Erika Eronen: Valkoposkihanhikeskustelussa pitäisi vihdoinkin nähdä myös maaseudun todellisuus

Maa- ja metsätalousministeriön valmistelema esitys valkoposkihanhien ja merimetsojen vahinkoperusteisen suojametsästyksen sallimisesta on herättänyt voimakasta keskustelua. Lausuntokierroksella näkemykset jakautuivat jyrkästi maa- ja metsätalouden sekä luonnonsuojelujärjestöjen välillä. Keskustelu on tärkeä, mutta sen pitäisi pystyä huomioimaan sekä luonnonsuojelun että maaseudun arjen näkökulmat.

Esityksen mukaan valkoposkihanhi ja merimetso lisättäisiin metsästyslain riistalajeihin, mutta ne pysyisivät edelleen ympärivuotisesti rauhoitettuina. Suojametsästys olisi mahdollista vain vahinkojen ehkäisemiseksi esimerkiksi maatalouden, kalatalouden ja lentoliikenteen suojaamiseksi. Samalla saaliin hyödyntäminen ravintona sallittaisiin, mutta kaupallinen käyttö olisi edelleen kiellettyä.

Pidän tätä linjaa perusteltuna ja itse sitä kannatan.

Monilla alueilla hanhikannat ovat kasvaneet erittäin suuriksi, ja vahingot näkyvät konkreettisesti viljelijöiden arjessa. Osa viljelijöistä on joutunut luopumaan syysviljojen viljelystä jatkuvien hanhivahinkojen vuoksi. Ongelmia on myös maitotiloilla, joissa hanhet voivat tuhota lehmien rehuksi tarkoitettuja nurmipeltoja ja aiheuttaa merkittäviä lisäkustannuksia rehuntuotantoon. Valkoposkihanhikannan arvioidaan nousseen jo noin 1,5–1,8 miljoonaan lintuun, mikä on moninkertainen verrattuna siihen tilanteeseen, jossa nykyinen tiukka suojelulinja aikanaan rakennettiin.

Nykyiset karkotuskeinot, kuten pelottelu ja paukkupatruunat, eivät enää monin paikoin riitä estämään vahinkoja. Silti niihin käytetään jatkuvasti aikaa, työtä ja julkista rahaa. Hallituksen arvioiden mukaan valkoposkihanhien aiheuttamat vahingot maataloudelle ovat vuosittain jopa miljoonaluokkaa.

Keskustelussa on noussut esiin myös EU:n lintudirektiivi, joka edelleen suojaa valkoposkihanhea tiukasti. Ymmärrän hyvin luonnonsuojelujärjestöjen huolen siitä, että suojelua ei pidä purkaa kevyin perustein. Päätösten täytyy perustua tutkittuun tietoon ja huolelliseen arviointiin.

Silti on myös perusteltua kysyä, vastaako vuosikymmeniä sitten rakennettu sääntely enää tämän päivän tilannetta, jossa kanta on paikoin erittäin runsas ja vahingot merkittäviä. Keskustelua pitäisi pystyä käymään ilman vastakkainasettelua.

Pidän tärkeänä erityisesti sitä, ettei suojametsästyksestä tehdä kaupallista toimintaa. On täysin eri asia hyödyntää saalis omaan käyttöön ravintona kuin avata kaupalliset markkinat suojellun lajin pyynnille. Omaan käyttöön hyödyntäminen on osa suomalaista erä- ja ruokakulttuuria silloin, kun toiminta tapahtuu säädellysti ja viranomaisten määrittämissä rajoissa.

Tarvitsemme ratkaisuja, joilla voidaan yhtä aikaa turvata luonnon monimuotoisuus, vähentää todellisia vahinkoja ja turvata kotimaista ruoantuotantoa sekä maaseudun elinvoimaa. Tämä ei ole uusi ongelma, vaan asia, josta on puhuttu keväisin jo vuosia. Pelkkä vuodesta toiseen jatkuva keskustelu ei kuitenkaan enää auta viljelijöitä, jos konkreettisia ratkaisuja ei saada aikaan.

Erika Eronen
Ilomantsin kunnanvaltuutettu
Pohjois-Karjalan hyvinvointialueen varavaltuutettu