Kirjat, päivitys 24.2.

No niin, se on nyt lisätty viides päivä aiemmin julkaistun tiivistelmän perään, eli nyt loppuosa Nicholas Bestin teoksen Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa tiivistelmästä. Jos sitten tuossa viikon-puolentoista kuluttua saisi jatkettua kepulaisella kirjallisuudella, silloin pitäisi palailla toisen maailmansodan ajan Saksasta omaan 1990-luvun lamaamme ja uudempiinkin asioihin, silloin olisi esittelyvuorossa Esko Ahon teos Hetki lyö.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto
Nicholas Best: Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa
Alkuteos Five Days that Shocked the World 2012
Suomentajat Jutta Jarvansalo ja Antti Posti
Bookwell (paino), Minerva 2013
322 sivua

Tiivistelmä 3/3, kirjan sivut 140 – 322.
PÄIVÄT III (jatkoa) – V.

PÄIVÄ III. MAANANTAI 30.4.1945.

Amiraali Karl Dönitz halusi selittää, oliko Heinrich Himmler salaa neuvottelemassa rauhansopimusta länsiliittoutuneiden kanssa kuten ulkomaisella radiokanavalla oli väitetty. Himmler vakuutti Lyypekissä Dönitzille, että väitteessä ei ollut mitään perää. Dönitz luotti Himmlerin vakuutteluun ja oli iloinen, että hänellä oli syy olla viemättä asiaa pidemmälle.

Saman maanantain alkuillan aikana Dönitz tapasi Albert Speerin, teollisuudesta vastaavan varusteluministerin, joka oli tullut Plöniin amiraalia tapaamaan. Dönitz kutsui Speerin välittömästi päivälliselle.

Dönitz ja Speer olivat tuskin ehtineet istahtaa, kun Dönitzin avustaja Walter Lüdde-Neurath ryntäsi sisälle Berliinistä tulleen sähkeen kanssa. Viestissä kerrottiin hämmästyttäviä uutisia: Führer oli osoittanut Dönitzin seuraajakseen valtakunnanmarsalkka Hermann Göringin sijasta. Kirjallinen vahvistus tulisi myöhemmin. Dönitz oli nyt valtuutettu kaikkeen tilanteen vaatimaan toimintaan.
Dönitz oli sanaton. Niin olivat toisetkin. Dönitz tiesi tilanteen olevan paha, mutta ei ollut koskaan kuvitellutkaan itseään Führerin seuraajaksi. Hän oli merimies eikä poliitikko. Hän ei ollut edes juurikaan puhunut Hitlerin kanssa kuuluneen vuoden aikana eikä koskaan kahden kesken. Hitler ei ollut koskaan vihjannutkaan Dönitzille näistä seuraajakaavailuistaan.
Dönitz tuijotti yhä viestiä suu ammollaan, kun Speer toipui omasta ällistyksestään ja onnitteli Dönitziä. Dönitzkin toipui, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, mitä Himmler ajattelisi uutisesta. He olivat tavanneet aiemmin iltapäivällä ja Dönitzille oli ollut tapaamisen perusteella selvää, että Himmler kuvitteli itse olevansa seuraava Führer.
Himmler ei tulisi pitämään tästä uutisesta.

Härkää sarvista. Dönitz ilmoitti Himmlerille, että tämän oli saavuttava Plöniin välittömästi.

Kokous oli ahdistava kummallekin osapuolelle. Himmler oli pelännyt, että nyt tuli kuitenkin sanomista kontaktista liittoutuneisiin, joten hän oli saapunut vasta keskiyön aikaan haalittuaan suuren henkivartioston mukaansa. Jotkut vartijat olivat SS´n kovimpia miehiä, ja heidät oli erityisesti valittu tehtäväänsä.
Myös Dönitz oli epäluuloinen. Häntä oli varoitettu siitä, että Himmler saattaisi yrittää kaapata vallan väkisin. Dönitzillä oli ennestään muutama aseistettu vartija, mutta sen lisäksi sukellusveneosaston miehiä hakeutui lähistölle valmiina puolustamaan esimiestään tilanteen niin vaatiessa.
SS-komentaja Heinz Macher huomasi Dönitzin miehet heti ja arveli, ettei noista paljoa vastusta olisi.

Verilöylyä ei kuitenkaan syntynyt. Kokous sujui lopulta ongelmitta, vaikka Dönitz oli aluksi selvästi hermostunut: ”Tarjosin Himmlerille tuolia ja istuin itse kirjoituspöytäni taakse. Pöydällä oli ladattu pistooli papereiden alle kätkettynä. En ollut koskaan ennen tehnyt niin mutten tiennyt, mikä tämän kokouksen lopputulos olisi.”
Dönitz ojensi Himmlerille sähkeen nimityksestään: ”Himmlerin lukiessa hänen kasvoilleen levisi hämmästys ja jopa tyrmistys. Kaikki hänen toivonsa näytti romahtaneen. Hän kalpeni. Lopulta hän nousi ja kumarsi. ’Sallikaa minun’, hän sanoi, ’ryhtyä maanne toiseksi mieheksi.’ Vastasin, ettei se tulisi kysymykseenkään. En tarvitsisi hänen palvelujaan mihinkään.”
Dönitz ja Himmler jutustelivat vielä hetken, minkä jälkeen Himmler seurueineen lähti. Dönitz keskittyi muihin asioihin.

Dönitzin ensimmäinen tehtävä Hitlerin manttelinperijänä oli arvioida sotatilanne ja sen todellinen vakavuus. Vihollinen oli tulossa, sitä ei voinut pysäyttää. Siksi Dönitzin päähuolena oli saada mahdollisimman moni saksalainen turvaan länteen. Sen jälkeen hän voisi saattaa sodan loppuun niin pian kuin mahdollista.

Alankomaissa vietettiin prinsessa Julianan syntymäpäivää. Pieni Achterveldin kylä velloi punavalkosinisenä merenä liittoutuneiden saapuessa St. Josefin koululle. Siellä heidän oli määrä tavata jälleen saksalaiset ja viimeistellä Alankomaiden ruokapudotusten järjestelyt.
Liittoutuneiden ryhmää johti kenraali Eisenhowerin esikuntapäällikkö Walter Bedell Smith. Hänen seurassaan olivat Francis de Guingand ja prinsessa Julianan aviomies, joka edusti Alankomaiden kuningasperhettä. Saksalaisia johti Arthur Seyss-Inquart.

Hollantilaiset vihasivat Seyss-Inquartia. Myös muut saksalaiset vihasivat häntä. Häntä vihattiin sen häikäilemättömyyden vuoksi, jolla hän oli hallinnut maata viiden edellisen vuoden ajan. Seyss-Inquartia oli käsketty riisua maa kaikesta sellaisesta, mikä voisi olla käyttökelpoista Saksan sotapyrkimyksille, ja hän todellakin oli tehnyt työtä käskettyä. Hän oli muuttanut maan vain varjoksi entisestään ja jättänyt ihmiset nälkiintymään.

Kokous alkoi heti kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen. Bedell Smith avasi kokouksen muutamalla alustavalla kommentilla, minkä jälkeen de Guingand kävi läpi ehdotukset hollantilaisten ruokkimiseksi.
Bedell Smith luuli näkevänsä unta, kun saksalaiset lupasivat kertoa, missä kanavissa oli miinoja sekä korjata tiet ja rautatiesillat mahdollisimman pian saadakseen elintarvikejakelun toimimaan. Sovitut asiat oli kirjattu ylös, ja molemmat osapuolet olivat allekirjoittaneet sopimuksen.
Hollantilaiset osanottajat olivat sanattomia ja ällistyneitä siitä, että saksalaiset olivat olleet niin yhteistyöhaluisia. He olivat myös häkeltyneitä pian saatavan avun suuruudesta.

Kaikki meni niin luistavasti, että Bedell Smith päätti jutella Seyss-Inquartin kanssa lähemmin ja yrittää saada tämä puhumaan Saksan antautumisnäkymistä. Bedell Smith sanoi Seyss-Inquartille, että Saksa oli lyöty ja että saksalaiset johtajat Alankomaissa olisivat jatkossa henkilökohtaisesti tilivelvollisia hollantilaisten kärsimyksistä.
Kaikkien paikalla olleiden yllätykseksi Seyss-Inquart myönsi avoimesti, että Saksa oli kukistettu. Bedell Smith pääsi heti tilanteen tasalle ja pyysi Seyss-Inquartia luovuttamaan kaikki Alankomaissa olevat saksalaisjoukot verenvuodatuksen välttämiseksi.
Seyss-Inquart kuitenkin kieltäytyi todeten, ettei ollut saanut sellaista käskyä. Hän myös kiisti antautumisvelvollisuuden. Hän totesi antautumisen kuuluvan Wehrmachtille, ei hänelle.
Bedell Smith käsitti, että nyt oli tarvetta suoralle puheelle: ”Olette hävinneet sodan ja tiedätte sen. Jos aiheutatte jääräpäisyydellänne lisää hengenmenetyksiä liittoutuneiden sotajoukoille tai hollantilaisille siviileille, saatte maksaa siitä kovan hinnan. Ja tiedätte, mitä se tarkoittaa – seinää ja tulittavaa joukkoa.”
Seyss-Inquart pysyi aloillaan. Hän sanoi hitaasti hiljaisella äänellä: ”En pelkää. Olen saksalainen.” Muuta sanottavaa hänellä ei ollut. Kokous päättyi.

Baijerissa amerikkalaiset olivat vallanneet Münchenin. Kaupunki oli kaatunut hyvin vähällä vastarinnalla sen asukkaiden alistuessa väistämättömään ja ripustaessa valkoisia lippuja ikkunoihinsa. Kaupungissa oli eristyneitä vastarintapesäkkeitä, muttei juurikaan fanaattisia taisteluja, jollaisia amerikkalaiset olivat odottaneet kohtaavansa natsismin syntypaikassa. Taistelujen sijaan jotkut saksalaiset olivat jopa toivottaneet heidät tervetulleiksi kukkasin.

Kaksi saksalaista upseeria oli Sveitsissä matkalla Casertasta Wehrmachtin päämajaan Bolzanoon. He olivat viemässä sinne Italiaan liittyviä antautumisehtoja.

Bernissä oli Yhdysvaltain tiedustelupalvelun OSS´n, (Office of Strategic Services) tukikohta. Sen johtaja Allen Dulles oli ollut läheisesti mukana salaisissa rauhanneuvotteluissa. Avattuaan oven Dulles näki edessään kylmässä kolme väsynyttä miestä, Eugen Wennerin ja Viktor von Schweinitzin sekä näiden tulkin Gero Gävernitzin.
Dulles päästi tulijat sisään, ja antoi näille viskiä ja voileipiä sekä lämmikkeeksi kuumaa kahvia takkatulen ääressä. Tuntia myöhemmin tulijat jatkoivat matkaansa.
Dulles meni nukkumaan arvellen lähtijöiden matkan lopun olevan helppo osuus.

Dulles erehtyi: ”Puhelin soi ennen aamuseitsemää. Gävernitz oli langan toisessa päässä. Hän soitti Buchsista. Lähettiläät olivat saapuneet rajalle, mutta heitä ei päästetty eteenpäin. Sveitsin hallitus oli sulkenut Sveitsin rajan virallisesti. kukaan ei saanut mennä rajan yli ilman erikoislupaa. Tavalliset viisumit eivät olleet käytössä, eivätkä edes sveitsiläisten tiedustelu-upseerien erikoisluvat olleet voimassa. Vain Sveitsin hallituksen suora toiminta voisi auttaa meitä.”

Dulles ei hukannut aikaa. Hän soitti Sveitsin väliaikaiselle ulkoministerille Walter Stuckille ja halusi tavata tämän välittömästi. Stucki käsitti asian kiireellisyyden ja suostui tapaamaan Dullesin ulkoministeriössä heti kun tämä ehtisi sinne.

Tapaamisessa Dulles kertoi Stuckille, että rajalla olevat saksalaiset olivat allekirjoittaneet asiakirjat Saksan kaikkien Pohjois-Italian joukkojen antautumisesta, ja että asiakirjat olivat näiden mukana rajalla. Jos saksalaiset päästettäisiin jatkamaan matkaansa Bolzanoon, taistelu loppuisi saman tien. Ja jos taistelu päättyisi, Sveitsi säästyisi sissisodalta vuorillaan sekä sitä seuraavalta tuhansien kotimatkalla olevien saksalaisten sotilaiden tulvalta ja näiden ryöstöaikeilta.
Tilanne oli niin kiireinen, ettei aikaa neuvojen kysymiseen ollut. Stuckin pitäisi päästää saksalaiset jatkamaan matkaansa välittömästi.

Stucki ymmärsi asian tärkeyden. Moni muu olisi siinä tilanteessa varmastikin epäröinyt ja halunnut turvata selustansa, mutta Stucki antoi käskyn saman tien. Wenner ja von Shweinitz päästettiin välittömästi rajan yli Itävallan puolelle.

Vielä tuli kuitenkin yksi mutka matkaan. SS´n turvallisuuspalvelun johtaja Ernst Kaltenbrunner ja Tirolin Gauleiter Franz Hofer vastustivat antautumista Italiassa. He olivat antaneet Gestapolel käskyn pidättää Wenner ja von Schweinitz Innsbruckissa.

Wenner ja von Schweinitz olivat tyrmistyneitä kuullessaan asiasta. Jo pelkkä ajatus hitaasta ja pitkästä kiertotiestä oli uuvuttava. Vielä pahempaa oli kuitenkin se, että Gestapo oli heidän perässään, koska he olivat allekirjoittaneet antautumissopimuksen.

Wehrmachtin päämaja Bolzanossa oli kaivettu vuoren sisään suojaan päivittäisiltä Yhdysvaltain ilmavoimien hyökkäyksiltä. Lähellä oleva SS´n päämaja oli lähes tuhoutunut edellisenä yönä sattuneessa läheltä piti -tilanteessa.
Molemmat päämajat olivat sekasorron vallassa, kun saksalaiset komentajat odottivat levottomina liittoutuneiden antautumisehtojen kuulemista. He olivat montaa eri mieltä siitä, mitä tulisi tehdä, jos ehdot eivät miellyttäisi heitä, kuten odottaa saattoi.

Jotkut puhuivat vastaiskusta Alpeilla, viimeisestä epätoivoisesta vastarinnasta Führerin Berchtesgadenin piilopaikan ympärillä. Toiset puolestaan olivat varmoja, ettei antautuminen voisi olla mahdollista, jos sotajoukkojen ei sen jälkeen annettaisi marssia kotiin, mieluummin aseistettuina.
Vain harvat olivat realistisempia. He käsittivät, että sota oli hävitty ja että heidän täytyisi hyväksyä antautumisehdot, olivatpa ne millaiset tahansa.
Kaikkia huolestutti heidän vannomansa vala Hitlerille. Voisiko siitä päästä laillisesti vapaaksi, vai sitoisiko vala heitä Führerin kuolemaan saakka?

Poliitikkojen sekaantuminen asiaan monimutkaisti tilannetta. Tirolin Gauleiter Franz Hofer oli alun perin tukenut lähentymistä liittoutuneiden kanssa, mutta oli nyt muuttanut mieltään. Hän piti parempana ratkaisuna erillissopimusta, joka jättäisi Tirolin hänen vastuulleen.
Ernst Kaltenbrunner halusi neuvotella Itävallalle erillisrauhan, josta hän voisi ottaa kunnian itselleen. Puheet natsijohtajien hirttämisestä sodan jälkeen olivat pelästyttäneet hänet. Kaltenbrunner oli todennut selviytyvänsä parhaiten neuvottelemalla kokonaisvaltaisen antautumispaketin, jonka sopimusehdot sisälsivät sen, että hänet vapautettaisiin vastuusta. Sen vuoksi Innsbruckin Gestapo oli määrätty pidättämään Wesser ja von Schweinitz ennen kuin nämä pääsisivät Bolzanoon.

Sekaannuksen lisäämiseksi Saksan armeijaa Italiassa komentanut kenraali von Vietinghoff, joka oli lähettänyt Wennerin ja von Schweinitzin neuvottelemaan antautumisesta, oli juuri vapautettu tehtävistään ja matkalla sotaoikeuteen.

Lönsliittoutuneet etenivät idän suuntaan Venetsianlahden ympärillä. He olivat juuri vallanneet Venetsian. Nyt he olivat matkalla kohti Triesteä tarkoituksenaan saada satamakaupunki itselleen, ennen kuin Josip Broz Tito ja tämän jugoslavialaiset partisaanit ehtisivät satamaan toisesta suunnasta.

Venetsia oli kukistunut huhtikuun 29. päivänä. sitä eivät olleet kukistaneet liittoutuneet, vaan kaupungissa olleet italialaiset partisaanit, jotka olivat nousseet saksalaisia vastaan ja vapauttaneet itsensä. Myös Venetsiassa oli ollut vastarintapesäkkeitä, mutta ne oli puhdistettu nopeasti ennen 8. armeijan brittiläisten ja uusiseelantilaisten sotajoukkojen saapumista.
Italialaiset olivat koonneet yhteen lähes kolmetuhatta kaupungissa yhä olevaa saksalaista sotilasta ja vanginneet nämä suureen halliin. Sen jälkeen italialaiset olivat tulleet ulos kaduille tervehtimään kaupunkiin saapunutta Kuningattaren prikaatia.
Koko operaatio oli sujunut niin hyvin, että kaupunki oli taistelun jäljiltä lähes vahingoittumaton.

Yhdysvaltain armeijan 4. armeijakunnan kenraali Willis Crittenberger oli saapunut Milanoon tuona iltapäivänä. Kaupunki oli yhä kaaoksessa, kun viimeiset saksalaiset antautuivat ja italialaisia fascisteja yritettiin saada kiinni. Partisaaneja kuljeskeli kaduilla heilutellen punaisia huivejaan ja kiväärejään tehdäkseen vaikutuksen tyttöihin.
Yli viisisata ihmistä oli kuollut ennen väkivallan laantumista. Ruumiit oli jätetty katuojiin tai kuljetettu kaupungin ruumishuoneelle tai hautausmaalle usein ilman minkäänlaisia tunnistusmahdollisuuksia. Britannian suurlähettilään sanoin: ”Siksi on vaikeaa sanoa, ovatko uhrit partisaanien teloittamia fasisteja vai fasistien teloittamia partisaaneja vai pelkkiä henkilökohtaisten verikostojen uhreja.”

Piazzale Loretolla ei kuitenkaan enää roikkunut ruumiita. Mussolinin ja hänen rikoskumppaniensa ruumiit oli viety pois edellisenä yönä. Muita ruumiita oli valmisteltu hautauskuntoon, mutta Mussolini oli viety Policlinicon sairaalaan ruumiinavaukseen.
Toimenpide kesti kokonaisuudessaan neljä tuntia. Lääkärit ompelivat Mussolinin kokoon lopetettuaan tutkimukset. Mussolinin aivot olivat palasina, mutta amerikkalaiset ottivat osan niistä mukaansa Yhdysvaltoihin jatkotutkimuksia varten.
Jos diktaattoreista voisi oppia jotain Mussolinin aivotutkimuksen perusteella, Washingtonissa sijaitsevan St. Elizabehin psykiatrisen sairaalan tiedemiehet odottivat jo mikroskoopit ojossa löytääkseen sen.

Sillä välin, kun Rachele Mussolinin miestä kursittiin kokoon, Rachele itse oli yhä Comon vankilassa odottaen teloituksensa tapahtuvan sinä iltana, kun pappi saapui hänen luokseen Romanon ja anna Marian kanssa. He eivät olleet ehtineet olla yhdessä kuin hetken, kun poliisi saapui heidän luokseen ja pyysi Rachelea tulemaan mukaansa. Kiihtyneenä Rachele oletti, että hänen oli sallittu nähdä lapsensa vielä viimeisen kerran ja että nyt hänet vietäisiin teloitettavaksi.
Sen sijaan Rachele vietiinkin amerikkalaisten Comossa sijaitsevaan päämajaan. Italiaa puhuva upseeri otti hänet kohteliaasti vastaan ja vei hänet huoneeseensa keskustelemaan.
Upseeri tunnusti Rachelelle, että Comon hallinto oli hänelle jo taakka: ”Miten ihmeessä Mussolini pystyi hallitsemaan näitä ihmisiä 20 vuotta?”

Myöhemmin upseeri vei Rachelen upseerimessiin. Rachele kyynelehti ja murehti lapsiaan. Amerikkalainen oli kuitenkin hyvin ystävällinen ja vakuutteli, että lapsista pidettäisiin hyvää huolta: ”Hän antoi minulle kunniapaikan, ja tunsin joka puolella kunnioittavaa sympatiaa kyyneleiden valuessa hiljaa poskiani pitkin. Ajattelin Romanoa ja anna Mariaa. Olin turvassa, mutta entä he? joku sanoi italiaksi: ’Sinun ei tarvitse huolehtia. Syö.’ Sain heidät ymmärtämään, että olin todella huolissani lapsistani, ja he onnistuivat vakuuttamaan, että lapsistanikin pidettäisiin huolta. Näin paljon minua piristäviä hymyjä.”

Valtakunnankansliassa oli juhlat. Hitlerin vetäydyttyä huoneeseensa tehdäkseen itsemurhan sotilaat joivat ja tanssivat yläkerrassa sijaitsevassa ruokalassa. He iloitsivat hillittömästi vapaudestaan odottaessaan Hitlerin kuolemaa. Edellisten päivien aikana oli jo vietetty raivoisia juominkeja venäläisten kiristäessä otettaan, ja valtakunnankanslian henkilökunta oli hylännyt kaikki toiveensa pakenemisesta.
Estojen hävittyä jotkut miehistä olivat menneet kiireesti naimisiin, kun taas toiset olivat tarttuneet pulloon tai esineet ajankulua seksistä. Valtakunnankanslia oli täynnä sihteereitä ja lähistöltä tulleita naispuolisia pakolaisia, joten seksistä ei ollut puutetta. Sitä sai jokainen, joka sitä halusi.
Valtakunnankanslian SS-tohtori Ernst-Günther Schenck oli silminnäkijänä: ”Jonkinlainen tarttuva massahysteria oli purkautumassa. Monet niistä levottomista, punasilmäisistä naisista, jotka olivat paenneet asunnoistaan Berliinissä puna-armeijan sotilaiden raiskausten pelossa, heittäytyivät nyt lähimpänä olevan saksalaissotilaan käsivarsille tai makuupussiin. eivätkä sotilaat vastustelleet. Silti olin tyrmistynyt nähdessäni saksalaisten kenraalien jahtaavan puolialastomia naisia sänkyjen välissä ja päällä. Tahdikkaammat menivät valtakunnankanslian yläkerrassa olevaan tohtori Kunzin hammaslääkärituoliin. Tuolilla näytti olleen erityinen eroottinen viehätys.”
Ruokalasta kaikui musiikkia. Tipperary, The Lambert Walk, amerikkalaista swingiä, kaikki ”juutalaista viidakkomusiikkia”, jota Hitler halveksi.

Musiikki oli nin kovalla, että Hitlerin huonetta vartioiva Otto Günsche käski puhelunvälittäjä Rocus Mischiä soittamaan ruokalaan ja pyytämään siellä olemaan hiljaa, Führer yritti tappaa itseään.

Musiikki soi yhä, kun Traudl Jungesta alkoi tuntua, ettei hän enää kestäisi jännitystä: ”Kun ovi sulkeutui Hitlerin ja Evan takana, halusin vain päästä pois. Minusta tuntui kuin tukehtuisin. Kaipasin vain hiljaisuutta ja lepoa. Halusin todella päästä irti ahdistuksestani.”
Jung juoksi bunkkerin ylempiin osiin johtaviin portaisiin. Hän löysi Goebbelsien lapset istumassa portailla: ”Juttelin heille kääntääkseni heidän huomionsa pois. He kertoivat jotakin siitä, että he ovat turvassa bunkkerissa ja kuinka on oikeastaan melkein hauskaa kuulla räjähdyksiä tietäen, että ne eivät voisi vahingoittaa heitä. Yhtäkkiä kuului laukaus niin kovaa ja niin läheltä, että vaikenimme kaikki. Se kaikui kaikkien huoneiden läpi. ’Se oli täysosuma’, itki Helmut täysin tietämättömänä, kuinka oikeassa oli. Führer oli nyt kuollut.”

Junge oli varma, että hänen kuulemansa ääni oli Hitlerin laukaus, mutta muut eivät olleet siitä vakuuttuneita. Tykistötuli, ilmanvaihtojärjestelmän humina ja konehuoneen generaattoreiden jatkuva jyskytys tekivät lähes mahdottomaksi erottaa yksittäisiä ääniä bunkkerissa – varsinkaan pomminkestävän teräsoven läpi.
Oli totuus mikä tahansa, kello oli vähän yli iltapäiväkolmen Jungen rannekellon mukaan.

Kun Hitlerin sotilaspalvelija Heinz Linge meni Hitlerin huoneen odotushuoneeseen, ilmassa haisi ruudinsavu. Linge halusi todistajan mukaansa ennen huoneeseen menoa ja kävi hakemassa Bormannin.
Lingen kertomuksen mukaan Hitler ja tämän puoliso olivat lysähtäneet sohvalle seinää vasten ovea vastapäätä. Hitler oli ovesta katsottuna vasemmalla. Hänen päänsä oli kumartunut vasemmalle ja kallistunut suoraan eteenpäin.
Linge huomasi tumman, noin kymmenen pennin kokoisen pyöreän pisteen Hitlerin oikeassa ohimossa. Pisteestä lähti verijuovia alaspäin suunnilleen keskelle Hitlerin poskea. Aivan sohvan vieressä oli noin keskikokoisen lautasen kokoinen verilammikko, ja verta oli roiskunut sohvanrunkoon ja seinälle. Hitlerin silmät olivat auki.
Eva oli noin kolmenkymmenen sentin päässä Hitleristä. Hän oli nostanut jalkansa sohvalle, ne osoittivat vasemmalle. Hänen ylävartalonsa nojasi sohvan selkänojaan. Pää oli pystyssä, hänen silmänsä olivat auki ja huulensa yhteen puristetut. Hänen kasvonsa näyttivät täysin muuttumattomilta. Vammoja ei ollut, eikä myöskään verijälkiä.

Eva oli ottanut syanidia, tarkemmin sanottuna sinihappoa, joka jätti huoneeseen vahvan palaneiden manteleiden hajun. Kummankin kuoleman oli täytynyt olla nopea.

Ruumiit kannettiin valtakunnankanslian puutarhaan. Bensiiniä pirskotettiin ruumiiden päälle. Bormann sytytti yhden bunkkereiden butaanihätälamppujen sytyttämisessä käytetyistä paperisuikaleista, jota Linge piteli kädessään. Linge heitti suikaleen ja kiirehti sulkemaan bunkkerin oven takanaan ruumiiden syttyessä tuleen.

Kun ovi avattiin jälleen, nähtiin Hitlerin ja Evan ruumiiden olevan liekkien keskellä. Ihmiset menivät synkkinä lähemmäs, ottivat asennon ja tekivät natsitervehdyksen, toiset bunkkerin ulkopuolella ja toiset ovensuussa sisällä.

Ruumiiden palaessa Junge istui yksikseen pitkän aikaa ja yritti selvitellä ajatuksiaan. sitten hän keräsi rohkeutensa ja lähti katsomaan esimiehensä kuolinpaikkaa. Sitten hän lähti Führerbunkkerista ja meni toiselle puolelle uuteen valtakunnankansliaan.
Junge kauhistui huomatessaan, että myös valtakunnankanslia oli täynnä ihmisiä, iloisia sihteereitä, jotka jatkoivat ylpeästi töitään ikään kuin venäläiset eivät olisi olleet jo aivan ovella. Nämä eivät tienneet, että Hitler oli kuollut, eikä Junge todellakaan sitä näille kertoisi.
Sen sijaan Junge lähti kammottavan salaisuutensa painamana huoneeseensa, jossa hänen matkalaukkunsa olivat valmiiksi pakattuina. Hän heittäytyi telttavuoteelleen ravoissaan Hitlerille, koska tämä oli tappanut itsensä ja jättänyt kaikki muut kärsimään. Junge maaksi vuoteellaan toivoen voivansa tuntea taas tuulen, hengittää raitista ilmaa ja kuulla lehtien havinan. Vapaus, rauha ja tyyneys olivat kaikki, mitä hän halusi. Hän halusi kaikkien selkkausten ja riitojen loppuvan.
Vapaus, rauha ja tyyneys olivat kuitenkin täysin Jungen saavuttamattomissa hänen maatessaan sängyllään pyörien ja kääntyillen hermostuneena. Oli vasta varhainen ilta, kun hän vajosi uneen lopen uupuneena.

Ruumiita poltettiin iltahämärään saakka. Lopulta Hitler oli muuttunut tuhkakasaksi eikä ollut jättänyt mitään kiinteää, jota hänen vihollisensa olisivat voineet häpäistä.
Puhuttiin, että Hitlerin pääkallo olisi jäljellä tai ainakin leukaluut, jotka myöhemmin tunnistettaisiin kulta- ja posliinisilloista. Otto Günsche myönsi, että Hitler ei ollut kokonaan hävinnyt iltaan mennessä, mutta oli järkähtämätön sen suhteen, että se vähä, mitä ruumiista oli jäljellä, oli levitelty ympäri puutarhaa ja sen jälkeen vielä hajotettu kranaattitulella.
Fakta on, ettei kukaan oikeasti tiennyt eikä niin välittänyt enää. Kun Hitler oli kuollut ja venäläiset lähestymässä, jokaista kiinnosti vain oma tilanteensa. Kaikki miettivät, kuinka pääsisivät pakenemaan bunkkerista turvallisesti nyt, kun he olivat viimeinkin vapaita lähtemään.

Pitkän neuvottelun jälkeen bunkkerissa tultiin tulokseen, että ainoa mahdollisuus selviytyä oli kääntyä venäläisten puoleen. Venäläiset eivät tienneet Hitlerin kuolleen ja näiden kanssa voisi yrittää tehdä jonkinlaisen hallitustenvälisen sopimuksen.
Hitlerin testamentin mukaan Goebbels ja Bormann olivat yhä hallituksen jäseniä. Jos he tarjoutuisivat luovuttamaan saksan venäläisille, venäläiset ehkä saattaisivat heidät turvallisesti Plöniin hakemaan Dönitziltä vahvistuksen antautumisasiakirjaan.
Päädyttiin siihen, että kenraali Krebs olisi paras henkilö ottamaan yhteyttä venäläisiin. Hans Krebs oli aiemmin ollut sotilasasiamiehenä Moskovassa, joten hän puhui venäjää. Lisäksi Stalin oli kerran halannut häntä julkisesti, mikä oli näytetty myös saksan uutisissa. Neuvostojohtaja oli sanonut Krebsille, että Saksan ja Venäjän pitäisi olla aina ystäviä.

Eversti Refioria armeijan Bendlerblockin päämajassa Tiergartenista pyydettiin järjestämään asia. Hänen käskettiin lähettää puna-armeijan komentajalle radioviesti, jossa kysyttiin, voisivatko nämä valmistautua ottamaan vastaan Saksan hallituksen edustajan.
Aivan heti venäläiset eivät vastanneet, mutta olivat myöntyväisiä. Lähetti meni linjojen läpi keskustelemaan yksityiskohdista, minkä jälkeen järjestettiin väliaikainen tulitauko valtakunnankanslian eteläpuolisella alueella.

Krebs otti mukaansa tulkin, luutnantti Neilandisin, sekä esikuntaupseerin, eversti von Dufvingin. Valkoista lippua heiluttaen nuo kolme lähtivät matkaan keskiyön jälkeen. Heidät vietiin tapaamaan kenraali Tšuikovia tämän päämajaan Tempelhofin lentoaseman lähelle.

PÄIVÄ IV. TIISTAI 1.5.1945.

Tšuikov odotti saksalaisia komentopaikassaan, mutta ei odottanut yksin. Paikalla piti olla myös toimittajia, ja Tšuikovin seurassa olivat sotakirjeenvaihtaja Vsevolod Višnevski, siviilielämässään runoilijana toimiva Jevgeni Dolmatovsk ja säveltäjä Matvei Blanter. Blanter oli Berliinissä säveltääkseen hymnin tulevalle rauhalle.
Blanter oli siviilivaatteissa, joten hänet piilotettiin kaappiin saksalaisten saapuessa. Kaksi muuta kirjeenvaihtajaa seisoivat Tšuikovin adjutantin kanssa ja esiintyivät tärkeältä näyttävänä, esimiestään neuvovana esikuntaupseeritriona. Siltä he näyttivät Krebsin ja tämän ryhmän silmissä näiden saapuessa klo 3.50 juuri auringonnousun aikaan.

Tšuikov oli Stalingradin sankari ja mies, joka oli suunnitellut Saksan historian suurimman tappion. Hän ei kuitenkaan esitellyt itseään Krebsin astuessa sisään. Hän oli päättänyt pelata korttinsa niin, ettei ilmaisisi mitään eikä näyttäisi hämmästystään, sanoisi Krebs mitä tahansa.

Krebs huomasi, että hänen pitäisi huolehtia puhumisesta. Vaitelias venäläinen ei tullut yhtään vastaan.
No, viis siitä, Krebsillä oli jymyuutinen, jolla saisi ravisteltua venäläiseltä vaiteliaisuuden mäkeen. Hän julisti ylväästi: ”Aion puhua poikkeuksellisen salaisista asioista. Olette ensimmäiset ulkomaalaiset, joille annan tiedon, että huhtikuun 30. päivänä Hitler poistui luotamme vapaasta tahdostaan tekemällä itsemurhan.”
Krebs keskeytti puheensa dramaattisesti ja odotti ympäristöltään hämmästystä. Tšuikovilla pokka piti kuitenkin: ”Tiedämme sen.” Valehan se oli, mutta sai Krebsin tyrmistymään.

Tšuikov odotti hetken ja kysyi sitten, kuinka itsemurha oli tapahtunut. Krebs kertoi ja otti sitten esille Hitlerin testamentin sekä Goebbelsin kirjoittaman kirjeen, jossa pyydettiin rauhanneuvotteluja.
Tšuikov halusi tietää, koskivatko asiakirjat Berliiniä vai koko Saksaa. Krebs vastasi pystyvänsä puhumaan vain armeijan puolesta. Dönitz oli valtion uusi johtaja, ja tämän kanssa venäläisten piti neuvotella lopettaakseen sodan.

Tšuikov päätti kysyä marsalkka Žukovin mielipidettä. Hän meni toiseen huoneeseen soittamaan Berliinin lähellä Strausbergissa olevalle päällikölleen ja kertoi tälle, että Hitler oli kuollut ja saksalaiset halusivat neuvotella.
Žukov käski Tšuikovin jäädä linjalle ja otti yhteyttä Moskovaan. Josif Stalin oli mennyt vasta nukkumaan, jotta saisi muutaman tunnin unta ennen vappuparaatia. Nyt oli kuitenkin sellainen tilanne, että päivystäjän täytyi mennä generalissimus herättämään.

Isä Aurinkoinen tuli puhelimeen ja oli onnellinen kuullessaan uutisen: ”Se oli sen paskapään loppu. Harmi, ettei häntä saatu kiinni elävänä.”
Stalin halusi tietää, milloin Hitler oli kuollut. Žukov kysyi siitä Tšuikovilta, joka puolestaan välitti kysymyksen Krebsille. Krebs kertoi kellonajaksi 15.30. Tieto välitettiin Stalinille, jolta tuli toinen tiedustelupyyntö: ”Kysy Krebsiltä, haluavatko he laskea aseensa ja antautua vai pelkästään aloittaa neuvottelut.”
Asioiden monimutkaistuttua Krebs päätti, että saksalaiset haluaisivat väliaikaisen tulitauon aloittaakseen rauhanneuvottelut. Se ei kuitenkaan ollut Stalinille riittävästi. Ei neuvotteluja, vain ehdoton antautuminen. Nämä olivat ohjeet ja niiden mukaan mentäisiin. Ja vaikka mitä kävisi. Stalinille ei enää soiteltaisi, johtaja tarvitsi nyt unta ennen vappuparaatia.

Žukov ilmoitti, että saksalaisilla olisi aamukymmeneen saakka aikaa antautua. Krebs oli kuitenkin järkähtämätön ja sanoi, ettei hänellä ollut valtuuksia. Sen sijaan hän pyysi venäläisiä tunnustamaan Saksan uuden hallituksen ja sen jälkeen neuvottelemaan rauhasta mahdollisesti ilman brittejä ja amerikkalaisia. Tšuikov vastasi, että rauhanneuvottelut ja erillisrauha olivat poissuljettuja vaihtoehtoja. Ehdoton antautuminen oli Saksan ainoa vaihtoehto.

Keskustelut jatkuivat aamuun asti. Kokouksen loppupuolella säveltäjä Blanter pyörtyi ilmeisesti hapenpuutteeseen ja kaatui ulos kaapista.
Mitä Krebs sitten ajattelikaan tuntemattomasta siviilistä, joka kannettiin huoneesta kesken keskustelujen, jäi kaikille salaisuudeksi.

Tšuikov välitti joka sanan Moskovaan, mistä ei kuitenkaan ollut odotettavissa nopeaa vastausta. Tšuikov päätti käyttää taukoa hyväkseen avatakseen puhelinlinjan päämajan ja valtakunnankanslian välille, jotta voisi puhua suoraan Goebbelsin ja Bormannin kanssa, kun sen aika tulisi. Sovittiin, että Krebsin kaksi upseeriseuralaista palaisivat Saksan puolelle rintamaa kahden venäläisen viestittäjän sekä puhelinkaapelin kanssa saadakseen puhelinlinjan käyttöön. Nämä lähtivät matkaan valkoisine lippuineen pian aamun sarastettua.
Tšuikov ja Krebs jatkoivat keskustelua. Krebs kieltäytyi yhä antautumasta ja Tšuikov odotti Moskovasta vahvistusta sille, että Krebsin asennetta oli mahdoton hyväksyä ja vain ehdoton antautuminen tulisi kysymykseen.

Myöhään iltapäivällä antautui Reichstag, jossa punainen lippu oli hulmunnut jo jonkin aikaa. Myös Spandaun linnoitus, 1600-luvulta peräisin oleva linnoitus, oli venäläisten hallussa. Eläintarhan ilmatorjuntatorni oli antautumassa.
Ainoa tärkeä rakennus, joka oli pysynyt saksalaisten hallussa, oli valtakunnankanslia. Se kiinnosti venäläisiä vielä enemmän nyt, kun he olivat kuulleet Krebsiltä, että sen puutarhassa oli maanalainen bunkkeri, jossa Adolf Hitler oli viettänyt viimeiset päivänsä.
Kaikkien silmät olivat kääntyneet siihen suuntaan, ja kaikki aseet kohdistettiin sinne odottamaan, että Žukovin asettama antautumisaikaraja ylitettäisiin ja venäläiset pääsisivät valtaamaan valtakunnankanslian.

Ruhlebenissa oli hyvin vähän taisteluja sinä päivänä, kun venäläiset ohittivat Reichssportsfeldin alueen ja keskittivät tulituksensa valtakunnankansliaan. Helmut Altner näki asevoimien julistuksen joka oli kirjoitettu yön aikana. Se oli määrä lukea radiossa seuraavana aamuna, joten se oli vielä salainen eikä ollut tarkoitettu Altnerin silmille: ”Führerin päämajasta ilmoitetaan, että Führerimme Adolf Hitler kaatui Saksan puolesta komentopaikassaan valtakunnankansliassa tänään iltapäivällä taistellessaan bolsevismia vastaan viimeiseen hengenvetoonsa asti. Huhtikuun 30. päivänä Führer nimitti amiraali Dönitzin seuraajakseen.”

Altner oli kuin puulla päähän lyöty, mutta tokeni nopeasti: ”Se aika on ohi, kun ajattelin, että taivaat romahtaisivat, jos se mies ei enää eläisi. Keskustelemme asiasta, ja niin merkittävä uutinen alkaa haalentua. Jo se ajatus, että olen todella vapaa nyt, tekee minut onnelliseksi. Se mies, jolle vannoin valan, ei ole enää elossa.”
Kellarissa puhkesi kiivas keskustelu, kun vääpeli Kaiser levitti tietoa Hitlerin kuolemasta. Ilmoitusta seurasi huokaus ja sitten yhtäkkinen hiljaisuus Kaiserin väittäessä Hitlerin pikemminkin ottaneen myrkkyä kuin taistelleen viimeiseen hengenvetoonsa asti.
Aiemmin Kaiserin sanat olisivat olleet maanpetoksellisia ja niistä olisi voinut seurata välitön teloitus. Mutta ei enää.

Hildegard Knef oli syvässä unessa. Hän ja Ewald von Demandowsky olivat saapuneet Kurfürstendammiin aamun koittaessa välteltyään vihollista koko kammottavan yön ajan. He olivat saaneet turvapaikan von Demandowskyn äidin ystävän luota.
Tämä pieni 82-vuotias hieno nainen oli vienyt heidät asuntoonsa ja antanut heille vettä hymyillen rohkaisevasti. Hän oli rupatellut kahvia keittäessään ja ollut niin tyyni ja rauhallinen, että Knef ihmetteli, tiesikö vanha nainen laisinkaan, mitä ulkona kaduilla tapahtui.

Katsoessaan peiliin Knef ei ollut tunnistaa näkemäänsä veristä ja hikistä hahmoa. Varmana siitä, että kuolisi pian, hän oli yrittänyt kirjoittaa viimeisen kirjeen äidilleen ja kertoa, että kaikki oli nyt ohi eikä pakotietä ollut, sekä kiittää tätä hauskasta elämästä. Mutta sanoja ei ollut tullut, ja hänen kyynelensä olivat tahranneet paperin.
Knef oli repinyt paperin silpuksi ja nukahtanut.

Nyt Knef oli jälleen hereillä. Hän istui selkä suorana vanhan naisen kertoessa, että venäläiset olivat saapuneet ja parhaillaan naapuritalon kellarissa. Heidän täytyisi lähteä heti. Venäläiset tuhoaisivat talon, jos he löytäisivät sieltä sotilaita: ”Olen kauhean pahoillani. Teidän täytyy lähteä. Muut vuokralaiset vaativat sitä.”

Knef ja von Demandowsky seisoivat ulkoportaalla tietämättöminä, minne suunnistaisivat. Muut vuokralaiset kiroilivat heille kellarin ritilän läpi ja käskivät häipyä ennen kuin venäläiset huomaisivat heidät. He lähtivät juoksemaan ja ohittivat sinikasvoisen pojanruumiin, joka roikkui puussa kieli turvonneena ja lappu rinnassaan: ”Minä olen pelkuri. Olin liian peloissani taistellakseni isänmaani puolesta.”

Pian Knef ja von Demandowsky törmäsivät saksalaiseen upseeriin, jolle he selittivät eksyneensä toisista. Upseeri näytti epäilevältä. Hänen mielestään Knef ja von Demandowsky näyttivät rintamakarkureilta.

Knef ja von Demandowsky vietiin Albrecht-Achillesstrassella sijaitsevaan komentopaikkaan. Toinen upseeri käski heidän seistä rivissä ja odottaa tuomiotaan. He olivat karanneet komppaniastaan vihollisen edessä.
Heille tuskin tarvitsi kertoa, että tuomio siitä oli pikateloitus.

Bunkkerissa eversti von Dufving oli onnistunut saamaan puhelinlinjan perille. Nyt linja yhdisti valtakunnankanslian Tšuikovin päämajaan.
Krebs oli ensimmäisenä puhelimessa ja halusi puhua Goebbelsin kanssa. Goebbels käski häntä tulemaan takaisin valtakunnankansliaan venäläisten vaatimukset mukanaan, jotta he voisivat keskustella niistä henkilökohtaisesti.
Väärinkäsitysten välttämiseksi Krebs toisti vaatimuslistan Tšuikoville ennen lähtöään.

1. Berliinin antautuminen.
2. Kaikki antautujat luovuttavat aseensa.
3. Kaikkien sotilaiden henki säästetään.
4. Apua haavoittuneille.
5. Keskusteluja liittoutuneiden kanssa radion välityksellä.

Tšuikov nyökkäsi hyväksyvästi. Kello oli 13.08 hänen kellonsa mukaan, kun Krebs lähti matkaan.
Krebs vaikutti haluttomalta lähtemään, etsi käsineitään ja sen jälkeen olematonta merimieskassiaan aivan kuin etsien syytä jäädäkseen venäläisten turvalliseen päämajaan. Tšuikovista näytti kuin Krebs olisi halunnut joutua vangiksi ja mieluummin kokeillut onneaan venäläisten kanssa kuin mennyt takaisin siihen hullujenhuoneeseen kuolemaan kuin rotta loukkuun muiden siellä olevien tavoin.
Tšuikov ei kuitenkaan auttaisi Krebsiä pois sieltä. Krebsistä oli hänelle enemmän hyötyä bunkkerissa.

Goebbels ei ollut hyvillään nähdessään Krebsin tulevan takaisin pelkkä antautumiskehotus mukanaan: ”Antautuminen? En aio käyttää niitä muutamaa tuntia, jotka minulla on vielä jäljellä kanslerina, antautumisasiakirjan allekirjoittamiseen.”
Toiset olivat samaa mieltä. He halusivat rauhallisen poispääsyn bunkkerista, eivät antautua.

Bunkkerissa päätettiin torjua venäläisten ehdot ja jatkaa taistelua. Muutaman tunnin kuluttua tulisi pimeä. Silloin he voisivat paeta metrolinjaa pitkin tunneliverkostoon.
Todennäköisesti pako epäonnistuisi, mutta tuntui silti houkuttelevammalta yrittää kuin nostaa kätensä ja odottaa liittoutuneiden hirttotuomiota.

Uutistenlukija Hans Fritzsche katseli Goebbelsia ja muita miehiä näiden päättäessä vastustaa antautumista, ja hän huomasi näiden kaikkien olevan poissa tolaltaan ja täysin irti todellisuudesta. Hän päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä ja suuntasi takaisin toimistonsa raunioille Wilhelmplatzille, missä istuutui laatimaan omaa antautumistarjoustaan marsalkka Žukoville.

Kovinkaan pitkälle Fritsche ei ollut ehtinyt, kun kenraali Burgdorf syöksyi sisään humalassa ja raivosta vapisten. Burgdorf ilmoitti, että hänen pitäisi ampua Fritsche, koska Hitlerin antautumisen kieltävä käsky oli edelleen voimassa.
Burgdorf aikoi ryhtyä sanoista tekoihin ja otti pistoolinsa esiin. Sitten jostain ilmaantui radioteknikko, joka iski pistoolin pois kenraalin kädestä. Lyhyen painiottelun jälkeen Burgdorf jäi alakynteen ja kenraali saatettiin takaisin valtakunnankansliaan. Fritzsche jäi rauhassa jatkamaan venäläisten puoleen kääntymistään.

Sillä välin, kun Fritsche kirjoitti, bunkkerin puolella valmistauduttiin pakenemaan. Suurin osa halusi osallistu pakomatkalle, mutta muutama halusi pikemminkin jäädä bunkkeriin ja toivoa parasta.
Pakenijat suunnittelivat livistävänsä noin 20 hengen ryhmissä valtakunnankanslian kellarin ikkunoista, jotka olivat Hitlerin parvekkeen alapuolella. Sitten he juoksisivat Wilhelmplatzin yli Kaiserhofin metroasemalle. Siellä heidän olisi mahdollista hajaantua rautatietunneleihin turvallisen välimatkan päähän bunkkerista ennen päivänkoittoa ja toivoa, etteivät törmäisi toisesta suunnasta tuleviin venäläisiin.

Traudl Junge oli yksi lähtijöistä. myös Hitlerin kokki Constanze Manziarly katsoi parhaaksi paeta. Hänen oli pitänyt valmistaa Hitlerin ateria edellisenä iltana, ja hän oli kovasti yrittänyt olla itkemättä laittaessaan näkyvästi paistettuja munia ja vatkattuja perunoita Hitlerille, jotta kukaan ei arvaisi tämän olevan kuollut.

Muutama oli päättänyt jäädä bunkkeriin. Kenraali Burgdorf oli liian päissään lähteäkseen yhtään mihinkään ja kenraali Krebs puolestaan aivan puhki Tšuikovin päämajaan tekemänsä matkan jälkeen.
Myös Goebbels oli päättänyt jäädä. Hänellä oli kampurajalka ja kuusi lasta, joten hän tiesi, ettei hänellä ollut mahdollisuuksia päästä venäläislinjojen yli. Hän oli vaimonsa kanssa päättänyt pakenemisen sijaan tehdä itsemurhan. he tappaisivat ensin lapsensa ja sitten itsensä ennen venäläisten tuloa.

Monet olivat tarjoutuneet viemään lapset pois ja pitämään näiden henkilöllisyyden salassa venäläisiltä, mutta Goebbelsit olivat kieltäytyneet. Magda Goebbels oli sanonut Jungelle: ”Lapsillamme ei ole paikkaa sodanjälkeisessä Saksassa.” Goebbelsin perhe oli elänyt yhdessä yhtenä yksikkönä, ja yhdessä he myös kuolisivat.

Sen aika ei kuitenkaan ollut vielä. Goebbelsillä oli yhä päiväkirjansa kesken. Hän oli pitänyt päiväkirjaa monen vuoden ajan. Se oli päiväkohtainen selostus hänen elämästään Kolmannen valtakunnan sydämessä.
Goebbels sulkeutui huoneeseensa hänen vaimonsa huolehtiessa lapsista ja muun bunkkerin odottaessa hämärää. Hän otti kynän ja paperia, ja istuutui tekemään elämäntarinana viimeisiä merkintöjä.
Se oli seitsensivuinen yhteenveto jälkipolville kaikesta, mitä hän ja Hitler olivat yrittäneet saavuttaa aloittaessaan sen, mikä nyt oli päättynyt niin katastrofaalisesti heidän molempien suhteen.

Kaukana Plönissä amiraali Dönitz sai viestin Martin Bormannilta bunkkerista. Viesti oli lähetetty aamulla kello 7.40 ja Dönitz sai sen vähän ennen yhtätoista: ”Tulee nyt voimaan. Tulossa luoksesi pikimmin. Siihen asti, minun mielestäni, ei julkaista.”
Dönitz typertyi. ”Tulee nyt voimaan.” Se voisi merkitä vain yhtä asiaa. Hitelr oli kuollut. Jotain oli tapahtunut Berliinissä, ja Dönitz oli nyt uusi Führer.

Dönitz soitti Albert Speerille. Yksi Speerin sihteereistä vastasi ja sai kuulla Führerin kuolleen. Muutamaa minuuttia myöhemmin Speer lähti kohti Plöniä.

Valtakunnankansliasta saapui asiaa tarkemmin selittävä sähke. Sähkeessä Dönitzille annettiin vapaat kädet sen suhteen, miten ilmoittaisi asiasta kansalle ja joukoille.

Siinä se nyt oli. Hitler oli kuollut, oletettavasti tehnyt itsemurhan, koska viestissä sanottiin, että hän oli mieluummin kuollut kuin kaatunut taistelussa.

Nyt oli Dönitzin vastuulla pitää Saksan kansa yhdessä ja saattaa sota loppuun. Eikä siinä kaikki, hänen pitäisi tehdä se Goebbelsin ja Bormannin kanssa, jos Hitlerin testamenttia kunnioitettaisiin.
Goebbels ja Bormann olivat kuitenkin ne viimeiset ihmiset, jotka Dönitz halusi seuraansa yrittäessään estää Saksaa luhistumasta ja taistellessaan hyväksyttävissä olevan rauhan varmistamiseksi.

Tuumailtuaan tilannetta Dönitz päätti, että Bormann ja Goebbels pidätettäisiin, jos nämä vilauttaisivat pärstäänsä Plönissä. Vieläkin nopeammin Dönitz päätti salata Hitlerin kuoleman vielä muutaman tunnin ajan, jotta hänellä olisi aikaa sopeutua tilanteeseen. Hän oli jo kutsunut kenraali Jodlin ja sotamarsalkka Keitelin antamaan tilannekatsauksen armeijan suhteen. Nyt, kun hän oli uusi Führer, hän kutsuisi myös muut kenraalit ja muutaman natsiupseerin paikalle.
Speerin luonnostellessa Dönitzille ilmoitusta, joka luettaisiin kansalle radiossa sinä iltana, Dönitz vietti loppupäivän keskustellen niin monen korkea-arvoisen ihmisen kanssa kuin mahdollista ennen kuin astuisi julkisuuteen uutisineen ja paljastaisi maailmalle Saksan Führerin kuoleman.

Heinrich Himmler oli epätoivoinen. Hän oli pettynyt katkerasti kuullessaan, ettei hänestä tulisi uutta Führeriä, mutta erityisen pettynyt hän oli siitä, ettei hänelle ollut tilaa uudessa hallituksessa. Hän oli suunnitellut itsemurhaa saapuessaan päämajaansa, eikä hänen olonsa ollut juurikaan helpottunut muutaman tunnin yöunen jälkeen.
Walter Schellenberg oli käynyt pikaisesti Kööpenhaminassa ja saapui nyt Himmlerin luo. Himmler oli hyvin hermostunut ja poissa tolaltaan heidän keskustellessaan Skandinavian tilanteesta ja kreivi Bernadotten ehdotuksista, joiden mukaan Saksa vetäytyisi rauhallisesti Norjasta ja Tanskasta.

Himmler päätti lähteä takaisin Dönitzin luokse aamiaisen jälkeen. Hän oli ollut natsiverkoston keskiössä niin kauan, ettei tiennyt, mitä muutakaan voisi tehdä nyt, kun hänellä ei ollut enää työtä.
Himmler oli vakuutellut itselleen, että häntä tarvittaisiin yhä tavalla tai toisella, ainakin, jos liittoutuneet uskoisivat järjestyksenpidon SS´lle sodan jälkeen. Varmasti Eisenhower ja Montgomery tarvitsisivat poliisipäällikkö Himmlerin palveluja ”korvaamattomina lain ja järjestyksen tekijöinä” taistellessaan sodanjälkeisen Saksan kaaosta vastaan.
Villeimmissä kuvitelmissaan Himmler näki itsensä jopa sisäministerinä sodanjälkeisessä maailmassa – ei ainoastaan Saksan sisäministerinä, vaan koko Euroopan.

Himmler ja Schellenberg lähtivät Plöniin, jonne saapuivat kello 14 tietämissä. Himmler oli odottamaton ja kutsumaton vieras, eikä hänellä ollut sovittuna tapaamista Dönitzin kanssa. Monella muulla sen sijaan oli, joten Himmlerin ei auttanut muu kuin odottaa.
Nähdessään Himmlerin muut miettivät, pitivätkö radon kautta tulleet tiedot paikkansa. Oliko Himmler neuvotellut liittoutuneiden kanssa heidän selkänsä takana?

Dönitzillä ei ollut paljoakaan sanottavaa Himmlerille, kun hän viimein löysi aikaa tavatakseen tämän. Dönitz ei pitänyt Himmleristä ja pelkäsi tätä, Himmlerillä kun oli edelleen SS komennossaan.
Dönitz toisti järkähtämättömästi, ettei Himmlerille ollut paikkaa uudessa hallinnossa. Eikä Himmler edelleenkään tätä uskonut.
Himmler oli vakuuttunut, että ennemmin tai myöhemmin häntä tarvittaisiin. Niinpä hän päätti pitää silmällä Dönitzin päämajaa muutaman päivän ajan, jotta voisi olla heti paikalla tilanteen niin vaatiessa.

Myös von Ribbentrop oli Plönissä. Hän olil perustanut oman päämajansa aivan kaupungin reunalle Himmlerin tavoin myös von Ribbentrop oli vakuuttunut omasta korvaamattomuudestaan. Hän oli istunut saapumisestaan lähtien puhelimen vieressä odottaen puhelua, jonka tulosta oli täysin varma. Hän oli vakuuttunut, että amiraali haluaisi antaa hänelle jonkin tärkeän työn, todennäköisesti ulkoministerin paikan, joka hänellä oli ollut Hitlerin aikana.
Puhelin soikin vähän myöhemmin, mutta ei von Ribbentropia ulkoministeriksi pyydetty. Dönitzin avustaja soitti kysyäkseen, tiesikö von Ribbentrop, missä Konstantin von Neurath oli. Von Ribbentropin edeltäjä von Neurath haluttiin jälleen ulkoministeriksi, mutta kukaan ei tiennyt, missä mies majaili.
Eikä tiennyt von Ribbentropkaan. Hän järkyttyi kuullessaan, että von Neurath haluttiin hänen tilalleen. Von Ribbentrop päätti mennä tapaamaan Dönitziä välittömästi.

Von Ribbentropin mielestä hänen pitäisi saada jäädä ulkoministeriksi erityisesti siksi, että Hitler oli määrännyt hänet lähestymään brittejä. Hän korosti olleensa suurlähettiläänä Lontoossa ennen sotaa ja tuntevansa britit hyvin. Britit pitivät von Ribbentropista ja kunnioittivat häntä. Jos brittien kanssa neuvoteltaisiin, hän olisi oikea mies tähän tehtävään.
Dönitz oli kuitenkin samaa mieltä Lontoon arvion kanssa: von Ribbentrop oli teeskentelevä tomppeli. Dönitz ei halunnut antaa ulkoministerin virkaa pölvästille, joka oli vakuuttanut Hitlerin siitä, etteivät britit koskaan Saksaan hyökkäisi.
Dönitz päätti keskustelun uskotellen turvautuvansa von Ribbentropin apuun valitessaan uutta ulkoministeriä. Jos von Neurathia ei löydettäisi, ulkoministeriksi pitäisi valita joku muu. Hän pyysi von Ribbentropia lähtemään pois ja miettimään yön aikaan lisää kandidaatteja.
Von Ribbentrop poistui luvaten toimittaa nimilistan seuraavana päivänä.

Lähetettyään sähkeen kertoakseen Dönitzille Hitlerin testamentin olevan voimassa Bormann oli lähettänyt toisen sähkeen Mauterndorfiin: ”Berlinin tilanne on entistä kireämpi. Jos meidän pitää kaatua Berliinissä, huhtikuun 23. päivän maanpetturit täytyy tuhota. Miehet, tehkää velvollisuutenne! elämänne ja kunnianne riippuu siitä!”
Vaikka Bormann ei ilmaissutkaan asiaa suoraan, hän määräsi Hermann Göringin ammuttavaksi tämän huhtikuun 23. päivänä lähettämän sähkeen vuoksi. Göring oli kysynyt sähkeessä, oletettaisiinko hänen ottavan vastuu Führerinä. Bormann oli aina vihannut Göringiä, ja nyt hänellä oli mahdollisuus eliminoida kilpailijansa lopullisesti.

SS-miehet eivät kuitenkaan olleet varmoja, mitä tekisivät. Ensinnäkin he halveksivat Bormannia syvästi. Toiseksi he halusivat olla voittajan puolella pölyn laskeuduttua. Göringin ampumisen sijaan he päättivät turvata selustansa.
Sähkeen kopio oli toimitettu Berchtesgadeniin ja näytetty Luftwaffen esikuntapäällikölle kenraali Karl Kollerille. Koller oli juuri lähettänyt Luftwaffen viestiosaston Meuterndorfiin perustaakseen kaupunkiin Göringille uskolliset sotajoukot. Osasto oli pieni, mutta sen kokoa oli liioiteltu SS´lle suuresti. SS-miehlle haluttiin tehdä selväksi, etteivät selviäisi vahingoittumattomina, jos yrittäisivät murhata Luftwaffen entisen päällikön.

SS-upseeri, Standartenführer Krause, neuvotteli Göringistä Kollerin kanssa. Krause ei halunnut ammuttaa Göringiä, muttei myöskään päästää vapaaksi ilman virallista lupaa. Hän kysäisi, aikoiko Koller vapautta Göringin sotilaiden avulla, tällähän tuntui olevan enemmän sotilaita kuin hänellä.
Koller kuitenkin pelkäsi, että joku SS-mies ampusi Göringin, jos Luftwaffe yrittäisi väkisin vapauttaa tämän. Hetken mietittyään Krause oli samaa mieltä riskistä.
Krause ei voinut muuta kuin jatkaa vangitsemista, mutta lupasi, ettei Göringille satu mitään.

Plönissä Albert Speer oli päättänyt jäädä yöksi Dönitzin päämajaan. Hänelle oli annettu oma pieni huone merivoimien kasarmilla.
Speer oli psyykkisesti ja fyysisesti näännyksissä mennessään petiin. Päivä oli ollut rankka: hän oli laatinut sähkeitä Dönitzin puolesta ja tukahduttanut Hitlerin kuoleman aiheuttamia tunteitaan.
Speer sulki huoneensa oven yhden elämänsä huonoimman päivän lopuksi ja oli iloinen saadessaan viimein olla yksin: ”Kun purin laukkuani, näin Annemarie Kempfin laittaneen sinne punaisen nahkasalkun. Siellä oli Hitlerin kuva, jonka hän oli itse signeerannut minulle 40-vuotislahjakseni kuusi viikkoa aiemmin. Olin melko hyvässä kunnossa siihen asti, kun – en tiedä miksi – avasin salkun ja laitoin valokuvan yöpöydälle sängyn viereen. Ja sitten yhtäkkiä seisoessani siinä aloin itkeä. En pystynyt lopettamaan. Itku vain jatkui ja jatkui, kunnes vaivuin uneen yhä täysissä pukeissa sängyn päällä maatessani.”

Otto Frank oli ollut Odessassa huhtikuun 24. päivästä lähtien. Tultuaan pidätetyksi Amsterdamissa edellisessä elokuussa hänet ja hänen perheensä oli karkotettu Auschwitziin, missä heidät oli erotettu toisistaan.
Oton vaimo oli myöhemmin valittu teloitettavaksi, mutta hän oli päässyt pakenemaan toiseen kasarmirakennukseen, jossa hän lopulta menehtyi saamaansa tautiin. Oton kaksi tytärtä oli lähetetty Bergen-Belseniin.
Otto itse oli ollut leirin sairaalassa. Hän oli painanut alle viisikymmentä kiloa, kun venäläiset olivat vapauttaneet Auschwitzin tammikuussa.

Pitkä kotimatka oli alkanut maaliskuussa. Otto Frank oli aluksi viety pakolaisleirille Katowiceen, missä hän oli päässyt kunnolliseen kylpyyn ensimmäistä kertaa kuukausiin.
Katowicessa Otto oli kuullut vaimonsa kuolemasta leiritoveriltaan. Kukaan ei tiennyt mitään hänen lapsistaan. Otto oletti, että hänen lapsensa olivat yhä jossakin päin Saksaa, kenties jo matkalla kotiin.

Nyt otto odotti Odessassa pääsyä takaisin kotiin. Laiva oli lähdössä satamasta kahden päivän sisällä, ja Oton nimi oli matkustajien listalla. Vielä 48 tuntia ja hän olisi Mustallamerellä Vielä muutama päivä siitä eteenpäin ja hän olisi jossakin päin vapautunutta Eurooppaa matkalla kohti Amsterdamia.

Otto Frank oli yhä lamaantunut vaimonsa kuolemasta. Hänellä ei ollut enää mitään muuta kuin lapsensa. Otto kaipasi lapsiaan suunnattomasti, erityisesti nuorempaa tytärtään Annea. Ainoastaan ajatukset Annesta ja Margotista olivat antaneet Otolle riittävästi voimia jaksaa viimeiset, vaikeat kuukaudet Auschwitzissa.
Otto rukoili Jumalaa ja toivoi koko sydämestään, että hänen molemmat lapsensa olisivat Amsterdamissa odottamassa häntä, kun hän sinne lopulta pääsisi.

Sotakuvaaja Lee Miller ja hänen poikaystävänsä Dave Sherman olivat Münchenissä ja näkivät, että kaupunki oli jo antautunut Taistelua ei ollut kuvattavaksi, joten Miller ja Scherman menivät Prinzregentenplatz 16´een. Se oli suuri, vanha kerrostalo, jossa Hitler oli asunut 1920-luvulta lähtien ollessaan aina Münchenissä ja jossa tämä oli perustanut natsipuolueen.
Mukulakiviseltä aukiolta katsottuna rakennus näytti mukavalta eikä mitenkään tavallisesta poikkeavalta. Hitler oli aluksi asunut yksiössä, mutta myöhemmin ostanut koko talon käyttöönsä ja teettänyt itselleen yhdeksänhuoneisen asunnon toiseen kerrokseen.

Miller ja Scherman huomasivat saapuessaan, että 45. divisioona oli vallannut koko paikan. 179. rykmentti oli laitettu vartioon ovelle, ja se käytti rakennusta komentopaikkanaan. Talossa oli paljon tilaa, joten kaksikkoa pyydettiin jäämään yöksi, eikä heitä tarvinnut kahdesti kehottaa – mikä olisikaan parempi yöpaikka Münchenissä?

Miller ja Scherman katselivat Hitlerin irtaimistoa, tutkivat kaiken mitä löysivät, etsivät vilausta todellisesta miehestä julkisuuteen näkyvän naamion takana. Kirjasto oli täynnä nahkakantisia kirjoja, Hitlerin ihailijoiltaan saamia esittelyniteitä ja oli siellä myös joitain Hitlerin omia kirjoja. Ne olivat merkki tämän persoonallisuudesta, kuten myös keskinkertaiset maalaukset seinällä ja suuri maailmankartta, jolla epäilemättä oli ollut osansa Hitlerin pohdiskeluissa.
Hitlerin makuuhuone kertoi tuskin yhtään enempää. Se oli tapetoitu tavaratalosintsillä ja sen nurkassa oli suuri kermanvärinen kassakaappi. Kotiapulaisen, kamaripalvelijan ja vartijan pystyi kutsumaan painamalla yöpöydällä olevaa nappia. Viereinen kylpyhuone yhdisti Hitlerin huoneen pieneen huoneeseen, jossa oli yksi sänky. Siellä Eva Braun nukkui jäädessään tänne yöksi.
Asunnon toisessa päässä oli erillinen huoneisto, jonka seinällä oli hupputason puhelinkeskus.

Myöhemmin Miller ja Sherman kävivät Eva Braunin talossa Wasserburgerstrassella. Se oli jo ryöstetty heidän saapuessaan. Talo oli synkkä ja mitäänsanomaton, mutta Miller löysi muutaman valokuvan Hitleristä. Ne oli omistettu rakastavasti Evalle ja tämän sisarelle Gretlille.

Sinä iltana Hitlerin asunnossa Miller otti kylvyn Hitlerin ammeessa asetettuaan Hitlerin valokuvan ammeen reunalle. Scherman otti valokuvia, kuten myös Millerin ollessa Hitlerin kirjoituspöydän ääressä ja kersantti Arthur Petersistä tämän loikoillessa Hitlerin sängyssä lukemassa Mein Kampfia. Eversti William Grace kuvattiin seisomassa puhelinkeskuksen vieressä soittamassa Berchtesgadeniin, joka ei vielä ollut antautunut – eversti kokeili, jos vaikka Hitler olisi siellä ja sattuisi vastaamaan.

Leni Riefenstahl oli lähdössä Mayrhofeniin. Hän oli saanut uusimman elokuvansa Tieflandin (suom. Alamaa) dubattua ja poistunut Kitzbühelissä sijaitsevasta studiostaan ja oli nyt matkalla vuoristoon Hän viettäisi siellä aikaa vanhan rakastajansa kanssa, kunnes sota olisi ohi. Riefenstahl oli julkisuuden henkilö, joka yhdistettiin kiinteästi Hitleriin, joten hän ei halunnut olla Kitzbühelissä liittoutuneiden saapuessa. Hänellä olisi huomattavasti turvallisempi olo Hans Schneebergerin seurassa, jossa hän pitäisi matalaa profiilia vuoristossa Hansin serkun täysihoitolassa.

Riefenstahl oli Hitlerin lahjakkain elokuvantekijä, joten kaikki olivat totelleet hänen pienintäkin viittaustaan. Jopa korkea-arvoisimmat natsit olivat toteuttanet hänen toiveensa ja hän oli saanut kaiken tarvitsemansa.
Kaikki olivat kuitenkin liuenneet, kun Hitlerin tähti oli alkanut himmetä. Jopa Kitzbühelin natsit, jotka ennen olivat olleet alistuvia ja nöyristeleviä, repivät natsikorttinsa kappaleiksi ja muuntautuivat vastarintaliikkeen taistelijoiksi.
Kukaan ei tiennyt, tulisiko kaupunkiin ensin venäläisiä vai amerikkalaisia, mutta katujen varsilla oli jo julisteita, jotka toivottivat vapauttajat tervetulleiksi, keitä sitten olivatkaan. Ainoa varma aisa oli, ettei kukaan halunnut olla Riefenstahlin kanssa.

Riefenstahl oli pakkaamassa mukaansa kaikki jäljellä olevat arvoesineensä, mukaan lukien hänen arvokkaimman omaisuutensa: Olympian alkuperäisnegatiivin. Palkittu elokuva kertoi vuoden 1936 olympialaisista. Se oli yksi kaikkien aikojen ihailluimmista elokuvista, eikä vähiten johdannossa näytettyjen Riefenstahlin alastontanssin ja olympiasoihdun stadionille saapumisen vuoksi. Hän ja eräs upseeri olivat keksineet lisätä draamaa avajaisseremoniaan.
Riefenstahl toivoi vain, että pystyisi pitämään negatiivin hallussaan tulevaisuudessakin ja jatkamaan elokuvauraansa keskeytyksettä sitten, kun sota olisi lopullisesti ohi.

Berliinissä hyväntahtoinen lääkäri Stumpfegger oli valmis saattamaan Goebbelsien lapset uneen rauhoittavilla lääkkeillä, minkä jälkeen Magda antaisi näille syanidia. Bunkkerin puhelinkeskuksen hoitaja Rochus Misch oli yksi viimeisistä lapset elossa nähneistä.
Misch kiemurteli, kun Magda Goebbels teki suuren numeron siitä, kun hän kampasi lastensa hiukset ja suukotti näistä jokaista hellästi samaan tapaan kuin oli tehnyt joka ilta viimeisen viikon aikana: ”Katsoin kaikkea tätä levottomana. Olin kauhistunut. Katsoessani lasten äitiä en vain voinut uskoa, mitä tulisi tapahtumaan. Luulen, etten halunnut uskoa sitä.”
Sanomatta sanaakaan kenellekään Magda vei lapset yläkertaan heidän huoneisiinsa. Heide, nuorin lapsista, kääntyi takaisin Mischiin päin ennen kuin alkoi kiivetä portaita ylös. ”Misch, Misch, du bist ein Fisch”, hän kikatti.
Misch katsoi onnettomana, kun Heide katosi näkyvistä. Sen jälkeen Misch alkoi rukoilla lasten puolesta. Hän rukoili, että Magda voisi vielä heltyä ja päästää lapset menemään.

Tuntia myöhemmin Magda palasi. Kertomukset lasten kuolintavasta vaihtelevat. Lapsiin oli saatettu piikittää morfiinia tai heille oli saatettu antaa Finodin-nimistä lääkettä sisältävää suklaata ”lentopahoinvoinnin ehkäisemiseksi”. Ruhjeet Magdan kehossa saattoivat olla peräisin siitä, että lapsista vanhin, 12-vuotias Helga, oli herännyt ja tapellut vastaan, kun hänen äitinsä oli laittanut syanidikapselia hänen suuhunsa.

Mikä tahansa lasten kuolintapa olikaan, Misch näki, kuinka Magda Goebbelsin silmät olivat itkusta punaiset, kun tämä tuli takaisin alakertaan: ”Ensin hän vain seisoi paikallaan ja väänteli epätoivoisena käsiään. Sitten hän kokosi itsensä ja sytytti savukkeen. Hän ei puhunut eikä edes nyökännyt minulle, vaikka oli vain reilun metrin päässä ohittaessaan minut.”
Magda vetäytyi pieneen huoneeseen, jota Goebbels oli käyttänyt työhuoneena: ”Magda oli jättänyt huoneen oven auki. Nousin ylös, kävelin oven ohi ja näin, että hän oli ottanut pelikortit esiin ja alkanut pelata pasianssia. Vaistosin, etteivät hänen lapsensa enää olleet tässä maailmassa. Toiset kymmenen minuuttia kului. Sitten hän nousi ylös ja marssi ulos. emme vieläkään puhuneet mitään. Mitä siinä tilanteessa olisi voinut sanoa?”

Magda meni aviomiehensä luo. Goebbels oli saanut valmiiksi viimeisen merkinnän päiväkirjaansa, seitsensivuisen yhteenvedon elämäntyöstään jälkipolvia varten. Hän antoi sen ministeriönsä sihteerin Werner Naumannin säilytettäväksi.
Goebbels istui hetken ajan Magdan ja Bormannin kanssa. He muistelivat vanhoja aikoja. Ihmisiä kuljeskeli sisään ja ulos hyvästejä jättämässä. Sitten Goebbelsit vetäytyivät viettämään kahdenkeskistä aikaa. he tulivat takaisin ennen puolta yhdeksää illalla. Kenraali Mohnke ja kaksi nuorempaa upseeria, Schwägermann ja Olds, olivat ainoat paikalla.
Mohnke katsoi, kun Goebbels antoi signeeratun kuvan Führeristä Schwägermannille jäähyväislahjaksi. Sen jälkeen Goebbels puki ylleen hattunsa, kaulahuivinsa ja pitkän, univormuun kuuluvan päällystakin sekä hansikkaat: ”Sitten hän ojensi oikean kätensä vaimolleen kuin kavaljeeri konsanaan. He olivat sanattomia. Niin olimme mekin, kolme katselijaa. Hitaasti ja maltillisesti, tukeutuen hieman toisiinsa, he suuntasivat portaita pitkin kohti pihamaata.”
Joseph ja Magda Goebbels nousivat yläkertaan. He pysähtyivät hetkeksi bunkkerin ulko-ovelle ja astuivat sitten ulos valtakunnankanslian pihamaalle.

Pian pihalta kuului laukauksia. Ne kuultuaan Schwägermann meni ulos muutaman SS-miehen kanssa polttamaan ruumiit. Kuten Goebbels oli aiemmin toivonut, yksi miehistä ampui kumpaankin ruumiiseen luodin varmistaakseen, että Goebbelsit olivat kuolleita. Sen jälkeen Schwägermann ja SS-miehet kaatoivat bensiiniä ruumiiden päälle ja sytyttivät ne tuleen.
Tuli paloi muutaman minuutin ajan ja sammui sitten. Toisin kuin Hitler, Goebbelsit olivat yhä tunnistettavia. Kukaan ei kuitenkaan huomannut sitä. He olivat jo unohtaneet Goebbelsit ja ajattelivat vain oman nahkansa pelastamista.
Yö pimeni jo, ja he valmistautuivat pakenemaan bunkkerista.

Traudl Junge oli ensimmäisessä pakojoukossa. Hän oli katsonut kauhuissaan, kun lasten huoneesta bunkkerin yläkerrasta tulleet sairaanhoitaja ja mies valkoisessa takissa raahasivat raskasta laatikkoa. Laatikkoa oli seurannut toinen laatikko. Molemmat laatikot olivat sopivan kokoisia lapsen ruumiille.
Järkyttynyt Junge oli enemmän kuin iloinen, että pääsisi lähtemään pois bunkkerista.

Junge meni Hitlerin huoneen oven ohi ja näki tämän harmaan päällystakin roikkumassa yhä naulakossa. Naulakossa olivat myös Hitlerin päähine, vaaleat mokkahansikkaat ja koiran talutushihna.
Jungen silmissä naulakko näytti hirsipuulta.

Pako aiottiin toteuttaa kymmenessä ryhmässä, jotka lähtisivät valtakunnankansliasta 20 minuutin välein. Ensimmäinen ryhmä tulisi muodostumaan pääasiassa niistä henkilöistä, jotka olivat olleet bunkkerissa Hitlerin kanssa. Tähän ryhmään kuului muun muassa kolme naissihteeriä ja Hitlerin kokki Constanze Manziarly.

Sotilaat rikkoivat Wilhelmstrasselle päin olevan umpeen muuratun ikkunan. Mohnke meni ulos ensimmäisenä tarkistamaan, oliko kadulla venäläisiä. Ei ollut, joten hän antoi vaara ohi -merkin.
Sen jälkeen loput ensimmäiseen ryhmään kuuluneista seurasivat Mohnkea jonossa. He kapusivat ikkunasta ulos ja kiiruhtivat hätääntyneinä katua pitkin metroasemaa kohti torin toiselle puolelle sadan metrin päähän.

Portaat alas metrolle olivat tuhoutuneet joten Junge ja muut joutuivat kapuamaan kaiken romun yli. He eivät halunneet käyttää taskulamppuja siltä varalta, että venäläiset odottaisivat portaiden alapäässä. Kompuroidessaan kohti asemalaituria he pysähtyivät hetkeksi kuuntelemaan, hyökkäisikö joku. Laiturilla oli epäilemättä ihmisiä, he kuulivat joidenkin liikkuvan pimeydessä.
Nämä olivat saksalaisia. Asemalaituri oli täynnä siviilejä ja haavoittuneita sotilaita. Jotkut olivat olleet siellä viikon. Yksi näistä selitti Mohnkelle: ”Olimme hiirenhiljaa, laitoimme kynttilämme pois ja hyssyttelimme vauvoja. Luulimme, että te kaikki olette Iivanoita.”

Bunkkerista paenneet jatkoivat matkaansa. He pääsivät Stadtmitteen ongelmitta. Lyhyen kessuttelutauon jäkeen ryhmä jatkoi matkaansa pohjoiseen kohti Friedrichstrassea. Useita ryhmän jäseniä oli kuitenkin jo jättäytynyt ryhmästä, kun se tuli Friedrichstrasselle.
Tykistötuli oli käynnissä pään yläpuolella. Jokainen laukaus tärisytti tunneli ja toisinaan jopa raiteita. Mohnke pelkäsi, että katto saattaisi romahtaa, joten hän kiirehti eteenpäin. Hän johdatti ryhmänsä Friedrichstrassen aseman ohi tunneliin, joka johti Spree-joen alle kohti kaupungin pohjoisosaa.

Ryhmä ehti kulkea vain sata metriä eteenpäin, kunnes se tuli raidetta ympäröivän valtavan teräsesteen luokse. Tämä vedenpitävä tukiseinä suljettiin joka yö viimeisen junan jälkeen. Sen tarkoituksena oli tiivistää tunneli joen alla ja estää mahdollinen tulva. Junia ei ollut kulkenut viimeisen viikon aikaan, mutta öinen rituaali oli pysynyt ennallaan. Kaksi virkamiestä oli juuri sulkenut esteen, ja nyt heitä ympäröi kiukkuinen siviiliryhmä, joka vaati heitä avaamaan sen uudelleen.
Myös Mohnke meni virkamiesten luokse ja käski heitä avaamaan esteen välittömästi. He kuitenkin kieltäytyivät avaamasta sitä viitaten vuodelta 1923 peräisin olevaan säädökseen. Heillä oli säännökset mukanaan, ja he näyttivät asiaa käsittelevän osan Mohnkelle.
Ohjesäännöt olivat melko selkeitä. Este oli pidettävä suljettuna yön ajan.

Mohnke oli aseistautunut prikaatinkenraali, joka oli tullut suoraan Hitlerin valtakunnankansliasta. Vastapuolella oli pari pikkuvirkamiestä. He kaikki olivat saksalaisia, ja määräykset olivat määräyksiä.
Mohnke antoi periksi. Este pysyi suljettuna.

Mohnke palasi ryhmänsä mukana samaa reittiä takaisin ja suuntasi Friedrichstrassen asemalle. Spree-joki oli aivan heidän edessään. Heidän täytyi päästä jotenkin sen yli.
Frierichstrassen pohjoisosassa kolme tai neljä seruaavaa korttelia oli venäläisten hallussa. Weidendammer-silta puolestaan oli tukittu Saksan panssarintorjunta-ansalla.
Mohnke etsi toista reittiä joen ylittämiseen ja pienen tiedustelun jälkeen sellainen löytyikin. Riippusilta, alle kaksi metriä leveä ja tukittu piikkilankaesteellä. Mukana olleiden lankaleikkureiden avulla ryhmä meni kuitenkin riippusiltaa pitkin yli.

Mohnken ryhmällä oli yhä pitkä matka kuljettavana. Nyt oltiin ei-kenenkään-maalla, keskellä suljettuja katuja, raunioituneita rakennuksia ja venäläisten ilmaantumista pelokkaina odottavia siviilejä täynnä olevia kellareita. Jossakin varmaankin olisi turvallista, mutta kukaan ei tiennyt missä.
Levättyään kellarissa muutaman minuutin Mohnken ryhmä jatkoi matkaansa kaupungin pohjoisosaan.

Sillä aikaa, kun Junge ja muut valmistautuivat pakenemaan valtakunnankansliasta, Hildegard Knef ja Ewald von Demandowsky olivat Albrecht-Achillestrassella odottamassa teloitustaan. ”He aikovat hirttää meidät”, vanhahko sotamies kuiskasi Knefille. Knef ei epäillyt hetkeäkään, etteikö mies olisi ollut oikeassa.

Mutta yhtäkkiä venäläinen kranaatti räjähti räjäyttäen samalla oven pirstaleiksi. Se tappoi useita ja haavoitti monia kranaatinsirpaleiden lentäessä ympäriinsä.
Knef iskeytyi lattiaan saman tien. Hän kahmaisi von Demandowskyltä muutaman savukkeen, kääntyi ympäri vartijaan päin ja työnsi savukkeet tälle keskellä sekasortoa. Knef kertoi vartijalle, että hän oli nainen ja von Demandowsky hänen aviomiehensä. Hän pyysi hartaasti vartijaa ottamaan savukkeet ja päästämään heidät menemään.
Vartija tuijotti Knefiä reagoimatta, näytti, kuin tämä ei olisi ymmärtänyt, mitä Knef oli sanonut. Knef ravisteli vartijaa ärsyyntyneenä. Sitten hän huomasi, että vartija oli kuollut.

Knef ja von Demandowsky lähtivät juoksemaan henkensä edestä. He eivät katsoneet taakseen kompuroidessaan yli raajojen. He ehtivät ovelle juuri, kun seinä murtui ja rakennus alkoi sortua.

Ulkona vanha mies Volkssturmista oli polvillaan epätoivoisena pää polvensa välissä Hänen vaimonsa oli hautautunut juuri romahtaneen talon raunioien alle.
Knef ja von Demandowsky juoksivat miehen ohi alas kujalle. Eräs luutnantti pysäytti heidät aseelle uhaten. Knef otti kypäränsä päästään näyttääkseen luutnantille olevansa nainen.
Luutnantti hymyili leveästi, viskasi pakenijoille suklaapatukan ja päästi nämä menemään.

Knef ja von Demandowsky löysivät suojan kraaterista, jossa oli kolme sotilasta. Von Demandowsky otti esiin savukkeensa ja tarjosi niitä kaikille kuopassa oleville. He kaikki istuivat, polttivat, pitivät vahtia ja odottivat yön saapumista.

Turvallisen pimeyden saavuttua sotilaat ottivat köydenpätkiä ja sitoivat itsensä yhteen vuorikiipeilijöiden tapaan. He sitoivat myös Knefin ja von Demandowskyn. He nousivat varovasti poterostaan ja lähtivät matkaan katua pitkin.
Ympäristössä ei kuitenkaan ollut lainkaan venäläisiä. Siellä oli vain onnellisia saksalaisia, jotka hurrasivat erittäin tervetulleelle uutiselle. Radiossa oli ilmoitettu, että Hitler oli kuollut. Nyt oli toiveita siitä, että sota päättyisi pian.

Ilmoituksen jälkeen Karl Dönitz piti radiopuheen. Hänen tehtävänään oli pelastaa saksalaiset idästä etenevien venäläisten kynsistä. Hän kertoi kuuntelijoilleen, että yksistään siitä syystä sodan oli jatkuttava. Sodan täytyi jatkua myös brittejä ja amerikkalaisia vastaan, koska nämä estivät taistelun bolševismia vastaan.
Loppusanoissaan Wehrmachtille Dönitz sanoi, että näiden Hitlerille vannoma vala oli nyt siirtynyt koskemaan häntä, koska hän oli Hitlerin seuraaja. Sotilas, joka pakoili vastuutaan sekä siten toi kuolemaa ja orjuutta saksalaisille naisille ja lapsille, oli pelkuri ja maanpetturi.
Dönitz sanoi lopuksi tiukkana: ”Saksalaiset sotilaat! Täyttäkää velvollisuutenne! Kansamme elämä on sen varassa.!”

Kasarmilla Ruhlebenissä Helmut Altner ei pystynyt peittelemään tyrmistymistään Dönitzin sanoja kohtaan. Dönitz ei ollut maininnut mitään rauhasta eikä sodan päättymisestä, pelkästään taistelun jatkamisesta. Mutta minkä puolesta taistelua tulisi jatkaa, kun Saksa oli jo vallattu ja Himmlerin oli huhuttu neuvottelevan länsiliittoutuneiden kanssa? Altnerin mielestä Dönitz kuulosti aivan samalta kuin Hitler.
Komentajan puheen jälkeen oli murheellisen hiljaista. Jos sota jatkuisi, kuolemia tulisi lisää. Rauha oli ollut kaikkien käsien ulottuvilla, ja sitten se napattiin taas julmasti pois.

Leni Riefenstahl oli saapunut Mayrhofeniin ja suunnannut hotelliin, jonne oli järjestänyt tapaamisen Hans Schneebergerin kanssa. Riefenstahl oli viety hotellihuoneeseensa, jossa hän oli nukahtanut saman tien matkastaan väsyneenä. Myöhemmin samana iltana hän heräsi ja näki Schneebergerin vaimon, Giselan.
Gisela oli puoliksi juutalainen ja työskenteli Riefenstahlin palveluksessa elokuvastudion valokuvalaboratoriossa. Hän oli vasta äskettäin ollut vankilassa ja kohdannut lähes varman kuoleman valitettuaan Hitleristä junassa. Riefenstahl oli käyttänyt vaikutusvaltaansa Gestapoon ja pelastanut Giselan. Riefenstahl oli tehnyt kovasti töitä asian eteen siinä toivossa, että juutalaisen auttaminen saattaisi kääntyä hänen edukseen tuomiopäivän koittaessa.
Gisela oli ollut kiitollinen aikansa, mutta se tunne oli jo hiipunut. Nyt hän ei ottanut Riefenstahlia erityisen lämpimästi vastaan: ”Olin hämmästynyt Giselan asenteesta ja aioin kysyä häneltä, mitä oli tapahtunut. Yhtäkkiä alapuolellamme sijaitsevasta ravintolasta alkio kuulua meteliä. Gisela juoksi alakertaan, palasi välittömästi takaisin, tanssi ilosta ja huusi: ’Hitler on kuollut – hän on kuollut!’ Se, mitä olimme pitkään odottaneet, oli lopulta käynyt toteen. En pysty kuvailemaan, miltä minusta sinä hetkenä tuntui. Jouduin tunnemyrskyn valtaan. Heittäydyin sänkyyn ja itkin koko yön.”

Myös Hermann Göring oli kuullut Hitlerin kuolemasta. Hän meni saman tien kertomaan asiasta vaimolleen Emmylle: ”Aviomieheni tuli sänkyni luo ja sanoi: ’Adolf Hitler on kuollut.’ Tunsin välittömästi sanoinkuvaamatonta helpotusta. Ajattelin, että minun pitäisi vastata aviomiehelleni jotakin. En kuitenkaan keksinyt kerta kaikkiaan mitään sanottavaa. Varsin pitkän hiljaisuuden jälkeen Hermann sanoi: ’Nyt en pysty koskaan puolustautumaan hänelle enkä kertomaan hänelle kasvokkain, että hän on solvannut minua ja että minä olen aina ollut uskollinen hänelle!’ Hän toisti nämä sanat useita kertoja.”

PÄIVÄ V. KESKIVIIKKO 2.5.1945.

Winston Churchill oli päivällisellä kuullessaan Hitlerin kuolemasta. Hän oli pitänyt asunnossaan useita iltapäiväkokouksia ennen iltaa, jolloin hän isännöi korkea-arvoisille konservatiivikollegoilleen pitkälle yöhön kestäviä päivälliskutsuja. He keskustelivat sodan jälkeen pidettävien vaalien taktiikasta, kun Churchillin yksityissihteeri Jock Colville syöksyi sisään mukanaan radioviesti Hampurista.
Churchill kuuli Hitlerin kuolleen taistelussa bolševismia vastaan ja otti ilmoituksen kirjaimellisesti: ”Tuota noin, minun täytyy sanoa, että mielestäni hän oli täysin oikeassa päättäessään kuolla noin.” Lordi Beaverbrook oli kyynisempi ja vastasi, että Hitler ”ei ilmeisesti tehnyt niin”.
Joka tapauksessa uutiset olivat tervetulleita.

Brittisanomalehdet laittoivat uusiksi etusivun ja myös jotain sisäsivuille. Etusivun otsikoksi tuli Hitlerin kuolema ja sisäsivulle pistettiin kauan valmisteltu muistokirjoitus. Saksassa vielä julkaistavat sanomalehdet tekivät samoin ja pinnistelivät lujasti saadakseen mustalla reunustetut jutun jakoon ajoissa seuraavaksi aamuksi. Muualla ilmoitu Hitlerin kuolemasta ei kuitenkaan juuri välittömiä reaktioita aiheuttanut.

Kuninkaallisen merijalkaväen kapteeni Charles Wheeler oli yksi niistä, jotka eivät kuulleet uutisia ennen keskiviikkoaamua Hän oli juuri saapunut Hampurin ulkopuolella sijaitsevaan leiriin, joka oli täynnä saksalaisia vankeja, kun Hitlerin kuolemasta ilmoitettiin radiossa.
Saksan kieltä osaavana Wheeler sitten kertoi saksalaisille, että näiden Führer oli kuollut: ”En voi koskaan unohtaa heidän reaktiotaan. Aluksi oli aivan hiljaista pitkään, ehkä noin neljän sekunnin ajan. Sitten joku vankijoukosta alkoi taputtaa hitaasti ja melko epävarmasti. joku toinenkin liittyi taputukseen, sitten vielä joku, ja lopulta koko joukko alkoi taputtaa ja hurrata villisti.”
Wheeler yllättyi saksalaisten reaktiosta. Ajateltuaan asiaa hän tuli siihen tulokseen, että vangit todennäköisesti taputtivat pikemmin sodan loppumiselle ja mahdollisuudelle palata viimeinkin kotiin kuin iloitakseen Führerinsä kuolemasta.

Skottilaisen kaartin luutnantti Robert Runcie oli Lünebergissä muutaman kilometrin päässä kuullessaan uutiset Hänelle edelliset kuukaudet olivat olleet kiihkeitä. Ennen sotaa hän oli ollut aliupseeri ja ajatellut elävänsä vaarallisesti käydessään Lontoon Bag O’Nails -klubilla muiden upseerien seurassa.
Sota oli opettanut Runcielle vaarallisen elämän oikean merkityksen. Hän oli nähnyt asetovereidensa räjähtävän kappaleiksi ja itse tappanut saksalaisia, usein hyvin nuoria miehiä, surmannut nämä hetkeäkään epäröimättä. Vasta jälkeenpäin, kun Runciella oli ollut tilaisuus miettiä tekojaan tarkemmin, hän oli tullut ajatelleeksi sitä, mitä oli tehnyt.
Runcie oli ollut Saksan linjojen takana useammin kuin kerran Wehrmachtin joukkojen piirittämänä. Nämä olivat säikähtäneet häntä yhtä paljon kuin hän saksalaisia.
Runcie oli aina osoittanut kykenevänsä vastaamaan haasteeseen. Hänen miehensä tunsivat hänet lempinimellä ”Tappaja”. Hänelle oli ehdotettu Military Cross -kunniamerkkiä maaliskuussa eräästä Alankomaissa käydystä taistelusta. Runcie odotti yhä tietoa siitä, oliko kunniamerkki myönnetty hänelle.

Sen aamun uutiset kertoivat kuitenkin Hitleristä. Skottilainen kaarti alkoi levittää tietoa eteenpäin Lünebergin asukkaille. Toisin kuin Charles Wheelerin vangit, Lünebergin saksalaiset eivät näyttäneet ilahtuvan kuullessaan uutisen. Itse asiassa he näyttivät ”hyvin alakuloisilta”.

Kun uutinen Hitlerin kuolemasta levisi, Hampurin saksalaiset eivät olleet yksimielisiä siitä, mitä pitäisi tehdä. Jotkut halusivat laskea aseensa saman tien ja antautua briteille. Toiset taas halusivat jatkaa taistelua puolustaen kaupunkia katu kadulta.
Gauleiter Kaufmann oli julistanut Hampurin avoimeksi kaupungiksi toukokuun 1. päivänä, mutta hän oli toiminut omasta aloitteestaan neuvottelematta ensin amiraali Dönitzin tai Wehrmachtin kanssa.

Wehrmacht ei pitänyt Kaufmannin päätöksestä, eikä myöskään Dönitz kuullessaan siitä lounasaikaan. Päätös Saksan suurimman sataman ja toiseksi suurimman kaupungin antautumisesta olisi Dönitzin tehtävä.
Albert Speer tunsi Kaufmannin. Dönitzin pyynnöstä hän lähti tapaamaan Gauleiteria. Speer löysi Kaufmannin tämän päämajasta, jota ympäröi opiskelijoista koostuva henkivartiosto.
Jos Dönitz oli raivostunut kuullessaan Kaufmannin antautumisaikeista, oli myös Kaufmann vihainen Dönitzin terveisistä. Kaufmann painotti Speerille, että hän oli että hän oli saanut briteiltä uhkavaatimuksen. Britit uhkasivat pommittaa Hampurin maan tasalle, jos hän ei antautuisi taistelutta: ”Oletetaanko minun seuraavan Bremenin Gauleiterin esimerkkiä? Hän julkaisi kuulutuksen, jossa kehotettiin kaikkia puolustautumaan viimeiseen mieheen. Sitten hän itse pakeni, ennen kuin Bremen pommitettiin tuusan nuuskaksi kauheassa iskussa.”
Speer ymmärsi tilanteen. Hän soitti Dönitzille ja kertoi että Hampurin Gauleiter oli pikemminkin valmistautuntu mobilisoimaan kaupungin asukkaat puolustusjoukkoja vastaan tarvittaessa kuin jatkamaan taistelua ja näkemän kaupungin tuhoutuvan. jos joukkoja käskettäisiin jatkamaan taistelua, Hampurissa syntisi kapina.
Dönitz pyysi miettimisaikaa. Tuntia myöhemminhän soitti takaisin ja antoi Hampurille luvan antautua viivyttelemättä.

Dönitz päätyi ratkaisuun, koska tilanne oli muuttunut lounasajan jälkeen. Britti olivat juuri tunkeutuneet Itämerelle ja lähestyivät Lyypekkiä. Kanadalaiset olivat edenneet yhtä vapaasti kohti Wismaria muutama tunti venäläisten edellä. Itään jääneiden saksalaisten pakotie oli nyt poikki, joten lännen saksalaisilla ei ollut enää syytä jatkaa taistelua.

Dönitz määräsi Hampurin komendantin ottaman yhteyttä britteihin valkoisen lipun alla seuraavana aamuna ja suostumaan luopumaan kaupungista ilman taistelua. Dönitz oli myös ilmoittanut briteille lähettämänsä delegaation olevan pian matkalla aloittamaan neuvottelut yleisestä antautumisesta.

Kaufmann aloitti valmistelut saman tien. Hän neuvotteli Speerin kanssa ja ehdotti, että myös Speer antautuisi ja että he molemmat luovuttaisivat yhdessä.
Speer ei kuitenkaan ollut valmis antautumaan. Hän oli hallituksen ministeri ja hänen velvollisuutensa oli pysyä Dönitzin luona.

Speer suuntasi takaisin Plöniin. Dönitz oli kuitenkin siirtynyt pohjoisemmaksi, Mürwikin merikadettikouluun Flensburgin lähelle Tanskan vastaiselle rajalle.

Speer jatkoi matkaansa Dönitzin perässä, ja niin teki myös Himmler. Minne Dönitzin hallitus sitten menisikin, Himmler seuraisi kuin hai laivaa.

Himmler oli perillä Plönissä aikaisin seuraavana aamuna. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä hän tekisi seuraavaksi. Uuden ulkoministerin, kreivi Schwerin von Krosigkin, mielestä Himmlerin olisi pitänyt ajaa viiksensä pois, pistää peruukki päähänsä ja mustat lasit silmilleen sekä häipyä. Joko niin, tai sitten ampua itsensä.
Himmler ei innostunut kummastakaan vaihtoehdosta.

Myös Rudolf Höss oli matkalla Flensburgiin. Hän oli Auschwitzin entinen komendantti ja yksi monista leirikomendanteista, jotka oli kutsuttu Flensburgiin neuvotteluiin seuraavaksi aamuksi saamaan Reichsführer SS´n viimeiset käskyt.
Hössillä ei ollut juurikaan tunnontuskia siitä, mitä oli tehnyt. Hän tiesi kuitenkin, mitä mieltä liittoutuneet olivat hänen toiminnastaan. Hän halusi uskoa, että Himmler tietäisi, mitä tehdä seuraavaksi, kun hän ilmoittautuisi Flensburgissa.
Himmler ei olisi varmastikaan kutsunut komendantteja Flensburgiin, jos ei tietäisi, mitä heidän kaikkien tulisi tehdä seuraavaksi.

Joachim von Ribbentrop ei viitsinyt seurata Dönitzin mukana. Koskapa hänen työnsä oli annettu Schwerin von Krosigkille, hän meni Hampuriin. hänellä oli yhä Hitlerin antama tehtävä suoritettavanaan. Hitlerhän oli pyytänyt häntä välittämään länsiliittoutuneille viestin, jossa tiedusteltiin, voisivatko nämä yhdistää voimansa Saksan kanssa bolševismia vastaan.
Hampurissa asui tuttu viinitukkukauppias, jolta voisi saada turvapaikan joksikin aikaa. Von Ribbentrop voisi pysytellä näkymättömissä, kunnes tunteet olisivat laantuneet ja hänen olisi turvallista jälleen näyttäytyä. Hän voisi piileskellessään kirjoittaa kirjeen, joka selittäisi, miksi Hitler halusi liittoutuneet bolševikkeja vastaan. Sen jälkeen hän voisi esitellä sen briteille, missä ja milloin vain itse halusi.
Koska von Ribbentrop olisi Führerin viimeisen viestin viejä briteille, häntä kohdeltaisiin varmasti kaikella hänen ansaitsemallaan kunnioituksella ja hienotunteisuudella.

Joachim von Ribbentrop tosiaan toivoi sitä, koska Hitlerin viimeinen viesti briteille oli ainoa pelikortti, joka hänellä oli jäljellä.

Ernst Kaltenbrunner oli hylännyt toiveensa Itävallan erillisrauhasta liittoutuneiden kanssa. Monien muiden natsien tavoin myös hän oli kuitenkin yhä vakuuttunut siitä, että liittoutuneet arvostaisivat hänen palveluksiaan tulevissa taisteluissa neuvostoliittolaisia vastaan. Hänellä oli kuitenkin väärennetyt paperit siltä varalta, että hänen täytyisi kadota kiireesti.
Valtakunnan pääturvallisuusviraston päällikkö Ernst Kaltenbrunner oli lähtenyt vuorille liittoutuneiden saapuessa, mutta Wehrmachtin lääkäri Joseph Unterwogen ilmaantuisi esiin, kun sen aika koittaisi, valmiina pääsemään uudestaan elämän makuun ja ottamaan paikkansa sodanjälkeisessä maailmassa.

Mayrhofenissa Leni Riesenstahl oli etsinyt koko päivän Hans ja Gisela Shneebergeriä, joiden kanssa hänen oli tarkoitus asua seuraavat kaksi viikkoa Hansin serkun täysihoitolassa ylempänä vuorilla. Riefenstahln herätessä sinä aamuna Giselasta ei ollut kuitenkaan näkynyt jälkeäkään, ei edes viestiä. Gisela oli lähtenyt sanomatta sanaakaan.
Riefenstahl päätti lähteä vuorille etsimään Schneebergereitä kysyäkseen, mikä oli mennyt vikaan. Pimeys oli laskeutumassa, kun hän saapui Lamm-hotelliin ja soitti kelloa. Oven avasi vanha mies, joka silmäili häntä innottomasti. Riefenstahl esiteltyä itsensä mies totesi, että natsit eivät tule hänen taloonsa.
Riefenstahl työnsi miehen sivuun ja ryntäsi taloon etsimään Hansia. Hän löysi tämän ja Giselan keittiöstä. Gisela järkyttyi: ”Oletko hullu? Luulitko todella, että voisit olla täällä meidän kanssamme?”
Hans ei sanonut mitään. Sen lisäksi, että hän oli ollut Riefenstahlin kollega, hän oli ollut myös tämän rakastaja neljän onnellisen vuoden ajan.
”Auttakaa minua!” Riefenstahl kirkui. Hans pysyi vaiti. Gisela seisoi suojelevasti Hansin edessä ja huusi Riefenstahlille: ”Luulitko meidän auttavan sinua? Natsihuora!”

Riefenstahl seisoi ulkona kylmässä. Hän oli luovuttanut huoneensa Mauterndorffissa, jossa hotellit olivat täynnä. Aivan pian hän ei pääsisi myöskään takaisin Kitzbüheliin.
Leni Riefenstahl kääntyi epävarmana poispäin ja lähti laskeutumaan vuorelta pimeässä. Hän toivoi löytävänsä jostain ladon, jossa voisi nukkua seuraavan yön.

Paula Hitler oli huoneessaan täysihoitolassa Berchtesgasenissa. Hän oli Führerin seitsemän vuotta nuorempi sisar. Jo nuorena hänen isoveljellään oli ollut vahvoja mielipiteitä siitä, mitä Paulan kaltaisille heikkolahjaisille pitäisi tehdä. Führerinä Adolf Hitler oli järjestänyt Paulalle pienen raha-avustuksen sillä ehdolla, että sisko kutsusi itseään nimellä Paula Wolff eikä koskaan missään yhteydessä paljastaisi heidän olevan sukua keskenään.
Paula oli nähnyt Adolfin edellisen kerran maaliskuussa 1941, kun heillä oli ollut tapaaminen Wienin Imperial-hotellissa. Sen jälkeen he eivät olleet olleet yhteydessä, vaikka Hitler olikin juuri muistanut Paulaa testamentissaan.

Paulan läheisin sukulainen oli nyt Adolfin kuoleman jälkeen todennäköisesti heidän velipuolensa Alois Hitlerin poika William Patrick Hitler, joka oli merimiehenä Yhdysvaltain laivastossa. Brittiläistä syntyperää oleva William oli ensin pyrkinyt Kuninkaalliseen laivastoon, mutta britti eivät olleet halunneet laivastoonsa yhtään Hitleriä.

Paula oli järkyttynyt kuullessaan Adolfin kuolemasta. Riippumatta siitä, mitä muut ajattelivat, Adolf oli edelleen Paulan isoveli, ja ainoa oikea sisarus, joka hänellä oli.
Paulan mielestä Adolfin ei olisi koskaan pitänyt olla Führer. Sen sijaan tämän olisi pitänyt olla arkkitehti. Adolf oli aina pitänyt arkkitehtuurista. Jos Adolf olisi ollut arkkitehti, mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Ja Adolf olisi yhä elossa.
Mutta Adolf Hitler ei ollut enää elossa. Hän oli kuollut, eikä mikään voisi tuoda häntä takaisin.

Paula Hitler oli murheen murtama, kuten kaikki naiset, joiden veli oli kuollut sodassa. Hän suri vielä monta kuukautta myöhemminkin.
Enää ei ollut väliä, kuinka vaikea ja piittaamaton veli Adolf oli ollut. Paula kuitenkin kaipasi Adolfia nyt, kun tätä ei enää ollut.
Valo Paulan elämästä oli sammunut iäksi.

Italiassa Saksan ylin johto oli kahta mieltä siitä, tulisiko Casertassa sovitut antautumisehdot hyväksyä. SS-kenraali Karl Wolff oli käynyt viikkojen ajan salaisia neuvotteluja liittoutuneiden kanssa ja päättänyt kunnioittaa Casertassa allekirjoitettua sopimusta. Lopulta noin kello 4.30 sotamarsalkka Kesselring suostui Wolffin vaatimaan ja valmistelemaan antautumiseen.

Päämajassa Bolzanossa ei aikailtu. Antautumispäätös välitettiin saman tien kaikkiin niihin yksiköihin, jotka eivät olleet sitä vielä saaneet. Radioviestit lähetettiin selväkielisinä, sillä saksalaisten ei enää tarvinnut salata aikeitaan liittoutuneilta.
Kello 14.00, sovitun mukaisesti, Italiassa olevat saksalaiset joukot luopuivat kaikista sotatoimista liittoutuneita vastaan. Sota oli Italian osalta ohi.

Rachele ja hänen kaksi lastaan palasivat Milanoon, kaupunkiin, jossa Mussolinin runneltu ja hakattu ruumis oli ollut roikkumassa väkijoukon huvitukseksi. Mussolini oli aina halunnut tulla haudatuksi kotikaupungissaan Predappiossa sijaitsevaan sukuhautaan. Viranomaiset olivat kuitenkin päättäneet toisin. Mussolini haudattaisiin seuraavana päivänä Milanon Musoccossa sijaitsevalle kunnanhautausmaalle yhdessä toisten fascistijohtajien kanssa, samaan hautaan vieretysten. Hauta oli tarkoitus jättää merkitsemättömäksi, jottei ruumiita voisi kaivaa ylös häpäistäviksi.
Rachele ei olisi halunnut kuulla, että Clara Petacchi tultaisiin hautaamaan Mussolinin viereen. Clara saisi maata Mussolinin vieressä kuolleena, kuten Rachele oli saanut tämän vielä eläessä. Rachele oli ollut Mussolinin lasten äiti ja nainen, jota Mussolini väitti aina rakastaneensa. Clara olisi kuitenkin se, joka olisi Mussolinin vieressä kuoleman jälkeen.
Rachelen ainoana lohtuna oli, että hän ja hänen lapsensa olivat yhä elossa. Lapset pysyivät hyvin lähellä äitiään, kun heidät vietiin Milanossa majoitustilaansa ja kun he kävivät nukkumaan tuona surkeana yönä amerikkalaisten vartijoiden valvoessa heidän untaan.

Berliinissä oli kaikki ohi. Saksan pääkaupunki oli kaatunut ja punainen lippu hulmusi joka puolella kaupunkia.
Antautuminen oli alkanut hieman ennen aamukuutta, kun kolme saksalaista siviiliä propagandaministeriöstä ilmoittautui marsalkka Tšuikovin päämajassa. He kertoivat marsalkalle, että Goebbels oli kuollut. He toivat kirjeen ministeriön varajohtajalta Hans Fritzeltä.
Fritzellä oli samanlainen ääni kuin Goebbelsillä, ja hän oli alun perin tullut tunnetuksi radiokuuluttajana. Hän oli yhä kuuluisa henkilö Saksassa. ”Hallituksen viimeisenä vastuullisena edustajana” hän esitteli Tšuikoville terveisensä kirjallisena ja pyysi muodollisesti tätä ottamaan Berliinin kaupungin suojiinsa. Hän tarjoutui myös ilmoittamaan asiasta radiossa ja kehottamaan saksalaisia joka puolella maata lopettamaan taistelun ja antautumaan.

Valtakunnankanslia oli suuri palkinto. Virallisen version mukaan marsalkka Žukovin joukot valtasivat sen rajun taistelun jälkeen klo 15 jälkeen. Sen jälkeen 9. jalkaväkijoukon majuri Anna Nikulina sai kunnian nostaa punalipun katolle.

Epävirallisen version mukaan valtakunnankanslia oli lähes hylätty jo jokin aika aiemmin. Pohjakerroksessa hätäsairaalassa oli yhä 300 haavoittunutta saksalaista, mutta eivät he taistelukunnossa olleet.
Konevin divisioonan venäläissotilaat eivät välittäneet käskystä, jonka mukaan heidän olisi pitänyt päästää Žukovin miehet sisään ensin. He vaikuttavat menneen rakennukseen jo varhain aamulla. He olivat hiiltyneet siitä, että heidän etenemisensä oli estetty, jotta Žukov saisi kaiken kunnian. Niinpä he olivat edenneet omin luvin ja havainneet, että heidän ja valtakunnankanslian avointen ovien välissä ei ollut yhtään mitään.

Tarinan oikeasta versiosta ei ole varmuutta, mutta se on fakta, että Hitlerin bunkkeri oli ollut hylätty. Siellä oli ollut ainoastaan siviilimekaanikko Johannes Henschel, joka oli jäänyt huolehtimaan generaattorista, joka tuuletti rakennusta ja pumppasi vettä haavoittuneille joukoille. Hänen ystävänsä Rochus Misch oli lähtenyt noin klo 3.50 ja liittynyt yhteen viimeisistä valtakunnankansliasta paenneista ryhmistä. Kumpikin vaihtoi etukäteen vaimolleen kirjoittamansa kirjeen toisensa kanssa toivoen, että ainakin toinen heistä selviytyisi.
Mischin lähdön jälkeen Hentschel oli ollut bunkkerissa aivan yksin. Hän oi toivonut, että olisi itsekin lähtenyt. Hän kuitenkin tiesi, että sairaalan haavoittuneet sotilaat olivat riippuvaisia hänestä. Hänen piti toimittaa haavoittuneille vettä, kunnes venäläiset tulisivat.

Osa bunkkerin asukkaista oli tehnyt mieluummin itsemurhan kuin liittynyt pakenijoiden joukkoon. Kenraalit Krebs ja Burgdorf olivat ampuneet itsensä kovien ryyppäjäisten jälkeen. Monet olivat seuranneet heidän esimerkkiään.
Hentschelin laskujen mukaan ainakin yhdeksän ruumista lojui ympäriinsä hautaamattomina joko itse bunkkerissa tai sen ulko-ovella. Hän ei ollut varma tarkasta luvusta, koska osa ruumiista oli lukittujen ovien takana, eikä hän missään tapauksessa halunnut avata ovia.

Kun venäläiset saapuivat, he eivät uskoneet, että Hitlerin ruumis oli poltettu. He eivät myöskään olleet varmoja, oliko Hitler sittenkään kuollut. Pravda oli tuonut epäilynsä julki artikkelissaan samana aamuna. Jos Hitler kuitenkin olisi kuollut, hänen ruumiinsa löytäjälle olisi luvassa Neuvostoliiton sankarin kultatähti. SMERŠ-järjestön (”kuolema vakoojille”) etsintäjoukko ryhtyi kaivamaan ruumista esiin.
Goebbelsit oli melko helppo tunnistaa, samoin Krebs ja Burgdorf. Hitleristä ei kuitenkaan näkynyt merkkiäkään. Ei ollut todisteita siitä, että hänen ruumiinsa olisi viety ulos ja poltettu, kuten venäläisille oli kerrottu.
Vesisäiliöstä löytyi vielä lisää ruumiita. Yksi niistä muistutti vähän Hitleriä. Puhuttiin jopa kaksoisolennosta; ehkä ruumis oli kuoleman jälkeen yritetty saada muistuttamaan Hitleriä. Selviä vastauksia ei kuitenkaan ollut, ei pikaista ratkaisua mysteeriin.

Traudl Junge oli piilossa Schönhauser Alleella sijaitsevan panimon kellarissa. Hirvittävän yön jälkeen monet bunkkerissa asuneet olivat selvinneet tapaamispaikkaansa.
Kenraali Mohnke oli juuri ilmoittanut Hitlerin kuolemasta niille, jotka eivät vielä tienneet sitä. Monet panimossa olevat siviilinaiset puhkesivat kyyneliin kuultuaan, että Hitler oli kaatunut taistelussa. Jotkut kääntyivät sotilaiden puoleen ja soimasivat näitä pelkureiksi, joiden pitäisi taistella viimeiseen mieheen Führerin tavoin sen sijaan, että sallivat naisten joutumisen raiskatuiksi.
Mohnke kuitenkin vapautti kaikessa hiljaisuudessa miehet valastaan Hitlerille nyt, kun tämä oli kuollut. Hän oli luopunut kaikesta toivosta päästä saksan puolelle rintamaa, ja niinpä hän lähetti Wehrmachtin everstin etsimään venäläiset ja neuvottelemaan rauhanomaisesta antautumisesta.

Mohnke toivoi yhä saavansa perille Dönitzille osoitetun viestin, jossa raportoitiin Berliinin tilanteesta. Hänen silmänsä osuivat Trudl Jungeen ja muihin naisiin: ”Teidän täytyy auttaa meitä nyt. Olemme kaikki univormussa; kukaan meistä ei pääse pois täältä. Te voitte kuitenkin yrittää päästä läpi, raivata tienne Dönitzin luo ja antaa hänelle tämän viimeisen raportin.”
Junge ei ollut alkuunkaan innostunut, mutta toiset naiset suostuttelivat häntä, kunnes hän viimein suostui liittymään joukkoon.

Naiset onnistuivat pysymään yhdessä yöhön saakka. Constanze Manziarlyllä oli yhä yllään Wehrmachtin takki, mutta hän tuli siihen tulokseen, että siviilivaatteet herättäisivät vähemmän huomiota. Hän lähti etsimään jotain sopivaa.
Gerda Christian ja Else Krüger puolestaan lähtivät etsimään piilopaikkaa yöksi. Sen jälkeen he kaikki kadottivat yhteyden toisiinsa.
Kun Junge näki Manziarlyn viimeisen kerran, tämä oli kahden venäläissotilaan seurassa. Sotilaat veivät Manziarlyä metrotunnelin sisäänkäyntiä kohti.
He haluavat nähdä paperini”, Manziarly huusi olkansa yli kadotessaan pimeyteen. Häntä ei nähty enää sen jälkeen.

Martin Bormann oli olut kolmannessa bunkkerista paenneessa ryhmässä. Kolmas ryhmä oli seurannut kahta ensimmäistä metrotunneliin Kaiserhofin asemalla, mutta oli kääntynyt jossain vaiheessa väärään suuntaan ja eksynyt. Ryhmä oli tullut maan pinnalle Stadtmittessä ja lähtenytkin kulkemaan kohti Weidendammer-siltaa.
Vihollinen esti ryhmän pääsyn pohjoiseen, joten Bormann ja lentokapteeni Hans Baur suuntasivat länteen. He suuntasivat Reichstagin ohi Lehrterin asemaa kohti. He suojautuivat raunioituneeseen kerrostaloon huomatessaan parikymmentä venäläistä takapihalla. Pimeän tuloon oli enää tunti, joten he poistuivat kiireesti. Sitten tarkka-ampujat huomasivat heidät ja Baur menetti Bormannin näkyvistään, kun he pujahtivat suojaan rautatiepenkereen taakse.
Seuraavaksi Normannin näki valtion nuorisojohtaja Arthur Axmann. Axmannin ryhmä yhdisti voimansa Bormannin ja tohtori Stumpfeggerin kanssa. Monet heistä ehtivät hypätä alas sillalta, ennen kuin sillan alle leiriytynyt venäläinen jalkaväkipataljoona huomattiin.
Venäläiset piirittivät saksalaiset ripeästi. Saksalaisten hämmästykseksi ja helpotukseksi venäläiset vain ilmoittivat Hitlerin olevan kuollut ja sodan olevan lopussa. Ilmeisesti luulivat kaikkia saksalaisia vain Volkssturmin miehiksi.
Tämän veljeilyn pilasi Bormannin ja Stumpfeggerin psykologisesti taitamaton liike. He alkoivat hivuttautua poispäin ja lopulta pinkaisivat juoksuun. S sai venäläiset varuilleen, mutta Axmann ja hänen avustajansa Günther Weltzin onnistuivat liukenemaan paikalta tyylikkäämmin, heidän lähtöään venäläiset eivät edes huomanneet.

Axmann ja Weltzin löysivät Bormannin ja Stumpfeggerin sattumalta: ”Ruumiissa ei näkynyt todisteita siitä, että heidät olisi ammuttu tai että he olisivat joutuneet kranaattitulen kohteiksi. Ensinnäkin he näyttivät tajuttomilta tai nukkuvilta. He eivät kuitenkaan hengittäneet. Oletin jo silloin ja olen varma nytkin, että molemmat miehet olivat ottaneet myrkkyä. Weltzin ja minä emme jääneet kokeilemaan heidän pulssejaan. Olimme itse varassa, joten emme juuri olleet kiinnostuneita tapahtuman historiallisesta merkityksestä.”
Axmann oli oikeassa myrkyn suhteen. Vuonna 1972 Lehrterin läheltä vahingossa löytynen Bormannin pääkallon hampaisiin oli uponnut lasinsiruja syanidikapselista. Myöhemmissä testeissä ilmeni, etä kallon DNA täsmäsi Bormannin DNA´n kanssa.

Hildegard Knef oli Berliinin luoteisessa esikaupungissa Spandaussa. Hän ja Ewald von Demandowsky katselivat huoneiston ikkunasta, kun vanha kaupunki joen toisella puolella paloi. He olivat kävelleet koko yön, joten molemmat olivat nääntyneitä syödessään viimeisiä muona-annoksiaan ja odottaessaan käskyä murtautua venäläisten linjojen läpi.
Heidän tavoitteenaan oli päästä läpi jossakin ja etsiä sen jälkeen amerikkalaiset käsiinsä. He antautuisivat paljon mieluummin amerikkalaisille kuin venäläisille. Knefin ympärillä olevat sotilaat olivat onnistuneet vakuuttamaan hänet siitä, että amerikkalaiset eivät koskaan jättäisi Berliiniä venäläisille. Niinpä näiden täytyi olla jossakin piiritysrenkaan ulkopuolella tulossa pelastamaan kaupunkia.
Kun he olivat murtautumassa linjojen läpi, Knef lensi ilmaan räjähdyksen voimasta ja löi päänsä johonkin kovaan. Knefin vaatteet olivat repeytyneet ja veri valui hänen hiusrajastaan, kun hän ja von Demandowsky kokosivat itsensä ja juoksivat suojaan. He löysivät turvapaikan raunioituneesta kaupasta.
He kuulivat ulkoa venäläisten puhetta sekä venäläisten saappaiden ja konekiväärien ääntä. Kaikkialla oli kranaatinheittimiä ja kuolleiden ruumiita.
Melko lähellä oli kuitenkin myös kynnettyjä peltoja, ja pimeys oli jo laskeutumassa. Jos he sinnittelisivät vielä vähän aikaa, yöhön asti. he voisivat ehkä päästä läpi ja paeta.

Myös Helmut Altner oli Spandaussa. Hänen yksikkönsä oli lähtenyt Ruhlebenistä aamun koittaessa yhdistyäkseen Wenckin armeijaan Potsdamissa.
Kaupungintalo oli liekeissä heidän saapuessaan Spandauhun. Konekiväärit nakuttivat, matalalla lentävä lentokone tulitti. Kun kranaatinheittimetkin aloittivat, Altner juoksi suojaan ojaan muiden mukana. SS-upseeri käski heidät pois aseella uhaten, mutta sellaiseen ei enää kiinnitetty huomiota. He eivät enää ottaneet käskyjä vastaan.
Kun tulitus laantui, ha jatkoivat matkaa Spandaun läpi ja kääntyivät etelään Staakenia kohti, ja sieltä taas länteen Döberitziin päin. Heidän luutnanttinsa oli kertonut, että Wenckin armeija odotti heitä Döberitzin takana. Luti oli luvannut, että miehille annettaisiin muutaman viikon lepotauko Wenckin armeijan pystyttämissä majoissa heidän saavuttuaan perille. Heidän uusi Führerinsä Dönitz tulisi tiedottamaan heille sodan seuraavasta vaiheesta.

Kun Altner viimein selviytyi Döberitziin, hän oli läpimärkä verestä, ja kranaatinsiru oli lähes rampauttanut hänen oikean jalkansa. Döberitzissä ei ollut merkkikään Wenckin armeijasta, eikä myöskään majoista, jotka luutnantti oli luvannut. Kukaan Döberitzissä ei ollut edes kuullut Wenckistä. Potsdam oli ollut venäläisten hallussa jo monen päivän ajan.
Kaikki puhe Berliiniin tulevista apujoukoista, kaikki puhe pitämisestä kiinni kynsin hampain, kunnes apu punaista uhkaa vastaan tulisi, kaikki se oli ollut valetta aivan alusta alkaen.

Brněnecissä Tšekin Sudeettimaalla Oskar Schindlerin metallitavaraa valmistavalla tehtaalla olevat juutalaiset olivat olleet tehtaalla siitä lähtien, kun he olivat lähteneet Krakovasta venäläisiä pakoon. Schindler oli pelastanut heidät lähes varmalta kuolemalta laittamalla heidän nimensä viralliselle listalle ja väittämällä natseille, että he kaikki olivat ammattitaitoisi työntekijöitä ja välttämättömiä sodan kannalta. Schindler oli myös käyttänyt omaisuuksia lahjuksiin, oikeiden henkilöiden voiteluun, ja siten varmistanut, ettei kukaan hänen juutalaisista työntekijöistään vahingoittuisi.

Schindler kuitenkin pelkäsi, että SS teurastaisi kaikki juutalaiset sodan loputtua. SS-komendantti Joseph Leipold oli täysin kykenevä tällaisen käskyn antamiseen. Estääkseen Leipoldia Schindler oli jättänyt huhtikuun puolivälissä Leipoldista virallisen valituksen, jossa protestoi Leipoldin halua tappaa ”salaisten aseiden valmistukseen osallistuvia, valistuneita teknikkoja”.
Joidenkin kertomusten mukaan Schindler oli tyrkyttänyt Leipoldille alkoholia ja antanut sitten tämän allekirjoitettavaksi määräyksen. Leipold oli luullut, että kyseessä oli määräys juutalaisten tappamiseksi, mutta todellisuudessa kyseessä oli pyyntö Leipoldin lähettämiseksi rintamalle.
Oli totuus millainen tahansa, Leopold oli pian siirretty rintamayksikköön.

Leipoldin loput sotajoukot olivat lähteneet hänen mukaansa. Heidät oli korvattu vanhemmilla, säyseämmillä miehillä, jotka alistuivat mielellään Schindlerin käskyihin. Nyt, kun Hitler oli kuollut, uudet miehet halusivat juutalaisten tietävän, että heidät oli vasta äskettäin pyydetty SS´n avuksi hoitamaan velvollisuuksiaan vartijoina ja ettei heillä ollut aikomustakaan satuttaa ketään.
Juutalaiset olivat yhä epäleväisiä. He olivat valmistautuneet puolustamaan itseään tarvittaessa. Schindlerin avustuksella he olivat jo viikkojen ajan varastoineet aseita hätätilannetta varten. Aseet oli piilotettu metallilankapaalien alle ja muihin huomiota herättämättömiin paikoihin eri puolille leiriä. Aseet olivat käytettävissä hyvinkin nopeasti, jos tilanne sitä vaatisi.

Schindler ei olisi halunnut hylätä juutalaisiaan tällaisella kriittisellä hetkellä. Eikä hän tiennyt, että juutalaiset olivat tekemässä hänelle jäähyväslahjaa.
Juutalaiset kutenkin vaativat Schindleriä lähtemään tämän oman turvallisuuden vuoksi. He olivat myös uhranneet kultahampaitaan valmistaakseen pienen sormuksen metallityöpajassa.
Sormus oli lahja heiltä kaikilta, ja siihen kaiverrettiin lause Talmudista, juutalaisten pyhästä kirjasta. Lause puki sanoiksi sen, mitä kaikki leirissä olevat juutalaiset ajattelivat Oskar Schindleristä.

”Joka pelastaa yhden hengen, pelastaa koko maailman.”

MYÖHEMMIN.

Tapahtumat etenivät nopeasti muutaman seuraavan päivän aikana. Dönitz lähetti kenraali Hans Kinzelin ja amiraali Hans-Georg von Friedeburgin sotamarsalkka Bernard Montgomeryn päämajaan toukokuun 3. päivänä tiedustelemaan antautumisehtoja. Montgomery käytti sanoja, joilla neuvottelut usein aloitettiin jo keksiajalla: ”Keitä nämä miehet ovat? Mitä he haluavat?”
Tulijat tarjosivat Montgomerylle kaikkien Alankomaissa, Tanskassa ja Pohjois-Saksassa olevien saksalaisten sotajoukkojen antautumista briteille, mukaan lukien venäläisiä vastaan taistelevat sotilaat. Tähän Montgomery ei suostunut. Sotamarsalkka vaati, että venäläisiä vastaan taistelevien saksalaisten tulisi antautua venäläisiä, ja varoitti, että taistelu jatkuisi karuun loppuun asti, jos saksalaiset eivät siihen suostuisi: ”Min jatkan sotaa, teen niin mielelläni, ja olen valmis siihen. Kaikki sotilaanne tulevat kuolemaan.”
Von Friedeburg ja hänen avustajansa menivät takaisin omalle puolelleen neuvottelemaan Dönitzin kanssa. He palasivat seuraavana päivänä ja hyväksyivät Montgomeryn ehdot.

Saksalaiset saateltiin yksinkertaisen, sotapeitteellä verhoillun pukkipöydän ääreen. He istuivat hiiren hiljaa, kun Montgomery aloitti näytöksensä ja luki heille antautumisehdot. Sotamarsalkka nautti jokaisesta hetkestä täysin siemauksin: ”’Voitte nyt allekirjoittaa’, Montgomery sanoi, ja he tulivat säyseinä yksitellen allekirjoittamaan. postikonttorin kynä raapusti paperille, ja sitten delegaatit istuivat eleettöminä uudestaan alas ja odottivat. Kun viimeisiä valokuvia otettiin, von Friedeburg käänsi hetkeksi kasvona valoon. Hänen silmistään paistoi valtava ahdistus, kun hän poseerasi valokuvia varten. Sitten teltan läppä laskeutui, ja tilaisuus oli ohi.”

Seuraavana päivänä von Friedeburg meni Eisenhowerin päämajaan neuvottelemaan Pohjois-Saksassa ja muualla olevien sotajoukkojen antautumisesta. Hän esitti pyyntönsä erillisrauhasta, mutta amerikkalaiset olivat yhtä järkähtämättömiä kuin britit. Esikuntapäällikkö Bedell Smith sanoi tylysti von Friedeburgille, että antautuminen oli ehdoton ja että sen tuli olla samanaikainen kaikilla rintamilla.
Dönitz yritti saada lisää aikaa saksalaisten pakenemiselle venäläisiltä lähettämällä kenraali Jodlin Reimsin neuvottelemaan tilanteesta. Jodl ei onnistunut yhtään sen paremmin kuin von Friedeburg.
Dönitz hyväksyi tappion lopulta aamuyöllä toukokuun 7. päivänä. Hän vahvisti kaikkien saksalaisten antautumisen kaikissa antautumisehtojen mukaisissa paikoissa.

Jodl allekirjoitti ehdot Saksan puolesta aamuyöllä kello 1.41. Bedell Smith allekirjoitti ehdot Allied Expeditionary Forcen (”liittoutuneiden siirtojoukot”) puolesta ja kenraali Ivan Susloparov Stavkan (”Neuvostoliiton asevoimien pääesikunta”) puolesta. Antautumisen oli määrä tulla voimaan keskiyöllä toukokuun 8. päivänä.
Kun lyhyt seremonia oli päättynyt, Jodl nousi seisomaan ja piti lyhyen puheen: ”Hyvät herrat, tällä allekirjoituksella Saksan valtio ja Saksan sotavoimat ovat sodan voittajien armoilla. Tämän viisi vuotta kestäneen sodan aikana molemmat osapuolet ovat tehneet ja kenties kärsineet enemmän kuin mikään muu kansa tässä maailmassa. Voimme nyt vain toivoa, että voittajat ovat jalomielisiä.”

Jodlin puhe otettiin vastaan hiljaisuudella. Saksalaisten kärsimys ei ollut ollut päällimmäisenä kenenkään paikalla olevan mielessä, kun he olivat katsoneet antautumisehtojen allekirjoittamista.

Kun Jodlin puheeseen ei kuulunut mitään vastausta, hän teki kunniaa ja poistui huoneesta.

Nicholas Bestin teos Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa käy läpi kaiken mahdollisen aiheeseen, tuohon viiden päivän ajanjaksoon, liittyen. Ja tämä on tässä tapauksessa sekä kirjan vahvuus että sen heikkous.
Paitsi että tapahtumat käydään läpi erittäin tarkasti ja kattavasti, ne käydään myös kiireettömästi. Kerronnassa on aikaa välittää tunnelmat lukijalle, jolle annetaan näin mahdollisuus samastua enemmän tai vähemmän jokaiseen kirjan henkilöön. Myös jokaisen tapahtuman merkitys avataan lukijalle, ei kuitenkaan alleviivaten eikä turhia jaaritellen.
Toisaalta, vaikka kirjan sivumäärä ei suuren suuri ole, hieman sivuhenkilöitä olisi voinut surutta karsia. Tapahtumissa mukana olleiden julkisuuden henkilöiden muistelmista on luonnollisesti saatavilla tietoa myös noihin päiviin liittyen, mutta ei näitä jokaista olisi noin itsetarkoituksellisesti kannattanut mukaan ottaa.
Ja jos sen nyt kuitenkin kirjailijalle suokin – eiväthän nuo nyt erityisemmin lukuaikaa vie eivätkä -kokemusta tärvää – markkinointiosastolle voisi kuluttaja-asiamiehellä olla jo jotain sanottavaa: kun takakannen esittelytekstissä mainostetaan kirjaa mm. legendaarisen toimittajan Walter Cronkiten nimellä, vaikka kaveri esiintyy kirjassa tasan kahdeksalla tekstirivillä…

Sinänsä kirjailijan työn arvoa teoksen takakansi ei laske, joten erittäin suositeltava kirja on kyseessä. Ja varsinaisen kertomusosion jälkeen kirjasta löytyy myös tiivistetty kuvaus tärkeimpien kirjassa esiintyvien henkilöiden myöhemmistä vaiheista. Poimitaan tähän loppuun vielä esimerkinomaisesti yksi elämäntarina.

Hildegard Knef jäi venäläisten vangiksi. Vankeusaika oli hyvin ikävä ajanjakso, mutta melko pian sekin päättyi. Sodan jälkeen Knef toteutti haaveensa näyttelijänurasta ja esiintyi useassa saksalaisessa elokuvassa, sekä menestyi myös laulajana.
Taustastaan johtuen Knef ei päässyt tekemään uraa Hollywoodiin. Tosin siihenkin tarjoutui mahdollisuus – hän olisi voinut aloittaa puhtaalta pöydältä ottamalla uuden henkilöllisyyden itävaltalaisena Gilda Christianina. Siitä Knef kuitenkin kieltäytyi.
Näinkin Knef pääsi kyllä mukaan myös kansainvälisiin elokuviin. Hän näytteli mm. Gregory Peckin kanssa elokuvassa The Snow of Kilimanjaro (1952, suom. Kilimanjaron lumet) sekä Billy Wilderin ohjauksessa leffassa Fedora (1978, suom. Fedora – arvoituksellinen nainen).

Hildegard Knef

 

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Best, Nicholas: Viisi päivää jotka vavisuttvat Eurooppaa
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja

Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Doyle, Arthur Conan: Haudantakainen elämä
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, jan: Uusien ideoiden Suomi
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa

Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
Herpen, Marcel H van: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Hovi, Tuomas: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kajo, Markus: Kettusen kirja
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia

Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty

Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korkki, Jari: Kohti liittokuntaa – Antti Kaikkonen ja Suomen puolustuksen uusi asento
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Lenkillä mietittyä
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar

Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Smittenin murha
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Math Mathonwynpoika

Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Olsen, Gregg: Äitimme oli sarjamurhaaja
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä

Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kunnan ja vähän muittenkin kanssa elämässä ja tekemässä
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta

Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Silver, Minna: Tutankhamonin salaisuudet
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin

Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Sydow, Max von: Kirppusirkus
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer

Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Uusma, Bea: Naparetki
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Kriisien keskellä
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä

Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin