Lahja-Elina Vatanen: Postinumero ei saa määrittää ihmisarvoa

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on tekemässä vaarallista silmänkääntötemppua: kun julkinen hoivajärjestelmä pettää, vastuu siirretään kaikessa hiljaisuudessa omaisten harteille.

Suomessa on voimassa laki, joka tuntuu tällä hetkellä lähinnä huonolta vitsiltä. Lain mukaan ympärivuorokautinen hoivapaikka on järjestettävä viipymättä ja viimeistään kolmen kuukauden kuluessa päätöksestä. Kyseessä on ehdoton takaraja.

Silti tätä rajaa rikotaan rutiininomaisesti. Hyvinvointiala Hali ry:n luvut ovat karua luettavaa: viime vuoden lopulla lähes 2 300 ikääntynyttä odotti hoivapaikkaa, ja yli 800 heistä oli odottanut jo yli laillisen määräajan. Nämä ovat ihmisiä, joiden kunto on jo virallisesti todettu niin huonoksi, ettei kotona asuminen ole turvallista.

Myös eduskunnan oikeusasiamies, joka käyttää Suomessa ylimpää laillisuusvalvontaa yhdessä apulaisoikeusasiamiesten kanssa, on tuoreeltaan puuttunut toistuvasti ikäihmisten palveluiden pitkiin jonoihin ja lainvastaisiin käytäntöihin. Oikeusasiamies on muistuttanut hyvinvointialueita siitä, että palvelut on järjestettävä viipymättä, pelkkään resurssipulaan ei voida vedota eikä iäkkäitä saa jättää laittomiin hoivajonoihin. Samalla on korostettu, että hoitopäätösten tulee olla valituskelpoisia ja palvelujen perustua yksilölliseen tarpeen arviointiin, ei alueiden omiin säästötavoitteisiin.

Suomi on jakautumassa hoivapalveluiden suhteen kahteen kastiin. Se, saako vanhus arvokkaan hoidon vai joutuuko hän virumaan päivystyksen vuodepaikalla, on kiinni postinumerosta: Päijät-Hämeessä ja Satakunnassa hoivapaikka järjestyy keskimäärin kolmessa viikossa. Keski-Uudellamaalla odotus venyy keskimäärin 103 vuorokautta – siis yli lain salliman rajan. Pohjois-Karjalassa tilanne on luisumassa samaan suuntaan hälyttävällä vauhdilla.

Kyse ei ole vain väestön ikääntymisestä, vaan johtamisesta ja arvovalinnoista. On suorastaan irvokasta, että samaan aikaan kun jonot pitenevät, hoivakodeissa seisoo tyhjiä paikkoja. Näin esim. Pohjois-Karjalassa.

Kun julkinen valta vetäytyy, syntyy tyhjiö, jonka täyttävät omaiset. Suomessa on noin 100 000 työikäistä, jotka hoitavat säännöllisesti kodin ulkopuolella asuvaa läheistään. Heistä valtaosa on naisia. Tämä on se ”hiljainen sopimus”, josta ei huudella juhlapuheissa. Hoivavastuu kasaantuu usein sille lapselle, joka asuu lähimpänä, yleensä tyttärelle.

Hoivavastuusta on tullut maantieteellinen ja sukupuolittunut sattumapeli. Se on epäreilua työntekijöille, mutta ennen kaikkea se on petos niitä vanhuksia kohtaan, jotka ovat veronsa maksaneet siinä uskossa, että yhteiskunta kantaa heidät loppuun asti.

Me emme voi olettaa, että perheet venyvät loputtomiin. On kestämätöntä, että omaisista on tullut palvelujärjestelmän paikkaajia, joiden pääasiallinen tehtävä on taistella byrokratiaa vastaan ja pelätä puhelimen soimista.

Tarvitsemme lain kunnioitusta: hoivapaikkatakuun rikkomisesta on tultava seurauksia hyvinvointialueille. Tarvitsemme joustoja työelämään: omaishoiva on tunnustettava osaksi työuraa, ei esteeksi sille. Tarvitsemme resursseja ennaltaehkäisyyn: kotihoito ei saa olla vain selviytymistaistelua, vaan sen on tuettava ihmistä ennen romahdusta.

Lahja-Elina Vatanen

sh, th, THM, YAMK, alue- ja kunnanvaltuutettu (kesk.)