Kirjat, päivitys 21.9.

Nyt porvoolaisen aateliston vähemmän hillitty charmi ja Sköldvikin kartanon salatut elämöinnit, eli esittelyvuorossa on Mirkka Lappalaisen teos Smittenin murha. Jos tästä sitten yrittelisi saada seuraavan tiivistelmän julkaistua noin viikon kuluttua, silloin olisi tarkoitus jatkaa true crime -kirjallisuudella, mutta nykyaikaan siirtyen. Kuinka murskataan toisen ihmisen tahto, onnistutaan vääristämään lapsen todellisuudentaju ja synnyttämään valemuistoja, sekä kuinka lapset pystyvät vanhemmiten pyristelemään irti noista manipuloiduista ajatuksista ja kertomaan, kuinka asiat todellisuudessa menivät, siitä kertoo Gregg Olsenin äärimmäistä fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa sisältävä (ehdottomasti K-18-kamaa) sisältävä teos Äitimme oli sarjamurhaaja.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto II
Mirkka Lappalainen: Smittenin murha
Livonia (paino), Siltala 2022
251 sivua

Oli syyskuun alku vuonna 1680. Kartanon työmiehet olivat aloittelemassa muuraustöitä ja tarvitsivat vettä laastin sekoittamiseen. Kartanon palaneen päärakennuksen raunioiden lähellä ryteikössä oli vanha kaivo, joka tosin oli tukittu isoilla kivillä.
Veden hakeminen kartanon uudesta kaivosta tuntui ajatuksena työläältä. Joten päätettiin vilkaista, olisiko vanhassa kaivossa vielä vettä.
Ja oli, oli siellä vettä. Ja oli jotain muutakin.

Huono-onnisten eläinten tai jopa ihmisten löytyminen kaivosta ei ollut tavatonta noihin aikoihin. Kaivot eivät useinkaan olleet muuta kuin kuoppia, joiden seinämät vuorattiin hirsillä. Kansia ei välttämättä ollut lainkaan.
Mutta nyt kyseessä ei ollut onnettomuus. Tämä kaivo oli huolella tukittu. Tähän kaivoon oli ensin työnnetty pystyasennossa ihmisen ruumis, ja sen päälle oli sitten kasattu kiviä.

Paikalle hälytettiin esivallan edustajia: kruununvouti William von Werdt ja läheisen Porvoon kaupungin vanha pormestari Johan Plagman. Miehet katsoivat kaivoon, ja heidän vieressään seisoi kartanon puutarhamestari Markus, joka tapansa mukaan oli hiljaa.
Miehet näkivät heti, että kaivossa oli kuollut mies, mutta yhä jotakuinkin kokonaisena. He myös tiesivät, kuka kuollut oli.
Sköldvikin kartanon isäntä Nils Rosenschmidt ei ollutkaan lähtenyt matkalle.

Nils Rosenschmidtin eli kutsumanimeltään Smittenin surma oli oman aikansa kuohuttava suomalainen murhajuttu. Mitä oli tapahtunut, sitä selviteltiin – mutta haluttiinko tapaus oikeasti ratkaista?
Kun mysteeri menetti ajankohtaisuutensa ja painui historian hämärään, kaivoon kätketty kartanonisäntä jatkoi elämäänsä lehtiartikkeleina, historiallisten tutkimusten aineistona ja kauhujuttuina. Ja tapaus antoi aiheen myös historioitsija Mirkka Lappalaiselle, joka teki tapauksesta kirjan Smittenin murha.

Sköldvikin kartanon isäntä Nils Rosenschmidt katosi syksyllä 1673. Myöhemmin oikeudessa kaksi todistajaa kertoi nähneensä hänet viimeisen kerran mikkelinpäivän jälkeisenä maanantaina puolen päivän jälkeen. Kartanon renki oli satuloinut isännän liinaharjaisen hevosen. Sen selkään oli sidottu pieni eväspussi.
Rosenschmidt sanoi menevänsä Tallinnaan ostamaan kauraa ja hamppua. Paikalla olivat Mårten-niminen torppari ja puutarhamestariksi kutsuttu Markus Jöransson. Rosenschmidt heilautti kättään hyvästiksi ja ratsasti pois yli niityn, suuri täplikäs koira perässään.
Isäntä, hevonen ja koira katosivat.

Mikkelinpäivää vietettiin 1600-luvulla syyskuun 29. päivänä. Se oli tärkeä merkkipaalu kesän ja talven välillä. Sen aikoihin lampaat pestiin ja kerittiin, työkalut vietiin talveksi sisään, humalatarha hoidettiin ja lannoitettiin, niityt niitettiin karjan tultua talveksi sisätiloihin.

Sköldvikin kartanon taloudenhoito oli summittaista. Tarkoista päivämääristä tuskin pidettiin kiinni. Oleellista on kuitenkin se, että Nils Rosenschmidt katosi vuodenajan vaihtuessa.
Kun työkalut ja karja oli tuotu sisätiloihin, alkoi laskeutuminen talveen. Kesän hulina vaihtui hiljaiseen pimeyteen. Meri oli vielä auki eikä kelirikko estänyt matkantekoa.
Oli hyvä aika lähteä.

Rosenschmidtin lähtö ei ollut yllätys. Hän oli kertoillut lähtöaikeistaan torppareille, ja kaikki tuntuivat pitävän selvänä, että ikääntyvä soturi halusi karistaa Uudenmaan tomut jaloistaan.
Rosenschmidtin oli oikeastaan pakkokin lähteä. Hänen elämäntyylinsä oli närästänyt silmäätekeviä niin paljon, että Turun hovioikeus oli karkottanut tai karkottamassa hänet maasta muutaman vuoden ajaksi.
Rosenschmidtin karkotus ei kuitenkaan tarkoittanut samaa kuin jonkun taparikollisen tuomitseminen maanpakoon. Ei kartanonisäntää kahleissa haettu eikä virkavalta muutenkaan ”toimeenpannut” karkotusta millään tavoin. Rosenschmidt sai tehdä mitä huvitti.

Euroopassa 1600-luvulla riehuneet sodat saivat ihmiset liikkeelle. Sota itsessään oli eräänlainen yhteiskunta tai elämäntapa. Armeijoiden palveluksessa olevat miehet matkustivat edestakaisin, maasta ja sodasta toiseen, sotiin ja sieltä pois.
Nils Rosenschmidt ja muut vähäisemmässä asemassa olevat upseerit liikkuivat erityisen paljon. Sotia tuli ja meni. Rykmenttejä siirrettiin, positiot ja tittelit vaihtuivat. Rosenschmidtin kaltaiselle miehelle oli täysin luonnollista lähteä ja suunnata kohti suurvallan monia provinsseja.

Rosenschmidtin kadotessa Liivinmaa oli osa Ruotsin suurvaltaa. Ruotsi nielaisi Viron jo 1560-luvulla ja tavoiteltu eteläisemmän Liivinmaan alue päätyi sen haltuun 1600-luvun alkupuolen sodissa.
Ruotsin näkökulmasta Liivinmaa oli vauras maa, jonka pellot lainehtivat viljavina ja jonka kauppaa hallitsivat kaksi vanhaa ja suurta hansakaupunkia, Tallinna ja Riika.

Tallinna, ja toinen merkittävä hansakaupunki Narva, olivat lähellä Sköldvikiä, kun taas matka Suomen Uudenmaan ulkopuolisiin kaupunkeihin oli vaivalloinen. Jos Uudeltamaalta halusi lähteä jonnekin, oli luontevinta oli astua veneeseen ja matkata meren yli etelään.

Liivinmaa oli vieras ja erilainen maa, ja sinne saattoi halutessaan kadota. Rikolliset olivat paenneet sinne koko 1600-luvun ajan, ja palkollisia lähti sinne paremman elämän toivossa. Vaikka Liivinmaa kuului Ruotsiin, Tukholman ja virkavallan ote siitä oli löyhempi. Kaupunkien saksankieliseen vilinään oli helppo sulautua, ja maaseudun kartanoista löytyi tekevälle töitä.

Rosenschmidtin lähtö Liivinmaalle lain kouraa pakoon olisi siis voinut olla tavallinen tarina. Mutta se ei ollut.

Torpparin ja puutarhamestarin näennäisen ylimalkainen kuvaus Rosenschmidtin lähdöstä vaikuttaa oudolta. Nykypäivänä ehkä sanottaisiin, että se muistutti elokuvakohtausta, jossa yksinäinen mies koirineen ratsastaa kohti auringonlaskua. 1600-luvun maailmassa ei katsottu leffoja, eivätkä torppari ja puutarhamestari varmaankaan olleet kovin perehtyneitä teatteriin. Silti Rosenschmidtin lähdön kuvaus oli kuin suoraan näyttämöltä.

Isännän lähtöä todistivat siis torppari Mårten sekä puutarhamestari Markus Jöransson. Kolmas todistaja oli hevosen satuloinut renkipoika Johan. Näiden kolmen kertomus tapahtuneesta oli ristiriitainen.

Kuka lähtee maanpakoon ainoana varusteenaan pussillinen eväitä? Rosenschmdt nyt kuitenkaan ei ollut ihan kerjäläinen, jonka oli paettava yön selkään pettuleivänpala taskussa. Syksy oli pitkällä, mutta Rosenschmidt ei ottanut mukaansa talvivaatteita eikä edes rahaksi muutettavia arvoesineitä
Matkakassakin vei 1600-luvulla paljon tilaa. Seteleitä ei ollut, matkalla oli oltava kolikoita, joilla ei ollut nimellisarvoa – ne olivat yhtä arvokkaita kuin niihin käytetty metalli.
Rosenschmidtin elämänhallinnassa oli selvästi puutteita, muttei kaveri sentään niin hunningolla voinut olla, että olisi lähtenyt ulkomaille ilman matkakassaa. Oikeus ymmärsi tämän ja puutarhamestari Markukselta kysyttiin, oliko isäntä ottanut mukaansa rahaa. ”Joitakin hopeakolikoita”, vastasi puutarhamestari, ja lisäsi, ettei tiennyt, kuinka paljon kolikoita oli.
Puutarhamestarin ja torpparin väite, jonka mukaan Rosenschmidt aikoi ostaa Tallinnasta kaura ja hamppua, oli myös tässä yhteydessä merkillinen. Molemmat olivat yleisiä viljelykasveja, niiden takia Tallinnaan saakka tarvinnut mennä. Ja jos Rosenschmidtin tarkoitus oli lähteä maanpakoon pidemmäksi aikaa, siihen on vaikea yhdistää ostosreissua.
Sköldvikin muut torpparit eivät pitäneet uskottavana edes sitä, että heidän isäntänsä olisi lähtenyt niin pitkälle matkalle yksin. Rosenschmidt ei pitänyt ratsastamisesta, tämä vaati aina , että joku torppareista kyyditsi häntä.
Puutarhamestari Markus kertoi oikeudessa, että Rosenschmidtin oli ollut tarkoitus lähteä ”Sipoon kylän” suuntaan. Todennäköisesti tällä tarkoitetaan Sipoon kirkonkylää eli Sipoon keskiaikaisen kirkon ympäristöä nykyisen Nikkilän taajaman luoteispuolella. Valittu suunta on omituinen, sillä Sipoon kirkko on Sköldvikistä sisämaahan päin – jos halusi meren yli, oli suunnattava Helsinkiin tai Porvooseen. Matkustavasta Rosenshmidtista ei kenelläkään myöskään ollut silminnäkijähavaintoja.
Oikeudenkäyntipöytäkirjaan raapustettiin tyhjentävästi: ”torpparit, lautamiehet ja käräjille kokoontunut kansa kertovat, etteivät he olleet koskaan kuulleet tai nähneet että Rosenschmidt olisi katoamispäivänsä jälkeen kulkenut sen tai minkään muunkaan kylän läpi.”

Rosenschmidt katosi Sköldvikistä kun näyttämöltä, heilauttaen kättä hyvästiksi. Tarina lähdöstä epäilytti kyläläisiä ja todennäköisesti koko pitäjää alusta alkaen. silti kukaan ei tehnyt mitään.

Nykyaika on muuttanut Nils Rosenschmidtin elämänpiirin täysin tunnistamattomaksi. Nykyisin siellä on Nesteen öljynjalostamo ja kemianteollisuutta, ja kokonaisuuteen kuuluvat lisäksi rautatie ja satama.
Maisema on aina oleellinen osa rikostarinaa. Rosenschmidtin katoamista ja kuolemaa ei voi ymmärtää ilman olosuhteita, joihin ne sekoittuvat: maan muotoja, metsiä, merta, valon määrää, kylien ja rakennusten sijaintia, teiden kulkupaikkoja.

Rosenschmidtin aikaan asutus ja suurimmat kartanot keskittyivät jokien varsille. Helsingin pitäjän pohjoispuolella alkoivat erämaat, eikä ihmisillä yleensä ollut mitään syytä mennä siihen suuntaan. Ikivanha Suuri Rantatie mutkitteli maakunnan halki Turusta Viipuriin. Vaikka Suuri Rantatie oli lähinnä kärrytien ja kinttupolun välimuoto, se oli tärkeä valtaväylä, jota pitkin laukkasi myös tieto.
Ensisijaisesti Uusimaa oli kuitenkin rannikkomaakunta, ja meren yli Tallinnaan ja Tukholmaan kulki jatkuvasti laivoja ja veneitä sekä laillisilla että laittomilla asioilla.

Rosenschmidtin elinympäristöä ei enää ole. Suomessa talot rakennettiin puusta, ja tuon ajan rakennukset ovat kauan sitten lahonneet, palaneet tai purettu. Rosenschmidtin tarinaan kuuluneista rakennuksista jäljellä on enää Porvoon tuomiokirkko, ja sekin on paikka, jossa Rosenschmidt ei enää vanhemmiten näyttäytynyt.

Moni asia on kuitenkin ennallaan, ja maan muodot sellaisia millaisiksi jääkausi ne kauan sitten muotoili. Repaleinen, saarten, karien ja salmien täyttämä rannikko, mereen laskevat joet ja niitä reunustavat pellot, kallioylängöt ja maakunnan pohjoisosien suuret metsät näyttävät yhä samalta kuin kolme ja puoli vuosisataa sitten.

Porvoon itäpuolelle jää Pernajan pitäjä sekä Creutz-aatelissuvun suuret kartanot ja läänitykset. Creutzit kuuluivat Rosenschmidtin aikaan valtakunnan ylimpiin vaikuttajiin ja he hallitsivat käytännössä suurta osaa koko eteläisestä Suomesta.
Porvoon puolella ensimmäinen mereen laskeva väylä on Ilolanjoki, jonka varrella on useita kartanoita, kuten tähän tarinaan liittyvä Molnbyn kartano.

Suuri Rantatie kääntyy Porvoon länsipuolella kauemmas rannikosta. Muutama kilometri myöhemmin tie ylittää jälleen joen. Myös Mustijoki virtaa monen kylän ja kartanon maiden läpi ennen laskemistaan mereen Sköldvikin pohjoispuolella. Mustijoen ja tien yhtymäkohdassa sijaitsevat Boen kartano ja Mickelsbölen ratsutila. Niiden eteläpuolella oli Creutzeille kuulunut Kulloon suuri kylä ja kartano, ja niiden eteläpuolella rannalla Sköldvik.
Matkaa Sköldvikistä suurelle tielle ja Mustijoen varrelle rakennettuun juorujen keskukseen, kestikievariin, oli linnuntietä melkein kymmenen kilometriä. Ja vielä pidempi matka oli Porvoon kaupunkiin.

Mustijoen kievarin jälkeen Suuri Rantatie jatkaa matkaansa naapuripitäjä Sipoon halki ja ohittaa kirkon, joka myös oli yksi seudun kokoontumispaikoista. Sieltä tie kulkee läpi Helsingin pitäjän, josta suurin osa kuuluu nykyisin Helsingin kaupunkiin.
Helsingin pitäjän vanha kirkko on yhä pystyssä. Sen lähellä Vantaanjoen rannalla kohosi Tomptbackan eli Haltialan kartano, missä asuivat Rosenschmidtin sisar Katarina ja tämän puoliso Lars Crantzfeldt. sukulaisvierailut olisivat onnistuneet Suurta Rantatietä pitkin, mutta Rosenschmidt ja hänen lankonsa vihasivat toisiaan ja riitelivät eri oikeusistuimissa vuosikymmenten ajan.

Tuon ajan kylät ja kaupungit olivat pieniä saarekkeita peltojen ja tiettömien erämaiden keskellä. Ihmisiä oli vähän, mutta harvassa he eivät eläneet, vaan tiiviisti kylissä ja kaupungeissa. Kylien ja kartanoiden ympäristöt oli riivitty ja kaluttu tyhjäksi kaikesta sellaisesta puusta, jota saattoi käyttää polttopuuna tai muuna raaka-aineena. Entisaikojen suomalaiset kylät olivat paljaita, minkä huomaa hyvin vielä 1900-luvun alussa otetuista valokuvista.
Nykyajan Suomessa maatilat nököttävät yleensä niin kaukana toisistaan, että kyliä ei välttämättä edes hahmota kyliksi. Maaseudulla on hiljaista ja pittoreskeja kylänraitteja on vähän. Tämä johtuu paitsi kaupungistumisesta myös suurista maanjaoista, joita Suomessa toteutettiin 1700-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Niiden myötä vanhat ryhmäkylät hajotettiin ja tilojen päärakennukset siirrettiin jopa kilometrien päähän alkuperäisiltä paikoiltaan.
Vielä Rosenschmidtin aikaan kylät olivat tiiviitä ja talot sijaitsivat toistensa tuntumassa. Joka paikassa pyöri ihmisiä askareissaan, lapset leikkivät ja koirat juoksentelivat. ”Maaseudun rauhasta” ei ollut tietoakaan, eikä yksityisyyttä ollut. Kaikki tiesivät toistensa asiat.

Vilkkaiden kylien ulkopuolella levittäytyivät pallot, niityt, laitumet ja hakamaan, ja niiden takana kalliot ja metsät, jotka olivat osin sankkoja ja luoksepääsemättömiä. Metsät olivat vaikeapääsyisiä ja uhkaavia, rikoksentekijöiden piilopaikkoja ja korpia, joihin saattoi hyvin helposti eksyä.
Sköldvikin erottivat naapurikylistä metsät ja kalliot. Ne olivat läpitunkemattomia, eikä mikään huuto kuulunut niiden takaa.

Toisin kuin voisi kuvitella, kartanon sijainti rannalla ei 1600-luvulla ollut osoitus vauraudesta tai mahtavuudesta. Nykyisin Suomen ylellisimmät kiinteistöt sijaitsevat meren rannalla Helsingin läheisyydessä, ja merenrantatontit ovat kalliita ja haluttuja. Entisaikoina näin ei kuitenkaan ollut, rantakaistaleet ja saaret olivat maanviljelyn kannalta huonoja ja tarpeettomia. Eikä niitä asuinpaikkoinakaan arvostettu, ne kun olivat syrjäisiä, tuulisia ja kylmiä.
Sköldvik ei siis ollut mikään rannikkoa valvova mahtiaatelisten residenssi. Ei ei ei, se oli melko mitätön ja syrjäinen kartano, koostettu maatilkuista, jotka eivät olleet kelvanneet mahtavammille aatelisille. Maata oli vähän ja siitä oli vaikea kaapia riittävää elantoa, saati vaurautta.

Alun perin Sköldvik oli skottilaisen, Ruotsin kuninkaan palvelukseen asettuneen palkkasoturin Thomas Abbothnotin kartano. 1600-luvulla Abbothnot myi Sköldvikin toiselle skottisoturille, joka antoi kartanon huomenlahjana vaimolleen.
Sulhanen kuoli pian tämän jälkeen ja morsian avioitui toisen skotlantilaisen upseerin kanssa. Tämä mies oli Peter Smith, Nils Rosenschmidtin isä.

Aateliset omistivat 1600-luvulla paljon maata, mutta varsimaisia omistuksia tärkeämpiä olivat läänitykset. Ne olivat erikokoisia alueita, joilta aatelinen sai kerätä verot. Niitä kruunu myönsi palkkana ja palkkioina erilaisista suorituksista ja saavutuksista, joita se ei käteispulassaan pystynyt muilla tavoin maksamaan.
Sköldvik oli sekin ilmeisesti alkujaan läänitys, jota enemmän tai vähemmän laittomasti myytiin ja annettiin perintönä niin, että se päätyi Nils Rosenschmidtin veljelle Jönsille ja tämän kuoleman jälkeen Smittenille itselleen.
Nils Rosenschmidt ei tosin varsinaisesti ”perinyt” Sköldvikiä, vaan sukulaistensa ärtymykseksi yksinkertaisesti vain otti ja muutti kartanoon asumaan. Miettimättä sellaisia kuin sopiko se toisille vai ei.

Tässä vaiheessa valtiovaltaa ei kiinnostanut, kuka pienessä kartanossa asui tai kenen hallussa se virallisesti oli. Vielä Rosenschmidtin katoamisen aikoihin Sköldvik maakirjaan eli veroluetteloon summittaisesti ”Peter Smithin läänitykseksi”, vaikka Peter Smith oli maannut haudassa jo puoli vuosisataa.

Sköldvikin kuuluisan kaivon sijainti jää arvoitukseksi. Se kuului päärakennukseen, joka paloi neljä vuotta ennen Rosenschmidtin katoamista. Jully Ramsay kävi 1900-luvun alussa julkaistua lehtiartikkelia varten etsimässä oikeaa kaivoa ja päätti kirjoitelmansa huomioon siitä, että Sköldvikissä on ”kahdeksan horsmakasvuston peittämää vanhaa kaivoa, mutta kukaan ei osaa sanoa mikä tai oliko mikään niistä Rosenschmidtin hautana silloin, kun hänen ystävänsä luulivat hänen lähteneen maailmalle”.
Lappalainen arvelee, että alkuperäinen kaivo on romahtanut ja täytetty jo kauan sitten. Jos Kilpilahden murhan uhria ei olisi aikoinaan löydetty, tämän hauta voisi olla yhä jossain öljynjalostamon asfaltin ja teräsbetonin alla.

Sköldvikin kylä oli n. 2,5 kilometrin etäisyydellä Sköldvikin kartanosta. Kylä kuului Rosenschmidtien läänitykseen eli he saivat kerätä sieltä verot.
Talonpoikien juridinen asema vaihteli paljon sen mukaan, viljelivätkö he aatelisen omia perintömaita vai läänitykseen kuuluvia tiloja. Heitä kutsuttiin tilanteen mukaan rälssitalonpojiksi, lampuodeiksi tai torppareiksi. Läänityksiä oli lisäksi erityyppisiä, joten järjestelmä oli varsin sekava.
Sköldvikin osalta tilannetta sekavoittaa vielä se, että Rosenschmidt isännöi kartanoa ja kylää kuin kaikki maat kuuluisivat hänen omistuksiinsa ja talonpojat olisivat hänen palvelijoitaan. Näin ei todellisuudessa ollut.

Lappalainen huomasi, että Sköldvikissä asui erinimisiä henkilöitä riippuen siitä, katsoiko maakirjoja, henkikirjoja, kymmenysluetteloita, armeijan rullia vai murhaoikeudenkäynnin oikeudenkäyntipöytäkirjaa. Sköldvikin oikeudenkäyntipöytäkirjassa mainittuja torppareita ei yhtä lukuun ottamatta löytynyt muista lähteistä, joiden mukaan kylässä asui aivan muunnimisiä henkilöitä. Verotusasiakirjan mukaan kartanossa ei ollut lainkaan torppareita. Ylipäätään Sköldvikin kartano juridinen asema vaikutti tyystin epäselvältä.
Uudenmaan ja Hämeen läänin tarkastuskomission pöytäkirja vuodelta 1687 osoittaa, että samoja asioita ihmeteltiin jo 1600-luvulla. Komissiossa ei käsitetty, miten Sköldvikin ”torppareita” voitiin kutsua torppareiksi.
Komission selvityksen mukaan Sköldvik kattoi neljä tilaa, joista yksi oli itse kartano. Muita kolmea tilaa viljelivät alustalaiset, joita harhaanjohtavasti kutsuttiin torppareiksi Komission pöytäkirja vahvisti myös Lappalaisen käsityksen siitä, että ”luotettavat” veroluettelot olivat usein summittaisesti laadittuja, ja niihin rustattiin nimet vanhasta muistista ja sävellettiin itse loput. Kuka niitä olisi tarkastanut?
Huolellinen sosiaalihistoriallinen selvitys Sköldvikin kylästä ja sen asukkaista jäi Lappalaiselta siis vain haaveeksi.

Tarkastuskomission selvityksessä on kuitenkin kohtia, jotka ovat tämän tarinan kannalta merkityksellisiä. Ensiksikin rälssitalonpoikien nimittäminen torppareiksi kertoi paljon Rosenschmidtin ja talonpoikien suhteesta. Torppari oli riippuvaisempi isännästään kuin talonpoika, joka asui läänitykseen kuuluvalla tilalla ja maksoi veronsa sen haltijalle.
Jos aatelinen siis kutsui talonpoikaa virheellisesti torppariksi, hän liioitteli omaa isäntävaltaansa. Tämä oli Rosenschmidtiltä samanlaista pullistelua kuin se, että hän käytti kenraaliadjutantin titteliä vielä kaksikymmentä vuotta sotilasuransa hiipumisen jälkeen.
Toinen kiinnostava asia on komission kuvaus kylän sijainnista. selvitys vahvistaa sen, että torppareiksi väitettyjen talonpoikien tilat olivat kaukana kartanosta. Niiden välillä oli metsää sekä muuta rakentamatonta ja viljelemätöntä maata.

Nils Rosenschmidtin tarinan kannalta oleellista on, että kartano sijaitsi etäällä sekä kartanoon kuuluvasta Sköldvikin kylästä että naapurikylä Kulloosta. Se oli kaukana kylistä, muista kartanoista, suuresta tiestä sekä lähimmistäkin kaupungeista Helsingistä ja Porvoosta.
1600-luvun maalaiskylät olivat täynnä silmiä ja korvia. Rikoksille löytyi usein viljalti todistajia. Mitä tahansa tapahtuikin, aina joku oli menossa navettaan, rantaan, saunaan, polttopuita keräämään tai muuten vain kuljeskeli juttuseuraa etsimässä. Tällaisessa ympäristössä oli vaikea toteuttaa salamurhaa saati haudata uhria kaivoon niin, että rikos pysyisi salassa lähes vuosikymmenen.
Sköldvikissä ei pyörinyt kyläläisiä eikä ylimääräistä väkeä. Se sijaitsi niemellä eikä vilkkaiden kulkureittien varrella. Vain talonväellä ja torppareilla oli syytä astua pihapiiriin.

Muurilaastia sekoittavat miehet löysivät Nils Rosenschmidtin ruumiin syyskuun alussa vuonna 1680. Kun Porvoon pormestari Johan Plagman ja kruununvouti William van Werdt seisoivat kaivon äärellä ja tuijottivat sen syvyyksiin, he tiesivät, että edessä olisi ongelmia, vähintään skandaali.
Porvoolaiset, jotka seitsemän vuoden ajan olivat käyttäytyneet kuin Rosenschmidt ei olisikaan kadonnut, joutuisivat nyt järjestämään tutkinnan ja oikeudenkäynnin, ja tapaus epäilemättä herättäisi huomiota Tukholmassa asti. Jos tekijä ei selviäisi, kruunu ei jättäisi porvoolaisia rauhaan, vaan tonkisi heidän asioitaan sammumattomalla mielenkiinnolla, kunnes joku saataisiin tuomiolle tai edes syytteeseen.
Vaikka monet olisivat ehkä mieluiten sulkeneet kaivon ja unohtaneet koko asian, se ei enää käynyt päinsä. Tieto löydöstä levisi välittömästi kaikkialle. Turun hovioikeus, joka oli kymmenen vuotta aiemmin halunnut karkottaa Rosenschmidtin maasta, vaati nyt hänen murhaajiaan tuomiolle.
Kuohuttavan tapauksen tutkintaa varten järjestettiin ylimääräiset käräjät, jotka pidettiin Sköldvikin kartanossa. Oli torstai, toukokuun kymmenes päivä vuonna 1681.

Ylimääräiset käräjät järjestettiin hovioikeuden käskystä. Normaalisti käräjillä istuttiin kahdesta kolmeen kertaa vuodessa, ja niillä käsiteltiin kaikki mahdolliset asiat lainhuudatuksista, perintöriidoista ja velkajutuista perintöasioihin. Ylimääräiset käräjät pidettiin silloin, kun selvitettävänä oli vakava rikos tai jos varakas kartanonherra halusi kiireesti oikeuden päätöksen johonkin asiaan.
Salamurha oli niin ennenkuulumaton ja vakava rikos, että se edellytti ylimääräistä oikeudenistuntoa.

Tilaisuuden pitäminen Sköldvikissä Porvoon nimismiehen talon tai Porvoon kaupungin sijaan saattoi johtua siitä, että käräjistä ei haluttu minkään sortin massatapahtumaa lieveilmiöineen. Mutta Sköldvik sijaitsi suhteellisen syrjässä, ja lisäksi toukokuu oli maatöissä sesonkiaikaa, joten lopulta edes kaikki keskeiset todistajat eivät saapuneet paikalle. Oikeudenkäynti olikin kesken kaiken pakko siirtää Porvoon kaupunkiin paikallisen nimismiehen taloon.

Pöytäkirjan mukaan tapauksen esitteli käräjille Rosenschmidtin sisarenpoika Mårten Crantzfeldt, kornetti eli ratsuväen upseeri, ja Helsingin pitäjässä sijaitsevan Haltialan kartanon isäntä. Hänen edesmennyt isänsä oli vihoitellut Rosenschmidtille vuosien ajan, eikä perhe ollut syrjäpoluille ajautuneen enon kanssa tekemisissä käräjätuvan ulkopuolella.
Crantzfeldt esiintyi siis käräjillä suvun edustajana ja eräänlaisena syyttäjänä.

Alun perin kaikki rikokset olivat asianomistajarikoksia. Henkirikoksetkin soviteltiin sukujen välillä. 1600-luvun Suomessa murhan sopiminen verirahoja maksamalla oli kyllä jo kiellettyä, mutta aateli piti pitkään kiinni ajatuksesta, surma oli ennen muuta perheasia. Crantzfeldtin esiintyminen käräjillä oli jäänne tästä perinteestä.
Yleensä käräjillä syyttäjän roolin veti nimismies, joka oli talonpoika. Ilmeisesti ei pidetty sopivana, että talonpoika toimisi syyttäjänä ylhäissäätyisen miehen murhassa. Siksi paikalle oli pyydetty Mårten Crantzfeldt.
OIkeudenkäynnissä Mårten Crantzfeldt veti roolia, joka suvun edustajalle oli kirjoitettu. Hän pyysi virallisesti kaivon avaamista, ruumiin tarkastusta ja murhaajan selvittämistä.

1600-luvun Suomessa keskeinen lainvalvoja oli pitäjän nimismies, joka paikallisen kirkkoherran kanssa hoiti rikolliset ja synnintekijät käräjille. He myös käytännössä vastasivat rikosten tutkinnasta ja epäiltyjen kuulusteluista. Apunaan heillä oli renkejä, kirjureita ja kurinpitoon erikoistuneita pikkuvirkamiehiä, joita kutsuttiin profosseiksi tai kivaltereiksi.
Käytännössä siis nimismies ja hänen apulaisensa ottivat rikoksista epäillyt kiinni ja sulkivat nämä paikallsieen vankikoppiin tai -mökkiin. sen jälkeen epäiltyjä ja todistajia kuulusteltiin ja juttu valmisteltiin käräjille.
Systeemi tuntui toimivan varsin hyvin, mikä johtui siitä, että useimmat rikokset eivät olleet järin vaikeita selvitettäviä. Usein puoli pitäjää tiesi syyllisen jo ennen kuin nimismies oli ehtinyt vetää saappaat jalkaansa, teoilla oli silminnäkijöitä ja tekijä myönsi rikoksensa ilman sen kummempia toimenpiteitä.

Kun ruumis oli löytynyt kaivosta, tieto löydöstä kerrottiin heti Helsingissä asuvalle maaherra Axel Rosenhanelle (maaherrana vuodet 1678 – 1685), joka puolestaan lähetti syyskuun 9. päivänä viestin Hämeenlinnaan. Koska Hämeenlinnassa oli linnan iso vankila, siellä majaili myös pyöveli, joka nyt kutsuttiin nostamaan kalmo kaivosta ja tarkastamaan Rosenschmidtiksi oletettu ruumis oikeudenkäyntiä varten.
Tuon ajan ihmiset osasivat käsitellä vainajia ja tutkia näiden vammoja. Pyöveliä ei koskaan kutsuttu paikalle, jos ei ollut pakko, se oli aina pelottavaa, kun sen ammattikunnan edustaja tuli paikalle.

Hämeen linnan pyöveli Matts Henriksson lähti oitis matkaan ja saapui Porvooseen. Sillä välin kruununvouti van Werdt oli ehtinyt saada uuden kirjeen maaherralta: ruumista ei tullutkaan nostaa kaivosta. Maaherra käski pyövelin palata takaisin Hämeenlinnaan, ja korvaukseksi turhasta matkasta tälle maksettiin kaksi hopeataaleria.

Maaherran ajatusten sisältöä Lappalainen ei edes yritä arvailla. Sille, että Rosenhane ensin halusi nostaa ruumiin heti, mutta pyörsi päätöksensä äkkiarvaamatta, on vaikea keksiä mitään järjellistä tai edes järjetöntä syytä.

Ruumis jätettiin kaivoon lahoamaan vielä moneksi kuukaudeksi. Kaivon peittivät ensiksi syksyn lehdet ja myöhemmin lumi, se avattiin seuraavan kerran vasta keväällä ennen murhan oikeuskäsittelyä.
Vasta nyt ruumis nostettiin ylös. Se oli ehtinyt lahota entisestään, ja ainakin toinen käsivarsi oli irronnut.

Mikään ei aukottomasti todistanut, että kalmo kuului juuri Smittenille. Vainaja tunnistettiin Rosenschmidtiksi ainoastaan koon perusteella: kaivosta löytyi kokonainen ihminen, joka ei ainakaan ollut väärän mittainen.
Ruumiin tarkastajista ainakin pormestari Plagman oli tuntenut Rosenschmidtin henkilökohtaisesti. Yli seitsemän vuotta kaivossa lahonnut ruumis ei kuitenkaan voinut enää olla ”tunnistettavassa” kunnossa.

Oikeudenkäynnissä selviteltiin kyllä puolivillaisen oloisesti sitä, olisiko vainaja voinut olla joku muu kuin Rosenschmidt. Puutarhamestari Markus kertoi, että kartanossa oli oleskellut Jacob-niminen puolalainen. Tämä oli asunut Rosenschmidtin luona, koska oli toipumassa jostain vammasta tai sairaudesta. Puutarhamestari epäili, että kaivon ruumis saattaisi olla tuo puolalainen.
Kartanon torpparit kuitenkin kertoivat, että mainittu Jacob oli lähtenyt viemään isäntänsä hevosia Liivinmaalle. Markus vaikeni, eikä asiaa käsitelty sen enempää.
Jacob-niminen puolalainen oli yksi Sköldvikin tarinan omituisuuksia. Kuka hän oli ja mihin hän katosi? Ja kuka oli se ”isäntä”, jonka hevosia hän vei Liivinmaalle?

Sköldvikin ruumista ei kohdeltu kuten tuntemattomia vainajia tai henkirikoksen uhreja yleensä. Jo pyövelin kutsuminen paikalle oli outoa, ja tämän äkkinäinen lähettäminen takaisin Hämeenlinnaan vielä oudompaa. Ruumis jätettiin kaivoon maatumaan vielä yhdeksi talveksi, koska kukaan ei halunnut koskea siihen.
Kun Rosenschmidt vielä eli, kukaan ei halunnut puuttua hänen elämäänsä. Kun mies katosi, kukaan ei etsinyt häntä. Väistely ja poispäin katsominen jatkuivat, kun ruumis löytyi kaivosta.
On kuin porvoolaiset olisivat toivoneet, että surmattu mies olisi jäänyt ikiajoiksi kivien alle.

Kuolemansyyn selvittäminen oli Rosenschmidtin ajan ruotsalaisissa tuomioistuimissa hyvin tärkeä asia. Oikeuden oli päästävä selvyyteen siitä, oliko kuolema luonnollinen, itsemurha vai henkirikos. Jos kuolemansyy oli henkirikos, virkavallan tuli ottaa kiinni tappaja ja rangaista tätä.

Rosenschmidtin ruumista tai sen vammoja ei kuvailla murhaoikeudenkäynnin pöytäkirjassa juuri lainkaan. Jopa maininta siitä, että vainaja oli pystyasennossa, löytyy ainoastaan pyövelin matkalaskukuiteista. Pöytäkirjassa ei myöskään kerrota, olivatko äänteet vedessä.
Sköldvikin tapauksessa onnettomuutta ei edes epäilty eikä itsemurhaakaan pidetty mahdollisena. Kaivo oli tukittu isoilla kivillä, eivätkä ne voineet vyöryä sinne vahingossa eikä itsemurhan tekijän vetämänä. Kyseessä oli siis ilmiselvä henkirikos – ja vieläpä kammotuin kaikista, salassa tehty murha.

Rosenschmidtin ruumis oli virunut kartanon kaivossa vuosia ja oli varmasti huonossa kunnossa. Silti siitä olisi voinut tunnistaa luissa näkyvät teräaseen tai luodin jättämät jäljet. Esim. luodinreikä kallossa olisi rajoittanut epäiltyjen joukkoa, koska ampuma-aseita oli vähän eivätkä tottumattomat osanneet sellaisia käyttää. Jos ruumiilla oli yllään vaatteita, niistä olisi voinut etsiä jälkiä aseen aiheuttamista repeämistä. Mitään tällaista tutkintaa ei kuitenkaan tehty.
Pitkälle maatuneiden tai vedessä viruneiden vainajien tutkiminen oli 1600-luvulla aivan tavallista. Kuolleita löytyi silloin tällöin metsistä, teiden varsilta ja varsinkin vesistöistä. silloinkin oikeus yritti aina selvittää, oliko kyse luonnollisesta kuolemasta, itsemurhasta vai henkirikoksesta.
Rosenschmidtin oletetun ruumiin ylimalkainen silmäily ei siis ollut mikään normaali tapa kohdella epäselvissä olosuhteissa menehtyneen ihmisen ruumista.

Vuoden 1671 elokuun ensimmäisenä päivänä Nils Rosenschmidt oli käräjillä, jonne kruunun virkamiehet olivat häntä useaan otteeseen jo yrittäneetkin saada. Kun Rosenschmidt lopultakin oli vaivautunut saapumaan paikalle, tunnelma oli sekä uhkaava että kiusaantunut.
Rosenschmidtiä vaadittiin antamaan selitys huhuihin, joiden mukaan hän vietti huonoa ja siveetöntä elämää. Hän ei ollut vuosiin käynyt kirkossa ja syyllistyi yhä uudelleen salavuoteuteen.

”Kuka täällä toimii minun syyttäjänäni”, huusi Rosenschmidt oikeudessa. Siinä mahtaili nurkkaan ajettu aatelismies Hovioikeuden ja maaherran kurinpitotoimet olivat Rosenschmidtin kannalta piinallisia ja käräjille joutuminen kerta kaikkiaan nöyryyttävää. Maaseudun käräjät olivat rahvaan tuomioistuin, jossa edes tuomari ei yleensä ollut aatelinen ja lautamiehet olivat talonpoikia. Rosenschmidtin näkökulmasta nämä olivat hirvittävästi hänen alapuolellaan, maata ja lantaa tonkivia neljännen säädyn miehiä, joiden ei tullut arvioida aatelismiehen moraalia tai hyveitä.
Se, että lautamiehet olivat arvostettuja yhteisön jäseniä, ei merkinnyt mitään. Heidän eteensä joutuminen merkitsi naurunalaiseksi joutumista ja tahraa aateliskilpeen. Aatelisten ylhäiset rikokset tuli käsitellä ensisijaisesti hovioikeudessa, sillä siellä tuomarit olivat aatelisia, eikä tapauksia käsitelty koko pitäjän ukkojen, akkojen ja irtolaisten tuijottaessa.
Kihlakunnankäräjät ja niiden kaupunkilaiset vastineet, raastuvanoikeudet, olivat kyllä Rosenschmidtille tuttuakin tutumpia. Hän kyllä kiersi oikeusistunnosta toiseen haastamassa muita, kirjelmöi ja mahtaili. Oli kuitenkin eri asia periä takaisin lainoja tai selvitellä velkoja kuin joutua naurunalaiseksi koko pitäjän rahvaan edessä. Siksi Rosenschmidt hyökkäsi.
Kun Rosenschmidt kysyi, kuka hänen syyttäjänään toimii, hän viittasi omaan anteliaisuuteensa ja siihen, että paikallaolijat eivät olleet riittävän korkea-arvoisia syyttämään häntä rikoksesta. Maaherra Axel Stålarm (maaherrana vuodet 1668 – 1678) oli määrännyt, että kihlakunnanvouti Gabriel Henrikssonin tuli toimia syyttäjänä eli esitellä asia käräjille.
Kruununvouti oli korkea paikallinen virkamies, joka vastasi läänin veronkannosta ja oli yleensä läsnä käräjillä. Maaherra komensi hänet syyttäjäksi, koska aatelittomuudestaan huolimatta hän oli statukseltaan korkea-arvoisempi kuin maahera ja nimismies.

Maaherran suunnitelma kuitenkin epäonnistui, sillä kruununvouti Gabriel Henriksson oli irtisanoutunut virastaan. Käräjillä oli hänen seuraajansa Sigfrid Zachrisson, joka levitteli käsiään ja ilmoitti, ettei hänellä ollut valtuuksia toimia Rosenschmidtin syyttäjänä. Kukaan ei siis syyttänyt ketään, ja Smittenin annettiin meluta.

Rosenschmidt oli valmistellut käräjäistuntoa varten puheen, jota alkoi lukea ääneen Oikeudenkäynnin pöytäkirjan puhtaaksi raapustanut kirjuri ei vaivautunut juurikaan avaamaan ”laajamittaiseksi” kuvaamansa kirjelmän sisältöä. Rosenschmidt valitti siinä, ettei ollut saanut osakseen ”lakia ja oikeutta” ja kielsi ehdottomasti syyllistyneensä luvattomaan suhteeseen. Kukaan hänen naapureistaan ei ollut läsnä käräjillä eikä siis voinut todistaa asiassa.

Vaikka oikeudenkäyntipöytäkirjat ovat muodollisia asiakirjoja, pystyy niistä yleensä aistimaan tilaisuuden tunnelman. Kun Rosenschmidtin tapausta käsiteltiin käräjillä, tunnelma oli kiusaantunut.
Kukaan ei olisi halunnut ottaa asiaan kantaa. Naapurit eivät tulleet paikalle. Kruununvouti ilmoitti, ettei asia kuulu hänelle. Käräjärahvas katseli kattoon. Kirkkoherra oli lähtenyt Tukholmaan. Kirjuri ei katsonut tarpeelliseksi edes referoida Rosenschmidtin kirjelmän sisältöä.
Smitten oli sysätty syrjään jo ennen kuin hän katosi.

Kirkkonummen Överby on vanha kylä keskiaikaisen Turku-Viipuri-tien varrella. Se oli Rosenschmidtin sekavan elämän sivunäyttämö, kylä, jossa hänen sukunsa hallitsi joitakin maa-alueita. Siellä näytellyt kohtaukset suistivat Rosenschmidtin elämän raiteiltaan ja ajoivat hovioikeuden hänen kimppuunsa.

Överbyn kylässä asui 1670-luvun alussa nuori piika Anna. Tytön isä työskenteli Rosenschmidtin langon Lars Crantzfeldtin laivurina. Noihin aikoihin Rosenschmidt kiisteli Crantzfeldtin kanssa jatkuvati Överbyn läänityksistä sekä keskenään että naapureiden ja ylipäätään kaikkien muiden kuviteltavissa olevien tahojen kanssa. Rosenschmidt halusi puolustaa oikeuksiaan ja teki siksi vaivalloisia matkoja Porvoosta Helsingin länsipuolelle Kirkkonummelle.

Vuoden 1670 toukokuun lopulla Anna tuotiin oikeuden eteen, sillä hän oli synnyttänyt aviottoman lapsen. Oikeudessa Anna kertoi lapsen isän olevan Nils Rosenschmidt.
Myös Rosenschmidt haastettiin käräjille, mutta vähemmän yllättävästi Smitten ei ollut käräjille saapunut. Pöytäkirjaan merkittiin, että tapaus tuli käsitellä hänen osaltaan uudestaan seuraavilla käräjillä.
Näin ei koskaan tapahtunut, vaan asia ilmeisesti soviteltiin pöytäkirjan ulkopuolella.

Rosenschmidt eli aikana, jolloin esivalta kontrolloi yhä innokkaammin alamaistensa seksuaalimoraalia. Kaikki avioliiton ulkopuoliset suhteet oli kriminalisoitu, myös aviorikosta lievempi salavuoteus, joka tarkoitti kahden naimattoman henkilön välistä intiimiä suhdetta. Naimattomana Smitten syyllistyi salavuoteuteen.
Salavuoteudesta tuomittiin yleensä sakkoihin, mutta Överbyn Annalle määrättiin Rosenschmidtin lapsen synnyttämisestä ainoastaan kirkkorangaistus. Se tarkoitti häpeärangaistusta eli joko jalkapuuta tai seisomista kirkon nurkassa kirkkokansan töllisteltävänä ja paheksuttavana.
Rangaistusta voi pitää lievänä, koska koko pitäjä jo muutenkin tiesi, että lapsi oli syntynyt ja että se oli Rosenschmidtin. Kirkkorangaistus tuskin lisäsi häpeän tunnetta enää kovin paljoa. Annasta ei edes käytetä pöytäkirjassa halventavia nimityksiä, ilmaisu ”nuori piika, joka tunnusti Rosenschmidtin maanneen hänet” viittaa siihen, etteivät oikeuden herrat pitäneet häntä tapauksessa syyllisenä tia edes paheksuttavana osapuolena.
Tällainen leppoisuus oli tuolloin harvinaista. Nainen oli vastuussa maineestaan eikä hänen tullut antautua vieteltäväksi.

Kirkkonummen papisto ja lautamiehet todistivat oikeudessa, että lapsen isä ei voinut olla kukaan muu kuin Rosenschmidt, mikä oli jälleen yksi outo seikka – mistä he saattoivat varmuudella tietää yhden piian vauvan isän henkilöllisyyden. Lausunto viittaakin tytön nuoreen ikään. Oli siis yleisesti tiedossa, että Rosenschmidt oli ollut tytön kimpussa.

Jalkapuuhunkaan Anna ei joutunut. Kirkkonummen kirkon arkiston uumenista löytyy seurakunnan vanha tilikirja, johon on hautausmaksujen lisäksi merkitty myös kirkon perimiä sakkoja. Yksi sakotetuista on ”Överbyn anna, jonka Rosenschmidt makasi”. Kirkolle jyvitetty summa oli yhdeksän taaleria. Yleisen ja yleisesti hyväksytyn tavan mukaan kirkkorangaistuksen saattoi välttää rahalla.
Tässä tapauksessa joku oli siis maksanut Kirkkonummen kirkolle yhdeksän taaleria, jotta Annan ja Rosenschmidtin suhde ei jonain sunnuntaina taas nousisi koko pitäjän puheenaiheeksi. Ja kukapa muukaan nuo rahat olisi kaapinut kasaan kuin Smitten itse, tässä vaiheessa hänellä kun ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää säilyttää kasvonsa – kaikki tiesivät, ettei Anna ollut ainoa kirkkonummelainen, jonka kanssa Rosenschmidt oli tehnyt lapsen.
Samasta tilikirjasta löytyy vuoden 1671 hautausmaksujen luettelo, johon on Överbyn kohdalle merkitty, että ”Nilsin lapsi” on haudattu kirkkomaahan. Pelkän etunimen käyttö viittaa yleensä vähemmän korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, mutta tässä tapauksessa koko luettelo on laadittu samaan epämääräiseen tyyliin. Kyseessä saattoi siis olla Rosenschmidtin lapsi.

Kaikki tiesivät, että Rosenschmidtin luona asui nainen. Porvoolaiset oikeuspöytäkirjat kertovat, että Rosenschmidt joutui vaikeuksiin hovioikeuden kanssa, koska eli tämän Märta-nimisen naisen kanssa. Koska heillä oli ainakin kaksi yhteistä lasta, oli salavuoteus ilmiselvästi toistuvaa.
Lisäksi Rosenschmidtiä syytettiin laittomasta suhteesta nimismiehen sisareen. Tämä joko oli tai ei olut sama henkilö kuin Märta. Kyse ei ole pelkästään 1600-luvun lähdeaineiston epätarkkuuksista, vaan Rosenschmidt selvästi halusi häivyttää naisen henkilöllisyyden ja torjua itseensä kohdistuneita syytöksiä.

Kun Sköldvikin kartanon tulipaloa käsiteltiin käräjillä kesällä 1669, Rosenschmidt kertoi samassa yhteydessä naispuolisesta palvelijastaan, joka oli synnyttänyt aviottoman lapsen. Naisen nimi oli Margareta Larsdotter ja lapsen isä ”nuori henkilö Alexander Stuur”, joka oli häipynyt Tukholmaan.
Tapaus oli erikoinen, koska Smittenin ei olisi ollut mikään pakko käräyttää omaa palvelijaansa.  Myöhemmin paljastui, että lapsen isä oli oikeasti Rosenschmidt ja naisen nimi ilmeisesti Märta.

Vuonna 1671 Turun hovioikeus alkoi tosissaan jahdata Rosenschmidti tämän säädyttömien elintapojen vuoksi. Smittenin alustalaiset kertoivat, että Märta oli ollut raskaana tullessaan Sköldvikiin ja oli myöhemmin synnyttänyt kaksi muutakin lasta . Talonpoikien mukaan ainakin näiden kahden isä oli Rosenschmidt.
Sköldvikiläisten mukaan Märta Larsdotter ja Margareta Larsdotter olivat yksi ja sama henkilö. Alexnder Stuur puolestaan oli mitä ilmeisimmin joko Rosenschmidtin kokonaan keksimä henkilö tai joku nuorukainen, joka oli maksusta ryhtynyt tapauksen syntipukiksi.

Vuonna 1672 maaherra Axel Stålarm määräsi Kirkkonummen nimismiehen ottamaan kiinni sisarensa, joka oli ”antanut adjutantin, hyväsyntyisen Nils Rosenschmidtin maata itsenä”.
Nimismies Henrik Larsson ilmoitti käräjäväelle, ettei tiennyt sisarensa asioista tai tämän olinpaikasta mitään. Rosenschmidt, joka oli vaihteeksi paikalla helmikuussa 1672, hallitsi itsensä eikä menettänyt malttiaan kuten usein oikeudenkäynneissä teki, vai sanoi olevansa syytön ja ettei huhu pitänyt paikkaansa.
Oikeus pesi kätensä asiasta toteamalla, että rikos oli tapahtunut toisella paikkakunnalla, jonne sen toimivalta ei ulottunut.

Kirkkonummen nimismiehen nimi oli Henrik Larsson. Hänellä ja Märtalla/Margaretalla oli siis Lars-niminen isä. Mitä todennäköisimmin Rosenschmidtin epäsäätyinen vuodekumppani siis oli Kirkkonummen nimismiehen sisar. Larsoneiden isä edellinen nimismies ja ratsutilallinenTolsan kylästä, missä nimismiehen talo edelleen sijaitsi. Tosin henkikirjojen vanhan nimismiehen tytärten nimet olivat Beata ja Johanna, ei Märta eikä Margareta.
Kysymys Rosenschmidtin rakastajattaren oikeasta nimestä muuttuu entistäkin epäselvemmäksi.

Märta Larsdotter lähti Sköldvikistä vuotta ennen kuin sen isäntä katosi. Maaherra oli määrännyt paikallisen virkavallan edustajat etsimään hänet käsiinsä ja tuomaan käräjille sekä tuomittavaksi että todistamaan Nils Rosenschmidtin syyllisyydestä. Syksyllä 1672 oikeudessa kerrottiin, että Rosenschmidt oli edellisenä kesänä vienyt Märtan Tukholmaan ja ”jättänyt sinne”.

Märtan ja hänen lastensa kohtalosta ei tiedetä mitään. Tukholmaan pakenemisesta on vielä vähemmän näyttöä kuin oli Rosenschmidtin häipymisestä Liivinmaalle.
Kun Sköldvikin tapahtumia kaivon avaamisen jälkeen ryhdyttiin tutkimaan, Märta tai parin yhtiset lapset eivät kiinnostaneet tutkijoita. Murhan tapahtuma-aikana he eivät enää olleet kartanossa, eikä heitä mainita enää kertaakaan.
Märta ja hänen kolme poikaansa ovat Sköldvikin tarinan todelliset haamut. He häviävät historian kohinaan kuin varjot.

1600-luvun kirkossa penkkijärjestys kertoi asemasta. Tärkeimmät ja vaikutusvaltaisimmat istuivat edessä, vähäväkiset takana ja lehtereillä. Kirkko oli näyttämö, jossa hierarkiaa vahvistettiin toistamalla asetelma joka viikko.
Kirkosta pois jääminen oli epätavallista ja siihen kiellettiin huomiota. Jos jotakuta kiellettiin rikostensa takia tulemasta kirkkoon, se oli suuri häpeä.
Kirkossa kävi todella sekalainen seurakunta, eikä meno aina ollut asiallista. Porvoon kirkossa järjestyshäiriöitä aiheuttivat esim. lehtereillä metelöivät pojat ja Rosenschmidtin katoamisen aikaan pistoolisepän tytär, joka huuteli karkeuksia kesken toisen tytön hääseremonian.
Ylipäätään tuon ajan Suomessa kirkonmenoja seurasivat lieveilmiöt laittoman viinan myynnistä tappeluihin ja jopa surmatöihin kirkonmäellä.

Rosenschmidt lopetti kirkossa käymisen jo 1650-luvun lopulla, kauan ennen kuin siveetön elämäntapa ajoi hänet vaikeuksiin. Oikeuspöytäkirjat eivät kerro Smittenistä mitään erikoista tuolta ajalta, joten syy saattoi alun perin liittyä Rosenschmidtin epäselvään sosiaaliseen asemaan.
Rosenschmidt oli asettunut Sköldvikiin enemmän tai vähemmän omavaltaisesti eikä ollut kaikkien mielestä todellinen aatelinen. Saattaa olla, että kirkon istumajärjestyksessä hänelle määrätty paikka ei ollut mieluinen. Se, istuiko joku neljännellä tai viidennellä tai kahdeksannella penkkirivillä saattaa nykyihmisestä kuulostaa triviaalilta asialta, mutta 1600-luulla kirkon penkkijärjestys oli elämän ja kuoleman kysymys. Suomen kirkoissa istumajärjestyksestä tapeltiin toisinaan niin rajusti, että myöhemmin yhteenottoja piti selvitellä oikeudessa.

Siinä vaiheessa, kun Rosenschmidtin ”huonosta elämästä” tuli 1670-luvun taitteessa yleinen puheenaihe, on ymmärrettävää, että Sköldvikin isäntä ei halunnut astua kirkkosaliin. Pappi olisi voinut heittää niin syntisen miehen ulos, ja kaiken lisäksi jumalanpalveluksia valvoi vihattu raatimies ja kirkkoväärti Berndt Kruse, joka teki kirkkoväärtin eli kirkonisännän roolista suorastaan spektaakkelin. Kruse haastoi mielellään ihmisiä oikeuteen eikä epäröinyt käydä käsiksi erimielisiin, ja viimeinen asia, mitä Rosenschmidt halusi, oli tulla Krusen retuuttamaksi.
Kirkossa odotti julkinen häpeä, joten oli helpompaa pysyä poissa.

Jumalanpalveluksia väistellessään Nils Rosenschmidt kompuroi yhä kauemmas kaupungin ja pitäjän sosiaalisesta elämästä sekä siitä, mitä nykyisin kutsutaan sosiaalisten verkostojen ylläpitämiseksi. Hän syrjäytyi ja ajautui niin paheksunnan kuin vertaistensa tuenkin ulottumattomiin.
Jos joku joka sunnuntai kirkossa näyttäytyvä ja kirkonmäellä verkostoituva aatelismies olisi kadonnut, siihen olisi taatusti kiinnitetty huomiota. Nyt Rosenschmidtin täydellistä katoamista ei ensin edes huomattu, eikä siihen myöhemminkään suhtauduttu kovin vakavasti.

Nils Rosenschmidt sai kadota, koska yleisesti tiedettiin, että hän oli muutenkin häipymässä. Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä ruumiin löytymisen jälkeen kartanon torppari Mårten kertoi, että ”kuninkaallinen hovioikeus karkotti vuonna 1673 hänen isäntänsä ratsumestari Rosenschmidtin ja joitakuita muita muutaman vuoden ajaksi”.
Itse asiassa tämä torpparin lausunto on ainoa maininta Rosenschmidtin karkotuksesta. Sköldvikin murhaoikeudenkäynnissä ei tämän jälkeen viitattu sanallakaan siihen, että Rosenschmidt olisi virallisesti karkotettu.

Torppari Mårten oli kaikin puolin epäluotettavaksi osoittautunut todistaja. Tässäkin asiassa hän puhui ristiin ja vähän myöhemmin väitti Rosenschmidtin sanoneen lähtevänsä ostamaan kauraa ja hamppua Tallinnasta. Maanpakoon ei oikein sovi ostosreissuun yhdistäminen.

Karkotus oli kova ja harvinainen tuomio. Tuomittu määrättiin yhteisönsä ja elämänpiirinsä ulkopuolelle. Karkotetut tosin olivat useimmiten taparikollisia, jotka muutenkin eivät yhteisön reunamilla ja ottivat herkästi jalat alleen tilanteen käännyttyä uhkaavaksi.
Karkotus ei 1600-luvun Suomessa tarkoittanut elinikäistä passittamista maapallon toiselle puolelle. Yleensä kyse oli siitä, että joku ei-toivottu heitettiin ulos kaupungista tai pitäjästä muden vaivoiksi.

Sekavasta elämäntyylistään huolimatta Nils Rosenschmidt nyt kuitenkin oli tiluksillaan elelevä aatelismies eikä mikään maankiertäjähampuusi, joka voitiin saatella pitäjän rajan yli ilman pelkoa sen kummemmasta kirjelmöinnistä.
Rosenschmidtin huonoa elämää tai karkottamista koskevia kirjeitä ei löydy valtakunnan registratuurasta eikä Turun hovioikeuden hallitsijalle lähettämien asiakirjojen joukosta. Mikään asiakirjakokoelma ei koskaan ole täydellinen, mutta on epätodennäköistä, että juuri Rosenschmidtiä käsittelevät asiakirjat olisivat kadonneet tai jääneet kirjaamatta.
Tärkeimmät Rosenschmidtin asiaa käsittelevät asiakirjat eli Turun hovioikeuden ja maaherran toisilleen lähettämät kirjeet ovat valitettavasti tuhoutuneet, samoin kuin Turun hovioikeuden 1670-luvun alun asiakirjat. Tallella on jonkin verran oikeuden itsensä lähettämiä kireitä sekä hallitsijan omat kopiot Turkuun lähettämistään kirjeistä. Jos oikeus oikeasti virallisesti tuomitsi Rosenschmidtin ja ”joitakin muita” maanpakoon, tästä luulisi olevan mainintoja kirjeaineistossa. Sellaisia ei kuitenkaan löydy.
Kuningas piti käsissään ylintä valtaa eli oli tuon ajan ”korkein oikeus”. Hovioikeudet varoivat ärsyttämästä hallitsijaa epämieluisilla tuomioilla ja kääntyivät helposti hänen puoleensa epäselvissä jutuissa sekä ylipäätään korkean profiilin tapauksissa. Rosenschmidtin – tai kenenkään muun – karkotusta ei kuitenkaan mainita, ja tuntuu vaikealta uskoa, että hovioikeus olisi mennyt tuomitsemaan useita henkilöitä karkotettaviksi kysymättä ensin hallitsijan mielipidettä.
Karkottamisesta tai sen uhasta ei kerrota mitään pöytäkirjoissa, joissa käsitellään Rosenschmidtin huonona elämää ja siveetöntä käytöstä. Niissä kaveria ei ylipäätään uhkailla millään rangaistuksella. Myöskään laajoissa tili- ja verotusaineistoissa ei ole mitään mainintaa karkotuksesta. Vuoden 1677 ruotujakomaakirjan marginaaliin sutattu merkintä kertoo, että Sköldvikin isäntä on ”paennut” (rymbt). Sana viittaa häipymiseen ja pakenemiseen, ei maastakarkotukseen.

Kuningas Kaarle XI kommentoi Rosenschmidtin kohtaloa kirjeessä, jossa hän käsittelee Sköldvikin siirtoa sotaviskaali Alexander Anderssonin haltuun. Valtakunnanregistratuuraan kopioidussa Kaarle XI´n kirjeessä lukee, että Nils Rosenschmidt oli ”lukuisien ja toistuvien” hillittömyyksiensä takia af Rijket wijken eli lähtenyt tai paennut valtakunnasta.
Yleensä hallitsijan kirjeissä viitattiin oikeuden päätöksiin ja muihn virallisiin asiakirjoihin eksaktisti. Kirjeen epäselvä sanamuoto viittaakin siihen, ettei Tukholmassa tiedetty Rosenschmidtin karkotuksesta tai karkaamisesta mitään.

Tosin sanoen, Turun hovioikeus tuskin tuomitsi Rosenschmidtiä virallisesti maanpakoon. Torppari Mårtenin todistajanlausunnon mukaan hovioikeus olisi tuominnut maanpakoon useita henkilöitä. Jotain jälkiä tällaisesta olisi varmasti jäänyt asiakirjoihin.
Todennäköisimpänä Lappalainen pitää sitä, että hovioikeuden ja maaherran kanssa ongelmiin ajautuneen Rosenschmidtin vain luultiin paenneen ennen kuin lain koura olisi tarttunut häneen ja tuominnut tämän virallisesti, mahdollisesti jopa maanpakoon. Tämä selittää myös sen, mikseivät virkavallan edustajat edes yrittäneet selvittää, mihin Rosenschmidt oli hävinnyt – jos jotkut olisivat olleet vastuussa henkilön karkotuksesta, ei siinä tilanteessa olisi voinut vain levitellä käsiään.

Vaikka Rosenschmidtiä ei ehkä ehditty virallisesti karkottaa, se on kiistatonta, että maaherra Axel Stålarm ja hovioikeus olivat yhdessä tuumin saattamassa häntä vaikeuksiin. Rosenschmidtin tarinan omituisuuksiin kuuluu, että jostain syystä hän joutui valtaapitävien silmätikuksi.

Rosenschmidtin ryppyotsaisin vainoaja näyttää olleen maaherra Stålarm, mutta on vaikea kuvitella, että hän olisi oma-aloitteisesti keksinyt ryhtyä porvoolaisten moraalipoliisiksi, piispalle sellainen olisi paremmin sopinut. Maaherran toimenkuva oli valtavan laaja ja hallinnollinen vastuu niin raskas, että työpäivien täyttämiseksi ei ylimääräisiä tarvinnut kehitellä.
Stålarm oli kuitenkin virkamies, joka halusi edetä urallaan ja päästä pois Helsingin kaltaisesta takapajulasta. Smittenin ja tämän naisjuttujen setviminen oli jollain tavalla hänelle eduksi. Muutama vuosi Rosenschmidtin katoamisen jälkeen Stålarm pääsikin maaherraksi emämaan puolelle ja hänestä tuli myöhemmin Götan hovioikeuden presidentti.

Alkaessaan tutkia Rosenschmidtin tapausta Lappalainen epäili aluksi, että mahtava Creutz-suku olisi jollain tavalla sekaantunut siihen. Sköldvikin naapurikylä Kulloo oli päätynyt Lorentz Creutzin haltuun, joten heräsihän siinä kysymys, olisiko Creutz hankkinut Rosenschmidtille karkotustuomion päästäkseen käsiksi myös Sköldvikiin. Tästä ei kutienkaan löytynyt viitteitä, ja kartano osoittautui niin mitättömäksi, että valtaneuvos tuskin olsii vaivautunut kovin monimutkaisiin manöövereihin sen kahmimiseksi itselleen.
Mutta vaikka omaisuuden havittelu ei motiivista käykään, Lorentz Creutz oli tunnettu yleisenä moraalinvartijana ja lannistavan hyveellisenä tosikkona. 1660-luvun lopulla hän johti Ruotsin pahamaineista ensimmäistä noituuskomissiota, joka eräänlaisen kenttäoikeudenkäynnin päätteeksi tuomitsi kuolemaan suuren joukon ”noidiksi” toteamiaan henkilöitä.
Creutzin klaani oli mahtavan vaikutusvaltainen eikä Uudellamaalla eikä ylipäätään Suomessa 1660- ja 1670-luvun taitteessa tapahtunut mitään Creutzien tietämättä. Hovioikeuden aj maaherran Rosenschmidtiin kohdistamilla moraalisilla ojennustoimenpiteillä oli oltava Creutzin hyväksyntä. Lorentz Creutz tunnettiin miehenä, joka yritti siivota synnit koko valtakunnasta, joten Rosenschmidtin rankaiseminen ja karkotus varmaankin olisivat olleet hänelle mieleen, toisaalta Creutz ainakin yleensä liikkui aivan eri piireissä kuin Rosenschmidt ja oli 1670-luvun taitteessa korviaan myöten mukana valtataisteluissa Tukholmassa, joten Rosenschmidtin tapaus ei voinut olla hänen prioriteeteissaan kovin korkealla.
Mutta, juuri 1670-luvun alussa Lorentz Creutz joutui viettämään paljon aikaa Suomessa, sillä hänet oli nimitetty sotaväen uudelleenjärjestelyistä vastaavaan komissioon. Ja tämä Creutzin oleilu Suomessa osuu epäilyttävän sopivasti yhteen Rosenschmidtin vaikeuksiin ajautumisen kanssa.

Selvää on, että joku halusi saada Rosenschmidtin ongelmiin, laverteli vaikutusvaltaisille tahoille hänen tekemisistään ja sai hovioikeuden usuttamaan maaherran hänen kimppuunsa. Paikallisia Rosenschmidtin elämäntapa ei olisi voinut järkyttää niin paljon, että nämä olisivat moraalisyistä kannelleet korkealle esivallalle Smittenin tekemisistä tai tekemättä jättämisistä.
Merkillepantavaa on myös se, että Rosenschmidt joutui ”hillittömyyksistään” vaikeuksiin yhtäkkiä 1660- ja 1670-luvun taitteessa, jolloin kaveri oli jo viisikymppinen. Tuskinpa sentään niin raju viidenkympin villitys olisi vuonna 1669 iskenyt, että elämäntyyli olisi kertaheitolla muuttunut.

Joku siis halusi eroon Nils Rosenschmidtista. Kun Lappalainen kaiveli Rosenschmidtin taustoja, kävi ilmi, että sellaisia henkilöitä oli paljon.
Rosenschmidt oli riitaantunut sukulaistensa kanssa. Vihanpito erityisesti vaikutusvaltaisen langon Lars Crantzfedtin kanssa oli armotonta ja siihen liittyi taloudellisia intressejä.
Crantzfeldtin lisäksi Rosenschmidtillä oli riitoja monien porvoolaisten kanssa, eikä kukaan tuntunut pitävän hänestä. Miehen henkilökohtaisen elämän alamäki 1660- ja 1670-luvun taitteessa ajoi hänet velkariitojen suohon.

Oikeudenkäyntipöytäkirjassa puutarhamestari Markuksen epäilyttävät toimet paljastetaan vähän kerrallaan, ikään kuin hänen käytöksensä olisi tullut oikeudelle yllätyksenä. todellisuudessa puutarhamestari oli alusta lähtien tapauksen pääepäilty. Häntä epäiltiin jo ennen kuin ruumis edes oli löytynyt, ja todennäköisesti kaveri otettiin kiinni varsin pian sen jälkeen, kun porvoolaiset käsittivät, että asialle oli viimeinkin tehtävä jotain.

Heti Rosenschmidtin ”lähdön” jälkeen puutarhamestari oli ottanut kartanon hallintaansa. Hän kertoi torppareille, että isäntä oli lähtenyt ja jättänyt hänelle kaikki avaimet. Vain Markus tiesi, missä Rosenschmidt oli, ja hän sai isännältä kirjeitä. Näin Markus sai torpparit töihin ja Smittenin omaisuuden hallintaansa.
Aikanaan pitäjäläiset alkoivat epäillä, että kartanon palvelusväki oli vastuussa isäntänsä katoamisesta. Ja puutarhamestari Markukseen ne epäilykset kohdistuivat, hän kun oli ehtinyt olla Rosenschmidtin palveluksessa vain muutamia viikkoja. Smittenin katoamisen jälkeen puutarhamestari oli myynyt isäntänsä omaisuutta ympäri Porvoota ja käyttäytynyt muutenkin epäilyttävästi. Porvoon kaupungissa jopa vitsailtiin siitä, että puutarhamestari oli tappanut isäntänsä ja väitti nyt saavansa tältä kirjeitä.

Eräs epäilyttävä seikka oli se, että Rosenschmidtin kadottua Sköldvik oli ajettu entistä pahempaan kuntoon. Kartanoon jääneet palvelijat mellastivat siihen malliin, että tuntui vaikealta ajatella näiden odottavan isäntänsä palaavan.
Sköldvikin alennustila kävi selväksi muutama vuosi Rosenschmidtin katoamisen jälkeen. Tuolloin kihlakunnanoikeus toimitti kartanon katselmuksen, jossa arvioitiin tilan ja sen rakennusten kuntoa. Katselmuksesta laadittu raportti ei ole säilynyt, mutta maaherra siteerasi sitä kirjeessään joka on säilynyt tiliaineiston joukossa: ”Itse talo on suurimmaksi osaksi palanut, ja muut talousrakennukset ovat lahonneet maahan asti. Heinäladot ja riukuaidat romahtaneet. Pellot eivät voi kantaa mitään hedelmää.”

Epäilykset olivat siis heränneet jo vuosia ennen kuin ruumis löytyi. Kukaan ei kuitenkaan tehnyt mitään.
Toki henkirikoksen tutkinta on haastavaa ilman ruumista, mutta Rosenschmidtin tapauksessa asiaa ei nostettu missään esille. Tuohon aikaan huhu, rykte, velvoitti viranomaiset toimintaan. Jos pitäjän nimismies sai kuulla, että pitäjässä kiersi huhu rikoksesta, hänen oli puututtava asiaan. Nyt Rosenschmidt sai kadota rauhassa, eikä paikallinen eliitti tehnyt elettäkään selvittääkseen hänen kohtalonsa liittyviä huhuja.

Kaivon ruumis löytyi syksyllä 1680 ja vanhat huhut heräsivät eloon. Kun pormestari Johan Plagman näki ruumiin, kartanon puutarhamestari Markus Jöransson seisoi hänen vieressään, Pormestari sanoi puutarhamestarille suoraan: ”Sinä olet taatusti murhaaja.”

Sköldvikin oikeudenkäynnin avaintodistajiin kuului Anders Simonsson, yksi Porvoon kaupungin räätäleistä. Hänellä oli oikeudessa mukanaan kuitti vaatteista, jotka Rosenschmidt oli ennen katoamistaan tuonut korjattaviksi.
Myöhemmin puutarhamestari oli hakenut valmiit vaatekappaleet: neljästä nahasta ommellun ”jonkin verran käytetyn” ilvesturkin, mustat boijikankaiset irtohihat ja boijikankaiset housut, säämiskähousut ja vanhan vuorikankaan.
Rosenschmidt oli tuonut räätälille myös neljä kyynärää eli n. 2,5 metriä kirjavaa kangasta, josta räätäli ilmeisesti oli valmistanut jotain.

Oikeudessa puutarhamestari väitti, että vaatekappaleet olivat hänellä lukuun ottamatta säämiskähousuja, jotka hän oli antanut renkipojalle. Koska oikeudenkäynti pidettiin Sköldvikissä, puutarhamestarin olisi olut helppo hakea tavarat näytille. Niin hän ei kuitenkaan tehnyt.
Silloin puutarhamestarin vaimon Ingren oli pakko nousta esiin ja riisua yllään ollut takki. Yksi ilveksennahan kappale oli ommeltu sen vuoriksi yhdessä lampaannahan palasen kanssa. Nahankappale oli kulunut jo lähes puhki.
Erikseen kysyttäessä puutarhamestari anti polveilevan vastauksen, josta käv ilmi, että Rosenschmdtin kylleri eli nahkatakki oli pantattu Spjutsundin kylän sepälle, jonka tyttärille oli ilmaantunut jo vuonna 1674 uudet myssyt, jotka oli ommeltu Rosenschmdtin ilvesturkista. Samaiselle sepälle olivat menneet myös oluen panoon käytetty sammio ja yksi tammoista.
Samettitakin kohtalosta oikeus ei saanut selvää, mutta oletti puutarhurin leikelleen sen kappaleiksi ja ”jaelleen niitä yhdelle jos toiselle”.

Seppää ei kuultu todistajana oikeudessa. Se, ettei sepän nimeä vaivauduttu mainitsemaan, kuuluu oikeudenkäynnin kummallisuuksiin. Kaveri oli vain ”Spjutsundin seppä”.

Kyllähän puutarhamestari Markus käytti varoja myös kartanon pyörittämiseen. Yksi hevonen myytiin alennuksella palkkaansa odottavalle työmiehelle, osan vilja-aitassa olevasta viljasta Markus käytti Rosenschmidtin vanhan velan maksuun. Loput viljat söi talonväki, olihan heidän jotain saatava suuhunsa myös tilanteessa, jossa viljelystä ja taloudenpidosta ei tullut mitään.

Puutarhamestarin myyskentelemä irtaimisto oli jopa 1600-luvun mittapuulla surkeaa. Kartanon tulipalon jälkeen Rosenschmidt oli ollut puilla paljailla. Ilvesturkki luonnollisesti oli suhteellisen arvokas, ilves oli tuolloinkin melko harvalukuinen eläin. Käytännössä ilvesturkki oli ainoa ylellinen esine, jonka Rosnschmidtin kaltainen henkilö pystyi itselleen hankkimaan.
Toisin kuin tuontikankaat ilvesturkki ei ollut tuontitavaraa. Samalla hinnalla sai n. puolitoista tynnyriä viljaa. Puutarhamestarin käsiin päätyneet kuluneet riekaleet eivät mitenkään voineet olla kovinkaan kalisarvoisia.

Jos puutarhamestari murhasi Rosenschmidtin päästäkseen käsiksi tämän omaisuuteen, pettymyksen on täytynyt olla suuri. Hän oli ehtinyt olla Sköldvikissä vasta kolme viikkoa, joten hän ei ehkä ole ennättänyt käsittää, millainen paikka kyseinen kartano on.

Markus Jöransson siis tuli Sköldvikiin vain vähän ennen Rosenschmidtin katoamista. Jälleen yksi kummallisuus: miksi henkilö, joka oli jo lujaa vauhtia luisumassa kohti pohjaa, menee yhtäkkiä palkkaamaan itselleen puutarhamestarin?

Aikakauden puutarhoista tunnetuin oli ranskalainen Versaillesin palatsin puutarha, jonka rakennuttamisen aurinkokuningas Ludvig XIV aloitti vuonna 1661. Ruotsissa ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta samanlaisiin puutarhoihin kuin Euroopassa etelämmässä. Mikä ei estänyt ruotsalaisia ja suomalaisiakaan aatelisia hommamaan itselleen jotain puutarhalta näyttävää.

Trädgårdsmästare oli siis 1600-luvun jälkipuolen maailmassa lähes muodikkain titteli, jonka aatelinen saattoi palvelijalleen antaa. Vaikka Nils Rosenschmidtin elämä oli ajautunut syrjäpoluille, hän halusi selvästi pitää kiinni aatelisen arvokkuutensa rippeistä. Palkkaamalla puutarhamestarin Rosenschmidt yritti tarrata kiinni kuvaan säädynmukaisesta elämäntavasta. Tästä näkökulmasta oli täysin rationaalista palkata puutarhamestari, mutta jättää piharakennusten katot korjaamatta.

Puutarhamestarin titteli kertoo jotain myös Markus Jöranssonin taustasta. Puutarha-alaa ei tuolloin voinut opiskella, ne taidot tulivat työn ja harjoittelun kautta. Markus oli ollut töissä jossain sellaisessa paikassa, missä oli ollut puutarha, todennäköisesti jossain kaupungissa tai isommassa kartanossa. Ehkä nimitys kertoo enemmän Markuksen taustoista kuin hänen varsinaisista työtehtävistään. Puutarhamestari oli jotain eksoottisempaa kuin taustaltaan epämääräinen tyyppi, joka vaimoineen oli palkattu sekatyöläisiksi köyhään kartanoon.
Sköldvik oli niin pahasti rappiolla, ettei siellä puutarhakaan kaiken järjen mukaan kovin kummoinen ollut. Täysin keksitty Markuksen titteli ei silti voinut olla, kyllä Sköldvikissä todennäköisesti jokin siivu puutarhan virkaa on toimittanut.

Markus Jöransson ja hänen vaimonsa Ingre tulivat Sköldvikiin kolme viikkoa ennen Rosenschmidtin katoamista. Rosenschmidt palkkasi Markuksen puutarhamestariksi ja kartanonvoudiksi, ja Ingre sai tehdä naisille kuuluneita töitä.

Kartanonvouti oli isännän oikea käsi, jonka tehtävänä oli myös hoitaa kartanoa silloin, kun isäntäväki ei ollut paikalla. Se, että Markus isännän kaottua käyttäytyi omavaltaisesti, ei sinänsä ollut outoa. Omaisuuden myyminen kuitenkin herätti epäilyksiä, varsinkin, kun alkoi näyttää siltä, ettei puutarhamestari toiminut isäntänsä tai kartanon etua ajatellen. Jotain kertoo sekin, että Markuksen titteli oikeudenkäyntiaineistoissa on nimenomaan puutarhamestari, ja rooli kartanonvoutina mainitaan vain ohimennen.
Kukaan ei uskonut, että puutarhamestarista olisi kolmessa viikossa tullut Rosenschmidtin luottomies. Mårten Crantzfeldt vaatikin oikeudessa puutarhamestarilta selitystä sille, miksi Sköldvikin isäntä olisi uskonut omaisuutensa hallinnan miehelle, jonka oli tuntenut niin vähän aikaa.

Pöytäkirjat eivät kerro puutarhamestari Markuksen tai hänen vaimonsa taustoista muuta kuin että Markus oli ”irtolaismies”. Lisäksi Ingre mainitsee, että he eivät olleet paikallisia eli olivat kotoisin jostain muualta kuin Porvoosta.
”Irtolaismies” oli 1600-luvun lopulla leimaava sana: irtolaiset eivät kuuluneet minnekään, he olivat lähtökohtaisesti epäluotettavia henkilöitä, jotka häärivät kunnon ihmisten elämänpiirin laitamilla. Kun irtolaiseksi leimattu lisäksi oli ulkopuolinen, vailla kotia, kotiseurakuntaa ja hyvämaineista perhettä, häneltä saattoi odottaa mitä tahansa.

Puutarhamestari Markus ei kuitenkaan voinut olla mikään tyypillinen joutoväen edustaja. Vakka Sköldvik olikin vähäpätöinen kartano ja siihen kuuluva kylä pieni, ei kartanonvoudiksi saati puutarhamestariksi voinut ketä tahansa palkata, eikä varsinkaan ketä tahansa irtolaista. Voudin oli osattava lukea ja kirjoittaa hyvin. Lisäksi hänen oli hallittava jonkin verran käytännön matematiikkaa ja kirjanpidon perusteet.
Tällaiset taidot edellyttivät koulunkäyntiä ja taustaa, joka mahdollista koulutien. Markus Jöransson saattoi olla papin, virkamiehen tai porvarin poika.

Puutarhamestari Markuksen tapauksessa irtolaisuus ei siis tarkoittanut yhteiskuntaluokkaa, vaan kirjaimellisesti sitä, että palkkaamisensa hetkellä hän oli vailla työpaikkaa. Markus vaimoineen oli ilmeisesti kierrellyt uusia hommia etsiskellen, ja aatelisfantasioihinsa juuttunut Rosenschmidt oli osunut heidän tielleen.
Saattaa olla, että Markus ja Ingre olivat pakomatkalla tai muutoin syystä tai toisesta katsoneet parhaaksi vaihtaa maisemaa. Muilla tavoin olisi jokseenkin mahdotonta selittää sitä, että maineensa pilannut tyhjätasku Rosenschmidt pystyi palkkaamaan erikoistaitoja hallitsevan ”irtolaisen” töihin kartanoonsa.
Sivupoluille ajautunut ihminen vetää puoleensa muita samanlaisia.

Asiakirjoista löytyvä Markus ei vaikuta miltään kovanaamalta. Pormestari Plagmanin sanoessa hänelle kaivon äärellä pitävänsä häntä murhaajana hän oli alkanut silminnähtävästi vapista.
Puutarhamestaria hiillostettiin niistä salamyhkäisistä Rosenschmidtin kohtaloa koskevista puheista, joista moni todistaja kertoi. Markus myönsi sanoneensa kartanon torppareille, että Rosenschmidt oli jättänyt hänelle avaimet ja lähettänyt hänelle kirjeitä, ja että hän tiesi, missä Rosenschmidt oli. Oikeudessa hän kertoi sanoneensa näin vain saadakseen topparit työhön.
Muuten puutarhamestari vetosi muistamattomuuteensa, silloin kun hän ylipäätään avasi suunsa. Hänestä oli vaikea saada irti sanaakaan. Kun häneltä lopulta kysyttiin suoraan, minne hänen isäntänsä oli sanonut matkustavansa, hän vaikeni ja epäröi eikä osannut sanoa mitään. Lopulta puutarhamestari takelteli: ”Liivinmaalle.”
Markus selvästikin kykeni kestämään kovaa painetta eikä tunnustanut. Tällainen paineensietokyky on omituisessa ristiriidassa häntä koskevien kuvausten kanssa: epäröivä, hikoileva, itkevä, hiljainen.

Puutarhamestarin mysteeri syvenee. Hän ilmaantuu tyhjästä ja hoitaa puutarhaa, jota ei ole. Hän on ristiriitoja täynnä, kun monta persoonaa samassa ihmisessä.
Puutarhamestari on hiljainen, pelokas, avuton, puolustuskyvytön. Samalla hän on ovela ja älykäs, paha. Hän suunnittelee monimutkaisen murhan ja peittelee jälkiään väärentämällä uhrin kirjeitä.
Rikoshyötynä puutarhamestari saa kulahtaneita vaatekappaleita ja vähäisiä maataloustarpeita. Hän on mies, joka surmaa päästäkseen kaupittelemaan vanhan ilvesturkin kappaleita kyläsepän tytärten pipoiksi.

Vuoden 1671 juhannuksen aikoihin Kirkkonummen käräjäkansa todisti hämmentävää episodia. Porvoolainen Nils Rosenschmidt oli saapunut Kirkkonummelle riitelemään sukunsa kirkkonummelaisiin liittyvistä asioista. Pitkällisen kärhämöinnin päätteeksi hän jostain syystä koki tarpeelliseksi todistaa kuuluvansa aatelissäätyyn ja tempaisi esiin aateliskirjeensä. se oli alkuperäinen, pergamentille laadittu asiakirja, jossa oli hallitsijan allekirjoitus.

Aateliskirje, sköldbrev, oli 1600-luvun maailmassahimoittu asiakirja. Aateli oli korotettu korkekalle muiden säätyjen yläpuolelle ja aateliin kuuluminen toi monia etuja, tärkeimpinä niistä verovapaus ja yksinoikeus tiettyihin virkoihin. Etuisuuksiakin tärkeämpää oli kuitenkin kuuluminen ylhäiseen säätyyn, jonka jäsenet noudattivat omanlaistaan elämäntapaa.

Mitenkään tavanomaista aateliskirjeiden esitteleminen käräjillä ei ollut, ihmisethän tiesivät muutenkin, ketkä aatelissäätyyn kuuluivat ja ketkä eivät. Kirkkonummella Nils Rosenschmidt ei ollut niin tunnettu kuin kotipitäjässään Porvoossa, ja mahdollisesti siitä syystä hän koki tarpeelliseksi ottaa käräjille ”paperit mukaan”.
Alkujaan Smithien suku ei ollut aatelissuku, eikä Nils Rosenschmidtin isää, skotlantilaisupseeri Jöns Smithin (alk. mahdollisesti John Smith) poikaa Peter Smithiä, aateloitu missään vaiheessa. Nilsin setä Jöns ja Jöns-veli aateloitiin molemmat 1640-luvulla ja lanko Lars Crantzfeldt 1650-luvun alussa.

Rosenschmidtin Kirkkonummen käräjillä esittelemä pergamenttiasiakirja oli päivätty 31.2.1650. Valtakunnan registratuurasta ei kuitenkaan tuota aateliskirjettä löydy – ei tuon päivän kohdalta eikä muualtakaan. Myöskään registratuuran hakemistoissa Rosenschmidtin aateliskirjeestä ei ole mainintaa.

Oliko aateliskirje siis väärennös? On sekin mahdollista, muttei todennäköistä. Väärentäminen olisi ollut vaikea projekti, ja jos siitä olisi jäänyt kiinni, seuraukset olisivat olleet katastrofaaliset. Ja jo pergamentinpala oli huomattavissa hinnoissa.
Valtakunnanregistratuura ei ole täydellinen kokoelma. Sen ulkopuolelle jäi sekalaisista syistä erilaisia asiakirjoja. Rosenschmidtin epäonneksi hänen aateliskirjeensä jäi kirjaamatta registratuuraan. Tästä oli varmasti hänelle haittaa, ja lisäksi se mahdollisti Lars Crantzfeldtin harjoittaman kiusaamisen.
Crantzfeldt oli lääninsihteeri ja jatkuvasti yhteydessä kansliaan Tukholmassa. Hän oli saattanut sitä kautta saada tietää, että lankomiehen asema voitiin kyseenalaistaa. Rosenschmidt ja Crantzfeldt hallinnoivat riitaisasti yhdessä Kirkkonummen Överbyn maita, ja epäilemättä Crantzfeldt oli levitellyt huhua aatelittomuudesta ympäri pitäjää.

Rosenschmidtin aateluus oli kyseenalaistettu, joten hän tarrautui siihen entistä lujemmin. Hän piti viimeiseen asti kiinni säätyasemastaan. Katoamistaan edeltävinä vuosina hän toisaalta ajautui kokonaan aatelisen elämäntavan ulkopuolelle, toisaalta hän mahtaili yhä asemallaan ja yritti elää kuin aatelishyveitä viljelevä kartanonherra.

Puutarhamestari Markus ei koskaan väittänyt, että Rosenschmidtin katoamisessa olisi mitään mystistä. Hän torjui villeimmät huhut, kuten että Rosenschmidt olisi ryhtynyt merirosvoksi, ja antoi aina ymmärtää, että hän kyllä tiesi, missä isäntä oli. Smitten halusi salata olinpaikkansa ja oli vannottanut puutarhamestaria pitämään suunsa kiinni. Markus sai kuitenkin isännältään kirjeitä.
Näistä kirjeistä tuli murhaoikeudenkäynnin keskeinen kysymys: jos Rosenschmidt olisi lähettänyt kirjeitä ulkomailta, hän ei voinut olla ruumis kaivossa.

Rosenschmidtin olinpaikasta oli alkanut kiertää huhuja. Jostain syystä puutarhamestari ei antanut niiden kiertää vapaasti. Esim. kun Porvoossa kiersi huhu, jonka mukaan Rosenschmidt oli Tukholmassa, puutarhamestari oli kuitannut asian sanomalla raatimies Berndt Kruselle ja silloiselle kirkkoherralle: ”Se ei ole ollenkaan totta, hän on lähempänä kuin kukaan uskoo.”
Puutarhamestari ei oikeudessa edes yrittänyt kieltää puheitaan. Hän vain seisoi ”hyvin mietteliäänä ja huolestuneena” eikä pystynyt muistamaan, oliko väittänyt torppareilleen, että vain hän tiesi, missä isäntä oli. Hän suostui kertomaan ainoastaan sen, että oli väittänyt Rosenschmidtin jättäneen hänelle avaimet, koska siten hän oli saanut torpparit työhön.
Kun puutarhamestarilta kysyttiin, mitä hän oli tarkoittanut sanoessaan, että Rosenschmidt oli lähempänä kuin kukaan uskoo, mies vaikeni eikä vastannut mitään.

Puutarhamestarin persoonan tutkiminen menee yhä vaikeammaksi. On kuin kaveri koostuisi osista, jotka eivät sovi lainkaan yhteen.
Oikeudenkäynnissä esiintynyt mies on hiljaa eikä yleensä vastaa, vaikka häntä kuulustellaan. Hän vaikuttaa pelokkaalta ja on kuin eri ihminen kuin se itsevarma roisto, joka myi Rosenschmidtin tavaroita ja kuljeskeli ympäriinsä puhumassa kirjeistä ja isäntänsä salaisesta olinpaikasta.
Jos puutarhamestari oli vain juonikas ja hänen tarkoituksensa oli vaikenemalla harhauttaa koko oikeuslaitosta, miksi hän kriminoi itseään höpisemällä ”lähempänä kuin kukaan uskoo” -juttuja raatimies Berndt Krusen kaltaiselle miehelle, joka oli Porvoon aggressiivisin ja vaikutusvaltaisin käräjäpukari?

Joitakin vuosia Rosenschmidtin katoamisen jälkeen kolme miestä istui iltaa Henrik Knipersin talossa Porvoossa. Isännän lisäksi paikalla olivat Porvoon notaari Johan Sieben ja pienen Haminan kaupungin pormestari Mikael Dahlman. Dahlman toimi myös lainlukijana eli tuomarina Kyminkartanon läänissä. joka sijaitsi Porvoon itäpuolella. Knipersin ovesta sisään astui myös neljäs mies, puutarhamestari Markus.
Dahlman kysäisi puutarhamestarilta, mitä Skvöldikin kartanoon kuuluu, ja jatkoi: ”Olen saanut kirjeen Rosenschmidtiltä, hän kirjoittaa minulle ja pyytää että tekisin tarkastuksen siellä ja valvoisin taloa niin kauan kuin hän on poissa. Niin ettei sieltä häviä mitään ja että siellä ei tehdä mitään vääryyksiä.”

Keskustelu viittasi siihen, että Rosenschmidt oli elossa, olihan Dahman saanut tältä kirjeen. Tämä siis todisti puutarhamestarin syyttömyyden puolesta.
Oikeudenkäynnissä puutarhamestari Markus esitti notaari Siebenin allekirjoittaman virallisen todistuksen siitä, että tällainen keskustelu oli käyty ja että Dahlman todella oli väittänyt saaneensa kirjeen Rosenschmidtiltä. Sekä Dahlman että Knipers olivat kuolleet, joten Sieben oli puutarhamestarin ainoa toivo.
Oikeudenkäynnissä kruununvouti (joka ei ollut ollut paikalla, kun keskustelu oli käyty) sanoi oitis, että Dahlmanhan oli vain pilaillut. Ei tämä ollut saanut kirjettä eikä tällä ollut mitään aikomusta tehdä Sköldvikissä yhtään mitään.

Kun asiaan palattiin seuraavassa oikeudenkäynnissä, Johan Sieben oli paikalla todistamassa. Notaari ei kuitenkaan kyennyt muistamaan, mitä puutarhamestari Markus oli Dahlmanlle vastannut. Hän ei muistanut edes sitä, oliko keskustelu käyty ennen Rosenschmidtin katoamista vai sen jälkeen.
Notaarin kaivellessa haalistuneita muistikuviaan esiin astui Henrik Nassokin. Everstiluutnantti Nassokin oli paikkakunnan näkyvimpiä hahmoja ja tunnettiin myös kihlakunnan väkivaltaisimman riidanhaastajan, Peter Nassokinin, veljenä.
Henrk Nassakin ampu suoralta kädeltä alas puutarhamestarin yrityksen puolustaa itseään. Nassokin kertoi Dahlmanin sanoneen hänelle, että oli vain pilaillut ja halunnut säikäyttää puutarhamestarin. Dahlman oletti Markuksen keplotelleen itselleen Rosenschmidtin omaisuuden. Mitään kirjettä Dahlman ei ollut koskaan saanut.

No, kyllähän Dahlmanin on täytynyt vitsailla. Hän oli naapurikaupungin pormestari ja toisen kihlakunnan lainlukija, eikä hänellä ollut valtuuksia toimittaa mitään tarkastuksia Porvoossa. Dahlman ei myöskään ollut mikään Rosenschmidtin luottoystävä, hädin tuskin edes tuttava. Rosenschmidtin katoaminen ja puutarhamestarin puuhailut olivat yleinen juoruilun aihe, joten Dahlman oli puutarhamestarin nähdessään päättänyt murjaista ”hauskan” vitsin.

Viereisen kihlakunnan tuomarina toimiva Dahlman siis tiesi tai epäili, että puutarhamestari oli sekaantunut Rosenschmidtin katoamiseen. Hän vain kiusoitteli tai pelotteli puutarhamestaria höpisemällä jotain kirjeestä, jonka muka oli Rosenschmidtilä saanut.
Se, että oikeudenhoidosta vastaavat miehet naureskelevat murhaajakandidaatille, ei ollut edes 1600-luvun mittapuulla tavanomaista eikä asiallista toimintaa. Tilanne kertoi paljon kakista asianosaisista: tuomari Dahlmanista, puutarhamestarista ja kadonneesta Nils Rosenschmidtistä.

Todistajien kertomuksista saa käsityksen, että Nils Rosenscchmidtin kohtalo olisi ollut Porvoossa yleisesti tiedossa. Paikalliset silmäätekevät vitsailivat asiasta, mutta kukaan ei tehnyt mitään. Vaikenemisen muuri rikkoutui vasta, kun ruumis löydettiin ja maan mahtavat pakottivat selvittämään syyllisen sekä saattamaan tämä vastuuseen teostaan.

Puutarhamestari Markus siis kertoi kaikille Rosenschmidtin lähettämistä kirjeistä, joista ei ikinä näkynyt vilaustakaan. Yksi henkilö oli kuitenkin saanut Rosenschmidtiltä kirjeen kaksi vuotta tämän katoamisen jälkeen: kornetti Sigismund Brehmer, Molnbyn kartanon isäntä.

Sigismund Brehmer ja hänen vaimonsa Anna Lindelöf olivat ainoat henkilöt, joita millään tavoin saattoi kutsua Rosenschmidtin ystäviksi tai edes tuttaviksi. Ainakin Rosenschmidtin kohtalo kiinnosti heitä edes jonkin verran ja Anna Lindelöf näki jopa hiukan vaivaa saadakseen totuuden selville.

Pariskunta luki Rosenschmdtin lähettämän kirjeen yhdessä. Kirjeessä Rosenschmidt kertoi olevansa nyt everstiluutnantti. Hänen asiansa olivat mycket wehl, erittäin hyvin, koska oli nyt oikeutettu huomattavan suureen palkkaan.

Rosenschmidtin arvoituksellisen viestin saapumisen jälkeen Sigismund Brehmer oli komennettu sotapalvelukseen Liivinmaalle, missä hän oli saanut surmansa. Kirje oli unohtunut. Anna Lindelöf muisti kirjeen ja yritti penkoa sen esiin.
Molnbyn kartano oli käräjäpukari Brehmerin jäljiltä täynnä asiakirjoja. Anna ei löytänyt kirjettä omien papereidensa joukosta. Edesmenneen aviomiehen jäämistössä taas oli niin paljon kirjeitä, että hän tarvitsi apua etsimiseen.

Jostain syystä Anna pyysi puutarhamestari Markuksen vaimoa Ingreä etsimään kirjettä Brehmerin paperikasoista. Molnby sijaitsi Porvoon kaupungin itäpuolella, ja linnuntietäkin Sköldvikistä oli sinne parikymmenen kilometrin matka.
Tilanne, jossa murhasta epäillyn miehen puoliso penkoo todisteita pitäjän toisella puolella sijaitsevassa kartanossa, vaikuttaa varsin omalaatuiselta. Lappalainen miettii, että ilmeisesti Sköldvikin ja Molnbyn kartanon sekä niiden asukkaiden välillä oli jokin side, joka ei käy ilmi asiakirjoista.

Anna oli kuitenkin jo alkanut epäillä kirjeen aitoutta. Hän sanoi suoraan puutarhamestarin vaimolle, että ”kyllähän se on niin että sinun miehesi kirjoitti kirjeen itse”. Tähän Ingre ei ollut sanonut mitään ja oli muutenkin suhtautunut asiaan vältellen.

Kirjettä ei koksaan oikeuskäsittelyyn saatu. Anna Lindelöf uskoi, että puutarhamestari Markus oli itse jollain tavin onnistunut viemään kirjeen pois Molnbystä ja hävittämään sen. Kirje oli niin hyvin laadittu, että Sigismund Brehmer ja anna olivat ainakin aluksi pitäneet sitä Rosenschmidtin kirjoittamana. Oikeudenkäynnissä olisi kuitenkin voitu vertailla käsialoja ja tutkia sinetin aitoutta, eikä puutarhamestari ollut valmis ottamaan sellaista riskiä.

Jo ennen oikeudenkäyntiä Porvoossa oltiin varmoja, että Smitten oli joutunut kartanossa majailevan epämääräisen miesporukan uhriksi. Ruumiin löytymisen jälkeen Sköldvikistä pohjoiseen sijaitsevan Mickelsbölen ratsutilan renkipoika Erik sanoi tilan ratsumiehelle: ”Varmasti se on Rosenschmidt, joka makaa murhattuna kaivossa.” Ja ratsumies vastasi: ”Jos niin on, ne tyypit, jotka ovat tappaneet isäntänsä, eivät ansaitse elää kolmea päivääkään.”

Porvoon historian kirjoittanut Anders Allardt ihmettelee sitä, että Rosenschmidt oli ympäröinyt roistoilla ja laitapuolen kulkijoilla. Hän piti Rosenschmidtiä uhrina, joka oli viattomuuttaan tai hyväuskoisuuttaan palkannut kartanoonsa suoranaisia rosvoja.
Allardt ei ollut tutkinut Rosenschmidtin taustoja eikä voinut tietää, että Smittenin rekrytoinneille oli luonnollinen selitys. Elettiin ankaran työvoimapulan aikaa. Köyhtynyt ja huonomaineinen Rosenschmidt ei saanut Sköldvikiin parempaa palveluskuntaa.

Kun Rosenschmidt katosi, hänen palveluksessaan olivat renki johan, puutarhamestari ja tämän vaimo. Lisäksi Smitten oli palkannut naapurikylästä Axel-nimisen ratsumiehen tekemään kartanolla yhtä ja tosita. Myös Sköldvikin torpparit toimivat jonkinlaisina palvelijoina silloin kun isäntä niin halusi.

Oman isännän tappaminen oli 1600-luvun kulttuurissa lähes tabu, isänmurhaan verrattavissa oleva teko. se kyseenalaisti koko maailmanjärjestyksen.
1600-luvun Suomessa isännän ja palvelijan ideaali suhde olisi sisältänyt samoja elementtejä kuin muuallakin: rakkautta, rohkeutta, oikeudenmukaisuutta, lojaalisuutta kuolemaan asti. Luonnollisesti isännän ja palvelijan väleissä näitä oli yleensä vain ohuelti.
Joka tapauksessa Nils Rosenschmidtin ja puutarhamestari Markuksen suhde oli kuin kauhuversio tästä ideaalista.

Puutarhamestari Markuksen väitettiin Rosenschmidtin kuoleman jälkeen lausuneen paljastavat sanat: ”Nyt meidän ei enää tarvitse pelätä Smitteniä.” Tuo lausahdus liittyi yhden ihmisen Rosensmidtin kuolemasta kertomiin muistoihin ja on epäelvää, sanoiko puutarhamestari oikeasti koskaan noita sanoja.

Historiankirjoittajien toistelema väite Rosenschmidtin pelottavuudesta rakentuu varsin hataralle pohjalle. Hän menetti kerran malttinsa oikeudenistunnossa ja uhkaili todistajia. Lisäksi todistajat kertoivat, että Rosenschmidt vaati talonpoikia kuskaamaan itseään joka paikkaan – mikä kertonee enemmän kaverin huonosta fyysisestä kunnosta ja/tai laiskuudesta kuin ”hurjuudesta”.
Itse asiassa asiakirjat eivät sisällä yhtäkään mainintaa siitä, että Nils Rosenschmidt olisi ollut väkivaltainen. Smitten oli ärsyttävä ja epämiellyttävä, mutta aikalaistensa joukossa hän vaikuttaa varsin lauhkealta tapaukselta.

Porvoon pelätyin aatelinen ei suinkaan ollut ollut Rosenschmidt, paikkakunnan kammottavimman tyypin titteli kuului Peter Nassokinille, joka hallitsi Mäntsälän kartanoa. Peterin veli Henrik oli Rosenschmidtin jonkinasteinen kaveri tai vähintään tuttava, joka esiintyi Sköldvikin oikeudenkäynnissä todistajana.

Peterillä ja Henrikillä oli avioton velipuoli, joka työskenteli Mäntsälän kartanossa velipuolensa kartanonvoutina eli oli samassa asemassa kuin puutarhamestari Markus Sköldvikissä. Eräänä pakkasiltana Peter Nassokin renkeineen pahoinpiteli kartanonvoutia rajusti, sidotti tämän alastomana pihalle paaluun ja kaatoi tämän päälle vettä. Tämä oli kidutuskeino, jota oli käytetty mm. nuijasodassa 1500-luvun lopulla.
Nassokinin vieraana ollut räätäli pelasti uhrin varmalta jäätymiskuolemalta, mikä ei vaikuttanut isäntää ilahduttavan – Nassokin tempaisi käteensä virtsaa täynnä olevan potan ja iski sen uhrinsa päähän.
Kartanonvouti kuoli vajaa vuosi myöhemmin, ilmeisesti pahoinpitelyssä saamiinsa vammoihin. Hovioikeus tuomitsi Nassokinin maksamaan jättimäiset 700 hopeataalerin sakot.

Kyllä myös Rosenschmidt kartanonvoutinsa kanssa riiteli. 1660-luvulla Sköldvikin silloinen vouti oli Smittenin mukaan ”uppiniskainen ja vastusteleva”, eikä Rosenschmidt enää antanut tämän asuvan tilallaan. Kaveri ei kuitenkaan suostunut lähtemään, vaan oli tyynesti tehnyt kevätkylvöt. Rosenschmidt haastoi voudin oikeuteen, ei hän tähän käsiksi käynyt.

Peter Nassokinia ei jätetty yksin. Vaimo Anna kirjoitti asiasta sekä kuninkaalle että valtakunnankanslerille. Hän kertoi miehensä sotineen edellisen kuninkaan joukoissa niin venäläisiä, tanskalaisia kuin puolalaisiakin vastaan ja saaneen sotaretkillä pahoja vammoja. Peter kärsi kovista kivuista ja ”heikkopäisyydestä”. Voudin kuolemaan johtaneessa tilanteessa mies oli halunnut vain ojentaa tottelematonta palvelijaa, mikä oli johtanut ”onnettomuuteen”.

Peter Nassokin saattoi olla sadistinen mielipuoli, mutta hän ei päätynyt murhattuna ja unohdettuna pihakaivoon. Hänellä oli sukulaisia ja ystäviä. Hänen vaimonsa (jota mies huhujen mukaan pahoinpiteli) oli valmis kirjelmöimään ja puolustamaan miestään itse kuninkaan edessä. Lisäksi Peteriä tuki Henrik-veli, joka itsekin oli saanut karskin tyypin maineen riehuttuaan kavereinaan rykmentinkirjurin kotona. Nassokineja pelättiin, mutta eivät he syrjäytyneitä olleet.
Toisin sanoen, Peter Nassokinilla oli sosiaalista pääomaa, joka suojasi häntä hänen omien tekojensa seurauksilta. Nils Rosenschmidtillä taas ei ollut laillista vaimoa, hänen veljensä olivat kuolleet ja hän oli riidoissa sukulaistensa kanssa. Jos Peter Nassokin olisi kadonnut, se olisi huomattu samana päivänä, ja perhe ja kartanonväki olisivat varmasti osanneet katsoa kaikkiin lähistön kaivoihin. Ehkä häntä ei olisi surtu, mutta ainakaan häntä ei olisi unohdettu.

Rosenschmidtin ajautuminen sukunsa ulkopuolelle oli poikkeuksellista. Yleensä suvun kärpäspaperista ei päässyt millään irti. riitapukarit, juopot ja murhaajat viettivät aikaa sukulaistensa seurassa. Huonot välit tai perintöriidat eivät yleensä johtaneet siihen, että perheenjäseniä olisi potkittu suvun ulkopuolelle.

Rosenschmidtillä oli kyllä sukulaisia. 1670-luvun alussa hänen sisaruksistaan elossa oli Katarina, jolla oli viisi lasta, yksi näistä oikeudenkäynnissä esiintynyt Mårten. Lisäksi Smittenillä oli serkkuja, serkkupuolia ja muita sukulaisia, jotka kaikki asuivat Etelä-Suomessa ja suurin osa Uudellamaalla. Näyttää kuitenkin siltä, että sukulaiset olivat lopettaneet Sköldvikissä kyläilyn jo kauan ennen kuin Rosenschmidt katosi.

Rosenschmidtn armottomin vihamies oli hänen Katarina-sisarensa puoliso Lars Crantzfeldt. Välit tärveltyivät heidän tapellessaan kahdesta läänityksestä, Kirkkonummen Överbystä ja Sköldvikistä. Rosenschmidt asettui omavaltaisesti Sköldvikiin, eivätkä Crantzfeldtit yrityksistään huolimatta saaneet häntä sieltä enää pois.
Vaikka Crantzfeldt onnistuikin vakuuttamaan joitakin viranomaisia, hän ei koskaan saanut Sköldvikiä hallintaansa. Rosenschmidt vain yksinkertaisesti omi kartanon itselleen. Koko asetelma oli sotkuinen ja läänitys niin mitätön, että kruunu ei viitsinyt puuttua asiaan ennen 1670-lukua ja Tanskan sotaa, jolloin kurjimmatkin kartanot piti valjastaa osaksi sotakoneistoa.

Kirkkonummen Överby oli vanha kylä, joka sijaitsi Suuren Rantatien varrella. Se oli paljon isompi kylä kuin Sköldvik, ja tie ja kestikievari toivat sinne elämää, jota syrjäisestä Sköldvikistä puuttui.

Nils Rosenschmidtin veli Jöns osti Överbyn tai osan siitä vuonna 1646. Avioiduttuaan Jöns antoi Överbyn huomenlahjaksi vaimolleen Helenalle. Kuitenkin Jönsin kuoleman jälkeen Överby päätyi Robert-veljelle. Tämän menehdyttyä Överbystä tuli samanlainen perintöoikeudellinen kiistakapula kuin Sköldvikistä – tai oikeastaan vielä pahempi, sillä myös Helena-lesken uusi puoliso vaati kylää itselleen.
Katoamistaan edeltäneiden viiden vuoden aikana Nils Rosenschmidt matkusti useita kertoja käräjillä. Överbyssä hän myös sekaantui naisjuttuihin, joiden perusteella hänet karkotettiin maasta.
Rosenschmidt siis asettui Sköldvikiin Lars Crantzfeldtin kirjelmöinneistä ja vaatimuksista piittaamatta. Crantzfeldt vastasi samalla mitalla ja kaappasi itselleen Överbyn.

Maaliskuussa 1669 Rosenschmidt marssi Kirkkonummen käräjille valittamaan, että Crantzfeldt oli jo vuodesta 1655 ahdistellut häntä ja polkenut hänen oikeuksiaan. Crantzfeldt oli ottanut omavaltaisesti Överbyn hallintaansa sekä keräsi sieltä talonpoikien vuokrat ja maksut, myös ne, jotka olisivat kuuluneet Rosenschmidtille.
Sen sijaan, että olisi normaaliin tapaan tyytynyt esittämään oikeudessa kirjallisia valituksia, Rosenschmidt osallisti käräjärahvaan ja kysyi, oliko kukaan läsnä olevista Överbyn asukkaista maksanut hänelle mitään. Nämä vastasivat kieltävästi.
Oikeus määräsi talonpoikia selvittämään kuittien avulla, kuka oli maksanut mitä ja kenelle Robert Rosenschmidtin kuoleman jälkeisinä vuosina.

Kaiken tähänastisen päälle Crantzfedt panttasi, Rosenschmidtiltä kysymättä, Överbyn Anders Munckille, joka oli edesmenneen Jöns Rosenschmidtin lesken uusi puoliso. Eikä tässäkään vielä ollut kaikki: Crantzfeldt oli velkaa helsinkiläisen suurkauppiaan Frans von Stockmanin perikunnalle, jonka edustajat puolestaan kävivät perimässä velkoja Överbystä.

Ei ollut varsinaisesti ihme, että Rosenschmidt koki tulleensa syrjäytetyksi. Kesällä 1671 hän vaati kirjattavaksi käräjäpöytäkirjaan, ettei Överbyn asioista saanut päättää hänelle kertomatta. Vielä seuraavan vuoden syyskuussa hän ilmaantui Kirkkonummelle esittämään kirjallisen valituksen ”yhtä jos toista” Överbyn maiden asioihin sekaantunutta kohtaan. Tässä vaiheessa Rosenschmidt oli kuitenkin jo menettänyt kaiken uskottavuutensa ja kävi hävittyä taistelua.

Säilyneistä papereista ei käy selville, mitä lopulta tapahtui niille maavuokrille, jotka Crantzfeldt oli pidättänyt itsellään. Kyseessä täytyi olla suuri summa, koska Överby oli iso kylä.
Rosenschmidtin katoamisen yhteydessä oikeudessa jankattiin vähäpätöisestä irtaimistosta ja kotieläimistä, jotka puutarhamestari oli isäntänsä katoamisen jälkeen myynyt. Nämä olivat kuitenkin nappikauppaa verrattuna Överbyhyn ja yli kymmenen vuoden vuokriin, jotka Crantzfeldt oli Rosenschmidtille velkaa.
Kun Rosenschmidt katosi, Crantzfeldtit pääsivät eroon inhottavasta sukulaismiehestä ja tämän vaatimuksista.

Helmikuussa 1673, puoli vuotta ennen katoamistaan, Nils Rosenschmidt saapasteli Helsingin raastuvanoikeuteen. Kysymys oli jälleen kerran hänen edesmenneiden veljiensä asioista, ja tällä kertaa Rosenschmidt ja lanko Crantzfeldt olivat samalla puolella. Crantzfeldt kuitenkin makasi kuolinvuoteellaan eikä kyennyt enää saapumaan oikeuteen.

Tapauksessa oli alun perin kyse siitä, että Jöns ja Robert Rosenschmidt olivat eläessään ostelleet ”kauppatavaroita” velaksi helsinkiläiseltä suurkauppiaalta Frans von Stockmanilta. Ja tässähän ei ollut mitään erikoista, von Stockmanille olivat kaikki velkaa kruunusta talonpoikiin. Rosenschmidtien tapauksessa riita ei koskenut itse velkaa, vaan sen korkoa, Frans von Stockmanin perilliset olivat tuon koron takia käyneet vuosien ajan perimässä Överbyn maavuokria ja hakemassa sieltä heinää. Ongelmana oli se, ettei korosta löytynyt minkäänlaista mainintaa edesmenneiden miesten papereissa ja ”dokumenteissa”, joita oikeuskin yritti etsiskellä.
Nils Rosenschmidtin yllättävä ilmaantuminen Helsingin raastupaan johtui siitä, että Frans von Stockmanin perikunta ei ollut vastannut aiempiin haasteisiin, ja sairauksiin ja Liivinmaan-matkoihin vetoamalla yritti saada asian käsittelylle lykkäystä. Väisteltyään itse haasteita vuosikymmenen ajan Rosenschmidt siis valitti raastuvassa siitä, että joku muukin teki niin.

Liittyykö Rosenschmidtin katoamisen arvoitus jotenkin Crantzfeldeihin, Överbyhyn ja Helisnkiin? Se on selvää, että Crantzfeldtit hyötyivät huomattavasti siitä, että Nils Rosenschmidt katosi kuvioista. He olivat tälle velkaa vuosien maanvuokrat ja lisäksi ”Smitten” alkoi olla perheelle mainehaitta.
Toisaalta Nils Rosenschmidtin merkitystä Crantzfeldteille ei kannata yliarvioida. Lars Crantzfeldt kuoli muutama kuukausi ennen Rosenschmidtin katoamista ja Katarina-leski, Rosenschmidtin sisar, joutui keskelle sotkuista pesänselvitystä. Crantzfeldt oli ollut velkaa monelle taholle, joten Katarinalla oli muutakin päänvaivaa kuin rasittavaksi käynyt veli.
Crantzfeldtien suurin ongelma ei muutenkaan ollut Nils Rosenschmidt vaan suurkauppias Frans von Stockmanin perikunta. Perikuntien massiivinen riita vuosikymmenten takaisista veloista ja esim. Överbyn maavuokrista jatkui vielä pitkään Rosenschmidtin katoamisen jälkeen. Tällöin kävi ilmi, että von Stockman oli aikoinaan lainottanut Smittenin ja Katarinan kahta veljeä varsin avokätisesti, ja velkasumma oli kuuden prosentin korolla kasvanut huomattavasti. Crantzfeldtit eivät siis käytännössä juuri hyötyneet Smittenin kuolemasta, sillä he eivät saaneet haltuunsa Sköldvikiä, mutta sen sijaan joutuivat nyt yksin vastaamaan Rosenschmidtin veljesten kahdenkymmenen vuoden ikäisistä veloista.
Onnekseen Crantzfeldtit kuitenkin lopulta olivat saamapuolella. Vuonna 1685 Uudenmaan ja Hämeen lääninhallitus laati peräti 40-sivuisen laskelman, jossa todettiin von Stockmanin perikunnan olevan Crantzfeldteille velkaa yli 5.500 riikintaaleria. Tämä valtava summa vastasi tuhansien viljatynnyreiden arvoa.

Kaikki Nils Rosenschmidtiin liittyneet velat ja vaateet olivat nappikauppaa verrattuna summiin, joita Crantzfeldtit ja von Stockmanit liikuttelivat. Laskelma kertoo myös, että Mårten Crantzfeldtin esiintyminen Sköldvikin oikeudenkäynnissä oli juridista teatteria. Hänen rooliinsa kuului rangaistuksen vaatiminen enon murhaajalle ja surkean irtaimiston kavaltajalle. Mitään taloudellista merkitystä Smittenin vanhoilla pöksyillä ja ilvesturkilla ei Crantzfeldeille todellakaan ollut.

Huhtikuun 19. päivänä vuonna 1669 Sköldvikin kartanon suuri päärakennus paloi suurimmaksi osaksi. Rosenschmidtin oman lausunnon mukaan siinä meni samalla ”monia tärkeitä kirjoituksia ja dokumentteja”.
Kartanon papereiden palaminen saattoi aiheuttaa monenlaisia ongelman, koska dokumentit olivat tärkeitä velkojen, läänitysten ja liiketoimien hoidolle ja niitä tarvittiin aina, jos riita-asioita päädyttiin käsittelemään oikeudessa.

Ilman tulipaloa ei olisi ollut hylättyä kaivoa ja sinne piilotettua ruumista. Kun Sköldvikin torppareilta ruumiin löytymisen jälkeen kysyttiin, miksei kaivoa enää käytetty, nämä vastasivat, että kaivon vieressä ollut rakennus oli joitain vuosia ennen Rosenschmidtin katoamista palanut. Uusi kaivo oli rakennettu jonkin matkan päähän paikalle, jonka vieressä oli lähde. Vanha kaivo oli käynyt tarpeettomaksi.
Palaneen talon rauniot ja kaivo peittyivät ryteikköön, joka kesä kesältä kasvoi korkeammaksi.

Sköldvikin tulipalon jälkeen Rosenschmidtin ote normaalista elämänmenosta alkoi kirvota. Laskukierrettä ruokkivat taloudelliset vaikeudet, jotka johtuivat ainakin osaksi tulipalosta, osaksi pahoista katovuosista.
Kun vaikeudet kasaantuivat, Rosenschmidt alkoi periä velkojaan oikeusteitse. Tätä jatkui hänen katoamiseensa saakka.
Velkoja oli todennäköisesti enemmän kuin oikeusasiakirjat kertovat, sillä niihin päätyivät vain tapaukset, jotka kärjistyivät riidoiksi.

Velanotto sekä erilaisten tavaroiden ja maataloustuotteiden lainaaminen ei ollut vain taloudellinen toimenpide. Se oli osoitus luottamuksesta, tapa ylläpitää sosiaalisia verkostoja. Jos joku tarvitsi heinää ja sai ystävältään kuormallisen sitä ei ollut mikään hoppu maksella takaisin.
Rosenschmidt ei pyöritellyt businessta rikastumisen toivossa, hänen oikeusjuttunsa koskivat ”kaverilanoja”. Se että Rosenschmidt vaati vanhoja, pienehköjä saataviaan oikeusteitse, kertoo hänen sosiaalisen ja taloudellisen asemansa romahtamisesta.

Nils Rosenschmidtiä eivät ikävöineet ystävät, tuttavat eivätkä sukulaiset. Paradoksaalista kyllä, häntä alkoi kaivata ensimmäiseksi valtio, joka nimenomaan oli halunnut päästä hänestä eroon.

Vuonna 1675 Ruotsi joutui pitkästä aikaa sotaan vanhaa vihollistaan Tanskaa vastaan. Skoonen sota vaati sekä rahaa että miehiä. Kymmenessä vuodessa Uudenmaan rähjäinen kartanotalous oli ravisteltu uuteen uskoon. Maakuntaa kiersi tarkastaja ja komissio toisensa jälkeen. Upseerit komennettiin ratsaille tai varustamaan joku parempikuntoinen sotilas hevosen selkään. Myös Sköldvik tempaistiin osaksi sotataloutta.

Aatelisena Rosenschmidt ei maksanut kruunulle veroja, eivätkä sitä tehneet hänen alustalaisensakaan. Aatelisten kartanot ja läänitykset eivät kutienkaan olleet valtion verotuskoneistosta erillään. Ne kirjattiin tileihin ”lyhennyksinä”.
Useimmat läänitykset katsottiin vastikkeellisiksi – ne oli luovutettu palkaksi tai palkkioksi ja kruunu saattoi myös periä ne takaisin, jos aatelinen ei täyttänyt velvoitteitaan. Näin kävi myös Sköldvikille.

Vuoden 1676 läänintileihin sisältyy aatelismaaluettelo. Sen laatinut kirjuri on raapustanut Sköldvikin kohdalle marginaaliin erittäin epäselvin sanakääntein ”Nils Rosenschmidt viljelee tilaa oman väkensä avulla, palanut tulipalossa” ja että kartanon tuotto ohjataan nyt kruunun tarpeisiin ”sakkojen takia, jotka on annettu kirkolle ja köyhille”.
Oudonpuoleinen muotoilu tarkoittaa Lappalaisen tulkinnan mukaan ilmeisesti sitä, että Rosenschmidt oli saanut sakkoja, joita ei ollut maksettu ja joita sitten oli käyty ulosmittaamassa. Nämä sakot liittyvät jotenkin Smittenin ”siveettömään elämään”. Koska niistä ei löydy mainintaa muista lähteistä, kyse saattoi olla pöytäkirjan ulkopuolella tehdystä sovittelusta.

Vuoteen 1676 mennessä Rosenschmidtin katoaminen oli Porvoon seudulla jo yleistä tietoa. Tilimerkinnän tekijät siis tiesivät, ettei Nils Rosenschmidt todellisuudessa enää viljellyt tilaansa. Jostain tieto saavutti Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherran Axel Stålarmin, joka puuttui asiaan.
Kun maaherra käsitti, ettei Rosenschmidt tulisi maanpaostaan enää takaisin, hän otti Sköldvikin kartanon kruunun hallintaan. Virallinen syy oli ratsupalveluksen ja sotaan liittyvien maksujen laiminlyönti.

Sotaviskaali Alexander Andersson oli armeijan byrokraatti, joka oli toiminut myös rykmentinkirjurina 1670-luvun lopulla hän matkusti armeijan asioissa ympäri Suomea ja kiusasi maaherroja erilaisilla väenottoihin, sotaväen katselmuksiin ja joukkojen siirtoon liittyvillä seikoilla.
Säilyneiden asiakirjojen perusteella Andersson oli virkaintoinen ja ylityöllistetty mies, joka joutui jatkuvasti reissaamaan Turusta Helsinkiin, Viipuriin ja Liivinmaalle. Sotaviskaalin maksamattomista palkoista ja matkakorvauksista tulikin pan ongelma.
Silloin katselmuskomissaari Carl Falkenberg ja maaherra Axel Stålarm sen keksivät: annetaan sotaviskaalille palkkioksi Sköldvik.

Anderssonin tuli varustaa kartanosta ratsutila, sinänsä tavanomainen menettelytapa. Ruotsin kruunulla ei yleensä ollut varaa maksaa upseereiden tai virkamiesten palkkoja rahana, ja ongelma ratkaistiin antamalla heidän haltuunsa jokin kartano tai ratsutila. Anderssonin tapauksessa outoa on se, että hänelle sysättiin kartano, jonka isäntä oli kadoksissa.
Myöskään kovin tyylikäs toimenpide Sköldvikin siirto sotaviskaalille ei ollut, Rosenschmidtillähän oli elossa olevia sukulaisia. Jo samana kesänä kuningas kyseli maaherralta, miksei Sköldvikiä annettu Katarina-sisarelle, joka olisi yhtä hyvin voinut varustaa siitä ratsutilan.
Katarina itse oli sitä mieltä, että sotaviskaali oli kiilannut hänen edelleen suhtella.

No, jos Katarinan epäilyissä oli perää, ja Alexander Andersson oli rohmunnut Sköldvikin suhteitaan käyttämällä aikomuksenaan lyödä kartanolla rahoiksi, pettymyksen on todennäköisesti ollut sanoinkuvaamatonta luokkaa. Hän ei ollut paikallisia eikä ilmeisesti edes käynyt Sköldvikissä ennen kuin maaherra ”lahjoitti” sen hänelle.

Niin, ratsutilalliset usein olivat varakkaita talonpoikia, kaupunkien upseereita tai porvareita. Yleisesti ottaen ratsutilallisuus oli tavoiteltu asia, sillä se toi räänlaisen puoliaatelisen statuksen ja oli yleensä myös taloudellisesti kannattavaa.
Mutta sköldvikissä kaikki oli toisin. Kun Andersson lopulta ehti käydä uudella ratsutilallaan, siellä olivat muut jo jakamassa saalista.

Sotaviskaali löysi Sköldvikistä tyhjän navetan. Heiniäkään ei ollut. Kirkkoväärti Bernt Kruse oli käynyt hakemassa Sköldvikin kahdeksan lehmää vastineeksi niistä sakoista ja muista maksuista, jotka Rosenschmidt oli Porvoon kirkolle velkaa. Kruse, joka ei koskaan neuvotellut mistään, ei suostunut palauttamaan ammuja eikä antanut sotaviskaalin edes lunastaa niitä takaisin.
Myös viljaa oli kadonnut. Kruununvouti von Werdt oli kärrännyt Sköldvikistä lastin viljaa armeijan tarpeisiin.

Pian Andersson käsitti, etteivät Sköldvikin ongelmat rajoittuneet voudin tai Porvoon porvareiden omavaltaiseen tapaan periä saataviaan. Kartano oli kurjassa kunnossa. Sen pellot olivat alun alkaenkin vetisiä ja hallanrepimiä, mutta isännän katoamisen jälkeen koko paikka oli ajettu aivan tärviölle.
Koska sotaviskaali oli byrokratian ammattilainen, hän osasi nostaa asiasta niin suuren haloon, että itse kuninkaan oli puututtava asiaan.

Mutta valtion byrokratia oli hidasliikkeinen. Ennen kuin Sköldvikin asia vuoden 1681 toukokuun puolivälissä päätyi kuninkaalle esiteltävien asioiden joukkoon, sieltä oli kaivosta löytynyt Sköldvikin edellinen isäntä. Ja sitten Anderssonin uudesta kartanosta tehtiinkin käräjäsali.

Vihdoin vuonna 1687 sotaviskaali Alexander Andersson pääsi eroon Sköldvikistä, kun hän myi kartanon ratsutilaoikeudet Creutz-suvulle. Kun vuonna 1717 laadittiin selvitys Porvoon pitäjän kartanoista ja niiden tilasta, Sköldvik oli sen mukaan tuolloin aldele öde, ”täysin autio”.

Missään vaiheessa puutarhamestari Markus Jöransson ei tunnustanut, mutta useat seikat viittasivat häneen. Puutarhamestari oli kertonut useille todistajille tietävänsä, missä Rosenschmidt oli ja että hän oli saanut tältä kirjeitä. Hän oli hävittänyt ja myynyt isäntänsä omaisuutta, eikä valtakirjaa tällaiseen löytynyt. oikeus ei pitänyt uskottavana, että Rosenschmidt olisi uskonut omaisuutensa hoidon entiselle irtolaiselle, jonka oli tuntenut vain muutaman viikon. Raskauttavana pidettiin myös puutarhamestarin toteamusta, kun kirkkohera oli ihmetellyt Rosenschmidtin kohtaloa: ”Hän on lähempänä kuin kukaan uskoo.”

Ensimmäisen käsittelyn jälkeen tapaus lähetettiin Turun hovioikeuteen. Sieltä se palautui lähes bumerangina takaisin. Hovioikeus oli nostanut esiin neljä kohtaa, joista se halusi tarkemman selvityksen.
Ensimmäinen oli Mickelsbölen ratsumiehen lausuma, jonka mukaan isäntänsä tappaneet eivät ansainneet elää kolmea päivääkään. Ratsumies Erik joutui saapumaan käräjille ja vannomaan valan käsi Raamatulla. Hän kertoi puhuneensa vain lämpimikseen, ei hän oikeasti tiennyt itään Rosenschmidtin murhasta. Kun ruumis oli nostettu kaivosta, koko pitäjä oli alkanut pitää puutarhamestari Markus Jöranssonia ja ratsumies Axel Thomassonia syyllisinä. Miehet oleilivat kartanossa kuin kotonaan, kunnes Axel oli lähetetty sotaan Skooneen, missä oli kaatunut.
Toinen ja kolmas kohta koskivat Rosenschmidtin hevosen väriä ja matkatavaroita. Renki Johan kertoi satuloineen hevosen, mutta väitti, ettei ollut kiinnittänyt satulaan eväspussia. Hän kertoi hevosen olleen liinaharjainen raudikko. Puutarhamestari Markus taas muisti hevosen olleen vaaleampi, blackot eli hallakko.
Toisen oikeudenkäynnin pöytäkirjan mukaan Mårtenille ja Johanille oli hyvissä ajoin ilmoitettu, että heidän tuli olla läsnä käräjillä. Veljekset eivät saapuneet paikalle. Elokuun viidentenä kirkonmenojen aikaan he lähtivät pakomatkalle ja yksinkertaisesti vain hävisivät. Käräjiin oli silloin aikaa viikko, eikä veljeksiä ainkaaan pöytäkirjan mukaan edes yritetty tavoittaa.
Hovioikeuden määräämä neljäs ”tutkintalinja” liittyi Rosenschmidtin lähettämiksi väitettyihin kirjeisiin. Molnbyn rouvan Anna Lindelöfin oli nyt pakko saapua käräjille kertomaan ”Hampurissa” päivätystä kirjeestä, jonka hänen edesmennyt miehensä oli saanut ja jonka Anna-rouva nyt oletti olevan puutarhamestari Markuksen väärentämä. Porvoon kaupungin notaari Johan Sieben taas sai tehdä tiliä siitä merkillisetä keskustelusta, joka oli käyty Henrik Knipersin talossa ja jossa paikalliset silmäätekevät olivat päin naamaa hekotelleet puutarhamestarille siitä, miten tämä oli listinyt isäntänsä.

Lisää todistajia ei löytynyt, olihan selvää, ettei Sköldvikissä ollut tapahtumien aikaan Rosenschmidtin itsensä lisäksi kuin viisi henkilöä eli puutarhamestari vaimoineen sekä Thomassonin veljekset ratsumies Axel, torppari Mårten ja renki Johan. Näistä yksi oli kuollut, kaksi karannut ja kaksi vaikeni.

Porvoon pelastajiksi nousivat tässä tilanteessa kulloolainen lautamies Henrik Sgfridsson sekä Henrik Hansson, yksi Sköldikin torppareista. Miehet todistivat, miten olivat peltotöissä elokuun neljäntenä päivänä jutustelleet renki Johanin kanssa. Ahdistunut renki oli sanonut haluavansa vihdoinkin tunnustaa kaiken minkä tiesi ja pyysi anteeksi sitä, ettei ollut avannut suutaan aiemmin ja noussut esiin edellisessä oikeudenkäynnissä. Hän vetosi nuoruuteensa ja siihen, että halusi suojella kahta veljeään.
Elokuisen pellon laidalla renki Johan kertoi mitä Sköldvikin murhasta tiesi. Torppari ja lautamies kuuntelivat. On kuin he olisivat kirjoittaneet kertomuksen muistiin, niin yksityiskohtaisena ja soljuvana tarinana sen oikeudessa pystyivät esittämään.
Renki Johan oli vihdoin välikäsien kautta kertonut, mitä Sköldvikissä oli tapahtunut. Johan itse oli paennut tunnustustaan seuraavana päivänä.

Johanin mukaan Sköldvikin isäntä ei koskaan poistunut kartanostaan. Tarina hevosen ja koiran kanssa lähteneestä miehestä oli keksitty.
Oli ilta. Lehmät oli haettu navettaan. Renki Johan meni aittaan nukkumaan. Rosenschmidt istui kartanon kamarissa.
Axel Thomasson, Johanin veli, meni kirveen kanssa kamariin ja kävi Rosenschmidtin kimppuun. Hän yritti iskeä tätä kirveellä päähän, mutta lyönti meni ohi ja osui isäntää vasempaan rintaan solisluun alle. Rosenschmidt ei tuupertunut, vaan tarttui raivoissaan seinällä riippuvaan kivääriin. Hän ajoi ratsumies Axelin ulos huutaen ”nämä ovat Markuksen juonia, hän on porstuassa miekan kanssa”.
Rosenschmidt käski torppari Mårtenia sekä pitämään vahtia ovella että hakemaan apua kylästä ja hankkimaan paikalle papin. Mårten ei kuitenkaan tehnyt mitään.
Rosenschmidt sitoi itse haavansa, luki rukouksia ja odotti ahdistuneena apua. Tulisijassa paloi valkea.
Lopulta Rosenschmidt vajosi sängylle. Aamuhämärissä, kun tuli oli sammumassa, Mårten päästi sisään puutarhamestarin, joka lähti hiipimään pitkä ja kapea pistomiekka kädessään kohti Rosenschmidtiä. Ennen kuin puutarhamestari ehti tehdä mitään, Rosenschmidt havahtui, säntäsi ylös sängystä ja tarttui miekkaansa. Puutarhamestari oli kuitenkin nopeampi ja survaisi pistomiekkansa Rosenschmidtin läpi. Kartanonisäntä kaatui kuolleena lattialle pöydänjalkojen viereen.
”Nyt Smitteniä ei tarvitse enää pelätä”, sanoi puutarhamestari renki Johanille, joka oli herännyt ja tullut riihestä päärakennukselle.

Tämä oli siis toisen käden tieto. Torppari Henrik myönsi oikeudessa, ettei tiennyt, oliko Johan oikeasti itse nähnyt tapahtuman. Hän oletti, että Johan oli ensisijaisesti kertonut, mitä Axel-veli oli tälle tunnustanut.
Niin, mysteeriksi jää, miksi torppari ja lautamies eivät pellonlaidalla esitetyn tunnustuksen jälkeen yksinkertaisesti ottaneet Johania kiinni. Tuntuuhan se, lievästi sanottuna, oudolta, että Johanin ja Mårtenin annettiin tunnustusta seuraavana päivänä lähteä pakosalle.

Normaalisti todistajat joutuivat oikeudenkäynneissä kertomaan tarkasti omista liikkeistään. Oikeus arvioi aina, oliko kyseinen henkilö voinut nähdä tai kuulla kunnolla, mitä tapahtui. Huhujen sotkeutuminen todistajanlausuntoihin oli yleinen ongelma. Nykyisin tiedetään hyvin, miten helposti todistajalle kehittyy valemuistoja se perusteella, mitä muut ovat sanoneet, tai mitä hän on lukenut mediasta, tai mitä hän on lukenut mediasta. Juorut, uutiset ja mielikuvitus tärväävät muistikuvia sitä pahemmin, mitä pidempi aika itse tapahtumasta on.

Yksi Sköldvikin oikeudenkäynnin omituisuuksista on, että Johanin kertomus, jota hän itse ei edes ollut esittämässä, hyväksyttiin ratkaisevaksi näytöksi ilman sen kummempia selvittelyjä. Koska Johan kertoi viettäneensä yön riihessä, on selvää, ettei hän voinut ainakaan nähdä, eikä todennäköisesti edes kuulla tapahtumia Rosenschmidtin kamarissa. Koska sää muuttuu Suomen leveysasteilla kylmäksi ja kosteaksi usein pian sadonkorjuun jälkeen, viljan kuivaaminen ulkona oli vaikeaa. Kuhilaat vietiinkin riiheen, jonka suuren kiukaan savuisessa lämmössä vilja kuivui varastointikuntoon.
Oli kuitenkin varsin tavallista, että kiuas sytytti riihen tuleen. Tulipalovaaran takia riihet rakennettiinpihapiirin ulkopuolelle. Ne olivta syrjäisiä, pelottavia rakennuksia, joita vahti oma haltia. Talvisin riihissä säilytettiin hautaamista odottavia vainajia.
Sköldvikiä 1840-luvulla kuvaavan kartan mukaan kartanolla oli kaksi riihtä. Toinen sijaitsi noin 250 metriä päärakennuksesta lounaaseen, toinen taas yli puolen kilometrin päässä siitä, lähellä merta. 1670-luvulla riihet ovat luonnollisesti voineet olla muuallakin, mutta varmastikaan niitä ei ole rakennettu pihapiiriin.
Rosenschmidtin katoamisen aikaan lokakuussa viljasato oli todennäköisesti jo ehditty kuivata, puida ja varastoida. Riihessä ei tarvinnut olla valvomassa kiuasta, joten se, että nuori poika nukkui riihessä, oli hieman outoa. Se, että Johan nukkui mieluummin pelottavassa riihessä kuin muiden kanssa kartanossa, kertonee jotain Sköldvikin ilmapiiristä.
Joka tapauksessa, koska syysyöt ovat Suomessa tunnetusti säkkipimeitä, suljetusta hirsirakennuksesta satojen metrien päässä pihapiiristä nukkuva henkilö ei mitenkään ole voinut tietää, mitä kartanossa tapahtui. On epätodennäköistä, että Johan olisi lähtenyt pimeään selvittämään, mitä huutoa päärakennuksesta kuului, Jos tarina Johan-pojasta riihessä pitää paikkansa, hänen on täytynyt olla erittäin peloissaan.
Kuvaus yön tapahtumista ei sinänsä ollut epäuskottava, mutta yksityiskohdissa oli epäloogisuuksia. Vakka Rosenschmdt ajatteli olevansa kuolettavasti haavoittunut ja lähetti hakemaan papin, hän kuitenkin pystyi sitomaan itse haavansa, sytytti tulen takkaan ja kuljeskeli kamarissa pitkän ajan edestakaisin.
Kun Rosenschmidt oli saanut iskun kirveestä, hän oli pyytänyt petollista torppariaan hakemaan apua ”kylästä” ha lisäksi halunntu saada papin luokseen. Pappi asui Porvoon kaupungin lähellä pappilassa, kokonaan toisesa suunnassa kuin Sköldvikin kylä, joten todennäköisesti ”kylä” tarkoitti tässä Porvoon kaupunkia. Sieltä olisikin löytynyt myös asiantuntemusta haavojen sitomiseen.

Porvoon kaupunkiin oli Sköldvikistä linnuntietä matkaa yli kymmenen kilometriä. Yön pimeydessä ratsastaminen tai soutaminen olisi ollut hidasta ja vaarallista. Ilman salaliittoakin Rosenschmidtin olisi ollut vaikea saada apua.
Ainoa mahdollisuus olisi ollut kuljettaa haavoittunut isäntä vaaroja uhmaten Porvooseen joko hevoskärryillä tai veneellä. Se olisi kuitenkin edellyttänyt lojaaleja palvelijoita tai ystäviä. Rosenschmidt oli täysin yksin. 

Renki Johanin kertomuksen mukaan Rosenschmidtin kuolema oli siis suunniteltu salamurha, jonka tekivät yksissä tuumin puutarhamestari Markus Jöransson sekä veljekset ratsumies Axel Thomasson ja torppari Mårten Thomasson. Puutarhamestarin vaimon roolina oli pestä veritahrat lattialta.

Oikeudenkäyntipöytäkirjat ertovat Axel Thomassonista ainoastaan sen, että hän oli ratsumies, renki Johanin ja torppari Mårtenin veli ja että hän kuoli Skoonen sodassa. koska yksi veljeksistä päätyi palkalliseksi ratsumieheksi ja muuta kaksi renginhommiin epämääräisestä maineestaan tunnetulle Rosenschmidtilel, he eivät varmastikaan olleet talollisten poikia.
Veljekset kuuluivat siihen ihmisryhmään, joka seuraavien vuosisatojen ja väestönkasvun seurauskena tuli laajenemaan niin Suomessa kuin muuallakin: maaseudun köyhät, joilla ei ollut omaa maata eikä juuri tulevaisuudennäkymiäkään.
Se, mitä ratsumies Axel Sköldvikissä teki, jää arvoitukseksi. Todennäköisesti hän oli kartanossa tai sen mailla tekemässä tilapäishommia. Elettiin työvoimapulan aikaa, ja kaikille riitti jotain puuhaa. Saattoi tietysti myös olla, että Axel vain hengasi Sköldvikissä veljiensä seurana tai ainoana tarkoituksenaan ryöstömurhata Rosenschmidt.
Axel Thomassnilla ei ollut takanaan pitkää sotilasuraa. Rosenschmidtin katoamisen aikaan hänet oli vasta rekrytoitu ratsuväkeen. Ei siis voi sanoa, että Axel olisi ollut niitä sodan raaistamia miehiä.
Rosenschidtin surmassa ei muutenkaan ollut kyse mistään humalaisen ratsumiehen summittaisesta väkivallanteosta, salamurha se oli, ja aseeksi Axel oli valinnut kirveen. Toisin kuin ratsumiehen aseita, työkirvestä ei ole suunniteltu ihmisen tappamista silmällä pitäen.
Myös se, että Axel ensimmäisen lyönnin jälkeen säntäsi Rosenschmidtiä karkuun, kertoo, että hän ei ollut mikään kovaksikeitetty sotilas. Puutarhamestari Markus taas käytti pistomiekkaa kylmästi kuin ammattitappaja. Hän oli selvästi tehnyt elämässään muutakin kuin kasvattanut kukkia.
Ratsumies Axel Thomasson jää historian lapsipuoleksi: väärässä paikassa asuva ratsumies, pelokas kirvesmurhaaja, mies, joka kaatui taas yhdessä turhassa suurvalta-ajan taistelussa.

Koska murha oli tehty kirveellä ja miekalla, verta oli täytynyt roiskua paljon. johanin kertomusken mukaan puutarhamestarin vaimo Ingre pesi veren lattialta. Ingre itse oli oikeudessa väitteestä raivoissaan: ”Se, joka on väittänyt nähneensä minun pesevän veren alttailta on valehdellut kuin kelmi.”
Riippumatta siitä, kuka jäljet siivosi, urakka on ollut melkoinen. Sköldvikin kaltaisessa köyhässä kartanossa lattiat eivät olleet minkään sortin kivilaattaa vaan tavallista höylättyä puuta, josta veritahroja on vaikea hangata pois. Se, että kukaan kartanossa käynyt ei ilmeisesti huomannut mitään, kertoo 1600-luvun huushollauksesta (lattioilla oli monenlaisia tahroja normaalistikin), huoneiden hämäryydestä sekä siitä, ettei kukaan piitannut Rosenschmidtin kohtalosta tarpeeksi syynätäkseen tällaisia asioita.

Outoa kyllä Sköldvikin oikeudenkäyntipöytäkirjoissa ei käsitellä sanallakaan sitä, mitä Rosenschmidtin yllä olleille verisille vaatteille tapahtui. Tuskinpa puutarhamestari Markus sentään uhrinsa päällä olleita vaatteita myi. Miekan lävistämä ja epäilyttävästi tahraantunut paita olisi herättänyt huomiota jopa Porvoon käytettyjen vaatteiden kauppiaissa.

Alkuperäisen tarinan mukaan Nils Rosenschmidt ratsasti lokakuun auringonlaskuun hevosellaan, joka eri kertomusten mukaan oli väriltään joko raudikko eli punainen tai hallava. Joka tapauksessa hevosella oli vaalea liinaharja. Isännän perässä loikki suuri täplikäs koira.

Rosenschmidtin murhaa hautoville salaliittolaisille hevonen ja koira aiheuttivat kirjaimellisesti ison ongelman. Koska peitetarinaan kuului ajatus siitä, että Rosenschmidt oli ratsastanut pois koira perässä seuraten, myös hevosen ja koiran oli kadottava.
Hevosen aj koiran jäänteitä ei koskaan löydetty. Porvoossa kiertäneen huhun mukaan eläimet oli haudattu ”niitylle”. Tällä tarkoitettiin ilmeisesti kartanon ja meren välissä olevia rantaniittyjä tai niittypalstoja, jotka on 1800-luvun kartassa merkitty kartanon maiden läpi kulkevan puron tai ojan molemmille puolille. Koska niittyä ei pellon tapaan kynnetty, se soveltui peltoa paremmin salakähmäiseksi hautapaikaksi.
Niityllä tehtiin jonkinlainen tutkimus (inquisition), mutta hevosen tai koiran jäänteitä ei löydetty. Kukaan ei myöskään kertonut, että Markus tai muut olisivat kaupitelleet hevosen nahkaa.

Koiran ja hevosen katoaminen oli oikeusjutun heikko kohta. Niiden katoaminen oli selkein todiste sen puolesta, että Rosenschmidt oli todella häipynyt Liivinmaalle ja että kaivosta löytyi jonkun toisen ihmisen ruumis.

Hevonen on iso eläin, joten ei tunnu loogiselta, että Roseschmidt itse vain työnnettiin kaivoon, mutta hevosta ryhdyttiin oikeasti hautaamaan – jos kartanonisännän ruumis oli haudattu niittyyn, sitä ei todennäköisesti olisi koskaan löydetty.
Tämän ristiriidan voi selittää sillä, että isännän ruumis piti piilottaa kiireesti. Ehkä se oli jo kivien alla kaivossa, kun salaliittolaiset huomasivat, että hevosestakin on päästävä eroon.

Mutta miksi Rosenschmidtin ruumista ei sitten myöhemmin nostettu kaivosta ja haudattu niittyyn? Tai vaihtoehtoisesti, miksi kaivoa ei ollut tukittu kunnolla? Nyt se ei ollut täynnä kiviä eikä soraa, ainoastaan huonosti peitetty. Puutarhamestari Markus asusteli kartanossa vuosia, eikä koko aikana vaivautunut täyttämään kaivoa niin, että se olisi ollut työläämpi avata.
Tämän kaiken voi vielä jotenkin selitellä saamattomalla luonteella ja kiireettömien asioiden jatkuvalla lykkäämisellä eteenpäin, mutta eräs seikka on todella kummallinen: sotaviskaalin mukaan puutarhamestari ei ollut mitenkään yrittänyt estellä häntä tai hänen väkeään koskemasta kaivoon.

Vaikka salaliittolaiset puutarhamestari, ratsumies ja torppari eivät kuvausten perusteella vaikuta kovin teräviltä kavereilta, heidän rikoksensa oli lähes täydellinen murha. Sattumien ja piittaamattomuuden ansiosta teko oli jäädä pimentoon ikiajoiksi.
Ironista kyllä ruumiin löytyminen oli salaliittolaisten omaa syytä. Puutarhamestari Markus ja rengit olivat päästäneet Sköldvikin rakennukset rapistumaan niin pahasti, että kunnostustöissä tarvittiin muurilaastia.

Kihlakunnanoikeus langetti puutarhamestari Markukselle kuolemantuomion. Tuomio ei kuitenkaan ollut lainvoimainen, vaan Turun hovioikeuden oli vielä vahvistettava se.

Hovioikeuksien tehtävä oli varmistaa alioikeuden langettaman tuomion lainmukaisuus. Tämä johti siihen, että alioikeudet saattoivat jaella kuolemantuomioiotakin kevyin perustein. Käräjillä ja raastuvissa tiedettiin, että kyllä hovioikeus asian uudestaan tutkisi ja huterin perustein tuomitut jätettäisiin teloittamatta.

Sköldvikin murahaoikeudenkäynti oli korkean profiilin rikos ja aikansa kohutapaus. Turun hovioikeus kääntyikin ylimmän tuomiovallan käyttäjän eli hallitsijan puoleen. Siinä missä alioikeudet työnsivät vaikeimamt jutut hovioikeuksille, hovioikeudet mieluusti siirsivät päätöksen kuninkaalle. Kukaan ei halunnut antaa väärää tuomiota, ei myöskään hallitsija.
Puutarhamestarin tapauksessa hallitsija iski pallon takaisin hovioikeudelle. Hallitsijan kirjeessä tapausta kuvataan ”pimeäksi tapaukseksi” ja sen ratkaisu jätetään hovioikeuden jäsenten päätettäväksi lain ja omantunnon mukaan.
Puutarhamestarilta ei saatu tunnustusta. Häntä ei teloitettu.

Puutarhamestari Markuksen vaiheista ei ole tietoa. Markusta ei mainita Turun linnan vankiluetteloissa, joita on 1680-luvun alkuvuosilta säilynyt akttavasti. Markus odotti hovioikeuden tuomiota ja kaiken järjen mukaan hänen olisi pitänyt virua Turun linnan vankilassa.
Turun linnan vankiluetteloihin on merkitty jokaisen vangin saapuminen, kustannukset ja lähtöpäivä, yleensä myös lähdön syy. Puutarhamestari Markuksen nimeä sieltä ei vain löydy, vaikka hänen olisi pitänyt joutua vankilaan toisen oikeudenkäynnin jälkeen syksyllä 1681 ja hänet olisi pitänyt vapauttaa todennäköisesti alkuvuonna 1683.
Markusta ei mainita myöskään Hämeen linnan, Viipurin linnan eikä Olavinlinnan vuoden 1682 vankiluetteloissa. Porvoon kaupungissakin oli kyllä kista eli vankikoppi, eikä sen vankiluetteloita ole säilynyt, mutta koska kistat olivat yleensä pieniä, tuskin vajaa kummempia, tuntuu epätodennäköiseltä, että puutarhamestari olisi suljettu sellaiseen lähes kahdeksi vuodeksi.

Markuksen Ingre-vaimo istui vuoden 1682 Helsingin vankilassa. Se oli pieni, lähinnä jonkinlainen putka. Ingren lisäksi siellä istui vain muutama muu vanki.
Läänin veromestarin laatimat kuitit ovat viimeinen jälki Ingre Mikaelsdotterista. Hän lähtee Helsingin vankilasta ja katoaa.

Lähteet eivät kerro mitään puutarhamestarin ja hänen vaimonsa myöhemmistä vaiheista. Heistä ei ole mainintoja oikeuspöytäkirjojen henkilöhakemistoissa eikä muissakaan luetteloissa.

Niin, Nils Rosenschmidtin murhasta ei kummallisen oikeuskäsittelyn jälkeen tuomittu ketään. Kun ruumis löytyi, virkamiehet yrittivät selvitä tilanteesta pienimmän vaivan periaatteella. Ruumis jätettiin talveksi kaivoon ja tutkittiin puolihuolimattomasti vasta keväällä, kun oli pakko. Käräjille syytetyn penkille saatiin sopiva tekijäehdokas eli puutarhamestari Markus. Muut murhasalaliittoon osallistuneet oilvatkin kätevästi joko kuolleet tai paenneet. Kun Markus kieltäytyi tunnustamasta, todellinen tapahtumakulku jäi epäselväksi.
Näyttö puutarhamestaria vastaan oli kuitenkin ohutta ja tyytymätön hovioikeus määräsi tapauksen käsiteltäväksi uudestaan. Silloin renkipoika teki tunnustuksensa. Sattuipa sopivasti.
Rengin tunnustuksesa on vaikea nähdä minkäänlaista järkeä. Nuorukainen, jota kukaan ei epäillyt, meni yhtäkkiä kriminalisoimaan itsensä ja veljensä, minkä jälkeen pakeni maasta.
Puutarhamestari tuomittiin käräjillä ensi sijassa sen perusteella, mitä renkipoika oli kuuleman mukaan kertonut. Renki ei kuitenkaan murhan tapahtuessa ollut kartanossa, vaan riihessä. Renki Johanin väitetty tunnustus perustui toisen käden tietoihin, ellei ollut kokonaan keksitty. Tuomion langettaminen tällaisen näytön nojalla oli vähintäänkin outoa.

Todennäköisimmin tuo yksnkertaisin ja itsestään selvin selitys on oikea. Nils Rosenschmidt oli ajautunut elämässään syrjäpolulle ja oli joutunut palkkaamaan Sköldvikiin epämääräistä väkeä. Puutarhamestari Markus, ratsumies Axel ja torppari Mårten murhasivat Rosenschmidtin ja piilottivat ruumiin kaivoon. Puutarhamestari sävelsi tarinan lähdöstä Liivinmaalle ja kirjoitteli isännän nimissä kirjeitä salatakseen tekonsa. Verityölle ei ollut muuta motiivia kuin Rosenschmidtin surkean omaisuuden rippeet ja mahdollisesti jonkinlainen riita, jota lähteet eivät mainitse.
Mutta kyllähän oikeudenkäyntipöytäkirjaan ja tutkintaan liittyvät kummallsiuduet ja puutteet saavat epäilemään koko tarinaa. Puutarhamestari Markus ei tunnustanut, eikä ole aukottoman varmaa, että Markus oli syyllinen. Mahdollisesti koko rengin kertomus oli sepitettä, jotta puutarhamestari saataisiin lavastettua syylliseksi. Hevosen ja koiran kohtalo jäi avoimeksi. Markuksen syyllisyyttä vastaan puhuu myös se, ettei hän peittänyt tai täyttänyt kaivoa huolellisemmin, vaikka aikaa oli vuosia. Periaatteessa sekin on mahdollista, ettei ruumis kaivossa ollut Rosenschmidt ja että ulkomailta lähetetyt kirjeet olivat aitoja.

Rikos- ja oikeushistorian kurssilla Lappalainen pohti opiskelijoiden kanssa näytön vahvuutta eräässä toisessa 1600-luvun suomalaisessa rikostapauksessa. Siinäkin käräjät antoivat kuolemantuomion miehelle, joka ei tunnustanut. Tämä oli ollut uhrin kanssa riidoissa ja samalla lailla itsestään selvä murhaaja kuin puutarhamestari. Lappalainen kysyi opiskelijoilta, olisivatko nämä olleet valmiita langettamaan tekijälle kuolemantuomion.
Samaa Lappalainen kysyy lukijalta Sköldvikin tapaukseen liittyen: jos olisit 1600-luvun oikeuden lautamies, tuomitsisitko puutarhamestarin kuolemaan?
Lappalainen ei uskaltaisi.

Vuonna 1922 frankfurtilainen Städelin taidemuseo sai taidekauppias Paul Bottenwieserltä erikoislaatuisen lahjoituksen. Bottenwieser luovutti museolle taulun, jota nykyään pidetään flaamilaisen taiteilijan Ferdinand van Kesselin maalaamana ja joka on ajoitettu n. vuoteen 1690. Pienikokoisessa, hämärässä maalauksessa neljä rottaa tanssii piirileikkiä takajaloillaan seisten.
Städelin museon mukaan The dance of rats (suom. Rottien tanssi) viittaa sananlaskuun, joka suomennetaan yleensä muotoon ”kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä”.

Kun Nils Rosenschmidt katosi, kissa oli poissa. Palvelijat ja torpparit mälläsivät koko kartanon. He laittoivat tanssiksi pimeydessä.

Rottien tanssi on outo maalaus, ilmeisesti leikattu isommasta kankaasta. alkuperäinen maalaus on siis kuvannut jotain suurempaa ja tärkeämpää, ja rotat ovat pyörineet pahaenteistä piirileikkiään maalauksessa sivummalla, sivussa katseilta.
Myös Sköldvikissä elettiin sivussa, varjoissa. Siellä asuvien tanssi oli sivussa historian suurista tapahtumista. Se, mitä Sköldvikissä tapahtui, ei ollut merkittävää, ei jaloa, ei kaunista. Kukaan tapahtumiin sekaantuneista e edes ollut mielenkiintoinen poikkeusyksilö, joista historioitsijat nykyisin mielellään kirjoittavat.
Silti Sköldvikin matalamielinen tanssi vetää katseen puoleensa. Ne, jotka liikkuvat varjoissa, kertovat ihmisyydestä ehkä enemmän kuin historian voittajat.

Nils Rosenschmidt katosi, mutta hän ei ole tarinan hahmoista se, joka jäi kadoksiin. Rosenschmidtistä tuli kuuluisuus ja kummitus, kaivoon jäänyt mies. Hänen tekemisistään löytyi lopulta varsin paljon aineistoa. Rosenschmidt ei jäänyt Lappalaiselle mysteeriksi. Hän oli mies, joka petasi oman kotalonsa.

Ihmiset Rosenschmidtin ympärillä sen sijaan ovat kuin varjoja. Hänen kaksi rakastajatartaan ja hänen lapsensa, jotka katoavat historiasta jättämättä itsestään muuta mainintaa kuin muutaman ohimennen pöytäkirjaan raapustetun sanan. He elivät kerran, ja heidän elämänsä oli yhtä täysi ja tärkeä kuin sen, joka on sattunut syntymään nykyaikaan. Psalmia mukaillen: tuuli on käynyt heidän ylitseen eikä heitä enää ole.

Tarinan konnat katoavat myös. Kaksi pakenee, yksi häviää sodan syövereihin. Kukaan ei hyödy rikoksesta, jonka he ehkä tekivät, ehkä eivät.
Mystisin varjoissa tanssijoista on puutarhurimestari, mies, joka ei kuulu minnekään ja joka ei puhu mitään. Hän ilmaantuu tyhjästä ja häviää, ikään kuin olisi olemassa ainoastaan tätä tarinaa varten.

Mirkka Lappalaisen teos Smittenin surma kertoo yhden oikeuskäsittelyn kautta yleistä 1600-luvun Suomesta, oikeuskäytännöistä luonnollisesti mutta muustakin. Lappalainen pilkkoo oikeusjutun osasiin ja teemoittaa kirjansa kytkien jokaisen Rosenschmidtin murhatutkimuksen vaiheen yleiseen oikeuskäytäntöön, eli teos on henkilötragedian lisäksi tietokirja 1600-luvun oikeudellisista menettelyistä.
Kirjassa tuodaan tapauksen kummallisuudet pidäkkeettömästi esiin väliin rankasti ironisoiden, mutta myös empaattisuutta seuraa mukana. Lukija voi ottaa popparit esiin ja aloittaa tirkistelyn sotkuisen vyyhden varsin vaiherikkaaseen selvittelyyn, mutta ei tämä tarina lukijaa helpolla päästä. Tapaus on kaukana yksioikoisesta, ja niin on myös lukijan suhtautuminen kerrottuihin kuviohin.

 

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka

Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä

van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Hovi, Tuomas: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan

Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa

Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, mirkka: Smittenin murha

Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia

Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus

Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo

Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija

Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi

Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin