Kirjat, päivitys 25.4.

No niin, se on aika ottaa maailman johtovaltion uusi päämies esittelyyn, tällä kertaa tarkastelussa on David Haganin kirjoittama Joe Bidenin elämäkerta Mies vallan huipulta. Jos tämä olisi nyt parin viikon ajan luettavissa, tarkoitus on jatkaa etiäpäin 10.5. Laura Kolben teoksella Yläluokka – Olemisen sietämätön vaikeus. Ja jos vaikka 20.5. ottaisi seuraavan päivityksen eli Henri Troyatin teos Iivana Julma.
Sitten ilmeisesti kesäkuussa voisi ottaa aiemmin huhtikuulle suunnitellun kolmikon eli Sami Borgin puolueanalyysin Hiljaa hyvä tulee, Pekka Puskan Sote ja sen pitkä kaari sekä Jari Lindströmin muistelmateoksen Syvään päähän.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Extra
David Hagan: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Alkuteos No Ordinary Joe: The Life & Career of Joe Biden 2020
Suomentanut Pekka Salonen
Otava (paino), Oppian 2020
175 sivua

Marraskuussa 1942 maailmaa ravisteli suursota. Neuvostoliitossa Stalingradissa käytiin taistelua, jonka uhriksi joutuisi yhteensä lähes kaksi miljoonaa ihmistä. Egyptissä menestys El Alameinissa kohotti liittoutuneiden taistelutahtoa vuoden ajan jatkuneiden tappioiden ja takaiskujen jälkeen. Eteläisellä Tyynellämerellä Yhdysvaltojen ja Japanin keisarikunnan merivoimat ottivat yhteen Guadalcanalin taistelussa, mitä presidentti Franklin D. Roosevelt kuvasi sodan käännekohdaksi. Samaan aikaan Yhdysvaltojen sotalaivat olivat voittoisia Pohjois-Afrikan rannikolla, mikä kiristi píkku hiljaa silmukkaa Eurooppaa miehittävien saksalaisjoukkojen ympärillä.
Samassa kuussa New Yorkissa sai ensi-iltansa elokuvaklassikko Casablanca, jossa amerikkalaisia kannustettiin tukemaan maan sotaponnistuksia. Marraskuisessa New Yorkissa vuonna 1942 syntyi myös poika, josta kasvaisi yksi historian arvostetuimmista elokuvaohjaajista, Martin Scorsese. Sillä välin alabamalaisessa paalulinnakkeessa virui Yhdysvaltojen armeijan sotilas Al Hendrix, jotta tämä ei pääsisi livahtamaan katsomaan vastasyntynyttä poikaansa Johnnya, jonka maailma oppisi myöhemmin tuntemaan Jiminä.
Tuon rauhattoman kuukauden aikana syntyi myös Joseph Robinette Biden Jr. Scrantonissa Pennsylvaniassa 20.11.1942 aamutunteina. Poika oli Joseph Robinette Biden Seniorin ja tämän vaimon Catherinen (o.s. Finnegan) esikoinen.

Äidin tyttönimestä on helppo päätellä, että pikku-Bidenilla virtasi suonissaan irlantilaista verta. Kun 1840-luvulla perunarutto aiheutti Irlannin suuren nälänhädän, se iski kaikkein tuhoisimmin Mayon kreivikuntaan Ballinan seutukuntaan. Nälänhädän alussa Ballinan vaivaistalossa toimi työnjohtajana Edward Blewitt, jonka työpanosta nälänhädän aikana irlantilainen historioitsija Ciarán Reilly on ylistänyt.
Blewittin ja muiden uurastamisesta huolimatta kreivikunnan asukasluku romahti 30 prosentilla nälänhädän ja sitä seuranneen maastamuuton takia. Monet lähtijöistä ylittivät Atlantin ns. arkkulaivoissa (coffin ships), jotka olivat tunnettuja karmivista olosuhteista ja mittavasta kuolleisuudesta matkustajien keskuudessa.
Yksi maasta tuohon aikaan lähteneistä oli Edwardin nuorempi veli Patrick, Joe Bidenin isoisoisoisä. Patrick oli kapinallinen uranuurtaja, jonka muistokirjoituksessa Scranton Tribunessa oli seuraava maininta: Tuskin kellään muulla scrantonilaisella on ollut yhtä tapahtumarikasta elämää lukuisine seikkailuineen ja romansseineen.”
Patrickin matkojen ja seikkailujen käynnistäneenä voimana ei ollut nälänhätä, vaan avioliittoa pakeneminen. Hänen isänsä toivoi hänen menevän naimisiin paikallisen tytön kanssa, mutta koko ajatus kauhistutti nuorta Patrickia niin paljon, että hän pakeni Liverpooliin, irlantilaisen maastamuuton tärkeimpään satamaan Englannissa. Sieltä hän sai töitä messipoikana, joten pakomatka jatkui merille.
Patrick päätyi aikanaan Chileen saakka. Ja siellä hän onnistui törmäämään sen tytön sukulaiseen, jota pakoon hän oli Ballinasta lähtenyt. Tämä mies oli tienannut uudessa kotimaassaan valtavan omaisuuden ja tarjoutui adoptoimaan nuoren Patrick Blewittin pojakseen. Patrick kieltäytyi toisestakin mahdollisuudesta päästä suvun jäseneksi ja suuntasi jälleen merille. Hän saapui New Yorkiin vuonna 1851 ollessaan 18-vuotias.

Edward Blewittkin oli sillä välin päättänyt lähteä Irlannista ja oli saapunut New Yorkiin, missä Patrick sitten törmäsi isäänsä. Edward työskenteli maanmittarina Pennsylvaniassa, missä hän auttoi eversti Scrantonia perustamaan tämän nimeä kantavan kaupungin.
Patrick jätti merimieselämän, mutta jatkoi muuten samalla asenteella. Hän mm. perusti Iowan ensimmäisen hiilikaivoksen, rakensi rautateitä Brasilian viidakoissa ja työskenteli sekä maanmittarina että kaivostarkastajana Pennsylvaniassa. Mukaan mahtui myös valtion virka Scrantonin koululautakunnan puheenjohtajana.
Aktiviteettiensa lomassa Patrick ehti viedä vihille Catherine Scanlonin ja tulla isäksi kolmelletoista lapselle. Hänen pojastaan Edward F. Blewittistä tuli Scrantonin kaupungininsinööri. Sen lisäksi tämä pohjusti suvun tulevaa poliittista menestystä tulemalla valituksi Pennsylvanian osavaltion senaattiin demokraattien riveistä vuonna 1907.

Muut irlantilaista sukujuurta olevat Bidenin äidin puolelta olivat Finneganeja ja Kearneyitä, jotka elivät Irlannin itärannikolla Louthin kreivikunnassa ja hankkivat elantonsa merilevää keräämällä. Myös Barack Obaman tausta juontaa osaltaan juurensa Kearneyjen sukuun, tosin Irlannin toisesta osasta.

Bidenin isän suvun esi-isä oli englantilainen Sussexissa asuva asuva William Biden, joka oli syntynyt samoihin aikoihin Edward Blewittin kanssa ja joka kuoli Baltimoressa 1840-luvulla. Muu isän puoleinen suku on enemmän irlantilaista, jopa ranskalaista alkuperää, mikä selittää Bidenin erikoisen toisen nimen, Robinetten. Suvun kertomusten mukaan Robinetten eli Joe Bidenin isoäidin perhe ylitti Atlantin samaan aikaan Nuoren ranskalaismiehen La Fayetten kanssa. Tämä nuorukainen palveli Yhdysvaltojen armeijassa kenraalina itsenäisyyssodan aikana eikä koskaan palannut takaisin juurilleen.

Bidenin isänpuoleinen isoisä Joseph H. Biden oli kotoisin Baltimoresta ja työskenteli myyntimiehenä öljyteollisuudessa. Yhdessä vaimonsa Maryn (tyttönimeltään Robinette) ja heidän poikansa Josephin kanssa hän muutti Scrantoniin 1930-luvulla. siellä Joseph Robinette Biden Sr. tapasi Jeanina tunnetun Catherine Finneganin ja he avioituivat vuonna 1941.

Joe Bidenin syntymän aikoihin hänen isänsä työskenteli rikkaalle enolleen Bill Sheenille, jonka yritys valmisti Sheen Armor vettä pitäviä tiivisteitä kauppalaivoihin. Työn vaatimusten vuoksi isä ei ollut paikalla esikoisensa syntyessä, mutta muuten Bidenien talo oli täynnä elämää. Saman katon alla asuivat yhdessä isän äiti, isovanhemmat äidin puolelta, täti Gertie ja setä Edward. Edward-setä tunnettiin Boo-Boona, koska hän ei änkytyksensä takia pystynyt kunnolla sanomaan omaa nimeään Blewitt. Samalla vaivalla tulisi olemaan oma roolinsa nuoren Joe Bidenin elämässä.

Bidenista on syntynyt julkisuudessa kuva, että hänen taustansa olisi varsin vaatimaton. Koko kuva ei kuitenkaan tuohon määrittelyyn mahdu, juttu on hieman monimutkaisempi.
Sheen Armor menestyi sota-aikana hyvin, ja Bidenin isä pääsi johtamaan Bostonin-toimistoa. Sodan päätyttyä yrityksen menestys kuitenkin loppui kuin seinään. Biden Senior palasi takaisin Scrantoniin ja yritti menestyä erilaisilla liiketoimintaideoilla, kuten huonekalukaupalla ja torjunta-aineiden levittämisellä lenotkoneella. Kaikki yritykset epäonnistuivat. Biden Sr. joutui muuttamaan takaisin saman katon alle appivanhempiensa kanssa. Jo ennestään vilkkaaseen Bidenien talouteen tuli lisää tungosta, kun perheeseen syntyi kolme sisarusta, Valerie, James ja Frank.
Finneganien keittiönpöydän äärellä nuori Joe oppi elämänviisauksia. Hänen isällään oli tapana sanoa: “Poika, miehen mitta ei ole se, kuinka usein hän epäonnistuu, vaan se, kuinka nopeasti hän pääsee takaisin jaloilleen.” Ja äiti teroitti tasa-arvon merkitystä: “Muista, Joey, että olet Bidenien sukua. Kukaan ei ole sinua parempi. Sinä et ole muita parempi, mutta sinua parempi ei ole kukaan.”

1950-luvulla Scrantonista lähti joukoittain ihmisiä etsimään töitä muualta, Bidenit heidän mukanaan. Biden Sr. löysi töitä boilerien putsaajana. Rakennemuutos repi Bidenit juuriltaan ja sai heidät asettumaan Delawaren osavaltioon.
Vaikka Joe Biden lähtikin Scrantonista jo kymmenvuotiaana, Scranton ei lähtenyt hänestä, ja hän on koko poliittisen uransa ajan ollut siellä suosittu. Itse asiassa, juuri Bidenin suosio Scrantonissa selittää, miksi tämä ruostevyöhykkeen keskeinen vaa´ankieliosavaltio asettui vahvasti puoluetoveri Barack Obaman taakse vuosien 2008 ja 2012 vaaleissa. Kun vuoden 2016 vaaleissa vastakkain olivat Hillary Clinton ja Donald Trump, republikaanit saivat Pennsylvaniassa hiuksenhienon voiton.

Setä Boo-Boon tavoin nuori Joe kärsi änkytyksestä. Änkytys oli niin vaikeaa, että hänet vapautettiin koulussa kaikesta julkisesta puhumisesta. Vaiva jätti syvät arvet. Bidenin omaelämäkerran ensimmäisen luvun nimi on Impedimenta, Vaivainen, hänelle kouluaikoina annetun lempinimen mukaan.
Vanha Boo-Boo selitti änkytyksellä sitä, ettei hän ollut koskaan mennyt naimisiin ja ettei hänestä lahjakkuudestaan huolimatta koskaan tullut lääkäriä vaan kiertelevä patjakauppias. Bidenille olisi saattanut koitua änkytyksestä jotain vastaavaa, mutta ongelmien sijaan siitä tulikin vain yksi ensimmäisistä hänen voittamistaan haasteista, minkä kanssa eläminen teki hänestä vahvemman ja opetti asioita, jotka olivta korvaamattomia sekä myöhemmin elämässä että poliittisella uralla.

Omien sanojensa mukaan Biden ei osallsitunut koko Yhdysvallat 1950- ja 60-luvuilla vallanneen kansalaisoikeusliikkeen toimintaan. Tosin kerran hän oli mukana rotuerotellun elokuvateatterin vastaisessa istumalakossa ja mahdollisesti johti ulosmarssia ravintolasta, joka kieltäytyi palvelemasta Bidenin koulun jalkapallojoukkueen ainoaa mustaa miestä.
19-vuotiaana Biden teki kesätöitä ainoana valkoihoisena hengenpelastajana mustille tarkoitetun vuokra-asuntolan uima-altaalla. Biden muistelee sen olleen ensimmäinen kerta, kun hän ystävystyi kunnolla “kantakaupungin mustien tyyppien kanssa”. Kokemus oli silmiä avaava, sillä Bidenin naapurustossa ei afroamerikkalaisia näkynyt, eikä Bidenilla aiemmin ollut ollut aavistustakaan, miten ihmisiä kohdeltiin.

Biden oli keskiverto oppilas, mutta yhdessä asiassa hän loisti koulussa, nimittäin urheilussa ja erityisesti amerikkalaisessa jalkapallossa. Urheilumenestyksellään Biden ansaitsi opiskelijatovereidensa silmissä aseman, jota vaikean änkytyksen kanssa kamppaileva opiskelija ei välttämättä muuten olisi saanut.
Biden voitti muiden kunnioituksen pelikentällä, mutta lisäksi hän teki lujasti töitä nujertaakseen puhehäiriönsä lopullisesti. Hän kokeili monenlaisia keinoja, kuten puheterapiaa ja suun täyttämistä pikkukivillä mukaellen antiikin mestaripuhujaa Demosthenesta, joka myös oli kärsinyt samasta vaivasta. Demostheneen kikka ei toiminut, mutta yksin peilin edessä puhumista harjoitellen vietetyistä tunneista oli valtavasti hyötyä. Valmistujaisissaan Biden pystyi pitämään kiitospuheen änkyttämättä lainkaan.

Änkytyksen jäätyä taakse Bidenia ei pidätellyt mikään. Hän rakensi uransa puhumalla. Änkytyksen selättäminen oli merkittävä askel eteenpäin, mutta yhtä keskeistä oli ollut vaiva itsessään, sillä se muokkasi häntä ja auttoi menestymään. Hänen sisarensa Valerien mukaan puhevaiva teki Joesta myötätuntoisemman ja kaikki mukaan ottavan, “sillä hän tiesi, millaista oli olla pilkan kohteena. Siksi hän yritti aina ottaa kaikki mukaan joukkoon.”

Bidenia alkoi inspiroida nuori, nosteessa oleva poliitikko, jolla myös oli irlantilaiset sukujuuret ja joka myös oli katolilainen. 1960-luvun alun Yhdysvalloissa se ei ollut mikään pikkujuttu.
Historioitsija Arthur M. Schlesinger Sr. kutsui katolisuuden vastaisuutta “Yhdysvaltain historian suurimmaksi ajatusvääristymäksi”, mikä oli varsin rohkea väite orjuuden jälkien kanssa yhä kamppailevassa maassa. Katolisuuden vastustaminen oli eräs uuteen kukoistukseen 1900-luvulla nousseen Ku Klux Klanin tärkeimmistä aatteista. Ongelma oli merkittävä myös vuoden 1928 vaaleissa, ainoana aiempana kertana maan historiassa, kun jommalla kummalla pääpuolueella on ollut katolilainen ehdokas. Noiden vaalien aikaan käydyn keskustelun sävystä saa jonkinlaisen käsityksen suositusta puheesta, jonka oklahomalainen pastori piti katolilaisen henkilön ehdokkuudesta otsikolla “Al Smith ja helvetin voimat”.
Kaikesta huolimatta John F. Kennedyn onnistui voittaa hänen taustaansa ja uskontoonsa kohdistuneet ennakkoluulot. Hänestä tuli Yhdysvaltojen siihen mennessä ensimmäinen katolilainen presidentti.

Lomaillessaan Bahamalla keväällä 1964 21-vuotias Biden alkoi tapailla Neilia Hunteria, joka muuttaisi hänet sarjadeittailijasta onnellista avioelämää viettäväksi mieheksi. Biden kuvaili olleensa lätkässä kuin kärpänen kärpäspaperissa. Neilia oli yhtä lailla rakastunut. Nuoripari avioitui Joen ensimmäisen opiskeluvuoden lopulla.
Helmikuussa 1969 pari sai esikoisensa, pojan, joka sai kasteessa nimen Joseph Robinette Biden III, mutta jota aina kutsuttiin Beauksi. Seuraavan vuoden helmikuussa syntyi toinen poika, Robert Hunter Biden, kutsumanimeltään Hunter.
Hunterin syntymän aikoihin Biden tienasi lisätuloja toimimalla juristin työnsä ohella huoltomiehenä ja hengenpelastajana yksityisen golfklubin uima-altaalla. Luontoisetuna hän saattoi vuokrata ilmaiseksi mökin klubin mailta.

Bidenit olivat asettuneet asumaan Wilmingtoniin, joka pääsi maan uutisotsikoihin kansalaisoikeusprotestien rajusta tukahduttamisesta ja rotumellakoista, jotka valtasivat kaupungin kadut Martin Luther Kingin Memphisissä tapahtuneen salamurhan jälkeen. Delawaren demokraattikuvernööri Charles Terry määräsi kansalliskaartin Wilmingtonin kaduille, missä se pysyi aina seuraavan vuoden tammikuuhun saakka. Biden vastusti Terryn linjaa niin kiivaasti, että vastoin kasvatustaan ja tapojaan äänesti vuoden 1968 kuvernöörivaaleissa republikaania.
Biden ei kuitenkaan ollut aktiivinen kansalaisoikeusprotestoija. Hän on aina toiminut mieluummin järjestelmän sisällä kuin sen ulkopuolella. Hän ei myöskään suoraan osallistunut maanlaajuisiin Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin, vaikka päätyikin vastustamaan Yhdysvaltojen osallistumista. Senaikainen ystävä muisteli, että “hän piti aina kravattia ja teki kaiken aina oikein”.

Juristin töissä ollessaan Biden havahtui huomaamaan olevansa väärällä alalla joutuessaan ajamaan yhtiön etua työntekijää vastaan, joka oli joutunut yrityksen huolimattomuuden vuoksi pysyvästi työkyvyttömäksi, ja voittaessaan jutun. Biden irtisanoutui työstään ja haki arvomaailmaansa paremmin sopivaa paikkaa viralliselta syyttäjälaitokselta. Uudessa roolissa 90 % asiakkaista oli köyhien lähiöiden afroamerikkalaisia.
Tänä aikana Biden alkoi osallistua aktiivisemmin politiikkaan. Hän rekisteröityi Demokraattisen puolueen jäseneksi vuonna 1969 ja tutustui sen edistysmielisiin paikallisjäseniin, jotka halusivat uudistaa puoluetta ja viedä sitä kauemmas sortavista rotuerottelukäytännöistä.
Bidenista tuli nopeasti puolueen paikallispolitiikan nouseva tähti. Hänelle tarjottiin vain 27-vuotiaana mahdollisuutta asettua ehdolle New Castlen maakuntaneuvostoon. Biden ryhtyi kampanjoimaan innokkaasti kolmen sisaruksensa tukemana. He keskittyivät asukkaiden keskeisimpiin huolenaiheisiin, rikollisuuteen, jätehuoltoon ja kaupunkialueiden ylikehittämiseen. Demokraateille muuten katastrofaalisena Delawaren vaali-iltana Biden nappasi paikan maakuntaneuvostosta republikaanien nenän edestä yli 2.000 äänen erolla.

Vuonna 1972 Delawaren poliittista kenttää hallitsi republikaanisenaattori James Caleb (Cale) Boggs, jolla oli takanaan jo neljännesvuosisata merkittäviä poliittisia voittoja. Joe Biden oli tuolloin akateemisesti keskiverto 29-vuotias juristi, joka oli tullut valituksi vasta yksissä paikallisissa vaaleissa ja ollut maakuntaneuvostossa kahden vuoden ajan. Boggsin painiessa senaatissa keskeisten kysymysten parissa Biden paiski yhä töitä osa-aikaisena uimavalvojana paikallisella golfklubilla.
Biden haluttiin demokraattien ehdokkaaksi senaattiin, ja kun senaattorin paikka oli myös Bidenin oma tavoite, kaikki olivat tyytyväisiä, kun Biden lähti ehdolle vuoden 1972 vaaleissa. Boggsia pidettiin aivan liian kovana vastuksena jotta kukaan muu demokraateista olisi haastamaan halunnut lähteä, ja Wilmington Journal kuvailikin Bidenia “uhrilampaaksi”.
Mutta kukaan Demokraattisessa puolueessa ei ollut ottanut huomioon, että vanha kehäkettu Boggs oli jo ehtinyt leipääntyä poliittisen uransa jatkamiseen, eikä tällä riittänyt motivaatiota käydä kunnollista vaalitaistelua läpi vielä kerran. Hän ei aluksi halunnut lähteä ehdokkaaksi enää lainkaan, mutta myöntyi sitten pitkin hampain republikaanien paikallisten voimien ja presidentti Richard Nixonin painostuksesta.
Boggsin kampanjasta puuttui paras terä. Ainakin osasyy lienee ollut tuo motivaation puute, toisaalta nuoren noviisin ollessa vastassa saattoi iskeä turhan levollinen turvallisuudentunne.

Bidenin kampanjasta huokui jotain, mitä Boggsilla ei enää ollut, nimittäin nuorekasta virtaa. Koko Bidenin perhe osallistui täysillä kampanjaan, sisar Valerie etujoukoissa, kuten maakuntaneuvoston vaaleissakin. He kiertelivät pientä osavaltiota ristiin rastiin kättelemässä ja juomassa kahvia jokseenkin jokaisen delawarelaisen kanssa.
Bidenin ja hänen perheensä taustajoukkoina oli valtava määrä innokkaita nuoria tukijoita, joihin nuori ja komea ehdokas vetosi. Wilmington Journalin toimittaja Jane Harriman vertasi heitä Beatles-fanaatikkoihin ja näki Bidenissa mahdollisuuksia Delawaren JFK´ksi. Biden vetosi laajaan nuoreen väestönosaan ja onnistui saamaan nuoria äänestäjiä vaaliuurnille.
Vuoteen 1972 mennessä Vietnamin sodan vastustaminen oli laajentunut Beatnikeista ja hipeistä koko kansakuntaa yhdistäväksi teemaksi. Biden sai nuorten äänet vastustamalla sotaa voimakkaasti, ja samalla hän teki pesäeroa Boggsiin, joka oli äänestänyt armeijan rahoituksen lisäämisen puolesta.
Vaalikampanjaa Boggsia vastaan leimasivat maltillisuus ja hyväkäytöksisyys. Kumpikin ehdokas näki keskusteluissa toisiaan yhdistäviä tekijöitä, ja Biden suhtautui vanhempaan valtiomieheen kunnioittavasti. Kun Biden sanoi, että kukaan tuskin löytää senaattori Boggsin toiminnasta mitään epäilyttävää, tämä kun oli periaatteen mies, Boggs vastasi pitävänsä Bidenista suunnattomasti. Biden jopa piti vastaehdokkaansa “I love Cale” -pinssejä pikkutakissaan ja esitteli niitä kampanjan aikana kohtaamilleen Boggsin vannoutuneille faneille.

Kampanjan edetessä Bidenin kova työnteko, tarkasti valitut poliittiset mielipiteet ja tehokas markkinointi alkoivat näkyä nousujohteisina kannatuslukuina. Vähitellen Boggsin kampanjaväelle valkeni, että vastapuolelta löytyikin kova luu. Oli otettava kaikki resurssit käyttöön.
Ratkaisevaksi iskuksi suunniteltiin koko sivun mainosta Delawaren johtavassa sunnuntain sanomalehdessä kahta päivää ennen äänestystä. Siihen mennessä Bidenin pajatso oli jo tyhjä, joten tämä ei enää pystyisi vastaamaan Boggsin viime hetken rynnäkköön.
Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Tuli lehtilakko. Kukaan koko osavaltiossa ei nähnyt Boggsin massiivista mainosta.
Sittemmin on spekuloitu, oliko kyseessä sattuma vai harkittu manööveri. Vuonna 2004 ilmestyneessä Frank “The Irishman” Sheeranin elämäkerrassa väitetään, että lakon sai alkamaan Demokraattipuolueen Delawaren oaston tuntemattomaksi jäänyt juristi, joka halusi estää Boggsin mainoksen julkaisemisen. Sheeranin kertomus on kuitenkin kyseenalaistettu sen sisältämien aukkojen takia, esim. lakon aloittanut ammattiliitto ei suinkaan ollut Teamsters, johon Sheeran viittaa.

Vastoin odotuksia Biden kiri voittoon. Ero oli pieni, 3.000 ääntä ja 1,4 %-yksikköä. On hyvinkin mahdollista, että Boggsin julkaisematta jäänyt mainos olisi kääntynyt asetelman viime hetkellä toisinpäin.

Päivä Bidenin vaalivoiton jälkeen hänen pienellä tyttärellään Naomilla oli yksivuotissyntymäpäivä. 30-vuotias Neilia oli juuri toiminut vanhempana poliittisena strategistina kampanjassa, joka oli vienyt 29-vuotiaan Joen senaattiin. He olivat yhdessä saaneet aikaan yhden Yhdysvaltojen vaalihistorian suurimmista sensaatioista.
Naomin syntymä vuonna 1971 oli täydentänyt perheen. Bidenit eivät suunnitelleet hankkivansa enää lisää lapsia, sillä Joe muisteli myöhemmin saaneensa etiäisen. Jos he hankkisivat vielä yhden lapsen, jotain voisi mennä pieleen.
Kun perhe juhli Naomin ensimmäistä syntymäpäivää, Bidenille tuli jälleen pahaenteinen tunne. Hän sanoi Neilialle: “Kaikki menee nyt liian hyvin. Näin ei voi jatkua. Jotain tapahtuu varmasti.”

Maanantaina 18. päivä joulukuuta 1972 Neilia istutti lapset, Beaun, Hunterin ja Naomin, autoon ja lähti ostamaan joulukuusta Hockessiin, Wilmingtonin esikaupunkiin. Tien päällä samaan aikaan oli myös Curtis Dunn, joka oli kuljettamassa rekkaa takaisin kotiin Kaolinissa, aivan Pennsylvanian ja Delawaren välisen rajan tuntumassa.
Iltapäivällä kello 14.30 Neilia oli matkalla kotiin ja poistumassa liittymästä. Dunnin rekka törmäsi suoraan hänen autoonsa pitkässä alamäessä voimalla, joka lennätti auton lähes 50 metrin päähän ojanpenkalle. Se pysähtyi vasta iskeydyttyään ensin kolmeen puuhun.
Juuri senaattoriksi valittu Joe Biden oli toimistollaan Wilmingtonissa, kun puhelin soi. Soittaja oli hänen veljensä Jimmy.
Biden kirjoittaa muistelmissaan tienneensä välittömästi, mitä oli tapahtunut. Tunne oli järkyttävä, ennakkoaavistusta paljon pahempaa. Hän tiesi Neilian olevan poissa.
Totuus oli jotain vieläkin kammottavampaa. Neilian lisäksi onnettomuudessa oli kuollut myös pikku-Naomi. Molemmat kuolivat ennen sairaalaan ehtimistä. Biden joutui paitsi selviytymään puolisonsa kuolemasta, myös kohtaamaan pahimman mahdollisen tuskan haudatessaan oman lapsensa.

Epätoivon kourissa kamppaileva Biden hautoi itsemurhaa. Hän kirjoitti muistelmissaan: “Ensimmäisten päivien ajan kaikki oli sumeaa ja epäselvää, kuin unta, jossa putoaa alaspäin, mutta minä vain jatkoin syöksymistä loputtomasti. Aloin pikku hiljaa ymmärtää, millaiseen epätoivoon sitä oikein voi ajautua ja miten itsemurha alkaa tuntua jopa järkevältä ratkaisulta. Kun katselin Beauta ja Hunteria heidän nukkuessaan, kuvittelin, millaisia kauhuja he joutuivat unissaan kohtaamaan ja kenen tehtäväksi jäisi kertoa heille, että minuakaan ei enää ollut. Silloin ymmärsin, että ainoa mahdollisuuteni oli taistella ja selviytyä.”

Koulujen rotuerottelu herätti Yhdysvalloissa vahvasti tunteita ja keskustelua koko 1900-luvun ajan. Vuonna 1954 vaikutti hetken siltä kuin asia olisi vihdoin saatu käsiteltyä, kun korkein oikeus antoi tapauksessa Brown vastaan Topekan koululautakunta päätöksen, että koulujen rotuerottelu on perustuslain vastaista. Päätöksessä ei kuitenkaan annettu minkäänlaista ohjeistusta, miten integraatio pitäisi toteuttaa, mikä johti tulevina vuosikymmeninä uusiin konflikteihin. Ristiriidat huipentuivat vuoden 1957 selkkaukseen, missä Arkansasin kuvernööri kutsui paikalle kansalliskaartin estämään yhdeksän mustan oppilaan (“Little Rock 9”) pääsyn valkoisten kouluun.
Kansalaisoikeuksien puolustajat ympäri Yhdysvaltoja yrittivät vastata rotuerottelun ja tasavertaisten koulutusmahdollisuuksien asettamiin haasteisiin tukemalla bussilinjoja, jotka kuljettaisivat mustia oppilaita aiemmin valkoisten hallitsemiin kouluihin (ja toisinpäin). Kuljetuskysymyksestä tuli erityinen painolasti itseään kanslaisoikeusaktivistiksi kutsuvalle Bidenille, joka edusti kyydityksiä hanakasti vastustavaa osavaltiota.
Bidenin kanta koulukuljetuksiin oli vuoden 1972 vaaleissa selvä. Hän tuki kuljetuksia erityisesti eteläisissä osavaltioissa, missä rotuerottelu oli kirjattu lakiin (de jure), mutta vastusti niitä esim. omassa osavaltiossaan, missä rotuerottelun takana olivat sosioekonomiset kysymykset ja asutusperinteet (de facto). Bidenin kriitikoiden oli helppo todeta, että “hän sekä yrittää syödä kakun että säästää sen”. Hän nimittäin saattoi yhä kutsua itseään kansalaisoikeusaktivistiksi, mutta samalla ottaa huomioon enimmäkseen valkoisten äänestäjien huolen rotujen sekoittumisesta omissa kouluissaan.
New Castlen maakuntaneuvosto määrättiin vuonna 1975 edistämään integraatiota kouluissaan kyyditsemällä Wilmingtonin mustia oppilaita lähiöihin ja valkoisia oppilaita puolestaan keskustaan. Biden kuvaili koulukuljetuksia “liberaalien kammotukseksi, joka repii perheitä hajalle”. Hän piti koko ajatusta typeränä, sen hyödyllisyydestä ei olisi mitään takeita. Hän esitteli kaksi koulukuljetuksia vastustavaa lakilisäystä, jotka senaatti aluksi hyväksyi, mutta hylkäsi myöhemmin valmisteluprosessissa. Samana vuonna hän totesi, ettei ole vastuussa menneiden vuosisatojen aiakisesta sorrosta, vaan ainoastaan oman sukupolvensa tekemisistä ja senhetkisestä tilanteesta.
Tuo ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun Biden otti rotukysymyksiin kantaa tavalla, millä ei välttämättä enää 2020-luvulla toimisi.

Vuonna 1976 Biden sai ensikosketuksensa presidentinvaaleihin, kun hänestä tuli ensimmäinen Georgian entistä senaattoria, Jimmy Carteria, kannattava senaattori. Carterista tulikin lopulta Demokraattisen puolueen ehdokas ja istuvan presidentin Gerald Fordin vastaehdokas. Biden sai palkinnoksi paikan Carterin kampanjan ohjauskomiteasta ja jopa edusti tätä useissa puhetilaisuuksissa.
Pian Carterin vaalivoiton jälkeen miesten välit viilenivät. Yksi syistä oli edelleen kiistanalainen kysymys koulukuljetuksista, mistä johtuen Biden tuloksetta vastusti Carterin ehdokkaan, koulukuljetuksia kannattavan Wade McCreen, valintaa julkisasiamieheksi.

Vuonna 1978 Biden valittiin uudelleen senaattiin, sillä kertaa ilman samanlaista draamaa, mitä kilpailuun Boggsin kanssa oli liittynyt. Biden voitti Republikaanipuolueen vastaehdokkaan, broilerifarmari James H. Baxterin, viemällä 58 % äänistä.
Kysymys rotuerottelun lieventämisestä on todistanut vääräksi Biden olettamuksen, että amerikkalaisessa politiikassa teemat vaihtuvat nopeasti. 44 vuotta sen jälkeen, kun koulukuljetukset määrättiin otettavaksi käyttöön Wilmingtonissa, Bidenia vastassa oli demokraattien televisioidussa presidenttiehdokkaiden esivaaliväittelyssä eräs 1970-luvulla päiväkodissa ollut lapsi, jonka koulutuksen koulukuljetusväittelyt olivat vaarantaneet. Myös tästä lapsesta oli tullut senaattori ja demokraattien esivaaleissa yksi Bidenin haastajista. Tämä lapsi oli nimeltään Kamala Harris.

Bidenin tunnettavuus jatkoi kasvuaan ja hän sai halutun paikan ulkoasiainvaliokunnasta. Samoihin aikoihin hän meni naimisiin toisen kerran astelemalla YK´n kappelissa avioon Jill Jakobsin kanssa. Joen täytyi kosia ainakin viisi kertaa ennen kuin Jill suostui.
Jakobs kertoi syyksi toistuville kieltäytymisilleen, että hän ei halunnut Hunterin ja Beaun menettävän jo toista äitiä, jos liitto päättyisi eroon. Lopulta hän myöntyi, kun tarinan erään version mukaan pojat itse esittivät kosinnan.

Vuoden 1980 presidentinvaaleissa republikaani Ronald Reagan jyräsi äänivyöryllään Carterin. Carterin kannatusta olivat syöneet Yhdysvaltojen kompasteleva talous ja presidentin epäonnistunut yritys selvittää Iranin panttivankikriisiä, jossa ajatollah Ruhollah Khomeinin tukijat olivat kaapanneet 52 amerikkalaista Teheranissa.
Bidenilla oli läheinen kytkös panttivankikriisiin senaatin ulkoasiainvaliokunnan kautta. Huhtikuussa 1980 valiokunta lähetti hänet Persianlahdelle, missä hän tutustui merivoimien upseeri John McCainiin. Siitä tuli yksi merkittävimmistä poliittiset jakolinjat ylittävistä ystävyyksistä Yhdysvaltojen poliittisessa historiassa.

Kun demokraatit menettivät 12 senaattoria, Bidenin ura jatkui nousujohteisena. Virkojen uusjaossa Bidenista tuli puolueensa kokenein edustaja arvostetussa lakiasiainvaliokunnassa, jonka puheenjohtajana toimi hänen kiistelty ystävänsä Strom Thurmond. Kansalaisoikeusaktivistit eivät ilahtuneet Bidenin poliittisesta noususta, saati tämän koulukuljetusnäkemyksistä, vaikka tämä osoitti vastustavansa Thurmondin suunnitelmia kumota lähes kaikki 1960-luvun merkittävät kansalaisoikeuslait.
Bidenin urakiito jatkui hänen pidettyään raivokkaan puheen vuoden 1983 New Jerseyn Demokraattisen puolueen puoluekokouksessa Atlantic Cityssä. Väkijoukolle oli mieleen, että Biden arvosteli puolueensa nykytilaa ja syytti sen unohtaneen kaiken, minkä avulla se oli päässyt niin pitkälle – moraalisen valveutuneisuuden, tilanteiden ennakoimisen, kokemuksen jaetusta uhrautumisesta ja yhteisistä velvollisuuksista sekä koko kansaa yhdistävät periaatteet: “Emme enää ajattele olevamme ensisijaisesti amerikkalaisia, toissijaisesti demokraatteja ja kolmanneksi jonkin erityisryhmän jäseniä. Olemme asettaneet erityisryhmän edun yleisen edun edelle.”
Biden oli vain 41-vuotias ja yhä nuori tekijä puolueessa. Hän päätti puheensa vetoamalla omaa sukupolveaan toimimaan Yhdysvaltojen edun mukaisesti nuoruutensa suurten johtajien, Martin Luther Kingin ja Kennedyn veljesten hengessä: “Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että sekä Demokraattinen puolue että alle 40-vuotiaat äänestäjät ovat valmiit myymään sielunsa saavuttaakseen joko todellista tai kuviteltua turvallisuutta. He ovat väärässä. Vaikka poliittiset sankarimme onkin murhattu, unelma elää yhä, syvälle sydämiimme haudattuna.”
Biden näki lavalta, miten yleisön silmiin muodostui kyyneleitä, ennen kuin nämä nousivat seisomaan ja osoittamaan suosiotaan. Eikä puheen tunnelataus jäänyt maan lehdistöltäkään huomaamatta.

Vuonna 1987 alettiin jo miettiä, kuka olisi demokraattien presidenttiehdokas seuraavan vuoden syksyn vaaleissa. Puolueen ykkösehdokas Gary Hart vetäytyi toukokuussa kisasta, kun julki tulleista väitetyistä naisseikkailuista nousi valtava kohu. 9.6.1987 Biden ilmoitti tavoittelevansa puolueen presidenttiehdokkaan paikkaa.

Kun demokraatit saavuttivat enemmistön senaatissa vuoden 1986 välivaaleissa, Biden nostettiin lakiasiainvaliokunnan puheenjohtajaksi. Juuri sellaista arvostettua ja vaikutusvaltaista nimitystä hän olikin jo pitkään kaivannut muun muassa siitä syystä, että sen kautta hän pääsi mukaan korkeimman oikeuden tuomarien päätöksentekoprosesseihin. Valiokunnan pöydällä käy esim. jokainen presidenttiehdokkuus ennen kuin se menee senaatin hyväksyttäväksi.
Biden joutui ottmaan kantaa erään kiistanalaisimman tuomarin nimitykseen, kun presidentti Reagan nimitti ehdokkaaksi Robert Borkin, joka oli tullut tunnetuksi antamistaan tuomioista, halustaan kumota 50- ja 60-luvun kansalaisoikeuspäätökset sekä osallisuudestaan lauantai-illan verilöylyyn Watergate-skandaalin kriittisimmillä hetkillä erottamalla Nixonin käskystä Watergate-tutkimuksia johtavan erikoissyyttäjän.
Vaikka Biden teki aluksi virheitä ja sai kritiikkiä jupakan kummaltakin osapuolelta, häntä loppujen lopuksi kiiteltiin kiistanalaisen nimityksen taidokkaasta hoitamisesta. Toinen valiokunnassa ollut demokraattisenaattori Patrick Leahy sanoi Bidenille: “Monet tuomari Borkia vastustavat ja kannattavat ihmiset ovat kehuneet, miten hankit tasapuolisesti todistajia kummaltakin puolelta ja miten kohtelit heitä samalla tavalla.” Republikaani Thurmond, Bidenin ystävä mutta Borkin tukija, antoi hänkin puheenjohtajalle kiitosta valiokunnan taitavasta käsittelystä. Legal Timesin toimittaja Terence Moran kirjoitti, että “Biden oli lopulta toiminut viime aikojen suurimmassa perustuslakia koskevassa kiistassa mestarillisesti”.
Ja kun Bidenin onnistui varmistaa Borkin hylkääminen sekä lakivaliokunnassa että senaatissa, Mark Gitenstein, eräs Bidenin neuvonantajista komiteassa, kommentoi Bork-päätöksen merkitystä: “Kyseessä oli ainoa kerta, kun saimme merkittävässä asiassa päättää korkeimman oikeuden lainsäädännöstä. Taistelun ansiosta peittosimme Borkin ja saimme kaksi maltillista tuomaria sekä asiallista tuomiovaltaa pitkäksi aikaa.”
Mutta kiista oli vienyt Bidenin huomion niin tyystin, ettei tällä ollut juuri mahdollisuuksia valmistautua demokraattiehdokkaiden keskinäisiin väittelytilaisuuksiin. Tulokset olivat sitten katastrofaaliset. Biden piti monta innostavaa ja onnistunutta puhetta, mutta ei muistanut aina mainita, mistä käyttämänsä sitaatit olivat peräisin. Esivaaliehdokas Michael Dukakisin kampanja-avustaja huomasi tämän erään puheen kohdalla ja vinkkasi asiasta lehdistölle, joka sitten alkoi tutkia asiaa tarkemmin ja huomasi muutaman aiemmankin puheen yhteydessä nimeämättömiä lainauksia. Biden alkoi vähitellen vaikuttaa melko epäilyttävältä tapaukselta.
Lopulta Biden luopui ehdokkuudestaan.

Helmikuussa 1988 Biden löydettiin tuupertuneena hotellihuoneen lattialta. Sairaalassa lääkärit löysivät selkäydinpunktiossa selkäydinnesteestä verta ja käsittivät, että kyseessä oli aivorunkoon vuotava verisuonen pullistuma. Ainoa toivo oli leikkaushoito, mutta senkään onnistumisesta ei ollut takeita.
Lääkärit selittivät, että vaikka Biden selviäisi leikkauksesta elossa, tämä saattaisi menettää puhekykynsä. Biden vitsaili tyylilleen uskollisena, että kunpa niin olisi käynyt jo edellisenä kesänä. Eräs leikkauksen tehneistä kirurgeista puolestaan lohkaisi, että Biden “on ainoa Washingtonin poliitikoista, jolla tiedän olevan aivot. Olen nimittäin omin silmin nähnyt ne.”
Toimenpide onnistui hyvin, vaikka kirurgit havaitsivat sen aikana toisen operointia kaipaavan pullistuman ja myöhemmin vielä keuhkoveritulpan. Toipilaana olleen Bidenin poissaolo senaatista venyi seitsemään kuukauteen. Ajanjakso opetti Jillille, että joskus vastoinkäyminen voi lopulta osoittautua melkoiseksi onnenpotkuksi – Jill muisteli myöhemmin ajatelleensa, että jos Joe olisi jatkanut presidenttikisassa, tämä olisi kuollut.

11.9.2001 Biden oli palaamassa Washingtoniin tuttuun tapaan junalla, kun vaunuissa alkoi levitä uutinen, että New Yorkin World Trade Centeriin oli törmännyt lentokone. Bidenin saapuessa Washingtoniin yleensä kirkas taivas Capitolin kupolin takana oli vaihtunut ruskehtavaan sumupilveen. Se oli peräisin puolustusministeriön hallintorakennuksesta Pentagonista, johon myös oli osunut kaapattu lentokone. Tapahtumia seuraavasta yleisöstä tuntui kuin seuraavaksi voisi tapahtua aivan mitä tahansa.
Järkytystä seurasivat Yhdysvaltojen käymät sodat Afganistanissa ja Irakissa. Koska ulkoasianvaliokunnan puheenjohtajaksi kohonnutta Bidenia pidettiin kansainväliseen politiikkaan perehtyneimpänä senaattorina, hän oli läheisesti suunnittelemassa ja toteuttamassa kumpaakin konfliktia.
Biden tuki Yhdysvaltojen iskuja Afganistaniin, missä iskuista vastuussa ollut Osama bin Laden oleskeli. Aluksi vaikutti siltä kuin iskuilla olisi päästy alkuperäisiin tavoitteisiin. Valtaa pitänyt Taliban-liike kukistui nopeasti ja Hamid Karzai nousi maan demokraattiseksi johtajaksi.
Kun Biden vieraili Afganistanissa, hän näki maan, joka aivan aiheellisesti pelkäsi Talibanin paluuta ja kaipasi kipeästi taloudellista tukea. Niille avustuksille löytyi kuitenkin toinen kohde ennen kuin tehtävä Afganistanissa oli ohi. Ne kohdennettiin presidentti George W. Bushia neuvovien uuskonservatiivien seuraavaan kohteeseen, Irakiin.
Irakin sodan vaikuttaessa lähes väistämättömältä Biden kysyi, miten maassa aiottaisiin toimia Saddam Husseinin kukistumisen jälkeen. Hän lausui enteellisesti sen olevan “järkyttävä tragedia, jos kaataisimme tyrannin ja jättäisimme maan kaaoksen valtaan”. Hän oli mukana laatimassa senaatin pätöslauselmaa, joka olisi oikeuttanut voimatoimet vasta siinä tapauksessa, että kaikkia muita keinoja oli jo yritetty.
Edustajainhuoneen ja senaatin demokraattijohtajien painostuksesta Biden taipui äänestämään voimatoimien käytön puolesta Irakissa. Demokraattijohtajien ajatus oli ollut, että puolue saattaisi menestyä tulevissa välivaaleissa paremmin, jos äänestys ei tapahtuisi sotaan lähtemisestä kiistelemisen varjossa. Biden selitti myöhemmin uskoneensa, että jos Yhdysvallat tukisi Bushin suunnitelmaa yhtenä rintamana, Hussein todennäköisemmin suostuisi YK´n aseistariisumisvaatimuksiin.
Kiihkeän keskustelun aikaisissa kommenteissaan Biden oli yhä vankasti sitä mieltä, että sodan pitäisi olla vasta viimeinen vaihtoehto. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä kongressi oli jo hyväksynyt suunnitelman. Biden ei enää voinut muuta kuin katua päätöstä, joka alkaisi myöhemmin tuntua suurelta virheeltä.

Vuoden 2004 presidentinvaaleissa Bidenin ystävä senaattori John Kerry jäi istuvan presidentin taakse 37 valitsijamiehen erolla. Biden oli niin pettynyt Bushin hallintoon, että hän päätti olla mukana seuraavissa presidentinvaaleissa.
Bidenin tavoitteena oli muuttaa amerikkalaisen politiikan suuntaa, minkä hän teki selväksi erittäin varhaisessa ehdokkuusjulistuksessaan. Kesäkuussa 2005 hän totesi CBS Newsille lähtevänsä hakemaan ehdokkuutta. Hän vahvisti ehdokkuutensa tammikuussa 2007, jolloin hän suhtautui varsin karsaasti erääseen mahdolliseen esivaaliehdokkaaseen. “Olisi kummallista, jos hän ryhtyisi ehdokkaaksi”, Biden totesi Illinoisin senaattorin Barack Obaman mahdollisesta ehdokkuudesta.
Samana päivänä, jolloin Biden jätti virallisen ehdokkuushakemuksensa, hänen tapansa puhua liikoja miettimättä aiheutti jälleen ongelmia. Hän jatkoi Obaman kommentointia kuvailemalla tätä “ensimmäiseksi valtavirran afroamerikkalaiseksi, joka on sanavalmis, älykäs ja tyylikäs”. Bidenin kampanjan neuvonantaja Larry Rasky muisteli lausuntoa seuraavasti: “Kampanja päättyi samana päivänä kuin se alkoi.”
Iowan puoluekokouksissa Biden sai äänistä yhden prosentin ja jäi viidennelle sijalle. Se tiesi loppua hänen toiselle ehdokkuuskampanjalleen.
Mutta jo ennen kampanjansa päättymistä Biden oli ehtinyt tehdä selväksi yhden asian: “On täysin selvää, että minä en ryhdy kenenkään varapresidentiksi, piste.”

Obama pyysi jo tammikuussa 2008 Bidenilta tukea kamppailuun demokraattien ehdokkuudesta Hillary Clintonia vastaan. Biden vältteli suoraa vastausta ja totesi, ettei tukisi ketään ehdokasta, mutta antaisi täyden tukensa lopulliseksi ehdokkaaksi valitulle. Obama valittiin demokraattien ehdokkaaksi kesäkuussa 2008.
Kun edessä oli presidenttikampanja republikaaniehdokas John McCainia vastaan, Obaman oli tehtävä merkittävä varapresidenttiehdokkaan valinta. Biden oli lopulta Obaman ensisijainen valinta. Todennäköisesti siitä syystä, että tällä oli vuosikymmenten kokemus sekä sisä- että ulkopolitiikasta. Toinen mahdollinen syy oli, että pitkästä, vaiherikkaasta urastaan huolimatta Biden oli yhä se sama kaveri Scrantonista, joka vetosi ruostevyöhykkeen vaa´ankielivaltioiden duunariväestöön tavalla, johon Harvardissa koulutettu intellektuelli Obama ei pystynyt.
David Plouffe kuvaa Bidenin valintaa seuraavasti: “Tiesimme, että Bidenilla oli taipumusta jaaritteluun ja suurpiirteisyyteen. Se kuitenkin vetosi Obamaan, sillä hän halusi ehdokkaan, joka uskaltaisi kertoa hänelle kaunistelemattoman totuuden. Mitä varapresidentiltä edellytetään? Hänen on ymmärrettävä kongressin toimintaa ja tunnettava sisä- ja ulkopolitiikka perin pohjin. Bidenilla oli kaikki tarvittavat ominaisuudet.”
Obama esitteli Bidenin varapresidenttiehdokkaanaan Springfieldissä Illinoisissa todeten, että tämä “oli muuttanut Washingtonia, mutta Washington ei ollut muuttanut häntä. Hän on ulkopolitiikan ammattilainen, jonka arvot ja sydän ovat vahvasti kiinni keskiluokassa. Hän on katsonut diktaattoreita silmästä silmään ja puhunut Yhdysvaltain poliisien ja palomiesten puolesta. Hän on paras valinta rinnalleni, kun ponnistelemme saadaksemme maamme takaisin raiteilleen.”
Niin siinä sitten kävi, että Barack Obamasta tuli Yhdysvaltojen seuraava presidentti. Kun tulos oli selvä, presidentti astui kansan eteen. Martin Luther Kingin hengessä hän totesi kuulijoilleen: “Yhdysvaltoja on kohdannut muutos. Matka edessämme on pitkä ja vastukset kovia. Emme pääse tavoitteeseemme vuodessa tai välttämättä edes yhdessä virkakaudessa, mutta tänä iltana olen varmempi kuin koskaan, että lopulta pääsemme perille.”

Kautensa kaksi ensimmäsitä vuotta Obamalla oli ihanteelliset toimintaolosuhteet, koska Demokraattisella puolueella oli enemmistö sekä edustajainhuoneessa että senaatissa. Se antoi hänelle mahdollisuuden tehdä lainsäädäntöön muutoksia pohtimatta, mitä republikaanivähemmistö mahdollisesti niistä ajatteli.
Marraskuun 2010 välivaaleissa valtasuhteet keikahtivat. Republikaanit saivat enemmistön edustajainhuoneessa ja sitä kautta vallan jarruttaa Obaman hankkeita.
Tilanteen muututtua Bidenin neuvottelukyvyt ja taito luoda yhteisymmärrystä yli puoluerajojen nousivat Obaman hallinossa entistä suurempaan arvoon. Bidenin osaamisen ansiosta senaatti ratifioi joulukuussa 2010 ydinaseriisuntaan tahtäävän New START -sopimuksen, jonka Obama oli neuvotellut Venäjän kanssa. Sopimuksessa kumpikin osapuoli oli sitoutunut rajoittamaan ydinohjustensa määrää.
Kenties huomattavin osoitus Bidenin neuvottelutaidoista nähtiin vuonna 2011, kun presidentin ja kongressin välinen kiista uhkasi ajaa Yhdysvaltojen hallinnon lainanmaksuvaikeuksiin, mikä olisi syössyt koko maailman uuteen talouskriisiin. Kun lainan erääntymiseen oli vain kaksi päivää aikaa ja neuvottelut olivat umpikujassa, Obaman hallinto, erään johtavan avustajan sanoin, veti hihastaan ässän – Joe Bidenin.
Biden oli tehnyt jo 25 vuoden ajan yhteistyötä Mitch McConnellin, senaatin johtavan republikaanin, kanssa. Republikaanien vanhimmiston mukaan “Vain Bidenilla on riittävästi neuvotteluissa tarvittavaa auktoriteettia, ja [McConnell] tietää, että hänen sanaansa voi luottaa. Ilman häntä sopimusta ei olisi saatu aikaan.” Politico-lehdessä julkaistun raportin mukaan tapaus osoitti, että “pelko, hienovaraisuus ja Joe Bidenin vanhat tuttavuudet muuttavat kelvottomimmankin poliittisen järjestelmän toimintakykyiseksi”.

Joe Bidenin poika Beau menehtyi aivosyöpään 30. toukokuuta 2015 Walter Reed Army Medical Centerissä Marylandissa. Perhe oli pitänyt salassa, kuinka paha tilanne viimeisinä vuosina oli ollut, joten uutinen hänen kuolemastaan tuli monille šokkina. Poika, jonka Joe oli lähes menettänyt tämän ollessa pieni, otettiin nyt pois häneltä liian varhain, neljänkymmenenkuuden vuoden iässä. Obaman kampanjan päästrategina kerran toiminut David Axelrod totesi, kuinka monien on vaikea käsittää, kuinka yhtä miestä ja yhtä perhettä voi kohdata niin paljon surua.
Kirjassaan “Promise Me Dad: A Year of Hope, Hardship and Purpose” Biden kertoo kamppailustaan vanhimman poikansa kuoleman jälkeen. Kirja on saanut nimensä keskustelusta, jonka Biden kävi poikansa kanssa, ennen kuin sairauden karu todellisuus oli käynyt ilmi. Keskustelussa Beau oli pakottanut Joen lupaamaan, että tämä selviää, mitä sitten tapahtuukin.
Bidenin rakkaus poikaansa kohtaan huokui voimakkaasti kirjan jokaiselta sivulta. Ylpeä isä kirjoitti mm: “Beau Biden oli 45-vuotiaana kuin Joe Biden 2.0. Hänessä oli kaikki parhaat puoleni, mutta valuviat ja heikkoudet oli jätetty pois.”

Obaman toisen kauden loppupuolella Joe Biden suunnitteli lähtevänsä tavoittelemaan vielä kerran presidenttiehdokkuutta. Tämä oli ollut myös Beaun toive. Lokakuussa 2015 Biden jopa luonnosteli ehdokkuuspuhettaan. Loppujen lopuksi hän joutui myöntämään olevansa yhä liian murheen murtama, jotta jaksaisi viedä kampanjan läpi. Kirjassaan hän kertoo tajunneensa asian, kun Beaun mainitseminen sai hänet murtumaan julkisesti. Hän tunsi, ettei aika ollut oikea, sillä “sureminen on prosessi, joka ei kunnioita aikatauluja tai suunnitelmia”.
Jotkut ovat kutsuneet Bidenia “Yhdysvaltain pääsurijaksi”. Biden on ottanut sen roolin vastaan vastustelematta ja halunnut lohduttaa toisia, jotka käyvät läpi samanlaista tuskaa.
Biden muistelee kirjassaan vierailleensa Charlestonin metodistikirkossa vain viikkoja Beaun kuoleman jälkeen. Siellä valkoinen ylivallan kannattaja oli hiljattain surmannut yhdeksän afroamerikkalaista. Hän halusi mennä paikalle, koska “lohduttaminen on aina helpottanut oloani, ja juuri silloin kaipasin sitä kaikkein eniten”. Hän on sanonut antavansa usein oman henkilökohtaisen puhelinnumeronsa sureville ihmisille ja kannustavansa näitä soittamaan, jos nämä joskus kaipaavat kuuntelevaa korvaa. Biden on todennut tietävänsä “kokemuksesta, että vielä jossain vaiheessa tulee päivä, jolloin rakkaan muisto tuo ensimmäisenä hymyn huulille, ei kyyneliä silmään. Siinä vaiheessa voi olla varma, että kaikki tulee järjestymään. Tiedän, että on vaikea uskoa sellaisen päivän koittavan, mutta lupaan, että sellainen tulee vielä.”

Biden toimi Obaman varapresidenttinä tammikuuhun 2017 saakka, jolloin Donald Trumpin hallinto aloitti työnsä. Kun virkakautta oli jäljellä enää vähän yli viikko, presidentti Obama yllätti Bidenin myöntämällä tälle Presidential Medal of Freedomin, Yhdysvaltain korkeimman siviilikunniamerkin. Tässä yhteydessä Obama kuvaili Bidenia “Yhdysvaltain historian sankariksi” ja “Amerikan kaikkien aikojen parhaaksi varapresidentiksi”.

David Haganin elämäkertateos Joe Biden – Mies vallan huipulta kertoo Yhdysvaltojen uuden presidentin elämäntarinan lapsuudesta viimeisimpään presidentinvaalikampanjaan saakka valottaen myös tämän suvun vaiheita. Teos elää Bidenin vaiheet lämmöllä mukana, mutta tarkastelee myös kriittisen objektiivisesti tämän kiistanalaisimpia toimia ja sanomisia. Kirjasta löytyy vielä erikseen osio, mihin on koottu Bidenin teemoja ja poliittisia näkemyksiä, joilla tämä viimeisimpiin presidentinvaaleihin lähti.

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Huomasitte varmaankin, että viime maanantaina oli maakunnassamme pitkän tauon jälkeen tartunnoissa jo ihan nollapäivä. Eli suunta on edelleen oikea, vaikka päivät ovatkin erilaisia ja useampiakin tartuntoja joinakin päivinä näyttää löytyvän.
Niin, onhan siellä Intiassakin oma mutaationsa kehittynyt, ja sekin on perusvirusta tarttuvampi. Katsotaan nyt, miten se lähtee leviämään ja miten rokotteet siihen purevat. Tartuntaluvut ovat Intiassa valtavat, mihin osaltaan uusi variantti on syypää, mutta itse virus ei taida olla sen hankalampi vastus kuin britti-, brassi- tai eteläafrikkalainen kanta.
Kuten varmaankin olette jo huomanneet, vaikka brittivirus onkin se hallitsevin kanta Suomessa, ovathan nuo tartuntamäärät tällä hetkellä maassamme menossa lujaa vauhtia alaspäin. Ja näistä variaatioista nimenomaan tuo brittiläinen on se kaikkein tarttuvin, tarttuvuudeltaan noin puolitoistakertainen perusvirukseen verrattuna. Etelä-Afrikan ja Brasilian virus eivät tartu yhtä helposti, tuo puolentoista kerroin koskee siis ainoastaan tuota brittiläistä.

Sally on palannut ansaitulta lomaltaan ja se on taas koronainfon aika torstaina 29.4. klo 11.

Koronainfo

Ja vielä nuo rokotusaikataulut ja sairaanhoitopiirin koronatiedotussivu.

Rokotukset

Khshp

Jos yllätyksiä tulee, palaillaan sivulle kirjapäivitysten välillä, mutta tällä hetkellä näyttää kyllä vahvasti siltä, että ainoastaan lisääntyvää valon määrää ja vihertyvämpiä niittyjä kohti tässä ollaan menossa.

Fredi

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Otetaan tähän vielä erikseen toinen ajatuksentynkä, vähän pitkäaikaisempaan säilöön. Kun nuo muut jutut tuossa edellä vaihtaa aina jokaisen päivityksen yhteydessä, jos tämän jättäisi tähän koko kuukauden ajaksi. Kun tässä ollaan jonkin aikaa elelty aika poikkeuksellisia aikoja, pelkäänpä, että tähän on ehkä varmuudeksi syytä ottaa tässä vaiheessa vähän erityisempi päivityskin.
Niinhän sitä sanotaan, että huhtikuu on kuukausista julmin. Sanonnalla viitataan kaiketi vuosittaisten itsemurhalukujen syklin nousukohtaan. Joillakin se menee niin, että kun ensin on jollain tavalla kestänyt synkän kaamosajan ja sitten paine tavallaan hellittää, sitten palikat menevät taas uuteen asentoon, mitä onkin vaikeampi käsitellä. Ja joillakin on ensin ollut täysin lamaantunut olo samalla kun on tuntunut aivan hirveältä, ja sitten kun olo vähän – mutta ei tarpeeksi – paranee, jaksaakin käydä toteuttamassa synkimmät aikomuksensa. Syitä lienee useampia.
No, oli miten oli, nyt kun luet tätä, ollaan taas yksi kaamos selätetty. Ja toivon mukaan nyt virta alkaa taas patterissa lisääntyä samalla kun valonkin määrä. Jos ei heti, toivottavasti sitten kesällä, jota varmaankin on jo odotettu.
Joka tapauksessa, kun nyt tähän saakka olet jaksanut sinnitellä, kyllä kai haluat nähdä vielä nuo tulevatkin ajat, vai mitä? Jos kaikki on osaltasi ok-kunnossa, kuten toivottavasti on, voit aivan hyvin lopettaa lukemisen tähän, muussa tapauksessa, jos nyt kuitenkin vielä tavailet tämän sepustuksen loppuun, ei siinä aikaa erityisen paljon hukkaannu.
Tiedätkö, jotenkin se kirpaisee, kun huomaa vaikka vain jonkun puolitutun lähteneen täältä oman käden kautta. Ja kyllä silloin on tiedostanut sen, että joillekin se on ollut rankempi tapahtuma. Kyllähän Sinä sen tiedostat, että lähimmille sen tyylin lähtö on aina melkoisen vaikea paikka, vai mitä?
Jos taas tuntuu, ettei ole ketään, joka juuri Sinua jäisi erityisemmin kaipaamaan, oletko kuitenkaan ihan varma? Niin, suhteellisen harvoinhan sitä erikseen sanotaan, että toisella on merkitystä, aika moni kaiketi arvelee toisen kyllä tietävän sen sanomattakin. Riippumatta siitä, kuinka helppo sitä kenenkin on pitää yhtä selvänä. Mutta oikeasti, vaikka täällä omien kiireiden keskellä kohelletaan niin ja näin, eikä erityisemmin pysähdytä toisen kohdalla, ei se sitä tarkoita, että toinen mitenkään samantekevä olisi. Kyllä tähän ikään mennessä on väkisinkin huomannut, että yleensä toinen on monellekin tärkeämpi kuin on osannut itse edes kuvitella. Eli et kai oikeasti halua toista satuttaa ihan niin lujasti, ethän?
Totta kai joskus se kaikki voi mennä niin synkäksi, ettei edes muiden takia pysty tänne jäämään, eikä siinä tapauksessa kenelläkään ole minkään sortin oikeutta syyllistää toista, jos oikeasti siihen tuntuu päätyvän. Moni niistä, jotka ovat jo käytännössä menneet itsemurhaa yrittämään, on kuvannut oloaan kuin olisi seissyt jyrkänteen reunalla peläten, että reuna murenee alla. Heistä on tuntunut vähemmän pelottavalta ajatukselta hypätä itse, omalla tavallaan, alas rotkoon, kuin odottaa, että reuna murenee ja itse putoaa ihan päistikkaa sinne jonnekin. On, se on aivan sietämätön olo, eikä siinä todellakaan ole mitään kohtuullista, jos joku edellyttää toisen jäävän vasten tahtoaan hoipertelemaan siihen sortuvalle reunalle.
Mutta tiedätkö, myös moni heistä, jotka eivät ole nähneet valoa tunnelin päässä, jotka ovat ajatelleet, ettei elämä enää koskaan voi palautua edes siedettäväksi, on kuitenkin pystynyt palaamaan elämään, kun joku tuttu tai sivullinen on osunut sopivasti kohdalle. Esim. niitä juttuja elävästä elämästä on silloin tällöin julkaistu, missä joku on saanut apua juuri kun on ollut matkalla hyppäämään jostain alas, ja kun tämä on sitten saatu ammattilaisten hoteisiin, tämä on jo siinä vaiheessa huikannut vilpittömän kiitoksen “käräyttäjälleen”. Toisin sanoen, joskus koko todellisuus kääntyy päälaelleen ihan sekuntien aíkana.
Sinä ymmärrät, että jos saat toteutettua aikomuksesi kerralla, siitä ei ole enää paluuta. Mutta, jos yrität vielä jotain sitä ennen, siinä tapauksessa Sinulle jää vielä mahdollisuus palata aikomuksiisi vielä myöhemminkin. Eli jos nyt kuitenkin päättäisit vielä kerran yrittää jotain vähän positiivisempaa, ei siinä varmaankaan oikein mitään menetä, vai mitä?
Eli mitäpä, jos antaisit vielä mahdollisuuden auttaa? Katsos, noissa kriisipäivystyksissä on kutsumusammatissaan ihmisiä, jotka oikeasti haluavat auttaa juuri Sinua. Oikeasti, ja kirjaimellisesti, juuri Sinua. He kyllä tietävät, että täällä vaeltaa varjojen mailla monia, jotka tarvitsevat apua, ja he oikeasti haluavat auttaa, jokaista, ja toivovat, että jokainen heistä ottaa yhteyttä. Siksi he noihin hommiin ovat etsiytyneet. Kun he puhuvat jonkun kanssa, ei tämä joku ole mikään numero, tilastomerkintä, vaan juuri sillä hetkellä se maailman tärkein asia, johon he ovat keskittyneet aivan täysillä.
Olet varmaankin tähän mennessä huomannut noissa Khshp-sivuissa myös linkin sivulle Henkinen kriisinkestävyys korona-aikana, mutta jos sen ottaa tähän vielä erikseen, ja jos maakunnan ulkopuolisille lukijoille vielä yhden valtakunnallisen numeron. Jos tuntuu, että nyt on mennyt vähän liian vaikeaksi, ole kiltti ja klikkaa tuosta. Se voi kuitenkin olla parempi ajatus kuin miltä on tähän asti tuntunut.

Kriisiapu Kanta-Häme

Kriisiapu Suomi

Heii, nyt oikeesti. Nyt leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Me nyt kuitenkin haluamme nähdä Sinut vielä pitkään näissä kuvioissa. Me nyt oikeasti haluamme.

Johann Sebastian Bach

—– —– —– —– —– —– —– —– —– —–

Aiemmin esitellyt kirjat

Mahdollinen palaute teemumiettinen@suomi24.fi

Aaltonen, Markus: Miten meistä tuli kansanedustajia?
Aarnio, Aulis: Surullinen humoristi
Ahde, Matti: Matti Ahde – Sähkömies
Aho, Esko: Kolme kierrosta
Aho, Esko: Tulevaisuus on tehtävä
Ahonen, Esko: Politiikan portailla
Alanen, Antti: Musta peili
Alanen, Aulis J: Santeri Alkio
Ala-Nissilä, Olavi: Elämä on joukkueurheilua
Ala-Nissilä, Olavi: Ulos finanssikriisistä
Aleksijevitš, Svetlana: Tšernobylista nousee rukous
Alenius, Ele: Että olisimme humaanin sivilisaation planeetta
Alho, Arja: Kovan tuulen varoitus
Alijärvi, Pirjo: Vasemmiston tulevaisuus
Alkio, Mikko: Terveyden kustannuksella
Andersson, Claes: Jokainen sydämeni lyönti
D’Antonio, Michael: Kun mikään ei riitä – Donald Trump ja menestyksen nälkä
Arhinmäki, Paavo: Punavihreä sukupolvi
Aron, Elaine N: Erityisherkkä ihminen
Back, Eva: Aatteet puntarissa
Baum, Richard: Vulkanus – suuri planeetanmetsästys
Berlitz, Charles: Atlantis – kadonnut manner
Boxberg, Katja: Paavo Lipponen
Carson, Rachel: Äänetön kevät
Chagall, Bella: Palavat sydämet & Chagall, Marc: Elämäni
Chown, Marcus: Puhutaanpa Kelvinistä
Coelho, Paulo: Accran kirjoitukset
Coelho, Paulo: Valon Soturin käsikirja
Cronberg, Tarja: Uuden työn politiikka
Dahl, Hanne: Usvassa uinuu uhka
Donner, Jörn: Kuolemankuvia
Dosa, David: Hoivakodin kissa Oscar
Ehrnrooth, Adolf: Kenraalin testamentti
Englund, Peter: Kuningatar Kristiina – elämäkerta
Enqvist, Kari: Uskomaton matka uskovien maailmaan
Ermilä, Suvi: Hauho
Esko Aaltosen neljä elämäntyötä
Eskola, Katarina: Aina uusi muisto
Falk, Pasi: Lottomiljonäärit
Fanon, Franz: Poliittisia kirjoituksia
Forman, Miloš: Otetaan hatkat
Fujimoto, Kenji: Diktaattorin keittiömestari
Förbom, Jussi: Hallan vaara
Gahrton, Per: Georgia
Gardberg, C.J: Turun linnan kolme Katariinaa
Gbowee, Leymah: Meissä on voimaa
Gevorkyan, Nataliya: Vladimir Putin, vallan ytimessä
Gustafsson, Mikko: Keputabu – Latteliberaalien matka keskustalaiseen sielunmaisemaan
Haapanen, Atso: Puolustusvoimien ufohavainnot 1933-1979
Haatainen, Tuula: Arjen kuningattaret

Haavisto, Pekka: Anna mun kaikki kestää
Haavisto, Pekka: Hatunnosto
Hagan, David: Joe Biden – Mies vallan huipulta
Haikonen, Pentti O.A: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Hallama, Anita: Sydämen kieltä sydämelle
Hart-Davis, Adam: Aika – suuren mysteerin jäljillä
Hartiala, Kaarlo: Urheilun kahdet kasvot
Hattula, Markku: Minä Husu, suomalialainen
Heikkilä, Hannu: Alfred Kordelin
Heikkilä, Ritva: Ida Aalberg – näyttelijä jumalan armosta
Heinonen, Risto: Valvonta tietoyhteiskunnassa
Helen, Tapio: Latinaa liikemiehille
Hentilä, Marjaliisa: Kansainvälinen naistenpäivä 1910-1990
Heräävä maailma
Hokkanen, Kari: Ilkan vuosisata
Holden, Anthony: William Shakespeare
Huovinen, Veikko: Veitikka
Huxley, Aldous: Tajunnan ovet & Taivas ja helvetti
Hytönen, Ville: Mitä Jussi Halla-aho tarkoittaa?
Hyyppä, Markku T: Kulttuuri pidentää ikää
Häkkinen, Antti: Rahasta – vaan ei rakkaudesta
Hägglund, Gustav: Rauhan utopia
Häppölä, Leo: Pioneerista sotaministeriksi
Ikävalko, Reijo: Pekka Puska – Terveystohtori
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Kulttuuriministerikulttuuri
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Pieni tarina csángóista
Isohookana-Asunmaa, Tytti: Yhteinen hyvä – paras hyvä
Isokallio, Kalle: Uutta matoa koukkuun
Isomäki, Risto: 34 tapaa estää maapallon ylikuumeneminen
Jaakkola, Magdalena: Maahanmuuttajat suomalaisten näkökulmasta
Johannes Virolainen 1914 – 2000
Joki, Pekka E: Ajelehtiva aikapommi
Jokipii, Mauno: Adolf Ivar Arwidsson – näkijä ja tekijä
Jordan, Michael: Nostradamus
Juhola, Niina-Matilda: Näkijä
Julin, Meri: Poliittinen ihminen
Junttila, Niina: Kaiken keskellä yksin
Jutila, Karina: Pilaako eliitti Suomen?
Jutila, Karina: Yksillä säännöillä, kaksilla korteilla?
Järvelä, Erkki: Kansan edustaja – Maan ja maakunnan puolesta Mauri Pekkarinen
Järvinen, Petteri: NSA – Näin meitä seurataan
Jäätteenmäki, Anneli: Oikeus voittaa!
Jäätteenmäki, Anneli: Sillanrakentaja
Kaihari, Kalle: Kun keinot loppuu niin konstit jää
Kaikkonen, Antti: Keskustan Kaikkonen
Kalleinen, Kristiina: “Isänmaani onni on kuulua Venäjälle” – Vapaaherra Lars Gabriel von Haartmanin elämä
Kallio, Maaret: Inhimillisiä kohtaamisia
Kallio, Maria-Liisa: Viikon perästä tulen kotiin
Kallio, Sakari: Hypnoosi ja suggestio lääketieteessä ja psykologiassa
Kalliokoski, Matti: Pitkä sarka

Kananen, Johannes: Hyvinvointivaltion jälleensyntymä
Kangas, Kirsi-Klaudia: Afrikka valitsi minut
Kangas, Lasse: Aatteita ja tietoa opintielle
Kangas, Lasse: Ahti Karjalainen tasavallan kakkosena
Kangas, Orvokki: Kotipolkuja ja valtateitä
Kantokorpi, Otso: Jynkkää menoa Punavuoressa
Kantola, Anu: Hetken hallitsijat
Kapeneeko kuilu?
Karjalainen, Erkki: Jörg Haider
Karjalainen, Kukka-Maaria: Isä
Karjalainen, Tuula: Tove Jansson – tee työtä ja rakasta
Karlen, Arno: Mikrobit ja ihminen
Karttunen, Kaisa: Nälkä ja yltäkylläisyys
Karvonen, Mauri: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita
Kaski, Satu: Pessimisti ei pety
Katajala, Kimmo: Manaajista maalaisaateliin
Katajisto, Kati: Verraton Virolainen
Katri Kulmunin tukijalehti
Kaunisto, Tiina-Emilia: Siksi tahdot
Kaunisto, Timo: Reilun pelin rakentaja
Kauranen, Kaisa: Työtä ja rakkautta
Kauranne, Antti: Mietaita
Kejonen, Aimo: Kansantarinat
Kekkonen, Urho: Minä olin diktaattori
Kekkonen, Urho: Onko maallamme malttia vaurastua?
Kekkonen, Urho: Vastavirtaan
Kekäläinen, Annu: Leiri
Kelho, Jari: Hattulexit
Kelosaari, Artemis: Kannibaalikirja
Keränen, Seppo: Kun herroilta mopo karkasi
Keränen, Seppo: Moskovan tiellä
Keränen, Seppo: Vallan leppymättömät
Keskisarja, Teemu: Kyynelten kallio
Keskisarja, Teemu: Vihreän kullan kirous
Kivelä, Sirkka-Liisa: Vanhana tänään
Kivi, Jaana: Bryssel myyty
Koivisto, Juhani: Tuijotin tulehen kauan – Toivo Kuulan lyhyt ja kiihkeä elämä
Kolbe, Laura: Ihanuuksien ihmemaa
Kolbe, Laura: Kaupungissa kasvanut
Kolbe, Laura: Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa
Kolbe, Laura: Sopivia ja sopimattomia
Kontro, Lauri: Kontropunkti
Konttinen, Anu: Panulan luokka
Konttinen, Seppo: Suora lähetys
Korhonen, Johanna: Kymmenen polkua populismiin
Korhonen, Keijo: Haavoitettu jättiläinen
Korhonen, Keijo: Lähettilään päiväkirja
Korhonen, Keijo: Sattumakorpraali
Korhonen, Matti: Toimittajan tie
Korpiola, Lilly: Arabikevät

Korpiola, Lilly: Viestintä digitaalisessa julkisuudessa
Koski, Heikki: Hintansa väärti
Koski, Markku: “Hohto on mennyt herrana olemisesta”
Koskinen, Lennart: Ilmestyskirja
Kotakallio, Juho: Hänen majesteettinsa agentit
Kotro, Arno: Yhden miehen varietee
Kuisma, Juha: Keskustalaisuudesta
Kulha, Keijo K: Elämää apinalaatikossa
Kulha, Keijo K: Mahtitalonpoika
Kulmuni, Katri: Entäs nyt, Keskusta?
Kuusela, Hanna: Konsulttidemokratia
Kuusisto, Niina-Matilda: Johdatuksessa
Kuuskoski, Eeva: Ihmisten kanssa
Kärnä, Mikko: Häirikkö Arkadianmäellä
Kääriäinen, Seppo: Aidan toiselta puolelta
Kääriäinen, Seppo: Meikäläisen mukaan
Kääriäinen, Seppo: Sitä niittää, mitä kylvää
Könönen, Janne: Kahden maan kansalaiset
Laaninen, Timo: Se on ihan Matti
Lachman, Gary: Aleister Crowley – suuren Pedon elämä ja teot
Lackman, Matti: Taistelu talonpojasta
Laine, Jarmo: Toisenlainen totuus Kosovosta
Laine, Sofia: Kahvin hinta
Laine, Terhi: Syrjäytymistä vastaan sosiaali- ja terveysalalla
Laitinen, Aarno: Musta monopoli
Laivoranta, Jarmo: Suomen piinavuodet
Lappalainen, Mirkka: Susimessu
Latva, Otto: Merihirviöt
Lauerma, Hannu: Hyvän kääntöpuoli
Lauhio, Eveliina: Mihin minä uskon?
Launis, Maaret: Tästä saa puhua!
Lehmusoksa, Risto ja Ritva: Urho Kekkosen pöydässä
Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi
Lehtilä, Hannu: Politiikan myrskyissä Seppo Kääriäinen
Lehtilä, Hannu: Tarja Halonen – Yksi meistä
Lehtonen, Pauliina: Itsensä markkinoijat
Leinamo, Kari: Yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista
Liimatainen, Ari: Sinä kuolet
Lilja, Pekka: Urho Kekkonen ja Viro
Liljegren, Bengt: Kaarle XII – soturikuninkaan elämä
Lindblom, Seppo: Manun matkassa
Lindholm, Christer K: Totuudenjälkeinen talouspolitiikka
Linkola, Pentti: Voisiko elämä voittaa
Linna, Lauri: Vennamon panttivangit
Linnankivi, Marja: Kekkosten miniänä
Lindqvist, Herman: Axel von Fersen
Lindqvist, Herman: Ensimmäinen Bernadotte
Lipponen, Paavo: Kohti Eurooppaa
Loikkanen, Jouko: Sikisi yhdeksässä kuukaudessa
Lounasmeri, Lotta: Vallan ihmeellinen Kekkonen

Lund, Tamara: Lohikäärmeen pahvikulissit
Luoma, Sakari: Poket – miehiä ovella 1955-2008
Luoto, Santtu: Keskisuuri Uutisvuoto -kirja
Luova, Outi: Kiinan miljoonakaupungit
Maijala, Minna: Herkkä, hellä, hehkuvainen – Minna Canth
Mailer, Norman: Porton haamu
Marjanen, Antti: Juudaksen evankeliumi
Markkanen, Tapani: Mauri Pekkarinen – Politiikan pikkujättiläinen
Markkula, Hannes: Murha rikostoimittajan silmin
Martikainen, Jouko: Idän tietäjät
Matikainen, Olli: Kivikkopellon poika
McLuhan, Marshall: Ihmisen uudet ulottuvuudet
Meyer, Michael: Ihmisten vuosi 1989
Miettunen, Martti: Näinhän se oli
Mikkilä, Timo: Sitkeää tekoa
Mikkonen, Timo T.A: Takana loistava tulevaisuus
Moberg, Åsa: Florence Nightingale – Ihminen myytin takana
Moisio, Johanna: Me unettomat
Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä
More, Thomas: Utopia
Murto, Eero: Sisäpiirit EU-Suomessa
Murto, Eero: Virtanen
Müller, Thomas: Ihmispeto
Mäkelä, Hannu: Eino Leino – Elämä ja runo
Nevalainen Petri: Joviaali ilmiö – Tuntematon Mikko Alatalo
Nevalainen, Petri: Nimismiehen kiharat
Nichols, Tom: Asiantuntemuksen kuolema
Nicola, Andrea Di: Kuoleman matkatoimisto
Nielsen, Marjatta: Etruskit
Niemelä, Seppo: Ajankohtainen Alkio
Niemi, Juhani: Larin-Kyösti – kansanlaulaja ja kosmopoliitti
Nieminen, Jukka: Tavastia – Muinais-Hämeen kuningaskunta
Niinistö, Sauli: Viiden vuoden yksinäisyys
Niiranen, Pekka: Kekkonen ja kirkko
Näre, Sari: Styylaten ja pettäen
Oja, Heikki: Sibeliuksesta Tuonelaan
Ojanaho, Marianne: Keisari Nero
Paarma, Jukka: Ihmisen huuto
Paasikivi, J.K: Ei pienillä ole mitään turvaa
Paasio, Pertti: Minä ja Mr. Murphy
Paasio, Pertti: Punatulkku ja sikarodeo
Paasonen, Seija: Pois Espanjan edestä
Paastela, Jukka: Valhe ja politiikka
Palmu, Heikki: Paavali, risti ja riita
Palo, Jorma: Kun vallanpitäjät vilustuvat
Paloaro, Matti: Luottamus tai kuolema!
Pentikäinen, Juha: Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia
Pentikäinen, Mikael: Luottamus
Pernaa, Ville: Uutisista, hyvää iltaa
Persson, Åke: Maailman pisin pajunköysi

Perttula, Pekka: Taloton talonpoika – maaton maalaisliittolainen
Perttula, Pekka: Äidin poika
Pesonen, Aake: Kytäjä, kohtalon kartano
Pesälä, Mikko: Herrana on hyvä olla
Pihlajamäki, Veikko: Kohtalona K-linja
Pirhonen, Seppo: Kun näinkin menis
Pokka, Hannele: Paksun lumen talvi
Pokka, Hannele: Porvarihallitus
Pokka, Hannele: Talvivaaran sisäpiirissä
Polvi, Heimo: Kuntajohtaja – poliittisten koirien kusitolppa
Pouta, Hellevi: Mieto
Pulkkinen, Matti: Romaanihenkilön kuolema
Pura, Martti: Miehen tie: Ministerinä myrskyn silmässä
Pura, Martti: Väyrysen renki
Puska, Pekka: Raha tai henki
Puumala, Tuomo: Keskusta tulee takaisin
Puzo, Mario: Neljäs K
Pynnönen, Ville: Rakas Riksu
Pyyvaara, Ulla: Katu – asunnottomat kertovat
Rahikainen, Klaus: Rakkauden ja kuoleman kohtaaminen, eli miten vapautat syvimmät pelkosi
Rainio, Kullervo: Älyn älyäminen ja muita psykologis-filosofisia kommentaareja
Raitis, Harri: Armas Puolimatka
Rantala, Juha: Huijari
Rantanen, Miska: Lepakkoluola
Rauta, Hannele: Tahdon uuden elämän
Rautiainen, Matti: Neidon kyynel
Rehn, Merja: Koiran elämää ja kissanpäiviä Brysselissä
Rehn, Olli: Kuilun partaalta
Rehn, Olli: Myrskyn silmässä
Rehn, Olli: Suomen eurooppalainen valinta
Rekola, Esko: Viran puolesta
Remes, Ilkka: Ruttokellot
Rintala, Heli: Liian ihmeellinen maailma?
Roiko-Jokela, Heikki: Arvot ja edut ristiriidassa
Roubini, Nouriel: Kriisitaloustiede
Rumpunen, Kauko: Aikoja ja tapauksia Ahti Karjalaisen elämästä
Rusi, Alpo: Kylmä tasavalta
Rusi, Alpo: Myrskyjen aika
Räinä, Jenni: Reunalla
Räsänen, Päivi: Päivien ketjusta – uskosta ja arjesta
Rönnbacka, Christian: Kävikö käry?
Saapunki, Pauli: Saksalaissotilaan poika
Saari, Juho: Huono-osaiset – elämän edellytykset yhteiskunnan pohjalla
Saari, Salli: Hädän hetkellä – psyykkisen ensiavun opas
Saarinen, Aarne: Kivimies
Sahlberg, Arja: Koivu sekä tähti
Salmela-Järvinen, Martta: Miina Sillanpää – legenda jo eläessään
Salmi, Mikko: Hunsvotin evankeliumi
Salmivuori, Riku: Miljoonaperintö tarjolla
Sarja, Tiina: Kuka oikein tietää

Sarlund, Seppo: Jussi – Suomen neuvos
Sarlund, Seppo: Politiikan pöydän alta
Sarlund, Seppo: Vähäväkisten valtiomies
Savikko, Sari: Kohtalona kauneus
Schiff, Stacy: Kleopatra
Schild, Göran: Alvar Aalto
Seppälä, Mikko-Olavi: Aale Tynni – hymyily, kyynel, laulu
Seppänen, Esa: Itäsuhteiden kolmiodraama
Seppänen, Esa: Kuka Kekkonen?
Seppänen, Esa: Miekkailija ja tulivuori
Seppänen, Esa: UKK:n syvä jälki – perintö vai painolasti?
Seppänen, Esko: Perustuslaki. Nyt?
Seuri, Markku: Työterveys 2.0
Sharma, Leena: Ken leikkiin ryhtyy…
Siikala, Kalervo: Tulinummi Valkeaviita
Sillanpää, Seppo: Tämä on ryöstö!
Sinisalo, Taisto: Niin muuttuu maailma
Sipilä, Juha: Kohti 2020-lukua – keskustalaisuus insinöörin silmin
Sipilä, Juha: Koko Suomen taajuudella
Sipilä, Seppo: Malmi – Helsingin lentoasema
Sirén, Vesa: Kohtalona Sibelius
Sisättö, Vesa: Operaatio Kekkonen
Soikkanen, Mauri: Urho Kekkonen – “kovettu kalamies”
Soikkeli, Markku: Rakkauselokuvan käsikirja
Soikkeli, Markku: Tieteiselokuvan käsikirja
Soini, Timo: Maisterisjätkä
Soini, Timo: Peruspomo
Soininvaara, Osmo: Ministerikyyti
Sontag, Susan: Sairaus vertauskuvana & Aids ja sen vertauskuvat
Sorvali, Pentti: Niukkasesta Kekkoseen
Spencer-Wendel, Susan: Kunnes sanon näkemiin – Ilon ja jäähyväisten vuosi
Stengel, Richard: Mandelan tie – 15 oppituntia elämästä, rakkaudesta ja rohkeudesta
Stubb, Alexander: Alaston totuus
Suhola, Aino: Luja ja urhoollinen sydän
Sukselainen, V. J: Halusin valtiomieheksi
Sund, Ralf: Uhrataan puoluesihteeri
Sundqvist, Ulf: Kärpäsjahti
Suomi, Juhani: Entä tähtein tällä puolen?
Suomi, Juhani: Suomi, Neuvostoliitto ja YYA-sopimus
Suomi, Juhani: Toisinajattelevan tasavaltaa
Suominen, Tapio: Tapsan takahuoneessa
Taipale, Kaarin: Kaupunkeja myytävänä
Takkula, Hannu: Mistä löytyisi rohkeus
Takkula, Hannu: Tulevaisuuden puolesta – Sydänääniä Euroopasta
Talvitie, Eveliina: Keitäs tyttö kahvia
Talvitie, Eveliina: Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia
Tenhiälä, Juho: Elin – koin – kirjoitin
Tennilä, Esko-Juhani: Sateenkaaresta vasemmalla
Teperi, Jouko: Arvon mekin ansaitsemme
Tervonen, Anni: Yhteistoiminta Vähikkälässä 1900-luvulla

Tervonen, Jukka: J.R. Danielson-Kalmari
Thompson, E.P: Ydinaseeton Eurooppa
Tiihonen: Jussi: Miksi äänestää – vaalikirja
Tiikkaja, Samuli: Tulisaarna
Tiilikainen, Heikki: Tsaarin amiraali Suomalainen Oscar von Kraemer
Tiitinen, Seppo: Tiitinen
Tiittula, Markus: Trumpin jälkeen
Tolvanen, Taisto: Medvedev ja Putinin varjo
Tuikka, Timo J: “Kekkosen konstit”
Tuomikoski, Pekka: Kekkosen saunakirja
Tuomioja, Erkki: Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Tuomioja, Erkki: Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka anno 2004
Tuomisto, Pekka: Rooman kuningasaika
Tuovinen, Matti: Salaisuuksien vartija
Turpeinen-Saari, Pirkko: Suuri yksinäinen
Turunen, Martti: Ihmisten asialla
Tuuri, Antti: Elosta ja maailmasta
Tyrkkö, Maarit: Presidentti ja toimittaja
Tyrkkö, Maarit: Tyttö ja nauhuri
Tyyri, Jouko: Kohtaamisia
Törnqvist, Kerttu: Tallella eletty elämä
Törnudd, Klaus: Turvallisuus on oven avaamista
Uimonen, Risto: Häntä heiluttaa koiraa
Uimonen, Risto: Juha Sipilä
Uimonen, Risto: Nuori pääministeri
Uimonen, Risto: Tulos tai ulos
Uino, Ari: Rillit pois ja riman yli
Ukkola, Tuulikki: Kansanvallan vanki
Uosukainen, Riitta: Nuijanisku pöytään
Urpilainen, Jutta: Rouva puheenjohtaja
Uschanov, Tommi: Suuri kaalihuijaus
Uusitalo, Eino: Jälkipeli
Uusitalo, Tuula: Yli mahdottoman
Uusitorppa, Aino-Kuutamo: Sä et tiedä miltä musta tuntuu
Vahanen, Risto: Jolo
VAHVAN KESKUSTAN TIE
Vakkuri, Juha: Voodoo – Afrikan arkea
Vanhanen, Matti: Suomen tie maailmassa
Vanhanen, Matti: Ulkopolitiikkaa
Vanhanen, Matti: Vaikeita valintoja
Vasara, Erkki: Raskailta tuntuivat askeleet
Vennamo, Pekka: Pekka, Posti ja Sonera
Vesikansa, Jyrki: Laman taittaja
Vilén, Timo: Ragnar Granitin Nobel-ura
Vilenius, Merja: Luokitteleva katse
Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi
Virolainen, Kyllikki ja Johannes: Kolmas elämä
Virolainen, Kyllikki: Neljännen elämän kynnyksellä
Virtanen, Rauli: Hiljaiset auttajat
Virtapohja, Kalle: Kaihari & Kekkonen

Virtapohja, Kalle: Kekkonen urheilumiehenä
Visuri, Pekka: Idän ja lännen välissä
Volanen, Risto: Ihmisyyden paluu
Väyrynen, Paavo: Eihän tässä näin pitänyt käydä
Väyrynen, Paavo: Huonomminkin olisi voinut käydä
Väyrynen, Paavo: Itsenäisen Suomen puolesta
Väyrynen, Paavo: Köyhän asialla
Väyrynen, Paavo: Paneurooppa ja uusidealismi
Väyrynen, Paavo: Suomen linja 2017
Väänänen, Marjatta: Sadekesän kirjeitä
Väänänen, Marjatta: Suoraan eestä Suomenmaan
West, Taina: Elämisen sietämätön keveys
Westwood, Jennifer: Muinaisten kulttuurien arvoitukset
Wiio, Juhani: Politiikka ja julkisuus
Wäli, Soili: Sunnuntain lapsi
Yanofsky, Noson S: Perustellun tiedon ulkorajat
Yli-Huttula, Tuomo: Puolivallaton puolue
Ylönen, Merja: Pilahistoria
Yrjönsuuri, Mikko: Roistovaltion raunioilla
Zyskowicz, Ben: Eduskunnasta menin Baakariin

EtusivuKirjatKirjat, päivitys 25.4.