kristinuskon ja politiikan välille. Hänen mukaansa poliittisten instituutioiden tehtävä oli ennen kaikkea negatiivinen: niiden tarkoituksena oli suitsia inhimillistä ylpeydentuntoa, halua ja taistelua vallasta.
Tämä oli itse asiassa Jumalan tahto: tästä syystä myös kristittyjen keskeisenä tehtävänä on kunnioittaa maallista esivaltaa.

Tämä kunnioittamisen periaate koski kuitenkin vain sellaisia poliittisia yhteisöjä, joita luonnehti ajatus oikeudenmukaisuudesta (iustitia). Jos oikeudenmukaisuutta ei ole, valtakunnat ovat ”kuin suuria rosvojoukkoja”.

Varhaiset kristityt eivät juurikaan osallistuneet Rooman armeijan toimintaan, sillä Jeesuksen viestiä tulkittiin lähtökohtaisesti väkivallattomuuden kautta. Myös Augustinusta edeltäneet kirkkoisät pitivät kristinuskoa lähtökohtaisesti pasifistisena liikkeenä. Tilanne oli kuitenkin jo muuttunut 300-luvulle tultaessa, jolloin Konstantinuksen armeijassa palveli huomattava joukko kristittyjä.

Augustinus ei ainoastaan hyväksynyt sodankäyntiä kristillisen politiikan välineenä, hän eräällä tavalla tavalla osoitti sen välttämättömyyden. Sodankäynti ei hänen mukaansa ollut kristinuskon näkökulmasta yksiselitteisesti väärin, vaan se oli mahdollista nähdä osana Jumalan suunnitelmaa pysyvämmän rauhan luomiseksi.

Eurooppalaisen politiikan näkökulmasta Augustinuksen merkitys olikin siinä, että hänen voi sanoa purkaneen varhaiskristilliselle ajattelulle ominaisen vastakkainasettelun kirkollisen ja maallisen vallan välillä. Poliittiset kysymykset eivät enää olleet kristilliselle ajattelulle vieraita, vaan kysymykset sodasta ja rauhasta tai vallankäytön oikeudesta oli mahdollista sovittaa myös kristillisen ajattelun kehykseen.
Osana tätä ajattelua Augustinus siirsikin roomalaisen luonnonoikeuden osaksi kristillistä ajattelua. Se oli askel, jolla oli huomattava vaikutus erityisesti keskiajan Euroopan kannalta. Luonnonoikeudesta tuli vähitellen Jumalan oikeutta, mikä antoi katoliselle kirkolle etuoikeuden kansainvälisiä suhteita koskeviin kysymyksiin.

Keskiaika on ajanjakso, joka liittyy mielikuvissamme usein pimeyteen tai rapistumiseen, älylliseen ja kulttuuriseen pysähtyneisyyteen. Käsitettä saeculum obscurum, pimeä aika, käytettiin ensimmäisen kerran 1600-luvun historiankirjoituksessa kuvaamaan keskiajan korruptoitunutta paavinvaltaa, joka ajautui toistuvasti Rooman eliitin valtapelien kohteeksi.
Pimeydestä tuli kuitenkin valituksen myötä laajempi metafora ajanjaksolle, joka ulottui Rooman valtakunnan hajoamisesta 400-luvun lopulta 1500-luvun alkuun. Valistus (ransk. Les Lumières, engl. Enlightenment) merkitsi valoa, sitä edeltänyt keskiaika valon puutetta.

Keskiaikaista tiedettä pidetään usein ahdasmielisenä, koska se nojasi kokemustieteiden sijaan Raamatun oppeihin. Tämän skolastiikaksi kutsutun perinteen ytimessä oli kuitenkin vahva pyrkimys tiedon systematisointiin ja järjestämiseen.
Keskiajan filosofit pyrkivät luomaan sillan antiikin filosofiasta kristilliseen ajatteluun osoittaakseen, ettei loogisen päättelyn ja uskon välinen kuilu ollut ylittämätön. Tämä tavoite näkyi varsinkin keskiajan kenties tunnetuimman filosofin Tuomas Akvinolaisen ajattelussa. Kristinuskoa ei pitänyt ymmärtää mystiikaksi, vaan rationaaliseksi ja loogiseksi järjestelmäksi, joka tarjosi myös paikan ihmiselle ja tämän luomille poliittisille instituutioille.
Kansallisen perinteen sijaan skolastiikka oli myös korostetun eurooppalainen perinne, jonka levinneisyyttä edesauttoi latinan asema oppineiden yleiskielenä: Napolin kuningaskunnasta kotoisin ollut Tuomas luennoi sujuvasti niin Kölnissä, Pariisissa kuin Lontoossakin. Luostarikoulut ja oppineiden yhteistyö loivatkin perustan eurooppalaisen yliopistolaitoksen synnylle.

Keskiaika syntyi kriisistä. Rooman keisarikunnan hajoaminen jätti läntiseen Eurooppaan valtatyhjiön, joka täyttyi keskenään kilpailevien germaaniheimojen kuningaskunnissa.
Rooman perintö jatkui kyllä Bysantissa ja ennen kaikkea sen pääkaupungissa Konstantinopolissa, jonka asukkaat kutsuivat itseään roomalaisiksi. Bysantin valta-asemaa heikensivät kuitenkin oleellisesti 500-luvulta lähtien erilaiset ongelmat, kuten kulkutaudit sekä arabien ja aasialaistaustaisten avaarien hyökkäykset.

Kirkon näkökulmasta sen merkittävimpiä tukijoita oli nykyisen Ranskan alueella vaikuttanut frankkien valtakunta ja varsinkin sen 400-luvulla yhdistänyt kuningas Klodvig I (465 – 511). Toisin kuin monet areiolaista tulkintaa edustaneet germaaniheimojen johtajat, pakanana syntynyt Klodvig käänty nimenomaan katoliseen kristinuskoon.

Euroopan kannalta tällä ratkaisulla oli kauaskantoiset seuraukset. Karoliinien hallitsijasukuun kuuluneen frankkien kuningas Pipin Pienen (714 – 768) sotilasvoitot nykyisen italian alueella vakuuttivat kirkon siitä, että se voisi luottaa frankkien tukeen vaikeina aikoina. Erityisesti Pipinin pojan Kaarle Suuren (747 – 814) valloitukset herättivät toiveen, että kristinusko voisi jälleen omaksua poliittisen hahmon, joka sillä Rooman viimeisinä vuosina oli ollut.
Tämän pyrkimyksen symbolina voikin pitää paavi Leo III´n päätöstä kruunata Kaarle Rooman keisariksi vuonna 800. Kyse oli paitsi roomalaisen keisarikultin elvyttämisestä, myös uudenlaisen tasapainon saavuttamisesta maallisen ja kirkollisen vallan välille. Keisari hallitsi Jumalan armosta, mutta kirkko itse tarvitsi sotilaallista tukea Italian kaupunkivaltioita ja vieraita ryöstöretkeläisiä vastaan.

Vaikka Kaarlen imperiumi hajosi 800-luvun puolivälissä, sen itäisistä osista noussut kuningaskunta jatkoi ajatusta roomalaisen keisarinvallan periytymisestä ja kristinuskon roolista sen lujittajana. Hallinnollisesti tätä aluetta kutsuttiin useammallakin nimellä kuten niversum regnum (koko valtakunta”) tai romanum imperium (”roomalainen imperiumi”). Me tunnemme sen parhaiten 1200-luvulta periytyvällä ilmaisulla Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta.
Vaikka kyse oli Kaarlen valtakuntaa huomattavasti hajanaisemmasta järjestyksestä, jossa valtaa käyttivät itsenäiset ruhtinaskunnat ja kaupunkivaltiot, sen laajentuminen vahvisti myös osaltaan ajatusta Euroopasta nimenomaan kristillisenä yhteisönä (res publica christiana).

Kun nykypäivänä puhumme Euroopan kristillisestä luonteesta, viittaamme usein korkealentoisiin ajatuksiin yhteisestä arvopohjasta, kymmenestä käskystä tai kultaisesta säännöstä. Keskiajalla syntyneen kristillisen Euroopan taustalla oli kuitenkin paljon raadollisempi pyrkimys yhtenäisyyden luomisesta myös ulkoisten uhkien kautta.
Tämä uhka löytyi varsinkin varhaisella keskiajalla Iberian niemimaan arabihallinnosta, mutta 1000-luvun kuluessa myös Jerusalemin valloittaneista turkkilaiskanoista, myöhemmin nk. Ottomaanien imperiumista. Myös juutalaisvastaisuus Euroopassa lisääntyi.
1000-luvulla käynnistyneet ristiretket synnyttivät uuden puhetavan ja tulkintaperinteen, jossa turvautuminen väkivaltaan ei ollut enää syntiä, jos se kohdistui vääräuskoiseen tai se tehtiin korkeamman päämäärän vuoksi.

Kaarle Suuren taistelut slaavikansoja vastaan synnyttivät niin suuren joukon sotavankeja, että niiden saapuminen Ranskaan jopa syrjäytti vanhan roomalaisperäisen orjaa tarkoittaneen servus-sanan ja korvasi sen termillä sclāvus (alkup. ”slaavi”, myöh. ”orja”). Toisaalta hän mitätöi suuren osan sellaisista orjakaupoista, joiden taustalla oli sodassa tapahtunut omaisuuden menettäminen.
Orjuuden näkökulmasta keskeisin kehityskulku liittyi silti maatalouden tuotantotavoissa tapahtuneisiin muutoksiin, jotka vakiinnuttivat alustalaisten ja maanomistajien varaan rakentuvan kartanotalousjärjestelmän.
Vaikka alustalaisten yhteydessä puhutaan usein maaorjista, heidän asemansa oli oleellisesti parempi kuin perinteisten orjien: alustalaisia ei saanut kaupata ja he saivat usein pitää itsellään tuotannossa syntyvän ylijäämän. Kaarlen valtakunnan hajottua kartanotalousjärjestelmä keskittyikin aiempaa selvemmin juuri maanomistuksen ympärille.
1700-luvun historioitsijat ja taloustieteilijät antoivat tälle järjestelmälle nimen feodalismi. Kyse oli vastavuoroisten velvollisuuksien järjestelmästä, jossa ruhtinaat tai kuninkaat tarjosivat lääninherroille tai ritareille maa-alueita korvaukseksi sotilaallisesta suojelusta. Pysyvien armeijoiden puuttuessa maanomistukseen perustuva uskollisuus muodostui turvallisuuden kulmakiveksi.

Frankkien valtakunta alkoi hajota melko nopeasti Kaarlen kuoleman jälkeen, mikä synnytti Euroopassa laajan vastaliikkeen myös paavinistuinta kohtaan. Kirkon omaisuutta ryösteltiin ja luostareita pakkolunastettiin ympäri Eurooppaa. 900-luvun aikana paavinistuimesta tulikin kauppatavaraa, osa Rooman eliitin valtapeliä.
Clunyn luostarista Etelä-Ranskasta vuosituhannen vaihteessa käynnistynyt uudistusmielinen liike pyrki katkaisemaan tämän kehityksen. Sen tavoitteena oli tehdä kirkosta aiempaa riippumattomampi mm. lopettamalla simoniana tunnettu käytäntö, jossa korkeita virkoja ja pyhiä tekoja myytiin rahaa vastaan.
Taustalla oli myös laajempi pyrkimys kirkon autonomian vahvistamiseen. Feodaalinen järjestelmä oli rakentunut investituurana tunnetun periaatteen varaan, jonka mukaan maalliset hallitsijat olivat viime kädessä vastuussa piispojen ja apottien valinnasta. Niin oli ennen kaikkea siksi, että näihin virkoihin kuului usein huomattavia maaomaisuuksia, joiden hallintaan kuninkaalla oli merkittävä intressi.
Piispat olivat myös velvoitettuja suorittamaan kuninkaanpalveluksia (servitium regis), kuten maksamaan veroja, toimimaan neuvonantajina ja tukemaan maallisten hallitsijoiden sotaretkiä.

Clunyn liikkeellä oli keskeinen rooli 1000-luvulla käynnistyneen investituurakiistan synnyssä. Liikkeen piiristä noussut paavi Gregorius VII julkaisi vuonna 1075 Dictatus papae -nimellä tunnetun kirjeen, joka vaati nimityskäytännön lopettamista sekä kirkon auktoriteetin tunnustamista myös maallisissa asioissa.
Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijaksi oli noussut nuori ja kokematon Henrik IV. Hän torjui aluksi paavin vaatimukset, mutta taipui lopulta itsevarman Gregoriuksen ja tämän asettaman pannan edessä.

Euroopan poliittisen valtakamppailun näkökulmasta Gregoriuksen reformit merkitsivät ennen kaikkea paavinistuimen vahvistumista. Paavi ei ollut enää maallisten hallitsijoiden pelinappula, vaan kasvavassa määrin autonominen toimija, joka saattoi myös kutsua itseään kristikunnan ehdottomaksi johtajaksi.
1100-luvulta periytyvä kirkon kanonisen oikeuden kokoelma Summa Coloniensis määritti paavin ”todelliseksi hallitsijaksi” (imperator verus), jonka alamaisena maallinen keisari toimii. Kirkko otti itselleen oikeuden piispojen nimittämiseen; se alkoi myös kehittää vahvemmin omaa hallintoaan, jonka kautta se pystyi vaikuttamaan paikallisten seurakuntien toimintaan.

Investituurakiista päättyi ns. Wormsin sopimukseen vuonna 1122. Sopimus oli yhdenlainen kompromissi: kirkko sia oikeiden piispojen nimittämiseen, mutta feodaalijärjestelmään liittyvissä maallisissa asioissa piispat joutuivat hakemaan tukea keisarilta.

Clunyn luostarin apotti Odo (n. 878 – 942) kirjoitti tositapahtumiin perustuvan runoelman Vita Geraldi Auriliacensis kreivi Geraldista, joka edusti uudenlaista ”Kristuksen sotilaan” (miles Christi) arkkityyppiä. Odon esityksessä Gerald ei varsinaisesti ihannoinut väkivaltaa, mutta piti sitä tietyissä tilanteissa välttämättömänä pahan. Näitä tilanteita olivat esimerkiksi köyhiä ja heikkoja vastaan suunnatut hyökkäykset.
Ensimmäistä kertaa kristinuskon mielenmaisemassa rohkeus taistelukentällä kävi yksiin uskonnollisen hurskauden kanssa. Olennaista oli, että sotaa oli mahdollista käydä Jumalan tarkoitusta silmällä pitäen.

Muutos kirkon asenteissa ja toiminnassa tapahtui nopeasti. Jo 1050-luvun alussa Clunyn liikkeestä noussut paavi Leo IX johti palkkasotureista koottua armeijaa Etelä-Italiaa asuttaneita normanneja vastaan.

Kaikkein selkeimmin kirkon linjanmuutos suhteessa sodankäyntiin tuli esiin 1000-luvun lopulla käynnistyneiden ristiretkien myötä. Niiden välittömänä taustana oli huoli Jerusalemiin suuntautuvien pyhiinvaellusmatkojen turvallisuudesta.
Reitti oli muuttunut vaaralliseksi 1000-luvun alussa šiialaistaustaisen fatimidien kalifaatin laajennettua otettaan Pohjois-Afrikassa ja kiellettyä pyhiinvaellusmatkat Jerusalemiin. Toisaalta sunnilaistaustaiset turkkilaiset eli seldžukit olivat nousseet Lähi-idän ja Anatolian niemimaan eli nykyisen Etelä-Turkin valtiaiksi, mikä herätti huolta Konstantinopolin kohtalosta.
Ristiretket pyrkivät kääntämään tämän kehityksen ja vastaamaan ei-kristillisten hallitsijoiden uhkaan.

Vaikka kirkon suhde maallisiin hallitsijoihin oli jännitteinen, se sai myös tukea usealta Ranskan ja läntisen Saksan ruhtinaskunnalta ja näiden aatelisilta. Myös normannit, joita vastaan paavi oli käynyt sotaa pari vuosikymmentä aiemmin, marssivat nyt kristittyjen armeijan osana.
Ristiretket synnyttivät Eurooppaan myös uudenlaisen ristiretkikunnan hahmon, jonka tunnetuimpia edustajia oli Englantia hallinnut normannikuningas Rikhard Leijonamieli (1157 – 1199).

Clermontin kirkolliskokouksessa vuonna 1095 saarnannut paavi Urbanus II (1042 – 1099) oli ensimmäisiä, jotka liittivät ristiretket ajatukseen pyhästä sodasta (bellum sacrum). Ristiretkelle osallistuneet sotilaat eivät taistelleet ainoastaan paavin alaisina, vaan suoraan Kristuksen nimissä. Koska paavi oli uskonasioiden korkein auktoriteetti, hän pystyi Jumalan nimissä antamaan taistelijoiden mahdolliset synnit anteeksi.

Vuonna 1453 Konstantinopoli antautui turkkilaisen Osmanien imperiumin edessä lähes kaksi kuukautta kestäneen piirityksen jälkeen. Sulttaani Mehmed II´n (1432 – 1481) johtama operaatio oli raju ja johti väkivalantekoihin sekä kristillisten kirkkojen ryöstelyyn. Konstantinopolin hengellinen keskus Haga Sofia muutettiin moskeijaksi.
Silti turkkilaisten toiminnassa oli kyse myös hengellisen suvaitsevaisuuden edistämisestä erityisesti suhteessa ortodoksikristittyihin. Sovittelevan asenteen tausalla oli pyrkimys laajamittaiseen veronkantoon, mutta myös oikeutuksen hakemiseen valtakunnan levittäytymiselle. Mehmedin valloitukset suuntautuivatkin Balkanin niemimaalle aina nykyisen Unkarin alueelle saakka.

Hyökkäys päätti Itä-Rooman perintöä kantaneen Bysantin tuhatvuotisen historian, mikä vahvisti osaltaan Euroopan samastamista nimenomaan läntiseen kristikuntaan. Mehmed tosin omaksui itselleen Rooman keisarin arvonimen ja liitti näin valtakuntansa osaksi Välimeren imperiumien historiaa.

Nykyisen Tšekin tasavallan alueella sijainnut Böömin kuningaskunta oli noussut Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keskukseksi 1300-luvun puolivälissä kuningas Kaarle IV´n (1316 – 1378) johdolla. Se on myös yksi varhaisen uskonpuhdistuksen keskuksista prahalaisen professorin Jan Husin (n. 1370 – 1415) vaadittua kirkkoa luopumaan etuoikeuksistaan ja kohdistamaan viestinsä koko kansalle.
kirkko suhtautui Husin vaatimuksiin vihamielisesti ja tuomitsi tämän kuolemaan. Husin seuraajien liikehdintä johti kuitenkin monien uudistusten läpivientiin ja Böömin kansallisen kirkon syntymiseen.

Bppmin kuninkaaksi 1400-luvun puolivälissä noussut Georg Podiebrad kuului nuoruudessaan maltilliseen hussilaissiipeen. Hänen valintansa oli suututtanut paavi Pius II´n, joka päätyi julistamaan Podiebradin mandaatin tyhjäksi. Tähän Podievrad vastasi ehdottamalla uutta eurooppalaisten kuningaskuntien välistä liittoa, jonka tarkoituksena olisi vastata Ottomaani-imperiumin kasvavaan uhkaan.
Kyse oli sinänsä taitavasta liikkeestä, sillä ennen astumistaan paaviksi Pius oli julkaissut Europa-nimellä tunnetun teoksen, jossa oli yhdistellyt kulttuuria, maantiedettä ja historiaa osoittaakseen eurooppalaisten valtioiden välillä olevan monia yhtymäkohtia.
Podiebrad jatkoi tätä puhetapaa ja valtuutti italialaistaustaisen Antonio Marinin suunnittelemaan eurooppalaisen valtioliiton yleisen rakenteen. Marinin suunnitelman nimi olikin kuvaava: Kristikunnan unioni Turkkia vastaan.

Suunnitelman voi sanoa edustaneen uudenlaista lähestymistapaa poliittisen yhteisön ideaan: nyt kyse oli selkeästi itsenäisten valtioiden välisestä liitosta. Vaikka liitto olisi ollut kristittyjen valtioiden välinen, kirkolla ei ole ollut sen puitteissa hallinnollista asemaa.
Suunnitelma jäi toteutumatta, mutta osa sen periaatteista muotoiltiin uudelleen vuoden 1518 Lontoon sopimuksessa, jossa myös Englanti liittyi eurooppalaisen ”rauhanyhteisön” joukkoon.

Maailman piti loppua vuonna 1492. Näin ainakin venäläisten ortodoksien mukaan. Ensimmäisestä Mooseksen kirjasta johdettu uskomus ennusti tuomiopäivän koittavan tuon vuoden elokuussa, seitsemäntuhatta vuotta maailman luomisen jälkeen.
Millenniaalinen tuomiopäivän odotus oli Moskovan suuriruhtinaskunnassa varsin yleistä. Se ohjasi tulkintoja salamaniskusta alkunsa saaneesta Moskovan palosta (1445) sekä Konstantinopolin valtauksesta (1453), joka merkitsi kriisiä koko ortodoksiselle maailmalle.
Toisaalta monet pitivät jälkimmäistä tapahtumaa uutena alkuna. Kirjeessään Moskovan suuriruhtinas Iivana III´lle (1462 – 1505) Rostovin arkkipiispa Vassian loi suunnitelman tataarien ja mongolien karkottamiseksi Venäjältä ja uuden valtion synnyttämiseksi kaatuneen Bysantin raunioille.
Osa Vassianin suunnitelmaa oli keisarin arvonimen palauttaminen Moskovan suuriruhtinaalle. Koska Iivana avioitui Bysantin viimeisen keisarin Konstantinus XI´n tyttären kanssa, hänen oli mahdollista esiintyä Rooman imperiaalisen perinnön jatkajana.

Iivanan hallintokausi vakiinnuttikin ajatuksen Moskovasta ”kolmantena Roomana” alkuperäisen ikuisen kaupungin ja Konstantinopolin jälkeen. Virallisesti keisarin nimitys, venäläisessä muodossaan tsaari, otettiin käyttöön vasta Iivana IV´n eli Iivana Julman (1530 – 1584) noustua nk. Moskovan Venäjän hallitsijaksi vuonna 1547.

Vuosi 1492 merkitsi myös päätepistettä islamilaisen arabihallinnon viimeiselle linnakkeelle Euroopassa. Granadan emiraattia hallinnut Nasridien dynastia antautui Aragonian ja Kastilian hallitsijoille Ferdinandille ja Isabellalle, jotka olivat yhdistäneet valtakuntansa pari vuosikymmentä aiemmin ja luoneet perustan Espanjan valtiolle. Kirkon mielestä tapahtuma oli niin merkittävä, että paavi antoi Ferdinandille ja Isabellalle lisänimen ”katoliset monarkit”.
Islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon rinnakkaiselo päättyi arabitaustaisten ”maurien” ja juutalaisten karkottamiseen Espanjasta. Arabihallinnon kolme suurta dynastiaa pitivät vielä hallussaan Niilin länsipuolisen Pohjois-Afrikan alueita, mutta niihin kohdistui painetta sekä Ottomaanien valtakunnan taholta että Euroopasta.

Vuosi 1492 laittoi alulle myös muita muutoksia eurooppalaisten maailmankuvassa. Tuona vuonna Genovasta kotoisin ollut tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbus (1451 – 1506) ylitti Atlantin ja saapui Amerikan manteren itäpuoleisille saarille, nykyisten Bahaman ja Kuuban seuduille. Tätä pidetään usein eurooppalaisen siirtomaavallan eli kolonialismin lähtölaukauksena.

Maallisten hallitsijoiden vahvistuessa kirkon poliittinen projekti Euroopassa oli tulossa tiensä päähän. Sen sijaan kolonialismissa se näki keinon vahvistaa omaa vaikutusvaltaansa.
Silti siirtomaavallan ja kristinuskon suhde ei ollut yksioikoinen. Kriittinen suhtautuminen kolonialismiin nousi 1500-luvun alkupuolella juuri katolisen kirkon piirissä toimineiden veljeskuntien keskuudessa, ennen kaikkea vaatimattomuudestaan tunnettujen dominikaanimunkkien parissa.

1500-luvulla neutraali oikeuden kieli otti vähitellen sen herruuden, joka vielä keskiajalla kuului teologialle. Se avasi tien modernin ajan vallankumoukselle, jonka myötä kansakuntien väliset suhteet oli mahdollista kuvitella ensisijaisesti oikeudellisina suhteina. Jumala väistyi kansainvälisen politiikan areenalta.

1400-luvun Euroopan kulttuurinen murros, renessanssi, oli aatehistorian näkökulmasta monitahoinen ilmiö. Se liitetään usein juuri kuvataiteen piirissä nousseeseen kiinnostukseen antiikin ihanteita ja ja teemoja kohtaan. Bysantin kaatuminen ja turkkilaisten Ottomaanien valtakunnan laajentuminen johti merkittävään kreikkalaisten muuttoliikkeeseen, joka suuntautui erityisesti Italian suuriin kaupunkeihin Firenzeen, Venetsiaan ja Roomaan. Antiikin myyteistä tuli suosittuja teemoja, ja Bysantin perintö herätti mielenkiinnon varsinkin Platonin ajatteluun ja kreikkalaiseen historiankirjoitukseen.

Renessanssia on usein myös pidetty modernin tieteen esihistoriana. Tämä johtuu paitsi Leonardo da Vincin (1452 – 1519) kaltaisista yleisneroista, jotka yhdistelivät työssään tieteellisiä havaintoja taiteelliseen ja teknologiseen luomistyöhön, myös uudenlaisesta kiinnostuksesta maailmankaikkeutta kohtaan.
Puolalainen Nikolaus Kopernikus (1473 – 1543) esitti 1500-luvun alkupuolella näkemyksensä aurinkokeskeisestä universumista, johon oli löytänyt innoituksen antiikin teksteistä. Sata vuotta myöhemmin Galileo Galilei (1564 – 1642) kuvasi maailmankaikkeuden rakenteen kolmiulotteiseksi tilaksi, jossa kaikki paikat ovat samanarvoisia toistensa kanssa.

Kiinnostus tilallisuuden rakenteeseen ei ollut vain teoreettista. Sen voi sanoa luonnehtineen myös 1400-luvun kuvataidetta, jossa perspektiivin käyttöön liittyvät kokeilut laajensivat oleellisesti kuvallisen ilmaisun mahdollisuuksia. Erityisesti ns. keskeisperspektiivin kehitys mahdollisti uudella tavalla tilallisuuden ja etäisyyden ilmiöiden esittämisen.
Keskeisperspektiivi ei ollut vain uudenlainen kuvallisen esittämisen tekniikka. Sen kehitys heijasti syvempää filosofista murrosta, joka marssitti eurooppalaisen kulttuurin näyttämölle ihmisen ja tämän kokemuksen. Taide ei esittänyt vain luomakunnan sisäistä järjestystä; yhdeksi sen ihanteista tuli kuvata maailmaa niin kuin se näyttäytyi ihmiselle.

Euroopan poliittisen yhtenäisyyden kannalta kaikkein ravistelevin kehityskulku liittyi reformaationa tunnetun uskonnollis-poliittisen liikehdinnän syntyyn. Tosin puhe yhtenäisestä liikkeestä on reformaation yhteydessä liioittelua; kyse oli pikemminkin useamman aatehistoriallisen ja poliittisen virtauksen yhdistymisestä. Kaikkia näitä kuitenkin yhdisti kriittinen suhtautuminen katoliseen kirkkoon ja varsinkin sen poliittiseen vaikutusvaltaan.

Poliittisena liikkeenä reformaation tavoitteet kävivät yksiin 1400-luvun kuluessa voimistuneen Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan sisäisen hajaantumiskehityksen kanssa. 1500-luvulle tultaessa keisarikunta oli jakautunut selvästi yli kolmeensataan hallinnolliseen yksikköön: ruhtinaskuntiin ja kaupunkivaltioihin, joilla kaikilla oli pääosin omat lakinsa ja tuomioistuimensa. Kehitys heikensi osaltaan myös katolisen kirkon ja sen kanonisen oikeuden sananvaltaa varsinkin maallisissa kysymyksissä.

Reformaation poliittista ulottuvuutta alettiin nimittää 1500-luvun kuluessa protestantismin nimellä. Sen tärkeimmät poliittiset vaikutukset liittyivät yhtäältä maallisten hallitsijoiden vahvistumiseen, toisaalta uudenlaisen yhteiskuntamoraalin syntyyn. Varsinkin keisarikunnan sisällä uskonnollisesta autonomiasta tuli keskeinen valtiosuvereniteetin tunnusmerkki.

Kun Martin (Martti) Luther (1483 – 1546) väitetysti naulasi teesinsä Wittenbergin linnankirkon oveen vuonna 1517, anekaupan kritiikistä oli tullut Saksassa jo valtavirtaa. Sitä edusti mm. Lutherin suojelijana tunnettu ruhtinas Fredrik III Viisas, jonka mukaan syntien anteeksianto rahaa vastaan ei palvellut muita kuin korruptoitunutta paavia.
Lutherin kritiikin uutuus liittyi sen sijaan laajempaan yhteiskuntapoliittiseen näkemykseen, jonka mukaan anekaupan kaltaiset käytännöt estivät tärkeimpien sosiaalisten hyveiden, kuten köyhäinavun, toteutumista.

Katolisen kirkon edustama markkinakäsitys oli lisäksi yhteensovittamaton uusien yhteiskunnallisten voimien, kuten markkinatalouden, kanssa. Sen lainalaisuuksiin Luther oli tutustunut jo nuoruudessaan seuratessaan isänsä taivalta kaivosteollisuuden parissa.
Toisin kuin useimmat maatalousvaltaisen Saksan asukkaista Luther ei kavahtanut markkinoita. Hän näki ne välttämättömänä työkaluna epätäydellitsen ihmisten yhteiselon järjestämiseksi.
Jo kirkkoisä Augustinus oli esittänyt ajatuksen, jonka mukaan Jumala oli luonut maailman, mutta jättänyt sen ihmisen hallittavaksi. Tuon näkemyksen mukaan ihminen toteutti parhaiten Jumalan suunnitelmaa noudattamalla maallisten auktoriteettien käskyjä ja omaa järkeään. Luther hyväksyi Augustinuksen jaottelun pääpiirteissään, mutta korosti aiempaa selvemmin myös maallisen aherruksen siunauksellisuutta.

Lutherin varhainen näkemys vastarinnan oikeutuksesta noudatteli noudatteli pitkälti Paavalin varhaiskristillistä näkemystä, jonka mukaan maallisen esivallan oli saatava hoitaa omat velvollisuutensa. 1520-luvun kapinan tapahtumat saivat Lutherin kuitenkin pohtimaan näkemystään uudesta näkökulmasta.
Osin seuraajiensa vaikutuksesta Luther muotoili myös myöhemmälle poliittiselle teorialle keskeisen näkemyksen, jonka mukaan valtaansa väärinkäyttävä hallitsija itse asiassa lakkaa olemasta laillinen hallitsija sillä hetkellä, kun tämä ylittää valtansa rajat tai toimii yleisen edun vastaisesti.

Lutherin kuolema vuonna 1546 ei pysäyttänyt reformaation etenemistä. Protestantismin poliittinen teoria jalostui mm. reformaation poliittisessa tulkinnassa, jonka keskeiseksi vaikuttajaksi nousi Zürichin kirkkoherra Ulrich Zwingli (1484 – 1531).
Zwinglin lähtökohdat olivat luterilaisuudessa, mutta hänen näkemyksensä tietyistä teologisista yksityiskohdista muodostivat selkeästi luterilaisuudesta erillisen perinteen. Zwinglin poliittinen linja oli myös Lutheria militantimpi: hänen käynnistämänsä poliittinen uudistusliike johti Sveitsissä verisiin yhteenottoihin katolisten kantonien kanssa.

Ranskalaissyntyinen Jean Calvin (1509 – 1564) oli reformaation kannattaja, jonka toiminta maan uudistusmielisissä liikkeissä ajoi hänet maanpakoon Sveitsiin. Vaikka Calvinin teologiset näkemykset eivät olleet kaukana monista luterilaisuuden periaatteista, hänen poliittinen ohjelmansa poikkesi oleellisesti Lutherin edustaman ”kahden valtakunnan” opista.
Kirkon ja valtion tehtävät eivät olleet Calvinille erillisiä, vaan molempien päämääränä oli kristilliseen moraaliin perustuvan yhteiskuntajärjestyksen tukeminen. Tämä tehtävä toteutui parhaiten hallintomuodoltaan hajautetussa järjestelmässä, jossa ylin hallintovalta oli annettu seurakunnan ylimmille virkamiehille.
Calvinin ajatteluun vaikutti Lutheria vahvemmin predestinaationa tunnettu oppi, jonka mukaan kaikki maailmassa on Jumalan ennalta määräämää. Tiukasti tulkittuna tässä maailmassa ei ollut tilaa sattumille: onni ja onnettomuus olivat jakautuneet itse kunkin kohdalle Jumalan tahdon mukaan. Tästä Calvin ja hänen seuraajansa vetivät johtopäätöksen, etä juuri materiaalisen vaurauden kerryttäminen oli merkki Jumalan osoittamasta hyväntahtoisuudesta ja siunauksesta. Voitontavoitteluun ei tarvinnut suhtautua häpeillen – kauppahengen edistäminen oli osa Jumalan suunnitelmaa.

Vuosina 1618 – 1648 käyty kolmikymmenvuotinen sota oli Euroopan historiassa ennennäkemätön tapahtuma. Näennäisesti kyse oli Habsburgien monarkian ja keisarikunnan protestanttisten ruhtinaskuntien välisetä yhteenotosta, joka laajeni nopeasti eurooppalaiseksi suursodaksi Tanskan ja Ruotsin asetuttua protestanttien tueksi. Todellisuudessa kolmikymmenvuotisessa sodassa kyse oli kuitenkin hyvin monitahoisesta yhteenotosta, johon osallistui ”valtiollisten” armeijoiden lisäksi erilaisia liikemiesten palkka-armeijoita sekä itsenäisyyttä tavoittelevia partisaaniryhmiä.
Eurooppalainen ymmärrys sodasta muuttui. Keskiaikainen ritarillisuutta korostava sankarimytologinen kuvasto sai rinnalleen myös toisenlaisia sävyjä, jotka korostivat aiempaa selkeämmin sodan raadollisuutta ja myös siviileihin kohdistunutta tuhoa. Sodassa ei ollut enää kyse yksinomaan Jumalan siunaamasta kristikunnan yhteisestä ponnistuksesta – olihan konflikti itse kristinuskon ja sen sisäisten jakolinjojen tulos.

Sodassa poikkeuksellista ei ollut ainoastaan sen rajuus ja siviileihin kohdistunut tuho – arvioiden mukaan sodan uhreja oli yli kahdeksan miljoonaa – vaan eurooppalaisen politiikan kiinnittyminen sodankäynnin ilmiöön. Pysyvien armeijoiden koko kasvoi, ja sodankäynnin rahoittamisesta tuli hallitsijoiden keskeinen tehtävä.

Westfalenin sopimukset hautasivat lopullisesti haaveet kristillisen imperiumin synnyttämisestä Eurooppaan. Vaikka rauhansopimuksissa viitattiinkin vielä osapuoliin ”kristillisenä yhteisönä”, ei kyse ollut enää paavin johtamasta katolisesta supervaltiosta tai yhden keisarin universaalimonarkiasta. Yhtenäisyyden sijaan eurooppalaisen politiikan keskiöön nousi kysymys vallan tasapainosta – siitä, miten rauha turvataan monenkeskisessä järjestelmässä.

Tähän kehityskulkuun liittyi myös modernin valtion synty. Sen tarkasta syntyhetkestä ei tosin ole yhtä selkeää näkemystä. Usein esitetyn tulkinnan mukaan kyse oli aiempaa keskusjohtoisemman hallintomallin juurruttamisesta suhteessa keskiajan hajautettuihin feodaalivaltioihin. Vastavuoroisten lojaliteettien sijaan moderni valtio oli paitsi keskitetympi myös hierarkialtaan yksipuolisempi järjestys: kuninkaan valta ei riippunut enää samalla tavalla alempien säätyjen tuesta.
Suhteessa keskiaikaiseen hallitsijakeskeiseen käsitykseen moderni valtio oli korostetun epäpersoonallinen luomus. Etymologisesta eurooppalaisten kielten valtiokäsitteistö (saks. Staat, engl. state) perustui latinan ”asemaa” tai ”olosuhdetta” merkitsevään sanaan status, jonka renessanssihumanistit omaksuivat käännökseksi Aristoteleen ”valtiomuodon” (kr. politeia) käsitteelle.
1500-luvun lopulta lähtien valtiokäsitteen erityisyys perustui kutienkin alati vankemmin ajatukseen vallan paikasta, jonka luonne on oleellisesti avoin ja määrittämätön.

Kehitys heijastui myös ulkopolitiikkaan. Modernin valtiokeskeisen ajattelun painopiste siirtyi hallitsijoiden välisistä aselevoista pysyvien valtiosopimusten suuntaan. Westfalenin kaltaisten rauhansopimusten näkökulmasta oleellista oli poliittisten yhteisöjen kyky sitoutua uskottavasti pysyviin ratkaisuihin.

Vuonna 1500 Euroopassa ei ollut yhtään valtiota. Tuon ajan poliittinen kartta koostui kuningaskunnista (kuten Ranska), ruhtinaskunnista (Saksan keisarikunnan osavaltiot), kirkkovaltiosta (Pohjois-Italia) sekä vapaakaupungeista (esim. Basel).
Ensimmäinen tasavalta Eurooppaan syntyi1580-luvun kuluessa Alankomaiden Yhtyneiden provinssien julistauduttua itsenäiseksi aiemman emämaansa Espanjan kuningaskunnasta. Sen alkutaivalta määrittivät kuitenkin toistuvat jännitteet itsenäisten provinssien ja Oranian prinssisuvun johtaman keskushallinnon välillä. Kyse oli monessa suhteessa enemmän konfederaatiosta kuin modernista tasavallasta.

Valtio ei syntynyt ensi sijassa sopimusoikeudellisena ideana, vaan yleisempänä teoreettisena käsitteenä, jonka taustalla oli useampi modernia politiikkaa määrittänyt kehityskulku. Valtion käsite oli uinut 1600-luvun puolivälissä eurooppalaiseen kielenkäyttöön tavalla, joka teki siitä paitsi sisällöltään ymmärrettävän myös yhden kiistellyimmistä politiikan sanoista.

Italialaisen filosofin ja valtiomiehen Niccoló Machiavellin (1469 – 1527) nimi yhdistetään usein kyyniseen politiikkakäsitykseen, jonka mukaan poliittisen johtajan tärkein tehtävä on vallassa pysyminen keinolla millä hyvänsä. Vaikka näkemys on osittain yksinkertaistava, Machiavellin ajattelun voi sanoa heijastaneen uudenalista katkosta politiikan ja moraalin välillä.
Tuo katkos liittyi paitsi keskiaikaiseen luonnonoikeuteen myös sen edustaman ikuisuuden horisonttiin: Machiavellin mukaan hallitsija ei voi luottaa ennalta annettuun järjestykseen, vaan hänen on luovittava muuttuvissa olosuhteissa ja käytettävä hyväkseen omaa taitoaan ja kokemustaan.
Tätä ideaa kuvatakseen Machiavelli omaksui humanistisesta perinteestä sanan ”hyve” (it. virtú), jolla hän tarkoitti hallitsijan taitoon liittyviä ominaisuuksia. hurskautta olennaisempaa oli olla rohkea kuin leijona tai ovela kuin kettu.

Machiavellin ajattelu vaikutti huomattavasti eurooppalaiseen poliittiseen mielikuvitukseen. Hän irrotti aiempaa selvemmin poliittisen ajattelun omaksi lajikseen erotuksena moraalisista, uskonnollisista ja luonnonoikeudellisista pohdinnoista. Politiikan ytimeen nousi ennen kaikkea kysymys vallasta, sen hallinnasta ja käyttämisestä.

Machiavellin nimeä ei aina liitetä modernin valtioteorian yhteyteen. Silti hän on ensimmäisiä ajattelijoita, joka omaksui käsitteen ”valtio” (it. lo stato) tarkoittamaa hallitsijan ”asemaan” tai ”paikkaan” (lat. status) kytkeytyvää vallan ja vastuun verkostoa. Kyse ei ollut ensi sijassa valtiosta alueellisesti rajattuna kokonaisuutena, vaan pikemminkin kokoelmasta hallinnan ja voimankäytön tekniikoita, joiden kautta hallitsija edistää tavoitteitaan.
Hallitsijan keskeisimpiä hyveitä onkin pyrkimys ”turvaamaan asemansa” (mantonere lo stato), säilyttämään elossa se luottamuksen ja lojaliteetin verkosto, joka edesauttaa hänen tavoitteidensa toteutumista. Tässä tavoitteessaan hänen on usein toimittava tavanomaisia moraalikäsityksiä vastaan.
Kuten Machiavelli totesi Ruhtinas-teoksessaan: ”Hallitsijalle on parempi olla vihattu kuin rakastettu.”

Toisin kuin usein esitetään, Machiavellin kyyninen näkemys hallitsijan tai ruhtinaan ”hyveistä” ei tarkoittanut luopumista poliittisista ihanteista sinänsä. Muiden renessanssin ajan humanistien tavoin Machiavelli oli vahva tasavaltalaisuuden kannattaja, jonka ihanneyhteiskuntaa luonnehti ”sivistyneen elämän” (vivere civile) periaate.
Hyvässä valtiossa ihmiset elävät vapaina toisten mielivallasta, ilman pelkoa satunnaisesta väkivallasta tai omaisuuteen kohdistuvasta uhasta. Tätä periaatetta edistää parhaiten valtion käsiin uskottu voimankäytön monopoli, ei luotto ihmisten luonnolliseen sosiaalisuuteen. Vakaan valtion sisäinen järjestys voi toteutua taitavan hallitsijan johdolla, mutta parhaiten se menestyy pysyvien lakien ja sääntöjen vallitessa.
Machiavelli ihaili Ranskan kehittynyttä oikeusjärjestystä, jossa parlamentin säätämät lait rajasivat merkittävästi kuninkaan ja aateliston valtaa. Kyse oli siis olennaisesti muustakin kuin häikäilemättömästä vallan tavoittelemisesta.

Machiavellin filosofia tarjosi tavan ymmärtää Euroopassa vallitsevaa uutta vallan tasapainoa, joka ei perustunut 1500-luvun puolivälin jälkeen keskusjohtoisen imperiumin varaan. Kyse on omaa etuaan ajattelevien yksiköiden välisestä kamppailusta, jota oli mahdoton ratkaista lopullisesti.

Machiavelli loi tavan puhua poliittisesta yhteisöstä olentona, jolla on myös hallitsijasta erillinen olemassaolon tapansa. Tämän olennon – valtion – ytimen muodostavat paitsi vallankäytön tekniikat myös pysyvät lait, säädökset ja normit.

Machiavelli oli ensimmäisiä, joka analysoi ”poliittisen kulttuurin” ilmiötä sen modernissa merkityksessä, yhteisössä vallitsevien näkemysten ja tunteiden kokonaisuutena. Hänen mukaansa taitava hallitsija ottikin vallankäytössään huomioon sekä yhteiskunnallsien työnjaon että kansan keskuudessa vallitsevan yleisen mielialan.

Englantilaisen Thomas Hobbesin (1588 – 1679) ajattelu merkitsi selvää katkosta suhteessa antiikin ja keskiajan näkemyksiin poliittisen yhteisön luonnollisesta rakentumisesta. Rakentamalla valtiokäsityksensä inhimillisen järkeilyn ja siitä kumpuavan sopimusteoreettisen ajattelun varaan Hobbes tuli luoneeksi kokonaan uudenlaisen poliittisen kuvittelukyvyn maailman.
Valtiosta tuli aiempaa selvemmin nimenomaan turvallisuuden väline, jonka oikeutus liittyy ihmisen luontaisen väkivaltaisuuden kahlitsemiseen. Hobbesille luonto ei enää tarjonnut mallia, jota poliittinen yhteisö tai järjestelmä jäljittelisi. Politiikan tehtävänä oli sitä vastoin asettua suojelemaan ihmistä tämän omalta luonnolta, tai pikemminkin ihmisluontojen kokonaisuudelta.

Kaikkein perustavimpana passiona Hobbes piti väkivaltaisen kuoleman pelkoa. Tästä syystä ihmistä ajoi eteenpäin ennen kaikkea pyrkimys itsesäilytykseen (self-preservation). Koska itsesäilytykseen tarvittavat resurssit ovat olennaisesti rajallisia, purkautuu niitä koskeva kilpailu väistämättä väkivaltaisesti. Juuri tätä ajatusta Hobbes tarkoitti kuuluisalla ”luonnontilan” (state of nature) käsitteellään.
Tällaisessa tilassa ihmisten välistä toimintaa eivät säätele poliittiset instituutiot tai lait, vaan yhteisöelämän karu totuus paljastuu kaikessa kauheudessaan. Elämä luonnontilassa on ”yksinäistä, kurjaa, häijyä, raakaa ja lyhyttä”.
Vaikka ihmisten ruumiinkyvyt ja älylliset taidot eroavat toisistaan, vahvojen ja heikkojen ero ei itsessään tuota vakaata poliittista järjestystä: ”Ruumiinvoiman puolesta heikommallakin on tarpeeksi voimaa tappaakseen vahvemman, joko salaisella juonella tai liittoutumalla toisten kanssa, jotka ovat samassa vaarassa kuin hän itse.”
Välttääkseen tämän epämiellyttävän tilanteen ihmiset tulevat yhteen ja luovuttavat ylimmän käskyvallan suvereenille hallitsijalle. Ja juuri tähän tapahtumaan paikantuu Hobbesin mukaan valtion alkuperä.

Eurooppalaisen järjestyksen perustila oli Hobbesin mukaan luonnontilaan verrattava anarkia. Euroopalta puuttui ylin suvereeni, joka olisi voinut toimia valtioiden välisten kiistojen tuomarina. Hobbes ei myöskään pitänyt mahdollisena, että Eurooppaan voisi syntyä tällainen valtioiden yläpuolinen auktoriteetti. Ylikansallista suvereenia oleellisempia olivat valtioiden keskenään jakamat normit ja ajattelutavat, jotka muodostivat kansainvälisen järjestyksen perustan.
Hobbes puhuikin eurooppalaisen järjestyksen yhteydessä imperiumien ”bulimiasta”, jonka mukaan aggressiivisesti laajentuvien valtioiden taipumuksena on pikemminkin heikentyä kuin vahvistua. Vahva valtio ei siis ollut esi sijassa suuri ja valloituksenhaluinen valtio. Sen elinvoiman vahvistamiseksi sotaa parempia keinoja olivatkin usein kansainvälinen kauppa ja yhteistyö.

Ajatus taloudellisen yhteistyön ensisijaisuudesta on keskeinen osa toisen maailmansodan jälkeistä eurooppalaista rauhanprojektia. Ensin keskitettiin sotateollisuudessa tarvittavat materiaalit Euroopan hiili- ja teräsyhteisön kautta. Sen jälkeen luotiin sisämarkkinat Euroopan talousyhteisön muodossa.
Kyse ei ollut vain kauppaliiton rakentamisesta. Lähestymistapa piti sisällään myös laajemman yhteiskuntapoliittisen vision, jonka mukaan sisämarkkinoiden ja yhteisen sääntelyn kehittäminen johtaa myös muihin toivottuihin muutoksiin poiiittisissa järjestelmissä.
Edes läntisen Euroopan johtavissa teollisuusmaissa, kuten Ranskassa, markkinatalouden ja omistusoikeuden vakiintuminen ei ollut toisen maailmansodan jälkeen itestäänselvyys, demokratiasta ja oikeusvaltiosta puhumattakaan. Sisämarkkinoiden kehittäminen oli osa laajempaa valtioteoreettista järkeilyä, jonka tarkoituksena oli vastata eurooppalaisten yhteiskuntien yleiseen keskittymistaipumukseen – oli kyse sitten sosialismista, sotilasdiktatuureista tai kartellitaloudesta. Koska yhteinen kauppa edellytti yhteisiä sääntöjä, taloudellinen yhteistyö nähtiin myös keinona kansallisen oikeusvaltiokehityksen vahvistamiseksi.

Tätä kansainväliseen kauppaan ja yhteisiin sääntöihin perustuvaa ajattelutapaa kutsutaan usein liberalismiksi. Kansainvälisen politiikan näkökulmasta sen juuret eivät ole kuitenkaan toisen maailmansodan jälkeisessä kehityksessä, vaan 1700-luvun keskusteluissa eurooppalaisen yhteistyön ehdoista. Juuri tuon ajan keskusteluissa muotoiltiin ensimmäistä kertaa ajatus, jonka mukaan taloudellinen yhteistyö on paras rauhan tae.
Kaupankäynnin rauhaa luova vaikutus ei kuitenkaan ollut itsestään selvä. Sen nähtiin pahimmillaan synnyttävän kateutta ja tarjoavan uudenlaisen syyn sotilaallisen kilpavarustelun kiihdyttämiseen.

Liberalismin vastavoimana oli ennen kaikkea merkantilismina tunnettu talouspoliittinen suuntaus, joka muodosti vielä 1700-luvun alussa eurooppalaisen kauppapolitiikan vallitsevan normin.
Poliittisen filosofian näkökulmasta merkantilismi (sana otettiin käyttöön vasta jälkikäteen 1800-luvulla) oli ennen kaikkea 1600-lukulaisen valtiojärjestelmän luomus, joka nojasi ajatukseen vahvasta ja keskitetystä valtiosta. Sen mukaan varallisuuden määrä oli maailmassa vakio, ja valtioiden tehtävänä oli saada tästä kakusta itselleen mahdollisimman suuri siivu. Vaihtotaseen ylijäämästä – siitä, että valtio vie enemmän kuin tuo – tuli kansallisen talouspolitiikan keskeinen ohjenuora.

1700-luvulla kehittynyt uusi tieteellinen tarkastelutapa, poliittinen taloustiede (political economy), ei hyväksynyt tätä näkemystä. Sen mukaan Euroopassa vallinnut kauppapoliittinen ajattelu ei ollut analysoinut riittävästi taloudellisen kilpailun luonnetta ja siitä seuraavia erikoistumisen hyötyjä.
Poliittisen taloustieteen johtavaksi hahmoksi noussut skotlantilainen valistusfilosofi Adam Smith (1723 – 1790) hyökkäsi merkantilismia vastaan korostamalla ennen kaikkea arvonluonnin rajattomuutta. Koska taloudellisen arvon todellinen perusta on ihmistyö, vaurauden määrä ei ollut maailmassa vakio. Työn kautta on mahdollista luoda maailmaan jatkuvasti uutta arvoa.

Se vallan tasapaino, jota monet 1600-luvun teoreetikot analysoivat ennen kaikkea poliittisena ilmiönä, sai Smithin ja hänen aikalaistensa myötä taloudellisen hahmon. Koska ihmistyö ja pääoma pyrkivät maksimoimaan oman arvonsa, ne hakautuvat sinne, missä tuotto-odotukset ovat suurimpia.
Kilpailu pitää kuitenkin huolen siitä, että ylisuuret palkat ja voitot markkinoilla ovat väliaikainen ilmiö. Kansainvälisen järjestyksen tasolla tämä tarkoittaa sitä, että rikkaiden ja köyhien maiden välinen hierarkia ei ole kiveen hakattu. Tuotantokustannusten noustessa yhdessä paikassa pääomalla on taipumus etsiä parempia tuotteita muualta.
Tämä järjestys on luonteeltaan paitsi syklinen myös spontaani – se ei tarvitse tuekseen keskusjohtoista auktoriteettia. Kansainvälisen politiikan maailma oli mahdollista kuvitella itseohjautuvaksi järjestelmäksi.

Liberalismin isänä tunnetun englantilaisen filosofin John Locken (1632 – 1704) mukaan taloudellisen vapauden perustana oli ennen kaikkea ihmistyö. Hänen mukaansa ihminen oli luonnostaan oikeutettu siihen taloudelliseen arvoon, jonka tämä työnsä kautta synnyttää. Olennaista oli, ettei luonnonoikeus ollut ollut yksinomaan negatiivinen periaate: kyse oli työn kautta syntyvistä ihmisen ”luonnollisista oikeuksista”, jotka kiinnittyivät ennen muuta yksilöön. Tämä käsitys muodostikin yhden modernin liberalismin perusajatuksista.

Toisin kuin usein esitetään, liberalismin ihmiskuva ei ollut ensisijaisesti egoistinen tai puhtaan individualistinen. Liberaalit suhtautuivat Hobbesia myönteisemmin ihmisen luonnollisen sosiaalisuuden mahdollisuuksiin.
Tätä luonnollisen sosiaalisuuden aluetta he kutsuivatkin yhteiskunnaksi: siinä kyse ei ollut ensisijaisesti ”kaikkien sodasta kaikkia vastaan”, vaan tuo todellisuus muodosti omat lainalaisuutensa, omat norminsa ja käytäntönsä.
Poliittisen vallan oli mahdollista myös heijastaa yhteistoiminnan parhaita ihanteita. Keskeistä oli, että valtion tarmo suuntautui pelkän turvallisuuden sijaan ihmisten yleisen hyvinvoinnin edistämiseen.

1700-luvun poliittinen slogan ”talous johtaa rauhaan” oli muutakin kuin idealistisen kosmopoliittisuuden vaatimus. Sitä motivoi merkittävä siirtymä paitsi taloudellisen arvon käsitteessä myös itse ihmisyyden ja yhteiskunnan ideoissa. Euroopan ja sen poliittisen vakauden kannalta oli ratkaisevan tärkeää, että valtioiden väliset suhteet oli mahdollista ymmärtää kamppailun sijaan keskinäisen kilpailun kautta.

Ranskalainen juristi ja kirjailija Charles-Louis de Secondat de Montequieu (1689 – 1755) julkaisi vuonna 1748 teoksen De l’esprit des lois (Lakien henki), jossa hän esitteli tieteellisen ohjelman eri kansakuntien oikeusjärjestelmien ymmärtämiseksi. Tarkastelun kohteina eivät olleet vain yksittäiset lait, vaan niiden taustalla vaikuttavat yhteiskunnalliset, historialliset sekä maantieteelliset olosuhteet. De Montesquieun mukaan ihmisten säätämien lakien ohella yhteiskunnassa vaikuttivat myös sellaiset lait, joita ihminen ei ole säätänyt. Näitä lakeja ja säännönmukaisuuksia tutkimalla on mahdollista ymmärtää sitä, miksi jotkut kansakunnat menestyvät ja toiset eivät.
Yksi lakien hengen tunnetuimpia ajatuksia oli vallan kolmijako-oppina tunnettu ajatus, jonka mukaan tasavaltalaisen hallitusmuodon tulisi pyrkiä erottamaan toisistaan lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Vastaaviin johtopäätöksiin oli päätynyt jo John Locke omaan aikanaan, mutta nyt taustalla oli laajempi ajatus yhteiskunnassa vallitsevien vaateiden ja tarpeiden tasapainosta, jonka järkkyminen oli useimmiten poliittisen levottomuuden lähteenä.
Toisin kuin suuri osa modernin luonnonoikeuden teoreetikoista, de Montesquieu piti ”yleistä hyvää liian epämääräisenä lähtökohtana hyvälle hallinnolle. Yhteiskuntaa luonnehtivat lähtökohtaisesti ristiriitaiset tarpeet, joita ei voi kieltää sen enempää luontoon kuin Jumalaan vedoten. Sen sijaan hän korosti tarvetta löytää sellaisia yhteistyön muotoja, jotka pystyisivät toimimaan myös moraalisen kehityksen ankkureina. Yksi keskeisimmistä tällaisista voimista oli talous, ennen kaikkea kaupankäynti.
Vaikka de Montesquieu ei varsinaisesti luonnostellut eurooppalaista valtioliittoa, hän piti kaupankäynnin ja tasavaltalaisuuden yhdistelmää Euroopan parhaana toivona sotaa vastaan.

Yksi esimerkki talouden ja politiikan risteämisestä on Englannin ja Skotlannin yhdistymisestä vuonna 1707 syntynyt Iso-Britannia. Uuden kuningaskunnan taustalla oli 1600-luvun alussa syntynyt personaaliunioni, jonka myötä molempien maiden suvereeniksi oli noussut skotlantilaiseen Stuart-sukuun kuulunut Jaakko-kuningas.
Siinä missä Englannin perusteet liittolaisuudelle olivat ennen kaikkea turvallisuuspoliittisia ja liittyivät sotilaallisen voiman kasvattamiseen, huomattavasti Englantia köyhemmälle Skotlannille yhdistymisessä oli kyse ennen kaikkea taloudesta. Yhdistymisen hyödyistä käyty keskustelu loikin tärkeän perustan skotlantilaiselle valistukselle, jonka piiristä nousivat 1700-luvun kuluessa poliittisen taloustieteen merkittävimmät teoreetikot.

1800-luvun ensimmäinen kymmenluku Euroopassa kuului Napoleonille, joka järjesti Ranskassa vallankaappauksen, julisti itsensä yksinvaltiaaksi ja monien mielestä hautasi Ranskan vallankumouksen tasavaltalaisen perinnön. Vuosikymmenen loppuun mennessä Ranska oli ulottanut vaikutusvaltansa lähes koko Manner-Eurooppaan. Sen sijaan Britannia osoittautui hankalammaksi tapaukseksi.
Koska Ranska ei pystynyt vastaamaan Britannian laivaston ylivoimaan, Napoleon pyrki vastaamaan sotilaalliseen tappioonsa siirtämällä kamppailun talouden alueelle. Ranska asetti liittolaistensa kanssa Britannian koko Manner-Euroopan kattavaan kauppasaartoon.
Vaikka tuo kauppasaarto osui lopulta Ranskan omaan teollisuuteen kovemmin kuin Britanniaan, sitä voi pitää ensimmäisenä yrityksenä toteuttaa ”suljettu kauppavaltio” Euroopan sisällä. Tämä malli esiteltiin vuonna 1800 filosofi Johann Gottlieb Fichten (1762 – 1814) teoksessa Der geschlossene Handelsstaat (Suljettu kauppavaltio).

Napoleonin mielenkiinto suuntautui suurelta osin Eurooppaan ja sen poliittisen järjestyksen ongelmiin. Napoleon oli 1800-luvun alussa luopunut Atlantin takaisista alueistaan ja myynyt Ranskan Louisiana tunnetun alueen Yhdysvalloille.
Itsensä Napoleon näki eurooppalaisen sivistyshistorian käännekohdassa, jossa tykit olivat tekemässä tilaa ”älylle, teollisuudelle ja rauhalle”. Elämänsä viimeisinä vuosina Saint Helenan saarella Napoleon totesi unelmanaan olleen ”Euroopan Yhdysvaltojen” luominen.

Oliko Napoleonin valloitusten taustalla pyrkimys eurooppalaisen liittovaltion perustamiseen? Kyllä, jos tällä tarkoitetaan yhteisen oikeuskulttuurin varaan rakentuvaa autonomisten alueiden järjestelmää. Napoleonin siviilioikeudellinen kokoelma, code civil, muodostui Ranskassa keskeiseksi välineeksi yhteiskunnallisten erityisoikeuksien lakkauttamisessa ja taloudellisten oikeuksien vahvistamisessa: siitä tuli keskeinen esikuva monille eurooppalaisille maille.
Tasavaltalaisuuden ihanteiden mukaisesti uudistukset pyrkivät karistamaan feodaalijärjestelmän viimeiset rippeet lakkauttamalla maaorjuuden sekä avaamalla armeijan ja julkishallinnon virat myös aateliston ulkopuolisille. Sosiaalisesti kyse oli pientilallisten ja porvariston varaan rakentuvasta yhteiskunnasta, jota hallitsivat ahkeran työnteon ja itseriittoisuuden ihanteet.
Ranskassa Napoleonin taloudelliset ja poliittiset uudistukset vetosivatkin juuri maatalousyhteisöjen ja pikkukaupunkien uutteraan väkeen. Myös uskonnonvapautta vahvistettiin ja kansalaisoikeudet saatettiin niin juutalaisten, katolisten, protestanttien kuin ateistienkin ulottuville.

Napoleonin sotien perintö loi eurooppalaisen politiikan ytimeen uudenlaisen jännitteen pragmatismin ja idealismin välillä. Yhtäältä kyse oli konferenssidiplomatian aikakaudesta, jota määrittivät toistuvat valtionjohtajien kokoontumiset, liittolaisuuksien muodostaminen ja diplomaattien välinen yhteistyö. Sen keskeiseksi symboliksi muodostui vuoden 1815 Wienin ”tanssiva foorumi”, joka tuli tunnetuksi kansainvälisen diplomatian ja juonittelun foorumina.
Toisaalta 1800-luku toi eurooppalaisen politiikan areenalle suuren ideologisen kamppailun nationalismin, liberalismin ja sosialismin välillä. Kaikki ne olivat vastauksia modernin politiikan perustavaan kriisiin, joka oli riistänyt poliittisilta yhteisöiltä niiden aseman luonnollisina yhteisöinä. Samalla ne tarjosivat vastavoiman sille valtavalle yhteiskunnallisten olojen muutokselle, jonka 1700-luvulla käynnistynyt teollistuminen oli Eurooppaan tuonut.

Tämä jännite tai ristiriita oli kuitenkin näennäinen: molemmissa kehityskuluissa oli kyse systemaattisuuden ihanteen toteuttamisesta. Wienin kongressin seurauksena Eurooppaan syntynyt konferenssijärjestelmä vakiinnutti huomattavan joukon kansainvälisen politiikan sääntöjä ja periaatteita. Vallan tasapaino oli edelleen eurooppalaisen politiikan keskeinen käsite, mutta sen rinnalla alkoi kehittyä myös konkreettisia aloitteita valtiosuvereniteetin vahvistamiseksi ja kollektiivisten sanktioiden vakiinnuttamiseksi. Tämä systemaattisuus löi leimansa myös 1800-luvun ideologioihin.

Vuoden 1814 syyskuussa, neljä kuukautta sen jälkeen, kun Napoleon oli kärsinyt ensimmäisen tappionsa niin kutsutulle kuudennelle liittokunnalle ja asetettu arestiin Elban saarelle, Euroopan johtajat kokoontuivat Wieniin keskustelemaan maanosan tulevaisuudesta. Aiheena olivat paitsi Ranskan tulevaisuus ja keinot maan vaikutusvallan rajoittamiseksi, myös kestävän tasapainon rakentaminen Euroopan suurvaltojen välille. Vaikka Napoleonin vastustajat olivat taistelleet liittokunnassa yhteistä vihollista vastaan, niiden näkemykset Euroopan tulevaisuudesta erosivat toisistaan huomattavasti.
Britannian visiossa liberaali kauppapolitiikka tarjosi kestävän perustan eurooppalaiselle yhteistyölle. Venäjä, Preussi ja Itävalta näkivät Ranskan vallankumouksen eräänlaisena Pandoran lippaana, jonka vapauttamat liberalismin ja nationalismin voimat olivat uhka eurooppalaisille monarkioille. Ne pyrkivät turvaamaan vanhan järjestyksen vetoamalla Euroopan kristillis-konservatiiviseen perintöön.

Itävallan keisari Frans I´n koolle kutsumasta kokouksesta poikkeuksellisen teki sen laaja-alaisuus. Paikalle saapui yli 200 delegaatiota, jotka edustivat suurvaltojen ohella myös Euroopan pienempiä valtioita.

Wienin kokousta kutsuttiin ”tanssivaksi kongressiksi”, koska merkittävä osa sen ajasta kului erilaisissa tanssiaisissa, illalliskutsuilla, teatteriesityksissä ja retkillä. Näistä epävirallisista tapahtumista tuli merkittävä luottamuksen ja liittolaisuuksien rakentamisen areena.

Tanssista tuli metafora kokouksen yleiselle hitaudelle, kyvyttömyydelle saada aikaan näkyviä päätöksiä. Kun delegaatit kokoontuivat lopulta varsinaiseen yleisistuntoon kesäkuussa 1815 – noin yhdeksän kuukautta kongressin alkamisesta – Napoleon oli sillä välin jo ehtinyt paeta Elban saarelta, saapumaan Pariisiin juhlittuna sankarina, syrjäyttämään Ludvig XVIII´n keisarin paikalta ja kokoamaan yli sadantuhannen miehen armeijan.
Napoleonin touhujen aiheuttamat yllättävät käänteet ymmärrettävästi häiritsivät kokoustajien yrityksiä löytää ratkaisu. Päätösistunnon aikaan Napoleonin tappio kuitenkin näytti jo selvältä. Vain päivä sen jälkeen käytiin ratkaiseva Waterloon taistelu.

Hitaudessa oli kuitenkin osittain kyse myös pintapuolisesta käsityksestä. Wienin kongressi ei ollut tavallinen valtionjohtajien kokous, vaan monimutkainen järjestelmä, jossa päätöksiä valmistelivat erilaiset komiteat, työryhmät ja epäviralliset koalitiot. Kyse ei ollut vain eurooppalaisesta rauhasta, vaan laajamittaisen ratkaisun löytämisestä aluejakoihin, kauppareitteihin ja siirtomaihin liittyvissä kysymyksissä.
Kongressin voi sanoa edustaneen eurooppalaisen järjestyksen uutta aikakautta, jossa valtaa käyttivät valtionpäämiesten ohella yhä enemmän ulkopolitiikkaan erikoistuneet diplomaatit sekä riippumatonta asiantuntijavaltaa käyttäneet virkamiehet. Esim. kongressin tilastollisen komitean arvioista, jotka koskivat kiistanalaisten alueiden väkilukua, tuli keskeinen poliittisen mielenkiinnon kohde.
Vaikka virkamiesvaltaan nojaavat vallankäytön muodot olivat kehittyneet jo 1600-luvun valtiojärjen myötä, ulkopolitiikka oli tässä suhteessa poikkeus: sen nähtiin kytkeytyvän suoremmin juuri hallitsijan persoonaan ja toimivaltaan. Wienin kongressi ei katkaissut tätä yhteyttä kokonaan, mutta se siirsi painopistettä selkeämmin ammattietiikan varassa toimivan virkamieskoneiston suuntaan.

Wienin kongressissa ydinvaltioiden rooli oli merkittävin erityisesti aluejakoihin liittyvissä kysymyksissä, kuten Puolan jakamisessa kolmeen osaan. Suurimmat päätökset hyväksytettiin näitä valtioita ulommalla ”vallan kehällä”, johon Wienin tapauksessa kuuluivat ydinvaltojen (Britannia, Preussi, Itävalta ja Venäjä) lisäksi Espanja, Portugali ja Ruotsi.
Kongressin asialistalla oli kuitenkin myös muita teemoja (merenkulku, orjakauppa jne.), joissa valta jakautui huomattavasti laajemmalle.

1800-luvun diplomatia ei tuntenut vielä äänestämistä kansainvälisen politiikan välineenä. Myös Wienin kongressin päätöksenteko nojasi olennaisesti ajatukseen vahvasta valtiosuvereniteetista, jonka kanssa määräenemmistöön perustuva päätöksenteko olisi ollut ristiriidassa. Varsinkin kokouksen loppupäätelmät heijastivat ajatusta valtioiden muodollisesta tasa-arvosta.
Todellisuudessa tilanne oli kuitenkin eri kuin mielikuvissa. Konferenssin loppupäätelmiä luonnehtivat yhtenäisyys ja laaja-alaisuus oli pitkälti sumuverho liittoutuneiden väliselle valtapelille ja kabinettien salaiselle päätöksenteolle. Se ohjasi järjestelmää myös selkeämmin kokonaisuuksia koskevaan päätöksentekoon, jossa mistään ei ollut sovittu ennen kuin kaikesta oli sovittu.

Wienin kokouksen keskeisimpänä saavutuksena voi pitää yhteisiin sääntöihin ja periaatteisiin nojaavan konferenssidiplomatian nousua eurooppalaisen rauhanjärjestyksen keskeiseksi työkaluksi. Se muodosti perustan ”Euroopan konsertiksi” kutsutulle valtiojärjestykselle, josta tuli Napoleonin sotien jälkeisen suhteellisen vakaan aikakauden ankkuri. Päätöksenteolle oli muodostunut yhteinen foorumi, jota määrittivät yhteiset säännöt ja yhteinen näkemys vallankäytön oikeutuksesta. Napoleonin jälkeen Eurooppa sitoutui myös vahvemmin ajatukseen moninapaisesta järjestyksestä, joka ei nojannut yhden johtavan valtion auktoriteettiin.

Harva asia valmisti eurooppalaista ihmistä kohtaamaan sitä kokonaisvaltaista hävitystä, jonka Euroopassa vuosina 1914 – 1918 riehunut ensimmäinen maailmansota aiheutti. Eurooppa oli toiminut sodan näyttämönä aiemminkin, mutta tämä sota oli jotain aivan muuta kuin pääosin jalka- ja ratsuväen , lähitaistelujen ja ladattavien kiväärien varassa käydyt 1800-luvun sodat.
Uudet teknologiset innovaatiot, kuten pitkän kantaman tykit, taistelukaasut ja 1800-luvun lopulla yleistyneet konekiväärit tekivät usein puolustuksesta hyökkäystä tehokkaampaa ja antoivat ensimmäiselle maailmansodalle sen tunnetun luonteen staattisena asemasotana.

Kyse oli kuitenkin myös laajemmasta murroksesta sodankäynnin ideassa. Saksalaisen kenraalin Erich Ludendorffin (1865 – 1937) luonnehdinnan mukaisesti kyse oli ensimmäisestä ”totaalisesta sodasta”, jossa taisteluihin eivät osallistuneet ainoastaan kansallisen tunnuksen alla sotivat sotilaat. Liike-elämä, uskonto, tiede ja taide – kaikki inhimillisen kulttuurin osa-alueet oli valjastettu sodankäynnin palvelukseen.
1800-luvulla alkanut eurooppalaisten yhteiskuntien demokratisoituminen synnytti tarpeen sodan laajemmalle oikeutukselle kansan parissa. Yhdessä joukkotiedotusvälineiden kehityksen kanssa tilanne loi edellytykset laajamittaisen sotapropagandan kehitykselle.

Sota merkitsi kolausta paitsi eurooppalaisten valtioiden välisille suhteille myös eurooppalaista kulttuuria hallitseville ihanteille. Ajatukset historian jatkuvasta edistymisestä sekä tieteen ja teknologian hyvää tekevästä voimasta osoittautuivat monelta osin perusteettomiksi.

Kuten ranskalainen filosofi ja kirjailija Paul Valéry (1871 – 1945) kirjoitti vuonna 1919 julkaistussa esseessään La crise de l’esprit) (”Hengen kriisi”), ensimmäisen maailmansodan myötä eurooppalainen ihminen kohtasi ensimmäistä kertaa ajatuksen eurooppalaisen sivilisaation lopusta. Tämä oli radikaali irtautuminen siitä 1800-luvun maailmasta, jossa Eurooppa näytti edustavan koko maailmanhistorian kehityksen päätepistettä.

Sinänsä ensimmäinen maailmansota näytti saavan alkunsa näennäisesti mitättömästä tapahtumasta. Joukko serbinationalisteja murhasi Itävallan kruununprinssin Frans Ferdinandin ja tämän puolison Sophien 28. kesäkuuta vuonna 1914 Sarajevon kaupungissa Bosniassa, joka oli tuolloin osa Itävalta-Unkarin kaksoismonarkiaa.
Kruununprinssi ei ollut kotimaassaan erityisen suosittu henkilö ja pelkästään tämän tapahtuman perusteella oli vaikea kuvitella välikohtauksen johtavan suursotaan.

Taustalla oli kuitenkin jo pitkään jatkunut suurvaltapoliittinen kamppailu, jota määritti kasvava kyynisyys ja eurooppalaisten johtajien keskinäisen luottamuksen puuttuminen. Kaikkein vahvimmin 1900-luvun alun suurvaltapolitiikkaa määritteli kuitenkin kysymys siirtomaavallasta. Siirtomaat eivät tuolloin olleet enää yksinomaan raaka-aineiden ja työvoiman lähde, vaan niistä oli tullut myös merkittäviä vientikohteita erityisesti protektionismin nostaessa päätään eurooppalaisten valtioiden välillä. Lisäksi niistä kerätyt sotilaat täydensivät suurvaltojen armeijoita. Tästä syystä vallan tasapaino ei ollut enää vain Euroopan sisäinen ongelma, vaan se kietoutui olennaisesti siirtomaiden kohtaloon.

Suurvaltasuhteisiin liittyvät jännitteet roihahtivat tuhoisalla tavalla heinä-elokuussa 1914 Saksan asetuttua tukemaan Itävalta-Unkaria sen sodassa Serbiaa vastaan. Venäjä vastasi tähän suorittamalla liikekannallepanon, koska se oli sitoutunut tukemaan Serbian itsenäisyyttä ja halusi vahvistaa asemaansa Balkanilla. Liikekannallepano oli kuitenkin hidasta ja Saksa päätti enin vahvistaa asemiaan hyökkäämällä ennaltaehkäisevästi Ranskaan.
Koska Saksan hyökkäys Ranskaan tapahtui Belgian kautta, Britannia, joka oli sitoutunut puolustamaan Belgian neutraliteettia, koki velvollisuudekseen asettua Ranskan tueksi sodassa Saksaa vastaan.
Sodan näkökulmasta kaikkein ratkaisevin päätös oli kuitenkin Yhdysvaltojen liittyminen sotaan vuonna 1917.

Vaikka Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson (1856 – 1924) lopulta taipuikin sotilaallisen intervention kannalle, hänen tavoitteenaan oli tuottaa Eurooppaan ”rauha ilman voittajia”, jossa mikään yksittäinen osapuoli ei nousisi muiden yläpuolelle.
Ensimmäisen maailmansodan rauhanehdoista päättänyt Pariisin rauhankonferenssi vuonna 1919 kuitenkin romutti monet Wilsonin pyrkimyksistä. Erityisesti Versailles´n rauhansopimus oli hävinneen Saksan näkökulmasta katastrofaalinen sopimus, joka herätti jo heti solmimisensa jälkeen ankaraa kritiikkiä. Tuon sopimuksen epäsuhtaisuus loi edellytykset kansallismielisen liikehdinnän nousulle Saksassa aina 1920-luvulta lähtien.
Eurooppalaisen rauhan näkökulmasta olennaista oli kuitenkin Yhdysvaltojen rooli uuden rauhanjärjestyksen moraalisena vartijaan sekä konkreettisena toimeenpanijana, eräänlaisena maailmanpoliisina. Vuosisatojen ajan Eurooppa oli tottunut pitämään itsellään etuoikeuden siihen universalistiseen ajattelutapaan, jonka perusteella kysymykset sodasta ja rauhasta oli ratkaistu. Ensimmäisen kerran tämä ajattelutavan perusta oli karkaamassa Euroopan ulkopuolelle.

Wilsonin ajattelutapaa kutsuttiin idealistiseksi, sillä se hahmotteli maailmanjärjestystä, jossa valtioiden itsekäs reaalipolitiikka ei olisi enää toiminut maailmanpolitiikan tärkeimpänä ajurina. Ennen kaikkea se merkitsi siirtymää pois 1800-luvun konferenssidiplomatian maailmasta kohti sellaista kansainvälispoliittista järjestystä, jonka vartijoina toimisivat ylikansalliset instituutiot, kuten Kansainliitto, sodan voittajavaltioiden perustama kansainvälinen organisaatio.

Nykyisessä historiankirjoituksessa Kansainliitto esitetään usein epäonnistuneena kokeiluna. Se ratkoi menestyksekkäästi paikallisia konflikteja – kuten Suomen ja Ruotsin välisen kiistan Ahvenanmaan asemasta 1920-lvuun alussa – mutta ei onnistunut katkaisemaan 1930-luvulla kiihtynyttä aseellisen kilpavarustelun kierrettä.
Kansainliiton auktoriteettia nakersi paitsi Yhdysvaltojen ulkopuolisuus – Wilsonin kampanjoinnista huolimatta senaatti ei ratifioinut maan liittymissopimusta, monet republikaaneista kun katsoivat Kansainliiton rajoittavan liiaksi maan suvereenisuutta – myös vahva yksimielisyyden vaatimus, joka toistuvasti rampautti johdonmukaisten julkilausumien tuottamista.
Kansainliittoa myös pidettiin laajalti voittajien järjestönä. Ja kaikkein suurinta tyytymättömyys olikin Saksassa.

Toisen maailmansodan jälkeen ranskalainen Jean Monnet (1888 – 1979) oli yksi Ranskan teollisen modernisaation avainhenkilöistä. Vuonna 1950 hän siirtyi Pariisin sopimuksella (1951) vahvistetun Hiili- ja teräsyhteisön (ECSC) johtoon.
Monnet´n taloudellista ajattelua pidetään usein toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisen integraation lähtökohtana. Sen ytimessä oli suurten visioiden sijaan asiantuntijavetoinen kehitys, jolla kansallisvaltioiden absoluuttinen suvereniteetti murrettaisiin teknisen sääntelyn keinoin.
Ajatusta nimitetään usein funktionalismiksi, sillä se perustui yhteisten arvojen tai valmiiksi asetettujen päämäärien sijaan erialisten tarpeiden tai ”funkioiden” yhteensovittamiseen: kun sisämarkkinat on luotu ensin yhdellä alueella, kuten tavaraviennissä, se pakottaa tiivistämään yhteistyötä myös muilla alueilla, kuten rahapolitiikassa, rajavalvonnassa tai palvelukaupassa.

Kuten Monnet myöhemmin kirjoitti muistelmissaan, ajatus sisämarkkinoita eurooppalaisen rauhan edellytyksenä oli käytännössä muotoutunut jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vuosi 1919 edusti hänelle menetettyä mahdollisuutta, joka kaatui paitsi eurooppalaisten poliitikkojen itsepäisyyteen myös Versailles´n rauhansopimuksen ankariin ehtoihin. Varsinkin Saksalta vaaditut alueluovutukset ja sotakorvaukset herättivät kritiikkiä jopa liittoutuneiden keskuudessa.

Britanniassa sopimuksen äänekkäimmäksi kriitikoksi nousi hallituksen neuvonantajana toiminut John Maynard Keynes (1883 – 1946), joka ennakoi jo vuonna 1919 sotakorvausten johtavan Saksan romahtamiseen: ”Sopimuksessa ei olut minkäänlaisia ehtoja Euroopan taloudelliseksi elvyttämiseksi, ei mitään välineitä Saksan ja Itävallan kääntämiseksi hyviksi naapureiksi, Euroopan uusien valtioiden vakauttamiseksi.”
Keynesin ennakoima romahdus käynnistyikin jo vuonna 1921, jollin Saksan markka alkoi menettää arvoaan voimakkaasti.

Toisin kuin usein esitetää, hyperinflaatio oli vain yksi osa Saksan esimmäisen maailmansodan poliittista mullistusta, joka lopulta nosti kansallsisosialistit valtaan. Vaikka Keynes oli eittämättä oikeassa sotakorvausten epäsuhtaisuudesta, Saksa päätyi lopulta maksamaan reilusta alle viidesosan alkuperäisiestä summasta. Sen taloutta tukivat myös Yhdysvaltojen vuodesta 1924 antamat lainat, jotka siivittivät Saksan talouden kasvuun aina vuoteen 1929 saakka.
Kehityksen katkaisi Yhdysvalloista alkunsa saanut taloudellinen romahdus, Suuri lama, joka merkitsi myös lainahanojen katkaisemista Eurooppaan.

Suuri laam oli merkittävä tekijä Keynesin aloittamassa työssä modernin talousajattelun, erityisesti talouskasvun ja suhdannevaihtelujen ongelmaa tutkivan makrotaloustieteen uudistamisessa. Keynesin näkemyksen mukaan talous ei ollut itseään tasapainottava järjestys, jossa merkittävimmät päätökset liittyivät asioiden tuottamiseen. Keskeinen rooli oli kokonaiskysynnällä, jonka säätelemisessä valtioilla oli tärkeä osa. Yksityisten yritysten tai kuluttajien vetäytyessä kuluttamisesta valtioiden on mahdollista tasoittaa suhdannevaihteluita julkisen kulutuksen tai rahapolitiikan keinoin. Tärkeä rooli on myös kansainvälisellä valuuttajärjestelmällä, jonka keskeiseksi arkkitehdiksi Keynes nousi vuoden 1944 Bretton Woods -konferenssissa.
Keynesin Yleisestä teoriasta (1936) tuli monessa mielessä toisen maailmansodan jälkeisen eurooppalaisen talouspolitiikan avainteos: se kannusti valtioita laajentumaan ja investoimaan, tavoittelemaan aktiivisesti täystyöllisyyttä ja siirtämään huomion absoluuttisesta velasta talouskasvuun.

Kirjasta on toisen maailmansodan jälkeinen yhdentymiskehitys jätetty pääosin ulkopuolelle. Kirjailija ilmoittaa tämän olevan tietoinen valinta – rajaus heijastaa kirjan keskeistä väitettä, jonka mukaan useimmat toisen maailmansodan jälkeisen integraation elementeistä olivat paikoillaan jo maailmansotien välisenä aikana. Ajatus rauhasta taloudellisen yhteistyön sivutuotteena, näkemys sisämarkkinoista tekniseen sääntelyyn ja asiantuntijatietoon kiinnittyvänä järjestelmänä, pyrkimys valtioiden suvereniteetin rajaamiseen ylikansallisten instituutioiden avulla – kaikki nämä ideat saivat teoreettisen muotonsa jo ennen toista maailmansotaa.

Timo Miettisen teos Eurooppa – poliittisen yhteisön historia on harvinaisen kattava historiateos maanosamme historiasta, ja uudesta näkökulmasta kirjoitettu – tällä kertaa aihetta käsitellään filosofiasta ja aatehistoriasta käsin, ja tässä mennään alkupisteeseen, antiikkiin, saakka. Vaikka historialliset tapahtumat sinänsä olisivat tuttuja, tästä teoksesta löytää edelleen aiheesta uutta, ja paljon.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti

El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää

Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita

Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”

Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte

Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Tomi: Eyrooppa – poliittsien yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta

Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu

Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori

Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä

Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja

Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin