Kun hoivapaikkaa ei ole – ja odotus käy kalliiksi

Ympärivuorokautiseen hoivaan pääsy viivästyy yhä useammin, vaikka tarve on todettu ja määräajat kirjattu lakiin. Odotus ei ole pelkkää aikaa jonossa – se heikentää ikäihmisen toimintakykyä, kuormittaa omaisia ja kasvattaa kustannuksia. Kyse ei ole vain palvelupaikkojen riittävyydestä, vaan siitä, miten kohtelemme ihmisiä elämänsä hauraimpana aikana.

Suomessa ikääntyvien määrä kasvaa nopeammin kuin koskaan. Tämä ei ole yllätys kenellekään: väestökehitys on ollut tiedossa vuosikymmeniä. Silti ympärivuorokautiseen hoivaan pääsy tökkii yhä useammin. Lain mukaan hoitopaikka pitäisi löytyä kolmen kuukauden kuluessa palvelutarpeen arvioinnista. Todellisuudessa hoivapaikkaa ei aina ole osoittaa – vaikka tarve on todettu. Hoivapaikkaa odottava jää väliin järjestelmässä

Mitä tapahtuu ihmiselle sinä aikana, kun hän odottaa vapautuvaa paikkaa?

Usein hänen kuntonsa heikkenee. Turvattomuus kasvaa. Omaiset elävät jatkuvassa huolessa ja uupuvat. Myös järjestelmä kuormittuu: päivystyskäynnit lisääntyvät, kotihoidon resurssit venyvät, kriisitilanteita syntyy. Oikea-aikainen hoivaan pääsy olisi inhimillisesti, taloudellisesti ja inhimillisyyden näkökulmasta kaikkien etu – mutta nyt se ei toteudu.

Kun hoivapaikka viivästyy, kuormittuu koko järjestelmä

Samalla näemme kehityksen, jossa ikäihmisiä sijoitetaan yhä useammin kilpailutettuihin, edullisempiin paikkoihin kauemmas omasta elinympäristöstään – joskus jopa toiselle hyvinvointialueelle. Tämä on kohtuutonta. Kun ihminen joutuu luopumaan kodistaan, hän menettää jo paljon. Kun siihen päälle vielä irrotetaan omasta sosiaalisesta verkostosta, puolison ja läheisten arjesta, menetys moninkertaistuu. Puoliso on usein itsekin iäkäs.

Matkat hoivapaikkaan eivät ole sellaisia, että niitä kuljettaisiin päivittäin – joskus eivät edes viikoittain. Yksinäisyys lisääntyy juuri silloin, kun ihminen tarvitsisi eniten turvaa ja tuttuutta.

Hoiva ilman läheisiä ei ole kokonaisvaltaista hoivaa

Tuntuu jopa absurdilta, että yhteiskuntamme tunnistaa eläinten sosiaalisten suhteiden merkityksen paremmin kuin ikäihmisten. Vuoden alusta voimaan tullut asetus velvoittaa huolehtimaan siitä, ettei hevonen jää yksin ilman tarhakaveria – tarvittaessa jopa aasi tai muuli kelpaa seuraksi. Tavoitteena on turvata eläimen lajityypillinen sosiaalinen hyvinvointi. Tämä on hyvä asia. Mutta miksi ikäihmisiä voidaan sijoittaa ympärivuorokautiseen hoivaan niin, että heidän sosiaaliset suhteensa katkeavat käytännössä kokonaan? Eikö ihmisellä ole vähintään yhtä suuri tarve läheisyyteen, tuttuuteen ja merkityksellisiin ihmissuhteisiin?

Tarvitsemme myös rehellistä ennakointia. Ikäluokat vanhenevat, hoivan tarve kasvaa – tämä on tiedetty. Miten varmistamme, että paikkoja on riittävästi? Kotihoitoa pyritään aivan oikein vahvistamaan, ja monelle kotona asuminen mahdollisimman pitkään on hyvä asia – niin yksilön kuin taloudenkin näkökulmasta. Mutta välillä tuntuu, että sinnitellään liian vähillä resursseilla liian pitkään. Hoivaan tullaan vasta, kun kunto on jo romahtanut. Silloin siirtymä on raskaampi, kalliimpi ja inhimillisesti kovempi.

Lisäksi on nähtävissä paineita ohjata ihmisiä yhteisöllisen asumisen tai kevyempien palvelujen piiriin silloinkin, kun tarve olisi jo ympärivuorokautiselle hoidolle. Yhteisöllinen asuminen on monelle erinomainen vaihtoehto – mutta ei kaikille. Jos ihminen ei hyödy yhteisön tuomasta tuesta ja tarvitsee runsaasti raskasta apua, häntä ei voi sijoittaa väärään palvelumuotoon säästösyistä. Se ei ole inhimillistä, eikä se ole lopulta edes taloudellisesti järkevää.

Ikäihmisten hoiva on hyvinvointivaltion mittari

Meidän on uskallettava katsoa tätä kokonaisuutta suoraan silmiin. Oikea-aikainen hoiva, läheisten huomioiminen, riittävä kapasiteetti ja inhimillisyys eivät ole ylimääräisiä lisäpalveluja – ne ovat hyvinvointivaltion ydintä. Ikäihmisten hoivassa mitataan se, millainen yhteiskunta me todella olemme.

Riikka Raekannas
aluevaltuutettu
Keski-Uudenmaan hyvinvointialue, Nurmijärvi