Kirjat, päivitys 9.2.

Tiivistely Nicholas Bestin teoksesta Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa jatkuu nyt. Sitä loppuosaa ei ehkä saa vielä viikossa valmiiksi, mutta jos tuonne 20.2. tienoille yrittelisi seuraavaa päivitystä ja tiivistelmän loppuosaa. Mutta nyt loppuosa päivästä kaksi ja jonkin matkaa päivää kolme.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto
Nicholas Best: Viisi päivää jotka vavisuttivat Eurooppaa
Alkuteos Five Days that Shocked the World 2012
Suomentajat Jutta Jarvansalo ja Antti Posti
Bookwell (paino), Minerva 2013
322 sivua

Tiivistelmä 2/3, kirjan sivut 59 – 139.
PÄIVÄT II (jatkoa) JA III.

PÄIVÄ II. SUNNUNTAI 29.4.1945.

Heinrich Himmlerille ennustettiin tulevaisuutta huonosti valaistussa poliisikasarmissa. Himmler oli yllättynyt nähdessään, että Walter Schellenberg oli tuonut mukanaan astrologin.
Tapaaminen alkoi Schellenbergin selonteolla, joka liittyi kreivi Bernadotten epäonnistuneisiin antautumisneuvotteluihin länsiliittoutuneiden kanssa. Himmler kuunteli tarkkaavaisena ja pureskeli samalla sikariaan, jota hän heilutteli jatkuvasti ylös alas lähes hallitsemattomasti tärisevällä kädellään.
Himmler myös hikoili kovasti. Hänen kroppansa tärisi ja hän sai hädin tuskin tukahdutettua tunteensa ja pidäteltyä kyyneliään. Himmler oli edelleen järkyttynyt Reutersin raportista.
Heti kun Schellenberg lopetti puhumisen, Himmler kääntyi astrologi Wilhelm Wulffin puoleen ja kysyi, mitä kerrottavaa tähdillä olisi hänen tulevaisuudestaan.

Wulff oli ottanut mukaansa astrologiset karttansa ja kronometrin. Hän heitti kartat pöydälle ja ennusti, että Himmler saattaisi yhä selviytyä, jos tämä lähettäisi Schellenbergin heti Ruotsiin uudelle neuvottelukierrokselle kreivi Bernadotten ja Ruotsin ulkoministerin kanssa.
Wulff sattui tietämään, että Schellenberg oli hyvin innokas menemään lähitulevaisuudessa takaisin Ruotsiin – ilman aikomustakaan palata takaisin Saksaan.

SS-johtaja oli pettynyt. Himmler oli toivonut saavansa jonkinlaista rohkaisua tähdiltä eikä ainoastaan tietoa siitä, että kaikki oli menetetty ja oli aika lähteä livohkaan.
Himmler pyysi Wulffia kertomaan, mitä pitäisi tehdä. No, Himmlerillä varmaankin olivat kaikki tarvittavat dokumentit. Nyt oli aika lähteä maasta.
Himmlerillä oli tarvittavat dokumentit. Ne olivat kuitenkin laiha lohtu. Himmler pyysi uudelleen Wulffia kertomaan, mitä pitäisi tehdä. Hän vuoron perään pureskeli kynsiään ja imi sikariaan sekä hoki kysymystä mitä hänen pitäisi tehdä.

Katsellessaan ”tätä kamalaa pientä miestä” Wulff näki tämän tarkoittavan mitä sanoi: SS-johtaja ei tiennyt, mitä tekisi. Himmler oli menettänyt aloitekykynsä. Eikä saanut empatiaa astrologilta, joka kuvaa tilannetta: ”Himmler ei todellakaan ollut tehnyt mitään suunnitelmia. Hän oli vain yksinkertaisesti epäonnistunut. Tässä epätoivoisessa tilanteessa, josta ei ollut ulospääsyä, natsien vainoaman ja heidän vankinaan pimeissä selleissä olleen astrologin odotettiin neuvovan kiduttajaansa.”

Lopulta päätettiin, että Schellenberg menisi Tukholman sijaan Tanskaan neuvottelemaan Saksan joukkojen vetäytymisestä Norjasta ja Tanskasta. Schellenberg lähti viipymättä pakkaamaan.

Sen sijaan Himmler ei saanut päätettyä, mitä itse tekisi. Kaikki riippui Hitleristä. Vasta kun Führer olisi entinen, Himmler voisi täyttää syntyneen aukon ja korvata Hitlerin Saksan uutena johtajana eli henkilönä, jonka kanssa liittoutuneiden täytyisi olla tekemisissä rauhasta neuvoteltaessa. Himmler olisi paljon paremmassa neuvotteluasemassa heti, kun hän olisi varma Hitlerin kuolemasta.
Führer ei kuitenkaan ollut kuollut. Hän oli yhä elossa ja vallassa, ja neuvotteluaika oli käymässä vähiin.

Führer todellakin oli elossa. Eikä ainoastaan elossa, vaan hän oli myös juuri mennyt naimisiin. Hän oli viimein nainut Eva Braunin bunkkerin kokoushuoneessa aamun pikkutunneilla vain muutaman sadan metrin päässä venäläisten rintamalinjasta.
Vihkiminen oli suoritettu siviilivihkimisenä, ja todistajina olivat olleet Joseph Goebbels ja Martin Bormann. Vihkijänä oli toiminut lähistöllä Volkssturm-yksikössä taistellut tuomari Walter Wagner.
Useimpien saksalaisten tapaan Wagner ei ollut tiennyt, että Führerillä edes oli tyttöystävä. Hämmästynyt Wagner oli kysynyt vihittäviltä, olivatko nämä molemmat arjalaista syntyperää ja oliko näillä periytyviä sairauksia. Vastaukset saatuaan Wagner oli vihkinyt nämä viipymättä vedoten sota-ajan säännösten sallimiin erityisolosuhteisiin.

Vihkimisen jälkeen Eva ja Adolf olivat pitäneet yksityistiloissaan pienet juhlat, joissa he muistelivat vanhoja aikoja yhdessä kenraali Krebsin, kenraali Burgdorfin ja muutaman muun valitun vieraan kanssa.
Pitkäksi aikaa Hitler ei juhliin ollut jäänyt. Hän oli rientänyt odotushuoneeseen Goebbelsin toimiston ulkopuolelle. Toimistossa Hitlerin nuori sihteeri Traudl Junge oli ollut litteroimassa kiireisesti pikakirjoituksella Hitlerin viimeisintä poliittista testamenttia.

Hitler oli sanellut testamenttinsa Jungelle aiemmin. Alkaessaan kirjoittaa Junge oli odottanut jotain aiemmasta poikkeavaa, kuten selitystä sille, mikä oli mennyt vikaan ja kuka oli syyllinen. Junge oli vähintäänkin odottanut jotain, mikä osoittaisi oikeutetuksi kaiken Hitlerin Saksalle yli kuuden vuoden aikana aiheuttamansa tuhon.
Mutta ei: ”Ei ole totta, että minä tai kukaan muukaan Saksassa halusi sotaa vuonna 1939. Sitä halusivat ja provosoivat yksinomaan ne kansainväliset valtiomiehet, jotka joko olivat syntyperältään juutalaisia tai työskentelivät juutalaisten etujen puolesta. [—] Kuolen onnellisena tietoisena talonpoikiemme ja työntekijöidemme mittaamattomista uroteoista ja saavutuksista sekä nuorison minulle osoittamasta ainutlaatuisesta uskollisuudesta.”

Junge tunsi olonsa oudon petetyksi, kun hän jälleen kerran kirjoitti sen kaiken ylös virheettömällä pikakirjoituksellaan: ”Tähän olemme tulleet. Me kaikki olemme tuomittuja, ajattelin, – koko valtio on tuomittu – eikä Hitlerin minulle sanelemissa sanoissa ollut yhtään myötätuntoa tai katumusta vaan pelkästään hirveää vihaa. Muistan ajatelleeni: ’Hyvä Jumala. Eikö hän ole oppinut mitään? Aina vain tätä samaa.'”

Siitä Junge oli yllättynyt, kun Hitler oli sanonut amiraali Dönitzistä tulevan Saksan uusi johtaja nyt, kun Himmler oli erotettu puolueesta. Junge ihmetteli, mitä Dönitz voisi johtaa maassa, joka oli menettänyt kaiken ja jonka pääkaupungin kaduilla vihollinen jo oli.

Hitler ei kuitenkaan välittänyt. Saneltuaan poliittisen testamenttinsa Hitler oli sanellut myös henkilökohtaisen testamenttinsa. Siinä hän jätti omaisuutensa natsipuolueelle, jos se olisi yhä olemassa, tai muussa tapauksessa Saksan valtiolle.
Sen jälkeen Hitler oli poistunut kokoushuoneeseen mennäkseen naimisiin. Hän oli pyytänyt Jungea kirjoittamaan molemmat asiakirjat kolmena kappaleena ja tuomaan ne hänelle heti kun ne valmistuisivat.

Hitler oli halunnut Goebbelsin lähtevän Berliinistä, mutta Führeriin kiintynyt Goebbels ei aikonut määräystä totella: ”En kuitenkaan voi lähteä Berliinistä, en voi jättää Führeriä yksin! Olen Berliinin piirijohtaja, ja minun paikkani on täällä. Jos Führer kuolee, elämästäni tulee merkityksetöntä.”
Myös Goebbels kirjoitutti oman testamenttinsa Jungella, liitteeksi Führerin testamenttiin: ”Ensimmäistä kertaa elämässäni minun täytyy ehdottomasti kieltäytyä tottelemasta Führerin käskyä. [—] Päätän mieluummin elämäni Führerin rinnalla, koska elämä, jota en voisi viettää Führeriä palvellen, ei antaisi minulle mitään tyydytystä.”

Hitler, Goebbels ja Bormann vahtivat Jungea tämän tehdessä työtään. Lopulta, kun viimeinen sivu tuli valmiiksi, se käytännössä revittiin kirjoituskoneesta.

Testamentti vietiin heti kokoushuoneeseen allekirjoitettavaksi ja oikeaksi todistettavaksi. Sen jälkeen testamentin kolme kopiota annettiin kolmelle eri kuriirille salakuljetettaviksi Berliinistä eri suuntiin. Yhden kopion oli tarkoitus mennä puolueen päämajaan Müncheniin, toisen kopion uudelle Wehrmachtin komentajalle sotamarsalkka Ferdinand Schörnerille ja kolmannen amiraali Dönitzile, josta tulisi Fuhrerin seuraaja tämän kuoltua.

Katsoessaan Hitleriä tämän mennessä nukkumaan majoitustilaansa Junge ajatteli, että tämän elämä oli nyt käytännössä ohi. Hitler olisi valmis kuolemaan heti saadessaan tietää, että vähintään yksi kopio testamentista oli päässyt venäläisten rintamalinjojen läpi kohteeseensa.

Myös Goebbels oli valmiina kuolemaan yhdessä vaimonsa ja kuuden pienen lapsensa kanssa. He kuolisivat todennäköisesti myrkkyyn, sillä kaikille bunkkerissa olleille oli annettu syanidikapseleita.
Junge oli eniten huolissaan Goebbelsien lapsista. Nämä olivat ihania, hyväkäytöksisiä lapsia, jotka olivat täysin syyttömiä isänsä tekoihin. Lapset leikkivät onnellisina huoneissaan, eikä heillä ollut mitään tietoa siitä, mitä heille tulisi tapahtumaan. Lasten äiti oli kertonut näille, että nämä saatetaan joutua rokottamaan varotoimenpiteenä tauteja vastaan.
Magda Goebbelsilla ei ollut rohkeutta kertoa lapsille totuutta, kuten ei ollut kenelläkään muullakaan.

Ulkona Berliinin raunioilla taistelu kaupungin keskustaa hallitsevasta valtiopäivätalosta Reichstagista oli alkanut. Sekä saksalaiset että venäläiset ymmärsivät, että kun punainen lippu hulmuaisi Reichstagin yllä, Saksan pääkaupunki olisi menetetty.

Saksalaisten puolustus oli raivokasta. Monet sotilaista olivat SS´n kovanaamoja, nuoria fanaatikkoja, jotka olivat käyneet läpi Hitler-Jugendin koulutuksen ja jotka eivät lyhyen elämänsä aikana olleet tienneet mistään muusta kuin kansallissosialismista. Heidän mielestään oli aivan sopivaa rynnätä rakennuksiin valkoista lippua heiluttaen ja sen jälkeen lahdata asukkaat. He hirttivät pelkureita lyhtypylväisiin ja ampuivat sotilaskarkureita suoralta kädeltä. He taistelivat nuorten miesten rohkeudella eivätkä pelänneet kuolemaa. Heille oli opetettu, että Führerin ja Saksan palveleminen oli heidän tärkein kutsumuksensa.

Neuvostojoukkojen hyökkäys oli yhtä lailla päättäväistä. Venäläiskenraalit kilpailivat salaa, kuka saavuttaisi Reichstagin ensimmäisenä. Rakennuksen valloittajasta ja punaisen lipun kaupungin ylle nostavasta nimittäin tulisi Neuvostoliiton sankari koko loppuelämänsä ajaksi.
Venäläissotilaat olivat entistä vastahakoisempia kuolemaan näin lähellä sodan loppua. Kenraalit kuitenkin tiesivät, että rynnäkön oli tapahduttava seuraavana aamuna, koska kyseessä oli huhtikuun viimeinen päivä. Puna-armeijan komentajat olivat päättäneet nähdä punaisen lipun hulmuamassa Reichstagin yllä huhtikuun viimeisenä päivänä yön tuloon mennessä, kuolipa tavoitteen saavuttamisessa sitten miten paljon ihmisiä tahansa.
Jos valtaus tapahtuisi hetkeäkään myöhemmin, Josif Stalin ei saisi siitä kunniaa ottaessaan vastaan ohimarssin seuraavan aamun vappuparaatissa Kremlissä, Moskovassa.

Helmut Altner oli viettänyt suurimman osan edellisestä päivästä maan alla ja kulkenut partionsa kanssa eteenpäin metrotunneleita pitkin. Kun he olivat saapuneet metroasemalle, omat joukot olivat hyökänneet heidän kimppuunsa. Hitler-Jurgendin ja Waffen-SS´n joukot olivat ampuneet heitä kohti. Tulituksessa kuoli tai haavoittui neljä miestä ennen kuin hyökkääjät havaitsivat ampuneensa omia. Sen jälkeen nämä kaksi partiota olivat yhdistäneet voimansa päästäkseen vihollisen ohi.
Taistelu oli ollut kiivasta. Venäläiset olivat tulittaneet viereisestä tunnelista. Luoteja oli viuhunut kaikkialla sotajoukkojen tulittaessa toisiaan singoilla ja konekivääreillä.
Altner oli menettänyt ajantajunsa. Hän oli edennyt useita tunteja pimeydessä pääasiassa kontaten ja yrittäen epätoivoisesti välttää tulemasta ammutuksi.

Altner oli suunnattoman helpottunut, kun ryhmä lopulta selvisi ulkomaailmaan ja marssi nimenhuutoon metroaseman lippuhalliin. Hän oli saanut tarpeekseen taistelemisesta maan alla. Jos hänet nitistettäisiin, hän halusi paljon mieluummin kuolla ulkoilmassa kuin rottana viemäriputkessa.

Altnerin etsiessä sopivaa nukkumispaikkaa Hildegard Knef ja Ewald von Demandowsky päättivät seurata Hitlerin esimerkkiä ja mennä naimisiin. Von Demandowsky halusi avioitua Knefin kanssa ennen kuin kumpikaan heistä ehtisi kuolla taistelussa. Hän arveli, että luutnantti voisi vihkiä heidät saman tien, vähän kuin kapteeni laivassa.

Knef ja Von Demandowsky keskustelivat yhä naimisiinmenosta, kun he kuulivat jyrinää tenniskentiltä. He tiirailivat suojastaan ja näkivät panssarivaunun tulevan. Tarkempi tarkastelu osoitti heidän helpotuksekseen, että kyseessä oli saksalainen panssarivaunu.
Von Demandowsky huusi Knefille apujoukkojen saapuvan: ”Tiesin sen. Tiesin sen. Kuten olen sinulle aina sanonut, he eivät jättäisi meitä pulaan.”

Vielä von Demandowskyn puhuessa Hitler-Jugendin takkiin pukeutunut pieni mies pyrähti kohti panssarivaunua. Poika kantoi mukanaan sinkoa ja ennen kuin kukaan ehti häntä pysäyttää, hän ampui singolla panssarivaunua, joka katosi liekkimereen. Räjähdys vei kaikilta jalat alta.
Vereen peittynyt luutnantti nousi ensimmäisenä ylös. Hän nousi huterasti jaloilleen ja alkoi kirota Hitler-Jugendia.

Samalla hetkellä von Demandowsky kertoi luutnantille hääsuunnitelmistaan: ”Me haluamme mennä naimisiin. Haluaisimme, että te vihkisitte meidät.”

Luutnantilla vilisi sillä hetkellä aivan muita ajatuksia mielessään eikä hän ollut uskoa kuulemaansa. Luutnantti tiuskaisi, ettei hänellä ole valtuuksia vihkimiseen, ja oli sanomassa jotain muutakin, kun tarkka-ampujan luoti osui häntä kasvoihin. Knef ja von Demandowsky katsoivat kauhistuneina, kun luutnantti lyyhistyi maahan.

Knef ja von Demandowsky juoksivat välittömästi suojaan. He juoksivat pengerrykselle, missä heidät vedettiin seinämän yli. Knef oli iloinen nähdessään, että heidän auttajansa olivat oikeita sotilaita eivätkä vanhoja miehiä, Hitler-Jugendin kuumakalleja tai SS-miehiä. Sotilaita oli 15-20 ja nämä selvästikin tiesivät, mitä olivat tekemässä.

Belsenissä britit olivat juuri lopettaneet ruumiiden hautaamisen. Kun brittijoukot olivat vapauttaneet leirin huhtikuun 15. päivänä, siellä oli ollut 10.000 ruumista. Suurin osa kuolemista oli seurausta pilkkukuumeesta ja nälkiintymisestä.
Leirin vartijat olivat kieltäytyneet hävittämästä ruumiita tartuntojen pelossa. Elossa olevilla vangeilla ei puolestaan ollut ollut riittävästi voimaa ruumiiden siirtämiseen. Sen vuoksi ruumiit oli vain kasattu pinoihin.

Elämä leirissä oli vaikuttanut lähes yhtä hirveältä kuin kuolema. Britit olivat karaistuneita sotilaita, jotka luulivat jo nähneensä kaiken taisteluissa ympäri Eurooppaa. Belsen sai kuitenkin heidät itkemään kuin pikkulapset, vaikkei se edes ollut tuhoamisleiri.
Belsenissä ei ollut varta vasten rakennettuja kaasukammioita eikä teloitushuoneita. Se oli vain tavallinen keskitysleiri, jossa asiat olivat menneet pieleen. Leiri oli täyttynyt muualta tulleista vangeista, jotka oli siirretty suojaan Belseniin pois idästä etenevien venäläisten edestä.
Saksalaiset eivät koskaan olleet ruokkineet vankeja hyvin. Vankien ruokkiminen vaikeutui entisestään brittien etenemisen ja sen aiheuttamien ruoanjakeluhäiriöiden takia. Saksalaiset olivat itse syöneet hyvin, mutta jättäneet vangit nälkiintymään.

Richard Dimbleby oli ensimmäisenä paljastanut Belsenin ulkomaailmalle. Hän oli raportoinut asiasta BBC´lle.
Dimblebyn raportti oli ollut harkittu ja maltillinen, mutta BBC oli ottanut sen vastaan hyvin skeptisesti. BBC oli kieltäytynyt julkaisemasta raportin tietoja ennen kuin niihin saataisiin vahvistus puolueettomista lähteistä.
Raivoistunut Dimbleby oli soittanut Lontooseen ja ilmoittanut, ettei enää koskaan tekisi BBC´lle raportteja, jos tätä ei julkaistaisi. BBC oli vastentahtoisesti suostunut julkaisemaan raportin, mutta sitä ennen poistanut siitä muutaman kohdan, jotta se ei järkyttäisi ihmisten mielenrauhaa. Näin siitä huolimatta, että Dimblebyn raportista oli jätetty pois huomattavan paljon kammottavimpia yksityiskohtia.

Pahimman alkujärkytyksen hälvettyä brittien oli ollut vaikea päättää, mistä aloittaa Belsenissä. Vankien ruokkiminen, sairaiden hoitaminen ja kuolleiden hautaaminen olivat olleet kiireellisimpiä toimenpiteitä.
Britit olivat aluksi tehneet virheitä, he eivät olleet valmistautuneet niin vaikeaan tehtävään. He olivat yrittäneet pelastaa vankeja antamalla näille samankokoisia muona-annoksia kuin itse söivät. Riutuneiden vankien elimistö ei kuitenkaan ollut pystynyt sulattamaan ruokaa kunnolla, minkä seurauksena useita vankeja oli kuollut tahattomasti.

Ruumiiden hautaaminen oli annettu vartijoiden tehtäväksi. Vartijat yrittivät valittaa, että saavat ruumiista pilkkukuumeen, mutta eivät juurikaan saaneet briteiltä empatiaa. Muutaman minuutin lepoa vaatineet SS-vartijat oli laitettu makaamaan hautakuoppaan kasvot alaspäin ja nämä olivat kyyristyneet pelosta, pelkäsivät tulevansa teloitetuiksi hetkenä minä hyvänsä. Eräs vartija oli tehnyt itsemurhan muutaman tunnin hautaustyön jälkeen. Eräät toiset vartijat puolestaan olivat pyytäneet, että heidät ammuttaisiin.
Hautaustyön eteneminen oli ollut niin hidasta, että vähän ajan kuluttua myös brittien oli ollut pakko ryhtyä töihin.

Huhtikuun 24. päivänä leiriin oli kutsuttu saksalaisten virkamiesten delegaatio. Alueen pormestarit oli pakotettu seisomaan tuhansia riutuneita ruumiita sisältävän avoimen haudan reunalla. Samalla heidät oli kuvattu kameralla, joka oli suunnattu ruumiista ylöspäin pormestareiden kasvoihin ja ympäröivään leiriin. Kaikki tämä haluttiin saada samaan kuvaan, jotta vältyttäisiin trikkikuvasyytöksiltä.

Chaim Herzog oli ollut Haganah-aktivisti ja puolustanut juutalaisia Palestiinassa ennen sotaa. Nyt hän oli brittiupseeri ja oli käynyt useassa leirissä, myös Belsenissä. Hän ei ollut koskaan nähnyt vähäisempää häpeän häivähdystä näiden omien maanmiestensä aikaansaannoksia katsomaan joutuneiden tavallisten saksalaisten kasvoilla: ”Kun kyläläiset saapuivat kohtaamaan kansansa hirmuteot, emme nähneet mitään merkkejä tunnontuskista tai katumuksesta. Suurin osa saksalaisista väitti ja väittää yhä, etteivät he tienneet mitään siitä, mitä oli tapahtunut. He kuitenkin valehtelevat. Minä olin siellä. Näin tavallisten kansalaisten kasvoja. Näin kaupunkien ja leirien olevan lähellä toisiaan. Haistoin juutalaisten, mustalaisten ja puolalaisten mätänevät ruumiit. Uskokaa minua, saksalaisten on täytynyt tietää tästä kaikesta. Totuus oli väistämätön ja kaikkialla läsnä.”

Kun sotakirjeenvaihtajat olivat kysyneet paikallisilta, eivätkö nämä todellakaan tienneet, muutama saksalainen oli myöntänyt kuulleensa huhuja, mutta pitäneensä niitä vain liittoutuneiden propagandana. Ainoastaan eräs maanviljelijä oi tunnustanut tienneensä Belsenin huonosta maineesta.
Maanviljelijä oli katsellut asiaa läpi sormiensa sen sijaan, että olisi ottanut siitä selvää: ”Minun täytyi viedä sinne joka aamu kärryllinen vihanneksia, lanttuja ja nauriita. [—] Minua ei koskaan päästetty sisään, enkä olisi halunnutkaan mennä sinne. Tiesin, että jotakin kauheaa oli tekeillä. En kuitenkaan kysynyt asiasta sen enempää, etten joutuisi sinne sisään.”

Maaviljelijä ei vakuuttanut kirjeenvaihtajia. Muutama britti kuitenkin tietyllä tavalla ymmärsi häntä.
Sotamies Peter Ustinov oli Britannian armeijan elokuvayksikön jäsenenä nähnyt Belsenistä ja muita leireistä leikkaamatonta filmimateriaalia, joka oli niin hirvittävää, ettei sitä voinut näyttää julkisesti. Tietysti ihmiset olivat kuulleet huhuja keskitysleirien olemassaolosta, mutta mitä niissä tapahtui, siitä eivät puhuneet vartijat, eivätkä uhrit olleet yhteydessä leirien ulkopuolelle. Vaikka nyt tiedetään hyvin, mitä siellä tapahtui, silloin ei ihmisten mielikuvitus tapahtumien hahmottamiseen riittänyt, mistään siihen verrattavissa olevasta ei aiemmin ollut ollut kokemusta.

Belsenin kuolleet oli saatu viimein haudattua. Heidän joukossaan oli myös amsterdamilainen Anne Frank. Hän oli kirjoittanut päiväkirjaansa lokakuussa 1942, että juutalaiset oli viety pois ja tapettu kaasulla.
Satoja vankeja kuoli yhä joka päivä, mutta ruumiita ei enää jätetty paikoilleen, vaan ne vietiin saman tien pois ja poltettiin. Belsenissä ei ollut enää ruumiita, ne oli kaikki hävitetty. Ruumiiden välittömän tuhoamisen vaikutus leirin ilmapiiriin oli selvästi aistittavissa.

Union Jack ei kuitenkaan vieläkään liehunut Belsenin yllä. Britit olivat olleet leirissä jo kaksi viikkoa, mutta he eivät olleet suostuneet nostamaan lippuaan salkoon niin suuren pahuuden ylle.
Britit kyllä aikoivat nostaa lipun jonakin päivänä symboliksi sille, että olivat onnistuneet parantamaan vankeja ja että leiri oli saatu puhdistettua kaikesta häpeästä. Siihen saakka lippu kuitenkin pysyisi visusti kaapissa. Bergen-Belsenin kauheuden yllä ei saanut liehua minkäänlaista brittien symbolia.

Belsenin komendantti Josef Kramer oli viety raudoissa läheiseen Cellen vankileiriin, jossa tyrmistyneet brittiupseerit olivat kuulustelleet häntä useiden päivien ajan päästäkseen selville siitä, mitä hänen päässään liikkui.
Kramer oli määrätty valvomaan Belsenin luovutusta ja hän oli menetellyt täsmälleen määräysten mukaisesti. Hän oli jäänyt leiriin brittien tuloon asti, vaikka hänellä olisi ollut mahdollisuus paeta, kuten monet SS-miehet olivat tehneet. Kramerin mieleen ei ollut missään vaiheessa tullut, että britit saattaisivat raivostua siitä, mitä leiristä löytäisivät.
Kramer oli natsipuolueen jäsen, mutta ainoastaan sen vuoksi, että se oli hänen työnsä puolesta välttämätöntä. Hänellä ei ollut poliittisia intressejä eikä mitään suurta vihamielisyyttä juutalaisia kohtaan, vaikka olikin surmannut useita juutalaisia kaasua käyttämällä. Se oli hänelle vain työtä. Kramer toimi määräysten mukaisesti ja sai ruokalippunsa.
Britit olivat olleet raivoissaan Kramerin piittaamattomuudesta leirin kärsimyksiä kohtaan. Aselevon ehtojen mukaisesti Kramer oli odottanut saavansa palata omiin riveihinsä Belsenin luovutuksen jälkeen. Britit olivat kuitenkin laittaneet hänet rautoihin ja lyöneet häntä kiväärinperällä. Ja kun häntä oltiin viemässä Cellen vankileiriin, Wehrmachtin sotilaat olivat kivittäneet häntä yhtä raivostuneina kuin britit nähtyään Belsenin kaiken julmuuden.
Kramer ei tulisikaan palaamaan omalle puolelleen, oikeudessa sotarikoksista syytettynä hän tulisi olemaan.

Vartijoiden odottaessa kohtaloaan muut saksalaiset työskentelivät yhä Belsenissä. Suurin osa heistä oli sairaanhoitajia tai siviilejä, joilla ei ollut ollut mitään tekemistä leirissä tapahtuneiden julmuuksien kanssa ja jotka jatkoivat velvollisuuksiensa täyttämistä brittien alaisuudessa. Heidän joukossaan oli ammattimainen elokuvateatterinhoitaja Georg Will Berliinistä.

Georg oli muuttanut Belsenin edellisenä vuonna, kun pääkaupungin elokuvateatterit oli jouduttu sulkemaan. Hän oli pitänyt elokuvateatteria leirin vartijoille hänen vaimonsa Lieselin pitäessä kanttiinia. Heistä oli tullut nopeasti osa Belsenin koneistoa ja he olivat eläneet leirissä mukavasti.
Nyt, kun Belsenissä komentoa pitivät britit, Willit olivat huolestuneita. Georg ja Liesel eivät itse olleet vahingoittaneet vankeja, mutta he tiesivät olleensa väärällä puolella. Liittoutuneet eivät selvästikään olleet valmiita antamaan anteeksi ja unohtamaan.
Georgilla ja Lieselellä oli kuitenkin mielessään yksi oljenkorsi. Lieselin nuorempi sisar oli upseerina Yhdysvaltain armeijassa.

Natsien juutalaisvastaisuudesta tyrmistyneenä kapteeni Marlene Dietrich oli luopunut jo ennen sotaa Saksan kansalaisuudestaan ja saanut Yhdysvaltojen kansalaisuuden. Hän oli viettänyt sotavuotensa laulamalla uuden kotimaansa sotajoukoille ja tukemalla näitä näiden taistellessa hänen esi-isiensä maata vastaan.
Dietrichillä oli sekavat tunteet näin toimiessaan. Hän oli tietoinen siitä, että Yhdysvallat toimi moraalisesti oikein. Toisaalta hän tiesi myös sen, että jokainen Berliinissä räjähtävä pommi tai kranaatti uhkasi hänen leskeksi jäänyttä äitiään erityisesti nyt, kun venäläiset lähestyivät pääkaupunkia.

Dietrich oli amerikkalaisjoukoissa etenemässä Baijeriin. Yllätyksekseen hän oli päätynyt Wehrmachtin kansikuvatytöksi, laulanut Lili Marleen -kappaletta haavoittuneille saksalaisille vangeille ja kohdannut vain hyvin vähän vihamielisyyttä kadulla edetessään alkuperäisessä kotimaassaan. Usein tavalliset saksalaiset olivat tulleet ongelmineen Dietrichin luokse ja pyytäneet häntä kertomaan näistä hyvää amerikkalaisille sen sijaan että olisivat haukkuneet häntä maanpetturiksi

Myös Willit toivoivat, että Dietrich huolehtisi heistä ja saisi britit näkemään heidät positiivisessa valossa. He tulisivat tarvitsemaan kaiken mahdollisen avun briteiltä, erityisesti nyt, kun oli alettu selvittää, kuka Belsenissä oli tehnyt mitäkin.

Lontoossa suuret ihmisjoukot halusivat tuona sunnuntaina iltapäivällä nähdä leireistä ensimmäisiä kuvia, jotka olivat liian kauheita julkaistaviksi sanomalehdissä. Valokuvia Belsenistä, Buchenwaldista ja Nordhausenista oli juuri laitettu julkisesti näytteille eri paikkoihin ympäri pääkaupunkia. Kuvista jokainen voisi itse nähdä, että Dimbleby ja muut eivät olleet liioitelleet Saksasta tekemissään raporteissa.
Miljoonat ihmiset, jotka näkivät kuvat näyttelyissä eri puolilla Britanniaa ja Yhdysvaltoja muutaman seuraavan päivän aikana, ymmärsivät välittömästi, miksi sota Saksaa vastaan oli ollut niin välttämätön.
Saman oivalluksen teki myös kuvat Lontoossa nähnyt Mollie Panter-Downes: ”On tarvittu kameraa, jotta hitaat, hyväluontoiset, skeptiset britti tajuavat, mitä monet vapaat sanomalehdet ja niiden kirjeenvaihtajat ovat yrittäneet turhaan osoittaa jo vuodesta 1933 lähtien. Miljoonat hyvinvoivat perheet, jotka olivat liian kilttejä ja liian laiskoja yrittääkseen uskoa sen, mitä he pitivät vain sanomalehtipropagandana, uskovat nyt kauhistuttavat, kiistämättömät todisteet tapahtumista, jotka jopa sodanaikaiselle huonolle paperille painettuina ovat tulleet kaikille liian selviksi. Kaikkialla, missä valokuvat ovat näytteillä, ihmiset odottavat hiljaisina pitkissä jonoissa. Kansan järkytys on ollut suunnaton.”

Alankomaissa oli suoranainen nälänhätä. Saksalaiset olivat ensin näännyttäneet hollantilaisia nälkään tahallaan rajoittamalla ruoan saatavuutta. He olivat halunneet rangaista hollantilaisia siitä avusta, jota nämä olivat antaneet liittoutuneille Arnheimissa vuonna 1944, kun suuri rautatielakko oli viivästyttänyt Saksan täydennysjoukkojen pääsyä taistelukentälle.
Enää nälkiinnyttäminen ei kuitenkaan ollut tahallista. Liittoutuneiden etenemisen takia kodeistaan lähteneet saksalaiset olivat nyt kiinnostuneita miehittämillään alueilla olevien hollantilaissiviilien hyvinvoinnista. He olivat salaa lähestyneet liittoutuneita auttaakseen hollantilaisten ruokkimisessa.
Saksalaisilla ei ollut valtuuksia suostua tulitaukoon, mutta molemmat osapuolet olivat samaa mieltä ongelman kiireellisyydestä sekä siitä, että jotain pitäisi tehdä. He olivat sopineet tapaavansa uudelleen huhtikuun 30. päivänä viimeistelläkseen yksityiskohdat.

Vaikka aselepo ei ollut alkanut, liittoutuneet olivat päättäneet aloittaa ruoan pudotuksen lentokoneista piittaamatta saksalaisten mahdollisesta vastustuksesta. He toivoivat parasta ja luottivat onneensa. Sumuinen sää esti amerikkalaisia osallistumasta, mutta brittien tukikohdissa sää ei ollut este. RAF aloitti tehtävän.

Operaatio aloitettiin koepudotuksilla kahdella Lancasterilla, jotka lensivät saksalaisten määrittämää reittiä. Haluttiin nähdä, voitiinko pudottaa ruokaa suunnitelluille alueille joutumatta tulituksen kohteiksi. Koneiksi oli valittu Lancasterit, joihin ei ollut vielä asennettu uutta, salaista radiolaitetta ja jotka siten eivät olleet korvaamattomia, jos joutuisivat vihollisen käsiin. Toisen koneen kapteeni oli australialainen, toisen kanadalainen.

Kun koneet huhtikuun 29. päivän aamuna nousivat ilmaan, näkyvyys oli niin huono, että kanadalaisen Bob Upcottin mukaan kone piti käytännössä lentää pimeyden läpi. Sää selkeni yllättäen vasta koneiden saavuttua Alankomaiden ylle.
Upcott näki lintuperspektiivistä Saksan puolustuskaluston vain muutama sata metriä alapuolellaan: ”Näimme suoraan alapuolellamme lukuisia tykinputkia. Kaikki aseet olivat miehitettyjä, eikä heillä ollut mitään syytä toimia toisin sodan ollessa yhä käynnissä.”

Lancasterit lensivät kohti Duindigtin ravirataa Haagin lähellä. Koneet pudottivat lastinsa ja lensivät turvallisesti takaisin Britanniaan.
Heti, kun koneet olivat Pohjanmeren yllä, lentäjät ottivat radioyhteyden tukikohtaan ja kertoivat tehtävän onnistumisesta. Välittömästi sen jälkeen BBC julisti keskipäivän uutisissaan Operaatio Mannan alkaneen.
Pian kahdensadan koneen armada lähti Alankomaihin. Niiden oli määrä saapua pudotusalueelleen ennen kello 14.

RAF´n miehet olivat odottaneet operaation alkamista kovasti. Kaikki halusivat olla mukana, sillä he tunsivat syyllisyyttä pommitettuaan Eurooppaa ja tapettuaan viattomia siviilejä kuukausien ja jopa vuosien ajan. Ruoan pudottaminen nälkiintyneille oli enemmän sotilaiden makuun kuin siviilien pommittaminen.

Alankomaiden kuningatar Vilhelmiina seurasi pudotusta Lontoosta eikä kyennyt salaamaan innostustaan. Hän oli puhunut pudotusten puolesta jo tammikuusta lähtien henkilökohtaisella vetoomuksella Yhdysvaltojen presidentille sekä Britannian pääministerille ja kuninkaalle. Hän oli pyytänyt näitä toimimaan välittömästi säästääkseen kansansa suurilta nälkäkuolemilta.
Silloin liittoutuneilla oli ollut muuta ajateltavaa, mutta Vilhelmiina ei ollut antanut periksi. Hän oli jatkanut painostamista, ja vihdoinkin jotain tapahtui.

Alankomaissa ruokaa oli niin niukasti, että paroni Aernoud van Heemstran perheellä, joka majaili kartanossaan Arnheimin ulkopuolella, ei ollut ollut mitään syötävää joulupäivänä. Paronin 15-vuotias lapsenlapsi, Audrey Hepburn-Ruston, oli ollut niin heikkona nälästä, että hänellä oli ollut vaikeuksia kiivetä portaat huoneeseensa.
Audrey sairasti keltatautia ja painoi vain noin 40 kiloa. Hän oli elänyt kuukausia lähellä kuolemaa ja vain odottanut liittoutuneita, kuten kaikki muutkin hollantilaiset. Liittoutuneet tekisivät koettelemuksesta lopun.

Audreyn äiti oli hollantilainen aristokraatti ja hänen isänsä britti, joka polveutui Skotlannin kuningattaren aviomiehestä James Hepburnista. Audreyn vanhemmat olivat kannattaneet Sir Oswald Mosleyn mustapaitaliikettä, mutta olivat sanoutuneet liikkeestä irti sen jälkeen, kun Audreyn isä oli idätetty Britanniassa.
Audreyn äiti ei ollut halunnut jäädä Englantiin pommitettavaksi, vaan oli lähtenyt tyttärensä kanssa takaisin Alankomaihin viettääkseen sota-ajan puolueettomassa maassa. Sitä päätöstä hän oli sittemmin katunut.

Audrey oli nähnyt sodan aikana tarpeeksi saksalaisia koko loppuelämäkseen. Hän oli nähnyt, kun juutalaisia, joista monet olivat pakolaisia Saksasta, oli koottu yhteen ja kuljetettu ensin Westerbrokin leiriin, mistä matka oli jatkunut Auschwitziin.
Audrey oli katsellut avuttomana, kun hänen naapurinsa oli viety pois. Saksalaiset olivat myös ampuneet Audreyn enon. Audrey itse oli pelännyt joutuvansa siepatuksi sotilasbordelliin, kuten monille tytöille oli käynyt. Wehrmacht oli kerran ottanutkin hänet kiinni etsiessään naisia työskentelemään keittiöissään, mutta hän oli paennut välittömästi, juossut pois ja piileskellyt sisätiloissa seuraavien viikkojen ajan.

Vuosi 1945 oli ollut Audreylle vaikea. Äiti oli neuvonut juomaan paljon vettä, mistä tulisi kylläinen olo, sekä makaamaan sängyssä, jotta energiaa säästyisi.

Sitten eräänä päivänä huhtikuun puolivälissä oli viimeinkin tullut se hetki, jota he kaikki olivat odottaneet. Kun päivätolkulla oli kuulunut ampumisen ääniä ja räjähdyksiä, eräänä aamuna vallitsikin yhtäkkiä täydellinen hiljaisuus: ”Kaikki ihmettelivät: ’Hyvä luoja, mitä nyt tapahtuu?’ Kuuntelimme hetken ja kummallista kyllä, luulin kuulevani ääniä ja laulua – ja haistoin englantilaiset savukkeet.”
Audrey ja hänen perheensä hiipivät etuovelle. Taloa ympäröi joukko brittisotilaita aseet valmiina. Audrey kiljaisi ilosta. Aliupseeri selitti lempeällä englantilaisella äänellä, joka kuulosti aivan erilaiselta kuin saksalaisten ärjyminen, että he olivat tulleet keräämään pois Saksan radiolähettimiä, jotka oli sijoitettu taloon. Ja lisäsi: ”Anteeksi tämä häiriö.”
Audrey vastasi hilpeästi: ”Jatkakaa vain häiritsemistämme.” Häntä ja hänen perhettään sellainen häiriö ei haitannut vähääkään.

Brittien siivotessa Belseniä ja RAF´n pudottaessa ruokaa ympäri Alankomaita amerikkalaiset etenivät Baijeriin. Saksalaisten vastustus mureni ja kylä toisensa jälkeen antautui amerikkalaisille ilman taistelua.

Saksan sotajoukot joutuivat jatkuvasti vetäytymään mies- ja varustevajauksesta johtuen. Vetäytymistä johtivat natsit. Kansallissosialistien aluejohtajat eli Gauleiterit ja puolueen korkea-arvoiset virkamiehet pakenivat perheineen. He ottivat mukaansa niin paljon ryöstösaalista kuin vain pystyivät kantamaan.
Monilla natseilla oli mukanaan naisia, sekä vaimoja että rakastajattaria, jotka olivat eläneet sotavuosina mukavasti ja olivat nyt tukevassa kunnossa. Venäläisten saavuttua asetelma oli sitten kääntynyt päälaelleen.
Venäläiset pitivät enemmän niistä, joilla oli enemmän lihaa luiden ympärillä, joten natsivaimot oli yleensä raiskattu ensimmäisinä. Ruoan vähyydestä kärsineet pääsivät nyt vähemmällä.

Kun natsikoneisto alkoi romahtaa, natsivastaisuus lisääntyi nopeasti. Jotkut olivat olleet natsivastaisia alusta lähtien. Toisista oli tullut sellaisia sodan aikana. Ja jotkut olivat opportunisteja.
Monet kiirehtivät laatimaan natsivastaisia asiakirjoja ennen sodan päättymistä. Niitä olisi huomattavasti mukavampi esitellä amerikkalaisille, kun nämä tulisivat kohdalle.

Amerikkalaisten saapuessa monissa pienissä kaupungeissa ja kylissä liehuivat valkoiset liput. Yläkertojen ikkunoissa roikkui lakanoita ja tyynyliinoja, ja asukkaat nostivat kätensä ylös tekemättä vastarintaa. Amerikkalaiset olivat lähettäneet paikalle etukäteen pormestareita jo vallatuista kylistä tekemään asukkaille selväksi, että vain valkoisten lippujen näyttäminen pelastaisi kylät tuholta.
Amerikkalaiset kulkivat suoraan kylästä toiseen, jos heillä ei ollut erityistä syytä pysähtyä. Matkalla he näkivät toinen toistaan kauniimpia maaseutumaisemia ja ihmettelivät, miksi saksalaiset olivat halunneet hyökätä niin moneen muuhun maahan, vaikka näiden oma maa oli niin hedelmällinen ja kaunis.

Vajaat kaksikymmentä kilometriä Münchenistä pohjoiseen sijaitsi Dachaun pikkukaupunki, jossa oli ensimmäinen natsien perustama keskitysleiri. Etujoukkojen saamien tietojen mukaan leiri oli hirvittävässä kaaoksessa. Leirissä oli kuollut jo tuhansia ihmisiä pilkkukuumeeseen. Loputkin vangit oli tarkoitus tappaa teloittamalla kylmäverisesti ennen kuin amerikkalaiset ehtisivät pelastamaan heidät.
Amerikkalaiset tiesivät kaiken Dachausta. He olivat suunnitelleet aloittavansa avustustoimet myöhempänä ajankohtana. Tiedot uhkaavasta joukkomurhasta saivat heidät kuitenkin toimimaan nopeammin, ja he suuntasivat kohti Dachauta välittömästi.

Dachaussa olevat saksalaiset olivat kahta mieltä siitä, miten amerikkalaisten saapumiseen tulisi reagoida. Kaupungin siviilit olivat valkoisen lipun kannalla, mutta vasta äskettäin nimitetty pormestari oli uhkaillut heitä ankarilla kostotoimilla… juuri ennen häipymistään. Sotilaskomentaja oli jo vetäytynyt päämajastaan joen yli ja käytännössä luovuttanut puolet kaupungista amerikkalaisille.

Amerikkalaiset etenivät varovasti ja pääsivät kaupungin keskusaukiolle ennen keskipäivää. Sieltä he jatkoivat matkaansa Amper-joen ylittävälle sillalle, joka johti esikaupungissa sijaitsevaan leiriin.
Jotain tehdäkseen saksalaiset räjäyttivät sillan, mutta amerikkalaisia se ei kauan hidastanut. Sen sijaan useita saksalaisia sotilaita kuoli räjähdyksessä.

Rautatiesilta säilyi ennallaan ja mahdollisti jalkaväen kulkemisen joen yli. Alkuiltapäivään mennessä yksi amerikkalainen komppania suojeli Dachaun kaupunkia toisen komppanian suunnatessa rautatietä pitkin kohti leiriä, jonka majat ja piikkilanka-aitaus näkyivät noin kilometrin päässä puiden takana.
Rautateiden päärata johti Müncheniin ja sivuraide haarautui kohti leiriä. Sivuraidetta seuraten amerikkalaiset saapuivat leirin sisäänkäynnin edessä olevien junanvaunujen luokse. He näkivät kauhukseen, että kaikki vaunut olivat täynnä kuolleita vankeja, joiden ruumiit olivat surkeassa kunnossa.
Aivan kuten britit Belsenissä, amerikkalaiset luulivat nähneensä kaiken taisteluissa ympäri Eurooppaa. Se, mitä he löysivät tavaravaunuista, sai heidät kuitenkin silmittömän raivon valtaan.

Everstiluutnantti Felix Sparksin johtama 45. Thunderbird-divisioonan pataljoona jatkoi matkaansa kohti SS-kasarmia. Melkein heti neljä sotilasta tuli esiin ja antautui 1. komppanian komentajalle, luutnantti Bill Walshille. Hysteerisesti raivostunut Walsh määräsi SS-miehet yhteen vaunuun ja ampui näitä saman tien pistoolillaan. Sotamies Albert Pruitt tuli Walshin avuksi ja ampui kiväärillään lattialla vaikerrelleet miehet hengiltä.
Kuuden kuukauden lähes tauotta jatkuneen taistelun jälkeen Walsh oli tullut katkeamispisteeseensä. Ammuttuaan SS-miehet hän alkoi riehua. Hän jahtasi kaikkia löytämiään saksalaisia, heilutteli asettaan ja huusi: ”Paskiaiset, paskiaiset!”
Eversti Sparks kaatoi Walshin maahan ja seitsemän miestä piti tätä paikoillaan niin kauan että tämä lopetti itkemisen ja tuli takaisin järkiinsä.

Muitakin välikohtauksia sattui ja niissä kuoli SS-miehiä. Surmaamisista ei haluttu keskustella seuraavina päivinä. Aluksi puhuttiin, että yksi tapaus vietäisiin sotaoikeuteen, mutta kenraali George Patton oli kieltäytynyt jatkamasta prosessia, joten niin ei tapahtunut.
Kun oikeuskäsittelyjen uhka oli häipynyt näkyvistä, kertomukset muuttuivat ja paisuivat. Osa sotilaista kertoi tarinansa Dachausta saman tien, osa taas ei kertonut viiteenkymmeneen vuoteen. Muutama sotilas antoi yksityiskohtaisen silminnäkijäkertomuksen, vaikkeivät olleet lähelläkään Dachauta tapahtumahetkellä. Ja virallisen historiankirjoituksen tarina oli vielä erilainen kuin muut versiot.

Samaan aikaan, kun Sparksin Thunderbird-divisioona eteni SS-kasarmin läpi, tyhjensi sen vihollisista ja käänsi sitten huomionsa viereiseen keskitysleiriin, muut amerikkalaiset sotajoukot lähestyivät toisesta suunnasta. 42. Rainbow-divisioonan ryhmä eteni kohti Müncheniä. Eräät sotakirjeenvaihtajat olivat kuitenkin kehottaneet heitä tekemään pikaisen mutkan Dachaun kautta, vaikkei se kuulunutkaan suunnitelmiin. Siellä oli 30.000 vankia välittömässä teloitusvaarassa, joten divisioonan koentajaa ei ollut tarvinnut juurikaan taivutella. Hän oli lähettänyt prikaatinkenraali Henning Lindenin Dachauhun ja pyytänyt tätä raportoimaan, mitä sieltä löytyi.

Linden oli pieni mies, joka heilutteli sauvaa samaan tapaan kuin kenraali Patton. Hän ja joukko toimittajia seurasivat rautatien sivuraidetta hylätyille tavaravaunuille ja sitten itään leirin ulkoreunan ympäri kohti pääporttia. He olivat melkein portilla, kun kuulivat ammuntaa ja juoksivat suojaan laskuojaan.
Hetkeä myöhemmin ampuminen loppui ja SS-upseeri käveli paikalle. Aluksi mies kieltäytyi nostamasta käsiään ylös, mutta suostui sitten Lindenin lyötyä häntä sauvalla päähän.

Saksalaiset odottivat leirin luovuttamista pääportilla. Heitä johti Dachaun uusi komendantti, luutnantti Heinrich Wicker, joka oli ollut leirissä vasta kaksi päivää. Oikea komendantti oli lähtenyt pakosalle päivää aiemmin. Wicker oli jätetty antautumaan amerikkalaisille ja ottamaan vastaan syytökset leirin tapahtumista, joihin hänellä ei ollut osaa eikä arpaa.

Kun amerikkalaiset tulivat leirille, kahdensadan metrin päässä portista olevista parakeista kuului noin kuudellatoista eri kielellä: ”Oletteko amerikkalaisia?” Myöntävä vastaus aiheutti sekasorron.

Likaa, kurjuutta ja ruumiskasoja. Kaasukammio ja polttouuni. Lääketieteellisiä kokeita, vartijakoiria, mielivaltaisia teloituksia. Dachaun vangit olivat kotoisin eri puolilta Eurooppaa. He olivat kaikki joutuneet kärsimään käsittämättömän paljon natsien käsissä. Saksalaiset vangit olivat kärsineet aivan yhtä paljon kuin muutkin.
Nyt vangeilla oli kosto mielessään. Jotkut vangit olivat odottaneet tätä päivää vuosien ajan. Kun kymmenettuhannet vangit pääsivät vapaiksi, siitä syntyi mellakka.
Vankien lisäksi myös osa amerikkalaissotilaista tappoi saksalaisia. Tarkkoja lukumääriä ei ole tiedossa, mutta tuona päivänä Dachaussa surmattujen saksalaisten lukumäärä saattoi nousta jopa viiteensataan. Ainoastaan se on varmaa, että kuolleita oli monta.

PÄIVÄ III. MAANANTAI 30.4.1945.

Yhdysvaltain uusi presidentti totutteli vielä työhönsä. Harry S. Truman oli ollut virassaan vasta kahdeksantoista päivää Franklin D. Rooseveltin odottamattoman kuoleman jälkeen. Truman oli jatkuvan paineen alla joutuessaan tekemään nopeita, usein ratkaisevan tärkeitä päätöksiä. niinpä Trumanista tuntui kuin hän olisi elänyt jo monen elämän ajan siitä lähtien, kun oli toiminut maansa korkeimmassa virassa.

Kun Trumanista oli tullut presidentti, hän oli saanut kuulla sotaministeri Harry Stimsonilta Yhdysvaltain armeijan voimavaroista salaisuuksia, joita ei edes varapresidenttinä ollut saanut tietää.
Yhdysvalloilla oli uusi ase, jollaista millään muulla maalla ei ollut. Se oli uskomattoman voimakas pommi, niin valtava, että yksi räjähdys tuhoaisi kokonaisen kaupungin tai enemmänkin.

Trumanilla ei ollut vielä aavistustakaan, mitä tehdä uudella ihmeaseella. Niin voimakasta pommia ei voisi käyttää harkitsemattomasti. Saksassa sitä ei voinut enää käyttää, koska sota oli jo voitettu ja Saksa raunioina.
Aikanaan armeija epäilemättä löytäisi pommille käyttöä kaiken sen rahan jälkeen, jota pommin kehittämiseen oli käytetty. Upseerit kertoisivat varmasti Trumanille, kun se päivä koittaisi.

San Franciscoon oli kokoontunut delegaatteja 46 maasta suunnittelemaan peruskirjaa Yhdistyneille kansakunnille, uudelle maailmanneuvostolle, jonka oli määrä korvata Kansainliitto sodan päätyttyä. Idea uudesta neuvostosta oli peräisin Rooseveltilta ja Churchilliltä, jotka olivat keksineet sen pian Pearl Harborin jälkeen. Yksi Trumanin ensimmäisistä toimista presidenttinä oli ollut vahvistaa, että neuvottelut sujuisivat suunnitellusti, vaikka pääarkkitehti ei enää ollutkaan mukana.

Neuvottelut olivat alkaneet huhtikuun 25. päivänä ja niiden oli määrä kestää kahden kuukauden ajan. Truman oli avannut ne radiopuheessaan Valkoisesta talosta, ja niitä käytiin monissa paikoissa ympäri San Franciscoa. Suuremmat kokoukset pidettiin War Memorial Opera Housessa, pienemmät hotellisviiteissä ja neuvotteluhuoneissa. Niiden aikana 1.200 delegaattia vapaan maailman joka nurkalta muodosti alakomiteoita ja epävirallisia kuppikuntia keskustellakseen itselleen erityisen tärkeistä asioista.

Sotamarsalkka Jan Smuts edusti Etelä-Afrikkaa. Hän oli osallistunut jo vuonna 1919 käytyihin Versailles´n rauhanneuvotteluihin ja oli nyt käytävien neuvottelujen vanhimpia osanottajia.
Smuts oli ollut haluton allekirjoittamaan vuoden 1919 sopimusta, koska hänen mielestään Saksalle ensimmäisen maailmansodan jälkeen sanellut ehdot olivat olleet liian kovat ja aiheuttaisivat varmasti ongelmia tulevaisuudessa. Hänen mielipiteensä ei kuitenkaan ollut saanut kannatusta, mutta oikeassa hän oli ollut. Natsismi oli seurausta Saksan talouden nopeasta romahtamisesta sotakorvausten paineessa.
Smuts oli katsellut natsismin nousua sivusta epätoivoisena. hän ei ollut lainkaan iloinen siitä, että oli ollut oikeassa.

San Franciscon neuvottelut eivät kuitenkaan tähdänneet Saksan rankaisemiseen. Tällä kertaa delegaatit katsoivat tulevaisuuteen sekä suunnittelivat uutta ja parempaa rauhanaikaista maailmaa.

Smutsin tehtäväksi oli annettu laatia YK´n peruskirjan johdanto. Komitean avulla hän teki luonnoksen, joka vetosi vapaan maailman valtioihin ”estämään sisäisten kiistojen toistuminen, joka jo kaksi kertaa meidän sukupolviemme aikana on aiheuttanut ihmiskunnalle surua ja tappioita, luomaan uudelleen usko perustavanlaatuisiin ihmisoikeuksiin, ihmisen yksilöllisyyden pyhiin ja korkeimpiin arvoihin sekä miesten ja naisten väliseen tasa-arvoon kaikenkokoisten kansojen keskuudessa sekä lisäksi edistämään sosiaalista kehitystä ja parempaa elintasoa entistä vapaammin”.
Johdannon sävy oli ylevä, mutta Smuts oli siihen tyytyväinen, vaikka hänellä olikin yhä paljon työtä ennen kuin lopullisen version voisi esitellä delegaateille näiden hyväksyttäväksi.

Maapallon toisella puolella Madridin lähellä sijaitsevassa kuninkaallisessa metsästysmajassa Espanjassa kenraali Franco oli seurannut San Franciscon neuvottelujen kulkua yhä kauhistuneempana. Hän mietti, saisiko Espanja paikan Yhdistyneissä kansakunnissa vai kiellettäisiinkö hänen maaltaan jäsenyys rangaistukseksi väärän puolen tukemisesta sodan aikana.
Enteet eivät olleet hyviä. Franco oli halunnut pitää espanjalaiset poissa suuremmista konflikteista heidän oman sisällissotansa jälkeen ainakin niin kauan, että hän voisi olla varma brittien häviöstä. Koskaan ei kuitenkaan ollut ollut epäilystäkään siitä, kumman puolella Franco oli.
Hitler oli patistanut kerta toisensa jälkeen Francoa julistamaan sodan Britannialle ja sallimaan saksalaisten laskuvarjojoukkojen vallata Gibraltar viipymättä. Franco oli vastannut, että Britannian Kuninkaallinen laivasto valtaisi Kanariansaaret, jos hän suostuisi Hitlerin ehdotukseen.
Franco oli tehnyt kaikkensa pitääkseen Espanjan akselivaltojen puolella, mutta pitänyt ihailunsa Hitleriä ja Mussolinia kohtaan salassa. Hän oli kuitenkin tarjonnut näille paljon salaista apua.

Muu maailma laittoi kuitenkin taloussaarron päälle. aluksi se ei ollut ongelma, koska Saksa oli ollut vahvoilla ja muut perääntymässä. Nyt oli kuitenkin tiedossa ongelmia, kun Saksa oli lyöty ja Espanjalla vähänlaisesti muita kavereita.

Franco oli alkanut kääntää takkiaan jo kuukausia sitten. Hän oli sanoutunut hätääntyneenä irti akselivalloista ja pinnisteli liittoutuakseen uudelleen muun maailman kanssa.
Hitlerin ja Mussolinin nimikirjoituksin varustetut valokuvat oli poistettu Francon työhuoneesta. Ne oli korvattu paavin kuvalla. Espanjan joukot oli vedetty pois Venäjän rintamalta ja saksalaiset agentit häädetty Tangerista. Espanja oli juuri katkaissut diplomaattisuhteet Japanin kanssa ja aikoi tehdä saman Saksankin suhteen.
Kaikille kyselijöille Franco kertoi, että hänen aiempi flirttailunsa natsien kanssa oli ollut vain juoni, vaativaa tasapainoilua, jotta hänen maataan ei miehitettäisi Mitä muuta hän olisi voinut tehdä, kun Saksan armeija hengitti hänen niskaansa ja Italia sijaitsi vastarannalla?

Franco oli ehdottanut Churchillille ja Rooseveltille, että heidän maansa pitäisi olla ystäviä. Churchillin vastaus oli ollut jäätävä. Rooseveltin vastaus oli ollut vieläkin jäätävämpi, sillä Roosevelt muisti edelleen onnittelut, joihin Franco oli suorastaan hukuttanut Japanin Pearl Harborin jälkeen.

Francolla oli myös muita vihollisia San Franciscossa – espanjalaisia vihollisia. Francon voitettua sisällissodan monet tasavaltalaiset olivat lähteneet Meksikoon, missä nämä oli otettu avosylin vastaan. Nyt YK´n meksikolaisdelegaatiossa oli hyvin paljon Francon vastaisia tasavaltalaisia, jotka puhuivat avoimesti Espanjan hylkäämisen puolesta.

Pahinta olivat kuitenkin Milanosta tulleet uutiset. Sinä aamuna Franco luki kauhun vallassa selostusta Mussolinin kuolemasta, katsoi kuvia Mussolinista roikkumassa ylösalaisin mylvivän väkijoukon edessä. Seuraavaksi Hitlerin oli käymässä kehnosti. Entä sen jälkeen?
Sitä kahtia jakautuneen maan johtaja Francisco Franco ei halunnut ajatella.

Franco ei ollut ainoa ahdistunut. Myös Oslon kuninkaanlinnassa oleskeleva Vidkun Quisling pelkäsi seurauksia tuettuaan sodassa väärää puolta. Hän oli Norjan niin sanottu ministeripresidentti, jonka natsit olivat asettaneet virkaansa sen jälkeen kun olivat lakkauttaneet monarkian ja syrjäyttäneet kuningas Haakonin. Quislingin nimestä oli jo paljon aiemmin tullut yleinen pahimman luokan maanpetturia tarkoittava sana norjan kieleen.
Quisling arveli, että jossain vaiheessa hänet tuomittaisiin, mutta toivoi silti ihmettä. Monien fasistijohtajien tavoin hänkään ei juuri tiennyt, kuinka paljon tavalliset ihmiset häntä inhosivat.
Saksalaiset olivat tarjoutuneet antamaan Quislingin käyttöön sukellusveneen. Quislingilla oli myös ystäviä, jotka voisivat piilottaa hänet tarpeen tullen. Hän ei kuitenkaan olut valmistautuntu livistämään. Hän selitti asian sihteerilleen ja väitti tehneensä parhaansa Norjan hyväksi.
Quislingin omatunto oli puhdas: ”Aion luovuttaa maan yhtä hyvässä kunnossa sen seuraaville hallitsijoille, otaksuen että he eivät ole venäläisiä. Venäläisiä vastaan mobilisoisin jokaisen kynnelle kykenevän kantamaan asetta seurauksista piittaamatta.”
Sen sijaan, että pakenisi tai tappaisi itsensä, kuten monet muut hänen hallituksensa jäsenet olivat suunnitelleet tekevänsä nyt, kun natsit eivät enää olleet heitä suojelemassa, Quisling tyytyisi kohtaloonsa.

Berliinissä venäläiset valmistautuivat hyökkäämään Reichstagiin. Taistelu oli jatkunut läpi yön, kun venäläiset olivat kamppailleet sisäministeriön suuersta toimistokompleksista ja yrittäneet ajaa saksalaiset ulos sieltä huone huoneelta. Aamun koittaessa rakennuksen yläkerroksista kuului yhä satunnaista ampumista, mutta muut osat rakennuksesta olivat lujasti venäläisten hallussa.

Saksan parlamenttitalo oli vain noin 400 metrin päässä, muta maasto sinne saakka oli täynnä etenemistä vaikeuttavia esteitä. Myös itse rakennuksessa saattoi olla paljonkin sotilaita sisällä. Saksalaiset eivät aikoneet antautua Reichstagista ilman taistelua.
Venäläiset olivat kutienkin päättäneet saada lippunsa hulmuamaan rakennuksen valtavan kupolin ylle ennen yön tuloa.

Hyökkäys alkoi aamulla kello 5.00 esipommituksella, jossa kaikki aseet suunnattiin tulittamaan Reichstagia lähietäisyydeltä. Tuntia myöhemmin ensimmäinen sotilasaalto hyökkäsi. Sotilaat pääsivät 50 metriä eteenpäin ennen kuin kaatuivat, kuten kaatuivat myös heidän perässään tulleet sotilaat.
Suuri osa puolustuksen tulituksesta tuli Reichstagia vastapäätä sijaitsevasta Kroll-oopperatalosta. Venäläiset komentajat päättivät, että heidän täytyisi vallata ensin oopperatalo ja vasta sitten Reichstag.

Oopperatalon valtaaminen vei venäläisiltä melkein koko aamun, koska myös sen lähellä sijaitsevat rakennukset piti käydä läpi. He iskivät tuhoisalla rakettien ja raskaan tykistön yhdistelmällä, joka hävitti kaiken tielleen osuvan. Venäläiset valtasivat Kroll-oopperatalon puoleenpäivään mennessä ja suuntasivat Reichstagia kohti alkuiltapäivällä.

Melun ja sekasorron keskellä oli vaikea tietää täsmällisesti, milloin puna-armeija lopulta pääsi Reichstagille. Joidenkin mielestä se tapahtui noin kello viisitoista. Toisten mielestä se tapahtui uuden hyökkäyksen jälkeen juuri pimeän laskeuduttua.
Jotkut venäläiset kersantit kärttivät upseereiltaan kunniaa viedä punainen lippu Reichstagiin ja nostaa se katolle. Useimmat kuitenkin tiesivät, että maine ja kunnia oli tarkoitettu kenraaleille ja poliittisille komisaareille, ei tavallisille sotilaille. Rivimiesten päämääränä oli vain selviytyä sieltä pois elävänä.
Kunniaa ei ollut tarkoitettu myöskään tataareille, kalmukeille tai vastaaville kansallisuuksille. Venäläisten lisäksi ainoastaan georgialaiset tulivat kyseeseen, sillä Stalin oli kotoisin Georgiasta.

Puna-armeijan joukot syöksyivät sisään. He etenivät omien miestensä ruumiiden yli, heittivät kranaatteja ylös portaisiin ja tulittivat saksalaisia konepistooleilla pimeässä.
Sadat saksalaiset perääntyivät pohjakerrokseen. Loput heistä vetäytyivät hitaasti ylös leveitä portaita, ampuivat käytävillä ja puolustautuivat huone huoneelta.
Saksalaiset eivät suostuneet antamaan periksi vaan valmistautuivat pitkään, kovaan taisteluun. Venäläisiltä voisi mennä koko yö ja mahdollisesti seuraava päiväkin ennen kuin saksalaiset saataisiin karkotettua sisäministeriön toimistorakennuksesta.

Venäläiset eivät kuitenkaan voineet odottaa niin pitkään. Voitonlippua numero 5 mukanaan kantaneet 756. rykmentin miehet tekivät itselleen väkisin tietä portaita pitkin ylös. He pääsivät toiseen kerrokseen saakka ennen kuin saksalaisten tulitus pakotti heidät perääntymään. He onnistuivat levittämään lipun ja heiluttamaan sitä ikkunasta, mutteivät kuitenkaan saaneet lippua kupoliin.
Taistelu jatkui tuntien ajan ennen kuin venäläiset yrittivät uudelleen. jossakin vaiheessa he pääsivät katolle, tarkasta ajasta ei kutienkaan ole tietoa.
Moskovaan raportoitiin, että neuvostolippu liehui uljaasti Reichstagin yllä vappuna eli juuri silloin kun pitikin. joidenkin kertomusten mukaan raportti oli kuitenkin kirjoitettu silloin, kun rakennusta yhä valloitettiin, eli päämajalle olisi toimitettu väärää tietoa.
Ainoastaan se on varmaa, että vielä yön aikana Reichstag oli täynnä saksalaisia, eivätkä he olleet lähelläkään luovuttamista. Heitä oli jokaisessa kerroksessa ja pohjakerroksen kellareissa taistelemassa kuolemaansa saakka.

Valtakunnankansliassa vain noin viiden kilometrin päässä Adolf Hitler oli herännyt bunkkerissaan viideltä aamulla venäläisten ristitulen aiheuttamiin ääniin. Äänet olivat kuuluneet selvästi vajaan kymmenen metrin betonikerroksen läpi hänen henkilökohtaiseen majoitustilaansa.
Rättiväsynyt ja sameasilmäinen Hitler oli yhä aamutakissaan ja tohveleissaan, kun SS-kenraali Wilhelm Mohnke saapui hänen odotushuoneeseensa. Mohnke ei kaunistellut vastatessaan Hitlerin kysyessä, kuinka kauan bunkkeri vielä kestäisi: ”Puhuin yhdestä tai kahdesta päivästä. [—]Hitler kuunteli keskeyttämättä, ojensi sitten kätensä minulle jäähyväisiksi ja sanoi: ’Kaikkea hyvää. Kiitos teille. Se ei ollut vain saksan puolesta.’ Tapaaminen päättyi puoli seitsemän maissa aamulla, minkä jälkeen palasin komentopaikalleni.”

Puoli tuntia myöhemmin Eva Hitler meni yläkertaan ja käväisi valtakunnanakanslian puutarhassa. oli ihana kevätaamu. Eva kertoi vartijalle, että halusi nähdä auringon vielä kerran.

Ku Eva palasi takaisin huoneeseensa, hän ei halunnut olla yksin, vaan kutsui luokseen Traudl Jungen juttelemaan kanssaan. He keskustelivat kaikesta mieleen juolahtaneesta ja yrittivät kovasti pitkittää keskustelua mieluummin kuin istua synkkinä omissa ajatuksissaan.
Sitten Eva avasi vaatekaappinsa ja otti esiin mieluisimman hopeakettuturkkinsa ja antoi sen Jungelle: ”Haluaisin antaa tämän takin sinulle jäähyväislahjaksi. Olen aina pitänyt siitä, että ympärilläni on hyvin pukeutuneita naisia. Haluan antaa turkin nyt sinulle. Pidä sitä ylläsi ja nauti.”

Junge liikuttui. Hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä tekisi turkilla näinä aikoina, mutta hän arvosti Evan elettä.
Junge kiitti Evaa hartaasti ja vilpittömästi. Hän oli aina pitänyt Hitlerin vaimosta.

Keskipäivällä annettiin päivittäinen tilanneraportti neuvotteluhuoneessa. Se oli ankea kokemus kaikille läsnäolijoille. Berliinin varuskutnaa johtanut kenraali Helmut Weidling kertoi Hitlerille, että venäläiset olivat hyökkäämässä Reichstagiin. Kaikella todennäköisyydellä taistelu Berliinistä olisi ohi huhtikuun 30. päivän iltaan mennessä.
Wedlingin antamaa arviota seurasi pitkä hiljaisuus. Sen jälkeen Hitler kysyi Mohnkelta, oliko tämä samaa mieltä. Mohnke antoi myöntävän vastauksen. Wenckin armeija tai mikään muukaan ei voisi tuoda helpotusta tilanteeseen.

Hitler hyväksyi sen, että tilanne oli toivoton. Hän näytti mieheltä, joka oli tyytynyt kohtaloonsa.

Hitlerillä oli vaikeuksia päästä ylös nojatuolistaan, kun Weidling valmistautui lähtemään. Weidling kysyi Führeritä, mitä Berliinin puolustajien pitäisi tehdä, jos heiltä loppuisivat ammukset. Sen nimittäin odotettiin tapahtuvan pian.
Hitler vastasi, ettei hän koskaan luovuttaisi Berliiniä, mutta sotajoukot voisivat paeta pienissä ryhmissä ammusten loputtua.

Tapaaminen päättyi synkkyyteen. Kaikille oli täysin selvää, että Hitlerillä ei enää ollut paljon elinaikaa.
Hitler oli jo kertonut Martin Bormannille, että hän ja hänen vaimonsa aikoivat tappaa itsensä tuona päivänä. Nyt Hitler kutsui henkilökohtaisen adjutanttinsa Otto Günschen luokseen keskustelemaan yksityiskohdista.

Yksityiskohdat olivat ratkaisevan tärkeitä Hitlerille. Benito Mussolinin ja Clara Petacchin kuolemasta järkyttynyt Hitler ei halunnut saman tapahtuvan hänelle ja Evalle. Hän teki sen selväksi myös Günschelle. Heidän ruumiinsa tuli polttaa.
Günsche antoi Hitlerille sanansa ja lupasi, että Hitlerin ruumis olisi turvallisissa käsissä tämän kuoleman jälkeen.

Aikaa ei ollut hukattavaksi. Günsche lähti välittömästi hakemaan bensiiniä hautaroviota varten.
Hitler puhui muutaman muunkin kanssa ja meni sitten lounaalle.

Helmut Altner kutsuttiin päämajaan todistamaan komentavan upseerin palkitsemista tammenlehvillä varustetulla ritariristillä Ruhlebenin puolustamisesta. Kenraali Weidling jakoi tilaisuudessa mitaleja myös muille sotilaille.
Altner oli ylennetty Obergrenadieriksi. Olisi mahdollista, että hän myös saisi rautaristin. Komentava upseeri halusi vain ensin tarkistaa, oliko Altnerin mahdollista saada samaan aikaan sekä ylennys että kunniamerkki.
Altner ei voinut uskoa sitä. Venäläisiä oli ympäri romahtamaisillaan olevaa Berliniä ja armeija kantoi huolta mitaleista. Ketä nuo luulivat voivansa huijata?

Hildegard Knef ja Ewald von Demandowsky olivat kaivautuneet puolustusasemiin hautausmaalla Hohenzollerndammissa aamunkoitteessa. He olivat saaneet seurakseen kaksi Hitler-Jugend-poikaa, joista toinen oli pian kuollut tarkka-ampujan tulitukseen.

Sitten alkoi hyökkäys. Knef näki, kuinka venäläiset lähestyivät: ”Siinä he ovat. Näen heidät ensimmäistä kertaa, juoksemassa meitä kohti konekiväärit lanteillaan aseen pistimen kimallellessa auringossa. Ase ja pistin tulevat minua kohti, yhä lähemmäksi, käsivarrenmitan päähän. Maata lentää silmiini, ratatat, vieressäni on ase. Muistan käsikranaatin – vedä, heitä, kumarru – pu-tum. Sirpaleet kopisevat kypärääni.”

Ajotie oli täynnä kuolleita venäläisiä. Saksalaiset juoksivat hakemaan näiden aseet ja pakenivat sitten ennen kuin hyökkääjät ehtisivät järjestäytyä uudelleen. Von Demandowskyn ja Knefin seuraan liittynyt Hitler-Jugend-poika tarttui Knefin takkiin ja pyysi tulemaan mukaansa. He kulkivat hautausmaan läpi ja saapuivat lähes saman tien raunioituneelle talolle, joka näytti von Demandowskyn mielestä hämärästi tutulta. Ikään kuin unessa hän tajusi, että talo kuului hänen ystävälleen Bobby Lüdtkelle.

Kolmikko menivät talon sisälle suojaan. Venäläiset kuitenkin jysäyttivät talon kappaleiksi. Seinät romahtivat ja kattoparrut sortuivat. Hitler-Jugendin poika eksyi keskelle sekasortoa.
Keuhkot pölystä täyttyneinä Knef pyysi, ettei von Demandowsky jättäisi häntä, jos hän haavoittuisi. Von Demandowsky lupasi ampua Knefin, jos niin tapahtuisi, ja sai myös Knefin vannomaan, että tämä tekisi samoin hänelle.

Knefin kurkkuoli tukossa ja hän kaipasi kovasti vettä. Kurfürstendamm ei kuitenkaan ollut kaukana ja von Demandowskyllä oli siellä tuttu, joka saattaisi voida auttaa. He lähtivät saman tien pyrkimään sinne.
Lähes välittömästi Knefin ja von Demandowskyn lähdettyä matkaan heidät ohitseen meni muutama sotilas konekivääreineen. Sotilaat kutsuivat heitä ”tovereiksi”.
Knef ei voinut olla huomaamatta, että heidät ohittaneet miehet olivat venäläisiä.

Bunkkerissa syötiin lounasta. Kyseessä oli hillitty tilaisuus, sillä se oli Hitlerin viimeinen ateria ennen itsemurhaa, spagettia ja salaattisekoitusta. Hänen puolisonsa oli yksin huoneessaan, ruoka ei ilmeisesti tälle maistunut. Hitler söi kahden sihteerinsä ja henkilökohtaisen kokkinsa kanssa.
Vanhemman sihteerin, Gerda Christianin, mukaan keskustelu oli satunnaista ja samanlaista kuin heillä oli ollut joka päivä viikkojen ajan. Hitler vaikutti täysin rentoutuneelta. Nuorempi sihteeri, Traudl Junge, muisti aterian ”kuoleman juhla-ateriana hilpeän tyyneyden ja maltin naamion alla”.

Lopetettuaan ateriansa Hitler ilmoitti, että kaikki oli nyt ohi ja aika oli koittanut. Hän meni hyvästelemään Goebbelsin, joka yritti vielä viimeisen kerran saada hänet luopumaan aikeistaan.
Goebbels kehotti Hitleriä mieluummin pakenemaan, valtakunnankansliassa oli hälytysvalmiudessa lentokone, jolla voisi lentää noin kymmenentuhannen kilometrin matkan. Hitler voitaisiin lennättää lyhyellä varoitusajalla Etelä-Amerikkaan, Japaniin tai johonkin arabimaista.

Hitler ei kuitenkaan ollut menossa minnekään: ”Sinä tiedät päätökseni, Herr Doktor. Asia on loppuun käsitelty.” Hitler kehotti sen sijaan Goebbelsia pakenemaan.

Junge oli polttamassa savuketta palvelijoiden huoneessa, kun Otto Günsche kutsui hänet luokseen sanomaan hyvästit Hitlerille. Junge tumppasi savukkeensa ja liittyi Hitlerin lähimpien apulaisten riviin odottamaan kättelyä.
Junge oli niin tunteidensa vallassa, ettei kunnolla edes huomannut, keitä muita paikalla oli: ”En näe mitään muuta kuin Führerin hahmon. Hän tulee hyvin hitaasti ulos huoneestaan kumarampana kuin koskaan aiemmin, seisoo avoimessa oviaukossa ja kättelee kaikkia. Tunnen hänen oikean kätensä lämmön omassa kädessäni. Hän katsoo minua muttei näe minua. Hän näyttää olevan liian kaukana. Hän sanoo minulle jotakin, mutten kuule sitä. Hänen viimeiset sanansa menevät minulta täysin ohi. [—] Palaan hetkeksi tähän maailmaan, Kun Eva Braun tulee luokseni. Hän hymyilee minulle ja halaa minua. ”Yritä päästä pois. Sinun on vielä mahdollista selvitä tästä. Ja rakasta Baijeria puolestani.'”

Hitler oli pukeutunut univormuunsa kuuluvaan takkiin, jossa oli ensimmäisen maailmansodan ansioista myönnetty rautaristi. Evalla puolestaan oli yllään hänen eniten rakastamansa mekko. Se oli väriltään tummansininen, ja sen kaula-aukossa oli ruusuja. Eva oli pessyt hiuksensa ja kammannut ne kauniisti hetkeä varten.
Junge oli niin poissa tolaltaan, ettei pystynyt kunnolla katsomaan.

Magda Goebbels tuli paikalle ja pyysi viimeistä tapaamista Führerin kanssa. Hitler suostui selvästi kiusaantuneena juttelemaan Magdan kanssa kahden kesken. He olivat suljettujen ovien takaan minuutin ajan. Josef Goebbels odotti heitä oven ulkopuolella.
Magda rukoili, että Hitler miettisi asiaa vielä uudelleen. Hän sanoi, ettei vieläkään olisi liian myöhäistä, ja kehotti Hitleriä lähtemään Berliinistä pysyäkseen elossa. Hitler ei kuitenkaan enää kuunnellut, vaan torjui Magdan yrityksen töykeästi.
Magda lähti huoneesta kyynelet silmissään.

Oli iltapäivä. Führerin aika oli koittanut, ja kaikki bunkkerissa tiesivät sen. Führerin puoliso tuli hänen luokseen ja seurasi häntä lauhkeasti hänen huoneeseensa. Muut katselivat hiljaa, kukaan ei katsonut toisiaan silmiin, ja kaikki pitivät ajatuksensa omana tietonaan, kun raskas teräsovi sulkeutui.
Kukaan ei tiennyt, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Heillä oli kuitenkin aavistus siitä. Kun Führer olisi poissa, he kaikki voisivat alkaa ajatella omaa tulevaisuuttaan, sitä, miten päästä bunkkerista yhtenä kappaleena ja elossa. He eivät kuitenkaan voineet tehdä sitä ennen kuin Führer olisi poissa.
Siihen saakka he eivät voineet muuta kuin istua käytävässä ja odottaa.

Jatkuu…

 

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Doyle, Arthur Conan: Haudantakainen elämä
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, jan: Uusien ideoiden Suomi
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille

Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
Herpen, Marcel H van: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Hovi, Tuomas: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kajo, Markus: Kettusen kirja
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin

Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina

Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korkki, Jari: Kohti liittokuntaa – Antti Kaikkonen ja Suomen puolustuksen uusi asento
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Lenkillä mietittyä
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta

Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Smittenin murha
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Math Mathonwynpoika
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika

Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Olsen, Gregg: Äitimme oli sarjamurhaaja
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka

Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kunnan ja vähän muittenkin kanssa elämässä ja tekemässä
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta

Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Silver, Minna: Tutankhamonin salaisuudet
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella

Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Sydow, Max von: Kirppusirkus
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen

Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Uusma, Bea: Naparetki
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Kriisien keskellä
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä

Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin