Kirjat, päivitys 31.8.

Avataanpa sitten kesäisten jatkolukujen jälkeen tämän sivun syyskausi. Nyt on vuorossa Esa Timosen ja Tuula-Liina Variksen yhteistyönä syntynyt muistelus Metsän poika, Karjalan kuvernööri. Jos sitten yrittelisi saada n. viikon kuluttua seuraavan tiivistelmän valmiiksi, silloin olisi tarkoitus etsiytyä ehkä noihin syksyyn sopiviin synkkyyksiin sekä käsitellä Tuomas Hovin teos Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Keskustalainen
Esa Timonen ja Tuula-Liina Varis: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
WSOY 1996
264 sivua

Sitten keskustalaista kirjallisuutta, tällä kertaa esittelyssä Pohjois-Karjalan pitkäaikainen puolestapuhuja, kansanedustajana, ministerinä ja maaherrana toiminut Esa Timonen (1925 – 2015). Pitkäaikaisen keskustavaikuttajan haastelut on paperille kirjannut kirjailija Tuula-Liina Varis, ja muistelmateos kantaa nimeä Metsän poika, Karjalan kuvernööri.

Timoset saapuivat Ylä-Karjalaan vuonna 1617 solmitun Stolbovan rauhan jälkeen, kun Ruotsi sai Venäjältä hallintaansa Käkisalmen Karjalan. Noista ajoista lähtien alkoi luterilaisen kirkon seurakuntien rekisterissä esiintyä nimi Timonen.
1800-luvun lopulla Esan isoisä Olli Timonen toi suvun takaisin Nurmekseen, josta se oli aiemmin siirtynyt idemmäs Käkisalmen suuntaan.

Olli Timonen sokeutui varsin varhain. Sen ajan sairaanhoito-oloissa häntä ei pystytty auttamaan, vaan hän joutui työkyvyttömäksi. Esan isä Kalle muisteli, kuinka heitä kuljetettiin talosta taloon. Huoltojärjestelmä (huutolaisuus) oli sellainen, että kukin talo piti heitä vuorokauden kaksi ja sitten heidät taas siirrettiin.

Yhdentoista vanhana Kalle meni Ylikylän Viitaniemelle rengiksi tai hevospojaksi, miksi tuota lienee kutsuttu. Taloa asuva Pulkkisten väki oli hyvin valistunutta, ja Kallen annettiin käydä kaksi vuotta kansakoulua, opettajanaan Erkki Peltonen, kirjailija Johannes Linnankosken veli. Vaikkei Kalle voinutkaan käydä koulua läpi, sai hän siitä kuitenkin pohjan siihen taloudelliseen ajatteluun, jota sitten koko ikänsä toteutti.

Kalle oli muissakin Ylikylän taloissa päivämiehenä ja renkimiehenä, mutta sittemmin piti tapanaan lähteä talviksi pohjoiseen. Seitsemänä vuotena hän kulki aina Rovaniemen korkeudelle saakka metsätöissä ja vaurastuikin noissa hommissa sen verran, että pystyi ostamaan hevosen. Hän oli talvet hevosmiehenä ja ansaitsi luonnollisesti paremmin kuin ilman hevosta, ja keväällä sitten myi hevosen ja lähti hiihtäen tulemaan kotiin Nurmekseen.
Lopulta Kalle pystyi siirtymään veljensä Villen kanssa torppariksi vuonna 1911. Kallen ja Villen tiet erosivat melko nopeasti, pari-kolme vuotta he torppaa pitivät, ennen kuin Kalle osti Muuttomäen. Ja vuonna 1918 Kalle osti Nurmeksen Saramon kylästä Huttusenniemen tilan. Siinä talossa Esa syntyi.

Kun Esan vanhemmat olivat isän äidin hautajaisissa, lapsia hoitamaan jäänyt apulainen oli ollut tulen kanssa varomaton. Talo paloi.
Esan muistiin varhaislapsuudesta jäänyt köyhyys kotitalossa perustuu varmaankin juuri siihen, että perheellä oli isot rakennusvelat. Tilan isä oli saanut ostetuksi säästöillään, mutta uusi talo rakennettiin velkarahalla.

Esan äiti Hilma oli myös Nurmeksesta, hän oli Konttimäen torpan tytö, joka oli käynyt kansakoulun. Siihen aikaan kansakoulun käyminen oli hyvin merkittävä asia, Esakin arvostaa suuresti sitä molempien kohdalla. Heidän perheestään selvästi näki, mikä merkitys sillä oli, että molemmilla vanhemmilla oli luku- ja kirjoitustaitoa.

Esan vanhemmat menivät naimisiin vuonna 1911 äidin ollessa vasta parikymppinen ja isän 26-vuotias. Kun he aloittivat tilanpidon Huttusenniemessä, lapsia oli jo neljä. Kolme lasta lisää syntyi Saramossa, nuorimpana Esa.

Perheessä isä oli maalaisliittolainen, ja oli sitä henkeen ja vereen. Äidin suku sen sijaan oli vähän vasemmistolaisempaa.
Isällä oli vakaa maausko, joka kumpusi lapsuudesta. Hän ei kestänyt ajatusta, että hänen pentunsa joutuisivat kiertämään mieroa. Piti olla sellainen talo, että pennut pystytään elättämään.

Isä oli talvet metsätöissä savotassa hevosen kanssa. Aamusella lähti aikaisin, iltapimeällä tuli takaisin, vaatteet jäässä, parta jäässä, kaikki jäässä. Sellainen jäinen ukko oli pelottava ilmestys – kun isä ilmaantui ovelle, pennut hyypiöityivät nurkkaan. Äiti sitten meni niitä jäisiä vaatteita yltä ottamaan ja niitä kuivumaan laittelemaan.

Isä oli innokas maata viljelemään ja äiti sai karjatalouden tuottamaan. Kun he aloittivat Saramolla vuonna 1918, talvisodan alkaessa heiltä lähti jo kaksitoista lehmää evakkoon. Harva tulee ajatelleeksi, miten nopea se nousu oli niissä oloissa. Luonnollisesti siihen vaikutti se, että Esan molemmat veljet olivat jo täysiä miehiä, ja Esastakin alkoi jo vähän olla apua, kun vuoden 1938 keväällä pääsi kansakoulusta.
Toisaalta suuri lapsilauma oli raskas taakka silloin, kun lapset olivat pieniä. Mutta vanhemmat pystyivät organisoimaan sen huushollin niin, että lapsetkin tekivät jotain. Talo paisui ja kehittyi niin, että kun alkuun olivat vauraudessa siellä kylän häntäpäässä, kohta olivat jo keskitasoa ja lopuksi kymmeniä vuosia Nurmeksen suurimpia maidonlähettäjiä.

Kallen kaltaiset miehet olivat kovia ukkoja, patruunoita ja orjia samassa persoonassa. Ei käy kieltäminen, etteikö isä ennen kaikkea itseään olisi töihin pannut, mutta siinä oli toistenkin koetettava olla joukolla mukana. Ei hän kuitenkaan paha pomo ollut, kyllä hän yleensä tajusi, mitä penska jaksaa ja osaa, eikä hermostunut.

Siihen aikaan kotona osattiin tehdä kaikki. 1930-luvun lopulla oli niin hyvä aika, että jotain oli mahdollista ostaakin, mutta kun elämä sodan aikana taas kiristyi, kaikki taidot olivat tarpeen.
Vaikka elämä on kovaakin, sellaisen yksilön henkilökohtainen vapaus on suuri, joka pystyy itse kaiken tekemään. Se on hämmästyttävä tunne: minä osaan. Ja se tunne on seurannut Esaa koko hänen ikänsä.
Ei sitä hänen lapsillaan varmaankaan enää ole. Kun kaiken saa muutenkin kuin oman työn tuloksena, ei sellainen tunne voi kehittyä.

Saramosta on Esa joskus saanut eduskuntavaaleissa yli 400 ääntä. Niin pienestä kylästä se oli suuri äänimäärä. Ihmiset toivoivat kylän olojen parantuvan, jos eduskunnassa on olot tunteva oman kylän ihminen. Esahan oli kaikkien kanssa ollut metsätöissä, uitoilla, maatöissä.
Saramo oli Nurmeksen maalaiskuntaa, Nurmes jo kauppala Esan lapsuudessa 1930-luvulla. Silloin Saramossa asui 500-600 ihmistä. Ja Saramossa Esa kävi supistetun kansakoulun, sen neljä luokkaa. Neljän luokan yleissivistys Esalla on tässä yhteiskunnassa.
Saramossa asui yksi työnjohtaja ja myöhemmin tuli diakonissa. Siinä oli Saramon julkishallinto. Yksiopettajainen kansakoulu muuttui kaksiopettajaiseksi juuri niihin aikoihin, kun Esa läksi koulusta pois.

Mutta henkisiltä harrastuksiltaan Saramo ei niin vähäinen ollut. Kylältä oli 1900-luvulla pantu poika opettajainkoulutukseen seminaariin, ja vähän aikaa tämä toimi opettajana Saramossakin. Nuorisoseura-aate eli voimakkaana, sikäläinen nuorisoseura on ihan Suomen vanhimpia.
Saramossa toimi myös maamiesseura, suojeluskunnan paikallisosasto ja Lotta Svärd -järjestön paikallisosasto. Siellä oli myös työväenyhdistys, joka 1930-luvulla oli vähäinen, mutta myöhemmin hyvinkin vahva. Oli Martta-yhdistys, oli evankelisen nuorisoliiton osasto.

Voi sanoa, että Suomen maatalouden ylituotannon loi alun perin maanviljelysseurajärjestö. Se vei joka mökkiin tiedon, myös karjataloustiedon. Kun sitten vielä tulivat väkilantamiljardit, eli jaettiin ilmaiseksi lannoitteita, nin totta ihmeessä maatalous kehittyi.
1940-50-luvuilla muuttui koko maatalouden tilanne – ja nyt sitten taas ollaan tässä. Se loiston aika ei kauan kestänyt.

Maatalouden piirissä ei lasten töihin ryhtyminen ole mikään erityinen asia – ei siihen pakoteta, työhön kasvetaan. On ihan loputon määrä sellaista pientä puuhaa, heinäseipään tappien kuljetusta ja ojan varsien haravointia, mitä aika pienikin pystyy tekemään. Esan muistikuvat alkavat jostain kahdeksanvuotiaasta, mutta todennäköisesti hän oli joillekin töille oppinut jo aikaisemminkin.
Naisten hommiin ei poikia kuitenkaan ohjattu, sellainen oli yhteiskunta silloin, ja se sen huono puoli olikin. Siihen aikaan naiset joutuivat tekemään vielä enemmän töitä kuin miehet. Timosillakin oli 1950-luvun alussa jo monta kymmentä lehmää, ja vasta kun metsätyöt alkoivat hävitä, joutivat miehet navettaan.
Koko tämä rakennemuutos tapahtui, kun metsätyöt loppuivat. ja tulonhankinta sen mukana. Mutta siihen saakka karjanhoito oli kokonaan naisten varassa, ja se oli raskasta työtä ennen kuin koneet ja laitteet tulivat navettaan.
Kaikkein tiukimmalle Esa joutui, kun tulivat evakosta talvisodan jälkeen. Esa oli viidentoista, kun kumpikin veljistä jäi asevelvolliseksi eikä päässyt siviiliin ja isä jo 56-vuotias eikä enää elämänsä kunnossa.

Koska Esa oli perheensä nuorin, hänelle oli oikeastaan vahingoksi se, että sisaret ja veljet lukivat läksyjään ääneen. Siinä oppi lukemaan, kyllä, muta ennen kaikkea oppi ulkoa. Omasta mielestään Esa osasi asiat hyvin, mutta ne olivat jääneet muistiin vähän epätarkasti. Opettaja pääsi siitä huomauttamaan.
Silloin ilmeni ensimmäisen kerran Esalle ominainen näkömuisti: kun hän näkee jotain, hän muistaa näkemänsä. Eihän hän koskaan ole valmistelemattomia puheita pitänyt, vaikka monet niin luulevat – hän kirjoitti puheensa ja kävi ne muutaman kerran läpi, ja sitten osasi ne ulkoa.

Kun talvisota syttyi, Esa lähti evakkoon. Hän kulki Kirsti-sisarena ja tämän pienen lapsen kanssa Kannukseen. Äiti seurasi myöhemmin perässä. Hilkka-sisko meni Närpiöön karjan kanssa ja hoiti sen siellä. Veljet olivat siinä vaiheessa rintamalla.
Esa oli Kannuksessa talossa, josta annettiin koko porukalle yksi yhteinen huone. Kalle-isä tuli lopulta myös, se oli jo helmikuuta. Isä ei oloihin sopeutunut, hänen mielestään tilassa ei mahtunut edes kääntymään, ja olo oli ylipäätään vähemmän miellyttävä – isällehän itsenäisyys ja oma reviiri olivat tärkeintä maailmassa.

Välirauha tuli, mutta kotiin ei heti päästy. Paikkakunnan evakot siirtyvät väli-Kannuksen koululle.

