Kirjat, päivitys 21.5.

Taas on tullut aika tehdä päivitykseen sellainen jatkoluku, vähän meni tämän kerran suunnittelussa pitkäksi tiivistelmän varsinaisen kirjoitustyön aloittaminen ja nyt urakka on vähän vaiheessa. Jos torstaihin mennessä saisi tämänkertaisen valmiiksi, jos silloin sitten katsoisi tarkemman arvion Heikki Haaviston muistelmateoksen Talonpojan muistelmat käsittelyn aikataulusta.
Nyt aloitus Jan Stocklassan teoksen Stieg Larssonin tutkimukset tiivistelmästä. Mukana uusintoina myös Paulo Coelho- klassikko Accran kirjoitukset ja Valon soturin käsikirja. Ensin mainittu on käsitelty tällä sivulla ensimmäisen kerran kevättalvella 2016, jälkimmäinen keväällä 2020.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto III
Jan Stocklassa: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Alkuteos Stieg Larssons arkiv. Nyckeln till Palmemordet 2018
Suomentaja Pekka Tuomisto
Tallinna Raamatutrükikoja (paino), Aula & Co 2018
448 sivua

Tiivistelmä 1/2, kirjan sivut 1 – 103

Tukholma, 20. maaliskuuta 2013. Näkökentässä pyörteilevän lumen vuoksi pyryn keskellä odottavan Jan Stocklassan oli vaikea hahmottaa ympäristöä, vaikka hän tiesi olevansa sovitulla tapaamispaikalla vukravaraston peltirakennuksen edustalla. Toinen mies oli kietonut pitkän kaulahuivin kasvojensa suojaksi ja vetänyt takkinsa hupun päähän.
Mies naputteli varaston ovikoodia. Ilmeisesti se ei toiminut, sillä hän otti esiin kännykkänsä ja alkoi soittaa. Minuutit, jotka he seisoivat siinä, olivat hitaita kuin ruotsalainen vaalikampanja. Arkisto oli lojunut paketoituna kymmenen vuotta, eikä se näyttänyt haluavan luopua hiljaiselostaan kovin helposti.
Lopulta työntöovi liukui sivuun ja päästi miehet tuulikaapin jälkeen sisään lämpimään ja kuivaan käytävään, jota valaisivat kirkkaat putkilamput ja jonka sivuilla oli loputon rivi peltisiä nosto-ovia. Jääkylmän ulkoilman jälkeen paikka tuntui lähes kotoisalta.

Kun toinen oli laskenut huppunsa sekä riisunut pipon ja kaulahuivin, Jan näki, että hänet oli päästänyt sisälle Expo-lehden Daniel Poohl, kuten oli sovittukin. He kättelivät ja lähtivät astelemaan pitkin pitkää käytävää, nousivat raput toiseen kerrokseen samanlaiselle käytävälle, ja siellä Poohl pysähtyi erään nosto-oven eteen.
Mikään muu kuin pieni peltikyltti, johon oli stanssattu pelkkä numero, ei paljastanut, että he olivat perillä. Mikään ei osoittanut, että juuri siinä huoneessa saattoi olla aarre. Aarre, jonka Jan toivoi näyttävän tien jonkin suunnattoman arvokkaan luo.

Peltiovi liukui kolisten ylös, ja Jan näki, että pieni tila oli tupaten täynnä. Hyllyillä oli muuttolaatikoita lattiasta kattoon. Kaksi kapeaa käytävää erotti pahvilaatikkopinoja, jotka jatkuivat ovelle saakka. Jan katsoi erään laatikon päätyä, ja teksti vahvisti, että hän oli löytänyt etsimänsä. Siihen oli kirjoitettu paksulla tussilla: STIEGIN ARKISTO.
Jan kouraisi esiin nivaskan vanhanmallisia ruskeita riippukansioita. Jokaisen kansion yläreunaan oli kirjoitettu otsikko pikkuruisella mutta selvästi luettavalla tekstillä. Janin käsissä olevissa kansioissa luki WACL, 33-vuotias, Resistance International, Etelä-Afrikka-johtolangat ja Christer Petterson.
Janin sormia alkoi kihelmöidä aivan kuin kansiot olisivat olleet sähköisiä. Otsikot osoittivat selvästi, että hänen käsissään olevat dokumentit käsittelivät Ruotsin pääministerin Olof Palmen murhaa.

Janin kulkema tie oli ollut pitkä ja mutkainen. Mutta nyt se oli johtanut erään maailman tunnetuimman kirjailijan unohdetun arkiston luokse.
Jan oli omistanut kaiken vapaa-aikansa Olof Palmen ratkaisemattomalle murhalle. Stieg näytti seuraavan erästä teoriaa Ruotsin äärioikeiston avustamasta Etelä-Afrikan turvallisuuspalvelusta. Jan puolestaan uskoi, että murhaaja oli amatööri. Teoriat eivät sopineet yhteen.

Kun Jan pääsi tutustumaan Stieg Larssonin arkistoon, hän ei tiennyt, minne se hänet vielä johtaisi. Eikä Jan tiennyt sitä, että hänen omat myöhemmät tutkimuksensa saattaisivat hänet ja toisetkin vaaraan, kun he tulisivat tapaamaan ekstremistejä, turvallisuusagentteja, syntipukkeja ja murhaajia.

Jan Stocklassan kirja Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen? koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisen puoliskon ajan seurataan kirjan nimen mukaan Stieg Larssonin tutkimusretkeä, ja jälkimmäinen puolisko on kertomus siitä, mitä Jan Stocklassan eteen tuli tämän jatkaessa siitä, mihin edellinen oli jäänyt. Ensimmäinen puolisko on perusmuotoista elämäkertakirjan tekstiä, jälkimmäistä taas voisi kuvata tositapahtumiin perustuvaksi romaaniksi.
Tähän tiivistelmään otan tuon ensimmäisen osan ja pienen matkaa tuota jälkimmäistä. Tässä suhtautuu tiettyjen juttujen kohdalla vähän pidättyväisemmin noihin juonipaljastuksiin kuin muiden kohdalla. Täysin puhtaasta tietokirjallisuudesta voi tehdä julkaisun myynnillisen elinkaaren jälkeen ihan mitä mieleen tulee, mutta elämäkerroissa ja muistelmissa tulee aina katsottua vähän tarkemmin, mihin kohden ne juonipaljastusten rajat vetää.
Jos ajatellaan esimerkkeinä vaikka noita viime tammikuun ei-keskustalaisia julkaisuja, siinä oli sekä tunnetumpia että vähemmän tunnettuja juttuja. Etelänapa-etsintöjä ei tarvinnut erityisemmin varoa, jutut kun pääpiirteittäin olivat ykeisesti tunnettuja. Kolmen valtionpäämiehen murhahanke ei tosin ollut yleisesti tunnettu tapaus, mutta jos ei ole ihan nukkunut historiantunneilla, lopputuloksen paljastaminen ei sillä tavalla vie jännitystä lopputulosta arvuuteltaessa. Ne elämäntarinat, saksalaisen vastarintaliikkeen kahden jäsenen ja amerikkalaisen psykiatrin, eivät tässä tapauksessa myöskään vesitä lukukokemusta, vaikka loppuratkaisun tiivistelmiin ottikin mukaan, ne kun esitetään kummassakin kirjassa jo heti alussa.
Tämä Stocklassan teos sen sijaan on sen tyypin julkaisu, että siinä on ensinnäkin vähemmän tunnettua tutkimusta ja toisekseen muutenkin hyvinkin romaanille tyypillisempää siäsltöä ja tyyliä. Itse asiassa esim. Forssan kirjastossa kyseinen teos on luokiteltu kaunokirjallisuuden puolelle, ei tietokirjoihin. Joten nyt tällainen rajanveto – tällä kertaa tällä sivulla esitellään tietokirja, ja jos haluatte tietää, miten tarina jatkuu samojen kansien sisällä omaelämäkerrallisessa romaanissa, lukekaa koko teos.

Tukholma 28. helmikuuta 1986. Päivä, jolloin Ruotsin pääministeri tuli murhatuksi. Sinä päivänä Stieg Larsson tuli tapansa mukaan töihin myöhässä savuke käsissään. Hän päätti mennä portaita, se säästäisi ainakin puoli minuuttia verrattuna uuteen hissiin, joka eteni käsittämättömän hitaasti.
Portaat eivät tuntuneet missään, vaikka Stieg kiipesikin ylimpään, seitsemänteen kerrokseen. Savuke oikeassa kädessä rajoitti hapensaantia, mutta hän oli vasta 31 ja täynnä virtaa. Vasemmassa kädessään hän kantoi vanhaa rikkinäistä salkkuaan, mutta se oli tyhjä lukuun ottamatta paria paperia. Stieg hölkkäsi ylöspäin kofeiinin ja nikotiinin sekoituksen voimalla.

Tidningarnas Telegrambyrå eli TT oli Ruotsin tärkein uutistoimisto. Se oli noin vuotta aiemmin muuttanut Kungsholmstorgille vasta remontoituihin tiloihin, jotka olivat aiemmin kuuluneet S:t Eriks -panimolle.
Henkilöstön määrä ja tekniikka olivat yhtä korkealla tasolla kuin Ruotsin yleisradiossa tai Dagens Nyheterissä. Toimitus täytti koko kerroksen ja samoin kuin kaikkien vieraiden myös Stiegin oli kuljettava koko avokonttorin läpi. Hieman teollisuushenkinen tunnelma sopi hyvin Stiegin mielenlaatuun.
Vasemmalla oli toimitus, jossa istuivat TT´n korkea-arvoisimmat työntekijät mukaan lukien pari väliportaan johtajaa. Stieg yritti leikkiä näkymätöntä, mutta hänen pomonsa Kenneth Ahlborn huusi hyvät huomenensa niin kovaääänisesti, ettei Stieg voinut jättää vastaamatta: ”Saat sen tänään, minä lupaan!”

Stieg oli myöhästynyt jo kolmesta deadlinesta ja toinen pomo oli jo omaksunut anakramman äänensävyn. Ahlbornin suojeleva käsikään ei pystynyt aivan kaikkeen, joten tänään Stiegin oli pakko saada valmista aikaiseksi.

Pientä tilaa, missä oli lasi-ikkuna arkistohyllyihin päin mutta ei ulkoikkunaa, saattoi parhaassa tapauksessa kuvailla toimivaksi. Stieg jakoi konttorin vastaavan arkistonhoitajan sekä työpisteen tarvitsevan tilapäistyöntekijän kanssa.
Vaikka konttorin sijainti oli syrjäinen, ei Stieg eristyksissä ollut. Päinvastoin, jokainen, johon hän halusi yhteyden, tiesi, missä hän istui, ja jollakin tapaa hänen kotoaan tuomastaan kulahtaneesta vierasnojatuolista oli tullut huomattavasti käytetympi kuin kerrosta alempana sijaitsevasta toimituksen viimeistä huutoa olevasta sohvarykelmästä.

Stiegin lähimmän esimiehen oli onnistunut sijoittaa Stieg kauas toimituksen tapahtumien keskipisteestä, joten tämä pystyi usein työskentelemään rauhassa sen asian parissa, joka eniten innosti: äärioikeistolaisuuden.
Kuvittajan työnsä lisäksi Stieg sai toisinaan kirjoittaa pidempiä reportaaseja, jotka usein käsittelivät jotain häntä erityisesti kiinnostavaa kysymystä. Ja jos ylimääräistä aikaa jäi, sen hän käytti kaikkein tärkeimpään: hän kartoitti ruotsalaista äärioikeistolaisuutta ja sen yhteyksiä ulkomaille.

Tuona perjantai-iltana Stiegin täytyi muistaa seurata kelloa. Hän ja Eva olivat sopineet viettävänsä koti-illan. Stiegin pitäisi lähteä työpaikalta mieluummin seitsemään mennessä, ei ainakaan kahdeksan jälkeen. Raatihuoneen metroasema oli vain varttitunnin matkan päässä, Stieg olisi kotona Rinkebylla alle puolessa tunnissa.

Stiegin oli saatava valmiiksi kuva, joka osoitti, miten Ruotsin elimkeinoelämää hallitsi Wallenbergin suku, yksi maailman rahoitusmarkkinoiden mahtavimmista omistajaperheistä.
Viimeisten kymmenen vuoden aikana talouskriisit olivat tosin ravistelleet tätä imperiumia perustuksia myöten, mutta sen säikeet kulkivat yhä kaikkialla Ruotsin yhteiskunnassa ja nimettömissä säätiöissä, yhtiöissä ja yhdistyksissä, jotka paperilla eivät mitenkään liittyneet sukuun, mutta joiden kaikki avainhenkilöt olivat sen lähellä.

Ilmeisesti siirrettäviä viivoja ja symboleja sisältävä muoviarkki oli jotenkin taianomainen ja sai ajan kiitämään. Äkkiä kello oli jo yli kahdeksan. Stieg mietti, miten selittäisi Evalle, ettei tule kotiin ennen puoltayötä ja että heidän koti-illastaan ei tulisi mitään.
Itse asiassa puhelu ei ollut erityisen vaikea, Eva hyväksyi aina Stiegin selitykset. Mutta omatunto kolkutti. Stieg pääsi uudelleen vauhtiin vasta kymmenen minuuttia luurin sulkemisen jälkeen.
Mutta nyt kuva ainakin valmistuisi illan aikana.

Kun Stieg viimein ojensi kätensä kohti pöytälampun raskaan valurautajalustan katkaisinta ja sammutti valon, kello oli 23.20.
Suunnilleen samaan aikaan Sveavägenillä ammuttiin laukaus, joka surmasi Ruotsin pääministerin.

Tukholma, 1. maaliskuuta 1986. ”Palme on murhattu.” Sanat ravistivat häntä yhtä paljon kuin herääminen. Eva oli noussut vähän aiemmin, avannut radion ja miettinyt, miksi kaikilla kolmella kanavalla soitettiin surumusiikkia. Sitten oli äkkiä alkanut ylimääräinen uutislähetys.
Stieg soitti Kennethille kuullakseen, tiedettiinkö toimituksessa jotain, mitä uutisissa ei sanottu, mutta hän sai pomoltaan tiedoksi vain, että hänen täytyi tulla töihin. Heti.
Eva päätti tulla Stiegin mukana kaupunkiin. Eva oli levoton eikä voinut ajatellakaan jäävänsä yksin kotiin.

Steg ja Eva näkivät Skandiahusetin kulmassa seisovan ihmisjoukon ja poliisiauton sen luona. Silloin vasta he täysin käsittivät sen: Ruotsin pääministeri oli murhattu kadulla, keskellä Tukholmaa.
Kun he tulivat murhapaikalle, he hämmästyivät hiljaisuutta. Satakunta ihmistä oli kokoontunut pienen. aidatun alueen ympärille. Kukaan ei juuri itkenyt, kukaan ei puhunut kovaan ääneen, ne jotka itkivät, itkivät hiljaa. Se oli ruotsalainen tapa osoittaa surua. Ihmisiä tuli paikalle – joillakin oli ruusu kädessään – ja toisia lähti, mutta kaikki tapahtui hiljaisuuden vallitessa.

Noustessaan hissillä TT´n taloa Stieg koetti vaihtaa mielialaansa surullisesta pohdiskelusta energiseksi. Päivästä tulisi pitkä, hän joutuisi luultavasti jäämään pikkutunneille saakka ehtiäkseen saada jotain valmista.
Näyti siltä, että koko henkilöstö oli kutsuttu töihin, ja oli keskitytty täysin siihen, että TT ottaisi johdon murhan raportoinissa. Kaikki olivat töissä keräämässä vähäisiä saatavilla olevia tietoja. Muutamassa tunnissa osa heistä olisi jo alkanut kirjoittaa, mutta tietojen kokoaminen kestäisi kauemmin, varsinkin, jos poliisi ei pidättäisi ketään epäiltynä murhasta. Ja jokainen kuluva tunti vähensi mahdollisuutta, että ratkaisu löytyisi nopeasti, sen tiesi jokainen poliisi. Ja jokainen journalisti.
Jo muutmaan tunnin jälkeen Stieg oli saanut tehtävän, joka veisi koko päivän ja ehkä osan yöstäkin, riippuen siitä, mitä selviäisi. Hänen pitäisi tehdä alueesta kartta, jota myöhemmin päivän aikana täydennettäisiin siihen mennessä saaduilla tiedoilla. Päivän aikana tietoja virtasi sisään, ja yhdessä kollegojensa kanssa Stieg lajitteli ankarasti poliisin, median ja yleisön antamia tietoja.

Olof Palmen murhan poliisitutkinta olisi tuskin voinut saada huonompaa alkua. Tekijä pääsi pakoon ilman suurempia vaikeuksia, vaikka alueella oli useita poliisipartioita ja vaikka ensimmäinen poliisiauto oli piakalla parissa minuutissa. Murhapaikasta eristettiin liian pieni alue, mistä johtuen ohikulkijat löysivät luodit eristetyn alueen ulkopuolelta vasta päiviä murhan jälkeen. Muita todisteita on hyvinkin saattanut kadota.
Jhotokeskuksessa vastuussa olleden käsittelykyky lamautui ja yleishälytys annettiin vasta kello 02.05, kaksi ja puoli tuntia murhan jälkeen. Etsintäkuulutuksesta kävi ilmi, etä kyse oli kahdesta tekijästä.
Yö meni kaaoksessa, mikä osoitti, miten tärkeää oli määrätä vahva henkilö johtamaan tutkintaa. Vaihtoehtoja oli kolme.

Terroritekoa tai muuta vieraisiin valtioihin liittyvää rikosta tutkisi turvallsiuuspoliisi Säpo. Sven-Åke Hjälmroth oli Säpon päällikkö, ja hänet oli nimitetty myrskyisän ajan jälkeen valamaan öljyä laineille. Koska hän oli aloittanut urnasa Postissa, hän oli saanut lempinimen Posteljooni.
Toinen vaihtoehto oli Rikskriminalpolisen, keskusrikospoliisi, jonak tehtävänä oli mm. tutkia erityislaatuisia tapauksia, joihin pääministerin murha voitiin varmasti lukea. Lisäksi Riksmordkomissionen, Valtion murhakomissio, oli keskusrikospoliisin alainen, ja siihen oli koottu paras asiantuntemus monimutkaisia murhatutkintoja varten. Krp´n päällikkö oli kivenkova Tommy Linström, lempinimeltään Super Cop, joka lempinimi lienee tullut siitä, että hän halusi itse ottaa osaa tutkintoihin, vaikka häneltä puuttui varsinainen poliisin koulutus.
Kolmas mahdollisuus oli paikallinen poliisi, tässä tapauksessa Tukholman läänin poliisiviranomainen, jonka vastuualueena oli tavallinen rikollisuus, kuten katumurhat. Hans Holmér oli Tukholman läänin poliisipäällikkö, mutta häneltäkin puuttui poliisin koulutus sekä kokemus väkivaltarikosten tutkinnan johtamisesta.

Säpo ja vastaava tarkastaja Alf Karlsson olivat epäonnistuneet täydellisesti tehtävässään suojella pääministeriä. Jos se saisi tutkinnan hoitaakseen, se tutkisi myös omaa vastuutaan ja joutuisi media hampaisiin. Mahdollisina vaihtoehtoina jäljelle jäivät krp ja Tukholman poliisi.
Tommy Lindström ei pelännyt liata käsiään ja myös rakasti huomion keskipisteenä olemista, mutta kun kysymys oli pääministerin murhasta, hän valitis toisen taktiikan. Kun hn aikaisin aamulla oli saanut tiedon murhasta, hän päätti mennä uudelleen nukkumaan ja jäädä otiin juhlimaan syntymäpäiväänsä. Hän söi kakkua, etsiskeli salibandymailaa, jonka oli saanut syntymäpäivälahjaksi pojiltaan, ja otti vielä hetken rauhallisesti. Puoli yhdentoista maissa hän oli tullut kaupunkiin ja toimistoonsa, mutta silloin tutkintavastuusta oli jo päätetty.
Kun Hans Holmér kuuli uutisen kello 7.35, hän oli oman ilmoituksensa mukaan Scandic-hotellissa Borlängessä tyttöystävänsä Åsan kanssa. Hän oli aikonut osallistua seuraavana päviänä kahdeksanteentoista peräkkäiseen Vaasahiihtoon, mutta ei sitten osallistunut. Tukholmaan päästyään hän oli saanut vastuun murhatutkinnasta.
Kukaan ei oikein tiedä, miten päätös tehtiin, mutta oli täysin selvää, ettei se olisi ollut mahdollista ilman maan korkeimman poliittisen johdon tukea.

Hans Holmér täytti monta vaatimuta, joita Ruotsin kaikkien aikojen tärkeimmän murhatutkinnan vastaavalta johtajalta edellytettiin. Hän oli peloton ja päättäväinen, ja hänellä oli kokemusta poliisitoiminnasta sekä aiempana Säpon päällikkönä että lääninpoliisipäällikkönä. Hnellä oli huomattava poliittinen verkosto, ennen kaikkea hallitsevan Sosialidemokraattisen puolueen piirissä.
Nyt oli Holmérin monivuotinen tehtävänanataja murhattu, ja hänen asiansa oli pitää huolta, että syyllinen tai syylliset joutuisivat vastuuseen.

Ensimmäisinä päivinä vallitsi suuri epävarmuus. Olof Palmen myrha saattoi olla osa suurempaa tapahtumaa. Ehkä se oli vallankaappauksen alkusoitto.
Ensiksi Holmér huolehti omasta turvallsiuudestaan. Hän ei käyttänyt Säpon suojelua, vaan palkkasi neljä omaa henkivartijaa, joihin hän luotti täysin. Useimmat näistä olivat ns. Baseball-liigasta, tutnemattomasta poliisiryhmästä, joka baseball-lakkeihin sinnustautuneena oli puhdistanut Tukholman keskikaupunkia roistoista 1980-luvun alussa.
Sen lisäksi Holmérin oli varmistauuttava, että hänellä oli hallitusken luottamus vastuuhenkilönä. Siksi oli tärkeää tavata maan vasta nimitetty pääministeri Ingvar Carlsson. Tapaaminen järjestyi jo toisena päivän murhan jälkeen.

Holmér tapasi Ingvar Carlssonin Tukholmassa Folkets husin suuren kongressisalin takana olevassa honeessa. Myös Ebbe Carlsson osallistui tpaaamiseen, mikä oli epätavanomaista ottaen huomioon, että virallsielta asemaltaan Ebbe oli kustantamon johtaja, mutta sekä Ingvar että Holmér tiesivät, että Palmen ystävänä Ebbe oli usein ollut läsnä yhteyksissä, joissa tätä ei olisi pitänyt näkyä, ja melkein yhtä usein tämä oli onnistunut siivoamaan sotkuja, joita kukaan muu ei onnistuntu siivoamaan.
Ehkä Ebben palveluksia tarvittaisiin tässäkin tapauksessa.

Jostain sattumana pidetystä syystä Ebbe oli saanut murhaa edeltävänä päivänä puhelun eräältä Säpossa työskentelevältä henkilöltä. Tämä oli paljastanut Ebbelle, etä olivat kuunnelleet puhelua, joka oli Säpossa tulkittu iin, että kurdien vapautusliike PKK valmisteli murhaa Ruotsissa. Säpo ei ollut tiennyt, kuka murhattaisiin, mutta kun uutiset Palmen kuolemasta levsivät, Ebbe oli laskenut ytheen yksi plus yksi.
Ebbeltä tieto levisi tutkinann johtajalle, ja PKK´n ttukinta alkoi välittömästi murhan jälkeen.

Rikoskomisario Inge Reenborg ja rikostarkastaja Christer Sjöblom olivat tavanneet Lisbet Palmen tämän kotona lauantai-iltapäivänä 1.3. Hän ei ollut osannut kuvailla tekijän kasvoja lainkaan. Lisäksi vaikutti siltä, että hän oli sekoittanut murhaajan erääseen todistajaan, sillä hänen kuvailemansa vaatetus ja ruumiinrakenne eivät sopineet muiden todistajien kuvauksiin.
Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut riittävästi, eräs todistaja, jota nimitettiin Skandia-mieheksi, koska hän työskenteli Skandiahusetissa lähellä murhapaikkaa, oli tömistellyt paikalle välittömästi murhan jälkeen – kuin norsu posliinikauppaan – ja mahdollsiesti toiset todistajat olivat sekoittaneet hänet murhaajaan.

22-vuotias Sara (nimi muutettu) oli astuntu ulos Tukholman kuumimman yökerhon Alexandra’sin henkilökunnan ovesta tupakkatauolle vain hetki murhan jälkeen. Kun hän avasi Smala grändille johtavan oven, se melkein osui hermostuneelta vaikuttavaan mieheen. Heidän katseensa kohtasivat, ja mies nosti nopeasti kauluksensa pystyyn peittääkseen kasvonsa.
Pakka oli melko hyvin valaistu, ja Sara ehti katsoa tarpeeksi kauan painaakseen miehen kasvonpiirteet mieleensä. Kun hän seuraavana aamuna kuuli pääministerin murhasta, hän otti saman tien yhteyttä poliisiin ja antoi ensimmäisen monista todistajanlausunnoistaan.
Myöhemmin, kun Saksasta oli tuotu uusi valokuvasyntetisaattori, Sara antoi tarkat tutnomerkit näkemästään miehestä. Kun yleensä koneella piirrettiin noin tunnissa todistajan antamien ohjeiden perusteella etsittävän kasvokuva, Sara osoittautui erityisen huomiokykyiseksi tapaukseksi – piirtämiseen meni n. 4 tuntia, ja tuloksena oli täysin valokuvalaatuinen mustavalkokuva.
Lisbet Palmea ei missään vaiheessa pyydetty auttamaan kuvan luomisessa, koska tämä ei ollut ensimmäisissä kuulusteluissa pystynyt kuvailemaan murhaajan kasvoja ja näytti erehtyneen henklöstä, joka oli poistuntu paikalta.

Tukholma, 9. maaliskuuta 1986. Joku oli pidätetty. Mutta kuka? Stieg soitteli tietolähteitään läpi, ensin kaksi hyvin tutnemaansa rikostoimittajaa – ei tietoa – ja sitten kontaktinsa Säpossa. Kolmannella yrityksellä tärppäsi.
Säpolainen tietolähde kertoi, minkä tiedi, mikä sinäsnä ei erityisen paljon ollut. Tyyppi oli syvältä oikealta. E natsi, mutta ääriainesta oleva antikommunisti. Aktiivinen monissa eri järjestöissä, sekä Ruotsissa että ulkomailla. Uskonnollinen. Siinä kaiikki, mitä Säpon henkilöllä oli siinä vaiheessa.
Stieg oli tyytyväinen. Nimittäin, jos kyse oli äärioikeistosta, hän saisi etumatkaa omista tutkimuksistaan, joiden tulokset olivat hänellä kotona kahdessa puolen metrin korkuisessa pinossa kirjoituspöydällä. Hän oli kartoittanut järjestöjä, verkostoja ja yksilöitä, joita värittivät äärioikeistolaiset ajatukset tai näkemykset.
Merkittävä edistysaskel Stiegin työssä äärioikesitoa vastaan oli ollut yhteydenotto Searchlight-lehden Gerry Gableen. Stieg kirjoitti lehteen artikkeleita nimimerkillä Our Swedish correspondent, mikä täytti hänen tarpeensa samanaikaisesti sekä jatkaa anonyyminä että tuntea tyydytystä siitä, että sai kirjoituksiaan julkaistuksi.
Stiegin aineistossa oli kourallinen henkilöitä, jotka sopivat hänen saamaansa kuvaukseen pidätetystä, ja hän luki olennaisimmilta vaikuttavia henkilöitä koskevat asiakirjat.

Seuraavana päivänä pidätetyn henkilöllisyys oli Stiegin tiedossa. Tiedotusvälineissä tätä kutsuttiin edelleen 33-vuotiaaksi, mutta tämän nimi oli Victor Gunnarson, ja täytti kaikki vaatimukset marginalisoituneesta tyypistä, joka oli hakeutunut hämärien näkemysten aj järjestöjen pariin. Gunnarssonin tapauksessa yksi järjestöistä näytti olevan Europeiska Arbetarpartiet, EAP.
Kun yhteys EAP´iin nousi esiin, Stieg muisti, kuinka hän itse oli pari vuotta aiemmin tutkinut tuota erioista järjestöä, jonka nimi kuulosti vasemmistolaiselta, mutta jonka politiikka oli oikealta. Lisäski hän muisti nähneensä järjestön kirjapöydän ääressä Gunnarssonia muistuttavan henkilön, joka oli esiintynyt sivustakatsojana, mutta vaikutti toimivan pöydän lähelle sattumatla eksyvien sisäänheittäjänä.

Kourallinen tutkijoita oli saanut tehtäväkseen käsitellä PKK´n ulkopuolisia tutkintalinjoja, mutta näiden tulokset eivät kiinnostaneet tutkinnan johtoa. Tutkinnan johto hylkäsi syytä ilmoittamatta toimenpide-ehdotusket muiden tukintalinjojen parissa.
Turkinnan johto yllättyi siitä, että ne harvatr henkilöt , jotka työsskentelivät Victor Gunnarssonin parissa, olivat päässeet niin pitkälle päätutkintalinjaan kuulumattoamn henkilön kanssa. Ongelman ratkaisi krp´n päällikkö Tommy lindström henkilökohtaisesti. Hän otti huolehtiakseen avaimesta, joka oli löytynyt kotietsinnässä Gunnarssonin kotoa, ja hän pystyi pian osoittamaan, että se kuului rakennuskeen, jossa toisella kurdijärjestöllä oli huoneisto. Lisäksi huoneisto oli murhaajan todennäköisen pakoreitin varrella.
Lindströn katsoi osoittaneensa, että Gunnarssonilla oli yhteys poliisin toistaiseksi salaiseen päätutkintalinjaan, kurdien PKK´hon.
Keväällä 1986 Holmér sai vapaat kädet osoittaa, että PKK oli syyllinen Olof Palmen murhaan.

Tukholma, kesä 1986. Holmér oli määrännyt kourallisen tutkijoita tutkimaan Victor Gunnarssonia, EAP´ta ja muita vähäisempiä johtolankoja, milä antoi toivotun sumuverhon tutkintalinjalle, joka Holmérin itsensä mukaan oli murhan todellinen ratkaisu: kurdien PKK.
Motiivi oli helppo päätellä: Palme oli evännyt PKK´n johtajakta Abdullah Öcalanilta turvapaikan Ruotsissa, ja suuri määrä PKK´n kannattajia oli määrätty matkustuskieltoon.

Syyttäjät halusivat edetä tavallisten menettelytapojensa mukaan ja kuulustella muutamia henkilöitä nähdäkseen, oliko epäilyissä perää. Holmérin mukaan se vain lisäisi riskiä, että todisteet, todistajat ja murhaaja katoaisivat.

Holmér oli alkanut luonnostella Ruotsin poliisihistorian suurinta iskua. Ja oli jo keksinyt sille nimenkin: Operaatio Alfa.

Tukholma, heinäkuun loppu 1986. Poliisi oli ottanut yhteyttä Stiegiin. Soittaja ei ollut vastannut kysymykseen, mistä he olivat saaneet Stiegin nimen, mutta ei sillä väliä. Joka tapauksessa syynä yhteydenottoon oli, että poliisi halusi nähdä Stiegin tiedot äärioikeistosta. Olihan se mairittelevaa, ja tilaisuus esittää omat vihjeensä.
Poliisitalosta Stieg lähti tietoisena siitä, että joku siellä oli kiinnostunut. Toisaalta oli annettu ymmärtää, että tutkinnan johtoa oikeisto ei kiinnostanut.
Stieg ei ollut lainkaan varma, tekisikö poliisi mitään hänen vihjeellään. Mutta olipa hän tehnyt ainakin jotain. Hän oli pyytänyt kopiota pöytäkirjasta saadakseen tiedon, että hänen käyntinsä oli dokumentoitu.
Joanin päivänä Stiegistä tulisi rikostoimittaja, ja onnistuakseen siinä hänestä oli tultava vaktuinen vierailija poliisitalolla. Hänen olisi myös aloitettava verkoston rakentaminen.

Tukholma, 20. tammikuuta 1987. 20 henkilöä, etupäässä kurdeja, napattiin kiinni, ja näitä kuulusteltiin samanaikaisesti. Jo samana päivänä syyttäjä määräsi, että lähes kaikki oli vapautettava. Loput vapautettiin pian sen jälkeen.
Operaatio Alfasta ei tullut Holmérin suunnittelemaa menestystä. Päinvastoin syyttäjät saivat tilaisuuden palauttaa sen, mitä he pitivät oikeana järjestyksenä.
Kaksi viikkoa myöhemmin Holmér erosi tutkinnan johdosta. Kuukausi sen jälkeen hän irtisanoutui läänin poliisipäällikön virasta.

Tukholma, tammikuu 1987. Kello oli jo puoli yhdeksän illalla, kun Stiegin ovikello soi. Tulija oli Håkan Hermansson, demari ja Arbetet-lehden toimittaja.

Hermansson ja hänen kollegansa Lasse Wenander olivat saaneet Arbetet-lehdeltä tehtävän. He aikoivat kartoittaa Palmeen kohdistunutta vihaa ja kampanjoita ennen tämän kuolemaa. Hermansson oli kuullut, kuinka Stieg oli kartoittanut äärioikeistolaisuutta ja oli melko varma, että tämän työllä oli yhtymäkohtia heidän työhönsä.
Hermansson oli kuullut myös, että Stieg oli ”piru mieheksi kaivamaan asioita esiin”, joten he halusivat tämän mukaan.

Stieg myönsi projektin kuulostavan kiinnostavalta. Ja aihekin liittyi siihen, minkä parissa hän työskenteli.
Stieg kuitenkin muistutti, ettei hän ollut demari. Hän oli trotskilainen ja kirjoitti Internationaleniin. Vaikka tuossa hankkeessa heillä olikin sama päämäärä, hän ei ollut aivan varma siitä, haluaako hän tulla sillä tavalla yhdistetyksi valtionhoitajapuolueeseen.

Hermansson yritti vielä etsiä jotain yhdistävää. Eikö Stieginkin mielestä viha Palmea kohtaan ollut karmeaa? Ja samallahan se kohdistui myös demokratiaan.
Kyllähän Stieg tästä olikin samaa mieltä. Mutta: ”Sanotaan näin. Minun taisteluni fasismia ja äärioikeistolaisuutta vastaan jatkuu vielä kauan, luultavasti koko elämäni ajan. Vaikka tämä kuulostaa houkuttelevalta, en halua, että vastapuoli saa tietää, kuka minä olen, keitä minä tutkin tai mitä menetelmiä minä käytän.”

Stieg ei voinut muuta kuin kieltäytyä. Toiset saivat vapaasti lukea hänen keräämäänsä aineistoa, mutta itse hän ei voinut ottaa riskiä, ettei voisi enää työskennellä äärioikeistolaisuuden kartoittamisessa sen jälkeen, kun artikkelit olisivat ilmestyneet.

Hermansson näytti pettyneeltä. Jottei tämän matka ihan turha olisi, Stieg otti pullon punkkua ja kaksi lasia. He jutustelivat vähän aikaa muista aiheista.
Ehkä tarvittiinkin juuri sitä, että molemmat nollaisivat kaiken. Toisen lasillisen jäkeen Stiegillä välähti: ”Tehdään näin: minä autan teitä tutkimustyössä artikkelia varten. En halua mitään tunnustusta tai maksua työstäni, päinvastoin haluan, ettei minua mainita millään tavalla projektin yhteydessä. Kuulostaako se sellaiselta suunnitelmalta, jonka te voitte hyväksyä?”

Hermansson mietti Stiegin ehdotusta muutaman sekunnin ajan ja hyväksyi sen. Nimettömyyden takaaminen ei ollut korkea hinta siitä, että sai käyttöönsä todennäköisesti Ruotsin parhaan tutkivan journalistin.
Hermansson nyökkäsi ja ojensi kätensä. Kädenpuristus sinetöi heidän sopimuksensa.
Stieg avasi uuden pullon.

Tukholma, helmikuu 1987. Stiegin tehtävä oli arkaluontoinen. Tutkimuksen tekeminen artikkelisarjaan ja mahdollisesti sellaista kirjaa varten, jota kaikki poiittiset leirit tutkisivat tarkasti, oli tasapainoilua itsessään. Mutta kun liäsksi oli kysymys Palmesta ja murhatutkinta oli käynnissä, arvostelun riski nousi eksponentiaalisesti.
Palmeen kohdistuneisiin kampanjoihin liittyi erittäin monta järjestöä ja henkilöä. Toinen vaikeus oli se, että monet Stiegin kartoittamista järjestöistä limittyivät keskenään. Ne yhdistyivät, jakautuivat ja hajosivat usein. Ja kun kuvaan liitti henkilöverkoston, siitä tuli usein läpitunkematon, ainakin muille kuin Stiegille, joka muisti suurimman osan näistä. Nyt Stiegin oli pakko muuttaa laaja aineistonsa läpinäkyväksi kaikille lukijoille, jotka eivät tunteneet aihetta ennestään.

Saadakseen työn nopeasti käyntiin Stig laati kolme listaa, joissa oli lyhyet kuvaukset: yksi järjestöistä, yksi henkilöistä ja yksi kiinnostavista osoitteista Tukholmassa.
Luonnollinen lähtökohta oli edelleen aktiivisesti toimiva Anders Larsson, joka 1970-luvun alussa oli perustanut lyhytikäiseksi jääneen Demokratisk allians -järjestön. Hän myös väitti tienneensä Palmen murhasta etukäteen.
Yhteisen enemmän tai väjhemmän avoimen Palme-vihan lisäksi mukaan oli toistuva kuvio: henkilöt, joilla oli tietty julkisivu, asettuivat organisaation johtoon. Heidän takanaan selvästi kovempia tavoitteita ajoivat ne, jotka oikeasti vetelivät naruista.

Jatkuu…

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Se on sitten se kuukausista julmin ollut hetken historiaa tämänkin vuoden osalta. Mutta kevät jatkuu, ja keväällähän on tietty maine näiden mielenterveysongelmien kannalta. Kun luonto herää uuteen kukoistukseen, jotkut kaamoksen väsyttämät eivät jaksa siihen uuteen valoisampaan rytmiin hakeutua, vaan suunta on suorastaan päinvastaiseen päin.
THL´n laajan tutkimuksen mukaan keväällä 2023 suomalaisten kollektiivinen mielenmaisema on selvästi synkempi kuin edellisen, vuoden 2018 tutkimuksen aikoihin. Kun korona ei ole yli vuoteen täyttänyt suomalaisten ajatuksia samalla tavoin kuin pandemian alkuaikoina, tilannetta voi äkkiä ajatellen pitää outona.
Tämä ei ole täysin yhteismitallinen vertailu, mutta jos tässä kuitenkin kiinnittäisi huomiota erääseen yleismaailmalliseen tilastolliseen kummajaiseen. Niissä maissa, missä on jokin vakava humanitaarinen kriisi, kuten sota, tai missä on tapahtunut jokin suuri äkillinen katastrofi, kuten maanjäristys, itsemurhaluvut ovat olleet pikemminkin laskemaan kuin nousemaan päin. Varsinkin silloin, jos kriisi on ehtinyt kyteä hetken aikaa ennen sen leimahtamista täyteen liekkiin, alkuvaiheessa voi olla piikki tilastoissa, mutta sitten se laskee nopeasti.
Ihmismieli on sellainen, että kun jokin kriisi iskee päälle, silloin jokainen pyrkii välittömään eloonjäämiseen, eivät itsetuhoiset ihmiset ole tässä poikkeus. Ei se paha olo siitä mihinkään häviä, vaikka adrenaliinitaso nouseekin, päinvastoin. Kriisin akuutin vaiheen aikana paine kerääntyy, vähän kuin suljettua pulloa ravisteltaisiin, ja sitten kun tapahtuu merkittävä liikahdus kohti normaalioloja, (tai kun olosuhteista tulee uusi normaali, mutta joka tapauksessa ihminen on aiempaa vähemmän peloissaan) korkki lentää auki. Ja kun tässä on tullut sitä ja tätä, kuten kovaa inflaatiota ja naapurin aloittama täysmittainen hyökkäys toista maata vastaan, tässä ei edes ole palattu aivan samaan maailmaan, joka oli ennen korona-aikaa.

Jotenkin tuli mieleen, josko tässä ottaisi parikin erityyppistä uusintaa, palaisi lähes täyden päivityksen verran huhtikuuhun 2020, sinne ensimmäisen koronakevään ja ensimmäisen tautihuipun aikoihin. Silloin tuli väsättyä ylimääräinen lyhyt esittely Paulo Coelhon teoksesta Valon Soturin käsikirja, laitettua samalle sivulle uusinta saman kirjailijan teoksen Accran kirjoitukset esittelystä ja naputeltua sellainen psyykkausteksti sivun loppuun koronakatsaus-osioon, ja tuo kokonaisuus tuli pidettyä puolentoista kuukauden ajan sivustolla. Jos kokeilisi, toimisiko tuo jossain määrin myös näissä oloissa, jos joku ahistunut uusi lukija on näille sivuille tuon kevään jälkeen eksynyt ja näitä jäänyt seuraamaan. Eli sivulla nyt pari uusintaa kirjallisuuden puolelta, ja tällä kertaa uusinta myös korona-arkiston puolelta.

Mutta ne tämän hetken tiedot. THL:

THL

Ja Ukraina:

Yleisradio

Kotiliesi

Niin, ei Käärijä viisujen asiantuntijaraatia sillä tavalla hurmannut kuin suuren yleisön, mutta eiköhän tästäkin osata riemua repiä. Kyllä kai Suomi pysyy vihreänä vielä hetken aikaa, joten ehkä vihreä on tämän päivän väri myös tällä sivulla.

Paula Koivuniemi

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Vaihtoehto
Paulo Coelho: Accran kirjoitukset
alkuteos Manuscrito encontrado em Accra 2012
suomentanut Sanna Pernu
Bookwell (paino), Bazar 2013
167 sivua

Brasilialainen Paulo Coelho (s. 1947) on maansa tämän hetken kuumin nimi kirjallisuuden puolella. Tuottelias kirjailija on voittanut tähän mennessä jo ainakin 115 kirjallisuuspalkintoa ja hänen teoksiaan on myyty yli 165 miljoonaa kappaletta. Myös Suomessa Coelho tunnetaan. Joten otetaan tähän kohtaan tarkasteltavaksi Coelhon uskonnollis-filosofinen romaani Accran kirjoitukset.

Kuten tarkkaavaisemmat lukijat lienevät jo huomanneet, tällä sivustolla tarkasteltavat kirjat ovat käytännössä tyystin tietokirjallisuutta. Aivan alkuaikoina oli tosin mukana myös kolme romaania, alkuvuonna 2003 Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolema, loppuvuonna Mario Puzon Neljäs K sekä kesällä 2004 Thomas Moren Utopia. Tämänkertainen kirjavalinta on siis hieman erikoisempi tapaus tässä yhteydessä. Mutta ehkä vajaan 12 vuoden tauon jälkeen tässä voisi jo hetkeksi palata romaanien puolelle.
Otetaan tähän kohtaan muutama kommentti yleensä kaunokirjallisuuteen liittyen, ennen kuin lähdetään käymään tämänkertaisen teoksen sisältöä läpi. Kaunokirjallisuuden osalta on aina oltava vähän varovaisempi sen suhteen, miten sisältöä käy läpi. Vanhaakaan, jo tutuksi tullutta romaania ei oikein pitäisi ”tyhjentää” kerralla, aina kun tulee uusia sukupolvia, jotka eivät ole vielä ehtineet lukea kyseistä teosta, oli se kuinka tunnettu klassikko tahansa.
Aiemmin käsitellyistä romaaneista Romaanihenkilön kuolema oli tällä sivulla sen sisältämien poliittisten teorioiden takia. Juonellista sisältöä ei tullut käytyä juurikaan läpi.
1980-luvulla julkaistu Neljäs K oli selvästi rakennettu tiettyjen Nostradamuksen ennustusten pohjalta. Nämä ennustukset oli yleisesti tulkittu siten, että aikanaan New Yorkissa räjähtää atomipommi, sekä että paavi salamurhataan ja paavin istuin tuhotaan. Kun USA sitten vuonna 2003 hyökkäsi Irakiin, alkoi levitä tulkintoja Nostradamuksen ennustuksista, minkä mukaan kahden tornin tuhoaminen johtaisi maailmansotaan. Neljäs K -romaanin käsittelemisen kautta tuli kommentoitua noita juttuja, jotka oli koostettu yhdistelemällä mielivaltaisesti Nostradamuksen ennustuksia sieltä täältä – tulkintoja, jollaisia Nostradamus itse oli tiettävästi ehdottomasti kieltänyt ennustuksistaan tekemästä.
Utopia puolestaan ei edes ole varsinainen juoniromaani, joten sen sisällöllinenkin kommentointi oli kahta edellä mainittua väljempää. Muutenkin, enemmän kuin kirjan sisältöä, siinä yhteydessä tuli käytyä läpi kyseisen teoksen merkitystä kirjallisuudelle yleensä.
Rakenteeltaan Accran kirjoitukset muistuttaa noista kolmesta eniten Moren Utopiaa. Mutta vaikka varsinaista juonikuviota kirjasta ei löydykään, otetaan tähän tiivistelmään vähän ohuemmalti tuota sisältöä. Sinänsä, vaikka joistakin kirjoista tuleekin tehtyä vähän pidempi tiivistelmä, kyllä niistäkin paria poikkeusta lukuun ottamatta jää sisältöä läpi käymättä – jos jokin tiivistelmä kiinnostaa, kannattaa lukea koko kyseinen kirja, aina siellä kansien välissä on sellaistakin juttua, mitä tiivistelmästä on jäänyt pois.

Ja sitten itse asiaan. Accran kirjoitukset sijoittuu vuoden 1099 Jerusalemiin, missä on koolla juutalaisia, kristittyjä ja muslimeja. Sotapäälliköt ovat kokoontuneet ja todenneet, että kaupunkia uhkaavat ranskalaisjoukot vaikuttavat ylivoimaisilta.
Jokaisen täytyy valita, mitä tekee. He joko lähtisivät kaupungista tai taistelisivat kuolemaan saakka. Tappio näytti vaistämättömältä. Silti suurin osa päätti jäädä.
Näytti siltä, että taistelu alkaisi seuraavana päivänä. Sitä odotellessa menivät tapaamaan kreikkalaista, joka tunnettiin kaupungissa nimellä Kopti.

Valtaosa kirjasta rakentuu siten, että yleisö esittää kysymyksiä Koptille, ja Kopti vastaa. Muinaisessa Kreikassa mestarit oppivat siten, että oppilaat kyselivät näiltä asioita, joita mestarit eivät olleet aiemmin tulleet ajatelleeksi ja joihin sitten joutuivat vastaamaan. Kaupunki voitiin tuhota, mutta ei sitä, minkä se oli asukkailleen opettanut.
Kopti kehottaa joko kirjoittamaan muistiin tai painamaan mieleen, mitä hän puhuu. Jotta kaikki saisivat jonain päivänä tietää, miten noina aikoina Jerusalemissa elettiin.

Kirjassa käsitellään paljon voiton ja tappion merkitystä. Kirjassa todetaan, että luonnon kiertokulussa ei ole voittoja eikä tappioita, vaan liikettä. Jos voittoa ei tule ensimmäisellä kerralla, se voi tulla seuraavalla yrityksellä. Tai myöhemmin.
Kirjan filosofian mukaan pahinta ei ole kaatuminen, vaan se, ettei nouse uudelleen. Ainoa häviäjä on luovuttaja, kaikki muut ovat voittajia. Ja jos on tullut arpia, niiden kantajan kannattaa muistaa, että juuri ne saavat vastapuolen säikkymään – arpi osoittaa, että toinen tietää taistelemisesta jotain. Siksi arpi tekee suuremman vaikutuksen kuin miekan terä, joka sen on aiheuttanut.

Kirjassa kokoontunut väki odottaa taistelua. Kaikki pyörii sen ympärillä. Coelho käyttää romaanissaan paljon sotaan liittyvää sanastoa. Mutta Koptin antamia neuvoja on tarkoitus soveltaa koko elämään, myös taistelun jälkeen.

Kun Koptilta kysytään tappiosta ja epäonnistumisesta, tämä vastaa, että tappio on sitä, että taistelu on hävitty. Epäonnistuminen puolestaan lamaannuttaa taistelukyvyn.
Tappio on kärsitty silloin, kun ei ole saavutettu jotain kiihkeästi haluttua. Epäonnistuminen vie ihmiseltä unelmat.
Tappion kierre päättyy silloin kun alamme keskittyä uuteen taisteluun. Epäonnistumiselle ei ole päätepistettä, sen Kopti nimeää elämänvalinnaksi.
Jotkut eivät ole koskaan kärsineet tappiota. Koptin mukaan he ovat niitä, jotka eivät ole koskaan taistelleet. He voivat kyllä sanoa, etteivät ole koskaan hävinneet, mutta he eivät voi koskaan sanoa voittaneensa.
Tappion välttäneet näyttävät tyytyväisiltä yli-ihmisiltä ja he tuntuvat pitävän hallussaan totuutta. Totuutta, jonka puolesta he kuitenkaan eivät ole itse laittaneet tikkua ristiin. Nämä ovat aina vahvemman puolella. Kopti kuvaa näitä kuin hyeenoiksi, jotka ahmivat kaiken, mikä jää leijonalta yli.

Kopti kertoo kuulijoilleen, kuinka ihminen on sellainen, joka kuvittelee tuntevansa maailman, missä elää. Ja että vaikka ihminen ei olisi maailmaan täysin tyytyväinen, hänen mielestään ei pitäisi ainakaan tapahtua mitään odottamatonta. Tarpeen tullen tehdään pieniä muutoksia, jotta elämä jatkuisi pääpiirteittäin ennallaan.
Kuitenkin tulee päivä, jolloin kohtalo koputtaa oveen. Voi olla, että kuuluu sattuman enkelin vieno koputus, mutta voi olla, että se onkin ei-toivotun (Kopti puhuu kuolemasta käyttäen nimikettä ”ei-toivottu”) vaativa kolkutus. Kumpikin sanoo ”muutu”.
Enkelit eivät puhu ensi vuodesta, ensi kuusta, ensi viikosta. Enkelit sanovat ”nyt heti”.
Kopti toteaa, että ei-toivottua me tottelemme enempiä kyselemättä, siitä pelosta, että se vie meidät mukanaan. Me muutamme elintapojamme ja käyttäytymistämme. Koska me emme saa ei-toivottua myöntymään siihen, että voisimme jatkaa entiseen tapaamme. Ei-toivotun kanssa ei neuvotella.
Kyllä me kuulemme myös sattuman enkelin koputuksen. Mutta siltä me kyselemme enemmän.

Ja Kopti jatkaa vielä aiheesta. Ne, jotka eivät sattuman enkeliä pelkää, lähtevät liikkeelle peloista, epäilyistä, moitteista ja uhkauksistakin huolimatta. Jokaisessa uudessa tienmutkassa pelottaa enemmän kuin edellisessä.
Mutta matkaaajat jatkavat. Ja hämmästyttävät itsensäkin. He huomaavat olevansa aiempaa vahvempia ja iloisempia. He ajattelevat, että ottavat huomenna vielä yhden askeleen. He ajattelevat vain huomista. He tietävät, että huomisen jälkeen he voivat palata, jos siltä silloin tuntuu. Koska he tuntevat tien, he löytävät kyllä takaisin. Ei yksi lisäaskel maailmaa kaada.
Vähitellen he kadottavat pelkonsa. Pelko katoaa, koska sitä ei ole pidetty niin tärkeänä kuin se olisi toivonut. Me emme pelkää huomista, koska eilenkin meistä pidettiin huolta. Ja se sama huolenpitäjä seisoo rinnallamme vastakin.
Menemme pidemmälle kuin kuvittelimme. Pyrimme löytämään tiemme sinne, missä aamutähti syntyy.
Ja lopulta hämmästymme, kun huomaamme, että pääsy sinne oli helpompaa kuin kuvittelimme.

Kopti selittää kuulijoilleen, kuinka yhteisössä on elämä. Jos ihminen ei jaa ilon ja epätoivon hetkiä toisten kanssa, hän ei tule koskaan tuntemaan omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan. Toisaalta Kopti kehottaa varomaan käyttäytymästä liikaa sen mukaan kuin toiset tekevät. Sillä tavalla hyväksytyksi tuleminen tarkoittaa, että joutuisi miellyttämään kaikkia. Eikä se olisi osoitus siitä, että rakastaa yhteisöä – vaan ainoastaan siitä, ettei rakasta itseään.
Ystävyys on yksi rakkauden monista kasvoista. Eikä rakkaus taivu koskaan toisten mielipiteiden ohjailtavaksi, vaan hyväksyy ystävän ehdoitta.
Kopti tekee selväksi, että jos joku on toisen rinnalla vain tämän surun hetkinä, samalla kun lohduttaa toista tämä myös ajattelee olevansa toista vahvempi ja viisaampi. Sellaiselle sopii, että toinen pysyy lohdutusta kaipaavana.
Oikeat ystävät pysyvät mukana paitsi surun myös ilon hetkinä. Koska heitä ei kalva mustasukkaisuus tai kateus, he ovat pelkästään onnellisia nähdessään toiset onnellisina.

Kopti teroittaa kuulijoilleen, että siellä, missä on luottamusta, aseita ei tarvita. Kahinoiden välttämiseksi on syytä pyrkiä löytämään ihmisten erilaisuudessa piilevä rauha ja sopusointu.
Jos ihmistä on haavoitettu, hänen tulee kysyä itseltään, kannattaako olla täynnä vihaa ja raahata sellaista taakkaa mukanaan. Sillä hetkellä, kun turvautuu anteeksiantoon, yhteen rakkauden ominaisuuksista, on mahdollista kohota taistelussa lausuttujen loukkausten yläpuolelle. Ja aika pyyhkii ne pian pois, jäljettömiin.
Kopti painottaa, että todellinen sankari ei ole se, joka on syntynyt suuriin urotekoihin, vaan se, joka pystyy rakentamaan pienistä asioista luotettavuuden kilven ympärilleen. Kun hän pelastaa vastustajan varmasta kuolemasta tai joutumasta petoksen uhriksi, ne hänen tekonsa muistetaan aina.
Todellinen ystävä ei sano toiselle, että tämä loukkasi häntä ja sen takia tuntuu pahalta. Todellinen ystävä sanoo, että toinen loukkasi syystä, jota ei tiedä – mutta on kuitenkin täysin varma siitä, että voi luottaa tämän apuun huomenna, ja siksi ei ole surullinen tänäänkään, loukkauksesta huolimatta.
Kopti muistuttaa, että tuhoisin ase ei ole keihäs eikä kanuuna. Aseista voimakkain on sana.

Kopti kehottaa pitämään kielen kurissa. Myös silloin kun sanoja käytetään meitä vastaan.
Jos menee mukaan alhaisen vastustajan tasolle, silloin joutuu taistelemaan pimeydessä. Ja sen taistelun ainoa voittaja tulee olemaan pimeyden ruhtinas.

Nainen, joka oli jo alkanut ikääntyä, mutta ei ollut vieläkään löytänyt itselleen aviomiestä, kertoo Koptille, miten asia on häntä painanut. Ja Kopti vastaa.
Kopti kuvailee, kuinka meillä on tapana ajatella, että saamme saman verran kuin olemme antaneet. Mutta, rakkaus onkin uskon osoitus, ei vaihtokauppa. Me rakastamme siksi, että meidän nyt vain on saatava rakastaa.
Kopti kertoilee, kuinka ruusu kaipaa luokseen mehiläisiä. Mutta niitä ei kuitenkaan näy. Aurinko kysyy ruusulta, eikö tämä ole kyllästynyt odottamaan. Ruusu myöntää, että kyllähän sellainen kyllästyttää. Mutta toteaa myös, että jos se sulkisi terälehtensä, siitä alkaisi lakastuminen. Ja kuka nyt sitä haluaisi?
Jos rakkaus ei tule, emme luovu toivosta. Me odotamme edelleen. Silloin kun yksinäisyys tuntuu musertavalta, silloin ainoa tapa pitää pintansa on rakastaa itse.
Kopti neuvoo, että jos jollain rakkaus on loppunut siihen kun toinen on lähtenyt, kannattaa huomata, ettei lähtijä sentään ole vienyt aurinkoa mukanaan ja jättänyt tänne vain pimeyttä. Hän on vain lähtenyt.
Eihän se ole pahinta, jos on rakastanut ja menettänyt rakkauden. Pahempaa on, jos itse ei ole koskaan rakastanut ketään.
Kopti kieltää antamasta periksi, tässäkään asiassa. Hän kehottaa miettimään tilannetta, joka lienee useimmille tuttu omasta elämästä. Joskus meillä on avainnippu, mistä täytyy arpoa oikea avain. Silloinhan siinä usein käy niin, että vasta se nipun viimeinen avain sen lukitun oven avaa.

Eräs nuorukainen kertoo Koptille, kuinka kotikaupungissa ovat sitä mieltä, ettei nuorukaisesta ole taistelijaksi. Ja ettei tämä yleensäkään kelpaa mihinkään.
Kopti vastaa nuorukaiselle tietävänsä, että jotkut ovat varmoja siitä, että toiset voivat elää aivan hyvin ilman heitä. Jotkut ajattelevat nuorina, että vanhemmilla ihmisillä on muuta ajateltavaa, että heidän juttunsa eivät näitä kiinnosta. Ja vanhoina nämä sitten ajattelevat, ettei nuoriso piittaa heidän jutuistaan.
Kopti painottaa, ettei tässä maailmassa mikään ole Jumalan silmissä hyödytöntä. Kyllä kaikella on tarkoituksensa.
Kopti kehottaa pitämään mielessä, ettei pidä yrittää väkisin olla hyödyllinen. Väkinäiset jutut eivät voi onnistua. Sen täytyy riittää, että on oma itsensä. Vain se, mikä tulee luonnostaan, voi muuttaa kaiken.
Joskus ihminen tarvitaan mukaan suureen taisteluun, joka voi muuttaa historian kulun. Mutta on elämässä muutakin merkityksellistä.
Kopti spekuloi elämän sattumanvaraisuudella. Jos sattuu hymyilemään satunnaiselle vastaantulijalle, sillä pienellä eleellä voi tietämättään jopa pelastaa tämän takaisin elämälle. Jos tämä toinen piti itseään kelvottomana epäonnistujana, hän olisi voinut vähän myöhemmin suistua itsemurhan partaalle. Mutta, jos toinen pelastaa päivän ajoissa, saattaa olla, ettei koskaan ajaudukaan sinne kuilun partaalle – jos tuo yksi hymy antoi ratkaisevasti lisää uskoa ja itseluottamusta. Sekin on kova juttu. Erittäin kova.
Oilihan tuo ääriesimerkki, mutta mahdollinen. Kopti muistuttaa, että vaikka ihminen tutkisi elämäänsä miten tarkkaan tahansa, hän ei koskaan saa tietää täsmälleen, kuinka paljon joku toinen on häneltä saanut, tai kuinka paljon hän on toiselle merkinnyt.
Kopti korostaa, että ihminen ei koskaan elä turhaan. Vaan että jokaisella tänne maan päälle laskeutuneella sielulla on syy olla täällä.
Ja vielä Kopti jatkaa, että jos jotkut menevät etsimään epätoivoisesti elämälleen syvää tarkoitusta, ja jos alkavat hakea apua uskonnosta sillä perusteella, että uskon nimissä käyty taistelu tuntuisi olevan peruste jollekin suurelle, joka muuttaa maailmaa, he muuttuvat ikävällä tavalla. Ensin heistä tulee hurskaita, sitten he ryhtyvät saarnaamaan toisille – ja lopulta he muuttuvat kiihkoilijoiksi. Ja sellaiset eivät ymmärrä, että uskonnon tarkoitus on tuoda mysteerit ja Jumalan kunnioitus kaikkien ulottuville, ei koskaan sortaa tai pakkokäännyttää muita.
Kopti selvittää, että ne, jotka oikeasti tekevät hyvää toisille, he eivät yritä pakonomaisesti olla hyödyllisiä. He yrittävät vain elää kiinnostavan elämän. Sen sijaan, että neuvoisivat hanakasti muita, he näyttävät esimerkkiä. Esimerkillä sitä voimaa ja vaikutusta on.
Lopuksi Kopti neuvoo nuorukaista yrittämään vain elämistä siten kuin on aina halunnut. Toisia ei kannata arvostella, kannattaa keskittyä siihen, mistä itse on aina haaveillut. Ehkä nuorukainen itse ei osaa pitää sitä erityisen tärkeänä, mutta Jumala, joka näkee kaiken, tietää kyllä, että esimerkki auttaa Häntä tekemään maailmasta paremman. Ja Hän tulee siunaamaan nuorukaista päivä päivältä enemmän.
Ja kun ei-toivottu sitten lopulta saapuu, nuorukainen tulee kuulemaan sen sanovan, että on ihan oikein sanoa ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?” Ja ei-toivottu tulee jatkamaan kertoen, mitä saapuessaan näki. Se näki, että kaikki oli paikoillaan, juuri niin kuin niiden kuuluikin olla. Ja se kertoo nuorukaiselle, että tämä oli ymmärtänyt, että juuri ne pienet asiat saavat aikaan suuria muutoksia. Ja että sen vuoksi se vie nuorukaisen paratiisiin.

Paikalle ovat kokoontuneet muun väen ohella myös kolmen eri uskontokunnan patriarkat. Illan jo hämärtyessä myös he pääsevät ääneen. Juutalaisten rabbi kertoo rukoilemisesta. Kristitty pappi kertoo Uudesta Testamentista tutun kylväjä-vertauksen, mutta selittää sen vertaukseksi eri asiasta kuin Raamatusta löytyvä alkuperäinen selitys. Käydään tässä lopuksi tarkemmin läpi se kolmas puheenvuoro, jonka pitää Al-Aqsan moskeijan pääimaami.

Pääimaami kertoo beduiinista, jonka paras ystävä tuli kerran kolkuttamaan tämän ovelle. Ystävä sai kakistettua ulos, että tarvitsisi välttämättä neljän tuhannen dinaarin lainan. Hän oli valtavan velan takia vielä suuremmassa pinteessä.
No, siinä sitten kerättiin kaikki arvokas, mitä beduiini omisti vaimonsa kanssa. Mutta ei siitä tarpeeksi tullut.
Beduiini lähti kiertämään naapurustoa. Ja sai kuin saikin lainattua näiltä sen verran, että saatiin se lainasumma koottua.
Kun kaveri oli saanut rahat ja lähtenyt, talon isäntä ei enää pystynyt pitämään tunteitaan raameissaan, vaan hänen vaimonsa huomasi tämän itkevän. Sitten luonnollisesti siinä syytä itkuun kyselemään, pelkäsikö mies, etteivät nyt itse puolestaan selviydy, kun joutuivat ottamaan velkaa naapureiltaan?
No, eiväthän miestä sellaiset ajatukset kiinnostaneet. Siksi hän oli alkanut itkeä, koska ei ollut tiennyt yhtään mitään ystävänsä tilanteesta. Vaikka toinen oli hänelle suunnattoman kallisarvoinen ihminen, hän ei ollut tullut kysyneeksi, miten toisella menee, ennen kuin tämä oli ilmaantunut lakki kourassa pyytämään apua äärimmäiseen hätäänsä.

Mikä on kertomuksen opetus? Imaamin selityksen mukaan se on, että olisi huomattavasti helpompi auttaa kaveria siinä vaiheessa, kun tällä ei vielä ole päällä niin erityisen pahaa kriisiä. Nimittäin, jos kaveri on jo ehtinyt ajautua umpikujaan, voi olla pelottavaa huomata, että itse onkin juuri se viimeinen oljenkorsi, johon tämä viimeisillä voimillaan yrittää tarttua.

Paulo Coelhon teoksen Accran kirjoitukset pääteemat ovat rohkeus (jonka kirjailija itse on nimennyt kirjan kahdesta pääteemasta ykköseksi) ja toisesta välittäminen. Näistä teemoista kirjailija on koonnut melkoisen rautaisannoksen pohdintaa ajattomista aiheista, jutut pätevät niin vuonna 1099 kuin 2010-luvulla. Kirjan tyyli on avoimesti tunteisiin vetoavaa tekstiä. Jos tyyli puree lukijaan, tämä teos saattaa olla lukukokemuksena emotionaalisesti järisyttävää luokkaa.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Extra II
Paulo Coelho: Valon Soturin käsikirja
Alkuteos Manual do guerreiro da luz 1997
Suomentaja Sanna Pernu
ScandBook (paino), Bazar 2015 (11. painos)
154 sivua

 

Rannalla kylästä itään on saari, ja siellä suunnaton temppeli täynnä kelloja. Näin nainen oli sanonut pojalle. Ja tämähän oli lähtenyt paikalle. Mutta oli nähnyt vain sen minkä aina ennenkin: sinisen taivaan ja valtameren.
Mutta maininta saaresta ja temppelistä oli jäänyt askarruttamaan. Niinpä poika käveli läheiseen kalastajakylään ja kyseli kokoneilta kalastajilta, josko näillä olisi enemmän tietoa.
Vanha kalastaja tunnisti, mitä poika oli etsimässä. Kun kalastajan isovanhempien vanhemmat asuivat siellä, silloin saari oli olemassa, ja saarella tosiaan oli temppeli. Mutta sitten tuli maanjäristys ja saari upposi mereen. Mutta, vaikka saarta ja temppeliä ei enää näkynytkään, temppelin kellot saattoi vieläkin kuulla, silloin kun meri heilutti niitä pohjassa.

Poika palasi rannalle ja yritti saada korviinsa kellojen äänen. Hän istui paikallaan koko iltapäivän, muttei kuullut kuin aaltojen pauhinaa ja lokkien kirkunaa.
Poika palasi rannalle uudelleen. Jos nainen joskus palaisi, poika voisi sanoa tälle, ettei ollut nähnyt saarta, mutta että oli kuullut kellot.
Kului kuukausia. Nainen ei palannut ja poika unohti hänet.
Mutta temppelin kelloja poika ei unohtanut. Hän ajatteli, että jos hän kuulisi kellot, hän tietäisi temppelin sijainnin ja voisi noutaa sinne kätkeytyneen aarteen.

Aika kului. Poika tuli rannalle uudelleen ja uudelleen. Koulu ja kaveripiiri lakkasivat kiinnostamasta, ja toiset alkoivat tehdä pojasta pilkkaa.
Poika ei kuullut temppelin vanhoja kelloja. Mutta jotain muuta hän huomasi oppineensa.
Poika oli kuunnellut aaltojen loiskintaa niin pitkään, että ne eivät enää häirinneet hänen ajatuksiaan. Hän oli tottunut myös lokkien kirkunaan, mehiläisten surinaan ja palmupuiden lehdissä suhisevaan tuuleen.
Kun pojan ja naisen välisestä keskustelusta oli kulunut puoli vuotta, poika kykeni jo karkottamaan mielestään kaikki äänet. Mutta vieläkään hän ei kuullut uponneen temppelin kelloja.
Kalastajat kertoivat kuulevansa kellot. Mutta poika ei kuullut.

Aikanaan kalastajat kehottivat poikaa unohtamaan temppelin kellot. Ehkä niitä eivät kuule muut kuin kalastajat. Pojan kannattaisi unohtaa koko juttu ja mennä leikkimään kavereidensa kanssa. Liki vuotta myöhemmin poika ajatteli, että ehkä miehet olivat oikeassa.

Sinä päivänä poika päätti palata kotiin. Hän käveli lähemmäs merta jättääkseen jäähyväiset. Hän katseli vielä kerran ympärilleen.
Koska kellot eivät enää askarruttaneen pojan mieltä, hän saattoi hymyillä kaikelle sille kauneudelle, minkä kuuli lokkien kirkunassa, meren pauhussa ja palmunlehtiä huojuttavassa tuulessa. Hänen korviinsa kantautuivat kaukaa kavereiden äänet, ja hän tunsi itsensä onnelliseksi ajatellessaan, että pian hän taas olisi mukana, niin kuin silloin ennen.
Poika oli tyytyväinen ja kiitollinen. Hän tiesi varmasti, ettei ollut hukannut aikaansa. Olihan hän oppinut katselemaan ja kunnioittamaan luontoa.

Ja meren pauhun, lokkien kirkunan, tuulen huminan, palmunlehtien suhinan ja leikkivien lasten äänten vuoksi poika kuuli juuri silloin myös ensimmäisen kellon kuminan.
Sitten toisen.
Ja vielä yhden. Ja hän kuuli, kuinka kaikki uponneen temppelin kellot soivat.

Vuosia myöhemmin, jo aikuisena miehenä, tuo poika palasi lapsuudenkyläänsä ja sen rannalle. Ei hän aikonut mennä katsomaan, oliko merenpohjassa oikeasti aarretta, eikä ollut varma siitäkään, oliko oikeasti kuullut ne kellot, silloin kauan sitten. Mutta hän päätti kuljeskella hetken, kuunnellakseen tuulta ja lokkeja.
Nuorukainen hämmästyi perin juurin nähdessään, että rannalla istui nainen, joka oli puhunut hänelle saaresta ja sen temppelistä. Tämä kertoi odottaneensa häntä.
Nainen ojensi nuorukaiselle tyhjän, sinisen vihkon. Ja kehotti tätä kirjoittamaan vihkoon, että Valon Soturi tarkkailee lapsen silmiä, koska lapset osaavat katsoa maailmaa katkeruutta tuntematta. Ja että halutessaan tietää, onko ihminen hänen vierellään luottamuksen arvoinen, Soturi yrittää katsoa tätä lapsen silmin.
Ja nainen sanoi nuorukaiselle, että tämä on se, joka kykenee tajuamaan elämän ihmeen, taistelemaan uskomansa asian puolesta loppuun saakka ja – sen jälkeen – kuulemaan kellot, joita meri soittaa syvyyksissään.
Nuorukainen ei ollut pitänyt koskaan itseään Valon Soturina. Mutta nainen sanoi, että kaikki pystyvät siihen. Eikä kukaan pidä itseään Valon Soturina, vaikka kaikki ovat.
Nainen hymyili nuorukaiselle ja kehotti tätä kirjoittamaan Soturista.

Näin alkaa eräs Paulo Coelhon tunnetuimmista teoksista, kirja Manual do guerreiro da luz, joka on Suomessa ilmestynyt nimellä Valon Soturin käsikirja. Teos on koottu Coelhon vuosina 1993-96 ilmestyneistä aforistisista kolumneista, jotka käsittelevät Valon Soturin arvomaailmaa ja olemusta. Kirjaa varten Coelho kirjoitti edellä kuvatun johdannon sekä jälkisanat. Otan tähän kirjaesittelyyn muutaman kolumnin, joista löytyy niitä keskeisimpiä Coelhon ajatuksia Soturista.
Mainittakoon vielä, että uudemmista painoksista löytyvät myös Jenni Haukion kirjoittamat uudet alkusanat.

Tehdään tästä nyt avatusta sivusta puolittainen uusintasivu, tämän tiivistelmän jatkona on aiemmin kevättalvella 2016 julkaistu esittely Coelhon teoksesta Accran kirjoitukset.

Valon Soturi on tavannut monia, jotka yrittävät näyttää itsestään ensimmäiseksi pahimmat puolensa. Nämä peittävät sisäisen voimansa aggressiivisuuteen ja naamioivat yksinäisyyden pelkonsa riippumattomuudeksi. Nämä eivät usko omiin kykyihinsä, vaan kuuluttavat joka ilmansuuntaan, kuinka hyviä he ovat. Ja tämä on Valon Soturin mielestä kummallista.
Soturi lukee nuo viestit monista tuntemistaan ihmisistä. Hän ei anna koskaan ulkokuoren pettää ja pysyy visusti vaiti, kun joku yrittää tehdä häneen vaikutuksen. Mutta hän käyttää tilaisuuden hyväkseen korjatakseen omia virheitään, ihminen kun on hyvä peili.
Soturi ottaa joka tilanteesta vaarin opettaakseen itseään.

Valon Soturi tietää tiettyjen hetkien toistuvan. Hän näkee usein edessään samat ongelmat ja tilanteet, joihin on törmännyt jo aiemmin, ja silloin hän masentuu. Hän ajattelee, ettei pääse eteenpäin elämässään, koska samat vaikeudet ovat jälleen vastassa.
Valon Soturi valittaa sydämelleen, että hän on jo kokenut tämän. Ja sydän vastaa, että niin Soturi onkin – muttei ole vielä koskaan päässyt yli.
Silloin Soturi ymmärtää, että toistuvilla kokemuksilla on yksi ainoa tavoite: niiden tarkoitus on opettaa hänelle sellaista, mitä hän ei halua oppia.

Valon Soturi tuntee heikkoutensa. Mutta myös vahvuutensa.
Jotkut valittavat, kuinka toisille tarjoutuu parempia tilaisuuksia kuin heille. He kyllä saattavat olla oikeassa, mutta sellaisen Soturi ei anna lamauttaa itseään. Hän pyrkii ottamaan kaiken hyödyn hyvistä puolistaan.
Soturi tietää, että gasellin voima on sen ketterissä jaloissa. Lokin voima on tarkkuudessa, millä se nappaa kalan. Tiikeri ei pelkää hyeenaa, koska se tietää omat voimansa.
Niinpä Soturi yrittää saada selville, mihin hän voi turvata. Ja hän tarkistaa aina varusteensa, joita on kolme: usko, toivo ja rakkaus.
Kun nuo kolme ovat mukana, hän ei epäröi jatkaa matkaa.

Valon Soturi on väliin kuin vesi, joka virtaa läpi kohtaamiensa esteiden. Hän hyväksyy valittamatta sen, että hänen kulkunsa vuorten poikki on kivien viitoittama.
Veden voima piilee siinä, että vasara ei pysty koskaan murskaamaan tai veitsi haavoittamaan sitä. Eikä maailman väkevin miekka voi jättää arpea sen pintaan.
Joen vesi mukautuu uomaan, jota pitkin kulku on mahdollista, mutta se ei unohda määränpäätään: merta. Se on heiveröinen alkulähteellään, mutta saa vähitellen lisää voimaa kohtaamistaan muista joista.
Ja jonkin ajan kuluttua sen voima on rajaton.

Liittyessään toisten seuraan Valon Soturi juttelee näiden kanssa. Ja hän tietää, että hänen sanansa jäävät Maailmankaikkeuden muistiin, kuin todisteiksi hänen ajatuksistaan.
Ja Soturi miettii, miksi hän puhuu niin paljon, kun ei useinkaan kykene tekemään kaikkea mitä sanoo. Ja sydän vastaa, että kun Soturi puolustaa julkisesti näkökantojaan, tämän on ponnisteltava voidakseen elää niiden mukaan.
Koska Soturi ajattelee, että hän on sitä mitä puhuu, hän lopulta muuttuu siksi mitä puhuu.

Kun ihminen oikeasti tahtoo jotain, silloin koko Maailmankaikkeus on hänen puolellaan. Valon Soturi tietää sen.
Ja juuri siitä syystä Valon Soturi varoo ajatuksiaan. Lukuisten hyvien aikomusten taakse kätkeytyy tunteita, joita kukaan ei uskalla tunnustaa itselleen: kostonhimoa, itsetuhoa, syyllisyyttä, voittamisen pelkoa, vahingoniloa toisten vastoinkäymisistä.
Maailmankaikkeus ei tuomitse, se auttaa meitä saamaan haluamamme. Sen vuoksi Soturi rohkenee katsoa sielunsa syvyyksiin varmistuakseen, ettei pyydä itselleen mitään väärää.
Ja hän varoo aina tarkasti, mitä ajattelee.

Valon Soturi on oppinut, että Jumala käyttää yksinäisyyttä opettaakseen, kuinka elää toisten ihmisten kanssa.
Jumala käyttää vihaa osoittaakseen, miten äärettömän arvokas on rauha. Hän käyttää ikävystyneisyyttä korostaakseen seikkailun ja uskalluksen merkitystä.
Jumala käyttää hiljaisuutta opettaakseen, mikä vastuu on sanoilla. Hän käyttää väsymystä, jotta ihminen ymmärtäisi heräämisen arvon. Hän käyttää sairautta tähdentääkseen terveyden siunauksellisuutta.
Jumala käyttää tulta opettaakseen vedestä. Hän käyttää maata, jotta ihminen ymmärtäisi, miten tärkeää on ilma. Hän käyttää kuolemaa osoittaakseen, mikä merkitys on elämällä.

”Älä aiheuta myrskyä vesilasissa”, joku varoittaa Valon Soturia. Eikä Soturi tee koskaan vaikeasta tilanteesta vielä vaikeampaa. Hän yrittää pysyä aina niin rauhallisena kuin suinkin, mutta toisaalta hän ei aliarvioi toisen tuskaa.
Pieni, Soturille täysin yhdentekevä seikka saattaa laukaista toisen sielussa myrskyn, joka oli vain odottanut puhkeamistaan. Soturi kunnioittaa toisen kärsimystä eikä yritä rinnastaa sitä omaansa.
Kärsimyksen malja ei ole kaikilla yhtä suuri.

Valon Soturi antaa ennen kuin häneltä pyydetään. Ja tuon nähdessään jotkut hänen tovereistaan huomauttavat: ”Tarvitseva pyytää.”
Soturi kuitenkin tietää, että monet eivät pysty, yksinkertaisesti eivät pysty pyytämään apua. Heidät Soturi kokoaa nuotion ympärille, kertoo tarinoita, jakaa ruokansa ja humaltuu heidän kanssaan. Seuraavana päivänä jokainen voi paremmin.
Soturi tietää, että toisten kurjuutta piittaamattomasti katsovat ovat itse kurjista kurjimpia.

Valon Soturi jakaa toisilleen matkalla oppimansa tiedon. Siksi ystävä kysyy, kannattaako olla noin avoin. Entä jos avoimuuden takia joutuu vielä jakamaan voitonkin toisen kanssa?
Soturi hymyilee noille kysymyksille. Hän tietää, että jos hän tiensä päässä saapuu tyhjään paratiisiin, hänen taisteluillaan ei ole ollut mitään merkitystä.

Jokainen Valon Soturi on pelännyt käydä taisteluun.
Jokainen Valon Soturi on joskus pettänyt ja valehdellut.
Jokainen Valon Soturi on kulkenut tietä, joka ei ole ollut hänen tiensä.
Jokainen Valon Soturi on kärsinyt turhanpäiväisten asioiden vuoksi.
Jokainen Valon Soturi on epäonnistunut henkisissä velvoitteissaan.
Jokainen Valon Soturi on sanonut kyllä, kun on halunnut sanoa ei.
Jokainen Valon Soturi on haavoittanut rakastamaansa ihmistä.
Jokainen Valon Soturi on ajatellut, ettei ole Valon Soturi.
Sen vuoksi hän on Valon Soturi, siksi, että hän on kokenut tuon kaiken, eikä ole menettänyt toivoaan tulla paremmaksi.

Paulo Coelhon kirjoituskokoelma Valon Soturin käsikirja on tuttua Coelhoa teemoiltaan ja tyyliltään. Kirjoitukset ovat filosofisia ja toisinaan tunteisiin vetoavasti tyyliteltyjä. Paitsi kaunokirjallinen teos, kyseessä voi sanoa olevan myös eräänlainen elämäntaito-opas.

Suuri joukko ihmisiä seisoo keskellä tietä ja yrittää estää pääsyn Paratiisiin.
Puritaani kysyy: ”Miksi syntiset?”
Moralisti karjuu: ”Prostituoitu haluaa mukaan juhliin!”
Yhteiskunnallisten arvojen vartija kiljuu: ”Miten antaa anteeksi aviorikokseen syyllistyneelle naiselle, jos hän on kerran tehnyt syntiä?”
Katuja repii vaatteitaan: ”Miksi parantaa sokea, joka ajattelee vain sairauttaan eikä edes kiitä?”
Askeetti valittaa: ”Annat naisen kaataa hiuksiisi kallista öljyä! Mikset myy sitä ja osta ruokaa?”
Jeesus pitää hymyillen ovea auki. Ja jokainen Valon Soturi astuu sisään hysteerisestä huudosta välittämättä.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Ymmärettäväähän se on, jos tilanne stressaa. Mutta jos nyt ei hätää tunnu olevan, kannattaisiko vielä pitää lippua ylhäällä ja toivoa edelleen parasta? Koska tulevaisuutta ei vielä voi ennakoida, myös ne paremmat skenaariot ovat edelleen mahdollisia.
Jos Sinulla, hyvä lukija, nyt kuitenkin syystä tai toisesta on oikeasti huonompi olo, jospa yrität etsiä jonkinlaista vertailukohtaa menneistä vaiheista. Muistatko, onko joskus tuntunut yhtä vaikealta? Jos olet joskus ennenkin joutunut puskemaan läpi yhtä harmaan ja lujan betoniseinän, muistele sitä, ja sitä, millä tavalla siitä selvisit. Etkö nyt kuitenkin jaksaisi vielä tämänkin yli, ihan niin kuin silloinkin? Jos vielä tämän kerran, vai mitä?
Jos taas tuntuu, että nyt menee vaikeammaksi kuin koskaan ennen, josko nyt otetaan tähän kohden aikalisä. Hyvä ystävä, nyt pysähdytään tähän ja keskitytään kulkemaan askel askelelta, hitaasti mutta varmasti. Päivä kerrallaan.
Tiedätkö, silloin kun laivat joutuvat riittävän kovaan myrskyyn, ruorimiehellä on tapana päästää moottori tyhjäkäynnille. Silloin ei suurimmankaan valtameripurtilon omalla konevoimalla pyritä yhtään mihinkään, silloin luovitaan ja keskitytään ainoastaan pitämään paatti pystyssä. Ja odotetaan. Jokainen myrskyhän hellittää joskus.
Jos niiden merikarhujen periaatetta yrittäisi soveltaa näihin olosuhteisiin. Odota huomista. Ja sitten seuraavaa päivää. Älä heti ala odottaa ensi kesää, ensi syksyä, kaukaisempia aikoja. Jos et pysty näkemään kauaksi, katso sinne, minne asti näet, ja sinnittele aina se taipale. Kuitenkin päivät kuluvat. Sitten muuttuvat viikoksi, sitten viikoiksi. Niin se tapaa mennä.
Nyt voimia. Ja rohkeutta. Sehän ei ole vain pelottomuutta, se on myös sitä, että pelosta huolimatta uskaltaa jatkaa eteenpäin.

Eli eiköhän pidetä huolta itsestä ja kaverista. Ja jos apua tarvitaan ja sitä jostain saadaan, otetaan sitä myös vastaan. Eikö näin?

Purema

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä

Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun

Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat

Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa

Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi

Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!

Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit

Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen

Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri

Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin