Kirjat, päivitys 14.1.2026

Ja sitten jatketaan viime talvien tapaan matkailua kylmillä alueilla, tosin tällä kertaa matka suuntautuu etelän sijasta pohjoiseen, esittelyssä on tällä kertaa Bea Uusman teos Naparetki. Jos tästä sitten joskus puolentoista viikon kuluttua yrittelisi jatkoa, niihin aikoihin olisi tarkoitus käydä läpi Seppo Kääriäisen aforistinen lenkillä mietittyä.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto
Bea Uusma: Naparetki
Alkuteos Expeditionen. Min kärlekshistoria 2013
Suomentaja Petri Stenman
Otava (paino), Like 2015
290 sivua

Sitten kohti kylmiä leveysasteita, mutta kolmesta edellisestä alkuvuodesta poiketen, tällä kertaa ei suunnata kylmään etelään, vaan pohjoiseen. Kolme miestä lähti yrittämään pohjoisnavan ylilentoa vuonna 1897 kadoten vuosikymmenien ajaksi. Vuonna 1930 heidän ruumiinsa löydettiin Valkosaarelta. Mysteeriksi kuitenkin jäi, miksi he kuolivat.
Kysymys on kummitellut vuosikymmenten ajan monen ihmisen mielessä. Niin myös ruotsalaisen kirjailijan ja lääkärin Mari Beatrice ”Bea” Uusman (s. 1966). Toisin kuin useimmille muille, hänelle ei kuitenkaan pelkkä pähkäily riittänyt – hän otti tavoitteekseen oikeasti selvittää, mitä retkikunnalle Valkosaarella tapahtui.
Tästä seurasi yritys, joka oli melkoinen tutkimusmatka itsessäänkin. Ja tästä omasta tutkimusmatkastaan Bea kirjoitti teoksen Naparetki.

Bea Uusman teos Naparetki etenee kuljettamalla kahta tutkimusmatkaa rinnakkain, retkikunnan vuoden 1897 naparetkeä ja Bean omaa toimintaa. Traaginen tapaus on koskettanut ihmisiä vuosikymmenten aikana ja Bea heittäytyy sen vietäväksi aivan sokkona, perille omaan maaliinsa saakka, aivan täysillä, melkein kuin muuntuisi yhdeksi retkikunnan jäsenistä itsekin. Tuloksena on tunnemyrskyssä etenevä kirjallinen matka, joka tuo kadonneen retkikunnan poikkeuksellisen lähelle lukijaa ja lukijan sydäntä.

Valkosaari

Salomon August Andrée

Knut Frænkel

Nils Strindberg ja Anna Charlier

Kun Bea Uusma 1990-luvun puolimaissa tuli menneeksi harvinaisen tylsiin juhliin, hän otti aikansa kuluksi hyllystä kirjan. Se oli Med Örnen mot polen. Andrées polarexpedition år 1897. Ja kun Bea lähti kotiin, kirja lähti mukana. Ja siitä lähtien se on ollut Bean kirjahyllyssä.
Ja siitä lähtien Andrée-retkikunta on pyörinyt Bean mielessä. Kolme tukholmalaismiestä, jotka katosivat matkatessaan kohti pohjoisnapaa vetykaasupallolla.
Retkikunnan viimeisen leirin jäännökset löydettiin kolmekymmentäkolme vuotta myöhemmin, umpijäässä autiolta saarelta, keskeltä Pohjoista jäämerta. Kolme luurankoa, pienen teltan repaleet.
Mitä enemmän Bea saa tietoa jutusta, sen todellisemmaksi se käy. Kuin mustavalkoinen valokuva, joka muuttuu hitaasti moniväriseksi.

Napaseutujen historia on täynnä sankarillisia tutkimusretkiä. Kun pohjois- ja etelänapa olivat valkoisia läiskiä maailmankartalla, oli paljon miehiä, jotka heittäytyivät urheasti suureen tuntemattomaan. Kovia sällejä huurupartoineen – Nansen, Amundsen, Nordenskiöld – jotka palasivat hirvittävien vastoinkäymisten jälkeen kansallissankareina kotiin.
Andrée-retkikunta oli tyystin toisenlainen. Jälkikäteen on ilmiselvää, että näiden kolmen ei olisi koskaan pitänyt lähteä matkaan.

Muutama viikko pippaloiden jälkeen Bea käväisi Andrée-museossa. Kun hän sai ensimmäisen kerran nähdä retkikunnan varusteet omin silmin, hänessä tapahtui jotain. Hän kulki ympäriinsä näyttelykaappien keskellä, katseli tuntikausia jääkarhujen kaluamia säilykepurkkeja ja kotitekoisesti paikkailtuja rekiä.
Bea ei voinut lakata ajattelemasta näkemäänsä. Hän oli kuin vampyyri, joka oli saanut maistaa ensimmäisen kerran ihmisverta. Siitä tuli hänen retkikuntansa.

Bea kävi uudestaan museossa. Hän alkoi ostella antikvariaateista kirjoja Andrée-retkikunnasta. Hän alkoi etsiä jotain, tietämättä oikein mitä. Hän tiesi ainoastaan, että hänen oli päästävä sisälle retkikuntaan, niin syvälle kuin mahdollista. Kun enää ei löytynyt lisää kirjoja, Bea siirtyi museon arkiston alkuperäisasiakirjoihin.
Retkikunnan nuorin osanottaja oli vastakihlautunut. Bea on tavannut tämän – kuten myös tämän morsiamen – elossa olevia sukulaisia, on käynyt näiden kotiosoitteissa, kävellyt näiden porraskäytävissä.

Tutkimusretken historiaan sisältyy arvoitus: miksi he kuolivat? Tarina on kuin lääketieteellinen dekkari.
Kello 13.46 heinäkuun 11. päivänä vuonna 1897 vetykaasupallo ”kotka” nousee ilmaan Huippuvuorilta ja katoaa pilviin kohti pohjoista. Neljä päivää myöhemmin yksi retkikunnan kirjekyyhkyistä palaa takaisin. Jokunen poiju ajautuu rantaan. Se jälkeen on hiljaista, seuraavat 33 vuotta.

Retkikunnan jäsenten ruumiit löydetään sattumalta vuonna 1930 Valkosaarelta, autiolta Arktiksen saarelta. Leiristä löydetään päiväkirja, josta käy ilmi, kuinka heidän oli vain kolme päivää lähtönsä jälkeen pakko tehdä pakkolasku vuotavalla pallollaan keskelle arktista ahtojäätä. Ja kuinka he ovat raahanneet jäällä usean sadan kilon painoisia rekiä pyrkiessään takaisin kiinteälle maalle.
Kun he 87 päivän epäinhimillisten ponnistelujen jälkeen nousevat maihin Valkosaarelle, päiväkirjamerkintöjä on enää neljältä päivältä. Sitten kaikki merkinnät loppuvat.
Heillä on runsaasti muonavaroja, lämpimiä vaatteita, toimiva aseita ja yllin kyllin panoksia. Silti nuo kolme miestä kuolevat ennen kuin ovat edes purkaneet matkatavaroitaan.

Valkosaarella jäätyneinä lojuneet, sulatetut päiväkirjansivut onnistutaan pelastamaan niin, että tekstiä voi edelleen lukea. leiriltä löytyneet filmirullat saadaan kehitettyä, vaikka ne ovat maanneet lumen peitossa yli kolmen vuosikymmenen ajan. Mutta huolimatta päiväkirjamerkinnöistä ja retkikunnan jäsenten ottamista valokuvista, kukaan ei osaa ratkaista arvoitusta, kuinka Andréen tutkimusretki päättyy.
Lähes heti, kun he nousevat Valkosaarelle tapahtuu jotakin. Jotakin, mistä he eivät enää kirjoita.

Bea oli aikuinen, kun hän lähti juhliin ja liukeni sieltä kirja mukanaan, mutta hän oli kuullut puhuttavan Andrée-retkikunnasta jo lapsena. Kaksitoistavuotiaana hän sävelsi sisarensa kanssa oma ehdotuksensa Ruotsin euroviisukarsintoihin, Melodifestivaleniin, biisin ”Trikiinejä siinä!”
Itse sana ”siinä” viittasi jääkarhunlihaan, jota kolmikko söi pysyäkseen elossa ahtojäällä. Trikiini on loismato, joka voi saastuttaa eläimen ja siirtyä ihmiseen, jos lihaa on kuumennettu liian vähän ennen syömistä. 1970- ja 1980-luvulla uskottiin yleisesti, että retkikunnan jäsenet olivat kuolleet trikiinien takia. Nykyisin tiedetään, että trikinoosissa kuolleisuus on 0,2 % luokkaa.

Andrée-retkikunnan matka on Ruotsin kuvailluin naparetki. Siitä on kirjoitettu yli viisikymmentä kirjaa, joista lähes kaikki loppuvat samalla tavalla.
He nousevat uupuneina maihin Valkosaarelle. Nils Strindberg kuolee ensin, kuumeeseen ja kouristuksiin, kun hänen kehonsa ei jaksa kamppailla trikinoosia vastaan. Trikiinit ovat riuduttaneet myös Salomon August Andréen ja Knut Frænkelin, ja he nukahtavat teltassa vieri vieressä.
Kun Bea lukee kirjat järjestyksessä, hän huomaa tekijöiden lainaavan tietoja toisiltaan kirjoittaessaan siitä, mitä Valkosaarella mahdollisesti tapahtui. Riittävän monta kertaa toistetut olettamukset muuttuvat lopulta totuuksiksi.

Bea tuntee, että hänen on ratkaistava arvoitus, mutta hän ei saa sitä koskaan tehdyksi, ellei uppoudu retkikuntaan suvemmin. Hänen on yritettävä seurata retkikunnan jäseniä. Hänen on päästävä rispaantuneiden päiväkirjansivujen sanojen taakse. Hänen on mentävä jään sisälle, hangen alle. Hänen on mentävä sinne, missä nämä kuolivat.
Hänen on päästävä Valkosaarelle.

Pohjoisella jäämerellä, 80. leveyspiirillä, Pohjois-Norjan ja pohjoisnavan yhdistävällä linjalla, on Huippuvuoret. Pohjoisin karuista luodoista on Tanskansaari, saari, jolla ei ole lainkaan kasvillisuutta.
On kesä 1897. Lämpötila on -3 °C, vaikka ollaan keskellä heinäkuuta. 2.120 kilometrin päässä etelään on Tukholma.
Kotiin on 2.120 kilometriä.

Tästä pisteestä pohjoiseen kartat ovat valkoisia, ja niihin on merkitty Unexplored region”. Kestää vielä yli viisikymmentä vuotta, ennen kuin koko Arktinen alue on tutkittu. Vasta silloin käsitetään, että mitään mannerta ei maapallon pohjoisimmassa kolkassa ole, että koko maankolkka koostuu jään peittämästä merestä.

Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut pystyttämään maansa lippua maailman pohjoisimpaan pisteeseen. Insinööri Salomon August Andrée on onnistunut hankkimaan rahoituksen idealle, että pohjoisnavalle liidelläänkin elegantisti ilmojen halki ajan moderneimmalla kulkupelillä, vetykaasupallolla.
Lento-osuuden minimoimiseksi matkaan lähdetään huippuvuorilta tunnetuista maa-alueista pohjoisimmalta. Uskotaan, että etelätuuli pallon purjeissa pieni retkikunta pääsee perille pohjoisnavalle vain muutaman päivän ilmalennon jälkeen. Retkikunnan tarkoituksena ei ole laskeutua sinne, sen sijaan miehet laskisivat alas ison poijun siihen kirjoitettuine viesteineen, ikään kuin sen merkiksi, että ”me olimme täällä ensin!” Sen jälkeen matka jatkuisi kiinteälle maalle Alaskaan, Kanadaan tai Siperiaan, tuulen suunnasta riippuen.

Retkikunta koostuu kolmesta tukholmalaismiehestä, jotka ovat tähän mennessä työskennellee enimmäkseen kirjoituspöydän takana. Nyt he ovat paikalla. Valmiina. 2.120 kilometriä kotoa, pienellä kalliosaarella, Huippuvuorten pohjoisimmassa osassa. Pallon tavaroissa odottaa Venäjän ruplia, Yhdysvaltain dollareita, tärkättyjä kravatteja, valkoisia nahkakäsineitä ja roosanvärisiä silkkikaulaliinoja, jotta Andrée ja hänen nuoret avustajansa voivat pukeutua säädynmukaisesti laskeutumisen jälkeiselle juhlavastaanotolle.

Salomon Augusta Andrée on 42-vuotias. Hän on kotoisin Grännasta ja työskentelee insinöörinä Kuninkaallisessa patentti- ja rekisterivirastossa Tukholmassa. Hän on ollut Arktiksella kerran aiemmin, mutta silloin hän oleskeli enimmäkseen sisätiloissa.
28-vuotiaana tutkijaryhmän assistenttina Andrée vietti kuukauden Huippuvuorten Ruotsi-talossa selvittääkseen, kuinka päivänvalon puute vaikuttaa kasvojen väriin. Se sopi oikein hyvin, koska muut osallistujat olivat joutuneet riitoihin hänen kanssaan, kun hän oli laskenut väärin ja ottanut mukaan aivan liian vähän valopetrolia – mikä oli ollut yksi harvoista hänen vastuullaan olleista tehtävistä.
Oikeastaan Andréen unelma on saada lentää pallolla yli Atlantin, mutta kukaan ei halua rahoittaa moista suunnitelmaa. Hän on retkikunnan johtajan ominaisuudessa itse valinnut muut osanottajat.

Knut Frænkel, 27 vuotta, on syntynyt Karlstadissa ja valmistunut hiljattain Tukholman teknillisestä korkeakoulusta. Hakemuksessa hän kutsuu itseään diplomi-insinööriksi, mutta hänellä ei ole vielä lainkaan työkokemusta. Frænkel tekisi meteorologiset havainnot.
Nils Strindbetg, 24, retkikunnan kuopus. Hän on Teknillisen korkeakoulun amanuenssi, jolla on hyvät arvosanat fysiikassa, matematiikassa ja tähtitieteessä, ja professorit ja opettajat ovat jo kiinnittäneet häneen huomiota. Hän valokuvaisi maisemaa ilmasta käsin ja tekisi paikanmääritykset tulevaa napseutujen kartoitusta varten. Nils Strindberg on naparetken kakkosmies, se, joka ottaisi johdon käsiinsä, jos Andréesta tulisi ”kykenemätön”.

Ilmapallotalossa keskellä Tanskansaaren rantaa on irrotettavat puulevyseinät, jotka voidaan purkaa nopeasti niin, että sisällä oleva erikoisrakenteinen vetykaasupallo voi lähtöhetkellä nousta kohti taivasta.
Keskellä ilmapallotalon lattiaa on reikä. Routaiseen maahan on kaivettu metrin syvyinen kuoppa, johon pallon kori asetetaan ennen lähtöä.
Kaikki mukana olevat tavarat on merkitty huolellisesti. Kaikkiin nenä- ja pyyheliinoihin on kirjailtu ketjupistoin ”Andrées Pol. Exp. 1896”, mutta nyt on vuosi 1897. Kaikki merkinnät on päivätty vuoden liian vanhoiksi.

Retkikunta ei päässyt edellisvuonna matkaan, kuten oli suunniteltu. Jotta ilmapallo voisi kulkea kohti pohjoisnapaa, tullen on puhallettava etelästä. Koko edellisen kesän Andrée odotti tuulen kääntymistä. Elokuun lopulla oli pakko luovuttaa ja miehistö palasi kotiin ennen syysmyrskyjä.

Mutta nyt on vuosi 1897. Vuosi odotusta. uusi yritys. Nilsillä on iltavahtivuoro. Hän istuu ilmapallotalossa selkä seinää vasten.

Nils avaa almanakkansa, Ensimmäiselle sivulle on liimattu jäähyväiskuva anna Charlierilta, hänen kihlatultaan. Se on nelivärisenä painettu piirustus, joka esittää juuri maasta irronnutta ilmapalloa. Teksti ”Jag kan ej följa dig”, minä en voi tulla sinun mukaasi.
Kun hän katsoo sitä oikein läheltä, hän näkee, että Anna on piirtänyt siihen itsensä lyijykynällä, maahan pallon alle. Täyspitkä hame ja nuttura. Anna vilkuttaa nenäliinalla.

25-vuotias Anna Charlier on toiseksi nuorin kymmenestä sisaruksesta, syntynyt Gråmanstorpissa Skånessa. Anna asuu Johannesdalin sisäoppilaitoksessa, jossa hän pitää musiikkitunteja koulun kahdelletoista tytölle. Hän on pianonopettaja ja kotiopettajatar, ja hän haluaa konserttipianistiksi.

Pallon ovat ommelleet ompelijattaret Pariisissa, ja siinä on kolme kerrosta kiinalaista silkkiä. Se koostuu 3.360 silkinpalasta, joista jokainen on kooltaan 30 cm x 60 cm. Saumoja on 14 km. Jokainen sauma on tiivistetty silkkinauhalla ennen kuin vetykaasu kytkettiin päälle, pallo täytettiin ensin ilmalla, jotta sen sisään voitiin ryömiä tiivistämään saumat vernissalla.

Ilmapallon purjeisiin ja köysiin perustuva ohjausrakennelma on uusi, uudenaikainen ajatus. Korin yläpuolelle on kiinnitetty pitkiä hamppuköysiä, jotka roikkuvat pallon perässä ja pitävät sen painollaan alhaalla. Näin matka käy tasaisessa, vakaassa korkeudessa.
Laahausköydet on jaettu kahtia ruuviliitoksella. Jos pitkä alempi osa vastoin odotuksia tarttuu sileään jäähän, se on helppo ruuvata irti ja matkaa voi jatkaa pelkästään ylemmän, lyhyemmän, osan jäädessä kyytiin.
Purjeiden sekä köysien ja jään välisen kitkan ansiosta palloa voi jossain määrin ohjailla vastatuuleen. Näin on ajateltu.

Pallon mukana on poijuja, joiden metallisäiliöihin laitetaan tiedonannot ulkomaailmalle. Poijut on tarkoitus heittää pallosta vauhdissa. mukana on myös Aftonbladetilta saatu lahja, 36 kirjekyyhky. Kyyhkyjen pyrstösulkiin kiinnitetään tuppi, jossa on rullalle kääritty paperi. Kaikkien lintujen siipien alapinnalle on leimattu isoin kirjaimin ”ANDRÉE ANDRÉE ANDRÉE”.
Puolet tiedotteista kirjoitetaan tavallisella kirjoituksella Aftonbladetia varten. Toinen osa on tarkoitettu henkilökohtaisille tervehdyksille ja kirjoitetaan pikakirjoituksella. Nils on opetellut pikakirjoituksen iltakurssilla.
Ikävä kyllä kyyhkyjä ei ehditty kouluttaa löytämään takaisin Tukholmaan Aftonbladetin toimitukseen.

Nils kirjoitti ahkerasti kirjeitä kihlatulleen Annalle sekä päiväkirjaansa ajatuksiaan, jotka myös liittyivät usein Annaan.

”On kummallista istua täällä nyt tänäkin vuonna ajattelemassa, että minä tänä vuonna olen kihloissa maailman parhaan tytön kanssa, hartaasti rakastamani Annan. Kyllä minä voin tirauttaa kyynelenkin, kun ajattelen onnea, jota olen kokenut ja jota kenties ei enää koskaan minulle suoda. Mutta mitä tekisi se minulle jos vain tietäisin, että HÄN tulisi onnelliseksi. Mutta minä tiedän, että hän rakastaa minua, se saa minut ylpeäksi, ja että minun poismenoni liikuttaisi häntä syvästi. siksi minä en voi olla surumielisesti ajattelematta häntä ja onnellista aikaa, jota vietimme yhdessä talvella ja eritoten keväällä.

Mutta saanen toivoa. Ilmapallohan on käsitelty vernissalla ja sen pitäisi olla paljon tiiviimpi kuin viime vuonna, meillä on käytettävissämme kesä hyvine suotuisine tuulineen ja auringonpaisteineen. Miksi ei meidän yrityksemme onnistuisi. Minä uskon siihen tosiaan täysin.”

Nils on tutkinut tarkoin pallokankaan tiiviyttä, veden imeytymistä siihen ja joustavuutta Teknillisen korkeakoulun koekoneessa. Hän päätyy siihen, että heidän valitsemansa kangas on täysin kaasutiivis. Hän päätyy siihen, että kankaanpalojen väliset saumat ovat käytännössä yhtä tiiviitä kuin itse kangas.

Knut Frænkel osallistuu retkikuntaan uutena jäsenenä. Edeltävänä vuonna hänen paikallaan oli meteorologi Nils Ekholm, mutta nähtyään Andréen pallon paikan päällä oli vakuuttunut, että se ei mitenkään voi pysyä ilmassa koko matkaa yli pohjoisnavan. Lisäksi Ekholm sai selville, että Andrée oli antanut täyttää vuotavan pallon salassa vähintään seitsemän kertaa kertomatta asiasta retkikunnan muille jäsenille.

Andréen ensimmäisten laskelmien mukaan pallo pysyy ilmassa 900 vuorokautta. Nyt hän on laskenut uudestaan ja korjaa tiedon 30 päiväksi. Nytkin turvaraja on sentään viisinkertainen: matka yli pohjoisnavan kestää korkeintaan kuusi vuorokautta, koska pallo etenee 27 kilometrin keskituntivauhdilla.
Tähän mennessä yksikään ilmapallo maailmassa ei ole pysynyt ilmassa vuorokautta pidempään.

Aluksi ajateltiin, että pallon nimen pitäisi olla le Póle Nord. Nyt Andrée on päättänyt, että sen nimeksi tulee Kotka.
Kotkalla ei ole tehty yhtäkään koelentoa.

Andréen huoltomiehistö ryömii pallon pintaa pitkin ja sivelee lyijyasetaattia valkoisiin kangassuikaleisiin, jotka on asetettu ilmapallokankaan saumakohtiin. Näin on tarkoitus löytää mahdolliset vuotokohdat.
Niitä löytyy. Kohdissa, joista vetykaasu vuotaa ulos, tapahtuu kemiallinen reaktio, joka värjää kankaan mustaksi.
He alkavat sivellä vernissaa kaikkiin vuotaviin saumoihin, mutta vernissaa ei ole tarpeeksi He ovat ottaneet liian vähän mukaansa. Tukholmaan on 2.120 km.
Joka päivä, kun Tanskansaarella odotetaan etelätuulia, pallo menettää vetykaasua. Lisätään. Vuotaa. Lisätään. Vuotaa.

Bea matkustaa pienellä venäläisaluksella. Miehistö on venäläistä. Ruoka on venäläistä. Bea on laivan nuorin, suunnilleen 30 vuotta nuorempi kuin seuraavaksi nuorin osanottaja.
Bea on ensimmäsitä kertaa napaseudulla. ”Matka Andréen jalanjäljillä” luki sanomalehti-ilmoituksessa. Bea ei tiennyt, että naparetkien historiallisille paikoille järjestetään matkoja.
Jos matkalaisilla on onnea, he voivat ehkä kulkea koko matkan Valkosaarelle saakka ja nousta maihin rannalla, jolta retkikunta löydettiin vuonna 1930. mutta silloin vesireitin pitää olla jäätön. Heidän aluksensa ei ole jäänmurtaja.
Muut matkustajat omistavat päivänsä yrityksille ottaa itsestään valokuvia reelinkiin nojaamassa samalla kun taustalla vaeltaa jääkarhu ahtojäällä. Bea on melkein epäterveen piittaamaton jääkarhuista. Hän haluaa vain päästä perille Valkosaarelle.

He ovat ankkuroituneet aivan lähelle Tanskansaarta, josta ilmapallomatka yli sata vuotta aiemmin alkoi. Vesi on epätodellisen vihreää, läpikuultamatonta ja miltei maitomaista.
Jääkarhuvahti nousee ensimmäisenä veneestä. Kun Bea astuu maihin, hän tuntee heti, että jokin on vialla. Jokin ei täsmää.
Sitten Bea keksii sen: kaikkihan on väreissä. Hän on katsellut mustavalkokuvia pallon kohoamisesta niin monesti. Nyt hän seisoo siellä, keskellä valokuvaa.
Ja yhtäkkiä se on väreissä.

Bean kengät uppoavat karkeaan soraan, kun hän kävelee paikalle, jossa imapallotalo seisoi. Maassa lojuu edelleen purkautuneita köydenpätkiä. Soraan juuttuneet kankaanrepaleet liehuvat tuulessa. Ne ovat takuulla peräisin ilmapallohuoneen lattiaa peittäneestä huovasta, joka esti lankkujen tikkuja tekemästä reikiä pallokankaaseen.
Keskellä ylännettä voi erottaa painuman. Sen enempää ei ole jäljellä pallokoria varten kaivetusta kuopasta. Juuri tällä paikalla Andrée, Strindberg ja Frænkel seisoivat 37.791 päivää aikaisemmin. Keskittyneinä. Lähtöä odottaen.
Nyt siellä seisoo Bea. Hän on täsmälleen oikeassa paikassa, mutta täysin väärään aikaan.

Tuuli jäämereltä ryömii sisään kaula-aukosta ja hihansuista, vaikka Bealla on vastaostetut GoreTex-napaseutuvaatteet. Heillä oli villaiset takit ja neulehanskat.

Bea ei pääse perille Valkosaarelle. Mitä hän oikein oli kuvitellut? Sitä kutsutaan saavuttamattomuuden saareksi, koska se on aina ajojäiden ympäröimä.
Valkosaarelle ei voi nousta maihin. Sitä ei pääse edes lähelle.

Heinäkuun 11. päivä vuonna 1897. Sunnuntai. 43 päivää odotusta takana. sitten se tapahtui. He heräsivät varhain tähystäjän huutoihin: ”Etelätuulta! Voimakasta etelätuulta!”
Viiri ilmapallotalon takaisen kallion huipulla on vihdoin vaihtanut suuntaa. Kuin suuntaa osoittava nuoli se osoittaa äkillisesti suoraan pohjoiseen.
Tasainen etelätuuli puhaltaa, ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun pallo on saatu lähtövalmiiksi.

Miehet kapuavat koriin. Strindberg ei oikein pysty pidättelemään kyyneliään. Andréen ääni katkaisee hiljaisuuden: ”Köydet irti!”
Kun köydet isketään poikki, pallo ei nouse ilmaan lainkaan niin kuin on suunniteltu. Kova tuuli nappaa sen ja paiskaa vetykaasupallon talon ainoaa pystyssä olevaa seinää päin. Pallo törmää rajusti kulmahirteen ennen kuin se viimein nousee kohti taivasta.
Viimeiseksi Andréelta kuullaan sanat: ”Mikä helvetti se oli?”

Heti kun pallo pääsee irti lankkuseinästä ja liitelee salmen ylle, tuuli tarttuu purjeisiin. Pallo pyörii oman akselinsa ympäri ja syöksyy äkillisesti kohti merenpintaa. Paniikissa retkikunnan jäsenet alkavat leikata irti hiekkasäkkejä, joiden pitäisi toimia painolastina. Samalla tapahtuu jotain, mitä kukaan ei ollut osannut laskea kirjoituspöydän ääressä: laahausköydet, jotka on levitetty rannalle, kiertyvät kaikki samaan suuntaan. Ne ruuvautuvat irti omilta kierteiltään, ja kun pallo liukuu yli veden, köydet ovat irronneet ja jäävät rannalle lojumaan.
Ilman laahausköysiä ja mereen heitettyä yli kahdensadan kilon painolastia Kotkasta tulee yhtäkkiä 737 kiloa kevyempi, ja nyt se nousee ripeästi, aivan liian korkealle, suoraan taivaalle.

Kotka on menettänyt alimmat kaksi kolmasosaa kaikista laahausköysistä. Ilman laahusta palloa ei voi enää pitää jään päällä tasaisen korkealla. Ja ilman köysien ja jään välistä kitkaa eivät purjeetkaan toimi. Se, mistä piti tulla hyvin ohjattu matka pohjoisnavalle ja takaisin, onkin nyt muuttunut hallitsemattomaksi lentomatkaksi vapaasti liihottelevalla kaasupallolla, joka ajelehtii tuulten mukana.
Alhaalla seisova huoltomiehistö odottaa Andréen millä hetkellä tahansa avaavan venttiilit ja tekevän hätälaskun Hollantilaisnokalle, pienelle vastapäisen saaren niemelle. Mutta niin ei tapahdu.
Kotka jatkaa kohti pohjoista ja katoaa pilveen.

Kun pallo on ollut ilmassa puoli tuntia, Nils muistaa unohtaneensa pudottaa jäähyväiskirjeensä Annalle. Hän oli laittantu sen rasiaan ja sopinut Tanskansaaren miehistön kanssa, että nämä etsisivät kirjeen, kun hän heittäisi sen vauhdissa pallosta.
Tarkoitus oli, että hän olisi tähdännyt sen niemelle Vastapäätä Tanskansaaren rantaa. Miehistö soutaisi yli salmen ja noukkisi rasian talteen niin, että se voidaan luovuttaa Annalle Tukholmassa. Parhaassa tapauksessa Anna ehtisi saada kirjeen syntymäpäiväkseen. Niin he olivat sopineet.

Kaikkein pohjoisimpana Huippuvuorilla, Jäämeren laidalla, viimeisenä Fairhavenin kalliosaaririvistössä, on Vogelsang. Vasta, kun pallo tulee lähelle pystysuorana ylös nousevaa saarta, Nils näkee, että kauempaa kutsuvan sileiltä näyttäneet kalliot ovat itse asiassa metristen, kulmikkaiden kivenjärkäleiden peitossa.
Hänellä ei ole vaihtoehtoa. Se on viimeinen saari, jonka he ohittavat ennen liitoaan ahtojäiden ylle.

Nils nojautuu ulospäin ja heittää rasian.
Hän pudottaa jäähyväiskirjeensä alas, saarelle, josta kukaan ei sitä koskaan löydä.

Sitten tuuli kääntyy. Se kääntyy uudelleen. Laahausköydetön vaaleanpunainen vetykaasupallo kulkee siksakkia arktisen jääpeitteen yllä.
Vaikka Kotkaa ei enää voi ohjata, kukaan pienestä retkikunnasta ei mainitse katastrofia päiväkirjassaan. Nils kirjoittaa lakonisesti: ”Ohjausköydet menetettiin.”

Ylhäällä pallokorissa on aivan tyyntä. Koska pallo liitää samalla nopeudella kuin tuuli, korissa ei ylipäätään tuule. Ruotsin ja Norjan valtioliiton liput roikkuvat velttoina. Venttiilien piipitys ja kirjekyyhkyjen häkeistä kuuluvat yksittäiset kirkaisut ovat ainoat äänet.
Kukaan ei sano mitään siitä, miksi venttiilit piipittävät: ilmapallo vuotaa. Oli suunniteltu, että hyisen meren yli lennetään tasaisessa noin 150 metrin korkeudessa. Ohjausliinojen painon puuttuessa pallo on sen sijaan noussut jopa 700 metriin. Tässä korkeudessa ilmanpaine on niin matala, että vetykaasu alkaa pusertua ulos.