Aikanaan päästiin Nurmekseen. Siellä oli palanut lähes koko kylä. Sieltä kotiinpalaajat lähtivät kävelemään 25 kilometrin kotimatkan Nurmeksen kauppalasta Kuhmoon päin. Kun oli kävelty 16 kilometriä, tapahtui sellainen ihme, että vastaan tuli Timosten oma hevonen. Se oli työpalveluksessa olevan miehen mukana, eikä sitä siitä tieltä saanut kotiin viedä.

Kotiintulo oli sinänsä melko ikävä. Kylällä ei ollut kauppoja eikä ollut eläimiä. Timoset pelasti se, että kaikki perunat eivät olleet kellarissa, vaan myös maakuopissa. Siiat ja särjet eivät olleet kelvanneet sotilaille, joten suolakalaa sitten syötiin perunoiden kanssa. Ja leipääkin tuli jostain. Ja saivat Timoset vielä sotilailtakin jotain.
Oli kotiinpaluu toisaalta myös suurta juhlaa. Kun muut tulivat kotiin, Timoset olivat siellä jo kuukausikaupalla olleet.

Aikanaan palasivat myös lehmät. Esa muistaa loppuikänsä lehmien kesäkuisen kotiinpaluun.
Saramon mäeltä Timoset katsoivat, kun satoja lehmiä tuli, sitä pitkää kylän tietä käydä lurppasivat. Yksi lehmistä oli nimeltään Riemu, ja se tuli kotiin nimensä mukaisesti: kun Riemu tuli alas niistä kotimäistä, niin voi minkä huudon se päästi – se kahdella jalalla seisoi ja huusi onneaan.
Äiti ja sisaret kävivät lypsyllä, ja iltasella sitten otettiin särvintä. Se oli yksi Esan elämän kohokohdista.
Kesä oli jo pitkällä, elämä alussa.

Santeri Alkio, niin kuin koko Maalaisliitto, ja demarit, kaikki olivat Hitlerin Saksaa vastaan. Timoset olivat erityisen saksalaisvastaisia. Mutta opettaja ja IKL´n kannattajat sekä osa herraskaisemmasta maalaisväestöstä olivat Saksan kannalla. Eivät pojat niistä asioista kiistelleet, mutta isä tietysti opetti asenteensa.
Siihen aikaan pidettiin paljon Maalaisliiton tupailtoja. Jos pienikin mahdollisuus oli, niissä Esa vimppasi, vaikkakaan Maalaisliiton jäsen hän ei tuolloin vielä ollut.

Tuli kevät 1941. Saksalaismyönteisyys alkoi pienestä. Esa näkee sen olleen selvästi Mannerheimin ja sotilasjohdon ohjaamaa. Nämä ohjasivat myös sairaan Kyösti Kallion eron tasavallan presidentin virasta. Se oli tekemällä tehty, sen Esa on itse eduskunnan kirjastossa lukenut. Kyösti Kallio pakotettiin eroamaan.
Olihan Kallio sairas, mutta myös poliittisista syistä hänet pakotettiin väistymään. Jotta saadaan saksalaismyönteinen Risto Ryti tilalle. Ja kun Kallio oli sairas, hänet oli helppo siirtää syrjään.
Kalliolla oli oma poliittinen linjansa. Hän oli tasavaltalainen alusta loppuun saakka ja muutama hänen sanansa piti varmasti myös Maalaisliiton tasavaltalaisena. Suunnanmuutos piti tehdä salassa, koska sitä katsottiin tarvittavan.

Vuoden 1941 toukokuun puolivälissä alkoi tunnelma muuttua Nurmeksen seudulla. Siellä alkoi liikkua sotilaita, ja nimenomaan upseereita. Ja sitten kesäkuun kuudentenatoista päivänä tuli käsky: IS-sotamies Timonen Esa ilmoittauduttava 644. IS-komppaniassa.
IS-sotamies oli kouluttamaton asevelvollisuusikäinen. Siihen aikaan tuli 16-vuotiaana asevelvollisuusikään.

Kutsu merkitsi sitä, että pojat laitettiin valmistelemaan parakkeja liikekannalle pantaville joukoille. Heidät oli kutsuttu työpalveluryhmäksi. He tekivät telttojen paikkoja ja parakkeja Nurmekseen. Ja paikka säilyikin sitten pitkään varuskuntana.

Lopullinen liikekannallepano tuli vähän ennen juhannusta. Pojista tehtiin siltavartioita ja tiepartioita.

Kun sota syttyi, alkoivat tulipalot. Se oli erittäin kuiva kesä.
Pojat sammuttelivat paloja. Koulutusta he saivat koko ajan, mutta rintaman takana he pysyivät. Rintamahomman kanssa heillä ei ollut mitään tekemistä.

Esa oli kutsunoissa kahdesti. Vuonna 1943 oli jalka heikossa kunnossa, kun oli aiemmin telonut sen puukolla. Ensimmäisellä kerralla Esaa ei kelpuutettu rintamalle.
Tammikuussa 1944 Esa oli toisen kerran kutsunnoissa. Sillä kertaa ottivat Esan.

Veivät Esan JV-koulutuskeskus 25´een. Esa oli saanut sotilaskoulutusta jo IS-joukoissa, joten nyt ei niin uutta ja ihmeellistä ollut. Toisten komennossakin hän oli tottunut olemaan työmailla.

Esalla oli sellainen käsitys, silloin ja myöhemminkin, että kaupunkioloista tulevilla nuorilla oli vaikeampaa sopeutuminen rintamaolosuhteisiin kuin maaseudulta tulleiden. Eiväthän nuo olosuhteet savottaelämästäkään niin poikenneet kuin siinä, että nyt oli nikkelihalvauksen vaara. Ajatellaanpa nyt vaikka kevätuittoja: rypeä nyt siellä purojen ja jokien varsilla märkänä. Onko se jotenkin erilaista kuin juoksuhaudoissa rypeminen? Surkeaa se on molemmissa paikoissa.

Kun Esa lopulta meni rintamalle, hän meni Värtsilään, jossa koottiin yksikkö, jossa oli vuosina 1902 ja 1903 syntyneitä, sekä sitten vuonna 1925 syntyneitä, kuten Esa. Sitten oli vielä näiden ikäluokkien väliltä sekalaista porukkaa, tavalla tai toisella rintamalta välttynyttä miesainesta, sellaisia keräilyeriä. Sitä Esa pitää täsmälleen oikeana sanana.
Esalle on ”ihan turha runoilla”, hänelle ei ole Tuntemattoman sotilaan Korpelan teksti laisinkaan outoa. Hän kuuli juuri sitä samaa noilta vanhoilta miehiltä. Pakko oli lähteä ja miehet olivat katkeria siitä. Siinä vaiheessa nämä varmasti vaistosivat, että tästä tulee huono loppu, eivätkä enää olisi halunneet mennä etulinjaan rämpimään.
Alokkaille kaikki oli uutta ja innostavaakin. He menivät sinne ”lähes mielenkiinnosta”.

Jotkut veteraanit suuttuivat, kun Esa Suomen Kuvalehdessä eläkkeellelähtöhaastattelussa puhui varusteiden tason heikkoudesta sodan loppuvaiheessa. Hän ei ymmärrä, mitä suuttumista siinä on. Joka vähänkin ajattelee toisaalta upseeritasoa ja toisaalta näitä keräilyeriä, ymmärtää, että onhan niiden varustuksessa hirmuinen tasoero. Ja niin oli koulutuksessakin, nimenomaan siinä vaiheessa, kun tiedettiin, että tilanne on se mikä on.
Ei Esalla siellä henkilökohtaisesti ollut huono olla, mikäpä hänellä. Siellä oli vanhoja reserviläisiä heidän kanssaan. Joukkueen johtajatkin olivat vanhoja reservin kessuja. Esalla pysyi kirves kädessä ja hän pystyi myös tekemään juoksuhautoja. Ja kaikkien kanssa pysyi hyvissä väleissä.

Esa osallistui vielä Lapin sotaankin. Kun reservejä alettiin kotiuttaa, vuoden 1925 ikäluokka jäi vielä rintamalle.
Homma meni sekavaksi. Ei siellä ollut esimiehiä, joten pojista sitten tehtiin sellaisia. Vaikkei heillä siihen minkään sortin koulutusta ollut.
Reservistä kotiuttamisen jälkeen Lapin sotaa alettiinkin kutsua lasten ristiretkeksi.

Ei Lapin sota mikään lyhyt sota ollut. Koko talvenhan se kesti. Oli selvästi pidempi kuin talvisota.

Mutta aikanaan Lapin sotakin päättyi ja pojat lähtivät etelää kohti. Eräs pysähdyspaikka oli Kemi, jossa oli sillä hetkellä paljon sotilaita. Pojat löysivät yhden parakin ja vänrikki sanoi Esalle: ”Katsopa, olisiko tuossa jotain selän sijaa…”
Esa avasi oven. Ovella seisoi hyvin iso, vahva mies alusvaatteisillaan. Köriläs tarttui Esaan ja ryhtyi viskaamaan tätä ulos. Myöhemmin osoittautui, että kaveri oli ammattipainija.
Mutta vänrikki tuli hätiin ja sai painijan taltutetuksi. Niin he jäivät henkiin ja saivat olla siinä parakissa yötäkin.
Jälkipeleissä selvisi, että parakkiin oli vähän aiemmin keskellä yötä tullut humalainen sotilasporukka, jonka painija oli heivannut pihalle. Kaveri oli luullut, että nyt osa niistä pyrki uudestaan sisälle.

Tämä oli siis jo paluumatkalla, mutta sama oli meno Lapin sodankin aikana. Sellaista oli se kötinä, sota. Ei sodassa kaikki sotaa ole.

Lapin sotaa ei mielellään muistella, koska se ei enää ollut urhoollista taistelua isänmaan puolesta, vaan jotain, mikä oli vain pakko hoitaa. Esan jutuista ei ole senkään vertaa pidetty, koska hänen sotamuistelonsa ovat edellä kuvatun kaltaisia. Mutta tämä nyt on hänen yksilöllinen kokemuksensa. Jonkun toisen kokemus voi olla paljon juhlavampi.
Eero Solala, opetusneuvos Pohjois-Karjalan lääninhallituksessa, oli ollut luutnanttina samalla suunnalla. Ja ainakin hänen kokemuksensa olivat aivan samanlaisia. Monesti Esa ja Eero siitä keskustelivat.
Ei ollut kauhean kunniakas vaihe isänmaan historiassa tämä Lapin sota.

Kun itärajaa oli rauhan tultua siirrelty, täytyi karjalaisia asuttaa toisaalle Suomeen. Ja siinä asutusasiassa Veikko Vennamo oli Esan mielestä loppujen lopuksi äärettömän hyvä hommamies.

Kun tila maankäyttölain mukaan oli muodostettu, tulivat maanmittausinsinöörit, jotka jakoivat maan tiluksiksi. Sinne korpeen sitten tökättiin saunamökki, ei paljoa korsua kummempi. Niihin perheet asutettiin, ja siitä alettiin pikku hiljaa asumista levittää.

Peltoa ei yleensä tilallinen raivannut. Oli tietysti paikallisia mukana, mutta perustyö tehtiin ruotsalaisraivauksena. Se tarkoitti, että kun ruotsinkieliselle alueelle ei sijoitettu siirtolaisia, sitten ruotsikieliset joutuivat maksamaan siirtolaisveron. Mannerheim ja Svinhufvud sen politiikan sillä tavalla hoitivat. Tosin maanhankintalakiin tuli ns. kielipykälä pääministeri Paasikiven määräyksestä. Laissa sanottiin, ettei kuntien sisäisiä kielisuhteita saa asutuksella muuttaa.
On tulkittu, että tämä oli Paasikivelle pohjimmiltaan ulkopoliittinen kysymys: säilyttämällä ruotsinkielinen asutus ja kulttuuri pidettäisiin yllä muiden Pohjoismaiden kiinnostusta Suomen kohtaloon.

Pohjois-Karjalan kaltaisille paikoille asutustoiminta oli kuitenkin ilmiselvä etu. Varsinkin firmojen omistamat viljelykelpoiset maat jokien varsilla ja muilla edullisilla paikoilla otettiin laitamaakunnan asutukseen. Metsä pantiin matalaksi, sitten se poltettiin, ajettiin kesannoiksi kasoihin, ojitettiin.
Siinä oli paljon töitä, kun viljelymaata tehtiin tuhansia hehtaareja. Ja mikä tärkeintä: mukana tuli tiestö. Eihän siellä entuudestaan mitään teitä ollut, mitä nyt jokin yksityistie, kylätie, mikä tiepahanen missä kulkea. Mutta kun koneita oli mahdollisuus käyttää, tehtiin tuhansia kilometrejä teitä.

Siirtolaiset saivat kultareunaoblkaatioita, jotka inflaation mukana lisääntyivät arvossa, joten he olivat taloudellisesti paljon vankemmalla pohjalla kuin rintamamiehet, joiden saamat lainat ja avustukset olivat oleellisesti pienempiä kuin korvausobligaatiot.

Rintamamiehet olivat köyhiä, mutta eivät he myöskään hallinneet tilanpitoa. Monesti tapahtui niin, että kun he myivät metsää, metsärahat menivät syömävelkaan, eivätkä he pystyneet senaikaisia melko vaatimattomia viljelysuunnitelmia toteuttamaan.
Neuvojan aikoinaan Esa niitä viljelysuunnitelmia teki: tuommoiset ja tuommoiset alat pitäisi kylvää, nuo ja nuo määrät käyttää väkilantoja, siemenet hankkia jne. Varsinkin silloin, kun Esa tiesi, että metsärahoja on tulossa, hän koetti saada nämä niitä suunnitelmia toteuttamaan, vaikka sitten surukseen näki, että rahat oli käytetty muuhun ja siemenet hankkimatta. Syntyi sitten sellainen parin vuoden kierto, ennen kuin siitä tilanteesta pääsi. Ja joutui moni jättämäänkin tilansa.
Perusongelma oli se, että asutustilalliseksi päätyi niitä, jotka eivät olleet maanviljelijöitä ja joilla ei ollut edellytyksiäkään hoitaa maatilahommaa. Myöhemmin kansanedustajana Esa sitten Maalaisliiton eduskuntaryhmässä sanoikin, että ei lailla tehdä maanviljelijöitä, lailla luodaan edellytykset. Olkoon maatalousyritys tai mikä yritys hyvänsä, ihminen sen sitten ratkaisee, miten se menee.

Sodan jälkeen opiskelu merkitsi Esalle paljon. Kun hän tuntojaan tavoittelee, hän huomaa, että olihan hänestä ihan mahtavaa istua pulpetissa silloin vuoden 1947 syksyllä, vaikka sitä herkkua ei ollut kuin kahdesta kolmeen tuntia päivässä. Maamieskoulussa opiskelu oli suurimmaksi osaksi työtä, varsinkin ensimmäinen vuosikurssi.
Vieläkö sitä voi olla koulussa, Esa ajatteli ihmetellen. Hän mielsi koulun aivan ihanana asiana. Maatalouskouluissa olivat agronomit opettajina. Eihän se opetus niin merkittävän yleissivistävää ollut, lähinnä ammattiaineita opiskeltiin.
Mutta matematiikkaa opetettiin, ja äidinkieltä, lähinnä ainekirjoituksen muodossa. Eniten opiskeltiin työoppia, koneoppia, hevosoppia, maanviljelysoppia…

Ensimmäinen vuosikurssi Nurmeksen maanviljelyskoulussa oli Esalle todellista heräämisen aikaa. Hän huomasi, että pystyi suht hyvin opiskelemaan. Sehän ihmiselle on heti aluksi tärkeä nähdä, pysyykö mukana, keikkuuko hännillä vai keulassa. Esa oli sillä kurssilla sitten paras.
Eihän se opiskelu siinä ihmeellisintä ollutkaan, vaan sen tajuaminen, että pysyi mahdollisuuksien piirissä.

Kun Esa oli Saarijärvellä maanviljelyskoulun toisella vuosikurssilla, joka samalla oli maanviljelyksen työnjohtajakurssi, eräänlainen pehtorikurssi, nyt opiskelu oli jo monipuolisempaa.

Esa sai maamieskoulusta todistuksen, jonka keskiarvo oli 9,2. Erityisen hyviä olivat työharjoittelutodistukset.

Esalla on kokemus opiskelusta niin kuin vähän muustakin tässä elämässä, että joka kerran keksitään, sitä aina arvellaan. Jos joku alkaa alusta pitäen hyvin edetä, se menee sitten hyvin jatkossakin. Se, johon alusta pitäen asetetaan toiveita, yrittää itsekin vastata niihin parhaansa mukaan.
Tämä on Esan kokemus myöhemmästäkin elämästä: jos joku kerran pyydetään virkamieshallituksen ministeriksi, se pyydetään sitten aina, kun virkamieshallituksia nimitetään.

Kun Esa oli maanviljelykoulun loppuun käynyt, oli taas edessä elämänuran valinta. Tie vei Alkio-opistoon, ei tosin mistään poliittisesta syystä, vaan siksi, että hakuaika sattui olemaan sopiva. Esalla oli tarkoitus valmistautua pyrkimään yhteiskunnalliseen korkeakouluun. Alkio-opisto oli kansankorkeakoulu, johon pääsi mm. maanviljelyskoulun kautta.
Esa ei ehtinyt olla Alkio-opistossa Perniössä kuin kaksi kuukautta. Hän haki myös Hyvinkään pienviljelysneuvojaopistoon, ja kun pääsi sinne, otti paikan vastaan.

Alkio-opistossa Esa luki lukion historiansa, koska historia häntä kiinnosti. Myös suomea ja ruotsia Esa luki, ja muutaman kerran kävi Kokkolassa maatalousalan opistossa saadakseen tarpeellisia pisteitä opistoon pääsemiseksi.

Vaikka Alkio-opisto jäi pariin kuukauteen, Esa kokee sen olleen itselleen todella hyväksi. Siellä hän oppi sen vähäisen ruotsin kielen taidon joka hänellä on. Melko vähän hän sitä puhui, mutta kirjoitettua ruotsia hän pystyy lukemaan. Siitä on ollut hyötyä sittemmin ministerinä, kun kantoivat eteen ruotsinkielisiä papereita – Esa pystyi sanomaan, että eihän se asia sentään näin ole.

Määrätyt ihmisryhmät menestyvät sodassa melko hyvin. Tietysti sielläkin sattuma korjaa aina satoa, mutta tuollaisesta nohevasta isäntämiehestä tai talon pojasta, jolla saattoi olla jokin kansanopisto, maamieskoulu tai kauppakoulu takana, tai kahdeksan kuukautta kurssitetusta metsätyönjohtajasta saattoi tulla ensi kerralla vararyhmänjohtaja ja ryhmänjohtajan kaaduttua uusi ryhmänjohtaja, vaikka ei olisi aliupseerikouluakaan käynyt.
Monet sellaiset näistä pantiinkin sitten aliupseerikouluun tai jopa reserviupseerikouluun. Heistä tuli hyvin merkittäviä henkilöitä, vänrikkeinä ja luutnantteina tulivat takaisin kotikyliinsä ja jäivät niihin maata viljelemään tai muihin töihin.

Sodassa ja yleensä armeijassa sosiaaliset suhteet ovat aivan erityistä laatua. Jos on omissa silmissään hankkinut merkityksensä sellaisessa sosiaalisessa kentässä, voi pudota henkisesti aivan tyhjän päälle, kun sodasta palattuaan sodassa hankittu tunne omasta merkittävyydestä lakkaa olemasta: yhtäkkiä sitä ei olekaan, arvostukset ovat toiset.
Esa tietää kotiseutunsa kylistä näitä, joita nuoremmat eivät ole pitäneet minään ja jotka kuitenkin olivat sodassa olleet eritasoisia sattumakersantteja. Sehän oli suuri ansio: ilman aliupseerikoulutusta kersantiksi noussut on ollut kova kaveri, joka on hoitanut hommansa hyvin ja jolla on ollut jonkin verran johtamistaitoja.

Vaativa opiskelu pelastaa tällaiselta turhautumiselta, mikä Esankin olisi saattanut kohdata. Jos hän olisi jäänyt kotitilalle, mihinkäs siitä olisi päässyt? Esa kokee hänellä olleen aivan kohtuuttoman hyvä onni opiskelussa.
Isä tosin ei koulusivistystä arvostanut. Hän oli nyreissään Esan lähdön takia. Vaikka joutihan siitä talosta lähtemään, kun kaksi veljestä sinne vielä jäi. Itse asiassa, ihan väistämättä Esan oli talosta lähdettävä, mutta siihen aikaan vanhemmat eivät noilla saloseuduilla osanneet ajatella lapsilleen muuta uraa kuin sen, jota itse olivat kulkeneet.
Äiti sen sijaan suhtautui aina myönteisesti opiskeluun.

Kun Esa tuli Nurmekseen töihin vuonna 1951, isä oli jo vainaja, oli kuollut Esan ollessa opistossa. Vaikka isä ei Esaa opiskeluun ollutkaan innostunut, neuvojia tämä käytti paljon itsekin hyväkseen maataloudessa. Esa arvelee, että myönteisesti isä häneen siinä vaiheessa olisi suhtautunut.

Helppoa työ ei ollut. Sllloin pidettiin kahdesti vuodessa joka kylässä maamiespäivät, päivän kestävä luentotilaisuus. Sen lisäksi piti laatia tilakohtaiset suunnitelmat. Oli loppujen lopuksi tavattoman suuri homma pitää itsensä kaiken aikaa mukana sillä tasolla, että oli oikeasti jotain uutta annettavaa.
Eivät olleet puku ja pikkukengät Esan työasu. Kun työhön ryhdytään, siinä käydään pellot, navetat ja karja.

Nurmeksen alue oli vaikea siinäkin mielessä, että siellä laajoilla alueilla ei ylipäätään ollut maatalouden harjoittamisen edellytyksiä. Siellä oli metsätyömiestaloja ja pikkutiloja, ja muutaman vuoden niissä kierrettyään Esa tajusi, että toivotonta se oli. Ja nythän Pohjois-Karjala onkin aika tyhjä niiltä alueiltaan.

Politiikka oli Esan geeneissä, isän perintönä saatu. Opistoaikana Hyvinkäällä Esa liittyi Maaseudun Nuorten Liittoon. Opistossa oli paljon karjalaisia ja näillä sellainen osasto.

Kun Esa 25-vuotiaana nuorena miehenä tuli neuvojaksi Nurmekseen, ei hän siinä vaiheessa politiikkaan mukaan pyrkinyt. Hän innostui niin perusteellisesti siihen neuvontatyöhön.
Neuvojana oli hyvä olla niin kauan kuin ei ollut missään poliittisissa kuvioissa. Noissa metsäkylissähän oli monenkarvaista poliittista ajattelua, eikä Esa ensi alkuun toiminutkaan missään. Juhannuksena 1952 hän meni naimisiin ja osti oman mökin. Esikoinen Tapani syntyi tasan vuosi myöhemmin
Vaimo Eeva oli kotitalousneuvoja. Neuvontatilaisuuksissa Esa ja Eeva tapasivatkin ja siitä hierautuivat yhteen.

1950-luvun alkupuolella maatalouselinkeino oli vielä hyvin työvoimavaltainen. Lihasvoimaan se perustui, ihmiseen ja hevoseen.
Ja sitten tuli suuri murros. Korean konjunktuuri oli vuonna 1952. Se merkitsi valtavan hyvää puun hintaa, milloinkaan ei Suomessa ole suhteellisesti ottaen ole ollut yhtä hyvä.
Silloin alkoi tiloille tulla koneita, myös suhteellisen pienille tiloille. Valtiokin jakoi juuri silloin ns. maatalousmiljardeja erityisesti väkilannoitteiden käytön edistämiseksi. Se tapahtui muuten K.-A. Fagerholmin hallituksen aikana. Silloin olivat sosialidemokraatitkin kiinnostuneita maataloudesta.
Väkilantamiljardeissa Esa näkee yhden syyn maataloustuotannon räjähdysmäiseen nousuun. kun saatiin lannoitteet, saatiin pelloista irti koko potentiaali. Samalla peltoaloja lisättiin voimakkaasti. Maataloustuotanto rupesi kasvamaan niin, että jo joskus vuoden 1960 paikkeilla sitä alkoi olla liikaa.
Ylituotantoa ei silloin osattu pelätä, mutta sen huomasi, että kun koneistus tulee metsätalouteen, sinne kohta eivät pääse ihmiset töihin. Vaikka tiloja viljeltiinkin, ne oli todellisuudessa osittain tehty nimenomaan metsätyövoiman säilyttämiseksi noilla laajoilla metsäalueilla. Kun metsätyö häipyi, lähestyttiin hetkeä, jolloin oli pakko huomata: ei ole hyvä tämä homma.

Esa valittiin Nurmeksen maalaiskunnan kunnanvaltuustoon vuonna 1953, 27-vuotiaana. Kotikylässä olivat panneet ehdolle, vaikkei Esa siellä enää asunutkaan, vaan Nurmeskylässä.
Nurmeksen mlk´ssa ei tarvittu läpi mennäkseen kuin jotain 37 ääntä. Esa sai 75. Tuskin äänestäjät mitään puolueäänestäjiä olivat, olivat niitä mökkiläisiä, joiden luona Esa oli kuleksinut.

Mistään lautakuntapaikoista Esa ei ollut innostunut, aikaa ne vain olisivat vieneet. Valtuuston kokoukset eivät, niitä ei ollut kuin 7-8 vuodessa. Kysymättä, melkein väkisin, työnsivät kuitenkin Esalle Nurmeksen mlk´n tilanhoitokunnan puheenjohtajuuden.
Maanvaiva siitäkin tuli tietyssä mielessä. Juuri silloin kuntien, lähinnä kunnalliskotien tilanhoito alkoi käydä kannattamattomaksi. Vanhat tilanhoitajat olivat kärmeissään, kun eivät saaneet hoidella asioita entiseen tapaan. Tuloa ei kerta kaikkiaan ollut.

Nurmeksesta oli Maalaisliiton kansanedustajana silloin Arvi Ikonen. Hän kuoli yllättäen sydänsairauteen vuonna 1957. Silloin alettiin Nurmeksessa etsiä uutta ehdokasta. Mutta ei siellä ollut suurta intoa eikä pyrkyä kenelläkään, ei myöskään Esalla. Mutta niinhän siihen vähän oli lähdettävä.

Kun Esa piti viimeisen poliittisen tilaisuutensa päivää ennen vuoden 1958 eduskuntavaaleja, hän sanoi, että nyt se loppui ja loppui viimeisen kerran. Enää hän ei ehdokkaaksi lähde.

Kampanjan aikana Esa ei yhtään ilmoitusta itse julkaissut. Piiritoimisto luonnollisesti oli tehnyt yhteisilmoituksen ja -julisteen.
Joitain viikkoja ennen vaaleja oli kunnallisjärjestön kokous. Siellä pitäjän miehet kyselivät, mitä se semmoinen on, ettei ole ilmoituksia. Esa sanoi, ettei hänellä rahaa ole, eikä muutenkaan omillaan rupea ilmoittelemaan, kallista lystiä se olisi. Siitä lähti sitten hattu kiertämään, ja yhden ilmoituksen sillä sai lehteen. Piiritoimisto oli pistänyt toisen Karjalan maahan ja siellä perivät maksun sitten, kun Esa oli tullut valituksi. Niin että yhden ilmoituksen Esa todellakin maksoi.

Vaalipäivänä Esa ei tuloksia juuri seurannut. Kun oli niin varma, ettei hän kuitenkaan läpi mene. Kun sitten vaalituloksia alkoi tulla julki, Esa näki lehdestä jääneensä 83 äänen päähän eduskuntapaikasta.
Karjalaisesta Esa luki, että laskematta olivat enää Rautavaaran Yläluoston ja Säyneisten Alaluoston äänet, joilla ei lehden olettamuksen mukaan olisi vaikutusta vaalitulokseen. Siinä itsekseen Esa mietti, että ei se niin varmaa ole.
Rautavaaralla Esa oli käynyt kovan väittelyn kommunistien kanssa. Ja Alaluostossa, kun hän oli pyytänyt keskustelua, oli noussut pystyyn ”semmoinen supikasjalka isäntämies” ja sanonut: ”Puhu poika lissee, kun kielikin niin kerkeesti laulaa.”

Sieltä se tulikin sitten. Esa ohitti lopulta edellään olleen ehdokkaan 40 äänellä. Voi sanoa, että Esa valittiin tiistaina, kuun muut valittiin jo pyhäiltana. Sen verran lopullisten tulosten laskeminen kesti.

Esa sai noin 2.800 ääntä. Niin pienillä äänimäärillä sieltä mentiin läpi, kun joka pitäjässä olivat omat vahvat ehdokkaat.

Esa oli 33-vuotias. Eduskunnassa ihan nuorimmasta päästä.

Eevalta pääsi itku: ”Tästä ei tule elämästä mittään.” Eikä se niin yksinkertaista ollutkaan. Kun oli pienet lapset, karja ja kaikki. Tapani heillä jo oli ja Päivi-tyttöä odotettiin.
Itku pääsi Eevalta eikä Esaakaan naurattanut, kun ajatteli, miten tästä nyt eteenpäin mennään. Muta siitä se alkoi mennä.

Kansanedustajaksi Esa lähti Kansaneläkelaitoksen piiriasiamiehen paikalta, jossa hän oli ollut 1.11.1956 lähtien. Kun vuonna 1964 Kelan piiriaisamiehet saivat hakea sairausvakuutustoimiston johtajan virkoja, Esa haki ja pääsikin.
Noissa paikoissa oli vaatimus akateemisesta loppututkinnosta. Joilla sitä ei ollut, tuli antaa opinnäytteet. Niitä varten pidettiin kursseja, ja sellainen oli niin hyvä kurssi, että Esa tuli valituksi ministeriksikin sitten heti.
Lapset olivat siinä vaiheessa jo syntyneet, kaikki kolme: Tapani vuonna 1954, Päivi 1956 ja Leila 1961. Joten Timosille syntyi lapsi Esan ollessa neuvojana, kansanedustajana ja ministerinä.

Jos jokin tehtävä tai toimi senaikaisessa maaseutukentässä oli hyvä pohja poliittiselle toiminnalle, se oli maaseutuneuvojan toimi. He olivat tottuneet liikkumaan kylissä, pitämään ihmisille tilaisuuksia, tiesivät pellot, karja ja kakarat. Eihän siinä paljon tarvinnut levyä vaihtaa..
Yksi ikävä puoli politiikkaan lähtemisesä oli, hirmuisen ikävä. Politiikka sai väen riitaisaksi. Neuvojalle olivat ystävällisiä kaikki, kommunisteista kokoomuslaisiin, mutta kun oli politiikasta kysymys, muututtiin eriseuraisiksi.

Esan poliittisen uran alkuaikoina poliittinen kenttä oli varsin ärtynyt. Elettiin huonoa aikaa, devalvaation aikaa. Puu ei mennyt kaupaksi. Maatalousyhteiskunta alkoi murtua, vaikka sitä ei silloin vielä tiedetty.
Maatalouden tila Pohjois-Karjalan perukoilla oli niitä kuumimpia poliittisia kysymyksiä. Jatkuvasti keskusteltiin maidon hinnasta, puun hinnasta ja tietysti sosiaalietuudet olivat keskeisiä asioita myös sekä työllisyys oli luonnollisesti erinomaisen tärkeä asia.

Esalla on käsitys, että hänen poliittisen uransa keskeisimpiä menestystekijöitä oli ulkpolitiikka. Hänen oli helppo pysytellä ”linjalla”: hän oli vilpittömästi sitä mieltä, että Suomi roikien hävisi sodan. Vaikka sitä ei saanut sanoa, hän nyt kuitenkin oli lukenut Mannerheimin muistelmia, ja siinäkin se on selkeästi sanottu: ”Hävityn sodan jälkeen…”
Omine näkemyksineen Esalle on ollut luonnollista pysyä Kekkosen linjalla. Myös Maalaisliiton euskuntaryhmässä, vaikka siellä se ei siihen aikaan aina helppoa ollutkaan. Maalaisliitossakin oli kahdenlaisia mielipiteitä. Kekkonen tarvitsi niitä, jotka olivat hänen kanssaan ulkopoliittisesti samalla linjalla. Näin Esan yhtistyö Kekkosen kanssa muodostui hyväksi.
Yleensä kekkoslaisen ulkopolitiikan puolesta oli kohtalaisen helppo puhua kentällä. Joihinkin tilaisuuksiin tuli joskus joidenin isojen talojen isäntiä, jotka olivat katkeria Esan puheista – hyviä ystäviä muuten – mutta Esa oli ehdoton. Ulkopoliittisissa linjauksissa hän oli ehdoton.

Esa näkee, että korpikommunistien ja korpimaalaisliittolaisten ajatusmaailmat eivät loppujen lopuksi olleet kaukana toisistaan. Lähinnä se oli kolhoosi, joka erotti. Itsenäinen tila, itsenäinen isäntä – siinä oli se asia, jolla välimatkaa kommunisteihin pidettiin.
Esahan oli tiukasti yksityisen omistusoikeuden puolella. Moneen kertaan puhumansa puheet hän muistaa hyvin: ”Me maalaisliittolaiset olemme sitä mieltä, että posti- ja lennätinlaitos, rautatielaitos ja tielaitos on pidettävä valtion hallinnassa. Mutta maatalous ja yritystoiminta, ne on pidettävä itsenäisenä ja yksityisenä…”
Samaa mieltä Esa on myöhemminkin. Noiden mainittujen laitosten yksityistämisestä ei ole syrjäseuduilla ollut muuta kuin harmia, eikä tule olemaankaan. Sellaisen infrasruktuurin pitäisi olla valtion hallussa eikä keikkua yksityisen edun mukaisesti.
Onhan se nähty, mihin se vie, esim. rautatiet Joensuusta ylöspäin rappeutuvat, koska siellä ei pidetä riittävästi liikennettä kulkemassa. Ja kuitenkin ne ovat kansakunnan kokonaisuuden kannalta tärkeitä yhteyksiä.

Silloin, kun Esa toimi neuvojana, Veikko Vennamo toimi maatalousministeriön asutusasiain ylijohtajana. Vennamo kulki hyvin paljon tavallisen kansan keskuudessa tarkastuksilla.
Kun Vennamo tuli pitäjään. siellä oli heti satoja ihmisiä valittamassa asioistaan. Rahasta oli ainainen kapina ja valitus: en ole saanut sitä ja sitä perustamispalkkiota. Kertaakaan Esa ei kuullut yljohtajan sanovan, ettei asianomainen ole ollut siihen oikeutettukaan, vaan aina: miksi tätä asiaa ei ole hoidettu?
Sitä agroomia Vennamo siinä arvosteli ja agronomi yritti puolustautua kääntymällä neuvojaan päin. Neuvojiin ei Vennamo kajonnut.
Vennamoa Esa pitää hyvin taitavana poliitikkona: aina kenttäväen ja tavallisten ihmisten puolella, mutta virkakoneistoa höykytti.

Ensimmäisen kerran Esa näki Vennamon Nurmeksessa juuri tällaisella kenttäkierroksella. Vennamo oli kutsunut ihmiset maanmittaustoimistoon ja siellä meuhusi. Noilla manöövereillään Vennamo loi perustan suosiolleen ja palvonnalleen – kaikissa asutustoimistoissa oli Vennamon kipsinen rintakuvakin.

Kun Esasta tuli kansanedustaja, Vennamo oli vielä Maalaisliiton kansanedustaja. Vaalien edellä asutustilallsiten delegaatio kävi yrittämässä diiliä: Esa olisi saanut 50.000 silloista markkaa vaalimainontaansa silä ehdolla, että olisi valtuksi tultuaan valmis eroamaan Maalaisliitosta ja liittymään mahdollisesti perustettavaan uuteen puolueeseen.
Esa teki tiettäväksi, että tämä ei ollut rehellistä peliä. Nämä nostivat sitten hirmuisen polemiikin Esaa vastaan estääkseen tämän eduskuntaan pääsyn.
Kuka hänet tietää, oliko se onni vai onnettomuus, mutta osa saattoi juuri sen polemiikin takia mennä antamaan Esalle ne ratkaisevat äänet.

Ei Vennamo koskaan itseään sellaisiin juttuihin sotkenut. Esankin tapauksessa toiset oli taitavasti pistetty asialle. Kun joskus marraskuussa 1958 Esalle tultiin esittämään, että tulisi Pieksämäelle näiden porukan kokoukseen, Esalla ei olut aikomustakaan osallistua.
Siellä Pieksämäellä porukan eroaminen Maalaisliitosta sitten tapahtui. Perustivat Pientalonpoikien puolueensa. Esan silmin kyse oli yksinomaan siitä, että Vennamo oli Johannes Virolaisen, V.J. Sukselaisen ja ennen kaikkea Urho Kekkosen kanssa niin huonoissa väleissä, että työskentely Maalaisliiton ryhmässä kävi mahdottomaksi. Se oli selvää valtataistelua.

Vennamon tapauksessa, niin kuin monessa muussakin, Esa näkee, ettei puolueesta eroaminen suurellekaan voimahahmolle helppoa ole. Eivät ihmiset oikein tahdo seurata mukana, eivätkä seuranneet lopulta Vennamoakaan, kuten on nähty.
Tällaisella toiminnalla on sellainen protestin nostamisen ja kanavoimisen tehtävä. Ja sekin toimii oikeastaan hyvin lyhyen aikaa. Niin kauan kuin Vennamo pystyi pitämään puolueellaan tavallista kansaa lähellä olevaa imagoa, niin sanottu unohdettu kansa koki, että sen yhteiskunnallinen protesti ja kritiikki kanavoitui Vennamon puolueen kautta. Mutta ei se kauaa kestänyt.

Vennamon lähtö Maalaisliiton ryhmästä selkeytti ryhmän toimintaa, mutta vaikeutti tietysti toimintaa kentällä. Vennamo onnistui asutustoiminnassa niin hyvin, että hänellä oli vankka kannatus maaseudun kentällä.
Vennamon tapaus osoittaa Esan mielestä myös sen, että vaikka ihminen on lahjakas, virkatoimensa erinomaisesti hoitava ja poliittisestikin menestynyt, lähtö puolueesta, johon kaveri on opittu samastamaan, ei ole ollenkaan yksinkertainen. Moni tekee siinä virheen, Esakin voisi luetella kymmeniä, jotka ovat luulleet olevansa korvaamattomia ja saaneet huomata, että eivät sittenkään ole.
Ei suurempikaan määrä protestiääniä vielä niin paljon merkitse, se on vain eräänlainen näpäytys puolueelle. Pientalopoikien/Maaseudun puolueen historia ja Vennamon oma ura osoittavat, että omaan korvaamattomuuteen ei kannata uskoa. Ei kannata luottaa siihen, että minua kyllä seurataan. Parempi olisi kulkea ryhmässä, vaikka erimielisenäkin.

Vuoden 1958 vaalien jälkeen SKDL´lla oli suurin eduskuntaryhmä. Kommunistien menetykseen oli tietysti vaikuttanut vuoden 1956 yleislakko, mutta ratkaisevimmin yhteiskunnallinen murros kokonaisuudessaan.
Kommunistit vaativat päästä hallitukseen. Sitä ei tehty, ja sen Neuvostoliitto tulkitsi uhmaksi: vaikka kommunistien kannatus lisääntyi, hallitusvaltaa siirrettiin oikealle.

Esan käsityksen mukaan vuoden 1958 loppupuoli oli Suomessa todellista vaaran aikaa. Kauppaneuvottelut oli katkaistu, Neuvostoliiton suurlähettiläs oli kutsuttu pois – jos eteenpäin olisi menty, sodanjulistushan olisi ollut seuraava askel siinä suunnassa.
Suomessa valltisi silloin valtava pahansuopaisuus Kekkosta kohtaan. Kekkosen olisi pitänyt hyökätä puolustamaan sellaista poliittista hallitusrintamaa, joka siinä tilanteessa oli mahdottomuus. Esa kysyy, mikä olisi tullut, jos olisi laitettu kova kovaa vastaan. Esa pelkää, että meillä olisi silloin todella ollut Tšekkoslovakian tie edessä.

Kun K.-A. Fagerholmin hallitus oli nimitetty, Kekkonen saattoi Maalaisliiton edsúskuntaryhmän tietoon, että hän kyllä toimii niin kuin eduskunta ja puolueet edellyttävät, mutta hän pelkää ettei tämä onnistu. Kekkonen pyysi Maalaisliittoa vielä kerran harkitsemaan mukaan menoa.
Mutta Maalaisliitossa oli silloin hyvin vahva, Esan mukaan ei oikeistolainen vaan vanhoillinen, kekkosvastainen virtaus. Sitä edustavat voimat katsoivat, etä kun hallituksen pohjakin on laaja, sinne mennään.

Hallituksen muodostaminen kesti toista kuukautta. Syyskuun lopulla se vihdoin nimitettiin. Jo joskus marraskuun lopulla Kekkonen kutsui Maalaisliiton eduskuntaryhmän Tamminiemeen ja piti vielä tänä päivänäkin julkaisemattoman puheen.
Puheessa Kekkonen otti esille monia ensimmäisen maailmansodan keskeisiä valtioita ja niiden ulkopoliittisia linjauksia, myös Suomen linjaukset. Suomihan ei toteuttanut Puolan tapaista reunavaltiopolitiikkaa, vaan halusi olla mukana pohjoismaisessa linjassa. Se ei toteutunut, syystä että muut Pohjoismaat eivät ottaneet Suomea mukaan.
Tätä kaikkea Kekkonen tarkasteli ja sanoi, että hstorian saatossa voitetun on aina ollut otettava pitkään huomioon voittajan asenne.

Tamminiemen tilaisuudessa erityistä oli Esan mielestä se, että siellä ei keskusteltu. Kekkonen totesi: ”Tämä on teille tiedoksi saatettu, tehkää itse johtopäätöksenen, minä teen omani.”
Kekkonen tarjosi kahvit ja kaikki lähtivät pois. Seuraavana päivänä Virolainen erosi ulkoministerin tehtävästä. Muut Maalaisliiton ministerit lähtivät perässä.

Ryhdyttiin etsimään uutta hallitusratkaisua. Kukaan ei halunnut hallitukseen tulla, mutta tammikuussa 1959 perustettiin Maalaisliiton vähemmistöhallitus V.J. Sukselaisen johdolla.

Vähemmistöhallituksen muodostamista edelsi hyvin kriittinen aika. Maalaisliitossakin oli ristiriitoja riittämiin. Esa muistaa ikänsä yhden tammikuun yön eduskuntaryhmässä.
Oli pitkä päivä ja yö jo istuttu ratkaisua etsien, ja vielä yöllä jatkettiin. Eduskuntatalon ulkopuolella oli n. viisituhatta mielenosoittajaa tukemassa SKDL´n vaatimusta, että hallituksen muodostaminen oli annettava heille. Silloin alkoi käytävältä kuulua suurten kalossien louske.
Toisin sanoen: silloin oli ajauduttu puun ja kuoren väliin. Ne vanhemmat henkilöt, jotka olivat kekkosvastaisia ja tehneet kaikkensa politiikan linjan muuttammiseksi, näkivät, että nyt he ovat tiensä päässä. He lähtivät kokouksesta kesken pois, ja muut jatkoivat eväänään Kekkosen viimeisin viesti: valtakuntaan on mudostettava Maalaisliiton vähemmistöhalitus.
Tai sitten ilmoitetaan presidentille, että sen kuin hoitaa tilanteen.

Esa arvelee, että koko ajanjaksoa 1959-62 ei tänään nähdä niin merkittävänä Suomen historiassa kuin se oli, niin merkittävänä kuin se pitäsi nähdä.

Olihan Esa Urho Kekkosen tavannut jo ennen eduskuntaan menoaan, kun tämä oli ollut presidenttiehdokkaana ja vuoden 1956 vaalien alla kierteli maakuntaa. Mutta ei presidenttiehdokkaalla rivimiehelle aika riitä, siihen käden tökkäämiseen se sillä erää jäi.
Ensimmäisen kerran Kekkonen kiinnitti oikeasti huomiota Esaan valtiopäivien avajaisissa syksyllä 1958. Presidentti tervehti kaikkia kansanedustajia, ja Esalle sanoi: ”No, jopahan on poika nuorena tullut eduskuntaan.”
Tietysti Esalla oli miehestä käsitys, kun itse oli näitä kekkoslaisia. Kekkonen oli sisäpoliittisestikin sillä linjalla, mikä rajaseutuneuvojan kannalta on oikea: teitä ja töitä perukoille. Kekkonen tunsi tämän alueen.

Esa näkee Kekkosen uran pohjana olleen laaja sivistys. Kekkonen oli opiskellut paljon kansainvälistä historiaa ja kansainvälistä poltiikkaa. Niistä asioista hän hyvin paljon puhui saunailloissa, ja nimenomaan sellaisissa saunailloissa, joihin Matti Kekkonen oli kutsunut Maalaisliiton nuoria poikia. Isäntä tuli myös saunaan ja puhui nuorisolle hyvin korkeatasoista asiaa, haasteli siinä penkillä heidän kanssaan.
Oli luonnollisesti toisenlaisiakin saunailtoja. Jos vietettiin ”sellaista rötinäiltaa”, jossa oli ay-väkeä ja muuta, silloin Kekkonen alkoi huulenheittäjäksi. Senhän hän osasi.

Kekkosen luottomies Ahti Karjalainen oli kaksi vuotta Esaa vanhempi, mutta oli sellainen lapsitähti. Ja sen Esa arvelee olleen myös Karjalaisen tuho. Samoin oli myös Paavo Väyrynen lapsitähti, joka tuhottiin – todellisuudessa muuten viisas mies. Mutta ne, jotka liian nuorina pääsevät ilman suurta taistelua ja työelämän kokemusta politiikkaan, tahtovat sitten luonteeltaankin kasvaa vähän vinoon. Esan mielestä politiikkaan hakeutuvan pitäisi saada riittävän nuorena riittävästi turpaansa – muuten ei vanhempana kykene ottamaan vastaan, kun ryhdytään mätkimään.
Esan mielestä sama näkyi myös presidenttitason ja talssuelämän huipputason ihmisistä, jotka vanhempina tulivat politiikkaan mukaan. Näiden heikkous oli siinä, että vaikka näillä oli paljon hyvää tietoa, nämä eivät kestäneet tätä turpiin ottamista. Ja sehän on poliitikolle välttämätön taito.

Esa näkee 1950-luun suuren kekkosvihan perustuneen Kekkosen omaan taustaan. Kekkonen oli talvisodan aikaan määrätty hallituksen edustajaksi päämajaan. Kertaakaan Kekkosta ei sinne sisään kutsuttu. Mannerheim ei ylipäätään sietänyt hallituksen seuraavan päämajan työtä – tästä ei ole ollut paljoakaan puhetta, mutta näin se Esan mukaan oli.
Jatkosodan aikaan Kekkonen pidettiin sivussa. Kun rauhanoppositio alkoi muodostua, se oli Suomen sodanjohdolle kuin punainen vaate, poliittista johtoa ja Risto Rytiä myöten.
Sitten ajauduttiin siihen tilanteeseen, että muuta mahdollisuutta ei ollut kuin saada aikaan rauha. Jokainen silmiään auki pitänyt näki, että Saksa oli lopussa ja Suomi oli lopussa. Piti ryhtyä etsimään ihmisiä, jotka saisivat kontaktin Neuvostoliittoon.
Pääministerikandidaatteja etsittiin kaikkialta. Löydettiin Antti Hackzell, joka oli aivan sivusta vedetty korkea tuomari. Eikä sitten kestänytkään sitä painetta. Mutta missään nimessä ei päästetty pääministeriksi Paasikiveä eikä Kekkosta, eikä yhtään rauhanopposition miestä.
Kun Hackzell sairastui Moskovassa, tilalle pantiin toinen korkea juristi, oikeuskansleri U.J. Castren. Mutta niin kuin Paasikivi sanoi, Moskova ei ole raastupa. Lopulta oltiin siinä jamassa, että että oli pakko päästää Paasikivi ja kymmenen rauhanopposition miestä hallitukseen.

Kun Mannerheim oli tehnyt suuren linjanmuutoksen ja siirtynyt rauhan kannalle, Stalin näki, että on Neuvostoliitolle eduksi saada Suomen presidentiksi sellainen mies, johon kansa luottaa, armeija luottaa – ja joka tekee työt Neuvostoliiton hyväksymällä tavalla.
Kun Suomessa oli viisastuttu niin paljon, että Paasikivi nostettiin pääministeriksi ja rauhanoppositiosta kymmenen tuli ministeriksi, alettiin päästä rauhanneuvotteluissa eteenpäin. Esa on jyrkästi sitä mieltä, että siinä vaiheessa Neuvostoliitolla ei ollut tarkoitusta miehittää Suomea. Olkoot muut mitä mieltä ovat, Esa sanoo niin kuin hän asiat näkee.

Kekkonen oli Paasikiven hallituksen oikeusministeri. Juuri hänen piti johtaa sotasyyllisyyslainsäädännön aikaansaamista. Juuri hän oli se, joka joutui ajamaan läpi sotasyyllisyystuomiot, kun edelliset olivat Neuvostoliiton mielestä liian lievät. Oli siinä perustetta kekkosvihalle, kun tämä joutui asemiin, joihin asettautumalla asettui vihan kohteeksi.

Mutta Mannerheimin neuvostojohto halusi vapauttaa sotasyyllisyydestä, koska se tarvitsi häntä. Venäjällä käsittivät, että täällä ei uusien suhteiden luominen voi mitenkään onnistua, jos niin palvottu mies kuin Mannerheim tuomitaan sotaan syyllisenä. Silloin olisi miehittämisen tie ollut edessä.

Tässä on Esan mielestä asian ydin: venäläiset eivät halunneet miehittää maata. He halusivat yhdysupseerin. Armeijan uljas taistelu Kannaksella kylläkin auttoi poliitikkoja pääsemään rauhanneuvotteluihin.

Urho Kekkonen herätti henkilönä voimakkaita tunteita. Hän oli hyvä, selkeä ja linjakas puhuja. Kuka vain viitsi kuunnella, löysi Kekkosen puheesta punaisen langan aina. Kekkosella oli kyky puhua kansantajuisesti.
Esa kunnioitti Kekkosta erinomaisena johtajana. Ja kaiketi Kekkonenkin vastaavasti arvosti Esaa, kun ei olisi millään päästänyt maaherraksi. Oikein marmatti siitä monta vuotta.

Kekkosen heikkous tuli ilmi siinä vaiheessa, kun häneltä hävisi läheisyydestä hänen oma ikäluokkansa ja hävisivät häntä lähelläkin olevat ikäluokat. Kun Kekkonen ei olut Virolaisen kanssa väleissä eikä lopulta Karjalaiseenkaan luottanut, jäljelle jäi melko huono tukiryhmä – siis Kekkosen kannalta huono.
Kysymys ei ollut siitä, että Kekkonen olisi karkottanut kritiikin ympäriltään. Ei hänen suhteessaan muihin puolueisiin tapahtunut samanlaista kehitystä kuin suhteessa Kepuun.

Turun puoluekokouksessa vuonna 1980 oli asetelma Virolainen vastaan Väyrynen. Esan mielestä Virolaista ei olisi siinä vaiheessa pitänyt sivuuttaa. Esa oli yksinkertaisesti sitä mieltä, että Väyrysen itsenäkin kannalta oli vielä varhaista. Esa oli kokouksessa käyttänyt tämän suuntaisen puheenvuoron ja lähtenyt sitten Helsinkiin puhumaan presidentin kanssa asiasta yksityisesti.
Tamminiemessä Kekkosen kanssa sitten haasteltiin. Esa sanoi tälle, että hänen mielestään olisi edullisempaa, jos Virolainen saisi jatkaa vielä yhden kaksivuotiskauden. Ensimmäisen kerran tapahtui niin, että Kekkonen ei ryhtynytkään pohtimaan asiaa siten kuin tavallisesti esitettyjä asioita pohti, vaan sanoi lyhyesti. ”Se on sinun mielipiteesi.”
Siitä Esa ymmärsi, että asia oli loppuun käsitelty.

Kekkonen olikin sitten hyvin iloinen, kun hänen näkemyksensä voitti Turussa ja Virolainen vaihtui Väyryseen.

Niin siinä sitten kävi kuin Esa oli pelännytkin. Alkoivat ne tohtoreiden kaksintaistelut, ja Karjalaista alettiin sitten jo huomattavan loppuun kuluneena miehenä nostaa presidenttiehdokkaaksi.

Esa oli silloin maaherra, puolueessa vain rivijäsen. Mutta siihenkin onnettomaan väliin silti joutui. Neuvostoliiton lähetystöstä soitettiin Esalle Viktor Vladimirovin viesti. Tämä kutsui keskustelemaan.
Esa yritti sanoa soittajalle, mikä lähetystösihteeri sitten olikin, että puolueella on puheenjohtajana Paavo Väyrynen, maaherra ei asiaan puutu. Mutta Esalle sanottiin suoraan, että nämä eivät luota Väyryseen.
No, Esa sitten piipahti, kun käskettiin. Venäläiset ajoivat Karjalaista ehdolle, mutta tämän kannalta tilanne oli jo mahdoton.
Ja sai Esa Virolaisenkin pahoittamaan mielensä, kun ei mennyt vetämään tämän vaaliryhmää sen jälkeen kun Virolainen oli valittu presidenttiehdokkaaksi. Kun Esa oli sitä mieltä, ettei siitäkään mitään tule.
Oliko oikeassa vai väärässä, sitä Esa ei tiedä. Mutta joka tapauksessa niin se meni, että ensin hän kävi suututtamassa presidentin ja sitten kävi keskustelemassa Vladimirovin kanssa, ja vesiperän veti molemmilla kerroilla.
Esa vain asettui nöyrästi ruotuun asioissa, joiden lopputulos on kaikkien tiedossa. Toisaalta: kun tietää, ettei voi vaikuttaa, ei voi muuta kuin asettua ruotuun. Vennamon temppuja ei pidä tehdä, vaikka tällaisissa tilanteissa niitä juuri tehdään ja hajotetaan puolue.

Sinä aikana, jota Kekkosen itsevaltiuden ajaksi kutsutaan, Kekkonen oli saavuttanut sellaisen aseman, että hänen sanomisiaan ja tekemisiään noteerattiin ehkä enemmän kuin hän olisi halunnutkaan. Ei hän kaikkia asioita halunnut itselleen esitettävänkään, mutta siellä vain juostiin esittämässä. Esa näkee siinä myös sellaista piirrettä, että Kekkosen luona juostiin omaa kuvaa kirkastamassa. Joskus presidentti suorastaan kiusaantui sellaisesta.
Esan mukaan ei Kekkonen mitään diktatuuria pitänyt yllä sanan täydessä merkityksessä. Ulkopolitiikkaan linjanmuutosmielessä hän ei sietänyt kenenkään puuttumista, siinä hän halusi olla ja oli ehdoton auktoriteetti.
Sitä Esa ei pysty sanomaan, tukahduttiko Kekkonen sellaista ulkopoliittista keskustelua, jota olisi ollut tarpeen käydä. Mutta koska Kekkonen pystyi hyvin hoitamaan suhteet venäläisiin, Esa, joka oli nuo yöpakkashallitukset ja noottikriisit nähnyt, ajatteli viisainta olevan, että Kekkonen ne myös hoitaa.
Ulkopoliittisen linjan rakentaminen sodan jälkeen oli totista työtä, ja sitä rakentamista oli vielä 1960-luvullakin. 1970-luvulla suhteet sitten vakiintuivat. On selvä, että mukana oli paljon liturgiaa, mutta vaikea on sanoa, mitä olisi tapahtunut, jos linjalta olisi poikennut. Esan henkilökohtainen käsitys on, että venäläisten kanssa ei hirveästi toleranssia linjasta poikkeamiseen olisi ollut.

Kun Esa oli kansanedustaja, hän piti yleensä vastaanottoa pyhän seutuvilla, jos ei ollut jossain puhumassa. Kansanedustaja pystyi, kun hiljalleen virastosta toiseen kulki vapaa-aikaansa, ihmisten henkilökohtaiset asiatkin hoitamaan. Ihmisille se oli hyvin tärkeää.

Kansalaisilla on usein varsin virheellinen käsitys siitä, mikä kansanedustaja eduskunnassa on. Eduskuntahan on lakia säätävä elin, mitä siellä voi muuta tehdä kuin olla mukana puolueen työssä?
Valiokunnissa voi jotain sanoa ja pyrkiä vaikuttamaan lain tai mietinnön sisältöön. Mutta nehän ovat hallituksen esityksiä lähes täysin. Hallituspuolueet ovat luonnollisesti sidottuja hallituksen esityksiin, vain harva hallituksen esitys eduskunnassa muuttuu. Näin ollen ei kansanedustaja varsinaisessa edustajantoimessaan kovin kummallisia saa aikaiseksi.
Kun sitten siirrytään varsinaiseen poliittiseen toimintaan, siis puolueen halliuksen ja valtuuskunnan työskentelyyn sekä piiritasolle, siellä taas on kansanedustajalla huomattavat vaikutusmahdollisuudet.
Toisella kansanedustajakaudellaan, vuonna 1964, Esa pääsi valtioneuvoston jäseneksi. Ja yksi ministeri maakunnasta tekee moninkertaisesti se minkä kaikki maakunnan kansanedustajat yhteensä.

Kun ihminen nimitetään ministeriksi ja kansanedustajat huomaavat, että tuo onkin hommamies, joutuu mahdottoman rahdin kohteeksi. Esa ei voinut istua eduskunnan istunnossa, ei kuppilassa eikä ministeriössä ilman ainaista ”hoida tämä tie, tämä koulu, se ja se asia, ja tämä ja tämä”.
Kun Esa tuli kotiin Nurmekseen, siellä oli ihan samanlaista. Eeva ei todellakaan hurrannut sille, että Esa oli ryhtynyt ministeriksi. Nimittäin, kun kotiin ehti, sinne oli jo kerinnyt ihmisiä odottamaan.
Yksi tiukka periaate Eevallakin oli: saunasta ei haeta. Muuten haettiin vaikka mistä, jos jollain asiaa oli.

Esa myöntää, että kaikki kunnia siitä, että perheen elämä sujui niinä aikoina, kuuluu Eevalle. Tuon ajan perhe-elämää hän vertaa omaan lapsuudenkokemukseensa, aivan kuin isä tuli savotasta ja työntyi jäisenä sisään, myös Esa itse työntyi ikään kuin oudosta maailmasta häiritsemään perheen normaalia elämänkulkua.

Kun Sukselainen vaihdettiin Virolaiseen, Esa oli keskeisiä henkilöitä tapahtumissa. Joensuun piirikokouksessa hän esitti Pohjois-Karjalan piirille Sukselaisen vaihtamista Virolaiseen, ja se meni piirissä läpi.
Vahvat etelän piirit pitivät tuota majesteettirikoksena. Myös Kekkonen oli lopulta hanketta vastaan.

Kekkonen kutsui Arvo Pentin, Pohjois-Karjalan piirin toiminnanjohtajan Toivo Piiroisen ja Esan, tarjosi lounasta ja sanoi, että kun puheenjohtajasta tullut niin suuri riita, vaihtamisesta pitää luopua. Toiset olivat siihen valmiita, mutta Esa ei. Hän totesi, että puoluekokouksessa hävinnytkin on ihminen mutta kesken luopunut, se on peluri.

Esallehan siinä sitten kapinakenraalin virka jäi. Hänellä oli oikein esikunta Kouvolan seurahuoneessa. Sieltä hän soitteli ympäri maata. Kaikki luulivat, että he häviäisivät, mutta he voittivatkin. Sen jälkeen Esa ei ole niihin hommiin ryhtynyt – mitä nyt Virolaisen ja Väyrysen jutussa vastusti vaihtamista ja tuki Virolaista.
Ykkösmotiivi siinä, miksi halusi Sukselaisen vaihdettavaksi, oli Esalla se, ettei puolueen johto ollut Kekkosen johtaman ulkopoliittisen linjan kannalta täysin mielekäs. Toinen kysymys oli se, että Karjalaa sorrettiin. Karjalan piti saada osakseen oikeudenmukaisempaa kohtelua. Virolainen oli heidän miehensä.

Kouvolan puoluekokous pidettiin vuonna 1964. Maalaisliitosta tuli Keskustapuolue vuonna 1965. Virolainen pani tuulemaan.

Vaikkei valtiontalouden tila ollut häävi, Virolainen sai ajetuksi läpi monia yhteiskuntaan valtavasti vaikuttaneita hankkeita, esim. Itä-Suomen yliopistot: Kuopio, Joensuu, Lappeenranta. Virolaisen hallitus niistä esityksen antoi.

Kouvolan puoluekokouksessa ja puheenjohtajan vaihdoksessa oli tausta sille, että Esa 38-vuotiaana nostettiin toiseksi kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi Virolaisen johtamaan hallitukseen. Tuota ministeriyttä Esa hoiti vuosina 1964-66.

Tuolloin työttömät oli sijoitettu töihin. Rahat työttömyyden hoitoon tulivat ns. pitkältä momentilta, mikä tarkoittaa, että ministeriöllä oli käytettävissään työllistämismomentti, arviomääräraha, jota kasvatettiin sitä mukaa kuin tarve vaati.
Eduskunta myönsi budjettiin rahat, mutta sen jälkeen sillä ei ollut momentin käyttöön sanomista. Ennen sitä oli käytetty paljon siirtotyömomenttina: rakennettiin etelään teitä ja muualta siirrettiin työvoimaa sinne. Oli siis siirtotyömaasysteemi, jota Esa piti melko hirveänä.
Kun Esasta tuli ministeri, hän sitten tarkoituksella keikautti kuvion toisin päin, ryhtyi rakennuttamaan itä- ja pohjoisosissa maata. Ennen tuota Pohjois-Karjalassa ei juuri ollut teitä rakennettu, mutta Esan aikana alkoi tapahtua. Ensimmäisen päällystetyn tien rakennussuunnitelma, joka Esan käsiin tuli, oli Kuopion ja Joensuun välinen tie.
Eivät siitä Esan ajamasta työllisyyspolitiikasta kaikki eteläisen Suomen ihmiset pitäneet. Eräät katsoivat, että taloudellisia voimavaroja siirretään liikaa syrjäalueille. Näiden mielestä olisi ollut parempi, että ihmiset siirretään työn perässä.

Kun Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus oli perustettu, Esa soitti liikenneministeriöön ja kysyi eräältä henkilöltä, miten ihmeessä on tehty sellainen epäoikeudenmukainen ratkaisu kuin yksityisteiden valtionosuuksien poisto. Avustus oli ollut yli 30 vuotta valtion osuus erään tielaitoksen kannalta hyvin tärkeän tiestön osan hoitamiseen. Virkamies totesi, että kun untuvikko pannan ratkaisemaan asiat, joita ei tunne, lopputulos on tämä.
Esasta tuntuu, että ihminen, joka tällaisen päätöksen on tehnyt, ei edes tiedä, mikä on yksityistie. Mihin sellainenkin lainkohta perustuu, että tieosakkaiden on 5-10 vuotta pidettävä omistamansa tiet kunnossa? Sehän on kuin turpeeseen sidottu maaorja ennen vanhaan. Tämä osoittaa, ettei ministeri tiedä, mitä ministeri tekee.

Kun Rafael Paasion hallitus oli muodostettu vuoden 1966 eduskuntavaalien jälkeen ja Esakin siihen toiseksi sosiaaliministeriksi nimitetty, käytiin hallituksen piirissä keskustelua työllisyyden hoitamisesta. Esa sanoi, että sitä pitää hoitaa työllistämällä. Silloin valtiovarainministeri Mauno Koivisto huomautti, että Esa ei ole tämän hallituksen työministeri.
Olisihan Esa mielellään ollut, mutta eivät ne häntä siihen postiin laskeneet.

Jokainen uusi ministeri joutuu kokemaan saman kuin Esakin aikoinaan. Kun ministeriöön ensimmäisen kerran mennään, johtavat virkamiehet tulevat virkahuoneeseen toivottamaan ministerin tervetulleeksi.
Ja sen jälkeen ne aloittavat pelin politiikan.

Jokaisella virkamiehellä on nippu asioita, joita edellinen ministeri ei ole hyväksynyt. Ne niput tulevat pöytään viipymättä. Ne niput on syytä lukea tarkasti.
Siinä pistettiin Esan ruotsin kielen taito koetukselle, kun ihan soopaa yrittivät syöttää. Sen verran Esa osasi ruotsia, että pystyi sanomaan, ettei asia sentään niin ole.

Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä osastopäälliköillä oli monesti erilainen linja kuin Esalla. Eivät olisi mielellään antaneet rahaa itäisen ja pohjoisen Suomen suurille työttömyystyömaille. Esa ei heitä moiti, olivat kuitenkin suht asiallisia virkamiehiä, jotka luonnollisesti yrittivät hangata omia näkemyksiään läpi. Yksi ylitarkastaja oli, jolle Esa lopulta sanoi: ”Muista nyt, hyvä ystävä, että minä istun tällä puolella pöytää.”

Esa seurasi todella tarkasti, että kaikki etenee pykälien mukaan. Joskus hän joutui puuttumaan suurten työttömyysmäärärahojen käyttöön kentällä. Silloin hän käynnisti armotta tutkimukset, jos tuntui syytä olevan. Ja pakkokin se oli: ministeristä pitää muodostua kuva, että tämä todella on lahjomaton.
Kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä oli ollut monenlaista kuprua. Ei mitään suurta, mutta pientä ja puolivillaista, omaa etua ja asiaa liki olevaa hommaa.
Mutta poliitikon ja virkamiehen ei pidä erehdyksessäkään ottaa pennin kultaista kuvaa. Hallinnossa ei saa esiintyä sellaista moraalia, joka toisaalta liike-elämässä saattaa ollakin ihan hyväksyttävää. Julkishallinnon virkamiehen pitää joka päivä varmistaa, että kaikki on mennyt lain mukaan ja oikein.
Joskus epävarmoissa asioissa Esa pyysi oikeuskanslerin lausuntoa. Jos jokin kohta epäilytti, Esa lähetti paperit oikeuskanslerin virastoon tai vähintään soitti.

Työministerinä ollessa oli valtaa ja tekemistä, mutta toisen sosiaaliministerin paikka ei ollut tekijän paikka. Ihan omalla alallakaan Esa ei siinä tuntenut olevansa. Hän oli siinä toista vuotta, siihen asti, että tuli nimitetyksi maaherraksi.

Vuoden 1966 vaalien jälkeen Kekkonen oli sitä mieltä, että Keskustapuolueen piti päästä yhteistyöhön vasemmiston kanssa. Kun puolueessa ei heti asiasta innostuttu, Kekkonen piipahti puoluevaltuuston kokouksessa ja runttasi kepulaiset hallitukseen.

Olivat toukokuun 27. päivän illassa ja lähtevä hallitus söi viimeistä illallistaan Smolnassa. Käveltiin siinä rappuja alas, ja Esa totesi, että nyt tämä homma on tehty. Silloin Virolainen nykäisi Esaa olkapäästä ja sanoi: ”Huomenna joudut menemään toiseksi sosiaaliministeriksi hallitukseen.”
Sellainen manööveri ja tuli Esalle todellakin täytenä yllätyksenä. Mutta mikäs siinä, jos kerran Kekkonen käskee.

Esa mietti vielä, miksei saa jatkaa työministerinä, senhän hän osasi jo. Omasta mielestään hän oli saanut jotain aikaiseksikin. Jäljestäpäin kerrottiin, että jo hallitusneuvotteluissa oli sovittu, että häntä ei siihen ministeriöön päästetä.
No, ei politiikassa mikään pahaa ole. Se on niillä korteilla pelattava, jotka kädessä ovat. Kepulla ei siinä jaossa mitään täyskättä ollut. Politiikka ei ole pyhäkoulua, eikä siellä ystävyys auta, eivätkä siinä henkilökemiat ratkaisevasti niihin asioihin vaikuta.

Kansanrintamahallitus joutui hoitamaan hyvin hankaliakin asioita. Esalle tulivat vakuutusyhtiöasiat, jotka Reino Paasilinna oli nostanut esille kuuluisassa tv-ohjelmassaan Vakuutusasia on sydämen asia. Koko roska kaatui hallituksen päälle ja Esa mietti, kuinka siitä selvitään.
Esa asetti sitten hyvin laajan komitean ja sille tieteellisen työryhmän tutkimaan vakuutusasioita. Kaikki poliittiset suunnat saivat asettaa tiedemiehensä siihen työryhmään, ja se pystyi tieteellisesti todistamaan meidän vakuutusjärjestelmämme käyttökelpoiseksi.
Mutta politiikassa ei aina ratkaise se, miten asiat ovat, vaan se, miltä ne saadaan näyttämään. Ja Paasilinna osasi saada näyttämään.
No, se oli Keskustapuolue, ja nimenomaan Virolainen, joka Eino S. Revon Yleisradion pääjohtajaksi nimitti. Taisi kyllä Jussi itsekin saada kunnolla korvilleen siitä.

Esan poliittinen vaikuttaminen tietyllä tavalla päättyi Kuopion puoluekokoukseen, jossa Virolaisen kannalla olleena puolusti Karjalaisen presidenttiehdokkuutta presidentin ja neuvostoliittolaisten toiveesta. Presidenttiehdokkuus ratkaistiin niin kuin ratkaistiin. Esa oli haluton osallistumaan koko asiaan, yksinkertaisesti siksi, että arvioi Karjalaisen joka tapauksessa häviävän Virolaiselle.

Karjalainen oli lopussa, ja kuitenkin häntä ajettiin ehdokkaaksi. Myös Neuvostoliitto näki hänet paremmaksi ja ilmoitti sen selkeästi lähetystönsä kautta. Neuvostoliitto yritti vaikuttaa Suomen presidentinvaaleihin, turha sitä Esan mielestä on kaunistella.
Mutta kun Väyrystä mollataan kähmimisestä venäläisten kanssa, haukutaan väärää puuta. Eiväthän ne Neuvostoliiton lähetystössä edes luottaneet Väyryseen ja ilmaisivat sen suoraan. Näkeehän sen jo siitä, että Esan kaltainen syrjäisen läänin maaherra, jolla ei enää ole minkään sortin poliittista asemaa, kutsutaan lähetystöön keskustelemaan ehdokkaasta. Kyllä siinä oli siihen aikaan neukkujen luottamus puolueen puheenjohtajaan vielä varsin vähäistä. Tietystikin Esan pitkäaikainen ystävyys ja yhteistyö Kekkosen kanssa omalta osaltaan vaikutti.

Väyrysellä ja Karjalaisella Esa näkee olleen sama ongelma: liian paljon liian varhain. Karjalainen oli Kekkosen sihteeri ja nousi näin ikään kuin politiikan sivusta politiikan keskiöön.
Väyrynen yksinkertaisesti tuli puolueen puheenjohtajaksi liian nuorena. Aivan liian nuorena joutui paineeseen, jonka Jussi Virolainen kyllä kolhakasti kesti. Väyryselle se tuotti vaikeuksia. Kieltämättä julkinen sana on Väyrystä käsitellyt aivan kohtuuttomasti, mutta niinhän heitä kaikkia käsitellään, jos tilaisuus saadaan.

Monen mielestä Esan olisi pitänyt vuonna 1974 asettua vastaehdokkaaksi Virolaiselle. Kekkonenkin oli sitä mieltä ja Pohjois-Karjalan piiri teki jo siitä päätöksenkin. Ei se mikään salaisuus ole.
Esa yksinkertaisesti ei halunnut sitä. Ei hän suhteellisen vanhana miehenä maaherran paikalta puolueen johtoon halunnut. Väyrynen oli olevinaan Kekkoselle hanslankarina siinä, että Esaa ajetaan ehdokkaaksi, mutta ei Paavo sitä tosissaan ottanut. Siitä kiitos – vilpitön kiitos – Esalta näin jälkikäteen.

Vuoden 1980 puoluekokouksessa Esa käytti ne puheenvuorot, jotka piti, mutta puhui lääninhallinnon kehittämisestä. Eikä suostunut edelleenkään ehdokkaaksi.
Näyttää siltä, että Kekkosella oli niin vahva antipatia Virolaista kohtaan, että etsi ketä hyvänsä. Kun Esa kieltäytyi, pisti sitten Väyrysen siihen.

Esa muistaa, miten hitaasti muut tottuivat Väyryseen, miten hitaasti kääntyivät tämän kannalle Ahti Pekkala ja Eino Uusitalo. Sitten kävi niin, että kokousedustajien nuorempi porukka kääntyi Väyrysen kannattajiksi. Tietysti vaikutti myös tieto siitä, että Kekkonen oli Väyrysen puolesta, jotkut äänet varmasti tulivat siitä.

1970-luvun ilmapiiri oli politisoitunut ja politiikka oli korkeassa kurssissa. Silloin pidettiin loistavina tyyppeinä näitä nuoria, joita vasta myöhemmin alettiin kutsua poliittisiksi broilereiksi. Silloin oli ansiokasta, että oli Teiniliitosta aloittanut politikoimisen. Sellaisia oli joka puolueessa. Kun oli tarmokas ja kunnianhimoinen, imu veti, niin Väyrysen kuin vaikkapa SDP´n Erkki Liikasenkin.
Mutta rehellisesti: onhan Väyrynen kyvykäs mies. Esa on kuunnellut useita Väyrysen puheita ja esitelmiä ja tietää, että tämä on hyvinkin osaava tapaus. Ristiriitainen tämä saattaa persoonana olla, mutta sen Esa kuittaa sillä, että nykyaikainen mediamaailma pystyy tekemään kenestä tahansa mitä tahansa, sellaisen kuin haluaa.
Nuorena on aina kiire, liian kiire. Tulee roiskittua, ja Väyrysen tuli roiskittua vähän enemmän kuin esim. Liikasen, joka oli siinäkin suhteessa ilmeisesti savolaisen taitava. Väyrysen taistelumieli ja temperamentti olivat paljaampia, ja niillä ominaisuuksilla saa kyllä ihmisiä puolelleen, mutta myös vastustajia.

Maaherraksi lähtemisestä Esa ei alkuun ollut innostunut. Sitten hän alkoi miettiä asiaa siltä pohjalta, että kun politiikassa joka tapauksessa heitellään ministeritasollakin ministeriöstä toiseen, maaherrana voisi ainakin linjakkaasti ajaa oman pohjoiskarjalaisen porukan asiaa.
Kekkonen arvosteli jälkeenpäin kovasti Esan ratkaisua. Ja kun Kekkonen kutsui Esan maaherran paikalta lyhytaikaisiin virkamieshallituksiin 1970-luvulla, muisti aina tokaista: ”No, jokos nyt näet, mitä tämä on?”
Koivistokin kerran kysyi: ”Kannattaako sinun nyt lähteä Pohjois-Karjalaan?” Koiviston mielestä ei olisi kannattanut. Esa sanoi, että on ajatellut kuitenkin lähteä.

Niin, nuorihan Esa oli, 42-vuotias, ja sellaista asennetta oli, että maaherraksi lähdetään vasta vanhalla iällä, ikään kuin viisaan lepoon. Varmasti katsottiin, että kun on nuori, on turhankin aktiivinen – vaikka sitten arvosteltiin siitäkin, että ei saa tarpeeksi aikaan.
Mutta oli heitäkin, jotka Esaa vetivät maaherraksi. Kun virka laitettiin auki, siihen ei tullut yhtään hakemusta. Ilmeisesti kaikki pitivät niin luonnollisena sitä, että Esa siihen ilmoittautuu. Mutta ei ollut ilmoittautunut.

Kesällä 1967 Esa oli ennen lomalle lähtöään puhunut Sulo Suorttaselle, että tämä tulisi heille maaherraksi .Suorttanen heitti pallon takaisin – eikö Esa itse lähtisi?

Tuli heinäkuu. Loma oli ihan lopussa. Esa oli saunarannassa kalasta tulossa, kun Eeva tuli huutamaan puhelimeen, Suorttanen soittaa.
Suorttanen muistutti, että maaherra pitäisi seuraavalla viikolla nimittää. Kolmesta avoimesta paikasta Ouluun ja Vaasaan oli ilmoittautuneita, mutta Pohjois-Karjalaan ei. Esa vielä yritti, eikö Suorttanen, mutta kun tämä ei vielä ollut lähdössä, Esa sitten ajatteli, että pitäähän Pohjois-Karjalan läänin maaherraksi jonkun ruveta.

Näin se homma Esalle tuli. Nimitystilaisuudessa Kekkonen ei tietenkään mitään sanonut, mutta kun presidentti jonkin ajan kuluttua oli Pohjois-Karjalassa käymässä, sanoi Esalle: ”Kyllä minä olen katunut, että annoin sinun lähteä pois.”
Esa ajatteli, että Kekkonen lämpimikseen noita turinoi, mutta kun presidentti kolme kertaa kutsui Esan virkamieshallitukseen, kaiketi sitten jotenkin noteerasi Esan ihan oikeasti.

Puhutaan maaherran työstä muuten mitä hyvänsä, sehän oli hyvin samanlaista kuin ministerin työ. Jos maaherran työnkuva olisi säilytetty sellaisena kuin se oli Esan aikana, se ei olisi merkityksetön virka ollenkaan. Siinä oli hyvin suuret mahdollisuudet sosiaali-ja terveysosaston, kouluosaston, poliisihallinnon ja muiden hallinnonalojen kautta vaikuttaa maakunnan kehitykseen. Puhumattakaan siitä, miten merkittävät toimintaedellytykset maakunnan talouden kehittämisessä antoivat kehitysaluelainsäädäntö ja läänin suunnittelu.
Kun aina Esan ministeriksi määräsivät, melkein ikävä tuli lääninhallitukseen. Noissa käynneissä oli tosin se etu, että niiden aikana saattoi pukata eteenpäin virkatien mutkiin tarttuneita lääninhallituksen esityksiä.

Esalle sydämen asioita maaherrakaudella oli koulutus. Siellä saivat sitä kehitetyksi niin, että Pohjois-Karjalaan saatiin teknistä opistoa, sairaanhoito-opistoa, maatalousopistoa, metsäopistoa, kauppaopistoa, ammattikoulu- ja opistotasoista koulutusta yli hypäten, ja yliopistotason koulutusta, ja sitä kaikkea tuli aikamoista vauhtia. Esa jälkeenpäin oikeastaan ihmetteli, miten saivat niin paljon aikaan siellä läänissä.
Esa itse on sitä mieltä, että hänen nimiinsä niitä saavutuksia ei saa pistää. Kyllä suuri ansio on kouluneuvos Eero Solalalla, ja sosiaali- ja terveysosastolla oli Ismo Helenius joukkoineen. Heillä oli hyvä yhteistyö, ja saavutuksista sen näkee, mitä hyvä yhteistyö merkitsee.

Kun Esa lähti maaherraksi, koko perhe muutti lääninhallituksen yhteydessä olevaan virka-asuntoon. Eeva omaksui läänissä eräänlaisen äidin roolin, kutsui paljon ihmisiä lääninhallitukseen, marttoja ja milloin mitäkin eri ammattikuntien ihmisiä. Koetti saada lääninhallituksen edustustiloista syntymään maakunnan ihmisten yhteisen vierailupaikan. Kumpikin piti yllä paljon kontakteja moneen suuntaan.
Timoset pyrkivät alusta lähtein siihen, että joka vuosi järjestetään läänin asukkaille jokin suurempi tilaisuus. Kun vuonna 1967 vietettiin valtakunnan 50-vuotisen itsenäisyyden juhlavuotta, pidettiin lääninhallituksen tiloissa normaali kutsuvieraiden vastaanotto, mutta sen jälkeen Timoset aloittivat uudenvuoden vastaanotot avoimien ovien periaatteella. Talo oli koko päivän auki ja sinne voi tulla kuka tahansa. Eevan idea se alun perin oli.
Kun Heikki Tuominen kerran sisäministerinä tuli käymään juuri uutenavuotena, hän katsoi silmät suurina sitä valtavaa ihmisten määrää. Oli se sellainen kansantupa, 800-900 ihmistä siellä kävi.
Kuntien edustajat olivat luonnollisesti perusjoukkoa, mutta paljon kävi aivan tavallisia salokylien ihmisiä, joita Esa ei muistanut nähneensäkään. Esan mielestä se oli arvokasta, että ihmiset tulivat, kertoivat terveisensä, joivat kahvinsa ja läksivät.
Oi yhteistuntoa, yhteistoimintahalua läänin asukkaiden ja lääninhallituksen välillä. Lieneekö tuo oikein ollutkaan mikään herrojen virasto silloin? Avointen ovien tilaisuudet joka tapauksessa olivat hyvä keino pitää yhteydet auki, luoda ihmisiin tunne: tämä on meidän virasto.

Eevalle ei ollut järjestetty mitään apua, eikä sen tarvetta ollut mietittykään. Sellaista kun ei aiemmin ollut ollut. Ruljanssi alkoikin käydä raskaaksi Eevalle.
Tilanne alkoi lopulta käydä mahdottomaksi, kun piti siivotakin itse. Eeva siivosi ja Eeva kokkasi, ja jos joskus joku kävi siivoamassa, kävi Timosten varoilla.

Kun se systeemi oikein paisui, Esa päätti anoa ministeriöstä määrärahaa tähän tarkoitukseen. Ja antoivathan ne, se oli ollut Timosten oma moka, ettei ollut anottu.

Vaikka apuvoimia aikanaan palkattiinkin, 1970-luvun loppupuolella Eeva alkoi väsyä. Eeva oli sitä mieltä, että hankitaan oma asunto ja jätetään virka-asunto. Niin Timoset vuonna 1979 tekivät ratkaisun, että rakentavat oman talon Liperiin Harinjärven rantaan. Ja vuoden 1979 joulu omassa talossa jo vietettiinkin.

Ranta-Harin rakentamisen aikana Esa ei Eevan tilannetta vielä ymmärtänyt. Eeva oli varmasti sairas jo silloin. Hän halusi pois lääninhallituksen asunnosta, koska ei enää jaksanut tehdä niin paljon työtä. Eeva kävi kuitenkin vielä Ranta-Haristakin käsin tilaisuuksia ja kutsuja pitämässä, kuten maaherran puolison pitikin.

Kesällä 1981 Timoset rakensivat Harilaan talon myös pojalleen Tapanille. Mutta sitten Tapanille tuli avioero. perheessä oli toisella vuodella oleva tyttö Henna, ja kun tytön äiti sanoi, ettei pysty lasta hoitamaan, Esa ja Eeva ilmoittivat heti Tapanille, joka oli silloin armeijassa: ”Mene kiireesti, hae meidän tyttö tänne.”
Niin tuli Henna Timosille. He olivat hirveän onnellisia, heillä oli pieni tyttökin.

Ranta-Harissa oli paljon pikku puuhaa. Laitettiin kukkapenkkejä ja pihanurmea ja puutarhaa. Eeva ei oikein jaksanut enää kiinnostua puutarhasta, kukkiin hän vielä innostui.

Näin mentiin syksyyn 1982. Silloin Esa alkoi katsella, että Eeva ei ole kunnossa. Eevalla oli aiemmin ollut kilpirauhashäiriö ja Esa ajatteli, että se on taas sitä, ja kehotti Eevaa menemään terveyskeskukseen. Siellä tehtiin kokeet ja otettiin näytteet, mutta mitään merkittävää ei löytynyt.

Joulun aikaan Eeva oli kaatunut. Esa ei ollut silloin kotona. Jotain ongelmaa oli selvästi pääkopassa, Esa toivoi, ettei vain verenvuotoa. Eeva arveli, ettei mitään vakavaa.
Meni muutama päivä, ja sitten aamulla Eevalla oli kova päänsärky. Nyt Esa ei enää Eevaa kuunnellut.
Eeva lähti Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan.

Aivokasvain sieltä löytyi. Kasvain leikattiin, mutta poistetuksi sitä ei saatu. Lääkäri sanoi sen kasvavan uudelleen, ja niin se kasvoikin.

Seuraavana syksynä itsenäisyyspäivän aikaan Eeva sanoi, ettei usko enää elävänsä kauan, kun nyt katkesi muisti. Hänet leikattiin uudelleen ja hän oli harmissaan, ettei päässyt uudenvuoden vastaanotolle. Olisi vielä kerran halunnut olla ihmisten mukana. Eeva toipui kyllä leikkauksesta, mutta hän vaistosi, ettei siitä enää kuntoon toivuta.

Timosilla alkoi käydä perushoitaja kotona hoitamassa Eevaa, joka pysyi älyllisesti ihan normaalina, mutta fysiikka alkoi romahtaa. Sitten keväällä 1984 meni muisti. Kaikesta huolimatta Eeva pystyi keskustelemaan normaalisti ja olemaan kuin ei mitään, erehdytti tietävät ammattilaisetkin.

Maaliskuussa, juuri sinä päivänä, kun Eeva lähti viimeisen kerran Kuopioon, tuli presidentti Koivisto rouvineen. vierailulle Joensuuhun. Esa oli pyytänyt kaupungilta, että kaupunginjohtajan rouva tulisi Esan daamiksi. Kun presidentillä oli rouva mukana, olisi hyvä, jos myös naisihminen olisi näitä vastassa asemalla.
Mutta sitten kaupunginkansliassa oli syntynyt riita siitä, kuka saa tulla presidenttiparia vastaan. Soittivat sitten, että eivät pysty tilannetta ratkaisemaan.
No, Eeva sitten seisoi Esan rinnalla ja kätteli presidenttiparin. Hienosti kättelikin. Mutta oli jo täysin puhumaton.
Sitten tytär Päivi lähti viemään Eevaa Kuopioon.

Oli lauantai-ilta, kesäkuun kolmas vuonna 1984. Esa oli Eevan luona sairaalassa. Eeva oli tiedoton. Esa ajatteli, että taitaa olla lähtö lähellä, Eeva hengitti niin raskaasti. Esa lähti kotiin ja rupesi sängyn päälle poikittain ja otti puhelimen viereensä. Oli varma, että kohta se soi.
Kahden aikaan soittivat ja sanoivat asiansa. Kun Esa heti vastasi, ihmettelivät, mitenkä tiesi odottaa. Esa sanoi, että katsoi äsken sairaalassa, että tämä matka on lopussa.

Oli jo aamu. Kukkakauppa oli jo auki. Esa kävi ostamassa ruusuja ja vei ne osastolle. Sitten hän meni kotiin ja kutsui lapset. Kertoili, mitä oli tapahtunut. Veti lipun puolitankoon.
Esa lähti järvelle. Olisi pitänyt mennä sinä päivänä puhumaan, mutta ilmoitti, ettei tulekaan. Taisi olla ainoa peruutus Esan elämässä.

Esa istui veneessä lahdella. Oli tyyni ja kaunis kesäkuun aurinkopäivä. Esa ajatteli, tähänkö tämä elämä loppuu. Oli kummallinen tunne, niin kuin vain voi olla kolmekymmentäyksi vuotta kestäneen, onnellisen avioliiton jälkeen.

Mutta sitten piti ruveta jatkamaan omaa elämää, järjestämään hautajaistilaisuutta. Eeva kävi vielä kerran kotona Ranta-Harissa, hänet tuotiin hautajaispäivänä kotipihalle, lipputangon juureen, kuusien katveeseen Siitä hän sitten lähti, toiseen kotiin, kirkkomaalle.

Eräänä aamuna kesäkuun puolivälissä Esa oli taas järvellä katiskoja katsomassa. Tapani asui silloin naapurissa. Henna oli isovanhemmillaan niin kauan kuin mummi eli, mutta siirtyi sitten isänsä luo. Tyttöä jäi kammottamaan mummin kuolema.
Esa katsoi järveltä, kuka siinä rannassa liikkuu aamulla kuuden aikaan. Hennahan se oli, ukin luo tulossa, mutta kun näki tämän järvellä, jäi odottamaan. Ei uskaltanut yksin mennä. Esa kävi tytön hakemassa ja tyttö kyseli: ”Eihän mummi enää sinne tule?”

Jäivät sitten asumaan Hennan kanssa kahdestaan. Kun Esa siinä sitten teki kotitöitä, hän huomasi, ettei siinä kyllä yksinään pärjää.

Mutta sitten Esa huomasi lääninhallituksessa toisen Eevan. Oli lapsirakas ihminen, joka aina kyseli Hennasta. Seurasi, miten Esalla ja Hennalla menee.
Ja kun Esa tämän Eevan sai kaveriksi kesällä 1985, elämä lähti taas roilottamaan.

Eeva oli ollut Eevan apuna monta kertaa ja tunsi tapakulttuurin. Ja osasi sitten jatkaa Timosten vieraanvaraisuusperinnettä.

Kun sitten lopulta koitti päivä, jona lääninhallitus jäi, kauniit läksiäiset Esalle ja Eevalle järjestettiin. Mutta takaisin ei ollut ikävä, olosuhteet ovat niin paljon muuttuneet.

Parempi isoäiti ei Esan lapsenlapsille voisi olla kuin Eeva on. Pystyivät säilyttämään talonsa niin, että se on keskeinen koti lapsille. Ja muutenkin talon toimintaperiaate pysyi ennallaan.
Ja kyllä, on Esa onnistunut uudenkin Eevan rahtaamaan aikanaan metsätöihin.

Yksinäisyyden aika tuntuu hämmästyttävän raskaalta jälkeenpäinkin ajateltuna.
Esa luki sodan aikana lehdestä erään surutyötä paljon seuraamaan joutuneen papin kirjoituksen. Joku sotaleski kysyi tältä, onko väärin pitää kaatuneen miehen kuvaa pöydällään, vaikka on mennyt uusiin naimisiin. Pappi esitti vastakysymyksen: eikö meidän pitäisi elää elämässä sitä kohtaa, jossa kulloinkin olemme matkalla? Esan mielestä se oli hyvin viisaasti sanottu. Kun menee uuteen avioliittoon, ei pidä loputtomasti vatvoa sitä entistä.
Mutta ei Esa pääse mihinkään siitä, että joskus kun lapset ja lastenlapset ovat lähteneet, tulee kaihoisa mieli, surun kaihomieli. Se vain pitää pyyhkäistä pois ja ruveta elämään elämäänsä.
Surun kaihomielikin tietysti kuuluu elämään, eikä elettyä elämää pois voi pyyhkäistä. Jos elämänkumppani ei osaisi tähän oikealla tavalla suhtautua, olisi paljon raskaampaa.
Esa on kiitollinen elämälle, kiitollinen elämästään. Ja jokaisen eteen tulee kerran se askeleen lyheneminen.

Kuoleman jälkeen jää jonkinlaiseen välitilaan, kunnes huomaa: minähän selvisin tästä.
Kaunis kesäpäivä. Niemi on kaunis, järvi on kaunis. Puolitangossa oleva Suomen lippu kertoo: nyt.
Se pysyy elämän viime hetkiin Esan mielessä.

Esa Timosen muistelmateos Metsän poika, Karjalan kuvernööri on elävästi kirjoitettu maanläheinen kirja elämästä kaikkine piirteineen ja puolineen, joviaalia kerrontaa niin leppoisista tilanteista kuin oikeista väännöistäkin. Kaunis kirjoitus, johon kirjailija Tuula-Liina Varis on saanut taltioitua haastateltavansa koko kuvan.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä

van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä

Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut

Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt

Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa

Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi

Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta

Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti

Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla

Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä

Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin