Lonka: Onko maahanmuuttopolitiikan tarkoitus torjua Suomeen muuttaminen?

Kuvassa vasemmalla illan juontajat Tuomas Meriniemi ja Riina Länsikallio. Mukana keskustelussa olivat HOK-Elannon HR-päällikkö Satu Vennala, Moniheli ry:n toiminnanjohtaja Abdirahim Hussein sekä yrittäjä Peter Vesterbacka.

Helsingin Keskustan Maahanmuuton tulevaisuus -illassa 21.11. Café Roasbergissa ei annettu kovinkaan korkeita pisteitä maahanmuuton järjestelyille Suomessa.

Maahanmuuttokeskustelu on pyörinyt Suomessa hyvin paljon vuoden 2015 pakolaiskriisin kokemusten ympärillä. Pakolaisten auttaminen on oma kokonaisuutensa, johon on myös Ukrainan sotaa pakenevien kanssa jouduttu jälleen paneutumaan. Samalla pohdinta siitä, miten ihmisiä saataisiin kiinnostumaan Suomeen muuttamisesta ja erityisesti, miten tänne muuttaneet ihmiset saadaan maassa pysymään ja tänne kotoutumaan, on jäänyt sivuosaan.

”Umpisurkeaa toimintaa”, kuuluu Peter Vesterbackan kommentti moneenkin maahanmuuton hallinnon osa-alueeseen. ”Suomessa hallinto on empatiavapaa vyöhyke eikä ihmistä mitenkään onnistuta kohtaamaan yksilönä”, hän jatkaa.

Juuri hallinto näyttäytyi keskustelijoille maahanmuuttopolitiikan heikkona lenkkinä. Esimerkiksi meillä mainostetaan, kuinka ukrainalaisten pakolaisten lupakäsittelyjen aika saatiin puolitettua kuukaudesta kahteen viikkoon. Samaan aikaan käsittelyaika Virossa oli painettu yhteen tuntiin ja Puolassa 20 minuuttiin – ja monta kertaluokkaa suuremmille hakijoiden määrille.

Kotoutumisen saaminen toimivaksi on olennaista riippumatta siitä, mitä reittiä pitkin henkilö Suomeen päätyy. Jostain selittämättömästä syystä pakolaisstatuksella tulevat henkilöt jätetään Suomessa lojumaan vastaanottokeskuksiin vuosiksi tyhjän panttina. Lopulta nekin, jotka ovat onnistuneet kotoutumaan, kenties saamaan työpaikan ja oppimaan kielen, saadaan ajettua maasta. Vähintään hakemaan uutta oleskelulupaa kaukaisen kotimaansa Suomen lähetystöstä. Ja todennäköisesti jäämään sille tielleen.

Maahanmuuton pullonkaulat ovat selvästi järjestelmätason asioita: pankkitiliä ei saa, kahden työn tekemistä ei hyväksytä perheen elättämisen mahdollistamiseksi eikä kieliopetusta onnistuta järjestämään kaikille. Ravintola-alan työntekijöitä Suomeen rekrytoiva Satu Vennala näkee keskeisenä sen, että tänne tulijoille tarjottaisiin paitsi työpaikka myös työyhteisö, joka auttaa maahan asettumisessa. Järjestelmäkin voisi auttaa – edes tuottamalla vähemmän ongelmia kotoutumiseen!

Suomen kielen oppimisen vaikeuden korostamista Peter Vesterbacka pitää erityisen typeränä myyttinä. Hänen oma tiiminsä tarjoaa korkeakouluopiskelijoille eri puolilla maailmaa netin yli suomen opintoja 75 min/päivä viitenä päivänä viikossa ja tämän tuloksena nuoret tulevat toimeen suomen kielellä jo puolen vuoden opintojen jälkeen. Näin he pystyvät suorittamaan opinnot Suomessa normaaleilla korkeakoulukursseilla.

Vesterbacka kiinnittää huomiota myös siihen, miten vaatimattomasti työtä on Suomessa tehty toisen asteen oppilaitosten kansainvälistämiseksi. Kun Kanadassa kouluja palkitaan kv-opiskeljoiden määrästä, meillä Suomessa vuosittain lukioissa opiskelee noin 300 ulkomaalaista, hekin enimmäkseen vaihto-oppilaita. Ammattiopistoissa ei kansainvälistymisestä voi edes puhua. Tämä kaikki on kummallista sikäli, että luontevin tie työelämään Suomeen kulkisi nuorena täällä suoritettujen toisen asteen ja korkeakouluopintojen kautta.

Kaikki keskustelijat olivat yhtä mieltä siitä, että meistä jokaisella on vastuu ulkomaalaisten kotoutumisesta Suomeen. Sitä ei voi ulkoistaa kenellekään muulle, eikä varsinkaan hallinnolle.

Abdirahim Hussein peräänkuulutti, että maahanmuuttajille pitäisi antaa ääni muissakin asioissa kuin haastatella heitä vain erilaisista ongelmista. Milloin kuulemme esimerkiksi maahanmuuttajataustaisen henkilön puhuvan TV:ssä ympäristöasioista tai jostakin muusta oman ammattialansa asiasta? Ongelmana ei meillä ole enää niinkään avoin rasismi kuin tämä keskusteluista ulos sulkeminen.

Niin Suomen kuin meidän suomalaisten pitäisi ottaa itseämme niskasta kiinni maan kansainvälistämisessä. Muuten jäämme tänne pussin perälle pysyvästi sivuun muusta maailmasta. ”Aika moni ei vielä tiedä, että hän haluaa Suomeen”, todettiin. Miten saisimme tämän idean yhä useamman ihmisen päässä syntymään?

Harriet Lonka
Helsingin Keskustan puheenjohtaja