SOSTER: Markku Lehto – Ihmisarvon kunnioittamisesta

Ihmisarvon kunnioittamisesta

Ihmisinä olemme erilaisia. Taitomme ja kiinnostuksemme kohteet poikkeavat toisistaan. Arvostamme toisia enemmän kuin toisia. Mitä tarkoittaa, että kaikkien ihmisarvoa on kunnioitettava?

Vauhtia voi ottaa Immanuel Kantista. Hänen tunnettu imperatiivinsa sisältää ajatuksen, että ihmistä ei voi kohdella vain välineenä. Jokaisen kohteluun on liityttävä ajatus, että ihminen on päämäärä sinänsä ja kohtelun on oltava yleistettävissä muihinkin.

Tämä lähtökohta ei kiellä sitä, että olemme välineitä suuressa tuotantokoneistossa eikä sitä, että palkkiomme perustuu siihen, kuinka hyödylliseksi välineeksi meidät arvioidaan. Sen sijaan periaate edellyttää, että olipa hyötyarvomme mikä tahansa, meitä ei voi kohdella miten tahansa. Samat säännöt koskevat kaikkia.

Ihmisen lajiolemukseen kuuluu huolenpito läheisistä. Vaurauden lisääntyessä olemme voineet laajentaa yhteisvastuun muotoja. Enää ei riitä, että kaikilla on muodollisesti samat oikeudet. Katsomme oikeudenmukaisuuteen kuuluvan myös samojen todellisten mahdollisuuksien tarjoamisen. Taloudelliset ja sosiaaliset syyt eivät saa olla esteenä opin tiellä etenemiselle tai sairaanhoidon palvelujen käyttämiselle.

Tapa, jolla ihmisarvon kunnioittamien realisoituu, riippuu siis yhteiskunnan vaurauden sallimista mahdollisuuksista. Kaikissa yhteiskunnissa pätee kuitenkin ihmisarvon määrittelynä tuo yllä mainittu Kantin imperatiivi. Se on itse asiassa sama kuin tunnettu kultainen sääntö: kohtele toista niin kuin toivoisit itseäsi kohdeltavan.

Tätä sääntöä on opetettu sukupolvesta toiseen. Vuorisaarnassa jopa niin, että iskun saanutta on kehotettu kääntämään lyöjälle toinenkin poski. Maallisessa normistossa eli laissa syrjintä monessa eri muodossa kielletään ja sen toteuttamista on asetettu viranomaiset valvomaan. Miksi sen toteuttaminen käytännössä tuottaa vuodesta toiseen vaikeuksia?

Luin vastikään poliitikosta, joka on sanonut vihaavansa viisaita ihmisiä, jotka sortuvat epä-älylliseen puheeseen ihmisarvosta. Lainatusta kohdasta ei selviä perustelu. Voidaan kuvitella useampiakin vaihtoehtoja, onnistuneita ja vähemmän onnistuneita.

Epä-älyllisyydestä on epäilemättä kysymys silloin, kun keskustelija on soveltanut ajatusta väärään kohteeseen. Ihmisarvo ei tarkoita, että olisimme samanlaisia ja samapalkkaisia. Samaa voi ehkä sanoa hurskastelevasta puhetyylistä, jossa osoitetaan myötätuntoa nälänhädän ja sodan riivaamille ihmisille ikään kuin se nostaisi asianomaisen moraalisesti korkeammalle tasolle.

Epä-älyllisyydestä ei sen sijaan ole kysymys silloin, kun julkisen vallan toimesta turvataan vanhuksille ja vammaisille edellytykset aineellisten, sosiaalisten ja henkisten perustarpeiden tyydyttämiseen. Silloin kysymys on tietoisesta arvovalinnasta. Ihmisiä ei jätetä heitteille eikä heitä kutsuta saastaksi, vaikka olisi selvää, ettei heidän auttamisensa tuota yhteiskunnalle hyötyä. Oikeudet ovat samat uskonnosta ja ihonväristä riippumatta.

Viiden ja puolen miljoonan asukkaan valtiolla ole rahkeita muuttaa elinoloja maailmanlaajuisesti. Tästä ei kuitenkaan voi päätellä, että velvollisuus ihmisarvoisen elämisen tukemiseen loppuu valtion rajoille. Rajat ylittävä auttaminen voi olla taloudellisestikin perusteltavissa, mutta hyöty ei saa olla ainoa mitta. Sen sijaan on oltava valppaana vahtimassa, että avustettavissa kohteissa rakenteet toimivat ihmisarvoa kunnioittavalla tavalla.

Meihin on istutettu huolenpito, mutta sen lisäksi lajiolemukseen kuuluu vieraan, oudosti puhuvan ja käyttäytyvän pelko. Se saa helposti irrationaalisen otteen eikä siitä seuraa mitään hyvää. Ihmisarvo ja sen kunnioittaminen ei siis ole itsestään selvä tavoite. Se vaatii jatkuvaa täsmentämistä ja aina tarvittaessa tehokasta puolustamista

Markku Lehto