Suon tulevaisuus

Vietin lapsuuteni suon laidalla. Suonenjoella sijaitseva Isoneva oli minun ollessa polvenkorkuinen tunnettu lakkasuo. Sisarusten kanssa laskettiin marja-aikaan, kuinka monta autoa oli parkkeerattu meidän tien varteen, koska asuimme viimeisenä kylätien päässä ennen noin 200 km2 asumattomia metsä- ja suoalueita. Parhaimpina viikonloppuina marjastajien autoja oli jopa 40 kappaletta yhdellä kertaa. Jossain vaiheessa 70-luvulla metsäyhtiöt kuitenkin keksivät, että suot voisi saada ojittamalla tuottamaan puuta. Kaivinkoneet jyrisivät aikansa ja jättivät jälkeensä aikaisempaa haasteellisemman marjamaaston. Perimätieto hyvistä marjamaista oli vahva, koska sitkeimmät marjastajat kävivät vielä viisi vuotta ojittamisen jälkeen ojitettuja soita rämpimässä.

Entä miten kävi ojitetuille suoalueille? Pienestä pojasta kasvoi mies ja pääkin ehti harmaantua ennen kuin kaivetut ojat ehtivät sammaloitua uudelleen ja suon rupesi palautumaan vähitellen ennalleen. Suurimmassa osassa ojitettuja alueita puusto ei lähtenyt kunnolla kasvamaan. Niillä harvoilla alueilla, joissa puuston kasvu oli parantunut, suoritettiin uusintaojitus muutama vuosi sitten. Kun viime kesänä kuljin marjassa, niin maastossa oli noin kahden metrin levyiset ja syvyiset ojat haasteena suopursujen ja vaivaiskoivujen lisäksi alueilla, jotka olivat ruvenneet tuottamaan metsää.  Iso osa suoalueista oli kuitenkin jätetty palautumaan luonnontilaan omia aikojaan ja siellä alkoi jälleen marjastaja saamaan itselleen muutakin kuin paarman puremia.

Keskustalle on tullut paljon palautetta siitä, että turvetuotanto “tapetaan kerralla” viime aikoina tehdyillä poliittisilla päätöksillä. Innokkaana luonnonsuojelijana tunnettu biologi Risto Sulkava heitti meille haasteen. “Miksi ette työllistä turvetuottajia soita ennallistamalla?” Riston heitossa on paljon ideaa. Metsäyhtiöiden kannattaa jättää sertifikaattien toiveissa huonosti tuottavat suoalueet luonnontilaan. Kasvatetaan metsää siellä, missä se oikeasti kasvaa, ja annetaan huonojen kasvupaikkojen olla luonnontilassa kasvattamassa luonnon monimuotoisuutta. Luonnontilaiset suoalueet parantavat samalla myös marjastajien mahdollisuuksia. Koska soita ojitettiin kymmeniä vuosia, niin kyllä niissä riittää töitä muutamia vuosia soiden ennallistajille. Turveyrittäjillä todennäköisesti on osa tarvittavasta kalustosta jo valmiina. Kaivinkoneella voi sekä kaivaa ojaa suon kuivatukseen että peittää ojaa suota ennallistettaessa. Ainakin tuo ennallistamisprojektin luulisi mahdollistavan osalle turveyrittäjiä lisävuosia uutta ammattia tai eläkettä suunnitellessa. Turvetta tarvitaan edelleen karjatiloilla kuivikkeena ja puutarhoilla kasvualustana, mutta markkinoiden vähentyessä yrittäjien pitää saada lisäansioita jostakin, jotta maaseudun tuotanto ei pääse häiriintymään.

Turpeen polttamista verotetaan nykyisin niin paljon, että ilman lisäinnovaatioita turvetuotanto on ongelmissa. Hyvänä esimerkkinä innovatiivisuudesta on Vapon Ilomantsin aktiivihiilitehdas. Syrjäseuduilla selvitäkseen pitää oppia olemaan monipuolinen. Jos polttoturvetta ei mene kaupaksi, niin tehdään siitä turpeesta jotain muuta tai hyödynnetään suota muuten. Verkostoidutaan ja yritetään yhdessä. Jos sulkee silmät ja laittaa päähän Pelle-Pelottaman mietintämyssyn, niin mitä mieleen nouseekaan. Voisiko Pohjois-Karjalassa joku tutkia turpeen käyttämistä rakennusmateriaaliksi. Internetissä on tarinoita, joissa biomateriaalista sienien avulla saadaan tehtyä tiiliä, joita voidaan käyttää rakentamiseen. Olisiko meillä jossakin paikka esimerkiksi suo-sieni –keskukselle, joka olisi samalla luonto- ja matkailukeskus? Siellä voisi olla joku paikallinen sienitaiteilija näyttelyineen ja kursseineen sienien monipuolisesta hyödyntämisestä, sieniin ja marjoihin erikoistunut ravintola, suojalkapalloa, suohiihtoa ja niin edelleen. Hyödynnetään yhdessä luovasti sitä, mitä meillä on, ja me voimme saada aikaiseksi jotain sellaista, jota kannattaa muualtakin tulla katsomaan ja kokemaan.

Veijo Honkonen
Heinävesi