Kirjat, päivitys 30.11.

Sitten aloitellaan Max von Sydowin elämäntarinaa. Ainakin toisen päivityksen tämä aihe vaatii, jos sitä seuraavaa osaa sitten yrittelisi suurin piirtein viikon päähän. Mutta otetaan tähän kohtaan, ennen Kirppusirkuksen tiivistelmän alkuosaa, vielä yksi klippi, traileri Maxin tähdittämästä elokuvasta, jota kirjassa ei mainita. Max ammattitappajana Robert Redfordin kintereillä Sydney Pollackin vuoden 1975 trillerissä Three Days of Condor (suom. Korppikotkan kolme päivää).

Three Days of the Condor
—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto
Max von Sydow ja Elisabeth Sörenson: Kirppusirkus
Alkuteos Loppcirkus 1989
Suomennos Saara Villa
Otava 1990
336 sivua

Tiivistelmä 1/2, Kirjan sivut 1 – 146.

Los Angeles huhtikuussa 1989. Svenska Dagbadetin elokuvakriitikko Elisabeth Sörenson on haastattelemassa kuuluisaa ruotsalaista näyttelijää Max von Sydowia, joka on matkustanut kaupunkiin kertomaan tähdittämästään elokuvasta Pelle valloittaja (Pelle erobreren, kv. Pelle the Conqueror) ja jälkiäänittämään oman osansa. Pitkien haastattelujen pohjalta julkaistaan vielä samana vuonna Max von Sydowin (1929 – 2020) muistelmateos Loppcirkus, joka seuraavana vuonna näkee päivänvalon Suomessa nimellä Kirppusirkus.

Haastattelu tehdään lähellä Griffith Parkia, luonnonvaraista aluetta. Kerrotaan, että jotakuta 1920-luvun suurista elokuvamoguleista – ehkä se oli David Selznickin isä Lewis J. S. – tuli tapaamaan nuori ja innokas ohjaaja, joka tohkeissaan kertoi kuvaussuunnitelmistaan. Selosti laveasti käsikirjoitusta ja näytti kartta kädessä, missä oli ajatellut kunkin kohtauksen kuvata: erilaisilla aavikkoseuduilla, vuoristoissa, metsäalueilla jne.
Vanha magnaatti kuunteli sujuvasti, kunnes intoilija vihdoin pääsi loppuun saakka, ja sanoi sitten: ”Kallio on kallio, puu on puu – kuvaa se Griffith Parkissa!”

Aikoinaan jokaisella studiolla oli oma suuri maa-alue, missä kuvattiin ”on location” niin ettei tarvinnut matkustaa mihinkään. Mentiin vain omalle takapihalle.
Mutta nyt monilla näistä takapihoista kohoaa pilvenpiirtäjiä.

Max tuli Hollywoodiin suurten elokuvayhtiöiden vallan viimeisellä kaudella. Kunkin yhtiön omaan näyttelijäkuntaan perustuva järjestelmä veteli viimeisiään. Elokuvia oli alettu tehdä yhä enemmän muualla kuin Hollywoodissa, monet kuvattiin jo tuolloin Euroopassa. Lisäksi riippumattomien yhtiöiden merkitys oli kasvanut.

Totta kai Maxin elämässä tapahtui suuri muutos, kun hän saapui Hollywoodiin ensimmäisen kerran näytelläkseen pääosan elokuvassa The Greatest Story Ever Told (suom. Mies Nasaretista) Ja yhtäkkiä hän huomasikin olevansa äkkiä tähti. Max sai jopa oman sateenvarjonkantajan.
Lopulta Max käsitti, että paras oli näytellä oma roolinsa: jos nämä haluavat Maxin olevan tähti, on hänen yritettävä käyttäytyä tähden tavoin.

Entä nyt, kun Max on palannut paikalle Pelle valloittajan vuoksi? Kaipaako hän yhtään takaisin Hollywood-vuosiin?

No ei. Aikaan, joka on jo kadonnut, ei pidä yrittää päästä takaisin. Sitä ei ole mahdollista löytää tuossa yhteiskunnassa, joka kehittyy kaiken aikaa.

Niin, se sateenvarjonkantaja… Kieltämättä se kuulostaa siltä, että tähtiä paapotaan, mutta kyllä tuossa huolenpidossa oli myös ihan käytännön seikkoja toisin kuin äkkiä osaisi arvata.
Itse asiassa tarkempi nimitys olisi päivänvarjonkantaja. Max oli vaalea skandinaavi, joka paloi ja ruskettui helposti. Kuvatessa oli tärkeää, että jokaisessa otoksessa naama näytti samalta eikä yhtäkkiä ollut punainen kuin rapu. Se nyt oli käytännöllisempää pitää tähti varjon alla kuin laittaa meikkaaja tuhertamaan tuntitolkulla punoitusta piiloon.
Silloin, kun Max ei ollut kuvassa, hän saattoi käyttää leveälieristä hattua. Mutta kun hän näytteli Jeesusta, cowboy-hattu ei sopinut kuvaan. Joten päivänvarjonkantaja seurasi Maxia jatkuvasti kantaen isoa puutarhapäivänvarjoa, sellaista, joka itse asiassa pitäisi istuttaa kivijalustaan tai sementtimöhkäleeseen niin että se seisoo itsekseen.

Päivänvarjonkantajan nimi oli Gillie. Hän oli hyvin kiltti pienikokoinen mies, joka arvaamattomassa amerikkalaisessa yhteiskunnassa pelkäsi koko ajan saavansa potkut. Hän oli 40-45-vuotias ellei vanhempi, naimaton ja asui yhdessä äitinsä kanssa.
Gillie päätti ottaa huolehtiakseen Maxista eikä hänelle riittänyt Maxin suojaaminen auringolta. Maxilla piti olla mukavat oltavat, mikä tarkoitti sitä, ettei tämä juurikaan voinut seisoksia missään, Gillie kun oli välittömästi lykkäämässä tuolia alle. Olisi voinut olla mukava välillä vähän oikoakin noita jäseniä, mutta jos sitä yritti, heti oli tuoli töykkimässä polvitaipeisiin.

Joskus Maxia alkoi kyllästyttää tämä alituinen seuraaminen eikä hän aina voinut olla pelleilemättä Gillien kanssa. Kun Gillie seisoi pitelemässä päivänvarjoa Maxin päällä ja jutusteli jonkun toisen kanssa, Max livahti tiehensä. Kun Gillie sitten hirveän hermostuneena kierteli kyselemässä, oliko kukaan nähnyt Maxia, löytyi aina joku irvileuka vastaamaan: ”Sinäpä näytät kalpealta, Gillie, mutta Maxilla on upea rusketus.”

Ruotsalaisesta näkökulmasta katsottuna Gillie oli täysin epätodellinen henkilö, mutta Max arvelee, että kaipa tämä Hollywoodissa on mahdollinen edelleen.

Noihin aikoihin Ruotsissa ei ollut ”hienoa” toimia palveluammatissa. Kaiketi tilanne on jonkin verran muuttunut, mutta 1960- ja 1970-luvulla ei kukaan ruotsalainen voinut toista palvellessaan säilyttää omaa ylpeyttään. Monien palveluammatissa toimivien asenteena oli ”älä luule olevasi jotakin”.
Maxin mukaan kysymys on, niin kuin monessa muussakin asiassa, identiteetistä. Ruotsalaisten asenteet ovat monessa suhteessa hankalia. Ruotsissa kukaan ei saa olla erityinen, eikä varsinkaan itse saa uskoa olevansa erityinen. Yhdysvalloissa on hyvin toisenlaista, ja Max arvelee, että henkilökohtaisesti Amerikka on opettanut hänelle paljon.
Ruotsissa täytyy olla vähintään tennis- tai jääkiekkotähti, jotta olisi lupa sanoa ”tänään minä mielestäni onnistuin hyvin”.

Max muistaa, miten hän pikkupoikana esitti kysymyksiä sukunimestään, joka ei ollut ihan samanlainen kuin muilla. Hänelle sanottiin, että se oli aatelinen nimi ja että aatelilla oli menneinä aikoina ollut suuria yhteiskunnallisia ja taloudellisia etuoikeuksia.
Maxin vanhemmat olivat hyvin vaatimattomia ja koreilemattomia, ja molemmat yrittivät saada Maxin ymmärtämään, ettei tällä aatelisuudella enää ollut käytännön merkitystä. Max muistaa, että kun hänen äitinsä halusi hoitaa asioita puhelimitse ja esittäytyä jollekulle tuntemattomalle, tällä oli tapana jättää von pois ja nimittää itseään rouva Sydowiksi. Äiti yksinkertaisti nimeään tietoisesti eikä tämä viesti voinut olla vaikuttamatta Maxiin.
Samalla Max sai monista isän lukemista saduista runsaasti esimerkkejä siitä, miten yhteiskunnallinen pyramidi oli toiminut. Suvun kesken vallitsi myös hyvin selvä sosiaalinen järjestelmä eivätkä selitykset riittäneet sitä mitätöimään.

Maxin kasvatukseen sisältyi siis kaksinkertaisia viestejä: hänen piti olla tietoinen siitä, ettei ollut aivan samanlainen kuin muut, samalla kun ei hiisi vieköön saanut tekeytyä erityiseksi. Sellainen tilanne voi synnyttää lapsessa tiettyä hämmennystä ja jättää jälkensä pitkälle elämään.

Esimerkiksi armeijassa. Max joutui ryhmään, joka koostui maan kaikista kolkista ja yhteiskuntaluokista tulleista ihmisistä. Max päätti kivenkovaan näyttää, ettei hän ollut millään tavoin erilainen, vaan todellakin pystyi tarttumaan toimeen siinä kuin kuka tahansa muukin. Hän raatoi kuin hullu osoittaakseen osaavansa juosta, kaivaa, olla avulias – ettei ollut erityinen.
Vaikutus oli kaksijakoinen. Kukaan ei pitänyt Maxia erilaisena, mutta hänellä oli tarve tehdä tällä tavoin itsestään pidetty, hyväksytty. Ja tästä oli sitten seurauksena, että päällystö katsoi Maxin olevan erinomaista upseeriainesta.
Kun Max äkkiä alkoi käsittää tämän, hän joutui ristiriitatilanteeseen, hän kun oli pian huomannut, ettei hän reserviupseeriksi halua. Niinpä hänen oli tehtävä täyskäännös ja ryhdyttävä vähemmän rivakaksi.
Siitä tuli vaikeaa tasapainottelua, eiväthän Maxin toverit tietenkään voineet tietää, mistä oli kysymys. Tilanne kävi uskomattoman mutkikkaaksi.

Kun teatteri tuli Maxin elämään lukioaikana, se tuntui vapautukselta. Hän sai kanavan monille tukahdutetuille tunteille, joita hän ei aikaisemmin ollut ilmaissut. Joiden ilmaiseminen ei ollut comme-il-faut.

Teatteriyhdistyksessä, jolle olivat antaneet nimen Scenia, Max pääsi myös tuntemaan voimakasta yhteenkuuluvuutta tovereidensa kanssa. Se oli yhteyttä kahdellakin tasolla: myös näytelmän puitteissa, eräänlaisessa mielikuvituskommunikaatiossa. Ja lisäksi – mikä oli outoa ja kiihottavaa – esityksissä yhteyttä yleisön kanssa.

Myöhemmin, kun Max alkoi näytellä ammatikseen, tästä tuli hänelle hyvin voimakas tarve, ja hän kävi levottomaksi ja hermostuneeksi, jollei hänellä ollut mitään tekemistä – mutta hänellähän oli, melkein koko ajan, joten kaikki oli hyvin.
Max arvelee, että hän eli hyvin monen vuoden ajan aivan yksinkertaisesti teatterista ja sen kautta. Siitä tuli hänen mielenterveydelleen välttämätöntä terapiaa. Se pelasti hänen tasapainonsa. Hän uskoo, että ujoista, estoisista lapsista tulee useammin näyttelijöitä kuin niistä, joilla on päinvastaisia ominaisuuksia.

Max kuului virkamiessukuun, jossa on myös maanomistajia, ja kasvoi Lundissa akateemisessa ympäristössä. Näyttelijänuraa ei oikein voi pitää itsestään selvänä. Joutuiko Max tappelemaan sen puolesta?

No ei niin voi sanoa. Kyllähän hänen vanhempansa olivat ajatelleet hänelle muuta ammattia ja olivat aluksi vastaan ajatusta, mutta vähitellen vanhemmat mukautuivat. Maxin isä oli suuri sadunkertoja, mikä sekin saattoi vaikuttaa asiaan.
Isä oli mielenkiintoinen henkilö – valitettavasti vain kaksi sukupolvea Maxia vanhempi. Kun Max syntyi, vuonna 1878 syntynyt isä oli jo täyttänyt 50 ja kuului siis edelliselle vuosisadalle.

Myöhään aikuisiällä Max sai käsiinsä isän ja isoisän välisen kirjeenvaihdon. Kirjeet kertovat ainakin sen, että isän maininta ristiriidasta isoisän kanssa on ollut hyvin lievä ilmaisu.
Kirjeistä käy ilmi, että nuorena opiskelijana isä vastusti kiivaasti isoisän ylenpalttista hurskautta. Kun Maxin nuorin setä lähti merille ja kuoli onnettomuudessa, ja kun isoisä totesi sen olleen ”Jumalan tahto”, asenne on selvästi järkyttänyt isää.
Isoisä kirjoittaa täsmällisesti muotoiltuja kirjeitä ja saa Jumalan viestin ja tahdon mukaan joka riville. Isän vastaukset ovat lähes armottoman suorasukaisia. Maxin mielestä se on mielenkiintoista, ja samalla se on hänelle ainoa mahdollisuus tutustua isoisään. Kuvasta olisi tietenkin voinut muodostua vivahteikkaampi, jos Max olisi tiennyt kirjeistä silloin kun isä vielä oli elossa.
Isä kuului seuraan, jonka nimen Max muistelee olleen Uskonnollinen reformiyhdistys – joukko pappeja ja muita samanmielisiä, jotka vastustivat liiallista dogmaattisuutta luterilaisessa kirkossa ja edistivät laajakatseisempaa, vähemmän kirjaimellista tapaa tarkastella asioita.

Maxin isän voi sanoa luoneen aineen, jota Lundissa ei ennestään ollut: kansanperinteen tutkimuksen (folkminnesforskning). Hänen innoittajinaan olivat tanskalaiset kansanperinteentutkijat ja myös tanskalainen kansanopistoliike vaikutti häneen.
Isä etsi tietään kokeilemalla, hän oli hyvin kiinnostunut luonnosta ja osasi Lundin kasvitieteellisen puutarhan kaikkien kasvien latinankieliset nimet. Hän toimi yliopiston kirjaston amanuenssina ennen kuin pääsi tosissaan paneutumaan omaan aineeseensa.
1910-luvulla Maxin isä perusti Lundin yliopiston kansanperinnearkiston. Hän sai dosentuurin. Uransa loppupuolella hän sai professorin arvon ja joitakin vuosia sen jälkeen henkilökohtaisen professuurin.
Kun isä jäi eläkkeelle, aineen koostumusta muutettiin ja sen nimi muuttui muotoon kansanelämäntutkimus (folklivsforskning).

Maxin isän kansanperinteen tutkimuksella ei ollut mitään tekemistä arkeologian kanssa, vaan se oli kansatieteellistä tutkimusta käsittäen kansansatuja, traditioita, kansanlauluja, seremonioita, uskomuksia jne. Hän huomasi pian, että Irlannissa oli paljon elävää suullista perinnettä, joten, kun hän sai apurahoja, hän lähti sinne merkitäkseen muistiin niin paljon kuin suinkin. Hän oppi gaelin kieltä, matkusteli ympäri maaseutua ja eli sikäläisten ihmisten parissa. Hän merkitsi sadut muistiin ja käänsi ne ruotsiksi
Ajan mittaan Dubliniin perustettiin Lundin kansanperinnearkiston vastine, The Irish Folklore Commission. Von Sydoweilla asui usein isän johdolla Lundissa opiskelevia irlantilaisopiskelijoita, ja Max sai jo varhain irlantilaisia vaikutteita.

Maxin isä oli itse kasvanut ääneenlukuperinteen piirissä ja hänelle oli hyvin tärkeää voida istu tovi lukemassa ääneen iltaisin. Isä luki Maxille satuja, ja kun poika oli nukahtanut, hän jatkoi lukemalla äidille. Vanhempana Max alkoi istua kuuntelemassa myös aikuisten kirjallisuutta. Luettavana oli enimmäkseen elämäkertoja ja matkakuvauksia, silloin tällöin jokunen romaani.
Max muistaa nuo hetket hyvin rauhallisina. Äiti istui tekemässä käsitöitä ja Max piirsi. Isä luki erinomaisesti ja hänellä oli tyyni, lämmin huumorintaju. Hän nauraa hykerteli silloin tällöin, ja välillä hänen oli liikutukseltaan vaikea lukea.
Äiti talletti osan Maxin silloin tekemistä piirustuksista, ja kun Max näkee ne nyt, hän muistaa, mitä kirjoja niiden syntyessä luettiin.

Kun Max oli lapsi, perhe vietti kesälomat Blommagårdenissa, joka oli Tagelin kartanon tiluksiin kuuluva torppa. Isä oli lapsena oleskellut Tagelissa, missä asui hänen serkkunsa Adelheid, jota Maxin perheessä kutsuttiin Adelheid-tädiksi.
Isä kuului Flyekors-sukuun – katkeamattomaan arkkipiispojen dynastiaan – jonka vaakunakilvessä oli siivet ja niiden yläpuolella risti. Adelheid-täti kuvasi tätä kaikkea päiväkirjassaan, joskin ikään kuin salakirjoituksen avulla: Adelheid kirjoitti päiväkirjaansa keskiaikaisen kronikan muotoon. Vaakunakilvet ja puumiekat olivat yhä olemassa, kun Max oli lapsi.

Blommagården oli vanha ja aika huonossa kunnossa. Kohtalokkainta oli se, että perustan alla oli iso muurahaiskeko, johon oli mahdotonta päästä käsiksi lattiaa rikkomatta.
Ajan mittaan päätettiin, että koko torppa oli kunnostettava, mutta siihen ei äidillä ja isällä ollut rahaa, ei myöskään Adelheid-tädillä. Niinpä sovittiin, että isä ja hänen nuorin veljensä ostaisivat torpan Adelheidiltä, entisöisivät sen ja pitäisivät sitä sitten yhteisenä kesäpaikkanaan. Kun sitten kaikki siirrettiin pois, kävi ilmi, että muurahaispesä talon alla ylettyi yli kahden metrin syvyyteen maan sisälle.
Torppa siis kunnostettiin, ja joka vuosi elokuun 15. päivänä he kaikki kokoontuivat Tagelin vanhaan kauniiseen kartanoon viettämään Adelheid-tädin syntymäpäivää. Sukua, ystäviä ja suuret juhlat. Se päivä vuodesta, jolloin saatiin jäätelöä.

Kun Adelheid-täti 1950-luvun lopulla kuoli, naimattomana ja lapsettomana, hän testamenttasi kaiken tieteelle. Hän perusti säätiön Svalövin kasvinjalostuslaitoksen hyväksi ja sittemmin kartano on palvellut tutkijanasuntoina.

Tagelissa on myös säätiöön kuulumattomia maita. Max peri Adelheid-tädiltä torpan ja kahdeksanvuotiaasta lähtien omisti myös puolet Blommagårdenista.
Adelheid-tädin kuoleman aikoihin Max ja hänen vaimonsa Christina olivat kuitenkin ostamassa taloa Brommasta, ja niinpä Max myi perintötorppansa serkulleen Agnetalle.

Sen jälkeen Max ei Blommagårdenissa känyt, ennen kuin myöhään 1980-luvulla niillä main liikkuessa tuli mieleen, että voisi olla hauska nähdä se uudelleen. Max tiesi kyllä, että siellä kaikki oli muuttunut, mutta tunnesyyt saivat hänet silti piipahtamaan siellä.
Kokemuksesta tuli merkillinen: muutokset olivat niin suuria, että Max ei ollut löytää edes kylää. Maantieltä mökille johtava metsätie oli poissa, sen tilalla oli uusi tie. Talot olivat muuttuneet. Kaikki oli vierasta ja epätodellista.

Lundin teatterielämä ei ole voinut olla kovin kiihkeää 1930- ja 1940-luvulla, joten miten teatteri oikein tuli Maxin elämään?

Niin, teatterikaupunkina Lundia todellakaan ei tunneta. Max joutui lähtemään maaseudulle, Hvilanin kansanopistoon, joka on Lundin ja Malmön välillä. Siellä oli opettaja nimeltä Olle Levander, joka oli von Sydowien hyvä ystävä. Levander, innokas teatterinharrastaja, joka johti Hvilanissa teatteriryhmää tarmokkaasti, asui kesäisin samalla seudulla Smoolannissa kuin von Sydowit ja ohjasi joka lukuvuosi yhden näytelmän, jossa esitti itse pääosaa. Mieluiten Levander valitsi Hjalmar Bergmanin näytelmän.
Kun seudulla kesäisin oli juhlia, juuri Olle Levander vastasi ohjelmasta, ja Max arvelee, että se oli Levanderille hyvin mieluisaa. Se teki Maxiin niin syvän vaikutuksen, että Max matki Levanderia melko tavalla sitten kun itse aloitti oman iloisen amatöörin uransa.

Max tuli ylioppilaaksi Lundin Katedraalikoulusta. Heillä oli siellä, kuten muissakin oppikouluissa, lukiossa erilaisia yhdistyksiä, ja sellaisten toiminta on vilkkaampaa tai vaimeampaa sen mukaan, mihin tulisielujen kiinnostus milloinkin kohdentuu.
Kirjallinen yhdistys Svea toimi juuri silloin melko voipuneesti. Mutta eräs sen jäsenistä, Alf Matteson nimeltään, ehdotti, että Svea-yhdistyksen piiristä koottaisiin teatteriryhmä. Toisista se oli hyvä ehdotus ja teatteriryhmä perustettiin.
Pian kuitenkin huomattiin, että Svean alaisuudessa oli hankala toimia. Joten porukka irrottautui ja perusti teatteriyhdistys Scenian 5.4.1945.

Tulevasta ohjelmistosta alettiin keskustella välittömästi. Alf keksi, että he voisivat esittää August Strindbergin yksinäytöksisen näytelmän nimeltä Hiekkamyrsky. Siinä on kaksi miesroolia ja yksi naisrooli, ja se tapahtuu pohjoisafrikkalaisessa hautakammiossa. Kesto on noin 20 minuuttia.
Päätettiin, että Alf Matteson toimisi ohjaajana ja Lars-Erik Liedholm, Yvonne Lombard ja Max näyttelisivät. Ydinryhmään kuuluivat myös Erik Östberg, myöhempi erikoissyyttäjä Tukholmassa, sekä Gustaf Mandal, tekninen nero, josta ajan myötä tuli elokuvaaja.
Lars-Erikin isä oli taloudenhoitajana S:t Larsin mielisairaalassa kaupungin eteläpuolella, ja porukka harjoitteli usein sairaalan juhlasalissa.

Hiekkamyrsky esitettiin. Max oli luonut äärettömän naturalistisen lavastuksen = näyttämöllä kasapäin hiekkaa. Esitys pidettiin koulun laululuokassa.
Esityksestä tuli suuri menestys ja Hiekkamyrsky esitettiin muutamankin kerran.

Max oli silmittömän rakastunut Yvonneen. Hän oli liian ujo kertoakseen tunteistaan tälle, mutta arvelee, että hänen ihailunsa näkyi hetkittäin aivan kyllin selvästi.
Maxilla ja Yvonnella oli yhteinen kansantanssimenneisyys. Maxin vanhemmilla kummallakin oli yhteyksiä kansanopistoihin. Kumpikin oli myös tanssinut kansantansseja ja piti niitä mukavana ja sopivana harrastuksena nuorisolle. Sen vuoksi äiti perusti kansantanssiryhmän Maxin ikätovereille pojan ollessa kahdentoista.
Osallistujia oli tusinan verran – kuusi tanssiparia – ja he tanssivat kansantansseja palkatun pelimannin viulun tahdissa. Eikä pelkkää polkkaa ja hamboa, vaan aika mutkikkaitakin juttuja.
Sitä jatkui parisen vuotta. Sitten tytöt, jotka aina ovat pojista hieman edellä, alkoivat pitää touhua turhan lapsellisena.
Yonne oli siis mukana tässä ryhmässä.

Noihin aikoihin vauhdissa oli vielä Carl Adolf von Sydow. Mistä Max tulikaan kuvaan?

Kun Max oli päässyt Dramatenin oppilaskouluun, toimittajat alkoivat kiinnostua uusista oppilaista, mutta monista yrityksistään huolimatta nämä eivät koskaan onnistuneet kirjoittamaan hänen nimeään oikein. Carl Adolfhan on harvinainen kaksoisnimi – vanhan Agadhin, Lundin kasvitieteen professorin, lisäksi Max muistelee tavanneensa vain yhden samannimisen.
Niinpä Carl Adolf muuttui Carl-Gustafiksi, Gustaf-Adolfiksi, Carl-Erikiksi jne. Max muistaa, että eräs lehtimies, joka ainakin oli käsittänyt, että Maxin nimi oli hieman omaperäinen, sanoi häntä Carl-Adamiksi. Jotain sekin.
Jos sitten joku sattumalta onnistui suoriutumaan Carl Adolfista, sekin sitten kirjoitti Sydowin Zydow, Südow tai Sydov.

Max itse oli sitä mieltä, että hänen nimensä oli liian juhlallinen, kuulosti liian historialliselta, ja Adolf oli sitä paitsi saanut arveluttavan kaiun sodan aikana. Niinpä Max alkoi tuumia nimensä muuttamista iskevämmäksi ja taiteellisemmaksi.
Maxilla oli kasvuiässä ollut monenlaisia lempi- ja lisänimiä, mutta yksikään niistä ei hänen mielestään ollut sopiva nom de guerre näyttämön palkeille. Silloin Max tuli muistelleeksi asevelvollisuutensa viimeistä kuukautta.

Max oli esittänyt rykmentin illanvietossa kuvitteellisen kirppusirkuksen, jonka oli vohkinut perheen vanhalta ystävältä Olle Levanderilta. Sirkuksen imaginaarinen tähti, Max-kirppu, on liikkuvainen näyttelijä: se osaa kävellä nuoralla eteenpäin ja taaksepäin, hypätä sirkuksen johtajan toiselta kädeltä toiselle, tehdä voltteja ilmassa ja niin edelleen. Lopulta se saa vetäytyä pukuhuoneeseensa sirkuksenjohtajan paidankauluksen sisään lepäämään sillä aikaa, kun sirkuksenjohtaja valmistelee kirpun viimeistä suurta numeroa, kaksinkertaista saltomortalea taaksepäin nuoralla.
latautuneen odotuksen jälkeen Max-kirpun on aika astua taas esiin – mutta se ei tulekaan. Syntyy yleinen hämminki. Kirppua ei löydy mistään.

Sirkuksenjohtaja kysyy tietenkin, onko joku yleisön joukosta nähnyt Maxia, mutta kukaan ei ole. Hän lähtee katsojien joukkoon ja huomaa – yhtäkkiä – Maxin, joka on hypännyt jonkun etupermannolla istuvan kuuluisuuden hartioille – tässä nimenomaisessa tilaisuudessa Max löytyi luonnollisesti rykmentinkomentajan olalta. Sirkuksenjohtaja kiittelee kovasti ja on ikionnellinen, kun lopulta on saanut Maxin kiinni.
Max pääsee nuoralle asti ja valmistautuu mahdollisimman täydellisen hiljaisuuden vallitessa esittämään loistonumeronsa. Se kieltäytyy. Hyvin hämmentävää.
Lopulta sirkuksenjohtaja huomaa, ettei rykmentinkomentajasta löytynyt kirppu olekaan Max.

Silloinen reserviupseerikokelas Carl-Adolf von Sydow oli selvästi saavuttanut menestystä kirppusirkuksellaan. Jopa rykmentinkomentaja oli ollut hyvin huvittunut ja oli, samoin kuin monet von Sydowin tovereista, sen jälkeen nimittänyt Carl-Adolfia Maxiksi.
Joten miksi ei?

Max toimisi varmaankin hyvin taitelijanimenä – Max von Sydow – kaksi tavua vähemmän ja ulkomaalainen, hieman seikkailullinen säväys. Kun nuori von Sydow sitten kotona Lundissa käydessään ilmoitti kavereilleen, että hänen etunimensä olisi siitä lähtien Max, joku asiaa pohdittuaan totesi: ”Niin niin, tuleehan se halvemmaksi neonvaloissa.”

Elämä Lundissa ei ilmeisesti antanut tuntumaa kovempaan maailmaan? Entä mitä Maxin tausta on hänelle poliittisessa mielessä merkinnyt?

Max eli hyvin suojatun lapsuuden. Koulua aloittaessaan hän kohtasi kovemman maailman, mutta ei se kovin vakavaa ollut, vaikka se silloin siltä tuntuikin. Sotaväkeen joutuessaan Max tapasi myös ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja joka puolelta maata. Mutta itse asiassa hän on tietysti aina ollut etuoikeutettu.
Politiikasta Max alkoi kiinnostua vasta myöhään. Kotona ei puhuttu politiikkaa eikä Max tiedä, mitä puoluetta hänen vanhempansa äänestivät. Sinänsä hän voi hyvin kuvitella, että Kansanpuoluetta, mutta hän ei tiedä. Vasta 1960-luvulla hän alkoi perehtyä poliittisiin kysymyksiin – hänen oli pakko, jotta hän pystyisi ottamaan kantaa poikansa Clasin aktiiviseen poliittiseen osallistumiseen.

Työskentely teatteriyhdistys Sceniassa oli ollut rakentavaa aikaa, ja Max oli päätynyt tuumimaan, että hän haluaisi oikeaksi näyttelijäksi. Hän otti Tukholmassa yksityistunteja Gösta Terserukselta, joka oli osaava ja hyvin arvovaltainen mies. Max tunsi saavansa rahoilleen hyvän vastineen.
Terserus oli oppilaitaan kohtaan hyvin rohkaiseva ja lojaali – joskaan ensivaikutelma ei sitä antanut ymmärtää.

Maxilla oli sotaväessä kaveri, joka myös halusi näyttelijäksi. He soittivat Gösta Terserukselle ja kysivät, voisiko tämä ajatella ottavansa heidät oppilaikseen. No, periaatteessa kyllä, mutta ensin Terserus halusi nähdä, onko kaveruksilla lainkaan lahjoja, joten ensin pitäisi tulla näytille esittämään jotain. Max ja armeijakaveri treenasivat tilaisuutta varten kohtauksen Tor Hedbergin näytelmästä Johan Ulfstjerna.
No, treenien jälkeen menivät koputtamaan Gösta Terseruksen ovelle. On mainittava, että kaksikon lyhyempi osapuoli ulottui 192-senttistä Maxia suurin piirtein kainaloon. Terserus avasi oven ja tarkasteli tulijoita: ”Jahah, toinen liian pieni, toinen liian iso.”
Ei se rohkaisevaa ollut, mutta tulijat saivat kuitenkin esittää kohtauksensa. Jälkeenpäin Terserus oli hyvin ystävällinen ja sanoi kaksikolla tosiaan olevan lahjoja. Terserus ennusti toiselle tulevaisuutta teatterissa, mutta arveli Maxin olevan pitkänsorttinen näyttämöuraa ajatellen – elokuvassa sen sijaan Maxilla voisi olla mahdollisuuksia. Taka-ajatuksena oli: kamera voi tehdä ihmeitä jopa epätavallisen pitkien ihmisten suhteen.

Max ja hänen kaverinsa jatkoivat kumpikin työskentelyä, joskin erillään. Kaverinsa myöhemmistä vaiheista Max ei tiedä. Yhteydet katkesivat.

Dramatenin oppilaskoulun pääsykoetehtävinä Max esitti Pirandellon Henrik IV´n alkukohtauksen, loppumonologin August Strindbergin Suuresta maantiestä sekä kohtauksen Eyvind Johnsonin Rantojen tyrskyistä. Ensin mainittuihin Max oli päätynyt itse, kolmas oli Terseruksen valinta ja tämän dramatisointi.
Max hyväksyttiin kouluun ja se oli uskomattoman unelman täyttymys. Max tiesi hyvin, että monet olivat yrittäneet useita kertoja onnistumatta, ja tuntui lupaavalta, että hän pääsi sisään suin päin.

Opiskeluaikoinaan Max asui Danielsonin täysihoitolassa, jota piti eräs äidin ystävätär, joten äidistä se varmaankin oli turvallinen ja hyvä ratkaisu. Äiti kirjoitti kerran viikossa ja piti Maxin ajan tasalla kaikesta mitä Lundissa tapahtui.
Ensimmäisenä vuotenaan oppilaskoulussa Max vietti paljon aikaa yhdessä Yvonne Lombardin kanssa. Maxin rakastuminen oli mennyt ohi, mutta he olivat oikein hyvät ystävät. Yvonne oli ollut Katedraalikoulussa Maxia vuotta alemmalla luokalla, joten oppilaskouluun tullessaan Yvonne oli käytännöllisesti katsoen vastaleivottu ylioppilas: hyvin suojatusta porvarillisesta ympäristöstä Lundissa suoraan teatterimaailmaan.
Se taisi olla Yvonnelle monella tapaa aika järkyttävä kokemus. Maxiahan armeijavuosi oli sentään jonkin verran valmistanut. Max arvelee olleensa ensimmäisenä vuonna Yvonnen turva, kun tämä vielä oli hyvin valmistautumaton kaikkeen, mitä suuressa maailmassa saattoi tapahtua.

Vielä Maxin aikaan oppilaat avustivat näyttämöllä statisteina ja pienissä rooleissa. Niin, ja lisäksi he tekivät koululaisesityksiä, muun muassa Zacharias Topeliuksen Totuuden helmen. Se oli unohtumatonta. Sen esittivät oppilaat yhdessä teatterin nuorimpien näyttelijöiden kanssa.
Näytelmän opetus oli, että on puhuttava totta, muuten nenä muuttuu täysin mustaksi ja pahimmassa tapauksessa sitä joutuu peikon vatsaan. Max oli peikko Pöröpörhyri (Bumburrifex).
Max arvelee, että Totuuden helmen oppilasesitys oli Dramatenissa perinne. Hänellä oli yllään sudennahkaturkki, jota Olof Sandborg oli käyttänyt samassa roolissa vuosia aiemmin. Se oli valtava ja Max oli hiestä aivan litimärkä – kaiken lisäksi hänet oli topattu.
Koska Pöröpörhyri söi pieniä lapsia, sen piti näyttää isolta pahalta sudelta, ja Maxin odotettiin käyttävän hehkuvasilmäistä sudenpäätä, mutta siitä hän kieltäytyi. Sen sijaan hänellä oli pitkä nenä, isot korvat, suuri peruukki – Max näytti pelottavalta, mutta enemmän John Bauerin peikolta kuin sudelta.
Lopuksi kaikki lauloivat loppulaulun Totuuden helmestä.

Maxin ”ensiesiintyminen”, siis muuna kuin statistina, tapahtui toisen oppilasvuoden syksyllä. Hän sai roolin Goethen Egmontista, jonka Göran Gentele ohjasi, nimiosaa esitti Uno Henning.
Egmont on vapausdraama niiltä ajoilta, kun Espanja miehitti Alankomaita. Mahtavaa miehittäjää, Alban herttuaa, esitti Olf Widgren. Toinen draaman hahmoista on Vilhelm Oranialainen, joka on ruhtinas, ja näin arvoltaan ja asemaltaan piirun verran Egmontia ylempänä.
Ruhtinas Vilhelmillä (Maxin rooli) on yksi kohtaus: hän astuu sisään ja antaa Egmontin kuulla kunniansa, koska tämä ei hänen mielestään hoitele vapaussotaa oikealla tavalla. Pieni, mutta tehokas rooli.
Ongelmana oli se, että Maxin piti haukkua Uno Henning, teatterin kantavia voimia, samanikäinen kuin Lars Hanson ja Tora Teje, ja näyttelijä, jota Max kunnioitti valtavasti. Joten eihän Max kerta kaikkiaan voinut – kyllä Max repliikkinsä osasi, mutta ei hän pystynyt ärhentelemään ryhtymään.
Gentele oli hyvin huolestunut ja harjoitteli Maxin kanssa kahden kesken.

Näytelmä tuli ensi-iltaan – ja oli fiasko. Kriitikot olivat kriittisiä varsinkin Hilding Rosenbergin esitystä varten säveltämää musiikkia kohtaan: ”Dramatenin oma pikku Beethoven” ja niin edelleen.
Max sen sijaan oli ilmeisesti lopulta päässyt jyvälle. Hän taisi olla ainoa, joka sai siedettävät arvostelut.
Se oli Maxin ensimmäinen rooli täysin ammattimaisissa olosuhteissa.

Oppilailla ei ollut lupaa esiintyä julkisesti Dramatenin ulkopuolella. Jan-Olof Strandbergiä, joka oli käynyt koulunsa Södra Latinissa ja oli yhä yhteydessä sen kuuluisaan lukioyhdistykseen, oli pyydetty ohjaamaan siellä eräs William Saroyanin näytelmä. Tähän hän oli myös saanut luvan, mutta kun hän lisäksi pyysi saada käyttää joitakin oppilastovereitaan näytelmässä, oli oppilaskoulun esimiehen, muutoin lempeän ja hitusen ilkikurisen Olle Hildingin vastaus oli jyrkkä ei.
Jan-Olof oli pyytänyt lupaa saada käyttää Lars Ekborgia ja Maxia näytelmässään, mutta sitä ei siis myönnetty, sen kun katsottiin vievän aikaa opinnoilta. Asianomaisista perustelu oli melko typerä ja he päättivät viis veisata kiellosta. Samalla he kyllä käsittivät, että katsomoon voisi ilmaantua joku arvostelija – tilanne saattaisi muuttua kiusalliseksi, jos lehdessä kerrottaisiin opiskelijoiden olleen mukana, vaikka heitä oli kielletty.
No, pojat päättivät mennä – ja esiintyä salanimillä. Lars Ekborg, jonka täydellinen nimi oli Lars Åke Rupert Ekborg, valitsi salanimekseen Åke Rupertin. Max ei tiedä, mistä idea omaan salanimeensä tuli – mahdollisesti Sydowin Syd assosioi Östin – mutta hänen nimekseen tuli Eskil Öst.

Ja esitys todellakin mainittiin jossakin lehdessä. Tosin Max ei tiedä, oliko sitä kirjoittanut ammattikriitikko vai joku koulun edustaja. Mutta oli miten oli, kyseinen henkilö ei suhtautunut suopeasti ryhmän ulkopuolisiin, vaan kirjoitti: ”Dramatenin oppilaat Åke Rupert ja Eskil Öst eivät näyttäneet kynsiään kovin vakuuttavasti.”
Jos opettajat olisivat tuona aamuna lukeneet lehtensä huolellisesti, heillä olisi voinut olla syytä ihmetellä, keistä oppilaista oikein olikaan kysymys, mutta Maxin tietoon ei ole tullut, että minkään sortin jälkitutkimuksia olisi tehty.
Åke Rupert ja Eskil Öst eivät koskaan palanneet parrasvaloihin.

Oikealla nimellään ja oikealla Dramatenin näyttämöllä Max esitti Selma Lagerlöfin Untuvaisen Teodor-setää. Nimiosan esitti Ingrid Thulin, Mauritzia näytteli Lars Granberg ja vuorineuvoksetarta René Björling, joka oli itse nuorena ollut Untuvainen vastanäyttelijänään Ivan Hedqvist.

Myös elokuvanäyttelijä Max von Sydowin ensiesiintymiset tapahtuivat oppilaskouluaikana, joka kesti kolme lukuvuotta vuosina 1948-51. Elokuvat olivat Bara en mor (suom. Hän oli vain äiti) vuonna 1949 ja Fröken Julie (suom. Neiti Julie) vuonna 1951, kummankin ohjaajana toimi Alf Sjöberg.

Elokuvassa Hän oli vain äiti on Maxin mielestä erittäin hieno alkutilanne. Koko talonväki on kerätty yhteiseen ryhmäkuvaan, ja heti kun se on otettu, nähdään, miten ryhmä hajoaa, ja iso liuta pikkupoikia ja nuoria miehiä lähtee juoksemaan polkua ala. He ovat menossa katsomaan Rya-Ryaa (Eva Dahlbeck), joka on polskimassa alasti. Rikos kaikkea sopivaisuutta vastaan. Juuri tämä johdantokuva on jäänyt Maxin mieleen pysyvästi.
Max oli lopettanut ensimmäisen vuotensa oppilaskoulussa ja Alf Sjöberg aikoi ryhtyä kuvaamaan Hän oli vain äitiä kesällä. Maxia pyydettiin esittämään Nils-torpparia, joka ”seurusteli vakituisesti” Rya-Ryan kanssa. Kun tämä sitten on aiheuttanut skandaalin uimalla ilkosillaan purossa, Nils ei tansseissa enää halua olla missään tekemisissä tämän kanssa. Silloin Rya-Rya onnettomana menee pusikkoon muhinoimaan Henrikin (Ragnar Falck) kanssa. Rya-Rya alkaa odottaa lasta ja joutuu avioitumaan Henrikin kanssa, Max puolestaan sai Margaretha Krookin.
Max ei muista kuvauksista kovinkaan paljon – paitsi että myöhästyi ensimmäisenä päivänä. Dramatenissa oli ollut juhlat, aiheena se, että Helsingin Svenska Teatern esitti vierailunäytäntönä Sofokleen kuningas Oidipuksen, ja oppilaat toimivat statisteina, ”kansana”, minkä jälkeen he olivat esiintymässä ensi-illan jälkeisessä juhlassa. Siellä meni myöhään. Aamulla Max nukkui, kunnes Svensk Filmindustrin (SF) kuvausten johtaja soitti raivoissaan.
Max oli mukana elokuvan ensimmäisessä ja viimeisessä kohtauksessa, jotka oli tarkoitus kuvata samana päivänä. Ensimmäisessä kohtauksessa Maxin piti olla 20-vuotias, jälkimmäisessä hänet oli tarkoitus maskeeraajan avulla vanhentaa peräti 40-vuotiaaksi, mikä on aikaa vievää työtä.
Max saapui hyvin levottomana, ajatellen, että nyt hän oli kyllä tehnyt vihoviimeisen temppunsa, jo ennen kuin oli ehtinyt yrittää ensimmäistäänkään. Hän hoippui Alf Sjöbergin luokse ja pyysi kovasti anteeksi. Ja hänellä oli onnea: Sjöberg oli itsekin ollut mukana juhlissa, joten tämä ymmärsi tilanteen: ”Me hirtämme sinut tuonne kirsikkapuuhun, kuvataan vain ensin tämä kohtaus.”

Sjöbergin elokuvassa Julie Neiti Julie Max esiintyi tallirenkinä. Silloin näyttelijä ei nukkunut pommiin, mutta aikataulut olivat haasteellisia. Kuvauksia tehtiin Tukholmassa ja sen ympäristössä samaan aikaan kun Max harjoitteli Vadstenassa teatteriensi-iltaa varten. Yhden kerran kävikin sitten köpelösti, mutta ei Sjöbergin kuvauksille, vaan Gunnar Skoglundin harjoituksille.
Vadstena vietti 550-vuotisjuhlaansa ja siellä haluttiin esittää teatteria. Staffan Tjerneld oli kirjoittanut näytelmän nimeltä Kungen dansar. Ohjaajana oli Gunnar Skoglund, joka oli koonnut näyttelijäryhmänsä eri tahoilta. Max esitti prinssi Eerikiä.
Aika monia Skoglund oli ottanut Norrköpingin-Lindköpingin kaupunginteatterista, missä hän oli toiminut aiemmin. Sieltä tuli oppilas nimeltä Christina. Joka esitti Kungen dansar -näytelmässä vuohipaimen Lisaa. Sillä tavoin Max kohasi tulevan vaimonsa. Romantiikka kukki Vadstenassa.
Näytelmän ensi-ilta oli kesäkuun 22. päivänä, ja päivälleen kuukautta myöhemmin Max ja Christina menivät kihloihin.

Norrköpingissä Johan Falck ohjasi Hamletin, jossa pääosaa esitti Ingemar Pallin. Esityksestä tuli suuri menestys – niin suuri, että se kutsuttiin kesävierailijaksi Kronborgin linnaan Helsingöriin. Falck vastasi kutsuun myöntävästi.
Siinä vaiheessa seurueen näyttelijöistä kaksi oli jo sitoutunut muualle kesäksi, joten Horaton ja Laerteen rooli kumpikin miehitettävä uudestaan. Falckin omasta teatterista paikkaajia ei löytynyt, joten oli pakko etsiä muualta.
Max oli aloittanut Norrköpingissä syksyllä – koska Christina oli lähtenyt jatkamaan opintojaan sinne, oli myös Max hakenut sieltä paikkaa – ja Falck kysyi, tahtoisiko Max olla mukana jo teatterin kesävierailulla. Niin Maxista tuli Falckin Hamlet-ohjauksen Horatio.

Pallin Hamletia kehuttiin kovasti Norrköpingissä mutta Helsingörissä roolisuoritus haukuttiin pataluhaksi. Miten sellainen on mahdollista?

No, Max arvelee, että Pallin oli erinomainen ensi-illassa ja muutamassa esityksessä sen jälkeen, mutta sitten arvostus oli antanut tälle liikaa itseluottamusta – Pallin kadotti yhteyden Hamletiin. Eikä Pallin suinkaan ole ensimmäinen, jolle kävi noin.
Elia Kazan koskettelee samaa ilmiötä kertoessaan muistelmissaan Kauppamatkustajan kuoleman kantaesityksestä New Yorkissa. Lee J. Cobb esitti pääosaa ja oli ilmeisesti aivan loistava, mutta Kazanin mukaan Cobb oli parhaimmillaan ensimmäisinä viikkoina, muilla paikkakunnilla pidettyjen ns. try out -esitysten aikana. Sitten tähteä suitsutettiin niin paljon, että se vaikutti kielteisesti tämän työhön. Maxin käsityksen mukaan sama kävi myös Pallinille.

Maxin viimeiseksi rooliksi Norrköping-Lindköpingissä jäi Peer Gyntin nimirooli teatterinjohtajan ohjaamassa esityksessä. Se oli mahtava haaste 24-vuotiaalle, ja samalla se tuntui kuin kotiinpaluulta, Max kun oli itse asiassa varttunut Asbjörnsenin ja Moes Askeladdenin ja kaikkien Norjan vuorenpeikkojen seurassa.
Max myös kokee ymmärtäneensä Peer Gyntin ristiriidan oikein hyvin. Niin kiusaus ”gå udenom”, kiertää ympäri, kuin myös vaatimus siitä, että kaikki oli tehtävä täydesti ja kokonaan, olivat realiteetteja, jotka Max oli kohdannut elämässä jo varhain. Kun Johan Falck vaihtoi Norrköpingin-Linköpingin johtajuuden Helsingborgiksi, Christina ja Max seurasivat tämän mukana ja viipyivät siellä kaksi vuotta.

Jotkin roolit tuntuvat palaavan Maxin luokse yhä uudestaan, esim. Henrik IV, joka oli mukana oppilaskoulun kokeessa. Max esitti tätä Helsingborgissa vuonna 195 ja viisitoista vuotta myöhemmin Dramatenissa.
Ja kyllä, tähän rooliin Max oli rakastunut jo ennen kuin pääsi oppilaskouluun. Etsiessään kohtauksia oppilaskokeisiin hän löysi eräästä tukholmalaisesta antikvariaatista, silloiselta Hamngatsbackenilta, sarjan nidottuja kirjoja, joiden kannessa oli keltaiset ja mustat koristeet. Se oli Geberin sarja Det nya dramat, joka sisälsi useita Luigi Pirandellon näytelmiä – silloin Max ei vielä tuntenut Pirandelloa lainkaan.
Yksi näytelmistä oli Henrik IV. Max selaili sitä kuvitellen sen olevan historiallinen näytelmä, mutta jo rooliluettelo oli oudompi kuin yksikään Maxin aiemmin näkemä. Sen alla sitten kerrottiin, että näytelmä tapahtuu huvilassa umbrialaistasangolla ”meidän päivinämme”, ja sekin vaikutti kummalliselta. Max luki näytelmän, se kiehtoi ensi hetkestä alkaen ja hän jatkoi muilla Pirandellon näytelmillä.

Henrik IV on draama, joka käsittelee identiteetin sekaannuksia parhaaseen Pirandello-tyyliin. Päähenkilö, jonka nimeä emme koskaan saa tietää, on mies, joka on nuorena karnevaalikulkueessa, saksalaisroomalaiseksi keisari Henrik IV´ksi pukeutuneena – Henrik IV oli siis se hallitsija, joka meni Canossaan – pudonnut hevosen selästä ja lyönyt päänsä. Hän menee tajuttomaksi ja herätessään hän luulee olevansa historiallinen Henrik IV.
Monen vuoden jälkeen tämä pakkomielle hellittää. Kaveri käsittää taas tilanteensa, mutta päättää silti edelleen esittää keisarin roolia, tosin tällä kertaa hän tietää esittävänsä. Kyse on siis oman identiteetin tietoisesta hylkäämisestä ja yrityksestä täyttää sen sijaan pienimpiä yksityiskohtia myöten jonkun toisen identiteetti.
Max ei muista, mitä hän ajatteli lukiessaan näytelmää ensimmäistä kertaa, mutta voisi hyvin kuvitella, että näki, sitä itsekään täysin selvästi käsittämättä, Henrik IV´n roolissa sijaispuolustuksen omalle näyttelijä ammatin valinnalleen. Niinpä on varmaankin tuntunut täysin johdonmukaiselta valita ”keisarin” sisääntulokohtaus ensimmäiseksi pääsykoetehtäväksi Dramatenin oppilaskouluun.

Oli tietenkin valtavan jännittävää päästä esittämään koko rooli Helsingborgissa. Se oli yksi Johan Falckin monista jalomielisistä ratkaisuista.
Maxin ja Christinan vanhin poika Clas syntyi sinä ensi-iltayönä, marraskuun alussa. Valitsi totisesti hyvin erityisen ajankohdan. Oli nimittäin myös sunnuntai ja isänpäivä.

Maxin ura varhaisvaiheet on totuttu yhdistämään vahvasti ohjaaja Ingmar Bergmaniin. Mutta milloin tuo menestyksekäs yhteistyö tarkalleen ottaen alkoi?

No, Maxin aivan ensimmäinen roolisuoritus Ingmar Bergmanin ohjauksessa oli Vilhelm Mobergin näytelmässä Lea och Rakel, jonka Bergman ohjasi Malmössä vuonna 1955.
Moberg oli kirjoittanut näytelmänsä Raamattuun perustuvaksi realistiseksi naisdraamaksi. Hyvin mobergiläistä. Juonikas näytelmä. Ingmar tyylitteli sitä melko lailla. Kuori pois kaiken realismin beduiinitelttoineen, kamelinlantoineen sun muineen.
Realistisen lavastuksen sijaan näyttämöllä oli koroke ja sen päällä jonkinlainen pitkänomainen kiila, jota saattoi käyttää monin päin: siitä voitiin tehdä penkki, jumalankuva, kaivo – suurin piirtein mitä tahansa. Kaikki näyttelijät olivat näyttämöllä, nekin, joilla ei ollut mitään tehtävää.

Vilhelm Moberg kutsuttiin johonkin kenraaliharjoitukseen, minkä jälkeen hänen piti viipyä ensi-iltaan saakka. Niin hiljaa kuin sen harjoituksen jälkeen Ville ei varmaan ole ollut koskaan. Näytelmä oli jotain aivan muuta kuin hän oli kuvitellut. Hän oli kerrassaan häkeltynyt.
Max kuitenkin arvelee, että tulkinta alkoi kiehtoa kirjailijaa ja että Ville oli lopulta melko tyytyväinen. Kirjoittaja käsitti, että hänen näytelmänsä saattoi esittää noinkin.
Ville ja hänen vaimonsa Greta olivat mukana ensi-iltajuhlissa. Ville oli loistavalla tuulella ja kaikki oli oikein mukavaa.

Tammikuussa 1956 Ingmar ohjasi erään Ostrovskin näytelmän, Köyhän morsiamen, jossa Max esitti kyynikkotyyppiä. Samana talvena Ingmar kirjoitti – oman Puumaalaus-näytelmänsä pohjalta – elokuvakäsikirjoituksen Det sjunde insegle (suom. Seitsemäs sinetti). Häntä oli innoittanut mm. säveltäjä Carl Orffin läpimurtoteos Carmina Burana.
Toinen innoituksen lähde oli Pablo Picasson kuuluisa maalaus ilveilijäperheestä, ja Ingmar halusi laajentaa ilveilijän roolia, jota hän tarjosi Maxille. Max piti ajatusta jännittävänä, hän oli nähnyt Puumaalauksen Malmössä.

Jonkin ajan kuluttua Ingmar tuli kertomaan Maxille tulleensa toisiin ajatuksiin: hän ei enää halunnutkaan tehdä Maxista Ilveilijää vaan Ritarin. Max pettyi kovasti, näytelmän nähneenä hän tiesi, että Ritari oli mykkä, tämän kieli oli leikattu irti ja hahmo päästeli vain merkillisiä ääniä.
Ingmar saattoi lukea Maxin ajatukset, sillä hän kiirehti vakuuttamaan Maxille, että elokuvassa tämä saisi pitää kielensä.

Elokuva kuvattiin kesällä. Ingmarilla oli takanaan elokuvan Sommarnattens leende (suom. Kesäyön hymyilyä) menestys, myös taloudellinen, ja SF´n johtaja Carl Anders Dymling oli hyvin tyytyväinen. Niinpä Ingmarin annettiin nyt tehdä kummallinen tarina, jota kukaan ei kävisi katsomassa. Tuottajat antoivat elokuvaan 250.000 Ruotsin kruunua.
Ingmar oli kuitenkin monessa suhteessa erittäin käytännöllinen tekijä ja uskomattoman taloudellinen. Välttämättömistä rakennelmista vastasi legendaarinen elokuva-arkkitehti P.A. Lundgren. Kuvaukset tehtiin Råsundan vanhassa Filmstadenissa ja Hovin halleilla. Max esitti ensimmäistä kertaa pääosaa elokuvassa.
He tiesivät tekevänsä jotain epätavallista. Jotain tärkeää ja rohkeaa. Mutta eivät he voineet aavistaakaan, että elokuvasta tulisi niin uskomattoman vaikuttava kuin siitä tuli.

Kun Max on mennyt johonkin tilaisuuteen puhumaan, on saattanut yhä sattua, että järjestäjät näyttävät johdannoksi kohtauksen – useimmiten ensimmäisen – Seitsemännestä sinetistä.

Haastattelun aikaan oli kulunut kolmekymmentäkolme vuotta siitä, kun Max oli ollut Seitsemännen sinetin kuvauksissa, mutta hän muistaa pitkän keskustelun, jonka kävi Ingmar Bergmanin kanssa ennen kirkkokohtauksen kuvaamista, sen, jossa Ritari menee rippituoliin luullen, että hän löytää sieltä papin, saa tunnustaa syntinsä ja keskustella häntä polttavista kysymyksistä, ja huomaakin sitten, että hahmo, jonka puoleen hän on kääntynyt, on papiksi pukeutunut Kuolema. Max muistaa Ingmarin epäilleen, kykenikö näyttelijä ymmärtämään sen raastavan epäilyn, jota Ritari kantoi sisällään.
Taka-ajatuksena oli, että Max ei tajunnut Ingmarin omaa raastavan epäilyksen ja lakkaamattoman uskontaistelun koko laajuutta. Se saattoi olla tottakin – mutta Max teki parhaansa. He ottivat kohtauksen aika monta kertaa uudestaan.
Bengt Ekerot näytteli Kuolemaa. Hän oli Maxin mukaan ristiriitainen ihminen, mutta lahjakas. Hänen näyttelemisessään Max näki verratonta, polttavaa tiiviyttä, joka teki hänestä erityisen sopivan Kuoleman osaan. Vielä enemmän Max kuitenkin ihaili häntä elokuvassa Ansiktet (suom. Kasvot), jossa hän esittää toisten silmien edessä kuolevaa näyttelijärauniota.

Maxille elokuva Kasvot oli hyvin viihdyttävä metafora yleisön ja taiteilijan välisestä suhteesta. Kysymyksessä voi olla maalari, ohjaaja, näyttelijä, muusikko – tai yksinkertaisesti julkisuuden henkilö, jolla on tiettyä karismaa. Max tarkoittaa tällä sitä, että kysymys on siitä, miten katsoja heijastaa taiteilijaan omia toiveitaan, ajatuksiaan, ongelmiaan.
Åke Frieellin esittämä hahmo osaa käyttää tätä hyväkseen. Hän on manageri, joka älyää lyödä rahoiksi ajatuksella, että Maxin esittämä Vogler esiintyy mykkänä – mikä on hyvin vaikuttavaa. Se korostaa salaperäisyyttä.

Max puhui Kasvoista yleisön ja taiteilijan suhteen vertauskuvana. Onko hänellä kokemuksia siitä, miten hänen roolinsa ovat vaikuttaneet ihmisten tapaan suhtautua häneen?

On kyllä. Kasvot siis käsittelee, Maxin tulkinnan mukaan, yleisön taipumusta heijastaa omia toiveitaan taiteilijaan, mikä voi käydä hyvin hankalaksi. Max on saanut toisinaan huomata, että ihmisille, jotka tulevat hänen puheilleen, ei ole lainkaan selvää, kuka hän on – nämä ovat saaneet päähänsä, että Max on esimerkiksi hyvin uskonnollinen ja hänellä on salamyhkäisiä vaistoja – tai jotain vastaavaa.
Kahelit ovat kaheleita, mutta niinkin saattaa sattua, että täysin normaalit henkilöt ottavat Maxiin yhteyttä uskonnollisten kysymysten vuoksi, koska luulevat, että Maxilla on niistä jonkinlaista tietoa. Max yrittää sitten ystävällisesti mutta päättäväisesti selittää, että ovat ymmärtäneet tilanteen väärin: Max ei ole se, joksi nämä häntä luulevat.
Joskus ihmiset kuitenkin ovat hyvin itsepintaisia: luulevat tavanneensa Maxin ja että Max on sanonut sitä tai tätä, että on ennustanut tapahtumia jotka ovat käyneet toteen jne. Silti Max ei ole nähnyt näitä ihmisiä koskaan aikaisemmin. Sellainen on vaikeaa.

Sinänsä elokuva, teatteri ja televisio kyllä ovat hyvin suggestiivisia, päällekäyviä välineitä. Max ei ihmettele, jos monet joutuvat niiden vaikutuksen alaisiksi ja uskovat vakaasti näkemänsä olevan todellista. Monet viikko- ja iltapäivälehdet eivät tee paljonkaan tämän ilmiön vastustamiseksi – päinvastoin.
Tästä johtuen itse asiassa kaikki esiintyvät taiteilijat – ja erityisesti näyttelijät – saavat varautua siihen, että suuri osa heidän yleisöstään sekoittaa heidät heidän tärkeimpiin rooleihinsa.

Max ei kuitenkaan kiistä, etteivätkö monet näyttelijät itse edistäisi tätä asetelmaa, enemmän tai vähemmän tietoisesti. Näyttelijä, jolla on heikko itsetunto, nauttii toki siitä, että hänet yhdistetään vahvaan roolihenkilöön. Ja sitten käy niin kuin käy.
Kuinka monta kertaa näyttelijäavioliitot ovatkaan kariutuneet sen vuoksi, että toinen tai molemmat osapuolet lopulta huomaavat yksityishenkilön ja roolin sekaantuneen toisiinsa. Toinen on alitajuisesti tahtonut esiintyä jonain roolihahmona ja toinen on pyrkinyt yhtä alitajuisesti näyttelemään mukana. Ilmiö ei ole lainkaan käsittämätön ja totta kai samaa tapahtuu myös näyttämömaailman ulkopuolella.

Max vaikutti Malmön kaupunginteatterissa vuosina 1955-60. Ne olivat mahtavan hauskoja vuosia. Lars-Levi Laestadius oli johtajana. Ingmar Bergman ja tämä eivät aina olleet yhtä mieltä, mutta Max näkee asetelman olleen hedelmällinen.
Laestadius oli teatteriteoreetikko. Ei hän Maxin mielestä suuri ohjaaja ollut, mutta laittoi käyntiin monia hauskoja esityksiä; sen jälkeen näyttelijät tekivät oman osuutensa. Lisäksi hänellä oli hyvä taiteilijakunta.

Myös Ingmar Bergmanin ohjauksessa Max teki Peer Gyntin roolin. Ingmarin näkemys sekä roolista että näytelmästä oli täysin erilainen kuin oli ollut Johan Falckilla.
Ingmar rakensi mustavalkoisen esityksen. Jokunen puku erottui väritehona lavastuksen mustista, valkoisista ja harmaista vivahteista, mutta koko asteikko oli hillitty. Hänen esityksessään Max ei ollut vaalea norjalainen, vaan tummatukkainen, kultarengas toisessa korvassaan. Tattarisukuinen Peer Gynt, se oli Ingmarin ajatus: Peer on kotiseudullaan poikkeava ja sen vuoksi tämä on kaikkien hampaissa. Ulkopuolinen, joka yrittää kompensoida kuvitelmilla ja valehtelee itsensä koko ajan paremmaksi kuin on.

Ingmarilla oli tapana käyttää harjoitusmetodia, joka Maxin mielestä oli erinomainen, kunhan vain harjoitusaikaa oli riittävästi. Hän antoi näyttelijöille näytelmän liikekaavion ja kävi sen muutamaan kertaan läpi, ja mukana oli koko ajan assistentti, joka merkitsi ohjeet tarkasti muistiin. Ingmar oli näyttelijöiden kanssa viikon pari, sitten hän katosi ja pysyi poissa suunnilleen yhtä pitkään, ja sillä välin näyttelijät raatoivat skenaarion kimpussa ja yrittivät saada mahdollisimman suuren osan tekstistä päähänsä.
Sitten Ingmar saattoi palata käydäkseen tehtäväänsä käsiksi tuoreella ruokahalulla – hänen ei ollut tarvinnut istua ikävystyneenä katsomassa näyttelijöitä, jotka eivät osanneet läksyjään.

Ingmar työskenteli paljon taukojen ja hiljaisuuksien kautta, ja hänellä riitti siihen aikaa, koska hän lyhensi mielellään. Hän puhdisti aineistosta esiin perusmerkityksen. Hänellä oli aina selkeä käsitys siitä, mitä hän jossakin esityksessä halusi painottaa, ja usein hän saavutti selkeyden, jonka ansiosta huomaa vihdoin tajuavansa, mistä näytelmässä on kyse.
Ingmarin suhde klassikoihin ei koskaan ollut kunnioittavan juhlallinen. Hän toi ne alas arkiseen maailmaan ja sai näyttelijät tuntemaan, että nämä liikkuvat samalla tasolla Goethen, Molièren, Strindbergin kanssa. Sitä tajuaa, etteivät nämäkän olleet ihmisiä enempää; kirjailijoilla oli heikkoutensa, ja sama koskee myös näiden luomia merkillisisä hahmoja.
Max harmittelee, ettei Geoge Stevensillä ollut tätä bergmanilaista epäjuhlallisuutta aineistonsa suhteen, kun tämä teki elokuvaa Mies Nasaretista. Stevens ei koskaan tuonut esiin pyhien hahmojen karkean koomisia puolia, vaan teki näistä kaksin verroin pyhiä. Kaikki esiintyvät ikään kuin raamatullinen tarina olisi jo kirjoitettu.
Max on varma, että Ingmar olisi tehnyt täsmälleen päinvastoin. Sitä paitsi Ingmar painotti ihmisten eroottista suhtautumista toisiinsa, myös sellaisten henkilöiden, joilla ei ole näytelmässä esiin tulevaa eroottista suhdetta. Nämä näkevät siitä huolimatta toisensa miehenä ja naisena, ja sitä juuri Max piti kiinnostavana.

Max päätyi maailmalle yhtenä ”The Bergman-players” -näyttelijöitä. Kysymykset, joita hänelle esitettiin, koskivat ennen kaikkea Ingmaria. Ihmiset odottivat, että Max olisi tuonut viestin gurulta.
Vielä muistelmiensa julkaisunkin aikoihin Maxia pidettiin suurena auktoriteettina sen suhteen mitä mieltä Ingmar oli, mitä tämä ajatteli sekä mitä tämä halusi sanoa. Maxin katsottiin edustavan osaa Ingmarin persoonallisuudesta, koska hän oli saanut olla Ingmar Bergmanin puhetorvena niin monissa elokuvissa.
Nyt 1980-luvulla Max oli äkkiä tullut kuuluisaksi aivan itsenään, kun vuonna 1987 ohjasi elokuvan Vid vägen. Ihmiset kirjoittivat hänelle nimittäen häntä ohjaajaksi ja olettivat hänen tietävän kaiken elokuvaohjauksesta – mutta ei Max tiennyt. Hän oli saanut jonkin verran käytännön kokemusta, mutta ei yksi elokuva kenestäkään elokuvaohjaajaa tee.

Ohjaaminen ei ollut Maxille tehtävä, jota hän olisi kovasti ja pitkään kaivannut. Kyllähän jokainen näyttelijä elokuvaa tai näytelmää katsoessaan ajattelee: ”Jos minä olisin ohjannut, olisin tehnyt tuon ihan eri tavalla.” Tai he lukevat romaanin, novellin tai lehtiartikkelin ja ajattelevat: ”Miten loistava elokuvaidea! Tällä tavalla minä haluaisin tuon kertoa!”
Nyt Max oli ohjannut, mutta ei lainkaan siksi, että olisi uneksinut pääsevänsä ohjaajaksi, vaan koska hän näki mielessään erään aivan tietyn kirjan elokuvana – ja joku antoi hänelle mahdollisuuden tehdä kyseinen elokuva.

Miten Maxista oikein tuli Jeesus elokuvaan Mies Nasaretista?

Sen voisi sanoa alkaneen Cannesissa, vuonna 1960, jolloin Ingmar Bergmanin Jungfrukällan (suom. Neidonlähde) esitettiin festivaaleilla. Mukanan ollut SF´n silloinen johtaja Carl-Anders Dymling, joka esitteli Maxin eräälle hollywoodilaiselle agentille, Paul Kohnerille, hyvin miellyttävälle miehelle, joka tarjoutui tekemään Maxin kanssa sopimuksen. Max vastasi agentille, että se oli hyvin ystävällistä, mutta ettei tarvinnut hollywoodilaissopimuksia, hänellä oli tarpeeksi tekemistä Ruotsissakin.
Mutta Kohner ei antanut periksi. Muutama viikko myöhemmin Max löysi itsensä Tukholmasta neuvottelemassa Kohnerin kanssa. Joka suostutteli Maxia kysymällä, että jos löytyisi sopiva käsikirjoitus, eikö silloin voisi sopimuskin syntyä. No, siihen Max myöntyi.

Yksi Kohnerin ensimmäisiä tarjouksia oli Jeesuksen rooli elokuvan King of Kings uudessa versiossa. Alkuperäisen oli tehnyt Cecil B. DeMille ja Nicholas Ray aikoi nyt tehdä siitä remaken. Max kieltäytyi samoista vanhoista syistään.
Sitä paitsi Max oli kuullut kauhutarinoita siitä, mitä saattaa tapahtuu Jeesusta esittävälle näyttelijälle: hän ei enää saa rooleja. Tai sitten hän saa pelkkiä raamatturooleja ja hänen odotetaan viettävän askeettista elämää.

Toinen tarjous koski Tohtori Ein roolia ensimmäisessä James Bond -elokuvassa. Myös sen Max torjui.
Ja yhtä vastahakoinen Max oli, kun Kohner mainitsi Miehen Nasaretista. George Stevensin ohjaama ja 20th Century Foxin tuottama elokuva. Äärettömän tukeva juttu. Juu ei sitä.

Max suhtautui epäluuloisesti Hollyoodiin. Hän oli kuullut puhuttavan monenlaisista orjasopimuksista ja nähnyt raamattuaiheisia Hollywood-elokuvia, joista ei juuri ollut perustanut: The Ten Commandments (1956, suom. Kymmenen käskyä), Samson and Delilah (1949, suom. Simson ja Delila) jne.

Siinä vaiheessa Paul Kohner suostutteli George Stevensin kutsumaan Maxin viikon vierailulle niin että tämä saisi tutustua Hollywoodiin ja näkisi, että Stevensin panokset olivat kunnianhimoiset ja että ohjaaja oli tosissaan.
Stevens oli tehnyt valmistelutyötä. Käsikirjoitusta ei vielä ollut olemassa, mutta Carl Sandburgin kirjoittamia luonnoksia kohtauksiksi kyllä. Ne olivat hyvin puhuttelevia: runollisia, täynnään kaksoismerkityksiä ja kiinnostavia ajatuskulkuja.
Juuri nämä Carl Sandburgin tekstiluonnostelmat viettelivät Maxin lopulta suostumaan rooliin. Stevens soitti Sandburgille ja Max kävi tämän kanssa pitkän keskustelun. Kirjoittaja puhui hieman ruotsia.

Joku oli kirjoittanut elokuvahankkeelle ohjelmanjulistuksen: nyt haluttiin esittää uusi näkemys Jeesuksesta ihmisenä ja näyttää uusista näkökulmista monet Raamatun hahmot, esimerkiksi Maria, eikä vähiten Juudas. Se kuulosti hyvinkin kiinnostavalta ja vaikutti myös osaltaan Maxin päätökseen.

Kun käsikirjoitus sitten lopulta valmistui, ei siinä valitettavasti ollut jäljellä juuri mitään Sandburgin hengestä ja tarkoituksista. Ja kun Max silti pyrki noudattamaan Sandburgin luonnostelmaa, ajatuksia, joita luuli myös Stevensin haluavan elokuvaan mukaan ja joita sitä paitsi ohjelmanjulistus tuki, Stevens ei aina suinkaan ollutkaan samaa mieltä.

Max arvelee, että Stevens oli nähnyt Seitsemännen sinetin, Kasvot ja Neidonlähteen, joissa kaikissa kolmessa oli uskonnollisia liitäntöjä. Kasvoissa Maxilla oli käytännöllisesti katsoen kristusnaamio. Max olettaa Stevensin halunneen näyttelijän, jota keskivertoamerikkalainen ei tuntenut, uudet kasvot, jotka eivät heti johdattaneet ajatuksia gangsteri- tai lännenelokuviin tai komedioihin. Steven saattoi ajatella, että jos joku oli Maxin nähnyt, niin ainakin kunnollisissa elokuvissa, joissa oli vakava sanoma

Ingmar Bergman ei ollut erityisen innostunut Maxin lähdöstä. Hän oli sitä mieltä, että Jeesuksen elämästä tulisi paljon parempi, jos he kuvaisivat sen kotona Ruotsissa. Tosin autiomaata Ruotsissa ei ole, mutta ne kohtaukset voisi tehdä jollakin soramontulla.
Lisäksi Ingmar ajatteli, että ruotsin kieli olisi eksoottisempaa ja sen vuoksi tässä yhteydessä uskottavampaa kuin englanti.

No, Max nyt kuitenkin muutti perheensä kanssa rapakon taakse. Clas kävi kouluakin siellä. Enimmäkseen pojat ovat kuitenkin käyneet ruotsalaisia kouluja.
Poikkeuksen muodosti syyslukukausi 1965, jolloin Max kuvasi Havaijilla. Eräs nuori ruotsalainen opettaja auttoi silloin sekä Clasia että Henrikiä luvuissa.
Myöhemmin molemmat ovat käyneet collegen Amerikassa. Clas myös jäi sinne.

Amerikassa kaikki oli uutta: kieli, työympäristö, asuinympäristö, ohjaaja, maa. Koko asenne näyttelijöitä kohtaan oli Maxille aivan uusi. Yhdysvalloissa, missä kaikki pohjautuu täydellisesti kaupalliseen järjestelmään, panostetaan sataprosenttisesti siihen, että sijoituksesta saadaan mahdollisimman suuri voitto.
Eihän Yhdysvalloissa edes puhuta elokuvataiteesta vaan elokuvateollisuudesta, ja näyttelijöitä kohdellaan kuin arvopapereita – enemmän tai vähemmän tärkeinä sen mukaan, missä kurssissa he sattuvat olemaan. Kurssi riippuu siitä, mitä näyttelijä on viimeksi tehnyt, tai oikeammin sanoen missä yhteydessä hän on esiintynyt. Jos näyttelijä on tehnyt kehnohkoa työtä elokuvassa, joka on menestynyt hyvin, hän on hyvä näyttelijä, mutta jos hän on antanut hyvän panoksen elokuvaan, joka ei ole menestynyt, hän ei ole kiinnostava.
Näyttelijä korotetaan ”tähdeksi” sen mukaan mitä hän tekee, ja kun hän on tähti, se merkitsee, että hän esittää pelkästään pääosia. Sivuosia on mahdotonta ajatellakaan. Näyttelijä on tähti siksi, että hänellä on huomattavasti taloudellista painoarvoa. Vaikka hän olisi miten taiteellinen ja taitava näyttelijä tahansa, jos hän ei saa aikaan ryntäystä lippuluukuille, häntä ei voi nimittää tähdeksi
Sen sijaan näyttelijää, joka päätyy tähden asemaan, kohdellaan ruhtinaallisesti, tavalla, jollaista Ruotsissa ei esiinny. Ja Maxille se oli hyvin merkillinen kokemus. Olihan se miellyttävääkin, mutta kun Maxin oli vaikea ottaa itseään vakavasti. Hän oli lukenut pojilleen Muumipeikosta Rivieralla, ja suunnilleen siltä hänestä tuntui.

Millaista Maxin ja Stevensin yhteistyö oli? Miten vapaasti Max sai muovata Jeesus-hahmonsa?

Ensinnäkin Maxin oli äärettömän tärkeää määritellä oma käsityksensä Jeesuksesta. Hänen kasvatuksensa oli uskonnon suhteen ollut melko epämääräistä. Hän oli kotoisin porvarillisesta ympäristöstä, molemmat hänen vanhemmistaan oli kasvatettu ankarissa, lähes pietistisissä kodeissa, missä sekä täydellinen jumalanpelko että hyvä käytös oli jotain suunnattoman tärkeää. Isä oli jossain määrin protestoinut kaikkea tätä vastaan ja halusi kai antaa Maxille vapaamielisemmän kristillisen kasvatuksen.

Max ei vienyt Stevensille mitään piintynyttä Jeesus-käsitystä, ja tämä antoi hänelle joissakin suhteissa vapaat kädet – toisissa suhteissa valitettavasti ei. Koko ajan Maxia häiritsi – ja hän myös yritti vastustaa sitä – monien avustajien ja näyttelijöidenkin hallitseva asenne, nimittäin niiden, jotka ikään kuin olivat Jeesuksen puolella. Nämä esittivät osansa kuin olisivat koko ajan tienneet, kuinka maailmankuuluja näistä henkilöistä tulisi ja miten kuuluisina nämä pysyisivät myös seuraavat pari tuhatta vuotta, ikään kuin historia olisi jo ollut kirjoitettuna – ei niin kuin nämä olisivat olleet mukana jossakin aivan uudessa, jossakin, mitä nämä eivät ehkä ymmärtäneet mutta mikä oli valtavan kiinnostavaa. Nämä käyttäytyivät kuin olisivat tienneet, että Jeesus oli se mies, joka uhrautuisi ristillä näiden puolesta.
Tämä häiritsi Maxia suunnattomasti. Hän ponnisteli kyetäkseen painottamaan Jeesuksen inhimillisyyttä, mikä oli valtavan vaikeaa, koska koko ajan ympärillä tuntui vastarintaa. Se ärsytti Maxia, koska hän oli nähnyt tässä elokuvassa mahdollisuuden päästä Jeesuksen ytimeen. Eikä vain Jeesuksen, vaan kaikkien näiden ihmisten, jotka ovat hyvin monille tuttuja. Heillä oli kiehtova tilaisuus tehdä näistä inhimillisiä, päästä näiden lähelle.

Ehtoollisen kuvausten lähestyessä Max oli hyvin utelias sen suhteen, miten Stevens oli ajatellut tilanteen muovata. Kaikissa aihetta kuvaavissa tauluissa – klassisin on Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen – nähdään Jeesus ja apostolit istumassa pitkän pöydän ääressä, katsojaan päin kääntyneinä. Mutta nyt, Max ajatteli, he voivat vihdoinkin näyttää kameran avulla tiiviin ryhmän, joka istuu pyöreän tai neliönmuotoisen pöydän ääressä niin että kaikki voivat katsoa toisiaan silmiin ja olla yhteydessä keskenään.
Kun Max esitti Stevensille näkökantojaan, tämä myönsi, että ne olivat okein kiinnostavia, mutta valitettavasti kaikki kohtauksen järjestelyt oli jo hoidettu. Lavasteet oli rakennettu ja niitä saattoi mielellään käydä katsomassa siinä ja siinä studiossa.
Max meni studioon ja kävi ilmi että Stevens oli käytännöllisesti katsoen kopioinut da Vincin taulun pitkine pöytineen, jonka ääressä he kaikki istuisivat katsojaan päin kääntyneinä. Sama vanha resepti.
Max rukoili ja pyysi: eikö sitä voi muuttaa? Ei, se ei käynyt, se tulisi aivan liian kalliiksi.

Käsityksen Jeesuksesta, jota Maxilla siis alun perin ei ollut, hän loi itselleen niiden viiden kuukauden aikana, jolloin kuvauksia valmisteltiin – ja totta kai tämä työ jatkui koko ajan, sitä mukaa kun kävivät uusien tehtävien kimppuun. Max luki kaiken mitä sai käsiinsä – uskonnollista, historiallista, fiktiivistä kirjallisuutta. Hän yritti saada selkoa poliittisista yhteyksistä, jotka ovat hyvin mutkikkaita.
Siitä asiasta oli esim. Nikos Kazantzakisilla kiinnostavia teorioita, jotka perustuivat siihen, että oli olemassa roomalaisia vastustava maanalainen liike, jossa myös Jeesus oli mukana. Maxista se vaikutti mahdolliselta vaihtoehdolta. Häntä alkoivat yhä enemmän kyllästyttää ja ärsyttää kaikki filosofiset jälkikäteisjärkeilyt, Jeesuksen sanoman tulkinnat, uusien lahkojen synnyttämät lisäykset. Maxin mielestä isot yhteisöt ovat kehittyneet kohti kaupallista elefanttitautia, Jeesuksella ei koskaan olisi voinut olla mielessään.
Maxista tuntuu, että suuri osa siitä, mitä sanotaan ja tehdään kristillisen uskon nimissä, on kompensaatiota jollekin aivan muulle. Joskus se on kitsauden, kiukun, tyytymättömyyden ja mustasukkaisuuden ilmaisua. Jeesuksen yksinkertaisten sanojen pyyteettömyyttä Max on tavannut aivan liian harvoin.

Oli tärkeää esittää Jeesuksen juutalainen syntyperä, mutta tuolloin Yhdysvalloissa se oli hyvin arka asia. Sitä ei saanut painottaa liikaa.
Eräs kohtaus tapahtuu synagogassa, missä Jeesus parantaa miehen, joka ei pysty kävelemään. Synagogan ovenpieleen lavastaja oli kiinnittänyt pienen putken, jonka sisällä oli rukouskäärö, niin sanotun mezuzan, jollainen on kaikissa ortodoksijuutalaisissa kodeissa. Sitä on kosketettava joka kerran ovesta kuljettaessa. Max teki niin lähtiessään pois synagogasta – mutta ei ole aivan varma, tuliko se mukaan elokuvaan. Jeesuksen juutalaisen alkuperän liian selvää painottamista pidettiin kiistanalaisena.

Mikäli Max on oikein ymmärtänyt, George Stevens halusi luoda lopullisen version Jeesuksen elämästä, mutta teki sen virheen, että yritti tyydyttää kaikkia uskonnollisia yhteisöjä. Stevens yritti välttää yhteentörmäyksiä katolisuuden, juutalaisuuden, protestanttisuuden, Rooman valtion ja kaikkien muidenkin kanssa.
Muutaman kerran sattui, että Max kysyi ohjaajalta, mitä tämä arveli Jeesuksen jossakin tietyssä tilanteessa ajatelleen. Stevensin vastaus kuului: ”En usko, että haluan tietää sitä..” Kauhean kaksiselitteisesti sanottu. Toisaalta se saattoi merkitä: ”Minä en aseta kyseenalaiseksi mitään mitä Jeesus sanoi tai teki. Kysymykset eivät kiinnosta minua, minä vain hyväksyn.” Toisaalta se olisi voinut olla haaste Maxille: ”Toimi niin että minä näen.” Ehkäpä se oli molempia.

Monet avustajista värvättiin paikallisten asukkaiden joukosta. Iso ryhmä navajointiaaneja eräästä arizonalaisesta reservaatista esitti israelilaisia. Lisäksi kuvausryhmällä oli Israelista tullut eliittijoukko. Se oli tanssiryhmä, jonka jäsenet olivat Jemenistä tulleita siirtolaisia, nämä olivat muuttaneet Israeliin ja esittivät siellä moderneina koreografioina vanhoja jemeniläisiä tansseja jemeniläisen musiikin säestyksellä. Nämä olivat mukana siksi, että Stevens halusi autenttisia kasvoja etummaiseen statistiriviin. Näiden piti myös auttaa kuvausryhmää vaateparsien, rituaalieleiden ja muun sellaisen suhteen.
Israelilaiset olivat ortodoksijuutalaisia ja pitivät sapattikokousta joka perjantai-ilta. Max osallistui niihin ahkerasti ja oppi paljon. Tuskin nämä kovin paljon tiesivät siitä, millaista Jeesuksen aikaan oli, mutta valtavan mukavia ihmisiä nämä tuon sukupolven ortodoksijuutalaiset Maxin mielestä olivat.
Kun kuvaukset olivat ohi, Max ja Christina matkustivat Israeliin. Ajattelivat, että olisi hauskaa nähdä maa, joka oli askarruttanut heidän ajatuksiaan monta kuukautta. Maisema täsmäsi – joskaan se ei ollut yhtä mahtava kuin Nevada ja Utah.

Kaikki, mikä tapahtuu Genesaretinjärven ympäristössä, on kuvattu Nevadassa. Coloradojoki esittää Jordanvirtaa. Jerusalemin ulkopuoli, palmusunnuntain tapahtumat, kun Jeesus ratsastaa aasilla kaupunkiin, on Etelä-Utahia. Samoin Lasaruksen talo.

Kuvausryhmä oli suunnitellut kuvausten aloittamista heinäkuun puolivälissä ja Lasaruksen talo oli rakennettu hyvin kauniiseen rinteeseen, mutta työhön päästiin vasta marraskuussa. Silloin oli talvi, ja auringonvalo tuli niin matalalta, ettei se osunut Lasaruksen taloon kuin lounastunnin aikana, sen jälkeen talo oli varjossa, joten koko jakso on kuvattu varjossa.
Oli hirvittävän kylmä. Ihmisten piti kulkea ohi paljain jaloin, ja miehet kulkivat lämmittämässä kalliota puhalluslampuilla, jotta niillä voisi kävellä jäätymättä elävältä.

Kun piti kuvata saapumista Jerusalemiin, alkoi lumipyry ja koko Jerusalem peittyi kinoksiin. Kuvauspaikka oli ylätasangolla, joten sinne tuli todellinen talvi.
Odoteltiin päivä, odoteltiin toinen. Sitten Stevens vetosi kaikkiin ja pyysi auttamaan lapioimaan Jerusalemin esiin. Max ei oikein uskonut ajatukseen, mutta kaikki he lähtivät liikkeelle aseistettuina lumilapioilla, luudilla, puhalluslampuilla, millä tahansa, mitä löytyi, vastustamaan luonnonvoimia ja puhdistamaan lumesta pientä aluetta niin, että voisivat ottaa edes muutaman lähikuvan. Siinä oli melkoinen työ – ja seuraavana päivänä satoi lisää lunta.
Kuvausryhmä luovutti ja lähti Hollywoodiin kuvaamaan studiossa. Tehtiin sisäkuvia temppelissä ja muuta vastaavaa, ja sillä välin aavikolle ehti tulla kevät.

Sää ei ollut ainoa hankaluuksien aiheuttaja. Maria Magdalena tuli raskaaksi kuvausten aikaan, ja lopulta hänelle oli järjestettävä sijainen.

Jeesuksen äitiä esitti Dorothy McGuire, joka oli katolilainen ja suhtautui rooliin valtavan vakavasti. Hän oli hyvin huolissaan kohtauksesta, jossa Jeesus käy vanhempiensa kodissa Betlehemissä ennen kuin lähtee seurueineen Lasaruksen luo.
McGuire ei tiennyt, miten hänen pitäisi käyttäytyä. Max kuuli hänen puhuvan asiasta Stevensin kanssa ja tämä sanoi: ”Just look serene, dear.” Stevensin oli vaikea kommunikoida näyttelijöiden kanssa, ainakin tässä elokuvassa.

George Stevens on kuitenkin tehnyt paljon muutakin. Esim. useita hienoja komedioita ja joitain hyvin mielenkiintoisia elokuvia, kuten Shane (1951, suom. Etäisten laaksojen mies). Ja The Diary of Anne Frank (1959, suom. Anne Frankin päiväkirja).
Stevens teki dokumentteja sodan aikaan, se kerrotaan hänen poikansa hänestä tekemässä elokuvassa, joka antoi Stevensistä ositain uudenlaisen kuvan. Siinä käy ilmi, että juutalaisten tragedia toisen maailmansodan aikana kosketti häntä kovasti.
Stevens oli ensimmäinen, joka kuvasi keskitysleirejä väreissä. Max arvelee, että Stevensin Anne Frankin päiväkirja oli kunnianosoitus juutalaisten eloonjäämistaistelulle, samalla tavoin kuin Mies Nasaretista oli ohjaajalle suora uskonnollinen mielipiteenilmaus.

Niin se oli monille muillekin tähän osallistuville. Muun muassa monille avustajille kuvaukset olivat kuin jonkinlainen pyhiinvaellus – mikä ei elokuvan kannalta ollut suinkaan ongelmatonta.
Max muistaa, kuinka he kuvasivat Golgatan-vaellusta, koko Via Dolorosaa valtavan avustajajoukon kanssa. Avustajat ottivat kaiken hyvin kirjaimellisesti. Silti kohtaus kiertyi vinoon, sillä monet avustajat antautuivat Max käsityksen mukaan jonkinlaisen uskonnollisen hurmoksen valtaan eikä se aina suinkaan sopinut tilanteeseen.

Max muistelee, kuinka kerran kuvasivat ”Genesaretinjärven” rannalla kohtausta, jossa oli paljon statisteja. Oltiin istumassa odottamassa, että otto alkaisi. Silloin paikalle tuli turistilauma.
Eräällä rouvalla oli lapset mukanaan, ja Shelley Winters jutteli lasten kanssa ja kohteli näitä hyvin ystävällisesti. Winters sanoi, että jos lapset tahtoisivat, nämä voisivat ehkä lainata pukuja ja tulla mukaan avustamaan.
Silloin äiti puuttui asiaan ja tiedusteli, mistä oikein oli kysymys. Olisivatko hänen lapsensa mukana? Kyllä, miksi ei? Niin, mutta eiväthän nuo kuvausryhmän lapset näytä ollenkaan amerikkalaisilta – nehän ovat juutalaisia lapsia. Totta kai, elokuvahan kertoo Jeesuksen elämästä, ja Jeesus oli juutalainen.
Rouva kiihtyi kovasti ja vastasi, ettei varmasti ollut: ”Not in my Bible he ins’t!

Monille oli kummallinen kokemus astua siihen valtavaan studioon, jossa Golgataa kuvattiin: kallio ja sen taustalla synkkiä pilviä, ja sitten – kaikki luonnollisessa koossa – nuo kolme ristiä. Pyhäkoulun raamatulliset kuvat niin sanotusti ilmielävinä.
Näkymä synnytti monissa avustajissa suorastaan pelottavaa hysteriaa. Statistit tiesivät, että Max oli näyttelijä ja esitti Jeesusta, mutta kohtelivat tätä kuin tämä olisi ollut roolihenkilö ja pysyttelivät kunnioittavan matkan päässä.
No, kun Max itse näki lavastuksen, kyllä hän pienoisen šokin sai: aamun valmistelujen aikana oli hänen stand-in-hahmonsa ristiinnaulittu!

Mitä elokuva Mies Nasaretista merkitsi Max von Sydowille?

Se merkitsi, että Maxin käsitys Amerikasta muuttui. Että hänen alkoi tehdä mieli kansainvälisiin töihin, joita hän oli aikaisempina vuosina torjunut. Hän yritti yhdistellä Ruotsia ja ulkomaita sekä sai sen vielä onnistumaankin. Haastatteluhetkellä hän oli taas ryhtymässä samaan, sen jälkeen, kun oli periaatteessa ollut poissa Ruotsista vuodesta 1974 vuoteen 1988, jolloin hän palasi Dramateniin esittämään Gert Kirjanpainajaa Strindbergin Mestari Olavissa.

Mutta millaiset olivat välittömät seuraukset?

Max erosi valtionkirkosta. Se oli ensimmäinen, mitä tapahtui. Mitä enemmän Max oli lukenut Jeesuksesta ja Jeesuksen elämästä, sitä enemmän hän oli alkanut kunnioittaa Jeesusta itseään ja sitä vähemmän Jeesuksen tulkitsijoita.
Max tuli kotiin suuren naispappiväittelyn aikaan. Se ei hänen mielestään ollut kirkon arvon mukaista eikä hän halunnut olla siinä mukana. Eikähän häneltä sitä paitsi alun perinkään ollut kysytty, halusiko hän kuulua valtionkirkkoon – Maxista tuntui loogiselta erota siitä.

Työn puolella Max sai pian huomata joutuneensa monimutkaiseen sopimusseikkailuun. Suostuessaan Jeesuksen osaan hän oli periaatteessa joutunut sitoutumaan seitsenvuotiseen sopimukseen 20th Century Foxin kanssa, mitä hän ei ollut oikein ymmärtänyt.
Ruotsissa Max oli tottunut elokuvasopimuksiin, jotka koostuivat neljäksi sivuksi taitetusta paperiarkista. Ensimmäiselle sivulle oli kirjoitettu hyvin vähän, viimeisellä oli tiuhaa ja pientä tekstiä. Normaalitekstillä niissä olivat perustiedot: mikä elokuva, mikä rooli, miten pitkään, millainen palkkio, millainen päiväraha jne. Ei mitään sen mutkikkaampaa.
Sitten Max matkusti Yhdysvaltoihin, tapasi Stevensin ja päätti tehdä roolin, minkä jälkeen hän palasi kotiin jatkamaan töitään Dramatenissa. Jonkin ajan kuluttua kirjelaatikkoon jysähti iso kirjekuori. Foliokokoinen kirja. Se oli sopimus. Josta Max ei ymmärtänyt sanaakaan. Se oli kirjoitettu jonkinlaisella lainopillisella englannilla, joka oli hänelle jotakuinkin käsittämätöntä. Max tajusi, että hänen pitäisi hankkia asianajaja.

Tämä oli ns. viiden suuren (Warner Bros, 20th Century Fox, Paramount, Metro-Goldwyn-Mayer, United Artists) Hollywood-kauden viimeisiä aikoja, niillä oli vielä valtavat studionsa ja omat näyttelijänsä enemmän tai vähemmän kiinteillä sopimuksilla.
Foxin järkeily sujui tähän tapaan: yhtiö tarjosi Maxille pääosaa tässä jättiläistuotannossa, mutta jotta elokuva kannattaisi kaupallisesti, se joutuisi sijoittamaan x dollaria mainosrahoiksi tuntemattomaan näyttelijään nimeltä Max von Sydow. Jos siellä tekisivät Maxin tunnetuksi suurena nimenä, näillä olisi myös oikeus saada jotain vastineeksi tulevaisuudessa. Jos Mies Nasaretista osoittautuisi menestykseksi, nämä hyötyisivät siitä ja Maxin nimestä pitämällä Maxia niin sanotulla optiosopimuksella. Sellainen oli yleensä voimassa korkeintaan seitsemän vuoden ajan.
Tämä järjestettäisiin tietyllä systeemillä, joka sisältäisi molemminpuoleiset takuut. Max saisi asteittain kasvavia palkkioita. Niiden malli lyötäisiin lukkoon jo alussa, niin ettei Maxista mahdollisen menestyksen sattuessa tulisi näille liian kallista. Samalla Max saisi takuut: jos nämä niin ja niin monen kuukauden kuluessa eivät löytäisi mitään, mitä hän tahtoisi tehdä, sopimus lakkaisi olemasta voimassa.

Tätä kaikkea Max ei vielä silloin ymmärtänyt. Hän allekirjoitti sopimuksen, joka periaatteessa koski vain yhtä elokuvaa.
Jonkin ajan kuluttua tuli kuusi sopimusta lisää – yksi jokaisesta tulevasta elokuvasta. Maxilla oli yhtäkkiä kokonaisen kirjaston verran sopimuksia, jotka olivat uskomattoman monimutkaisia ja sisälsivät joukoittain eriskummallisia pykäliä.
Vaikuttaa siltä, että tuotantoyhtiöillä joskus ammoisina aikoina olisi ollut yksi ainoa pieni yksinkertainen sopimuslomake, johon sitten on kertynyt mitä omituisimpia kasvannaisia sitä mukaa kuin yhtiö on saanut huonoja kokemuksia erilaisista kahjoista komeljanttareista: sopimuksessa on vilisemällä täysin absurdeja varauksia.

Maxilla oli kuitenkin sopimus myös Dramatenin ja SF´n kanssa. Joten hän hälytti Paul Kohnerin, joka nyt oli hänen agenttinsa, ja sanoi, ettei voinut allekirjoittaa sopimusta, joka ei ottanut huomioon ennestään voimassa olevia ruotsalaisia sopimuksia.

Loppujen lopuksi asiat ratkesivat. Max teki elokuvan The Reward (suom. 7 ratsastajaa helvettiin), jonka ohjasi Serge Bourguignon. Sen jälkeen Maxille ei onnistuttu vaaditussa ajassa löytämään uutta työtä. United Artistsilla sen sijaan onnistuttiin, ja Max lainattiin näille tekemään elokuvan Havaiji.
Välillä oli jokin elokuva, josta ei tullut mitään, ja lopulta osapuolet repivät jäljellä olevat sopimukset. Kyllä Hollywoodin tuottajat ovat sentään riittävän järkeviä käsittääkseen, ettei näyttelijä, joka pakotetaan tekemään vastoin omaa tahtoaan, ole hyvä sijoitus.

Jatkuu…

Otetaan vielä osion yksi loppuun muutama klippi Maxin elokuvista. Neiti Julie sisälsi Maxin toisen elokuvaroolin.

Neiti Julie

Todennäköisesti tunnetuin Maxin ja Ingmarin yhteisistä elokuvista on Seitsemäs sinetti.

Seitsemäs sinetti

Ja kolmantena klippinä Maxin Hollywood-debyytti.

Mies Nasaretista

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Doyle, Arthur Conan: Haudantakainen elämä
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990

Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Hovi, Tuomas: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kajo, Markus: Kettusen kirja
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa

Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone

Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korkki, Jari: Kohti liittokuntaa – Antti Kaikkonen ja Suomen puolustuksen uusi asento
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla

Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, mirkka: Smittenin murha
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet

Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Olsen, Gregg: Äitimme oli sarjamurhaaja
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!

Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot

Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Silver, Minna: Tutankhamonin salaisuudet
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella

Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”

Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Kriisien keskellä
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu

Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin