Uskallammeko vanheta?

Mediahuomiota saaneet vanhusten kuolemat hoivakodeissa ovat pelottavaa kuultavaa hoivan laadusta. Hoitajat ja hoidosta vastuussa olevat lähiesihenkilöt väsyvät valitusten ja päällekkäisen valvonnan alle.

Hoitajat vaativat palaamista 0,7 hoitajamitoitukseen ja osastoilla työskentelevän (siistijät ja keittiötyöntekijät) henkilöstön olisi voitava tarvittaessa olla täydentävänä apuna. Kun viimeisiä kuukausiaan elävä, usein omia toimiaan hallitsematon asukas on liikkeelle lähtiessään vaaraksi sekä itselleen että muille kaatuessaan väärässä paikassa, ovat turvaavat rajoittamistoimet oltava mahdollisia hyvään hoitokäytäntöön kuuluvina.

Hyvinvointialueet ovat lakkauttaneet hoivakoteja ja keskittäneet palvelutarjontaansa keskuskaupunkeihin. Myös päinvastainen suunta täytyy olla mahdollista asukkaiden ja heidän omaistensa matkustamisen kohtuullistamiseksi.

Vaikka valtion SOTE menot kasvavat, joudumme kysymään tämän vaihtoehtoisen mallin vaikutuksia. Jos valtionrahoitus hyvinvointialueille olisi mahdollistanut hoitohenkilöstön pitämisen entisellään, olisivatko valtion ja kuntien, eli yhteisen yhteiskuntamme, työttömyysmenot keventyneet kymmenien tuhansien työttömäksi jääneiden osalta? Kukapa laskisi vaikutusten suuruuden sekä euromääräisenä että sosiaalisen pääoman säästönä?

Yhteiskunta ei ole pelkkää taloutta, vaan ihmisyhteisö kaikkine keskinäisvaikutuksineen. Vaikutusten piiriin kuuluvat myös tulevat sukupolvet ja koko luomakunta. Luottamus ja uskallus elämän ensisijaisuuteen olisi palautettava.

Maritta Wasström
vara-aluevaltuutettu
Länsi-Uudenmaan hyvinvointialue, Siuntio

Kirjoitus on julkaistu Kirkkonummen Sanomissa 4.3.2026 Mielipidepalstalla.

Kuvassa Arto Varpio ja Maritta Wasström