Kirjat, päivitys 8.2.
No niin, se on sitten tämän vuoden ensimmäisen keskustalaisen aiheen vuoro, meni valitettavasti helmikuun puolelle, vähän venyivät molemmat jutut kahdesta edellisestä aiheesta. Mutta nyt Timo Kauniston väitöskirja Vaikea vihreys, jos sitten yrittelisi saada Roger Manvellin ja Richard Fraenkelin teoksen Operaatio Valkyyria esittelyn olemaan noin viikon kuluttua siinä mallissa, että kertoisi, miten attentaatti toteutettiin. Ja jos sitten pyrkisi saamaan loppukuusta käsiteltyä kirjan loppuosan, eli sen, mitä siitä seurasi.
—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–
Kuukauden Keskustalainen
Timo Kaunisto: Vaikea vihreys
Itä-Suomen yliopisto 2023
403 sivua
”Suomalaisen keskustapolitiikan tulevaisuus seisoo tai kaatuu sen varassa, onnistuuko vihreä aalto murtautumaan nuorisoliikkeen piiristä keskustapuolueeseen ja sitä tietä eduskuntaan ja maan hallitukseen.” Näin totesi keskustalainen Kalervo Siikala vuonna 1970, aikana ennen varsinaisia vihreitä puolueita Vihreää liittoa ja Ekologista puoluetta. Sittemmin Vihreä liitto on esiintynyt pro luonnonsuojelu -puolueena ja useasti eri linjoilla ollut Keskustapuolue/ Suomen Keskusta on koettu monesti lähtökohtaisesti luonnon hyväksikäyttöä ja yksityistä omistusoikeutta puolustavaksi tahoksi. Sen aatteellista perintöä, ympäristöpoliittista toimintakulttuuria ja ohjelmallisia lähtökohtia ei ole juurikaan tunnettu.
Tämä sai Timo Kauniston pohtimaan tätä aukkoa puolueemme historiassa. Kun hän huomasi, kuinka vähän puolueen jäsenten ja sen toimijoiden ympäristöpolitiikan aatteellista perustaa sekä toteutunutta reaalipolitiikkaa on tähän mennessä tutkittu, siinäpä olikin aihe väitöskirjalle. Vajaan kahden vuoden takainen väitös Vaikea vihreys perehtyy aiheeseen ottaen lähempään tarkasteluun jakson 1968 – 1987.
Aloitetaan kuitenkin hieman kauempaa historiasta. Kirjailijana ja lehtimiehenä sekä Maalaisliiton yhtenä perustajana ja poliittisena ideologina tunnettu Santeri Alkio kirjoitti vuonna 1896 Päivälehdessä, että ”kaikki rikokset luontoa vastaan ovat syntejä”. Tuosta lyhyestä sitaatista Kaunisto löytää heräävän maalaisliittolaisen ympäristöajattelun varhaiset tunnusmerkit: kristillisen arvoperustan ja talonpoikaisen luontosuhteet. Yksilön tietoisuutta ja moraalia rakentavan sivistys- ja itsekasvatus -periaatteen rinnalla ne olivat maalaisliittolaisen ihmiskäsityksen ja aatteen perustana.
Alkio oli tuottelias kirjoittaja, joka mittavan romaanituotantonsa rinnalla toimi aktiivisena kannan muodostajana perustamissaan maakunnallisessa sanomalehdessä Ilkka (1906) ja nuorisoseurojen julkaisussa Pyrkijä (1890). Maalaisliiton ohjelmista hän vastasi puolueen alkuvuosina lähes yksin.
Yleisohjelma ”Maalaisliiton johtavia periaatteita” (1914) oli Alkion tekemä. Leipäkysymyksen tärkeys korostui elintarvikepulan johdosta puolueen ohjelmassa.
Alkio kritisoi voimallisesti kapitalistista talousjärjestelmää ja sosialismia sekä niiden kulttuurimuotoja. Maalaisliiton alkuvuosikymmenten ohjelmallisissa kirjoituksissa ja työssään valtiomiehenä hän tavoitteli näiden väliin sijoittuvaa kolmannen tien politiikkaa, joka perustuisi maaseudun elinehtojen parantamiseen ja luokkataistelun lieventämiseen sivistysviljelyksen avulla. Alkio tähdensi kotimaisen työn ja pientuotannon tukemista, yhteisöjen voimaa ja osuustoimintaa. Maatalous ja luonnonhoito muodostivat Alkiolle kulttuurin perustan.
Alkion osuustoiminnasta omaksuma maahenki -käsite on tutkimuksissa ja yleisessä keskustelussa ymmärretty usein puhtaasti maatalousammattiin liittyväksi ammattitaidon ilmentymäksi. Tätä tulkintaa Alkio ei sellaisenaan hyväksynyt, vaan korosti kilpailutalouteen kytkeytyvän porvarillisen maahengen vievän maanviljelyksen syrjäytettyyn asemaan. Hän epäili maanviljelysammattilaisten ottaneen kantaakseen porvarillisuuden ristiä ja omistaneen porvarien halut ja ihanteet kysymättä, ovatko nämä elämän onnelliseksi tekemisen kannalta välttämättömiä.
Alkio kuvasi kapitalismia ristinä, jonka kantamisesta vapauttaisi vain uusi suhde luontoon ja maahan. Ihmisen olisi irtauduttava keinottelu- ja kilpailupakosta, keinotekoisesta huvista ja ylellisyyden ihannoimisesta. Toisin kuin marxilainen luokkataisteluajatus, alkiolaisuus korostaa kaupunkivastaista eriarvoisuustaistelua. Tämä ilmeni erityisesto desentralismin ihanteena, joka muodosti yhden keskustalaisen politiikan ydinviestin. Alueiden vastakohtaisuutta voidaan lieventää politiikan ja sivistyksen keinoin.
Alkio halusi maalaisliittolaisten määrittelevän maahenki -käsitteelle syvemmän ja laajemman arvopoliittisen sisällön. Ihmisten tulisi syventyä maaelämän sieluun, joka antaisi elämälle uutta valaistusta. Alkio perusteli ihmisen (maanviljelijän) toimivan persoonallisessa vuorovaikutuksessa maan kanssa järjestämässä ja avustamassa luonnon ihmeellistä toimintaa. Alkio näki Jumalan tulevan luonnossa vastaan opastamalla sen viljelijää yhä syvemmälle Luojan apulaistehtäviin. Tämän hän liitti edistykseen ja luovuuteen.
Maahengen kristillinen perusta nousi Alkion näkemyksen mukaan tarpeesta jatkaa Jumalan luomistyötä maan päällä. Edistyksen korostaminen nosti esille Alkion vahvan uskon evoluutioon, myös kulttuurisessa ja taloudellisessa mielessä.
Alkiolle kysymys oli vakaumuksellisesta kristillisestä elämänkatsomuksesta. Jumalan kautta luonto antoi elämää turvaavan sadon ja koetti kiinnittää paratiisin puutarhasta pakoon karannutta ihmistä takaisin luontoon. Tämä oli mahdollista vain herättämällä valistunut maahenki.
Alkion kirjoituksissa heijastuu vaikutteita Etelä-Pohjanmaalla vahvana esiintyneestä talonpoikaistaustaisesta herännäisyydestä, jossa synnin tuntoon heräämisellä voi nähdä yhteyden nationalismin vahvistumiseen. Alkio itsekin korosti kansallistunnon herättämistä nuoriseurojen yhtenä tärkeimmistä tehtävistä, esim. Puukkojunkkarit -teoksessa hän kuvaa heränneitä väkivaltaisuuksien vastapainona ja taltuttajana.
Alkiolle maahenkinen maanviljely oli elämänmuoto, ei ansaitsemiskeino.
Juha Kuisma pitää yhtenä Alkion avainvaikuttajana venäläistä anarkisti–filosofi Pjotr Kropotkinia. Tämän kirjat ”Taistelu leivästä” ja ”Keskinäinen apu” sisälsivät pienyhteisöihin ja yhteistoimintaan perustuvan talousjärjestelmän mallin.
Kropotkinilla oli vahvat yhteydet sosialistisiin ja anarkistisiin liikkeisiin ja hän eli suuren osaa elämäänsä maanpaossa Britanniassa, monien maanmiestensä tavoin.
Alkion ajattelun taustavaikuttajia näyttävät olleen joiltakin osin englantilaisen sosialistin William Morrisin puutarhakaupunkiunelma ”News from Nowhere” sekä sosiaalisen taloustieteen käsitystä kehitelleen John Ruskinin ”Unto this Last”. Molemmat korostivat taiteen ja käsillä tekemisen merkitystä, ja Kuisma vertaa tätä teemoitukseltaan myöhempään Rudolf Steinerin värioppiin.
Näiden ohella on syytä mainita ruotsalainen maatalousapostoliksikin kutsuttu P.J. Rösiö. Alkion arvio terveen maaseudun elämää suojelevasta vaikutuksesta on velkaa näille kirjoittajille.
Alkion poliittisen näkemyksen perusta oli maaseudun monipuolisessa pienyrittäjyydessä, jossa maatalous oli elinkeinojen äiti. Toisaalta Alkio halusi sijoittaa teollisuuslaitoksia maanviljelyselämän yhteyteen siten, että teollisuustyöväki voi käyttää osan ajastaan maanviljelykseen. Jokaisen teollisuudessa työskentelevän tuli maaoloja järjestellen saada sen verran omaa maata, minkä työnsä ohessa voisi viljellä. Persoonallisuutta hävittävästä orjuudesta työväki pääsee vasta sen kautta, että se vapautetaan elämästä nykyistä tehdasseutujen ja kaupunkien sullottua elämää, Alkio julisti.
Alkiolle maaseutu ja luonto olivat yhtä. Maahenkisyys merkitsi suoraa yhteyttä maahan ja (talonpoikaiseen) lähiyhteisöön. Nykykäsittein ilmaistuna Alkio tavoitteli ekologisesti ja sosiologisesti kestävää kokonaisuutta, jonka pienten kylien omavarainen maaseutuyhteisö muodostaisi
Alkiolaisuuden merkitys Maalaisliitto–Keskustan ideologiassa on vankka. Yksiselitteistä ja kovin selkeää ajattelu ei kuitenkaan ole. Alkio on monessa suhteessa mystinen kirjoittaja, jonka erittäin runsaan tekstiaineiston viesti vaihtelee ajan ja tilanteenkin mukaan. Alkiolaisuutta ei voi yhdistää mihinkään selkeään yhteiskunnalliseen teoriaan mutta sillä on keskeinen merkitys keskustalaisen ideologian voimana.
Osana teoreettista kamppailua on alkiolaisuudesta ammennettu vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen. Aatesuunta on jättänyt katveeseensa monia muita keskustaliikkeen aatteellisia virtauksia. Yleisluontoisessa poliittisessa keskustelussa se pienennetään usein osaksi agraristista edunvalvontaa. Laajasti käsiteltynä kysymys on puolueemme arvoja kokoavasta voimasta.
Kauniston tutkimuksen näkökulmasta alkiolaisuus on kohteena olevan aikakauden kannalta keskeisessä asemassa. Alkion ympäristöajattelussa keskeistä on luonnon ja luonnosta riippuvaisen elämän korostaminen, humuksen ja humanismin liitto. Edistystä ja yrittäjyyttä korostavaa alkiolaista ympäristöfilosofiaa sävyttää pietistinen menestyksen ekologia, uusiutuvien resurssien hyödyntämisen velvollisuus ilman luonnon itseisarvoisen olemassaolon ensisijaisuutta. Yhteiskunnan toimintojen hajauttaminen ja maahengen innoittama elämäntapa olivat Alkion johdonmukainen vaatimus. Hajautunut yhteiskunta turvaisi tasapainon luonnon ja siitä elävien ihmisten välillä.
Suomi oli 1800-luvun loppupuolella Euroopan köyhimpiä maita. Vaikka vielä 1960-luvun lopulla olimme kansantuotteella mitaten selvästi muita Pohjoismaita perässä, oli nousu ripeä mutta polku erilainen. Suomi kehittyi metsäteollisuuden vienti ja valtion suojaavat interventiot edellä. Nousun edellytyksenä voi pitää vahvoja maanomistuksen ja luottamuksen instituutioita, joita täydensivät kiinnittyminen eurooppalaiseen valistukseen ja pohjoismaisten yhteiskuntien rakenteeseen.
Viennin tuottamat tulot jakaantuivat perhemetsänomistuksen kautta laajasti koko maahan ja eliitin yli. Varat sijoitettiin kansan sivistykseen ja teollisen rakenteen monipuolistamiseen, mitkä vauhdittivat innovaatioiden leviämistä ja nopeuttivat kansantuotteen kasvua. Muuttoliike toisaalta helpotti väestöpainetta 1800-luvun lopulta lähtien, mutta samalla heikensi kehityksen resursseja. Irtiotto köyhyydestä alkoi heti itsenäistymisen alkuvuosista ja oli seurausta johdonmukaisesta hakeutumisesta globaaleille markkinoille. Sotavuosiin tultaessa Suomi oli demokratiakehitykseltään vakiintunut, vaurastuva ja kouluttautuva valtio.
Suomi muuttui 1960-luvulla jo selvästi erilaiseksi kuin se raskaiden sotien ja sotakorvausten rasittamana 1940–50-luvuilla oli. Monella mittarilla mitattuna maa kuului vielä köyhien joukkoon, mutta teollisuuden jälleenrakennus ja kasvava vienti olivat saaneet talouden kasvuun. Elettiin valtiovetoisen ja säädellyn talousjärjestelmän aikaa, jossa suhdannepolitiikka pyrki tasoittamaan sellusyklien vaihtelua. Suomalainen kapitalismi oli hyvin keskusjohtoisesti koordinoitua.
Valtio ja kunnat loivat suomalaisten elämälle selkeät kehykset 1960-luvulla. Samalla yhteiskuntarakenne muuttui poikkeuksellisen nopeasti. Kun alkutuotannon osuus oli vielä ennen sotaa hieman alle puolet työpanoksesta, putosi osuus viidennekseen 1970-luvulle tultaessa. Yhteiskunta oli yhä luonteeltaan monielinkeinoinen, mikä tarkoitti, että maa- ja metsätalouden toimeentuloa täydennettiin tehdas-, rakentamis- tai metsätöillä. Yhteys maaseutuun ja sen peruselinkeinoon säilyi Suomessa pitkään, vaikka palvelusektori kasvoi merkittävästi, erityisesti osana hyvinvointirakenteiden laajentumista.
Sodanjälkeisen asutustoiminnan vuosina (1945–1958) muodostettiin lähes 52.000 uutta tilaa, joilla raivattiin peltoa ja rakennettiin kotieläinrakennuksia. Maan ruokahuollon kannalta niitä voi luonnehtia enemmän omavarais- kuin kaupallisiksi tiloiksi mutta metsätaloudelle näiden ja muiden pientilojen työvoima oli ratkaiseva.
Elintarvikkeiden tuotantotavoitteet oli ylitetty 1960-luvulle tultaessa ja maatalouspolitiikassa alkoivat rajoitustoimet. Tavoitteena oli hallittu rakennemuutos mutta seurauksena nopea ja raju muuttoliike, joka suuntautui suurelta osin Ruotsiin. Maaseudun nuori ja työikäinen väki väheni lähes miljoonalla ihmisellä 1960–1980-lukujen aikana.
Sosiaaliturvan ja talouskasvun liitto vahvistivat suunnitteluyhteiskuntaa, jossa tiedonkeruulla pyrittiin ennakoimaan ja hallitsemaan muuttuvia tilanteita. Tämä vahvistui erityisesti 1970-luvulle tultaessa, jolloin julkinen sektori rakensi terveyden- ja sosiaalihuollon kunnalliset järjestelmät ja siirsi nuoret kaikille yhteiseen peruskouluun. Suomalainen komitealaitos eli kukoistuskauttaan. Yhteiskunta muutti hyväntekeväisyyteen perustuvan köyhäinhoidon työperusteiseen sosiaalivakuutukseen ja kansaneläketurvaan itsenäisyyden alkuvuosikymmeninä. Tavoitteena oli muiden Pohjoismaiden tasoinen sosiaaliturva.
Talouden vaurastumisen myötä alkoi sosiaalimenojen kasvukausi, joka kiihtyi 1960-luvun lopulta alkaen. Teollisuus ei saavuttanut meillä yhtä vankkaa asemaa kuin Ruotsissa, mutta julkinen sektori vahvistui nopeasti. Se työllisti erityisesti naisia ja maaseudulta kouluttautunutta väkeä. Työttömyys- ja eläketurva tukivat palkkatyötä, joskin kaupunkityöpaikkojen ja maaseudun välille jäi vuosikymmeniksi rahoituksellinen taistelutanner. Valtion osuus oli suurempi etenkin maaseudun eläketurvan rakentamisessa.
Vaurastuminen merkitsi kulutusrakenteen uudistumista. Kun vielä 1960-luvun alussa noin 40 prosenttia kotitalouksien käytettävissä olevista tuloista kulutettiin elintarvikkeisiin, pystyttiin vuosikymmenen lopulla entistä suurempi osuus suuntaamaan asumiseen, kotitalouskoneisiin, liikenteeseen ja vapaa-aikaan. Yleistyvällä kodin teknologialla oli myös työmarkkinapoliittista merkitystä, kun monet naiset saivat paremmat mahdollisuudet toimia palkkatyössä.
Puhe itsensä rikkaaksi kouluttaneesta sivistys-Suomesta on etenkin 1960-lukuun peilaten suuresti liioiteltua. Oppivelvollisuus astui voimaan verraten myöhään (1921) verrattuna muihin Pohjoismaihin. Sotien jälkeen keskikoulu- ja lukioverkosto tihentyivät ja maakuntien keskuksiin alettiin perustaa korkeakouluja ja yliopistoja. Suurten ikäluokkien edustajilla oli mahdollisuus kouluttautua vanhempiaan selvästi pidemmälle ja tämän myötä kasvanut inhimillinen pääoma edesauttoi siirtymää modernisoituvaksi ja kehittyvän palvelutuotannon maaksi. Tämä oli 1960-luvun lopulla vielä suunnitteluyhteiskunnan kaukainen haave.
Ympäristökysymyksen kannalta Suomen muutoksessa keskeistä oli energiaomavaraisuuden hupeneminen teollisuuden ja liikenteen mullistuessa. Murros oli osin seurausta sodasta, jonka teollisia ja ruoantuotantoon liittyviä menetyksiä jouduttiin korvaamaan nopein toimin. Teolliset rakenteet säilyivät raskaina ja paljon luonnonvaroja kuluttavina. Halpa öljytalous korvasi kotimaisia energialähteitä myös pientalojen ja yhdyskuntien lämmityksessä.
Nopea siirtymä maaseutumaisesta omavaraistaloudesta kaupunkimaiseen kulutustalouteen voimisti luonnonvarojen käyttöä ja tuhlausta. Rakennetut ympäristöt tiivistyivät ja yksipuolistuivat. Metsätalous koneellistui ja tehostui. Muutos jyrkensi alueiden eroja ja pirstoi yhteisöjen voimavaroja hallitsemattoman muuttoliikkeen kautta.
Sodanjälkeinen Suomi oli 1950-luvun alussa saatu poliittisesti vakautettua, ja talous lähti sahatavaran ja sellun hyvän hintakehityksen myötä kasvuun. Hyvinvoinnin tavoittelussa ei jättäydytty markkinoiden varaan. Teollistamiskomitea ja sitä myötäillyt pääministeri Urho Kekkosen pamfletti ”Onko maallamme malttia vaurastua” kytkivät teollisuuden modernisoinnin ja luonnonvarojen tehokkaan käytön yhteen. Tavoitetta tukivat sosiaalipolitiikan isot uudistukset, valtion omistajuus ja investointien suunnittelu.
Aluemaantieteilijä Sami Moisio kuvaa aikakautta eheytyksen politiikaksi, joka johti tavoitteelliseen luonnonvarapolitiikkaan ja valtiokansalaisuuteen. Koko Suomen politiikasta tuli kansallinen kysymys.
Punamultayhteistyö rakensi hajautettua hyvinvointivaltiota mutta saattoi vain hidastaa sen rakenteiden muuttumista. Maaseutu sitoi ja tuotti suurimman osan työvoimasta. Tohtori Pekka Kuusi katsoi maatalouselinkeinon vahvan osuuden suoranaisena jarruna teollistumiselle ja sitä kautta yhteiskunnan vaurastumiselle. Vuonna 1957 Kuusi kirjoitti Suomen Kuvalehdessä otsikolla ”Köyhyys pesii maataloudessa”, että maatalouden tukemista olisi vähennettävä. Kuusen mukaan ainoa tiemme olisi teollistamistie.
Kuusen kirja ”60-luvun sosiaalipolitiikka” (1961) toi laajaan tietoisuuteen ruotsalaisen taloustieteilijän Gunnar Myrdalin innostamana ajatuksen talouskasvun ja valtion organisoiman sosiaalipolitiikan yhteydestä. Tosin jo V.J. Sukselainen piti esillä tulontasausta talouskasvun välineenä 1940-luvulla. Hän oli perehtynyt myös Iso-Britannian vastaavaan Beveridge -suunnitelmaan.
Kirjaa pidetään Suomen nykymuotoisen hyvinvointivaltion aatteellisena lähtölaukauksena, joskin Kuusi itse vierasti hyvinvointivaltion käsitettä. Tuotannon resursseja hän arvioi niin, että luonnonvarojen riittävyys ei rajoittaisi kasvumahdollisuuksia.
Maalaisliiton pitkään valmistellusta vuoden 1962 yleisohjelmasta välittyi rohkea pyrkimys yhdistää puolueen perinnettä ja modernisaation haasteita. Pekka Kuusen tapaan Maalaisliitto korosti taloudellisen kasvun välttämättömyyttä, mutta varoitti tuotannon ja väestön kasaantumisesta sekä elintasoerojen kärjistymisestä, ”proletarisaatiosta”. Ohjelma korosti suunnitelmallista hajakeskittämistä, desentralismia, joka estäisi maan jakautumisen ”slummiutuviin kasarmikaupunkeihin ja autioituviin harmaisiin maalaiskyliin”. Tällainen mielivaltainen kehitys oli torjuttavissa tarkoituksenmukaisella yhdyskuntasuunnittelulla.
Usko maaseutumaisen elämänmuodon paremmuuteen oli vahva mutta muuttoliike tosiasia. Ohjelma tavoitteli väljien tytärkaupunkien verkostojen kasvua siten, että maaseutu asuinpaikkana ja virkistyksen lähteenä olisi selkeämmin liitetty kasvukeskusten yhteyteen. Kaupunkielämän parhaat puolet olisi ulotettava myös syvän maaseudun tarpeisiin. Maankäytön suunnittelua piti tehostaa, mutta kaavojen oli selkeästi erotettava rakennusmaa ja maatalousmaa. Maalaisliitto puolusti hajautetun yhteiskuntarakenteen laadullista paremmuutta, Pekka Kuusi hyvinvoinnin tuomia palveluja.
Maalaisliitto vaati vesien tilan parantamista uuden vesilain määrittämässä aikataulussa. Se tarkoitti tehokkaiden vesienpuhdistuslaitosten rakentamista teollisuuslaitoksiin viiden vuoden kuluessa. Puolue oli huolissaan energiaomavaraisuuden laskusta. Sitä oli mahdollista parantaa pienpuun ja turpeen polttoa lisäämällä ja samalla voitiin parantaa paikallista työllisyyttä.
Tämä ei estänyt pitämästä näkymää atomivoiman käyttöön lupaavana vaihtoehtona. Etusijan maalaisliitto soi öljyyn ja hiilen nähden aina kotimaisille energianlähteille.
Keskustapuolue tiedosti vuoden 1966 raskaasti tappiollisten eduskuntavaalien jälkeen puolueen kannattajakunnan ikääntymisen. Suomenmaan toimituspäällikkö Paavo Kähkölä kirjoitti puolueen tilaa analysoivassa kirjassa, että sen kannattajista vain 40 % oli alle 44-vuotiaita edellisissä eduskuntavaaleissa. SDP´lla vastaava luku oli Suomen Gallupin tutkimuksen mukaan jopa 60 % .Kähkölä arvioi, että seuraavissa eduskuntavaaleissa uusia, suurten ikäluokkien aikuistuvia äänestäjiä, olisi jopa 320.000 ja kysyi, jähmettyykö Keskustapuolue paikalleen vanhenevien kannattajiensa protestipuolueeksi vai uskaltautuuko se kilpailemaan nuorista äänestäjistä ja 1970-luvun vaikutusvallasta?
Kirjan keskusteluosuudessa professori Kauko Sipponen tunnisti maaseutuväestön ja talonpoikaiston olleen eduskunnassa yliedustettuina sodanjälkeisen ajan. Hän arvioi sen johtaneen tilanteeseen, jossa useimmat kaupunkilaiset pitivät Maalaisliittoa puolueena, jolle he ei-sosialistisista puolueista toivoivat vähiten menestystä. Sipponen määritteli politiikan tulevaisuuden kuuluvan kokonaisvaltaiselle yhteiskuntapolitiikalle, jossa perustellut suunnitelmat ja julkinen keskustelu suunnitelmista saisivat yhä tärkeämmän merkityksen. Poliittinen tulevaisuus olisi asiantuntijoiden ja asiantuntijoihin tukeutuvien poliitikkojen eikä huulenheittäjien.
Sipposta huolestutti, että eduskunnassa keskustapuolueen kansanedustajat askartelivat miltei yksinomaan maatalouskysymysten parissa. Kähkölän kirjassa Sipposelle vastannut SDP´n tuore kansanedustaja Pekka Kuusi kritisoi Keskustapuolueen ja sen puheenjohtajan Johannes Virolaisen penseyttä taloudellisen kasvuhakuisuuden ajatuksiin. Ahti Karjalaista Kuusi kiitti Suomen kasvutietoisimpana pääministerinä.
Opiskelijoiden maakuntapoliittisen Provinsia -yhdistyksen puheenjohtaja Risto Volanen muistutti Kuusta siitä, että ihminen tuskin on pelkästään jonkinlainen ”kastemato, joka nielee kulutusta ja ulostaa kansantuloa”. Volanen vaati, että hänen sukupolvensa oli selvitettävä, mitä muuta ihmisyys voi olla.
Keskustelu puolueen tilasta heijasteli sen kivuliasta suhdetta kiihtyvään rakennemuutokseen. Puolue oli Violaisen edeltäjän V.J. Sukselaisen aikana polkaissut liikkeelle varovaisen tavoitteen muuttua yleispuolueeksi mutta sillä oli vaikeuksia kiinnittää omaa ideologista juurtaan teollista kasvua ja kaupungistumista ruokkivaan politiikkaan. Valtio-ohjaus, talouskasvuun kiinnittyminen ja rakenteiden suunnittelu olivat 1960-luvun alussa tulleet olennaiseksi ja hyväksytyksi osaksi Maalaisliiton ohjelmapolitiikkaa. Väärin käytettyinä nämä voimat voisivat tuhota puolueen maaseudulta rakennetun perustan.
Vuosikymmen toi Maalaisliitto–Keskustapuolueen toimintaan uusia, laajemman vastuun teemoja. Maaseudun nuorten Kyntäjä -lehti nosti esille kehitysyhteistyön ja rotusorron vastustamisen välttämättömyyden. Kotiseutuhenkisyys vahvisti varhaisia maisema- ja ympäristöaiheita, ja Pentti Linkolan kasvukritiikkiä pidettiin oikeutettuna. Pertti Hemanus arvosteli keskustapuolueen ikääntynyttä fraseologiaa ja toivoi sen hellimän yksinkertaisen elämäntavan tilalle kohtuullista elintasoa.
Vuoden 1968 yleisohjelma oli monilta osin ristiriitainen vuosikymmenen alkuun peilaten. Se korosti kilpailutaloutta, tuottavuutta ja talouden kasvua ennen näkemättömän suorasti. Siinä painotettiin pääomien suuntaamista mahdollisimman tuottavasti, halvan energian saantia ja yritystoiminnan sijoittumista kansantalouden kannalta edullisimmin. Ohjelma alisti maakuntien itsehallintotavoitteen kasvusuunnittelun alle ja voimisti keskittämishakuista maankäyttöpolitiikkaa myös luonnonhoidon osalta. Ohjelmassa korostui kasvukeskusajattelu, jonka otaksuttiin heijastavan taloudellista hyvinvointia ympäristöönsä.
Ohjelman vaimeat ajatukset ihmisyyden kehittämistarpeesta vaikuttavat Kauniston mielestä poliittisen käsittelyn loppusuoralla päälle liimatulta ideologiselta pelastusyritykseltä. Ympäristöteemat alkavat silti orastaa ja ohjelma nostaa esiin riittävien virkistysalueiden tarpeen tuottavuutta ylläpitävänä tekijänä. Luonto ja matkailu esiintyvät mahdollisuutena monipuolistaa maaseudun yritystoimintaa.
Keskustapuolue oli 1960-luvun lopulla kannatukseltaan yhä suuri ja poliittiselta voimaltaan kokoaankin vankempi puolue. Sillä oli erityisasema Urho Kekkosen ajan hallitusten peruskalliona ja se käytti valtaansa paikallistasolta poliittiselle huipulle saakka. Alueisiin ja ammattiin perustuva äänestäminen oli kuitenkin muuttumassa tavalla, jota puolueessa oli ennakoitu jo 1950-luvulta lähtien. Valtapuolueena se etsi talouskasvua ja rakennemuutosta pehmeästi tukevia ratkaisuja, jotka olisivat säilyttäneet alueiden voiman vahvana.
Muutoksesta tuli odotettua syvempi ja nopeampi. Se uhkasi painaa puolueen maaseudun marginaaliin sodanjälkeisten suurten ikäluokkien noustessa vaikuttajaikään. Yhteiskunnan modernisaatio vei virtaa vasemmalle ja aktiivisuus kanavoitui nuorison kautta. Samaan aikaan ay-liike ja MTK rakensivat vastakkainasettelua tuottaja-kuluttaja-teeman ympärille, mikä ilmeni kovenevana retoriikkana. Rakennemuutos aktivoi uutta poliittista mobilisoitumista: aluksi vahvojen ideologioiden taisteluna ja myöhemmin aktiivisen kansalaistoiminnan kautta. Keskustapuolueen haaste oli pysyä kiinnostavana ja sitä kautta vaikutusvaltaisena
Vihreä aalto -termi tuli ensimmäisen kerran käyttöön toukokuussa 1968 Jyväskylän ideafoorumissa valtiotieteiden ylioppilas Risto Volasen alustuksessa. Volanen käsitteli keskustan kehitystä ja kuvasi sillä keskustalaisen, alkiolaisen aatteen ja uuden sukupolven nousua. Volanen korosti uusalkiolaista ihmis- ja yhteiskuntakäsitystä. Hän arvosteli oikeistoa ja vasemmistoa yhdistävää materialistis–luonnontieteellistä poliittista aatetta. Volanen arvioi uuden keskustalaisuuden nostavan kohtuullisuuden ja desentralistisen yhteiskunnan arvoja.
Nuoren Keskustan Liiton suvijuhlilla Pelkosenniemellä kesäkuussa 1968 keskustanuorten poliittisen toimikunnan puheenjohtaja Volanen kiteytti puheessaan vihreä aalto -uudistusliikkeen teemat yhteiseen huoleen alueellisesta jakautumisesta: ”On iloinen asia pelastaa Suomesta, mitä pelastettavissa on, sillä laitapuolueiden ruuhka-alueelle valtaa ja väestöä keskittävä politiikka ei ole vaarallinen vain Pohjois- ja Keski-Suomelle vaan myös ruuhka-alueelle itselleen. On ollut iloinen asia luoda liitto takametsien ja rintamaiden välille; sillä keitä ovat nämä nuoret? Eivätkö he ole kotiin jääneitä tai kotoa muuttaneita siskojamme ja veljiämme, naapurin poikia ja naapurin tyttöjä. Kaikki me yhdessä olemme vihreä aalto.”
Keskustanuoret nostivat vihreän aallon tuoreeltaan Tampereen vuoden 1968 liittokokouksen yleisteemaksi ja tilasivat graafikko Erik Bruunilta manifestille oman tunnuksen. NKL arvosteli yhteiskuntaa vallan, väestön ja varallisuuden liiasta keskittymisestä. Keskustanuoret – tätä nimeä he halusivat itsestään käyttää – vaativat hallinnon alueellistamista ja ukkoutuneen osuustoiminnan valtaamista takaisin nuorille.
Keskustapuolueen sisällä vihreä aalto -käsite kelpasi nopeasti monien toimijoiden käyttöön. Syyskuussa Oulun K-parlamentissa puoluesihteeri Pekka Silvola puhui siirtymisestä vihreän aallon vuosikymmenelle ja kansanedustaja Juho Tenhiälä toivoi koko puolueen liittymistä vihreän aallon vanaveteen.
Keskustanuorten kritiikki lankesi suopeaan ajankohtaan, jossa puolue hapuili hiipuneen hajakeskityksen ja kiihtyvän kaupungistumisen rajamaastossa. Massoittumiselle haettiin poliittista vastavoimaa.
Nuoren Keskustan Liitto järjesti huhtikuussa 1969 Jyväskylän ylioppilastalolla seminaarin nimeltä ”Nuoret yhteiskunnassa”. Risto Volanen piti alustuksen ”Vihreä aalto – haaste tälle maalle” -osiossa. Hänen esityksensä teemoihin kuuluivat muun muassa ”alkiolaisuus tänään, populismi sekä sosiaalifilosofia”.
Volanen yhdisti unohtuneet Alkion ajatukset ja muotoutuvan vihreän aallon Keskustapuolueen sukupolvenvaihdokseen. Keskustapuolueen suunta riippuu ratkaisevasti keskustan nuorista, Volanen linjasi. Alkion ihmisyysaate voisi uudistaa nykyaikaista päätöksentekoa ihmiskeskeiseksi. Ei ollut syytä odottaa, että vanhempi polvi itsestään tekisi tietä ”nuorelle vehreälle aallolle”. Ne, jotka Alkion nimissä yrittävät estää puolueemme uuden nuoruuden eivät Alkiosta paljon tiedä, hän arvosteli.
Kunnallisvaaliohjelmassaan syksyllä 1968 NKL patisti kuntia varaamaan virkistysalueita ja vastaamaan osaltaan suojelusta. Pienenä yllätyksenä näyttää tulleen Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen pyyntö ottaa kantaa luontokysymykseen maaliskuussa 1969. Yhdistys oli jättämässä valtioneuvostolle kirjelmää, jonka allekirjoittajiksi se pyysi eri järjestöjä. Luonnonsuojeluyhdistys esitti koko maata kattavan yleispiirteisen luonnonkäyttösuunnitelman tarvetta ja ehdotti, että valtioneuvosto sellaisen teettäisi.
NKL:n mielipiteet asiassa jakautuivat kahtia.
Työvaliokunta äänesti tasaluvuin 2–2 ja puheenjohtaja Markus Onnelan kannattaessa NKL päätyi allekirjoittajien joukkoon. NKL´n tiedot luonnonsuojeluyhdistyksestä olivat niukat ja johtokunta päätti ottaa selvää Suomen Luonnonsuojeluyhdistyksen toiminnan tavoitteista, jäsenjärjestöistä ja hallinnosta.
NKL´n poliittinen toimikunta hyväksyi huhtikuussa osana vaaliohjelmaa lyhyen ympäristöohjelman, johon se listasi mm. voimakkaan suunnittelun tarpeen ja luonnonhoitohallituksen perustamisen. Keskustanuoret vaativat suunnitelmaa Itämeren saastumisen estämiseksi sekä ympäristön- ja luonnonvarojen tutkimukseen panostamista.
Vuoden 1970 Keskustapuolueen ympäristöohjelman aihiot olivat esillä tässä lyhyessä listassa. NKL teki joulukuussa luonnonhoitohallituksen perustamisesta esityksen valtioneuvostolle, mutta aloite ei menestynyt.
Keskustanuorten uudistushenkisyys kanavoitui kesäkuussa 1970 kirjalliseksi manifestiksi NKL´n 25-vuotisjuhlakirjaan. Sen esipuheessa Kalervo Siikala määritti nuoret keskustalaiset reformipoliitikoiksi, jotka pyrkivät kanavoimaan kehitystä kohti yhteiskuntaa, johon ei kuulu vain raha ja tavara, vaan myös puhdas ilma ja vesi, sopusointuiset elämänolosuhteet ja terve luonto. Siikala julisti 1970-luvun aatepolitiikan vuosikymmeneksi ja määritti suuren
strategian etsimisen Keskustapuolueen tulevaksi tehtäväksi: ”Suomalaisen keskustapolitiikan tulevaisuus seisoo tai kaatuu sen varassa, onnistuuko vihreä aalto murtautumaan nuorisoliikkeen piiristä keskustapuolueeseen ja sitä tietä eduskuntaan ja maan hallitukseen.”
Keskustanuoret moittivat alkiolaisuuden taantuneen Keskustapuolueen sisällä. Alkio oli heidän mielestään leimattu vain raittiusliikkeen edustajaksi ja moraalinvartijaksi. He pyrkivät löytämään Maalaisliiton alkujuurilta tuoreita aatteellisia vastauksia taistelussa konservatiivisen oikeistolaisuuden ja vasemmistolaisen marxismin välisessä tilassa.
Poliittiseen kamppailuun keskustan nuoret kävivät filosofisin pohdinnoin. Uusi ihmisyyden yhteiskunta rakentuisi demokratian ja hajakeskityksen kautta, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden ihanteille. Risto Volanen liittää haastattelussani Santeri Alkion osaksi eurooppalaista sivistyshumanismin kaarta. Hän korostaa, että aatteiden ankkurina oli Alkion sivistykseen perustuvan kansalaisuuden ja yhteistoimintaan rakentuvan kansalaisyhteiskunnan päämäärä sekä humanismista viljelty ihmisyysoppi. Siinä painottuvat Alkion määrittelemä ihmisyyden kehitystarve ja maahenki elämänkatsomuksellisena vakaumuksena. Keskustanuorten haastaman vasemmistolaisen ideologian taustalla vaikutti Volasen arvion mukaan jo väistyvä empiristis–positivistinen suuntaus.
Volasen omana ja keskustanuorten ohjelmatyön taustavaikuttajina esille tulivat Ludwig Wittgenstein, Peter Winch ja Georg Henrik von Wright, joiden julkaisuissa praktiseen päättelyyn perustuva traditio sai uuden muodon. Volasen mukaan juuri tästä nouseva uusi filosofinen teoria vahvisti keskustanuorten pyrkimystä alkiolaisuuden uudelleen asemoimiseen Keskustapuolueen ideologisena selkärankana.
Keskustapuolue nimesi vuosittain toimikuntia ja jaostoja valmistelemaan eri sektorien politiikkaa. Niiden joukossa oli ensimmäistä kertaa vuonna 1970 miljööpoliittinen toimikunta, jonka tehtäväksi puoluehallitus määritteli luonnonsuojelun ja elinympäristön huoltoon liittyvien poliittisten toimien valmistelun. Toimikunnan puheenjohtajaksi asetettiin MMT Pertti Seiskari sekä jäseniksi DI Hannu Ettala, insinööri Jukka Matinvesi, agronomi Ilmari Niskanen ja FL Toivo Savioja.
Tuoreen toimikunnan puheenjohtaja, maatalous- ja metsätieteiden tohtori Pertti Seiskari oli taustaltaan riistabiologi ja toimi ennen virkamiesuraansa Helsingin Yliopistossa sekä Yleisradion koulutelevision ohjelmapäällikkönä. Hänen luontodokumenttinsa, Espoon Suomenojalle sijoittuva ”Oli kerran”, voitti Japanin yleisradioyhtiön palkinnon vuonna 1965.
Seiskari kuului 50- ja 60-luvulla ympäristöinnostuksensa saaneiden, luonnonsuojelusta kiinnostuneiden tutkijoiden ja virkamiesten joukkoon, ja toimi 1970-luvulta alkaen maatalousministeriön luonnonhoitotoimiston osastopäällikkönä. Vakanssi oli perustettu vuonna 1932 ja sen aiempi nimike oli valtion luonnonsuojeluvalvoja.
Toimikunnan muut jäsenet olivat teollisuuden ja maa- ja metsätalouden vesistöongelmiin perehtyneitä virkamiehiä. Toimikunnan valinta oli osa puoluesihteeri Jouko Loikkasen kaudella aloitettua sektoriohjelmien tuotantoa.
Kevään 1970 eduskuntavaalien ohjelman ensimmäisessä luonnoksessa Keskustapuolue perusteli ympäristöohjelmaa sillä, että tulevalla vaalikaudella olisi huolehdittava kasvun talouspolitiikan jatkumisesta. Ristiriita NKL´n tavoitteiden kanssa oli näiltä osin melkoinen.
Keskustapuolueen eduskuntavaaliohjelmaa varten toimikunta nosti ympäristökysymyksistä esiin useita jatkossakin näkyviä linjauksia. Ympäristönsuojelun avulla olisi estettävä kaikenlainen saastuminen ja ympäristön pilaantuminen. Ohjelma painotti, että ihmisarvoisen elämän lähtökohtia olivat puhdas ilma ja vesi. Se korosti hallintoa ja virkistyksen merkitystä. Teollisuutta piti kontrolloida saastuttamisen ehkäisemiseksi jo sen rakentamisvaiheessa.
Toimikunnan laatima ohjelmaluonnos listasi keskustapuolueen ympäristötavoitteita:
”-luonnonhoitohallinto on järjestettävä
-valtion on varattava riittävästi varoja luonnonsuojeluun
-kaikille kansalaisille on varattava riittävästi virkistys- ja ulkoilualueita
-teollisuutta rakennettaessa tulee huolehtia siitä, että se ei aiheuta ilman ja veden saastumista.”
Puolueen työvaliokunta hyväksyi nämä tavoitteet lopulliseen vaaliohjelmaan helmikuussa. Linjaukset korostivat maanomistajien omistusoikeutta ja oikeutta täysimääräisiin suojelukorvauksiin. Suojelun sekä vesien hallinnon kysymykset piti siirtää uuteen luonnonvarojen ministeriöön. Tämän Keskustapuolue halusi muodostaa maatalousministeriöstä, joka muutettaisiin maa- ja luonnonvarojen ministeriöksi.
Keskustapuolue julisti, että alkaisi tehostetun luonnonsuojelun vuosikymmen. Se piti keskeisenä huolta siitä, että ilma, vesi ja muu luonto suojeltaisiin puhtaana ja terveellisenä. Puolue halusi lakisääteisesti estää luonnon kaikenlaisen turmelemisen ja järjestää ympäristön suojelun tehokkaan hallinnon piiriin viipymättä. Ero kahta vuotta aiemmin hyväksytyn yleisohjelman henkeen oli näiltä osin merkittävä.
Keskustapuolue ei kyseenalaistanut talouskasvutavoitteita nytkään, mutta Tampereen puoluekokous (1968) oli viitannut vain ohimennen vesi- ja suojelukysymyksiin. Kunnallisvaaliohjelma samalta vuodelta taas nosti esiin virkistysalueiden käytön ja jätevesien hallinnan.
Ohjelmatoimikunnat valmistelivat keväällä 1970 Mikkelin puoluekokoukseen yleisohjelman ”Keskustan lähiajan tavoitteet”. Siinä pääpaino oli maatalouden tulo- ja verokysymyksillä. Ympäristöasioille suotiin ohjelman vihoviimeinen kappale: ”Erityisesti Suomessa on vielä hyvät mahdollisuudet välttää ne korvaamattomat vahingot, joita luonnon saastuminen on monissa maissa aiheuttanut. Keskustapuolue vaatii, että maahan on perustettava luonnonhoitovirasto, jonka johtoon kootaan elinympäristön hoitoon ja suojeluun kuuluva tutkimus, suunnittelu ja valvontatoiminta”.
Alkuvuonna 1971 vihreä aalto -ohjelman kehittynyt versio tuli NKL´n johtokunnan arvioitavaksi ja sen osa ”Käytännön ratkaisut” sisälsi luvun ”Ympäristönsuojelu”. Keskustanuoret olivat nopeasti omaksuneet kansainvälisesti esillä olleet luonnon kestokyvyn ja saastumisen katastrofiskenaariot. Toisin kuin emopuolueessa, keskustanuoret tuomitsivat tuotantokeskeisen, kasvuhakuisen talouspolitiikan kestämättömäksi. He päättelivät, että kulttuurin vallannut kulutushysteria oli tuhoamassa luonnon. Ilman ja veden saastuminen sekä luonnonvarojen ehtyminen aiheuttaisi nykyisen kehityksen jatkuessa elämälle tuhoisan katastrofin jo lähitulevaisuudessa.
Keskustanuoret kritisoivat, että hallitseva tuotantoajattelu tähtäsi ihmisen määrällisen elintason nostamiseen mutta ei huomioinut elintason laadullisia tekijöitä. Vihreän aallon uudistettu Nyt -ohjelma painotti, että ympäristönsuojelu oli kytkettävä kaikkiin sen tilaan vaikuttaviin ratkaisuihin.
Aika kirkasti keskustanuorten teemoja. NKL halusi siirtyä vihreämpään yhteiskuntaan erityisesti aluepolitiikka, ympäristöpolitiikka ja näitä yhdistävä hajautuksen politiikka kärkinä. NKL pyrki popularisoimaan vihreää aaltoa, sillä keskustalainen kenttä piti saada laajasti tavoitteiden taakse, opettamalla ja oppimalla.
Politiikan Puntari -lehdessä toimitussihteeri Seppo Niemelä arvioi puolueen tilaa haastattelussa: ”Aatteellisessa mielessä puolue on ollut tuuliajolla. Tämä puute oli pakko korjata viime vaaleissa [eduskuntavaalit 1970] maatalouden etupropagandalla, millä oli pidemmällä tähtäyksellä korkeintaan virheitä korjaava ja hengähdystaukoa antava luonne. Puolueelta on puuttunut ja puuttuu tarvittava asiantuntemus, jolla olisi voinut formuloida kaupunkiteemat edes alkeellisiksi kouraantuntuviksi vaatimuksiksi. Kertaakaan ei puolue pannut voimavarojaan peliin ajaakseen muuta kuin maatalouskysymystä. Kunniakkaan poikkeuksen muodostaa vain korkeakoulu-uudistus. Olemme pudonneet suuresta puolueesta keskisuureksi ja putoaminen pieneksi on varteenotettavan todennäköistä, ellei edessä olevaa viiden – kymmenen vuoden armonaikaa osata kunnolla käyttää hyväksi.”
Niemelä otti esimerkiksi ja tavoitteeksi muissa Fennoskandian maissa tapahtuneen keskustapolitiikan vahvan kannatuksen kasvun ja varoitti, ettei muualla tapahtunut ollut mikään luonnonlaki. Vastaava voi hyvin jäädä Suomessa tapahtumatta. Hän oli luottavainen siihen, että juuri Keskustapuolueen pohjalle rakentuva uusi ja uudenlainen poliittinen liike käytännössä kykenisi parhaiten toteuttamaan desentralisaation ja ihmisyyden politiikan arvoja.
Keskustapuolue tuki metsänhoidon tehostamista, mutta sen kritiikki kohdistui erityisesti Metsähallituksen rajuihin metsien käsittelytapoihin Pohjois-Suomessa. Puolueen metsäohjelma vuonna 1970 tunnisti metsien moninaiskäytön ja kehotti varaamaan tätä varten suojelualueita lähinnä valtion mailta.
Metsänhoitaja Lauri Vaaralta pyydetty erillinen Lapin metsätalousohjelma oli esillä puoluehallituksessa 30.11.1974. Vaaran ohjelman mukaan metsien korjuutavan raju muutos tapahtui irrallaan yhteiskunnan tarpeista, mikä tuhoaisi metsät ja niiden varassa olevat elinkeinot. Kysymys oli metsien omistajuudesta ja työpaikoista. Puun pystykauppa ja konekorjuu syrjäyttivät metsänomistajia omista metsistään ja veivät maaseudun pienviljelijöiltä talviaikaisen työn.
Vaara toivoi vihreästä aallosta pelastusta ja uutta suuntaa. Osana desentralistista politiikkaa metsien käyttö piti palauttaa omistajiensa päätösvaltaan.
Uusi vihreys saattaisi Lapin metsät kukoistamaan uudelleen, Lauri Vaara visioi. Ohjelma vaati, että teknologia olisi pantava palvelemaan ihmistä ja yhteiskuntaa, eikä suinkaan päinvastoin. Vaara korosti, että vihreä metsätalous käsittelisi Lapin herkkää luontoa varoen, siltä tukea työlleen toivoen eikä suinkaan hävittäen.
Vihreä aalto käynnistyi puolueen uudistusohjelmana mutta sen sisältö ekologisoitui 1970-luvun alussa. Ympäristökatastrofin mahdollisuus konkretisoitui erityisesti Rooman Klubin raportin myötä. Uudistusta aloitti keskustanuorten Risto Volanen mutta uudistajien joukko laajeni myös varsinaisen puolueen sisällä. Volasen siirryttyä aktiivisesta roolistaan sivummalle jatkoi vihreä aalto etenemistään keskustapuolueessa.
Talouskasvun hillitsemiseen tähtääviä vaatimuksia ymmärrettiin puolueessa huonommin kuin uusiutuvien luonnonvarojen käytön edistämistä. Nuorkeskustalainen vihreys halusi jarruttaa kulutusta ja korosti nostalgisoiden pienmaatalouden merkitystä. Tuntuma puolueen reaalipolitiikkaan oli vielä ohut mutta teeman ajankohtaisuus vahvisti selvästi yleispuoluepyrkimystä. Puolueen asiantuntijatoimikunta jättäytyi ideologisesta keskustelusta syrjään, mutta esitti runsaasti hallintoon ja lainsäädäntöön liittyviä aloitteita. NKL sai paremmin tilaa puoluekoneistossa oman ohjelmatyönsä edistämiseen.
Keskustanuorten vihreä aalto vaatimuksineen sai puolueen puheenjohtaja Johannes Virolaiselta näkyvää tukea. Hän oli valmistellut Rovaniemen puoluevaltuuskuntaan keväällä 1973 pitkän tilannekatsauksen. Virolaisen sairastuttua puheenvuoron käytti varapuheenjohtaja Ahti Pekkala, mutta Virolaisen teksti liitettiin pöytäkirjoihin. Puolue eli kahden eduskuntavaalitappion tunnelmissa ja meneillään oli talonpojan kunnian palauttaminen.
Virolainen korosti edelleen maaseudun asiaa. Nuorten valmistelemasta vihreästä ohjelmasta Virolainen löysi selkeän jatkumon omille teeseilleen. Hänen sodanjälkeinen pamflettinsa ”Maaseutuhenkinen elämänkatsomus” sisälsi puheenjohtajan mielestä saman ekologisen arvopohjan.
Virolainen painotti keskittymisen mukanaan tuomien kaupunkielämän ongelmien olevan perimmäinen lähtökohta uudelle politiikalle. Hän näki samoja merkkejä suomalaisessa poliittisessa elämässä kirjoittaen, että luonnon raiskaamista ja ihmisen elinympäristön perusarvojen turmelemista ei meilläkään enää saisi rankaisematta suorittaa. Virolainen ennusti, että uudet vihreät ajatukset tulevat jo lähivuosina siirtämään tuhansia tulevaisuuteen uskovia nuoria suurista keskuksista maaseudulle. Hän arvioi, että keskustalaisten arvot palaavat kunniaan, jopa kaikissa kansalaispiireissä.
Vihreä aalto sai kannatusta keskustapuolueessa sekä K- että V-linjaan lukeutuneilta. Puheenjohtaja Virolainen tuki jo varhain vihreää aatteellista uudistumista. Varapuheenjohtaja Paavo Väyrynen kritisoi Virolaista keskittävän talouskasvun suosimisesta mutta puheenjohtajan asemaa ei sillä horjutettu. Ahti Karjalaisella oli läheiset suhteet NKL´n aktiiveihin, jotka pyrkivät julistamaan ulkopolitiikan karjalais-alkiolais-kekkoslaiseksi.
Uudistajatkin liikkuivat juuri ulkopolitiikassa syvemmällä keskustapuolueen jakolinjoissa kuin myöhemmin muistelevat. Puolueen linjojen väliin asemoitunut Risto Volanen esitti Karjalaista presidentiksi elokuussa 1971 ja Väyrynen haastoi Virolaisen puheenjohtajuuden vuonna 1972.
Eduskuntavaalit 1975 tarjosivat näkyvän mahdollisuuden nuorten ohjelmien ja nuorten toimijoiden esiinmarssille. Pohjana oli edellisten vuosien aikana tehty ohjelmatyö ja NKL lähti vaaleihin väkevästi kotimainen energia edellä. Hajautettu tuotanto oli käytännöllinen osa uutta aluepolitiikkaa luoden edellytyksiä taloudelle ja terveelle ympäristölle. NKL´n hallitus päätteli, että talouden ahdingon pääsyynä oli sen rakentuminen pettävästi ulkomaisten raaka-aineiden, pääomien sekä ulkomaisen energian varaan. Samanaikaisesti omien rikkauksiemme järkevään hyödyntämiseen ei riittävästi paneuduttu. Kansantalouden tervehdyttäminen omavaraisuuden pohjalta edellyttää välttämättä hajautettua yhdyskuntarakennetta, keskustanuoret vaativat. Tehokas aluepolitiikka antaa mahdollisuudet ympäristönsuojelulle ja viihtyisien elinolosuhteiden järjestämiselle maan kaikkiin osiin, NKL arvioi.
Globaalit kysymykset, kansainvälisen työnjaon epäoikeudenmukaisuudet, kehitysmaapolitiikka ja Yhdistyneiden Kansakuntien toiminnassa 1974 lanseerattu ympäristöä ja globaalia resurssien tasa-arvoa korostava uusi kansainvälinen talousjärjestys (UKTJ) näkyivät keskustanuorten ohjelmissa. YK´n julistus vaati jokaiselle maalle oikeutta omiin luonnonvaroihinsa ja niiden tuhlaamisen lopettamista. Näistä teemoista puhunutta YK-liiton pääsihteeri Hilkka Pietilää kuultiin valmistelun taustalla. Esa Härmälä raportoi syksyllä 1976 Norden -järjestön seminaarista Norjasta. Kaikkialla maailmassa suhtaudutaan taloudelliseen oikeudenmukaisuuteen entistä vakavammin ja jopa siirtyen sanoista tekoihin, hän kirjoitti.
Suomen sodanjälkeinen talouskasvu ja nopea elämäntavan muutos perustuivat energian saatavuuteen ja sen kulutuksen kasvuun. Suomalainen energiankulutus kuusinkertaistui 1940-luvun puolivälistä 1990-luvun alkuun. Primäärienergiaa tarvittiin tuolloin noin 1.200 petajoulea vuodessa. Asukaslukuun suhteutettuna kulutus ylitti selvästi OECD-maiden keskiarvon. Energiatehokkuus jäi kehnoksi ja talousjärjestelmä muuttui riippuvaksi tuontienergiasta ja -sähköstä.
Energiasektori rakentui markkinaperusteisuudelle, mutta huoltovarmuustarpeet toivat esiin yhteiskunnallisen säätelyn merkityksen. Energian tuotanto ja tuonti kietoutuivat ydinvoimaratkaisun myötä osaksi idänkauppaa. Mukaan tuli myös turvallisuuspoliittinen näkökulma. 1970-luku suisti energiasektorin murrokseen pitkävaikutteisen öljykriisin ja energiatuotannon ympäristöongelmien tiedostamisen myötä.
Keskustapuolueelle kysymys oli etenkin talouskasvun vauhdittamisesta ja ylläpitämisestä uusiutuvien luonnonvarojen avulla. Niiden kestävä hallinta oli ollut koko puolueen ydinkysymyksiä varhaisista puolueohjelmista lähtien. Energian ja ympäristön linkittäminen muodosti näkyvän osan puolueen yleispuolueistumisen strategiaa.
Keskustapuolueen taloustoimikunta Suomen Pankin johtajan, tohtori Pentti Koivikon johdolla toimi aloitteellisesti ja aktiivisesti. Ryhmä kokousti lähes viikoittain puoluetoimistolla Pursimiehenkadulla. Toimikunta laati keväällä 1974 21-kohtaisen kansantalouden tervehdyttämisohjelman, joka tästä syystä sai nimen ”kepun Ventti”.
Taloustoimikunta esitteli suunnitelmansa 29.5.1974 keskustapuolueen työvaliokunnalle. Ohjelma painotti keskustalaisia periaatteita kuten uusiutuvien luonnonvarojen laajaa merkitystä. Työryhmä oli huolissaan siitä, että taloudellinen kasvu Suomessa ei suurelta osalta perustunut omiin luontaisiin edellytyksiimme. Tuotantorakenne oli tullut liian riippuvaiseksi ulkomaisesta energiasta, raaka-aineista, teknologiasta ja kulutustavaroiden tuonnista. Erityishuomio kohdistui siihen, että Suomella olisi poikkeuksellisen hyvät kehitysedellytykset luonnonvarojen ja kotimaisen työvoimankin osalta. Perusongelma oli ulkomaankaupan tasapainottomuus, mikä johtui tuontienergian hinnan voimakkaasta noususta.
Ohjelma pyrki kasvattamaan omavaraisuutta huomattavasti. Energian tuotantoa olisi tehostettava ja energian tarve pidettävä uusinvestointien yhtenä mittapuuna.
Ventti -ohjelma julkistettiin tammikuussa 1975. Tuotanto tuli rakentaa niin, että uusiutuvilla luonnonvaroilla ja kotimaisilla raaka-aineilla oli etusija. Se sitoi uuden energiapolitiikan vahvasti osaksi keskustapuolueen alue-, työllisyys ja ympäristöpolitiikkaa. Tuotannollisia investointeja oli suunnattava siten, että koko väestöllä olisi mahdollisuus työpaikkaan kotiseudullaan. Käytännön toimina ohjelma esitti neuvotteluja keskusliikkeiden kanssa tuonnin supistamiseksi ja energiatariffien tarkistamista säästöä suosiviksi. Yleisenä ohjenuorana venttiohjelma korosti tuotannon kehittämistä ja aluepolitiikan kannalta tarkoituksenmukaista tukipolitiikkaa.
Keväällä 1975 puoluetoimisto arvioi, että ohjelman toimenpiteistä hintavalvontajärjestelmä tuontitalletuksineen oli saatu voimaan. Hallitus oli lisäksi ohjeistanut investointien suuntaamista ja asettanut sijainninrajoitustoimikunnan. Erillinen työryhmä selvitti ulkomaankaupan alijäämää. Ministeri Kristian Gestrin oli asettanut energiaverotyöryhmän tarkistamaan tariffipolitiikkaa.
Heikko sähköntuotannon omavaraisuus hidasti teollisuuden ja yksityisen kulutuksen kasvua. Käyttökelpoinen vesivoima oli jätti-investoinneilla valjastettu 1960-luvulle tultaessa mutta tarve oli huomattavasti suurempi. Öljyn ja hiilen käyttö lisääntyi mutta synkensi kauppatasetta. Toiveita kohdistettiin omalla ydinvoimalla tuotettuun sähköenergiaan.
Atomivoima tuli tutkimuksellisesti Suomeen 1950-luvulla, mutta ensimmäinen tuotannollinen ydinvoimala käynnistyi vunna 1977 Loviisassa. Samalla vuosikymmenellä ydinenergian ja ydinaseiden riskit sekä niiden parissa tapahtuneet onnettomuudet kohosivat aiempaa julkisemmiksi ja herättivät suurta huolta.
Voimalaitosaluetoimikunta esitti vuonna 1974 kymmenen uuden ydinvoimalan rakentamista. Loviisaan ja Eurajoen Olkiluotoon oli 1970-luvun puolivälissä rakenteilla neljä atomivoimalaa. Inkoon Kopparnäsiin oli suunnitteilla Suomen viides sähköä tuottava ydinvoimala.
Keskustapuolue korosti energian säästämisen tärkeyttä. Sitä oli käytettävä vähemmän ja parempi energiatehokkuus piti mahdollistaa uusilla investoinneilla. Uutta tuotantokapasiteettia olisi luotava maltillisesti. Keskustapuolue vaati 1970-luvun puolivälissä, että aiemmin tehtyjä sähkön ja öljyn tarvearvioita olisi talouden laman vuoksi tarkistettava ja uuden ydinvoimalan rakentamispäätöstä siirrettävä.
Keskipuolueiden yhteistyökin heräsi horroksesta yhteisen energiatyöryhmän kautta. Keväällä 1974 ne vaativat turvetuotannon 20-kertaistamista vajaassa kymmenessä vuodessa.
Tekniikan tohtori Markku Nurmen tultua vuonna 1975 johtamaan keskustapuolueen energiapolitiikan valmistelua, toimintalinjaukset terävöityivät. Martti Miettusen hätätilahallituksen ohjelmassa energia-asiat saivat painoa sekä energiakriisin että vaikean työttömyystilanteen myötä. Hallitus ilmoitti suosivansa energiansäästöä ja kotimaisen energian tuotantoa pitkällä tähtäimellä.
Nämä liittyivät aluetalouden vahvistamiseen. Nurmen johtama energiapoliittinen työryhmä toi vuonna 1976 puoluehallituksen hyväksyttäväksi esityksensä Keskustapuolueen ensimmäiseksi energiapoliittiseksi ohjelmaksi. Ohjelman lähtökohtana oli saatavissa olevien energiavarojen rajallisuuden tunnustaminen. Se arvioi, että fossiiliset polttoaineet ja uraani käyvät niukoiksi ja niiden hinta kallistuu.
Keskustapuolue oli huolissaan energiaomavaraisuudesta, joka oli painunut alle 30 prosenttiin. Energian saatavuudella ja hinnalla olisi ratkaiseva osa talouden kasvussa ja kehityksessä. Maksutaseen kannalta oli ongelmallista, että energian osuus tuonnin arvosta oli jo viidennes.
Energian kulutuksen kasvu perustui öljyyn ja kivihiileen. Tuhlaamisen olisi loputtava ja omavaraisuutta vahvistettava siirtymällä taloudellisesti joustaviin, ympäristölle ystävällisiin kotimaisiin polttoaineisiin.
Keskustapuolueen ohjelma linjasi, että muutoksessa Suomi ei voisi jäädä vain yhden tai kahden raaka-aineen varaan. Puolue halusi tehostaa vesivoimaa ja laajentaa vähän hyödynnettyjen turvevarojen käyttöä. Se katsoi, että energiahuolto ei ollut itsetarkoitus vaan kansantalouden monipuolistamisen väline. Puun energiakäytön mahdollisuudet määritti teollisuuden raaka-aineen tarve, sillä metsätalouden etu oli turvattava ensin. Öljyn kulutuksen kasvua piti välttää mutta kivihiilen kulutusta olisi järkevä lisätä sen helpon saatavuuden vuoksi. Maakaasun osuuden kasvua Keskustapuolue kannatti, samoin sähkön tuonnin lisäystä Neuvostoliitosta.
Ohjelma kirjasi, että rakenteilla oli neljä ydinvoimalaa, yli 2.000 megawattia. Puolue totesi, etteivät sähkön kysynnän kasvunäkymät kuitenkaan edellyttäne lähivuosina uusien merkittävien voimalaitosprojektien käynnistämistä. Se arvioi lähivuosien ongelmaksi sähköntuotannon ylikapasiteetin. Siksi uusien, suunnitteilla olevien ydinvoimaloiden tarvetta ja sijoitusta tulisi selvittää erittäin perusteellisesti ja laajapohjaisesti.
Keskustapuolueen oma energiakäännös oli öljykriisin jälkeen nopea. Etusijalle tuli omavaraisuuden nosto, joka sai laajaa poliittista tukea. Säästämisen ja energiatehokkuuden tarve tunnustettiin mutta käännös ydinvoimakriittisyyteen herätti tunteita, sekä puolueen sisällä että poliittisella kentällä. Keskustapuolue erottui muista, mikä oli sen tavoitekin.
Virolainen kertoi vuoden 1978 alussa puoluehallitukselle, että Keskustapuolueen esityksestä puun ja turpeen käyttöä valtion laitoksissa lämmitysaineena lisätään. Ne yritykset, jotka rakentavat uusiutuvalle energialle, saavat valtiolta lainaa ja avustuksia, kun samalla työllistävät työttömiä. Energia-asioissa hyvä yhteistyö SKDL´n ministereiden kanssa oli auttanut puoluetta, hän kiitteli.
Energiakysymys ei edistyksestä huolimatta ollut jännitteetöntä Keskustapuolueen sisällä. Puoluesihteeri Mikko Immonen muistutti kauppapolitiikan ja muiden syiden puoltavan huomion kiinnittämistä maakaasun lisätuontiin Neuvostoliitosta.
Kotimaisten raaka-aineiden suosiminen painottui Keskustapuolueen poliittisessa valmistelussa. Erillinen asiantuntijavetoinen Luonnonvaratyöryhmä aloitti vuoden 1978 alussa. Sen muodostivat Pertti Seiskari ja Unto Kumpusalo.
Ympäristöpoliittinen toimikunta jatkoi Olli Paasivirran komennossa. Sen toimintaan tuli mukaan näkyviä maatalouspoliitikkoja kuten kansanedustaja Toivo Yläjärvi sekä MTK´n toiminnanjohtaja Matti Uusitalo.
Puolueen energiapoliittisen toimikunnan työstä vastasi yksin tekniikan tohtori Markku Nurmi. Hänen valmistelemansa energiateemat siirtyivät osaksi Suomen energiapoliittista ohjelmaa siviilityön puitteissa ja energianeuvoston varapuheenjohtajana.
Suomessa taantumaa ja työttömyyttä oli yritetty taltuttaa hätätilahallituksen toimin, mutta talouskasvu oli vaatimatonta. Sorsan kakkoshallitus halusi uudenlaisia elvytystoimia ja sopi näistä hallitustiensä alussa periaatepäätöksellä juhannuksen 1977 tienoilla.
Korpilammen seminaari 5.–6.9.1977 loi pohjaa noin 350 osallistujan voimin elvytys- ja vakausratkaisuille, joita tähdättiin jo tulevaan talveen. Korpilammella siunattiin uusi talouden konsensuspohja. Se ehdollisti julkisten menojen lisäyksen talouskasvun ja työllisyyden luomalle liikkumavaralle.
Keskustapuolueen talouspoliittinen toimikunta toi puoluehallitukseen huhtikuussa 1978 listan toimenpiteitä, joilla elvytys vauhdittaisi taloutta. Energiapoliittisen toimikunnan mielestä kotimaisen primäärienergian osuus olisi nostettava 29 prosentin tasosta 40 prosenttiin jo vuoteen 1985 mennessä. Vuonna 1990 kotimaisen osuuden piti olla yli puolet. Tiikerinloikka oli tehtävä energiaa säästämällä ja kotimaisen energian käyttöä selvästi lisäämällä.
Toimikunta ehdotti kotimaisen energian edistämistä hinta- ja veropolitiikalla. Peruslähtökohta oli, että uusia ydinvoimaloita ei tarvitsisi ottaa 1900-luvulla käyttöön rakenteilla olevien lisäksi. Sähkön tuotannon lisäkapasiteetti muodostuisi kaukolämmön ja sähkön yhteistuotannolla kotimaisin energialähtein ja teollisten prosessivoimaloiden yhteydessä. Puolueen asiantuntija Markku Nurmi esitti ydinvoimakritiikkiä sillä perusteella, että ydinvoima ahdisti hyvin liikkeelle saadun kotimaisen energian nurkkaan. Puoluehallitus pitikin saavutuksenaan sitä, että uusia päätöksiä ydinvoimasta ei tehty.
Toimikunnan tavoitteissa turpeen polttokäyttö olisi vuonna 1985 20 miljoonaa kuutiometriä ja viiden vuoden kuluttua siitä kaksinkertainen. Polttopuun, pelloilta kerättävän oljen ja jätteiden käytöllä korvattaisiin vuonna 1990 seitsemää miljoonaa öljytonnia vastaava määrä. Säästämällä ja säätämällä energiankulutusta pienennettäisiin parikymmentä prosenttiyksikköä.
Valtion porkkanarahoitus piti kohdistaa kiinteistöjen energiaremontteihin (300 miljoonaa markkaa vuodessa) ja säästöinvestointeihin (100 miljoonaa). Kotimaisen energian tukipolitiikka olikin antelias. Esimerkkinä energiatoimikunta käytti Liperin osuusmeijerin voimalaitoksen investointia, jonka 2,7 miljoonan mk. kuluista kauppa- ja teollisuusministeriön tuki kattoi 65 %. Lisäksi hanke sai Kehitysaluerahaston lainaa, jolloin oma osuus jäi 21 prosenttiin.
Turpeen käytön voimakas lisääminen sopi hyvin Keskustapuolueen energia-, työllisyys- ja aluepolitiikan kärjeksi. Turvealueet sijaisivat puolueen vahvan kannatuksen alueilla, joilla tuotanto korvasi maa- ja metsätalouden menetettyjä työpaikkoja. Ydinvoimalat olivat pääomavaltaisia laitoksia, jotka työllistivät suoraan vain pienen joukon ihmisiä Suomen eteläosissa. Ydinvoima keskitti sähkömarkkinoita ja vahvisti suurteollisuuden asemaa muun muassa puunostajana. Tämä ei ollut Keskustan kannattajien etujen mukaista.
Keskustelu energiasta alkoi 1970-luvun loppupuolella yhä selvemmin kietoutua ydinvoimakysymykseen ja sen ongelmiin. Yhdysvalloissa Harrisburgissa sijaitsevan Three Mile Islandin voimalaitoksella tapahtuneen onnettomuuden (28.3.1979) seurauksena sen reaktorin ydin osittain suli. Kritiikki sai uutta käyttövoimaa laitosten turvallisuuspuutteista. Voimalaonnettomuus tapahtui muutamia päiviä kevään eduskuntavaalin jälkeen, joten vaalitulokseen sillä ei ollut vaikutusta.
Keskustapuolueen sisällä alkoi muutos ydinvoimakriittisyydestä ydinvoimavastaisuudeksi. Keskustapuolueen nuorisojärjestöt NKL ja KOL sekä pienemmät keskustayhteistyön puolueet RKP ja LKP vauhdittivat keskustelua ydinvoimasta. Ne ottivat vahvasti kantaa ydinvoimaa vastaan. Näiden näkyviä edustajia toimi ydinvoiman vastaisessa, alkuvuonna 1977 perustetussa kansalaisjärjestössä Energiapoliittinen yhdistys – Vaihtoehto ydinvoimalle EVYssä. Ainakin NKL´n Matti Vanhanen ja Esa Härmälä vaikuttivat tapahtumissa. EVYn varapuheenjohtajana toimi aluksi keskustapuolueen espoolainen paikallispoliitikko Toivo Kankaala.
Yleinen mielipide näytti tukevan keskustanuorten tavoitteita kun Seppo Kääriäinen selvitti syksyllä 1978 NKL´n hallitukselle mielipidetutkimusta. Puolueen kokonaistulos osoitti lievää nousua ja aluepolitiikkaan suhtautui valtaosa kansalaisista myönteisesti asuinpaikasta riippumatta. Ydinvoimasta 39 % ajatteli erittäin myönteisesti, 21 % erittäin kielteisesti
ja 31 % sekä myönteisesti että kielteisesti. Suurin ydinvoiman vastustajien joukko asui pääkaupunkiseudulla. Keskustan ja SKDL’n kannattajat olivat kriittisimpiä.
Puolue piti lähtökohtiaan energia- ja työllisyysteemojen kannalta hyvinä. Esko Aho painotti, että ydinvoimakysymyksessä oli pidettävä esillä sekä ydinjäteongelmaa että kotimaisia energianlähteitä. Lisäksi olisi voimakkaasti kritisoitava Imatran Voimaa ja Nestettä niiden harjoittamasta epätaloudellisesta energiapolitiikasta.
Mutta kun atomivoimalan suunnittelusta oli jo sovittu neuvostoliittolaisten kanssa, oli sitä mahdotonta lopettaa. Koska asiasta ei oltu yksimielisiä, päätti puheenjohtaja Virolainen olla lausumatta puolueen nimissä mitään, mitä puolueen nuoret arvostelivat.
Eduskuntavaaleissa keväällä 1979 Keskustapuolue esitti energiaomavaraisuuden kasvattamista silloisesta 28 prosentista yli 50 prosenttiin 1990-luvun alkuun mennessä. Vaalien tulos oliKkeskustapuolueelle odotuksiin nähden pettymys. Äänimäärä lisääntyi edellisistä vaaleista yli 15.000 ääntä, mutta paikat eduskunnassa vähenivät kolmella ollen nyt 36.
Keskustapuolueen tie vei jälleen hallitusvastuuseen. Pääministeriehdokas Mauno Koiviston kasatessa toista hallitustaan Keskusta kirjasi tavoittelevansa edelleen kotimaisen energian ja omavaraisuuden lisäämistä. Puolue ajoi hallitusohjelmaan pidättyvää kirjausta ydinvoimasta Oulun puoluekokouksen linjaamalla tavalla.
Keskustapuolueen perustavoitteet päätyivät hallitusohjelmaan mutta vesittyneinä. Puoluehallitus käsitteli sen luonnosta toukokuussa ja toivoi verotuksen avulla voimistavansa energian säästöä ja kotimaista energiaa.
Hallituksen sisällä Keskustapuolue puski omaa energiapolitiikkaansa eteenpäin. Puolue kiirehti valtion energianeuvostossa laaditun ohjelman toteutusta edellyttäen energian säästöä ja omavaraisuutta. Keskustapuolueen vahva pidättyvyys uuden ydinvoimakapasiteetin rakentamista kohtaan heijastui teollisuuden ja muiden sidosryhmien suhtautumiseen.
Keskustapuolue esitti energiaeksperttiään Markku Nurmea elinkeinohallituksen tutkimusosaston osastopäällikön paikalle valmistelemaan suomalaista energiapolitiikkaa. Vastustus oli kovaa ja avointa. Keskustapuolueen oman arvion mukaan Nurmi olisi ylivoimaisesti pätevin. Häntä kohtaan on esiintynyt poliittisten mielipiteiden vuoksi painostusta lähinnä teollisuuden taholta, Keskustapuolueen muistio totesi. Nurmi valittiin lopulta tehtävään.
Kansanedustaja Matti Ruokola arvioi Ruotsin tuoretta vaalitulosta ja varoitti Ruotsin tiestä. Hän katsoi, että Suomen keskustapuolueella oli erilaiset lähtöasetelmat kuin naapurimaassa, jossa veljespuolue oli lähtenyt vaaleihin hirttäytymällä yhden asian puolestapuhujaksi. Se on käynyt yhdellä teemalla (ei ydinvoimalle) jo kahdet vaalit. Tätä Ruokola piti varoittavana esimerkkinä.
Ulkoministeri Paavo Väyrynen sääti ydinvoimakantaansa kriittisemmäksi. Enää kysymys ei ollut vain Neuvostoliiton kaupan eduista. Hän piti hyvänä sitä, että päätökset uuden suurvoimalan rakentamisesta siirtyisivät pitkälle tulevaisuuteen. Väyrynen näki, että säästämällä ja kotimaista energiaa lisäämällä ratkaisu tulisi ajankohtaiseksi vasta kahden-kolmen vuoden kuluttua. Väyrystä huolestuttivat pienet puolueet, LKP ja RKP, joissa oli jo näkyvää liikettä ydinvoimaa vastaan. Ahti Pekkalakin painotti tässä yhteydessä ydinvoiman riskejä. Eino Uusitalo halusi nostaa kotimaista energiaa. Esko Aho piti päätöksen siirtämistä järkevänä. Hän katsoi, että suhtautuminen viidennen ydinvoimalan rakentamiseen jakoi suurta osaa puolueista.
Väyrynen haastoi Virolaisen puolueen puheenjohtajakamppailussa ja irtautui energiapolitiikassa Karjalaisesta. Väyrysen kriittisyys sai Ahti Pekkalankin pohtimaan ydinvoiman riskejä. Väyrynen tarvitsi kilvassa ydinvoimakriittisen NKL´n tuen. Pekkala pysyi ydinvoiman kannattajana mutta suhtautui sen ongelmiin realistisesti.
Keskustapuolueen energiatoimikunnalla oli turpeen ja puun lisäksi esillä aurinkoenergian hyödyntäminen. Puuta jäi energiatoimikunnan laskelmien mukaan metsiin noin 8 miljoonaa öljytonnia vastaava määrä, jolla laskennallisesti olisi lämmitetty kaikki Suomen kiinteistöt. Puolueen asiantuntija Markku Nurmi katsoi, että käytössä ja rakenteilla olevat ydinvoimalat tuottaisivat Suomeen sähköä jo yli oman tarpeen. Sähkönkulutus edeltävänä vuonna oli 38 terawattituntia ja tuotannon arvioitiin nousevan 55 terawattituntiin. Nurmi pelkäsi ylikapasiteetin syövän pohjaa energiatuotannon kotimaistamiselta.
NKL piti puolueen kuvaa uudistuksia jarruttavana ja vaati toimia kotimaisen energian puolesta. Uuden ydinvoimalan suunnittelusta olisi pidättäydyttävä ainakin vuoteen 1982. NKL päätti pitää tiivistä yhteyttä nuoriin kansanedustajiin, ministereihin ja eduskuntaryhmään. Puoluevaltuuskunnan tulevassa kokouksessa ja Turun puoluekokouksessa nuoret pyrkisivät muuttamaan tavoiteohjelman konkreettisiksi toimiksi. Arja Kekkonen korosti, ettei NKL saa olla puolue vaan sen pitää pystyä esiintymään railakkaammin. Kesäkuun puoluekokouksella olisi ratkaiseva merkitys henkilövaihdosten lisäksi energia- ja ympäristöpolitiikan suunnan kääntämiseksi.
Markkinaselvitykset sähkön tarpeesta olivat ristiriitaisia mutta Imatran Voima Oy´n laskelmat osoittivat ydinsähkön ainakin neljännestä kivihiilellä tai turpeella tuotettua edullisemmaksi. Asiantuntija Markku Nurmi vaati Keskustapuolueen ”Vihreä kaupunki” -päivillä kaavaillun tuhannen megawatin ydinvoimalan suunnittelusopimuksen lykkäämistä. Hänen tietojensa mukaan IVO neuvotteli sekä neuvostoliittolaisesta että ranskalaisesta uuden polven ydinvoimalasta. Väyrynen kertoi toimitusjohtaja Pentti Alajoen kertoneen, ettei tehty suunnittelusopimus sitonut sitä tilaamaan uutta ydinvoimalaa. Sopimuksen arvo oli vain 20–30 miljoonaa huhutun 100 miljoonan sijasta.
Väyrynen peräsi puolueelta järkevää päätöstä suurvoimalat mukaan lukien, sillä jostain oli lisäenergia otettava. Hänen mukaansa pääministeri Koivisto ja Neste Oy suhtautuivat kielteisesti kotimaisten energialähteiden kehittämiseen. Markku Nurmi muistutti, että puolueen energiatoimikunta vastusti yksimielisesti uuden ydinvoimalan suunnittelua. Se voitiin korvata 16´lla sähköä tuottavalla turvevoimalalla. Eino Uusitalo tiesi, että SDP´ssa monet puolsivat uutta ydinvoimalaa. Ahti Pekkalakin näki, että energian säästäminen ja kotimaisten suosiminen antaisivat päätökselle aikaa. Marjatta Väänänen katsoi, että vaihtoehtojen tutkimiseen pitäisi investoida nyt. Virolainen muistutti Savonlinnan puoluevaltuuskunnasta, joka halusi parantaa eduskunnan asemaa ydinvoimapäätöksissä.
Energiatuuli näytti puhaltavan ydinvoimaa vastaan keskustapuolueen sisällä keväällä 1980. Puoluehallitus arvioi tavoiteohjelmasta saadun palautteen perusteella, että puolueen oli vahvistettava kielteistä kantaansa suurvoimaloiden rakentamisesta. Vain muutama lausunto puolsi, että päätökset uusista voimaloista olisi taloudellisen kasvun turvaamiseksi tehtävä ajoissa.
NKL´n hallituksen jäsen Arja Patama korosti, että keskustapuolueella pitäisi olla selvempi näkemys ydinvoiman käyttöön, sillä aatteellisista lähtökohdista kanta voi olla vain kielteinen. Ahti Karjalainen harmistui Keskustapuolueen nuorten kannanotoista. Hän totesi niiden olevan kyllä hyviä, mutta fanaatikkoja ei tulisi päästää esiintymään päällimmäisenä.
NKL vaati, että periaatepäätös uuden ydinvoimalan tekemisestä jätetään yksiselitteisesti eduskunnan tehtäväksi ilman etukäteen sitovia valmisteluja. Virolainen katsoi, että keskustapuolueen kanta oli määriteltävä puoluevaltuuskunnassa tai puoluekokouksessa.
Suhtautuminen ydinvoimaan alkoi olla vahva ja merkitsevä tekijä äänestäjille puoluekantaa valittaessa. Työvaliokunnan kokouksessa toukokuussa puolueen poliittisen suunnittelun johtaja Seppo Kääriäinen analysoi tuoreimman mielipidemittauksen tuloksia. Niiden mukaan kahdessa vuodessa – aikavälillä 1978–80 – ydinvoimaan myönteisesti suhtautuvien määrä oli laskenut 39 prosentista 26 prosenttiin. Samaan aikaan kielteinen kanta vahvistui 26 prosentista 42 prosenttiin. Vankimmin ydinvoimaa kannattivat kokoomuslaiset, kovin vastustus tuli nuorilta ja iäkkäimmiltä. Tarpeettomana ydinvoiman lisäämistä piti yli 60 % prosenttia suomalaisista.
Turun puoluekokouksessa Keskustapuolueen ydinvoimakriittinen linja koveni entisestään. Johannes Virolainen nosti avauspuheessaan esille professori Heikki Kirkisen Ulkopolitiikka-lehdessä alkuvuodesta 1980 kirjoittaman ydinvoimakritiikin.
Kirkinen oli keskustapuolueen tapaan vaatinut energiansäästöä ja omavaraisuutta. Kirkinen varoitti ydinvoiman jätteistä ja kriisiherkkyydestä.
Lauri Kontron mukaan asiaa käsitelleessä valiokunnassa Paavo Väyrynen esitti väljää tulkintaa mutta joutui poistumaan puheenjohtajakisan tuloksen julkaisun vuoksi. Valiokunta päätti kirjata yleispoliittisen kannanoton yksiselitteisesti: ”Puoluekokous katsoo, että maamme ei tule sitoutua ydinvoiman lisärakentamiseen.”
Puoluekokous tiukensi tavoitteeksi päästä kokonaan eroon ydinvoimasta. Puoluekokous päätti, että ”Toimenpiteet energian säästämiseksi ja kotimaisen energian lisäämiseksi on mitoitettava niin voimakkaiksi, ettei uusia ydinvoimaloita tarvitse rakentaa ja että ydinvoimasta luopuminen tulee mahdolliseksi.”
Puoluekokous otti tavoiteohjelmakohdassa kantaa kolmannen kerran ydinvoimaan. Se terävöitti puoluevaltuuskunnan pohjaesitystä. Puolue jätti pois tulkinnan mahdollisuuden voimaloiden rakentamisen tarpeesta.
Turun puoluekokouksen jälkeen keskustapuolueen energiapoliittinen toimikunta uskoi ydinvoimalinjan kiristyneen kokouksen päätösten mukaisesti.
Teollisuus ajoi uutta ydinvoimalaa rahalla ja painostuksella. Seppo Kääriäinen oli käynyt keväällä 1984 vierailulla Teollisuuden Keskusliitossa. Isännät olivat ilmoittaneet lopettavansa Keskustapuolueen ja sen lehtien tukemisen, ellei puolueen ydinvoimakanta muutu. Kääriäinen oli kiittänyt ilmoituksesta ja esittänyt toivomuksen teollisuuden etujärjestön pysymisestä päätöksensä takana.
Kääriäisen kertomus herätti ärtymystä. Ahti Pekkala tuki Kääriäisen vastausta. Hänen mukaansa oli ensimmäinen kerta, kun ulkopuoliset vaativat Keskustapuoluetta rahasta tekemään jotakin.
Väyrysellä oli henkilökohtaista kokemusta ilmiöstä. Hän sanoi ennen kevään 1983 vaaleja pitäneensä energiapoliittisen puheen, jonka jälkeen teollisuus laittoi vaalirahoituksensa jäihin. Asia oli sittemmin saatu kuntoon.
Teollisuudella oli suuri taloudellinen intressi vaikuttaa Suomen energiapolitiikan linjaan. Keskustapuolue ajoi eduskunnalle riippumatonta mahdollisuutta päättää ydinvoimasta Suomessa. Poliittisia puolueita ja heidän edustajiaan suostuteltiin vaalirahoituksella ja sen leikkauksilla.
Painostus Keskustapuoluetta kohtaan oli avointa. Monet vaalit ja mainonnan merkityksen kasvu lisäsivät riippuvuutta puolueiden ulkopuolisesta tuesta.
Ydinvoimapolitiikkaa leimasi myös suhde Neuvostoliittoon ja tuottoisan bilateraalikaupan epätasapaino. Kannattavan viennin vastineeksi piti olla myös vastaava määrä tuontia. Neuvostoliittolainen suurvoimala olisi tasapainottanut idänkaupan tasetta
Keskustapuolue tavoitteli jo varhain erillistä luonto- ja ympäristöasioiden ministeriötä. Sen nimeksi puolueen ohjelmavalmistelu ehdotti luonnonvarainministeriötä. Puolueen ensimmäisen varsinaisen ympäristöpoliittisen ohjelman yhteenvedossa marraskuussa 1970 todettiin: ”Jo olemassa olevia rakenteita voidaan käyttää, mutta ympäristöön kohdistuvien toimenpiteiden suoritus ja niiden valvonta on sijoitettava saman viranomaisen alaisuuteen. Täksi viranomaiseksi on perustettava luonnonvarainministeriö, jonka alaisuuteen ympäristön suojelusta vastaavat virastot asetetaan.”
Kysymys ympäristönsuojeluasioiden hallinnon järjestämisestä oli hiertänyt 1950-luvulta saakka. Silloin kiisteltiin perusteilla olevan vesiensuojelun neuvottelukunnan sijoituksesta. Vesiensuojelukomitean enemmistö esitti sitä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön alaisuuteen. Komitean vähemmistö – mukaan lukien Suomen Luonnonsuojeluyhdistys ja eräät tieteelliset seurat – valitsivat vesiensuojelun kotipaikaksi maatalousministeriön.
V.J. Sukselaisen johtama maalaisliittolainen vähemmistöhallitus teki päätöksen maatalousministeriön hyväksi vuonna 1958. Neuvottelukuntaan valittiin virkamiesten lisäksi sekä luonnonsuojelijoiden että kalavesien omistajien edustajat.
Luonnonsuojelulakikomitea oli esittänyt vuonna 1966 luonnonsuojelun keskusviraston (luonnonsuojelukeskus) perustamista. Sisäasianministeriö halusi vuonna 1968, että valtioneuvoston kanslia tekisi selvityksen ympäristönsuojelun ja luonnonhoidon järjestämisestä. Luonnonsuojelujärjestöt esittivät erityisen ympäristöministeriön perustamista ensimmäisen kerran vuonna 1969. Hallinnon järjestymistä vauhditti ”Euroopan Luonnonsuojeluvuosi 1970”, josta kansainväliset vaikutteet levisivät suomalaiseen keskusteluun.
Valtioneuvosto asetti tammikuussa 1970 erillisen ympäristönsuojelun organisaatiotoimikunnan. Sen keskustalainen jäsen, kansliapäällikkö Kauko Sipponen arveli huhtikuussa 1970, että aikanaan tullaan Suomeenkin perustamaan ympäristönhoitovirasto.
Ahti Karjalaisen hallituksen ohjelma totesi vuonna 1970 ympäristöhallinnon keskittämisestä: ”Ryhdytään tehostamaan ympäristönsuojelua ja sen hallintoa perustamalla erityinen ympäristönsuojeluvirasto ja sen yhteyteen erityinen ympäristönsuojelun neuvottelukunta, jotka ryhtyvät keskitetysti johtamaan ympäristönsuojelutyötä. Tutkitaan mahdollisuudet säätää erityinen valmistevero ympäristöä saastuttaville tuotteille.” Ajatus ympäristöasioiden keskittämisestä jäi syrjään, vaikka valtioneuvosto perusti suojelun neuvottelukunnan seuraavana vuonna. Eduskunta kiirehti vuonna 1972 ympäristönsuojeluministeriön perustamista. Keskustapuolueen miljööpoliittinen toimikunta puolestaan esitti helmikuussa 1972 luonnonvarainministeriötä. Puolue vei asian eduskuntaan oman rinnakkaisaloitteensa kautta, mutta se raukesi. Kalevi Sorsan I hallitus esitti vuonna 1973 ohjelmansa mukaisesti ympäristöhallinnon kehittämistä. Esityksen mukaan sisäasiainministeriöön olisi perustettu ympäristönsuojeluosasto ja maa- ja metsätalousministeriölle kuuluisi ympäristönsuojelu uudistuvien luonnonvarojen osalta.
Sorsan hallituksen 1973 asettama erillinen ympäristöhallinnon työryhmä laati kaksi hallintomallia, laajan ja suppeamman. Ehdotuksia koskevat lausunnot olivat ristiriitaisia. Jyrkimmän lausunnon antoi Kuopion lääninhallitus, joka lopetti kannanottonsa sanakääntein: varjele meitä sodalta, rutolta ja ympäristöministeriöltä. Kritiikki juontui keskushallinnon kasvattamisesta läänien kustannuksella.
Eduskunta hyväksyi esitykset siten, että sisäasiainministeriöön perustettavalle ympäristönsuojeluosastolle tuli yleisvastuu ympäristönsuojelusta. Maa- ja metsätalousministeriöön perustettavalle luonnonvarainhoitotoimistolle kuuluivat ne ympäristönsuojeluasiat, jotka oli nimenomaan säädetty sen tehtäviksi. Vesihallituksen asema jäi maa- ja metsätalousministeriössä ennalleen. Ratkaisua luonnehdittiin väliaikaiseksi.
Vesien ja ilman saastumisen noustua vahvemmin säätelyn piiriin perustettiin sisäministeriöön ympäristönsuojelun tarkastajan virkoja. Keskustapuolue korosti hallinnon virkojen poliittista tasapainoa ja sijoitusta maakuntiin. Seutusuunnitteluun ja maapakettilakeihin liittyvät kiistat lisäsivät puolueessa pelkoa niiden luisumisesta vasemmiston käsiin. Keskustapuolueen tavoitteisiin oli vuoden 1962 yleisohjelmasta saakka kuulunut vahvan väliportaan hallinnon muodostaminen maakuntien tasolle. Kuntien ympäristötoiminnan käynnistäminen kohosi keskustapuolueen tavoitteisiin 1970-luvun vaihteesta lähtien.
Keskustapuolue lähestyi hallintokysymystä ensisijaisesti alkuperäisen luonnonsuojelun ja toisaalta luonnonvarojen käytön näkökulmista. Maatalousministeriö oli ollut Maalaisliitto–Keskustapuolueen vankimmin hallussa pitämiä ministeriöitä koko itsenäisen Suomen ajan. Puolueen mielestä luonnonvaroihin liittyvät asiat kuuluivat tuohon hallintoympäristöön. Voi arvioida, että Keskustapuolue tarkasteli näitä kysymyksiä ikään kuin puolueen sisäisinä asioina.
Keskustapuolue näki maa- ja metsätalousministeriön sekä luonnonvarojen hallinnonalan yhdistämisen luonnollisena kehityksenä. Suojeluasioiden erottamista tästä kokonaisuudesta se ei kokenut tarpeellisena. Puolue halusi rakentaa suojelua maakuntahallintoon ja osaksi kuntayhteisöjen toimintaa. Se ajoi mahdollisimman suppeaa ja poliittisesti tasapainoista ympäristöhallintoa. Maanomistuskysymysten kärjistyminen maapakettilakien yhteydessä vahvisti puolueen pelkoa ympäristöasioiden luisumisesta vasemmistolaisille.
Ympäristöhallinnon kokoaminen yhdeksi kokonaisuudeksi eteni 1970-luvun alkupuolella alan lainsäädännön laajentumisen myötä. Valtion keskushallintokomitea ehdotti 1975 erillisen ympäristöministeriön perustamista. Sen toimialaksi tulisi ympäristö laajasti. Mukana olisivat kaavoitus, ympäristön- ja luonnonsuojelu, vesiensuojelu sekä säteilyturvallisuus. Sen perustan muodostaisivat maa- ja metsätalousministeriöstä siirrettävä luonnonvarainhoitotoimisto ja sisäasianministeriön ympäristösuojeluosasto.
Komitean poliittinen asiantuntijajaosto asetti ympäristöhallinnon perustamisen kiireellisimmäksi uudeksi tehtäväksi. Komiteassa keskustapuoluetta edustanut Juhani Perttunen ja puolueen ympäristöpoliittisen toimikunnan puheenjohtaja Pertti Seiskari selostivat suunnitelmaa puoluehallitukselle alkuvuodesta 1976. Seiskari painotti, että Keskustapuolueella ei ollut varaa asettua vastustamaan suojeluhallintoa.
Seiskari näki esityksessä myös vaaroja. Hanke pyrki yhdistämään ilman-, vesien-, maaperä-, jätehuolto-, ympäristönsuojelu- ja kaavoituskysymykset ja luomaan valtakunnallisen alueiden suunnittelun. Seiskari pelkäsi, että vasemmiston käsissä uusi ympäristöministeriö olisi voimakas yhteiskuntapoliittinen väline.
Seiskarin mielestä oli korostettava maa- ja metsätalousministeriön roolia luonnonvarojen suojelussa. Tuleva ympäristöministeriö olisi syytä rajata vain saastumisen ehkäisyyn eikä maa- ja metsätalousministeriön asemaa saisi rajoittaa. Se toimisi valvovana viranomaisena uudistuvien luonnonvarojen kestävän, ekologisen käytön osalta. Keskustapuolue kiinnitti huomiota väliportaan ja paikallistason hallintoon, joissa merkittävä osa ympäristötoimen tehtävistä voitiin vastaisuudessa hoitaa.
Keskushallintotyöryhmän rinnalle maa- ja metsätalousministeriö asetti vuonna 1974 erillisen luonnonvaratyöryhmän pohtimaan suojeluun kohdistuvia hallinnollisia kysymyksiä. Työryhmä ehdotti helmikuussa 1976 maa- ja metsätalousministeriön muuttamista uudistuvien luonnonvarojen ministeriöksi. Se esitti hallinnonalojen parempaa ympäristökoordinaatiota, jota tukisi luonnonvara-asiain neuvottelukunta. Keskustapuolueen ympäristöpoliittinen toimikunta asettui kannattamaan jakoa luonnonvara- ja saastumisministeriöihin, olemassa olevien ministeriöiden pohjalta. Valmistelua jatkoi erillinen työryhmä mutta ajatus sai puolueista vain hajanaista tukea.
Jatkotyöryhmä valmisteli Martti Miettusen hallitukselle sen toukokuussa 1977 antaman asetuksen luonnonvarainneuvostosta. Työryhmä ehdotti, että hallitus täydentäisi maa- ja metsätalousministeriötä luonnonvarainministeriöksi tai perustaisi uuden luonnonvarain- ja ympäristönsuojeluministeriön. Jälkimmäinen syntyisi siirtämällä ympäristönsuojeluosasto sisäasiainministeriöstä maa- ja metsätalousministeriöön. Vesihallitus osallistui keskusteluun ehdottamalla huhtikuussa 1977 itseään uudeksi ympäristönsuojelun keskusvirastoksi.
Keskustanuorten puheenjohtaja Esko Aho hillitsi kiivaimpia ympäristösosialismilla pelotteluja ja vaati selvempää suhdetta ympäristökysymyksiin. Hänen mielestään Keskustapuolueella oli oltava muutakin sanottavaa kuin ei ympäristöministeriölle. Virolainen vastasi, että puolueen vaihtoehto oli luonnonvarainministeriö. Silloin ympäristöasiat olisivat niiden käsissä, jotka luonnonvaroista vastaavat. Tuomo Sipilä ja Erja Tikka myötäilivät Virolaista. Ahti Pekkala painotti, että Keskustapuolueen olisi perusteltava paremmin maa- ja metsätalousministeriön muuttaminen luonnonvarainministeriöksi.
Virolainen sanoi puolueiden tehneen keskushallinnon kehittämisen komiteassa vupnna 1976 yhdessä kaavailuja ympäristöhallinnon linjaratkaisuista eikä Keskustapuolue halunnut vetäytyä niistä. Luonnonvaratyöryhmän esitys voisi olla ratkaisu. Ympäristöasioiden keskittäminen maa- ja metsätalousministeriöön tarkoittaisi kahden ministerin järjestelmää, mikä vastaisi puolueen tavoitetta poliittisesta vastuusta. Lausunnossaan keskustapuolue kiirehti ympäristöhallinnon järjestämistä.
Mauno Koiviston hallitusohjelmaan vuonna 1979 sisältyi kirjaus ympäristöministeriöstä. Keskiryhmillä oli neuvotteluissa yhteinen tavoite saada erillinen ympäristönsuojeluministeri valtioneuvoston kansliaan. Sitä ei sitten tullut, mutta ympäristöpoliittinen ministerivaliokunta perustettiin.
Hallitus lupasi toteuttaa vahvistetut luonnonsuojelusuunnitelmat. Se varautuikin lunastuksiin ja korvauksiin ohjaamalla niihin riittävät määrärahat sekä luomalla toimintakykyisen täytäntöönpano-organisaation. Tämä oli Keskustapuolueen ajankohtaisin ympäristötavoite, joka näin toteutui. Kysymys ympäristöhallinnon laajuudesta ja sijainnista oli edelleen ratkaisematta.
Paavo Väyrysen valinta ympäristötoimikunnan puheenjohtajaksi vuonna 1979 palautti sen tavoittelemaan erillistä ympäristöhallintoa. Toimikunta ei enää tukenut Virolaisen ajamaa luonnonvarainministeriötä, vaan suppeaa ympäristöministeriötä ja hallinnon hajauttamista lääneihin. Niihin piti perustaa ympäristötoimistot uusine virkoineen. Toimikunta vaati puolueelta aloitteellisuutta hallinnon järjestämiseksi.
Tultuaan koko puolueen puheenjohtajaksi, Väyrynen toivoi puolueelta kannanmuutosta sen asiantuntijatoimikunnan esittämän suppean ympäristöministeriön puolesta. Siinä ministeriön runko tulisi sisäasiainministeriöstä ja sen tehtävinä olisivat lähinnä saasteasiat. Luonnonvaroihin ja luonnonsuojeluun liittyvät tehtävät jäisivät pääosin maa- ja metsätalousministeriöön.
Vastaanotto työvaliokunnassa oli edelleen kylmäkiskoinen. Kansanedustaja Orvokki Kangas ilmoitti, että ympäristöasioista oli Pohjanmaalla huonoja kokemuksia ja hanke oli hyvin periaatteellinen. Osmo Ikonen oli erittäin epäileväinen, hän arveli, että sosialidemokraattihan se olisi ministeriön päällikkönä.
Väyrynen muistutti, että maa- ja metsätalousministeriöstä valui asioita kaiken aikaa pois muualla päätettäväksi. Tuomo Sipilä epäili uutta ministeriötä, mutta uskoi, että kymmenen vuoden kuluttua maassa olisi ympäristöministeriö. Taisto Tähkämaa vaati tolkkua ympäristöhallintoon. Nyt maatalousministeriö ja sisäasianministeriö laativat keskenään ristiriitaisia harjujen- ja soidensuojeluohjelmia. Ahti Pekkala ja Matti Ruokola surivat puolueen leimautumista jarrumieheksi. Marjatta Väänänen harmitteli, kuinka maataloudesta oli tehty syntipukki.
Matti Vanhanen arveli, että jakautunut hallinto ei kauaa kestä. Olisi parempi muokata omaa näkemystä ja siirtää ympäristöorganisaatiota kuntiin saakka. Kääriäinen esitti, että puolue valmistelisi useita tapoja järjestää ympäristöhallinto.
Maa- ja metsätalousministeriön yhteydessä toimivaa ympäristöhallintoa ei kannattanut puolueen asiantuntijaryhmä eikä enää puoluehallituskaan. Väyrynen muistutti, että poliittista realismia oli ympäristöhallinnon nousu tulevien neuvottelujen kynnykseksi. Pehmenneestä linjasta ei saisi hiiskua mitään.
Poliittinen realismi ei estänyt MTK´a eikä sen lehtiä Maaseudun Tulevaisuutta ja Maataloustuottajaa hiostamasta Keskustapuoluetta. Heikki Haavisto kauhisteli MTK´n johtokunnalle toukokuussa 1981, kuinka Keskustapuoluekin tuki lääninhallitusten ympäristötoimistojen perustamista osana väliportaan hallinnon vahvistamista. Toteutuessaan se saattaisi johtaa ympäristöministeriön perustamiseen, joka olennaisesti kaventaisi maa- ja metsätalousministeriön asemaa. MTK pelotteli viljelijöiden siirtyvän Kokoomuksen äänestäjiksi.
Väyrynen harmitteli, että tekipä puolue mitä hyvänsä, niin tuottajajärjestö sitä vastusti. Kokoomuskortti huvitti, sillä puolue oli jo vuosia kannattanut ympäristöministeriötä.
Poteroitunut puolue leimautui ympäristöhallinnon kehittämisen ja koko ympäristönsuojelun vastustajaksi. Väyrynen toikin puoluehallituksessa esille työvaliokunnan huolen siitä, että kaikki muut merkittävät puolueet kannattivat erillistä ympäristöministeriötä. Vain Keskustapuolue lähti nykyisen mallin pohjalta, jossa keskeisessä asemassa oli luonnonvarojen hoitamisesta vastaava maa- ja metsätalousministeriö. Väyrynen arvioi, että puolueen oli nyt liikuttava tai ratkaisu uudesta ministeriöstä tehtäisiin ilman Keskustaa
.
Lahden juhlapuoluekokouksessa Väyrynen esitti hyvin suppean ympäristöministeriön perustamista. Sisäasianministeriöstä puolue siirtäisi ympäristönsuojeluosaston, maatalousministeriöstä vain vesiensuojelutehtävät. Muitakin tehtäviä voisi Väyrysen mukaan ajatella, jos sillä voitiin välttää kaksinkertaisen hallinnon syntyminen. Nykymalli olisi silti edelleen paras, hän pehmensi esitystään.
Presidentti Urho Kekkosen sairastuminen ja ero katkaisivat syksyllä 1981 poliittisen valmistelun ympäristöministeriöstä. Väyrynen totesi joulukuun puoluehallituksessa, että ympäristönsuojelun hallintoa valmisteleva ministeriryhmä ei päässyt eteenpäin. Keskustapuolueen sisäistä valmistelua jatkoi sen ympäristöpoliittinen toimikunta. Puolue palasi kysymykseen tarkemmin vasta keväällä 1982 Sorsan hallituksen ohjelmaneuvottelujen yhteydessä.
Kysymys ympäristöhallinnon järjestämisestä puoluepolitisoitui ja sitä ruokki presidenttipelin ajankohtaisuus. MTK pelotteli keskustapuoluetta sekä vasemmistolla että Kokoomuksella. Keskustapuolueen asiantuntijat painottivat biologista asiantuntemusta, mutta kenttäväen luottamus kaikkiin ympäristönhallintoviranomaisiin oli kärsinyt 1970-luvun laajojen suojelualuevarausten ja maapolitiikan luoman kriittisen ilmapiirin seurauksena.
Presidentinvaalien jälkeen muodostettu Sorsan hallitus luonnosteli vuoden 1982 huhtikuun lopulla tiedonantoa ympäristöministeriöstä eduskunnalle. Hallitus esittäisi hallinnon kehittämiskysymysten lisäksi tulevia lainsäädännön muutostarpeita. Paavo Väyrynen piti hyvänä, että työhön oli saatu laajemmat voimat ja asia pois SDP´n käsistä. Keskustapuolueen eduskuntaryhmä esittäisi aloitteen suppeasta ympäristöministeriöstä.
Keskustapuolueen suppeaa ministeriötä kannatti eduskunnassa RKP ja osa Kokoomuksesta. Väyrynen arveli, että ministeriö ei etenisi ilman maa- ja metsätalousministeriöstä siirrettävää luonnonhoitotoimistoa. Maa- ja metsätalousministeri Taisto Tähkämaa uhkaili laajentavansa esitystään, jos joutuisi luopumaan vesi- ja suojeluasioista. Tästä tulisi lisärasitteita viljelijöille, hän perusteli.
Opiskelijaliiton Jouni Mutanen halusi laajentaa ministeriötä säteilyturvatoimistolla. Väyrynen totesi, ettei puolueen 37 edustajalla sanella vaihtoehtoa ja toivoi tulevan puoluevaltuuskunnan pysyvän suppean ministeriön tukena.
Imatran puoluevaltuuskunta oli valmis joustavoittamaan ministeriömallia. Puolue hyväksyi ympäristöministeriön, jonka piiriin hallitus kokoaisi kaikki ihmisen elinympäristöä pilaavan toiminnan, myös vesien osalta. Väyrynen tavoitteli sosialidemokraattien keskittävän hallintopolitiikan murtamista eduskunnan keskusta–oikeistolaisen enemmistön kautta mutta oli myöhässä: Keskustapuolue oli jo menettänyt blokkipolitiikan edellytykset, sillä Kokoomuksen enemmistö oli SDP´n mallin tukena.
Puolue jousti näistäkin asemista tulevan ministeriön rajaamisessa. Väyrynen katsoi toukokuussa, että luonnonsuojeluasiat voitaisiin siirtää uuteen ministeriöön, kunhan niiden käytännön hallinto ja hoito jäisivät Metsähallituksen organisaation suojaan. Tulevassa eduskuntakeskustelussa hän puhuisi yhä suppean ministeriön puolesta. Väyrynen kertoi saaneensa laajennukselle vihreää valoa keskusteluissaan maa- ja metsätalousministeriön virkamiesten kanssa.
Ministeri Tähkämaa ei sulattanut Väyrysen pehmentyvää linjaa. Hän vaati, että luonnonhoito ja luonnonkäyttö oli säilytettävä maa- ja metsätalousministeriössä. Maatalousministeri oli keskustellut Suomen Luonnonsuojeluliiton puheenjohtajan Rauno Ruuhijärven kanssa ja väitti tämän tukeneen Keskustapuolueen alkuperäistä, kapean ministeriön mallia.
Eduskuntaryhmän tiedotussihteeri Mikko Tuohi oikoi Tähkämaata ja sanoi Luonnonsuojeluliiton kannattavan vasemmiston esitystä. Se menee hänen mukaansa läpi, jos muutamakin Kokoomuksen kansanedustaja sitä tukee.
Väyrynen puolusti esitystään sillä, että olisi viisasta hieman myötäillä lopputulosta. Luonnonsuojelualueiden perustamisen lainsäädäntö olisi mahdollista tehdä uudessa ministeriössä, kunhan alueiden hoito ja hallinto pysyisivät entisellään, hän arvioi.
Tähkämaa harmitteli, että uusi ympäristöministeriö vaatii yli 200 uutta virkamiestä kun maa- ja metsätalousministeriössä pärjätään sadalla. Hän piti kaavoitustakin parempana osana uutta ministeriötä kuin suojelua. Puoluesihteeri Kääriäinen totesi sanailun olevan kouluesimerkki siitä, kuinka Keskustapuolueen kannatusta murennettiin itse.
Eduskunta sai hallitukselta tiedonannon ympäristöministeriön perustamisesta 5.5.1982, ja keskustelussa Paavo Väyrynen käytti keskustapuolueen ryhmäpuheenvuoron. Hän sanoi, että keskittäminen yhteen ministeriöön oli mahdotonta, koska ympäristönäkökulmat liittyivät lähes kaikkeen päätöksentekoon. Ympäristöhallintoa olisi hajautettava eri ministeriöihin, maakuntiin sekä kuntiin.
Keskustapuolue kannatti hallituksen vaihtoehdoista suppean ympäristönsuojeluministeriön perustamista. Sen päätehtäviä olisivat ilmansuojelun, vesiensuojelun ja jätehuollon hoitaminen. Mukaan kuuluisivat myös säteilyturvallisuus, ydinenergian käytön valvonta, kemikaalivalvonta, myrkkyasiat, meluntorjunta ja ulkoilukysymykset, Väyrynen luetteli. Ministeriöön siirrettäisiin sisäasianministeriön ympäristönsuojeluosasto, maa- ja metsätalousministeriön vesitoimiston tehtäviä, vesihallituksen vesistöosaston, vesiensuojelun ja vesihuolto-osaston eräitä tehtäviä sekä yksittäisiä asioita muista ministeriöistä ja hallituksilta, Väyrynen täsmensi.
Väyrynen halusi kunnille lisää lähivaltaa näihin asioihin ja tyrmäsi kaavoituksen keskittämisen. Metsästys ja kalastus sekä puhtaan veden asiat oli ehdottomasti säilytettävä maa- ja metsätalousministeriössä. Hän harmitteli maatalouden röykyttämistä ympäristöasioissa. Teollistuminen ja kaupungistuminen ovat elinympäristön suurpilaajia mutta maa- ja metsätalous on elinkeinoista luonnonmukaisin. Luonnonsuojelualueiden ylimitoitettu varaaminen johtaisi maaseudun tyhjenemiseen ja kaupunkien paisumiseen.
Puheensa lopuksi Väyrynen siteerasi tunnettua intiaanipäällikkö Seattlen vastausta Yhdysvaltain presidentille maanostotarjoukseen vuodelta 1854: ”Jos me myymme tämän maan, teidän täytyy muistaa, että se on pyhä. Teidän kaupunkienne näkeminen koskee punaisen miehen silmiin. Ei ole hiljaista paikkaa valkoisen miehen kaupungissa. Ei yhtään paikkaa, jossa voisi kuulla silmujen puhkeavan keväisin tai hyönteisen siipien rahinan”.
Tiedonannon esitellyt sosialidemokraattinen sisäministeri Matti Ahde korosti, kuinka yhteiskunnan valmius hoitaa ympäristöasioita riippui lainsäädännöstä ja hallinnosta sekä sen voimavaroista. Hän kannatti laajaa keskittämistä, sillä hajanaisuus loi ongelmia ja epäselvyyksiä. Keskusvirastomallista ei olisi vastaamaan tarpeeseen, vaikka sellainen Ruotsissa olikin.
Puoluetoveri Kaisa Raatikainen painotti ryhmäpuheenvuorossa valtakunnallisen alueiden käytön suunnittelun tärkeyttä. Keskitetty ohjaus olisi tehokas tapa siirtää maata virkistyskäyttöön ja luonnonsuojeluun.
Kokoomuksen ryhmäpuhuja Pentti Sillantaus vastusti byrokraattista mammuttiministeriötä, mutta ymmärsi tarvetta koota hallinto yhteen. Kokoomus pelkäsi, että ministeriö lisäisi kaupunkien ja maaseudun vastakkainasettelua. Se halusi jatkovalmistelun parlamentaariselle työryhmälle.
Kokoomuksen eteläpohjalainen edustaja Pentti Mäki-Hakola ei sanojaan säästellyt. Hänen mielestään maaseudusta oltiin tekemässä kieltojen ja käskyjen varaan jätettyä intiaanireservaattia.
RKP´n Elisabeth Rehn vastusti jyrkästi kalastusasioiden siirtoa uuteen ministeriöön. SMPn Veikko Vennamo uskoi sosialidemokraattien ja Keskustapuolueen löytävän sovun yhteisen virkapaketin kautta. Vennamo ei laajaa ministeriötä tyrmännyt.
Maa- ja metsätalousministeri Tähkämaa puolusti tiedonantokeskustelussa ilman- ja vesiensuojelun sekä jäteasiain siirtoa omaan ministeriöönsä. Hän uskoi, että kahden ministerin jakaessa kehittämis- ja suojelutehtävät toteutuisi järkevä hallinnon kehittäminen.
Kansanedustaja Eeva Kuuskoski-Vikatmaa ihmetteli omien pelottelua. Talonpojat oli saatu pelkäämään, että ympäristöministeriö olisi Ilmestyskirjan peto, joka heti synnyttyään hotkaisee kitaansa maat ja mannut. Umpisolmu pitää avata, jotta järkevä ympäristönsuojelun hallintokeskustelu olisi mahdollista, hän sanoi.
Hallituksen esityksen tullessa eduskunnan käsiteltäväksi olivat Keskustapuolueen rivit yhä sekaisin. Ympäristöministeriön perustamisesta ja sen laajuudesta ei ollut yksimielisyyttä puolue-elimissä tai eduskuntaryhmässä. Tulevan valiokuntakäsittelyn ei ennustettu selkiyttävän tilannetta, vaikka ei-sosialistiset puolueet selvittivät mahdollisuutta yhteiseen kantaan. Keskustapuolueen ympäristöpolitiikkaa kritisoitiin julkisuudessa jarruttamisesta.
MTK´n ja keskustapuolueen huonontuneet suhteet nousivat toistuvasti esille Keskustapuolueen puoluehallituksen kokouksissa. Puolueella ei ollut varaa antaa maaseutuväelle sellaista kuvaa, että etsiessään kaupunkikannatusta se kääntäisi selkänsä maataloudelle. Osapuolet hakivat sopua Keskustapuolueen työvaliokunnan ja MTK´n luottamusjohdon kesken MTK´n tiloissa Simonkadulla toukokuussa 1982.
Hämeen Sirkka-Liisa Anttila tyynnytteli jännitteitä korostamalla puolueen ja tuottajajärjestön hyvän yhteistyön tarvetta jatkossakin: ”Ympäristöministeriön tuloa emme voi estää, mutta on yhdessä huolehdittava, ettei siitä tule uutta byrokratiaa maaseudulle.” Seppo Kääriäinen sanoi puolueen katsovan laajalti koko maaseudun tulevaisuutta ja kantavan siitä huolta. Tässä oli ero puolueen ja tuottajien välillä.
Kokoomus pyrki esiintymään sillanrakentajana keskiryhmien ja sosialistien välillä esittämällä vielä yhden vaihtoehdon. Keskustapuoluetta se ei tukisi. Väyrynen toivoi, että MTK voisi painostaa vasemmistoa myötäilevää Kokoomusta ei-sosialistien linjalle.
Hallituksen ministeriömallia viimeistelemään asettama hallintokomitea teki valmistelutyötään odotettua nopeammin, sillä aikaa oli annettu vuoden loppuun saakka. Komitean puheenjohtajaksi sisäministeri Matti Ahde oli poiminut Kokoomuksen Erkki Pystysen, joka tunnetusti kannatti laajan ympäristöministeriön mallia. Martti Pura kertoi Suomenmaassa 3.8., että komiteassa ajettiin ministeriöön mukaan väkisin kaavoitus-, rakennus- ja asuntoasioita vaatien samalla välitöntä päätöksentekoa. Pystynen puolestaan syytti keskustalaisia edustajia epäasiallisesta toiminnasta ja jarrutuksesta komiteassa.
Keskustakaksikon Juhani Tuomaala ja Martti Pura taival ympäristöasiain hallintokomiteassa keskeytyi elokuussa 1982 heidän lähtiessään sieltä omasta aloitteestaan pois. Mukana seurasi RKP´n edustaja MMT Per-Edvin Persson. Syynä oli lähtijöiden
mukaan kokoomuslaisen puheenjohtajan Erkki Pystysen kiirehtiminen, umpikujaan ajo. Komitean puheenjohtaja vaati sitä tekemään päätöksiä ilman eduskunnan edellyttämiä selvityksiä asiassa, kaksikko perusteli.
Keskustapuolueen työvaliokunnassa puheenjohtaja Väyrynen harmitteli, että sen edustajat lipesivät komiteasta ennen äänestyksiä. Hän sanoi SDP´n hankkivan vain vaalipisteitä kiirehtimällä ratkaisua.
Hallitus äänesti komitean työn pohjalta iltakoulussaan 16.9. Yhteistä kompromissia ei tullut, sillä suppeimman hallinnon ministeriömalli oli edelleen niskan päällä äänin 7–6. Eduskunta ratkaisisi ministeriön laajuuden.
Väyrynenkin oli valmis kaavoituksen siirtämiseen uuteen ministeriöön. Keskustapuolueen työvaliokunnassa hän ilmoitti, että puolueen piti ryhtyä tukemaan Suomen Luonnonsuojeluliiton viimeistä kantaa. Sen mukaan osa kaavoitustehtävistä, esim. yleispiirteinen maankäytön suunnittelu siirtyisi tulevaan ministeriöön. Pienet yksityiskohtaiset kaavat säilyisivät kuitenkin kuntien kontrollissa. Matti Ruokola tuki ja ministeri Tähkämaa kehui Suomen Luonnonsuojeluliittoa hyväksi liitoksi.
Eduskunnassa laki eteni nopeasti ja se hyväksyi perustamisesityksen marraskuussa 1982. Käsittely tapahtui suuren valiokunnan mietinnön pohjalta, mutta sen sisältö oli ratkaistu perustuslakivaliokunnassa. Siellä hallituksen esitys muuttui kansanedustaja Matti Luttisen lakialoitteen mukaisesti. Uuteen ympäristöministeriöön lisättiin kaavoitus- ja rakennustoimi sekä maa- ja metsätalousministeriöstä vesiensuojelu mutta ei koko vesihallintoa. Maa- ja metsätalousministeriön luonnonvarainhoitotoimisto vaihtaisi osoitetta.
Perustuslakivaliokunnassa kolme keskustalaisedustajaa jätti vastalauseen numero kaksi, joka halusi hallituksen esittämää suppeampaa mallia. Siinä kaavoitusta ei siirretty uuteen keskushallintoon ja painotettiin kuntien roolia. Keskustapuolue olisi näiden sijasta siirtänyt ydinjätteiden ja säteilyturvallisuuden sääntelyn ympäristöhallintoon.
Perustuslakivaliokunnan ehdotus laaja-alaisesta ministeriöstä voitti Mauno Mannisen vastalauseen mukaisen esityksen äänin 124–51 toisen käsittelyn päättyessä 26.11. Enemmistöön kuuluivat kokoomuksen, SDP´n ja SKDLn eduskuntaryhmät kokonaisuudessaan sekä neljä keskustaryhmän liberaaliedustajaa. Vähemmistöön jäivät Keskustapuolueen, Ruotsalaisen kansanpuolueen ja Maaseudun puolueen edustajat sekä Kristillisen liiton eduskuntaryhmän enemmistö. Eduskunta hyväksyi lait kolmannessa käsittelyssä 30.11.1982.
Eduskunnan päätöksen mukaan ympäristöministeriö aloitti toimintansa 1.10.1983.
Keskustapuolueessa ympäristökysymykset oli nostettu profiilikysymyksiksi mutta puolueen suhde nuoren sukupolven uuteen vihreyteen ei ollut ongelmaton. Ympäristö nousi myös muiden valtapuolueiden asialistalle. Ympäristöasioiden hallinto ei ollut kasvavan aktivismin ytimessä, mutta se sai aihepiirinsä vuoksi kokoaan enemmän huomiota.
Vaihtoehtoliike vahvistui dogmaattisen puoluepolitisoitumisen, hitaan hallinnon ja jähmettyneen yhteiskuntarakenteen kritisoinnista. Koijärven patoajat korostivat maaseudun elinkeinojen oikeutettujen etujen ja luonnonsuojelun yhdistämistä. Olisi voinut olettaa, että uusi poliittisin perustein jakautunut hallinnollinen linnake ei ollut vaihtoehtoväen keskeinen tavoite, mutta liike ajoi voimakkaasti ympäristöministeriötä symbolikysymyksenä.
Vihreän liikkeen keskeinen ideologi Osmo Soininvaara esitti uutta vero-ohjausta tehokkaana ja oikeudenmukaisena ympäristönsuojeluna. Sitä valmistelemaan ja toteuttamaan tarvittiin ympäristöministeriön erityisosaamista. Hän perusteli keskitettyä hallintoa paremmalla päätöskyvyllä.
Soininvaara kritisoi Keskustapuoluetta takertumisesta maan omistamiseen ja maan spekulatiiviseen arvoon. Luontoa olisi mahdotonta suojella, mikäli maanomistajilla säilyisi mahdollisuus tehdä maalleen mitä hyvänsä.
Keskustapuolue jakautui. Sen puolue-elinten enemmistö vastusti erillistä ministeriötä ja olisi vastahakoisesti suostunut vain suppeimpaan mahdolliseen malliin. Ympäristöpoliittinen toimikunta horjui.
Keskustapuolue joutui lopulta taipumaan joka asiassa. Puolue sai jarruttajan ja ympäristölle vihamielisen maineen, mikä oli kolaus sen yleispuoluepyrkimykselle. Keskustalainen vihreys tummeni. Uutta vihreyttä määritti aiempaa selvemmin ekologia, ja pehmeät arvot tulivat mukaan yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Ympäristöhallinnon muodostaminen oli edistyksellisen toiminnan symboli, mikä sopi erityisesti hallituskumppani sosialidemokraateille. SDP sai näkyvää tukea Kokoomuksen enemmistöltä, mikä lähensi puolueita toisiinsa Kekkosen ajan päättymisen jälkeisessä ajassa.
Keskustapuolue joutui myöntymään myös vesihallituksen siirtoon uuteen ympäristöministeriöön. MTK vahvisti maaseudun kielteistä asennoitumista omalla agressiivisella kampanjoinnillaan.
Keskustapuolue oli yhteiskunnan ympäristömodernisaatiossa ollut liikkeellepaneva voima. Se oli aateperustansa mukaisesti ajanut ympäristöhallinnon kansanvaltaistamista ja desentralisaatiota. Puolue korosti uusiutuvien luonnonvarojen merkitystä ja hahmotteli näitä tavoitteita tukevaa hallintoa. Takertuminen maa- ja metsätalousministeriöön kavensi puolueen tavoittelemaa elinkeinoriippumatonta yleispolitiikkaa ja leimasi sen alkutuotannon edunvalvojaksi. MTK´n painostuksessa puolue joutui varomaan kääntämästä selkäänsä maaseudun edunvalvonta-asioille.
Puolueen energiapolitiikka keräsi uusia kannattajia mutta valtapeli kasvatti epäilyjä. Keskustapuoluetta ei pidetty kaivattuna, politiikkaa uudistavana voimana.
Keskustanuoret katsoivat taistelun ympäristövallasta tahranneen puolueen vihreän maineen. Sen tärveltymistä eivät korjanneet edes onnistumiset kuntien ja läänien ympäristöpainotuksen lisäämisessä. Kuntiin tuli omaa poliittista ympäristövalmistelua, joka paikallistasolla sopi varsin hyvin keskustalaiseen ajatteluun. Tämä vahvisti puolueelle tärkeää kotiseutuhenkistä ympäristösuhdetta.
Koijärvi on matala ja humuspitoinen järvi lähellä Urjalan rajaa Forssassa. Järvi ei ole mikään luonnontilainen harvinaisuus. Osana myöhempää talonpoikaista pellonraivausaaltoa järven pintaa laskettiin kahdesti 1900-luvun alussa. Sen pääasiassa korte-, sara- ja ruoholuhtia niitettiin karjalle 1950-luvun puoliväliin saakka. Järven odotettiin kuivuvan kokonaan, mutta niittojen loputtua se säilyi matalana ja ruovikkoisena.
Järven perkaushanke laitettiin vireille jo vuonna 1952 ja sen kuluessa esimerkiksi Helsingin vesipiiri arvioi alueen vesijättöalueeksi, ei järveksi. Maa- ja metsätalousministeriö puolestaan arvioi 1970-luvulla Koijärven kuuluvan Suomen kolmen arvokkaimman lintujärven joukkoon.
Järven uudesta kuivattamisesta tehtiin päätös ojitustoimituksessa vuosina 1969–70, jossa laadittiin ojitussuunnitelma ja kustannusten ositus. Asia ei ollut seudulla yksimielinen: Länsi-Suomen vesioikeus antoi tehdyistä valituksista päätöksen 6.2.1976. Korkein oikeus vahvisti alemman oikeusasteen ratkaisun päätöksellään 10.4.1978. Koijärven vedenpinnan laskulle oli siis olemassa lainvoima.
Perkausta ajaneet maanomistajat kyllästyivät odottamaan valtion avustusta, vaikka päätös siitäkin oli tehty. He ryhtyivät syventämään järvivesien purkuojaa pääsiäislauantaina 14.4.1979.
Kaivuun yhteydessä veden korkeutta mittaava kiintopistekivi siirtyi. Paikalle saapui runsaasti tapahtumista kuulleita luonnonsuojelijoita ja erilaiseen vaihtoehtoiseen, puolueiden ulkopuoliseen yhteiskunnalliseen toimintaan aktivoituneita henkilöitä erityisesti pääkaupunkiseudulta. He pyrkivät estämään laskuojan syventämisen kahlitsemalla itsensä töissä olleeseen kaivinkoneeseen ja täyttämällä ojaa kivillä. Aluksi ilmapiiri säilyi pääosin rauhallisena ja keskustelevana.
Tunnelma kiristyi toukokuun alussa, kun satakunta hämäläisten tuottajayhdistysten muualta tullutta aktiivia purki suojelijoiden tekemän padon. He perustelivat tekoa viranomaisten saamattomuudella.
Kuivaushanke jakoi Koijärven kyläyhteisöä. Arvioiden mukaan vähemmistö maanomistajista ajoi vedenpinnan laskua. Sen tuottajajärjestö erotti puheenjohtajansa kesken toukotöitä pidetyssä kokouksessa äänin 49–43 tämän vietyä ruokaa ja halkoja aktivisteille.
Tapaus Koijärvi sai valtavan huomion mediassa. TV-uutisissa se oli pääaiheena heti tapahtumien alettua ja aktiivinen seuranta teki siitä valtakunnallisen suojeludraaman. Patoja vuoroin rakennettiin, vuoroin purettiin. Padon rakentajien leiriin kävi tutustumassa kesän 1979 mittaan tuhansia kiinnostuneita ympäri Suomen. Eri oikeusasteet puivat protestoijien toiminnasta nostettuja syytteitä pitkään ja monet aktivisteista tuomittiin myöhemmin sakkoihin.
Keskustapuolueen puolue-elimissä Koijärven tapahtumat tulivat keskusteluun ja linjattavaksi hyvin varhain. Tuolloin maa- ja metsätalousministerinä toiminut Johannes Virolainen vieraili paikalla heti pääsiäisen jälkeen. Myöhemmin paikalla kävi myös uusi maa- ja metsätalousministeri Taisto Tähkämaa. Virolainen korosti tiedotusvälineille hankkeen lainvoimaa eikä ollut valmis valtion pakkolunastustoimiin. Valtioneuvosto halusi kuitenkin neuvotella siitä, ettei vedenpinnan laskulla uhattaisi lintujärveä. Virolaista isännöi kuivatushankkeen vetäjä, Muolaasta lähtenyt evakko Mauno Vinnikainen.
Virolainen myönsi keskustapuolueen työvaliokunnassa, että järvellä oli luonnonsuojelullista merkitystä. Ministeriössä oli pakko pikaisesti löytää kompromissi, joka turvaisi sekä kuivatusta ajaneiden, että sitä vastustaneiden edut. Valtioneuvosto olikin kiistelyn seurauksena päättänyt rakennuttaa järven laskuojaan pohjapadon, joka vähentäisi kevättulvaa ja jolla pidettäisiin kesäaikaan riittävän korkea veden taso. Asiaa valvomaan asetettaisiin vielä toimikunta hallitusneuvos Seppo Havun johdolla.
Virolainen tuskaili, että liberaalit yrittivät tälläkin asialla saada poliittisia pisteitä. Näiden kaksi kansanedustajaa oli ollut luonnonsuojelijoiden joukossa patoamassa laskuojaa.
Koijärvi yllätti keskustanuoret selustasta, maaseudulta. NKL´n hallitus käsitteli tapausta tuoreeltaan. Keskustanuoret valitsivat Martti Puran ja Matti Vanhasen neuvottelemaan liiton puolesta yhteisestä kannanotosta muiden poliittisten nuorisojärjestöjen kanssa. Tällaista ei kuitenkaan saatu aikaiseksi.
Matti Vanhanen pohdiskeli Koijärven merkitystä alkukesästä Keskusta-lehdessä ja myöhemmin Politiikan Puntarin artikkelissa. Johtopäätös on helppo muotoilla, kirjoitti Vanhanen. Luonto ja luonnonvarojen hoito on selkeämmin sisällytettävä lainsäädäntöön eikä muutamien hehtaarien suojelusta saa tulla kabinettikysymystä. Puolueen oli otettava Koijärvestä oppia, koska luonnonsuojelu oli omien ohjelmiemme ja elämänmallimme tavoite. Jarruttelun sijasta olisi itse etsittävä suojelukohteita, oli Vanhasen vaatimus.
Koijärvi-liike luovutti eduskunnalle adressin järven säilyttämisen puolesta kesäkuussa. Mukana oli 101 kansanedustajaa, mutta ei ainuttakaan ekologisen Keskustapuolueen allekirjoittajaa, Matti Vanhanen ihmetteli.
Koijärven aktivismi rohkaisi ympäristöliikehdintää muualla Suomessa. Paikallinen väestö nousi kesällä 1979 Ilomantsin Hattuvaarassa lentoruiskutuksin tehtävää vesakkojen torjuntaa vastaan. Keskustapuolue jäi tässäkin jyrän alle ja ankara mediakesä sähköisti puolueen tunnelmaa. Paavo Väyrynen vaati, että Keskustapuolueen piti välttää joutumista tilanteisiin, joissa siitä muodostui kielteinen kuva. Väyrynen viittasi kasvukauden ympäristökonflikteihin.
Virolainen otti esimerkiksi huonosta keskustalaisesta joukkuepelaamisesta Väyrysen. Tämä oli kesällä lehtihaastattelussa pohtinut vesakkomyrkytysten kieltämistä. Virolainen tiedusteli Väyryseltä, jonka ministerivastuualueeseen vesakontorjunta ei varsinaisesti kuulunut: mikä vaati kyseisen lausunnon antamista?
Väyrynen vastasi kritiikkinsä perustuneen keskusteluihin Taisto Tähkämaan sekä maa- ja metsätalousministeriön virkamiesten Reino Urosen ja Jaakko Piirosen kanssa. Hän oli osoittanut sormella vain lentoruiskutuksia. Virolainen sanoi itsekin olevansa valmis ruiskutusten rajoittamiseen, jos kustannukset korvataan metsänomistajille. Lopen Tuomo Sipilä arveli, että käytännössä asialla ei ollut metsänomistajille suurta merkitystä, mutta ruiskutuskielto voisi kirkastaa puolueen kasvoja.
Virolaista median arvostelu selvästi harmitti. Keskustapuolueen puheenjohtajakamppailun asetelmia rakennettiin ympäristöteemoillakin. Puheenjohtaja korosti kannattavansa luonnonsuojelua. Hän muistutti edellisen hallituksen aikana ja hänen ministerikaudellaan päätetyn 200.000 hehtaarin kansallis- ja luonnonpuisto-ohjelmasta sekä 170.000 hehtaarin soidensuojeluohjelman perustamisesta. Virolainen arvosteli suojelijoiden hyökkäyksen rintamaa, joka kohdistui maanomistajiin. Puheenjohtaja kertoi hirvien vieneen tällä satokaudella hänen omasta herneestään puolet ja ohrasta 40 % -eikö se osoittanut luonnonsuojeluhenkeä?
Puolueen ympäristöjulkisuudesta oli kannettu huolta jo ennen Koijärven selkkausta. Ympäristöpoliittinen toimikunta valitteli, että sen ääntä ei kuunneltu puolueen johdossa eikä puoluehallitus käyttänyt päätöksenteossa sen asiantuntemusta. Jo aiemmin toimikunta arvioi, että puolueen johtavat henkilöt eivät olleet perillä ympäristönsuojelun merkityksestä sen enempää ihmiskunnalle kuin puolueen tulevaisuudelle. Näkemyserot puoluehallituksen ja toimikunnan välillä kärjistyivät entisestään kiistassa ympäristöhallinnon sijoituksesta ja laajuudesta.
Keskustapuolueen ympäristöpoliittinen toimikunta oli vuonna 1976 varoittanut luonnonsuojeluvastaisesta esiintymisestä. Luonnonsuojelu ja luonnonalueiden rauhoitukset koetaan varsin yleisesti myönteisinä toimenpiteinä, asiantuntijat muistuttivat. Luonnon- ja ympäristönsuojelun vastustaminen tuntui yksipuoliselta politiikalta väestökeskuksissa. Keskustapuolueen lehdistön varsin selvä luonnonsuojeluvastainen otsikointi ja kirjoittelu sekä puolueen edustajien esiintyminen laskivat luottamusta. Puheet saattavat viedä kannatusta juuri niillä alueilla, joilla puolueen olisi välttämättä saatava lisää ääniä, toimikunta tähdensi.
Keskustapuoluetta arvosteltiin jo ennen Koijärven kiistaa sen mielestä epäoikeudenmukaisesti ja tarkoitushakuisesti. Puolueen ympäristöpoliittinen toimikuntakin näki varsinkin Luonnonsuojeluliiton kannanotoissa vasemmistolaista leimaa ja että ne oli suunnattu peruselinkeinon harjoittajia vastaan. Asiantuntijat toivoivat keskustalaisten liittyvän liiton olemassa oleviin yhdistyksiin tasapainottamaan tilannetta.
Varapuheenjohtaja Marjatta Väänänen oli samaa mieltä ja epäili liiton puolueettomuutta. Hän pelkäsi, että SDP ja vasemmisto pyrkivät mustaamaan keskustapuoluetta ympäristökysymyksissä. Väänästä houkutti uuden ympäristöjärjestön perustaminen. Luonnonsuojeluliitto jakautui 1970-luvulla sisäisesti edistysuskoisiin luonnonsuojelijoihin ja yhteiskuntaulottuvuutta tavoitelleisiin ympäristövaikuttajiin. Jako heijasteli maaseutu – kaupunki-vastakohtaisuutta.
Paavo Väyrynen esitti, että luontojärjestöissä pitäisi olla painavasti mukana, kun ”Ympäristövuosi 80” -kampanjakin lähestyi. Uuden järjestön perustamiseen ei puolueen työvaliokunta nähnyt aihetta mutta Ahti Pekkala kehotti keskustalaisia aktiivisesti perustamaan uusia osastoja. Liitto voitaisiin vallata sisältäpäin.
Esko Aho näki kilpailevan liiton perustamisen vaikeuttavan keskustapuolueen asemaa. SLL´n toimintaan pitäisi hänen mielestään silti hyvin aktiivisesti osallistua. Toivo Yläjärvi vahvisti MTK´n tulevan mukaan ympäristövuoden toteuttamiseen ja esitti, että sen kanssa pitäisi tehdä yhteistyötä.
Keskustapuolue oli erittäin huonosti varautunut Koijärven selkkauksen nostattamaan suojelupoliittiseen mediamylläkkään. Puolueen asiantuntijat olivat varoittaneet ylimielisyyden vaarasta useampaan otteeseen ja Keskustapuolueella oli huonoa onneakin. Puheenjohtaja Virolainen toimi maa- ja metsätalousministerinä, jonka hallinnonalaan Koijärven lainvoiman saanut perkaus kuului. Konflikti ajoittui hallitusneuvottelujen aikaan, mikä heikensi poliitikkojen mahdollisuutta reagoida riittävän nopeasti.
Keskustapuolue oli ratkomassa lukuisia paikallisia suojelukiistoja 1980-luvulla. Hämeessä vastakkainasettelut kärjistyivät 70-luvun ylisuurina pidettyjen vaihekaavojen varausten ja Koijärven kiistojen jälkeenkin. Tammelalainen Keskustapuolueen varapuheenjohtaja Martti Pura nosti lokakuussa 1985 esille oman kotipitäjänsä Torronsuon kansallispuiston laajennuksen ja suojelun. Sen kaavavaraukset toimenpidekieltoineen koskivat suoalueen noin 100 maanomistajatilaa. Metsän käyttö elinkeinotarkoituksiin oli kielletty ja alueen lunastusprosessi makasi ympäristöministeriön pöydällä. Maanomistajien tunteet kuumenivat ja hallitusvastuussa ollut keskustapuolue sai kritiikistä osansa.
Puolueen ympäristöpoliittinen toimikunta oli ajanut kevään 1979 vaaliohjelmaan tavoitteen suojelu- ja virkistysaluekaavojen (Suvi-kaavat) rahoituksesta ja oikeusvaikutusten selkeyttämisestä. Keskustapuolue katsoi, että seutukaavaliitot laativat kaavat paikallisia näkökohtia väheksyen. Puolue ajoi maanomistajille läheisempää järjestelmää, joka takaisi lunastuksiin rahaa tai vaihtomaita. Tavoite eteni Koiviston hallituksen ohjelmaan siten, että perustettava työryhmä järjesteli suojelun rahoitusta. Käytännön lunastustoimet etenivät kuitenkin erittäin hitaasti.
Puolueen työvaliokunta asettui puoltamaan hämäläisten maanomistajien vaatimuksia. Se lähetti terveisensä ympäristöministerille siitä, että Torronsuon kansallispuisto olisi rajattava valtion omistamalle alueelle. Kaikki metsien ja suon käyttöön liittyvät toimenpidekiellot tulisi kumota. Vain näin toimien palautuisi paikallisen väestön luottamus päätöksentekijöihin, mikä loisi edellytykset puiston laajentamiselle vapaaehtoisin kaupoin. Keskustapuolueen kuuluttama vapaaehtoinen suojelu törmäsi valtiojohtoisen maankäytön muuriin vielä 1980-luvulla. Valtioneuvosto perusti kansallispuiston 1990 mutta sen viimeiset maa-alueet lunastettiin vasta 2010-luvulla. Torronsuon maanomistajien alueet jäivät toimenpidekieltoihin jopa yli 20 vuoden ajaksi.
Hallinnon hajauttaminen oli Maalaisliitto–Keskustapuolueen kantavia ideologisia teemoja alusta saakka. Erityisen selkeästi tavoite tuli esille vuoden 1962 yleisohjelmassa. Oli luonnollista, että puolue pyrki rakentamaan ympäristötoimia ja hallintoa alhaalta ylöspäin. Keskustapuolue halusi säilyttää maankäytön suunnittelun, kaavoituksen ja muut asumiseen vaikuttavat yhteiskunnan ratkaisut suurelta osin kuntatasolla.
Paikallisella energiantuotannolla oli aluetaloudessa suuri merkitys. Keskustapuolue pyrki laajentamaan tätä kotimaisiin polttoaineisiin nojautuen ja sitä vauhditti puolueessa vuonna 1976 hyväksytty energiaohjelma. Suuressa kuntaoperaatiossa vuonna 1978 puoluetoimisto laati valtuustoryhmien paikallisjohdolle aloitteita kuntien energiatalouden järjestämiseksi kotimaiselle pohjalle. Tavoitteena oli saada aikaan energiatoimikuntia, jotka kartoittaisivat kuntien polttoainevaroja ja niiden hyödyntämistä. Samalla piti selvittää kuntien omien kiinteistöjen energiansäästö ja mahdollisuudet lämmittää muita rakennuksia paikallisella polttoaineella.
Keskustapuolueen ympäristöpoliittinen toimikunta kiinnitti usein huomiota taajamien jäteongelmiin. Kuntaohjelmassaan puolue painotti jätteiden ja uusiokäyttöisen materiaalin palauttamista kiertoon aina kun se oli mahdollista. Se korosti hallinnon siirtämistä keskustasolta kunnille. Keskustapuolueen asiantuntijoita arvelutti alkuvuodesta 1979 uusi jätehuollon asetus, joka heidän mielestään puuttui kunnan toimivaltuuksiin. Asetukseen sisältyviä jätehuollon järjestämisen korkotukilainoja toimikunta piti onnistuneina ja kannatettavina.
Keskustapuolue lähti kunnallisvaaleihin syksyllä 1980 erittäin suurin odotuksin. Turun puoluekokouksen 1980 linjausten ja henkilövaihdosten jälkeen puolue toivoi, että alkiolainen vihreys kannattelisi sitä keskuksiin ja eteläisimpään Suomeen. Tavoitteena oli yli 20 prosentin lisäys Etelä-Suomen kuntaäänissä ja saavuttaa koko maassa 4.000 keskustavaltuutettua.
Keskustapuolue paneutui kunnallisvaaleihin tosissaan, työ oli alkanut jo Savonlinnan puoluevaltuuskunnassa marraskuussa 1979 uuden kunnallispoliittisen ohjelman hyväksymisellä. Ellivuoren puoluevaltuuskunta (1980) täydensi sitä korostamalla kuntien roolia ympäristöasioissa.
Puolue tähdensi työpaikkoja ja yrityksiä tuovaa paikallista energiaomavaraisuutta. Puolue halusi luonnonmukaisia ja viihtyisiä asuintaajamia, joita lämmitettäisiin puulla, turpeella tai asutusjätteellä. Kaavoituksessa se painotti rakennusperinnön, asuinpaikan vapauden ja kylien kaavasuunnittelun tärkeyttä.
Keskustapuolueen hallituksessa vaalien iskulauseesta – ”Kylä eläväksi – kaupunki kotoisaksi” – virisi perusteellinen keskustelu. Keskustanaisten Tellervo Yli-Lonttinen kehui slogania tuoreeksi ja iskeväksi, joka ei korostanut maaseutua liikaa. Puheenjohtaja Virolainen toivoi kotoisuuden tilalle vihreyttä, mutta Paavo Väyrynen haki kompromissia maaseudun ja vihreyden kesken. Hänen mielestään rinnakkain voitiin käyttää kahta teemaa, esim.pääkaupunkiseudulla vihreyttä. Tässä yhteydessä hän viittasi vihreiden nousuun Saksan Liittotasavallassa.
Ellivuoren puoluevaltuuskunta ohjelmapoliittisen valiokunnan herkkä luovuus kukki kaikkiaan kahdeksan uutta ehdotusta, joissa vihreys, luonto ja ihminen kutsuttiin apuun kiteyttämään alkiolaista ekologiaa. Lopulta valtuuskunta hyväksyi kunnallisvaalien tunnukseksi puoluetoimiston alkuperäisen esityksen.
Pellolla valkoapilakummussa punertava syksyinen pihlaja hallitsee maisemaa vaalijulisteessa. Sen takana levittäytyy onnellisten ihmisten hajakeskitetty taajama pihoineen ja valoineen.
Ympäristöteema toi kuntavaaleissa 18.000 lisä-ääntä ja kunnallisvaalien kolmannen sijan, mutta pieni voitto ei ollut sitä, mitä keskustapuolue odotti. Se sai 18,7 % äänistä. Pahimmat kilpailijat Kokoomus ja SDP kasvattivat etumatkaansa, ja SMP lähti uudelleen kasvuun.
Vihreiden tulo eduskuntaan vuoden 1983 eduskuntavaaleissa lisäsi julkista kiinnostusta heidän politiikkaansa kohtaan. Osmo Soininvaaran kirja ”Vihreää valoa” ilmestyi loppuvuodesta. NKLn hallitus päätti tilata kirjan kaikille hallituksen jäsenille ja liittosihteeri Laaninen esitteli sitä Keskusta -lehdessä.
Vihreäksi itseään kutsuvan puolueen vihreänä itseään pitävän nuorisojärjestön kannalta näyttää siltä, että ensimmäinen erä kilpailussa vihreiden kanssa on hävitty, Laaninen kirjoitti. Suuren yleisön tietoisuudessa sana vihreä yhdistettiin ennemmin Komsiin kuin kepuun, eikä kepu siitä voi syyttää muuta kuin itseään.
Laaninen oli vaikuttunut vihreiden talouspolitiikasta, joka sisälsi aivan uutta ajattelua. Vihreät halusivat verojärjestelmää kehittämällä suosia ekologisesti kestävämpää tuotantoa. Väite siitä, että puolueet eivät pystyneet muuhun kuin hallinnointiin, tuntui varsin oikeutetulta. Laaninen kysyi, olivatko uudet vihreät ajaneet Keskustapuolueesta jo ohi? Pitäisikö keskustanuorten hakeutua kiinteään yhteistyöhön muiden itseään vihreinä pitävien kansalaisliikkeiden kanssa? Vihreässä liikkeessä toimiminen ei pakottanut ketään polttamaan siltoja poliittiseen menneisyyteensä.
Vihreyden kaipuu vankistui koko puolueessa, sillä ykkösteemoiksi vuoden 1984 toimintasuunnitelmassa kohosivat viherasiat: maaseutu, energia ja ympäristö. Puoluesihteeri Seppo Kääriäinen murehti keväällä 1984, että vihreiden gallupkannatus oli kivunnut jo kuuteen prosenttiin. Vihreät voivat kohta alkaa jyrsiä Keskustan kannatusta, kun Keskustapuolueella ei ollut kunnon näyttöä vihreästä linjasta. Toistaiseksi niin ei ollut tapahtunut.
Keskustanuorten uusi puheenjohtaja Timo Toropainen myönsi, ettei Keskustapuolueella vihreiden kannatuksen eliminoimiseksi poppakonsteja ollut. Puolueen nuorisojärjestöt valmistelivat tulevaan puoluekokoukseen vihreää manifestia.
Vihreys ei ollut kansalaisten mielessä, kun näiltä kysyttiin mielikuvaa Keskustapuolueesta. Keskustapuolueen työvaliokunta keskusteli kesäkuussa 1985 tutkimuksesta, jossa huolestutti puolueen kuva. Vuoden aikana keskustapuolueen arvot olivat siirtyneet puolueista eniten oikealle. Ja lukuisat julkiset ympäristökiistat vahvistivat mielikuvaa, jota Keskustapuolueen johto ei ollut tavoitellut. NKL´n puheenjohtaja Timo Toropainen harmitteli surkeaa imagoa ja arvosteli sosialidemokraattien nostattavan kaupunkilaisia maalaisia vastaan. Hän oli huolissaan oman puolueensa oikeistolaistumisesta.
Keskustapuolue viimeisteli uusinta tavoiteohjelmaansa syksyllä 1985. Energiapolitiikan linjavalinnat kärjistivät jännitteitä Sorsan hallituksen muutoinkin kireissä tunnelmissa. Happamien sateiden lisääntyminen ja tuhot itäisen Euroopan metsissä toivat ympäristöongelmiin uuden kansainvälisen ulottuvuuden. Ongelman torjuminen oli keskustalaisella asialistalla ensimmäisenä, kun puolue tiiviisti politiikkansa peruskivet. Keskusta-aatteen ytimen muodostivat ihminen, luonto ja rauha, joiden pohjalle puolueen politiikka tulevaisuudessakin rakentuisi.
Ohjelma nojautui vahvalle materialismin kritiikille. Keskustapuolue katsoi, että yhteiskunnassa uudelleen nouseva itsekkyys veti väärään suuntaan. Se tarkoitti ryhmäkohtaisten etujen kovaotteista ajamista piittaamatta yhteisvastuusta ja oikeudenmukaisuudesta. Keskustapuolue tarjosi tavoiteohjelmassaan tutkittavaksi uutta kansalaispalkkamallia. Yleisen perustoimeentulon ja negatiivisen tuloveron yhdistelmä selkiyttäisi toimeentuloturvaa, mikä asettaisi kansalaiset tasavertaiseen asemaan sosiaaliturvajärjestelmässä. Kyse olisi uudenlaisesta ansiotulojen vakuutusmallista.
Tavoiteohjelma vahvisti Maalaisliitto–Keskustapuolueen aatteellista ydintä. Uudistuvissa luonnonvaroissa oli aineellisen rikkauden perusta ja keskustapuolue halusi siirtää Suomen uudelle viherlinjalle. Puhdas luonto, ilmansuojelu hiileltä ja happosateilta sekä hyvin hoidettu elinympäristö olivat tärkeimpiä edellytyksiä ihmisten henkiselle hyvinvoinnille.
Kaupunkiasumiseen Keskusta halusi viihtyisyyttä, viheralueita ja ekokaupunkikokeiluja. Viherlinja nosti esiin maa- ja metsätaloudenkin ongelmia, ja oli vuosien epäröinnin jälkeen valmis lopullisesti luopumaan kemiallisesta vesakontorjunnasta. Maatalouteen olisi suunnattava elinkeinon oma ympäristöohjelma, joka kannustaisi koulutuksella, investointituella ja lainoituksella ympäristön tilaa parantaviin muutoksiin.
Vuoden 1986 Lappeenrannan puoluekokous hyväksyi puolueen tavoiteohjelman nimellä ”Suomalainen suunta”. Puolue halusi olla ”talonpoikaisista juurista nousevasta ja maaseutuhenkistä elämänmuotoa vaalivasta liikkeestä kehittynyt vihreä liike, joka rakentaa yhteiskuntaa luonnontaloudellisesti terveiden periaatteiden mukaisesti”.
NKL´n Keskusta-lehti kysyi tohtori Risto Volaselta vuonna 1985, oliko Keskustapuolue vihreä puolue? Volanen katsoi, että vihreydelle voitiin antaa poliittisena voimana monia sisältöjä. Keskustalaisuus oli nimenomaan alkuperäistä alkiolaista vihreyttä. Yksi puolueen sukupolvi oli hänen mielestään soveltanut ”Vihreämpään yhteiskuntaan” -julistuksen teesejä nyky-yhteiskunnan ongelmiin.
Volasen mielestä 1970-luvulla Keskustapuolue ajautui sisäiseen käymistilaan. ”Vihreämpään yhteiskuntaan” -ohjelman henki olisi pystynyt ilman ristiriitoja vaikuttamaan ja tarjoamaan vihreitä ratkaisuja silloin, kun ne tulivat yhteiskunnassa keskeisiksi.
Eeva Kuuskoski-Vikatmaa painotti tammikuussa 1986, että ratkaisevaa vihreissä asioissa olisi uskottavuus käytännön politiikan tasolla. Ilkan päätoimittaja Kari Hokkanen muistutti, että rationaalisessa mielessä ei ollut järkevää äänestää SMP´ta tai vihreitä. Asioita ei hoideta käytännössä näiden ajamalla tavalla, vaan päinvastoin niitä pahennetaan.
Kuuskoski-Vikatmaa halusi laajempaa analyysiä siitä, miksi ihmiset äänestävät ei-puolueita. Puoluesihteeri Kääriäinenkin murehti, että Keskustapuolueella oli liikaa ei-puolueen maine.
Kevään 1987 eduskuntavaaleihin puoluetoimisto oli jalostanut aiemmin testaamaansa luonnonmukaisen tietoyhteiskunnan -käsitettä. Puheenjohtaja Väyrynen esitteli puoluevaltuuskunnalle ohjelman, jossa puolue nosti uusiutuvat luonnonvarat ja metsät Suomen tulevaisuuden tekijöiksi. Vaaliohjelma piti edelleen esillä ydinvoimasta luopumista. Uusiutuvat, hyvin hoidetut luonnonvaramme olisivat taloutemme vankka luonnonmukainen perusta, Väyrynen nostatti keskustauskoa. Ohjelma toi esiin ja ennakoi samoja ongelmia kuin seuraavana vuonna julkaistu Brundtlandin komission kestävän kehityksen raportti.
Keskustapuolueen ympäristösuhde herätti tästä huolimatta ristiriitoja eduskuntavaalien alla. Eeva Kuuskoski-Vikatmaa moitti tammikuussa 1987 puoluetta siitä, että sen linja ympäristöpolitiikassa ei ollut kovin kirkas. Kantaa pitäisi ottaa laajemmin.
Kun Väyrynen piti puheen, jossa ilmoitti haluavansa rajoittaa voimakkaasti pääkaupunkiseudun kasvua, Kuuskoski-Vikatmaa ja varapuheenjohtaja Juha Pentikäinen katsoivat, että nämä puheet leimasivat puoluetta kasvun ja asumisen rajoittajaksi. Pentikäinen jatkoi kritisointia helmikuussa Evan tuoreen asenneraportin voimalla. Hänen mielestään raportti paljasti, että kovien arvojen kannatus oli keskustapuolueessa suurta. Puolue ”oli kylläkin vihreä, mutta sillä oli ruskea kieli”
.
Keskustapuolue viestitti maaliskuun 1987 eduskuntavaaleissa suomalaista siviilirohkeutta eikä erityisesti korostanut vihreyttään. Puolue sai lähes yhtä paljon ääniä kuin neljä vuotta aiemmin ja kansanedustajia 40, kaksi edelliskautta enemmän. Taistelu Kollajan voimaloista ja ympäristöministeriön perustamiseen liittyvä keskustelu eivät pelätyllä tavalla laskeneet puolueen kannatusta.
Sen sijaan ruoan hintaa kritisoinut SDP kadotti lähes satatuhatta ääntä ja sai 56 edustajaa, selviten yhden paikan menetyksellä. Kokoomus nousi 53 paikkaan, lievä kannatusnousu toi peräti yhdeksän lisäedustajaa. Vihreät lupasivat tulla kuin kevät ja tuplasivat kannatuksensa neljään kansanedustajaan.
Keskustapuolueen sisäinen kuohunta ja ympäristöasioihin liittyvä kritiikki eivät alentaneet sen kannatusta. Puolueen ääniosuus säilyi lähes vakiona eduskuntavaaleissa koko 1980-luvun. Puolueen odotuksiin nähden kasvu oli olematonta. Sen äänestäjäkunnan rakenne kuitenkin muuttui ja puolueen teemat jatkoivat yleispuolueistumistaan. Side Maataloustuottajain Keskusliittoon oheni.
Keskustapuolueen ympäristöviesti hajosi 1980-luvulla. Vuosikymmenen alussa se vaati ekologista yhteiskuntaa ja uutta elämäntapaa. Kun ympäristöasiat yhteiskunnallistuivat, siiloutuivat ne keskustapuolueen arjessa energiapolitiikkaan, saastumispolitiikkaan ja omistajapolitiikkaan. Keskustavihreyden kokonaisvaltainen luonne haaleni. Keskustapuolueen asema ympäristöpolitiikan eturintamassa kääntyi puolustustaisteluksi 1980-luvun mittaan.
Kun vihreys määriteltiin yhä vahvemmin Keskustapuolueen ulkopuolella, heräsi puoluejohdossa pelko keskustanuorten siirtymisestä uuteen vihreään rintamaan. Keskustanuoret ja eräät keskiryhmistä poliittista lisävoimaa tavoitelleet pyrkivätkin kyllä vahvistamaan yhteyksiään vaihtoehtoliikkeiden toimijoihin, mutta siirtymät jäivät puheiksi. Ydinvoimakriittisyys ja hahmotelma uudesta kansalaispalkkaan perustuvasta sosiaalivakuutuksesta saivat keskustanuoret pysymään emopuolueessa. Vihreään liikkeeseen liitetty urbaani ja Helsinki-keskeinen leima hillitsi hajanaisia kosiskeluja ja irtiottoja.
Timo Kauniston väitöskirja Vaikea vihreys valottaa puolueemme historiaa tarkastelemalla, miten polueessa on reagoitu vihreiden arvojen yhteiskunnassa esille tulemiseen niin puolueena kuin linjatasolla. Mukana on luonnollisesti myös laajempi kuva, Maalaisliitto-Keskustapuolueen asemoituminen muihin puolueisiin nähden. Kiinnostava kattaus sekä puolueemme että politiikan vihreiden arvojen historiasta kiinnostuneille.
—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–
Aiemmin esitellyt kirjat
Mahdollinen palaute [email protected]
Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
van Herpen, Marcel H: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin
Lue seuraavaksi
