Kirjat, päivitys 7.5.

Otetaan tähän kohtaan uusintapäivitys, kuten tuli viimeksi ilmoiteltua. Vesa Sisätön, Anu Ala-Korpelan ja Mikko Metsämäen Operaatio Kekkonen on esitelty sivustolla ensimmäisen kerran kesällä 2017, tiivistelmä Juho Kotakallion teoksesta Hänen majesteettinsa agentit on julkaistu ensimmäisen kerran syksyllä 2019. Sitten seuraavat 2-3 päivitystä on tarkoitus käsitellä Mikko Virran Operaatio Kekkonen -teosta, jos sen rupeaman yrittäisi aloittaa ensi viikon loppupuolella.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Keskustalainen
Vesa Sisättö, Anu Ala-Korpela ja Mikko Metsämäki: Operaatio Kekkonen
Karisto (paino), Tammi 2000
232 sivua

Tammikuussa 1969 Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkonen silmäilee Atlantin tyynenä päilyvää horisonttia Senegalissa, Afrikan länsirannikolla. Ja kalamies Kekkoselle tulee mieleen kokeilla ulkomerikalastusta.
Kekkosen väelle hankitaan kaksi pientä venettä ja niihin paikalliset miehet miehistöksi. Veneet ovat kapeita, puusta koverrettuja ”palkoja”, joissa on moottori perässä.
Toiseen veneeseen astuu presidentti yhdessä kahden paikallisen miehen kanssa. Toiseen ahtautuvat Kalle Kaihari, Richard Tötterman ja kaksi paikallista venemiestä. Enempää pikkuveneitä ei ole siihen saumaan saatavilla, joten Urpo Levo ja Sven Sevelius lähtevät liikkeelle isolla moottoriveneellä.
Päivä on kaunis, meri rauhallinen. Mutta kukaan ei ole tullut kysyneeksi säätiedotusta.
Veneet matkaavat kohti ulappaa. Kaikessa rauhassa, puolen tunnin ajan. Mutta sitten horisontista tulee näkyviin varsin massiivisia tummia pilviä.
Atlantin aallot kasvavat nopeasti. Pian ne ovat viisimetrisiä. Sitten jo talonkokoisia.
Paikalliset venemiehet alkavat olla hädissään. Veneiden matalien laitojen yli tulvii vettä, jota miehet lappovat pienillä peltikipoillaan. Purret ajautuvat eroon toisistaan.
Vielä hetken Kekkosen kalju pää näkyy aallonharjalta katsoessa. Sitten vene katoaa tyrskyjen sekaan.
Kaiharin vene pääsee pienen saaren suojiin. Missään ei kuitenkaan tunnu liikkuvan ketään.
Myrskyä kestää parin tunnin ajan. Lopulta paikalle kaartaa Seveliuksen ja Levon moottorivene.
Mutta Kekkosesta ei näy merkkiäkään. Atlantin valtameri on autio ja hiljainen.
Seurueen mieleen tulee kysymys: kuinka tämä selitetään kotona?

Vesa Sisättö, Anu Ala-Korpela ja Mikko Metsämäki ovat tehneet teoksellaan Operaatio Kekkonen ajatusleikin, minkä mukaan oikea Urho Kekkonen olisi kadonnut ja hänen tilallaan olisi esiintynyt kaksoisolento. Kirjoittajia tuntematta ei voi kommentoida, ovatko nämä saaneet aiheen Elviksen väitetystä virallisen kuolinvuoden jälkeisestä elämästä, Beatles-jäsenen väitetystä korvaamisesta kaksoisolennolla, vai jostain muusta tunnetusta aiheesta, mutta nämä jutut tulevat ensimmäisinä mieleen. Joka tapauksessa ideana on ollut valita salaliittoteorialle aihe ja kokeilla, miten oikean elämän tapahtumat saa sopimaan teoriaan.
Näppärä ideahan kirjoittajilla on. Ja ovat kehitelleet ideasta täysimittaisen kirjan kokoisen parodian tieteellisestä tutkimuksesta. Teos on räväkkää tekstiä, mistä poliittinen korrektisuus on kaukana. Ja joissakin kohdin alkaa väkisinkin miettiä, oliko kaikki revittely ihan aiheellista. Tiettyä asennetta kirjan lukeminen vaatii, varsinkin Kekkosen ihailijoilta, mutta ei kokonaisuutta tässä huonoksi halua väittää.

Tasavallan presidentin adjutantin Esa Seppäsen mukaan ”Kekkosen vauhti” oli keskeisimpiä jokavuotisia keskustelunaiheita Linnan henkilökunnan piirissä. Vertailtiin, millainen presidentin tahti oli ollut edellisenä vuonna ja oliko vauhti nyt kiihtymään vai laantumaan päin. Kirjoittajat kiinnittävät huomiota siihen, että vuoden 1969 jälkeen presidentin vauhdin katsottiin selvästi kiihtyneen. Seppänen kirjoittaa: ”Vuonna -69, kun minä aloitin pinnistelyni siinä vauhdissa, se oli selvästi kiihtymässä ja presidentin ohjelma vain lisääntyi ja tiivistyi.”
Jopa Kekkosen ulkonäkö herätti keskustelua. Seppänen jatkaa: ”Minusta hän ulkoiseltakin olemukseltaan vaikutti noin kaksikymmentä vuotta fyysistä ikäänsä nuoremmalta”.
Myös presidentin oma lähipiiri nuortui selvästi 1960- ja 1970-luvun vaihteessa. Lähipiiri muuttui tuolloin aiempaa selvästi nuoremmaksi, radikaalimmaksi ja vasemmistolaisemmaksi.
Kekkosen isännöimät Tamminiemen lastenkutsut olivat legendaarisia. Presidentti kutsui nuoria radikaaleja. Hän halusi katsoa maailmaa yhdessä vieraidensa kanssa, elämää janoavan nuoren silmin. Hän tahtoi tunnustella ajan hermoa.

Kun nuoret radikaalit valtasivat Vanhan ylioppilastalon, HYY´n 100-vuotisjuhlat jouduttiin siirtämään Vanhalta Konservatoriolle. Myös Kekkonen oli juhlissa mukana.
Opiskelijanuorten protestiin tarjottiin oikealta ja keskeltä kuria ja järjestystä. Mutta Kekkonen oli eri mieltä. Hän puhui nuorten äänellä. Hän kehotti kuuntelemaan nuoria ja palauttamaan näiden usko tulevaisuuteen. Hän oli ylioppilaiden kanssa samoilla linjoilla näiden vaadittua tehokkaampaa tiedonlevitystä aseettoman palvelun mahdollisuudesta.
Kekkonen šokeerasi frakeissaan pönöttävän juhlayleisön. Hän asettui selkeästi kannustamaan yhteiskunnan radikaaleinta ainesta.
Yleisö ei oikein osannut reagoida. Yleisö istui hiljaa paikoillaan.
Kekkonen itse ihmetteli avoimesti, mihin ikäluokkaan tai aatesuuntaukseen hän oikeastaan kuului.

Mitä vanhemmaksi Kekkonen tuli, sitä nuoremmalta hän alkoi vaikuttaa. Vielä viimeisenä presidenttikesänäänkin Kekkonen näytti todistajanlausuntojen mukaan parikymmentä vuotta biologista ikäänsä nuoremmalta.
Mahtavan, määrätietoisen ja vitaalisen Kekkosen on sanottu antaneen fyysisestikin aiempaa kookkaamman vaikutelman. Hänen kanssaan tuolloin tekemisissä olleet ovat silloin tällöin ohimennen maininneet Kekkosen ikään kuin kasvaneen.
Olivatko vallan lisääntyminen, henkinen viriliteetti ja nuori mieli voineet ikään kuin psykosomaattisesti saada Kekkosen kasvamaan pituutta tai ainakin ylpeänä suoristamaan ryhtiään?

Kirjoittajat näkevät vuoden 1969 jälkeisiltä kuvanauhoilta, kuinka Kekkosen askel on vielä aiempaakin napakampi, jotenkin kiireisempi kuin aiemmin. Askelen maahantulovaiheessa he näkevät lähes luonnotonta kimmoisuutta, Kekkonen suorastaan pomppii. Lisäksi askel on hienoisesti muuttanut suuntaa, imevyys ei enää suuntaudu eteenpäin, vaan Kekkonen kohoaa enemmän pystysuoraan. Kekkonen antaa kirjoittajien mukaan lähes kumisen vaikutelman. Lisäksi tämä on väritykseltään vaaleanpunertava.
Jo presidenttikautensa alkuajoista lähtien Kekkonen oli säännöllisesti harjoitellut Seurasaaressa sijaitsevien yhteensä seitsenaskelmaisten kivirappusten kuudennelle askelmalle hyppäämistä. Yllättäen vuonna 1970 tulokset paranivat.
Kirjoittajat kertovat, kuinka Kekkosen 70-vuotisjuhlien kynnyksellä järjestettiin koe. Helsingin Jalkapalloklubin maalivahti Paavo Heinonen tunnettiin erittäin kovana ponnistajana, joka juuri ponnistusvoimansa ansiosta pystyi torjumaan vaikeitakin palloja aivan maalin yläkulmasta. Heinonen kävi testaamassa Seurasaaressa presidentin selvittämät portaat. Hyppy ei suinkaan ollut helppo 26-vuotiaalle teräskuntoiselle Heinoselle. Tämä totesi presidentin olevan melkoisen kovassa kunnossa.

Jopa Kekkosen suhde koiriin oli vuoteen 1971 mennessä muuttunut. Kun haastettelija kysyi tuolloin Kekkoselta, pitääkö tämä koirista, tämä vastasi: ”Jaa, en oikeastaan, tai kyllä minä aikaisemmin pidin, mutta sitten tavallaan unohdin ne”.

Osallistuessaan Helsingin Taidehallissa järjestettyyn yhteisnäyttelyyn Kekkonen nimesi oman teoksensa Pirandellon näytelmän mukaan Niin on jos siltä näyttää. Työ nimineen on tulkittu Kekkosen viattoman veijarimaisuuden ilmentymäksi. Kirjoittajat pitävät kuitenkin mahdollisena, että Niin on jos siltä näyttää olikin Kekkosen eräänlainen ontologis-filosofinen kannanotto, tai jopa arvoitus – jota Kekkonen ei malttanut olla esittämättä.

Kun Kekkonen oli valittu keväällä 1968 tasavallan presidentiksi kolmannen kerran, hänen takanaan oli ollut ennennäkemättömän vahva kannatus. Kuitenkin Kekkonen oli valinnan jälkeen vaikuttanut pettyneeltä ja loukkaantuneelta.
Kekkonen oli todennut jo vaalitaistelun aikana, että presidenttiehdokkaaksi hän ei enää sen jälkeen ryhdy. Häntä ei kiinnostanut asettua enää samalle viivalle Veikko Vennamon kaltaisten kääpiöiden kanssa. Ja tuota hän toisteli seuraavien vuosien aikana, useaan otteeseen.
Myös Kekkosen lähiympäristö alkoi valmistautua Kekkosen vetäytymiseen. Mutta sitten tapahtui jotain.
Tammikuussa 1972 Ahti Karjalainen antoi lausunnon, minkä mukaan Kekkosen toimikautta jatkettaisiin ulkopoliittisista syistä. Kekkonen totesi myöhemmin, ettei suostu enää ehdokkaaksi vaaleihin, mutta koska laajat piirit olivat asettuneet häntä tukemaan, hän katsoi olevansa velvollinen harkitsemaan palveluksensa jatkamista. Toisin sanoen, Kekkonen oli valmis jatkamaan, mutta ilman vaaleja.
Mistä moinen mielenmuutos vuoden 1968 jälkeen?
Ja myöhemmin Kekkonen oli jälleen valmis lähtemään presidentinvaalikamppailuun Vennamoa ja muita poliittisia kääpiöitä vastaan. Hän jopa asetti oman ehdokkuutensa ehdoksi, ettei mitään poikkeuslakia suvaita.

Talousasiat olivat askarruttaneet Kekkosta 1970-luvulla aiempaa enemmän. Puhuessaan kesällä 1974 Suomen marttaliiton 75-vuotisjuhlassa hän kiinnitti huomiota inflaation uhkaan ja kapitalistisen järjestelmän tapaan jakaa omaisuus toistuvasti uusiksi rikkaiden eduksi. Hän myös vertaili sosialistista ja kapitalistista järjestelmää päätyen pitämään sosialistisia maita ainakin yhdessä suhteessa onnistuneempina.
Kekkonen näki sosialististen maiden osoittaneen olevansa kapitalistisia kilpakumppaneitaan selvästi voimakkaampia kyvyssään hillitä inflaatiopaineita sekä kotimaassa että keskinäisessä kaupankäynnissään. Samanaikaisesti kun hintataso oli sosialistisissa maissa säilynyt jokseenkin vakaana, läntisissä maissa inflaatio oli parhainakin vuosina laukannut usean prosentin vauhdilla.
Olihan se varsin radikaalia puhetta aiemmin porvarillisena pidetyltä poliitikolta.

Pääministeri Kekkosen sihteerinä 1950-luvun alussa poliittisen uransa aloittanut Ahti Karjalainen oli parinkymmenen vuoden ajan ollut Kekkosen luottomies, mutta 1970-luvulle tultaessa Kekkosen asenne yhtäkkiä muuttui. Karjalainen ei enää ymmärtänyt Kekkosen mielenliikkeitä, vaan masentui perusteellisesti.
Virallisen historiankirjoituksen mukaan Kekkonen hermostui Karjalaiseen, kun tätä alettiin pitää julkisuudessa Kekkosen seuraajana. Mutta takana saattoi olla myös jotain muuta. Saiko Karjalainen selville Kekkosen salaisuuden?
Keijo Korhosen mukaan Karjalainen lausui syksyllä 1975 seuraavasti: ”En uskoisi, että olet sama mies, jota olen 30 vuotta lojaalisti palvellut.”

Pentti Sainion teoksessa Mitä tapahtui Urho Kekkoselle presidentin viimeisten virkavuosien vaikeudet selitetään ikääntymiseen liittyvällä aivoverenkierron sairaudella, missä taudinkohtauksen iskiessä potilas ei tajua näkemäänsä tai kuulemaansa. Ajan- ja paikantaju voivat kadota. Sairaus vaikuttaa myös tasapainoaistiin. Kekkosta täytyi toisinaan taluttaa vaikeimmissa paikoissa.
Kirjoittajat pitävät Kekkosen sairautta ”kummallisena”. 1970-luvun lopulla kävi toisinaan niin, että julkiset tilaisuudet muuttuivat kiusallisiksi sairauden vuoksi. Silti Kekkonen saattoi olla viimeisinäkin virkavuosinaan tarmokas, terävä ja loistavamuistinen sekä suunnitella touhukkaasti ulkomaanvierailuja ja puheita.
Kirjoittajat kysyvät: Miten mies, joka vuonna 1974 sai lääkäreiltä 40-vuotiaan paperit, oli parissa vuodessa täysin raunio? Kirjoittajista näyttää siltä kuin valtiolaivan peräsimessä olisi 1970-luvun lopulla ollut kaksi Kekkosta.

Elokuussa 1981 Kekkonen teki viimeiseksi jääneen valtiovierailunsa Islantiin. Kirjoittajat pitävät koko matkaa epäilyttävänä. Huonokuntoinen presidentti matkustaa syrjäiselle saarelle, missä häntä ei juuri nähdä. Olosuhteet muistuttavat Senegalin tapausta.
Kekkonen oli jälleen kalastamassa syrjäisessä maailmankolkassa vain muutamien luottoystäviensä kanssa – kuten Senegalissa kaksitoista vuotta aiemmin. Myös Islannin-matkan jälkeen Kekkosen elämässä tapahtui valtava muutos.
Kekkonen jäi muutamia viikkoja myöhemmin sairauslomalle, jolta ei enää virkaansa palannut.

11.9.1981 ilmoitettiin, että presidentti lepäisi vilustumisensa takia viikon verran. Seuraavana päivänä putosi uutispommi: Kekkonen jäisi kuukauden sairauslomalle.
Tämä oli presidentti Kekkosen ensimmäinen sairausloma koko hänen 25-vuotisen valtakautensa aikana.

Jotain tapahtui syksyllä 1981. Päättyikö vasta tuolloin Urho Kekkosen poliittinen ura? Kirjoittajille oli syntynyt vahva vaikutelma siitä, että vuodesta 1969 lähtien Kekkosen paikalla oli ollut toinen, nuorempi mies.
Miten Kekkonen vaihtui? Ja miksi?
Entä mitä tapahtui oikealle Urho Kekkoselle?

Tiivistelmän alussa kerrotaan, kuinka Kekkonen katosi myrskyssä. No, kyllähän tämä sittemmin löytyi, kastuneena ja kylmissään. Ja palasi hoitamaan virkaansa.
Kirjoittajat pitävät todennäköisimpänä, että Operaatio Kekkonen toteutettiin Senegalin-matkan meriseikkailun aikana. Mutta toteavat olevan mahdollista, että vaihdos olisikin tapahtunut jo aiemmin.
Mutta mikä teki mahdolliseksi sen, että moista operaatiota olisi edes voinut suunnitella?

Suurilla johtajilla on usein ollut epävakaina aikoina sijaisia. Henkilöitä, jotka ajavat autoissa keskellä paraatisaattueita, kun oikea johtaja kulkee huomaamattomasti muuta reittiä.
Kirjoittajien mukaan Kekkosella oli ollut ainakin yksi kaksoisolento. Tämä olisi tullut ilmi vuonna 1975, kun Koillis-Lappi -lehden tekemään juttuun Kekkosen 75-vuotisjuhlista olisi tullut väärä kuva, kuvassa olisi ollut sallalainen Arvi Kunnari. Yhdennäköisyyden vuoksi Kunnaria olisi useasti luultu Kekkoseksi, muun muassa Ruotsissa.
Kun tieto Kunnarin yhdennäköisyydestä tuli julkisuuteen, muutamaa kuukautta myöhemmin tuli tieto, että Kunnari olisi kuollut.

Kirjoittajat ovat löytäneet Arto Paasilinnan romaanista Jäniksen vuosi erikoislaatuisen erakon, Hannikaisen, jolla on teoria, minkä mukaan Kekkonen vaihdettiin toiseen henkilöön joskus 1960-luvun lopussa. Hannikaisen mukaan ”vanha Kekkonen” joko kuoli, murhattiin tai vetäytyi syrjään, ja korvattiin uudella, täsmälleen saman näköisellä miehellä.
Kirjoittajat ilmoittavat Paasilinnan myöntäneen Jäniksen vuoden Hannikaisen hahmon perustuvan todelliseen henkilöön, joka on poliisi, kuten romaanissakin. Kirjailija on kuitenkin luvannut olla paljastamatta miehen henkilöllisyyttä.

Oliko vaihdon takana Neuvostoliitto? Tietotaitoa siellä olisi ollut. Ja Senegal olisi sijainnin puolesta ollut sopivan kaukana, jotta epäilyt eivät heti olisi itänaapuriimme kohdistuneet.
Mutta koska ilmapiiri Suomessa oli 1970-luvulla jopa vallankumouksellinen, odottaisi vaikutusten olleen suurempia, jos Neuvostoliiton tekemä vaihto olisi onnistunut. Vai kävikö niin, että vale-Kekkonen syystä tai toisesta päätti olla tottelematta isäntiään?

Suomen ympyrät ovat kovin pienet salaliittojen rakentelemiseksi. On vaikea kuvitella mitään Suomen Maaseudun Puolueen salaista organisaatiota, joka olisi voinut toteuttaa Operaatio Kekkosen.
Tietenkin se muuttaisi tilanteen, jos Vennamon kätyrit olisivat saaneet apua joltain ulkomaiselta taholta. Kirjottajien mieleen tulee ensimmäisenä CIA.

Eräs surullinen vaihtoehto on se, että oikea Kekkonen hukkui Senegalin rannikolla vuonna 1969. Mutta olisi vaikea kuvitella, että suuri luonnonvoimien uhmaaja kokisi loppunsa sillä tavoin. Lisäksi herää kysymys, mistä kaksoisolento olisi saatu niin nopeasti paikalle.
Kirjoittajien mukaan onkin lähdettävä siitä, että jos vaihdos toteutui, se oli suunniteltu huolellisesti etukäteen.

Kekkonen oli voimakas ja omapäinen ihminen. Tähän kuvaan sopisi se, että hän olisi lähtenyt vapaaehtoisesti. Pois virastaan, mahdollisesti myös pois Suomesta.
Ehkä Kekkonen oli kyllästynyt Suomen kansaan. Puolueettomuuspolitiikan dogmeja joutui takomaan umpiluukalloihin eikä asia meinannut mennä perille. Vennamoakin jotkut tunarit menivät äänestämään.
Vetäytyminen ei kuitenkaan enää käynyt päinsä normaalia tietä. Kekkosen halusivat sekä oma kansa että naapurit.
Mutta jos Kekkosena esiintyisikin joku toinen…

Mutta entä kopio-Kekkonen? Todennäköisesti tämä oli elänyt vuosikausia hirvittävän paineen alla. Oliko Kekkosen 1980-luvulla kaatanut sairaus sittenkin seurausta vaihdokkaaseen kohdistuneesta paineesta, joka lopulta mursi miehen?
Kirjoittajat spekuloivat, että ehkä kopio-Kekkonen turvautui stressitilanteissa alkoholiin ja lääkitykseen, joka heikensi nopeasti tämän kuntoa. Tämä selittäisi Kekkosen kunnon nopean rapistumisen 1970-luvun jälkipuoliskolla.
Ja saattaahan se olla, että Kekkosen saappaat yksinkertaisesti olivat liian suuret nuoremmallekin miehelle. Jo yksin Kekkosen naistenmiehen maineen ylläpito on saattanut käydä voimille.

Jos Kekkonen lähti vapaaehtoisesti, on mahdollista, että hän vaikutti tapahtumiin vielä myöhemminkin. Hän saattoi tehdä ikään kuin pikavisiittejä presidentin tehtävissä. Tämä selittäisi ainakin muutamat erikoiset yhtäaikaiset havainnot ”kahdesta Kekkosesta”.
Oikea Kekkonen saattoi auttaa pitämään kulissia yllä tuuraamalla sijaista. Jos oli tapahtunut paha julkinen epäonnistuminen, oikea Kekkonen hoiti seuraavan esiintymisen. Niinpä todistajien mukaan sama henkilö olisikin mokan jälkeen esiintynyt täysissä voimissaan.
Miksi sitten peliä ei jatkettu loputtomiin? Kirjoittajat pitävät todennäköisimpänä syynä sijaisen voimien loppumista.
Kirjottajat arvelevat sijaisen viettäneen viimeiset vuotensa Tamminiemessä, joka eristettiin muusta maailmasta tehokkaasti. Edes Kekkosen lähimpään piiriin kuuluneet ihmiset eivät saaneet nähdä Kekkosta tämän viimeisinä elinvuosinaan.

Teos päättyy melko hurjiin spekulaatioihin. Jokaisen päätettäväksi jää, ovatko ne enää hauskoja, vai olisiko kannattanut jättää viimeiset repäisyt vähän vaisummalle tasolle. Päätetään tämä tiivistelmä kuitenkin yhteen kaheliin tulevaisuudenkuvaspekulaatioon. Joten, päätelkää itse.
Olisiko Kekkonen ollut viimeiset vuosikymmenet vangittuna jossain syvällä Venäjän takamailla? Neuvostoliitossa kun harrastettiin paljon kyseenalaisia tieteellisiä tutkimuksia, joten entä, jos Kekkonen on viimeiset vuosikymmenet maannut syväjäädytettynä jonkin siperialaisen tiedekaupungin salaisessa laboratoriossa? Entä jos Venäjällä ei enää ole ollut varaa maksaa laboratorion laskuja – ja eräänä päivänä paikallinen sähkölaitos katkaisee virran?
Ja vuosikymmenten ajan huurteen peittämänä ollut arkku alkaakin hiljalleen sulaa…

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Extra
Juho Kotakallio: Hänen majesteettinsa agentit
Otava (paino), Atena 2014
297 sivua

Vaikka brittien tiedustelupalvelu on hyvinkin tunnettu – osittain Ian Flemingin luoman agentti 007, James Bondin ansiosta, mutta muutenkin – ja sitä on tutkittukin paljon, brittitiedustelun sidoksia Suomeen ei takavuosikymmeninä tutkittu käytännössä lainkaan. Osasyynä tähän on ollut se, että lähdemateriaalia on ollut hankalasti saatavilla, Britannian ulkomaantiedustelusta vastaavan Secret Intelligence Servicen arkisto on suljettu ja muihin arkistoihin päätyneitä jakelukappaleita on systemaattisesti tuhottu.
FT Juho Kotakallio (s.1978) alkoi aiheeseen paneutua aloittaen tiedusteluhistorian tutkimisen hyvin pienistä palasista. Aikanaan työ tuotti tulosta ja väitöskirja valmistui. Kotakallio väitteli aiheesta ”Kaikkialla läsnä oleva Lontoon Secret Service” ja julkaisi väitöskirjaansa pohjautuvan teoksen Hänen majesteettinsa agentit, joka tarkastelee brittitiedustelua Suomessa vuosina 1918 – 1941.

Englannissa on maan pitkän historian aikana toiminut useita tiedustelujärjestöjä. Jo kuningatar Elisabet I´n aikana 1500-luvulla toimi eräänlainen salainen palvelu. Toisaalta, vaikka maan salaisen palvelun perinteet ovatkin pitkät, ei sen toiminta yhtäjaksoista ole ollut. Englantilainen tiedustelu noudatti muiden maiden perinteitä: tiedustelujärjestöt toimivat sota-aikana, mutta rauhanaikaiseen tiedusteluun ei panostettu, ja näin ollen varsinaisia nykyaikaisia tiedusteluorganisaatioita ei päässyt muodostumaan ennen 1800-lukua.
Moderni tiedusteluorganisaatio oli viktoriaanisen ajan tuote, minkä syntymiseen vaikuttivat sekä teollistuminen että Ranskan-Preussin sodan opetukset vuosina 1870-71. 1900-luvun alussa Iso-Britannian imperiumi käsitti neljänneksen maailmasta, ja sen hallitseminen edellytti kattavaa tietojen keräämistä.
Ulkoisista potentiaalisista uhkatekijöistä akuutein oli Venäjä, joka oli 1800-luvun loppupuolelta lähtien muodostanut uhan varsinkin brittien kruununjalokivelle Intialle. Venäjän laajentumispyrkimykset Britti-imperiumin intressialueille kiristivät maiden välejä. Varsinkin Aasiassa Iso-Britannia ja Venäjä kävivät ns. suurta peliä, missä osapuolet pyrkivät selvittämään toistensa aikeet.
Brittitiedustelu kohdistui 1800-luvulla myös Suomeen, joka oli tuolloin osa Venäjän keisarikuntaa. Esim. Krimin sodan aikana 1853-56 tiedustelukohteena oli Ahvenanmaalla sijainnut Bomarsundin linnoitus, minkä brittiläis-ranskalaiset joukot tuhosivat sodan aikana.
Suuren pelin päätyttyä Aasiassa vuonna 1907 Iso-Britannian ja Venäjän solmimaan sopimukseen brittien fokus siirtyi Eurooppaan. Saksan keisarikunta oli voimistumassa, ja tämän vuoksi vuonna 1909 perustettiin Britannian salainen palvelu, British Secret Service, vastaamaan niihin uhkiin, joita Saksan kasvava asevarustelu aiheutti.

Secret Service jakaantui kahteen osaan, kotimaan vastavakoiluun ja ulkomaanosastoon. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä elokuussa 1914 näiden jakojen pohjalle muodostui Military Operations 5 (MO5), vuodesta 1916 lähtien Military Intelligence 5 (MI5), joka vastasi Britannian kotimaan vastavakoilusta. Ulkomaanosaston nimeksi tuli MI1c, vuodesta 1921 lähtien Secret Intelligence Service (SIS), joka tunnetaan myös nimellä MI6.
SIS´n tehtävä on alusta lähtien ollut vastata Britannian ulkomaantiedustelusta. Sen olemassaolo tunnustettiin virallisesti vasta vuoden 1994 Intelligence Service Actissa.

MI1c/SIS´n alkuvuosien toimintaa vuosina 1909-23 hallitsi sen päällikkö, kommodori sir Mansfield Cumming, joka tunnettiin paremmin lyhyesti ja ytimekkäästi C´nä. Alkuvaiheessa rahoitus oli niukkaa, joten C´llä ei ollut varaa kokopäiväisiin agentteihin, mutta ensimmäisen maailmansodan aikana MI1c´n organisaatio laajeni.
Sodan päätyttyä brittitiedustelu oli jälleen kriisissä, koska rauhanaikaista tiedustelutoimintaa supistettiin. Tammikuussa 1920 SIS´llä oli kokopäiväisiä työntekijöitä vain viisi ja MI5´llä kaksitoista. SIS´n oli siis osoitettava tarpeellisuutensa rauhan aikana.

SIS sai oman tehtävänsä maailmansotien välisenä aikana, jota on pidetty eräänlaisena kylmän sodan esivaiheena. Silloin Euroopassa alettiin pelätä kommunismin nousua ja leviämistä. SIS muodostui Tšekan, Neuvosto-Venäjän salaisen poliisin, arkkiviholliseksi, varsinkin kun brittien tiedusteluorganisaatio pyrki pitämään yllä vastavallankumouksellista toimintaa ja neuvostovastaista taistelua.
Lännestä päin katsottuna Tornio oli Suomessa ensimmäinen paikkakunta, missä oli brittien tiedustelutoimintaa. Haaparannan ja Tornion välinen reitti oli keskeinen, sillä sitä kautta kulki sekä brittien kuriiri- ja tiedustelulinja että myös merkittävä osa ensimmäisen maailmansodan aikaisesta laillisesta ja laittomasta liikenteestä Ruotsin ja Neuvosto-Venäjän välillä.
Tammikuussa 1918 tilanne Torniossa oli sekava. Brittien varakonsulilla Gerald Gillespiellä ei todellisuudessa ollut minkäänlaisia diplomaattisia oikeuksia, sillä juuri itsenäistyneen Suomen ja Iso-Britannian välille ei ollut solmittu virallisia diplomaattisuhteita. Gillespie kuitenkin toimi Torniossa keväällä 1918 ja kävi päivittäin Haaparannassa aterioimassa ”sikäläisen wirkaveljensä” luona, kunnes hänet toukokuussa nimitettiin varakonsuliksi Haaparantaan. Suomen poliittinen ilmapiiri oli muuttunut saksalaismyönteisemmäksi eikä Gillespietä päästetty Haaparannasta takaisin Suomeen.
Tornion esimerkki kertoo sen, kuinka sotaakäyvän ja neutraalin maan välinen raja muodosti keskeisen toimintakentän tiedustelulle. Tilanteen muuttuessa asetelma purkautui ja painopiste tiedustelutoiminnassa muuttui. Näin kävi myös Suomen ja Ruotsin rajalla: ensimmäisen maailmansodan päättymisen seurauksena Iso-Britannian Haaparannan-varakonsulaatti suljettiin ja varakonsuli Gillespie siirrettiin tammikuussa 1919 Tukholmaan.

Ensimmäisen maailmansodan päättymisen myötä Iso-Britannia kiinnostui Neuvosto-Venäjän naapurimaista, joista oli etua bolševikkien vastaisessa tiedustelussa. SIS´n agentit kulkivat Neuvosto-Venäjälle ja takaisin reunavaltioiden kautta. Myös brittiläiseen imperiumiin kuulunut Intia antoi briteille hyvän asemapaikan bolševikkien toiminnan selvittämiseen, mutta maasto-olot ja Pietarin sijainti Suomen rajan pinnassa houkuttelivat käyttämään Suomea asemapaikkana. Helsingistä alkoi kehittyä tiedustelukeskus, jossa vilisi vakoojia.

SIS´n asiamiehillä, joiden nimiä ei haluttu julkisuuteen, oli koodinimet. Esim. ST-koodi tarkoitti Tukholmaa (Stockholm), minne lokakuun vallankumouksen jälkeen oli siirretty Venäjälle suuntautuvan tiedustelun organisointi. ST-koodinimet olivat käytössä myös Suomessa, koska tiedustelutoimintaa johdettiin aluksi Tukholmasta. Suomen alueella oli käytössä myös muita lyhytaikaisempia agenttitunnuksia: H (Helsinki), V (Viipuri) ja T (Terijoki).

SIS´n tiedustelutoiminta organisoitiin Britannian lähetystöjen passitoimistoista, jotka hankkivat itsenäisesti myös sellaista tietoa, mitä julkisista lähteistä ei saanut. SIS´n asemamaan päällikön peitevirka oli passitoimiston päällikkö, Chief Passport Control Officer (PCO). Passitoimiston päällikön apulainen oli passitoimiston apulaisvirkailija, Assistant Passport Control Officer (APCO) ja tutkija (examiner). Näiden lisäksi henkilökuntaan kuului mm. kääntäjiä, sihteereitä, virkailijoita ja kuriireja. Passitoimiston päällikkö kuului brittilähetystön henkilökuntaan, ja hänellä oli tästä johtuen diplomaattinen koskemattomuus.
Aiemmin diplomaatit oli nähty ”laillistettuina vakoojina”, mutta 1900-luvun alussa brittidiplomaattien suhtautuminen SIS´n toimintaan oli ristiriitainen. Viktoriaaniseen aikaan verrattuna tilanne oli muuttunut, tiedustelu oli oma toimialansa ja välttämätön paha. SIS´n miesten kuulumista lähetystön henkilökuntaan pidettiin jopa häpeänä ja hankalana diplomaattisten suhteiden hoitamisen kannalta, koska pelättiin, että SIS vakoilullaan vaikeuttaisi lähetystön toimintaa.
Toisaalta on nähty, että lähetystöissä toimivat tiedustelu-upseerit pystyivät toimimaan suhteellisen huolettomasti. Heidän tehtävänsä oli kyllä kohtuullisen helposti pääteltävissä, mutta itse he eivät välttämättä keränneet tietoja, vaan organisoivat tiedustelua.

Edellä mainitusta huolettomuudesta oli kuitenkin yksi poikkeus: Moskova. Kun Britannian ja Neuvostoliiton diplomaattisuhteet vuonna 1924 solmittiin, SIS ei perustanut sinne omaa passitoimistoaan, vaikka SIS´n päätiedustelukohteena 1920- ja 1930-luvulla oli Neuvostoliitto.
Tutkija Phil Tomaselli esittää brittien passitoimiston puuttumisen syyksi sen, että Britannian lähtetystön henkilömäärän lisääminen Neuvostoliitossa olisi johtanut vastavuoroisesti neuvostodiplomaattien ja -vakoojien määrän kasvuun Britanniassa. Tomaselli esittää myös, että taloudellisilla tekijöillä saattoi olla osansa passitoimiston puuttumiseen, samoin kuin sillä, että asiamiehet tiedustelivat Neuvostoliiton naapurimaista käsin. Ja vaikka passitoimistoja ei ollut, jo Neuvosto-Venäjällä oleskeli brittiagentteja. Esim. vuonna 1921 SIS oli sijoittanut omia agenttejaan Iso-Britannian kauppavaltuuskuntaan Moskovaan. Vastavuoroisesti Neuvosto-Venäjällä oli Lontoossa sijainneessa kauppavaltuuskunnassaan omat tiedustelumiehensä.

Britannian tunnustettua Suomen itsenäisyyden toukokuussa 1919 briteille oli mahdollista avata lähetystö Helsinkiin, minne virallisten suhteiden myötä saapuivat sekä Britannian viralliset edustajat että passitoimisto. SIS´n toiminnan kulissina toiminutta passitoimistoa johti John Lennstrand, joka nimitettiin Helsinkiin Passport Control Officeriksi 28.10.1919.
Kesäkuussa 1920 Lennstrandin seuraajaksi Helsinkiin nimitettiin Ronald Meiklejohn, joka vain hieman aiemmin oli johtanut Suomesta Neuvosto-Venäjälle suuntautunutta tiedusteluryhmää. Meiklejohnin seuraajana Helsingissä oli ensin Raleigh Le May, jonka tilalle nimitettiin komentajakapteeni Ernest Boyce ja tämän apulaiseksi Harold (Harry) Carr.
Boycea pidettiin yhtenä SIS´n pätevimmistä Venäjän-asiantuntijoista. Hän oli työskennellyt vuodesta 1906 Venäjällä eri liikeyrityksissä. Hän myös värväytyi Kuninkaallisen laivaston vapaaehtoiseen reserviin (RNVR), josta SIS´n johtaja Cumming tyypillisesti värväsi agenttejaan ensimmäisen maailmansodan aikana.

Kun Neuvosto-Venäjä irtautui Saksan vastaisesta sodasta, mahdollistuivat Saksan joukkojen siirrot itärintamalta länsirintamalle, missä olivat odotettavissa ensimmäisen maailmansodan ratkaisutaistelut. Tässä vaiheessa ympärysvaltojen tavoitteeksi tuli sitoa sotilaallisilla väliintuloillaan, interventioillaan, Saksan joukkoja itään sekä pyrkiä pitämään Neuvosto-Venäjä mukana ensimmäisessä maailmansodassa.
Ympärysvaltioiden interventiot kohdistuivat niin Etelä-Venäjälle, Vladivostokiin kuin Pohjois-Venäjällekin. Interventiosuunnitelmissa Pohjois-Venäjä oli strategisesti erittäin keskeisessä osassa Murmanskiin rakennetun rautatien ja Murmanskin ympärivuotisen jäättömän sataman vuoksi.
Brittitiedustelun tarkoituksena oli selvittää vastustajien toimintaa paitsi Muurmannin ja Arkangelin alueella, myös Suomessa. Tätä varten organisoidussa tiedustelussa brittitiedustelu-upseerit ja -agentit muodostivat tiedusteluorganisaation johtoportaan, ja heidän palveluksessaan toimi Pohjois-Venäjällä sekä venäläisiä että suomalaisia.

Pohjois-Venäjän paikallinen väestö nähtiin tarpeellisena vahvistuksena interventiojoukoille. Ja oli briteillä yhteisiä intressejä myös punaisten suomalaisten kanssa. Pohjois-Venäjälle siirtyneet punaiset suomalaiset toimivat yhteistyössä brittien kanssa, ja yhteistoiminnan huipentumana oli suomalaisista punaisista brittien alaisuuteen muodostettu Muurmannin legioona. Tämän vuoksi brittien tiedustelu- ja propagandaorganisaatiosta on löydettävissä useita suomalaisia.
Briteillä, jotka toimivat suomalaisten kanssa, oli kokemusta Suomesta. Kun tarkastellaan brittien Suomeen kohdistunutta tiedustelua, jota johdettiin pohjoisesta käsin, keskeisessä asemassa oli Jack O´Brien-Hitching. Hänen johtamassaan Arkangelin tiedustelutoimistossa toimivat mm. Oskari Tokoi ja Emil Elo. Myös tuleva SIS´n Helsingin-toimiston päällikkö Henry Carr työskenteli Muurmannilla ollessaan ”pienessä mökissä”, jonka viereisessä huoneessa työskenteli Tokoi.
Epäilyksen ilmapiiri vallitsi Muurmannin legioonassa. Esim. Hitching oli todella epäluuloinen punaisia suomalaisia kohtaan. Hän laati yhdessä professori Arthur Cotterin kanssa raportin suomalaisen legioonan tilasta. Arviot päätyivät Britannian tiedustelujohdon (Directorate of Military Intelligention, DMI) muistioon, jossa mainitaan maaliskuussa 1919 legioonan tilanteesta mm. seuraavaa: ”…oli hyvin mahdollista, että suomalaiset legioonalaiset saattaisivat murhata heitä johtavat brittiupseerit ja marssia tämän jälkeen Suomeen tekemään vallankumousta.”

Viimeistään elokuussa 1918 ympärysvallat joutuivat Neuvosto-Venäjällä epäsuosioon, sillä bolševikkien salainen poliisi Tšeka katsoi brittien osallistuneen Leninin salamurhayritykseen. Tšeka käynnisti vastatoimet ja iski Ranskan tiedustelupalvelun, Deuxieme Burreaun, eversti de Vertemontin toimistoon 30.8.1918 ja seuraavana päivänä Britannian Moskovan- ja Pietarin-lähetystöihin. Britannian Pietarin-lähetystöön tehdyssä iskussa Royal Navyn (RN) kommodori Francis Cromic ammuttiin brittilähetystön portaikkoon ja useita brittejä vangittiin.
Brittejä vastaan tehtyjen iskujen vuoksi Britannian ja Neuvosto-Venäjän diplomaattisuhteet katkesivat, ja vallankumousjohtajan murhayrityksen jälkeen bolševikit kävivät venäläisen yläluokan ja vastavallankumouksellisten kimppuun toden teolla. Britit ja heidän liittolaisensa joutuivat bolševikkien vainon kohteeksi kaikkialla, mihin kommunistien ja Tšekan valta ulottui.
Bolševikit olivat varmoja siitä, että brittiläiset ja ranskalaiset agentit olivat pyrkineet kaatamaan neuvostohallituksen. Näytösoikeudenkäynneissä oli syytettynä brittidiplomaatti Bruce Lockhart ja muita brittejä.
Britannia onnistui kuitenkin saamaan vastavallankumouksellisesta toiminnasta syytetyt pois Neuvosto-Venäjältä vaihtamalla pidättämiään bolševikkejä vangittuihin britteihin. Näin Britannia sai vapaaksi mm. Lockhartin ja SIS´n agentin Ernest Boycen.
Osa brittiagenteista pystyi välttelemään Tšekaa ja pääsi omia reittejään pitkin pois Venäjältä. Tšekan kynsistä livahti myös SIS´n legendaarinen agentti ST1, Sidney Reilly, joka Neuvosto-Venäjällä oli luonut vakoiluverkostoa ja yrittänyt kaataa koko bolševikkihallinnon.

Saksan ja Neuvosto-Venäjän ollessa sodassa Venäjältä pakeneviin ympärysvaltojen kansalaisiin suhtauduttiin Suomessa hyvin varauksellisesti. Vaikka Suomi oli puolueeton maa, tämä puolueettomuus oli varsin nimellistä. Rajalla ohjeistettiin pidättämään kaikki 18-45-vuotiaat ympärysvaltojen edustajat. Suomi oli suuntautunut Saksaan, joten Saksan viholliset olivat Suomen vihollisia tai mahdollisia tulevia vihollisia.
Eivät suhteet britteihin silti aina hankalia olleet, esim. senaattori, myöhempi ulkoministeri Rudolf Holsti ilmoitti senaatille onnistuneensa pääsemään tuttavuuteen Intelligence Departmentin virkamiehen, professori J.Y. Simpsonin kanssa. Holstin mukaan Simpson järjesti saapunutta materiaalia ja laati niistä raportteja ”ylimmälle ´War Cabinetille´”. Holsti näki mahdollisuudekseen vaikuttaa Simpsonin kautta laadittaviin raportteihin sekä edistää Suomen asemaa – Venäjän Karjalan ja Kuolan liittämistä Suomeen.
Holsti oli käynyt Simpsonin kanssa useita keskusteluja Suomen tilanteesta. Simpson arvioi Holstin antamat tiedot oikeiksi ja tämä mahdollisesti sai Simpsonin suhtautumaan Suomeen myötämielisemmin.
Oikeisto- ja aktivistipiireissä Holstia pidettiin erittäin länsimyönteisenä. Lisäksi Holsti oli tasavaltalainen, eivätkä nämä ominaisuudet sopineet voimakkaasti Saksaan suuntautuneiden aktivistien suunnitelmiin. Suomessa brittien mahdolliseen menestykseen ei luotettu.

Brittien tiedustelu hankaloitui, kun nämä eivät enää voineet tarkkailla Neuvosto-Venäjän tapahtumia lähetystöstään käsin. Neuvosto-Venäjä myös kiristi matkustusasiakirjojen lupapolitiikkaansa siten, että maahan pääsi virallisesti joulukuun 1918 jälkeen vain neuvostohallituksen edustajan allekirjoituksella varustetulla passilla.
Luonnollisesti myös epävirallinen reitti oli käytettävissä. Tätä reittiä SIS käytti lähettäessään vuoden 1918 loppupuolella Neuvosto-Venäjälle Paul Dukesin, agentti ST25´n.

Tukholmassa Dukesista muovautui serbialainen liikemies Sergei Ilitch, joka jatkoi matkaansa Oihonna-höyrylaivalla Turkuun. Hän yöpyi Turussa 9.11.1918 ja lähti seuraavana päivänä Helsinkiin, mistä jatkoi pian Viipuriin.
Viipurissa Dukes tapasi emigranttiupseeri ”Melnikovin”, joka oli työskennellyt aiemmin Iso-Britannian Pietarin-laivastoattasea Francis Cromielle. Melnikovin oleskelu Viipurissa kertoo siitä, että brittien palveluksessa olleet agentit olivat siirtyneet tai siirtymässä Karjalankannakselle, josta muodostui tiedustelijoiden portti bolševikkien hallussa olleeseen Pietariin.
Viipurista Dukesin matka jatkui edelleen 15.11.1918 Terijoelle, missä suomalaiset rajavartijat auttoivat agentin Rajajoen toiselle puolelle 15. ja 16. päviän välisenä yönä. Rajalla olleilta suomalaisilta Dukes sai väärennetyt Tšekan paperit, joiden turvin hän pystyi liikkumaan turvallisemmin Pietarissa.

Lontoossa Dukesille oli kerrottu, että tämä olisi Neuvosto-Venäjän rajan ylitettyään yksin tehtävänsä kanssa. Mikäli Dukes jäisi kiinni, hänen hyväkseen olisi mahdotonta tehdä mitään.
Neuvosto-Venäjällä oli kuitenkin yhä brittimyönteisiä henkilöitä. Dukes tapasi John Merrettin, jonka tehtäväksi oli jäänyt tiedustelun hoitaminen, kun muut britit olivat poistuneet. Merrett poistui pian Dukesin tapaamisen jälkeen rajan yli Suomeen, samoin kuin Merrettin vaimo Lydia, jonka Dukes onnistui saamaan pois Tšekan kynsistä.

Dukes teki havaintoja ja keräsi tietoja eri lähteistä. Hän teki yhteistyötä myös vastavallankumouksellisten kanssa ja ylläpiti yhteyksiä kadettimieliseen Kansalliseen keskukseen, jonka toimintaa Pietarissa johti liikemies Wilhelm Steininger. Keskuksen avainhenkilöihin kuului puna-armeijassa palvellut suomalaissyntyinen eversti Vladimir (Valdemar) Lundeqvist, jonka kautta saatiin tiedustelutietoja aina siihen saakka kunnes Kansallisen keskuksen toiminta paljastui bolševikeille kesällä 1919.
Hankkimansa tiedot Dukes kuljetti Suomeen joko itse tai kuriirien välityksellä, mutta Iso-Britannian tiedustelulähteiden mukaan rajalla oli 1918-19 käynnissä kehitys, joka vaikeutti SIS´n tiedonkulkua Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä. Tähän brittien kannalta haitalliseen kehitykseen olivat vaikuttaneet varsinkin jääkärit, jotka olivat taustaltaan saksalaismyönteisiä ja vastustivat ympärysvaltoja.
Voimakkaan saksalaissuuntauksen voidaan katsoa myös hillinneen ympärysvaltoihin myönteisesti suhtautuneiden toimintaa. Saksalaissuuntauksesta oli haittaa Suomen ja Iso-Britannian suhteille, ja samalla Suomen itsenäisyyden tunnustuksen saamiselle, koska Britannia oli asettanut tunnustamisen ehdoksi saksalaisagenttien poistumisen Suomesta. Kahden saksalaisagentin, Bassewitzin ja Bartelsin, poistuttua Suomesta Iso-Britannia sitten tunnustikin Suomen itsenäisyyden.
Ja olihan Suomi jo ennen tätäkin pyrkinyt parantamaan kansainvälistä asemaansa: Suomen ulkoministeriö ja sotaministeriö olivat valmiita yhteistyöhön SIS´n kanssa ja olivat antaneet Dukesille alkuvuonna 1919 luvan liikkua rajan yli milloin ja mistä paikasta tahansa. Ongelmana olivat kuitenkin suomalaiset rajaviranomaiset, rajamaan komendantti Kai Donner kun ei suvainnut, että vieraan vallan edustajat poukkoilivat rajan yli miten tahtoivat.
Asia yritettiin ratkaista yleisesikunnan osasto III´n passiosaston päällikön nimenomaisella ilmoituksella Donnerille, ja tämän jälkeen ulkoministeri Carl Enckellin määräyksellä. Donner kuitenkin viittasi kintaalla kummallekin. Lopulta asia ratkesi kutsumalla Donner pois tehtävistään.

SIS´n toiminnan helpottamiseksi britit kävivät epävirallisia neuvotteluja valtionhoitaja Mannerheimin kanssa. Britit korostivat, että heidän tarkoituksenaan oli suorittaa vain puhdasta tiedustelua, ei tukea eri osapuolia. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, sillä SIS´n tiedustelu, joka oli säilynyt Neuvosto-Venäjällä Dukesin toiminnan ansiosta, antoi SIS´lle mahdollisuuden yhteydenpitoon Pietarin vastavallankumouksellisiin järjestöihin ja myös heidän tukemiseensa.
Vastaavasti myös bolševikit tehostivat valvontaansa, ja SIS´n yhteys Dukesiin katkesi. Dukesin lähettämät tiedot eivät saavuttaneet aina määränpäätä, ja hän oli eristyksissä Neuvosto-Venäjällä. Hän ei myöskään saanut tietoja SIS´ltä.
Iso-Britannialle oli tärkeää avata toimiva yhteys tähän tietolähteeseen. Tämän vuoksi Suomeen lähetettiin keväällä uusia agentteja helpottamaan tiedonkulkua.

SIS´n johtaja Cummingsille oli tärkeää saada katkennut tiedusteluyhteys Dukesiin toimimaan, sillä ilman Dukesia tai vastaavaa agenttia SIS´n tiedusteluorganisaation tiedonsaanti Neuvosto-Venäjältä vaarantui. C´lle tilanne oli arvovaltakysymys: hänen piti osoittaa, että SIS pystyi toimimaan Neuvosto-Venäjällä.
Katkennutta tiedusteluyhteyttä lähti avaamaan 29-vuotias Royal Navyn kapteeni Augustus Agar, joka sai koodinimekseen ST34. Agentille kerrottiin, että tämä saisi apua Suomesta, Ruotsista, Virosta ja Latviasta. C korosti, että puolueettomien maiden kanssa piti säilyttää hyvät välit. Toiminnan piti olla huomaamatonta, ja Agarin tuli käyttää operaatiossa siviilivaatteita. Moottoritorpedoveneissä sai kuitenkin käyttää univormua mahdollisen kiinnijäämisen varalta, sillä ilman sotilaspukua liikkuvat voitiin ampua vakoilijoina.

Kulkureitin valinta ei ollut itsestään selvä. Agar oli pohtinut kolmea reittivaihtoehtoa: Neuvosto-Venäjälle kuljettaisiin joko Suomenlahden, Karjalankannaksen tai Viron kautta. Agar valitsi Terijoelle tukeutuvan meriyhteyden.
Ennen Agarin ryhmän saapumista oli sujuvasti suomea puhuva agentti Broadbent tehnyt tarvittavia ennakkovalmisteluja Terijoella. Agar ja hänen miehensä nähtiin osana bolševismin vastaista taistelua ja tämän vuoksi nämä olivat erittäin tervetulleita Terijoelle.
Agarin ryhmän piti varautua mahdollisiin bolševikkien vastatoimiin. Ryhmä siirtyikin aiemmasta majapaikastaan lähemmäksi moottoritorpedoveneitään, jotta se pystyisi suojelemaan niitä tarvittaessa.
Vuonna 1919 Agarin moottoritorpedoveneet eivät olleet ainoat brittialukset Suomenlahdella: Koivistolla oli brittilaivaston satamapaikka sekä parhaimmillaan yli 30 lentokonetta. Sekä brittiläiset että suomalaiset lentokoneet tekivät tiedustelu- ja pommituslentoja Nauvosto-Venäjän puolelle. Todennäköisesti Agarin ryhmä sai toimintansa suunnitteluun myös lentotiedustelun tietoja.
Terijoelta britit pystyivät moottoritorpedoveneiden avulla pitämään yllä kontaktejaan teidustelupalvelunsa agentteihin, lähinnä Dukesiin. Yhteyden luomiseksi Dukesiin Agar tarvitsi moottoritorpedoveneiden lisäksi tukea suomalaisilta.
Suomen ja Venäjän rajamaan komendantiksi helmikuussa 1919 nimitetty everstiluutnantti Lauri Sarin salli Agarin toimia Terijoelta. Rajoittamattoman kulun lisäksi viranomaisten piti tarvittaessa avustaa Agarin ryhmän jäseniä.

Agar tapasi komendantti Sarinin 14.6.1919. Sarin suhtautui Agarin toimintaan hyvin uteliaasti ja pyrki selvittämään toiminnan tarkoitusperiä. Ymmärrettävistä syistä Agar ei voinut kertoa kaikkia toimintamenetelmiään.
Sarinin luottamus Agariin kasvoi tämän upotettua punalaivaston risteilijän Olegin 17.6.1919. Sota-aluksen upottaminen murensi punalaivaston taistelukykyä Suomenlahdella ja vähensi siten Suomen rannikolle kohdistunutta uhkaa.
Risteilijän upottamisesta Agar palkittiin Iso-Britanniankorkea-arvoisimmalla sotilaskunniamerkillä, Victorian ristillä (Victoria Cross). Suomalaiset puolestaan palkitsivat Agarin tämän urheasta teosta Suomen Valkoisen Ruusun I luokan ritarimerkillä miekkojen kera.

Brittien lentokoneet tekivät tiedustelulentoja Kronstadtin yllä, ja elokuussa 1919 otetuissa kuvissa erottuivat Kronstadtin satamassa olevien laivojen ankkuripaikat. Näiden tiedustelulentojen perusteella britit laativat hyökkäyssuunnitelman ja iskivät Kronstadtiin saman kuukauden aikana. Hyökkäyksellä tuettiin valkoisten venäläisten taistelua bolševikkeja vastaan. Useiden alusten upottamisen takia bolševikkien toiminta Suomenlahdella lamaantui vähäksi aikaa.
Vaikka bolševikeille tehtiinkin vahinkoa, Agar ei päässyt hakemaan Dukesia pois Neuvosto-Venäjältä. Dukes joutui elokuun lopussa lähtemään Pietarista. Hän suuntasi kohti Riikaa ja Tallinnaa, mistä matkasi edelleen Helsinkiin. Ja sieltä edelleen kuriiriposti mukanaan Tukholmaan 11.9.1919.

Viro solmi rauhan Neuvosto-Venäjän kanssa 2.2.1920, Liettua 12.7.1920 ja Latvia 11.8.1920, ja brittilaivastolla oli oma osuutensa rauhanneuvotteluissa. Suomen rauhanneuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa olivat käynnistyneet kesäkuussa 1920.
Britannian alukset tekivät laivastovierailun Helsinkiin elokuussa 1920, mikä aiheutti vastalauseita Neuvosto-Venäjän puolelta. Suomen Iso-Britannian-lähettiläs Ossian Donner katsoi, että laivastovierailu tuki käynnissä olevia Tarton rauhanneuvotteluja. Ne päättyivät rauhansopimuksen allekirjoittamiseen 14.10.1920.

Tarton rauhansopimuksen jälkeen tilanne Suomen itärajalla piti rauhoittaa. Enää ei ollut suotavaa, että joukkoja lähetettäisiin rajan yli suorittamaan sotilaallisia tehtäviä. Brittilaivastonkaan oleskelu Suomenlahdella ei ollut muuttuneessa poliittisessa tilanteessa yhtä hyväksyttävää. Tiedustelu-upseeri Toivo Salokorven mukaan tiedustelutoiminta hiljeni huomattavasti tässä vaiheessa.
Avoimia selkkauksia Neuvosto-Venäjän kanssa pyrittiin virallisesti välttämään, mutta rauhansopimuksen jälkeenkään edes ulkoministeri Rudolf Holsti ei pannut pahakseen sitä, että tiedustelutoimintaa venäläisiä vastaan jatkettaisiin ja jopa lisättäisiin. Kenraali Mannerheimin mukaan solmittu rauha avasi portit bolševikkien agenteille. Vuonna 1921 katsottiin, että Neuvosto-Venäjä oli jopa lisännyt vakoiluaan Suomea vastaan.
Rauhasta huolimatta heimosodat jatkuivat aina vuoteen 1922 saakka. Levottomuuksia esiintyi rajalla, eikä tiedustelutoiminta loppunut vuoden 1922 rajarauhasopimuksen jälkeenkään, vaikka sopimuksella pyrittiin rauhoittamaan Suomen ja Neuvosto-Venäjän välistä rajaa sekä luvatonta rajaliikennettä.

Maailmansotien välisellä kaudella idän ja lännen välillä oli selkeä vastakkainasettelu, mikä näkyi tiedusteluorganisaatioiden välisenä tarkkailuna. Neuvostotiedustelu kohdistui sekä länsimaiden että emigranttivenäläisten toimintaan.
SIS oli huomannut neuvostelutiedustelun muutokset ja välitti saamansa tiedot MI5´lle joulukuussa 1926. SIS´n tiedonannossa todettiin, että kesän aikana oli havaittu neuvostotiedustelun uudelleenorganisointia, ja tietojen mukaan Tšeka olisi asettunut vain Berliiniin, Lontooseen, Pariisiin ja Roomaan. Oli tosin viitteitä siitä, että Tšeka toimi laajemmalla kentällä, sillä kiinni jäänyt neuvostoagentti kertoi Jugoslavian viranomaisille Tšekan toimivan useissa Euroopan kaupungeissa: Riiassa, Helsingissä, Berliinissä, Prahassa, Pariisissa ja Lontoossa.
Tšeka oli jo aiemmin muodostanut pitkäjänteisesti toimivia organisaatioita. Venäjän sisällissodan jälkimainingeissa Tšekan toiminta kohdistui vastavallankumouksellisiin emigrantteihin, ja esim. vuonna 1920 oli masinoitu emigrantteja vastaan operaatio Majakka.
Ja Majakka-operaation jälkeen Tšeka aloitti vuonna 1921 kuuluisimman operaationsa, operaatio Trustin.

Trusti-operaation rakentumisen kannalta keskeisenä on pidetty kahden vastavallankumouksellisen monarkistin, Aleksander Jakuševin ja Meiklejohnin alaisuudessa Iso-Britannian Tallinan-lähetystössä työskennelleen entisen venäläisupseerin Juri Artamonovin, tapaamista Tallinnassa vuonna 1921.
Tapaamisen jälkeen Jakušev ryhtyi toimittamaan tietojaan bolševikeista SIS´lle. SIS ja vastavallankumoukselliset eivät kuitenkaan tienneet, että Tšeka oli vanginnut ja taivutellut Jakuševin provokaattorikseen juuri samana vuonna. Jakuševin kaltaisten henkilöiden kautta Trusti solmi kytkökset eri emigranttijärjestöihin ja tiedusteluorganisaatioihin sekä vakuutti olevansa tärkein informaatiolähde Neuvosto-Venäjästä.
Trustin luotettavuus perustui siihen, että se pystyi toimimaan tehokkaasti 1920-luvun alussa Neuvosto-Venäjällä. Trusti näytti avaavan uusia mahdollisuuksia vastavallankumouksellisille ja länsimaisille tiedusteluorganisaatioille sekasortoisessa neuvostovaltiossa. Trustin tehokas organisaatio katsottiin tietolähteeksi, mutta myös välineeksi, jolla bolševikkihallinto olisi mahdollista kaataa.

Kun Neuvostoliiton johtaja Lenin menehtyi vuonna 1924, tämä historiallinen käänne avasi uusia mahdollisuuksia venäläisemigranteille. Mm. Sidney Reillyn yhteistyökumppani Boris Savinkov lähti vuonna 1924 järjestelemään vastavallankumouksellista toimintaa Neuvostoliittoon.
Ennen lähtöään Savinkov oli vielä tavannut suomalaisen liikemiehen Otto Brunströmin, joka epäili Savinkovin mahdollisuuksia. Myös Savinkov ja Reilly olivat pohtineet, oliko Neuvostoliittoon järkevää lähteä. Reillyllä oli epäilyksensä sekä Trustista että Savinkovin mahdollisuuksista.
Brunströmin ja Reillyn epäilykset osoittautuivat oikeiksi, kun Savinkov jäi Tšekan vangiksi. Neuvostoliitossa Savinkov tuomittiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta vankilaan ja tämä kuoli epämääräisissä oloissa vuonna 1925.
Samana vuonan Reillyn oli tehtävä valinta. Savinkovin kuolema ja toisaalta Ernest Boycen pyyntö saapua tapaamaan Trustin henkilöstöä vaikuttivat Reillyn päätökseen ottaa yhteyttä ”vastavallankumoukselliseen” Trustiin.

Reilly uskoi omiin kykyihinsä ja siihen, että selviäisi mahdollisesta Tšekan ansasta, kuten oli selvinnyt vuonna 1918, jolloin oli saanut kuolemantuomion vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Hän saapui Boycen kutsusta syyskuussa 1925 Yhdysvalloista Pariisiin, missä keskusteli suurruhtinas Nikolai Nikolajevitšin tiedustelupäällikön, emigranttikenraali Kutepovin sekä Boycen kanssa. He päätyivät siihen tulokseen, että Reilly tapaisi Trustin edustajat joko Helsingissä tai lähellä Suomen ja Neuvostoliiton rajaa.
Sittemmin Boyce oli kehottanut Reillyä olemaan yhteydessä alaiseensa ja Trustin Helsingin-agenttiin Nikolai Bunakoviin. Bunakovin kautta Reilly sai kirjeen, jossa Trustin johto houkutteli Reillyä käymään Neuvostoliitossa.

Reilly saapui Helsinkiin syyskuussa 1925. Etsivän keskuspoliisin tietojen mukaan Sidney Reilly -niminen kauppamatkustaja oli majoittuneena hotelli Kämpiin 21.9. – 2.10.1925. Tiedottaja T.167´n mukaan Reilly oli ilmoittanut lähtevänsä Helsingistä Turkuun. Helsingissä Reilly teki kuitenkin aivan toisenlaisia matkasuunnitelmia ja jatkoi Helsingistä Viipuriin.

Bunakov tiesi Reillyn Karjalankannakselle suuntautuvasta vierailusta ja mahdollisesti myös tulevasta rajanylityksestä. Bunakov oli saapunut aamujunalla 25.9.1925 Viipuriin ja asettunut hotelli Andreaan.
Reillyn suunnitelmissa oli tavata Trustin edustajia Viipurissa ja hän tapasikin Aleksander Jakuševin. Keskustelujen aikana Jakušev sai houkuteltua Reillyn lähtemään Neuvostoliittoon tutustumaan Trustin toimintaan.
Reilly lähti rajan yli todennäköisesti siksi, että hän oli jo aiemmin tavannut Jakuševin ja pitänyt yhteyttä Jakuševin johtamaan organisaatioon. Jakušev oli parin vuoden aikana onnistunut solmimaan hyvät yhteydet brittitiedusteluun, mikä osaltaan hälvensi epäilyjä.

Viipurista oli lyhyt matka rajalle, mistä kulkivat sekä viralliset että epäviralliset reitit Neuvostoliittoon. Tiedustelijat, salakuljettajat ja sabotöörit käyttivät epävirallisia kulkureittejä, ja rajalle oli muodostunut enemmän tai vähemmän vakiintuneita ns. ikkunoita, joiden kautta kuljettiin Neuvostoliittoon ja takaisin. Reilly käytti ikkunaa, jota hoiti kaksoisagentti Toivo Vähä. Yleisesikunnan palveluksessa ollut ”Toissilmä” oli värvännyt Neuvostoliiton rajavartijan suomalaisten palvelukseen.
Aluksi rajan yli kulki salakuljetustavaraa, mutta sitten siirryttiin ihmisten salakuljetukseen. Vähän kautta kulki Yleisesikunnan tiedustelijoita, brittiagentteja ja emigrantteja, mutta myös Tšekan agentteja. Yleisesikunta piti Vähää luotettavana miehenä ja vakuutteli tätä myös Reillylle.
Vähän toimia oli seurattu pitkän aikaa ja tämä oli todettu luotettavaksi. Ikkunan toimivuus oli tarkistettu vain muutamaa päivää aiemmin, kun kenraali Kutepovin luotettu kuriiri Maria Zahartšenko-Schulz oli matkustanut ikkunan kautta sekä todennut Vähän luotettavaksi ja varovaiseksi.
Vähä oli kyllä lojaali, mutta ei länsimaille, vaan neuvostotiedustelulle. Tšeka oli värvännyt Vähän asiamiehekseen jo vuonna 1924. Tämä tiedotti rajatapahtumista päällikölleen Stanislav Messingille.

Reilly ylitti rajan Nikolai Steinbergin henkilöpaperit mukanaan. Rajanylityksen jälkeen Reilly ehti tutustua hetken Trustin johtajiin, minkä jälkeen hänet vangittiin. Vangitsemisen jälkeen Reilly oli vielä vitsaillut olettaessaan, ettei brittitiedustelu jättäisi häntä pulaan. Mutta todellisuudessa hänen hyväkseen ei ollut enää mitään tehtävissä.
Reilly uskoi kuitenkin edelleen omiin mahdollisuuksiinsa ja siihen, että selviytyisi tilanteesta kuin tilanteesta, kuten siihenkin saakka. Hän kirjoitti 30.10.1925 Tšekan johtajalle Felix Dzeržinskille ja kertoi tietoja brittitiedustelusta yrittäen vakuuttaa Tšekan hyödyllisyydestään.
Oli ollut kolme miestä, joita Bolševikit pelkäsivät enemmän kuin ketään muuta: Savinkov, kenraali Kutepov ja Reilly. Kun Reilly nyt oli heidän käsissään, he eivät antaneet tälle mahdollisuuksia. Reilly teloitettiin Moskovassa 5.11.1925.
Reillyn kohtalo oli sinetöity jo aiemmin, sillä ennen hänen ampumistaan tapauksen peittämiseksi oli järjestetty Suomen rajan läheisyydessä laukaustenvaihto kahden tšekaosaston välillä. Tämän jälkeen briteille ilmoitettiin virallisesti, että Reilly oli saanut surmansa yrittäessään salatein rajan yli Suomeen. Tämä tieto levisi myös lehdistössä.

1930-luvulla Suomella oli pienen valtion rooli suurvaltapolitiikassa. Suomen osalta keskeisenä tavoitteena nähtiin hyvien suhteiden ylläpitäminen suurvaltoihin ja varsinkin tärkeään kauppakumppaniin Iso-Britanniaan.
Toimiessaan ulkoministerinä vuosina 1936-38 Holsti pyrki kehittämään idänsuhteita, mutta samalla nojautumaan länteen. Suomessa oli kiistaa ulkopolitiikasta, länsisuuntauksen vaihtoehtona oli pohjoismainen yhteistyö. Mm. kansanedustaja Eljas Erkko varoitti Holstia suurvaltojen – Britannian ja Ranskan – vaaroista. Erkon mukaan vaaran hetkenä suurvalloista ei ole mitään hyötyä.

1930-luvun lopulla sodan uhan kasvaessa kiinnitettiin yhä enemmän huomiota toisten suurvaltojen tekemisiin, ja myös sodassa tarvittaviin raaka-aineisiin. Brittien huomio kiinnittyi sekä Neuvostoliiton lisääntyneeseen aktiivisuuteen Pohjois-Euroopassa että Saksan kiinnostukseen Ruotsin malmivaroista.
Britit halusivat vahvistaa sekä taloudellisia että poliittisia asetelmiaan Suomessa Saksan kustannuksella. Britannian ulkoministeri Eden sai maaliskuussa 1937 tietää saksalaisten suunnitelmista perustaa Petsamoon kalajauhetehdas, Finska Fiskeri Ab. Tieto oli peräisin Risto Rytiltä, joka auliisti kertoi tietojaan briteille. Britit katsoivat, että projekti oli vain salajuoni, jotta saksalaiset saisivat jalansijaa Petsamossa. Jukka Rislakin mukaan tehdas olisi ollut sotilas- ja vakoilutukikohta.
Petsamoon ei lopulta tullut saksalaista kalajauhetehdasta, mikä närkästytti Saksaa, varsinkin, kun britit saivat toimiluvan omalle nikkelitehtaalleen.

Toisen maailmansodan alkuvaiheessa SIS´n toiminta oli kriisissä. SIS´n johtaja amiraali Sir Hugh Sinclair kuoli marraskuun alussa vuonna 1939, ja saksalaiset, jotka olivat soluttautuneet SIS´n Alankomaiden-toimiston toimintaan, vangitsivat kaksi agenttia Venlossa muutamaa päivää myöhemmin.
Sodan ensimmäiset kuukaudet olivat SIS´lle täynnä vastoinkäymisiä. Sota osoitti SIS´n olevan tehoton. On mahdollista, että SIS´n kriisin seurauksena Lontooseen kutsuttiin neuvonpitoon henkilöstöä myös Suomesta, sillä yllättävän moni Suomessa työskennellyt brittitiedustelija oli Lontoossa, kun talvisota syttyi.

Talvisodan ensimmäisten ilmapommitusten jälkeen Britannian lähetystö ja SIS´n toimisto evakuoitiin Helsingistä. Iso-Britannian lähettiläs oli valmis evakuoimaan koko lähetystön, tärkeimpiä henkilöitä lukuun ottamatta. Suomessa oli joulukuun alussa jäljellä vain viitisenkymmentä brittiä, jotka jäivät maahan omalla vastuullaan.

Ranskalla ja -Britannialla oli omat intressinsä selvittää Suomen tilannetta ja suunnitella mahdollista osallistumista talvisotaan. Britannian Moskovan-lähettiläs Sir William Seeds piti talvisotaa julistamattomana sotana Britanniaa vastaan. Tilanteessa näytti toteutuvan jo 1920-luvlla syntynyt uhkakuva IBritannian ja Neuvostoliiton välisestä yhteenotosta, sillä tammikuun 1940 alussa Britannian Moskovan-lähettilään poistuessa Neuvostoliitosta maiden välit olivat katkeamispisteessä.

Suomi oli jo pitkään vaihtanut tietoja IBritannian sotilasasiamiesten kanssa Neuvostoliitosta. Talvisodan aikana sotilasasiamieheksi nimitettiin majuri John Goodden, joka oli akkreditoitu Suomeen ensimmäisen kerran vuonna 1922. Vaikka Goodden oli pitkään hoitanut sotilasasiamiehen tehtäviä Itämeren piirissä, talvisodan aikana tehtäviä hoiti käytännössä sotilasasiamiehen apulainen J.H. Magill, joka osasi suomea ja ruotsia, toisin kuin Goodden.
Magill oli saapunut 1930-luvulla Suomeen ja perehtynyt puuteollisuuden ja puutavarakaupan toimintaan Tornator Oy´n palveluksessa Tainionkoskella sekä metsätöissä, missä oli saanut lempinimekseen ”Janne Mäkelä”. Puutavarakaupan kautta Magill oli päässyt tutustumaan metsäteollisuuden edustajiin ja myös pankkimiehiin.
Talvisodan aikana Magill kävi kahdeksan kertaa Mikkelissä päämajassa ja keskusteli mm. Mannerheimin sekä kenraaliluutnantti Aarne Sihvon kanssa. Talvisodasta alkoi, kuten Vesa Saarikoski väitöskirjassaan kirjoittaa, tiivis yhteistyö Sihvon ja Magillin, sekä myös Sihvon ja brittien ilmailuasiamiehen majuri Carlow´n kesken.
Talvisodan aikaan Suomeen lähetettiin myös brittipoliitikko Harold Macmillan, jonka tehtävänä oli vuonna 1940 hankkia tietoja Suomen tilanteesta. Magill katsoo, että Macmillanin arveltiin saavan Suomesta sellaista tietoa, mitä siviilimiehet eivät pystyisi hankkimaan.

Suomeen saapui talvisodan aikaan tiedustelutehtävissä eri ammattikuntien edustajia: poliitikkoja, lehtimiehiä ja liikemiehiä. Suurin osa asettui maan pääkaupunkiin, missä tietoa oli saatavilla, tai sitten asiamiehet selvittivät tilannetta itsenäisesti.
Suomeen saapui talvisodan aikana myös erikoisosaajia, joista tunnetuimpiin kuuluivat radiotiedustelun spesialistit. Suomen radiotiedustelun päällikkö Reino Hallamaa oli pyytänyt sekä Ruotsista että Britanniasta apua neukkujen koodien purkamiseen.

Talvisodan aikana Secret Intelligence Servicen tiedustelu pohjautui jo olemassa olevaan organisaatioon. Brittitiedustelussa oli havaittu, etteivät ripeät muutokset organisaatiossa olleet Suomen osalta mahdollisia. Tämän vuoksi tiedustelutehtävissä käytettiin agentteja, joilla oli jo kokemusta Suomesta, tunnetuimpana heistä sir Paul Dukesia.
Risto Rytin arvioita Dukesista ei tiedetä, mutta se tiedetään, että Ryti kirjoitti Dukesille talvisodan aikana ja kiitti tämän vuonna 1938 julkaisemasta kirjasta The Story of ”ST25”. Selvää oli, että Britannia pyrki vaikuttamaan Suomen hallitukseen sekä virallisia että epävirallisia kanavia pitkin, sillä samana päivänä kun Dukes tapasi Rytin ja Väinö Tannerin, myös Iso-Britannian uusi Helsingin-lähettiläs George Vereker ja prikaatinkenraali Ling tapasivat nämä kaksi. Samalla ilmoitettiin, että Suomen pitäisi pyytää avustusretkikuntaa 5. maaliskuuta mennessä.
Määräpäivänä puntarointi avustusretkikunnan ja rauhanteon välillä kuitenkin jatkui edelleen. Avustusretkikunnan pyytämisen määräajaksi määritettiin vielä samana päivänä 12.3.
Suomi ei kuitenkaan tarttunut Britannian ja Ranskan avuntarjoukseen, vaan solmi rauhan Neuvostoliiton kanssa 13.3.1940. Talvisodan päättymispäivänä kenraali Ironside kirjoitti päiväkirjaansa: ”Jos Mannerheim olisi ollut nuorempi, eikä hän kriittisellä hetkellä olisi ollut influenssan vaivaama, olisivat asiat olleet ehkä toisin. Niin pienet seikat voivat vaikuttaa ja kallistaa vaa´an suuntaan jos toiseen.”
Myös Dukes esitti omia näkemyksiään Lontooseen paluunsa jälkeen. Hän suhtautui hyvin suopeasti Suomen asiaan. Kotakallio pitää varmana, että Dukesin Suomessa näkemät tuhot ja tiedossa olleet siviiliuhrit vaikuttivat tämän näkemyksiin. Dukes suhtautui Suomen asiaan myötämielisesti vielä heinäkuussa 1941, kun Suomi oli lähtenyt Saksan rinnalla sotimaan omaa jatkosotaansa Neuvostoliittoa vastaan.

Talvisodan aikana ulkomaiden apu Suomelle muuttui yleisestä myötätunnosta yhä konkreettisemmaksi humanitaariseksi ja sotilaalliseksi avuksi. Esim. Iso-Britannian sotilastiedustelun entinen johtaja ja Anglo-Finnish Societyn puheenjohtaja sir George Macdonogh oli talvisodan alussa kehottanut brittejä avustamaan Suomea ja Suomen Punaista Ristiä. Eräs Macdonoghin toiveita toteuttanut oli Jack O´Brien-Hitching. Vanha SIS´n agentti pyrki Lontoossa aktiivipalvelukseen ja oli yhteydessä War Officeen. Siitä, palasiko Hitching SIS´n palvelukseen, ei ole varmuutta.
Hitching toi mukanaan Suomeen yli 150 kg matkatavaroita, jotka koostuivat pääosin lääketarvikkeista Suomen Punaiselle Ristille. Häntä ei kiinnitetty Iso-Britannian Suomen-lähetystön palvelukseen, vaan hän ilmoittautui useimpien muiden ulkomaalaisten tapaan vapaaehtoisista koottuun Osasto Sisuun.

Suomeen saapui talvisodan aikana monia brittiläisiä vapaaehtoisia, joiden värväämistä varten Lontoossa perustettiin Suomen avun toimisto – Finnish Aid Bureau. Sekä toimistolla että Osasto Sisulla oli henkilökytköksiä brittitiedusteluun. Molemmissa organisaatioissa vaikutti passitoimiston päällikön tehtävässä toiminut henkilö: SIS´n entinen Tukholman-toimiston päällikkö O´Brien-Hitching oli värväytynyt Osasto Sisuun, ja SIS´n passitoimiston päällikkönä Riiassa ja Prahassa toiminut Harold Gibson vastasi käytännön järjestelyissä Finnish Aid Bureaussa.
Harold Gibsonia pidetään yhtenä keskeisimmistä hahmoista, jotka värväsivät brittivapaaehtoisia Suomeen. Tiettävästi juuri hän oli esittänyt Iso-Britannian ulkoministeri lordi Halifaxille, että talvisotaa varten koottaisiin tuhannen miehen vahvuinen vapaaehtoisjoukko. Poliittisista syistä Britannian hallitus ei kuitenkaan voinut koota vapaaehtoisia. Varovaisesta linjasta kertoo se, että Finnish Aid Bureau perustettiin ”epävirallisesti” brittihallituksen siunauksella, koska katsottiin, ettei poliittisista syistä ollut viisasta perustaa Iso-Britannian omaa toimistoa.

SIS´n asemapaikat vähenivät entisestään vuosina 1940-41, mistä johtuen tiedustelutoimintaa johdettiin yhä enemmän Lontoosta käsin. Keväällä 1940 Ruotsi ja Suomi jäivät pohjois-Eurooppaan brittien ainoiksi tarkkailupaikoiksi. SIS´n tiedustelutietojen keräämisessä korostuivat, kuten ensimmäisen maailmansodan aikana, puolueettomat maat.

Suomi sitoutui yhä enemmän Saksaan, ja tämä lähentyminen havaittiin myös Iso-Britannian Helsingin-lähetystössä. Sabotaasiosasto SOE´n Skandinavian päällikkö Charles Hambro vahvisti Suomen suunnanmuutosta käydessään Suomessa syksyllä 1940. Vierailunsa aikana hän tapasi vt. presidenttinä toimineen Rytin.
Ryti joutui selittämään Hambrolle saksalaisten toimintaa Suomessa. Presidentti korosti, että saksalaiset vain kulkivat Suomen kautta Norjaan, ja esitti toiveen, ettei Iso-Britannia ”missään tapauksessa mahdollisissa neuvotteluissa Neuvostoliiton kanssa uhraisi Suomea, olipa asema kuinka huono tahansa”. Ryti myös muistutti brittiomisteisen Petsamon Nikkeli -yhtiön oikeuksista, joiden hän toivoi pysyvän briteillä.
Yhtiön omistussuhteet olivat Suomelle tärkeitä. Kotakallio pitää todennäköisenä, että Suomi oli saanut talvisodan jälkeen pitää Petsamon juuri brittiomisteisen nikkeliyhtiön vuoksi.

Suomesta tuli Saksan aseveli ja suhteet liittoutuneisiin huononivat. Jatkosodan alettua keskeisiä SIS´n Suomen-edustajia siirrettiin Helsingistä Tukholmaan. SIS´n Suomen-toimiston johtaja Harry Carr lähti Suomesta heinäkuussa 1941, ja häntä seurasi syyskuussa lähetysön henkilökunta.
Iso-Britannia julisti sodan Suomelle 6.12.1941.

Kymmenen päivää sodanjulistuksen jälkeen Harold Gibson kirjoitti Suomen entiselle Lontoon-lähettiläälle olevansa pahoillaan tilanteesta, mihin sodanjulistuksen myötä maiden välillä oli jouduttu. Hän kuitenkin toivoi välien muuttuvan parempaan suuntaan. Jo elokuussa 1941 Gibson oli kirjoittanut G.A. Gripenbergille:

”Tiedostamme, että maanne on pakotettu hankalaan asemaan Teistä johtumattomista syistä. Näissä olosuhteissa hallituksellamme on vain vähän liikkumavaraa. Toivomme, että pian maidemme väliset suhteet palautuvat ennalleen ja voimme työskennellä yhteisten tavoitteiden, demokratian ja vapauden, puolesta. Sillä välin voit vakuuttua siitä, että emme koskaan unohda todellista ystävyyttänne jota te ja suurin osa maanmiehistänne olette osoittaneet brittejä kohtaan.”

Gibsonin toive suhteiden pikaisesta paranemisesta sai odottaa vuoteen 1944, jolloin jatkosota päättyi. Tuolloin Suomeen saapui liittoutuneiden valvontakomissio, mihin kuului sekä neuvostoliittolaisia että brittiläisiä jäseniä.
Sodan päättyminen tiesi myös sitä, että brittitiedustelun edustajat saapuivat taas Suomeen. Aiempien hyvien kontaktien pohjalle oli helppo jälleen muodostaa tiedustelulle keskeiset suhteet.

Juho Kotakallion kirja Hänen majesteettinsa agentit on lähes hakuteoksen oloinen kuka kukin on -teos Suomessa jaksolla 1918 – 1941 toimineista brittiagenteista – vain henkilöhakemisto puuttuu. Väitöskirjaan pohjautuva teos ei valitettavasti sisällä niin vetävää toimintaa kuin aihe antaisi myöden, mutta ei se väitöskirjamaisen kuivakaan ole. Kieltämättä yksityiskohtien ja henkilöiden määrä saattaa paikoitellen lukijaa uuvuttaa. Joka tapauksessa, kiinnostava pala aiemmin tutkimattomasta alueesta maamme historiaa on kyseessä.

No joo, josko tähän vielä loppukevennykseksi pari agenttiaiheista linkkiä. Koskapa Kotakallion kirjassa esiintyvä Sidney Reilly on Ian Flemingin luoman tunnetun salaisen agentin esikuva, muistellaanpa aiheesta tehdyn elokuvasarjan alkuaikoja. Varmaankin jokainen teistä muistaa teeman, joka on seurannut virallisten elokuvien sarjaa alusta sakka?

James Bond

Ensimmäinen Bond-romaani Casino Royale myös filmattiin ensimmäisenä, mutta kyseessä oli lyhyehkö tv-elokuva. Seuraavien romaanien oikeudet menivät tuottaja Albert R. Broccolille, joka sitten vuonna 1962 aloitti sen ns. virallisen elokuvasarjan tuottamalla elokuvan Dr. No (suom. Salainen agentti 007 ja tohtori No). Kun Sean Conneryn tähdittämät elokuvat muodostuivat menestykseksi, kaivettiin Casino Royale naftaliinista ja vuonna 1967 julkaistiin samanniminen Bond-parodia, mikä versio lykättiinkin sillä kertaa valkokankaille. Sittemmin kyseisen romaanin oikeudet ostettiin ”kotiin” ja vihdoin vuonna 2006 julkaistiin virallinen Casino Royale -Bond-leffa.
Niin, ensimmäisenä Bondin roolin valkokankaalla otti haltuunsa Sean Connery. Neljä ensimmäistä tuli tehtyä ihan mielellään, mutta viidennen kohdalla alkoi jo maistua puulta. Kun esiintymispalkkiota riittävästi korotettiin, kaveri suostui vielä viidenteen, mutta ilmoitti samalla, että kyseinen You Only Live Twice (1967, suom. Elät vain kahdesti) tulee jäämään viimeiseksi.
George Lazenbyn tähdittämän On Her Majesty Secret Service (1969, suom. Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa) jälkeen oli jälleen aika soitella Connerylle, Lazenby kun lähti enemmän tai vähemmän ovet paukkuen kyseisen tuotannon jälkeen. Kun hinnasta sovittiin, Connery palasikin vielä kerran, mutta ilmoitti, että ainakaan kymmeneen vuoteen ei enää rooliin sen jälkeen takaisin tule. Elokuvassa Diamonds Are Forever (1971, suom. Timantit ovat ikuisia) useampikin kriitikko on kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka leipääntyneeltä Connery joissakin kohdin vaikuttaa, mutta muuten pätevästi kaveri roolin rutiinillaan läpi veti. Ja yleisöhän kyllä tykkäsi.
No, Roger Moore lopulta otti roolin haltuunsa. Tosin kyllä Connerykin vielä kerran rooliin palasi, vuonna 1983 – kun riittävästi sitä aikaakin oli kulunut. Kun Conneryn vanha kaveri Irvin Kershner sai ohjattavakseen epävirallisen Bond-leffan Never Say Never Again (suom. Älä kieltäydy kahdesti), Connery suostui tekemään kamulleen palveluksen. Tavallaan tämäkin tarina pohjaa Flemingin tekstiin, kirjailija kun aikoinaan osallistui erääseen kimppaprojektiin, mutta kyseistä romaanikäsikirjoitusta ei koskaan sellaisenaan julkaistu, joten Fleming hyödynsi sittemmin tarinan aihion omassa Thunderball-romaanissaan (suom. Pallosalama). Ja tuo käsikirjoitus siis oli pohjana mainitulle, ehkä hivenen ironisesti nimetylle Conneryn paluuelokuvalle.
Niin, noista Bond-tunnareista on muutamakin hitti vuosikymmenten saatossa muodostunut, Conneryn uran ajan menestyneimpiä tapauksia olivat Shirley Basseyn Goldfinger ja Nancy Sinatran You Only Live Twice. Otetaan tähän linkki tuohon jälkimmäiseen.

Nancy Sinatra

Bond-tunnuksista on tehty myös usea Suomi-versio ja muutama niistäkin on menestynyt. You Only Live Twice oli hitti alkuperäisenä ja suomalaisena tulkintana (Carola, Ei aina käy niin), mutta muita suurmenestyksiä ei suomen kielellä oikein saatu lentoon. Toiseksi suurin suomalaismenestys oli Laila Kinnusen Idän ja lännen tiet (alk. From Russia with Love vuoden 1963 elokuvasta 007 Istanbulissa) ja kolmanneksi suurin taisi olla turkulaisen Dead End 5 -yhtyeen solistin Annika Salmisen (nyk. Andersson) tulkitsema Enkelit heittää arpaa, joka pohjautuu vuoden 1977 Bond-leffan The Spy Who Loved Me tunnariin, harvemmin kuultuun kappaleeseen Nobody Does it Better.

Annika

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma

Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena

Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus

Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä

Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?

Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus

Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika

Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta

Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä

Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi

Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin