Marika Hurskainen: Missä kulkee inhimillisyyden ja ihmisyyden raja?

Alzheimeria sairastavan ikäihmisen kotihoidon työntekijä ilmoittaa omaiselle aamulla klo 8, että asiakkaan voimakkaiden kipujen vuoksi tämä on lähetettävä kelataksilla Ilomantsista keskussairaalaan päivystykseen. Tilanne tulee omaisille yllätyksenä, eikä kukaan pääse saattamaan. Kotihoidon työntekijöillä ei ole resurssia lähteä mukaan, eikä keskussairaalassa ole ketään vastaanottamassa muistisairasta, sillä tehtävä ei tiettävästi kuulu kenellekään.

Kotihoito ilmoittaa päivystykseen potilaan tulon syyn ja vaatii, että joku ohjaa hänet oikeaan odotustilaan. Mutta miten muistisairas ihminen pärjää suuressa, vieraassa ympäristössä koko päivän? Illalla klo 18 jälkeen omainen saakin heikkovoimaisen puhelun: ”Minulla on kauhea nälkä, en ole syönyt koko päivänä mitään.” Omainen joutuu pohtimaan, onko kukaan huolehtinut ruokailusta, lääkkeistä, wc-käynneistä tai hätääntyneen ihmisen perustarpeista. Saadun tiedon perusteella vastaus vaikuttaa olevan: ei.

Eikä kyse ole vain muistisairaista. Myös täysin toimintakykyinen ihminen voi jäädä suuren organisaation rattaisiin. Esimerkiksi sydänleikkauksesta toipuva diabeetikko jonottaa koko päivän tarkastuskäynnille peläten poistua aulasta, ettei vuoro mene ohitse. Myöhään illalla lääkäri ihmettelee, miksei potilas ole syönyt koko päivänä – tilanne on kehittynyt verensokeriarvojen vuoksi jopa vaaralliseksi. Samankaltaisia tarinoita on valitettavan paljon, ympäri maakuntaamme.

Puhumme hyvinvointiyhteiskunnasta, inhimillisyydestä ja ihmisyydestä – mutta toteutuvatko ne käytännössä?

Hyvinvointialueet elävät nyt vähenevien resurssien aikaa ja säästöjä etsitään kaikkialta. Silti on syytä pohtia, olisiko esimerkiksi äskettäin päättyneiden hyvinvointialueen YT-neuvottelujen yhteydessä voitu ohjata irtisanomisuhan alla olevia työntekijöitä tehtäviin, jotka lisäisivät käytännön inhimillisyyttä ja potilasturvallisuutta. Tämä ei ehkä tuota suoraan taloudellista hyötyä, mutta vaikutus yksilön hyvinvointiin ja negatiivisten sivuvaikutusten ehkäisyyn voi olla merkittävä.

P-K:n keskussairaalassa toimii netistä saadun tiedon mukaan vapaaehtoisuuteen perustuva OLKA-toiminta, jossa aula-avustajat tarjoavat tukea sairaalaan saapuville. Käytännön kokemus kuitenkin osoittaa, että näitä vihreistä liiveistä tunnistettavia vapaaehtoisia aulaemäntiä ja -isäntiä on ollut vähän näkyvillä, jos juuri ollenkaan, tai heidän toiminnastaan ei ole potilailla ja omaisilla tietoa. Mitä kaikkea vapaaehtoisilta voidaan vaatia?

Nostin tämän teeman esiin Keskustan Ilomantsin kuntayhdistyksen syyskokouksessa. Päädyimme yhdessä ottamaan kantaa ja esittämään julkisen kysymyksen, johon toivomme hyvinvointialueen johdolta vastausta:

Voisiko P-K:n hyvinvointialue ottaa käyttöön päivystyksen aulaemännät/-isännät, joiden tehtävä on huolehtia siitä, että potilaat eivät jää yksin, eksyksiin tai ilman perustarpeiden huomioimista?

Marika Hurskainen
Ilomantsin kunnanvaltuutettu (kesk.)