He matkaavat tutkimattoman maankolkan yllä. He kulkevat pilvessä. Sääennusteita ei ole kuunaan tehty alueille, jotka ovat 80. leveysasteen ppohjoispuolella. Siitä huolimatta on yleisesti oltu vakuuttuneita siitä, että napaseudut kylpevät jatkuvassa auringonpaisteessa.
Pallo käy ilmankosteuden vuoksi raskaammaksi ja alkaa hitaasti menettää korkeutta. Retkikunnan on heitettävä jo ensimmäisenä iltana, kello 21.43, lisää painolastia pois, ajopoijuja ja hiekkaa. He heivaavat reelingin yli köysitikkaiden puolat ja taas lisää hiekkasäkkejä.

Ensimmäisenä yönä matkalla kohti pohjoisnapaa on lakannut kokonaan tuulemasta ja Kotka seisoo liikkumatta paikallaan, 40 metriä jään yläpuolella, sakeassa sumussa.

Seuraavana aamuna Kotka on saanut kimmeltävän harmaanvalkoisen kuoren. Jääpeitteen. Koko pallo on kuuran peitossa. Kolmentoista tunnin paikoillaanolon jälkeen se lähtee liikkeelle. Mutta iltapäivällä kello 15.15 Kotka on kuuran ja kosteuden takia niin raskas, että se alkaa kalahdella jäätä vasten raskaasti rysähdellen.
Kaikki, mitä ilman voi olla, heitetään nyt yli laidan jotta pallo jaksaisi jälleen nousta, mukaan lukien poiju, joka olisi heitetty pohjoisnavalle sen merkiksi, että retkikunta on saavuttanut maalinsa.
Miehet heittävät pois onta sataa kiloa painolastia, mutta se ei auta. Pallo tömähtää jäähän joka toinen minuutti. Jysähdykset ovat niin rajuja, että Nils oksentaa.

He olivat odottaneet jatkuvaa auringonpaistetta. He eivät olleet ottaneet huomioon, että Arktiksella voisi olla sumua ja kuuraa.
Niin ikään he eivät olleet ottaneet huomioon, että vetykaasu vuotaisi hiljalleen ulos niistä kahdeksasta miljoonasta mikroskooppisen pienestä reiästä, joita ompelukoneen neula oli tehnyt, kun pariisilaisompelijattaret ompelivat ilmapallokankaaseen neljätoista kilometriä saumoja.

Bea yrittää selvittää, minä vuoden viikkona todennäköisyys päästä perille Valkosaarelle on korkein. Hän soittelee ympäriinsä. Hän tutkii tilastoja. Hän saa selville, että sen täytyy olla viikko 31.
Hän tekee ylitöitä. Hän säästää rahaa. Hän yrittää löytää jonkun, joka haluaa lähteä mukaan. Hän ei löydä ketään, joka haluaa lähteä mukaan.
Hän tilaa turistimatkan Huippuvuorten ympäri laivalla. Matkatoimiston väki sanoo, etteivät voi taata, että kuljetus pääsee Valkosaarelle, joka on kaukana vakioreitiltä ja jonne laivat yrittävät vain poikkeuksellisesti.

Kun Bea on nousemassa laivaan, hänelle kerrotaan, että nyt ei pyritä Valkosaarelle, jäät ovat tiukassa, koko matkan sinne. Sitten laiva päristää pitkin Huippuvuoren länsirannikkoa, joka on yleensä jäätön.
He näkevät jääkarhun maankamaralla. Kaikki ovat tyytyväisiä. Kaikki paitsi Bea.

Bea käsittää, että hänen täytyy vaihtaa strategiaa. Hän kirjoittaa anomuksen Napatutkimussihteeristölle. Joka kerran, kun sihteeristö järjestää tutkimusmatkan, sinne otetaan ilmaispaikalle joku, jolla on taiteellinen ammatti. Kuvittaja-kirjailija Bea saa sen paikan.

Jäänmurtaja kaivautuu läpi Arktiksen. Hitaasti. Joinain päivinä alus ei etene edes kilometriä.
Aluksella on satakymmenen ihmistä. He ylittävät koko Pohjoisen jäämeren. Pimeä ei tule missään vaiheessa. Ei yötä, ei päivää. Taivas on täsmälleen samanvärinen kuin jää.

Aivan kuten vuonna 1897, Arktiksen kartat ovat edelleen valkoiset. Siellä ei ole mitään. Merikortit kapteenin navigointipöydällä ovat täysin tyhjiä. Sivu toisensa jälkeen pelkkää valkoista. Vain siellä täällä luku, joka kertoo syvyyden.
Aina nelinumeroinen luku.

Bean hytissä lämpötila on +20 °C. Seinän takana lämpötila on -20,3 °C. Tuulen nopeus on 15 m/s. Pakkasen purevuus vastaa lämpötilaa -36 °C tyynellä säällä.
Bean on pakko köyristää niskaansa tuulen edessä. Häntä ei ole tehty tätä paikkaa varten. Ei ketään ole.

Hiljalleen matkapuhelinverkko katoaa, mitä pidemmälle alus kulkee. Näytön tolpat vähenevät vähenemistään. Pian Bea on kokonaan poissa.
Keskiviikkoyö. Ei kun torstai. Bea ei tiedä enää. Hän ei psyty enää koskaan nukkumaan. Tässä valossa kerta kaikkiaan ei ala väsyttää.
Jäänmurtaja hakkaa. Jää kääntyy ylös. Kolme metriä paksua ja terävää turkoosia.

Tätä Bea ei unohda ikinä. Ei ikinä unohda, millaista on hypellä ympäriinsä jumppavuorolla Hej Hej Monikan tahdissa yhdessä muuttolintuprofessorin ja merikemistin kanssa, ja kuinka heidän täytyy koko ajan ottaa laivan tärähtelyt vartalolla vastaan.

He lähestyvät 82. leveyspiiriä. He ovat pian tulleet kauemmaksi pohjoiseen kuin Andrée koskaan.

Laskelmien mukaan pallo pysyisi ilmassa vähintään 30 päivää. 65 tunnin lennon jälkeen matka on ohi. Aamulla heinäkuun 14. päivänä, vajaan kolmen vuorokauden lentomatkan jälkeen, Andrée käsittää, että on mahdotonta jatkaa. Hän kiskaisee narusta, joka avaa pallon venttiilit siten, että vetykaasu virtaa ulos.
Andréen pohjoisnaparetkikunta laskeutuu leveysasteelle 82°56′, 480 kilometrin päähän Tanskansaaren lähtöpaikasta. Miehet eivät ole edenneet edes kolmannesta matkasta pohjoisnavalle He eivät ole myöskään onnistuneet nousemaan retkikunnaksi, joka on päässyt kauimmaksi pohjoiseen – kaksi vuotta aiemmin, kesällä 1895, norjalaiset naparetkeilijät Nansen ja Johansen ylittivät 86. leveyspiirin suksilla.
Andrée-retkikunnassa ollaan hvyon tietoisia asiasta.

Silkkipallo painuu hitaast aksaan ja lysähtää jäälle. Tavaroihin on lastattu kolme rekeä ja pienne soutuveneen rakennussarja. Rekiä kokeiltiin Tanskansaarella ennen lähtöä ja jalakset todettiin väärin rakennetuiksi. Vikaa ei missään vaiheessa korjattu.

Kello 8.11 Andrée, Strindberg ja Frænkel nousevat korista jäälle. He eivät huomaa sitä itse, mutta ajantaju heiltä on jo alkanut kadota. He eivät tiedä varmasti, onko kello kahdeksan aamulla vai kahdeksan illalla, sillä Aktiksen päällä on jatkuvasti sama valkoinen utuinen valo ympäri vuorokauden. Myöhemmin he sotkevat koko ajan yön ja päivän.
Joka puolella on valkoista. Horisonttiviiva on sulautunut taivaaseen. Kolme miestä, jolla on mahdollisimman vähän tietoa arktisista olosuhteista, on äkillisesti joutunut keskelle valkoista painajaista.

Touko- ja kesäkuu 1897 ovat Ruotsissa kuivimmat kuukaudet kolmeenkymmeneen vuoteen. Heinäkuussa alkaa sataa. Anna on kesälomalla sisäoppilaitoksesta ja muuttanut Strindbergin perheen kanssa Solbergaan, suvun kesäpaikkaan Tukholman saaristoon.
Heinäkuun 17. päivänä he soutavat hakemaan postia. Koko suku istuu kokoontuneena salonkiin, kun Nilsin isä, tukkukauppias Occa Strindberg, lukee sähkeen ääneen: ”Pallo on noussut matkaan kohti pohjoisnapaa.”

Annan posket ovat liekehtivän punaiset. Hän istuu aivan hiljaa. Hänen kyynelensä valuvat verkalleen. Occa lohduttaa häntä. Ja sillä hetkellä he päättävät yhdessä, että he eivät aio alkaa huolestua ennen kuin on kulunut yksi vuosi. Yksi vuosi, tästä päivästä lukien.
Mutta Occa ei sano, mitä hän oikeasti ajattelee. Oikeasti hänestä tuntuu kuin hän olisi saanut kuolinviestin.

”Hartaasti rakastettu ystäväni!

Kun minä nyt kokonaisen viikon tauon jälkeen tartun kynään kirjoittaakseni sinulle ja puhuakseni sinun kanssani, haluan minä ensin pyytää sinulta anteeksi huolta ja surua, jota tämän viikon tapahtumien kautta olen sinulle aiheuttanut. kuinka monta kertaa olenkaan tämän viikon aikana tuskaisasti ajatellut tätä; ja silti olen vakuuttunut, että nyt minä valan perustan meidän tulevalle onnellemme. Ja kun minä kerran olen palannut ja me jälleen saamme nauttia toistemme omistamisen onnesta, niin tekee ajatus tästä ajasta varmasti meidät monta kertaa onnellisiksi ja saa meidät entistä enemmän tuntemaan vetoa toisiimme.”

Monena päivänä Bea on seurannut, kuinka kapteeni on piirtänyt heidän matkansa yli Arktiksen kuin punaisen viivan valkoisten karttojen yli. Kun he saapuvat leveyspiirille 82°56′, kapteeni pysäyttää jäänmurtajan koneet.
Kun unettava jylinä hiljenee, Beasta tuntuu kuin hän yhtäkkiä heräisi.

Nyt he ovat tarkalleen siinä paikassa, minne Andrée, Strindberg ja Frænkel Kotkalla laskeutuivat. Bea haluaa seistä sillä paikalla.

Ensin jäälle laskeutuu jääkarhuvahti kiväärin kanssa. Sitten he päästävät Bean.
Nyt Bea menee ahtojäälle. Se kantaa. Se ei kerta kaikkiaan notku.

Vitilunta tupruttaa vaakasuoraan kaikkialla minne Bea katsoo. Kaikkialla on valkoista, hän ei jätä varjoa, hän ikään kuin kävelee pilvessä. Ja jossain sen valkoisen sisällä kiertää Aurinko täydellistä kiertorataa ympäri ympäri laskeutumatta kohti horisonttia.
Bea ottaa käsineet pois. Hän tunkee sormet hankeen. Hän ei pysty tuntemaan, onko jää lämmin vai kylmä. Hän kuulee itsensä sanovan umpioudolla piipittävällä äänellä, että se maistuu aivan tavalliselta lumelta. mitä hän oikein oli kuvitellut?
Jossain tuolla pohjassa kolme tuhatta metriä hänen alapuolellaan uponneena sedimenttikerrokseen makaavat jäännökset siitä, mikä joskus on ollut punottu pajukori, tarpeeksi suuri kolmelle pohjoisnaparetkeilijälle.

Kun retkikunta herää aamulla heinäkuun 18. päivänä, kaikki kirjekyyhkyt ovat lentäneet matkoihinsa. Kolmikko on edelleen paikassa, johon laskeutui. Pallo makaa tyhjänä ja litteänä jäätä vasten, kuin iso vaaleanpuneinen lammikko.

Miehet sitovat reet kasaan nuoralla, kokoavat veneen rakennussarjan ja erottelevat tavarat, jotka otetaan talteen Kotkan monituhatkiloisesta lastista. Mukana olevilla muonavaroilla kolmen henkilön pitäisi pysyä elossa kolmen ja puolen kuukauden ajan.
Reet eivät saa tulla liian raskaiksi, mutta kaiken tarvittavan on oltava mukana. He pakkaavat ja pakkaavat uudelleen, viikon ajan. He valitsevat tarkasti.

Lähin varikko on Seitsensaarilla Huippuvuorten pohjoisrannikolla 320 km etelään. Miehet valitsevat kutenkin toisen reitin, suurempi varikko sijaitsee Floran niemellä Frans Joosefin maalla Huippuvuorilta itään sijaitsevalla saariryhmällä, jolla Fridtjof Nansen ja Hjalmar Johansen onnistuivat talvehtimaan kaksi vuotta aiemmin. Frans Joosefin maalle on matkaa 350 km.

Kukin reki painaa kaksisataa kiloa. Yhden ihmisen on mahdotonta vetää niin raskasta taakkaa. Kolmen tunnin jälkeen retkikunta vaihtaakin taktiikkaa ja vetää yhtä kelkkaa kerrallaan, ensin satakunta metriä, minkä jälkeen miehet palaavat ja vetävät seuraavaa rekeä saman matkan, ja sitten kolmatta.
Neljän päivän rehkimisen jälkeen he pakkaavat reet uudelleen ja jättävät suuren osan varusteista jäälle. Siitä huolimatta, että jokainen reki keveni kuutisenkymmentä kiloa, siellä on yhä mukana mm. nastoja, solmioita, roosanväristä kaulaliinaa valkoisin raidon, iso valkoinen puuvillapöytäliina, useita riippulukkoja avaimineen – sekä portviiniä ja šampanjaa.

Jää ei ole lainkaan niin tasainen kuin ilmasta katsoen näytti. He joutuvat hakkaamaan urat rekien jalaksia varten, jotta pääsisivät ylipäänsä etenemään. Kaiken aikaa jää puristuu kokoon muodostaen valleja ja halkeamia.

Kenelläkään retkikunnassa ei ole tietoa siitä ainoasta aiheesta, jonka tuntemusta tarvitaan nyt: kuinka arktisissa oloissa pysytään elossa. He eivät tiedä mitään myöskään glasiologiasta, meribiologiasta eivätkä merikemiasta. Siitä huolimatta he alkavat jo laskeutumispaikalla keräävät näytteitä jäästä umpimähkään, valikoimatta.
Levää jäälohkareista ja sulavesijärvistä kiedotaan sideharsoon ja paketoidaan. He keräävät savea ja tikkuja. Savirakeiden koko mitataan ja kirjataan. Muistikirjoihin kirjoitetaan huolellisesti joukoittain numeroita pitkiksi suoriksi jonoiksi. He laskevat ja laskevat uudelleen.
He pitävät kiinni päältä katsoen merkityksettömistä yksityiskohdista. Tavattoman pikkutarkkaa tutkimusta. Tosissaan, ja kuitenkin leikillään.

Jää ei ole itse asiassa lainkaan valkoista. Bean matkalla pohjoiseen jään väri muuttuu valon mukana jokaisella ohitetulla leveysasteella. Joka aamu, kun Bea katsoo ulos hyttinsä ikkunasta, hän päättää, mikä saa olla päivän väri. Hän valitsee värinäytteen, joka sopii mahdollisimman tarkasti jään väriin, ja printtaa sen tulostimellaan.
Koska laiva heiluu kaiken aikaa puskiessaan läpi ahtojäiden, kaikki Bean tavarat on kiinnitetty paikoilleen kumiremmeillä, etteivät ne kaatuisi ja liukuisi lattialle. Kun hän tulostaa värinäytteen, hänen on irrotettava tulostin kiinnityksistä ja pidettävä sitä sylissään vaimentaakseen laivan tärinät. Muutoin koko paperille tulee raitoja tärähtelyjen takia.
Hän valitsee värin huolellisesti. Vertaa siihen, mitä hänellä on ikkunan ulkopuolella. Pitelee tulostintaan sylissä, kun A3-arkki rahisee ulos lattialle. Tapetoi seinät kaikilla värinäytteillään päivä toisensa jälkeen. Vaihtaa ja parantelee.
Hän pitää kiinni päältä katsoen merkityksettömistä yksityiskohdista. Tavattoman pikkutarkkaa tutkimusta. Tosissaan, ja kuitenkin leikillään.

”Rakas pikku ystäväni!

Me olemme juuri pysähtyneet tältä päivältä, kun nyt olemme raahanneet ja retuuttaneet kelkkoja 10 tuntia. Olen oikeastaan varsin väsynyt mutta minun on puhuttava muutama sana rakkaani kanssa. Aivan ensimmäiseksi minun on onniteltava sinua. Tämähän on sinun syntymäpäiväsi. Oi kuinka minä toivonkaan, että voisin ilmoittaa sinulle, että minä voin mainiosti ja ettei mikään uhkaa meitä. Mehän rupeamme pikku hiljaa lähtemään kotiin.”

24. heinäkuuta.. Annan 26-vuotissyntymäpäivää vietetään sadepilvien alla. Perhe Strindberg ja Anna poimivat mansikoita ja tekevät purjehdusretken.
Osaa Tanskansaarelle tuoduista kirjekyyhkyistä ei otettu mukaan kaasupallomatkalle. anna saa yhden kyyhkyn lahjaksi, rautalankahäkissä. Se saa asua Solbergan verannalla. Hän kastaa sen Lakméksi Nilsin ja hänen lempioopperan mukaan. Heidän laulunsa.

Nils Strindberg laskee. Hän laskee uudelleen. Mutta luvut täsmäävät. Elokuun 2. päivän paikanmäärityksessä hän huomaa, että jää, jolla he kulkevat, on ajelehtinut pohjoiseen nopeammin kuin he ovat kävelleet etelään. Viime päivinä he ovat raahanneet rekiäkoko valveillaoloaikansa, yli kymmenen tuntia vuorokaudessa, mutta siitä huolimatta he eivät ole päässeet eteenpäin – taaksepäin he ovat menneet.
He päättävät muuttaa kurssia. He käsittävät, että he eivät ehdi perille Frans Joosefin maalle ennen kuin napatalvi iskee. Nyt retkikunta ottaa päämääräkseen Seitsensaarilla sijaitsevan varikon.
Seitsensaarille on 220 kilometriä. He toivovat pääsevänsä varikolle kuudessa tai seitsemässä viikossa.

Kuusi viikkoa myöhemmin he ovat päässeet kaksikymmentäkaksi ja puoli kilometriä lähemmäksi Seitsensaaria.

Elokuu on ohi. Nils ponnistelee yli jäämassojen. Hänen kaulassaan riippuu kultainen sydän. Riipuksen sisällä on Annan valokuva ja hiuskiehkura.
On perjantai 4. syyskuuta. On hänen 25-vuotissyntymäpäivänsä.

Tähän asti he ovat vaeltaneet keskiyön auringossa ja ympärivuorokautisessa päivänvalossa, mutta nyt alkavat illat pimetä. Aurinko alkaa kadota horisonttiin. He käsittävät, etteivät ehdi millekään varikolle ennen kuin napaseudun yö laskeutuu.
Sekä Frænkelin että Strindbergin jalkoja särkee niin voimakkaasti, että he eivät jaksa jatkaa. He alkavat rakentaa jäämajaa talvehtimista varten juuri sille lautalle, jolla he keskellä ajelehtivaa ahtojäätä ovat. Heillä ei ole vaihtoehtoja.

He voivat sinnitellä elossa talven yli vain jos pääsevät suojaan ennen myrskyjä ja jos ruoka riittää kevääseen sakka. He ampuvat matkan aikaan useamman jääkarhun ja muutaman hylkeen ja syövät ne.
Kun jääkarhut tuntevat paloitellun hylkeenlihan tuoksun, ne alkavat tulla öisin leiriin. Vaikuttaa siltä, että miehet eivät pidä jääkarhuja vaarallisina. Esim. elokuun 18. päivänä Andrée istuu teltalla parsimassa alushousuja, kun näkee teltanraosta jääkarhun, eikä keskeytä touhujaan, huikkaa vain toisille: ”Katsokaa, tuolla on teille taas yksi karhu!”
Miehet olivat huolestuneita ainoastaan siitä, että jääkarhut popsisivat heidän hylkeenlihansa. Esim. syyskuun 27. päivänä Strindberg juoksee kohti jääkarhua, joka on nappaamaisillaan retkikunnan hylkeen, pelottaen karhun tiehensä.

Syyskuun lopulla he alkavat nukkua rakentamassaan pulivalmiissa majassa, jonka he kastavat Kodiksi. Kolmantena yönä jäämajassa puoli kuudelta aamulla he heräävät siihen, että jään ääni muuttaa luonnettaan. Se alkaa kumeana jylinänä. Se kasvaa pelottavaksi ryskeeksi.
Vaaleansinistä jääkylmää suolavettä tulvii majaan, kun lautta, jolla he makaavat, yhtäkkiä halkeaa keskeltä kahtia.

Kolme miestä jäälautalla, joka ajelehtii hitaasti etelään merivirtojen mukana, vieressään jäännökset hajonneesta, asuinkelvottomasta majasta, jonka rakentamiseen on mennyt kaksi viikkoa.
Lämpötila laskee. Arktiksella ei ole syksyä, siellä viimeisen kesäpäivän jälkeen tulee ensimmäinen talvipäivä. Ja talvi tuo tullessaan talvimyrskyt.

Kahdentoista päivän aikana he onnistuvat ampumaan neljä norppaa, yhden partahylkeen ja kaksi jääkarhua. Nyt heillä on ruokaa ainakin huhtikuun loppuun saakka.
Kun Andrée sitten tapansa mukaan kiikaroi, hän havaitsee äkisti jotain horisontin laidalla. Muutoksen jään ja taivaan välisellä linjalla. Saaren.

Heidän jäälauttansa tuntuu joutuvan saarta kiertävien pohjavirtausten vietäväksi. Kun e ajelehtivat lähemmäksi, he näkevät, että saari vaikuttaa koostuvan yhdestä ainoasta jäälohkareesta, jättimäisestä jäätiköstä, jonka laidat viettävät luotisuoraan mereen.
Saarta ei löydy heidän valkoiselta kartaltaan. Silti he tietävät, että sen on oltava salaperäinen, tuntematon saari, josta jokainen heistä on kuullut puhuttavan merimiesjutuissa.

Nykyisin saari löytyy kartoilta. Nimellä Valkosaari.

Occa Strindberg ja Anna olivat päättäneet odottaa yhden vuoden ennen kuin alkavat huolestua. Tuon vuoden aikaan retkikunnan kohtalosta kuuluu jatkuvasti uusia huhuja. Kammottavia kirkaisuja luolasta Huippuvuorilla. Maja Pohjois-Siperiassa ja kolme ruumista, joista yhden kallo on murskattu.
Yksikään huhu ei osoittaudu todeksi.

Eräänä heinäkuun 1898 päivänä on pallon lentoonlähdön yksivuotispäivä. Nyt on ensimmäinen vuosi kulunut. Occa ja Nilsin pikkuveli Tore muuttavat Valhallavägen 15´n kulmahuoneistosta. Myös Anna muuttaa asumaan uuteen asuntoon.

Henkikirjoissa vuodelta 1898 Nils on edelleen merkitty kotitalouden lapseksi. Sävy kuitenkin muuttuu vuosien mittaan ylpeästä ”Opisk. Nils Strindberg osallistuu Andréen pohjoisnaparetkelle” muotoon ”Nils Strindberg, poissa kirjaamisaikana”.
Vuoden 1906 luettelossa lukee yllättäen ”Nils Strindberg (todennäköisesti kuollut)”.

Jos katsoo maapalloa, Bea on nyt sen korkeimmalla olevan pyöreän muovilevyn alla, joka ruuvaraan irti, kun hehkulamppu kaivetaan ulos. Ja sen huomaa. Hytin ikkunan ulkopuolella on öisin edelleen valkeaa, tuntuu kuin joku olisi himmentänyt valoa katkaisimesta. Heillä on vielä puoli leveysastetta matkaa pohjoisnavalle, alle sata kilometriä.

Pohjoisnavalla kello on kaikki ajat samalla kertaa. Ja jos Bea kävelee pientä kehää myötäpäivään itse navan ympäri, hän saapuu joka kierroksella päivämäärärajalle, ja jos hän ohittaa sen kohdan, hän hyppää vuorokauden verran ajassa taaksepäin Bea odottaa sitä jännittyneenä.

Puoli astetta jäljellä. Oletettavasti he ovat perillä seuraavana päivänä. Mutta ensin he ohittavat jättiläismäiset kirjaimet ”MADE IN TAIWAN” ja jättiläismäisen ruuvin lampunjohtoineen.

”Niin on outoa ajatella nyt että edes sinun seuraavana syntymäpäivänäsi ei meidän ole mahdollista olla kotona. Ja kenties me joudumme talvehtimaan vielä yhden vuoden. Sitä ei vielä tiedä. Nyt me niin hitaasti etenemme että kenties emme ehdi perille Floran niemelle talveksi vaan joudumme viettämään talven Nansenin tavoin maakuopassa. Pikku Anna raukka, kuinka lohduton oletkaan, jos emme pääse kotiin ensi syksynä. Mutta ja saat uskoa, että raastaa minuakin asiaa ajatella, ei minun itseni vuoksi sillä minua se ei kiusaa, etä joudun pahoin raatamaan kunhan vain pääsen joskus kotiin ja saan nauttia onnesta että rakkautesi auringonpaisteessa saan jälleen lämmitellä.”

Kun retkikunta on ollut kateissa miltei kymmenen vuotta, Nils Strindberg julistetaan kuolleeksi. Kaksi vuotta myöhemmin Anna menee naimisiin englantilaisen Gilbert Hawtreyn, 38-vuotiaan ranskanopettajan, kanssa.
He muuttavat Yhdysvaltoihin. He eivät saa koskaan lapsia. Kotona New Hampshiressä heillä on makuuhuoneen hyllyllä täytetty kyyhky. Oikean siiven alapuolelta voi edelleen lukea sulkiin leimatun tekstin ”ANDRÉE”.

Anna on pianonopettaja. Hän konsertoi. Hänen ruumiinsa on kuitenkin alkanut vapista. Hän kirjoittaa Nils Strindbergin perheelle: ”Anteeksi, että käsialaani on vaikea lukea, minun on pideltävä kynää kaksin käsin voidakseni kirjoittaa.”

Hän on konserttipianisti, mutta hänen kätensä eivät lakkaa vapisemasta.

Bea tulee kotiin Arktikselta. Hän ei päässyt Valkosaarelle. Ei tälläkään kertaa.
Hän lukee kirjojaan. Taas. Hän kiertelee museossa. Taas.
Kun Bean lapset aloittavat koulun, hän tekee samoin. Hän aloittaa lääkäriopinnot. Ja näin aukeaa uusi väylä retkikunnan sisimpään.
Nyt Bea voi paneutua kuolemansyyhyn lääketieteellisestä näkökulmasta. Hänen pitää saattaa loppuun lopettamatta jäänyt.
Hän keskustelee oikeuslääkäreiden, patologien, puutostauteihin, myrkytyksiin ja paleltumisvammoihin erikoistuneiden lääkäreiden kanssa. Hän oppii tartuntaoireista ja paleltumista. Hän palaa alkuperäislähteisiin yrittääkseen selvittää, löytyykö jotain, mitä muut tutkijat eivät ole huomanneet.
Hänen on paneuduttava repaleisiin päiväkirjoihin. Hänen on päästävä retkikunnan jäsenten soluihin. Tumiin. DNA-kierteisiin.

On vuosi 1930. On kulunut 33 vuotta siitä, kun Kotka nousi Tanskansaarelta. Ne, jotka olivat nuoria, kun Andrée-retkikunta katosi, ovat nyt vanhoja. Ne, jotka ovat nuoria nyt, eivät tunne koko tapausta. Retkikuntaa on lakattu etsimästä jo kauan sitten.

Valkosaari on kuin hohtava kaistale tumanvihreässä jäisessä meressä, Huippuvuorilta koilliseen. Kukaan ei etsiytyisi tänne vapaaehtoisesti. Yksittäiset alukset, jotka vastoin odotuksia liikkuvat tienoolle, eivät kutienkaan voi lähestyä saarta, koska se on jatkuvasti ajojäiden piirittämä, sinne harhautuneet alukset ohittavat sen hyvin etäältä.
Mutta vuodessa 1930 on jotain hyvin kummallista. On ollut poikkeuksellisen lämmintä, ja elokuun 6. päivänä muuan alus lähestyy saarta eteläpuolelta.

M/S Bratvaagilla on ryhmä tiedemiehiä tutkimusmatkalla Frans Joosefin maalle. Ryhmää johtaa norjalainen geologi Gunnar Horn. Tutkimusmatkan rahoittamiseksi jakavat laivan pyyntimiesten kanssa.
Kun he lähestyvät Valkosaarta, sumu hälvenee. Vesi saaren ympärillä on paljas. Jäätön.
Kerrankin on mahdollista nousta maihin.

Olav Salen ja Karl Tusvik ovat pyyntimiehiä Olav on 18-vuotias, Karl 23-vuotias. Kumpikaan ei ole koskaan kuullutkaan Andrée-retkikunnasta.
Vanhempien pyyntimiesten nylkiessä mursuja vedenrajassa Olav ja Karl nousevat Vakosaaren ruskeanharmaalle kivirannalle etsimään makeaa vettä. Yhtäkkiä he näkevät jonkin kimmeltelevän hiekassa. Jonkin, joka ei alkuunkaan sovi siihen kuvaan.
Yhdellä Pohjoisen jäämeren kaikkein saavuttamattomimmista saarista lojuu esine sivistyksen parista – ilmiselvä purkin kansi.

Odottamaton katse pistää terästystä kavereiden katseeseen. Ylempänä, lähempänä jäätikköä he näkevät jotain tummaa hahmottuvan valkoista lunta vasten. Lähemmäksi päästyään he näkevät äänteet repaleisesta soutuveneestä, joka on hautautunut puoliksi jään alle. Se on sidottu kiinni rekeen ja lastattu täyteen jäätyneitä varusteita.
Rantaviivan pyyntimiehet jättävät mursunsa kuullessaan, kuinka nuoriso alkaa yhtäkkiä pitää hirvittävää älämölöä. Bratvaagin kapteeni Peder Eliassen kiiruhtaa yli hiekan. Perillä soutuveneen luona hän ottaa puoshaan, joka on rojukasassa päällimmäisenä. Kun hän hinkkaa siitä jään pois, hän voi lukea siihen kaiverretun tekstin: ”ANDRÉES POLAREXP. 1896”.
Peder Eliassen on tarpeeksi vanha muistaakseen Andrée-retkikunnan.

Alukselle jääneet tiedemiehet haetaan äkkiä maihin. Gunnar Horn ottaa komennon ja määrää, että mihinkään ei saa koskea ennen kuin alue on valokuvattu.
Muutaman metrin päässä soutuveneestä he löytävät vielä yhden reen puoliksi jään peitossa. se on tyhjä lukuun ottamatta kiinni jäätynyttä sukkaparia.
Äkisti Eliassen kiljahtaa. Hän on melkein astunut luurangon päälle. Tasaisen kalliopaaden vierestä, heti rekien ja veneen yläpuolelta, hän löytää Salomon August Andréen ruumiin, joka näyttää istuvan yläruumis kalliota vasten nojaten ja jalat oikosenaan.
Kolmenkymmenen askelen päästä he löytävät vielä yhden ihmisen jäännökset. Nils Strindberg makaa pitkin pituuttaan pienessä kallionkolossa. Hänen ruumiinsa on peitetty kivillä.
Ruumiit viedään alukseen turvaan rekien, soutuveneen ja usean sadan esineen kanssa. He etsivät retkikunnan kolmatta jäsentä. Knut Frænkel kuitenkin puuttuu.

Gunnar Hornin retkikunta jatkaa varsinaista tehtäväänsä. Alus lähtee Valkosaarelta jo seuraavana päivänä, mutta Horn päättää, että he palaavat heti kun ovat lopettaneet työnsä Frans Joosefin maalla. Kenties tiiviin jääkerroksen alle kätkeytyy lisää esineitä.
Mutta kun he kolme viikkoa myöhemmin palaavat, maihin on mahdotonta nousta. Aallot Valkosaaren lähistön karikkoisilla vesillä käyvät aivan liian korkeina.
Tähystäessään rantaa kiikareilla he näkevät jääkarhun tallustelevan edestakaisin leiripaikalla.

Kun sensaatiomainen uutinen Valkosaaren löydöstä leviää, ruotsalainen freelance-toimittaja lähtee Valkosaarelle. Vain yhden toimivan koneen, reistailevan radion ja vastahakoisen miehistön kanssa M/S Isbjörn kulkee yhdeksän päivää avomerellä. Toimittaja Knut Stubbendorf ei tiedä, millainen mäihä hänellä käy, kun vedet ovat jäättömiä hänen saapuessaan perille Valksarelle.
Kun he nousevat maihin Andréen kivirannalle, heidän on ammuttava kolme jääkarhua, jotka eivät pelästy varoituslaukauksia.

On kulunut kuukausi siitä, kun Hornin retkikunta vieraili saarella. Lisää esineitä on tullut esiin jääpeitteen alta. Lumi on sulanut pois ja sen alta paljastuu osia sekä eläinten että ihmisten luurangoista, lapasia, villapaitoja, säilykepurkkeja sekä puulaatikoita, joissa on 1800-luvulta peräisin olevaa tutkimuslaitteistoa.
näkyviin on tullut kolmas reki, jonka kuorma lojuu levällään maassa. Stubbendorfilla on mukana oma valokuvaaja, joka dokumentoi paikan ennen kuin esineitä aletaan kerätä.
Kun he alkavat kaivaa leiriä esiin ja lyövät rautakangen jääpeitteeseen, se antaa äkillisesti periksi. He ovat lyöneet suoraan Knut Frænkelin pääkallon läpi.

Kolmen päivän kuluttua Stubbendorffin aluksen on lähdettävä Valkosaarelta, koska tuuli on kääntynyt ja ajojäät alkavat pakkautua läpipääsemättömäksi valkoiseksi massaksi Valkosaarta ympäröiviin vesiin.

Kolmenkymmenenkolmen jäissä vietetyn vuoden jälkeen Andréen, Strindbergin ja Frænkelin jäännökset tuodaan takaisin sivistyksen pariin. Heidän varusteensa rahdataan kotiin, mukana päiväkirjat, joista käy ilmi, että he ovat ajelehtineet jäälautalla pohjavirtausten mukana, ympäri koko jäätikkösaaren, ja tulleet lopuksi saaren eteläkärjessä ainoalle rannalle, missä käy päinsä nousta maihin.
Nils Strindbergin reki, jonka yksi jalas on katkennut ja korjattu narulla. Hänen jäällä elokuun 29. päivänä vuonna 1897 solmimansa solmu pitää edelleen.
Lääkelaatikko, jossa tabletit on pakattu siististi lasiputkiin. Filmirullat, joiden 93 kuvaa o otettu jäävaelluksen aikana, seitsemän kilon paimoinen kamera, joka on vivuttu jalustalle jokaista valotusta varten.
Syntymäpäiväkirje Nils Strindbergin pikkuveljeltä: ”Avattavaksi sinun syntymäpäivänäsi 4. syyskuuta.” Sen on kirjoittanut poika, joka ei tiennyt, missä Nils olisi kirjeen lukiessaan.

Jäätynyt hetki. Kihlasormus, kivien alle hautaan kiilattu.

Anna Hawtrey oli naimattomana nimeltään Anna Charlier. Nyt 59-vuotiaana hän asuu Englannissa. Hän on asunut ulkomailla yli kaksi vuosikymmentä.
Hän on satunnaisella vierailulla Ruotsissa Nils Strindbergin serkkujen luona, kun uutinen Andrée-retkikunnasta pamahtaa julki.

Vainajat otetaan vastaan suureellisin seremonioin. Heidät kuljetetaan arkuissa kotiin Tromssan kautta pitkin Norjan ja Ruotsin rannikkoja. Jokaisessa satamakaupungissa alus laskee maihin, ja sitä saattaa yksimoottorinen lentokone, joka lentää matalalla ja heittää vauhdissa seppeleitä mereen. Kanuunoilla ammutaan surunvalittelulaukauksia. Satamalaiturilla kuhisee uteliaita lapsia ja aikuisia kiikareineen.
Kuningas Kustaa V ottaa vastaan arkut, kun ne lopulta tuodaan maihin ruotsin maaperälle . Kaikki Tukholman kirkonkellot moikaavat, kun kolmea katafalkkia kuljetetaan hevosten vetäminä läpi kaupungin. Niiden perässä seuraa pitkä hautajaissaattue: miehiä korkeissa hatuissaan ja hunnutettuja surupukuisia naisia, jotka liikkuvat hitaasti kohti Suurkirkkoa sateen kastelemia mukulakivikatuja pitkin. kymmenientuhansien katsojien edessä. Kaikkien ruotsalaisten suru.

Anna ei jää hautajaisiin. Hän matkustaa takaisin miehensä luokse Englantiin. Suurkirkossa arkkuja peittävien satojen seppeleiden joukossa on yksi, jossa on epätavallisen yksinkertainen seppelenauha. Valkoisessa nauhassa kultateksti: ”Nilsille Annalta”.
Mitä muuta hän voisi kirjoittaa? Hän on naimisissa toisen kanssa.

”Niin täällä on oltu yö avoimella paikalla, ympärillä on jäätä, jäätä joka suunnalla. Sinä näit Nansenin kuvista miltä sellainen jää näyttää, ahtojäävalleja ja jääväyliä tasaisen jään kanssa vaihdellen, ikuisen yksitoikkoisesti. Vaihteeksi sataa hieman mutta ainakin on tyyntä eikä kovin kylmä (-0°,8). Kotona on teillä kai mukavampi kesäsää.”

Andrée oli Ruotsin ruumiinpolttoyhdistyksen jäsen. Se oli radikaali yhdistys, joka toimi sen puolesta, että Ruotsissa otettaisiin tuhkaus käyttöön. Hautajaisten jälkeen hänen jäännöksensä poltettiin. Sitä ei tiedetä, mitä mieltä Frænkel ja Strindberg olivat tuhkauksesta, mutta heidän arkkunsa poltettiin samalla kerralla. Andrée-retkikunnan kolme jäsentä laskettiin yhteiseen hautaan Tukholman Pohjoiselle hautausmaalle.
Ruumiit on tuhkattu. vaatteita, jotka heillä oli kuollessa yllään, ei voi oikeuskemiallisessa tarkoituksessa analysoida, koska niitä on pesty ja käsitelty liian monta kertaa. Jos Bea aikoo saada selville, mihin miehet varsinaisesti kuolivat, hänen on löydettävä näyte näiden ruumiista. Tarvittaisiin vain pieni preparaatti, mutta mitään patologisia preparaatteja ei ole. Mitään ei ole jäljellä.

Päiväkirjat ovat päivä päivän perään täynnä tarkkoja merkintöjä. Vain muutaman viikon kuluttua lähdöstä kolme hyväkuntoista miestä alkaa saada oireita, joita he eivät pysty kunnolla tulkitsemaan. Onko jotain ohimennen mainittua, joka voi osoittaa yhteyden – ilman että he itse huomaavat sitä? Onko heillä jo jäävaelluksen aikana merkkejä sairaudesta, joka voisi selittää, miksi he kuolevat vain muutaman Valkosaarella vietetyn päivän jälkeen?
Bea kokoaa kaiken informaation eri päiväkirjoista yhteen, vertailu vuoksi vierekkäin. Jonnekin noiden käsinkirjoitettujen rivien joukkoon kätkeytyy salaisuus. Bean on vain etsittävä riittävän tarkasti.

Vatsakipu iskee mieiin kerta toisensa jälkeen. He ottvat sekä morfiinia että oopiumia. Sen, että kaikilla komella on vatsa kipeänä, ei tarvitse vielä merkitä, että heillä olisi kuolemaan johtava sairaus. He syövät hylkeitä ja jääkarhuja, jotka vilisevät bakteereja, jotka saisivat kenen tahansa massun protestoimaan.
Sekä Strindbergillä että Frænkelilla on jalkakipuja, mutta sen ei tarvitse merkitä, että taustalla olisi jotain erityistä sairautta. Jalkojen nyrjähdykset ja rakot ovat naparetkillä tavanomaisia.
Paleltumisvammoista ei ole merkintöjä, elelivät rakot jaloissa ole merkki niistä. Andrée kertoo vain kolme kertaa heidän palelevan. Missään kohden päiväkirjoja he eivät kirjoita, että heillä olisi kuumetta.

He nousevat maihin Valkosaarelle lokakuun viidentenä päivänä. Lokakuun kahdeksantena kaikki päiväkirjamerkinnät loppuvat. Toisin kuin Andréen kunnolla suojattu ensimmäinen päiväkirja, toinen päiväkirja on huonokuntoinen, ja varsinkin viimeiset, Valkosaarella kirjoitetut sivut ovat vaikealukuisia. Mutta niistäkin selviää jotain.

Lokakuun 5. päivä. Miehet raahaavat kolme täyteen pakattua rekeä, veneen ja runsaasti hylkeen- ja jääkarhunlihaa ahtojäätä saarelle. He eivät voi olla fyysisesti kovinkaan huonossa kunnossa, sillä pystyvät työskentelemään koko päivän tarmokkaasti.
Tuona päivänä keittolaitteessa on jotain erityistä. Onko heidän syötäväruoka kokonaan kypsentämättä? Joko keitin ei toiminut tai sitä ei pimeydessä löydetty.

Lokakuun 6. päivä. Lumimyrsky. Vielä saman päivän aikana tehdään tiedusteluretki saarella. Andrée kirjoittaa, että maa on kivimurskan ja soran peitossa, joten se ei ole vielä kokonaan lumen alla.
Jotain tehdään pimeässä. Aletaanko rakentaa lumimajaa? Viittaako sana ”raskas” raskaaseen työhön, rekien vetämiseen ylös uudelle leiripaikalle?

Lokakuun 7- päivä. Strindbergin mukaan muutto. Andréen päiväkirjan mukaan he näyttävät siirtävän reet uudelle telttapaikalle lokakuun 6. päivänä. Kumpi on erehtynyt päivästä?
He näkevät jääkarhun ulkona meren jäällä. Ovatko saaren pahimmat petoeläimet jäälokkeja, jotka kaartelevat leirin ja lihavaraston ympärillä? He vaikuttavat siis raahanneen lihat ylös uudelle leiripaikalle.

Lokakuun 8. päivä. Vaikea sää. He pelkäävät joutuvansa pysyttelemään teltassa koko päivän. He ilmeisesti hakevat puuta ja valaanluita, he tuntuvat suunnittelevan majan rakentamista. Kun heidät löydettiin, leirissä oli sekä valaan kylkiluita että ajopuita.
Andréen vihoviimeinen virke näyttää merkitsevän, että he eivät ole sairaita eivätkä huonokuntoisia – he haluavat päästä ulos teltasta saadakseen hieman liikkua.

Tähän loppuu Andréen päiväkirja. Aina Tanskansaarelta lähdöstä kolme kuukautta aiemmin alkaen hän on tehnyt merkintöjä päivittäin. Valkosaarelle saapumisen jälkeen hän on huolellisesti täyttänyt tekstillä sivun päivässä, mutta lokakuun 8. päivän merkinnät jäävät viimeisiksi, vaikka paperia olisi vielä riittänyt. Kaikki merkinnät päättyvät.

”Niin teillä on nyt ilta kotona ja toivottavasti sinulla on ollut oikein iloinen ja mukava päivä. Täällä joka päivä sujuu kuin jokainen muukin. Vetää ja raahata kelkkoja syödä ja nukkua.
Ihanin hetki päivässä on kun paneutuu levolle ja antaa ajatusten lentää parempiin ja onnellisempiin aikoihin, mutta lähin päämäärä on nyt meidän talvehtimispaikkamme jonka toivomme saavamme parempaan kuntoon meille. Nyt palaavat muut ja jatkamme rehkimistä kelkkojen kanssa. Au revoir.”

”Pöytäkirjan S.A. Andréen naparetkikunnan jäseniltä peräisin olevien ruumiinkappaleiden tutkimuksesta” on merkinnyt muistiin vuonna 1930 Gunnar Hedén, Karoliinisen instituutin oikeus- ja valtiolääketieteen professori.
Pöytäkirjan mukaan luurangoissa ei ole lainkaan ruhjevammoja, tosin joitain luita puuttuu. Tämä ei ole mitenkään erityistä, jääkarhut ovat voineet viedä niitä mennessään.
Kun Strindbergin alushousuja huuhdellaan, niistä löytyy riipus, jossa on kolme amulettia: sydän, risti ja ankkuri.
Pöytäkirjassa ei missään lue, että lääkärit olisivat ottaneet ruumiista kudosnäytteitä. Niin on tapana tehdä, jos kuolemansyy pyritään varmistamaan. Ruumiinavauksen tarkoitus tuntuu nimenomaan olleen, että oikean henkilön luut päätyvät oikeaan arkkuun. Jos ruumiista olisi löytynyt edes pieni näyt analysoitavaksi, Bea olisi voinut etsiä kuolettavia pitoisuuksia esim. lyijyä, morfiinia tai oopiumia. Mutta lääkärit eivät ota ruumiinaavauksessa lainkaan preparaatteja.

Tekstiilikonservaattori Maud Marcus näyttää täsmälleen samalta kuin sanomalehtileikkeessä vuodelta 1978, kun häntä haastateltiin sensaatiomaisesta löydöksestä. Ainoa ero on, että hänen silmälasinsa ovat nyt huomattavasti pienemmät.
Maud oli mukana restauroimassa retkikunnan vaatteita sekä muita tekstiilejä, joita leiripaikalta oli löytynyt. Oli joulunalusviikko, hän työskenteli yksin pohjakerroksessa. Tuona päivänä oli kasoittain käsineitä, jotka piti pestä, prässätä ja kunnostaa.
Yhtäkkiä Maud huomasi, että erään pesusoikon vedessä oli jotain omituista – se oli värjäytynyt aivan tummanruskeaksi. Maud mietti, oliko se savea, ja katsoi tarkemmin.
Silloin Maud näki, että erikoinen väri ikään kuin levittäytyi lankojen läpi jostain, mitä käsineen sisällä oli. Oikean käden lapanen oli Andréen. Oliko sen sisällä jotain?
Sen enempiä ajattelematta Maud työnsi kätensä sisään tunteakseen paremmin. Kun hän veti kätensä pois, hän kuuli oman huutonsa.
Maudin kämmenellä oli kolme pitkää harmaata sormenkynttä.

Nykyisin kynsiä säilytetään laatikossa museossa. Ne rämisevät vienosti Bean kädessä. Hän pitelee pientä osaa Andréesta.
Tutkijat ovat 1990-luvulla analysoineet kynsiä kahdesti kahdella eri menetelmällä, mutta tämä näyte, ainoa kudosnäyte, joka retkikunnasta tunnetaan, ei ole antanut vastauksia kuolemansyykysymykseen.

Andréen käsiä ei koskaan löydetty Valkosaarelta, mutta hänellä on täytynyt olla kuollessaan lapanen kädessään (käsi on siis yläraajan uloin osa ranteesta sormenpäihin, vastaavasti jalka on alaraajan uloin osa nilkasta ja kantapäästä varpaanpäihin). Muutosprosessissa, kun hänen ruumiinsa on alkanut hajota, kynnet ovat sitten irronneet sormista ja liimautuneet kiinni lankoihin. Sen jälkeen jonkin eläimen on täytynyt, vuosien 1897 ja 1930 välissä, vetää käsine hänen kädestään. koska kynnet olivat liimautuneet kiinni tumpun sisäpintaan, ne ovat seuranneet mukana.
Andréella oli lapaset käsissään, kun hän kuoli. Ainakin oikeassa kädessä.

Melkein kaikki lääkeputkilot olivat jäljellä laatikossa Valkosaarella. Kaikki paitsi kolme. Tämä on tärkeää: Andréella, Strindbergillä ja Frænkelilla on ollut perusteet ottaa puulaatikosta aktiivisesti pois kolme lääkettä niinä harvoina päivänä, kun he vielä olivat elossa Valkosaarella.
Nämä kolme olivat atropiini (laitetaan silmiin lumisoikeuden iskiessä), lanoliini (käytetään käsien ja huulien paleltumavammoihin) ja morfiini. Jollakulla tai joillakuilla on ollut Valkosaarella ennen kuolemaa niin kovia kipuja, että morfiinia on tarvittu.

Melkein kaikki retkikunnan jäsenten vaatekappaleet olivat pahoin kuluneet ja täynnä kareita valkoisia jääkarhunkarvoja. On kutenkin yksi tärkeä ero: Andréen ja Frænkelin vaatteet lojuivat ympäri leiriä kolmekymmentä vuotta jääkarhujen rikki revittävinä. Strindbergin päällystakki löydettiin rullalle käärittynä hänen rekensä vierestä.
Strindberg haudattiin ilman takkia, puettuna vain villaliiviin ja kahteen paitaan. Lokakuussa Valkosaarella on kuitenkin aivan liian kylmä kulkea ilman päällysvaatteita. Strindbergillä ei ollut naparetkellä mukana toista päällystakkia. Elossa ollessaan hänellä on siis ollut tuo sininen takki yllään.
Hän tai he, jotka olivat elossa Strindbergin kuoltua, ovat ottaneet takin häneltä. He ovat käärineet sen kokoon ja kiristäneet rullan tiiviiksi vyöllä. Sen jälkeen takki on maannut reen vieressä kokoon käärittynä suojassa villieläimiltä. Toisen sanoen, ne vauriot, joita tekstiilikonservaattorit ovat korjanneet, ovat syntyneet ennen Strindbergin kuolemaa.

Kun Bea asettaa vierekkäin kuvat, jotka takista otettiin ennen ja jälkeen entistämisen, hän huomaa, että vasemmassa etukappaleessa on ollut leveä, noin 15 cm pituinen repeytymä koko hartian alueella. Takin rintataskun läppä on revitty irti, Repeytymä ulottuu vinosti yli vasemman olan ja jatkuu yli hihan. Takin vaurio ei rajoitu vain uloimpaan villakankaaseen, vaan lävistää myös välivuorin ja sisimmän kerroksen raidallisine hihavuorineen. Oikeassa etukappaleessa on vielä yksi repeytymä, jossa kangas on revitty rikki lankasuoraan 90 asteen kulmassa.
Sininen villaliivi, jossa Strindberg haudattiin, on niin ikään kunnostettu. Konservoinnin yhteydessä vaihdettiin koko vasen etu- ja takakappale, ja ne korvattiin uudella kankaalla. Valokuvissa näkyy, että pitkä repeytymä kulkee yli vasemman selkäkappaleen koko sivusauman pituudelta. Repeytymä ulottuu hartiasta aina vyötäröön asti.
Strindbergin vaatteissa on repeytymiä vasemman olan yli. Ne kulkevat suoraan useiden paksujen kangaskerrosten läpi. Bea lukee ruumiinavauspöytäkirjan uudemman kerran: ”Strindbergin alushousuja huuhdeltaessa löytyy riipus, jossa on kolme amulettia; sydän, risti ja ankkuri.”
Miksi Nilsillä on riipus alusvaatteissaan? Onko hän pitänyt sitä kaulassaan nauhassa, joka on irronnut? Liittyykö se repeytymiin? Beasta tuntuu oudolta ajatella, että Strindberg olisi kulkenut kovin pitkään ympäriinsä riipus alusvaatteissaan. Todennäköisemmältä tuntuu, että se on irronnut kuoleman hetkellä ja valunut sen jälkeen alas pitkin vartaloa.
Toisin sanoen: onko Nils Strindberg kuollut seisaallaan?

Bea yrittää edellä toisella tavalla, hän kokeilee jotain muut, jotain aivan muuta. Hän on pukeutunut pitkään hameeseen. Hän ei yleensä koskaan käytä pitkää hametta. Lisäksi hän on levittänyt kaulaliinansa hartioilleen kuin vanhanaikaisen shaalin. Ikään kuin yrittäisi pukeutua sopivasti niin, että ei vaikuttaisi pelottavan ultranykyaikaiselta, jos hän nyt aikoo tavata ihmisiä 1800-luvun lopulta.
Bea seisoo vuokratalon kellarissa Bredängissä. Vain puoli kerrosta alas vasemmalle, oli ohje, mutta Bea ei näe muuta kuin kellarivarastonsisäänkäynnin ja harmaan oven jonkin sortin polkupyörävarastoon.
Ei hän oikeasti usko tällaiseen. Hänellä on tutkijan koulutus. Hän uskoo tieteeseen ja faktoihin. Onkohan tämä lainkaan hyvä ajatus?

Juuri kun Bea kääntyy ympäri noustakseen takaisin ylös, pyörähuoneen ovi aukeaa. Meedio ei nät lainkaan yliluonnolliselta. Hän näyttää tavalliselta päiväkotitädiltä farkuissa ja mustassa villatakissa. Hän tutkii Beaa keskittyneesti. Sitten hän päästää Bean sisään. Tämä oikeasti on pyörävarasto, jossa on vastatusten kaksi tuolia ja niiden välissä pöytä.

Meedio tekee eleen kohti toista tuolia. Bea istuutuu vastapäätä. Meedio sekoittaa Tarot-kortit, pyytää Beaa nostamaan ja levittää kortit isoksi tähdeksi pöydälle.
– Voi kuulostaa oudolta, mutta minä haluaisin kysy vanhasta naparetkikunnasta, joka katosi 1800-luvun lo…
– YKSI KERRALLAAN.
Meedio huudahtaa kovaa, kuin suoraan huoneelle. Hän kuulostaa tiukalta. Bea arvelee, että meedion on täytynyt kuulla väärin.
– Niin, minä siis yritän selvittää, mitä tapahtui näiden ka…
– YKSI KERRALLAAN, SANON MINÄ!
Nyt meedio oikein tapittaa Beaa. Tai ei, itse asiassa hän katsoo suoraan Bean lävitse. Sitten hän kääntyy ympäri, katselee sinne tänne tyhjässä huoneessa. Hän huokaa.
– Täällä on niin monta, jotka haluavat puhua sinun kanssasi. Nyt otamme yhden kerrallaan.
– Onko Nils Strindberg täällä?
Meedio nyökkää. Bea ajattelee, että jos hän kuitenkin on tullut koko matkan sinne, hänen täytyy hyväksyä se, mitä tulemaan pitää, vaikka onkin tutkija koulutukseltaan. Muutenhan sitä voisi lähteä kävelemään saman tien.
– Voinko esittää hänelle kysymyksen?
Meedio nyökkää taas.
– Mihin sinä kuolit?
Niin, tällaista kysymystä ei kovin usein ihmisille esitetä, Bea ehtii miettiä ennen kuin meedio sulkee silmänsä. Hänen päänsä putoaa rinnalle. Kun hän alkaa puhua, hänen äänensä on puuromainen.
– Me pääsimme vihdoin maihin. Me istumme teltassa. Minä palelen. Me emme olleet lainkaan valmistautuneet siihen, että näin kävisi.
Meedio vaikenee ja alkaa väristä.
– Ja? Mitä sitten tapahtui?
Meedio katsahtaa ylös. Hän tärisee kauttaaltaan.
– Olen pahoillani, mutta meidän on lopetettava tähän. Minä palelen liikaa.
– Mutta ole kiltti, vähän lisää!
– Ei, valitettavasti minä en voi nyt vilustua, minun on huolehdittava päiväkodin ruoanlaitosta koko ensi viikko. Tai odota, nyt hän sanoo vielä jotakin. On olemassa kirje, jota kukaan ei ole löytänyt. Sinun on löydettävä se kirje.

Mikä kirje? Ainoa Bean tietämä kirje, jota kukaan ei ole lukenut, on se, jonka Strindberg pudotti pallosta, mutta sitä on mahdotonta löytää.
Mahdotonta ja tarpeetonta. Luultavasti sen etsiminen on myös hengenvaarallista.
Sitä paitsi Bea ei usko noihin juttuihin.

Bean kolmas käynti Tanskansaarella, josta pallomatka alkoi. Tällä kertaa hän on onnistunut vakuuttamaan muut laivamatkustajat tekemään pienen lisälenkin kaksikymmentä kilometriä pohjoiseen.
Sander Solnes on yksi heistä. Hän työskentelee Sysselmannenin (Norjan korkein edustaja Huippuvuorilla, vastaa kuvernööriä) palveluksessa ja vastaa kaikista kulttuurihistoriallisista esineistä, jotka lojuvat pakastekuivattuina pitkin rantoja. Ketunraudoista. Vanhoista kengistä. Metsästys- ja valaanpyyntijäännöksistä.

Koko aamun Bea ja Sander ovat olleet kumartuneina karttojen ja kirjojen ylle laivan messissä ja yrittäneet laatia etsintäsuunnitelmaa. Heidän lähtökohtansa on yksi ainoa lause Strindbergin almanakassa. Heinäkuun 11. päivänä vuonna 1897, muutama tunti lähdön jälkeen, hän kirjoittaa: ”Purkki, jossa oli jäähyväissanani Annalle, heitetty Vogelsangille.”
Tämän tiedon lisäksi käytettävissä on van muutamia muita lähtietä, joista aloittaa. Nykyaikainen topografikartta Vogelsangista, jonka mi on vaihtunut Fuglesongeniksi. Kartta kirjasta kotkan lento Pohjoisnapaa kohti, jossa Kotkan kulkureitti on piirretty mustalla viivalla.
Sekä kaikkein tärkeimpänä piirustus saaresta, jonka on tehnyt silminnäkijä Tanskansaaren rannalla vuonna 1897. Kuvaan joku on piirtänyt, missä kohden pallosta nähtiin viimeinen vilaus sen ylittäessä Vogelsangin.

Fuglesnogen on pitkulainen neljän kilometrin levyinen saari, jonka korkein kohta nousee 387 metriin merenpinnasta. Jossain tällä saarella, ruskeanharmaiden kivien väliin kiilautuneena, on kirjerasia. Rasian ympärillä on silkkinauha. se on maannut saarella lumimyrskyissä ja jäänsekaisessa kaatosateessa vuodesta 1897. Kesti 33 vuotta ennen kuin anna sai edes kuulla kirjeen olemassaolosta.
Sander, joka on perehtynyt arktiselle ilmanalalle altistuneisiin esineisiin, on vakuuttunut, että messinki- tai kuparirasia on selviytynyt yli sata talvea murentumatta hajalle. Hän on yhtä mieltä Bean kanssa siitä, että mitä todennäköisimmin Strindberg pudotti kirjeen ylätasangolle, joka levittäytyy kahden pohjoisimman huipun välissä.
Toinen vuorenhuippu on nimeltään Øydehvden. Toisella huipulla ei edes ole nimeä.

Kun Bea nousee kumiveneestä, hän tuntee, kuinka epätodellisen liukkaita vesirajan levänvihreät kivet ovat. Hänen edessään nousee valtavien teräväsärmäisten kivenjärkäleiden seinämä. Niitä kahta huippua Bea ei edes näe, ne ovat jäämerensumun peitossa.
Liukastellessaan maihin Bea tuntee jokaisella ottamallaan askelella selvästi, että kukaan ei ole koskaan kulkenut siellä aiemmin. Paikan päällä lepää täysin käsin kosketeltava tuntu yksinäisyydestä.

Rinne on jyrkkä. Bea ei uskalla kääntyä, hän ei katso ylös eikä alas, vain seuraavaa murikkaa, johon tarttua. silmäkulmastaan hän erottaa koko ajan kivien välissä rakoja, täsmälleen sopivan suuria messinki- tai kuparilieriölle. Kunhan Strindberg ei vain ole heittänyt kirjettä alas tälle kalliorinteelle. Ei, tämän on täytynyt viskata se paikkaan, josta jollakulla olisi mahdollisuus se löytääkin.

heti kun Bea pääsee tasangolle, pelko valtaa hänet. Hän haluaa saman tien laskeutua alas, siellä tuntuu liian vaaralliselta. Häntä ei ole tehty tällaista varten. Hän hengittää syvään. kyllä, kyllä hänet on. Ja nyt pahin on ohi, nyt he todella seisovat ylhäällä, tasamaalla. Nyt he ovat sen pilven sisällä, jonka laivalta näkivät.
Heidän on pidettävä ryhmä koossa, jääkarhuvaara on todellinen myös siellä ylhäällä, keskellä tätä outoa sumuista unta – hän näkee ison kiven alla lojuvat lähes kokonaan syödyn poron jäännökset.

Jokaisen Bean maassa tarkastaman raon kohdalla hän on valmistautuntu huutamaan TÄÄÄÄLLÄ SEE OON! Hän kuulee sisällään, millainen äänensävy hänellä pitää olla ja ikään kuin koehuutaa onnessaan päänsä sisällä.

Kahden tunnin kuluttua Beaan alkaa hiipiä kalvava huoli: miksi Strindberg olisi tiputtanut kirjeen tänne ylös? Eikö olisi ollut parempi yrittää osua sillä pallosta rantaviivalle, jotta Tanskansaaren miehistön jäsenet olisivat voineet helposti soutaa hakemaan sen?
Viiden tunnin etsinnän jälkeen Bea ajattelee: siinä kirjeessä on paras lukea jotain todella hyvää, kun ottaa huomioon, kuinka kauan he ovat sitä etsineet.
Kahdeksan tunnin ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua Beaa alkaa epäilyttää. Mutta hän miettii, että kenties nyt on täsmälleen samanlainen tilanne kuin silloin, kun on ostanut Lego-paketin lapsilleen ja istuu piirustusten kanssa ja jokin tietty pala puuttuu. Etsii ja etsii, ja koko ajan tulee sama tunne, on niin varma, että palaa ei löydy, että se on unohdettu panna tehtaalla pakettiin. ja juuri kun luovuttaa ja nousee seisomaan, pala onkin heti tuossa pöydällä. Yhtäkkiä se vain on siinä.
Ja Bea toivoo, että kenties samoin käy purkin kanssa. Että yhtäkkiä se vain on siinä, maassa heidän jalkojensa edessä.

Yhdeksän ja puolen tunnin jälkeen he ovat käyneet läpi koko alueen. Aallot lyövät korkeina koko paluumatkan, ja kun Bea kääntyy katsomaan Fuglesongenia, se on kokonaan sumun peitossa.
Jossain siellä kirje on edelleen. He eivät sitä löytäneet.

Kaikki tutkimukset retkikunnasta retkikunnasta ovat perustunet samaan karttaan, piirustukseen vuodelta 1930, joka osoittaa, mistä ruumiit löydettiin, missä reet olivat ja kuinka varusteet lojuivat levällään ympäri leiripaikkaa. Koska johtolankoja on niin niukasti, tutkijat ovat yrittäneet tehdä johtopäätöksiä kartasta, joka perustuu muutamiin yksinkertaisiin luonnoksiin.
Mutta jokin on vialla.

Vuonna 1998 erään arkeologisen tutkimusretken yhteydessä tehtiin Valkosaaren rannan topografinen lasermittaus. Kun Bea yhdistää mitat valokuviin, jotka otettiin siellä vuonna 1930, ennen kuin leiri kaivettiin esiin, kuva muuttuu täysin.
Bean on piirrettävä uusi kartta.

150 metrin etäisyydellä rantaviivasta, matalan kallion juurelta, löydettiin retkikunnan leirin jäännökset. Kallio on vain joitain metrejä korkea ja suojaa huonosti tuulelta. Teltta oli löydettäessä risainen, mutta se oli ollut pystytettynä kallion myötäisesti Teltan pohja oli edelleen jäätyneenä kiinni hiekkaan. Teltan pituus oli 2,3 metriä ja leveys 1,65 metriä sisäänkäynnin kohdalla. Telttapaikan ympärille retkikunnan jäsenet olivat asettaneet ajopuutukkeja ja valaan kylkiluita nelikulmioksi kalliota vasten, luultavasti pitääkseen telttakepit tai teltan paikallaan, jottei teltta lähtisi tuulessa lentoon. . Nelikulmion koko oli noin m x 3 m.

Telttapaikan keskeltä, tavarakorin alta, löydettiin Knut Frænkelin jäännökset. Frænkel makasi 90 asteen kulmassa kallioseinämää vasten, pää kallion syvennykseen kiinni jäätyneenä. Hän makasi vasemmalla kyljellään, käsivarsi taivutettuna ja käsi pään alla. Sormet, joissa oli edelleen kynnet ja kudosta jäljellä, olivat koukussa, mutta vaikuttivat silminnäkijöiden mukaan kramppimaisesti yhteen puristetuilta. Käsineitä hänellä ei ollut.
Frænkelin pään vierellä, lumen ja kallion väliin kiilautuneena, oli morfiinitabletteja sisältävä lasiputkilo, joka oli melkein tyhjä ja jonka korkki kiinni.
Frænkelilla ei ollut kiväärinpatruunoita taskussaan. Leiripaikasta löydettiin kenkäpari, jonka on täytynyt kuulua hänelle. Nahkanauhat olivat auki ikään kuin hän olisi ottanut ne jaloistaan.
Frænkelilla ei ollut kuollessaan käsineitä käsissään eikä kenkiä jaloissaan.

Telttapaikkaa rajaavien ajopuutukkien alta löydettiin Salomon August Andréen pääkallo. Se lepäsi paljaalla maalla, 20 cm paksuisen jääkerroksen alla. Andréen sääret ja jalkaterät olivat koskemattomat ja puetut pitkiin alushousuihin, housuihin ja kenkiin. Jalat olivat ojennetut suoraan eteen. Takin sisätaskussa oli Andréen kesken jäänyt toinen päiväkirja, lyijykynä ja askelmittari. Päiväkirjan viimeinen merkintä oli tehty lokakuun 8. päivänä.
Andréella oli kuollessaan sekä käsineet käsissä että kengät jaloissa.

Andréen ruumiin vierellä olleen vaatemytyn alta löydettiin hänen ensimmäinen päiväkirjansa. Se oli sisällä paidassa, joka oli pakattu lapikkaiden lämmöneristykseen käytettävään kenkäheinään. Koko paketti taas oli kääritty pallokankaaseen. Päiväkirjan viimeinen merkintä oli tehty lokakuun 2. päivänä.
Heti mytyn yläpuolella kalliolla oli retkikunnan priimuskeitin täynnä valopetrolia. Kun priimuskeitintä kokeiltiin 33 Valkosaarella vietetyn vuoden jälkeen, se toimi edelleen.
Andréen vasemmalla puolella oli hänen kiväärinsä ja kirves. Kiväärinpiippu osoitti kohti jalkoja. Vuoden 1930 valokuvan perusteella on aiemmin päätelty kiväärin luultavasti olleen ladattu, koska kiväärin hana oli puoliksi viritetty, mutta varmuutta tästä ei ole. Andréen housuntaskuissa oli tulitikkuja ja kiväärinpatruunoita.
Andrée on retkikunnan ainoa aseistautunut jäsen.

Miltei kaikista Andrée-retkikuntaa koskevista kirjoista saa lukea, että Andrée ja Frænkel nukahtavat vieretysten telttaan. Aiemmin tutkijat ovat olettaneet, että teltta on pingotettu myös sen paikan yli, mistä Andrée löydettiin. Mutta tämä ei voi pitää paikkaansa, teltta on siihen aivan liian pieni.
Toisin kuin Frænkel, Andrée ei ole kuollessaan sisällä teltassa.

Andréen ja Frænkelin reet löytyvät noin kymmenen metriä teltasta. Andréen reki oli tyhjä, muutamia sukkia lukuun ottamatta. Frænkeln reen päälle on köytetty purjekankainen vene, jossa on sadoittain esineitä, mukaan lukien kaksi retkikunnalla olleesta kolmesta kivääristä.
Kaksi retkikunnan kolmesta kivääristä on kymmenen metrin etäisyydellä telttapaikasta, kun viimeinen henkilö Valkosaarella kuolee.

Nils Strindberg on retkikunnasta ainoa, joka on pantu hautaan, kahdenkymmenenkahdeksan metrin päähän teltasta. Joku oli riisunut Strindbergiltä päällystakin ennen hautausta. Se löytyi ulkoa leiristä kokoon käärittynä ja vyöllä tiiviisti sidottuna.

Bea tuijottaa karttaa. Sen täytyy kertoa jotain. Hän ei vain tiedä, mitä.

Lennart Kjellander on keskusrikospoliisin tekninen rikospaikkatutkija. Tavallisesti, kun hän alkaa tehdä rikospaikkatutkintaa, hänellä on yleensä rikospaikka, jossa käydä paikan päällä ja jonka alueella tehdään tarkkoja rikosteknisiä tutkimuksia. Lisäksi hän haluaa, että itse tapahtumasta on kulunut mahdollisimman vähän aikaa.
Tämä keissi on hieman haastavan tuntuinen. Nyt ei mennä paikan päälle Valkosaarelle ja itse tapahtuma oli vuonna 1897.

Bea ja Lennart lähtevät liikkeelle uudesta kartasta, paikalta otetuista valokuvista sekä siitä, mitä Bea on saanut selville pöytäkirjoista ja silminnäkijäkertomuksista. He tietävät, mitä retkikunnan jäsenillä oli taskuissaan. He tietävät, kuinka ruumiit ja varusteet löydettäessä sijaitsivat. He tietävät, mitä reistä oli purettu. Ja jätetty purkamatta.
Useiden esineiden sijainti on jätettävä huomiotta, sillä eläimet ovat melskanneet paikalla vuosien ajan. Paikalta löytyy kuitenkin jälkiä inhimillisestä toiminnasta Rikospaikkatutkinnassa on etsittävä esineitä, joiden keskinäinen suhde voisi selittää jonkin syy-yhteyden.
Johtolangoilla on suuri merkitys perusteina, kun jokin tapahtuma yritetään rekonstruoida. He etsivät toimintahetkiä, jotka voi yhdistää uskottavaksi tapahtumaketjuksi.

Rikospaikkatutkinnassa ei koskaan pystytä vastaamaan tiettyihin kysymyksiin. Aina osa faktoista jää puuttumaan. On tärkeää, että aukoja asiatiedoissa ei paikata arvauksilla, sillä se murentaa koko analyysin pätevyyden ja uskottavuuden.

Bea ja Lennart käyvät läpi leiripaikan yksityiskohta kerrallaan. Uusi kuva alkaa hitaasti hahmottua.

Kuollessaan Andrée on ollut pukeutunut kunnolla oleskellakseen teltan ulkopuolella. Hän istuu ylhäällä kallionkielekkeellä, ei sisällä teltassa. Jos jääkarhu olisi raahannut ruumiinylös kalliolle, sen olisi pitänyt päätyä aivan eri paikkaan. Siis Andrée on kuollut istuessaan kallionkielekkeellä.
Andréella on kivääri vierellään ja seitsemän luotia taskussaan Ilmeisesti hänestä on tärkeää kyetä puolustamaan itseään.
Andréella on päiväkirja mukanaan kallionkielekkeellä. Se on kääritty vettä hylkivän materiaaliin, jottei se vahingoittuisi. Se on leirin päiväkirjoista ainoa, jota on käsitelty tällä tavoin. Halusiko Andrée sen säilyvän jälkipolville, ja aavistiko hän kuolevansa pian?
Andréella on Strindbergin lompakko taskussaan, eli hän on huolehtinut Strindbergin omaisuudesta. Niinpä hänen on täytynyt olla elossa Strindbergin kuollessa.
Frænkelilla ei ole kenkiä jaloissaan eikä käsineitä käsissään. Kolmikko oli ilman kenkiä vain yhdessä paikassa: makuupussissa. On todennäköistä, että Frænkel menehtyi ollessaan makuupussissa.
Jäävaelluksen aikana morfiiniputkiloa säilytettiin lääkelaatikossa. Valkosaarella se oli otettu sieltä pois. Morfiinia sisältänyt lasiputkilo löydettiin Frænkelin vierestä. Onko hän tarvinnut kivunlievitystä?
Frænkelilla ei ole kivääriä lähellään. Jos Frænkel eli kauemmin kuin sekä Strindberg että Andrée, ei olisi todennäköistä, että hän Valkosaaren ainoana elossa olevana miehenä menisi makuupussiin nukkumaan ilman asetta. Jos Frænkel ja Andrée eivät kuole samanaikaisesti, Andrée on elänyt kauemmin kuin Frænkel.
Sekä Strindbergin että Frænkelin kivääri on veneessä kymmenen metrin päässä teltasta. Aseiden sijainnissa on jotain väliaikaista, ikään kuin ne olisi laitettu hetkeksi syrjään.
Strindberg haudataan ilman päällystakkia. Hän – tai he – joka oli elossa Strindbergin jälkeen, on ajatellut, että sille voi olla käyttöä. Hän ei siis ole aavistanut kuolevansa pian itsekin.
Strindbergin takissa on repeytymiä. Takki käärittiin kokoon ja sidottiin soljella kiinnitetyllä vyöllä. Takki lojui 33 vuotta Valkosaarella suojassa petoeläimiltä. Kun se löydettiin, vasemmassa hartiassa ja hihassa havaittiin repeytymiä. Näiden repeytymien on täytynyt syntyä Strindbergin vielä eläessä.
Strindbergillä on riipus pitkissä alushousuissaan. Onko kaulassa ollut riipus irronnut ja liukunut pitkin alusvaatteita sillä välin kun hän oli edelleen seisaallaan?

Strindberg kuolee ennen Andréeta.
Frænkel kuolee ennen tai samanaikaisesti kuin Andrée.
Se, joka kuoli viimeisenä, ei ole haudannut sitä, joka kuoli toiseksi viimeisenä. eikö hänellä ollut voimia? Eikö hän ehtinyt?

Bea on istunut museossa koko iltapäivän ja perehtynyt Knut Frænkelin veljen kirjekokoelmaan. Sen jälkeen hän selaa vielä kerran läpi luettelomerkinnät kaikista löydöksistä, jotka tuotiin kotiin Valkosaarelta. Hän löytää kahdet pitkät alushousut, jotka yllään Nils Strindberg haudattiin Valkosaarella.
Pitkät alushousut. Bea ei tiennyt, että ne ovat säilyneet. Museon kellarissa on laatikoissa materiaalia, joka on ollut liian risaista entisöitäväksi, mutta Bea oli ymmärtänyt, että kyse on enimmäkseen villasukista ja narunpätkistä.

Bea yrittää suoristaa kurtistunutta, hiekkaista kangasta. Ensin hän ei reagoi mitenkään. Hän katsoo ja katsoo, kuin täyteen tyhjyyteen. On niin vaikea arvioida näkemäänsä, jos ei tiedä, mitä pitää etsiä. Oikeat todisteet eivät pidä meteliä itsestään.
Bea näkee että molemmista pitkistä alushousuista puuttuu toinen lahje. Molemmista oikeista lahkeista kangas on revennyt irti ylhäältä reiden kohdalta. Bea yrittää suoristaa ryppyistä ja jäykkää villakangasta tutkiakseen reunaa, mutta vasta, kun hän kääntää housut, asia valkenee.
Alushousujen takaosa on irronnut viistosti. Viilto yltää haarasta ylös lantion oikealle puolelle. Kankaassa on tummia läikkiä. Se näyttää oikeasti vereltä.

Lahje on irronnut jostain syystä. Onko vahinko voinut syntyä vuonna1930, kun Strindberg löydettiin? Ehkä löytäjät työnsivät hautaan jonkin terävän työkalun kammetakseen ruumiin ulos kallionkolosta?
Ei, se ei sovi kuvaan. Bea näkee paljain silmin, että kangasta ei ole leikattu irti, kuten pitäisi olla, jos aiheuttaja on terävä työkalu. Kangas on revitty irti.

Jokin on repinyt irti oikean lahkeen molemmista alushousupareista. Katsoessaan tarkemmin kankaan reunaa Bea näkee riekaleet: kankaaseen syntyy tasaisin välein teräviä viiltoja. Juuri nuo viisi terävää viiltoa ovat aiheuttaneet kankaan irtirepeytymisen.
Ne näyttävät selvästi kynnenjäljiltä.

Bea järjestää oman tutkimusretken. Heidän ainoa tavoitteensa on päästä Valkosaarelle. Hän on uurastanut puoli vuotta saadakseen rahoituksen kokoon ja löytääkseen laivan, joka voi viedä hänet sinne. Mutta pelkästään se, että hänellä on oma retkikunta, ei vielä takaa onnistumista.
Bea on koko kesän ajan mennyt päivittäin viisi yli yhdeltä Norjan Ilmatieteen laitoksen sivustolle met.no. Kello 13.30 julkaistaan päivitetyt jääkartat. Kartat perustuvat satelliittikuviin, joissa ahtojäät jaetaan eri väreihin riippuen siitä, kuinka suuren osan merenpinnasta ne peittävät. Very Close Drift Ice, jolloin jää peittää 90-100 prosenttia, merkitään kartassa punaisella.
Tilanne muuttuu päivittäin. Tarvitaan vain yksi myrsky, jotta juuri pelkkää avovettä ollut alue täyttyy muutama tunti myöhemmin uusilla, pohjoisesta tulleilla jäälautoilla.

Bean laiva pääsee helposti läpi, jos tilanne Very Open Drift Ice, jolloin korkeintaan 40 % merenpinnasta on jäälauttojen peitossa. Silloin kartat näyttävät vihreää valoa. Minkään sortin jäänmurtaja tämä alus ei ole. Tilastollisesti mahdollisuudet päästä Valkosaarelle tällä aluksella eivät ole kovinkaan kummoiset.
Mutta tässä kesässä on jotain hyvin kummallista. On epätavallisen lämmintä. Edellisellä viikolla jääpeite murtui ja sen jälkeen jää Valkosaaren ympärillä on ollut kartalla vihreää.
Kun alus toissapäivänä irtosi Longyearbyenin laiturista, kartta näytti edelleen vihreää. Nyt he eivät enää tiedä. He ovat kaukana matkapuhelimen kuuluvuusalueesta ja satelliittipäivityksistä.

Kello on 22.57. Bea ei ole nähnyt maata kolmeen ja puoleen vuorokauteen. Hän on juuri saanut tietää kapteenilta, että vesi on jäätön koko loppumatkan,
Nyt on kaksi tuntia ja kolme minuuttia jäljellä elämää, jota hän on elänyt viimeiset viisitoista vuotta. Elämä, jonka nimi on Ennen Valkosaarta, päättyy, ja alkaa toinen elämä, jonka nimi on Valkosaaren jälkeen.
Bea makaa hytissä täysissä pukeissa kahden peiton ja huovan alla. Hän toivoo, että olisi iloisempi, mutta kaikkein eniten hän haluaa maata syvällä vällyjen alla ja olla rauhassa.

Beasta tuntuu kuin hän seisoisi jonkin erittäin vaikean edessä.

Tunti ja 42 minuuttia jäljellä. Nyt Bea on niin hermostunut, että hän melkein haluaa oksentaa.
Tunti ja 39 minuuttia. Nyt ei voi enää makailla. Bea menee ulos kannelle katse tiukasti kannessa, ettei siellä liukastu. Hän kävelee reelinkiä myötäillen, aivan keulaan asti. Sitten hän katsoo ylös. Taivas ja meri sulautuvat syvän harmaansinisinä yhteen.
Mutta suoraan keulan puolella, aivan meren ja taviaan välissä, loistaa voimakas valkoinen valo. Niin voimakas, että Bean on melkein siristettävä silmiään. Se valaisee koko horisontin.

Se on Valkosaari.
Valkosaari on itsevalaiseva.

Yksi askel ulos kumiveneestä vedenrajaan. Seuraavasta askelesta tulee Bean ensimmäinen askel Valkosaarella.
Hän on katsonut vanhoja mustavalkoisia valokuvia tältä rannalta satoja kertoaj. Hän on avannut ne Photoshopissa voidakseen lisätä tarkkuutta ja zoomata ja päästä niihin sisälle, niin lähelle kuin mahdollista. Mutta vasta kun hän seisoo täällä itse kengät hiekassa, hän ymmärtää, millaista täällä todella on.
Tuulta i kuvissa tunne. Eikä tunne, kuinka poskissa kirvelevät kaikki ne miljoonat pienet hiekanjyvät, jotka lentävät tuulen mukana Valkosaaren rannalla.
Ja vaikka katsoisi kuinka paljon valokuvia vuodelta 1930, ei voi myöskään ymmärtää, kuinka todellinen kuva jatkuu valokuvan reunojen ulkopuolelle. Näkökentän toisessa puoliskossa Jäämeri sulautuu pois taivaaseen. Toisen puoliskon näkökentästä täyttää Valkosaaren itsevalaiseva jäätikkö. Sitä ei näe mustavalkoisista valokuvista, mutta harmaanruskean rannan takana jäätikkö kohoaa kuin valtava vakoinen seinä. Kun siellä seisoo, olemassa on ainoastaan tämä rantakaistale, 3.000 m x 300 m.

Bea kulkee hitaasti ylös kohti Andréen leiriä. Hän tutnee paiakt täällä, vaikka tämä on ensimmäinen kerta. Hän on kulkenut tämän reitin niin monesti.
Joka puolella maassa lojuu ajopuutukkeja, jotka ovat ajelehtineet maihin siperialaisten jokien virtauksien mukana. Hän yrittää nostaa yhtä niistä. Se on liukas. Ei sitä pysty liikuttamaan.
Nyt hän lähestyy leiriä, ja hänen liikkeensä ovat verkkaisia, ikään kuin hän näkisi unta, vaikkei hän ole koskaan ollut näin hereillä. Tämä paikka on ollut hänen sisällään niin kauan, joten nyt kun hän kulkee täällä, on kuin hän kävelisi itsensä sisällä.
Nyt hän kävelee itsensä sisällä.

Hän tunnistaa Andréen kallion huolimatta siitä, että hän lähestyy sitä väärästä suunnasta. Se on paljon matalampi kuin kuvien perusteella näyttäisi. Miksi he päättivät raahata raskaat rekensä koko matkan ylös juuri tälle paikalle? Ei tunnu loogiselta.
Rannalla on lukuisia muita paikkoja, jotka antaisivat paremmin suojaa kovilta tuulilta, syviä hiekkadyynejä tuulelta suojassa, korkeampia kallioita. Miksi he ovat valinneet tämän kehnon leiripaikan, joka ei anna edes tuulensuojaa, hän miettii uudelleen, ja samalla sekunnilla hän käsittää. Tuuli.
Tuuli puhaltaa suoraan päin häntä, pohjoisesta. Tässä osassa Arktista tuulee lähes aina pohjoisesta. Tämän matalan kallion he valitsivat kuitenkin, koska se suojaisi heidän leiriään koko talven, tämä paikka, jossa hän juuri nyt tarkalleen on, on näet koko rannan ainoa kalliopaasi, joka suojaa etelätuulelta. Kun Andrée tuli tänne, tuulen on täytynyt puhaltaa eteläpuolelta.

Vie hetken ennen kuin silmät sopeutuvat väreistä mustavalkoiseen, mutta sitten yhtäkkiä hän tietää taas missä hän on. Hän seisoo täsmälleen Frænkelin kuolinpaikalla.
Hän nousee kaksi askelta ylös kalliolle. Hän istuutuu juuri siihen, missä Andrée löydettäessä istui, jalat ojennettuina kuten Andréella. Ja kun hän nostaa katseensa, hän näkee täsmälleen saman kuin Andrée.

Suoraan hänen edessään on Strindbergin hauta.

Lokakuun 9. päivä. Lumisade on vihdoin loppunut. Andrée avaa teltan. Rannan päällä lepää sininen valo. Nyt on aika ryhtyä töihin.
Strindbeg ja Frænkel kiskovat ajopuutukkeja majalle, kun he huomaavat jääkarhun Se on selvästi kiinnostunut heidän hylkeenlihavarannoistaan. Jääkarhu pitäisi karkottaa, mutta nyt ei kummallakaan ole kivääriä mukana. Strindberg lähtee tapansa mukaan juoksemaan karjuen sitä kohti.

Tämä jääkarhu ei peräänny. Kun Strindberg on enää muutaman metrin päässä jääkarhusta, se nouseekin yhtäkkiä takajaloilleen ja huitaisee. Isku osuu Strindbergiin ja pudottaa tämän maan pintaan.
Karhu alkaa raadella maassa makaavaa Strindbergiä. Frænkel tietää, että nyt on pakko toimia välittömästi eikä lähde hakemaan kivääriään. Myös hän ryntää jääkarhun kimppuun. Myös hän saa osuman.
Andréella on kivääri käsillä. Hän saa säikytettyä jääkarhun varoituslaukauksella. Hän ei ole uskaltanut ampua karhua kohti peläten osuvansa tovereihinsa.

Frænkel on elossa. Andrée vie hänet telttaan makuupussiin ja antaa morfiinia. Frænkeliin on kuitenkin sattunut pahasti.

Strindbergin hyväksi ei ole enää mitään tehtävissä. Andrée hautaa hänet. On raskas raahata ihmistä, jolla ei enää ole lihasjänteyttä. Ensimmäinen kallionkolo saa kelvata.
Andrée ottaa Strindbergin taskuista kukkaron ja patruunat. Kiskoo takin Strindbergin päältä säästääkseen sen nyt, kun talvi on tulossa.
Tuntuu pahalta latoa ensimmäinen kivi Nils Strindbergin parrakkaalle poskelle. Sitten toinen. Ja vielä yksi. Nyt hänen kasvonsa eivät enää näy kivien alta. Nyt hän on poissa. Kivi kiven päälle. Kivi peittää käden sormuksineen.

Teltassa Frænkel ei enää valita. Hän on aivan hiljaa. Ja aivan kylmä.

Andrée nousee kaksi askelta kallionkielekkeelle. Istuutuu. näkee, kuinka napaseututalven ensimmäiset revontulet huuhtovat yli taivaan.
Kymmenen päivää vielä. Sitten Aurinko lähtee loppuvuodeksi. Hän istuu paikassa, jota ei ole. Seuraavat neljä kuukautta pimeydessä. Helmikuun lopulle saakka.
Ja kun kesä joskus tulee, hän ei jaksa vetää rekeä, venettä ja tavaroita yksin.

Andrée noutaa päiväkirjan tavarakorista – todisteen siitä, että hänen tutkimusretkensä ei oel täydellinen epäonnistuminen. Ensimmäisellä sivulla, ylpeästi ja selvästi: ”ANDRÉEN TUTKIMUSRETKIKUNTA”. Sillä on täytynyt olla jokin arvo. Jokin.
Hän ottaa villapaiden suojaksi ja taittelee sen kirjan ympärille. Villapaitaa hän ei enää tarvitse. Hän kietoo paketin ilmapallokankaaseen, se hylkisi kosteutta.

Salomon August Andrée, Kuninkaallisen patentti- ja rekisteriviraston yli-insinööri, pian 43 vuotta, istuu yksin kallionkielekkeellä silkkiteltan yläpuolella. Ladattu kivääri on hänen vasemmalla puolellaan. Seitsemän patruunaa oikeassa housuntaskussa. Suoraan hänen edessään on Strindbergin hauta.
Hän sulkee silmänsä. Avaa taas silmänsä. Strindbergin hauta.
Hän sulkee silmänsä.

”Tällä hetkellä nukut kai suloisinta untasi ja kenties näet unta sinun Nilsistäsi. Uneksi silloin jostain iloisesta ja kauniista ja kunpa et kiduttaisi itseäsi ikävillä ajatuksilla. Ja sitten kun heräät on toki sunnuntai ja isä on ulkona ja teille tulee takuulla oikein mukava päivä. Oi miten tätä kaikkea pohtivat minun aatokseni paljon nykypäivin, on niin paljon aikaa ajatella ja on niin suloista kun on niin miellyttäviä muistoja ja niin iloisia tulevaisuudennäkymiä pohdittavaksi!”

Anna Charlier lepää hautapaikalla 6640 kunnallisella hautausmaalla Devonissa Englannissa. Hän oli kuollessaan 78-vuotias. Samassa haudassa on hänen miehensä Gilbert Hawtrey.
Mutta Annan ruumiista puuttuu sydän.

Syyskuun 4. päivä vuonna 1949 olisi ollut Nils Strindbergin seitsemäskymmenesseitsemäs syntymäpäivä. Hänen veljensä ovat kokoontuneet Tukholman Pohjoiselle hautausmaalle. Ikääntyneet miehet päällystakeissaan, hatuissaan.
On varhainen, kolea aamu. Kenenkään ulkopuolisen tietämättä he täyttävät salassa Anna Charlierin viimeisen tahdon.
Annan kuoleman jälkeen hänen sydämensä leikattiin irti ruumiista ja poltettiin. Ja lupaa hakematta, muita asiaan sotkematta, veljet avaavat Nisl Strindbergin haudan ja laskevat sinne pienen hopea-arkun.

Arkun, jossa lepää Anna Charlierin sydän.

Bean pojalla on tapana kysyä, mitä väliä sillä on, mihin he kuolivat. He kuolivat Valkosaarella. He ovat kuolleita. Siitä on yli sata vuotta.

Vastausta ei saada koskaan. Mitä enemmän Bea tietää Andrée-retkikunnasta, sen epävarmemmaksi hän tulee siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Voimmeko me olla varmoja, että he todella ovat kuolleet? Olivatko Valkosaarelta löydetyt ruumiit todellakin heidän?
Kuva haalistuu. Lopulta se on vitivalkoinen.

Kenties Bea etsikin jotain muuta.

Bea vihaa palelemista. Hän ei ole lainkaan kiinnostunut asettumaan alttiiksi rasituksille. Puhumattakaan, että hän olisi jonkin sortin seikkailija.
Silti hän on yrittänyt puolet siihenastisesta aikuisesta elämästään päästä osaksi naparetkikuntaa, yli sata vuotta liian myöhään.
Toisinaan hän ajattelee opiskelleensa lääkäriksi vain, jotta voisi ottaa selvää, mitä tapahtui. Hän uskoi voivansa lähteä heidän matkaansa, mutta ei päässyt koskaan perille. Hän uskoi, että se menisi ohi, kun hän lopulta pääsi Valkosaarelle. Hän erehtyi.

Kolme miestä, jotka joka päivä taistelevat ahtojäiden päällä yrittämässä päästä kiinteälle maalle mutta jotka pysyvät paikoillaan, kun jää heidän allaan ajelehtii juuri vastapäiseen suuntaan. Rakkaustarina, joka sai hyvin surullisen lopun.
Bea tietää täsmälleen, miltä se tuntuu. He kuuluvat yhteen. Retkikunta ja hän.

Nils avaa almanakkansa. Ensimmäiselle sivulle on liimattu jäähyväiskuva Anna Charlierilta, hänen kihlatultaan. Se on nelivärisenä painettu piirustus, joka esittää juuri maasta irronnutta ilmapalloa. Teksti ”Jag kan ej följa dig”, minä en voi tulla sinun mukaasi.
Kun hän katsoo sitä oikein läheltä, hän näkee, että Anna on piirtänyt siihen itsensä lyijykynällä, maahan pallon alle. Täyspitkä hame ja nuttura. Anna vilkuttaa nenäliinalla.

Ja jos hän katsoo vielä tarkemmin, hän näkee, että Anna on piirtänyt palloon kolme henkilöä. Yksi heistä kohottaa kätensä ja vilkuttaa takaisin.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Doyle, Arthur Conan: Haudantakainen elämä
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, jan: Uusien ideoiden Suomi
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille

Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
Herpen, Marcel H van: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Hovi, Tuomas: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kajo, Markus: Kettusen kirja
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin

Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina

Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korkki, Jari: Kohti liittokuntaa – Antti Kaikkonen ja Suomen puolustuksen uusi asento
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta

Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, mirkka: Smittenin murha
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Math Mathonwynpoika
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta

Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Olsen, Gregg: Äitimme oli sarjamurhaaja
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita

Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kunnan ja vähän muittenkin kanssa elämässä ja tekemässä
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti

Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Silver, Minna: Tutankhamonin salaisuudet
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema

Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Sydow, Max von: Kirppusirkus
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen

Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Uusma, Bea: Naparetki
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Kriisien keskellä
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen

Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin