Kirjat, päivitys 6.3.

Se on sitten aika piipahtaa lähempänä nykyhetkeä ennen kuin alkaa suunnitella paluuta hieman varhaisempiin aikoihin ja Saksaan. Jos seuraavaksi yrittäisi kuvailla boheemia taitelijaelämää ja rakkausjuttujen lievästi sanoen lennokkaita käänteitä 1930-luvun Saksassa ja yrittelisi tiivistelyä Florian Illiesin teoksesta Rakkautta vihan aikaan.  Kirja on jaettu kolmeen osioon, ja luontevinta taitaisi olla tehdä tiivistelmästäkin kolmiosainen jatkoluku. Katsotaan, jos teoksen alkuosan saisi tiivisteltyä tuossa kuun puolivälin tienoilla.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Kuukauden Keskustalainen
Esko Aho: Hetki lyö
Otava 2024
252 sivua

Vuoden 2000 presidentinvaalien toisella kierroksella Esko Aho jäi niukasti kakkoseksi Tarja Halosen saavuttaessa ykköspaikan. Tätä sitten sulateltiin pari päivää myöhemmin professori Heikki Niskakankaan kotona pienellä porukalla.
Mitä seuraavaksi? Aholla oli takanaan raskas vuosikymmen Suomen Keskustan puheenjohtajana, josta neljä vuotta pääministerinä. Takki tuntui tyhjältä ja mieli paloi tehdä jotain uutta.
Jossain vaiheessa iltaa Nokian pääjohtaja Jorma Ollila heitti ilmaan yllättävän ajatuksen: ”Miksi et ottaisi välivuotta ja lähtisi Harvardin yliopistoon, Yhdysvaltoihin?” Ollila kertoi tuntevansa Kennedy Schoolin toimintatavat ja dekaani Joseph Nyen, joka saattaisi hyvinkin olla valmis kutsumaan Suomen entisen pääministerin lukuvuodeksi Harvardiin.
No, päättivät panna toimeksi. Ollila kirjoitti Nyelle kirjeen, ja pian Aho sai kutsun liittyä vuodeksi Harvardin yliopiston Kennedy Schoolin kirjoille.

Harvardin vuodesta tuli monella tapaa käänteentekevä vaihe Ahon elämässä. Hän sai ensimmäisen ja ainoan kerran asua yhtäjaksoisesti kokonaisen vuoden perheensä kanssa saman katon alla. Ja hän pääsi oaksi innostavaa, haastavaa sekä hyvin kansainvälistä akateemista yhteisöä joka pyrki rikkomaan rajoja tieteen, politiikan ja elinkeinoelämän väliltä.

Loppukesällä 2003, jolloin Aho oli jo jättänyt eduskunnan, SDP´n puoluesihteeri ja eduskunnan pankkivaltuuston varapuheenjohtaja Eero Heinäluoma pistäytyi tapaamassa ja esittämässä toiveen, että Aho olisi käytettävissä Aatto Prihtiltä vapautuvaan Sitran yliasiamiehen tehtävään.
Ratkaiseva syy Ahon suostumiseen oli tehtävän luonne. Yliasiamiehenä hän pääsisi soveltamaan kaikkea Harvardissa kokemaansa.

Neljän Sitra-vuoden jälkeen Aho sai yllättäen kutsun Nokian johtokunnan jäsenen ja yhteiskuntasuhteista vastaavan johtajan tehtävään. Sillä loikalla oli pituutta – entiset asemat ja kokemus olivat kyllä hyödyksi, mutta valtaosassa eteen tulevista tehtävistä täytyi olla nöyrästi valmis opiskelemaan uutta.

Palveltuaan Nokiassa kolme ja puoli vuotta Aho sai keväällä 2012 tarjouksen palata Harvardiin. Hän teki pääjohtaja Stephen Elopin kanssa sopimuksen siirtymisestään Nokiassa neuvonantajaksi ja jakaa aikansa puoliksi yhtiön sekä Kennedy Schoolin elinkeinoelämän ja yhteiskunnallisen päätöksenteon suhteisiin keskittyvän instituutin kanssa.

Ajatus koota omia kokemuksia ja havaintoja päättämisestä ja johtamisesta kirjan muotoon syntyi Aholla tällä toisella kaksi vuotta kestäneellä Harvardin jaksolla. Itse kirjoitustyö jäi sillä erää odottamaan ja kypsymään.
Mutta nyt on ollut jo hetken ajan valmista. Aho toivoo, että voisi havaintojensa ja kokemustensa kautta auttaa lukijoita ymmärtämään päätösten tekemisen haasteita ja tuskaa. Johtaminen on vaikea laji, ja erityisesti murrosvaiheissa. valintoja täytyy uskaltaa tehdä puutteellisin tiedoin ja kovassa aikapaineessa.
Aho on aina vierastanut johtajakoulutuksen painottumista tyyleihin tai arvoihin. Vankka sisällön osaaminen on hänelle sittenkin ylivoimaisesti arvokkain johtamisen väline. Niin yksityisellä kuin julkisellakin puolella ylimmän johdon perimmäinen tehtävä on täsmälleen sama: osoittaa suunta sekä saada kaikki antamaan oman panoksensa valitun toimintalinjan hyväksi.
Kirjaansa Hetki lyö Aho on koonnut lukijalle joukon esimerkkejä, joista voi tunnistaa hänen tärkeimpinä pitämänsä keinot luoda menestystarinoita tai löytää tien ulos kriisistä. Sen Aho ilmoittaa olevan kirjan punainen lanka.
Kun Aho kirjassa kertoo omia henkilökohtaisia kokemuksiaan, havaintojaan tai oppimaansa johtamisesta ja päättämisestä, hän ei tee sitä esittääkseen ihanneratkaisuja tämän päivän tilanteisiin. Historia ei toista itseään. Jokainen sukupolvi joutuu valitsemaan oman tiensä. Sen etsimisessä voi silti olla hyötyä menneiden ratkaisujen ja niiden taustojen tuntemisesta.

Ahon ensimmäinen tarkka muistikuva lapsuudestaan kytkeytyy teknologian voittokulkuun. Hän seisoi syksyllä 1957 pihalla pikkupakkasessa tuijottamassa herkeämättä pilvettömälle taivaalle. Hän oli kolme- ja puolivuotias, ja hänen yläkerrassa asuva Erkki-setänsä oli hälyttänyt hänet todistamaan ihmiskunnan siirtymistä avaruusaikaan.
Erkki tiesi tarkalleen, mihin aikaan ja missä suunnassa näkyisi Neuvostoliiton avaruuteen sinkoama ensimmäinen Sputnik. He saattoivat seurata miehittämättömän tekokuun tai tarkalleen ottaen sen perässä etenevän kantoraketin hitaasti liikkuvaa valoa tähtitaivaalla.

1960-luvun alussa, kun televisiot yleistyivät, avaruuslentojen seuraaminen siirtyi lämpimiin olohuoneisiin. Avaruuden valloituksesta kehkeytyi sukupolvikokemus, jonka huipentuma koitti heinäkuun 21. päivän vastaisena yönä vuonna 1969. Yleisradio tarjosi unohtumattoman elämyksen: suoran televisiolähetyksen ensimmäisestä ihmisten laskeutumisesta Kuun pinnalle.
Ahonkin täytyi valvoa iltayö varmistuakseen, että kuumoduuli Kotka pääsee onnellisesti perille. Muutamaa tuntia myöhemmin kello herätti ja Aho pääsi todistamaan Neil Armstrongin ensimmäisiä askelia Kuun kamaralla. Ihmiskunta oli teknologian avulla saavuttanut yhden uuden virstanpylvään.

Jokunen vuosi sitten The New York Times julkaisi artikkelin, jonka mukaan viiden amerikkalaisen teknologiajätin. Amazonin, Applen, Facebookin, Googlen ja Microsoftin – mielestä niiden suurin vihollinen on Yhdysvaltain hallitus. Yhtiöt halusivat kertoa, että kaikki teknologiset saavutukset ovat niiden omia. Liittovaltio veroineen ja säädöksineen muodostivat suuryhtiöiden mielestä pelkästään uhan niiden voittokululle.

Kuuohjelma ja sen välilliset vaikutukset kertovat kuitenkin kokonaan muuta. Tuo vuoden 1957 ensimmäinen neuvostosatelliitti synnytti Amerikassa Sputnik-hetken, hätäännyksen siitä, että Neuvostoliitto oli saamassa yliotteen kylmän sodan teknologisessa kilpajuoksussa. Vastatoimena Yhdysvallat käynnisti pitkäjänteisen panostamisen tieteeseen ja teknologiaan luoden samalla perustan monien Piilaakson teknologiayritysten läpimurrolle.
Kuuohjelma kuului osana tähän operaatioon. Presidentti John F. Kennedy käynnisti sen kongressissa pitämällään puheella toukokuussa 1961 vain muutama viikko sen jälkeen, kun Neuvostoliitto oli lähettänyt Juri Gagarinin ensimmäiselle miehitetylle avaruuslennolle.
Seuraavan vuoden syyskuun 12. päivänä Kennedy piti Ricen yliopistolla Houstonissa yhden lyhyeksi jääneen presidenttikautensa mestarillisimmista puheista. Aho kehottaa käymään netissä puhe katsomassa ja kuuntelemassa.

Presidentti Kennedy kuvasi kuuohjelmaa testiksi amerikkalaisen amerikkalaisen yhteiskunnan kyvylle ja tahdolle saavuttaa uusia asioita. Ihmisen lähettämisessä Kuuhun oli hänen mielestään kyse paljon enemmästä kuin pelkästä avaruuden valloittamisesta. Se toimisi keinona pitää USA uuden luomisen edelläkävijänä.
Apollo-ohjelmasta tulikin yksi historian suurimmista yksittäisistä panostuksista siviiliteknologiaan.

Vaikka unelmat avaruusmatkailun yleistymisestä tai ihmisten asuttamisesta Kuun pinnalle ovat jääneet toteutumatta, Kennedyn liikkeelle sysäämästä hankkeesta tuli sananmukaisesti ”suuri harppaus koko ihmiskunnalle”. Kuuohjelman vaatimat jättimäiset taloudelliset uhraukset tutkimus- ja kehitystyöhön maksoivat itsensä takaisin huimana edistyksenä monilla tieteen ja teknologian aloilla. Suurin hyöty kuluttajille syntyi etenkin tietokoneiden ja mikroelektroniikan myötä.

Sputnik-hetki herätti amerikkalaiset kyseenalaistamaan käsitykset omasta suorituskyvystään. Kuviteltu teknologinen ja sotilaallinen ylivoima näytti hupenevan käsistä. Neuvostoliiton haaste pakotti tekemään suuren käännöksen, jolla USA selätti kilpailijansa ja lo perustan tulevien vuosikymmenien globaalille johtajuudelleen.

Neuvostoliitto hävisi supervaltojen keskinäisen kilpailun, mutta sitä eivät kaataneet tieteen ja tutkimuksen laiminlyönnit. Itse asiassa Neuvostoliitto panosti loppuun saakka valtavasti teknologiseen kehitystyöhön.
Amerikkalaisprofessori Chris Millerin vuonna 2022 julkaisema teos Chip War sisältää mielenkiintoisen kuvauksen mikroelektroniikan historiasta. Toisin kuin luullaan, Neuvostoliitto pysyi pitkään Yhdysvaltojen tuntumassa jopa ”sirujen sodassa”.
Kommunistinen supervalta maksoi tästä kilpailusta rakenteellisten heikkouksiensa takia kalliin hinnan. Se käytti kaikki parhaat osaajansa ja leijonanosan taloudellisistakin resursseistaan pelkästään sotilaallisiin tarkoituksiin. Muu kansantalous ei pystynyt lainkaan käyttämään hyväkseen asejärjestelmien tarpeisiin kehiteltyjä tuotoksia. Niiden valmistusmäärät jäivät pieniksi, kustannukset nousivat jättimäisiksi ja hyödyt kutistuivat olemattomiksi.
Markkinamekanismin täydellinen hylkääminen sekä sen korvaaminen ylhäältä ohjatulla komentojärjestelmällä ja suunnittelulla johti lopulta täydelliseen umpikujaan.

Siinä missä neuvostojärjestelmä syrjäytti siviilielämän tarpeita ja söi sen resursseja amerikkalainen malli ruokki niitä. Neuvostoliiton haaste pakotti kyseenalaistamaan oman mallin suorituskyvyn. Se seurauksena tiede ja teknologia nousivat kansallisen tärkeysjärjestyksen kärkeen. Toteutus perustui toimintamalliin, joka käänsi kylmän sodan aikaisten supervaltojen teknologiakilpailun Yhdysvaltojen kiistattomaksi voitoksi.

Amerikassa elettäessä Sputnik-hetkeä Suomessa luettiin kirjailija Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa. Kirjan päähenkilö, korpifilosofi Konsta Pylkkänen puntaroi viisauden eri lajeja.
Kaukoviisauden itseoppinut korpifilosofi määritteli seuraavasti: ”Se on sitä, että asiat harkitaan etukäteen ja kuvitellaan tapaus sikseenkin selvästi, että kun se kerran tapahtuu, on reitit selvät. Tätä lajia on harvalle suotu. Jolla sitä on, niin pitäkööt hyvänään! Mutta tässä lajissa on kakis pahaa vikaa; asia jää huvikseen tapahtumatta tai se sattuu eri tavalla. Joka arvaa ottaa nämäkin huomioon, sille on maailmanranta helppo kiertää.”

Jos Konsta Pylkkäsen pohdiskelun kaukoviisaudesta lukee huolellisesti, siitä voi löytää Ahon mielestä oivallisen, yleispätevän johtamisen reseptin. Olipa kyse yksittäisestä päättäjästä, instituutiosta tai kokonaisesta kansakunnasta, haaste on aina sama. Ensin täytyy kyetä hahmottamaan iso kuva, realistinen käsitys vallitsevista olosuhteista ja tulevaisuuden vaihtoehdoista. Vasta sen jälkeen on aika valita tuohon tilannekuvaan sopiva toimintamalli.

Yksityisen yrityksen tai julkisen toimijan menestystarinoiden syntytavassa on paljon yhteistä. Ne saavat alkunsa yleensä kyseenalaistamisesta. Läpimurron tekijällä täytyy olla yksi poikkeuksellinen ominaisuus: kyky katsoa maailmaa perinteiset kaavat ja vallitsevat käsitykset rikkovalla tavalla.

Kyseenalaistaja ei jäljittele, vaan epäilee vallitsevia totuuksia ja käytäntöjä, näkee asiat toisin kuin muut. Se voi synnyttää oivalluksen kokonaan uudesta tavasta, jolla on mahdollista kääntää tarjolla olevat mahdollisuudet tai uhkaavat riskit hyödyksi. Lopulta idea muovautuu ratkaisumalliksi, pelkistetyksi keinoksi, joka vie haluttuun päämäärään.
Kyse ei ole strategiasta, jota voi pitää suunnitelmana siitä, miten yritys tai yhteiskunta virittää omat voimavaransa saavuttaakseen päämääränsä. Kyse on – paremman sanan puutteessa – konseptista, joka edustaa yksinkertaista toimintamallia, joka elää olosuhteiden mukana. sitä voisi kuvata kompassisuunnaksi, johon täytyy edetä maastoa ja olosuhteita taitavasti hyödyntäen.

Jotta konsepti tuottaisi halutun tuloksen, sen kehittäjän täytyy olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Loistava idea voi tuhoutua jo pelkästään siksi, että aika ei ole vielä kypsä sen soveltamiselle. Monet teknologiset keksinnöt ovat juuttuneet ”kuolemanlaaksoon”, kun alkuinnostus on hiipunut eikä markkina ole vielä ollut kypsä luopumaan vanhasta.
Ajoitus sanelee usein myös yhteiskunnallisten reformien kohtalon. On osattava ja uskallettava toimia, kun hetki lyö.

Hetki lyö, kun toimintaympäristön muutokset ja oma ratkaisumalli – konteksti ja konsepti – käyvät yksiin. Vastaavasti menestys voi jatkua vain niin kauan kuin tämä tasapaino säilyy.

Amerikkalainen Steve Jobs on antanut loistavan näytön konseptin voimasta ja sen avulla johtamisesta. Hänen yhdessä Steve Wozniakin kanssa vuonna 1976 perustama Apple ryhtyi kehittämään henkilökohtaista tietokonetta. Vuonna 1979 Jobs vieraili tiiminsä kanssa Xeroxin Palo Alton tutkimuskeskuksessa Kaliforniassa tutustumassa siellä tehtyihin mullistaviin tietoteknologian keksintöihin. Ja loppu on historiaa.
Jobs oivalsi heti – toisin kuin Xerox-yhtiö itse – näkemiensä keksintöjen mahdollisuudet. Ja pian ne valjastettiin palvelemaan Applen omien laitteiden kehitystyötä. Vierailun seurauksena monet Xeroxin tutkimuskeskuksen avaintutkijoista siirtyivät Applen leipiin.

Syyskuussa 2003 Aho kuunteli Etelä-Koreassa tosita Applen perustajaa Steve Wozniakia. tämä luonnehti Steve Jobsia sanomalla, että Jobs ei ymmärtänyt mitään tietokoneista, mutta hallitsi täydellisesti ihmismielen.

Jobsin ja Wozniakin rinnalla Applen kolmantena perustaajana voi pitää Armas Clifford Markkula Junioria eli Mike Markkulaa, jonka isoisä oli syntynyt Sievissä ja isoäiti Oulaisissa. Elektroniikkainsinööriksi kouluttautunut Markkula vaurastui Intelin ja Fairchild Semiconductorin markkinointipäällikkönä ansaitsemillaan osakeoptioilla ja jättäytyi 33-vuotiaana pääomasijoittajaksi.
Aho tapasi Mike Markkulan vuonna 2010 san Franciscossa. Tämä kuvasi värikkäästi ensimmäistä käyntiään vastaperustetun Applen verstaassa Steve Jobsin autotallissa. Ensimmäinen reaktio oli, että isännät tarvitsivat lähinnä parturia. Jobsin ja Wozniakin epämääräiset habitukset kuitenkin unohtuivat hetkessä, kun Markkula pääsi tutustumaan itse tuotteeseen.
Markkula sijoitti Appleen 250.000 dollaria ja sai vastineeksi kolmanneksen yhtiön omistuksesta. Hänestä tuli joksikin aikaa Applen toimitusjohtaja ja sen jälkeen pitkäaikainen hallituksen puheenjohtaja. Markkula toi yhtiöön paitsi pääomaa myös markkinoinnin ja johtamisen osaamista.

Applen menestys on perustunut kykyyn oivaltaa teknologisten keksintöjen tarjoamien mahdollisuuksien ja kuluttajien tarpeiden yhteys. Ennen kaikkea Steve Jobsin ansiosta se pystyi luomaan käyttäjäystävällisiä ja yksinkertaisia teknologisia sovelluksia. Ne tekivät siitä yhden maailman menestyneimmistä yhtiöistä.

Nokian satumainen nousu konkurssin partaalta maailman johtavien teknologiayhtiöiden joukkoon ei ollut onnekasta sattumaa. Ja tämä matkapuhelinten voittokulun perusta täytyy tuntea, jotta voi kunnolla ymmärtää, miksi se aikanaan päättyi.

Vuonna 1958 Suomen Kaapelitehdas Oy´n toimitusjohtaja Björn ”Nalle” Westerlund kutsui luokseen yhtiössä matemaatikkona toimineen tohtori Olli lehdon ja antoi tälle tehtäväksi ryhtyä valmistelemaan elektroniikkaosaston perustamista. Hanke toteutui vuonna 1960.
Suomen Kaapelitehdas siirtyi fuusion myötä vuonna 1966 osaksi uutta Nokiaa ja Westerlund nousi sen toimitusjohtajaksi. Samalla elektroniikasta tuli uuden monialayhtiön itsenäinen teollisuusryhmä. etenkin suurten tuotantomäärien ja hyvän katteen taanneen idänkaupan sekä Puolustusvoimien tilausten avulla Nokia pystyi luomaan osaamisperustan, jolla siitä tuli myöhemmin maailmanluokan yhtiö digitaalisten puhelinkeskusten ja matkapuhelinten valmistajana.
Nokia ihme tarvitsi kuitenkin tuekseen valtiovallan toimia. Keväällä 1979 hallitus asetti professori Martti M. Kailan johdolla teknologiakomitean. Se arvioi vuotta myöhemmin jättämässään raportissa, että Suomen pitäisi keskittyä erityisesti mikroelektroniikkaan, tietoliikenteeseen, tietojenkäsittelyyn, tuotannon ohjaukseen ja automaatiotekniikkaan.
Komitean esittämä konsepti oli yksinkertainen: Suomen täytyy nousta kehittyneiden maiden tiede- ja teknologiapanostuksen jälkijoukoista kohti eturiviä kaksinkertaistamalla tutkimus- ja kehitystyön bruttokansantuoteosuuden yhdestä prosentista kahteen vuoteen 1990 mennessä.

Yleensä komiteoiden ehdotukset edustivat toiveiden tynnyreitä. Nyt kävi toisin. Hallitukset ja eduskunnat sitoutuvat asetettuun tavoitteeseen. Kansantuote kasvoi reippaasti, mutta tutkimus- ja kehitystyön rahoitus vielä nopeammin. vuonna 1983 perustettu Teknologian kehittämiskeskus (Tekes) antoi lisää tehoa valtion panostusten käyttöön.
Suomalainen konsepti perustui riskien jakoon. Jos yritys oli valmis sijoittamaan pitkäjänteiseen kehityshankkeeseen ja kantamaan siihen sisältyvän riskin, valtio tuli mukaan vastaavalla panoksella. Nokia oli tämän toimintamallin suuri, todennäköisesti jopa suurin, hyötyjä.

Mutta jotta Nokian ihme saattoi toteutua, tarvittiin myös eurooppalainen sysäys. Vuonna 1987 matkapuhelinjärjestelmille hyväksytty GSM-standardi yhdessä sisämarkkinoiden avautumisen kanssa tekivät Euroopasta maailman parhaan toimintaympäristön mobiiliteknologian kehittämiselle.

Kirjassa Mahdoton menestys Jorma Ollila kertoo, miten muutoksen käsikirjoitus syntyi. Hänellä oli ajatus, josta keskusteli Olli-Pekka Kallasvuon kanssa. Sitten he kirjoittivat lyhyen, äärimmäisen yksinkertaisen esityksen. Nokian piti keskittyä matkapuhelimiin, tietoliikenteeseen ja kaapeleihin sekä tuottaa omistajilleen lisäarvoa. Tämän näkökulman piti lävistää kaikki toiminta, mikä tarkoitti käytännössä, että Nokian oli luovuttava monista toimialoistaan. Se oli radikaali, mutta yksinkertainen ajatus.
Siinä se oli: uusi konsepti, joka toteutuessaan tulisi mullistamaan Nokian, muuttamaan Suomea ja viemään koko maailmaa pitkän harppauksen kohti langattoman viestinnän aikakautta. Syksyllä 1992 johtoajatus kiteytyi yhdeksi kaikkien aikojen tunnetuimmista sloganeista: ”Connecting People.”

Nokiassa arvioitiin, että vuonna 2000 maailmassa olisi 50 miljoonaa kännykkäliittymää. Mutta olikin 700 miljoonaa. Jaettava kakku oli 14-kertainen arvioon nähden.
Ja jos kakku paisuikin ennalta arvaamattomalla tavalla, myös Nokian siivu kakusta kasvoi. Vuonna 1998 se ohitti Motorolan ja nousi maailman suurimmaksi kännykkävalmistajaksi.
Nokian konsepti kantoi loistavasti myös uuden vuosituhannen puolella. Se oli mobiililaitteiden valmistajana niin ylivoimainen, että monissa maailman kolkissa nimestä Nokia tuli synonyymi matkapuhelimelle.

Sitten konteksti, toimintaympäristö, alkoi radikaalisti muuttua. Nokian Sputnik-hetki koitti tammikuun 9. päivänä vuonna 2007 Macworld-konferenssissa San Franciscossa. Steve Jobs nousi lavalle ja ilmoitti legendaarisessa puheessaan, että Apple tuo markkinoille kolme vallankumouksellista laitetta: iPodin kosketusnäytöllä, mullistavan matkapuhelimen sekä läpimurron tekevän internet-viestintälaitteen.
Vasta puheen edetessä kävi ilmi, että kyse olikin yhdestä ainoasta laitteesta, iPhonesta, joka sisälsi nämä kaikki.

Applen iPhone ja ennen kaikkea seuraavana vuonna käynnistetty App Store aloittivat mobiiliteknologiassa kokonaan uuden aikakauden. Kun aho kyseli tuntemiltaan nokialaisilta iPhonen uhasta, vastaukset olivat vähätteleviä. Ja oli niitäkin, jotka näkivät Applen tulon pikemminkin parantavan Nokian osakkeita.

Lähtö Sitrasta Nokiaan näytti loikalta uuteen, äärimmäisen mielenkiintoiseen maailmaan. Aho oli saanut oman tulikasteensa johtamiseen julkisella puolella, kun hänen hallituksessaan käytiin välillä tuskallistakin kamppailua laman voittamiseksi. Nyt hän odotti täysin toisenlaista kokemusta. Aho kuvitteli pääsevänsä mukaan toteuttamaan globaalin suuryrityksen menestystarinaa.

Aho asteli marraskuun 3. päivänä vuonna 2008 Nokian pääkonttoriin Espoon Keilaniemessä. Ensimmäiset kaksi kuukautta menisivät tehtäväänsä perehtymiseen.
Jo ensimmäinen työpäivä jäi mieleen. Iltapäivällä Ahon edeltäjä Veli Sundbäck palasi tavanomaisesta maanantain markkinakatsauksesta kalpeana ja synkissä mietteissä. edellisenä vuonna puhjennut finanssikriisi oli pitkään jättänyt matkapuhelinten markkinan rauhaan, mutta nyt tuoreimmat raportit myynnistä kertoivat äkillisestä käänteestä.
Saman viikon lopulla Aho osallistui kuunteluoppilaana johtokunnan New Yorkissa pidettyyn kokoukseen. Pääjohtaja Olli-Pekka Kallasvuo toivotti Ahon tervetulleeksi joukkoon ja valitteli, että Aho joutuisi aloittamaan uransa Nokiassa keskellä huonoja uutisia. Aho vastasi kokeneensa pääministerivuosinaan sen verran kovia aikoja, että tuskin Nokian sen hetken ongelmat vetävät sille vertoja.
Ei se arvio valitettavasti ihan pieni erehdys ollut.

Nokia oli tehnyt vuonna 2007 koko historiansa parhaan tuloksen ja vuodesta 2008 oli näyttänyt tulevan kaikkien aikojen toiseksi paras. Kriisin puhjettua vuoden 2008 lopulla Nokia ryhtyi jatkuvaan kustannusten karsintaan vahvistaakseen kilpailukykyään heikentyvillä markkinoilla.
Varsin pian kävi selväksi, että ongelmien juuret olivat huomattavan syvällä. Kilpailijoista aivan erityisesti Apple oli kehittänyt täysin uuden konseptin, johon suomalaisyhtiöllä ei ollut kykyä vastata.

Toimintaympäristö muuttui kiihtyvällä vauhdilla. Nopea teknologinen kehitys alkoi tehdä mahdolliseksi kaiken digitaalisen sisällön käyttämisen mobiililaitteissa. Älypuhelimet tarvitsivat rinnalleen saumattoman sovellusten ja palvelujen verkon. Rakentamalla ensimmäisenä omat älypuhelimiin perustuvat ekosysteeminsä amerikkalaiskilpailijat saavuttivat etumatkan, jota Nokia ei enää pystynyt kuromaan umpeen.

Nokian esimerkki todistaa, kuinka alkujaan voitokas konsepti jossain vaiheessa hiipuu ja kääntyy pahimmillaan tulevan menestyksen esteeksi. Sitä se ei tarkoita, että ennen olisi toimittu väärin -aika vain on ajanut ohi hyviä tuloksia tuottaneesta toimintamallista.

Romahduksen tulkinnat kiteytyvät kahteen päälinjaan. Niistä yleisempi löytää selityksen vääristä teknologiavalinnoista, ja sen mukaan Nokian voittokulku olisi voinut jatkua, jos se olisi ajoissa investoinut uuteen käyttöjärjestelmään ja luottanut itse kehittämänsä kosketusnäytön mahdollisuuksiin. Toinen teoria pitää syynä ylimielisyyttä ja lyhytnäköisiä ratkaisuja, jotka jättivät pelikentän kilpailijoille.
Juurisyytä etsiessään Aho ei näe kummankaan teorian täydellisesti selittävän Nokian äkillistä romahdusta.

Nokian 1990-luvulla mahtavaan menestykseen siivittäneet kännykät olivat puhelimia. Niiden tärkein ja alussa ainoa sovellus oli puhe. Sitten tulivat älypuhelimet, jotka alkoivat nopeassa tahdissa syrjäyttää perinteisiä matkapuhelimia.
Aluksihan Nokia oli suurin myös älypuhelimien valmistajana. Mutta kun sitten siirryttiin digitaalisia palveluja, sovellutuksia, mainontaa tai paikkatietoja tarjoaviin kosketusnäyttöisiin älypuhelimiin, Nokian käyttöjärjestelmä Symbian osoittautui kilpailukyvyttömäksi. Ja siinä vaiheessa, kun Nokia toden teolla havahtui Symbianin heikkouksiin, peli oli jo menetetty.
Ikuiseksi arvoituskeksi jää, olisiko oman menestystarinan kyseenalaistaminen ja sitä kautta aiempi havahtuminen vanhan konseptin heikkouksiin voinut pelastaa Nokian matkapuhelimet. Joka tapauksessa onnistumisen edellytykset olisivat olleet huonot. Syyt siihen eivät olleet yhtiön johdossa tai väärissä teknologiavalinnoissa, vaan ennen kaikkea eurooppalaisessa toimintaympäristössä.
Piilaaksosta oli tullut uuden vuosituhannen puolella Eurooppaan näiden täysin ylivoimainen ympäristö älypuhelinten ja niiden vaatiman ekosysteemin kehittämiselle. Applelle ja Googlelle Piilaakso tarjosi kaiken tarpeellisen: ohjelmisto-osaamista, digitaalisen teknologian taitajia ja välineitä, pääomasijoittajia sekä maailmanluokan sisällöntuotannon.

Ahon mukaan Nokia oli tuomittu häviämään. Luonnollisesti silläkin ajatuksella voi leikitellä että Nokia olisikin siirtänyt hyvissä ajoin oman tutkimus- ja kehitystyönsä painopisteen Piilaaksoon. Siellä se olisi ainakin teoriassa voinut päästä käsiksi samoihin tulevaisuuden tekijöihin kuin amerikkalaiset kilpailijatkin. Mutta onhan se paljon helpommin sanottu kuin tehty. Miten huipputulosta takova Eurooppaan vahvasti tukeutuva suomalaisyhtiö olisi käytännössä voinut yhtäkkiä siirtää ydinosaamisensa luomisen Yhdysvaltoihin?

Toimitusjohtaja vaihtui vuoden 2010 syksyllä. Olli-Pekka Kallasvuon jälkeen ohjat otti kanadalainen Stephen Elop, joka siirtyi Nokian johtoon Microsoftin yritysratkaisuista vastaavan johtajan paikalta.
Pian taloon tultuaan Elop käynnisti strategiatyön. Se perustui kolmeen vaihtoehtoon: yritykseen jatkaa omin voimin, liittoutumiseen Microsoftin kanssa tai siirtymiseen Android-käyttöjärjestelmään.
Yritys jatkaa omin voimin putosi vaihtoehtojen joukosta ensimmäisenä. Sen varaan jättäytyminen olisi vaarantanut koko yhtiön tulevaisuuden.

Nokian hallitus ja johtokunta kokoontuivat tammikuun 26. päivänä vuonna 2011 Båtvikin koulutuskeskuksessa Kirkkonummella. Käytyään huolellisesti läpi pöydällä olleet vaihtoehdot hallitus teki ratkaisevan valinnan: se päätti tarttua Microsoft-korttiin.
Hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila asetti mahdollisen liittoutumisen varalle kolme reunaehtoa: sen syntyminen ei saa johtaa ”uuteen Bochumiin”, Nokian henkilöstöä ei voi kohdella kuin karjaa ja täytyy muistaa Suomen rooli yhtiön suuruuden luomisessa.

Ollilalla oli pätevä syy muistuttaa mainehaitasta ja taloudellisista vahingoista, joita Nokialle aiheutui vuoden 2008 tammikuussa tehdystä päätöksestä lakkauttaa Saksassa sijaitseva Bochumin tehdas peruspuhelinten valmistuksen käytyä Saksassa taloudellisesti mahdottomaksi.
Päätös nostatti raivokkaan vastarinnan. Tehtaan sulkemista vastustava mielenosoitus keräsi 15.000 osallistujaa. Jopa liittokansleri Angela Merkel vaati julkisesti selvitystä, miksi Nokia aikoo sulkea tehtaan ja tuhota 2.300 työpaikkaa. Saksalaisten suuttumus sai aikaan Nokian tuotteiden boikotteja.
Vaikka sopuratkaisu lopulta löytyi, siitä tuli Nokialle monella tapaa kallis. Mainehaitta jäi raskaaksi riipaksi.

Ahon keilaniemessä kuulemat kuvaukset traumaattisesta Bochumin tapauksesta tulivat automaattisesti hänen mieleensä, kun nokia teki vuoden 2009 alussa päätöksen Jyväskylän tutkimusyksikön sulkemisesta. Työpaikkoja katoaisi 320, mikä Jyväskylän kokoiselle kaupungille tiesi kovaa iskua.
Nokiassa päättivät itse tehdä aloitteen yksikön sulkemisesta aiheutuvien haittojen lieventämiseksi ja käynnistivät eri tahojen kanssa yhteistyön auttaakseen työpaikkansa menettäviä nokialaisia sijoittumaan uusiin tehtäviin. Luottivat siihen, että kehnosta taloudellisesta taloustilanteesta huolimatta hyvin koulutetuille teknologiaosaajille löytyy uusia mahdollisuuksia.
Nokia tuki sekä taloudellisesti että muutoin työllistämishankkeita ja sijoitti osan Jyväskylän henkilöstöstä muihin toimipisteisiin. Kun projekti päättyi, tulos ylitti odotukset. Sen avulla työllistettyjen määrä ylitti selvästi menetettyjen työpaikkojen määrän. Monet Jyväskylän nokialaiset löysivät itselleen uuden uran yrittäjinä.

Aho meni hyvin varhain tammikuun 27. päivänä vuonna 2011 Nokian pääkonttorille Keilaniemeen. Avokonttorissa hänen työhuoneensa sijaitsi lähimpänä toimitusjohtaja Stephen Elopia. Kun Aho huomasi Elopin olevan paikalla, hän päätti käydä kertomassa edellisen päivän hallituksen ja johtokunnan yhteiskokouksessa kehittelemästään ideasta.
Aho ehdotti Elopille, että laatisivat Jyväskylän kokemusten pohjalta hallituksen strategiapäätöksen osaksi paketin, joka sisältäisi järjestelmällisen panostuksen nokialaisten työllistymiselle. Jo tässä vaiheessa oli selvää, että edessä olisi Bochumiin verrattuna megaluokan työpaikkakato.
Elop hyväksyi ajatuksen suoralta kädeltä ja ehdotti, että Aho kasaisi yhdessä strategiayksikön kanssa ohjelman valmistelua varten pienen ryhmän. Aho sai aisaparikseen toisen johtokunnan jäsenen, Tero Ojanperän, joka keskittyi ennen kaikkea siihen, miten ohjelma voisi parahiten tukea uusien yritysten perustamista. Talousjohtaja Timo Ihamuotila vakuutti saman tien, että hankkeen toteuttamiseen löytyy tarvittava rahoitus.

Näin lähti liikkeelle Sampo-projekti, jonka perusidea oli hyvin yksinkertainen: Nokialla on vastuu edessä olevan rakennemuutoksen seurauksista ja se haluaa olla mukana sekä ratkaisujen etsimisessä että niiden toteuttamisessa. Nokiassa käytettiin hyväksi myös UPM´n Kajaanin tehtaan sulkemisen yhteydessä soveltamia malleja ja niistä saatuja kokemuksia. Myös siellä yhtiö kantoi taloudellista ja muuta vastuuta oman henkilöstönsä ja tehdaspaikkakunnan tulevaisuudesta.
Kun tavoitteet asetettiin tärkeysjärjestykseen, kärkeen nousi työpaikkansa menettävien nokialaisten auttaminen. Kakkoseksi tuli rakennemurroksesta kärsimään joutuvien alueiden tukeminen ja vasta kolmanneksi Nokian oman liiketoiminnan edistäminen.
Konsepti sai muotonsa muutamassa viikossa. Lähtökohtana oli, että toimintamalli on eri puolilla maailmaa sama. Nokia antaisi tukea uuden työpaikan etsintään, uudelleenkoulutukseen tai oman yrityksen perustamiseen. Apua ja neuvoja tulisi tarjolle omassa yksikössä. Tuen tarjoamisesta vastaisi erillinen tiimi, jonka vetäjä tulisi talon sisältä.

Hankkeen nimeksi tuli Bridge eli Silta. Ohjelmahan oli ajateltu sillaksi nokialaisille uuteen työhön, koulutukseen tai yrittämiseen.

Nokia yritti kannustaa suomalaisia yliopistoja aloittamaan saman tien Bridge-ohjelman seurannan. Jostain syystä tarjous johti vain yhteen perusteelliseen selvitykseen. Tämänkin Aalto-yliopistossa tehdyn tutkimuksen kohteena olivat ohjelmaan osallistuneiden asenteet. Hyödyllistä tietoa sekin, mutta vielä tärkeämpää olisi ollut seurata, miten nokialaiset työllistyivät tai millaisiin tuloksiin ylsivät Bridgen avulla syntyneet uudet yritykset.
Aho arvelee suurimman syyn siihen, että Microsoft-yhteistyön seurauksena menetetyt 18.000 työpaikkaa eivät herättäneet tutkijoiden kiinnostusta, on se, että non 70 % oli löytänyt uuden työpaikan, perustanut oman yrityksen tai hakeutunut jatkokoulutukseen jo ennen kuin työsuhde Nokiassa päättyi.

toteutus tuotti monia myönteisiä yllätyksiä. Kööpenhaminassa Nokia sulki lähes tuhannen työntekijän yksikön. Yksikön tanskalainen johtaja saatiin houkuteltua Bridge-vetäjäksi ja tämän johdolla koko henkilöstölle löytyi uusi työnantaja seuraavien parin viikon aikana.
Vielä suuremman yllätyksen tuotti nokialaisten halu ryhtyä yrittäjiksi. Maailmanlaajuisesti bridge tuotti tuhat uutta yritystä, joista noin neljäsataa Suomeen. Suhteellinen ykkönen oli Oulu, johon syntyi yli kaksisataa entisten nokialaisten perustamaa yritystä.
Näiden yritysten menestyksestä on kuitenkin harmillisen vähän tietoa. Jonkinasteista seurantaa oli parin ensimmäisen vuoden ajan. Aho muistaa nähneensä tilaston, jonka mukaan Suomeen perustetuissa yrityksissä olisi siinä vaiheessa ollut n. 2.500 työntekijää.

Professori Sandra Sucher piti Nokian Bridge-ohjelmaa maailmanluokan suorituksena. Sen ansiosta yhtiön sisälle syntyi selkeä työnjako. Ylin johto saattoi keskittyä itse liiketoiminnan vaatimiin päätöksiin, kun henkilöstön vähennyksistä aiheutuneet huolet jäivät erillisen hankkeen vastuulle.

Nokian konsepti toimi. Valtion ja kuntien käyttämien pitkien irtisanomisaikojen sijaan käytetty lyhyt siirtymävaihe koitui kaikkien osapuolten eduksi. Ennen kaikkea siitä hyötyi työpaikkansa menettävä, joka sai tuen päästäkseen nopeasti käsiksi mielekkääseen uuteen työhön.

Jälkikäteen ajatellen Nokiakin olisi voinut käyttää henkilöstön hyväksi suunnattuja rahoja järkevämmin. Bridge-ohjelman kokonaiskustannukset jäivät noin 50 miljoonaan euroon. Samaan aikaan yhtiö maksoi irtisanottavalle henkilöstölle erilisinä paketteina lähes puolitoista miljardia euroa. Bridgen rahoituksen tuplaamisen vaatimaa lovea irtisanomiskorvauksissa kukaan ei olisi edes huomannut. Etenkin lisäpanostus yritysten perustamiseen olisi varmastikin tuottanut huomattavasti suuremman hyödyn.

Tässä yhteydessä Aho esittää toiveen, että Suomesta löytyisi edes yksi potentiaalinen väitöskirjan tekijä, joka ottaisi asiakseen tutkia, mitä tapahtui Oululle, Tampereelle ja Salolle Nokian matkapuhelinten häviämisen jälkeen. Työn tulos olisi arvokas palvelus historiankirjoitukselle, ja se tuottaisi enemmän käytännön hyötyä kuin vuodesta toiseen jatkuva Nokian alamäkeen syyllisten metsästys.

Nokian uljas nousu ja sitä seurannut romahdus eivät ole poikkeustapaus. Yritysten lisäksi myös kokonaisten yhteiskuntien kukoistuskausia seuraa vääjäämätön taantuminen. Alamäki voi lähteä sisältä, ulkoa tai molemmista. Nokian kohdalla toteutui vaihtoehdoista hankalin: yhtiö kärsi sisäisistä heikkouksista samalla hetkellä kun ulkoiset olosuhteet kääntyivät sitä vastaan.

Nokia sai oman kriisinsä päätökseen. se päätyi siirtymään uuteen konseptiin. Vuonna 2013 tehty Siemensin osuuden osto yhteisesti omistetusta verkkoyhtiöstä sekä seuraavana vuonna toteutunut matkapuhelintuotannon myynti Microsoftille synnyttivät uuden Nokian. Nämä päätökset pelastivat yhtiön monen muun alakierteeseen joutuneen suuryhtiön kohtalolta.
Toisin kävi ennen Nokiaa matkapuhelinmarkkinoita hallinneelle Motorolalle tai perinteisten kameroiden ja filmien valmistajalle Kodakille, joka oli 1900-luvun ajan valokuvausalan markkinajohtaja maailmassa. Kodak kehitti digitaalisen kameran jo 1970-luvulla, mutta varoi panostamasta siihen varjellakseen hyvin kannattavaa filmituotantoaan. Vuosituhannen vaihteen jälkeen se menetti nopeassa tahdissa asemansa, ensin kameravalmistajana ja lopulta myös filmin tuottajana. Kodak ajautui konkurssiin vuonna 2012.

Nokian hallituksen vuoden 2011 alussa valitsema liittoutuminen Microsoftin kanssa näyttäytyi Nokian historian valossa menestystarinan tuhoamisena. Mutta jos lopputulosta arvioi päätöksentekohetken näkymien valossa, ratkaisu oli todennäköisesti paras vaihtoehto yhtiön tulevaisuuden varmistamiseksi. Aika oli ajanut oman ekosysteemin luomisen ohi. Androidiin siirtyminen olisi ollut hyppy tuntemattomaan ja sekin vaihtoehto olisi johtanut raskaaseen rakennemuutokseen.

Aho näkee Nokian ja Suomen kehityskaarissa paljon yhteistä. Etenkin 1990-luvun alkupuoli noudatti samaa kaavaa. Molempien täytyi luoda uusi lähtö itselleen.

Lama pakotti Suomen kyseenalaistamaan vanhan kurssin. Siinä missä Nokia päätyi hakemaan ulospääsyä umpikujasta keskittymällä tietoliikenteeseen, Suomi ryhtyi rakentamaan tulevaisuuttaan viennin, teollisuustuotannon ja uuden teknologian varaan.
Molemmat valinnat kuulostavat yksikertaisilta, mutta juuri sitähän konseptit ovat. Suomen valinta tuotti tuloksia piinallisen hitaasti, mutta varmasti- ja alkuun päästyään pitkän ajan. Käännettä seuranneen viidentoista vuoden aikana puolet kansantalouden kasvusta tuli teollisuudesta. Viennin vahva veto käänsi vaihtotaseen pysyvästi ylijäämäiseksi jo vuonna 1994. Myös valtiontalous tervehtyi nopeasti tehtyjen säästötoimien ja talouskasvun elpymisen ansiosta.

Vuoden 1995 eduskuntavaalien seurauksena hallituksen väri vaihtui, mutta politiikan sisällössä tapahtui vähemmän muutoksia kuin julkisen keskustelun perusteella olisi saattanut kuvitella. Paavo Lipposen hallitus jatkoi sitä, mihin Ahon hallitus jäi. näin kävi, vaikka oppositiosta hallitukseen tulleet ja päinvastaiseen suunaan menevät väittivätkin yhteen ääneen muuta.

Kolmea laihaa vuotta seurasi viisitoista enemmän tai vähemmän lihava vuotta. Seinä tuli vastaan vuoden 2008 lopulla, kun finanssikriisi vyöryi päälle. siitä tuli paitsi Nokian myös koko Suomen käänteen hetki.

Kolme professoria, Bengt Holmström, Sixten Korkman ja matti Pohjola kirjoittivat vuoden 2014 alussa muistion talouskriisin luonteesta: ”Käsillä oleva kriisi on kovin erilainen kuin 1990-luvun alun lama. Tämä kriisi on osaltaan jopa vaikeampi, koska tuottavuuden kasvu on pysähtynyt ennen kokemattomalla tavalla ja ideoista sen vauhdittamiseksi on puutetta – kasvun ’resepti’ on hukassa.”
Muistion johtopäätös oli yksiselitteinen: kriisin syyt ovat Suomen ulkopuolella, mutta korjaavat keinot on löydettävä kotimaasta. Olosuhteiden ankarat lait sanelevat pienen maan ehdot. Niihin voimme vaikuttaa hyvin vähän tai emme lainkaan. Silti ulkoiset muutosvoimat täytyy tunnistaa, sillä ne sanelevat reunaehdot myös omille kansallisille valinnoillemme.

Ympäröivän maailman muutosten sekä niiden suunnan, voiman ja merkityksen tulkitseminen on nykyoloissa entistä vaikeampaa, mutta samalla entistä tärkeämpää. Tuoreet kokemukset, kuten koronaviruksen aiheuttama pandemia tai Venäjän täysimittainen sota Ukrainaa vastaan, antoivat kouriintuntuvan opetuksen siitä, miten kohtalokkaasti olemme kytköksissä ympäröivään maailmaan, Kun hetki lyö, täytyy uskaltaa toimia.

Suomen taloushistorian valossa yksi sääntö näyttää täysin vastaansanomattomalta: Suomen hyvinvointi on kehittynyt hyvin ja kestävästi aina, kun se on perustunut viennin ja teollisuustuotannon vetoon. Ja sama toimii myös toisinpäin: viennin ja teollisuuden kasvun hyytyminen on säännönmukaisesti ennakoinut huonojen aikojen tuloa. Tästä säännöstä ei valitettavasti ole poikkeuksia.
Ja globalisaatio on vielä tehnyt tästä säännöstä entistä vaativamman. Rajojen avauduttua mahdollisuuksia on toki enemmän, mutta niin on riskejäkin. epäonnistumisten korjaaminen on käynyt entistä vaikeammaksi.
Euroopan unionin jäsenyyteen ja etenkin euroalueeseen liittymiseen sisältyi odotus siitä, että ne automaattisesti tuottaisivat etuja. Näin ei ole. Kyllä ne edut on edelleenkin itse, omalla suorituskyvyllä, lunastettava.

Kotimarkkinoiden pienuus sekä energian ja teknologian tuonnin tarve ovat tehneet viennistä Suomelle kohtalon kysymyksen. Täytyy tuottaa tavaroita ja palveluja, jotta pystymme velkaantumatta maksamaan välttämättömän tuonnin. Siinä onnistuminen ratkaisee myös hyvinvointiyhteiskunnan kohtalon.

Vuoden 2008 jälkeen teollisuustuotannon osuus kansantuotteesta valui historiallisen alhaiselle tasolle, jopa 1990-luvun taitteen alapuolelle. Tilastokeskuksen luvut vuoden 2023 teollisuustuotannon arvosta osoittavat myydyn tuotannon arvon laskeneen n. 9 % sitä edeltäneeseen vuoteen verrattuna.
Huolestuttava tilastotieto jäi lähes vaille huomiota. Useimmissa tiedotusvälineissä sitä ei mainittu lainkaan. Nekin, jotka tiedon noteerasivat, kuittasivat sen pelkällä maininnalla.

On kohtalon ivaa, että nykyisillä julkisen talouden luvuilla euron ulkopuolelle jättäytyneet Tanska ja Ruotsi täyttäisivät valuuttaunionin jäsenyyden ehdot, kun taas Suomi ei niihin enää yltäisi. Perimmäinen selitys ei kuitenkaan löydy yhteisvaluutasta, vaan erilaisesta tavasta sopeutua ulkoisten olosuhteiden vaatimuksiin.

Paine ilmastonmuutoksen hillitsemiseen nousee kaiken aikaa. Eurooppa ja Suomi siinä mukana näyttävät uskovan, että vihreästä siirtymästä jotenkin automaattisesti syntyy uusi kilpailuvaltti. Ja kyllä Ahokin näkee edessä avautuva suuriakin mahdollisuuksia – mutta ne täytyisi onnistua lunastamaan.
Rajoitukset ja sääntely auttavat kyllä, mutta ne eivät parhaimmillaankaan kykene ratkaisemaan ongelmia. Markkinatalouden mekanismi täytyy kyetä valjastamaan ympäristön hyväksi tavalla, joka sekä kannustaa että pakottaa kaikki globaalit toimijat vähentämään päästöjään. Sen lisäksi täytyy tehdä valtavia investointeja uuteen teknologiaan ja tuotantoon.
Suurimman toivon Aho asettaa teknologiseen kehitykseen. Hänen edellä kuvaamansa matkapuhelinten vallankumous tuotti ihmiskunnalle monia hyötyjä, myös ympäristöllisiä. 1970-luvun alussa Rooman klubi laski, että olisi täysin mahdotonta liittää kiinalaiset ja intialaiset maailmanlaajuiseen puhelinverkkoon, maailman kuparivarat eivät koskaan riittäisi sellaiseen kaapelointiin
Lopulta ongelma ratkesi yksinkertaisesti ja nopeasti mobiiliteknologian avulla. Yhdessä vuosikymmenessä nämä kaksi ylivoimaisesti maailman väkirikkainta maata siirtyivät tietoliikenteen takapajulasta sen eturiviin.

Kylmän sodan päättymistä seurasi runsaan viidentoista vuoden toiveikas jakso uuden, yhteisille arvoille perustuvan maailmanjärjestyksen rakentamista. Francis Fukujama ehti jo ennustaa historian loppua, länsimaisen demokratian ja markkinatalouden lopullista voittoa.
Viime vuosina odotuskissa on pahasti petytty. Globalisaation synnyttämä keskinäinen riippuvuus ei johtanutkaan yhteisten arvojen ja sääntöjen vahvistumiseen, vaan niiden rapautumisena. Mikään ei viittaa siihen, että nuo vanhat hyvät ajat ainakaan lähitulevaisuudessa palaisivat. Pikemminkin on vaara, että geopoliittiset ristiriidat entisestään syvenevät.

Suomen kannalta vakavin haaste tulee idästä. Aho osallistui vuoden 2023 eduskuntavaalien alla seminaariin, jonka järjestäjä oli laittanut otsikoksi ”Minne Venäjä on menossa”. Aho aloitti puheensa lyhyen kaavan mukaisella vastauksella: ”Ei minnekään.” Tämä perusasia on hyvä pitää koko ajan mielessä: Venäjä on ja pysyy. Iso kysymys on sen sijaan se, millaiseksi se muuttuu.
Venäjän uusi suunta ei ole jättänyt vaihtoehtoja. Meidän politiikkamme lähtökohta on ollut, että emme halua rikkoa välejä Venäjän kanssa. Muutos lähti Venäjästä hyökkäyksestä Ukrainaan. Imperiuminjälkeisen nostalgian hengessä Venäjä halusi turvallisuustakuiden nimissä luoda itselleen etupiirin, johon meidätkin olisi luettu.
Venäjän politiikan muutos sai myös Suomen arvioimaan uudelleen omaa linjaansa. Teheranin pitkä varjo oli määrittänyt asemamme Neuvostoliiton vaikutuspiirissä aina kylmän sodan päättymiseen saakka. Sen jälkeen ja YYA-sopimuksen siirryttyä historiaan Suomella oli täysi vapaus niin halutessaan liittoutua sotilaallisesti. Päädyimme kuitenkin siihen, että pysyttäytyminen liittoutumattomaan turvaa parhaiten kansalliset etumme.
Venäjän lähteminen kylmän sodan aikaisen etupiiriajattelun tielle ja ryhtyminen suurhyökkäykseen Ukrainaa vastaan synnytti tilanteen, jossa Suomi päätyi NATO-jäsenyyden hakemiseen. Kun hetki löi, me olimme siihen valmiit. Suomen sotilaalliset valmiudet, kansan suuren enemmistön tuki sekä liittoutuminen Ruotsin rinnalla varmistivat, että reitti oli selvä.
Tämä historia ja tapahtumien järjestys on syytä pitää mielessä myös tulevia aikoja silmällä pitäen. Suomen kannattaa tehdä se johdonmukaisesti ja turhaa uhoa karttaen.

Aho saa edelleen vähän jatkuvasti pyyntöjä vertailla pääministeriaikojensa lamaa Suomen nykyiseen talouskriisiin. Niissä on kyllä samankaltaisuuksia, moniakin, mutta yhdessä suhteessa tämän päivän olosuhteet kuitenkin poikkeavat ratkaisevasti yhdeksänkymmentäluvun taitteessa koetusta.
Silloinen lama vyöryi rytinällä kansalaisten arkeen. Kaikki näytti vievän kohti umpikujaa. Talouskupla oli puhjennut ja Neuvostoliiton romahdus lamaannuttanut idänkaupan. Suomi ajelehti kohti velkakriisiä, jotain samankaltaista, johon Kreikka ajoi itsensä kaksi vuosikymmentä myöhemmin.
Kansantuotteen romahdus, pankkikriisi, suurtyöttömyys ja valtion velkaantuminen nostattivat kriisitietoisuuden. Vaikka jännitteet politiikassa ja työmarkkinoilla kasvoivat, talouden jyrkkä alamäki pisti vauhtia vaikeiden päätösten tekemiseen. Suomessa saatiin aikaan korjauksia, joiden ansiosta kansantalous ja yhteiskunta myös toipuivat nopeasti.

Lama tuli ja meni. Synkät ennustukset hyvinvointiyhteiskunnan romuttumisesta eivät käyneet toteen. Lama jätti jälkeensä hävitystä, mutta merkittävä osa kaatuneesta oli rakennettu holtittoman velanoton varaan. Rakenteiden uudistuessa syntyivät edellytykset uudelle ja pitkään jatkuneelle nousukaudelle.

Nykyisen taloudellisen ahdingon luonne on erilainen. Se sai alkunsa jo vuonna 2008, kun kansainvälisen finanssikriisin mainingit iskivät Suomeen.
Välittömät vahingot näyttivät aluksi jäävän pelättyä pienemmiksi. Monet johtavat poliitikot ehtivät jo todistella, että tilanne on hallinnassa, koska 1990-luvun virheitä ei toistettu.

Uuden vuosituhannen alun finanssikriisin hoidossa jäi huomaamatta, että Somen kohdalla kyse ei ollut pelkästään ulkoisesta kriisistä. Itse asiassa ongelmat olivat samalla tavalla rakenteellisia kuin 1990-luvulle tultaessa. Kansalliset menestyksen eväät olivat pysyvästi hiipumassa. Nokian matkapuhelinten alasajo, paperinvalmistuksen romahdus sekä Venäjän kaupan pudotus iskivät pahan ja ainakin tällä hetkllä pysyvältä näyttävän loven kansantalouteen.

Se on ollut Ahon mielestä järkevää, kun valtion velanottoa on käytetty kotimaisen kysynnän ylläpitämiseksi finanssikriisin, koronapandemian tai Ukrainan sodan aiheuttamien ulkoisten häiriöiden yli. Se taas ei ole Ahon mielestä järkevää, jos velkaelvytyksellä yritetään paikata rakenneongelmien synnyttämää aukkoa.
Valtion velka on paisunut vuodesta toiseen ostovoiman ylläpitämisen nimissä. Hyvinvointiyhteiskunnan arki on kyetty rahoittamaan, mutta kansantalouden rakenteelliset ongelmat ovat jääneet vaille korjausta.
Poikkeuksen muodosti Juha Sipilän hallitus, joka teki vakavan yrityksen suunnan muuttamiseksi. Tulostakin silloin syntyi, valtion velkaantuminen hidastui ja työllisyysaste nousi.

1990-luvun laman keskellä tehtiin varmasti monia virheitä, mutta yhdessä suhteessa sen ajan ratkaisut kestävät ajan hammasta: Suomi loi tietä tulevaisuuteen tervehdyttämällä yhteiskunnan ja talouden rakenteita. Silloin ei uskottu aikojen paranevan itsestään. Lamasta nousi rakenteitaan korjannut kansantalous, joka perustui kansainvälistyneeseen ja kansainvälisesti kilpailukykyiseen perinteiseen teollisuuteen, Nokian ympärille rakentuneeseen maailmanluokan teknologiakeskittymään sekä niitä palvelevaan laadukkaaseen koulutukseen ja tutkimukseen.
Nyky-Suomen tila on karu. Edelleen kansantuotteemme jäi finanssikriisiä edeltävälle tasolle. Miten on mahdollista, että kansantalouden pitkä pysähdys on voinut jatkua ilman, että maassa on syntynyt kriisitunnelmaa ja sen myötä painetta ongelmien korjaamiseen?

Kehnon talouskehityksen ja suurten budjettialijäämien kanssa elämisen selittää valtion velanoton sietämätön keveys. Nollakorot pitivät lainanhoitokustannukset olemattomina. Keskuspankin avokätiset valtion velkapaperien ostot loivat mielikuvan, että lainaa oli tarjolla rajattomasti.
Aivan samaan tapaan kuin 1980-luvun lopun kulutusjuhlissa yleinen mielipide alkoi uskoa, että olemme siirtyneet kokonaan uuteen talouteen. Joko kolmen vuosikymmenen takaiset karut kokemukset olivat unohtuneet, tai muistiin ovat jääneet sitkeästi elävät harhakuvitelmat siitä, että silloinen lama johtui valtiontalouden säästöistä.

Yhteinen valuutta euro tuli mahdolliseksi osana kylmän sodan jälkeistä suurta järjestelyä. Päätös perustui enemmän poliittiseen kuin taloudelliseen harkintaan. Luopuminen D-markasta oli saksalaisille vaikea päätös, mutta se oli hinta, jonka he olivat valmiit maksamaan paluusta yhtenäiseen Saksaan.
Päätöksen avaimet olivat ennen kaikkea liittokansleri Helmut Kohlin käsissä. Hän hankki Saksojen nopeaa yhdistämistä ajamalla arvovallan, jota käyttämällä historiallinen luopuminen D-markasta kävi mahdolliseksi. Tästä voi helposti päätyä siihen johtopäätökseen, että euroon siirtyminen tuskin olisi toteutunut ilman Saksojen yhdistymistä.

Miksi euro joutui suuriin vaikeuksiin finanssikriisin iskettyä vuonna 2008? Yksi teoria on, että se jäi keskeneräiseksi. Näin ajattelevien mielestä vaikeudet olisivat olleet voitettavissa, jos yhteisvaluutan tueksi olisi saatu suuremmat ylikansalliset valtaoikeudet.
Ahon mielestä suurin syy oli valuviassa. Euro syntyi olettamuksella, että yhteisvaluutta saa erilaiset kansantaloudet automaattisesti yhdenmukaistumaan. Euron perusajatus kulki vähän samaan tapaan kuin taannoin Suomen vakaan markankin: uimaan oppii menemällä veteen.

Tavoitteetkin muistuttivat toisiaan. Siinä missä vakaan markan piti katkaista inflaation ja devalvaatioiden kierre, euron odotettiin taltuttavan unionin jäsenmaiden valuuttakurssiheilahtelujen kielteiset vaikutukset sisämarkkinoihin. Luvassa piti olla vakautta.
Tavoitteista oli helppo olla samaa mieltä. Todellisuus vain oli ristiriidassa hienon ajatuksen kanssa. Monen yhteisvaluuttaan liittyneen kansantalouden suorituskyky tai taloudenpidon periaatteet eivät yltäneet lähellekään ankkurivaltio Saksan tasoa.

Surullisin esimerkki tuli Kreikasta, jonka euroalue toivotti vuonna 2000 tervetulleeksi yhteiseen valuuttaan ylistämällä sen tervettä talous- ja rahapolitiikkaa. Odotetun talouden yhdenmukaistumisen sijaan euroon siirtyminen mahdollisti Kreikalle holtittomamman taloudenpidon, sellaisen, johon se ei oman valuuttansa varassa olisi koskaan pystynyt. Saksa ja Kreikka olivat eläneet täysin eri säännöillä.
Alhainen korkotaso houkutteli valtioita velkaantumaan ja pankkeja sijoittamaan kiinteistöihin. Tuloksena oli velkakuplia, suuria vaihtotasealijäämiä, julkisen talouden velkaantumista ja pankkikriisejä. Tuttuja ilmiöitä suomen yhdeksänkymmentäluvun taitteen tarinasta. Heikkojen euromaiden laskut lankesivat maksettaviksi.
Luottamus yhteisvaluutan ihmeitä tekevään voimaan oli kuitenkin ollut niin suuri, että sitä synnytettäessä riskeihin ja kriiseihin varautuminen jäi kovin kehnoksi. Voitonriemuinen Euroopan unionin komissio ehti jo vuonna 2006 julistaa rahaliiton suureksi menestystarinaksi ja tuomita sen syntyvaiheessa esitetyt huolet riskeistä turhiksi.

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Poliittisia tekijöitä yliarvioiden ja taloudellisia aliarvioiden rakennetun konseptin heikkoudet paljastuivat kansainvälisen finanssikriisin myötä. Hienolta näyttäneen ulkokuoren alla muhineet ongelmat vyöryivät esille.
Eurokriisi ajoi rahaliiton 2010-luvun alussa kuilun partaalle. Vielä siinä vaiheessa Suomi saattoi uskottavasti vannoa sääntöjen noudattamisen nimiin ja vaatia niitä rikkoneita kantamaan myös omaa vastuuta. Mutta pian sekin vaihe tulisi olemaan ohi.
Myös Suomen taloudessa oli alkanut tapahtua asioita, joita ei euroon liityttäessä otettu vakavasti.

Raha- ja valuuttaunioni syntyi poliittiseksi ratkaisuksi, joka purki Saksojen yhdistymisen luomat jännitteet. Myös Suomen päätös siirtyä markasta euroon noudatti samaa kaavaa: politiikka käveli taloudellisen harkinnan yli.

Vuoden 1995 eduskuntavaalien jälkeen syntyi Paavo Lipposen ensimmäinen hallitus. Ohjelmassaan hallitus sitoutui siihen, että Suomi pyrkii pääsemään euroalueeseen ensimmäisessä aallossa ja ”liittymisestä päätetään eduskunnassa hallituksen erillisen esityksen perusteella”.
Päätöksenteon tapa näytti olevan sopusoinnussa perustuslakivaliokunnan EU-liittymissopimuksen yhteydessä vuonna 1994 tekemän tulkinnan kanssa. Valiokunta linjasi, että liittyminen talous- ja rahaliittoon edellyttää eduskunnan myötävaikutusta ja että EU-liittymissopimuksen hyväksyminen ei vielä voinut merkitä sitoutumista talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen.

Pääministeri Lipponen asetti professori Jukka Pekkarisen johtaman EMU-asiantuntijaryhmän. Työryhmä pohti laajassa raportissaan myös sitä mahdollisuutta, että Suomeen kohdistuisi muista euroalueen maista poikkeavia taloudellisia häiriöitä. Mitä tällaisessa tilanteessa tulisi tai voisi tehdä, se jäi varsin ohuesti käsitellyksi.
Jukka Pekkarinen antoi vuonna 2018 uskottavan selityksen sille, miksi varautuminen huonojen vaihtoehtojen varalle jäi käytännössä kokonaan tekemättä. Hänen mukaansa Suomelle ”hakeutuminen talous- ja rahaliiton jäseneksi oli ensisijaisesti ulko- ja turvallisuuspoliittinen kysymys, osa hakeutumista Euroopan unionin ytimeen”.
Lipposen hallitus asetti euroon liittymisen poliittiset näkökohdat taloudellisten edelle. Suomen täytyi päästä Euroopan unionin ytimeen. Jos siinä onnistuttaisiin, kaikki muu kyllä järjestyisi.
Poliittisen harkinnan ensisijaisuus näkyi myös tavassa, jolla hallitus toi omasta valuutasta luopumisen eduskunnan päätettäväksi. Erillistä lakiesitystä hallitus ei antanut, vaan historiallinen ratkaisu tapahtui hallituksen tiedonannolla ja sen käsittelyä seuranneella luottamuslauseäänestyksellä.
Hallituksen mielestä tiedonanto oli riittävä, olihan eduskunta vuonna 1992 tehnyt päätöksen hake Euroopan unionin jäsenyyttä samalla menettelyllä. Mikä oli ontuva perustelu, jäsenhakemuksen jättäminen kun ei sitonut muuhun kuin mahdolliseen neuvottelujen aloittamiseen. Kukaan ei siinä vaiheessa voinut edes olla varma siitä, että neuvottelutulos aikanaan syntyy.

No, eurosta tuli myös Suomen rahayksikkö, ja ensimmäiset eurovuodet menivätkin myötätuulessa. Suomi täytti vaivatta euroalueen taloudenpidon kriteerit, korot pysyivät alhaalla ja talous kasvoi. käänne tapahtui vuoden 2008 lopulla ja siitä tuli raju. Finanssikriisi ja sen aiheuttama maailmanlaajuinen talouskasvun romahdus iski pahasti vientiriippuvaiseen Suomeen.
Samaan aikaan Nokia ajautui kriisiin ja paperiteollisuuden alamäki kiihtyi. Vuodesta 2014 lähtien Venäjän kauppa alkoi kärsiä pakotteista ja täydellinen romahdus koitti Venäjän aloitettua täysimittaisen sodan Ukrainaa vastaan helmikuussa 2022.
Kohtasimme kolme Suomelle erityistä häiriötä, joiden ei euroratkaisua tehtäessä pitänyt olla mahdollisia. Poliittisin perustein rakennettu konsepti törmäsi talouden realiteetteihin.

Helsingin Sanomat haastatteli vuoden 2016 lopulla kolmisenkymmentä ekonomistia ja kysyi heiltä, oliko euroalueeseen liittymisestä ollut Suomelle enemmän hyötyä kuin haittaa. Kahdessa vuosikymmenessä asenteet olivat jyrkästi muuttuneet. Karkeasti puolet heistä arvioi kielteiset seuraukset etuja suuremmiksi, neljännes piti ratkaisua hyödyllisenä ja viimeinen neljännes ei osannut ottaa kantaa.

No, nyt olemme eurossa. Nyt tarjolla ei ole järkevää tapaa palata entiseen. Sen sijaan täytyisi tehdä perusteellinen arvio siitä, miten tästä eteenpäin.
Vaikeuksille löytyy hyviä selityksiä, mutta ne eivät auta, kun talous jumittaa vuodesta toiseen ja valtio velkaantuu pelottavalla vauhdilla.

Ruotsi valitsi toisin. Maa päätti vuonna 1997, että se ei liity ensimmäisten maiden joukossa euroon, vaan säilyttää oman valuuttansa. Ratkaisu syntyi edellisenä vuonna pääministeriksi nousseen Göran Perssonin johdolla.
Suomessa on tapana moittia ruotsalaisia liiallisesta ”diskuteeraamisesta”. Sikäläiseen päätöksenteon kulttuuriin kuuluu asioiden etukäteinen perusteellinen selvittäminen. Meillä taustaselvitys lähtee yleensä asetetusta päämäärästä. Ruotsalaisessa kulttuurissa sekin on mahdollista kyseenalaistaa.
Ennen päätöksentekoa Ruotsin hallitus tilasi laajan selvityksen euron hyödyistä ja haitoista. Professori Lars Calmforsin johtama komitea päätyi arvionsa perusteella suosittamaan, että Ruotsi ei liittyisi yhteisvaluuttaan ensimmäisessä aallossa vuonna 1999.

Eduskunnan suuri valiokunta kutsui Calmforsin kuultavakseen toukokuussa 1997. Hän arvioi, että Ruotsin päätöksenteon perustaksi tehty arvio hyödyistä ja haitoista soveltuu myös Suomeen. Calmfors tuli siihen tulokseen, että Suomen euroalueeseen liittymisen riskit ovat Ruotsiakin suuremmat.

Suomessa Pekkarisen työryhmän kriittiset havainnot tai Calmforin komitean johtopäätökset eivät juurikaan herättäneet keskustelua. Ruotsin poliittinen johto näytti Suomesta katsottuna heikolta ja neuvottomalta. Niin kuin usein muulloinkin, sorruimme aliarviomaan naapurimme tapaa ratkoa ongelmiaan. Perusteelliset selvitystyöt ja diskuteeraaminen näyttävät tehottomilta, mutta ne tuottavat hämmästyttävästi tulosta.

Kenties tärkein länsinaapurimme tuossa vaiheessa tehty uudistus koski palkkamallia. Ruotsi oli 1980-luvun alusta lähtien kulkenut työmarkkinoilla samankaltaisella uralla kuin Suomikin. Nimellispalkat nousivat reippaasti, mutta kiihtyvä inflaatio söi hyödyt.
Hallitus asetti työmarkkinajärjestöille takarajan, mihin mennessä niiden täytyi laatia palkkamalli, joka takaisi viennin kilpailukyvyn pitäisi inflaation kurissa ja edistäisi työllisyyttä. Muussa tapauksessa hallitus tekisi ratkaisut itse.
Maaliskuussa 1997 järjestöt saivat valmiiksi uuden mallin, joka kulki nimellä ”industriavtalet”. Sopimuksen mukaisesti vientialojen työnantajia ja työntekijöitä edustavat liitot asettavat normin, jonka sisälle työmarkkinasopimusten palkankorotusten täytyy asettua.

Europäätöksiä seuranneen ensimmäisen vuosikymmenen Suomi ja Ruotsi pärjäsivät taloudellisesti yhtä hyvin. Ero alkoi syntyä taloudellisten häiriöiden iskettyä. Ruotsin konsepti toimi, Suomen ei.
Siinä, missä Suomen vienti on pysynyt ennallaan tai jopa taantunut viimeisten viidentoista vuoden aikana, Ruotsi on pystynyt selvästi kasvattamaan vientiään. Se on mahdollistanut muun kansantalouden kasvun ja kaikkien palkansaajien reaaliansioiden nousun.
Lopulta ero näkyy myös valtioiden velkaantumistahdissa. Ruotsin valtion velka suhteessa kansantuotteeseen on koko ajan pienentynyt. Vuonna 2024 näytti jo siltä, että länsinaapurissamme valtion tulot tulevat ylittämään menot.

Ruotsissa ehdotus siirtymisestä uuteen työehtosopimusmalliin tuli palkansaajajärjestöjen puolelta. Ne tulivat siihen tulokseen, että jatkuvasta palkkakilpailusta oli jäänyt vain luu käteen. Ajanjaksolla 1970 – 1994 nimellispalkat nousivat Ruotsissa lähes kymmenen prosentin vuosivauhdilla, mutta reaaliansioiden lisäys jäi alle puoleen prosenttiin vuodessa. Toisaalta palkansaajien edunvalvojat ymmärsivät maailman muuttuneen tavalla, jossa teollisuuden kilpailukyvystä huolehtiminen ei palvellut pelkästään vientialoja, vaan koko kansantaloutta.
Suomalaiset ammattiyhdistysjohtajat vakuuttavat vuodesta toiseen tekevänsä töitä palkansaajan hyväksi. Lopputulos on vielä huonompi kuin oli Ruotsissa ennen uuden palkkamallin käyttöönottoa. Vuonna 2023 suomalaisen palkansaajan nettopalkan ostovoima oli alimmillaan viiteentoista vuoteen.

Europäätökset veivät naapurit eri teille. Niiden tuloksena syntyi erikoinen asetelma. Ruotsi jättäytyi ulos vedoten epäsymmetristen häiriöiden mahdollisuuteen, mikä perustelu olisi sopinut huomattavasti paremmin Suomeen. Meidän tapauksessamme ulkomaankaupan yksipuolisuus ja euroalueen ydinmaista poikkeava elinkeinoelämän rakenne olivat huomattavasti suurempia ongelmia kuin länsinaapurilla.

Ruotsi otti käyttöön palkkamallin, johon siirtymiselle olisi ollut Suomessa huomattavasti vahvemmat perusteet. Kun menetetyn kilpailukyvyn paaluttaminen devalvaatiolla sulkeutui peruuttamattomasti pois, työmarkkinoiden sopimusjärjestelmän olisi pitänyt uudistua vastaamaan radikaalisti muuttuneita olosuhteita.
Muutos jäi meillä tekemättä. Lähes kolme vuosikymmentä on kulunut ja Suomen mallin luominen on yhä pahasti kesken.

Ei palkkamalli silti ainoa selitys Ruotsin kansantalouden Suomea parempaan suoritukseen ole. Toinen on oma valuutta, joka kääntyi eduksi finanssikriisin jälkeen. Häiriöiden keskellä se on osaltaan mahdollistanut joustavan sopeutumisen.

Palkkamallinsa ja oman rahayksikkönsä ansiosta Ruotsi saattoi käyttää sopeutumiseen sekä vyötä että henkseleitä. Euroon liittyessään Suomi luopui henkseleistä ja puhui kyllä vyön käyttöönotosta, mutta käytti sen käytännössä hankkimatta.

Yhteisvaluutta syntyi Euroopan tasolla hyvin samankaltaisin odotuksin kuin Suomen päätös liittyä siihen. Rahaliiton piti pelkällä olemassaolollaan estää uusien eurooppalaisten devalvaatiokierteiden syntyminen. Kun alku sujui hyvin, unionin jäsenvaltioiden ja komission itsetunto kohosi pilviin.
Suomi eteni samaa rataa. Euron käytetyin myyntivaltti kansalasille oli lupaus siitä, ett lamavuosien kaltainen valuuttakurssin ja korkojen myllerrys jää lopullisesti historiaan. Tarjolla oli lisää ”tehokkuutta ja pitkäjännitteistä vakautta”, jonka oli määrä parantaa edellytyksiä investoinneille, talouskasvulle ja uusien työpaikkojen syntymiselle.
Lupaus kuulosti tutulta. Se oli sama kuin vakaan markan myyntipuhe.

Vika ei kummassakaan tapauksessa ollut päämäärässä vaan keinoissa. Vanhasta luovuttiin ilman, että tilalle olisi luotu uusia välineitä taloudellisten häiriöiden ja riskien varalle.

Pitkän linjan sosialidemokraattinen talousvaikuttaja Pekka Korpinen esitti kirjassaan Suomi kääntyy länteen varsin terävää kritiikkiä europäätöksestä. Hänen mielestään se syntyi ilman talousvaikutusten perusteellista arviointia. Johtopäätös on tyly: ”Suomi onkin luovuttanut sekä raha- että finanssipoliittiset välineet pois käsistään ilman, että velkaunioniksi muuttunut eurojärjestelmä tarjoaisi korvaavaa turvaa. Olemme suorittaneet yksipuolisen aseistariisunnan.”

No, tehty mikä tehty. Luopuminen omasta valuutasta on peruuttamatonta. Niinpä jäljelle jää vain yksi vaihtoehto: varustautua uudelleen.
Siinä avainasemassa on työmarkkinoiden uudistaminen.

Usein kuulee väitteen, että vuoden 1991 devalvaatio ja seuraavan vuoden päätetty markan kellutus nostivat Suomen lamasta. Paikkansa pitävä selitys, mutta vain yksi selitys se on. Ilman valuuttakurssikorajusta talouden tervehtyminen ei olisi ollut madollinen, mutta samalla se tuotti kalliin laskun. Vientiteollisuudenkin saamasta hyödystä huomattava osa hupeni ulkomaisten velkojen hoidon kasvaneisiin kustannuksiin. Lisäksi tarvittiin suuri joukko muita valtiovallan päätöksiä, työmarkkinoiden malttia sekä yritysten omia tehostamistoimia.

Yksi käänne osui markan kellutukseen. Siitä alkoi pitkään jatkunut korkojen lasku, joka antoi lisää happea niin elinkeinoelämälle kuin kuluttajillekin. Kun kellutuspäätös tehtiin, kolmen kuukauden Helibor-korko liikkui 17 prosentin tasossa. Neljä kuukautta myöhemmin se oli alentuntu runsaaseen 10 prosenttiin. Vuoden 1993 lopussa kolmen kuukauden Helibor-korko oli vajonnut kuuteen prosenttiin, samalle tasolle Saksan kanssa.
Odotukset paremmasta heijastuivat saman tein myös pörssikursseihin. Kellutuksen jälkeisen neljän kuukauden aikana kurssit nousivat 55 prosentilla. Vuodesta 1993 tuli Helsingin pörssissä sen siihenastisen historian vilkkain. Vaihto nelinkertaistui edelliseen vuoteen verrattuna ja osakekurssit nousivat 91 prosentilla eli lähes kaksinkertaisiksi. Vuoden 1993 kurssinousu oli Suomessa teollisuusmaiden nopeinta.

Kaikki ei silti selittynyt markan kellutuksella. Yhteisöverouudistus, suuret lisäpanostukset yritysten tutkimus- ja kehitystyöhön sekä näkymä liittymisestä Euroopan unioniin loivat elinkeinoelämälle kilpailukykyä, alkoivat parantaa yritysten taseita ja vauhdittivat investointeja.
Teollisuuden ja viennin veto näkyi myös vaihtotaseessa, kansantalouden ulkoisen tasapainon mittarissa. Lamaan mentäessä kriisirajoille paisunut alijäämä kääntyi ennustettua nopeammin ylijäämäiseksi jo vuonna 1994. Kansantaloutemme oli lakannut elämästä velaksi ja ryhtyi kartuttamaan varallisuuttaan.

Suurin haaste oli muuntaa kansantalouden parantuneet luvut työpaikoiksi. Siinä tarkoituksessa Ahon hallitus yritti keväällä 1993 saada aikaan rakenteellisia uudistuksia sosiaaliturvaan sekä työmarkkinoiden pelisääntöihin. Ne törmäsivät palkansaajajärjestöjen jyrkkään vastarintaan.
Etenkin SAK´n ja STTK´n tulkinta oli yksinkertainen. Hallituksen pyrkimykset romuttaisivat työehtosopimusten yleissitovuutta ja heikentäisivät kolmikantaisesti sovittuja etuja. Mitään ei pidä edes yrittää muuttaa ilman järjestöjen hyväksyntää.

Neuvotteluratkaisu syntyi työmarkkinakulttuuriin kuuluvalla tavalla aivan viime hetkellä. Osa uudistuksista eteni, mutta laajempi työmarkkinajärjestelmän muutos jäi odottamaan parempia aikoja.
Vielä sellaisia ei ole tullut.

1990-luvun taitteessa huoli talouden ongelmista kasvoi, mutta se ei horjuttanut luottamusta pankkijärjestelmään. Pankit tekivät yhä tyydyttäviä tuloksia. Niiden edun mukaista ei olut varoitella pinnan alla muhivista ongelmista.
Riskit olisivat olleet tunnistettavissa, sillä pankkikriisien syntytapa noudattaa aina samaa kaavaa. Kaikki saa alkunsa pankkien luotonannon siivittämästä sijoitushuumasta, joka ajaa kiinteistöjen ja osakkeiden hinnat jyrkkään nousuun. Lopulta hintakupla puhkeaa ja syntyy itseään ruokkiva alakierre. Ensin kriisi iskee ylivelkaantuneisiin asiakkaisiin ja luottotappioiden kasvaessa pankkeihin.
Näin asiat etenivät 1980-luvun Suomessa tai pari vuosikymmentä myöhemmin Kreikassa, Portugalissa, Espanjassa ja Irlannissa. luotonannon nopeaan kasvuun intoutuneet pankit ja niiden riskejä kaihtamattomat asiakkaat olivat lyöneet laimin tappioihin varautumisen. vaatimattomin asein varustettu ja hidasliikkeinen pankkivalvonta yritti suitsia hulvatonta menoa, mutta turhaan.

Suomessa elää yhä vankka usko siihen, että valtion tuki pelasti pankit, mutta johti asiakkaiden tuhoon. Aho näkee asian menneen pääsääntöisesti päinvastoin: SKOP, Suomen Säästöpankki ja STS-Pankki tuhoutuivat, mutta tuen ansiosta niiden tallettajat ja velallisistakin kuitenkin valtaosa kyettiin pelastamaan.
Käytännössä käsissä oli ennen kaikkea säästöpankkikriisi. Veronmaksajille koituneesta laskusta neljä viidesosaa tarvittiin SKOPin, Suomen Säästöpankin ja STS-Pankin holtittoman riskinoton aiheuttamien vahinkojen kattamiseen. Jäljelle jääneen yhden viidenneksen saivat muut pankkiryhmät vakavaraisuutta tukevina pääomasijoituksina, jotka palautuivat myöhemmin valtion kassaan.
Toimintaan jääneet pankkiryhmät maksoivat vuoteen 1998 mennessä takaisin pääomalainansa. Niistä ei peritty tappiollisina vuosina korkoa. Se jäi ainoaksi valtion tueksi osuuspankkiryhmälle, Postipankille sekä SYP´lle ja KOP+lle. Veronmaksajille koituneet varsinaiset tappiot aiheuttivat SKOP, Suomen Säästöpankki ja STS-Pankki, jotka lakkasivat olemasta. Pankkitukea ei käytetty niiden pelastamiseen.

Pankkikriisi oli silti kova koettelemus. Sen uhriksi joutui suuri joukko ihmisiä, jotka olivat hyväuskoisesti luottaneet pankkeihin tai toimineet luottamushenkilöinä hallinnossa ymmärtämättä siihen sisältyviä riskejä. Yhdeksänkymmentäluvun alun huonoja kokemuksia valuuttamyllerryksestä sekä pankkikriisistä käytettiin yhtenä perusteluna yhteisvaluuttaan siirtymiselle. Euroalueen syntymisen uskottiin luovan vakautta ja sulkevan pois uuden pankkikriisin mahdollisuuden.
Toisin kävi. Etenkin Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa ja Irlannissa pankkijärjestelmä ajautui finanssikriisin myötä suuriin ongelmiin. Niiden synty eteni tutussa järjestyksessä: ensin velkarallin käynnistämä kiinteistö- ja osakemarkkinoiden ylikuumeneminen, lopulta varallisuusarvojen romahdus, jota pankkien omat pääomat eivät kestäneet.

Eurokriisin syntytapa ja seuraukset noudattivat oman pankkikriisimme kaavaa. Sen karvaat kokemukset olivat kaikilla päättäjillä tuoreessa muistissa, kun eteen tuli vaatimus osallistumisesta euroalueen yhteisiin tukipaketteihin kriisimaiden auttamiseksi. Suomen hallitukset edustivat niiden poliittisesta kokoonpanosta riippumatta samaa tiukkaa linjaa. Osallistuminen tukipaketteihin tai lainaohjelmiin oli mahdollista vain, jos vastaanottajat sitoutuvat tiukkaan menokuriin ja taloutensa rakenteiden uudistamiseen.
Siinä vaiheessa Suomella oli kanttia vaatia. Täällä oli aikanaan pistetty oma pankkijärjestelmä kuntoon. Sen opetukset olivat synnyttäneet varsin yhtenäisen käsityksen siitä, millaisin keinoin ja ehdoin pankkien pelastaminen pitäisi tehdä.

Toimiva lääkitys määrätään taudin mukaan. Laman jälkeistä tulkintaa taudista hallitsee kaksi koulukuntaa. Aho kuuluu niihin, joiden mielestä kyse oli rakenteiden ja suhdanteiden yhdessä aiheuttamasta murroksesta. Toinen laman aikainen ja jälkeinen koulukunta pitää kriisiä suhdanneluonteisena pudotuksena, josta olisi voinut oikealla lääkityksellä toipua entisellään.

Helmikuun alussa vuonna 1993, laman kenties kriittisimmässä vaiheessa, Yrjö Janssonin säätiön tutkimusjohtaja Jaakko Kiander vaati hallitusta luopumaan edellisen vuoden syksyllä niin kutsutun Sailaksen listan pohjalta tehdyistä valtiontalouden noin 20 miljardin markan säästöistä vuosille 1993 ja 1994. Sen sijaan hän ehdotti 15 miljardin markan lisärahoitusta julkisiin investointeihin.
Vuoden 1994 alussa, juuri ennen siirtymistään Palkansaajien tutkimuslaitoksen leipiin, Kiander leimasi lamavuosien talouspolitiikan linjan täysin vääräksi: ”Jos ja kun taloutemme kokee voimakkaan nousukauden, joutuu lamavuosiensäästöpolitiikka outoon valoon [—] Parin vuoden päästä voidaan ihmetellä oliko lamavuosien itku ja hammasten kiristys turhaa, koska ilman leikkauksiakin olisi selvitty, kuten Ruotsissa.
Olisiko kriisistä todella voinut selviytyä ilman rakenteiden korjausta tai valtion ja kuntien menojen leikkauksia? Kysymys on aiheellinen ja vastaus tärkeä. Laman voittamiseksi käytetyn konseptin tulkinta vääräksi antoi perusteet yrittää selviytyä finanssikriisistä vaihtoehtoista tietä.

Toistaiseksi perusteellisinta yritystä tulkita yhdeksänkymmentäluvun kriisiä ja sen ratkaisukeinoja edustaa vuonna 1998 käynnistynyt Suomen Akatemian kolmivuotinen lamatutkimus. Siitä tuli valmistuessaan maamme suurin yhteiskuntatieteellinen tutkimusohjelma. Jaakko Kianderin vuosikymmenen alkupuolella esittämät ratkaisumallit ja hallituksen linjan tulkinta ovat kiinnostavia myös siksi, että hänestä tuli tuon ohjelman koordinaattori.
Ohjelman päätyttyä Kiander laati sen tuloksista laajan yhteenvedon. Ensimmäiseksi laman opetukseksi hän kirjaa sen, että ”epäuskottavat kiinteän valuuttakurssin järjestelmät ovat epävakaita ja pitkälle vietyinä jopa tuhoisia”. Kiander tulkitsee, että tästä oli jo otettu opiksi, kun Suomi päätti vuonna 1998 liittyä euroon: ”Kun ei ole omaa rahaa, ei voi olla valuutta- ja korkokriisejä.” Tämä johtopäätös kesti aikaa vain muutaman vuoden, euroalueen velkakriisiin saakka.
Toinen opetus ja johtopäätös edellisestä oli se, että devalvaation sijaan täytyy ”kustannustason erkaantuminen estää ajoissa tavalla tai toisella”. Raportti jätti täysin pimentoon, mitä vaihtoehto voisi käytännössä tarkoittaa. Tuo kysymys tavasta tai toisesta on yhä ratkaisematta.
Kaikkein oudoimmalta Ahon mielestä kuulostaa raportin kohta, jonka mukaan laman syiden etsiminen rakenteista oli ollut turhaa, sillä ”Suomen ongelmana ei ollut viennin heikkous vaan kotimaisen kysynnän ja kotimarkkinoiden lamaantuminen”. Se todisti talouden ”ampaiseminen nopeaan kasvuun ennen kuin rakenteiden korjaamisessa ehdittiin päästä kunnolla vauhtiin”.
Ahon mielestä lamaraportti oli oikeassa siinä, että kotimaista kysyntää heikentävät julkisen talouden säästöt hidastivat elpymistä. Sen sijaan syytä lamaan niistä on Ahon vaikea löytää. Suurin osa talouden pudotuksesta oli ehtinyt jo tapahtua ennen kuin ensimmäisetkään julkisen talouden menojen karsinnat tulivat voimaan.
Hallitus ja Suomen Pankki eivät torjuneet ajatusta säästöistä luopumisesta ja suuresta lisävelanotosta tyhmyyttään eivätkä ilkeyttään. Lamavuosian velka täytyi hankkia kansainvälisiltä markkinoilta, siitä täytyi maksaa korkeaa korkoa eikä lainaa ollut rajattomasti saatavilla.
Lamatutkimuksen yhteenveto vähätteli Neuvostoliiton kaupan tyrehtymisen merkitystä pitäen sen vaikutusta talouteen ”suhteellisen vähäisenä ja ohimenevänä”. Mutta jos idänkaupan romahdus aiheutti kolmanneksen koko lama-ajan kansantuotteen supistumisesta, Ahon on vaikea tulkita sitä vähäiseksi. Jäljestä tuli vielä karumpi siksi, että suurelle osalle Neuvostoliittoon viedyistä tavaroista ei ollut vaihtoehtoista markkinaa.

Aho arvelee olevansa vielä Kianderiakin pahemmin vanhojen käsitystensä vanki. Silti hän haluaa palata taas kerran rakenneongelmista perustavimpaan: teollisuustuotannon ja viennin alentuneeseen kansantuoteosuuteen.
Kriisirajoille kasvanut vaihtotaseen vaje tarkoitti yksinkertaisesti sitä, että Suomen kansantalous eli yli varojensa. Paluu tasapainoon oli mahdollinen vain kansantalouden suorituskykyä parantamalla tai vyötä kiristämällä. Hyvinvointia vahvistavat pysyvät tulokset perustuvat vaihtoehdoista ensimmäiseen.

Olisiko lamasta voinut selvitä rakenteita muuttamatta? Siihen kysymykseen vastaamiseksi tarvittaisiin uutta ja uuden sukupolven tekemää tutkimusta. Samalla pitäisi myös arvioida, mikä muuttui. Lamasta nousi hyvin erilainen Suomi.

Laman jälkipuinnissa työttömyyttä on käsitelty jakojäännöksenä. Se on esitetty vääjäämättömänä seurauksena Neuvostoliiton kaupan romahduksesta, rakentamisen kriisistä, valtiontalouden säästöistä tai elvytyksen puutteesta. Hyvin vähän on pohdittu sitä, olisiko työttömyyden kasvua ja ennen kaikkea sen jälkiseurauksia voinut hillitä paremmin.

Taakanjaon kannalta hankalin jakolinja syntyi työnsä pitäneiden ja työpaikkansa menettäneiden kesken. Karut esimerkit konkurssin tehneistä yrittäjistä, kahden asunnon loukkuun jääneistä asuntovelallisista tai työttömyyden uhreista ovat totta. Samaan aikaan valtaosa sumalaisista saattoi aineellisesti jatkaa elämäänsä niin uin ennenkin. Työttömistäkin valtaosa pystyi talouden elpyessä palaamaan takaisin työelämään. Jäljelle jäi kaksi eniten kärsinyttä ryhmää, molemmat ikähaitarin vastakkaisissa päissä.
Etenkin Neuvostoliiton kaupan ja rakentamisen romahdukset sekä kaupan ja muiden yksityisten palvelujen vaikeudet hävittivät suuren määrän alhaisen osaamistason työpaikkoja. Uhrit olivat usein ikääntyneitä työntekijöitä, jotka eivät enää taloudellisen tilanteen parannuttuakaan kyenneet palaamaan työelämään.
Kenties vielä tätäkin suurempi hyvinvointitappio syntyi nuorten työttömyydestä. Kun siirtyminen työelämään viivästyi, varsinkin vailla kunnollista ammatillista koulutusta jääneiden nuorten syrjäytymisriski kasvoi.
Osittaisen ratkaisun toivat panostukset koulutukseen. Kun pääsy työelämään vaikeutui, halukkuus opiskeluun kasvoi. Niinpä laman päättyessä työmarkkinoille oli hakeutumassa selvästi aiempaa paremmin koulutettu nuori sukupolvi, joka pääsi käyttämään hyväksi kasvun myötä elpyviä työmarkkinoita. Silti syrjäytymisestä tuli vakava ja pysyvä ongelma.

Aho joutuu usein vastaamaan kysymykseen, onko maan hallituksen ja globaalin suuryrityksen johtamisessa eroa. No, on niissä. Siitä huolimatta sekä poliitikot että yritysjohtajat ryhtyvät helposti neuvomaan toisiaan arkisessa päättämisessä.

Yksityinen sektori on kiistatta julkista tehokkaampi. Ja se saa monet pelkästään elinkeinoelämää palvelleet kuvittelemaan, että yritysten liiketoimintamalleja ja johtamistapaa voisi sellaisenaan soveltaa yhteiskunnan tehtävien hoitoon. Vastaavasti varsinkin poliittisen kentän vasemmalla laidalla elää usko siihen, että yksityinen voitontavoittelu edustaa yhteisen hyvän vihollista.
Aho vierastaa molempia äärisuuntia. Eivät yksityinen ja julkinen toistensa vihollisia ole. Toinen ei ole itsessään hyvä eikä toinen itsessään huono. Oleellista on, että molemmat maailmat ovat hyvin erilaisia. Siksi elinkeinoelämän käytännön opit eivät sellaisenaan toimi yhteiskunnan poliittisesti ohjatuissa koneistoissa. Vastaavasti loikka julkisen sektorin arjesta markkinaehtoiseen maailmaan on huomattavasti pidempi kuin poliittiseen elämään kasvaneet kuvittelevat.
Yrityksen vastuu on aina rajallinen, se voi koska tahansa luopua tehtävästä, jota johto pitää taloudellisesti kannattamattomana tai toisarvoisena. Yhteiskunnallisten tehtävien asettaminen arvojärjestykseen on huomattavasti hankalampaa – onko hyödyllisempää investoida veronmaksajien rahoja sairaanhoitoon kuin koulutukseen, tai mihin pitäisi asettaa yksilön oman vastuun ja yhteisvastuun raja?

Viime vuosina elinkeinoelämä on olosuhteiden pakosta joutunut tekemään pesäeroa Milton Friedmanin vaatimukseen sitä, että yritysjohdon täytyy keskittyä pelkästään omistaja-arvon kasvattamiseen. Yritykset eivät voi olla sivustakatsojia ympäröivän yhteiskunnan ja maailman tilan suhteen. Yhteiskunnan riskit ovat myös yritysten riskejä ja vaikuttavat ratkaisevasti niiden pitkän aikavälin voiton tuottamisen kykyyn.
Myös yhteiskunnallisten päättäjien konseptit ovat olosuhteiden myötä muuttuneet. Ahon mieleen on jäänyt ympäristöministeriön entisen kansliapäällikön Sinikka Hautajärven parin vuosikymmenen takainen tokaisu ympäristöongelmien ratkaisemisen keinoista: ”Maailman pelastamisesta on tehtävä kannattavaa liiketoimintaa.” Voidakseen selviytyä haasteistaan julkisen sektorin täytyy voida valjastaa käyttöönsä yksityisen elinkeinoelämän parhaat voimat ja osaaminen.

Kun Aho tarkastelee menestykseen johtaneiden konseptien listaa, lähes poikkeuksetta jokainen perustuu ainakin jossain määrin yksityisen ja julkisen voimien yhdistämiseen. Näin on etenkin Euroopassa, mutta myös yksityisen sektorin emämaassa Yhdysvalloissa. Esim. Apple tuskin olisi koskaan noussut valtavaan menestykseen ilman Yhdysvaltain liittovaltion massiivisia panostuksia tutkimukseen ja kehitystyöhön.
Kaikki ai alkunsa 1950-luvun Sputnik-järkytyksestä. Tajuttuaan olevansa jäämässä Neuvostoliito jalkoihin teknologiakilpailussa Yhdysvallat käynnisti liittovaltion rahoituksella suurhankkeita huipputeknologian kehittämiseksi sekä tutkimuksen ja koulutusjärjestelmän laadun nostamiseksi.
Merkittävä osa tuosta rahoituksesta kanavoitui yksityisten yritystenhankkeisiin. Monen amerikkalaisen digitaaliteknologian uranuurtavan liiketoiminnan alku saattoi perustua lähes kokonaan liittovaltion rahoittaman avaruushallinnon tai puolustusministeriön hankintoihin.

Rajankäynti yksityisen ja julkisen kesken on monille vahvasti ideologinen. Aho itse ajattelee niin, että palvelujen tuottamisen tapa on tarkoituksenmukaisuuskysymys. lopultahan ydinkysymys ei ole se, kuka tuottaa, vaan se, miten tuotetaan.

Julkisen keskustelun perusteella synty helposti käsitys, että sosiaali- ja terveyspalveluiden puolella vaihtoehtoja on vain kaksi: panostusten lisääminen tai tyytyminen nykyiseen tai jopa heikentyvään palveluiden tasoon. Tuottavuuden parantamisen väitetään olevan ihmistyöhön perustuvalla alalla hyvin rajallista, jopa mahdotonta.
Onko kyseenalaistamisen, oivalluksen ja uuden konseptin kautta mahdollista löytää vaihtoehtoisia tapoja tuottaa hoivapalveluja? No, kyllä on – tarjolla ei ole pelkästään teoreettisia malleja, vaan myös toimivia käytännön esimerkkejä. Niistä mielenkiintoisimpana Aho pitää alankomaalaista kotisairaanhoitoon erikoistunutta yhtiötä nimeltään Buurtzorg.

Buurtzorkin perustaja Jos de Blok valmistui sairaanhoitajaksi vuonna 1981. Hän hankki monipuolisen kokemuksen terveydenhuollossa, mukaan lukien johtotehtävät. Jos de Blok turhautui hollantilaiseen keskitetyn ja ylhäältä ohjatun kotisairaanhoidon mallin kehnoon laatuun. Alaa oli tehokkuuden nimissä koottu suuremmiksi kokonaisuuksiksi, mutta sekä palveluiden käyttäjät että niiden tuottajat olivat tyytymättömiä lopputulokseen.
Omien kokemustensa pohjalta Jos de Blok kyseenalaisti vallitsevan palvelujen tuottamisen tavan. Näin syntyi oivallus kotisairaanhoidon organisoimisesta aivan uudella konseptilla: alhaalta ylöspäin.

Vuonna 2006 perustetussa Buurtzogissa palvelun tuottamisen ytimen muodostivat 12 työntekijän itseohjautuvat ryhmät. Ne saivat hyvin vapaasti järjestää 50-60 asiakkaansa hoivan. Tiimeillä ei ole edes varsinaista pomoa, vaan työn organisoinnista vastasi moderaattori, sovittelija. Raportointi alhaalta ylös ja ylhäältä alas puristettiin minimiin, samoin hoitajien työtä tukeva ja valvova ylätason hallinto.
Parin vuoden jälkeen konsulttitoimisto Ernst&Young arvioi Buurtzogin suorituksen. Raportti päätyi kolmeen johtopäätökseen. Sekä asiakkaiden että palveluiden tuottajien tyytyväisyys oli Buurtzogissa muihin alan yrityksiin verrattuna omaa luokkaansa. Sen asiakkaiden tarve turvautua erikoissairaanhoidon palveluihin jäi selvästi pienemmäksi kuin kilpailijoilla.
Suurimman yllätyksen tuotti kuitenkin kolmas päähavainto: Buurtzogin työntekijät käyttivät hoivaan keskimäärin 40 % vähemmän aikaa asiakasta kohti kuin kilpailijat.

Buurtzog on rikkonut esimerkillään omia vallitsevia totuuksiamme. Yksi syvimmälle juurtuneista käsityksistä on, että hoivan laatu on suoraan verrannollinen siihen käytettävään aikaan.

Tärkeämpää kuin avun määrä on se, että sitä on saatavilla juuri silloin, kun sitä tarvitaan. Buurtzog pystyy siihen viemällä vastuun ja päätöksenteon hoivasta niin lähelle asiakasta kuin mahdollista.

Voittoa tavoittelemattoman Buurtzogin konsepti on vähitellen levittäytynyt 30 maahan eri puolille maailmaa. Kotimaassaan se vastaa nykyisin 70 prosentista kotona tapahtuvasta hoivasta. Sitä varten on palkattu noin 15.000 työntekijää, joista lähes 10.000 on sairaanhoitajia.
Buurtzog on viime vuosina valittu useita kertoja Alankomaiden parhaaksi työpaikaksi. Hoivan kustannukset on arvioitu n. 35 % alemmiksi kuin kilpailijoilla.

Suomessa on viime vuosina osoitettu kasvavaa mielenkiintoa Buurtzorgin mallia kohtaan, mutta Ahon tietojen mukaan sitä ei ole täällä toistaiseksi edes kunnolla kokeiltu. Mallin soveltuvuutta on pohdittu ainakin yhdessä opinnäytetyössä, mutta siinä käyttöönoton esteeksi nähtiin tarve tehdä suuria muutoksia vallitsevaan palvelujen tuottamisen järjestelmään.
Toisin sanoen vanha konsepti sääntöineen sulkee uuden pääsyn markkinoille.

Buurtzorgn esimerkki pakottaa kyseenalaistamaan käsityksen vastuun kantamisesta. Hollantilaisten kokemus todistaa, että palvelun laatu ja tehokkuus voivat ratkaisevasti parantua, kun hoivatyötä tekevät saavat enemmän itsenäistä vastuuta.
Buurtzogin esimerkki osoittaa, että hoivassakin vähemmällä voi saada aikaan enemmän ilman, että tarvitsee tinkiä laadusta. Se tarina sai alkunsa yhden kyseenalaistamiseen uskaltautuneen ihmisen aloitteesta. Konseptin luominen on yksilölaji, vaikka se toteuttamisvaiheessa muuttuukin joukkuepeliksi.

Esko Ahon teos Hetki lyö pitää minkä lupaa, se antaa näköaloja kriisiaikojen päättämiseen. Kirja kertoo päätöksenteosta niin politiikan kuin liikemaailmankin vaikeissa paikoissa. Historia ei toista itseään, mutta historiasta voi kyllä jotain oppia, ja niinpä Aho antaa esimerkkejä aiemmin tapahtuneista, sekä omista kokemuksistaan että toisten aikojen ja tekijöiden onnistumisista. Kirja ei päsmäröi, vaan antaa lukijallekin oivaltamisen mahdollisuuksia.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute [email protected]

Aaltola, Mika: Mihin menet Suomi?
Aaltonen, Kimmo: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin
Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ackroyd, Peter: Edgar Allan Poe – Lyhyt elämä
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: 1991 – Mustien joutsenten vuosi
Aho, Esko: 1992 – Suomen valinnat aavekissojen varjossa
Aho, Esko: Hetki lyö
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Sattuma suosii valmistautunutta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Aho, Esko: Vuosisadan asekauppa
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alajärvi, Erkki: Raskaan sarjan runoja
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ottakaa mut mukaan – Osallistavaan kasvuun
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alexander, Caroline: Endurance
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Alkio, Paavo: Sotatuomarin päiväkirjat
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Attenborough, David: Yksi elämä, yksi planeetta
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Arvoitus syvenee
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Best, Nicholas: Viisi päivää jotka vavisuttvat Eurooppaa
Blum, Howard: Salamurhaajien yö
Borg, Sami: Hiljaa hyvä tulee
Borg, Sami: Kansanvaltaa koronan varjossa
Borg, Sami: Käyttöliittymä vaaleihin
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Byron, George: Rakasta epätoivoa
Bäckström, Olli: Lumikuningas
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chambers, Oswald: Parhaani hänelle
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Churchwell, Sarah: Marilyn Monroen monta elämää
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset

Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Dekkers, Midas: Helpotuksen historia
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Doyle, Arthur Conan: Haudantakainen elämä
Duriez, Colin: Legenda nimeltä J.R.R. Tolkien
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
El-Hai, Jack: Göring ja psykiatri – Kohtalokkaat istunnot natsirikollisen kanssa
Eliot, Marc: Jack Nicholson
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Erola, jan: Uusien ideoiden Suomi
Erola, Juha: Presidenttien hevoset Ypäjällä
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Felscherinow, Christiane: Huumeasema Zoo
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gabler, Neal: Walt Disney – Amerikkalaisuuden ikoni
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Suomen keskiaikaiset linnat
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Genté, Régis: Volodymyr Zelenskyi – Sodan sankari
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Grann, David: Killers of the Flower Moon
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret
Haavisto, Heikki: Talonpojan muistelmat
Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Harkimo, Harry: Suoraan sanottuna
Harris, Kamala: Totuuden puolella
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Haukkala, Hiski: Suuren pelin paluu
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Mikko K: Heinien herrat – Suomen historian pisin perinne
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta

Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Herbert, Kari: Etelänapaa etsimässä
Herpen, Marcel H van: Putinin sodat – Venäjän uuden imperialismin nousu
Heräävä maailma
Hillcourt, William: Baden-Powell – Sankarin kaksi elämää
Hockman, Tuula: Ingeborg Tott – Turun ja Hämeen linnanrouva keskiajalla
Hodges, Andrew: Alan Turing, arvoitus
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Hovi, Tuomas: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula
Huor, Jesper: Talebaneja odotellessa
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Hämäläinen, Anna-Liisa: Rouva puhemies
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Iommi, Tony: Iron Man
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Isomäki, Risto: Mitä koronapandemian jälkeen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Juntunen, Pekka: Tasavallan paimenkoirat
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvi, Ulla: Maito tappaa ja muita outoja tiedeuutisia
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Järvinen, Risto Koo: Lasiinsylkijä
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kajo, Markus: Kettusen kirja
Kalleinen, Kristiina: ”Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä

Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka
Kalliokoski, Viljami: Kiitollisena muistan
Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Lasse: Kustaa Tiitu – tasavallan talonpoika
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kankkonen, Tom: Erdoğan – Turkki suuren johtajan varjossa
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Kasvi, Jyrki: Jyrki Kasvin kolme elämää
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kaunisto, Timo: Vaikea vihreys
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Sivalluksia
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelly, Ian: Casanova – Näyttelijä, rakastaja, pappi, vakooja
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Urho Kekkonen ja hänen vihamiehensä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keski-Rauska, Riku: Sinä osaat, sinä pystyt
Keskisarja, Teemu: Kyllikki Saari – Mysteerin ihmisten historia
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kessler, Ronald; Presidentin turvamies
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään

Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Klemettilä, Hannele: Ritari Siniparta. Gilles de Rais’n tarina
Kobler, John: Al Capone
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kolbe, Laura: Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus
Kontro, Lauri: Anneli Jäätteenmäki – taipumaton
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Koponen, Juhani: Kehitysapukeisarin vaatekaapilla
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korkki, Jari: Kohti liittokuntaa – Antti Kaikkonen ja Suomen puolustuksen uusi asento
Korpiola, Lilly: Arabikevät
Korpiola, Lilly: Korona ja digitaalinen riskiyhteiskunta
Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Heikki: Vastuun vuosia – keskusteluja Fagerholmin kanssa
Koski, Markku: ”Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Anna-Kaisa: ”Vaihtoehtoinen tarina” – Mitä on sosiaalinen muutostyö?
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Kaupunki ja maaseutu
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kuisma, Juha: Kylien tulevaisuus
Kuisma, Juha: Paikallinen ilmastopolitiikka
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Lenkillä mietittyä
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Keskustan kuiskaaja
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta

Lahtinen, Anu: Ebba, kuningattaren sisar
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Smittenin murha
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Levin, Janna: Mustan aukon blues ja muita ääniä maailmankaikkeudesta
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Lindström, Jari: Syvään päähän
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Lohi, Tuomas: ”Totu sitä sallimahan, mik´ei parkuen parane
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen
Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Reima T.A: Larin-Kyöstin Hämeenlinna
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maa – maakunta – Martti Miettunen
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Majaniemi, Risto: Orbán – Euroopan paha poika
Man-saaren tarinoita
Manvell, Roger: Operaatio Valkyyria
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Marshall, Tim: Maantieteen vangit
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät

Math Mathonwynpoika
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
Mattsson, Anne: Sylvi Kekkosen elämäkerta
Mazzarella, Merete: Sielun pimeä puoli
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Merikallio, Katri: Miten rauha tehdään
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettinen, Timo: Eurooppa – poliittisen yhteisön historia
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Monti, Anton: Minne menet, Italia?
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Muraja, Tuomas: Faktat tiskiin!
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Murtorinne, Eino: Lennart Heljas – Kansainvälisesti verkostoitunut poliitikko ja kirkonmies
Müller, Thomas: Ihmispeto
Myllymäki, Arvo: Punamultamies
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nenonen, Jari: Kyllikki Kymin tarina
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Niemi, Juhani: Tulin pitkin Härkätietä – Tarinoita kotikaupungista
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Niitemaa, Timo: Itämaan muisti
Nirkko, Juha: Sauna
Nurmi, Lauri: Jussi Halla-aho
Nyholm, Inga: Tulevaisuuden kunta
Nylén, Antti: Kauhun ja ulkopuolisuuden esseet
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Ohler, Norman: Soluttautujat – rakkautta ja vastarintaa Hitlerin Berliinissä
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Olsen, Gregg: Äitimme oli sarjamurhaaja
Oranen, Mikko: Athos – Kajastuksia Pyhältä Vuorelta
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo

Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Partanen, Timo: Janakan kronikka
Pelttari, Hannu: Kekkosen kisat – Urho Kekkonen ja urheilu
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi
Perttula, Pekka: Ahti Pekkala – poliitikko ja valtiovarainministeri
Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Perunka, Eero: Joulupukki – Tuhatvuotinen arvoitus
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kunnan ja vähän muittenkin kanssa elämässä ja tekemässä
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pirilä, Veikko: Sainpahan sanottua
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Purra, Riikka: Kansainvälinen pakolaisinstituutio ja valtioiden mahdollisuudet
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puska, Pekka: Sote ja sen pitkä kaari
Puumala, Tuomo: Budjetti – julkinen salaisuus vai salainen julkisuus
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Quinn, Anthony: Yhden miehen tango
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Railo, Erkka: Kamppailu vallasta
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantala, Tuomas: Agrarismin aallonharjalla: J.E. Sunila maalaisliittolaisena poliitikkona ja pääministerinä
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä

Rehn, Olli: Onnellisten tasavalta
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Reimaa, Markku: Kekkosen kuiskaaja – Harmaa eminenssi Aaro Pakaslahti
Rekola, Esko: Viran puolesta
Relas, Jukka: Jonnekin lumottuun paikkaan
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rubenhold, Hallie: Viisi – Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Sakwa, Richard: Taistelu Ukrainasta – Kuinka idän ja lännen intressit törmäsivät
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sancton, Julian: Jään ja pimeän vangit
Sander, Gordon F: Kansalainen Kekkonen
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää
Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Savolainen, Laura: Yövuorossa
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seppänen, Janne: Levoton valokuva
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Shenon, Philip: Kennedyn murhan salattu historia
Shepherd, Richard: Epäluonnolliset syyt
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Silver, Minna: Tutankhamonin salaisuudet
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma

Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Sjöblom, Tom: Tuulten saarella
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – ”kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soini, Timo: Populismi
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Spungen, Deborah: Nancy
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stewart, Timo R: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Stocklassa, Jan: Stieg Larssonin tutkimukset – Kuka murhasi Olof Palmen?
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Stubb, Alexander: Alex
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapani: Itsekkyyttä vai valtiomiestaitoa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Sydow, Max von: Kirppusirkus
Taavila, Antti: Sulo Suorttanen – SS-upseerikoulusta ministeriksi
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Talvitie, Eveliina: Moniottelija Ilkka Kanerva
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Teronen, Arto: IKUISESTI NUORI – Jarno Saarista etsimässä
Tervo, Mirja: Lehmä
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla
Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Thompson, Hunter S: Suuri hainmetsästys
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna

Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Timonen, Esa: Metsän poika, Karjalan kuvernööri
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Troyat, Henri: Iivana Julma
Tuikka, Timo J: ”Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Turunen, Pekka: Kylmää rauhaa – Kekkonen, sotilastiedustelu ja Tšekkoslovakian miehitys
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Uusma, Bea: Naparetki
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Valtonen, Pekka: Hullun keisarin hovissa
Vance, Ashlee: Elon Musk – Visionääri Teslan, Space X:n ja Solar Cityn takana
Vanhanen, Matti: Kriisien keskellä
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Verhoeven, Paul: Jeesus Nasaretilainen
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi

Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virta, Mikko: Operaatio Kekkonen
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen
Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väisänen, Riitta: Miss Euroopan reunalla
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
Walker, Jonathan: Churchillin kolmas maailmansota – Brittien suunnitelmat hyökätä Neuvostoliittoon 1945
Werner, Paul: Roman Polanski – Henkilökuva
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin